Hieno show jälleen kerran, mutta sanoisin tämän vuoden katraan olleen heikoin ehkä koskaan. Red Carpetilla ei oikein tapahtunut mitään. Edes humalaista Ambrosea ei haastateltu, mistä todella pitkä miinus. Ettäs kehtaatte. Paras osa oli luultavasti Jeff Hardyn "hups sanoin sanan 'shit' livenä TV:ssä" tai Miz kertomassa vanhempiensa edessä, kuinka paljon he panevat Marysen kanssa. (No ei ihan, mutta melkein.)
Introna oli taas hulvattoman hauskaa DX-pelleilyä. En tiedä kuinka suosittu ajatus tämä on, mutta mun mielestä DX on ollut todella väsynyt juttu ihan koko tämän vuosituhannen ajan. En siis aktiivisesti seurannut sillon 2006 tai sen jälkeen, mutta sen vähän mitä näin, niin tasan Stanin potkaisu oli hauskaa kamaa. Siksi tämä introkin oli vähän taas ehhehh hee.
Tämän vuoden Hall of Famessa oli kaksi isoa muutosta. Lavan sijaan Hall of Famerit ja muut pitivät puheensa kehässä (joka oli tosin siistitty hieman juhlavammaksi). Ehkä isompi muutos oli kuitenkin, että Jerry Lawler ei ensimmäistä kertaa vuosiin juontanut tätä, vaan sen homman hoiti Corey Graves ja Renee Young. Heillä oli mielestäni toimiva kemia, mutta Lawlerissa on jotain tiettyä juhlavuutta, jota olisin kaivannut tässä.
Honky Tonk Man (+ Jimmy Hart)
Hämmentävin osa tässä oli, että Honky Tonk Man ei vielä ollutkaan Hall of Famessa. Jotenkin päässäni tämä Hillbilly Jimin kaltainen itsestäänselvyys. Jimmy Hart tuntuu olevan ns. vakiokasvo näissä Hall of Fameissa. Tuntuu, että hän käy pitämässä esittelypuheen joka vuosi. Mikä ei nyt sinänsä haittaa. Puheet olivat suhteellisen sympaattiset, mutta hirveästi ei jäänyt mitään mistään mieleen. Honky Tonkin laulu loppuun oli toki ihan hauska. Hukattu mahdollisuus, että Honkya ei käytetty hyväksi esimerkiksi alkavan viikon RAW:ssa Eliaksen kanssa.
Torrie Wilson (+ Stacy Keibler)
En uskonut, että voisin ihan legitisti mark-outata tämän aikana, mutta Stacyn paluu vuosien takaa oli kyllä ehdottomasti sellainen hetki. En panisi pahitteeksi, vaikka tekisi pari esiintymistä vielä tämän lisäksi. Oma reaktioni oli hyvinkin samankaltainen Big E:n kanssa. Stacy ja Torrie on WWE:n historian kaksi parhaimmannäköistä naista. Torrien lisääminen WWE:n Hall of Fameen on saanut kritiikkiä. Olihan hän luultavasti se isoin esimerkki painitaidottomasta kaunottaresta, jolla oli työpaikka vain ulkonäkönsä takia. Osaksi totta. Mutta Torrien rooli ei kuitenkaan ollut olla painija, vaan mystinen hybridi silmäkarkista, managerista ja satunnaisesta bra & panties -painijasta. Tämän roolin Torrie veti mielestäni täydellisesti. Torrien storylinet Dawn Marien, Nidian, Tajirin, Sablen ja muiden kanssa on ikimuistettavia ja Torrie veti roolinsa aina hyvin.
Torrien ja Stacyn puheet olivat miellyttäviä, vaikka etenkin Torrien "ryhdyin malliksi, koska ala-asteen poikaystävä sanoi minua läskiksi" antoikin hieman kummallisia fiiliksiä. Illan kuolemattomin lause tulikin Torrien suusta: "... a part of your puberty." Mikä osui kyllä: 10-12-vuotias allekirjoittanut oli suorastaan rakastunut Torrieen. Torrien kunnianosoitus isälleen oli myös hienoa. Olen vuosikausia miettinyt, että oliko Al Wilson todellakin Torrien isä vai vain siihen roolin palkattu satunnainen näyttelijä. Mutta se fakta, että se todellakin oli Torrien isä (joka ikävä kyllä kuoli alle viikko WM:ää ennen - olisi ollut hienoa nähdä myös Al Wilson ruudussa) on aivan mahtavaa. Oli myös kiva, että Torrie antoi kunniaa niin Sablelle (jonka pitäisi myös päästä WWE:n Hall of Fameen) ja Billy Kidmanille.
Mizin ja Shane McMahonin buuaus/hurraus-kisa oli aivan mahtava juttu tässä välissä. Yksi viikonlopun huippuhetkistä.
Legacy
Mielenkiintoisia nimiä sisään, joskin etenkin Wahoo McDaniel, Bruiser Brody ja Luna Vachon olisi kuulunut sisään ihan "normisiipeenkin". Jim Barnett, Buddy Rose, Toru Tanaka ja SD Jones oli kiva saada Hall of Fameen, vaikka tälläkään kertaa nämä nimet eivät oikein olleet enää niitä pioneereja, joita alkuvuosina oli. Karl Gotch, Edouard Carpentier, "The Crusher" Lisowski, Dick the Brusier ja Gene Kiniski taitavat puuttua yhä (en nyt jaksa tarkistaa), enkä ymmärrä mihin heitä säästetään.
Buddy Rosen kohdalla nauratti, miten tässä videopaketissa kerrottiin miten hänen ysäriuransa oli jotenkin hienoin hetki hänen urallaan. Backlundin haastaminen 80-luvun alussa tai Portlandin suurimpana tähtenä oleminen vuosien ajan - ihan unohdettavia pikkujuttuja. Sen sijaan läskinä komediahahmona - nyt printataan rahaa!
Hisashi Shinma, Primo Carnera ja Joe Cohen oli itselleni tuntemattomia nimiä. Etenkin Carnera kiinnosti. Cohenin tuotoksia eli WWF on MSG Network-jaksoja olen katsonut viime aikoina paljonkin. Olisiko sitten kuitenkin kuulunut ennemmin sinne Warriorin siipeen?
Hart Foundation (+ Natalya)
Enpä nyt pane pahitteekseni, että Bret Hart menee kahdesti sisään. Mutta en olisi myöskään valittanut, jos Jim Neidhart olisi mennyt yksinään. Tässähän siis tapahtui se koko Hall of Famen muistettavin hetki, kun mystinen rastapipomies juoksi ja kaatoi Bret Hartin. Sekopäisen paikallaolijan ryntäys on jo editoitu pois, mutta jäljelle jäänyt materiaali on jokseenkin huvittavaa. Yhtäkkiä Bretin puhe vain katkeaa ja hiukset menevät sekaisin. Jos en tietäisi mitä tapahtui, niin kyllä hämmentäisi. Lisäksi Bret Hart ilmeisesti rikkoi sen suurimman säännön ikinä, kun hän KEHTASI mainita Vince McMahonin nimen. Minkä takia segmentissä auttanut Archibald Peck sai potkut. Hohhoijaa. Ymmärrän, että Vince ei tahdo, että häntä kiitetään (koska muuten häntä kiitettäisiin 45 kertaa jokaisessa osassa), mutta Bret Hartin tarinassa se oli vain todella pieni yksityiskohta. Ihan turha repiä pelihousuja. Muuten oli kyllä hyvä puhe. Etenkin Hartilta. Hyvää tekstiä ja hyvin vedetty, vaikka ilmeisesti loukkasikin itsensä sekopäisen katsojan takia.
Brutus Beefcake (+ Hulk Hogan)
Onko kukaan koskaan menestynyt yhtä paljon kuin The Man With No Name, vain, koska hänen paras kaverinsa on suosittu? Pitkä WWF- ja WCW-ura, StarrCaden main event ja nyt vielä WWF:n Hall of Fame -sormus? Eipä siinä, The Disciplen meemiarvo on huipussaan, vaikka kehässä olikin umpitylsä, eikä muutenkaan ollut mitenkään erityisen karismaattinen esiintyjä. Jos pitäisi jokin lista tehdä, niin laittaisin Zodiacin varmaan viimeiseksi Hall of Fameriksi siinä, miten paljon hän sitä ansaitsee. Mutta jos totta puhutaan, niin Brute Frocen oleminen kyseisessä kunniagalleriassa ei kumminkaan haittaa lainkaan. Hoganin esittelypuhe oli pätevä ja kiinnostava. Bootymanin puhe oli varmaan tämän kierroksen heikoin ja häntä aivan selvästi jännitti, mutta ei se mitään. Baron Beefcaken puheen paras osa taisikin olla Baron Corbinin hautaus. Muuten oli ihan sellanen ihan jees puhe, jota ei muistella enää ensi vuonna.
Warrior Award: Sue Aitchinson (+ John Cena & Dana Warrior)
Tässä kohtaa alkoi hieman ärsyttämään yleisö. Paskachanttailu nyt on aina vähän mälsää, mutta jos jossain sen paikka ei ole, niin Hall of Famessa. Vaikka kuinka et tykkäisi Warrior Awardista. Yleisökin chanttaa jotain Kurt Anglea tai Let's Go Cena/Cena sucksia, kun Cena yrittää pitää esittelypuhetta. Iso miinus teille, senkin chanttailijat. Dana Warrior nyt oli samanlainen lisko, mitä aina ja oikeasti jopa unohdin, että hän oli tässä jopa mukana, kunnes päätin katsoa tämän uusiksi samalla kun raportoin tänne mietteitäni.
Kiva, että Warrior award annettiin vihdoin ja viimein jollekin sellaiselle, jolle se pitääkin antaa. Vaikka toki tämäkin oli taas sitä vanhaa kunnon make-a-wish olkaantaputtelua. Itse naisen puhe nyt oli sellainen jees, mistä lähinnä jäi mieleen kyseisen naisen brittiaksentti, ja se, miten hän kiitti mm. Ultimate Warrioria, kun
Ultimate Warriorista on kuitenkin tämä tarina, missä hän ei viitsinyt mennä katsomaan sairasta lasta, koska syyt.
Harlem Heat
Tajusin vasta nytten, että Harlem Heat ei saanut esittelijää. Kuinka vaikeaa on bookata Nasty Boys revittelemään? Heitä vastaanhan he kuitenkin ottelivat viikoittain noin sata vuotta putkeen. Booker T teki kyllä ihan hyvän teon, että antoi Stevie Rayn puhua valtaosan ajasta - ja omankin ajan hän puhui lähinnä veljestään. Booker oli toki se tiimin tähti ja karismaattisempi henkilö, mutta hän pääsi jo kerran Hall of Fameen, kun taas Stevie Ray on veljestagteamien kuningas-Jannetty, joka ei olisi omin avuin päässyt ikinä Hall of Fameen. Ja jos totta puhutaan, niin Stevie Ray veti oikeasti ihan hyvän puheen. En muista, että olisin ikinä kuullut Stevie Raylta hyvää promoa, mutta Hall of Fame -puhe oli oikein pätevä. Paras osa oli, kun Stevie Ray kuvaili Arn Andersonia, ja yleisö kuvitteli sen olevan Ric Flair. Ja kun Booker T kertoi olevansa Kofin puolella.
DX:n rinkirunkku
Kunnon sekoilusegmentti papoilta, kuten odottikin. Hauskaa kamaa kyllä, vaikka muutamat osat olivatkin vähän vaivaannuttavia (can we talk about boobs? + siihen liittyneet hehheh valahtaneet tissit räh räh) tai muuten vain hölmöjä. Mutta suurimmaksi osaksi nautin kyllä. Yksittäisiä huippuja: tankki, Billy Gunnin "you can't fire me", HBK:n ja HHH:n vaihtuneet lasit, "this is the part where they actually let me talk", HBK:n minipuhe, DX-juna, DX:n State of the Union ja HHH:n reaktio "2 sweet woop woop" chantteihin - sillä hyi helvetti toi woop woop on varmaan hirvein chantti ikinä. Mistä lähtien muuten Road Doggilla on ollut tatuointi sen päässä? Rakenteellisestihan tämä muistutti paljon Freebirdsien ikuisesti kestänyttä puhetta. Jokainen sai vuoronsa ja jatkuvasti jotain mystisiä segmenttejä, Yksittäinen paras puhe oli X-Pacilta. Hänkin meni mainitsemaan sen Chyna Battle Royalin, josta olen puhunut jo pari vuotta. Toivottavasti toteutuu. Hienoa oli myös, että Billy sai kunnian olla vika!
Hyvä Hall of Fame show. Heikohko luokka. Sitä sattuu.