WRESTLEMANIA XXIV
Tervetuloa vuoden Suurimman, Kauneimman ja Hienoimman painitapahtuman pariin. WrestleMania järjestettiin nyt 24. kerran, ja tänä vuonna Orlandossa sijainneella Florida Citrus Bowlilla oli kunnia saada toimia jättishow'n tapahtumapaikkana. En tiedä oikeastaan, mitä tähän alkuun osaan enempää sanoa tästä WrestleManiasta. Kyllä te kaikki tiedätte jo WM:n historian, joten sitä ei tarvitse lähteä kertaamaan. Tänä vuonna WWE oli jälleen satsannut WrestleManiassa runsaasti julkkisvierailijoihin, ja niinpä tapahtuman aloitti laulaja John Legend, joka tulkitsi America The Beautifulin varsin komeasti. Eikä tässä suinkaan kaikki: tässä vaiheessa vielä urallaan nousukiidossa ollut Kim Kardashian toimi tapahtuman "juontajana", eli pyöri lähinnä backstagella ja saapui kuuluttamaan ennen Main Eventiä kokonaisyleisömäärän (74 653, tietenkin areenan yleisöennätys). Selostajina toimivat Jim Ross ja Jerry Lawler (Raw), Michael Cole ja Jonathan Coachman (Smackdown) ja Joey Styles ja Tazz (ECW). Stylesille tämä jäi viimeiseksi ppv:ksi WWE-selostajana, mutta palataan siihen ensi tapahtumassa. Haastattelijoina Todd Grisham ja Mike Adamle.
JBL vs. Finlay w/ Hornswoggle - Belfast Brawl Match
Ei, JBL ei todellakaan kohdannut Chris Jerichoa WrestleMania XXIV:ssä. Tämä on minulle joka kerta yhtä hämmentävä tieto, koska mielikuvissani on ihan selvä muistikuva siitä, että totta kai JBL ja Jericho kohtasivat WM:ssä, koska olivat sitä ennen feudanneet useita kuukausia. Jumalauta, koko Jerichon hieno paluu oli pilattu sillä, että yhtäkkiä JBL - ilman mitään järkevää syytä - sekaantui Jerichon ja Ortonin mestaruusotteluun ja hyökkäsi Jerichon kimppuun. Sen jälkeen JBL itsekin teki paluun painikehiin puolentoista vuoden tauon jälkeen, ja koska Jericho ja JBL olivat ottaneet yhteen sekä Royal Rumblessa että Elimination Chamberissa otteluissa, joissa miesten välit eivät olleet selvinneet kokonaan, pidin itsestäänselvyytenä, että he painivat ratkaisevan ottelun WrestleManiassa. Mutta... ei.
Sen sijaan JBL kohtasi nyt WrestleManiassa. "Miksi", saatatte kysyä, ja se on kieltämättä hyvä kysymys. Mutta ei hätää, asia selitettiin meille katsojille ennen ottelun alkua. Helmikuun Raw'ssa oli nimittäin nähty Mr. McMahonin ja Hornswogglen välinen Steel Cage -ottelu. Kuten varmasti muistattekin, Hornswoggle oli siis paljastunut McMahonin pojaksi, ja siitä lähtien McMahon oli halunnut jakaa pojalleen "kovaa rakkautta" muun muassa buukkaamalla hänet otteluun The Great Khalia vastaan. No, nyt McMahonin kasvatusmetodit jatkuivat pojan ja isän välisellä Steel Cage -ottelulla, johon Hornswogglesta välittävä Finlay kuitenkin sekaantui. Finlayn sekaantuminen jäi kesken, kun paikalle rynni jostain syystä JBL, joka kolkkasi Finlayn ja iski hänet käsiraudoilla kiinni teräshäkkiin. Tämän jälkeen JBL kävi terästuolin kanssa sekä Finlayn että Hornswogglen kimppuun samalla, kun McMahon katsoi tätä brutaalia pieksentää. JBL teloi McMahonin pojan niin pahaan kuntoon, että hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan, eikä Hornswogglea nähty tulevissa tapahtumissa ollenkaan. Sen sijaan seuraavassa Raw'ssa nähtiin Mr. McMahon, joka oli hieman yllättäen raivoissaan JBL:lle. McMahonin mukaan hänellä ei suinkaan ollut tarkoitus teloa omaa poikaansa sairaalakuntoon, ja hän sanoi, ettei JBL:lläkään ollut minkäänlaista oikeutta tehdä niin. Niinpä McMahon vaati JBL:n paikalle pyytämään anteeksi, mutta anteeksipyynnön sijaan JBL ilmoitti McMahonille sokkiuutisen: Hornswoggle ei JBL:n mukaan ollutkaan McMahonin poika. Sen sijaan JBL vakuutti tietävänsä, että Hornswogglen oikea isä onkin Finlay. Seuraavalla viikolla Finlay tunnusti, että tämä oli totta, ja McMahon oli tietenkin järkyttynyt tiedosta. Niinpä WrestleManiaan buukattiin ottelu JBL:n ja Finlayn välille, ja ottelumuodoksi määrättiin vieläpä Belfast Brawl (eli Street Fight), jotta välit saataisiin selvitettyä lopullisesti. Ennen matsia yleisölle tarjottiin vielä ilahduttava yllätys, kun Hornswoggle teki ensimmäisen esiintymisensä brutaalin beatdownin jälkeen ja saapui paikalle Finlayn kanssa.
Tämä oli varmasti niin hyvä ottelu kuin Finlayn ja JBL:n kohtaaminen vain ikinä saattoi olla. Ei, tässä ei todellakaan nähty mitään erityisen hienoja tai näyttäviä liikkeitä, mutta sen sijaan tässä nähtiin pirun väkivaltaista, intensiivistä ja hurjan näköistä mäiskintää. En tiedä, oliko tämä varsinaisesti paras valinta illan openeriksi, mutta toisaalta tämä tuntui saavan yleisön innostumaan, eli siinä mielessä tämä hoiti asiansa hyvin. Lisäksi vaikka sanoin, että tässä ei mitään erityisen hienoja liikkeitä nähtykään, niin kyllä WrestleManiaa kunnioitettiin matsissa siinä määrin, että Finlay teki tässä Suicide Diven - jota häneltä ei ole varmaan koskaan aikaisemmin nähty. Eikä siinä suinkaan kaikki, vaan Suicide Diven lisäksi hän sai tuon spotin päätteeksi vielä roskapöntön kannesta päähänsä. Muutenkin tämä oli oikein vanhan liiton HC-mäiskintää, jossa vastustajaa hakattiin roskiksilla, teräsportailla, kendokepeillä, pöydillä ja niin edelleen. Viihdyttävä ottelu, joka ei varmasti ole kaikkien katsojien mieleen, mutta minä pidin tästä.
*** (8:43)
Voittaja: ► Näytä spoileri
JBL (Clothesline From Hell)
John Morrison vs. Carlito vs. Shelton Benjamin vs. CM Punk vs. Mr. Kennedy vs. MVP vs. Chris Jericho - Money In The Bank Ladder Match
Jo perinteeksi muodostonut Money In The Bank Ladder Match järjestettiin nyt neljännen kerran WrestleManiassa. Mukana oli jälleen painijoita kaikista kolmesta brändistä. Kukin painija oli ansainnut paikkansa tähän otteluun karsintaottelussa, mutta mitään sen suurempaa tarinaa ottelun taustalla ei ollut. Voittajalle oli jälleen tarjolla Money In The Bank -salkku, jonka voittaja voisi haastaa hallitsevan mestarin koska tahansa seuraavan vuoden aikana. Vanhoista voittajista mukana oli viime vuonna salkun itselleen napannut Mr. Kennedy. Carlitolle, MVP:lle ja John Morrisonille tämä oli uran ensimmäinen MITB-ottelu. Oikeastaan koko matsin villi kortti olikin Chris Jericho, joka aikoinaan (kayfabessa) keksi tämän ottelumuodon ennen WrestleMania 21:tä. Nyt hän palasi otteluun, eikä suinkaan ihan perinteisellä tavalla. Jericho oli nimittäin päihittänyt Raw'ssa Jeff Hardyn ja vienyt häneltä sekä paikan tässä ottelussa että Hardyn kantaman Intercontinental-mestaruuden. Hardy sen sijaan ei paininut koko WM:ssä, vaikka vielä kuukausi sitten hän oli firman rakastetuin face ja jota monet pitivät nimenomaan varmana MITB-voittajana. Mistä tämä johtui? No tietenkin siitä, että vain pari viikkoa ennen WrestleManiaa Hardy oli narahtanut WWE:n huumetesteissä, minkä seurauksena hänet oli hyllytetty 60 päiväksi. Omien demoneidensa takia Hardy menetti siis uransa suurimman spotin, mutta nyt Jericho paikkasi häntä tässä ja piti tosiaan pitkästä aikaa hallussaan IC-mestaruutta, joka oli hänelle hyvin tuttu menneiltä vuosilta.
Ja kun nyt päästiin käsittelemään näitä surullisia painijakohtaloita, niin uskokaa tai älkää, mutta tämä ottelu jäi lopulta Mr. Kennedyn viimeiseksi ppv-otteluksi WWE:ssä. Vuosi sitten Kennedy oli uransa huipulla, kun hän voitti Money In The Bank -salkun, ja kaikki olivat varmoja, että Kennedystä tulisi seuraava WWE:n supertähti. Sitten kaikki alkoi mennä Kennedyn uralla päin helvettiä, ja tilanne vain paheni koko ajan. Heti WM:n jälkeen Kennedy jäi pois ruudusta kuvatakseen Behind Enemy Lines: Colombia -elokuvan. Sen jälkeen hän teki loppukeväästä paluun, feudasi lyhyesti William Regalin kanssa ja joutui draftatuksi Smackdowniin. Siellä hän ehti painia vain hetken ennen kuin ottelussa Shelton Benjaminia vastaan hänen olkapäänsä meni sijoiltaan, ja hän joutui kuukausien ajaksi sivuun kehästä. Kun Kennedy oli toipunut loukkaantumisesta, hän ei palannut heti päärosteriin, vaan hänet lähetettiin hetkeksi farmiliigaan FCW:hen. Sieltä hänet lopulta kutsuttiin takaisin päärosteriin toukokuussa 2009, jolloin Kennedy oli jälleen draftattu takaisin Raw'hon. Kennedyn paluuottelu oli surullisenkuuluisa kymmenen painijan joukkueottelu, jossa Kennedy ilmeisesti teki Randy Ortonille Back Body Dropin, josta Orton tuli lähes niskoilleen alas. Tämä oli liikaa Ortonille, joka vaati Kennedylle potkuja, koska hänen mukaansa Kennedy ei ollut kehässä turvallinen (ja oli myös itselleen todistetusti vaarallinen). Kennedyn mukaan Orton suostutteli myös John Cenan vaatimaan Kennedylle potkuja, ja olipa totuus mikä tahansa, niin Kennedy todellakin sai kenkää WWE:stä vain neljä päivää tuon paluuottelunsa jälkeen. Sittemmin Mr. Anderson on toki jatkanut ppv-otteluiden painimista toisaalla, mutta palataan siihen aikanaan. WWE:hen hän ei sen sijaan ole enää koskaan astunut jalallakaan, joten tämä on tällä tietoa Mr. Kennedyn viimeinen ppv-matsi WWE:ssä.
Jostain syystä näiden Money In The Bank -otteluiden arviointi on minulle aina kaikkein vaikeinta. Ehkä se johtuu siitä, että näitä kohtaan on sitten niin kovat odotukset ja että kahden ensimmäisen loistavan MITB-ottelun jälkeen toivon kerta, että näissä matseissa nähdään jotain aivan käsittämätöntä tai elämää suurempaa. Sellaista ei tälläkään kertaa nähty, ja en tiedä, onko nyt jopa väärin viime vuoden MITB-ottelua kohtaan, että annan tälle paremman arvosanan kuin viime vuoden MITB-ottelulle, josta myös tosi monet arvostelijat pitivät paljon... Vitut, ihan sama. Menen fiiliksen mukaan ja totean, että pidin tästä paljon. Tämä oli 15 minuuttia alusta loppuun todella tiukkaa tikasottelutykittelyä, jossa erityisesti John Morrisonilta ja Shelton Benjaminilta nähtiin sellaista suorittamista, että oksat pois. Benjamin toisti viime vuodelta nähdyn tempun ja tippui kehän ulkopuolelle aseteltujen tikkaiden LÄPI hurjalla voltilla, ja vaikka spotti oli nyt jo tuttu, oli se ihan perkeleen kivuliaan näköinen. Morrison puolestaan tippui matsin lopussa sillä tavalla haarat edeltä korkeiden tikkaiden päältä köysien päälle, ettei mitään järkeä. Ja toki kaikki muutkin tässä tekivät todella loistavaa työtä, oikeastaan matsissa oli painijoiden osalta kasassa erinomainen seitsikko. Niin ja sitten vielä matsissa nähtiin yleisön hurjiin liekkeihin sytyttänyt mahtava hetki, kun
Matt Hardy teki kauan odotetun paluunsa ja iski MVP:lle Twist of Faten tikkaiden päältä. Ihan pelkästään jo sen voimalla tämä nousee huippuotteluksi.
**** (15:12)
Voittaja:
Hall of Fame 2008 w/ Jack & Jerry Brisco, Gordon Solie, Rocky Johnson, Peter Maivia, Eddie Graham, Mae Young & Ric Flair
Tässä välissä muisteltiin edellisiltana järjestettyä Hall of Fame -seremoniaa ja esiteltiin vielä tämän vuoden uudet Hall of Fame -nimet. Mukana oli poikkeuksellisen paljon jo kuolleita nimiä, koska Gordon Solieta, Peter Maiviaa ja Eddie Grahamia edustivat heidän läheisensä. Heidän lisäksi myöskään tämän vuoden Hall of Famen isoin nimi Ric Flair ei saapunut lavalle ottamaan vastaan yleisön taputuksia (sen tekivät hänen puolestaan hänen lapsensa, joiden joukossa siis sekä David Flair että 21-vuotias Ashley Flair, joka tultaisiin tuntemaan WWE:ssä paremmin toisella nimellä). Flair ei ollut lavalla sen takia, että hän oli varautumassa omaan WrestleMania-otteluunsa. Flairin puhe itse Hall of Fame -seremoniassa oli kuitenkin ollut aika legendaarista kamaa.
Batista w/ Theodore Long vs. Umaga w/ William Regal
Jos joku ottelu haisi kilometrien päähän filleriltä, se oli tämä matsi. Jostain syystä WWE päätti, että WrestleManiassa nähtäisiin Raw'ta edustavan ja Smackdownia edustavan painijan välillä "Battle of the Brands" -ottelu brändien paremmuudesta, vaikka brändien välisiä otteluita käytiin nyky- WWE:ssä viikoittain ja vaikka koko brändien välisessä paremmuudessa ei ollut mitään järkevää miteltävää sitten vuoden 2005 lopun. Mutta ilmeisesti Umagalle ja ennen kaikkea Batistalle oli saatava ottelu WrestleManiaan, ja koska he olivat nyt pahasti tyhjän päällä omissa rostereissaan, WWE päätti ratkaista asian buukkaamalla heidän välilleen hyvin yhdentekevältä tuntuvan ottelun. Parhaiten tämä matsi muistettaneen siitä, että kuuluttaessa Umagan kehään Raw'n General Manager William Regal kutsui häntä "Humangaksi".
Vaikea keksiä yhtään hyvää syytä sille, että tämä matsi - ainakaan tämmöisenä - tarvitsi käydä WrestleManiassa. Ymmärrän kyllä, että Batistalle ei ollut parempaa käyttöä, koska muut juonikuviot olivat täynnä, mutta olisiko sitten voitu miettiä vielä jotain vaihtoehtoista ratkaisua? Nyt tämä Batistan ja Umagan kohtaaminen tuntui lähinnä WrestleManiaa edeltävän Raw'n tai Smackdownin Main Eventiltä. Ja siinäkin roolissa tämä matsi olisi parhaimmillaankin ollut vain ihan hyvä. Kokonaisuutena tämä ottelu tuntui hyvin vahvasti tv-ottelulta, ja siihen suuri syy on se, että hämmentävän iso osa ottelusta käytettiin restholdiin, jossa Umaga piti Batistaa. Miksi ihmeessä? Miksi ihmeessä WrestleManian Batista-Umaga-ottelussa nähdään restholdeja? Ei mitään järkeä. Tämän matsin olisi aivan ehdottomasti pitänyt olla sellaista, mitä matsin pari ensimmäistä minuuttia ja lopetus olivat: tiukkaa stiffiä tykittelyä, jossa molemmat pieksivät toisiaan, iskivät isoja liikkeitä ja Umaga väläytti näyttäviä potkuja. Kokonaisuutena tämän ottelun olisi pitänyt olla maksimissaan 4-5 minuuttia, täyttä toimintaa, ja silloin tämä olisi toiminut ihan hauskana välipalana. Nyt tämä oli varsin turha ottelu, mutta alun ja lopun ansiosta kuitenkin ihan ok. Ei tämä siis millään tavalla katastrofi ollut. Niin ja kuultiinhan tässä kuuluisa U-U-Umaga-chantti, kun WM-yleisö kääntyi yllättäen Batistaa vastaan.
** (7:03)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Batista (Batista Bomb)
Chavo Guerrero (c) vs. Kane - ECW Championship
Chavo Guerrero oli pitänyt ECW:n mestaruutta hallussaan lähes vuoden 2008 alusta lähtien, mutta jostain syystä hänellä ei ollut kuitenkaan mainittavaa mestaruusfeudia tultaessa WrestleManiaan. Syitä voimme vain arvailla. Sen sijaan WWE oli päättänyt korvata juonikuvion puutteen massivisella Battle Royalilla, joka järjestettiin WrestleManian pre show -matsina. Tuossa 24 miehen Battle Royalissa Kane eliminoi viimeisenä Mark Henryn ja ansaitsi näin ottelun ECW:n mestaruudesta samalle illalle. Kun sitten Chavo Guerrero saapui kehään kohdatakseen Kanen, Kane ei kävellytkään paikalle sisääntuloramppia pitkin, vaan ilmestyi kehään takakautta ja vaani pahaa aavistamatonta Chavoa tämän selän takana.
Jos muistan oikein, monet äänestivät tätä vuoden 2008 lopussa vuoden huonoimmaksi otteluksi. Se tuntuu hieman tyhmältä, koska eihän tämä oikeastaan ollut ottelu ollenkaan, vaan pelkkä angle. Ja jos tätä haluaakin ajatella squash-otteluna, ei tämä sellaisenaankaan ollut oikeastaan siis huono, koska eihän tämä ehtinyt olla yhtään mitään. Okei, ehkä juuri sen takia jotkut sitten pitävät tätä vuoden huonoimpana otteluna, mutta vähän tyhmältä se tuntuu, koska vuoden 2008 aikana nähtiin taatusti myös paljon oikeasti huonoja otteluita. No niin, tämän sanottuani voin tietenkin todeta, että on vaikea ymmärtää, miksi WWE halusi buukata tällaisen ECW-mestaruusottelun WrestleManiaan. On toki totta, että Kanen ja Chavon ottelu olisi tuskin ollut kovin kummoinen, mutta olisiko Maniassa voinut olla sitten joku muu ECW-mestaruusottelu? Okei, no tavallaan tässä oli toki pointtina WrestleMania-matsin nopeusennätyksen tekeminen - ja pakko on myöntää, että yleisö antoi ottelun lopulle todella kovat popit. Eli kaiketi tämä täytti sitten tarkoituksensa sillä tavalla kuin oli toivottu. Eli ei tämä nyt varsinainen epäonnistuminen ollut, koska samalla tämä tarjosi yllättävän uuden käänteen ECW-mestaruuskuvioihin. Olen nyt jo niin monta kertaa ollut itsenikin kanssa eri mieltä tämän matsin arvostelua kirjoittaessa, että ehkä hyvä lopettaa tähän. Kokonaisfiiliksenä tämä jää anniltaan plusmiinusnollaan.
DUD (0:11)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Kane (Chokeslam)
Shawn Michaels vs. Ric Flair - Career Threatening Match
Niin, tämä ottelu. Ric Flair vastaan Shawn Michaels WrestleManiassa. Panoksena Ric Flairin ura. Kaikki olivat tietenkin jo etukäteen varmoja, että tähän se päättyisi, koska tätä oli rakkeneltu kuukausien ajan nimenomaan niin, että Flairin kunniakas ja historiallinen ura saisi viimein upean päätöksen WrestleManiassa niin, että Flair saisi sitä ennen painia vielä yhden ikimuistoisen ottelun. Eikä tuo ottelu voisi olla tietenkään ketään muuta kuin "Mr. Wrestlemaniaa", "Show Stopperia", "Heartbreak Kid" Shawn Michaelsia vastaan. Miestä, joka oli ihaillut Flairia koko elämänsä ajan ja jota Flair itsekin suuresti ihaili. Oli kuitenkin yksi ongelma: Shawn Michaels ei halunnut painia Ric Flairia vastaan. Se kävi selväksi helmikuun lopussa, kun Flair haastoi Michaelsin WrestleManiassa käytävään otteluun. Edellisellä viikolla Michaels oli saapunut ilmoittamaan, että Flairista tulisi ensimmäinen painija, joka pääsisi aktiiviuransa aikana WWE:n Hall of Fameen. Tämän jälkeen Michaels piti ikimuistoisen puheen Flairin urasta ja sen merkityksestä. Seuraavalla viikolla Flair sitten ilmoitti Michaelsille, että tämän kauniit sanat eivät merkitsisi hänelle mitään, jos Michaels ei suostuisi ottelemaan häntä vastaan WrestleManiassa. Michaels ei silti taipunut Flairin vaatimukseen, koska hän sanoi, ettei kestäisi omantunnon tuskia siitä, että hänestä tulisi mies, joka päättäisi Ric Flairin uran. Flair ei kuitenkaan luovuttanut vaatimuksensa kanssa, ja kun Flair oli usean viikon ajan tehnyt Michaelsille selväksi, että suostuisi painimaan vain tätä vastaan WrestleManiassa, Michaels vihdoin hyväksyi Flairin haasteen. Selvästi tulistunut ja Flairin painostuksesta hermostunut Michaels piti samalla klassikkopromoksi muodostuneen puheensa, jossa hän muistutti Flairia "Old Yelleristä" kertovasta tarinasta, jossa Old Yeller -niminen rakastettu ja vanha koira piti lopulta viedä ladon taakse lopetettavaksi. Michaels lupasi Flairille, että WrestleManiassa hän tekisi painimaailman "Old Yellerille" samoin. Flair raivostui siitä, että Michaels kutsui häntä "Old Yelleriksi" ja läimäisi häntä kasvoihin. Seuraavina viikkoina vielä ennen Maniaa Flair otti uransa viimeiset tv-otteluvoitot ensin 1 on 1 -matsissa Mr. McMahonia (joka oli alun perin aloittanut koko tämän Career Threatening -kuvion Flairin kanssa) ja sitten joukkueottelussa Randy Ortonia, JBL:ää, Umagaa ja Big Show'ta vastaan.
Tämän ottelun arvosanasta voi olla varmasti montaa mieltä, ja varmaan kukaan ei ole samaa mieltä kanssani, mutta ihan sama. Nyt kun katsoin tämän matsin monen vuoden tauon jälkeen, minulla ei ole pienintäkään epäilystä omasta näkemyksestäni. Tämä on täydellinen ottelu. Tämä on viiden tähden matsi. On tietenkin päivänselvää, että teknisiltä suorituksiltaan tämä ei ollut täydellinen. Flair oli jo sen ikäinen, että monet matsissa nähdyt painiliikkeet olivat tekniseltä suoritukseltaan hieman puolittaisia, koska Flairin fysiikka ei yksinkertaisesti riittänyt enää niiden täydelliseen suorittamiseen. Mutta mitä sitten? Mitä sitten? On lukemattomia otteluita, joissa nähdään alusta loppuun mieletöntä tykittelyä ja täydellisiä teknisiä suorituksia, mutta ottelu ei tunnu yhtään miltään. Ja sitten on tämä ottelu. Tämä ottelu tuntuu syvällä sydämessä joka kerta kun tämän katsoo. Koko painihistoriassa ei ole montaa ottelua, jotka pystyisivät aiheuttamaan likimainkaan samanlaisen tunnereaktion kuin tämä ottelu. Tämä matsi on koskettava. Liikuttava. Hieno. Upea. Tässä ottelussa kerrottiin sellainen tarina, että 99,9 prosenttia maailman showpainijoista voi vain katsoa kateellisena, miten upean tarinan nämä kaksi kertovat. Ottelun lopetus on toki omaa luokkaansa ("I'm sorry, I love you"), mutta se on vain pieni pala koko mieletöntä tarinankerrontaa. Kaikki eleet, ilmeet, liikkeet koko ottelun ajan... Täydellistä. Siihen yhdistettynä toki täydellinen myynti molemmilta miehiltä, upea ottelun rakenne... Ja sitten vielä siihen päälle se, että erityisesti Michaelsilta nähtiin todella hurjia liikkeitä, kuten Asai Moonsault selostuspöydän läpi ja Moonsault kehätolpan päältä ulos kehästä. Ja toki myös Flair laittoi tähän viimeiseen otteluunsa aivan kaiken peliin. Crossbody yläköydeltä, hurja Back Body Drop yläköyden yli ulos kehästä... Jumalauta. Tämä oli täydellinen painiottelu.
***** (20:34)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Shawn Michaels (Sweet Chin Music)
Ashley & Maria vs. Melina & Beth Phoenix w/ Santino Marella - Playboy Bunnymania Lumberjack Match
Yhdestä historiallisesta ottelusta toiseen... Tänä vuonna Maria oli siis saanut kunnian päästä poseeramaan Playboy-lehdessä WrestleManian alla, mutta hänen mustasukkainen poikaystävänsä Santino Marella oli yrittänyt tehdä kaikkensa estääkseen kuvaukset. No Way Outin jälkeen Marella oli ilmoittanut, että Marian sopimuksessa on pykälä, jonka mukaan hänen pitäisi päihittää hallitseva WWE:n naistenmestari, jos hän haluaisi päästä poseeraamaan Playboyssa (kuulostaa erikoiselta sopimukselta, mutta ok). No, Maria sitten onnistui voittamaan Beth Phoenixin, kun Candice Michelle saapui auttamaan häntä, ja sekä Marella että Phoenix olivat tästä raivoissaan. Maria meni ja poseerasi Playboyssa, ja maaliskuun alussa Playboyn uusi kansi paljastettiin Raw'ssa. Samalla paljastettiin se, että nyt Marian ex-poikaystäväksi muuttunut Marella oli liittoutunut yhteen Phoenixin ja tämän ystävän Melinan kanssa ja että tämä kolmikko oli valmis tekemään kaikkensa pilatakseen Marian uran. Maria tietenkin liittoutui Candice Michellen ja Marellaa vihaavan selostajan Jerry Lawlerin kanssa. Maniaan buukattiin tämä upeasti nimetty Playboy Bunnymania Lumberjack -ottelua Marian & Candicen ja Phoenixin & Melinan välille. Ikävä kyllä viikko ennen WrestleManiaa Michelle loukkaantui jälleen, ja hänelle piti keksiä korvaaja. Onneksi Marian kanssa yhteistyötä tehnyt Ashley oli vapaana, ja hän saapui pelastamaan ystävänsä pulasta. Ja mikä "parasta": WWE:n julkkisvierailijat jatkuivat tässä ottelussa, kun
Snoop Dogg saapui ottelun "Master of Ceremoniesiksi", eli ei tehnyt yhtään mitään (paitsi NUKAHTI kesken ottelun). Ottelun tukkijätkinä toimivat kaikki WWE:n naispainijat: Eve Torres, Kelly Kelly, Cherry, Jillian Hall, Maryse, Katie Lea Burchill, Layla, Michelle McCool, Mickie James ja Victoria.
Herranen aika, olipa se kiusallista katsottavaa. Erityisen kiusalliseksi tästä tekee sen, että TNA tarjoaa samaan aikaan historiallisen hyvää naistenpainia ppv-tasolla. Gail Kim, Awesome Kong ja ODB painivat viime ppv:ssä koko tapahtuman parhaan ottelun, ja sitten WWE tarjoaa vuoden suurimmassa ottelussaan... tämän. Surullista se on erityisesti siksi, että Beth Phoenix ja ainakin jossain määrin myös Melina pystyisivät oikeiden vastustajien kanssa erittäin mainioihin otteluihin. Harmi vain, että sen enempää Marialla kuin Ashleyllakaan ei ollut oikeastaan minkäänlaista kykyä painia kunnollisia painiotteluita. Erityisesti Ashleyn liikkuminen kehässä oli niin jumalattoman kiusallista katsottavaa, että mieleen ei tule kovin montaa huonompaa painijaa, jotka ovat päässeet esiintymään WrestleManian kehässä. Phoenix ja Melina toki yrittivät parhaansa, ja aina niinä hetkinä, kun koko kehäsuoritus oli heidän varassaan, matsi oli aivan katsottavaa. Harmi vain, että noilla hetkillä ei vielä kovin paljon pelastettu ottelusta. Hupaisaa vielä, että juuri tämän ottelun aikana tekninen häikkä sammutti valot koko areenalta matsin loppupuolella. No, Phoenixin ja Melinan kovan yrittämisen ansiosta tämä oli juuri ja juuri katsottava ottelu, mutta kyllä tämä saa iloitsemaan siitä, että nykyisin naistenpaini on vähän toisenlaisella tasolla.
* (5:00)
Voittajat: ► Näytä spoileri
Beth Phoenix & Melina (Phoenix pinned Maria with a Fisherman's Suplex)
Randy Orton (c) vs. John Cena vs. Triple H - WWE Championship
No Way Out oli siis päättynyt siihen, että Triple H voitti Elimination Chamber -ottelun ja nousi WWE:n mestaruuden ykköshaastajaksi. Randy Orton oli puolestaan aikaisemmin illalla säilyttänyt halpamaisesti mestaruutensa hankkiutumalla diskatuksi. Ei siis ihme, että Royal Rumble -voitostaan ansaitsemansa mestaruusottelun jo NWO:ssa käyttänyt John Cena oli seuraavassa Raw'ssa aivan raivoissaan. Hän oli menettänyt mestaruusottelumahdollisuuden, vaikka ei ollut hävinnyt ottelua. General Manager William Regal ymmärsi Cenan vihaisuuden ja ilmoitti, että Cena pääsisi mukaan WM:n mestaruusotteluun, jos hän onnistuisi päihittämään Ortonin non title -ottelussa, jonka tuomarina toimisi Triple H. Hieman yllättäen HHH toimi tuossa ottelussa täysin rehdisti ja tasapauolisesti, ja matsi päättyi siihen, kun Cena päihitti Ortonin. Näin WrestleManian päämestaruusottelusta tuli Triple Threat, ja seuraavien viikkojen aikana nämä Raw'n kolme valtavaa Main Event -tähteä olivat tiukasti toistensa kimpussa. Kukin vuorollaan onnistui pieksemään kaksi muuta, ja kukin kolmesta oli tietenkin aivan varma siitä, että juuri hän poistuisi WrestleManiasta WWE:n mestarina.
Uskon, että oikein buukattuna tällä ottelulla olisi ollut mahdollisuuksia nousta jopa samalle tasolle kuin WrestleMania XX:ssä nähdyn HHH vs. Benoit vs. Michaels -klassikon, vaikka tässä olikin Benoit'n ja Michaelsin kaltaisten kehävelhojen sijaan Cena ja Orton, jotka kovasta menosta huolimatta eivät ole samalla tasolla noiden kahden kanssa. Silti: tunnelma oli kohdillaan, ja tämä oli iso mestaruusottelu, ja tämä olisi ehdottomasti voinut olla MOTYC-kohtaaminen. Ikävä kyllä heti alusta välittyi se fiilis, että tämän ottelun kanssa oli koko ajan hieman kiire, ja niinpä tästä matsista jäi puuttumaan oikeastaan kokonaan alkupuolen rauhallinen rakenteluosuus. Kun tuota rakenteluosuutta ei ollut, siirryttiin suoraan tiukkaan rymistelyyn, ja pakko myöntää: nämä kolme osaavat tiukan rymistelyn kyllä perkeleellisen hyvin. Tätä mäiskintää oli ilo katsoa koko sen 15 minuutin ajan, mitä tämä kesti, ja olihan tämä tällaisena hullun intensiivisenä mestaruusottelumättönä aivan erinomaisen kova ottelu. Minä nautin tästä alusta loppuun täysin siemauksin, ja vaikka tietynlainen tarina jäi vähän uupumaan ja vaikka pidemmällä ajalla ja rauhallisemmalla tahdilla tästä olisi voinut saada irti vieläkin enemmän... Kyllä tämä silti oli huippuluokan ottelu. Viimeistään sen sinetöi ottelun lopetus, joka vielä näin yli 12 vuotta tapahtuman järjestämisen jälkeenkin onnistui yllättämään minut täysin. Piru vie, kova lopetus.
**** (14:10)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Randy Orton (Pinned Cena after hitting Triple H with a Punt kick)
Big Show vs. Floyd Mayweather - There Must Be A Winner Match
Sitten vuorossa oli ottelu, joka sai isomman paikan WrestleManian mainosjulisteesta, koska showpainimaailman ulkopuoliselle valtavirtayleisölle tämä oli heittämällä illan isoin ottelu. Tämä oli matsi, jolla WWE toivoi tavoittavansa sellaisia katsojia, jotka eivät koskaan muuten katsoneet showpainia. Se oli kunniakas yritys, koska Floyd "Money" Mayweather oli aikansa suurin nyrkkeilytähti, valtava julkkis ja tunnettu suunpieksijä. Big Show oli puolestaan yksi maailman tunnetuimmista showpainijoista, joka oli juuri tehnyt paluunsa WWE:hen. No Way Outissa Mayweather oli siis pelastanut ystävänsä Rey Mysterion Big Show'n brutaalilta pieksennältä ja lyönyt Show'ta paljaalla nyrkillä kasvoihin sillä tavoin, että Show'n nenä oli alkanut saman tien vuotaa verta. Niinpä seuraavan illan Raw'ssa raivostunut Show haastoi Mayweatherin WrestleManiassa käytävään otteluun, ja ylimielinen Mayweather suostui tähän. Seuraavina viikkoina Show muun muassa pieksi Rey Mysterion sairaslomalle ja hakkasi Mayweatherin kokoisia painijoita nyrkkeilyotteluissa. Mayweather teki NWO:n jälkeisen Raw'n jälkeen vain yhden live-esiintymisen Raw'ssa: tuolloin miesten välillä nähtiin punnitus, jossa voitiin todeta, että Show painoi noin 130 kiloa enemmän kuin Mayweather. Raw-esiintymisten lisäksi tätä superottelua promottiin pressitilaisuuksissa ja WWE:n ulkopuolisissa julkisissa esiintymisissä. Big Show kävi muun muassa Conan O'Brienin talk show'ssa puhumassa ottelusta, ja viihdelehdet kirjoittivat ammattinyrkkeilijän ja jättiläisen välisestä kohtaamisesta. Vihdoin olisi ottelun aika, ja tämä ottelu kuulutettiin otteluksi "jossa täytyisi olla voittaja". Käytännössä se tarkoitti sitä, että vain selätys, luovutus tai tyrmäys päättäisi matsin.
Tätä matsia on melkeinpä mahdotonta arvioida samalla tavalla kuin normaalia painiottelua, koska kyse oli niin poikkeuksellisesta matsista. Siksi tähtiarvosanan antaminen tuntuu tyhmältä, mutta annan kuitenkin jonkin arvosanan. Oleellisinta on kuitenkin, että tämä on todennäköisesti paras - tai vähintään yksi parhaista - "julkkisotteluista", jonka olen koskaan painissa nähnyt. Edes se ei haitannut, että Mayweather oli buukattu matsissa faceksi ja Show heeliksi mutta yleisö kääntyi melkein samantien ylimielistä Mayweatheria vastaan. Mutta siis, tämäkään ei ollut ollenkaan huono asia, koska yleisö oli niin upeasti mukana ottelun alusta loppuun saakka. Ja siis matsi oli ihan ensiluokkaista viihdemenoa. Koska Show ja Mayweather olivat niin erikokoisia ja koska kyse ei ollut lähtökohtaisestikaan mistään normaalista painiottelusta, keskityttiin tässä juuri oikeisiin asioihin: Show yritti päästä käsiksi Mayweatheriin, mutta Mayweather pakoili mukaan, yritti tyrmätä Show'n tappavilla nyrkeillään, otti lopulta Show'sta yliotteen kuristusotteella - kunnes Show alkoi hallita matsia ylivoimaisella koollaan. Sitten päästiin loppumähinään, jossa käytettiin terästuolia, nyrkkirautoja ja koko Mayweatherin apuna ollut lössi. Tätä oli hauska katsoa, viihdyin alusta loppuun saakka. Mutta ei tämä nyt toki mikään klassikko-ottelu ollut, mutta ei tämän kuulunutkaan olla.
*** (11:40)
Voittaja: ► Näytä spoileri
Floyd Mayweather (Knockout Punch)
Edge (c) w/ Vickie Guerrero vs. The Undertaker - World Heavyweight Championship
Illan Main Event. Eikä mikä tahansa pikkumatsi. Edgen ja Undertakerin tarina alkoi oikeastaan Survivor Seriesistä, jossa Edge teki yllätyspaluunsa, hyökkäsi Undertakerin ja Batistan kimppuun ja lopulta auttoi Batistaa säilyttämään mestaruutensa Takeria vastaan. Armageddonissa Edge sitten voitti Undertakerin ja Batistan Triple Threat -ottelussa, kun hänen uudet apurinsa Zack Ryder ja Curt Hawkins sekaantuivat otteluun. Näin Edge nousi World Heavyweight -mestariksi, ja Undertaker sai uuden mahdollisuuden päästä painimaan mestaruudesta vasta sen jälkeen, kun oli voittanut No Way Outin Elimination Chamber -ottelun. Sitä ennen Edge oli pilannut Takerin mestaruusottelumahdollisuudet estämällä häntä voittamaan tammikuussa järjestettyä Beat the Clock -haastetta. NWO:ssa Edge ei voinut enää tehdä mitään sille, että Takerista tuli ykköshaastaja hänen mestaruudelleen - ja että hän joutusi kohtaamaan Undertakerin WrestleManiassa, jossa tämä ei ollut hävinnyt koskaan. WM:ää edeltävinä viikkoina Edge kuitenkin vannoi, että WrestleManian jälkeen Undertakerin tilasto olisi lukemissa 15-1. Se johtuisi Edgen mukaan siitä, että myöskään hän ei ollut hävinnyt tähän Maniaan tullessa yhtään singles-ottelua WrestleManiassa. PPV:tä edeltävinä viikkoina Smackdownissa nähtiin kovia yhteenottoja Edgen ja Undertakerin välillä, mutta Edge pakeni niistä usein Hawkinsin ja Ryderin avulla. Viimein ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Edge sai Undertakerin maihin ja täräytti tälle murhaavan näköisen Conchairton.
Huh, olihan tämä ihan perkeleellisen kova ottelu. Ei voi mitään, kovia matseja oli koko WrestleMania täynnä. Tämä nousee jopa MOTYC-tasoiseksi koitokseksi, ja siihen on monta syytä. Edgen ja Undertakerin kemiat toimivat ensinnäkin erinomaisesti yhteen. Pidin tästä Edgen ja Undertakerin feudista todella paljon, ja tämä oli ehdottomasti yksi koko vuoden 2008 parhaista feudeista - ellei jopa paras. Hieman ylättäen tämä Manian matsi ei ole edes jäänyt mieleeni erityisenä klassikkona, mikä johtunee siitä, että tulossa on tämän vuoden aikana vieläkin kovempia otteluita näiden kahden välillä. Siitä huolimatta siis tämä oli kaikin puolin erinomainen ottelu, joka oli rakennettu juuri sillä tavalla kuin WrestleManian Main Eventin kuuluu ollakin rakennettu. Oikeastaan tämä oli hyvin lähellä niin kovaa singles-ottelua kuin Undertaker varmaan osaa edes painia. Mieleen ei tule yhtään Takerin uran normaalia 1 on 1 -ottelua, joka olisi parempi kuin tämä. Alussa nähtiin Undertakerin vahvaa menoa, sitten Edgen erinomaista heel-hallintaa ja lopulta pirun jännittävä lopputaistelu. Keskivaiheilla Edge työsti Undertakerin selkää hienosti, ja Undertaker myi sitä loistavasti. Hienoa oli myös, että tämän tason Main Event ei tarvinnut mitään sick bumppia, jos sellaiseksi ei sitten laske Undertakerin hurjaa diveä kehäköysien yli Edgen päälle, minkä Taker toki teki näihin aikoihin joka vuosi Maniassa mutta joka siitä huolimatta näytti joka kerta pirun upealta. Ja ottelun lopetus - se oli likipitäen täydellinen. Upeasti buukattu. MOTYC, ai että.
****½ (24:03)
Voittaja: ► Näytä spoileri
The Undertaker (Gogoplata)
*** Ric Flair
** Shawn Michaels
* Edge
Kokonaisarvio WrestleMania XXIV:stä: Nyt ollaan hyvin lähellä Loistavaa arvosanaa, ja sellaisia ei ole viime vuosina tarvinnut pahemmin jaella. Tässä oli yksi viiden tähden ottelu, yksi MOTYC-matsi ja vielä päälle pari huippuottelua. Sen lisäksi nähtiin muun muassa erinomainen julkkisottelu ja hauska opener. Aivan perkeleellisen kova WrestleMania, varmasti yksi historian parhaista. Jos vain pari turhaa matsia olisi karsittu pois ja korvattu jollain kiinnostavammalla (esim. OIKEALLA naisten ottelulla), olisi tämä ollut täydellinen ppv. Nytkin kirkkaasti
Hieno, ja tätä on vaikea tämän vuoden aikana päihittää.
1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. WWE No Way Out - Hieno
---------------
3. ROH Rising Above - Hyvä
4. ROH Undeniable - Hyvä
5. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Against All Odds - Ok
---------------
8. TNA Destination X - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.