Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 494
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
DRIVEN 2007

Historian toinen Ring of Honorin järjestämä ppv Chicagossa, ja se oli nauhoitettu kesäkuun lopussa. Koska ROHin alkuvuosien käytäntö oli kuitenkin se, että ppv:t esitettiin useamman kuukauden jäljessä nauhoitusajasta, tämä ppv esitettiin vasta syyskuun lopussa. Nyt 2020-luvulla tällainen tyyli tuntuu todella antiikkiselta, mutta muistan kyllä vuonna 2007:kin hämmästelleeni, että miksi helvetissä ROH lähettää monta kuukautta myöhässä tapahtumia ja miten ihmeessä esimerkiksi mestaruudenvaihdosten pitäisi tuntua enää ppv:ssä miltään, jos kaikki tietäisivät jo kolmen kuukauden takaisen tiedon perusteella, mitä tulee tapahtumaan. No aika sitten opettikin meille, että ROHilla olisi kaikenlaisia muitakin ongelmia aikataulujensa järkevänä pitämisen kanssa, mutta palataan näihin ongelmiin aikanaan. Lisäksi ROHilla oli näinä ppv-vaiheensa alkuaikoina hassu käytäntö, että yhdessä ppv:ssä saatettiinkin esittää otteluita useammasta tapahtumasta. Esimerkiksi tämän Driven-ppv:n Main Event ei ollutkaan Chicagossa järjestetystä tapahtumasta, vaan jo aiemmin Philadelphiassa käydystä tapahtumasta. ROH päätti yhdistää nämä tapahtumat niin, että lopputuloksena oli Chicagossa käyty ppv, jonka Main Event oli kuitenkin painittu Philadelphiassa. Katsojille tätä ei mitenkään kummemmin selitetty, jossain kohtaa vain ruutuun tuli teksti, että nyt siirrymme Philadelphiaan.

Selostajina Dave Prazak ja Lenny Leonard. Backstage-haastattelijoita ei ollut, mutta Rebecca Bayless hypetti yhdessä kohtaa yleisössä ROHin tulevia tapahtumia.

Kuva Kuva
Delirious & The Resiliance (Stevens & Cross) vs. No Remorse Corps (Richards & Strong & Romero)
Edelisessä ppv:ssä Delirious kohtasi arkkivihollisensa, No Remorse Corpsin johtajan Roderick Strongin, ja tuon ottelun jälkeen Strong pahoinpiteli sekopäisen Deliriouksen jyräämällä hänet julmasti Backbreakerilla turva-aidan päälle, minkä jälkeen Erick Stevens saapui pelastamaan Deliriouksen pahemmalta selkäsaunalta. Deliriouksen johtaman face-porukan ja Strongin johtaman No Remorse Corpsin feud ei ollut siis suinkaan päättynyt Respect Is Earnediin, vaan nyt sitä jatkettiin kuuden miehen joukkueottelulla. Deliriouksen puolella ppv-otteludebyyttinsä tässä tekivät Erick Stevens ja Matt Cross, jotka muodostivat näihin aikoihin kaksihenkisen The Resiliance -porukan, jonka oli alun perin perustanut Austin Aries, ennen kuin hän oli lähtenyt TNA:han. Siitä myöhemmin lisää. Erick Stevens oli isokokoinen irokeesipäinen ROH-mörssäri, joka oli aloittanut uransa vuonna 2003 ja paininut tähän mennessä ensisijaisesti ROHin sisarlafkassa Full Impact Prossa. Keväällä 2007 Stevens oli kuitenkin saapunut ROHiin ja liittynyt Resilianceen, minkä jälkeen hän oli käyttänytkin koko ROH-uransa Strongin porukkaa vastaan taistelemalla. Matt Cross puolestaan lienee tuttu monille suomipainin faneillekin vierailustaan Suomessa. 2000-luvun alussa uransa aloittanut Cross tunnettiin myös nimellä M-Dogg 20, ja hän oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa keräämällä nimeään itselleen pienemmissä indypromootioissa ja erityisesti CZW:ssä. Vuoden 2006 lopulla Cross debytoi ROHissa, ja alkuvuodesta 2007 hän yhdisti voimansa Austin Ariesin kanssa muodostaakseen The Resiliancen. No Remorse Corpsin puolelta Roderick Strong ja Rocky Romero olivatkin painineet jo viime ppv:ssä, mutta nyt kehään pääsi myös Davey Richards. Richards oli debytoinut vuonna 2004 ja kiinnittänyt painifanien kiinnostuksen nopeasti debyyttinsä jälkeen. Aluksi Richards paini PWG:ssä, mutta vuonna 2006 hän alkoi painia myös ROHin tapahtumissa, ja vuoden 2007 alkupuolella hän muodosti Strongin ja Romeron kanssa väkivaltaisen heel-porukan No Remorse Corpsin.

Kovaa tykittelyä heti openerissa, niinhän se kuuluu ROHissa olla. En oikein tiedä, mitä tästä voi edes sanoa, koska tämä oli ensiminuutista loppuun asti semmoista all in, balls out, balls to the walls -menoa ettei paremmasta väliä. Samalla tämä ei kuitenkaan syystä taikka toisesta jättänyt sellaista huippuottelun fiilistä, vaikka useamman kerran tätä katsoessa haukoinkin henkeäni ja viihdyin todella paljon tätä katsoessa. Ehkä ero verrattuna esimerkiksi TNA:n Hard Justicen openeriin oli se, että HJ:n openerissa oli kuitenkin alkupuolella se muutaman minuutin rauhallisempi vaihe, joka toi otteluun pituutta, rauhallisuutta ja syvyyttä. Nyt tämä oli ihan alusta loppuun asti ultimaattista sekoilua ja intensiivistä mäiskintää, ja sellaisena tämä oli toki upea ottelu ja perhanan viihdyttävä opener, mutta neljän tähden matsiksi tämä ei nouse. Eikä jokaisen ottelun tarvitsekaan. Ottelun tähtiä olivat ehdottomasti NRC:n kolmikko ja ennen kaikkea face-puolen Matt Cross, joka veti sellaisia ilmiömäisi high flying -liikkeitä, ettei yksinkertaisesti mitään järkeä. Cross oli aivan upea tässä, mutta toki kaikki tekivät loistavaa työtä.

Ottelun jälkeen nähtiin sitten kunnon päräyttävä käänne, kun The Resiliancen perustanut ja alkuvuodesta ROHin jättänyt AUSTIN ARIES loikkasi turvakaiteen yli kehäalueelle ja hyökkäsi NRC:n kimppuun. Selostajat yrittivät selittää, miten Aries ei saisi olla täällä, koska "hän on toisen firman palveluksessa" (eli TNA:ssa - oikeastihan Ariesin ja TNA:n taival oli päättynyt jo keväällä), mutta Aries vähät tästä välitti, vaan nappasi käteensä mikin ja otti taskustaan paperin. Aries ilmoitti, että hänellä oli kädessään paperi, joka "antaisi hänelle painivapauden". Aries pyysi, että fanit heittäisivät kehään kynän, ja kun Aries sai sellaisen käsiinsä, hän pani nimensä kädessä olevaan paperiin - eli teki sopimuksen ROHin kanssa. Yleisö hurrasi valtoimenaan, kun Aries ilmoitti palanneensa ROHiin ja olevansa ylpeä, että saa olla taas firmassa, joka kunnioittaa faneja, painijoita ja tätä bisnestä. "Fuck TNA"- chanttasi yleisö ja "We are wrestling", julisti Aries. Aikamoinen paluu, ja yleisö söi täysin Ariesin kädestä, mutta onhan se kaveri pirun karismaattinen, vaikka mulkku onkin.
***½ (11:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Matt Sydal vs. Claudio Castagnoli
Voihan ROH, kun näistä heel/face-jakaumista ei monestikaan firmassa ota mitään selvää. Viime ppv:ssähän Matt Sydal ja Claudio Castagnoli painivat Briscoe Brothersia vastaan joukkuemestaruuksista, ja silloin he olivat heel-joukkueen roolissa. Tuon matsin jälkeen Matt Sydal ja Claudio Castagnoli olivat ajautuneet erimielisyyksiin, ja Sydal oli syyttänyt Castagnolia joukkueen tappiosta, joten oletin, että tämä tarkoitti Castagnolin face-turnia. Jotenkin kummallisesti tässä ottelussa nyt asetelma tuntuikin olevan se, että molemmat olivat oikeastaan faceja, ja tuo mielikuva vain vahvistui ottelun jälkeisissä post match -käänteissä Sydal "teki heel-turnin" - vaikka oli vähän niin kuin koko ajan ollut heel? Ei tässä mitään järkeä ole, eikä kai kuulu ollakaan. Selvää oli kuitenkin se, että Sydal ja Castagnoli kohtasivat nyt 1 on 1 -ottelussa, koska Sydal halusi osoittaa olevansa parempi kuin Castagnoli.

Edellisen ottelun tavoin myös tämä oli alusta loppuun kovaa menoa, ja tässä nähtiin varmaan yhdessä ottelussa siistimpiä spotteja kuin kaikissa WWE:n tämän vuoden otteluissa yhteensä. Lisäksi tässä oli toisiaan vastaan kaksi loistavaa painijaa, joten lähtökohtaisestihan tämän pitäisi olla ihan täydellinen ottelu... Mutta. Tässä ehkä tullaan juuri siihen, että pelkät siistit spotit ja loistavat painijat eivät vielä tee loistavaa ottelua. Älkää käsittäkö väärin: tämä oli ehdottomasti viihdyttävä ottelu, ja viihdyin kyllä alusta loppuun tätä katsoessa. Tämä oli hyvä matsi. Mutta vain hyvä. Tässä ei ollut mitään suurempaa tunnetta, ei oikein selvää rakennetta, ei selvää tarinaa. Tämä oli vain hienoja liikkeitä toisensa perään, mutta mihinkään sen suurempaan tämä ei yltänyt. Ei ehkä halunnutkaan, koska pituutta oli loppujen lopuksi noin kahdeksan minuuttia, ja post match -meiningeissä kävi selväksi, että tämä oli oikeastaan vain pohjustusta isommalle storylinelle. Yhtä kaikki: hyvä ottelu, mutta ei muuta. Olen tosin tämän mielipiteeni kanssa ilmeisesti aika yksin, koska muissa arvioissa tätä matsia oli kehuttu maasta taivaaseen. En ihan ymmärrä, miksi.

Ottelun jälkeen paikalle sitten marssi raivostuttavan ylimielisen managerin Larry Sweeneyn johtama Sweet & Sour Inc, eli Chris Hero, Tank Toland ja Bobby Dempsey. Sweeney saapui kehään pilkkaamaan Castagnolia, joka aikaisemmin paini Chris Heron kanssa joukkueena. Tämän jälkeen Sweeney tarjosi paikkaa Sweet & Sour Incissä Sydalille, mutta Castagnoli keskeytti hänet ja pyysi Sydalia olemaan allekirjoittamatta sopimusta. Castagnolin mukaan Sweeney oli pilannut koko tämän hienon lajin, ja niinpä hän repi Sweeneyn tarjoaman sopimuksen, minkä jälkeen hän kävi koko Sweet & Sour Incin kimppuun. Tämä sujui hyvin siihen asti, kunnes Sydal hyökkäsi takaapäin Castagnolin kimppuun ja auttoi Chris Heroa pieksemään Castagnolin. Anglen päätteeksi Sydal paiskasi kättä Sweeneyn kanssa.
*** (8:18)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
BJ Whitmer vs. Naomichi Marufuji
Jaa, tässäkään ottelussa en oikeastaan osaa sanoa, miksi BJ Whitmer oli nyt heel, jos hän oli viime ppv:ssä face. Ehkä Whitmer oli oikeastaan viime ppv:nkin aikaan heel, mutta hän vain joutui vetämään facemaista roolia, kun kohtasi Takeshi Morishiman. Tai sitten Whitmer oli tässä välissä vain tehnyt heel-turnin. No, nyt hän sitten kohtasi Pro Wrestling NOAH -promootion tähden Naomichi Marufujin, joka paini edellisessäkin ROHin ppv:ssä. Mitään sen suurempaa feudia ei näiden kahden painijan välillä ollut, joten voisi jopa sanoa, että tämä oli aika lailla tyylipuhdas filler-ottelu. Se ei toki ole automaattisesti huono asia.

Tässä ottelussa oli aika lailla sama "ongelma" kuin edellisessäkin. Molemmat painijat ovat taitavia ja osaavat hienoja liikkeitä ja heillä oli kymmenisen minuuttia aikaa näyttää se. Lopputuloksena oli ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä ottelu, mutta ei kuitenkaan sellainen, mistä olisi jäänyt mitään erityistä mieleen. Suurin ongelma tässä oli järkevän rakenteen ja tarinan puuttuminen. Kumpi oli siis face, kumpi heel? Kumpaa piti kannattaa? Mikä pointti ottelulla oli? Kumpikaan ei oikeastaan missään vaiheessa päässyt edes merkittävästi hallitsemaan ottelua, ja matsi oli vain tasaisesti molempien liikkeiden esittelyä. No, kyllä tämä tämmöisenään siis oli ehdottomasti hyvää, hauskaa ja viihdyttävää katsottavaa, ja erityisesti Marufuji on aivan saatanan taitava painija. Whitmer ei itseäni oikein koskaan jostain syystä sen kummemmin sytyttänyt. Näistä lähtökohdista saatiin siis aikaiseksi hyvä ottelu, mutta tajunnanräjäyttävää fiilistä tämä ei missään vaiheessa aiheuttanut.
*** (10:56)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Pelle Primeau vs. Brent Albright
Seuraavaksi oli vuorossa sitten kahden painijan ppv-debyytti. Ensimmäisenä kehään saapui pienikokoinen Pelle Primeau, joka oli ROHin oman painikoulun kasvatti, joka oli debytoinut firmassa vuonna 2005. Tähän mennessä (ja, noh, oikeastaan koko uransa) Primeau oli kuitenkin jäänyt aika lailla sympaattisen underdogin ja jobberin rooliin, eikä hän urallaan koskaan mitään kovin merkittävää saavuttanut. Vastaansa Primeau sen sijaan aikamoisen korston, eli Brent Albrightin. Albright oli aloittanut painiuransa vuonna 1998, paininut indyissä ja Japanissa ja siirtynyt WWE:hen jo vuonna 2004. Siellä hän oli pitkän aikaa paininut OVW:ssä ja noussut OVW:n ykköstähdeksi, kunnes vuonna 2006 hänet nostettiin päärosteriin nimellä Gunner Scott. Jostain syystä Albrightin pääroster-ura jäi kuitenkin vain parin kuukauden pituiseksi. Ilmeisesti WWE ei nähnyt hänessä sittenkään potentiaalia. Lyhyen päärosterivisiitin jälkeen Albright palautettiin OVW:hen, ja syksyllä 2006 hänen sopimuksensa WWE:n kanssa päättyi. Hyvin nopeasti tämän jälkeen Albright paini ensimmäisen ottelunsa ROHissa, ja alkuvuodesta 2007 hän liittyi aktiivipainijaksi ROHiin. ROHissa Albright olikin nopeasti ottanut mörssärimäisen korston roolin, ja hän oli jopa toiminut "palkkateloittajana" eli telonut painijoita toisten painijoiden tilauksesta. Tähän mennessä Albright oli siis kylvänyt tuhoa ympäri ROHin rosteria, ja nyt hän pääsi painimaan ppv:ssäkin.

Mitäpä tästä sanomaan, tämä oli tyylipuhdas squash. Brent Albright on kyllä perhanan vakuuttavan näköinen mörssäri, joka osaa helkkarin näyttäviä liikkeitä. On hämmästyttävää, ettei WWE todella nähnyt Albrightin kaltaisella korstolla käyttöä rosterissaan. Ehkä Albrightin epäonni oli se, että hän oli "liian ajoissa". Kymmenisen vuotta myöhemmin Albright olisi ollut aivan Main Event -kamaa jopa WWE:ssä ja saattanut parhaimmillaan nousta jopa päämestariksi. Nyt hän oli kuitenkin väärässä paikassa väärään aikaan, ja lopputulos oli se, että hän oli ROHissa. No, se ei toki ole ROHin kannalta huono asia, koska täällä hän pääsee näyttämään osaamistaan vielä ihan toisella tavalla. Tässä ottelussa osaamista hän pääsi näyttämään lähinnä riepottelemalla Primeaulle pitkin kehää. Primeau myi kaikki Albrightin liikkeet häkellyttävän hyvin, pakko kunnioittaa nuorta kaveria. Eli siis hyvä squash, mutta eipä sen kummempaa.
* (1:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Briscoe Brothers (c) vs. Kevin Steen & El Generico - ROH Tag Team Championship
ROHin joukkuedivisioonan ylivoimainen ykköskuvio oli vuoden 2007 ajan ollut Briscoen veljesten sekä ROHiin vuoden 2007 alussa saapuneiden Kevin Steenin ja El Genericon muodostaman joukkueen välillä. Viime ppv:ssä Briscoet puolustivat mestaruuksiaan onnistuneesti Matt Sydalia ja Claudio Castagnolia vastaan, mutta tuonkin ottelun jälkeen Steen ja Generico ryntäsivät paikalle, mikä johti rajuun joukkotappeluun ympäri areenaa. Kuukausien ajan Steen ja Generico olivat tehneet siis kaikkensa, jotta he voittaisivat mestaruusvyöt Briscoeilta, mutta toistaiseksi Jay ja Mark Briscoe olivat saaneet pidettyä mestaruudesta kiinni. Nyt nämä joukkueet kohtasivat ensimmäisen kerran ppv:ssä. Steenin ja Genericon joukkue oli siis tässä kuviossa selvästi heel-roolissa, mutta oikeastaan El Generico oli hyvin facemainen ja käytökseltään jopa vastustajia kunnioittava, mutta hänen ylimielinen ja väkivaltainen joukkueparinsa Kevin Steen oli johdattanut myös joukkueparinsa ikävään asemaan. Tämä teki Steenin ja Genericon keskenäisestä dynamiikasta ja koko joukkueesta hyvin kiinnostavan.

Tämä oli ppv-debyyttiottelu sekä Steenille että Genericolle. Kevin Steen oli aloittanut uransa vuonna 2000 ja El Generico pari vuotta myöhemmin vuonna 2002. Isoa kokoaan ja painijalle epätyypillistä ruumiinrakennetta hyödyntänyt Steen oli paininut uransa ensimmäisinä vuosina muun muassa CZW:ssä, PWG:ssä ja IWS-promootiossa Kanadassa ja kylvänyt kaikissa promootioissa tuhoa. El Generico, oikealta nimeltään Rami Sebei, oli heti uransa alusta lähtien esittänyt meksikolaista geneeristä luchadorea, vaikka oli oikeasti siis kanadalainen painija. Myös hän aloitti uransa IWS:ssä, josta hän jatkoi PWG:hen ja CHIKARAan. Sekä Generico että Steen olivat painineet ensimmäisen kerran ROHissa jo vuonna 2005 ja otelleet muutamissa promootion tapahtumissa, mutta rosterin aktiivijäseniksi he eivät tuolloin vielä liittyneet. Generico ja Steen olivat painineet yhdessä satunnaisia kertoja niin IWS:ssä, CHIKARAssa kuin PWG:ssäkin, mutta todellisen yhteisen uransa ja kulttimaineensa joukkueena rakentamisen he aloittivat nimenomaan sen jälkeen, kun painivat ensimmäisen kerran yhdessä ROHissa helmikuussa 2007. Heti debyytissään Steen ja Generico haastoivat Briscoet mestaruuksista, mutta epäonnistuivat tavoitteessaan nousta mestareiksi. Nyt heillä oli uusi mahdollisuus.

No niin, olihan tämä ihan saatanallista tykitystä. ROHille on kyllä näiltä ajoilta annettava kaikki kunnia siitä, että joukkuedivisioona oli aivan upeassa iskussa ja rosterissa oli useita mahtavia joukkueita. Steenerico kuuluu ehdottomasti omiin all time -suosikkijoukkueisiini, ja heidän taistelunsa Briscoe Brotherseja vastaan ovat häkellyttävän taidokasta katsottavaa. Toki tässä ottelussa oli osittain ihan se sama "ROH-vika" kuin suurimmassa osassa muitakin otteluita, että matsi oli alusta loppuun aika järisyttävää tykittelyä, mutta tässä oli kuitenkin alkupuolella myös se rauhallisempi rakenteluvaihe, josta sitten kasvettiin kohti lopun huimaa meininkiä. Arvosanaltaan tämä on hyvin rajatapaus siinä, nouseeko tämä silmissäni huippuotteluiden joukkoon, mutta annan tälle lopulta kuitenkin juuri ja juuri neljä tähteä, koska 15 minuutin joukkueottelussa harvoin - jos koskaan - on saatu aikaiseksi yhtä häkellyttävän vaikuttavaa mähinää kuin tässä matsissa. Huippuottelu, muttei siis MOTYC-tasoa.
**** (16:06)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Takeshi Morishima (c) vs. Jimmy Rave - ROH World Championship
NOAHista Yhdysvaltoihin vakituiseksi kasvoksi saapunut ROHin maailmanmestari Takeshi Morishima oli jatkanut ylivoimaista dominanssiaan ROHissa myös Respect Is Earned -tapahtuman jälkeen. Nyt hän sai haastajakseen ROHissa pitkään painineen Jimmy Raven. Vuonna 1999 uransa aloittanut Rave oli ollut ROHin vakionimi vuodesta 2003 alkaen ja kuulunut muun muassa ROHia dominoineeseen The Embassy -stableen. Viime aikoina Rave oli kuitenkin jäänyt firmassa midcardiin ja hieman tyhjän päälle, mutta nyt yllättäen hänellä oli annettu mahdollisuus haastaa ylivoimainen mestari ROHin päämestaruudesta. Ennen ottelua nähtiin Raven videopromo, jossa Rave lupasi tehdä kaikkensa saadakseen Morishiman luovuttamaan. Todellisuudessa tässä vaiheessa ROHissa oli kaiketi jo tiedossa, että Rave oli jättämäisillään firman ja siirtymässä painimaan TNA:han. Tämä jäi siis Raven viimeiseksi ROH-ppv-esiintymiseksi tällä erää.

Tämä matsi kaiketi tunnetaan termillä "perseraiskaus". Jimmy Rave oli siis päättänyt lähteä TNA:han, ja ROH sitten näytti hänelle ovea tällaisella squashmaisella mestaruusottelulla. Se on sääli, koska Morishima ja Rave olisivat varmasti voineet painia myös oikeasti kovan ottelun, mutta nyt siihen ei annettu mahdollisuutta, koska oleellisempaa oli vain nöyryyttää Ravea ennen TNA:han siirtymistä (mikä oli toki vähän höhlää silleinkin, että Raven TNA-ppv-debyytti oli jo ehtinyt tapahtua ennen kuin tämä tapahtuma esitettiin ppv:nä). Kunniaa pitää antaa silti Ravelle siitä, että hän hoiti tämän matsin kunniakkaasti, myi Morishiman liikkeet hyvin ja sai mestarin näyttämään taas pirun hyvältä. Eipä tässä sen kummempaa, ihan viihtyisä mestaruusottelu-squashrymistely. Seuraavassa tapahtumassa sitten vihdoin oikea mestaruusottelu ROHin päämestaruudesta?
*½ (3:56)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson - ROH World Title Shot
Ei, edellinen ottelu ei todellakaan ollut tämän ppv:n Main Event, vaan illan päättävä ottelu oli Nigel McGuinnessin ja Bryan Danielsonin välinen ykköshaastajuusottelu. Tätä ottelua ei siis oikeasti käyty samaisessa Chicagon tapahtumassa kuin muut ppv:ssä esitetyt ottelut, vaan matsi oli painittu jo aiemmin Philadelphiassa järjestetyssä tapahtumassa. Kuten edellisen arvostelun Main Eventin kohdalla kirjoitin, Bryan Danielson ja Nigel McGuinness olivat olleet yli vuoden ajan yksi ROHin kuumimmista feudipareista, ja he olivat otelleet yhdessä useita legendaarisia otteluita Danielsonin maailmanmestaruuskauden aikana. Kenties legendaarisin ottelu oli se, jossa yhdistettiin ROH World -mestaruus ja ROH Pure -mestaruus. Viime vuoden lopussa Danielson kuitenkin hävisi mestaruutensa ja jäi sen jälkeen kuukausiksi pois parantelemaan vammojaan. Keväällä Danielson teki paluunsa, ja nyt hän halusi nousta takaisin maailmanmestariksi. Ikävä kyllä McGuinnessilla oli täsmälleen sama suunnitelma, ja nyt he kohtaisivat toisensa ottelussa, jonka voittaja pääsisi haastamaan Takeshi Morishiman ROH World -mestaruudesta.

Huh huh. En tiedä, mitä sanoa. Olen katsonut Drivenin aikoinaan silloin 13 vuotta sitten, kun tämä show lähetettiin, mutta jostain syystä minulla ei ollut muistikuvaa tästä Danielsonin ja McGuinnessin välisestä Main Eventistä. Ehkä se johtui siitä, että tämä matsii menee mielessäni sekaisin joidenkin muiden näkemieni McGuinnessin ja Danielsonin välisten otteluiden kanssa. Ehkä se johtuu siitä, etten vain tuolloin 13 vuotta sitten osannut vielä arvostaa tätä ottelua tarpeeksi. Mene ja tiedä. Tämä ottelu oli nimittäin aika lailla täydellinen. Tämä oli ihan saatanallisen upea ottelu, jota ihailin alusta loppuun aivan täysillä ja joka... No, en tiedä edes mitä sanoa. Tämä oli aivan perkeleellisen upea ottelu.

Täydellinen alkuvaiheen rauhallinen rakentelu, jossa molemmat hakivat lukkoja ja osoittivat teknistä osaamistaan. Sen jälkeen pirun intensiivinen ja väkivaltainen tappelu kehän ulkopuolella, jossa nähtiin pari tosi rajun näköistä bumppia. Ei silti mitään selaista överiksi vedettyä sekopäistä bumppailua mitä nykyisin tuntuu näkevän jatkuvasti. Kaikki pidettiin sopivasti mittasuhteessa, kaikilla bumpeilla (ainakin lähes kaikilla) oli tarkoituksensa ja kaikki tuntui merkitykselliseltä. Tämän vaiheen jälkeen siirryttiin kehään, jossa Danielson aloitti McGuinnessin selän työstämisen upeasti. McGuinness myi tätä selkävammaansa sitten aina ottelun loppuun asti likipitäen täydellisesti, ja selkävammaa käytettiin hyväksi useissa spoteissa. Kun tästä selän työstämisestä päästiin eteenpäin, alkoi sitten todella pitkä ja aivan mieletön lopputaistelu, joka sekään ei ollut mitään usein ROHille tyypillistä sekopäistä non-sellausta ja loputonta spottitykittelyä, vaan McGuinness ja Danielson olivat harkinneet jokaisen spotin täydellisesti ja kaikki tuntui olevan viimeisen päälle mietittyä... Ai jumalauta. Tämä matsi on mitä todennäköisemmin vuoden 2007 paras ottelu - ja samalla ensimmäinen viiden tähden ottelu tässä projektissani yli kahteen vuoteen.
***** (25:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bryan Danielson
** Nigel McGuinness
* El Generico

Kokonaisarvio Drivenistä: Olin jo ennen Main Eventiä sitä mieltä, että tämä ei ollut ROHin ppv:ksi lopulta niin erikoinen, ja olin taipumassa antamaan tälle enemmän Ok:n kuin Hyvän arvosanan. Mallikas tapahtumahan tämä toki oli jo ennen Main Eventiä: mainio opener, pari hyvää ottelua, pari toimivaa squashia ja yksi huippuluokan joukkueottelu. Silti ****-ottelukaan ei vetänyt vertoja esimerkiksi edellisen ROHin ppv:n huippuotteluille ja jätti toivomaan lisää. Samoin jätti koko tapahtuma... Ennen kuin sitten täydellinen Main Event lunasti kaikki odotukset. Ai saatana mikä ottelu. Olen vieläkin fiiliksissä. Main Eventinsä ansiosta tämä nousee Hienoksi ja vuoden parhaaksi ppv:ksi.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
8. TNA No Surrender - Ok
9. TNA Final Resolution - Ok
10. TNA Destination X - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. WWE One Night Stand - Ok
---------------
14. WWE SummerSlam - Kehno
15. TNA Victory Road - Kehno
16. WWE Judgment Day - Kehno
17. WWE No Way Out - Kehno
18. TNA Hard Justice - Kehno
19. WWE The Great American Bash - Kehno
20. TNA Against All Odds - Kehno
21. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
22. WWE Unforgiven - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 494
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
NO MERCY 2007

Huh huh. Viime ppv:n alla WWE:n alla oli tiukka tilanne. Yli kymmenen firman tähteä (mukaan lukien kaksi mestaria) oli kärynnyt steroidien tilaamisesta yhdessä koko painihistorian suurimmassa skandaalissa. Kaikki oli jouduttu hyllyttämään, mikä tarkoitti sitä, että loukkaantumisten takia jo valmiiksi ohut roster oli entistä ohuempi. No, nyt suurin osa hyllytyksistä oli ohi, ja tilanne oli vähitellen palaamassa normaaliksi. Mitään hätää siis ei olisi enää, kunhan firman suurin tähti ja yli vuoden ajan WWE:n päämestaruutta hallussaan pitänyt painija ei vain loukkaantuisi...

Kunhan.

Niinpä.

Selostajina Raw'sta JR ja King, SD:stä Cole ja JBL, ECW:stä Styles ja Tazz. Haastattelijana Todd Grisham.

In ring angle w/ Mr. McMahon, William Regal, Randy Orton & Triple H
Kyllä vain. Tätä iltaa ei suinkaan avattu ottelulla, vaan sillä, että WWE:n puheenjohtaja Mr. McMahon ja Raw'n General Manager William Regal saapuivat paikalle. Kehässä heitä odotti WWE:n mestaruusvyö, joka oli - kyllä vain - vakatoitu tästä hetkestä lähtien. Se johtui siitä, että WWE:n mestari John Cena oli loukkaantunut. Mr. McMahonin mukaan Cenan loukkaantuminen oli niin paha, että hän saattaisi joutua olemaan kehästä pois jopa vuoden. Ja ei, tämä ei ollut storylineä. Tämä oli totisinta totta. John Cena oli todellakin loukkaantunut, ja lääkäreiden arvio oli se, että hän joutuisi olemaan kehästä pois jotain kuuden ja kahdentoista kuukauden väliltä. WWE:n suurin tähti, yli vuoden ajan WWE:n tärkeintä mestaruutta hallussaan pitänyt John Cena oli loukkaantunut. Tämä oli todennäköisesti pahin mahdollinen tilanne, mitä WWE saattoi kuvitella. Mikä pahinta, John Cena oli loukkaantunut ALLE VIIKKO ennen tätä No Mercyä, ppv:tä edeltävässä Raw'ssa. Cenan oli tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Randy Ortonia vastaan Last Man Standing -ottelussa, ja nyt WWE:llä ei ollut mitään korvaavaa vaihtoehtoa. Storyline-selitys Cenan loukkaantumiselle oli tietenkin se, että muidenkin painijoiden vakavista loukkaantumisista vastannut Orton oli potkaissut myös Cenaa Punt-potkullaan päähän ja aiheuttanut tälle aivovamman. Todellinen syy oli kuitenkin se, että juuri ppv:tä edeltävässä Raw'ssa kuukauden mittaisen hyllytyksensä jälkeen paluunsa tehnyt ja pahasta epäonnesta urallaan kärsinyt Mr. Kennedy sinetöi lopullisesti uransa epäonnistumisen aiheuttamalla Cenalle loukkaantumisen botchatulla Hip Tossilla.

No, se siitä. Nyt McMahon ja Regal seisoivat siis kehässä. Regal pysyi hiljaa, mutta McMahon ilmoitti, että tässä ppv:ssä kruunataan uusi WWE:n mestari, koska hän oli jo etukäteen luvannut, että tässä ppv:ssä tehtäisiin historiaa. Lisäksi McMahon korosti, että oli luvannut antaa "yleisölle, mitä yleisö haluaa". Yleisö vastasi McMahonille valtaisalla "Y2J"-chantilla, koska näihin aikoihin Raw'ssa oli alkanut pyöriä mystisiä "SAVE.US"-mainosvideoita, joiden monet uskoivat viittaavan siihen, että Chris Jericho tekisi paluunsa WWE:hen yli kahden vuoden poissaolon jälkeen. McMahonia chantti vain nauratti, ja hän vastasi, että Y2J:tä yleisö ei saisi. Sen sijaan hän julistaisi Raw'lle uuden mestarin, joka olisi.... RANDY ORTON. Kun McMahon kuulutti Ortonin nimen, Ortonin sisääntulomusiikki alkoi soida, ja Orton saapui paikalle ihmeissään. McMahon ojensi mestaruusvyön Ortonille, joka nosti sen innoissaan ilmaan ja valtaisat pyrot paukkuivat areenalla. Kyllä vain, Randy Ortonista oli näin tehty WWE:n uusi päämestari. William Regal onnitteli Ortonia mestaruudesta mutta muistutti sen jälkeen häntä, että mestaruutta pitäisi puolustaa vielä tänään, koska tälle ppv-yleisölle oli luvattu mestaruusottelu. McMahon oli kuitenkin sitä mieltä, että Orton itse saisi päättää, ketä vastaan hän puolustaisi mestaruuttaan.

Ja silloin alkoi soida Triple H:n musiikki. Paluunsa SummerSlamissa tehnyt Triple H oli ajautunut heti alkusyksystä taas pahoihin erimielisyyksiin Vince McMahonin kanssa, ja nyt hän saapui "onnittelemaan" Ortonia mestaruudesta. Selvää oli kuitenkin se, että HHH:n mielestä Orton ei ollut ansainnut mestaruuttaan ja että mestaruus kuuluisi ennemmin hänelle. Triple H ehdotti, että Orton puolustaisi vyötään häntä vastaan, mutta Orton kieltäytyi kunniasta. HHH:ta Ortonin kieltäytyminen nauratti. Hän sanoi arvanneensa, että Orton vastaisi näin, koska "ei haluaisi, että toinen mestaruuskausi jäisi lyhyemmäksi kuin ensimmäinen". Tämän jälkeen Triple H suuntasi kuittailunsa Vincelle. HHH alkoi sanallisesti höykyttää Vinceä ja ilmoitti, että tämä on pelkuri, koska ei uskalla buukata Ortonin ja HHH:n välille mestaruusottelua. Viimeiseksi vakuudeksi Triple H ilmoitti, että Vincellä ei ole housuissaan "grapefruitseja", vaan pelkät rusinat. Se oli Vincelle liikaa. Hän raivostui ja ilmoitti, että HHH saa haluamansa ottelun nyt. Randy Orton vastaan Triple H WWE:n mestaruudesta. Tuokaa tuomari paikalle.

Kuva Kuva
Randy Orton (c) vs. Triple H - WWE Championship
Ja näin käsissämme oli illan opener, joka käytäisiin WWE:n päämestaruudesta. Muistan katsoneeni tämän No Mercyn vuonna 2007 heti seuraavana päivänä tapahtuman lähettämisen jälkeen, vaikka muuten tämä oli edelleen sitä aikaa, kun olin lopettanut WWE:n katsomisen ja seurasin firman tapahtumia hyvin harvakseltaan. Halusin kuitenkin nähdä, mitä tässä tapahtumassa tulisi tapahtumaan, kun yhtäkkiä yli vuoden ajan mestaruutta hallussaan pitänyt John Cena oli poissa kuvioista ja WWE joutui täysin improvisoimaan. Sen muistan, etten vuonna 2007 uskonut, että show alkaisi tällä tavalla, ja kieltämättä tämän katsominen oli nytkin hämmentävää. Olin aika lailla varma, että muistin, miten tämä ottelu tulisi päättymään, mutta en silti uskonut sitä ennen kuin näin. No, muutenhan tämä Ortonin ja Triple H:n ottelu oli varsin yllätyksetön. Aika perusbrawlausta, jonka nämä kaksi osaavat oikein mallikkaasti, mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi näiltä aikaisemmin nähty. Hyvä ottelu, mutta toki enemmän voisi firman päämestaruusottelulta toivoa.
*** (11:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jeff Hardy & Paul London & Brian Kendrick vs. Mr. Kennedy & Lance Cade & Trevor Murdoch
Tämän ottelun ilmoitettiin olevan impromptu-ottelu. Mitä matseja tähän ppv:hen oli siis alun perin buukattu, kun kokonaisuudessaan noin puolet illasta käytettäisiiin WWE:n mestaruuden kanssa säätämisee (palataan tähän vielä myöhemmin tässä arvostelussa) ja sen lisäksi tähän tarvittiin vielä yksi impromptu-ottelu? No, samapa tuo. Hyvä, että kortti saatiin täyteen. Cade ja Murdoch olivat siis edelleen World Tag Team -mestarit, jotka jatkoivat kamppailuaan Paul Londonin ja Brian Kendrickin kanssa. Jeff Hardy oli puolestaan syyskuun alussa tehnyt paluun loukkaantumisensa jälkeen ja noussut heti comebackinsa jälkeen taas kerran IC-mestariksi. Pian tuon jälkeen Hardy olikin ystävystynyt itseään painityyliltä paljon muistuttavien Kendrickin ja Londonin kanssa, ja ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Hardy, Kendrick ja London olivat voittaneet kuuden miehen joukkueottelussa Caden, Murdochin ja Shelton Benjaminin. Nyt Cade ja Murdoch olivat vaihtaneet joukkuepariaan, kun Benjaminin paikan tässä ottelussa otti Mr. Kennedy, joka oli siis myös ollut kuukauden ajan poissa painikeästä steroidikohun takia, tuhonnut samalla käytännössä haaveensa Main Event -pushista, loukkaannuttanut heti paluuottelussan John Cenan ja tuhonnut lopullisesti uransa. Vuosi 2007 ei todellakaan ollut Kennedyn vuosi.

Tämä matsi jatkoi aika lailla sitä samaa kaavaa kuin viime ppv:ssä nähty joukkuemestaruusottelu. Kendrik ja London ovat pirun taitava kaksikko ja saavat melkein kenet tahansa näyttämään hyvältä, ja Cade sekä Murdoch on helppoa kantaa hyvään otteluun. Nyt soppaan oli vieläpä lisätty jälleen iskussa oleva Jeff Hardy ja uuden kärsimystaipaleen läpi taistellut Mr. Kennedy. Kaikilla oli siis paljon näytönhalua, ja lopputuloksena olikin todella vauhdikas kymmenminuuttinen kuuden miehen joukkueottelu. Lopussa matsi yltyi ehkä jopa hieman turhan sekavaksi sekoiluksi, mutta toisaalta London, Kendrick ja Hardy loistivat siinäkin erinomaisella liikkumisellaan. Lisäksi ottelun lopetus oli pirun näyttävä, on joka kerta ilo nähdä matsin lopettanut liike silloin harvoin, kun sitä pääsee ihailemaan. Kokonaisuutena tämä oli siis oikein mainiota mähinää alusta loppuun, ja vaikka tässä nyt ei mitään sen kummempaa nähty, niin paikkansa kortissa tämä hoiti oikein mallikkasti.
*** (8:05)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
CM Punk (c) vs. Big Daddy V w/ Matt Striker - ECW Championship
Ai että. Big Daddy V:n ppv-debyytti. Edellisen kerran kun Viscera oli siis nähty ppv:ssä, hän oli ollut vielä harmiton "World's Largest Love Machine", joka paini joukkueena Charlie Haasin kanssa ja oli rakastunut Raw'n kehäkuuluttaja Lilian Garciaan. Kesällä Viscera oli kuitenkin draftattu ECW:hen, minkä jälkeen hän oli kadonnut muutamaksi viikoksi ruudusta - ja kun hän teki paluunsa, hän palasi muuttuneena miehenä. Matt Striker esitteli nimensä muuttaneen Big Daddy V:n elokuussa ECW:ssä, ja Big Daddy V oli todellakin ISO. Nyt kyseessä ei ollut enää hempeä ja satiiniasuihin pukeutunut Viscera, vaan ylävartalon paljastavaan haalariin pukeutuva jättiläismäinen kokoinen korsto, joka kostaisi Strikerin puolesta kenelle tahansa painijalle. Heti debyytissään Big Daddy V tuhosi Boogeymanin niin, että tätä ei ollut nähty sen jälkeen kehässä. Nyt lokakuussa Big Daddy V:n oli aika astua entistä isompiin otteluihin. ECW:n General Manager Armando Estrada oli nimittäin järjestänyt ECW:n mestaruudesta ykköshaastajuusturnauksen, jonka oli voittanut Tommy Dreamer. Tässä ppv:ssä oli siis tarkoitus nähdä mestaruusottelu CM Punkin ja Tommy Dreamerin välillä, mutta ppv:tä edeltävässä ECW:ssä Big Daddy V oli hyökännyt Strikerin käskystä Dreamerin kimppuun ja piessyt hänet niin pahasti, että Dreamer ei pystynyt painimaan tässä ottelussa. Niinpä Estrada päätti, että Big Daddy V ottaisi Dreamerin paikan ottelussa ja haastaisi Punkin ECW:n mestaruudesta.

No niin, tässähän ei ollut mitään järkeä. Miksi helvetissä Matt Striker sekaantuisi Big Daddy V:n otteluun vain hädin tuskin kaksi minuuttia ottelun alkamisen jälkeen, kun Big Daddy V ei ollut millään tavalla hätää kärsimässä tässä ottelussa? Tämä... Tämä on vain puhtaasti typerää. On idioottimaista, että ottelu päättyy diskaukseen, jos diskauksen hankkimiselle ei ole mitään syytä. Tämä oli ihan samalla tavalla idiotismia kuin SummerSlamin Khali vs. Batista, jossa Khali löi Batistaa tuolilla päähän ja tuli diskatuksi, vaikka mitään syytä sellaiselle ei olisi. No, tämän typerän lopetuksen takia ottelu ei siis päässyt kunnolla edes alkamaan, eli lopputuloksena oli ottelu, joka ei oikeastaan ollut edes ottelu. Toki on todettava, että Punkin ja Big Daddy V:n ottelu ei ole sellainen, mitä nyt olisin toivonut pääseväni katsomaan kovin pitkänä otteluna, koska lopputuloksena tuskin olisi ollut mitään kovin maininnan arvoista. Sääli, että ECW:n mestaruus on nyt ajautunut tällaiseen tilanteeseen.
½ (1:37)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Pizza Eating Contest w/ Matt Hardy & MVP
Tässä välissä jatkettiin sitten Matt Hardyn ja MVP:n feudia pizzansyöntikilpailulla. MVP ei siis edelleenkään ollut täysin painikunnossa, ja niinpä viikosta toiseen erinäisillä kilpailuilla jatkunut WWE Tag Team -mestaruuksia kantavan kaksikon vihanpitoa pidettiin yllä monenlaisilla kilpailuilla. Viime viikkoina oli nähty muun muassa punnerruskilpailu ja amerikalaisen jalkapallon heittokilpailu, jotka MVP oli voittanut huijaamalla. Nyt WWE oli päättänyt huolehtia, että huijaamista ei voisi tapahtua, ja niinpä kilpailun juontajaksi oli tuotu Tazz ja tuomareiksi Maria sekä Melina. Ennen kilpailun alkua MVP ja Hardy soittivat toisilleen suuta, kunnes Tazz käski molempien tukkia suunsa pizzalla. Sitten alkoi pizzansyönti, jonka Hardy tietenkin voitti - kunnes kilpailun päätteeksi hän "nolasi" MVP:n oksentamalla MVP:n päälle pizzansa. Okei, tämä ei ollut mikään paras osa MVP:n ja Hardyn kilpailua, mutta samalla tämä jatkoi kuitenkin juonikuviota, joka oli ehdottomasti yksi kirkkaimmista valopilkuista WWE:n vuoden 2007 syksyssä. Lisäksi Tazz oli loistava roolissaan yrittäessään kysyä kysymyksiään Hardyltä ja MVP:ltä, joilla molemmilla oli suu täynnä pizzaa. Ihan hauska väliangle.

Kuva Kuva
Triple H (c) vs. Umaga - WWE Championship
Ilta WWE:n mestaruuden ympärillä ei todellakaan ollut ohi. Triple H oli siis onnistunut yllättämään fanit, Randy Ortonin ja ennen kaikkea Mr. McMahonin nappaamalla WWE:n mestaruuden Ortonilta Roll upilla vain kymmenisen minuuttia sen jälkeen, kun Mr. McMahon oli julistanut Ortonin uudeksi WWE:n mestariksi. Tämä oli katastrofi erityisesti McMahonin mielestä, koska hän vihasi Triple H:ta. Siihen oli toki useitakin syitä, joista vain yksi oli D-Generation X:n ja McMahonien viimevuotinen ikuisuusfeud. Tuoreempi syy McMahonin ja Triple H:n vihanpidolle oli se, miten HHH oli pilkannut McMahonia siitä lähtien, kun oli paljastunut, että Mr. McMahon avioton poika oli Hornswoggle. McMahon oli jo hyvän aikaa ennen No Mercyä päättänyt, että tässä ppv:ssä hän tekisi lopun Triple H:n pilkasta, ja niinpä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa McMahon marssitti paikalle kuukauden ajan poissa Raw'sta olleen tutun tuhokoneensa Umagan. Umaga hyökkäsi saman tien HHH:n kimppuun, ja McMahon ilmoitti, että nämä kaksi kohtaisivat toisensa No Mercyssä. No, nyt suunnitelmat olivat muuttuneet, kun Triple H olikin paininut jo illan avausottelussa Ortonia vastaan mestaruusottelussa... Paitsi että pian tuon ottelun jälkeen backstagella McMahon marssi Triple H:n luokse virnuillen ja kertoi, että hän oli luvannut "antaa faneille, mitä fanit halusivat". Niinpä McMahonin mukaan oli selvää, että etukäteen ppv:hen luvattua ottelua Umagan ja Triple H:n välillä ei voitaisi perua. Tuo ottelu käytäisiin suunnittelusti - ainut muutos olisi se, että nyt tuossa ottelussa olisi panoksena WWE:n päämestaruus, jonka Triple H oli juuri voittanut Randy Ortonilta.

Mitäpä tästäkään nyt sen enempää sanomaan? Ensimmäisenä pitää oikeastaan ylistää sitä, miten Triple H myi upeasti kaikki Umagan liikkeet, sai Umagan näyttämään pirun vaaralliselta ja uskottavalta tuhokoneelta ja jatkoi ottelun tarinan kertomista myymisellään vielä ottelun päättymisen jälkeen. HHH siis teki ehdottomasti parhaansa tässä ottelussa kaikin puolin, mutta parhaansakin tekemisestä huolimatta tämä oli vain noin 7-minuuttinen brawlaus, minkä takia tällä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia nousta erityisen hienoksi otteluksi. Tämä oli hyvä ja intensiivinen tappelu näiden kahden isokokoisen miehen välillä, mutta näistä lähtökohdista tämä ei voinut yltyä parempaan lopputulokseen kuin mihin nyt päädyttiin. Tällaisena tämä oli omassa roolissan viihdyttävä, mutta olisi toki WWE:n päämestaruusottelulta voinut toivoa. Mutta sen verran erikoinen ilta on käynnissä, että ehkä sillä päämestaruusottelun asemalla ei ole niin väliä.
**½ (6:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Finlay vs. Rey Mysterio
Smackdownissa ylemmässä keskikortissa oli viimeaikaisten loukkaantumisten ja steroidikohujen jälkeen aika paljon tyhjää tilaa, ja niinpä Unforgivenin jälkeen Rey Mysterio ja Finlay olivat ajautuneet erimielisyyksiin ilman sen suurempaa syytä. Finlayn mielestä paluunsa tehnyt Mysterio ei vain ollut ansainnut paikkaansa Smackdownin tähtenä, ja hän päätti tehdä nyt selvää Mysteriosta, jotta Mysterion kaltaiset hyppypavut eivät veisi tilaa Finlayn tapaisilta oikeilta painijoilta, jotka "rakastivat tapella". Ennen ppv:tä Finlay oli jo hyökännyt shillelaghin avulla brutaalisti Mysterion kimppuun, ja nyt uhkana oli se, että Finlay käyttäisi tuttua apuvälinettä hyödykseen uudestaan.

Äh, sääli. Tämä ottelu jätti toivomaan enemmän. Ymmärrän toki, että WWE haluaa rakentaa isompaa juonikuviota Finlayn ja Mysterion välille eivätkä halua tarjota kaikkea heti ensimmäisessä ottelussa. Toisaalta tässä ppv:ssä on jo niin monta muuta ottelua, jotka ovat olleet enemmänkin rakentelua kuin isoja otteluita, niin olisin toivonut, että ehkä tällainen midcard-feud olisi voinut toimia täyspitkänä tykittelyotteluna heti tässä ppv:ssä. Mutta nyt ei niin toimittu, ja olen toki sitä mieltä, että tämä oli feudia eteenpäin rakentavana otteluna erinomainen. Finlayn feikkiloukkaantumistemppu oli oikeasti hienosti toteutettu, ja sitä ennen bumppi oli todella pahan näköinen. Samoin Finlayn tarjoama beatdown Mysteriolle feikkiloukkaantumisen jälkeen oli pirun näyttävän näköinen. Tätäkin oleellisempaa oli kuitenkin se, että kehässä Finlay ja Mysterio tarjosivat pirun toimivan ja intensiivisen matsin, jossa Mysterio pääsi osoittamaan loistavaa high flying -osaamistaan ja Finlay taas ensiluokkaista tekniikkapainiaan. Nyt tämä jäi siis kuitenkin "vain" hyväksi otteluksi, mutta potentiaalia olisi varmasti enempäänkin.
*** (9:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Candice Michelle (c) vs. Beth Phoenix - WWE Women's Championship
Öh, nämä kaksi kohtasivat toisensa edellisessä ppv:ssä mestaruusottelussa, mutta tuolloin Candice onnistui monien mielestä hieman onnekkaastikin säilyttämään mestaruutensa. Beth Phoenix ei voinut hyväksyä tappiotaan, vaan kävi Raw'ssa muun muassa kehäkuuluttaja Lilian Garcian kimppuun, jolloin Candice saapui puolustamaan Liliania ja lopulta näiden kahden välille buukattiin uusi mestaruusottelu ppv:hen. Siinäpä se tarina kai olennaisimmilta pointeiltaan. Ja kuten kuvasta näkyy, Beth Phoenix oli kuluneen kuukauden aikana muutanut ulkonäköään ja tyyliään enemmän siihen suuntaan, jollaisena hänen "Glamazon"-hahmonsa parhaiten muistetaan.

TGABin kohdalla intouduin kehumaan Candice Michellen kehittyneisyyttä aika paljonkin, mutta nyt täytyy ottaa jo aika paljon takaisin. En tiedä, oliko Great American Bashissa Candicella jotenkin todella hyvä päivä vai onko sitten vain niin, että Beth Phoenixin ja Candice Michellen kemiat eivät kohdanneet ollenkaan samalla tavalla kuin Candicen ja Melina. Vielä Unforgivenissä annoin ottelulle kaksi tähteä, koska Phoenix teki helvetisti töitä ja Phoenixin yrittämisen ansiosta näiden kahden kohtaamisesta rakentui ok ottelu. Nyt kuitenkin Candice oli sen verran paljon vastuussa tästä ottelusta, ja jostain syystä homma ei vain toiminut ollenkaan samalla tavalla kuin TGABissa, että matsi jäi lopulta aika sekavaksi. Asiaa ei auttanut se, että Candicen liikkeissä oli edelleen paljon botcheja. Ehkä hän nyt ei vain sitten ollut ihan mestaruuskuvioiden tasoinen naispainija kuitenkaan, vaikka nostan hattua Candicelle helvetinmoisesta yrittämisestä. Tämä olisi muuten jäänyt ihan puhtaasti huonoksi otteluksi, mutta lopulta Phoenix kuitenkin kantoi matsia hieman paremmaksi kovalla yrittämisellä ja perhanan murhaavalla lopetuksella. Siitä puolikas lisää tälle.
*½ (4:32)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Batista (c) vs. The Great Khali w/ Ranjin Singh - Punjabi Prison Match for the World Heavyweight Championship
The Great Khalin hallintakausi Smackdownin päämestaruuskuvioissa oli päättynyt Unforgivenissä, kun Batista oli onnistunut selättämään Khalin Spinebusterin jälkeen ja noussut Smackdownin päämestariksi ensimmäisen kerran sitten WrestleMania 23:n. Nyt edessä oli kuitenkin pakollinen paha, kun Gret Khali halusi käyttää oikeutensa revanssiin, ja hän haastoi Batistan Punjabi Prison -otteluun. Batista tietenkin rehtinä taistelevana mestarina suostui mihin vain, ja tässä sitä nyt oltiin. Tämä oli historian toinen Punjabi Prison -ottelu - ja ensimmäinen, johon Khali pääsi osallistumaan. Ottelun säännöt olivat varsin simppelit: kehää ympäröi kaksi jättimäistä bambuhäkkiä. Sisempi oli kiinni kehässä, ja siinä oli neljä ovea. Jokaisen oven saattoi tuomarin pyynnöstä avata kerran, mutta vain kerran. Jos ovesta ei pääsisi ulos minuutin aikana, ovi menisi lukkoon ja sitä ei voisi avata enää koskaan. Painijoiden tavoitteena oli päästä jostakin neljästä ovesta ulos, jotta he pääsisivät kehän ulomman häkin luokse. Tuo häkki oli vielä sisempää häkkiä isompi, ja siinä ei ollut ovia ollenkaan. Ainut keino olisi kivuta häkin päälle ja sitten ulos. Ottelun voittaisi se, joka pääsisi ensin kokonaan ulos Punjabi Prison -rakennelmasta.

Tästä ottelusta voi varmasti olla montaa mieltä, mutta itse tykkäsin tästä yllättävän paljon. Jälleen kerran buukkaus onnistui pelastamaan Great Khalin ottelun, vaikka en millään uskonut, että Khalin ja Batistan singles-ottelu voisi toimia. Toki tässäkin oli paljon Khalin tuomaa kankeutta, mutta itse painiosuus onnittiin pitämään niin perusasioissa ja molempien miesten vahvuuksissa, että itse asiassa homma oli ihan toimivaa katsottavaa. Remmillä hakattiin molempia kunnolla, Khali otti pari kunnon bumppia ja Batista puolestaan otti bumppia sitten sitäkin enemmän. Batistalle ehdottomasti siis pisteet siitä, että hän teki tässä ottelussa parhaansa. Kun tähän sitten yhdistetään se, että minulla on ollut aina sairas kiinnostus Punjabi Prison -ottelua kohtaan, niin en voinut olla tykkäämättä ottelun lopetuksesta. Ymmärrän, että joidenkin mielestä ottelun lopetus oli idioottimainen, koska sillä ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä painin kanssa, mutta minulle tuo lopetus toimi loistavasti ja se oli paljon kiinnostavampi kuin mikään perus painityylinen lopetus näiden kahden välillä olisi ollut. Mutta nyt toivottavasti ei enempää Khalia mestaruusotteluihin, kiitos.
**½ (14:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Triple H (c) vs. Randy Orton - Last Man Standing Match for the WWE Championship
Voi kyllä vain. Ilta ei suinkaan ollut vielä ohi edellisen ottelun jälkeen, vaan seuraavaksi oli vuorossa illan Main Event - eli illan KOLMAS WWE-mestaruusottelu. Sen jälkeen kun Triple H oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa ottelussa Umagaa vastaan, Mr. McMahon marssi sadistinen hymy kasvoillaan sairaanhoitohuoneeseen Triple H:n luokse ja ilmoitti, että Hunterin ilta ei suinkaan ollut ohi. McMahon sanoi luvanneensa antaa katsojille, mitä he halusivat. Lisäksi hän oli luvannut, että tänä iltana tehtäisiin historiaa. Niinpä HHH joutusi puolustamaan mestaruuttaan VIELÄ KERRAN, koska Randy Orton oli entisen mestarin roolissa vaatinut, että hän saisi revanssiottelunsa heti samana iltana. Eikä tässä kaikki: Ortonin ja HHH:n mestaruusottelu käytäisiin Last Man Standing -säännöillä, kuten Ortonin ja Cenan ottelu oli tarkoitus käydä.

Huh, jos WWE jotain osaa, niin isot Main Eventit. Show'n avaava ottelu Ortonin ja HHH:n välillä oli perushyvä brawlaus, mutta nyt tarjolla oli jotain muuta. Hunter myi heti ottelun alusta lähtien "loukkaantumistaan" erinomaisesti, ja Orton puolestaan hyödynsi sitä juuri niin kuin tällaisessa ottelussa kuuluukin. Heti ensimmäisten minuuttien intensiivinen brawlaus oli jo erittäin hyvää menoa, mutta kun matsi eteni puolivälin kohdalla odotettuun HC-vaiheeseen, nousi tämä kiistattomasti huippuotteluksi. Ehdottomasti paras HHH:n ja Ortonin ottelu, jonka olen nähnyt. Olin hyvin lähellä antaa tälle jopa neljä ja puoli tähteä, mutta joku pieni fiilis tästä jäi kuitenkin puuttumaan, että tämä ei mielessäni ihan sille tasolle yltänyt. Ottelun lopussa molemmat miehet ottivat kovaa bumppia, myivät liikkeitä hienosti, ja erityisesti Triple H:n bleidaus oli pirun uskottava. Ottelun lopetus olisi ehkä voinut olla vielä ikimuistoisempi, mutta kyllä se näinkin toimi. Loistava lopetus show'lle.
**** (20:25)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Triple H
** Randy Orton
* Rey Mysterio

Kokonaisarvio No Mercystä: Noh, eihän tämäkään ppv mikään mestariteos ollut. Toisaalta WWE:lle pitää antaa hieman armoa, koska noin puolet ppv:stä jouduttiin käytännössä repäisemään tyhjästä sen jälkeen, kun John Cena loukkaantui alle viikko ennen ppv:tä. Ja kuten WWE niin usein muutenkin historiansa aikaan oli osoittanut, usein WWE oli parhaimmillaan juuri silloin kun se oli selkä seinää vastaan ja joutui keksimään jotain ihan jotain odottamatonta pakon edessä. Nytkin lopputuloksena oli paras ppv kuukausiin, mikä ei toki vielä tarkoittanut ihan kamalan paljon, mutta... Oli tämä nyt sentään Ok ppv. Suunta on oikea - pitkästä aikaa.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
8. TNA No Surrender - Ok
9. TNA Final Resolution - Ok
10. TNA Destination X - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. WWE No Mercy - Ok
14. WWE One Night Stand - Ok
---------------
15. WWE SummerSlam - Kehno
16. TNA Victory Road - Kehno
17. WWE Judgment Day - Kehno
18. WWE No Way Out - Kehno
19. TNA Hard Justice - Kehno
20. WWE The Great American Bash - Kehno
21. TNA Against All Odds - Kehno
22. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
23. WWE Unforgiven - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 494
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
BOUND FOR GLORY 2007

Vuonna 2005 ensimmäisen kerran järjestetystä Bound For Glorysta oli nyt kolmessa vuodessa ehtinyt jo muodostua uskottavasti "TNA:n WrestleMania", vuoden suurin tapahtuma. Tällä kertaa TNA matkusti Atlantaan, Georgiaan järjestämään vuoden päätapahtumansa, ja tämä oli samalla ensimmäinen kerta, kun TNA järjesti show'n WCW:n entisellä kotiseudulla. Yleisöä areenalla oli Wikipedia-tietojen mukaan 4000, mikä on aika lailla saman verran kuin viime vuoden BFG:ssä mutta toki yli neljä kertaa enemmän kuin Impact Zonelle mahtui. Varsin hyvä tilanne siis TNA:n kannalta. Selostajina päätapahtumassa ketkäpä muutkaan kuin Mike Tenay ja Don West. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Crystal.

Kuva Kuva
Triple X (Senshi & Skipper) vs. LAX - Ultimate X Match for the TNA World Tag Team Title Shot
Vuoden suurimpaan show'hun kuului tietenkin se, että TNA:n oli päästävä järjestämään tapahtumassa mahdollisimman monta nimikko-otteluaan. Näin ollen heti openerissa tarjoiltiin kahden joukkueen välinen Ultimate X -ottelu, jossa oli tällä kertaa panoksena joukkuemestaruuden ykköshaastajuus. Vastakkain asettuivat kaksi TNA:n konkarijoukkuetta, jotka molemmat olivat urallaan kantaneet useaan kertaan joukkuemestaruuksia. Kesällä paluunsa tehnyttä Triple X:ää tällä kertaa edustivat Senshi ja Elix Skipper, ja heitä vastassa olivat kesällä face-turnin tehneet LAX:n Homicide ja Hernandez. Mitään sen suurempaa feudia joukkueiden välillä ei ollut: molemmat vain tavoittelivat mahdollisuutta nousta takaisin TNA:n joukkuemestaruuskuvioiden huipulle.

Huh, eipä tästä mitään pahaa voi sanoa. Tämä oli spottailumatsina aivan erinomainen opener illalle. Juuri sellainen opener kuin vuoden suurimmalla TNA-tapahtumalla kuului ollakin. Ennen kaikkea tämä oli täydellinen opener siksi, että kerrankin tämä ei ollut "liian hyvä" ottelu. Tätä on tavallaan vaikea selittää, mutta juuri TNA:ssa tämä oli yleinen ongelma. Yleensä heti show'n opener oli niin saatananmoista tykittelyä, että mikään muu ei enää pystynyt vastaamaan sille myöhemmin illalla. Ja siis... Olihan tämäkin saatananmoista tykittelyä. Samalla tämä oli kuitenkin "vain" 10-minuuttinen ottelu ja jätti ensisijaisesti odottamaan illan tulevia otteluita eikä jättänyt sellaista fiilistä, että tämä ottelu tarjosi jo kaiken, mitä koko ilta saattaisi tarjota. Tässä mielessä tämä siis onnistui openerina täydellisesti, mutta sen lisäksi tämä oli kuitenkin aivan pirun kovaa spottailua ja tykittelyä. Koko nelikko loisti ottelussa hienosti, kaikki näyttivät parasta osaamistaan ja lopputuloksena oli hieno ottelu. Ei tässä toki nähty mitään ainutlaatuista tai todella yllättävää spottia tai mitään muutakaan hämmentävän erikoista, mikä olisi nostanut tämän huipputasolle, mutta ei tämän tarvinnutkaan. Tällaisena tämä oli roolissaan ensiluokkainen.
***½ (11:59)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
16 Man Fight For The Right Match
Participants: Jimmy Rave, Lance Hoy, Havok, Shark Boy, Petey Williams, Kaz, Alex Shelley, Chris Sabin, Sonjay Dutt, Kip James, BG James, James Storm, Eric Young, Robert Roode, Chris Harris, Junior Fatu
Oi kyllä vain. Openerin jälkeen päästiin sitten oikein syvään päätyyn LOLTNA-psykooseissa, koska vuorossa oli legendaarisen FIGHT FOR THE RIGHT -TURNAUKSEN AVAUSOTTELU! Ensimmäisen kerran Fight For The Right -turnaus oli käyty edellisenä vuonna, mutta tuolloin koko sekoilu oli ymmärretty pitää tv:ssä. Nyt tämä avausottelu haluttiin tuoda kuitenkin Bound For The Gloryyn, koska miksipä vittu ei. Aloitetaan siis selitys helpoimmasta päästä: Fight For The Right -turnauksen idea oli se, että koko turnauksen voittajasta tulisi TNA:n päämestaruuden ykköshaastaja. Ok. Mutta sitten itse turnaukseen... Koko sekoilu siis aloitettiin tällä 16 miehen ottelulla, joka oli - kyllä vain - REVERSE BATTLE ROYAL! 16 miestä aloitti siis ottelun kehän ulkopuolella, ja kaikki yrittivät päästä kehään. Kahdeksan nopeimmin kehään päässyttä pääsisi seuraavaan vaiheeseen (ja eteenpäin turnauksessa), muut kahdeksan tippuisivat turnauksesta pois. Tämän jälkeen ottelu kehässä kuitenkin jatkuisi... NORMAALINA BATTLE ROYAL -OTTELUNA! Aina siihen asti, kunnes jäljellä olisi enää kaksi painijaa, jolloin ottelun voittaja ratkaistaisiin Singles-ottelulla. Mitä sitten ottelun voittaja sai tästä? Voittiko hän saman tien ykköshaastajuuden. Ei suinkaan. Sen sijaan kahdeksan viimeisen kohdalla painijoiden eliminointijärjestys ratkaisi sen, kenet he kohtaisivat tulevina viikkoina turnauksen normaaleissa singles-otteluissa. Eli: koko homman voittanut painija kohtaisi turnauksen ensimmäisellä kierroksella kahdeksanneksi jääneen painijan, eli ensimmäisenä Battle Royal -vaiheessa eliminoidun. Toiseksi jäänyt painija kohtaisi seitsemänneksi jääneen ja niin edelleen. Jos ette ymmärrä, ei se mitään. Ei tässä mitään järkeä olekaan. Erityisesti järkeä ei ole siis siinä, että tässä ppv:ssä käytiin tällainen massiivinen sekoiluottelu, jossa oikeastaan sijoituksella ei ollut mitään väliä, kunhan pääsit Reverse Battle Royal -vaiheesta eteenpäin, koska sen jälkeen olit joka tapauksessa mukana tulevien viikkojen turnauksessa. Aaaaaaaaargh.

Osanottajista ei ole oikeastaan muuta erityistä sanottavaa, mutta TNA-ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki Junior Fatu, eli Rikishi! Konkaripainija Rikishi oli siis saanut potkut WWE:stä kesällä 2004, minkä jälkeen hän oli keskittynyt painimaan epäsäännöllisesti indyissä, eikä miestä ollut nähty missään merkittävissä tapahtumissa yli kolmeen vuoteen. Niinpä TNA onnistui yllättämään kaikki kunnolla, kun syyskuussa 2007 Impactiin saapui Junior Fatuksi ilmoitettu mies, joka toden totta oli Rikishi. Nyt Junior Fatu pääsi tavoittelemaan TNA:n päämestaruuden ykköshaastajuutta tässä turnauksessa. Ikävä kyllä tämä ppv jäi myös Junior Fatun lyhyen TNA-uran ainoaksi ppv-esiintymiseksi, koska lokakuun lopussa Fatu yllättäen sai potkut TNA:sta, koska hän ja TNA eivät päässeet yksimielisyyteen Junior Fatun palkankorotustoiveesta. Rikishiä oli ihan hauska nähdä tässä tapahtumassa, ja käsittääkseni monet olivat sitä mieltä, että hän oli yllättävän hyvässä iskussa lyhyellä TNA-urallaan. Sääli siis, että siitä ei sen enempää päässyt nauttimaan.

Tämän ottelun suurin ongelma oli, että tässä ei oikeastaan ollut mitään järkeä. Miksi tämä ottelu edes käytiin? Kayfaben kannalta vain tämän ottelun kaikkein typerimmällä osuudella, eli Reverse Battle Royalilla oli merkitystä, koska siinä karsittiin ne kahdeksan painijaa, jotka eivät pääse edes ollenkaan tulevien viikkojen aikana käytävään varsinaiseen ykköshaastajuusturnaukseen. Sen jälkeen nähtiin ihan hyvää ja toimivaa Battle Royal -painia, mutta sillä ei oikeasti ollut mitään väliä, koska loppuottelun ajan panoksena oli vain se, mihin järjestykseen painijat sijoittuvat ykköshaastajuusturnauksen kaaviossa. Aluksi luulin, että tämä ppv käytiin ppv:ssä sen takia, että myös tämän koko sekoilun voittaja hyötyisi jotain, mutta... Ei. Ei hyötynyt. En siis ymmärtänyt yhtään, miksi tämä ottelu käytiin ja varsinkin miksi tämä ottelu käytiin ppv:ssä. Siksi koko matsi menetti pitkälti kiinnostavuutensa ja viihdyttävyytensä, vaikka itse asiassa tämä toimi kehässä yllättävänkin hyvin. Olisin mielelläni antanut tälle puolikkaan enemmän, jos koko matsissa olisi ollut järkeä. Nyt tämä oli semmoinen sekoilukokonaisuus, että tämä jätti vain ihan ok:n fiiliksen. No, ainakin saatiin TNA:n kaikki oleelliset nimet vuoden suurimpaan ppv:hen, vaikkeivät muihin otteluihin mahtuneetkaan.
** (11:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Team Pacman (Killings & Creed) (c) w/ Adam Jones vs. AJ Styles & Tomko - TNA World Tag Team Championship
LOLTNA-meininki jatkuu, kun TNA:n joukkuemestaruuksia puolustetaan ottelussa, jossa mestarijoukkueelle nimensä antanut mies ei itse paini ollenkaan ottelussa. NFL-tähti Adam "Pacman" Jonesin palkkaaminen TNA:han piti olla TNA:n näkökulmasta suoranainen lottovoitto, joka toisi TNA:lle valtavasti mainstream-julkisuutta ja uusia katsojia. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että palkkausta seurannut julkisuus jäi hyvin lyhyeksi ja että uusia katsojia tällä tempulla ei oikeastaan saavutettu ollenkaan. Tästä huolimatta Jones buukattiin joukkueeseen TNA-konkari Ron "The Truth" Killingsin kanssa, ja "kehädebyytissään" Jones sitten voitti Killingsin kanssa TNA:n joukkuemestaruudet Kurt Anglelta ja Stingiltä. Jones ei tosin tehnyt koko ottelussa käytännössä mitään - kuten ei tehnyt myöskään kahdessa Impactissa käydyssä ottelussaan. Jonesin TNA-uran viimeiseksi otteluksi jäikin sitten Impactissa käyty matsi Triple X:ää vastaan, vaikka alun perin hänen piti puolustaa Bound For Gloryssa joukkuemestaruuksia Killingsin kanssa AJ Stylesin ja Tomkon joukkuetta vastaan. Styles ja Tomko olivat nousseet ykköshaastajiksi voittamalla No Surrenderissa käydyn kymmenen joukkueen Gauntlet-ottelun. Ennen BFG:tä kuitenkin kävi ilmi, että Jonesin ammattiurheilijan sopimus estää häntä enää osallistumasta painiotteluihin (vaikkei hän niissä mitään tehnytkään), ja niinpä Jones jättäytyi tässä ottelussa joukkueensa manageriksi.

Sen sijaan Killingsin joukkueparina tässä ottelussa debytoi Rasheed Lucius "Consequences" Creed, joka oli parikymppinen uransa vuonna 2005 aloittanut indie-painija (oikealta nimeltään Austin Watson), jota lähes tuskin kukaan ei tuntenut ennen tätä ppv:tä. TNA oli kuitenkin palkannut hänet syksyllä 2007, koska hän oli lupaavan oloinen kehässä, ja nyt hänet heitettiin täysin ilman minkäänlaista selitystä Ron Killingsin joukkuepariksi tähän Team Pacmaniin. Katsojana en ymmärtänyt yhtään, mistä tällainen Rocky-elokuvien Apollo Creediä ulkoiselta olemukseltaan ja vaatetukseltaan matkiva nuori mies tuli tähän otteluun ja miksi se oli ihan ok, että hän yhtäkkiä otti Jonesin paikan matsissa. Mutta miten vain. Rasheed Lucius Creedistä kyllä kuultaisiin tulevina vuosina vielä paljon lisää näissä arvosteluissa, vaikka hänen ja Killingsin joukkueesta tai Team Pacmanista ei tämän ppv:n jälkeen mitään enää tullutkaan. Jonesin ja TNA:n sopimus päättyi vähin äänin Bound For Gloryn jälkeen, ja myös Ron Killings pyysi pian tämän ppv:n jälkeen vapautusta sopimuksestaan. Näin ollen Bound For Glory jäi viimeiseksi TNA-ppv:ksi myös R-Truthille.

Jos edellisen ottelun suurin ongelma oli se, että siinä ei ollut mitään järkeä, niin tämän ottelun suurin ongelma oli vain typerä buukkaus. Kuka oli Rasheed Lucius "Consquences" Creed? Mistä hän saapui yhtäkkiä paikkaamaan Pacman Jonesia tähän otteluun? Miksi Creed ei ollut edes Killingsin ja Jonesin mukana backstage-haastettelussa tai sisääntulossa? Miksi Creed vain saapui otteluun ja miksi yleisön olisi pitänyt välittää hänestä? Creed ei kuitenkaan ollut pahin typeryys, vaan vielä pahempi oli ottelun lopetus. Miksi helvetissä tuomari Earl Hebner muka häiriintyisi Jonesilta kehään lentäneistä seteleistä niin pahasti, ettei tajuaisi laskea selätystä? Se vain vaikuttaa kaikin puolin täysin idioottimaiselta ja saa koko TNA:n touhun näyttämään epäammattimaiselta. Ei näin. Jos kuitenkin näistä typeryyksistä pääsee yli, itse ottelu oli painillisesti itse asiassa yllättävän viihdyttävä. AJ Styles teki tietenkin taas pirun kovaa työtä saadakseen aikaan hyvän ottelun, mutta helvetin kovaa ahkeroinut Styles ei kuitenkaan ollut ottelun ainut tähti. Tomko hoiti erinomaisesti intensiivisen brawlerin roolin, Killings oli ottelun konkari ja väläytti pari oikeasti nättiä liikettä - ja Creed teki selvästi tässä ottelussa kaikkensa osoittaakseen, että häntä kannattaa buukata jatkossakin. Tässä kieltämättä Creed onnistui, koska kehäotteiltaan hän jäi ottelussa mieleen. Harmi vain, että ottelun buukkaus oli tosiaan niin typerää, että tämä ei nouse ihan hyvää paremmaksi.
**½ (8:48)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jay Lethal (c) vs. Christopher Daniels - TNA X Division Championship
Niinhän siinä oli tosiaan käynyt, että "Black Machismo" yllätti kaikki ja ennen kaikkea Kurt Anglen voittamalla No Surrenderissa Anglen puhtaasti ja nousemalla näin TNA X Division -mestariksi. Tämä oli nyt toinen kerta tänä vuonna, kun Lethal oli voittanut X-Divarin mestaruuden, ja tällä kertaa hän ei hävinnyt mestaruuttaan yhtä nopeasti kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin mestaruuskausi kesti alle viikon. Nyt Lethalilla oli edessään uransa ensimmäinen ppv-mestaruuspuolustus, kun hänen haastajakseen nousi moninkertainen X-Divisioonan mestari Christopher Daniels. Triple X:n Daniels oli tietenkin todella katkera siitä, että Lethal oli nyt X-Divisioonan mestari, koska Daniels itse oli muutama kuukausi aiemmin voittanut X-Divisioonan ykköshaastajuuden mutta ei päässyt koskaan haastamaan mestaria tuosta vyöstä, koska mestaruusvyö oli Kurt Anglen ja Samoa Joen feudin pelinappula. Siinä välissä Daniels hävisikin sitten ppv:ssä puhtaasti Lethalille, minkä jälkeen komissaari Jim Cornette päätti, että Lethal onkin ansainnut mestaruusottelun ennemmin kuin Daniels. Nyt Danielsilla oli kuitenkin mahdollisuus osoittaa, että mestaruus kuuluu nimenomaan hänelle.

Ei tämä ottelu olisi tarvinnut kuin vajaan viisi minuuttia lisää aikaa, jolloin matsi olisi voinut alkaa rauhallisemmin ja olisimme saaneet nauttia tästä upeasta painiottelusta vielä pidempään. Samalla ottelun rakenne olisi toiminut vielä täydellisemmin, kun yleisölle olisi ollut tarjolla myös kunnon alkuvaiheen rakenteluosuus eikä ottelussa olisi siirrytty suoraan balls deep all out -sekoiluvaiheeseen. Toki tällaisenakin alusta loppuun total nonstop action -tykittelynä tämä oli saatananmoisen viihdyttävä X-Divarin mestaruusottelu, mutta samalla tämä oli kuitenkin osoitus siitä, miksi juuri tällaiset X-Divarin ottelut eivät ole vielä huippuotteluita, vaikka näissä nähdäänkin mielettömiä painiliikkeitä ja alusta loppuun hurjaa painia. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämänkaltaiset ottelut tarvitsisivat juuri hieman enemmän aikaa ja ennen kaikkea enemmän rauhaa, jolloin nämä voisivat olla huippuluokan painiotteluita. Nyt näissä tapahtuu niin paljon niin lyhyessä ajassa, että aina jotain jää puuttumaan. Silti tällaisenaankin tämä oli siis ehdottomasti hieno mestaruusottelu.
***½ (11:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steiner Brothers vs. Team 3D - 2 out of 3 Tables Match
Jo keväällä alkanut Steinerin veljesten ja Team 3D:n feud ei ollut siis suinkaan ohi, vaikka niin olisi voinut jo luulla. Steinerit vain pitivät yhden ppv:n väliä, ja nyt nämä kaksi legendajoukkuetta ottaisivat jälleen yhteen. Mitään kovin merkittävää tai uutta ei näiden joukkueiden välillä ollut sitten viime ppv:n käynyt. Joukkueet vihasivat toisiaan ja halusivat osoittaa, että ovat toista parempia. Siinäpä se. 3D veti edelleen kusipään roolia, ja Steinerit olivat suuria yleisönsuosikkeja. Niin ja tämä ottelu käytiin 2 out 3 Tables -otteluna, eli voittaja olisi se joukkue, joka saisi ensin laitettua toisen vastustajajoukkueen jäsenen pöydästä läpi kahdesti.

Suurimmassa osassa arvosteluissa tämä ottelu on haukuttu pystyyn, mutta minä haluan olla eri mieltä ja todeta, että tämähän oli yllättävän hyvä ottelu! En pitänyt erityisemmin siitä, että Motor City Machine Guns piti sekoittaa ottelun lopetukseen, mutta toisaalta jos se tarkoittaa tulevaisuudessa isompaa näkyvyyttä ja pushia MCMG:lle, niin ehkä se nyt tällä kertaa sallitaan. Ja onneksi Shelley ja Sabin eivät ottaneet liian suurta roolia ottelussa. Mutta siis, muuten tämä oli hämmästyttävän viihdyttävää rymistelyä ja varmasti aika lailla niin hyvä ottelu kuin näiden joukkueiden on vain mahdollista painia. Siis tietenkään kukaan täysjärkinen ei odottanut 3D:ltä ja Steinereilta mitään vuosisadan tekniikkaottelua tai kummoisempaa spottailua, mutta tämä oli kaikin puolin toimivaa brawlausta, enkä oikeastaan tajua, mikä tässä niin pahasti oli muka vialla. Alkuvaiheen yleisössä tappelu toimi, jokainen pöytäspotti oli toteutettu hienosti ja... Niin. Ihan hyvä matsi, en olisi näin toimivaa kokonaisuutta näiltä joukkueilta odottanut.
**½ (12:43)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
10 Woman Gauntlet Match - TNA Knockout Championship
Participants: Ms. Brooks, Jackie Moore, Shelly Martinez, Awesome Kong, ODB, Angel Williams, Christy Hemme, Gail Kim, Talia Madison, Roxxi Laveaux)
Kyllä vain, sitten oli vuorossa TNA:n oman naisten mestaruuden debyytti. Pitkän buildaamisen, odottamisen ja Christy Hemmen nöyryyttämisen jälkeen TNA oli todellakin päättänyt perustaa oman naistendivisioonansa, ja Mike Tenay yritti selostamossa kuumoisesti uskotella, että TNA oli "odottanut sopivaa hetkeä" tämän aloittamiseen. Ok, miten vaan. Minusta näytti vielä pari kuukautta sitten siltä, että firmaa ei vain kiinnostanut paskaakaan. Mutta nyt TNA halusi osoittaa olevansa WWE:tä parempi myös naisten painissa, ja niinpä he olivat palkanneet viisi uuta naispainijaa rosteriinsa, jotta he saivat tämän 10 naisen Gauntlet-ottelun aikaiseksi. Ms. Brooks, Jackie Moore, Christy Hemme, Gail Kim ja tässä ottelussa ppv-kehädebyyttinsä tehnyt "Voodoo Queen" Roxxi Laveaux olivat tuttuja aiemmista ppv:eistä, muut viisi olivat uusia nimiä.

Shelly Martinez tunnettiin paremmin WWE:n puolelta Arielina, eli Kevin Thornin managerina, mutta hän oli saanut potkut loppukeväästä ja syksyllä TNA oli päättänyt palkata tämän jo vuonna 2000 debytoineen naisen. Kiinnostavin debytoija on kuitenkin Awesome Kong, oikealta nimeltään Kia Stevens. Kong oli muihin naispainijoihin verrattuna jättiläismäinen mörssäri, ja juuri koollaan yhdistettynä painitaitoihin Kong oli tehnyt vakuuttavaa jälkeä vuosien ajan niin Japanissa kuin SHIMMER-promootiossakin. Ei ole siis yllätys, että myös TNA kiinnostui tästä todella poikkeuksellisesta ja lahjakkaasta dominoivasta monsterista ja toi hänet firmaan syksyllä 2007. Toistaiseksi Kong oli ollut pysäyttämätön TNA:ssa. ODB on varmasti myös nimi, jonka moni TNA-fani tunnistaa. Vuonna 2001 uransa aloittanut Jessica Kresa oli pyrkinyt painiuralle ensin WWF:n Tough Enough -kilpailussa, jossa hän oli selvinnyt 25. parhaan joukkoon, mutta tippunut sitten. Sen jälkeen Kresa kehitti itselleen nopeasti junttimaisen ja rääväsuisen ODB (One Dirty Bitch) -hahmon, jolla hän alkoi painia indyissä ja piipahti nopeasti myös TNA:ssa. Vuonna 2006 WWE palkkasi ODB:n, joka tekikin vakuuttavaa jälkeä farmiliiga OVW:ssä. WWE:ssä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että ulkonäöltään ei-perinteisten kauneisihanteiden mukainen ODB ei sopinut päärosteriin, ja Triple H rohkaisi häntä siirtymään TNA:han. Tämä oli ODB:n debyytti TNA:ssa sen jälkeen, kun hän oli tehnyt sopimuksen firman kanssa. Angel Williams ja Talia Madison ovat painifaneille varmastikin tutumpia nimillä Angelina Love ja Velvet Sky. Beautiful People ei kuitenkaan ollut tässä vaiheessa vielä syntynyt, vaan molemmat painivat varsin geneerisen diivan hahmolla tässä ppv:ssä. Vuonna 2000 painiuransa aloittanut Williams oli paininut WWE:n farmiliigoissa vuosien 2004-2007 ajan, mutta keväällä 2007 hänet oli irtisanottu, minkä jälkeen hän oli pistäytynyt Meksikossa ja saapui nyt TNA:han. Talia Madison oli puolestaan debytoinut vuonna 2004, paininut indyfirmoissa ja pyrkinyt myös vuonna 2007 WWE:n Diva Searchiin mutta jäänyt kärkikahdeksikon ulkopuolelle. TNA:n rosteriin pääsy oli hänen uransa isoin näytön paikka.

Tämä hoiti tehtävänsä yllättävän hyvin ja oli oikeastaan selvästi viihdyttävämpi kuin suurin osa tämän vuoden aikana nähdyistä naisten otteluista. Asiaa toki auttoi se, että ottelua oli kantamassa Gail Kimin kaltainen erinomainen painija ja Awesome Kongin kaltainen tuhokone. Mietin jopa, että olisin antanut tälle vielä puolikkaan enemmänkin, koska tämä kuitenkin toimi varsin hyvin alusta loppuun asti, mutta lopulta on kuitenkin todettava, että tämä matsi pikakelattiin sellaisella vauhdilla eteenpäin, että ei tässä niin paljon kuitenkaan nautittavaa jäänyt. Siitä huolimatta pitää sanoa, että tämä oli hoidettu hyvin. Lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä oli yllättävän hyvää menoa, en tiennyt, että toinen osanottajista pystyisi tuollaisiin liikkeisiin. Lisäksi ottelun aikana nähty Kongin tuhomeininki oli kyllä sellaista, että vastaavaa ei ole naisten divisioonassa nähty.
** (12:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Christian Cage vs. Samoa Joe - Special Enforcer: Matt Morgan
Kuten arvata saattoi, Christian Cagen ja Samoa Joen vihanpito ei suinkaan päättynyt No Surrenderiin. Tuo ottelu jäi kesken, kun vihan sokaisema Joe alkoi mäiskiä Christian Cagea niin brutaalisti, että tuomari joutui diskaamaan Joen. Näin ollen miesten välistä paremmuutta ei ollut edelleenkään ratkaistu, ja nyt sitä olisi aika ottaa selvää. Cage oli viime aikoina keskittynyt korostamaan, että häntä ei ollut koko hänen TNA-uransa aikana selätetty tai pantu luovuttamaan kertaakaan. Joe toki tykkäsi vastata tähän muistuttamalla noin 18 kuukauden mittaisesta voittoputkestaan. Koska Joen ja Cagen ottelut olivat aikaisemmin riistäytyneet käsistä ja koska Cagella oli turvana oma koaliaationsa, komissaari Jim Cornette päätti nimittää oman henkivartijansa Matt Morganin tämän ottelun special enforceriksi varmistamaan, että ottelu saataisiin käytyä alusta loppuun asti rehellisesti.

Jos tässä tapahtumassa oli yksi ottelu, jonka piti onnistua olemaan huippuluokan ottelu, se oli tämä Christian Cagen ja Samoa Joen kohtaaminen. Ja onneksi tämä onnistui tässä juuri niin hyvin kuin saatoin toivoakin. Ennen ottelun alkua huolestutti hieman, koska koko tapahtumaa oli jäljellä enää tunnin verran ja jäljellä pitäisi olla vielä kolme isoa ottelua. Ainoa toiveeni oli, että tämän matsin ajasta ei ruvettaisi tinkimään, ja onneksi niin ei tehty. Christian ja Joe saivat painia yli 15 minuuttia juuri niin intensiivistä painia kuin näiltä kahdelta vain saattoi toivoa. Toki tämä ottelu olisi voinut nousta vielä jollekin toisenlaiselle historialliselle tasolle, jos aikaa olisikin ollut 25 minuuttia ja matsin alkupuolta olisi saatu rakennella vielä enemmän rauhassa. Nyt piti kuitenkin siirtyä aika nopeasti tiukkaan tykittelyyn, mutta ei se tässä kohtaa kyllä haitannut. Christian ja Joe ovat ehdottomasti TNA:n rosterin parhaimmistoa, ja yhdessä heidän kemiansa pelaavat pirun hyvin yhteen. Alkuvuonna nähty mestaruusottelu oli erinomainen ottelu näiltä kahdelta, ja tämä on täsmälleen samalla tasolla.
**** (15:48)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva
Raven vs. Black Reign vs. Rhino vs. Abyss - Monster's Ball Match
Viime ppv oli päättynyt dramaattisesti, kun Abyss oli mestaruusottelutappionsa jälkeen jäänyt seisomaan kehään, jolloin hänen entinen managerinsa James Mitchell ilmestyi screenille ja alkoi nauraa demonisesti luvatessaan, että Abyss joutuisi maksamaan siitä, että kääntyi Mitchelliä vastaan. Samalla kehään ilmestyi reikä, ja mystinen KOURA kiskoi Abyssin kehän sisuksiin samalla, kun savu täytti kehän. Olisi siis voinut luulla, että nyt Bound For Gloryssa olisi nähty tähän käänteeseen liittyvä ottelu - mutta ei. PPV:n jälkeisessä Impactissa nimittäin paljastui, että mystinen koura kuului JUDAS MESIAS -nimiselle sadistisille painijalle, joka oli James Mitchellin biologinen poika ja joka nyt kostaisi Mitchellin puolesta tämän adoptoidulle pojalle Abyssille. Brutaalia. Alkuperäinen tarkoitus oli varmastikin, että tässä ppv:ssä nähtäisiin Abyssin ja Judas Mesiaksen kohtaaminen, mutta Judas Mesias (eli meksikolainen painija nimeltään Ricky Banderas) loukkaantui pari viikkoa ennen Bound For Glorya Meksikossa painiessaan - ja suunnitelmia jouduttiin lykkäämään. Sen sijaan Mitchell kääntyi kahden TNA:n vanhan kunnon paholaisen Ravenin ja Black Reignin puoleen, ja kun he hyökkäsivät Abyssin kimppuun, tietenkin ikuiden oikeuden puolustaja Rhino saapui auttamaan Abyssia. Ja koska edessä oli Bound For Glory, sopi täydellisesti TNA:n suunnitelmiin, että vanha kunnon Monster's Ball -ottelu kaivettiin taas naftaliinista näitä neljää HC-friikkiä varten.

Perhana. En etukäteen odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, koska ajattelin, että Monster's Ball on niin kulahtanut ottelumuoto ja että varsinkin Abyssin tämänhetkisen juonikuvion kannalta tämä ottelu tuntui täysin idioottimaiselta. Tavallaan nuo molemmat väitteet ovatkin täysin totta, mutta loppujen lopuksi ne eivät haitanneet tätä ottelua ollenkaan. Ymmärrän, että tämä ottelu ei varmastikaan miellytä kaikkia, koska eihän tällä varsinaisen painin kanssa ole paljoakaan tekemistä. Itse olen kuitenkin aina ollut tällaisen sekopäisen HC-roskapainin ystävä, kun se on toteutettu hyvin, ja tämä oli toteutettu hyvin. Kaikki neljä olivat valmiita ottamaan vastaa hurjaa bumppia (tai no ehkä kaikki kolme, Black Reign aika lailla luisti kaikista merkittäviastä spoteista), ja se todella näkyi. Erityinen hatunnosto pitää antaa Ravenille, jonka en uskonut pystyvän enää minkäänlaiseen järkevään rymistelyyn, mutta niin vain jumalauta Raven jälleen kerran päätti vielä panna kroppansa peliin ja otti pari niin hurjaa bumppia, että pahaa teki katsoa. Muutenkin ottelu oli juuri täydellisen pituinen, eikä ottelu ehtinyt käydä tylsäksi missään vaiheessa. Niin hyvä ottelu kuin vain saattoi olla.
*** (9:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kurt Angle (c) vs. Sting - TNA World Heavyweight Championship
No Surrender oli ollut murheellinen ppv Kurt Anglelle, koska hän oli menettänyt sekä TNA World Tag Team -mestaruudet että TNA X Division -mestaruuden. Tärkeimmän, eli TNA World Heavyweight -mestaruuden, Angle onnistui kuitenkin säilyttämään, mutta nyt hän joutui puolustamaan sitä. Vastaan asettui mies, jonka kanssa Angle oli moneen otteeseen ollut TNA-urallaan tekemisissä mutta jota hän ei ollut koskaan elämänsä aikana kohdannut. Tuo mies oli tietenkin Sting. Heti vuosi sitten Anglen TNA-debyytin aikaan Anglen ja Stingin tiet kohtasivat: Angle toimi nimittäin special enforcerina Stingin ja Jeff Jarrettin välisessä mestaruusottelussa. Tuon jälkeen Angle ja Sting olivat tehneet yhteistyötä muun muassa Lethal Lockdown -ottelussa Christian Cagen porukkaa vastaan, ja Sacrificessa molemmat miehet olivat haastaneet Cagen NWA World Heavyweight -mestaruudesta kolminottelussa. Tuolloin Angle oli laittanut Cagen luovuttamaan samalla kun Sting selätti Cagen, ja ottelun sekavan lopetuksen takia mestaruus vakatoitiin. Kesän ja syksyn aikana Anglen asenne oli sitten muuttunut sankarillisesta urheilutähdestä ylimieliseksi mulkeroksi, mutta siitä huolimatta hän päätyi yhdistämään voimansa Stingin kanssa, kun hän voitti molemmat TNA:n joukkuemestaruudet ja Sting voitti oikeuden pitää tuota mestaruutta hallussaan Anglen kanssa. Nyt jo vihamiehiksi ajautuneen kaksikon yhteistyö ei kuitenkaan toiminut, ja Angle kääntyi No Surrenderissa Stingiä vastaan sen jälkeen, kun Karen Angle väitti Stingin lyöneen häntä ottelun aikana (mikä ei pitänyt paikkaansa). Angle halusi nyt kostaa vaimonsa puolesta, ja lopulta vihanpito meni niin rajuksi, että Angle läimäytti suorassa lähetyksessä Stingin poikaa naamaan. Tämä oli liikaa jopa Kurtin vaimolle Karenille, joka oli nyt jälleen raivona miehelleen siitä, että tämä oli vienyt vihanpidon liian pitkälle.

Mitäpä tähän nyt pitäisi oikein sanoa? Jollain sairaalla tavalla minä nautin tämän ottelun osittain täysin typerästä buukkaamisesta. Onhan siinä nyt jotain ihanan symbolista, että Atlantassa WCW:n vanhoilla kotiseuduilla järjestetyn ensimmäisen TNA-ppv:n Main Event on buukkaukseltaan hetkittäin samanlaista sekoilua kuin WCW:n Main Eventit. Ja mikä parasta: mukana ovat nimenomaan sekoilemassa vieläpä kaksi WCW:n suurta nimeä Sting ja Kevin Nash. Ero WCW-aikaiseen sekoiluun oli kuitenkin ainakin omasta mielestäni se, että tuo sekoilu ei vienyt liikaa valokeilaa itse asialta, eli painilta. Ja toki vielä isompi ero verrattuna WCW:hen oli se, että tässä paini oli oikeasti HYVÄÄ. Sitä saattoi hyvin harvoin sanoa varsinkaan loppuaikana WCW:n Main Eventeistä. Mutta tässä Kurt Angle ja Sting todellakin pistivät parastaan, ja erityisesti Angle oli päättänyt selvästi tehdä jälleen kaikkensa, jotta aikaiseksi saataisiin kova ottelu. Ja kyllä myös Sting osuutensa hoiti todella kunniakkaasti. Ensimmäinen reilu kymmenen minuuttia olikin kovaa painia ilman mitään sekoilua, ja sittenkin kun myös sekoilua tuli mukaan, saatiin nauttia myös hienoista painiliikkeistä, kuten Kurt Anglen aivan käsittämättömästä 450 Splashista. Ei jumalauta mikä hetki, jätti todellakin suun auki. Lopulta jollain symbolisella tavalla tämä olikin lopulta sitten juuri sellainen WCW-tyylinen entertainment brawl, jollaisia WCW:n itsensä olisi pitänyt pystyä myös tuottamaan. Ei tämä toki huippuottelu ollut, mutta pidin tästä.
***½ (18:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Samoa Joe
** Christian Cage
* Kurt Angle

Kokonaisarvio Bound For Glorysta: Niin vain TNA pystyi varsin hyvään suoritukseen omassa WrestleManiassaan. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista TNA-ppv:eistä ja itse asiassa myös menee lähelle top vitosta ihan vuoden parhaitakin mietittäessä. Hyvä ppv, jossa oli yksi huippuluokan ottelu, hieno Main Event, pari muuta mainiota ottelua, naisten mestaruuden onnistunut avaus... Tästä on hyvä jatkaa.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
9. TNA No Surrender - Ok
10. TNA Final Resolution - Ok
11. TNA Destination X - Ok
12. TNA Lockdown - Ok
13. TNA Slammiversary - Ok
14. WWE No Mercy - Ok
15. WWE One Night Stand - Ok
---------------
16. WWE SummerSlam - Kehno
17. TNA Victory Road - Kehno
18. WWE Judgment Day - Kehno
19. WWE No Way Out - Kehno
20. TNA Hard Justice - Kehno
21. WWE The Great American Bash - Kehno
22. TNA Against All Odds - Kehno
23. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
24. WWE Unforgiven - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 494
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
CYBER SUNDAY 2007

Cyber Sunday -ppv:n perinteet ovat tietenkin vuonna 2004 ensimmäisen kerran järjestetyssä Taboo Tuesday -tapahtumassa. Tuolloin Vince McMahon sai siis idean ppv:stä, jossa fanit saisivat äänestää kaikkien otteluiden kohdalla jostakin: stipulaatiosta, mestaruusottelun vastustajasta, tuomarista tai jostain vastaavasta. Taboo Tuesday järjestettiin vuosina 2004 ja 2005, kunnes Vince joutui toteamaan, että tiistai ei vain yksinkertaisesti toimisi ppv-päivänä, ja niinpä tämäkin ppv siirrettiin sunnuntaille, kuten kaikki muutkin ppv:t. Samalla todettiin, että Taboo Tuesday -niminen ppv toimii hieman huonosti sunnuntaina, joten nimi vaihtui Cyber Sundayksi. Ensimmäinen Cyber Sunday järjestettiin vuonna 2006 Raw'n tapahtumana, ja nyt brändirajat eivät enää rajoittaneet mitään, joten mukana oli kaikkien brändien painijoita. Selostajina Raw'sta JR ja King, SD:stä Cole ja JBL sekä ECW:stä Styles ja Tazz. Haastattelijoina Todd Grisham ja ppv-debyyttinsä tehnyt Anastacia Rose. Anastacia Rose oli noussut "julkisuuteen" CW-kanavalla esitetyn Pussucat Dolls -kykyjenetsintäkilpailun jälkeen, ja sieltä WWE oli bongannut hänet haastattelijaksi. Yleisen näkemyksen mukaan Rose oli kuitenkin tehtävässään kammottavan huono, ja hänet erotettiin WWE:stä vain pari kuukautta debyytin jälkeen.

Kuva Kuva
Finlay vs. Rey Mysterio - Stretcher Match
Finlayn ja Rey Mysterion feud oli oletetusti jatkunut No Mercyn jälkeen, koska tuossa ppv:ssä nähty miesten välinen kohtaaminen oli päättynyt siihen, kun Finlay huijasi loukkaantuneensa, hyökkäsi sitten Mysterion kimppun salakavalasti ja pieksi hänet sairaalakuntoon. Seuraavina viikkoina miehet jatkoivat yhteenottojaan, ja Mysterio halusi päästä tietenkin kostamaan Finlaylle. Ennen ppv:tä kaksikko myös pakotettiin painimaan joukkueena WWE Tag Team -mestaruuksia hallussaan pitäneitä Matt Hardya ja MVP:tä vastaan, mutta tuo matsi päättyi siihen, kun Finlay iski Mysteriota päähän shillelaghilla ja auttoi MVP:n voittoon. Tässä ottelussa katsojat saivat päättää stipulaation kolmesta vaihtoehdosta: No DQ Match, Shillelagh On a Pole Match ja Stretcher Match. Paariottelu voitti äänestyksen 40 prosentilla.

Ai jai, olipa viihdyttävä opener! Hieman hullua kieltämättä, että vuoden aikana kaksi WWE-ppv:tä oli alkanut Stretcher-ottelulla, mutta mikäpäs siinä, kun molemmat olivat olleet hienoa painia. Ymmärrän hyvin, että tavallaan esimerkiksi Drivenin Claudio Castagnoli vs. Matt Sydal on "parempaa painia" siinä mielessä, että siinä nähdään enemmän hienoja liikkeitä ja non-stop-meininkiä, mutta minulle esimerkiksi tämä oli selvästi viihdyttävämpi ottelu. Se johtuu siitä, että tässä kerrottiin paljon paremmin kokonainen tarina, ja juuri siksi tämä tuntui selvästi isommalta ottelulta. Rey Mysterio oli aivan liekeissä tässä: Mysterio otti tosi rajun näköistä bumppia, kun Finlay pieksi häntä menemään paareilla tosi väkivaltaisesti. Samalla hän väläytti useamman kerran mieletöntä high flying -osaamistaan vetämällä muun muassa Slingshot Senton Bombin kehästä ulos paarien päälle. Molemmat pistivät parastaan, ja kokonaisuutena oli fyysinen, viihdyttävä ja jännittävä opener. Hienoa työtä tältä kaksikolta.
***½ (9:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
CM Punk (c) vs. The Miz - ECW Championship
CM Punk piti edelleen hallussaan ECW:n mestaruutta, ja viime aikoina hän oli kamppaillut siitä erityisesti järkälemäisen Big Daddy V:n kanssa. Samalla kuitenkin entinen mestari John Morrison oli myös palannut mestaruuskuvioihin, ja hän oli myös onnistunut voittamaan Punkin non title -ottelussa. Tällä kertaa sen enempää Morrison kuin Big Daddy V:kään eivät päässeet haastamaan Punkia mestaruudesta, koska Punkin vastustajan saivat päättää fanit. Morrison ja Big Daddy V olivat kyllä vaihtoehtoina äänestyksessä, mutta he hävisivät äänestyksen Mizille, jonka Punk oli ilmoittanut itse suosikikseen. Se ei johtunut siitä, että Punk olisi arvostanut tai kunnioittanut Miziä, vaan päinvastoin. Punk halusi päästä antamaan kunnon oppitunnin rääväsuiselle ja ylimieliselle julkisuustyrkylle ja uskoi, että se onnistuisi parhaiten tässä ottelussa. Smackdownissa pitkään pyörinyt reality-tähti ja "Miz TV:n" juontaja oli siis yksi kesällä ECW:hen draftatuista painijoista, mutta draftinsa jälkeenkään Miz ei ollut toistaiseksi saavuttanut mitään merkittävää painikehässä. Viime aikoina hän oli ensisijaisesti feudannut Balls Mahoneyn kanssa, mutta nyt hänet nostettiin yllättäen kolmanneksi vaihtoehdoksi Punkin haastajaksi, ja vielä enemmän yllättäen hän voitti äänestyksen 39 prosentilla äänistä.

Mielestäni Punkin ja Mizin mestaruusottelua voi pitää ehdottomasti positiivisena yllätyksenä, koska pitää muistaa, että näihin aikoihin kukaan ei odottanut Miziltä yhtään mitään kehätoiminnan osalta. Miz ei ollut toistaiseksi osoittanut minkäänlaista lahjakkuutta, minkä vuoksi etukäteen saattoi ajatella, että tästä ei tule yhtään mitään. Toisin kuitenkin kävi: Miz ja CM Punk painivat lopulta yhtän hyvän otteluin Punk ja Morrison SummerSlamissa. Ehkä jopa hitusen paremman. Se on aika paljon sanottu, koska Punkin ja Morrisonin otteluilta puolestaan odotettiin etukäteen hyvin paljon. Tämä saattoi kuitenkin olla yksi ensimmäisistä merkittävistä käännekohdista Mizin uralla, kun vähitellen ihmiset alkoivat nähdä Mizin kyvykkyyden, ja pikku hiljaa hän nousisi ihan toiselle arvostuksen tasolle. Mutta siis: tässä ottelussa CM Punk teki toki paljon työtä kantaakseen Mizin toimivaan otteluun, mutta matsi ei kuitenkaan ollut mikään CM Punk -show, vaan Miz pääsi hallitsemaan ottelua yllättävänkin paljon. Hetkittäin hallinta oli ehkä vielä hitusen kökköä, mutta enimmäkseen se oli yllättävän toimivaa. Pari vähän kömpelön oloista botchia tässä, mutta kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin varsin hyvä maku suuhun.
**½ (8:48)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Kennedy vs. Jeff Hardy
Tämä ottelu oli seurausta siitä, että Kennedy ja Hardy hävisivät äänestyksen siitä, kuka pääsi ottelemaan Randy Ortonia vastaan WWE:n mestaruudesta. Samalla tämä sopi kuitenkin hyvin ppv-otteluksi, koska Intercontinental-mestari Jeff Hardy ja Mr. Kennedy olivat feudanneet jo pidemmän aikaa. Varsinaista blow off -ottelua ei tosin ollut edelleenkään nähty, osittain johtuen molempien painijoiden loukkaantumisista. Eikä tätäkään nyt voi varsinaiseksi blow off -otteluksi kutsua, koska matsissa ei ollut edes IC-mestaruus pelissä. Sen sijaan tämä oli enemmänkin impromptu-henkinen filler-ottelu kortin täytteeksi kahden äänestyksen lopputuloksesta pettyneen painijan välillä. Tämä oli muuten Kennedyn ensimmäinen ppv-sisääntulo, jossa hän ei päässyt enää tekemään omaa sisääntulokuulutustaan, mikä kieli entistä enemmän siitä, mihin suuntaan hänen uransa WWE:ssä oli menossa.

Tämä ottelu oli kieltämättä pettymys. Ehkä syy oli siinä, että tämä oli enemmänkin impromptu-ottelu ja sen enempää Kennedy kuin Hardykaan olivat tuskin varautuneet erityisen paljon suunnitelleet tätä ottelua etukäteen. Niinpä tämä tuntui pitkälti sellaiselta "hyvältä tv-ottelulta", mutta sen enempää Hardylla tai Kennedyllä ei ollut tällä kertaa annettavaa. Se on hieman sääli, koska Hardy ja Kennedy ovat loistavia painijoita ja oikeana iltana he pystyisivät ehdottomasti parempaankin kuin "ihan hyvään" otteluun. Nyt ei kuitenkaan ollut sellainen ilta, vaan enemmänkin "paremman puutteessa" -ottelu näille kahdelle. En oikeastaan sen enempää osaa sanoa tästä: kyllähän Hardy ja Kennedy pystyivät tässä sellaisessa keskinkertaisella perussuorituksellaankin paljon enempään kuin monet parhaana päivänään, mutta sääli se on tietenkin, kun tietää, että nämä voisivat painia paljon erikoisemmankin matsin.
**½ (9:05)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
MVP (c) vs. Kane - WWE United States Championship
Alkuperäinen suunnitelma oli se, että tässä ppv:ssä olisi nähty MVP:n ja Matt Hardyn välinen ottelu, jossa katsojat olisivat saaneet päättää, käydäänkö se paini-, nyrkkeily- vai MMA-säännöillä. MVP ei tosin halunnut kohdata kilpakumppaniaan ja joukkuemestaruuspariaan ppv:ssä, vaan oli ppv:tä edeltävinä viikkoina yrittänyt kovasti puhua Hardya ympäri tästä ottelusta, koska "hehän ovat nykyään kavereita". Hardya MVP:n pyristely vain nauratti, ja hän sanoi, että juuri kavereinahan heidän pitää tarjota katsojille sitä, mitä katsojat haluavat nähdä: MVP:n ja Hardyn välisen oikean välienselvittelyn. Lopulta kuitenkin kävi niin, että tuota välienselvittelyä ei tässä ppv:ssä nähty, koska ppv:tä edeltävässä Smackdownissa nähdyssä joukkueottelussa Rey Mysterion polvituki osui oikeasti Hardya todella pahasti otsaan, ja sen seurauksena Hardyn koko toinen silmäkulma oli aivan mustelmilla, kasvoissa oli valtava määrä tikkejä ja lääkärit totesivat, että Hardy ei olisi painikunnossa. Niinpä yllätyskäänteenä Smackdownin General Manager Vickie Guerrero (joka näihin aikoihin veti vielä facen roolia) päätti, että MVP joutuisi Hardy-ottelun sijaan puolustamaan US-mestaruuttaan ja että vastustajan saisivat valita fanit. Vaihtoehdot MVP:n vastustajaksi olivat Mark Henry, The Great Khali ja Kane. Äänestyksen voitti Kane 67 prosentilla äänistä.

Kuten arvata saattoi, tämän ottelun lopetus aiheutti pettymyksen. Se oli kuitenkin nähtävissä kilometrien päähän, koska tällaiseen varsin tyhjästä nyhjäistyyn US-mestaruusotteluun MVP:n ja ison monsterin välile ei tietenkään kannattanut buukata kunnon lopetusta. Tämän takia koko matsi tuntuikin lähinnä sellaiselta perustoimivalta tv-matsilta, jota se toki olikin. Jos edellinen ottelu oli vähän niin kuin "paremman puutteessa", mutta tämä oli sitä ihan kirjaimellisesti, koska alun perin tässä piti nähdä Hardyn ja MVP:n ottelu, mutta toisin kävi sattuneesta syystä. Nyt sitten MVP ja Kane vetivät juuri sellaisen ottelun kuin he pystyivät näissä olosuhteissa vetämään. Tuskin kukaan heiltä tämän edempää odottikaan, koska MVP ja Hardy laittoivat kyllä kaikki paukut keskinäisiin otteluihinsa jo edellisen vuoden aikana. Nyt lähinnä kertailtiin sitä meininkiä, ja vaikka tässä ei mitään vikaa ollutkaan, ei tämä ollut ihan ok:ta kummempi.
** (6:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Randy Orton (c) vs. Shawn Michaels - WWE Championship
John Cena loukkaantui, ja heti sen jälkeen WWE-mestaruusottelu tippui pois vakituisen Main Eventin paikalta. Edes Shawn Michaelsin comeback ei pelastanut tilannetta. Niin! Kyllä vain! Shawn Michaels teki todellakin tässä ppv-paluunsa oltuaan lähes puoli vuotta poissa maksulähetyksistä. Varsinaisen comebackinsa ruutuihin hän oli tehnyt pari viikkoa aiemmin. Randy Orton oli voittanut WWE:n mestaruuden No Mercyssä monivaiheisten käänteiden jälkeen, ja seuraavassa Raw'ssa Mr. McMahon saapui ylistämään Ortonia ja tämän osaamista kehään yhdessä Ortonin itsensä kanssa. Mestarin juhlat päättyivät kuitenkin dramaattisesti, kun Shawn Michaelsin sisääntulomusiikki alkoi soida, ja Michaels ryntäsi paikalle. Michaels hyökkäsi saman tien tuoreen mestarin kimppuun ja tarjoili tälle Sweet Chin Musicia. Parina seuraavana viikkona Orton ja Michaels ottivat yhtä lailla rajusti yhteen, ja kaikilla kerroilla Michaels selvisi tappeluista voittajana. Kun yleisö sai valita Ortonin haastajan Cyber Sundayssa, Michaels voitti odotetusti Jeff Hardyn ja Mr. Kennedyn äänestyksessä. Nyt oli siis Michaelsin mahdollisuus paitsi voittaa WWE:n mestaruus, myös kostaa Randy Ortonille se, että hän oli joutunut puoleksi vuodeksi sivuun kehästä. Kayfabessahan Michaelsin poissaolon syy oli siis se, että keväällä Orton oli telonut Michaelsin RKO:lla ja tappavalla Punt-kickillään niin pahasti, että Michaels oli kärsinyt vakavasta aivotärähdyksestä ja joutunut pitkäksi aikaa kotiin lepäämään. Todellisuudessa Michaels oli parannellut poissaolonsa aikana polvivammaansa.

Ihmettelin etukäteen paljon, miksi Shawn Michaelsin comeback-ottelu puolen vuoden poissaolon jälkeen ei ole illan Main Event, mutta matsin lopetuksen jälkeen tajuan tuon ratkaisun paremmin. Se ei silti tarkoita sitä, että pitäisin tämän matsin lopetuksesta silti mitenkään erityisemmin. Juu, ymmärrän kyllä, että ottelu päätettiin lopettaa tällä tavalla, koska nyt se rakentaa jännitystä ja odotusta feudin seuraavalle kohtaamiselle. Samalla on kuitenkin todettava, että juuri tämänkaltainen lopetus on kaikkein halvin ja tylsin ratkaisu feudin pitkittämiseen. Eikö mitään muuta olisi voitu keksiä Michaelsin comeback-otteluun? No, jos lopetuksen halpamaisuus unohdetaan, muuten tämä oli ehdottomasti hieno ottelu. Michaels oli päättänyt paluussaan pistää parastaan, ja näiden kahden kemiat ovat mielestäni toimineet yhteen aina erittäin hyvin. Niinpä kaksikko sai rakennettua oppikirjamaisen Main Event -henkisen ottelun, joka tuntui alusta loppuun suurelta. Aluksi Michaels työsti Ortonin kättä hienosti, sen jälkeen Orton teloi Michaelsin selkää hienosti, ja sitten päästiinkin lopetustykittelyyn. Paremmalla lopetuksella ja vielä parilla hienolla loppuhetken liikkeellä tämä olisi ollut ehdottomasti huippuottelu. Nyt jäädään siitä hieman.
***½ (15:53)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Triple H vs. Umaga - Street Fight Match
Yksi syksyn hallitsevista kuvioista WWE:ssä oli ollut Triple H:n ja Vince McMahonin feud. Se oli alkanut siis siitä, kun Hornswoggle oli paljastunut McMahonin aviottomaksi pojaksi, ja HHH oli alkanut pilkata Vinceä tämän paljastuksen hupaisista yksityiskohdista. McMahon ei tietenkään sietänyt sitä, miten HHH häpäisi hänen kunniakkaan miehuutensa, ja niinpä McMahon usutti vanhan kunnon samoalaisen puskutraktorin Umagan Triple H:n kimppuun. Samalla kuitenkin WWE:ssä tapahtui muita mullistavia käänteitä, kun John Cena loukkaantui ja WWE:n päämestaruus vakatoitiin. No Mercyssä HHH onnistui suututtamaan Vincen niin pahasti, että Vince buukkasi HHH:n ja juuri kruunatun mestarin Randy Ortonin välille mestaruusottelun, jonka Orton voitti. Myöhemmin samana iltana Triple H joutui puolustamaan mestaruuttaan Umagaa vastaan, mutta voitti tuonkin ottelun. Sekään ei riittänyt Vincelle, vaan hän pakotti HHH:ta puolustamaan mestaruuttaan vielä samana iltana uudestaan Ortonia vastaan, ja tuon Last Man Standing -ottelun päätteeksi Orton voitti mestaruutensa takaisin. Sen jälkeen HHH oli aivan raivona Vincelle, ja Vince puolestaan usutti parhaansa mukaan Umagan käymään HHH:n kimppuun. Nyt sitten oli aika ratkoa lopullisesti HHH:n ja Umagan välit ottelussa, jonka stipulaation fanit olivat saaneet päättää. Vaihtoehdot olivat Steel Cage Match, First Blood Match ja Street Fight Match. Street Fight voitti 57 prosentilla äänistä.

Ei voi mitään, kyllä Triple H (ja Umaga oikean vastustajan kanssa) osaa nämä isot ottelut. Tässäkään Street Fight -ottelussa ei nähty mitään erityisen brutaalia HC-meininkiä, ja esimerkiksi Bound For Gloryn Monster's Ball -otteluun verrattuna tämä oli ihan pikkulasten läpsyttelyä. Samalla kuitenkin Triple H ja Umaga osoittivat että hienoon, isolta ja vihantäyteiseltä ottelulta tuntuvaan matsiin ei välttämättä tarvita lasinsiruja, nastoja ja muita sekopäisiä spotteja. Voi riittää myös se, että kaksi isoa nimeä tappelee täysillä toisiaan vastaan ympäri areenaa ja lopulta kehässä. Vielä ensimmäisen vajaan kymmenen minuutin kohdalla mietin, että ei tämä ottelu oikein lähde sille tasolle kuin olisin toivonut, mutta tämä matsi olikin paljon pidempi kuin olin etukäteen ajatellut. Triple H ja Umaga painivat lähes 20-minuuttisen ottelun, eikä se tuntunut yhtään liian pitkältä. Matsi alkoi siis ympäri areenaa tappelulla, mikä oli oikein toimivaa mähinää ja jossa muun muassa rymisteltiin näyttävästi sisääntulorakennelman läpi. Sen jälkeen mentiin kehään, jossa saatiin matsin rauhallinen vaihe: perinteinen entertainment brawl, jonka senkin molemmat osasivat oikein mainiosti. Tästä sitten vähitellen siirryttiin isompiin liikkeisiin ja huimaan lopputaisteluun. Erityisesti pitää tietenkin mainita Umagan järisyttävä Big Splash selostuspöytien poikki viimeisen selostuspöydän läpi. Ja tätä sitten seurasi vielä kova lopputaistelu. Yleisö oli pirun hienosti mukana, ja lopetus oli erittäin hyvin buukattu - kuten oli koko matsikin. Mutta ei tämä toki millään tavalla niin erikoinen ottelu ollut, että olisi noussut huippumatsien joukkoon. Silti hieno lopetus feudille.
***½ (17:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Halloween Costume Contest
Tässä välissä julistettiin, että Mickie James oli voittanut fanien äänestyksellä halloween-asukilpailun. Ööö... Ok. Illan aikana oli siis nähty kaikkia WWE:n naispainijoita (tai siis, "diivoja") videopätkissä erinäisissä halloween-asuissa, ja katsojat olivat saaneet päättää, kenen asu oli paras. Oletin, että kaikki naiset olisivat edes tulleet kehään tai että äänestyksen voittaja olisi esimerkiksi päässyt painimaan WWE Women's-mestari Beth Phoenixia vastaan, koska Phoenixia ei tässä asukilpailussa nähty ollenkaan. Sen sijaan diivat vain seisoivat rivissä backstagella, ja Todd Grisham julisti Mickie Jamesin voittajaksi. Mitään naisten ottelua ei nähty ollenkaan. Olikohan tämä WWE:ltä ihan tarkoituksellinen vastaveto siihen, että TNA oli juuri näyttävästi kruunannut historiansa ensimmäisen naistenmestarin? Jos oli, niin harvinaisen typerä vastaveto. Blah.

Kuva Kuva
Batista (c) vs. The Undertaker - Special Referee: Steve Austin - World Heavyweight Championship
Ja sitten! Illan Main Event: Batista ja The Undertaker palaavat kohtaamaan toisensa! Undertaker oli siis tehnyt paluunsa kehiin alkusyksystä, mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä paluunsa jälkeen noussut merkittäviin kuvioihin Smackdownissa. No Mercyn jälkeen Undertaker kuitenkin keskeytti Batistan voitonjuhlat ja teki selväksi yhden asian: entisenä mestarina hän haluaisi mahdollisuuden päästä painimaan Batistaa vastaan World Heavyweight -mestaruudesta. Se oli oikeutettu vaatimus, koska ennen tätä ottelua Batista ja Undertaker olivat kohdanneet toisensa kolmesti. Undertaker voitti Batistalta World Heavyweight -mestaruuden WrestleManiassa, minkä jälkeen kaksi körilästä olivat painineet tasapeliin päättyneen Last Man Standing Matchin Backlashissa ja Steel Cage -ottelun Smackdownissa. Cyber Sundayhin luvattiin siis Batistan ja Takerin välit lopullisesti ratkaiseva ottelu, jonka erikoistuomarin fanit saisivat päättää. Vaihtoehdot olivat "Stone Cold" Steve Austin, Mick Foley ja JBL. Isoimman ilon tästä otti irti Smackdownin color commentator JBL, joka järjesti valtavan kampanjoinnin sen puolesta, että fanit äänestäisivät "JBL:n takaisin Main Eventiin". Tässäkin ppv:ssä nähtiin JBL:ltä hulvaton kampanjavideo. Ja juuri kun Todd Grisham oli julistamassa äänestyksen voittajan, JBL nousi kehään ja ilmoitti, ettei äänestyksen lopputulosta tarvitse erikseen selvittää, koska hän on kuitenkin voittaja. Tuolloin kehään rynnistivät niin Mick Foley kuin Steve Austinkin, ja lopulta Austin pieksi sekä Foleyn että JBL:n. Se sopi hyvin, koska Austin voitti äänestyksen ylivoimaisesti 79 prosentilla äänistä. Ja koska JBL telottiin ennen ottelua nähdyssä tappelussa pahasti, ei hän pystynyt selostamaan tätä ottelua, vaan Colen kanssa matsin selosti Jerry Lawler.

Jumatsuikka, mikä ottelu! En ollut etukäteen odottanut Cyber Sundayn Main Eventiltä yhtään mitään, koska tämä jos mikä ppv tuntui kaikissa ennakko-odotuksissa väli-ppv:ltä. Muutenkaan en ollut odottanut tältä ppv:ltä mitään, vaan mielikuvissani tämä oli ollut ennemminkin yksi vuoden huonoimmista tapahtumista. Jo ennen Main Eventiä show oli kuitenkin ollut todella positiivinen yllätys, ja positiiviset yllätykset sen kuin muuttuivat suuremmiksi illan Main Eventissä. Batista ja Undertaker olivat selvästi päättäneet panna kaiken peliin tässä ottelussa, jossa heidän aikaisemmin kesken jäänyt feudinsa saisi ehkä lopullisesti päätöksensä. Molemmilta nähtiin ottelussa todella näyttäviä liikkeitä, kovaa bumpinottoa, hienoa myymistä... Kaikin puolin likipitäen täydellistä entertainment brawlia. Ei tämä nyt siis toki mikään MOTYC-ottelu ollut, koska ihan siihen näillä kahdella ei ollut edellytyksillä, mutta tämä oli kyllä juuri niin hyvä singles-ottelu kuin nämä kaksi vain voivat painia. Täydellistä rymistelyä alusta loppuun, upeasti buukattu jännittävä viimeisten minuuttien lopputaistelu... Tämä oli huippuottelu. Loistavaa työtä.
**** (17:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** The Undertaker
** Batista
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Cyber Sundaysta: Hämmentävää kyllä, minun täytyy todeta pitäneeni tästä ppv:stä varsin paljon. Tässä oli loistava Main Event, hieno opener, hieno semi-ME, erittäin toimiva toinen päämestaruusottelu... Ja vaikka keskikortin ottelut eivät olleet mitään tajunnanräjäyttäviä, nekin ajoivat asiansa, ja esimerkiksi Punk vs. Miz oli positiivinen yllätys. Kyllä vain, kaikkien odotusten vastaisesti tämä oli Hyvä ppv. WWE:n suunta on kääntymässä ennakoitua nopeammin?

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE New Year's Revolution - Hyvä
9. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
10. TNA No Surrender - Ok
11. TNA Final Resolution - Ok
12. TNA Destination X - Ok
13. TNA Lockdown - Ok
14. TNA Slammiversary - Ok
15. WWE No Mercy - Ok
16. WWE One Night Stand - Ok
---------------
17. WWE SummerSlam - Kehno
18. TNA Victory Road - Kehno
19. WWE Judgment Day - Kehno
20. WWE No Way Out - Kehno
21. TNA Hard Justice - Kehno
22. WWE The Great American Bash - Kehno
23. TNA Against All Odds - Kehno
24. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
25. WWE Unforgiven - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 494
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
GENESIS 2007

TNA:n vuosikalenterin ensimmäinen tapahtuma vuoden suurimman tapahtuman Bound For Gloryn jälkeen oli tietenkin alkusynty, eli Genesis. Niin oli ollut vuodesta 2005 lähtien ja niin oli nytkin. Etukäteen tapahtuman hehkutuksessa oli keskitytty siihen, että ppv:ssä TNA-debyyttinsä tekisi Joku Mahtava Suuri Tähti. Vaikka kaikki tiesivät jo, että se oli Boo... ei kun ei mitään, niin TNA yritti tämän ppv:n ajan teeskenellä, että kenelläkään ei ollut mitään hajua tuon Main Eventiin saapuvan "mysteerihenkilön" henkilöllisyydestä. Kaikkein vähiten mysteerihenkilön henkilöllisyydestä tuntui olevan perilläa Kurt Angle, mikä sai hänet näyttämään kyllä aivan pirun tyhmältä, kun jokainen fanikin areenalla tiesi jo, ketä odottaa. Mutta palataan tähän Main Eventin kohdalla. Vuorossa siis Genesis Impact Zonen yleisön edessä. Selostajina Don West ja Mike Tenay. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Crystal. Show'n avasi tällä kertaa jostain syystä isänmaallinen hetki kansallislaulun ja USA:n lipun kunniaksi.

Kuva Kuva
Black Reign vs. Abyss - Black Reign Shop of Horrors Match
Muistatteko, kun Black Reign feudasi Chris Harrisin vielä kaksi kuukautta sitten, eikä feudi saanut minkäänlaista järkevää huipennusta? Hyvä jos muistatte, koska TNA ei selvästikään muista. Dustin Rhodes oli tuotu näyttävästi TNA:han Chris Harrisin feud-kumppaniksi juuri, kun Harris oli Main Event -pushin kynnyksellä. Sitten Harris upotettiin kummalliseen feudiin Rhodesin uuden synkän alter-egon kanssa, ja miesten molemmat ppv-ottelut päättyivät epämääräiseen sotkuun, joiden päätteeksi Harris näytti todella huonolta. Uskottavuus ME-nimenä oli aika lailla tuhottu. Olisi voinut luulla, että TNA olisi halunnut pelastaa sen, mitä pelastettavissa on, antamalla Harrisin piestä Black Reignin ppv:ssä kunnolla. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ennen Bound For Glorya James Mitchell esitti Black Reignin uutena apurinaan vihanpidossaan ottopoikaansa Abyssia vastaan, kun Mitchellin biologinen poika Judas Mesias oli yllättäen loukkaantunut. Näin Reign hyppäsi Harris-feudista yhtäkkiä Abyss-feudiin, ja Bound For Gloryssa Abyss tuhosi Monster's Ball -ottelussa paitsi Reignin, myös Rhinon ja Ravenin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Abyssille ja Black Reignille, vaan heidän vihanpitonsa jatkui myös BFG:n jälkeen, ja nyt he kohtaisivat toisensa Black Reignin "Shop of Horror" -nimikko-ottelussa, joka oli normaali No DQ -ottelu - paitsi että ringside-alue oli täynnä Reignin erikoisia aseita. Ja jos mietitte, mitä Reignin edellisellä feudikumppanille Chris Harrisille kuuluu, hän ei mahtunut tähän ppv:hen ollenkaan.

Abyss on otellut vuoden 2007 aikana sellaisen määrän No DQ -otteluita ppv:ssä, että kieltämättä alkaa vaatia jo aikamoista innovatiivisuutta keksiä mitään uutta tai omaperäistä niihin. Bound For Gloryssa TNA oli päätynyt itse asiassa varsin hyvään ratkaisuun, eli siihen, että mitään uutta tai kikkailevaa ei ollut yritettykään keksiä, vaan neljän HC-painijan oli annettu mähinöidä kaikkein kovimmat HC-bumpit keskenään. Tällä kertaa oli sen sijaan yritetty kikkailla erikoisella "Black Reignin nimikko-ottelulla", jossa nähtiin erikoisaseina muun muassa ruuvipenkki, pöydällinen rotanloukkuja ja mystinen koppi, johon vain Black Reignillä oli avain. Tavallaan nämä erikoiskikkailut toivat oman hauskuutensa tähän otteluun, mutta muuten tämä oli kiistämättä väsynyt ottelu - ainakin selvästi väsyneempi kuin suurin osa Abyssin tämän vuoden HC-otteluista. Omat hetkensä tälläkin oli, mutta suurin osa oli tuttua kamaa. Mitään yllättävää tässä ei siis ollut, joten lopputuloksena oli lähinnä "ihan hyvä" opener. Ottelun jälkeen nähtiin koko anglen paras osuus, kun Abyss riisti avaimen Reignin kaulasta ja meni avaamaan sisääntulorampin yläpäässä olevaa koppia - JONKA SISÄLTÄ PALJASTUI MYSTINEN MASKIPÄINEN HIRVIÖMÄINEN HAHMO, JOKA PUHALSI JONKINLAISTA SUMUA ABYSSIN KASVOILLE! Tuo mystinen hahmo oli tietenkin kukapa muu kuin TNA-debyyttinsä tässä tehnyt Johnny Stamboli, joka tultaisiin tuntemaan paremmin nimellä Rellik (se on muuten killer takaperin kirjoitettuna). Mystinen hahmo ja Black Reign pieksivät Abyssin yhdessä, tunkivat hänet koppiin ja tiputtivat kopin sisääntulorampilta alas. Never stop the madness.
**½ (10:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Motor City Machine Guns vs. Team 3D
Ah, olin kokonaan unohtanut jo tämän feudin! Samalla tajusin, että Booked By -maailmassa nähty Baron Corbinin feudi Cruiserweight-divisioonaa vastaan on vain halpa kopio tästä Team 3D:n hienosta juonikuviosta vuodelta 2007. No niin, se ei nyt liity enää aiheeseen mitenkään. Ilkeäksi ja ylimieliseksi kiusaajajoukkueeksi kesän aikana muuttunut Team 3D oli siis ottanut Bound For Gloryn jälkeen uuden suunnan urallaan. Brother Ray ja Brother Devon olivat nimittäin saaneet tarpeekseen siitä, miten X-Divisioonan painijat varastivat kaiken huomion TNA:ssa ja miten fanitkin ihailivat tällaisia surkeita rimpuloita, joiden painilla ei ollut mitään tekemistä oikeiden raavaiden miesten välisen kamppailun kanssa. Niinpä Team 3D julisti sodan koko X-Divisioonaa vastaan ja alkoi hyökätä brutaalisti X-Divisioonan painijoiden kimppuun Impacteissa. Hieman yllättäen X-Divisioonan kunnian puolustajaksi nousivat kaikista vaihtoehdoista Alex Shelley ja Chris Sabin, eli Motor City Machine Guns. Yllättävää se oli siksi, että Shelley ja Sabin oli tunnettu tähän asti itsekin lähinnä ylimielisenä kaksikkona, jotka eivät piitanneet muista X-Divisioonan painijoista yhtään. Nyt heidän mielensä ja asenteensa oli alkanut kuitenkin muuttua, koska heidän mielestään 3D:n toiminta oli röyhkeää ja koska heidän mielestään Rayn ja Devonin kaltaiset kiusaajat pitäisi panna kuriin. MCMG teki siis face-turnin asettuessaan koko X-Divisioonan puolelle ja alkaessaan puolustaa kaikkien X-Divisioonan painijoiden kunniaa. Face-turn oli siinä mielessä ymmärrettävä, että MCMG:stä oli tullut niin suuria yleisönsuosikkeja loistavien otteluidensa takia, etteivät he toimineet enää kovin hyvin heeleinä. Nyt he sitten kohtasivat 3D:n ensimmäisen kerran rehellisessä 2 on 2 -ottelussa.

Huh huh! Oletin etukäteen, että tämä olisi tiivis ja ehkä vähän huumoripitoinen alakortin ottelu, mutta TNA (ja molemmat joukkueet) olivatkin päättäneet panna tässä ihan parastaan. Tämä oli reilusti yli 15-minuuttinen intensiivinen taistelu ja ehdottomasti yksi vuoden parhaista joukkueotteluista (TNA:ssa). Samalla tämä oli heittämällä yksi Team 3D:n koko TNA-uran otteluista. Siitä voi toki isolta osin kiittää Alex Shelleytä ja Chris Sabinia, jotka olivat tässä ottelussa aivan liekeissä ja väläyttivät sellaista osaamista, että ei voi kuin ihailla. Juuri tällaisten otteluiden takia MCMG on aivan omia all time -suosikkijoukkueitani. Silti on todettava, että tässä ottelussa myös Brother Ray ja Brother Devon olivat pirun motivoituneita ja näyttivät paljon paremmalta kuin pitkään aikaan. Selvästi oikean vastustajan kanssa 3D pystyy hienoon joukkueotteluun, vaikka välillä sitä olen välillä epäillytkin. Tämä ottelu kertoi loistavan tarinan ja sopi myös feudiin erittäin hyvin.
***½ (17:37)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva
Gail Kim (c) vs. Roxxi Laveaux w/ BG James & Kip James vs. Angel Williams vs. ODB - TNA Knockout Championship
Gail Kim oli kruunattu TNA:n historian ensimmäiseksi naisten mestariksi Bound For Gloryssa, ja nyt edessä oli hänen uransa ensimmäinen mestaruuspuolustus ppv:ssä. TNA:n johto oli kuitenkin päättänyt, että uusi mestari ei selviäisi helpolla ensimmäisestä puolustuksestaan, vaan hän joutuisi painimaan kolmea Knockout-divisioonan uutta painijaa vastaan. BFG:n Gauntlet-ottelu oli siis huipentunut siihen, kun Gail Kim oli selättänyt "Voodoo Queen" Roxxi Laveauxin, joten oli ymmärrettävää, että Laveaux sai paikan tästä ottelusta. Sen sijaan sitä ei sen enempää selitetty, miksi bimbomainen Angel Williams ja rääväsuinen ODB pääsivät myös otteluun, mutta ehkä he olivat vain jonkinlaisen ranking-listan kärkinimet jostain syystä. Samapa tuo. Ennen ottelua Gail Kim veti baclstagella hyvän promon, jossa hän korosti naisten painin tärkeyttä ja kertoi, ettei todellakaan aio menettää mestaruuttaan ensimmäisessä puolustuksessaan.

Ei ollut varsinaisesti paras mahdollinen avaus TNA:n naistendivarille ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessa, mutta ehkä tämän oli tarkoituskin toimia sellaisena lämmittelynä tulevia oikeasti kovia otteluita varten. Siltä se tuntui siksikin, että paljon loogisempaa olisi aloittaa uuden mestaruuden aikakausi heti tiukalla 1 on 1 -feudilla, mutta sen sijaan tähän laitettiinkin tämmöinen hieman sekava 4-Way-ottelu, jossa ei ollut mitään ykkösfeudia. Tämän lisäksi ottelu alkoi aika sekavasti, ja siinä nähtiin ensimmäisten minuuttien ajan kankeita botcheja, jotka söivät ottelun fiiliksestä paljon. Sen lisäksi Roxxi Laveauxilta nähtiin täysin idioottimaista voodoo-pelleilyä, jota tämä ottelu ei todellakaan olisi tarvinnut. Jos matsi ei olisi tuosta parantunut, olisin kutsunut tätä totaaliseksi flopiksi ja antanut tälle huonon arvosanan. Sitten kuitenkin Gail Kim nousi ottelun tähdeksi, kiskoi muut mukaansa ja sai aikaiseksi ihan ok:n ottelun yksinomaan loistavilla suorituksillaan. Kokonaisuutena siis siedettävä avaus, mutta ei ollenkaan sellainen, mitä olisi voinut toivoa.
** (9:01)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jay Lethal (c) vs. Sonjay Dutt - TNA X Division Championship
Jostain syystä TNA:n komissaari Jim Cornette oli ollut viime viikot poissa ruudusta, ja hänen paikkansa TNA:n auktoriteettihahmona oli ottanut Cornetten turvamies Matt Morgan. Niinpä Morgan oli joutunut jopa vastaamaan Genesiksessä järjestetyistä otteluista, ja yksi hänen päätöksensä oli tämä X-Divisioonan mestaruusottelu. "Black Machismo" Jay Lethal oli siis säilyttänyt mestaruutensa Bound For Gloryssa, ja viime viikkoina hänelle oli alkanut muodostua romanttinen suhde TNA:n ringside-tytön SoCal Valin kanssa. Nyt sijaa ei kuitenkaan ollut rakkaudelle, koska Morgan päätti, että Genesiksessä Lethal joutuu puolustamaan mestaruuttaan ystäväänsä "Guru" Sonjay Duttia vastaan. Duttille tämä tietenkin kävi erinomaisesti, koska hän ei ollut edelleenkään TNA-uransa aikana voittanut X-Divisioonan mestaruutta.

Jos tarvitsee esimerkin 1 on 1 -ottelusta, joka on spotfest, niin tämä on sellainen. Erityisesti Duttin erityisosaamista on nimenomaan käsittämätön spottailu, eikä Lethalkaan ole missään nimessä huono spottailussa. Niinpä kun heille tarjottiin mahdollisuus painia keskenään tällainen lähtökohtaisesti hyvän mielen 1 on 1 -ottelu mestaruudesta, niin tämä oli juuri sitä, mitä sopi odottaakin. Joillekin tämä saattaa olla liikaa, mutta minulle tämä toimi erittäin hyvin. Oli alusta loppuun ilahduttavaa seurata näiden miesten erinomaisia, hienoja ja näyttäviä liikkeitä, joita oli sellainen määrä, että ei niiden listaamisessakaan ole edes mitään järkeä. Ymmärrän toki, että osa ei nauti tällaisesta matsista, jossa sellainen kunnon mähinä ja taistelun tuntu puuttuu, mutta minä tykkäsin tästä pirusti. Lisäksi tämä ottelu ei ollut vain pelkkää näytösmäistä spottailua, vaan tässä oli ihan oikea tarina: "Guru" Duttilla meni ottelun aikana hermot, ja hän alkoi käyttäytyä heelimäisesti, ja se toi otteluun sopivaa lisäsävyä. Toki tämän ottelun suurin ongelma oli silti se, että tässä olisi tarvittu jotain vähän suurempaa tarinaa ja psykologiaa (ja rauhallisuutta ja aikaa), jotta tämä olisi noussut huippuotteluiden tasolle. Silti tällaisenaan tämä oli pirun viihdyttävä ja hieno X-Divarin ottelu, juuri tällaisia X-Divisioonan kuuluu tarjota. Ottelun jälkeen Team 3D:n ja X-Divisioonan feudia jatkettiin, kun 3D rynnisti paikalle, hyökkäsi Lethalin ja Duttin kimppuun ja varasti X-Divisioonan mestaruusvyön.
***½ (12:01)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
AJ Styles & Tomko (c) vs. Steiner Brothers - TNA World Tag Team Championship
AJ Styles ja Tomko olivat nousseet TNA:n joukkuemestareiksi Bound For Gloryssa päihitettyään Adam "Pacman" Jonesin joukkueen Team Pacmanin (jossa Pacman itse ei paininut). Sen jälkeen uusi joukkuemestarikaksikko oli päätynyt jo puolustamaan vöitä LAX:ää vastaan, mutta nyt heillä oli vastassa vielä isompi haaste. Steiner-veljekset Rick ja Scott olivat nousseet TNA:n joukkuerankingeissa huipulle sen jälkeen, kun olivat onnistuneet päihittämään Team 3D:n heidän nimikko-ottelussaan Bound For Gloryssa, ja nyt Steinereilla oli vihdoin mahdollisuus nousta ensimmäistä kertaa urallaan TNA:n joukkuemestareiksi. Christianin porukkaan kuuluvat Styles ja Tomko olivat tietenkin sitä mieltä, että kahden ikälopun veljeksen päihittäminen ei tuottaisi heille minkäänlaista ongelmaa. Tämä ottelu jäi lopulta Rick Steinerin viimeiseksi esiintymiseksi TNA:n ppv:ssä. Rick oli jo hyvän aikaa ollut varsin huonokuntoisen oloinen näissä otteluissa, eikä ollut siis mikään ihme, ettei TNA nähnyt hänellä tulevaisuutta firmassa, kun tämä nostalgiatrippi Scottin kanssa oli tullut tiensä päähän. Niinpä vuoden 2008 alussa Rick Steiner irtisanottiin TNA:sta, ja se alkoi tietää loppua hänen aktiivipainiuralleen.

Jos Bound For Gloryn Steinerit vs. Team 3D -ottelu sai suurimmalta osalta arvostelijoilta tylyn tuomion, tämä tuskin on saanut merkittävästi paremman, koska eivät Steinerit tässäkään olleet mitenkään tajuttoman timanttisessa iskussa. Silti pitää todeta, että minusta tämä - samoin kuin BFG:n ottelu - oli varsin viihdyttävä joukkuemähinä, jossa ei ollut mitään suurempaa vikaa. Toki tällä kertaa Steinereita vastassa oli Rayn ja Devonin sijaan erityisesti AJ Styles, joka saa kannettua lähes tulkoon kenet tahansa loistavaan otteluun. No, yhtä kaikki: tämä oli aika lailla perustyylinen joukkueottelu, jossa heelit hallitsivat, kunnes lopussa facet pääsevät sitten rymistelemään. Ja kieltämättä Steinerit näyttivät lopun hallintaosuudessaan varsin vakuuttavalta paiskoessaan sekä Stylesiä että Tomkoa näyttävillä Suplexeilla. Sen syvällisempää analyysiä en osaa tästä tehdä. Homma oli kokonaisuudessaan viihdyttävä setti, jossa parasta olivat nimenomaan AJ Stylesin erinomaiset otteet. Samalla on kuitenkin todettava, että brawlerina Tomko on kehittynyt huimasti tämän vuoden aikana, ja hänen otteitaan on myös usein ilo seurata. Joukkueena kaksikko toimii hienosti. Otteluna tämä oli sellainn perusvarma ihan hyvä suoritus.
**½ (10:43)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Robert Roode w/ Ms. Brooks vs. Samoa Joe
Tämä ottelu oli saanut alkunsa Fight For The Right -ykköshaastajuusturnauksesta. Robert Roode oli siis mukana tuossa turnauksessa, ja hän oli varma, että hänestä tulisi TNA:n päämestaruuden seuraava ykköshaastaja. Roode oli asiasta niin varma, että hän päätti alkaa haastaa riitaa muiden turnauksen osanottajien kanssa. Erityiseksi silmätikukseen hän otti Samoa Joen, joka ei ollut alun perin edes mukana turnauksessa. Kun Alex Shelleyn ja Chris Sabinin välinen ottelu turnauksen ensimmäisellä kierroksella päättyi ratkaisemattomaan ja johti molempien miesten eliminoimiseen turnauksesta, TNA:n johto päätti buukata Bound For Gloryssa erinomaisen ottelun painineiden Christian Cagen ja Samoa Joen välille ottelun, jonka voittaja pääsisi turnauksen toiselle kierrokselle mukaan. Kesken tuon ottelun Roode ilmestyi ringsidelle ja aiheutti Joelle tappion ottelussa Cagea vastaan. Tämä sai tietenkin Joen raivostumaan, koska hän ei ollut edelleenkään voittanut TNA:n päämestaruutta urallaan ja koska nyt Roode oli vienyt häneltä mahdollisuuden päästä painimaan mestaruudesta. Niinpä seuraavalla viikolla Joe maksoi potut pottuina ja aiheutti Roodelle tappion turnausottelussa. Nyt molemmilla painijoilla oli syy janota kostoa. Tämän lisäksi huomio oli jälleen kiinnittynyt siihen, miten surkeasti Robert Roode kohteli manageriaan Ms. Brooksia, ja Joe selvästi halusi tehdä kaikkensa pelastaakseen Brooksin Rooden palkkalistoilta. Rooden ja Brooksin kuvio oli muutenkin saanut viime aikoina oudon käänteen, kun katsomoon oli ilmestynyt "fani", joka piti kädessään Robert Roodea ihailevia ja Ms. Brooksia haukkuvia kylttejä. Roode esitti, ettei tiennyt, kuka tuo naispuolinen fani oikein on.

Olipa harmillinen pettymys tämä. Olin etukäteen niin varma, että pitäisin Rooden ja Joen ottelusta paljon, että minun oli vielä ottelun jälkeenkin vähän vaikea muodostaa tästä mielipidettä. Saattaa olla, että tämäkin antamani arvosana on lopulta hieman yläkanttiin, mutta mennään nyt tällä, koska pidin kuitenkin tästä ottelusta - vaikka ehkä pitämiseni johtui osittain siitä, että toivoin niin kovasti pitäväni tästä ottelusta. Robert Roode on ollut vuoden 2007 ajan yksi TNA:n merkittävimmistä nousevista tähdistä, joka on vuoden ajan paininut hienoja otteluita muun muassa Jeff Jarrettin ja Kazin kanssa. Samoa Joe puolestaan on ollut jo pitkään TNA:n Main Event -painijoista isoin nimi, joka ei ole koskaan voittanut TNA:n päämestaruutta. Oli siis kiinnostavaa nähdä, mitä he saivat keskenään aikaan. Ikävä kyllä miesten kemiat eivät jotenkin pelanneet parhaalla mahdollisella tavalla keskenään, koska tästä ei kuoriutunut sellaista hienoa ottelua kuin olisi voinut toivoa. Ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä, intensiivinen mähinä. Mutta enemmän olisi ollut lupa odottaa. Jotain tästä vain puuttui.
*** (15:43)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Christian Cage vs. Kaz - Ladder Match for the TNA World Heavyweight Title Shot
Sitten vuorossa oli Fight For The Right -turnauksen finaaliottelu, joka käytiin tällä kertaa ppv:ssä ja vieläpä Ladder-otteluna. Niinpä olisi voinut luulla, että tämän kaiken jälkeen myös turnauksen voittajan ja TNA World Heavyweight -mestarin välinen mestaruusottelu olisi käyty esimerkiksi öö seuraavassa ppv:ssä, mutta ei. Se käytiin tietenkin pari viikkoa Genesiksen jälkeen Impactissa, koska... TNA. Mutta siis: kovassa nosteessa viime kuukausina ollut Kaz oli noussut hieman yllättäenkin koko turnauksen finaaliin voittamalla aiemmilla kierroksilla Lance Hoytin ja James Stormin. Nyt hänellä oli mahdollisuus uransa isoimpaan saavutukseen, kun hän kohtasi tikapuuotteluiden erikoisosaajan Christian Cagen tikapuuottelussa. Cage oli päässyt mukaan Fight For The Right -turnaukseen takaportin kautta, vaikkei osallistunut edes karsintaotteluna käytyyn Reverse Battle Royal -otteluun. Sen sijaan hän ja Samoa Joe saivat mahdollisuuden nousta turnaukseen mukaan, ja kun Cage oli päihittänyt Joen, pääsi hän turnauksen toiselle kierroksella. Siellä hän voitti Chris Harrisin, joka puolestaan paikkasi kesken turnauksen TNA:sta lähtenyttä Junior Fatua tuossa ottelussa. Ja nyt oli siis finaalin aika.

Tämä ottelu oli varmaan Kazin uran huippuhetki, ja siitä pitää nostaa hattua Kazille. Tässä ottelussa Kaz todellakin pani kaiken peliin ja tarjosi niin kovan matsin Christian Cagen kanssa kuin vain osasi. Ei tämä ottelu tule jäämään historiaan maailman parhaiden Ladder-otteluiden listassa, koska tästä puuttui se viimeinen todella poikkeuksellinen säväys, joka olisi nostanut tämän MOTYC-tasolle. Siitä huolimatta tämä oli aivan kiistatta huippuottelu - perkeleellisen kova ottelu, joka oli täynnä tosi rajuilta näyttävä spotteja ja jossa nähtiin todella kunnioitettavan hieno taistelu. Kaz pani tässä siis kaiken peliin, mutta niin teki myös Cage. Christian selvästi halusi kantaa Kazin niin hyvään otteluun kuin olisi mahdollista, ja siinä samalla hän uhrasi kehonsa ihan kunnolla. Erityisen raju oli heti ensimmäisen viiden minutin aikana nähty spotti, jossa Kaz loikkasi tikkaita kasvojensa edessään pitäneen Cagen päälle Springboard-loikalla niin, että tikkaat osuivat suoraan Cagen kasvoihin ja aukaisivat inhottavan näköisen haavan Cagen kasvoihin. Hattua pitää nostaa myös ottelun lopetukselle, johon ei ollut sekoitettu mitään turhaa sotkua, vaan se oli puhdas ja simppeli. Tämä oli kaikin puolin pirun kova Ladder-taistelu, ja Kazin uran huippuhetki, sen ansiosta tämä nousee juuri ja juuri huippuotteluiden tasolle.
**** (15:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Backstage angle w/ James Storm, Eric Young, Jackie Moore & Jeremy Borash
Tässä välissä täytyy todeta, että illan aikana oli nähty useita backstage-angleja, joissa ilmeisesti erikoisen ystävyyssuhteen tuoreeltaan muodostaneet Eric Young ja James Storm joivat kilpaa viinaa voittaakseen James Stormin luoman epävirallisen "Drinking Heavyweight" -mestaruuden. Mestaruudelle oli ihan oikea mestaruusvyökin, jonka keskiössä oli tietenkin pyörivä kaljapullo. Nämä Youngin ja Stormin juopotteluhetket olivat mielestäni ihan hauskaa väliviihdettä show'n aikana, ja lopulta ne huipentuivat tähän ennen Main Eventiä nähtyyn hetkeen, jossa Storm joi itsensä pöydän alle ja Young karkasi paikalta Stormin mestaruusvyön kanssa.

Kuva Kuva
Kevin Nash & Kurt Angle (c) vs. Sting & Booker T - TNA World Heavyweight Championship
Sitten olisi vihdoin aika paljastaa illan suurin mysteeri. KUKA ON STINGIN JOUKKUEPARI? Angle oli yrittänyt selvittää sitä koko illan ajan murtautumalla areenan lähistöllä odottavaan limusiiniin, vaikka hän olisi aivan hyvin voinut vain katsoa netistä TNA:n julkaiseman vihjekuvan. Siinä nimittäin kerrottiin, että Stingin pari olisi "Huffman"-niminen mies, ja koska oli hyvin epätodennäköistä, että TNA olisi tuomassa Mavenia päämestaruuskuvioihin, tuntui kaikkien mielestä ilmiselvältä, että Stingin joukkuepari olisi tietenkin BOOKER T. Kyllä vain, Booker T (ja hänen vaimonsa Sharmell) olivat siis syksyn alussa pyytäneet WWE-sopimuksensa irtisanomista, ja WWE oli siihen suostunut. Syitä oli varmaan useampiakin, mutta luultavasti Bookerin motivaatio ei ollut enää erityisen korkealla sen jälkeen, kun hän oli jäänyt aika lailla tyhjän päälle World Heavyweight -mestaruuskautensa jälkeen. Asiaa ei myöskään auttanut steroidiskandaali, jonka seurauksena myös Booker hyllytettiin. Niinpä TNA haistoi tilaisuuden ja tarjosi kuusinkertaiselle maailmanmestarille sopimusta, johon Booker T tarttui. Vaikka Booker T ei ollut ihan samaa kokoluokkaa oleva nimi kuin Kurt Angle, oli Booker T:n loikkaus WWE:stä TNA:han taas yksi osoitus siitä, että TNA pystyi nappaamaan WWE:ltä varsin isojakin nimiä rosteriinsa. Vuonna 2005 oli loikannut Christian, vuonna 2006 Kurt Angle ja nyt siis Booker T.

TNA-debyyttinsä Booker T teki tietenkin heti Main Event -ottelussa, jossa oli isot panokset. Kurt Anglen ja Stingin päämestaruusottelu Bound For Gloryssa oli päättynyt Stingin mestaruusvoittoon ja yleisön juhlaan. Iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska vain kaksi viikkoa BFG:n jälkeen Kurt Angle onnistui huijaamalla voittamaan Stingin revanssiottelussa ja nousemaan näin takaisin TNA:n päämestariksi. Samalla Anglen yhteistyö hänen ystävänsä/mentorinsa/tohtorinsa Kevin Nashin kanssa oli syventynyt entisestään, ja niinpä Genesikseen buukattiin joukkueottelu, jossa Sting pääsisi painimaan sekä Anglea että Nashia vastaan. Tämä oli samalla Kevin Nashin ensimmäinen painiottelu yli vuoteen. Sting ei tietenkään suostunut painimaan Nashia ja Anglea vastaan yksin, vaan hän ilmoitti tuovansa Genesikseen joukkueparikseen miehen, joka tuntee sekä Nashin että Anglen hyvin ja kellä on erityisesti Anglen kanssa pitkä ja monimutkainen historia. Ja jotta tässä ei olisi vielä tarpeeksi, TNA:n johto päätti, että tämän ottelun panoksena olisi Kurt Anglen TNA World Heavyweight -mestaruus. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kuka ikinä selättäisikään ensimmäisenä vastustajajoukkueen jäsenen, nousisi TNA:n päämestariksi. Kurt Anglella oli siis monta syytä pelätä mestaruutensa puolesta, koska hänen ja Nashinkaan yhteistyö ei ollut tähän mennessä ollut mitenkään saumatonta.

Olipahan... ottelu. Booker T:n TNA-debyytti tuntui lopulta olevan tässä hyvin vähäpätöinen seikka kaiken tämän sekamelskan keskellä. Tässä oli JOUKKUEottelu, jonka panoksena oli TNA World Heavyweight -mestaruus. Ottelun osanottajista kolme oli entisiä WCW-tähtiä, ja se kyllä näkyi buukkauksessa. Oli Karen Anglen sekaantuminen. Oli Sharmellin saapuminen paikalle ja catfightin tapainen Karen Anglen kanssa. Oli yllättäen nähty AJ Stylesin ja Tomkon saapuminen ringsidelle ja sekaantuminen otteluun niin, että kukaan ei oikeastaan ei edes tajunnut mistä oli kyse. Oli ilmeisesti lopussa jonkinlainen Anglen, Stylesin ja Tomkon liittouman muodostuminen ja hämmästyneen Christian Cagen saapuminen paikalle. Ja kaiken tämän keskellä oli myös mähinää kehässä, ja parhaimmillaan (erityisesti kun selvästi aivan uudenlaisen motivaation itsestään löytänyt Booker T pääsi näyttämään osaamistaan) se oli oikein viihdyttävää entertainment brawlia, mutta loppujen lopuksi se oli niin sekavaa ja erityisesti Kevin Nashin suoritukset olivat niin kankeita, että ei tästä ottelusta kokonaisuutena voinut kyllä kamalasti tykätä. Hädin tuskin ihan ok -ottelu, jossa oli aivan liian paljon sekoilua siihen nähden, mitä olisi tarvinnut olla.
** (13:41)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Kaz
** Christian Cage
* Alex Shelley

Kokonaisarvio Genesiksestä: Tässä ppv:ssä oli useita hyviä hetkiä. Ladder-matsi oli huippuottelu, MCMG:n ja Team 3D:n ottelu oli hämmentävän hyvä, ja X-Divisioonan mestaruusottelu toimitti tuttuun tapaan. Myöskään mitään totaalista katastrofia ei ollut mukana, ja kokonaisuus tuntui ihan toimivalta. Siitä huolimatta Main Event oli aikamoista sekoilua, ja myös Roode vs. Joe oli harmillinen pettymys. Jos ne olisi hoidettu paremmin, tällä olisi ollut mahdollisuuksia vielä selvästi enempään. Nyt kokonaisuus oli enemmänkin Ok.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE New Year's Revolution - Hyvä
9. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
10. TNA No Surrender - Ok
11. TNA Genesis - Ok
12. TNA Final Resolution - Ok
13. TNA Destination X - Ok
14. TNA Lockdown - Ok
15. TNA Slammiversary - Ok
16. WWE No Mercy - Ok
17. WWE One Night Stand - Ok
---------------
18. WWE SummerSlam - Kehno
19. TNA Victory Road - Kehno
20. WWE Judgment Day - Kehno
21. WWE No Way Out - Kehno
22. TNA Hard Justice - Kehno
23. WWE The Great American Bash - Kehno
24. TNA Against All Odds - Kehno
25. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
26. WWE Unforgiven - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 685
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

Ja seuraavaksi jotain aivan muuta.

Strong Style Symphony: Aikamatka NJPW Worldin arkistojen lävitse


Elikkäs, nappasin New Japanin suoratoistopalvelun tilauksen tuossa kesän alussa. Yleensä tilaan New Japan Worldia G1-turnauksen ja Wrestle Kingdomin tiimoilta, mutta ajattelin kaverini kanssa sukeltaa tarkemmin New Japanin pariin tässä kevään ja kesän aikana. Samalla kuitenkin tässä koronatilanteessa, seuraamieni firmojen nykymateriaalin vähäisyyden vuoksi, ajattelin sukeltaa hetkeksi menneisyyteen. Ja kun World oli tullut tilattua, niin suuntana oli New Japanin historia. Alusta alkaen.

Tarkoituksena ei ole kuitenkaan käydä jokaista tapahtumaa ottelu ottelulta lävitse, vaan tarkastella Mr. Lariaton suosituslistan tarjontaa suhteellisen kronologisessa järjestyksessä. Lista alkaa vuodesta 1973 ja päättyy vuoden 2018 parhaan joukkueottelun Ludvig-voittajaan. Koko lähes 2000 ottelun sarjaa ei ole tarkoituskaan katsella, vaan käydä silloin tällöin katselemassa muutama ottelu ja skriivailla niistä muutama sana tänne foorumille.

Samalla itselleni kyseessä on oikeastaan ensimmäinen kerta kun sukellan 1970-luvun painiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (#BabaVsDestroyer). Katsotaan kuinka pitkälle tässä päästään ennen kuin motivaatio katoaa.

Sitten asiaan.
Puroresun historian extralyhyt oppimäärä (1951-1973)

Ennen kun pureudutaan itse otteluihin, niin käydään tämän (todennäköisesti lyhytaikaisen) projektin aluksi lävitse, miten päädymme vuoteen 1973.

Showpaini ei oikeastaan saanut Japanissa jalansijaa ennen toisen maailmansodan päättymistä. Laji nousi suosioon samalla tavalla kuin muuallakin maailmassa, toimien halpana televisioon tuotettavan ohjelmana. Japanissa lajin kiistaton kummisetä ja ensimmäisen vuosikymmenen suurin tähti oli korealaissyntyinen sumopainija Rikidozan. Vuonna 1951 debytoinut Rikidozan perusti Japanin ensimmäisen painipromootion Japan Wrestling Associationin (JWA) vuonna 1953 ryhtyen sen suurimmaksi tähdeksi. Kaava oli simppeli. Ulkomaalainen, yleensä amerikkalainen, mörkö saapui terrorisoimaan Japanin kehiä vain joutuakseen Rikidozanin karatelyönnin uhriksi. Ja se toimi kansan rynniessä katsomaan Rikidozanin mähinöitä.

1960-luvun alussa Rikidozan löysi kaksi suurinta oppipoikaansa, Antonio Inokin ja Giant Baban. Tästä kaksikosta muovautui muutaman vuoden kuluttua JWA:n suurimmat tähdet, sillä Rikidozanin ura ja elämä saivat karsean lopun joulukuussa 1963. Rikidozan puukotettiin yakuzan toimesta yökerhossa ja kuoli saamiinsa vammoihin sairaalassa.

Muutama kilpaileva organisaatio syntyi haastamaan JWA:n statusta 1960-luvun aikana, mutta JWA pysyi saaren hallitsijana vuosikymmenen loppuun asti. Mutta JWA kaatui lopulta ulkopuolisen paineen lisäksi sisäisiin ongelmiin, sillä Inoki ja Baba ajautuivat lopulta riitoihin. Inoki yritti kaapata JWA:ssa vallan loppuvuonna 1971, mutta sai sen sijasta potkut. Niinpä Inoki päätyi perustamaan oman firmansa, New Japan Pro Wrestlingin, vuoden 1972 alussa. Baba puolestaan näki JWA:n lopun lähestyvän ja lähti sopimuksen päätyttyä. Baba ei seurannut Inokia, vaan perusti All Japan Pro Wrestlingin Rikidozanin poikien kanssa. JWA ei kestänyt enää kauaa, vaan kaatui vuonna 1973. NJPW ja AJPW kävisivät tiukkaa kilpailua aina 2000-luvulle asti. Pirauttakaa puroresuprofessorille tai lukekaa Chris Charltonin Lion's Pride jos haluatte tietää aiheesta lisää.

1973


Ja niin saavutaan vuoteen 1973, NJPW:n historian toiseen vuoteen ja samalla ensimmäisten arvosteltavien otteluiden pariin.

Kuva
Antonio Inoki & Seiji Sakaguchi vs Karl Gotch & Lou Thesz

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Two out of Three Falls Match
Kuramae Kokugikan, Tokyo, Japan (14.10.1973)

Kaikki alkaa melkoisesta tähtikatraasta. Kaikillehan vähintään kolme neljästä ovat tuttuja nimiä, mutta käydään pikaisesti vielä konkkaronkka lävitse. Inoki, kuten todettua, on NJPW:n nokkamies, ässä ja maan suurimpia tähtiä AJPW:n Baban lisäksi. Joukkuepari Seiji Sakaguchi oli ennen painiuraansa huippuluokan judoka ja oli voittanut pronssia vuoden 1965 judon maailmanmestaruuskisoissa. Showpainin maailmaan hän siirtyi vuonna 1967 JWA:n riveissä ja siirtyi New Japaniin JWA:n suljettua ovensa.

Vastapuolella seisoivat kaksi nimeä, jotka saivat Japanissa niinkin vähättelevät kunnianimet kuin "Gods of Wrestling." Belgialaissyntyinen Karl Gotch on vastuussa japanilaisen painityylin kehittymisestä urheilulliseen muottiinsa inspiroiden erityisesti Inokia ja siten myös hänen oppilaitaan. Lou Thesz on puolestaan aikansa suurin NWA:n mestari, pitäen vyötä halluussaan yli kymmenen vuoden ajan neljän eri kauden aikana ja ollen Yhdysvaltojen painikentän suurimpia tähtiä. Molemmat miehistä olivat jo melkein eläkkeellä jo ottelivat enää lähinnä satunnaisia näytösotteluita. Gotch ja Inoki olivat kohdanneet jo pariin otteeseen New Japanin kehässä ja Gotch oli peitonnut Inokin firman historian ensimmäisen tapahtuman pääottelussa.

Tämä oli... niin, miten tätä nyt kuvailisi. Erilainen?

Selkeästi huomasin kiinnittäväni enemmän huomiota ottelun pienempiin yksityiskohtiin, sillä tässähän ei mitenkään korkealentoisilla spoteilla juhlittu. Ottelun lennokkain hetki taisi olla Back Suplex. Sakaguchi oli ottelun heikoin lenkki, mutta muut esiintyivät kovasti edukseen. Hienointa oli ehdottomasti ottelijoiden välinen dynamiikka. Inoki ja Gotch painivat tasaväkisesti ja urheilullisesti keskenään, Thesz pääsi helposti Inokin ihon alle vippaskonsteilla, mutta oli vastaavasti purjeessa lähes aina ison Sakaguchin kanssa. Sakaguchi taas oli usein pulassa Gotchin ketjupainin kanssa. Tämä oli ainakin itselleni herkullisinta seurattavaa tässä ottelussa, sillä vaihto joukkueparin kanssa ei ollut "vaan" pelkkä vaihto, vaan usein myös taktinen liike.

Gotch oli ainakin itselleni ottelun tähti. Tausta Wiganin Snake Pitin treeniluolassa näkyi selkeästi liukkaassa ketjupainissa, joka soljui 51-vuotiaalta kovin jouheasti. Monestakin otteesta tulivat nykypäivän mattopainikliseet nopeasti mieleen. Vilauttipa vanhus helvetin vakuuttavan deadliftin Inokin Key Lockista. Thesz veti viekkaan veteraanin roolia käyttäessään suljettuja nyrkkejä aina tuomarin silmän välttäessä. Oli myös hauskaa huomata Theszin käyttävän omaa nimikkoliikettään (Lou Thesz Press), joka ei ollut edes mikään lopetusliike, vaan jossain kymmenen minuutin kohdalla huvikseen heitetty liike! Kyllä sitä 70-luvullakin osattiin! Thesz vastasi myös kaikkien aikojen suurimmasta BEAR HUGIN myynnistä, kun Sakaguchin pariminuuttisen Bear Hugin jälkeen Thesz pääsi hädin tuskin pystyyn ja pakeni vaihtoon seuraaviksi minuuteiksi. Inoki oli omalta osaltaan ehkä hieman kuivahko, mutta toimi kyllä matossa jurnatessaan, erityisesti Gotchin kanssa.

Kokonaisuutena 45 minuuttia soljui kohtuullisen mukavasti lävitse. Mattopaini toimii yleensä pirun hyvin. En tätä ryntää aivan heti katsomaan uudestaan, mutta itselleni tämä oli mukava laskeutuminen ajan tyyliin. Suosittelen kurkkaamaan, jos mielenkiintoa löytyy.


Kuva
Johnny Powers(c) vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF World Heavyweight Title - 2/3 Falls
Tokyo Metropolitan Gym, Tokio, Japani (10.12.1973)

New Japanilla ei ollut vielä alkuvuosinaan omaa mestaruusvyötä. Nykypäivänä tuntemamme IWGP-mestaruus syntyi vasta 1980-luvulla. Niinpä firmaan saapui alkuvuosiksi aivan toinen mestaruus. Itärannikon alueella vaikutti National Wrestling Federation (NWF), jonka mestarina oli loppuvuodesta 1973 kanadalainen Johnny Powers. Powers oli aloittanut uransa vuonna 1960 ja päässyt haastamaan Bruno Sammartinoakin WWWF:n mestaruudesta vuonna 1964. Powersin suurimmat saavutukset olivat kuitenkin tuotantopuolella, sillä hänestä tuli promoottori ja televisiotuottaja vuonna 1967. Powers myi painiohjelmia lopulta 27 eri maahan, ollen näin ensimmäinen merkittävä painitelevision syndikoija.

Mutta, itse otteluun. Ensimmäisenä panin merkille yleisön hiljaisuuden lähes koko ottelun ajan. Heelin virkaa hoitanut Powers ei nimittäin saanut kohteliailta japanilaisilta lainkaan buuauksia. Niinpä yleisö mylvi lähinnä Inokin muutamassa comebackissa ja Powersin mokaillessa koomisesti. Suurimmat reaktiot sai Inokin ilmeinen tavaramerkki: vastustajan uhkaaminen nyrkillä ärtyneen oloisesti. Tätä tullaan varmaan näkemään runsaasti tulevaisuudessa.

Paini ei nyt tässä mitään erityistä ollut, sillä Powers ei ollut mikään Gotch tai Thesz. Sen sijaan hän oli täysin pätevä tarinan konna paikallisen sankarin kaadettavaksi. Oikeastaan ottelun mielenkiintoisimmat osat ovat toisen ja viimeisen ratkaisusuorituksen synnyt. Inoki johtaa 1-0, mutta hakee yläköyden polvenpudostusta, joka menee ohi. Powers lukitsee Figure Four Leg Lockin kiinni, mutta Inoki kääntyy vatsalleen kääntäen paineen... Paitsi ettei käännäkään! 70-luvun Figure Four on ilmeisesti nykypäivän variaatiota tehokkaampi. Inoki joutuu luovuttamaan ja tilanne on tasan.

Powers murjoo Inokin jalkoja seuraavien minuuttien ajan, kunnes on valmiina iskemään Figure Fourin uudestaan kiinni... Mutta laskeutuessaan selälleen lukkoa varten, Powers lyö samalla päänsä kehäkulmaukseen. Ote irtoaa, Inoki lukitsee hetkeä myöhemmin kiinni Cobra Twistin ja voittaa. Powers on havaintokyvytön toope, mutta ainakin lopetus jäi mieleen.

Ei edeltävän ottelun tasoinen, mutta ihan hauska. Painuu mieleen lähennä typerän lopetuksensa vuoksi. Inoki itse oli kuitenkin tässä paljon vakuuttavampi kuin edeltävässä joukkueottelussa.

Powersia ei näissä merkeissä enää nähdä. Mies paini New Japanissa vielä vuoteen 1980 kunnes lopetti vuonna 1982.

Ensi kerralla: Uusi vuosi ja Inokia. Niin saatanasti Inokia.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 685
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

No niin, olen jokusen matsin ehtinyt katsoa tässä kesän aikana, niin pistetään uutta päivitystä heti perään.

1974 - Osa 1

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Strong Kobayashi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Kuramae Kokugikan, Tokio (19.3.1974)

Puroresun alkuvuosina japanilaisten väliset ottelut olivat todellinen harvinaisuus. Perinteisesti kotimaan sankarit keskittyivät kaatamaan länsimaiden valloittajia ja vaikka New Japankin tulisi noudattamaan tätä kaavaa, niin japanilaisten väliset ottelut alkoivat kuitenkin lisääntymään. Tästä esimerkkinä toimii Inokin NWF:n mestaruusottelu Strong Kobayashia vastaan, joka on ensimmäinen televisioitu New Japanin pääottelu, jossa kohtasi kaksi japanilaista vastakkain. Kyseessä saattaa olla jopa ensimmäinen televisioitu japanilaisten yhteenotto vuosikausiin. Kaupan päälle kyseessä on vielä ensimmäinen kahden painiorganisaation edustajan välinen kohtaaminen. Kehonrakennustaustan omaava Kobayashi edusti vielä tässä vaiheessa kilpailevaa IWE-firmaa. Vuonna 1967 debytoinut Kobayashi kuitenkin liittyi New Japanin riveihin periaatteessa tämän ottelun jälkeen.

Verrattuna Powers-otteluun (ja moneen muuhun saman vuoden otteluun) yleisö on tässä suorastaan liekeissä. Yleisön reagointi, noh, kaikkeen kantaa tätä ottelua. Kobayashi näyttää isommalta ja rumemmalta Inokilta, muttei ole aivan samanlainen mattovirtuoosi. Mukavan intensiivinen vääntö oli kumminkin kyseessä, mutta jälleen varsin mattopainivoittoinen. Noh, ainakaan vielä ei ole alkanut raastamaan.

Mutta ottelun loppuhetket nostavat tämän aivan eri tasolle.

Kobayashin ja Inokin vääntö päätyy kehän ulkopuolelle, jossa Kobayashi työntää vastustajansa kehätolppaa päin. Inokin otsa aukeaa rumasti ja pääsee vain vaivoin kehään. Inoki nousee Kobayashin Suplexista, kääntää Canadian Backbreakerin Backdropiksi ja saa juntattua Kobayashin mattoon Back Suplexilla. Verinen Inoki katsahtaa virnistäen kameraan ennen kuin romahtaa mattoon kaikensa antaneena. Kaksikko vääntää itsensä pystyyn ja Inoki iskee (ruman) German Suplexin, joka riittää voittoon.

Eihän tuo kirjoitettuna kuulosta kummalliselta, mutta se on ainakin selkeä "end stretch." Tällainen loppurutistus näyttää olevan vielä hiukka harvinainen ja siten erittäin muistettava. Monet muut ottelut vaan... päättyvät täysin puskista, mutta ei tämä.

Kuva
Antonio Inoki vs Seiji Sakaguchi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

World League Match
Hiroshima Gymnasium (26.4.1974)

1st World League oli New Japanin ensimmäinen round robin -tyylin turnaus ja se käytiin 16 painijan kesken 27 tapahtuman aikana huhti- ja toukokuussa 1974. Inoki ja Sakaguchi päätyivät luonnollisesti vastakkain.

Tämä on helvetin unohdettava ottelu, koska muistan tästä tasan alun ja lopun.

Ennen ottelun alkua karvainen ja kalju mies hyökkää Sakaguchin kimppuun. Ehdin hetken pelästyä, että kyseessä on George "The Animal" Steele, mutta onneksi ei. Ottelu alkaa tämän jälkeen normaalisti eikä kaljupäätä näy enää tämän kohtaamisen aikana. Ottelu on sitä samaa mattojyhnäämistä mitä muutkin Inokin ottelut ovat olleet, mutta rutikuiva Sakaguchi ei tässä ympäristössä ainakaan loista. Myönnän, että väli ottelun katsomisesta ja tekstin kirjoittamisesta on kohtuullinen. Mutta lopetuksen ainakin muistaa.

Inoki saa lukittua Sakaguchin Figure Fouriin, mutta Sakaguchi saa raahattua itsensä köysiin... ja tuomari alkaa potkimaan Sakaguchin käsiä irti köysistä? Mitä vittua? Kaikissa edeltävissä otteluissa on ollut kyllä rope breakit käytössä, kuten myös seuraavissa World Leaguen otteluissa (jotka, sboilers, käsitellään seuraavaksi). Sakaguchi tarraa köysiinsä kerta toisensa jälkeen, mutta tuomari repii, potkii ja huutaa Sakaguchin irti kerta toisensa jälkeen. Ihan oikeasti, mitä helvettiä? Jos osaisin japania, niin selostajat osaisivat varmasti kertoa mitä ihmeen erikoissääntöjä juuri tähän otteluun on isketty, mutta tässä tilanteessa olen lähinnä pöllämystynyt. Sakaguchi sinnittelee time limit drawiin asti. Tämä ottelu voi mennä suoraan perseeseen :sheik:

Kuva
Antonio Inoki vs Killer Karl Krupp
(+ Seiji Sakaguchi vs Killer Karl Krupp ja Antonio Inoki vs Seiji Sakaguchi)


Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Tokyo Metropolitan Gym (8.5.1974)

Koska turnaukset eivät voi koskaan olla liian yksinkertaisia, päättyi World League kolmen painijan (Inokin, Sakaguchin sekä Killer Karl Kruppin) päätyessä tasapisteisiin. Voitto pitäisi ratkaista yhden illan "playoffeissa", jossa kaikki kohtaisivat toisensa vielä kertaalleen. Tämähän oli itselleni swerve, sillä Mr. Lariaton lista mainostaa vain otteluista viimeistä eikä koko trilogiaa.

Vuonna 1957 debytoinut Killer Karl Krupp on siis tämän palapelin kolmas pyörä ja samalla edellisessä ottelussa mainittu karvainen kaljupää. Jokin tuossa nimessä kyllä hiertää... Hiertämisen syy paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun monokkelipäinen Krupp heittää rennon natsitervehdyksen kehäesittelyiden aikana. Olemme tosiaan 70-luvulla, sillä natsigimmick elää ja voi hyvin. Krupp on itse asiassa kotoisin Hollannista ja ja eli lapsuutensa saksalaisten miehityksen alla. Krupp paini uransa alkupuolen Dutch Mombergina, mutta saavutti suurimman menestyksensä kolmannen valtakunnan varusteissa. Krupp kuitenkin vihasi oikeasti natseja (t. wikipedia) ja veti aktinsa niin ylitse, että sen voinee laskea melkein parodiaksi. Onkohan muuten Iron Claw ollut natsigimmickien yksinoikeus, ennen kuin Fritzin von Erichin pojat perivät liikkeen? Baron von Raschke, Fritz ja Krupp kun kaikki tunkevat kouransa vastustajansa otsaan tappavalla paineella.

Ottelut ovat edellisiin koitoksiin verrattuna suorastaan sprinttejä. Jokainen kestää vain kymmenisen minuuttia, mikä on ilahduttavan pikaista. Ei varsinkaan Sakaguchia jaksaisi katsoa pidempään. Draaman kaari on sentään kohtuullisen toimiva. Krupp ja Sakaguchi aloittavat "villillä" brawlilla, joka päättyy lopulta Sakaguchin diskausvoittoon Kruppin yrittäessä tunkea tylpän metalliesineen Sakaguchin otsaan. Olisihan se pitänyt arvata, että ensimmäinen Inokiton ottelu päättyy epäpuhtaasti!

Seuraava Inokin ja Sakaguchin ottelu on hyvin samankaltainen kuin kaksikon edeltävä ottelu, mutta noin kolme kertaa lyhyempi ja hieman nopeatempoisempi, luojan kiitos. Lopetuskin on viittaus edeltävän kohtaamisen loppuun, kun Inoki pitää jälleen Sakaguchia Figure Fourissa, mutta tällä kertaa Sakaguchi on vierittämässä molempia lattian puolelle. Ottelun keskeyttää kumminkin Kruppin ja The Invaderin hyökkäys molempien kimppuun. Tuomari ei kuitenkaan soita kelloa NO CONTESTUN merkiksi vaan antaa mähinän jatkua. Sakaguchin naama aukeaa niin rumasti, ettei tuomari anna tämän jatkaa ottelua lahjoittaen voiton Inokille. Yleisö jopa buuaa ja Inoki heristelee nyrkkiään "saksalaiselle" loppuvastustajalleen. Sakaguchi myy tilannetta mahtavasti yrittäen nousta kehään verissä päin, mutta romahtaen pariinkin otteeseen "verenhukasta."

Inoki ja Krupp ratkaisevat siis voittajan ja yleisö on liekeissä Inokin kostolle ystävänsä (ainakin Sakaguchi on vaikuttanut Inokin lähimmältä liittolaiselta ja kulmamieheltä) puolesta. Krupp pakoilee ja vetää heelin temppuja. Inoki sentään vastustaa kiusausta tehdä ottelusta 30 minuutin mattovääntö, vaan tuloksena on nopea ja intensiivinen brawli. Hyvää settiä! Tässä ei oikeastaan mitään kummempaa valittamista ollut.

Kruppia ei tässä projektissa enää nähdä. Mies paini NJPW:ssä vuoteen 1978 ja jatkoi uraansa Yhdysvalloissa. Ura loppui lopulta 80-luvun lopussa ja Krupp eläköityi Kanadaan. Krupp kuoli lopulta hepatiittiin vuonna 1995.

Ensi kerralla: Vuosi 1974 täydentyy kolmella NWF:n mestaruusottelulla, joista yksi käydään... Brasiliassa?
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 685
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1974 - Osa 2

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Kintaro Oki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Kuramae Kokugikan, Tokio (10.10.1974)

NWF:n mestaruus on vahvasti esillä koko loppuvuoden 1974 kolmen ison profiilin mestaruuspuolustuksen myötä. Inokia on tällä kertaa vastassa varjo menneisyydestä ja samalla loikkari All Japanista, Kintaro Oki.

Korealainen Oki seurasi maanmiehensä Rikidozanin jälkiä ja saapui Japaniin vuonna 1958 kouluttautuakseen painijaksi JWA:n riveissä. Oki saapui maahan kuitenkin laittomasti ja hänet pidätettiin. Vapaaksi päästyään hän kuitenkin pääsi Rikidozanin alaisuuteen ja teki debyyttinsä vuonna 1959. Seuraavana vuonna Okin ja Inokin tiet kohtasivat ensimmäisen kerran Inokin debyyttiottelussa. Oki voitti tuon kohtaamisen. Oki oli 60-luvun alussa Baban ja Inokin rinnalla JWA:n kolmas nuori lupaus ja saavutti menestystä joukkuekuvioissa. Rikidozanin kuoltua vuonna 1963 Oki palasi kuitenkin takaisin Koreaan painimaan muutamaksi vuodeksi. Oki kuitenkin palasi JWA:n riveihin ja pysyi firmassa loppuun asti, ollen suurin jäljelle jäänyt nimi Inokin ja Baban poistuttua. Vuoden 1973 Oki paini AJPW:ssä, mutta saapui nyt New Japaniin kohtaamaan Inokin.

Yleisö oli jälleen kuumana, kuten myös Inoki, joka tinttasi Okia päin näköä jo ennen kellon soittoa. Vaikka Inoki on firman kasvot, hän ei tosiaankaan ollut mikään puhtoinen vauvanaama. Samalla kerrottiin heti minkälainen ottelu oli kyseessä. Matossa vääntäminen oli tosissaan hikistä, sillä milliäkään ei tässä taistossa annettu periksi. Ottelun jälkimmäinen puolisko on kuitenkin silkkaa väkivaltaa, kun Oki alkaa käyttää ilmeisen pelättyjä pääpuskujaan.

Viimeiset minuutit kuluvat sangen kaavamaisesti. Oki puskee Inokia, tuomari varoittaa Okia ja Inoki yrittää päättää myydäkö vai eikö. Oki heittää valehtelematta KYMMENIÄ headbutteja, jotka usein saavat Inokin näyttämään lähinnä ärtyneeltä. Kun Oki saa lopulta Inokin muutamaan otteeseen kanveesiin ja kehästä ulos, Inokin otsa aukenee mystisesti ja Fighting Spiritin portit aukeavat. Inoki vaatii ja saa lisää pääpuskuja kunnes räjähtää iskemään Okia ja saa lopullisen yliotteen. Puskujen efektit olivat kovin koomisia siihen asti kunnes Inoki alkoi vihdoin myymään ja mahtavia verenvuodon alkaessa. Mainio kohtaaminen.

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Strong Kobayashi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship, Special referee: Lou Thesz
Kuramae Kokugikan, Tokio (12.12.1974)

Strong Kobayashi saa vielä toisen kerran haastaa Inokin NWF:n mestaruudesta. Tunnelma oli jälleen katossa eli tätä revanssia oli ilmeisesti odotettu. Ottelun erikoistuomarina on ilmeisesti Lou Thesz, jota en ainakaan itse tajunnut ennen kuin aivan loppuhetkillä.

Tämä oli vielä astetta parempi kuin kaksikon edellinen kohtaaminen, vaikka alussa meinattiinkin pistää kaikki plörinäksi. Inoki ryntää iskemään heti kellonsoitosta kaksi Dropkickia ja Bodyslamin, selättää... ja tuomari laskee kolmeen. Kobayashin jalka oli kuitenkin köydellä ja seuraa melkoinen hulabaloo yleisön buuatessa ja roskan lentäessä kehään. Taitaa jonkun puolitäysi muki lentää Inokia leukaan. Lopulta ottelu käynnistetään uudestaan, onneksi. Ottelun alku käännetään fiksusti itse ottelussa, kun Inoki pelastaa itsensä selätyksestä rope breakilla.

Tässä ottelussa nähdään spotti, joka on aika lailla kadonnut nykypainista. Kobayashi nimittäin kertoo tuomarille jatkuvasti Inokin erinäisten lukkojen olevien laittomia (kuristusote) ja Inoki joutuu pitkin hampain korjaamaan lukkojaan. Mikä heel-mänööveri! Huvittavasti Inoki repii ottelun aikana kikkapussistaan Muta Lockin, joka tullaan tietenkin tulevina vuosikymmeninä yhdistämään häneen oppilaahansa.

Loppurutistus kääntää ihanasti asetelman edellisestä kerrasta. Tällä kertaa Inoki saa kostonsa ja viskaa Kobayashin pää edellä kehätolppaan. Verinen Kobayashi kuitenkin ammentaa tästä voimaa aivan eri tavalla kuin Inoki ja nousee kehään aivan uudella virralla. Kobayashi pääsee kertaalleen irti Inokin Octopus Lockista, mutta toinen heti perään koituu kohtaloksi ja Kobayashi joutuu luovuttamaan. Jälleen hyvä kohtaaminen tältä kaksikolta!

Tämä ottelu jää samalla harmillisesti Kobayashin viimeiseksi kehäesiintymiseksi tässä projektissa. Kobayashi oli uransa loppusuoralla Inokia vastaan käydyissä otteluissa, mutta roikkui mukana New Japanissa 80-luvun alkupuolelle asti. Kertaluontoinen paluu kehään nähtiin vielä vuonna 90-luvun puolella. Itselleni Kobayashin kohtaamiset Inokin kanssa olivat todella positiivia yllätyksiä ja tätä kaveria jää vähän kaipaamaan.

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Highly Recommended

NWF Championship
Sao Paolo Stadium, Sao Paolo, Brasilia(15.12.1974)

Katsoin tämän ottelun itse asiassa heti Inoki & Sakaguchi vs Gotch & Thesz -koitoksen jälkeen. Alun perin ajattelin jättää "worth a watch" statuksen ottelut kylmäksi välistä, mutta onneksi ajattelin toisin, sillä tähänastiset suosikit ovat tulleet ehdottomasti siitä kategoriasta. Vastaavasti minulla ei ole mitään käryä, miksi juuri tämä kohtaaminen on ensimmäinen ottelu, joka on saanut "highly recommended" statuksen.

Inokin vastustaja ei tässä hirveästi esittelyjä kaipaa. Andre Roussimoff on jäänyt historiaan yhtenä lajin historian suurimmista tähdistä, eikä vain fyysisesti. Gigantismista kärsinyt ranskalainen tunnetaan tietysti nimellä Andre the Giant. Andre oli jo 70-luvulla pirun iso nimi, sillä jopa Guinnessin ennätysten kirja vuodelta 1974 osasi kertoa miehen olevan maailman kovapalkkaisin showpainija. Vuonna 1964 kotimaassaan debytoinut Andre oli tähti kaikkialla minne meni eikä Japani ollut poikkeus. Andre debytoi IWE:ssä, mutta siirtyi New Japaniin vuonna 1974. Andre oli alkuvuonna voittanut Inokin, mutta tällä kertaa olisi pelissä myös Inokin NWF-vyö. Kotikenttäetua ei olisi kummallakaan, sillä tämä koitos käytiin kaikista maailman paikoista Brasiliassa. Edes Pat Patterson ei ollut ehtinyt voittaa WWF:n ensimmäistä Intercontinental-mestaruutta jalkapallon mekassa!

Jos on nähnyt Andrelta vaan ne legendaarisimmat koitokset Hulk Hogania vastaan WWF:ssä, saattaa hämmästyä miten vetreä mies on parhaimmillaan ollut. Andren liikkuminen on ilahduttavan pirteää eikä vielä polvivaivojen ja muiden loukkaantumisten rampauttavaa. Siihen se ottelun ilahduttavin asia oikeastaan oli. Toki Andren tuomarille avautuminen sangen moninaisista asioista oli viihdyttävää, mutta muuten tämä ei oikein kutitellut millään tavalla. Ottelulla ei oikeastaan ollut minkäänlaista rytmiä eikä yleisöstäkään irronnut ääntä juuri laisinkaan. Ei tästä voinut nyt mitään mattoklassikkoa odottaa, mutta jos olisi edes vähän brawlausta saanut. Kaikki intensiivisyys, mikä Inokista irtosi kahdessa edeltävässä ottelussa loisti vain poissaolollaan.

Lopetus oli odotetun kaltainen, mutta silti pettymys. Oli sanomattakin selvää, että puhdasta lopetusta on turha odottaa tältä parivaljakolta mestaruusottelussa. Mutta toteutus jätti silti karvaan maun suuhun. Inokilla on Key Lock kiinni, mutta Andre nousee pystyyn Inokin roikkuessa mukana. Kaksikko pyörähtää köysien lävitse kehän ulkopuolelle ja tuomarin lasku tuntuu olevan kymmenessä jo ennen kuin kaksikko osuu maahan. Maailman nopeimman uloslaskun tuloksena on tasapeli, vaikka Inoki (luonnollisesti) pyörähtää ensimmäisenä pystyyn ja kehään ihmettelemään tuomarin tekosia.

Andrella on otteluita vielä tulossa, joten toivotaan että tästä parannetaan. Tällaisenaan Andren ja Inokin kohtaaminen Sao Paolossa on itselleni kahden ensimmäisen vuoden heikointa antia Inokin ja Sakaguchin ensimmäisen ottelun lisäksi.

Ensi kerralla: Uusi vuosi, sama Inoki. Okin NJPW-ura jää lyhyeksi, Thesz vetää vielä painipöksyt jalkaan ja vuoden 1975 tarjonnan päättää mammutti.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Vastaa Viestiin