Vanhojen painitapahtumien arvostelut

[kenitys]

DRIVEN 2007

Historian toinen Ring of Honorin järjestämä ppv Chicagossa, ja se oli nauhoitettu kesäkuun lopussa. Koska ROHin alkuvuosien käytäntö oli kuitenkin se, että ppv:t esitettiin useamman kuukauden jäljessä nauhoitusajasta, tämä ppv esitettiin vasta syyskuun lopussa. Nyt 2020-luvulla tällainen tyyli tuntuu todella antiikkiselta, mutta muistan kyllä vuonna 2007:kin hämmästelleeni, että miksi helvetissä ROH lähettää monta kuukautta myöhässä tapahtumia ja miten ihmeessä esimerkiksi mestaruudenvaihdosten pitäisi tuntua enää ppv:ssä miltään, jos kaikki tietäisivät jo kolmen kuukauden takaisen tiedon perusteella, mitä tulee tapahtumaan. No aika sitten opettikin meille, että ROHilla olisi kaikenlaisia muitakin ongelmia aikataulujensa järkevänä pitämisen kanssa, mutta palataan näihin ongelmiin aikanaan. Lisäksi ROHilla oli näinä ppv-vaiheensa alkuaikoina hassu käytäntö, että yhdessä ppv:ssä saatettiinkin esittää otteluita useammasta tapahtumasta. Esimerkiksi tämän Driven-ppv:n Main Event ei ollutkaan Chicagossa järjestetystä tapahtumasta, vaan jo aiemmin Philadelphiassa käydystä tapahtumasta. ROH päätti yhdistää nämä tapahtumat niin, että lopputuloksena oli Chicagossa käyty ppv, jonka Main Event oli kuitenkin painittu Philadelphiassa. Katsojille tätä ei mitenkään kummemmin selitetty, jossain kohtaa vain ruutuun tuli teksti, että nyt siirrymme Philadelphiaan.

Selostajina Dave Prazak ja Lenny Leonard. Backstage-haastattelijoita ei ollut, mutta Rebecca Bayless hypetti yhdessä kohtaa yleisössä ROHin tulevia tapahtumia.


Delirious & The Resilience (Stevens & Cross) vs. No Remorse Corps (Richards & Strong & Romero)
Edelisessä ppv:ssä Delirious kohtasi arkkivihollisensa, No Remorse Corpsin johtajan Roderick Strongin, ja tuon ottelun jälkeen Strong pahoinpiteli sekopäisen Deliriouksen jyräämällä hänet julmasti Backbreakerilla turva-aidan päälle, minkä jälkeen Erick Stevens saapui pelastamaan Deliriouksen pahemmalta selkäsaunalta. Deliriouksen johtaman face-porukan ja Strongin johtaman No Remorse Corpsin feud ei ollut siis suinkaan päättynyt Respect Is Earnediin, vaan nyt sitä jatkettiin kuuden miehen joukkueottelulla. Deliriouksen puolella ppv-otteludebyyttinsä tässä tekivät Erick Stevens ja Matt Cross, jotka muodostivat näihin aikoihin kaksihenkisen The Resilience -porukan, jonka oli alun perin perustanut Austin Aries, ennen kuin hän oli lähtenyt TNA:han. Siitä myöhemmin lisää. Erick Stevens oli isokokoinen irokeesipäinen ROH-mörssäri, joka oli aloittanut uransa vuonna 2003 ja paininut tähän mennessä ensisijaisesti ROHin sisarlafkassa Full Impact Prossa. Keväällä 2007 Stevens oli kuitenkin saapunut ROHiin ja liittynyt Resilienceen, minkä jälkeen hän oli käyttänytkin koko ROH-uransa Strongin porukkaa vastaan taistelemalla. Matt Cross puolestaan lienee tuttu monille suomipainin faneillekin vierailustaan Suomessa. 2000-luvun alussa uransa aloittanut Cross tunnettiin myös nimellä M-Dogg 20, ja hän oli käyttänyt ensimmäiset vuotensa keräämällä nimeään itselleen pienemmissä indypromootioissa ja erityisesti CZW:ssä. Vuoden 2006 lopulla Cross debytoi ROHissa, ja alkuvuodesta 2007 hän yhdisti voimansa Austin Ariesin kanssa muodostaakseen The Resiliencen. No Remorse Corpsin puolelta Roderick Strong ja Rocky Romero olivatkin painineet jo viime ppv:ssä, mutta nyt kehään pääsi myös Davey Richards. Richards oli debytoinut vuonna 2004 ja kiinnittänyt painifanien kiinnostuksen nopeasti debyyttinsä jälkeen. Aluksi Richards paini PWG:ssä, mutta vuonna 2006 hän alkoi painia myös ROHin tapahtumissa, ja vuoden 2007 alkupuolella hän muodosti Strongin ja Romeron kanssa väkivaltaisen heel-porukan No Remorse Corpsin.

Kovaa tykittelyä heti openerissa, niinhän se kuuluu ROHissa olla. En oikein tiedä, mitä tästä voi edes sanoa, koska tämä oli ensiminuutista loppuun asti semmoista all in, balls out, balls to the walls -menoa ettei paremmasta väliä. Samalla tämä ei kuitenkaan syystä taikka toisesta jättänyt sellaista huippuottelun fiilistä, vaikka useamman kerran tätä katsoessa haukoinkin henkeäni ja viihdyin todella paljon tätä katsoessa. Ehkä ero verrattuna esimerkiksi TNA:n Hard Justicen openeriin oli se, että HJ:n openerissa oli kuitenkin alkupuolella se muutaman minuutin rauhallisempi vaihe, joka toi otteluun pituutta, rauhallisuutta ja syvyyttä. Nyt tämä oli ihan alusta loppuun asti ultimaattista sekoilua ja intensiivistä mäiskintää, ja sellaisena tämä oli toki upea ottelu ja perhanan viihdyttävä opener, mutta neljän tähden matsiksi tämä ei nouse. Eikä jokaisen ottelun tarvitsekaan. Ottelun tähtiä olivat ehdottomasti NRC:n kolmikko ja ennen kaikkea face-puolen Matt Cross, joka veti sellaisia ilmiömäisi high flying -liikkeitä, ettei yksinkertaisesti mitään järkeä. Cross oli aivan upea tässä, mutta toki kaikki tekivät loistavaa työtä.

Ottelun jälkeen nähtiin sitten kunnon päräyttävä käänne, kun The Resiliencen perustanut ja alkuvuodesta ROHin jättänyt AUSTIN ARIES loikkasi turvakaiteen yli kehäalueelle ja hyökkäsi NRC:n kimppuun. Selostajat yrittivät selittää, miten Aries ei saisi olla täällä, koska "hän on toisen firman palveluksessa" (eli TNA:ssa - oikeastihan Ariesin ja TNA:n taival oli päättynyt jo keväällä), mutta Aries vähät tästä välitti, vaan nappasi käteensä mikin ja otti taskustaan paperin. Aries ilmoitti, että hänellä oli kädessään paperi, joka "antaisi hänelle painivapauden". Aries pyysi, että fanit heittäisivät kehään kynän, ja kun Aries sai sellaisen käsiinsä, hän pani nimensä kädessä olevaan paperiin - eli teki sopimuksen ROHin kanssa. Yleisö hurrasi valtoimenaan, kun Aries ilmoitti palanneensa ROHiin ja olevansa ylpeä, että saa olla taas firmassa, joka kunnioittaa faneja, painijoita ja tätä bisnestä. "Fuck TNA"- chanttasi yleisö ja "We are wrestling", julisti Aries. Aikamoinen paluu, ja yleisö söi täysin Ariesin kädestä, mutta onhan se kaveri pirun karismaattinen, vaikka mulkku onkin.
***½ (11:23)
Voittajat:

► Näytä spoileri

No Remorse Corps (Richards pinned Cross after a DR Driver)

Matt Sydal vs. Claudio Castagnoli
Voihan ROH, kun näistä heel/face-jakaumista ei monestikaan firmassa ota mitään selvää. Viime ppv:ssähän Matt Sydal ja Claudio Castagnoli painivat Briscoe Brothersia vastaan joukkuemestaruuksista, ja silloin he olivat heel-joukkueen roolissa. Tuon matsin jälkeen Matt Sydal ja Claudio Castagnoli olivat ajautuneet erimielisyyksiin, ja Sydal oli syyttänyt Castagnolia joukkueen tappiosta, joten oletin, että tämä tarkoitti Castagnolin face-turnia. Jotenkin kummallisesti tässä ottelussa nyt asetelma tuntuikin olevan se, että molemmat olivat oikeastaan faceja, ja tuo mielikuva vain vahvistui ottelun jälkeisissä post match -käänteissä Sydal "teki heel-turnin" - vaikka oli vähän niin kuin koko ajan ollut heel? Ei tässä mitään järkeä ole, eikä kai kuulu ollakaan. Selvää oli kuitenkin se, että Sydal ja Castagnoli kohtasivat nyt 1 on 1 -ottelussa, koska Sydal halusi osoittaa olevansa parempi kuin Castagnoli.

Edellisen ottelun tavoin myös tämä oli alusta loppuun kovaa menoa, ja tässä nähtiin varmaan yhdessä ottelussa siistimpiä spotteja kuin kaikissa WWE:n tämän vuoden otteluissa yhteensä. Lisäksi tässä oli toisiaan vastaan kaksi loistavaa painijaa, joten lähtökohtaisestihan tämän pitäisi olla ihan täydellinen ottelu... Mutta. Tässä ehkä tullaan juuri siihen, että pelkät siistit spotit ja loistavat painijat eivät vielä tee loistavaa ottelua. Älkää käsittäkö väärin: tämä oli ehdottomasti viihdyttävä ottelu, ja viihdyin kyllä alusta loppuun tätä katsoessa. Tämä oli hyvä matsi. Mutta vain hyvä. Tässä ei ollut mitään suurempaa tunnetta, ei oikein selvää rakennetta, ei selvää tarinaa. Tämä oli vain hienoja liikkeitä toisensa perään, mutta mihinkään sen suurempaan tämä ei yltänyt. Ei ehkä halunnutkaan, koska pituutta oli loppujen lopuksi noin kahdeksan minuuttia, ja post match -meiningeissä kävi selväksi, että tämä oli oikeastaan vain pohjustusta isommalle storylinelle. Yhtä kaikki: hyvä ottelu, mutta ei muuta. Olen tosin tämän mielipiteeni kanssa ilmeisesti aika yksin, koska muissa arvioissa tätä matsia oli kehuttu maasta taivaaseen. En ihan ymmärrä, miksi.

Ottelun jälkeen paikalle sitten marssi raivostuttavan ylimielisen managerin Larry Sweeneyn johtama Sweet & Sour Inc, eli Chris Hero, Tank Toland ja Bobby Dempsey. Sweeney saapui kehään pilkkaamaan Castagnolia, joka aikaisemmin paini Chris Heron kanssa joukkueena. Tämän jälkeen Sweeney tarjosi paikkaa Sweet & Sour Incissä Sydalille, mutta Castagnoli keskeytti hänet ja pyysi Sydalia olemaan allekirjoittamatta sopimusta. Castagnolin mukaan Sweeney oli pilannut koko tämän hienon lajin, ja niinpä hän repi Sweeneyn tarjoaman sopimuksen, minkä jälkeen hän kävi koko Sweet & Sour Incin kimppuun. Tämä sujui hyvin siihen asti, kunnes Sydal hyökkäsi takaapäin Castagnolin kimppuun ja auttoi Chris Heroa pieksemään Castagnolin. Anglen päätteeksi Sydal paiskasi kättä Sweeneyn kanssa.
*** (8:18)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Claudio Castagnoli (Sunset Flip Powerbomb)

BJ Whitmer vs. Naomichi Marufuji
Jaa, tässäkään ottelussa en oikeastaan osaa sanoa, miksi BJ Whitmer oli nyt heel, jos hän oli viime ppv:ssä face. Ehkä Whitmer oli oikeastaan viime ppv:nkin aikaan heel, mutta hän vain joutui vetämään facemaista roolia, kun kohtasi Takeshi Morishiman. Tai sitten Whitmer oli tässä välissä vain tehnyt heel-turnin. No, nyt hän sitten kohtasi Pro Wrestling NOAH -promootion tähden Naomichi Marufujin, joka paini edellisessäkin ROHin ppv:ssä. Mitään sen suurempaa feudia ei näiden kahden painijan välillä ollut, joten voisi jopa sanoa, että tämä oli aika lailla tyylipuhdas filler-ottelu. Se ei toki ole automaattisesti huono asia.

Tässä ottelussa oli aika lailla sama "ongelma" kuin edellisessäkin. Molemmat painijat ovat taitavia ja osaavat hienoja liikkeitä ja heillä oli kymmenisen minuuttia aikaa näyttää se. Lopputuloksena oli ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä ottelu, mutta ei kuitenkaan sellainen, mistä olisi jäänyt mitään erityistä mieleen. Suurin ongelma tässä oli järkevän rakenteen ja tarinan puuttuminen. Kumpi oli siis face, kumpi heel? Kumpaa piti kannattaa? Mikä pointti ottelulla oli? Kumpikaan ei oikeastaan missään vaiheessa päässyt edes merkittävästi hallitsemaan ottelua, ja matsi oli vain tasaisesti molempien liikkeiden esittelyä. No, kyllä tämä tämmöisenään siis oli ehdottomasti hyvää, hauskaa ja viihdyttävää katsottavaa, ja erityisesti Marufuji on aivan saatanan taitava painija. Whitmer ei itseäni oikein koskaan jostain syystä sen kummemmin sytyttänyt. Näistä lähtökohdista saatiin siis aikaiseksi hyvä ottelu, mutta tajunnanräjäyttävää fiilistä tämä ei missään vaiheessa aiheuttanut.
*** (10:56)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Naomichi Marufuji (Shiranui)

Pelle Primeau vs. Brent Albright
Seuraavaksi oli vuorossa sitten kahden painijan ppv-debyytti. Ensimmäisenä kehään saapui pienikokoinen Pelle Primeau, joka oli ROHin oman painikoulun kasvatti, joka oli debytoinut firmassa vuonna 2005. Tähän mennessä (ja, noh, oikeastaan koko uransa) Primeau oli kuitenkin jäänyt aika lailla sympaattisen underdogin ja jobberin rooliin, eikä hän urallaan koskaan mitään kovin merkittävää saavuttanut. Vastaansa Primeau sen sijaan aikamoisen korston, eli Brent Albrightin. Albright oli aloittanut painiuransa vuonna 1998, paininut indyissä ja Japanissa ja siirtynyt WWE:hen jo vuonna 2004. Siellä hän oli pitkän aikaa paininut OVW:ssä ja noussut OVW:n ykköstähdeksi, kunnes vuonna 2006 hänet nostettiin päärosteriin nimellä Gunner Scott. Jostain syystä Albrightin pääroster-ura jäi kuitenkin vain parin kuukauden pituiseksi. Ilmeisesti WWE ei nähnyt hänessä sittenkään potentiaalia. Lyhyen päärosterivisiitin jälkeen Albright palautettiin OVW:hen, ja syksyllä 2006 hänen sopimuksensa WWE:n kanssa päättyi. Hyvin nopeasti tämän jälkeen Albright paini ensimmäisen ottelunsa ROHissa, ja alkuvuodesta 2007 hän liittyi aktiivipainijaksi ROHiin. ROHissa Albright olikin nopeasti ottanut mörssärimäisen korston roolin, ja hän oli jopa toiminut "palkkateloittajana" eli telonut painijoita toisten painijoiden tilauksesta. Tähän mennessä Albright oli siis kylvänyt tuhoa ympäri ROHin rosteria, ja nyt hän pääsi painimaan ppv:ssäkin.

Mitäpä tästä sanomaan, tämä oli tyylipuhdas squash. Brent Albright on kyllä perhanan vakuuttavan näköinen mörssäri, joka osaa helkkarin näyttäviä liikkeitä. On hämmästyttävää, ettei WWE todella nähnyt Albrightin kaltaisella korstolla käyttöä rosterissaan. Ehkä Albrightin epäonni oli se, että hän oli "liian ajoissa". Kymmenisen vuotta myöhemmin Albright olisi ollut aivan Main Event -kamaa jopa WWE:ssä ja saattanut parhaimmillaan nousta jopa päämestariksi. Nyt hän oli kuitenkin väärässä paikassa väärään aikaan, ja lopputulos oli se, että hän oli ROHissa. No, se ei toki ole ROHin kannalta huono asia, koska täällä hän pääsee näyttämään osaamistaan vielä ihan toisella tavalla. Tässä ottelussa osaamista hän pääsi näyttämään lähinnä riepottelemalla Primeaulle pitkin kehää. Primeau myi kaikki Albrightin liikkeet häkellyttävän hyvin, pakko kunnioittaa nuorta kaveria. Eli siis hyvä squash, mutta eipä sen kummempaa.
* (1:41)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Brent Albright (Crowbar aka Fujiwara Armbar)

Briscoe Brothers (c) vs. Kevin Steen & El Generico - ROH Tag Team Championship
ROHin joukkuedivisioonan ylivoimainen ykköskuvio oli vuoden 2007 ajan ollut Briscoen veljesten sekä ROHiin vuoden 2007 alussa saapuneiden Kevin Steenin ja El Genericon muodostaman joukkueen välillä. Viime ppv:ssä Briscoet puolustivat mestaruuksiaan onnistuneesti Matt Sydalia ja Claudio Castagnolia vastaan, mutta tuonkin ottelun jälkeen Steen ja Generico ryntäsivät paikalle, mikä johti rajuun joukkotappeluun ympäri areenaa. Kuukausien ajan Steen ja Generico olivat tehneet siis kaikkensa, jotta he voittaisivat mestaruusvyöt Briscoeilta, mutta toistaiseksi Jay ja Mark Briscoe olivat saaneet pidettyä mestaruudesta kiinni. Nyt nämä joukkueet kohtasivat ensimmäisen kerran ppv:ssä. Steenin ja Genericon joukkue oli siis tässä kuviossa selvästi heel-roolissa, mutta oikeastaan El Generico oli hyvin facemainen ja käytökseltään jopa vastustajia kunnioittava, mutta hänen ylimielinen ja väkivaltainen joukkueparinsa Kevin Steen oli johdattanut myös joukkueparinsa ikävään asemaan. Tämä teki Steenin ja Genericon keskenäisestä dynamiikasta ja koko joukkueesta hyvin kiinnostavan.

Tämä oli ppv-debyyttiottelu sekä Steenille että Genericolle. Kevin Steen oli aloittanut uransa vuonna 2000 ja El Generico pari vuotta myöhemmin vuonna 2002. Isoa kokoaan ja painijalle epätyypillistä ruumiinrakennetta hyödyntänyt Steen oli paininut uransa ensimmäisinä vuosina muun muassa CZW:ssä, PWG:ssä ja IWS-promootiossa Kanadassa ja kylvänyt kaikissa promootioissa tuhoa. El Generico, oikealta nimeltään Rami Sebei, oli heti uransa alusta lähtien esittänyt meksikolaista geneeristä luchadorea, vaikka oli oikeasti siis kanadalainen painija. Myös hän aloitti uransa IWS:ssä, josta hän jatkoi PWG:hen ja CHIKARAan. Sekä Generico että Steen olivat painineet ensimmäisen kerran ROHissa jo vuonna 2005 ja otelleet muutamissa promootion tapahtumissa, mutta rosterin aktiivijäseniksi he eivät tuolloin vielä liittyneet. Generico ja Steen olivat painineet yhdessä satunnaisia kertoja niin IWS:ssä, CHIKARAssa kuin PWG:ssäkin, mutta todellisen yhteisen uransa ja kulttimaineensa joukkueena rakentamisen he aloittivat nimenomaan sen jälkeen, kun painivat ensimmäisen kerran yhdessä ROHissa helmikuussa 2007. Heti debyytissään Steen ja Generico haastoivat Briscoet mestaruuksista, mutta epäonnistuivat tavoitteessaan nousta mestareiksi. Nyt heillä oli uusi mahdollisuus.

No niin, olihan tämä ihan saatanallista tykitystä. ROHille on kyllä näiltä ajoilta annettava kaikki kunnia siitä, että joukkuedivisioona oli aivan upeassa iskussa ja rosterissa oli useita mahtavia joukkueita. Steenerico kuuluu ehdottomasti omiin all time -suosikkijoukkueisiini, ja heidän taistelunsa Briscoe Brotherseja vastaan ovat häkellyttävän taidokasta katsottavaa. Toki tässä ottelussa oli osittain ihan se sama "ROH-vika" kuin suurimmassa osassa muitakin otteluita, että matsi oli alusta loppuun aika järisyttävää tykittelyä, mutta tässä oli kuitenkin alkupuolella myös se rauhallisempi rakenteluvaihe, josta sitten kasvettiin kohti lopun huimaa meininkiä. Arvosanaltaan tämä on hyvin rajatapaus siinä, nouseeko tämä silmissäni huippuotteluiden joukkoon, mutta annan tälle lopulta kuitenkin juuri ja juuri neljä tähteä, koska 15 minuutin joukkueottelussa harvoin - jos koskaan - on saatu aikaiseksi yhtä häkellyttävän vaikuttavaa mähinää kuin tässä matsissa. Huippuottelu, muttei siis MOTYC-tasoa.
**** (16:06)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Briscoe Brothers (Jay pinned Generico after a Spike Jay Driller)

Takeshi Morishima (c) vs. Jimmy Rave - ROH World Championship
NOAHista Yhdysvaltoihin vakituiseksi kasvoksi saapunut ROHin maailmanmestari Takeshi Morishima oli jatkanut ylivoimaista dominanssiaan ROHissa myös Respect Is Earned -tapahtuman jälkeen. Nyt hän sai haastajakseen ROHissa pitkään painineen Jimmy Raven. Vuonna 1999 uransa aloittanut Rave oli ollut ROHin vakionimi vuodesta 2003 alkaen ja kuulunut muun muassa ROHia dominoineeseen The Embassy -stableen. Viime aikoina Rave oli kuitenkin jäänyt firmassa midcardiin ja hieman tyhjän päälle, mutta nyt yllättäen hänellä oli annettu mahdollisuus haastaa ylivoimainen mestari ROHin päämestaruudesta. Ennen ottelua nähtiin Raven videopromo, jossa Rave lupasi tehdä kaikkensa saadakseen Morishiman luovuttamaan. Todellisuudessa tässä vaiheessa ROHissa oli kaiketi jo tiedossa, että Rave oli jättämäisillään firman ja siirtymässä painimaan TNA:han. Tämä jäi siis Raven viimeiseksi ROH-ppv-esiintymiseksi tällä erää.

Tämä matsi kaiketi tunnetaan termillä "perseraiskaus". Jimmy Rave oli siis päättänyt lähteä TNA:han, ja ROH sitten näytti hänelle ovea tällaisella squashmaisella mestaruusottelulla. Se on sääli, koska Morishima ja Rave olisivat varmasti voineet painia myös oikeasti kovan ottelun, mutta nyt siihen ei annettu mahdollisuutta, koska oleellisempaa oli vain nöyryyttää Ravea ennen TNA:han siirtymistä (mikä oli toki vähän höhlää silleinkin, että Raven TNA-ppv-debyytti oli jo ehtinyt tapahtua ennen kuin tämä tapahtuma esitettiin ppv:nä). Kunniaa pitää antaa silti Ravelle siitä, että hän hoiti tämän matsin kunniakkaasti, myi Morishiman liikkeet hyvin ja sai mestarin näyttämään taas pirun hyvältä. Eipä tässä sen kummempaa, ihan viihtyisä mestaruusottelu-squashrymistely. Seuraavassa tapahtumassa sitten vihdoin oikea mestaruusottelu ROHin päämestaruudesta?
*½ (3:56)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Takeshi Morishima (Back Drop Driver)

Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson - ROH World Title Shot
Ei, edellinen ottelu ei todellakaan ollut tämän ppv:n Main Event, vaan illan päättävä ottelu oli Nigel McGuinnessin ja Bryan Danielsonin välinen ykköshaastajuusottelu. Tätä ottelua ei siis oikeasti käyty samaisessa Chicagon tapahtumassa kuin muut ppv:ssä esitetyt ottelut, vaan matsi oli painittu jo aiemmin Philadelphiassa järjestetyssä tapahtumassa. Kuten edellisen arvostelun Main Eventin kohdalla kirjoitin, Bryan Danielson ja Nigel McGuinness olivat olleet yli vuoden ajan yksi ROHin kuumimmista feudipareista, ja he olivat otelleet yhdessä useita legendaarisia otteluita Danielsonin maailmanmestaruuskauden aikana. Kenties legendaarisin ottelu oli se, jossa yhdistettiin ROH World -mestaruus ja ROH Pure -mestaruus. Viime vuoden lopussa Danielson kuitenkin hävisi mestaruutensa ja jäi sen jälkeen kuukausiksi pois parantelemaan vammojaan. Keväällä Danielson teki paluunsa, ja nyt hän halusi nousta takaisin maailmanmestariksi. Ikävä kyllä McGuinnessilla oli täsmälleen sama suunnitelma, ja nyt he kohtaisivat toisensa ottelussa, jonka voittaja pääsisi haastamaan Takeshi Morishiman ROH World -mestaruudesta.

Huh huh. En tiedä, mitä sanoa. Olen katsonut Drivenin aikoinaan silloin 13 vuotta sitten, kun tämä show lähetettiin, mutta jostain syystä minulla ei ollut muistikuvaa tästä Danielsonin ja McGuinnessin välisestä Main Eventistä. Ehkä se johtui siitä, että tämä matsii menee mielessäni sekaisin joidenkin muiden näkemieni McGuinnessin ja Danielsonin välisten otteluiden kanssa. Ehkä se johtuu siitä, etten vain tuolloin 13 vuotta sitten osannut vielä arvostaa tätä ottelua tarpeeksi. Mene ja tiedä. Tämä ottelu oli nimittäin aika lailla täydellinen. Tämä oli ihan saatanallisen upea ottelu, jota ihailin alusta loppuun aivan täysillä ja joka... No, en tiedä edes mitä sanoa. Tämä oli aivan perkeleellisen upea ottelu.

Täydellinen alkuvaiheen rauhallinen rakentelu, jossa molemmat hakivat lukkoja ja osoittivat teknistä osaamistaan. Sen jälkeen pirun intensiivinen ja väkivaltainen tappelu kehän ulkopuolella, jossa nähtiin pari tosi rajun näköistä bumppia. Ei silti mitään selaista överiksi vedettyä sekopäistä bumppailua mitä nykyisin tuntuu näkevän jatkuvasti. Kaikki pidettiin sopivasti mittasuhteessa, kaikilla bumpeilla (ainakin lähes kaikilla) oli tarkoituksensa ja kaikki tuntui merkitykselliseltä. Tämän vaiheen jälkeen siirryttiin kehään, jossa Danielson aloitti McGuinnessin selän työstämisen upeasti. McGuinness myi tätä selkävammaansa sitten aina ottelun loppuun asti likipitäen täydellisesti, ja selkävammaa käytettiin hyväksi useissa spoteissa. Kun tästä selän työstämisestä päästiin eteenpäin, alkoi sitten todella pitkä ja aivan mieletön lopputaistelu, joka sekään ei ollut mitään usein ROHille tyypillistä sekopäistä non-sellausta ja loputonta spottitykittelyä, vaan McGuinness ja Danielson olivat harkinneet jokaisen spotin täydellisesti ja kaikki tuntui olevan viimeisen päälle mietittyä... Ai jumalauta. Tämä matsi on mitä todennäköisemmin vuoden 2007 paras ottelu - ja samalla ensimmäinen viiden tähden ottelu tässä projektissani yli kahteen vuoteen.
***** (25:33)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Bryan Danielson (Cattle Mutilation)

*** Bryan Danielson
** Nigel McGuinness
* El Generico

Kokonaisarvio Drivenistä: Olin jo ennen Main Eventiä sitä mieltä, että tämä ei ollut ROHin ppv:ksi lopulta niin erikoinen, ja olin taipumassa antamaan tälle enemmän Ok:n kuin Hyvän arvosanan. Mallikas tapahtumahan tämä toki oli jo ennen Main Eventiä: mainio opener, pari hyvää ottelua, pari toimivaa squashia ja yksi huippuluokan joukkueottelu. Silti ****-ottelukaan ei vetänyt vertoja esimerkiksi edellisen ROHin ppv:n huippuotteluille ja jätti toivomaan lisää. Samoin jätti koko tapahtuma... Ennen kuin sitten täydellinen Main Event lunasti kaikki odotukset. Ai saatana mikä ottelu. Olen vieläkin fiiliksissä. Main Eventinsä ansiosta tämä nousee Hienoksi ja vuoden parhaaksi ppv:ksi.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
8. TNA No Surrender - Ok
9. TNA Final Resolution - Ok
10. TNA Destination X - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. WWE One Night Stand - Ok
---------------
14. WWE SummerSlam - Kehno
15. TNA Victory Road - Kehno
16. WWE Judgment Day - Kehno
17. WWE No Way Out - Kehno
18. TNA Hard Justice - Kehno
19. WWE The Great American Bash - Kehno
20. TNA Against All Odds - Kehno
21. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
22. WWE Unforgiven - Surkea

[kenitys]

NO MERCY 2007

Huh huh. Viime ppv:n alla WWE:n alla oli tiukka tilanne. Yli kymmenen firman tähteä (mukaan lukien kaksi mestaria) oli kärynnyt steroidien tilaamisesta yhdessä koko painihistorian suurimmassa skandaalissa. Kaikki oli jouduttu hyllyttämään, mikä tarkoitti sitä, että loukkaantumisten takia jo valmiiksi ohut roster oli entistä ohuempi. No, nyt suurin osa hyllytyksistä oli ohi, ja tilanne oli vähitellen palaamassa normaaliksi. Mitään hätää siis ei olisi enää, kunhan firman suurin tähti ja yli vuoden ajan WWE:n päämestaruutta hallussaan pitänyt painija ei vain loukkaantuisi...

Kunhan.

Niinpä.

Selostajina Raw'sta JR ja King, SD:stä Cole ja JBL, ECW:stä Styles ja Tazz. Haastattelijana Todd Grisham.

In ring angle w/ Mr. McMahon, William Regal, Randy Orton & Triple H
Kyllä vain. Tätä iltaa ei suinkaan avattu ottelulla, vaan sillä, että WWE:n puheenjohtaja Mr. McMahon ja Raw'n General Manager William Regal saapuivat paikalle. Kehässä heitä odotti WWE:n mestaruusvyö, joka oli - kyllä vain - vakatoitu tästä hetkestä lähtien. Se johtui siitä, että WWE:n mestari John Cena oli loukkaantunut. Mr. McMahonin mukaan Cenan loukkaantuminen oli niin paha, että hän saattaisi joutua olemaan kehästä pois jopa vuoden. Ja ei, tämä ei ollut storylineä. Tämä oli totisinta totta. John Cena oli todellakin loukkaantunut, ja lääkäreiden arvio oli se, että hän joutuisi olemaan kehästä pois jotain kuuden ja kahdentoista kuukauden väliltä. WWE:n suurin tähti, yli vuoden ajan WWE:n tärkeintä mestaruutta hallussaan pitänyt John Cena oli loukkaantunut. Tämä oli todennäköisesti pahin mahdollinen tilanne, mitä WWE saattoi kuvitella. Mikä pahinta, John Cena oli loukkaantunut ALLE VIIKKO ennen tätä No Mercyä, ppv:tä edeltävässä Raw'ssa. Cenan oli tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Randy Ortonia vastaan Last Man Standing -ottelussa, ja nyt WWE:llä ei ollut mitään korvaavaa vaihtoehtoa. Storyline-selitys Cenan loukkaantumiselle oli tietenkin se, että muidenkin painijoiden vakavista loukkaantumisista vastannut Orton oli potkaissut myös Cenaa Punt-potkullaan päähän ja aiheuttanut tälle aivovamman. Todellinen syy oli kuitenkin se, että juuri ppv:tä edeltävässä Raw'ssa kuukauden mittaisen hyllytyksensä jälkeen paluunsa tehnyt ja pahasta epäonnesta urallaan kärsinyt Mr. Kennedy sinetöi lopullisesti uransa epäonnistumisen aiheuttamalla Cenalle loukkaantumisen botchatulla Hip Tossilla.

No, se siitä. Nyt McMahon ja Regal seisoivat siis kehässä. Regal pysyi hiljaa, mutta McMahon ilmoitti, että tässä ppv:ssä kruunataan uusi WWE:n mestari, koska hän oli jo etukäteen luvannut, että tässä ppv:ssä tehtäisiin historiaa. Lisäksi McMahon korosti, että oli luvannut antaa "yleisölle, mitä yleisö haluaa". Yleisö vastasi McMahonille valtaisalla "Y2J"-chantilla, koska näihin aikoihin Raw'ssa oli alkanut pyöriä mystisiä "SAVE.US"-mainosvideoita, joiden monet uskoivat viittaavan siihen, että Chris Jericho tekisi paluunsa WWE:hen yli kahden vuoden poissaolon jälkeen. McMahonia chantti vain nauratti, ja hän vastasi, että Y2J:tä yleisö ei saisi. Sen sijaan hän julistaisi Raw'lle uuden mestarin, joka olisi.... RANDY ORTON. Kun McMahon kuulutti Ortonin nimen, Ortonin sisääntulomusiikki alkoi soida, ja Orton saapui paikalle ihmeissään. McMahon ojensi mestaruusvyön Ortonille, joka nosti sen innoissaan ilmaan ja valtaisat pyrot paukkuivat areenalla. Kyllä vain, Randy Ortonista oli näin tehty WWE:n uusi päämestari. William Regal onnitteli Ortonia mestaruudesta mutta muistutti sen jälkeen häntä, että mestaruutta pitäisi puolustaa vielä tänään, koska tälle ppv-yleisölle oli luvattu mestaruusottelu. McMahon oli kuitenkin sitä mieltä, että Orton itse saisi päättää, ketä vastaan hän puolustaisi mestaruuttaan.

Ja silloin alkoi soida Triple H:n musiikki. Paluunsa SummerSlamissa tehnyt Triple H oli ajautunut heti alkusyksystä taas pahoihin erimielisyyksiin Vince McMahonin kanssa, ja nyt hän saapui "onnittelemaan" Ortonia mestaruudesta. Selvää oli kuitenkin se, että HHH:n mielestä Orton ei ollut ansainnut mestaruuttaan ja että mestaruus kuuluisi ennemmin hänelle. Triple H ehdotti, että Orton puolustaisi vyötään häntä vastaan, mutta Orton kieltäytyi kunniasta. HHH:ta Ortonin kieltäytyminen nauratti. Hän sanoi arvanneensa, että Orton vastaisi näin, koska "ei haluaisi, että toinen mestaruuskausi jäisi lyhyemmäksi kuin ensimmäinen". Tämän jälkeen Triple H suuntasi kuittailunsa Vincelle. HHH alkoi sanallisesti höykyttää Vinceä ja ilmoitti, että tämä on pelkuri, koska ei uskalla buukata Ortonin ja HHH:n välille mestaruusottelua. Viimeiseksi vakuudeksi Triple H ilmoitti, että Vincellä ei ole housuissaan "grapefruitseja", vaan pelkät rusinat. Se oli Vincelle liikaa. Hän raivostui ja ilmoitti, että HHH saa haluamansa ottelun nyt. Randy Orton vastaan Triple H WWE:n mestaruudesta. Tuokaa tuomari paikalle.


Randy Orton (c) vs. Triple H - WWE Championship
Ja näin käsissämme oli illan opener, joka käytäisiin WWE:n päämestaruudesta. Muistan katsoneeni tämän No Mercyn vuonna 2007 heti seuraavana päivänä tapahtuman lähettämisen jälkeen, vaikka muuten tämä oli edelleen sitä aikaa, kun olin lopettanut WWE:n katsomisen ja seurasin firman tapahtumia hyvin harvakseltaan. Halusin kuitenkin nähdä, mitä tässä tapahtumassa tulisi tapahtumaan, kun yhtäkkiä yli vuoden ajan mestaruutta hallussaan pitänyt John Cena oli poissa kuvioista ja WWE joutui täysin improvisoimaan. Sen muistan, etten vuonna 2007 uskonut, että show alkaisi tällä tavalla, ja kieltämättä tämän katsominen oli nytkin hämmentävää. Olin aika lailla varma, että muistin, miten tämä ottelu tulisi päättymään, mutta en silti uskonut sitä ennen kuin näin. No, muutenhan tämä Ortonin ja Triple H:n ottelu oli varsin yllätyksetön. Aika perusbrawlausta, jonka nämä kaksi osaavat oikein mallikkaasti, mutta ei mitään sellaista, mitä ei olisi näiltä aikaisemmin nähty. Hyvä ottelu, mutta toki enemmän voisi firman päämestaruusottelulta toivoa.
*** (11:06)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Triple H (Roll up)

Jeff Hardy & Paul London & Brian Kendrick vs. Mr. Kennedy & Lance Cade & Trevor Murdoch
Tämän ottelun ilmoitettiin olevan impromptu-ottelu. Mitä matseja tähän ppv:hen oli siis alun perin buukattu, kun kokonaisuudessaan noin puolet illasta käytettäisiiin WWE:n mestaruuden kanssa säätämisee (palataan tähän vielä myöhemmin tässä arvostelussa) ja sen lisäksi tähän tarvittiin vielä yksi impromptu-ottelu? No, samapa tuo. Hyvä, että kortti saatiin täyteen. Cade ja Murdoch olivat siis edelleen World Tag Team -mestarit, jotka jatkoivat kamppailuaan Paul Londonin ja Brian Kendrickin kanssa. Jeff Hardy oli puolestaan syyskuun alussa tehnyt paluun loukkaantumisensa jälkeen ja noussut heti comebackinsa jälkeen taas kerran IC-mestariksi. Pian tuon jälkeen Hardy olikin ystävystynyt itseään painityyliltä paljon muistuttavien Kendrickin ja Londonin kanssa, ja ppv:tä edeltävässä Raw'ssa Hardy, Kendrick ja London olivat voittaneet kuuden miehen joukkueottelussa Caden, Murdochin ja Shelton Benjaminin. Nyt Cade ja Murdoch olivat vaihtaneet joukkuepariaan, kun Benjaminin paikan tässä ottelussa otti Mr. Kennedy, joka oli siis myös ollut kuukauden ajan poissa painikeästä steroidikohun takia, tuhonnut samalla käytännössä haaveensa Main Event -pushista, loukkaannuttanut heti paluuottelussan John Cenan ja tuhonnut lopullisesti uransa. Vuosi 2007 ei todellakaan ollut Kennedyn vuosi.

Tämä matsi jatkoi aika lailla sitä samaa kaavaa kuin viime ppv:ssä nähty joukkuemestaruusottelu. Kendrik ja London ovat pirun taitava kaksikko ja saavat melkein kenet tahansa näyttämään hyvältä, ja Cade sekä Murdoch on helppoa kantaa hyvään otteluun. Nyt soppaan oli vieläpä lisätty jälleen iskussa oleva Jeff Hardy ja uuden kärsimystaipaleen läpi taistellut Mr. Kennedy. Kaikilla oli siis paljon näytönhalua, ja lopputuloksena olikin todella vauhdikas kymmenminuuttinen kuuden miehen joukkueottelu. Lopussa matsi yltyi ehkä jopa hieman turhan sekavaksi sekoiluksi, mutta toisaalta London, Kendrick ja Hardy loistivat siinäkin erinomaisella liikkumisellaan. Lisäksi ottelun lopetus oli pirun näyttävä, on joka kerta ilo nähdä matsin lopettanut liike silloin harvoin, kun sitä pääsee ihailemaan. Kokonaisuutena tämä oli siis oikein mainiota mähinää alusta loppuun, ja vaikka tässä nyt ei mitään sen kummempaa nähty, niin paikkansa kortissa tämä hoiti oikein mallikkasti.
*** (8:05)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Mr. Kennedy & Lance Cade & Trevor Murdoch (Kennedy pinned London after a Green Bay Plunge)

CM Punk (c) vs. Big Daddy V w/ Matt Striker - ECW Championship
Ai että. Big Daddy V:n ppv-debyytti. Edellisen kerran kun Viscera oli siis nähty ppv:ssä, hän oli ollut vielä harmiton "World's Largest Love Machine", joka paini joukkueena Charlie Haasin kanssa ja oli rakastunut Raw'n kehäkuuluttaja Lilian Garciaan. Kesällä Viscera oli kuitenkin draftattu ECW:hen, minkä jälkeen hän oli kadonnut muutamaksi viikoksi ruudusta - ja kun hän teki paluunsa, hän palasi muuttuneena miehenä. Matt Striker esitteli nimensä muuttaneen Big Daddy V:n elokuussa ECW:ssä, ja Big Daddy V oli todellakin ISO. Nyt kyseessä ei ollut enää hempeä ja satiiniasuihin pukeutunut Viscera, vaan ylävartalon paljastavaan haalariin pukeutuva jättiläismäinen kokoinen korsto, joka kostaisi Strikerin puolesta kenelle tahansa painijalle. Heti debyytissään Big Daddy V tuhosi Boogeymanin niin, että tätä ei ollut nähty sen jälkeen kehässä. Nyt lokakuussa Big Daddy V:n oli aika astua entistä isompiin otteluihin. ECW:n General Manager Armando Estrada oli nimittäin järjestänyt ECW:n mestaruudesta ykköshaastajuusturnauksen, jonka oli voittanut Tommy Dreamer. Tässä ppv:ssä oli siis tarkoitus nähdä mestaruusottelu CM Punkin ja Tommy Dreamerin välillä, mutta ppv:tä edeltävässä ECW:ssä Big Daddy V oli hyökännyt Strikerin käskystä Dreamerin kimppuun ja piessyt hänet niin pahasti, että Dreamer ei pystynyt painimaan tässä ottelussa. Niinpä Estrada päätti, että Big Daddy V ottaisi Dreamerin paikan ottelussa ja haastaisi Punkin ECW:n mestaruudesta.

No niin, tässähän ei ollut mitään järkeä. Miksi helvetissä Matt Striker sekaantuisi Big Daddy V:n otteluun vain hädin tuskin kaksi minuuttia ottelun alkamisen jälkeen, kun Big Daddy V ei ollut millään tavalla hätää kärsimässä tässä ottelussa? Tämä... Tämä on vain puhtaasti typerää. On idioottimaista, että ottelu päättyy diskaukseen, jos diskauksen hankkimiselle ei ole mitään syytä. Tämä oli ihan samalla tavalla idiotismia kuin SummerSlamin Khali vs. Batista, jossa Khali löi Batistaa tuolilla päähän ja tuli diskatuksi, vaikka mitään syytä sellaiselle ei olisi. No, tämän typerän lopetuksen takia ottelu ei siis päässyt kunnolla edes alkamaan, eli lopputuloksena oli ottelu, joka ei oikeastaan ollut edes ottelu. Toki on todettava, että Punkin ja Big Daddy V:n ottelu ei ole sellainen, mitä nyt olisin toivonut pääseväni katsomaan kovin pitkänä otteluna, koska lopputuloksena tuskin olisi ollut mitään kovin maininnan arvoista. Sääli, että ECW:n mestaruus on nyt ajautunut tällaiseen tilanteeseen.
½ (1:37)
Voittaja:

► Näytä spoileri

CM Punk (Via DQ)

Pizza Eating Contest w/ Matt Hardy & MVP
Tässä välissä jatkettiin sitten Matt Hardyn ja MVP:n feudia pizzansyöntikilpailulla. MVP ei siis edelleenkään ollut täysin painikunnossa, ja niinpä viikosta toiseen erinäisillä kilpailuilla jatkunut WWE Tag Team -mestaruuksia kantavan kaksikon vihanpitoa pidettiin yllä monenlaisilla kilpailuilla. Viime viikkoina oli nähty muun muassa punnerruskilpailu ja amerikalaisen jalkapallon heittokilpailu, jotka MVP oli voittanut huijaamalla. Nyt WWE oli päättänyt huolehtia, että huijaamista ei voisi tapahtua, ja niinpä kilpailun juontajaksi oli tuotu Tazz ja tuomareiksi Maria sekä Melina. Ennen kilpailun alkua MVP ja Hardy soittivat toisilleen suuta, kunnes Tazz käski molempien tukkia suunsa pizzalla. Sitten alkoi pizzansyönti, jonka Hardy tietenkin voitti - kunnes kilpailun päätteeksi hän "nolasi" MVP:n oksentamalla MVP:n päälle pizzansa. Okei, tämä ei ollut mikään paras osa MVP:n ja Hardyn kilpailua, mutta samalla tämä jatkoi kuitenkin juonikuviota, joka oli ehdottomasti yksi kirkkaimmista valopilkuista WWE:n vuoden 2007 syksyssä. Lisäksi Tazz oli loistava roolissaan yrittäessään kysyä kysymyksiään Hardyltä ja MVP:ltä, joilla molemmilla oli suu täynnä pizzaa. Ihan hauska väliangle.


Triple H (c) vs. Umaga - WWE Championship
Ilta WWE:n mestaruuden ympärillä ei todellakaan ollut ohi. Triple H oli siis onnistunut yllättämään fanit, Randy Ortonin ja ennen kaikkea Mr. McMahonin nappaamalla WWE:n mestaruuden Ortonilta Roll upilla vain kymmenisen minuuttia sen jälkeen, kun Mr. McMahon oli julistanut Ortonin uudeksi WWE:n mestariksi. Tämä oli katastrofi erityisesti McMahonin mielestä, koska hän vihasi Triple H:ta. Siihen oli toki useitakin syitä, joista vain yksi oli D-Generation X:n ja McMahonien viimevuotinen ikuisuusfeud. Tuoreempi syy McMahonin ja Triple H:n vihanpidolle oli se, miten HHH oli pilkannut McMahonia siitä lähtien, kun oli paljastunut, että Mr. McMahon avioton poika oli Hornswoggle. McMahon oli jo hyvän aikaa ennen No Mercyä päättänyt, että tässä ppv:ssä hän tekisi lopun Triple H:n pilkasta, ja niinpä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa McMahon marssitti paikalle kuukauden ajan poissa Raw'sta olleen tutun tuhokoneensa Umagan. Umaga hyökkäsi saman tien HHH:n kimppuun, ja McMahon ilmoitti, että nämä kaksi kohtaisivat toisensa No Mercyssä. No, nyt suunnitelmat olivat muuttuneet, kun Triple H olikin paininut jo illan avausottelussa Ortonia vastaan mestaruusottelussa... Paitsi että pian tuon ottelun jälkeen backstagella McMahon marssi Triple H:n luokse virnuillen ja kertoi, että hän oli luvannut "antaa faneille, mitä fanit halusivat". Niinpä McMahonin mukaan oli selvää, että etukäteen ppv:hen luvattua ottelua Umagan ja Triple H:n välillä ei voitaisi perua. Tuo ottelu käytäisiin suunnittelusti - ainut muutos olisi se, että nyt tuossa ottelussa olisi panoksena WWE:n päämestaruus, jonka Triple H oli juuri voittanut Randy Ortonilta.

Mitäpä tästäkään nyt sen enempää sanomaan? Ensimmäisenä pitää oikeastaan ylistää sitä, miten Triple H myi upeasti kaikki Umagan liikkeet, sai Umagan näyttämään pirun vaaralliselta ja uskottavalta tuhokoneelta ja jatkoi ottelun tarinan kertomista myymisellään vielä ottelun päättymisen jälkeen. HHH siis teki ehdottomasti parhaansa tässä ottelussa kaikin puolin, mutta parhaansakin tekemisestä huolimatta tämä oli vain noin 7-minuuttinen brawlaus, minkä takia tällä ei yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia nousta erityisen hienoksi otteluksi. Tämä oli hyvä ja intensiivinen tappelu näiden kahden isokokoisen miehen välillä, mutta näistä lähtökohdista tämä ei voinut yltyä parempaan lopputulokseen kuin mihin nyt päädyttiin. Tällaisena tämä oli omassa roolissan viihdyttävä, mutta olisi toki WWE:n päämestaruusottelulta voinut toivoa. Mutta sen verran erikoinen ilta on käynnissä, että ehkä sillä päämestaruusottelun asemalla ei ole niin väliä.
**½ (6:33)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Triple H (Pedigree)

Finlay vs. Rey Mysterio
Smackdownissa ylemmässä keskikortissa oli viimeaikaisten loukkaantumisten ja steroidikohujen jälkeen aika paljon tyhjää tilaa, ja niinpä Unforgivenin jälkeen Rey Mysterio ja Finlay olivat ajautuneet erimielisyyksiin ilman sen suurempaa syytä. Finlayn mielestä paluunsa tehnyt Mysterio ei vain ollut ansainnut paikkaansa Smackdownin tähtenä, ja hän päätti tehdä nyt selvää Mysteriosta, jotta Mysterion kaltaiset hyppypavut eivät veisi tilaa Finlayn tapaisilta oikeilta painijoilta, jotka "rakastivat tapella". Ennen ppv:tä Finlay oli jo hyökännyt shillelaghin avulla brutaalisti Mysterion kimppuun, ja nyt uhkana oli se, että Finlay käyttäisi tuttua apuvälinettä hyödykseen uudestaan.

Äh, sääli. Tämä ottelu jätti toivomaan enemmän. Ymmärrän toki, että WWE haluaa rakentaa isompaa juonikuviota Finlayn ja Mysterion välille eivätkä halua tarjota kaikkea heti ensimmäisessä ottelussa. Toisaalta tässä ppv:ssä on jo niin monta muuta ottelua, jotka ovat olleet enemmänkin rakentelua kuin isoja otteluita, niin olisin toivonut, että ehkä tällainen midcard-feud olisi voinut toimia täyspitkänä tykittelyotteluna heti tässä ppv:ssä. Mutta nyt ei niin toimittu, ja olen toki sitä mieltä, että tämä oli feudia eteenpäin rakentavana otteluna erinomainen. Finlayn feikkiloukkaantumistemppu oli oikeasti hienosti toteutettu, ja sitä ennen bumppi oli todella pahan näköinen. Samoin Finlayn tarjoama beatdown Mysteriolle feikkiloukkaantumisen jälkeen oli pirun näyttävän näköinen. Tätäkin oleellisempaa oli kuitenkin se, että kehässä Finlay ja Mysterio tarjosivat pirun toimivan ja intensiivisen matsin, jossa Mysterio pääsi osoittamaan loistavaa high flying -osaamistaan ja Finlay taas ensiluokkaista tekniikkapainiaan. Nyt tämä jäi siis kuitenkin "vain" hyväksi otteluksi, mutta potentiaalia olisi varmasti enempäänkin.
*** (9:00)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Contest (Match was stopped after Finlay was "injured")

Candice Michelle (c) vs. Beth Phoenix - WWE Women's Championship
Öh, nämä kaksi kohtasivat toisensa edellisessä ppv:ssä mestaruusottelussa, mutta tuolloin Candice onnistui monien mielestä hieman onnekkaastikin säilyttämään mestaruutensa. Beth Phoenix ei voinut hyväksyä tappiotaan, vaan kävi Raw'ssa muun muassa kehäkuuluttaja Lilian Garcian kimppuun, jolloin Candice saapui puolustamaan Liliania ja lopulta näiden kahden välille buukattiin uusi mestaruusottelu ppv:hen. Siinäpä se tarina kai olennaisimmilta pointeiltaan. Ja kuten kuvasta näkyy, Beth Phoenix oli kuluneen kuukauden aikana muutanut ulkonäköään ja tyyliään enemmän siihen suuntaan, jollaisena hänen "Glamazon"-hahmonsa parhaiten muistetaan.

TGABin kohdalla intouduin kehumaan Candice Michellen kehittyneisyyttä aika paljonkin, mutta nyt täytyy ottaa jo aika paljon takaisin. En tiedä, oliko Great American Bashissa Candicella jotenkin todella hyvä päivä vai onko sitten vain niin, että Beth Phoenixin ja Candice Michellen kemiat eivät kohdanneet ollenkaan samalla tavalla kuin Candicen ja Melina. Vielä Unforgivenissä annoin ottelulle kaksi tähteä, koska Phoenix teki helvetisti töitä ja Phoenixin yrittämisen ansiosta näiden kahden kohtaamisesta rakentui ok ottelu. Nyt kuitenkin Candice oli sen verran paljon vastuussa tästä ottelusta, ja jostain syystä homma ei vain toiminut ollenkaan samalla tavalla kuin TGABissa, että matsi jäi lopulta aika sekavaksi. Asiaa ei auttanut se, että Candicen liikkeissä oli edelleen paljon botcheja. Ehkä hän nyt ei vain sitten ollut ihan mestaruuskuvioiden tasoinen naispainija kuitenkaan, vaikka nostan hattua Candicelle helvetinmoisesta yrittämisestä. Tämä olisi muuten jäänyt ihan puhtaasti huonoksi otteluksi, mutta lopulta Phoenix kuitenkin kantoi matsia hieman paremmaksi kovalla yrittämisellä ja perhanan murhaavalla lopetuksella. Siitä puolikas lisää tälle.
*½ (4:32)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Beth Phoenix (Fisherman's Buster)

Batista (c) vs. The Great Khali w/ Ranjin Singh - Punjabi Prison Match for the World Heavyweight Championship
The Great Khalin hallintakausi Smackdownin päämestaruuskuvioissa oli päättynyt Unforgivenissä, kun Batista oli onnistunut selättämään Khalin Spinebusterin jälkeen ja noussut Smackdownin päämestariksi ensimmäisen kerran sitten WrestleMania 23:n. Nyt edessä oli kuitenkin pakollinen paha, kun Gret Khali halusi käyttää oikeutensa revanssiin, ja hän haastoi Batistan Punjabi Prison -otteluun. Batista tietenkin rehtinä taistelevana mestarina suostui mihin vain, ja tässä sitä nyt oltiin. Tämä oli historian toinen Punjabi Prison -ottelu - ja ensimmäinen, johon Khali pääsi osallistumaan. Ottelun säännöt olivat varsin simppelit: kehää ympäröi kaksi jättimäistä bambuhäkkiä. Sisempi oli kiinni kehässä, ja siinä oli neljä ovea. Jokaisen oven saattoi tuomarin pyynnöstä avata kerran, mutta vain kerran. Jos ovesta ei pääsisi ulos minuutin aikana, ovi menisi lukkoon ja sitä ei voisi avata enää koskaan. Painijoiden tavoitteena oli päästä jostakin neljästä ovesta ulos, jotta he pääsisivät kehän ulomman häkin luokse. Tuo häkki oli vielä sisempää häkkiä isompi, ja siinä ei ollut ovia ollenkaan. Ainut keino olisi kivuta häkin päälle ja sitten ulos. Ottelun voittaisi se, joka pääsisi ensin kokonaan ulos Punjabi Prison -rakennelmasta.

Tästä ottelusta voi varmasti olla montaa mieltä, mutta itse tykkäsin tästä yllättävän paljon. Jälleen kerran buukkaus onnistui pelastamaan Great Khalin ottelun, vaikka en millään uskonut, että Khalin ja Batistan singles-ottelu voisi toimia. Toki tässäkin oli paljon Khalin tuomaa kankeutta, mutta itse painiosuus onnittiin pitämään niin perusasioissa ja molempien miesten vahvuuksissa, että itse asiassa homma oli ihan toimivaa katsottavaa. Remmillä hakattiin molempia kunnolla, Khali otti pari kunnon bumppia ja Batista puolestaan otti bumppia sitten sitäkin enemmän. Batistalle ehdottomasti siis pisteet siitä, että hän teki tässä ottelussa parhaansa. Kun tähän sitten yhdistetään se, että minulla on ollut aina sairas kiinnostus Punjabi Prison -ottelua kohtaan, niin en voinut olla tykkäämättä ottelun lopetuksesta. Ymmärrän, että joidenkin mielestä ottelun lopetus oli idioottimainen, koska sillä ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä painin kanssa, mutta minulle tuo lopetus toimi loistavasti ja se oli paljon kiinnostavampi kuin mikään perus painityylinen lopetus näiden kahden välillä olisi ollut. Mutta nyt toivottavasti ei enempää Khalia mestaruusotteluihin, kiitos.
**½ (14:47)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Batista

Triple H (c) vs. Randy Orton - Last Man Standing Match for the WWE Championship
Voi kyllä vain. Ilta ei suinkaan ollut vielä ohi edellisen ottelun jälkeen, vaan seuraavaksi oli vuorossa illan Main Event - eli illan KOLMAS WWE-mestaruusottelu. Sen jälkeen kun Triple H oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa ottelussa Umagaa vastaan, Mr. McMahon marssi sadistinen hymy kasvoillaan sairaanhoitohuoneeseen Triple H:n luokse ja ilmoitti, että Hunterin ilta ei suinkaan ollut ohi. McMahon sanoi luvanneensa antaa katsojille, mitä he halusivat. Lisäksi hän oli luvannut, että tänä iltana tehtäisiin historiaa. Niinpä HHH joutusi puolustamaan mestaruuttaan VIELÄ KERRAN, koska Randy Orton oli entisen mestarin roolissa vaatinut, että hän saisi revanssiottelunsa heti samana iltana. Eikä tässä kaikki: Ortonin ja HHH:n mestaruusottelu käytäisiin Last Man Standing -säännöillä, kuten Ortonin ja Cenan ottelu oli tarkoitus käydä.

Huh, jos WWE jotain osaa, niin isot Main Eventit. Show'n avaava ottelu Ortonin ja HHH:n välillä oli perushyvä brawlaus, mutta nyt tarjolla oli jotain muuta. Hunter myi heti ottelun alusta lähtien "loukkaantumistaan" erinomaisesti, ja Orton puolestaan hyödynsi sitä juuri niin kuin tällaisessa ottelussa kuuluukin. Heti ensimmäisten minuuttien intensiivinen brawlaus oli jo erittäin hyvää menoa, mutta kun matsi eteni puolivälin kohdalla odotettuun HC-vaiheeseen, nousi tämä kiistattomasti huippuotteluksi. Ehdottomasti paras HHH:n ja Ortonin ottelu, jonka olen nähnyt. Olin hyvin lähellä antaa tälle jopa neljä ja puoli tähteä, mutta joku pieni fiilis tästä jäi kuitenkin puuttumaan, että tämä ei mielessäni ihan sille tasolle yltänyt. Ottelun lopussa molemmat miehet ottivat kovaa bumppia, myivät liikkeitä hienosti, ja erityisesti Triple H:n bleidaus oli pirun uskottava. Ottelun lopetus olisi ehkä voinut olla vielä ikimuistoisempi, mutta kyllä se näinkin toimi. Loistava lopetus show'lle.
**** (20:25)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Randy Orton (RKO on the announcer's table)

*** Triple H
** Randy Orton
* Rey Mysterio

Kokonaisarvio No Mercystä: Noh, eihän tämäkään ppv mikään mestariteos ollut. Toisaalta WWE:lle pitää antaa hieman armoa, koska noin puolet ppv:stä jouduttiin käytännössä repäisemään tyhjästä sen jälkeen, kun John Cena loukkaantui alle viikko ennen ppv:tä. Ja kuten WWE niin usein muutenkin historiansa aikaan oli osoittanut, usein WWE oli parhaimmillaan juuri silloin kun se oli selkä seinää vastaan ja joutui keksimään jotain ihan jotain odottamatonta pakon edessä. Nytkin lopputuloksena oli paras ppv kuukausiin, mikä ei toki vielä tarkoittanut ihan kamalan paljon, mutta... Oli tämä nyt sentään Ok ppv. Suunta on oikea - pitkästä aikaa.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
8. TNA No Surrender - Ok
9. TNA Final Resolution - Ok
10. TNA Destination X - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. WWE No Mercy - Ok
14. WWE One Night Stand - Ok
---------------
15. WWE SummerSlam - Kehno
16. TNA Victory Road - Kehno
17. WWE Judgment Day - Kehno
18. WWE No Way Out - Kehno
19. TNA Hard Justice - Kehno
20. WWE The Great American Bash - Kehno
21. TNA Against All Odds - Kehno
22. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
23. WWE Unforgiven - Surkea

[kenitys]

BOUND FOR GLORY 2007

Vuonna 2005 ensimmäisen kerran järjestetystä Bound For Glorysta oli nyt kolmessa vuodessa ehtinyt jo muodostua uskottavasti "TNA:n WrestleMania", vuoden suurin tapahtuma. Tällä kertaa TNA matkusti Atlantaan, Georgiaan järjestämään vuoden päätapahtumansa, ja tämä oli samalla ensimmäinen kerta, kun TNA järjesti show'n WCW:n entisellä kotiseudulla. Yleisöä areenalla oli Wikipedia-tietojen mukaan 4000, mikä on aika lailla saman verran kuin viime vuoden BFG:ssä mutta toki yli neljä kertaa enemmän kuin Impact Zonelle mahtui. Varsin hyvä tilanne siis TNA:n kannalta. Selostajina päätapahtumassa ketkäpä muutkaan kuin Mike Tenay ja Don West. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Crystal.


Triple X (Senshi & Skipper) vs. LAX - Ultimate X Match for the TNA World Tag Team Title Shot
Vuoden suurimpaan show'hun kuului tietenkin se, että TNA:n oli päästävä järjestämään tapahtumassa mahdollisimman monta nimikko-otteluaan. Näin ollen heti openerissa tarjoiltiin kahden joukkueen välinen Ultimate X -ottelu, jossa oli tällä kertaa panoksena joukkuemestaruuden ykköshaastajuus. Vastakkain asettuivat kaksi TNA:n konkarijoukkuetta, jotka molemmat olivat urallaan kantaneet useaan kertaan joukkuemestaruuksia. Kesällä paluunsa tehnyttä Triple X:ää tällä kertaa edustivat Senshi ja Elix Skipper, ja heitä vastassa olivat kesällä face-turnin tehneet LAX:n Homicide ja Hernandez. Mitään sen suurempaa feudia joukkueiden välillä ei ollut: molemmat vain tavoittelivat mahdollisuutta nousta takaisin TNA:n joukkuemestaruuskuvioiden huipulle.

Huh, eipä tästä mitään pahaa voi sanoa. Tämä oli spottailumatsina aivan erinomainen opener illalle. Juuri sellainen opener kuin vuoden suurimmalla TNA-tapahtumalla kuului ollakin. Ennen kaikkea tämä oli täydellinen opener siksi, että kerrankin tämä ei ollut "liian hyvä" ottelu. Tätä on tavallaan vaikea selittää, mutta juuri TNA:ssa tämä oli yleinen ongelma. Yleensä heti show'n opener oli niin saatananmoista tykittelyä, että mikään muu ei enää pystynyt vastaamaan sille myöhemmin illalla. Ja siis... Olihan tämäkin saatananmoista tykittelyä. Samalla tämä oli kuitenkin "vain" 10-minuuttinen ottelu ja jätti ensisijaisesti odottamaan illan tulevia otteluita eikä jättänyt sellaista fiilistä, että tämä ottelu tarjosi jo kaiken, mitä koko ilta saattaisi tarjota. Tässä mielessä tämä siis onnistui openerina täydellisesti, mutta sen lisäksi tämä oli kuitenkin aivan pirun kovaa spottailua ja tykittelyä. Koko nelikko loisti ottelussa hienosti, kaikki näyttivät parasta osaamistaan ja lopputuloksena oli hieno ottelu. Ei tässä toki nähty mitään ainutlaatuista tai todella yllättävää spottia tai mitään muutakaan hämmentävän erikoista, mikä olisi nostanut tämän huipputasolle, mutta ei tämän tarvinnutkaan. Tällaisena tämä oli roolissaan ensiluokkainen.
***½ (11:59)
Voittajat:

► Näytä spoileri

LAX

16 Man Fight For The Right Match
Participants: Jimmy Rave, Lance Hoy, Havok, Shark Boy, Petey Williams, Kaz, Alex Shelley, Chris Sabin, Sonjay Dutt, Kip James, BG James, James Storm, Eric Young, Robert Roode, Chris Harris, Junior Fatu
Oi kyllä vain. Openerin jälkeen päästiin sitten oikein syvään päätyyn LOLTNA-psykooseissa, koska vuorossa oli legendaarisen FIGHT FOR THE RIGHT -TURNAUKSEN AVAUSOTTELU! Ensimmäisen kerran Fight For The Right -turnaus oli käyty edellisenä vuonna, mutta tuolloin koko sekoilu oli ymmärretty pitää tv:ssä. Nyt tämä avausottelu haluttiin tuoda kuitenkin Bound For The Gloryyn, koska miksipä vittu ei. Aloitetaan siis selitys helpoimmasta päästä: Fight For The Right -turnauksen idea oli se, että koko turnauksen voittajasta tulisi TNA:n päämestaruuden ykköshaastaja. Ok. Mutta sitten itse turnaukseen... Koko sekoilu siis aloitettiin tällä 16 miehen ottelulla, joka oli - kyllä vain - REVERSE BATTLE ROYAL! 16 miestä aloitti siis ottelun kehän ulkopuolella, ja kaikki yrittivät päästä kehään. Kahdeksan nopeimmin kehään päässyttä pääsisi seuraavaan vaiheeseen (ja eteenpäin turnauksessa), muut kahdeksan tippuisivat turnauksesta pois. Tämän jälkeen ottelu kehässä kuitenkin jatkuisi... NORMAALINA BATTLE ROYAL -OTTELUNA! Aina siihen asti, kunnes jäljellä olisi enää kaksi painijaa, jolloin ottelun voittaja ratkaistaisiin Singles-ottelulla. Mitä sitten ottelun voittaja sai tästä? Voittiko hän saman tien ykköshaastajuuden. Ei suinkaan. Sen sijaan kahdeksan viimeisen kohdalla painijoiden eliminointijärjestys ratkaisi sen, kenet he kohtaisivat tulevina viikkoina turnauksen normaaleissa singles-otteluissa. Eli: koko homman voittanut painija kohtaisi turnauksen ensimmäisellä kierroksella kahdeksanneksi jääneen painijan, eli ensimmäisenä Battle Royal -vaiheessa eliminoidun. Toiseksi jäänyt painija kohtaisi seitsemänneksi jääneen ja niin edelleen. Jos ette ymmärrä, ei se mitään. Ei tässä mitään järkeä olekaan. Erityisesti järkeä ei ole siis siinä, että tässä ppv:ssä käytiin tällainen massiivinen sekoiluottelu, jossa oikeastaan sijoituksella ei ollut mitään väliä, kunhan pääsit Reverse Battle Royal -vaiheesta eteenpäin, koska sen jälkeen olit joka tapauksessa mukana tulevien viikkojen turnauksessa. Aaaaaaaaargh.

Osanottajista ei ole oikeastaan muuta erityistä sanottavaa, mutta TNA-ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki Junior Fatu, eli Rikishi! Konkaripainija Rikishi oli siis saanut potkut WWE:stä kesällä 2004, minkä jälkeen hän oli keskittynyt painimaan epäsäännöllisesti indyissä, eikä miestä ollut nähty missään merkittävissä tapahtumissa yli kolmeen vuoteen. Niinpä TNA onnistui yllättämään kaikki kunnolla, kun syyskuussa 2007 Impactiin saapui Junior Fatuksi ilmoitettu mies, joka toden totta oli Rikishi. Nyt Junior Fatu pääsi tavoittelemaan TNA:n päämestaruuden ykköshaastajuutta tässä turnauksessa. Ikävä kyllä tämä ppv jäi myös Junior Fatun lyhyen TNA-uran ainoaksi ppv-esiintymiseksi, koska lokakuun lopussa Fatu yllättäen sai potkut TNA:sta, koska hän ja TNA eivät päässeet yksimielisyyteen Junior Fatun palkankorotustoiveesta. Rikishiä oli ihan hauska nähdä tässä tapahtumassa, ja käsittääkseni monet olivat sitä mieltä, että hän oli yllättävän hyvässä iskussa lyhyellä TNA-urallaan. Sääli siis, että siitä ei sen enempää päässyt nauttimaan.

Tämän ottelun suurin ongelma oli, että tässä ei oikeastaan ollut mitään järkeä. Miksi tämä ottelu edes käytiin? Kayfaben kannalta vain tämän ottelun kaikkein typerimmällä osuudella, eli Reverse Battle Royalilla oli merkitystä, koska siinä karsittiin ne kahdeksan painijaa, jotka eivät pääse edes ollenkaan tulevien viikkojen aikana käytävään varsinaiseen ykköshaastajuusturnaukseen. Sen jälkeen nähtiin ihan hyvää ja toimivaa Battle Royal -painia, mutta sillä ei oikeasti ollut mitään väliä, koska loppuottelun ajan panoksena oli vain se, mihin järjestykseen painijat sijoittuvat ykköshaastajuusturnauksen kaaviossa. Aluksi luulin, että tämä ppv käytiin ppv:ssä sen takia, että myös tämän koko sekoilun voittaja hyötyisi jotain, mutta... Ei. Ei hyötynyt. En siis ymmärtänyt yhtään, miksi tämä ottelu käytiin ja varsinkin miksi tämä ottelu käytiin ppv:ssä. Siksi koko matsi menetti pitkälti kiinnostavuutensa ja viihdyttävyytensä, vaikka itse asiassa tämä toimi kehässä yllättävänkin hyvin. Olisin mielelläni antanut tälle puolikkaan enemmän, jos koko matsissa olisi ollut järkeä. Nyt tämä oli semmoinen sekoilukokonaisuus, että tämä jätti vain ihan ok:n fiiliksen. No, ainakin saatiin TNA:n kaikki oleelliset nimet vuoden suurimpaan ppv:hen, vaikkeivät muihin otteluihin mahtuneetkaan.
** (11:51)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Eric Young (Pinned Roode with a Small Package)

Team Pacman (Killings & Creed) (c) w/ Adam Jones vs. AJ Styles & Tomko - TNA World Tag Team Championship
LOLTNA-meininki jatkuu, kun TNA:n joukkuemestaruuksia puolustetaan ottelussa, jossa mestarijoukkueelle nimensä antanut mies ei itse paini ollenkaan ottelussa. NFL-tähti Adam "Pacman" Jonesin palkkaaminen TNA:han piti olla TNA:n näkökulmasta suoranainen lottovoitto, joka toisi TNA:lle valtavasti mainstream-julkisuutta ja uusia katsojia. Hyvin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että palkkausta seurannut julkisuus jäi hyvin lyhyeksi ja että uusia katsojia tällä tempulla ei oikeastaan saavutettu ollenkaan. Tästä huolimatta Jones buukattiin joukkueeseen TNA-konkari Ron "The Truth" Killingsin kanssa, ja "kehädebyytissään" Jones sitten voitti Killingsin kanssa TNA:n joukkuemestaruudet Kurt Anglelta ja Stingiltä. Jones ei tosin tehnyt koko ottelussa käytännössä mitään - kuten ei tehnyt myöskään kahdessa Impactissa käydyssä ottelussaan. Jonesin TNA-uran viimeiseksi otteluksi jäikin sitten Impactissa käyty matsi Triple X:ää vastaan, vaikka alun perin hänen piti puolustaa Bound For Gloryssa joukkuemestaruuksia Killingsin kanssa AJ Stylesin ja Tomkon joukkuetta vastaan. Styles ja Tomko olivat nousseet ykköshaastajiksi voittamalla No Surrenderissa käydyn kymmenen joukkueen Gauntlet-ottelun. Ennen BFG:tä kuitenkin kävi ilmi, että Jonesin ammattiurheilijan sopimus estää häntä enää osallistumasta painiotteluihin (vaikkei hän niissä mitään tehnytkään), ja niinpä Jones jättäytyi tässä ottelussa joukkueensa manageriksi.

Sen sijaan Killingsin joukkueparina tässä ottelussa debytoi Rasheed Lucius "Consequences" Creed, joka oli parikymppinen uransa vuonna 2005 aloittanut indie-painija (oikealta nimeltään Austin Watson), jota lähes tuskin kukaan ei tuntenut ennen tätä ppv:tä. TNA oli kuitenkin palkannut hänet syksyllä 2007, koska hän oli lupaavan oloinen kehässä, ja nyt hänet heitettiin täysin ilman minkäänlaista selitystä Ron Killingsin joukkuepariksi tähän Team Pacmaniin. Katsojana en ymmärtänyt yhtään, mistä tällainen Rocky-elokuvien Apollo Creediä ulkoiselta olemukseltaan ja vaatetukseltaan matkiva nuori mies tuli tähän otteluun ja miksi se oli ihan ok, että hän yhtäkkiä otti Jonesin paikan matsissa. Mutta miten vain. Rasheed Lucius Creedistä kyllä kuultaisiin tulevina vuosina vielä paljon lisää näissä arvosteluissa, vaikka hänen ja Killingsin joukkueesta tai Team Pacmanista ei tämän ppv:n jälkeen mitään enää tullutkaan. Jonesin ja TNA:n sopimus päättyi vähin äänin Bound For Gloryn jälkeen, ja myös Ron Killings pyysi pian tämän ppv:n jälkeen vapautusta sopimuksestaan. Näin ollen Bound For Glory jäi viimeiseksi TNA-ppv:ksi myös R-Truthille.

Jos edellisen ottelun suurin ongelma oli se, että siinä ei ollut mitään järkeä, niin tämän ottelun suurin ongelma oli vain typerä buukkaus. Kuka oli Rasheed Lucius "Consquences" Creed? Mistä hän saapui yhtäkkiä paikkaamaan Pacman Jonesia tähän otteluun? Miksi Creed ei ollut edes Killingsin ja Jonesin mukana backstage-haastettelussa tai sisääntulossa? Miksi Creed vain saapui otteluun ja miksi yleisön olisi pitänyt välittää hänestä? Creed ei kuitenkaan ollut pahin typeryys, vaan vielä pahempi oli ottelun lopetus. Miksi helvetissä tuomari Earl Hebner muka häiriintyisi Jonesilta kehään lentäneistä seteleistä niin pahasti, ettei tajuaisi laskea selätystä? Se vain vaikuttaa kaikin puolin täysin idioottimaiselta ja saa koko TNA:n touhun näyttämään epäammattimaiselta. Ei näin. Jos kuitenkin näistä typeryyksistä pääsee yli, itse ottelu oli painillisesti itse asiassa yllättävän viihdyttävä. AJ Styles teki tietenkin taas pirun kovaa työtä saadakseen aikaan hyvän ottelun, mutta helvetin kovaa ahkeroinut Styles ei kuitenkaan ollut ottelun ainut tähti. Tomko hoiti erinomaisesti intensiivisen brawlerin roolin, Killings oli ottelun konkari ja väläytti pari oikeasti nättiä liikettä - ja Creed teki selvästi tässä ottelussa kaikkensa osoittaakseen, että häntä kannattaa buukata jatkossakin. Tässä kieltämättä Creed onnistui, koska kehäotteiltaan hän jäi ottelussa mieleen. Harmi vain, että ottelun buukkaus oli tosiaan niin typerää, että tämä ei nouse ihan hyvää paremmaksi.
**½ (8:48)
Voittajat:

► Näytä spoileri

AJ Styles & Tomko (Styles pinned Killings after a Tornado-Plex)

Jay Lethal (c) vs. Christopher Daniels - TNA X Division Championship
Niinhän siinä oli tosiaan käynyt, että "Black Machismo" yllätti kaikki ja ennen kaikkea Kurt Anglen voittamalla No Surrenderissa Anglen puhtaasti ja nousemalla näin TNA X Division -mestariksi. Tämä oli nyt toinen kerta tänä vuonna, kun Lethal oli voittanut X-Divarin mestaruuden, ja tällä kertaa hän ei hävinnyt mestaruuttaan yhtä nopeasti kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin mestaruuskausi kesti alle viikon. Nyt Lethalilla oli edessään uransa ensimmäinen ppv-mestaruuspuolustus, kun hänen haastajakseen nousi moninkertainen X-Divisioonan mestari Christopher Daniels. Triple X:n Daniels oli tietenkin todella katkera siitä, että Lethal oli nyt X-Divisioonan mestari, koska Daniels itse oli muutama kuukausi aiemmin voittanut X-Divisioonan ykköshaastajuuden mutta ei päässyt koskaan haastamaan mestaria tuosta vyöstä, koska mestaruusvyö oli Kurt Anglen ja Samoa Joen feudin pelinappula. Siinä välissä Daniels hävisikin sitten ppv:ssä puhtaasti Lethalille, minkä jälkeen komissaari Jim Cornette päätti, että Lethal onkin ansainnut mestaruusottelun ennemmin kuin Daniels. Nyt Danielsilla oli kuitenkin mahdollisuus osoittaa, että mestaruus kuuluu nimenomaan hänelle.

Ei tämä ottelu olisi tarvinnut kuin vajaan viisi minuuttia lisää aikaa, jolloin matsi olisi voinut alkaa rauhallisemmin ja olisimme saaneet nauttia tästä upeasta painiottelusta vielä pidempään. Samalla ottelun rakenne olisi toiminut vielä täydellisemmin, kun yleisölle olisi ollut tarjolla myös kunnon alkuvaiheen rakenteluosuus eikä ottelussa olisi siirrytty suoraan balls deep all out -sekoiluvaiheeseen. Toki tällaisenakin alusta loppuun total nonstop action -tykittelynä tämä oli saatananmoisen viihdyttävä X-Divarin mestaruusottelu, mutta samalla tämä oli kuitenkin osoitus siitä, miksi juuri tällaiset X-Divarin ottelut eivät ole vielä huippuotteluita, vaikka näissä nähdäänkin mielettömiä painiliikkeitä ja alusta loppuun hurjaa painia. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että tämänkaltaiset ottelut tarvitsisivat juuri hieman enemmän aikaa ja ennen kaikkea enemmän rauhaa, jolloin nämä voisivat olla huippuluokan painiotteluita. Nyt näissä tapahtuu niin paljon niin lyhyessä ajassa, että aina jotain jää puuttumaan. Silti tällaisenaankin tämä oli siis ehdottomasti hieno mestaruusottelu.
***½ (11:02)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Jay Lethal (Second Rope Lethal Combination)

Steiner Brothers vs. Team 3D - 2 out of 3 Tables Match
Jo keväällä alkanut Steinerin veljesten ja Team 3D:n feud ei ollut siis suinkaan ohi, vaikka niin olisi voinut jo luulla. Steinerit vain pitivät yhden ppv:n väliä, ja nyt nämä kaksi legendajoukkuetta ottaisivat jälleen yhteen. Mitään kovin merkittävää tai uutta ei näiden joukkueiden välillä ollut sitten viime ppv:n käynyt. Joukkueet vihasivat toisiaan ja halusivat osoittaa, että ovat toista parempia. Siinäpä se. 3D veti edelleen kusipään roolia, ja Steinerit olivat suuria yleisönsuosikkeja. Niin ja tämä ottelu käytiin 2 out 3 Tables -otteluna, eli voittaja olisi se joukkue, joka saisi ensin laitettua toisen vastustajajoukkueen jäsenen pöydästä läpi kahdesti.

Suurimmassa osassa arvosteluissa tämä ottelu on haukuttu pystyyn, mutta minä haluan olla eri mieltä ja todeta, että tämähän oli yllättävän hyvä ottelu! En pitänyt erityisemmin siitä, että Motor City Machine Guns piti sekoittaa ottelun lopetukseen, mutta toisaalta jos se tarkoittaa tulevaisuudessa isompaa näkyvyyttä ja pushia MCMG:lle, niin ehkä se nyt tällä kertaa sallitaan. Ja onneksi Shelley ja Sabin eivät ottaneet liian suurta roolia ottelussa. Mutta siis, muuten tämä oli hämmästyttävän viihdyttävää rymistelyä ja varmasti aika lailla niin hyvä ottelu kuin näiden joukkueiden on vain mahdollista painia. Siis tietenkään kukaan täysjärkinen ei odottanut 3D:ltä ja Steinereilta mitään vuosisadan tekniikkaottelua tai kummoisempaa spottailua, mutta tämä oli kaikin puolin toimivaa brawlausta, enkä oikeastaan tajua, mikä tässä niin pahasti oli muka vialla. Alkuvaiheen yleisössä tappelu toimi, jokainen pöytäspotti oli toteutettu hienosti ja... Niin. Ihan hyvä matsi, en olisi näin toimivaa kokonaisuutta näiltä joukkueilta odottanut.
**½ (12:43)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Steiner Brothers (2-1)

10 Woman Gauntlet Match - TNA Knockout Championship
Participants: Ms. Brooks, Jackie Moore, Shelly Martinez, Awesome Kong, ODB, Angel Williams, Christy Hemme, Gail Kim, Talia Madison, Roxxi Laveaux)
Kyllä vain, sitten oli vuorossa TNA:n oman naisten mestaruuden debyytti. Pitkän buildaamisen, odottamisen ja Christy Hemmen nöyryyttämisen jälkeen TNA oli todellakin päättänyt perustaa oman naistendivisioonansa, ja Mike Tenay yritti selostamossa kuumoisesti uskotella, että TNA oli "odottanut sopivaa hetkeä" tämän aloittamiseen. Ok, miten vaan. Minusta näytti vielä pari kuukautta sitten siltä, että firmaa ei vain kiinnostanut paskaakaan. Mutta nyt TNA halusi osoittaa olevansa WWE:tä parempi myös naisten painissa, ja niinpä he olivat palkanneet viisi uuta naispainijaa rosteriinsa, jotta he saivat tämän 10 naisen Gauntlet-ottelun aikaiseksi. Ms. Brooks, Jackie Moore, Christy Hemme, Gail Kim ja tässä ottelussa ppv-kehädebyyttinsä tehnyt "Voodoo Queen" Roxxi Laveaux olivat tuttuja aiemmista ppv:eistä, muut viisi olivat uusia nimiä.

Shelly Martinez tunnettiin paremmin WWE:n puolelta Arielina, eli Kevin Thornin managerina, mutta hän oli saanut potkut loppukeväästä ja syksyllä TNA oli päättänyt palkata tämän jo vuonna 2000 debytoineen naisen. Kiinnostavin debytoija on kuitenkin Awesome Kong, oikealta nimeltään Kia Stevens. Kong oli muihin naispainijoihin verrattuna jättiläismäinen mörssäri, ja juuri koollaan yhdistettynä painitaitoihin Kong oli tehnyt vakuuttavaa jälkeä vuosien ajan niin Japanissa kuin SHIMMER-promootiossakin. Ei ole siis yllätys, että myös TNA kiinnostui tästä todella poikkeuksellisesta ja lahjakkaasta dominoivasta monsterista ja toi hänet firmaan syksyllä 2007. Toistaiseksi Kong oli ollut pysäyttämätön TNA:ssa. ODB on varmasti myös nimi, jonka moni TNA-fani tunnistaa. Vuonna 2001 uransa aloittanut Jessica Kresa oli pyrkinyt painiuralle ensin WWF:n Tough Enough -kilpailussa, jossa hän oli selvinnyt 25. parhaan joukkoon, mutta tippunut sitten. Sen jälkeen Kresa kehitti itselleen nopeasti junttimaisen ja rääväsuisen ODB (One Dirty Bitch) -hahmon, jolla hän alkoi painia indyissä ja piipahti nopeasti myös TNA:ssa. Vuonna 2006 WWE palkkasi ODB:n, joka tekikin vakuuttavaa jälkeä farmiliiga OVW:ssä. WWE:ssä oltiin kuitenkin sitä mieltä, että ulkonäöltään ei-perinteisten kauneisihanteiden mukainen ODB ei sopinut päärosteriin, ja Triple H rohkaisi häntä siirtymään TNA:han. Tämä oli ODB:n debyytti TNA:ssa sen jälkeen, kun hän oli tehnyt sopimuksen firman kanssa. Angel Williams ja Talia Madison ovat painifaneille varmastikin tutumpia nimillä Angelina Love ja Velvet Sky. Beautiful People ei kuitenkaan ollut tässä vaiheessa vielä syntynyt, vaan molemmat painivat varsin geneerisen diivan hahmolla tässä ppv:ssä. Vuonna 2000 painiuransa aloittanut Williams oli paininut WWE:n farmiliigoissa vuosien 2004-2007 ajan, mutta keväällä 2007 hänet oli irtisanottu, minkä jälkeen hän oli pistäytynyt Meksikossa ja saapui nyt TNA:han. Talia Madison oli puolestaan debytoinut vuonna 2004, paininut indyfirmoissa ja pyrkinyt myös vuonna 2007 WWE:n Diva Searchiin mutta jäänyt kärkikahdeksikon ulkopuolelle. TNA:n rosteriin pääsy oli hänen uransa isoin näytön paikka.

Tämä hoiti tehtävänsä yllättävän hyvin ja oli oikeastaan selvästi viihdyttävämpi kuin suurin osa tämän vuoden aikana nähdyistä naisten otteluista. Asiaa toki auttoi se, että ottelua oli kantamassa Gail Kimin kaltainen erinomainen painija ja Awesome Kongin kaltainen tuhokone. Mietin jopa, että olisin antanut tälle vielä puolikkaan enemmänkin, koska tämä kuitenkin toimi varsin hyvin alusta loppuun asti, mutta lopulta on kuitenkin todettava, että tämä matsi pikakelattiin sellaisella vauhdilla eteenpäin, että ei tässä niin paljon kuitenkaan nautittavaa jäänyt. Siitä huolimatta pitää sanoa, että tämä oli hoidettu hyvin. Lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä oli yllättävän hyvää menoa, en tiennyt, että toinen osanottajista pystyisi tuollaisiin liikkeisiin. Lisäksi ottelun aikana nähty Kongin tuhomeininki oli kyllä sellaista, että vastaavaa ei ole naisten divisioonassa nähty.
** (12:12)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Gail Kim (Pinned Laveaux after an Island Driver)

Christian Cage vs. Samoa Joe - Special Enforcer: Matt Morgan
Kuten arvata saattoi, Christian Cagen ja Samoa Joen vihanpito ei suinkaan päättynyt No Surrenderiin. Tuo ottelu jäi kesken, kun vihan sokaisema Joe alkoi mäiskiä Christian Cagea niin brutaalisti, että tuomari joutui diskaamaan Joen. Näin ollen miesten välistä paremmuutta ei ollut edelleenkään ratkaistu, ja nyt sitä olisi aika ottaa selvää. Cage oli viime aikoina keskittynyt korostamaan, että häntä ei ollut koko hänen TNA-uransa aikana selätetty tai pantu luovuttamaan kertaakaan. Joe toki tykkäsi vastata tähän muistuttamalla noin 18 kuukauden mittaisesta voittoputkestaan. Koska Joen ja Cagen ottelut olivat aikaisemmin riistäytyneet käsistä ja koska Cagella oli turvana oma koaliaationsa, komissaari Jim Cornette päätti nimittää oman henkivartijansa Matt Morganin tämän ottelun special enforceriksi varmistamaan, että ottelu saataisiin käytyä alusta loppuun asti rehellisesti.

Jos tässä tapahtumassa oli yksi ottelu, jonka piti onnistua olemaan huippuluokan ottelu, se oli tämä Christian Cagen ja Samoa Joen kohtaaminen. Ja onneksi tämä onnistui tässä juuri niin hyvin kuin saatoin toivoakin. Ennen ottelun alkua huolestutti hieman, koska koko tapahtumaa oli jäljellä enää tunnin verran ja jäljellä pitäisi olla vielä kolme isoa ottelua. Ainoa toiveeni oli, että tämän matsin ajasta ei ruvettaisi tinkimään, ja onneksi niin ei tehty. Christian ja Joe saivat painia yli 15 minuuttia juuri niin intensiivistä painia kuin näiltä kahdelta vain saattoi toivoa. Toki tämä ottelu olisi voinut nousta vielä jollekin toisenlaiselle historialliselle tasolle, jos aikaa olisikin ollut 25 minuuttia ja matsin alkupuolta olisi saatu rakennella vielä enemmän rauhassa. Nyt piti kuitenkin siirtyä aika nopeasti tiukkaan tykittelyyn, mutta ei se tässä kohtaa kyllä haitannut. Christian ja Joe ovat ehdottomasti TNA:n rosterin parhaimmistoa, ja yhdessä heidän kemiansa pelaavat pirun hyvin yhteen. Alkuvuonna nähty mestaruusottelu oli erinomainen ottelu näiltä kahdelta, ja tämä on täsmälleen samalla tasolla.
**** (15:48)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Samoa Joe (Coquina Clutch)

Raven vs. Black Reign vs. Rhino vs. Abyss - Monster's Ball Match
Viime ppv oli päättynyt dramaattisesti, kun Abyss oli mestaruusottelutappionsa jälkeen jäänyt seisomaan kehään, jolloin hänen entinen managerinsa James Mitchell ilmestyi screenille ja alkoi nauraa demonisesti luvatessaan, että Abyss joutuisi maksamaan siitä, että kääntyi Mitchelliä vastaan. Samalla kehään ilmestyi reikä, ja mystinen KOURA kiskoi Abyssin kehän sisuksiin samalla, kun savu täytti kehän. Olisi siis voinut luulla, että nyt Bound For Gloryssa olisi nähty tähän käänteeseen liittyvä ottelu - mutta ei. PPV:n jälkeisessä Impactissa nimittäin paljastui, että mystinen koura kuului JUDAS MESIAS -nimiselle sadistisille painijalle, joka oli James Mitchellin biologinen poika ja joka nyt kostaisi Mitchellin puolesta tämän adoptoidulle pojalle Abyssille. Brutaalia. Alkuperäinen tarkoitus oli varmastikin, että tässä ppv:ssä nähtäisiin Abyssin ja Judas Mesiaksen kohtaaminen, mutta Judas Mesias (eli meksikolainen painija nimeltään Ricky Banderas) loukkaantui pari viikkoa ennen Bound For Glorya Meksikossa painiessaan - ja suunnitelmia jouduttiin lykkäämään. Sen sijaan Mitchell kääntyi kahden TNA:n vanhan kunnon paholaisen Ravenin ja Black Reignin puoleen, ja kun he hyökkäsivät Abyssin kimppuun, tietenkin ikuiden oikeuden puolustaja Rhino saapui auttamaan Abyssia. Ja koska edessä oli Bound For Glory, sopi täydellisesti TNA:n suunnitelmiin, että vanha kunnon Monster's Ball -ottelu kaivettiin taas naftaliinista näitä neljää HC-friikkiä varten.

Perhana. En etukäteen odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, koska ajattelin, että Monster's Ball on niin kulahtanut ottelumuoto ja että varsinkin Abyssin tämänhetkisen juonikuvion kannalta tämä ottelu tuntui täysin idioottimaiselta. Tavallaan nuo molemmat väitteet ovatkin täysin totta, mutta loppujen lopuksi ne eivät haitanneet tätä ottelua ollenkaan. Ymmärrän, että tämä ottelu ei varmastikaan miellytä kaikkia, koska eihän tällä varsinaisen painin kanssa ole paljoakaan tekemistä. Itse olen kuitenkin aina ollut tällaisen sekopäisen HC-roskapainin ystävä, kun se on toteutettu hyvin, ja tämä oli toteutettu hyvin. Kaikki neljä olivat valmiita ottamaan vastaa hurjaa bumppia (tai no ehkä kaikki kolme, Black Reign aika lailla luisti kaikista merkittäviastä spoteista), ja se todella näkyi. Erityinen hatunnosto pitää antaa Ravenille, jonka en uskonut pystyvän enää minkäänlaiseen järkevään rymistelyyn, mutta niin vain jumalauta Raven jälleen kerran päätti vielä panna kroppansa peliin ja otti pari niin hurjaa bumppia, että pahaa teki katsoa. Muutenkin ottelu oli juuri täydellisen pituinen, eikä ottelu ehtinyt käydä tylsäksi missään vaiheessa. Niin hyvä ottelu kuin vain saattoi olla.
*** (9:07)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Abyss (Pinned Raven after a Black Hole Slam onto thumbtacks and broken glass)

Kurt Angle (c) vs. Sting - TNA World Heavyweight Championship
No Surrender oli ollut murheellinen ppv Kurt Anglelle, koska hän oli menettänyt sekä TNA World Tag Team -mestaruudet että TNA X Division -mestaruuden. Tärkeimmän, eli TNA World Heavyweight -mestaruuden, Angle onnistui kuitenkin säilyttämään, mutta nyt hän joutui puolustamaan sitä. Vastaan asettui mies, jonka kanssa Angle oli moneen otteeseen ollut TNA-urallaan tekemisissä mutta jota hän ei ollut koskaan elämänsä aikana kohdannut. Tuo mies oli tietenkin Sting. Heti vuosi sitten Anglen TNA-debyytin aikaan Anglen ja Stingin tiet kohtasivat: Angle toimi nimittäin special enforcerina Stingin ja Jeff Jarrettin välisessä mestaruusottelussa. Tuon jälkeen Angle ja Sting olivat tehneet yhteistyötä muun muassa Lethal Lockdown -ottelussa Christian Cagen porukkaa vastaan, ja Sacrificessa molemmat miehet olivat haastaneet Cagen NWA World Heavyweight -mestaruudesta kolminottelussa. Tuolloin Angle oli laittanut Cagen luovuttamaan samalla kun Sting selätti Cagen, ja ottelun sekavan lopetuksen takia mestaruus vakatoitiin. Kesän ja syksyn aikana Anglen asenne oli sitten muuttunut sankarillisesta urheilutähdestä ylimieliseksi mulkeroksi, mutta siitä huolimatta hän päätyi yhdistämään voimansa Stingin kanssa, kun hän voitti molemmat TNA:n joukkuemestaruudet ja Sting voitti oikeuden pitää tuota mestaruutta hallussaan Anglen kanssa. Nyt jo vihamiehiksi ajautuneen kaksikon yhteistyö ei kuitenkaan toiminut, ja Angle kääntyi No Surrenderissa Stingiä vastaan sen jälkeen, kun Karen Angle väitti Stingin lyöneen häntä ottelun aikana (mikä ei pitänyt paikkaansa). Angle halusi nyt kostaa vaimonsa puolesta, ja lopulta vihanpito meni niin rajuksi, että Angle läimäytti suorassa lähetyksessä Stingin poikaa naamaan. Tämä oli liikaa jopa Kurtin vaimolle Karenille, joka oli nyt jälleen raivona miehelleen siitä, että tämä oli vienyt vihanpidon liian pitkälle.

Mitäpä tähän nyt pitäisi oikein sanoa? Jollain sairaalla tavalla minä nautin tämän ottelun osittain täysin typerästä buukkaamisesta. Onhan siinä nyt jotain ihanan symbolista, että Atlantassa WCW:n vanhoilla kotiseuduilla järjestetyn ensimmäisen TNA-ppv:n Main Event on buukkaukseltaan hetkittäin samanlaista sekoilua kuin WCW:n Main Eventit. Ja mikä parasta: mukana ovat nimenomaan sekoilemassa vieläpä kaksi WCW:n suurta nimeä Sting ja Kevin Nash. Ero WCW-aikaiseen sekoiluun oli kuitenkin ainakin omasta mielestäni se, että tuo sekoilu ei vienyt liikaa valokeilaa itse asialta, eli painilta. Ja toki vielä isompi ero verrattuna WCW:hen oli se, että tässä paini oli oikeasti HYVÄÄ. Sitä saattoi hyvin harvoin sanoa varsinkaan loppuaikana WCW:n Main Eventeistä. Mutta tässä Kurt Angle ja Sting todellakin pistivät parastaan, ja erityisesti Angle oli päättänyt selvästi tehdä jälleen kaikkensa, jotta aikaiseksi saataisiin kova ottelu. Ja kyllä myös Sting osuutensa hoiti todella kunniakkaasti. Ensimmäinen reilu kymmenen minuuttia olikin kovaa painia ilman mitään sekoilua, ja sittenkin kun myös sekoilua tuli mukaan, saatiin nauttia myös hienoista painiliikkeistä, kuten Kurt Anglen aivan käsittämättömästä 450 Splashista. Ei jumalauta mikä hetki, jätti todellakin suun auki. Lopulta jollain symbolisella tavalla tämä olikin lopulta sitten juuri sellainen WCW-tyylinen entertainment brawl, jollaisia WCW:n itsensä olisi pitänyt pystyä myös tuottamaan. Ei tämä toki huippuottelu ollut, mutta pidin tästä.
***½ (18:20)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Sting (Scorpion Death Drop)

*** Samoa Joe
** Christian Cage
* Kurt Angle

Kokonaisarvio Bound For Glorysta: Niin vain TNA pystyi varsin hyvään suoritukseen omassa WrestleManiassaan. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista TNA-ppv:eistä ja itse asiassa myös menee lähelle top vitosta ihan vuoden parhaitakin mietittäessä. Hyvä ppv, jossa oli yksi huippuluokan ottelu, hieno Main Event, pari muuta mainiota ottelua, naisten mestaruuden onnistunut avaus... Tästä on hyvä jatkaa.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
9. TNA No Surrender - Ok
10. TNA Final Resolution - Ok
11. TNA Destination X - Ok
12. TNA Lockdown - Ok
13. TNA Slammiversary - Ok
14. WWE No Mercy - Ok
15. WWE One Night Stand - Ok
---------------
16. WWE SummerSlam - Kehno
17. TNA Victory Road - Kehno
18. WWE Judgment Day - Kehno
19. WWE No Way Out - Kehno
20. TNA Hard Justice - Kehno
21. WWE The Great American Bash - Kehno
22. TNA Against All Odds - Kehno
23. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
24. WWE Unforgiven - Surkea

[kenitys]

CYBER SUNDAY 2007

Cyber Sunday -ppv:n perinteet ovat tietenkin vuonna 2004 ensimmäisen kerran järjestetyssä Taboo Tuesday -tapahtumassa. Tuolloin Vince McMahon sai siis idean ppv:stä, jossa fanit saisivat äänestää kaikkien otteluiden kohdalla jostakin: stipulaatiosta, mestaruusottelun vastustajasta, tuomarista tai jostain vastaavasta. Taboo Tuesday järjestettiin vuosina 2004 ja 2005, kunnes Vince joutui toteamaan, että tiistai ei vain yksinkertaisesti toimisi ppv-päivänä, ja niinpä tämäkin ppv siirrettiin sunnuntaille, kuten kaikki muutkin ppv:t. Samalla todettiin, että Taboo Tuesday -niminen ppv toimii hieman huonosti sunnuntaina, joten nimi vaihtui Cyber Sundayksi. Ensimmäinen Cyber Sunday järjestettiin vuonna 2006 Raw'n tapahtumana, ja nyt brändirajat eivät enää rajoittaneet mitään, joten mukana oli kaikkien brändien painijoita. Selostajina Raw'sta JR ja King, SD:stä Cole ja JBL sekä ECW:stä Styles ja Tazz. Haastattelijoina Todd Grisham ja ppv-debyyttinsä tehnyt Anastacia Rose. Anastacia Rose oli noussut "julkisuuteen" CW-kanavalla esitetyn Pussucat Dolls -kykyjenetsintäkilpailun jälkeen, ja sieltä WWE oli bongannut hänet haastattelijaksi. Yleisen näkemyksen mukaan Rose oli kuitenkin tehtävässään kammottavan huono, ja hänet erotettiin WWE:stä vain pari kuukautta debyytin jälkeen.


Finlay vs. Rey Mysterio - Stretcher Match
Finlayn ja Rey Mysterion feud oli oletetusti jatkunut No Mercyn jälkeen, koska tuossa ppv:ssä nähty miesten välinen kohtaaminen oli päättynyt siihen, kun Finlay huijasi loukkaantuneensa, hyökkäsi sitten Mysterion kimppun salakavalasti ja pieksi hänet sairaalakuntoon. Seuraavina viikkoina miehet jatkoivat yhteenottojaan, ja Mysterio halusi päästä tietenkin kostamaan Finlaylle. Ennen ppv:tä kaksikko myös pakotettiin painimaan joukkueena WWE Tag Team -mestaruuksia hallussaan pitäneitä Matt Hardya ja MVP:tä vastaan, mutta tuo matsi päättyi siihen, kun Finlay iski Mysteriota päähän shillelaghilla ja auttoi MVP:n voittoon. Tässä ottelussa katsojat saivat päättää stipulaation kolmesta vaihtoehdosta: No DQ Match, Shillelagh On a Pole Match ja Stretcher Match. Paariottelu voitti äänestyksen 40 prosentilla.

Ai jai, olipa viihdyttävä opener! Hieman hullua kieltämättä, että vuoden aikana kaksi WWE-ppv:tä oli alkanut Stretcher-ottelulla, mutta mikäpäs siinä, kun molemmat olivat olleet hienoa painia. Ymmärrän hyvin, että tavallaan esimerkiksi Drivenin Claudio Castagnoli vs. Matt Sydal on "parempaa painia" siinä mielessä, että siinä nähdään enemmän hienoja liikkeitä ja non-stop-meininkiä, mutta minulle esimerkiksi tämä oli selvästi viihdyttävämpi ottelu. Se johtuu siitä, että tässä kerrottiin paljon paremmin kokonainen tarina, ja juuri siksi tämä tuntui selvästi isommalta ottelulta. Rey Mysterio oli aivan liekeissä tässä: Mysterio otti tosi rajun näköistä bumppia, kun Finlay pieksi häntä menemään paareilla tosi väkivaltaisesti. Samalla hän väläytti useamman kerran mieletöntä high flying -osaamistaan vetämällä muun muassa Slingshot Senton Bombin kehästä ulos paarien päälle. Molemmat pistivät parastaan, ja kokonaisuutena oli fyysinen, viihdyttävä ja jännittävä opener. Hienoa työtä tältä kaksikolta.
***½ (9:41)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Rey Mysterio

CM Punk (c) vs. The Miz - ECW Championship
CM Punk piti edelleen hallussaan ECW:n mestaruutta, ja viime aikoina hän oli kamppaillut siitä erityisesti järkälemäisen Big Daddy V:n kanssa. Samalla kuitenkin entinen mestari John Morrison oli myös palannut mestaruuskuvioihin, ja hän oli myös onnistunut voittamaan Punkin non title -ottelussa. Tällä kertaa sen enempää Morrison kuin Big Daddy V:kään eivät päässeet haastamaan Punkia mestaruudesta, koska Punkin vastustajan saivat päättää fanit. Morrison ja Big Daddy V olivat kyllä vaihtoehtoina äänestyksessä, mutta he hävisivät äänestyksen Mizille, jonka Punk oli ilmoittanut itse suosikikseen. Se ei johtunut siitä, että Punk olisi arvostanut tai kunnioittanut Miziä, vaan päinvastoin. Punk halusi päästä antamaan kunnon oppitunnin rääväsuiselle ja ylimieliselle julkisuustyrkylle ja uskoi, että se onnistuisi parhaiten tässä ottelussa. Smackdownissa pitkään pyörinyt reality-tähti ja "Miz TV:n" juontaja oli siis yksi kesällä ECW:hen draftatuista painijoista, mutta draftinsa jälkeenkään Miz ei ollut toistaiseksi saavuttanut mitään merkittävää painikehässä. Viime aikoina hän oli ensisijaisesti feudannut Balls Mahoneyn kanssa, mutta nyt hänet nostettiin yllättäen kolmanneksi vaihtoehdoksi Punkin haastajaksi, ja vielä enemmän yllättäen hän voitti äänestyksen 39 prosentilla äänistä.

Mielestäni Punkin ja Mizin mestaruusottelua voi pitää ehdottomasti positiivisena yllätyksenä, koska pitää muistaa, että näihin aikoihin kukaan ei odottanut Miziltä yhtään mitään kehätoiminnan osalta. Miz ei ollut toistaiseksi osoittanut minkäänlaista lahjakkuutta, minkä vuoksi etukäteen saattoi ajatella, että tästä ei tule yhtään mitään. Toisin kuitenkin kävi: Miz ja CM Punk painivat lopulta yhtän hyvän otteluin Punk ja Morrison SummerSlamissa. Ehkä jopa hitusen paremman. Se on aika paljon sanottu, koska Punkin ja Morrisonin otteluilta puolestaan odotettiin etukäteen hyvin paljon. Tämä saattoi kuitenkin olla yksi ensimmäisistä merkittävistä käännekohdista Mizin uralla, kun vähitellen ihmiset alkoivat nähdä Mizin kyvykkyyden, ja pikku hiljaa hän nousisi ihan toiselle arvostuksen tasolle. Mutta siis: tässä ottelussa CM Punk teki toki paljon työtä kantaakseen Mizin toimivaan otteluun, mutta matsi ei kuitenkaan ollut mikään CM Punk -show, vaan Miz pääsi hallitsemaan ottelua yllättävänkin paljon. Hetkittäin hallinta oli ehkä vielä hitusen kökköä, mutta enimmäkseen se oli yllättävän toimivaa. Pari vähän kömpelön oloista botchia tässä, mutta kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin varsin hyvä maku suuhun.
**½ (8:48)
Voittaja:

► Näytä spoileri

CM Punk (Go To Sleep)

Mr. Kennedy vs. Jeff Hardy
Tämä ottelu oli seurausta siitä, että Kennedy ja Hardy hävisivät äänestyksen siitä, kuka pääsi ottelemaan Randy Ortonia vastaan WWE:n mestaruudesta. Samalla tämä sopi kuitenkin hyvin ppv-otteluksi, koska Intercontinental-mestari Jeff Hardy ja Mr. Kennedy olivat feudanneet jo pidemmän aikaa. Varsinaista blow off -ottelua ei tosin ollut edelleenkään nähty, osittain johtuen molempien painijoiden loukkaantumisista. Eikä tätäkään nyt voi varsinaiseksi blow off -otteluksi kutsua, koska matsissa ei ollut edes IC-mestaruus pelissä. Sen sijaan tämä oli enemmänkin impromptu-henkinen filler-ottelu kortin täytteeksi kahden äänestyksen lopputuloksesta pettyneen painijan välillä. Tämä oli muuten Kennedyn ensimmäinen ppv-sisääntulo, jossa hän ei päässyt enää tekemään omaa sisääntulokuulutustaan, mikä kieli entistä enemmän siitä, mihin suuntaan hänen uransa WWE:ssä oli menossa.

Tämä ottelu oli kieltämättä pettymys. Ehkä syy oli siinä, että tämä oli enemmänkin impromptu-ottelu ja sen enempää Kennedy kuin Hardykaan olivat tuskin varautuneet erityisen paljon suunnitelleet tätä ottelua etukäteen. Niinpä tämä tuntui pitkälti sellaiselta "hyvältä tv-ottelulta", mutta sen enempää Hardylla tai Kennedyllä ei ollut tällä kertaa annettavaa. Se on hieman sääli, koska Hardy ja Kennedy ovat loistavia painijoita ja oikeana iltana he pystyisivät ehdottomasti parempaankin kuin "ihan hyvään" otteluun. Nyt ei kuitenkaan ollut sellainen ilta, vaan enemmänkin "paremman puutteessa" -ottelu näille kahdelle. En oikeastaan sen enempää osaa sanoa tästä: kyllähän Hardy ja Kennedy pystyivät tässä sellaisessa keskinkertaisella perussuorituksellaankin paljon enempään kuin monet parhaana päivänään, mutta sääli se on tietenkin, kun tietää, että nämä voisivat painia paljon erikoisemmankin matsin.
**½ (9:05)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Mr. Kennedy (Pinned Hardy after Hardy missed his Springboard Dropkick)

MVP (c) vs. Kane - WWE United States Championship
Alkuperäinen suunnitelma oli se, että tässä ppv:ssä olisi nähty MVP:n ja Matt Hardyn välinen ottelu, jossa katsojat olisivat saaneet päättää, käydäänkö se paini-, nyrkkeily- vai MMA-säännöillä. MVP ei tosin halunnut kohdata kilpakumppaniaan ja joukkuemestaruuspariaan ppv:ssä, vaan oli ppv:tä edeltävinä viikkoina yrittänyt kovasti puhua Hardya ympäri tästä ottelusta, koska "hehän ovat nykyään kavereita". Hardya MVP:n pyristely vain nauratti, ja hän sanoi, että juuri kavereinahan heidän pitää tarjota katsojille sitä, mitä katsojat haluavat nähdä: MVP:n ja Hardyn välisen oikean välienselvittelyn. Lopulta kuitenkin kävi niin, että tuota välienselvittelyä ei tässä ppv:ssä nähty, koska ppv:tä edeltävässä Smackdownissa nähdyssä joukkueottelussa Rey Mysterion polvituki osui oikeasti Hardya todella pahasti otsaan, ja sen seurauksena Hardyn koko toinen silmäkulma oli aivan mustelmilla, kasvoissa oli valtava määrä tikkejä ja lääkärit totesivat, että Hardy ei olisi painikunnossa. Niinpä yllätyskäänteenä Smackdownin General Manager Vickie Guerrero (joka näihin aikoihin veti vielä facen roolia) päätti, että MVP joutuisi Hardy-ottelun sijaan puolustamaan US-mestaruuttaan ja että vastustajan saisivat valita fanit. Vaihtoehdot MVP:n vastustajaksi olivat Mark Henry, The Great Khali ja Kane. Äänestyksen voitti Kane 67 prosentilla äänistä.

Kuten arvata saattoi, tämän ottelun lopetus aiheutti pettymyksen. Se oli kuitenkin nähtävissä kilometrien päähän, koska tällaiseen varsin tyhjästä nyhjäistyyn US-mestaruusotteluun MVP:n ja ison monsterin välile ei tietenkään kannattanut buukata kunnon lopetusta. Tämän takia koko matsi tuntuikin lähinnä sellaiselta perustoimivalta tv-matsilta, jota se toki olikin. Jos edellinen ottelu oli vähän niin kuin "paremman puutteessa", mutta tämä oli sitä ihan kirjaimellisesti, koska alun perin tässä piti nähdä Hardyn ja MVP:n ottelu, mutta toisin kävi sattuneesta syystä. Nyt sitten MVP ja Kane vetivät juuri sellaisen ottelun kuin he pystyivät näissä olosuhteissa vetämään. Tuskin kukaan heiltä tämän edempää odottikaan, koska MVP ja Hardy laittoivat kyllä kaikki paukut keskinäisiin otteluihinsa jo edellisen vuoden aikana. Nyt lähinnä kertailtiin sitä meininkiä, ja vaikka tässä ei mitään vikaa ollutkaan, ei tämä ollut ihan ok:ta kummempi.
** (6:38)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Kane (via Count Out; MVP retained the United States Championship)

Randy Orton (c) vs. Shawn Michaels - WWE Championship
John Cena loukkaantui, ja heti sen jälkeen WWE-mestaruusottelu tippui pois vakituisen Main Eventin paikalta. Edes Shawn Michaelsin comeback ei pelastanut tilannetta. Niin! Kyllä vain! Shawn Michaels teki todellakin tässä ppv-paluunsa oltuaan lähes puoli vuotta poissa maksulähetyksistä. Varsinaisen comebackinsa ruutuihin hän oli tehnyt pari viikkoa aiemmin. Randy Orton oli voittanut WWE:n mestaruuden No Mercyssä monivaiheisten käänteiden jälkeen, ja seuraavassa Raw'ssa Mr. McMahon saapui ylistämään Ortonia ja tämän osaamista kehään yhdessä Ortonin itsensä kanssa. Mestarin juhlat päättyivät kuitenkin dramaattisesti, kun Shawn Michaelsin sisääntulomusiikki alkoi soida, ja Michaels ryntäsi paikalle. Michaels hyökkäsi saman tien tuoreen mestarin kimppuun ja tarjoili tälle Sweet Chin Musicia. Parina seuraavana viikkona Orton ja Michaels ottivat yhtä lailla rajusti yhteen, ja kaikilla kerroilla Michaels selvisi tappeluista voittajana. Kun yleisö sai valita Ortonin haastajan Cyber Sundayssa, Michaels voitti odotetusti Jeff Hardyn ja Mr. Kennedyn äänestyksessä. Nyt oli siis Michaelsin mahdollisuus paitsi voittaa WWE:n mestaruus, myös kostaa Randy Ortonille se, että hän oli joutunut puoleksi vuodeksi sivuun kehästä. Kayfabessahan Michaelsin poissaolon syy oli siis se, että keväällä Orton oli telonut Michaelsin RKO:lla ja tappavalla Punt-kickillään niin pahasti, että Michaels oli kärsinyt vakavasta aivotärähdyksestä ja joutunut pitkäksi aikaa kotiin lepäämään. Todellisuudessa Michaels oli parannellut poissaolonsa aikana polvivammaansa.

Ihmettelin etukäteen paljon, miksi Shawn Michaelsin comeback-ottelu puolen vuoden poissaolon jälkeen ei ole illan Main Event, mutta matsin lopetuksen jälkeen tajuan tuon ratkaisun paremmin. Se ei silti tarkoita sitä, että pitäisin tämän matsin lopetuksesta silti mitenkään erityisemmin. Juu, ymmärrän kyllä, että ottelu päätettiin lopettaa tällä tavalla, koska nyt se rakentaa jännitystä ja odotusta feudin seuraavalle kohtaamiselle. Samalla on kuitenkin todettava, että juuri tämänkaltainen lopetus on kaikkein halvin ja tylsin ratkaisu feudin pitkittämiseen. Eikö mitään muuta olisi voitu keksiä Michaelsin comeback-otteluun? No, jos lopetuksen halpamaisuus unohdetaan, muuten tämä oli ehdottomasti hieno ottelu. Michaels oli päättänyt paluussaan pistää parastaan, ja näiden kahden kemiat ovat mielestäni toimineet yhteen aina erittäin hyvin. Niinpä kaksikko sai rakennettua oppikirjamaisen Main Event -henkisen ottelun, joka tuntui alusta loppuun suurelta. Aluksi Michaels työsti Ortonin kättä hienosti, sen jälkeen Orton teloi Michaelsin selkää hienosti, ja sitten päästiinkin lopetustykittelyyn. Paremmalla lopetuksella ja vielä parilla hienolla loppuhetken liikkeellä tämä olisi ollut ehdottomasti huippuottelu. Nyt jäädään siitä hieman.
***½ (15:53)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Shawn Michaels (via DQ; Randy Orton retained the WWE Championship)

Triple H vs. Umaga - Street Fight Match
Yksi syksyn hallitsevista kuvioista WWE:ssä oli ollut Triple H:n ja Vince McMahonin feud. Se oli alkanut siis siitä, kun Hornswoggle oli paljastunut McMahonin aviottomaksi pojaksi, ja HHH oli alkanut pilkata Vinceä tämän paljastuksen hupaisista yksityiskohdista. McMahon ei tietenkään sietänyt sitä, miten HHH häpäisi hänen kunniakkaan miehuutensa, ja niinpä McMahon usutti vanhan kunnon samoalaisen puskutraktorin Umagan Triple H:n kimppuun. Samalla kuitenkin WWE:ssä tapahtui muita mullistavia käänteitä, kun John Cena loukkaantui ja WWE:n päämestaruus vakatoitiin. No Mercyssä HHH onnistui suututtamaan Vincen niin pahasti, että Vince buukkasi HHH:n ja juuri kruunatun mestarin Randy Ortonin välille mestaruusottelun, jonka Orton voitti. Myöhemmin samana iltana Triple H joutui puolustamaan mestaruuttaan Umagaa vastaan, mutta voitti tuonkin ottelun. Sekään ei riittänyt Vincelle, vaan hän pakotti HHH:ta puolustamaan mestaruuttaan vielä samana iltana uudestaan Ortonia vastaan, ja tuon Last Man Standing -ottelun päätteeksi Orton voitti mestaruutensa takaisin. Sen jälkeen HHH oli aivan raivona Vincelle, ja Vince puolestaan usutti parhaansa mukaan Umagan käymään HHH:n kimppuun. Nyt sitten oli aika ratkoa lopullisesti HHH:n ja Umagan välit ottelussa, jonka stipulaation fanit olivat saaneet päättää. Vaihtoehdot olivat Steel Cage Match, First Blood Match ja Street Fight Match. Street Fight voitti 57 prosentilla äänistä.

Ei voi mitään, kyllä Triple H (ja Umaga oikean vastustajan kanssa) osaa nämä isot ottelut. Tässäkään Street Fight -ottelussa ei nähty mitään erityisen brutaalia HC-meininkiä, ja esimerkiksi Bound For Gloryn Monster's Ball -otteluun verrattuna tämä oli ihan pikkulasten läpsyttelyä. Samalla kuitenkin Triple H ja Umaga osoittivat että hienoon, isolta ja vihantäyteiseltä ottelulta tuntuvaan matsiin ei välttämättä tarvita lasinsiruja, nastoja ja muita sekopäisiä spotteja. Voi riittää myös se, että kaksi isoa nimeä tappelee täysillä toisiaan vastaan ympäri areenaa ja lopulta kehässä. Vielä ensimmäisen vajaan kymmenen minuutin kohdalla mietin, että ei tämä ottelu oikein lähde sille tasolle kuin olisin toivonut, mutta tämä matsi olikin paljon pidempi kuin olin etukäteen ajatellut. Triple H ja Umaga painivat lähes 20-minuuttisen ottelun, eikä se tuntunut yhtään liian pitkältä. Matsi alkoi siis ympäri areenaa tappelulla, mikä oli oikein toimivaa mähinää ja jossa muun muassa rymisteltiin näyttävästi sisääntulorakennelman läpi. Sen jälkeen mentiin kehään, jossa saatiin matsin rauhallinen vaihe: perinteinen entertainment brawl, jonka senkin molemmat osasivat oikein mainiosti. Tästä sitten vähitellen siirryttiin isompiin liikkeisiin ja huimaan lopputaisteluun. Erityisesti pitää tietenkin mainita Umagan järisyttävä Big Splash selostuspöytien poikki viimeisen selostuspöydän läpi. Ja tätä sitten seurasi vielä kova lopputaistelu. Yleisö oli pirun hienosti mukana, ja lopetus oli erittäin hyvin buukattu - kuten oli koko matsikin. Mutta ei tämä toki millään tavalla niin erikoinen ottelu ollut, että olisi noussut huippumatsien joukkoon. Silti hieno lopetus feudille.
***½ (17:21)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Triple H (Pedigree)

Halloween Costume Contest
Tässä välissä julistettiin, että Mickie James oli voittanut fanien äänestyksellä halloween-asukilpailun. Ööö... Ok. Illan aikana oli siis nähty kaikkia WWE:n naispainijoita (tai siis, "diivoja") videopätkissä erinäisissä halloween-asuissa, ja katsojat olivat saaneet päättää, kenen asu oli paras. Oletin, että kaikki naiset olisivat edes tulleet kehään tai että äänestyksen voittaja olisi esimerkiksi päässyt painimaan WWE Women's-mestari Beth Phoenixia vastaan, koska Phoenixia ei tässä asukilpailussa nähty ollenkaan. Sen sijaan diivat vain seisoivat rivissä backstagella, ja Todd Grisham julisti Mickie Jamesin voittajaksi. Mitään naisten ottelua ei nähty ollenkaan. Olikohan tämä WWE:ltä ihan tarkoituksellinen vastaveto siihen, että TNA oli juuri näyttävästi kruunannut historiansa ensimmäisen naistenmestarin? Jos oli, niin harvinaisen typerä vastaveto. Blah.


Batista (c) vs. The Undertaker - Special Referee: Steve Austin - World Heavyweight Championship
Ja sitten! Illan Main Event: Batista ja The Undertaker palaavat kohtaamaan toisensa! Undertaker oli siis tehnyt paluunsa kehiin alkusyksystä, mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä paluunsa jälkeen noussut merkittäviin kuvioihin Smackdownissa. No Mercyn jälkeen Undertaker kuitenkin keskeytti Batistan voitonjuhlat ja teki selväksi yhden asian: entisenä mestarina hän haluaisi mahdollisuuden päästä painimaan Batistaa vastaan World Heavyweight -mestaruudesta. Se oli oikeutettu vaatimus, koska ennen tätä ottelua Batista ja Undertaker olivat kohdanneet toisensa kolmesti. Undertaker voitti Batistalta World Heavyweight -mestaruuden WrestleManiassa, minkä jälkeen kaksi körilästä olivat painineet tasapeliin päättyneen Last Man Standing Matchin Backlashissa ja Steel Cage -ottelun Smackdownissa. Cyber Sundayhin luvattiin siis Batistan ja Takerin välit lopullisesti ratkaiseva ottelu, jonka erikoistuomarin fanit saisivat päättää. Vaihtoehdot olivat "Stone Cold" Steve Austin, Mick Foley ja JBL. Isoimman ilon tästä otti irti Smackdownin color commentator JBL, joka järjesti valtavan kampanjoinnin sen puolesta, että fanit äänestäisivät "JBL:n takaisin Main Eventiin". Tässäkin ppv:ssä nähtiin JBL:ltä hulvaton kampanjavideo. Ja juuri kun Todd Grisham oli julistamassa äänestyksen voittajan, JBL nousi kehään ja ilmoitti, ettei äänestyksen lopputulosta tarvitse erikseen selvittää, koska hän on kuitenkin voittaja. Tuolloin kehään rynnistivät niin Mick Foley kuin Steve Austinkin, ja lopulta Austin pieksi sekä Foleyn että JBL:n. Se sopi hyvin, koska Austin voitti äänestyksen ylivoimaisesti 79 prosentilla äänistä. Ja koska JBL telottiin ennen ottelua nähdyssä tappelussa pahasti, ei hän pystynyt selostamaan tätä ottelua, vaan Colen kanssa matsin selosti Jerry Lawler.

Jumatsuikka, mikä ottelu! En ollut etukäteen odottanut Cyber Sundayn Main Eventiltä yhtään mitään, koska tämä jos mikä ppv tuntui kaikissa ennakko-odotuksissa väli-ppv:ltä. Muutenkaan en ollut odottanut tältä ppv:ltä mitään, vaan mielikuvissani tämä oli ollut ennemminkin yksi vuoden huonoimmista tapahtumista. Jo ennen Main Eventiä show oli kuitenkin ollut todella positiivinen yllätys, ja positiiviset yllätykset sen kuin muuttuivat suuremmiksi illan Main Eventissä. Batista ja Undertaker olivat selvästi päättäneet panna kaiken peliin tässä ottelussa, jossa heidän aikaisemmin kesken jäänyt feudinsa saisi ehkä lopullisesti päätöksensä. Molemmilta nähtiin ottelussa todella näyttäviä liikkeitä, kovaa bumpinottoa, hienoa myymistä... Kaikin puolin likipitäen täydellistä entertainment brawlia. Ei tämä nyt siis toki mikään MOTYC-ottelu ollut, koska ihan siihen näillä kahdella ei ollut edellytyksillä, mutta tämä oli kyllä juuri niin hyvä singles-ottelu kuin nämä kaksi vain voivat painia. Täydellistä rymistelyä alusta loppuun, upeasti buukattu jännittävä viimeisten minuuttien lopputaistelu... Tämä oli huippuottelu. Loistavaa työtä.
**** (17:22)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Batista (Batista Bomb)

*** The Undertaker
** Batista
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Cyber Sundaysta: Hämmentävää kyllä, minun täytyy todeta pitäneeni tästä ppv:stä varsin paljon. Tässä oli loistava Main Event, hieno opener, hieno semi-ME, erittäin toimiva toinen päämestaruusottelu... Ja vaikka keskikortin ottelut eivät olleet mitään tajunnanräjäyttäviä, nekin ajoivat asiansa, ja esimerkiksi Punk vs. Miz oli positiivinen yllätys. Kyllä vain, kaikkien odotusten vastaisesti tämä oli Hyvä ppv. WWE:n suunta on kääntymässä ennakoitua nopeammin?

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE New Year's Revolution - Hyvä
9. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
10. TNA No Surrender - Ok
11. TNA Final Resolution - Ok
12. TNA Destination X - Ok
13. TNA Lockdown - Ok
14. TNA Slammiversary - Ok
15. WWE No Mercy - Ok
16. WWE One Night Stand - Ok
---------------
17. WWE SummerSlam - Kehno
18. TNA Victory Road - Kehno
19. WWE Judgment Day - Kehno
20. WWE No Way Out - Kehno
21. TNA Hard Justice - Kehno
22. WWE The Great American Bash - Kehno
23. TNA Against All Odds - Kehno
24. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
25. WWE Unforgiven - Surkea

[kenitys]

GENESIS 2007

TNA:n vuosikalenterin ensimmäinen tapahtuma vuoden suurimman tapahtuman Bound For Gloryn jälkeen oli tietenkin alkusynty, eli Genesis. Niin oli ollut vuodesta 2005 lähtien ja niin oli nytkin. Etukäteen tapahtuman hehkutuksessa oli keskitytty siihen, että ppv:ssä TNA-debyyttinsä tekisi Joku Mahtava Suuri Tähti. Vaikka kaikki tiesivät jo, että se oli Boo... ei kun ei mitään, niin TNA yritti tämän ppv:n ajan teeskenellä, että kenelläkään ei ollut mitään hajua tuon Main Eventiin saapuvan "mysteerihenkilön" henkilöllisyydestä. Kaikkein vähiten mysteerihenkilön henkilöllisyydestä tuntui olevan perilläa Kurt Angle, mikä sai hänet näyttämään kyllä aivan pirun tyhmältä, kun jokainen fanikin areenalla tiesi jo, ketä odottaa. Mutta palataan tähän Main Eventin kohdalla. Vuorossa siis Genesis Impact Zonen yleisön edessä. Selostajina Don West ja Mike Tenay. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Crystal. Show'n avasi tällä kertaa jostain syystä isänmaallinen hetki kansallislaulun ja USA:n lipun kunniaksi.


Black Reign vs. Abyss - Black Reign Shop of Horrors Match
Muistatteko, kun Black Reign feudasi Chris Harrisin vielä kaksi kuukautta sitten, eikä feudi saanut minkäänlaista järkevää huipennusta? Hyvä jos muistatte, koska TNA ei selvästikään muista. Dustin Rhodes oli tuotu näyttävästi TNA:han Chris Harrisin feud-kumppaniksi juuri, kun Harris oli Main Event -pushin kynnyksellä. Sitten Harris upotettiin kummalliseen feudiin Rhodesin uuden synkän alter-egon kanssa, ja miesten molemmat ppv-ottelut päättyivät epämääräiseen sotkuun, joiden päätteeksi Harris näytti todella huonolta. Uskottavuus ME-nimenä oli aika lailla tuhottu. Olisi voinut luulla, että TNA olisi halunnut pelastaa sen, mitä pelastettavissa on, antamalla Harrisin piestä Black Reignin ppv:ssä kunnolla. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ennen Bound For Glorya James Mitchell esitti Black Reignin uutena apurinaan vihanpidossaan ottopoikaansa Abyssia vastaan, kun Mitchellin biologinen poika Judas Mesias oli yllättäen loukkaantunut. Näin Reign hyppäsi Harris-feudista yhtäkkiä Abyss-feudiin, ja Bound For Gloryssa Abyss tuhosi Monster's Ball -ottelussa paitsi Reignin, myös Rhinon ja Ravenin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Abyssille ja Black Reignille, vaan heidän vihanpitonsa jatkui myös BFG:n jälkeen, ja nyt he kohtaisivat toisensa Black Reignin "Shop of Horror" -nimikko-ottelussa, joka oli normaali No DQ -ottelu - paitsi että ringside-alue oli täynnä Reignin erikoisia aseita. Ja jos mietitte, mitä Reignin edellisellä feudikumppanille Chris Harrisille kuuluu, hän ei mahtunut tähän ppv:hen ollenkaan.

Abyss on otellut vuoden 2007 aikana sellaisen määrän No DQ -otteluita ppv:ssä, että kieltämättä alkaa vaatia jo aikamoista innovatiivisuutta keksiä mitään uutta tai omaperäistä niihin. Bound For Gloryssa TNA oli päätynyt itse asiassa varsin hyvään ratkaisuun, eli siihen, että mitään uutta tai kikkailevaa ei ollut yritettykään keksiä, vaan neljän HC-painijan oli annettu mähinöidä kaikkein kovimmat HC-bumpit keskenään. Tällä kertaa oli sen sijaan yritetty kikkailla erikoisella "Black Reignin nimikko-ottelulla", jossa nähtiin erikoisaseina muun muassa ruuvipenkki, pöydällinen rotanloukkuja ja mystinen koppi, johon vain Black Reignillä oli avain. Tavallaan nämä erikoiskikkailut toivat oman hauskuutensa tähän otteluun, mutta muuten tämä oli kiistämättä väsynyt ottelu - ainakin selvästi väsyneempi kuin suurin osa Abyssin tämän vuoden HC-otteluista. Omat hetkensä tälläkin oli, mutta suurin osa oli tuttua kamaa. Mitään yllättävää tässä ei siis ollut, joten lopputuloksena oli lähinnä "ihan hyvä" opener. Ottelun jälkeen nähtiin koko anglen paras osuus, kun Abyss riisti avaimen Reignin kaulasta ja meni avaamaan sisääntulorampin yläpäässä olevaa koppia - JONKA SISÄLTÄ PALJASTUI MYSTINEN MASKIPÄINEN HIRVIÖMÄINEN HAHMO, JOKA PUHALSI JONKINLAISTA SUMUA ABYSSIN KASVOILLE! Tuo mystinen hahmo oli tietenkin kukapa muu kuin TNA-debyyttinsä tässä tehnyt Johnny Stamboli, joka tultaisiin tuntemaan paremmin nimellä Rellik (se on muuten killer takaperin kirjoitettuna). Mystinen hahmo ja Black Reign pieksivät Abyssin yhdessä, tunkivat hänet koppiin ja tiputtivat kopin sisääntulorampilta alas. Never stop the madness.
**½ (10:13)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Abyss (Black Hole Slam)

Motor City Machine Guns vs. Team 3D
Ah, olin kokonaan unohtanut jo tämän feudin! Samalla tajusin, että Booked By -maailmassa nähty Baron Corbinin feudi Cruiserweight-divisioonaa vastaan on vain halpa kopio tästä Team 3D:n hienosta juonikuviosta vuodelta 2007. No niin, se ei nyt liity enää aiheeseen mitenkään. Ilkeäksi ja ylimieliseksi kiusaajajoukkueeksi kesän aikana muuttunut Team 3D oli siis ottanut Bound For Gloryn jälkeen uuden suunnan urallaan. Brother Ray ja Brother Devon olivat nimittäin saaneet tarpeekseen siitä, miten X-Divisioonan painijat varastivat kaiken huomion TNA:ssa ja miten fanitkin ihailivat tällaisia surkeita rimpuloita, joiden painilla ei ollut mitään tekemistä oikeiden raavaiden miesten välisen kamppailun kanssa. Niinpä Team 3D julisti sodan koko X-Divisioonaa vastaan ja alkoi hyökätä brutaalisti X-Divisioonan painijoiden kimppuun Impacteissa. Hieman yllättäen X-Divisioonan kunnian puolustajaksi nousivat kaikista vaihtoehdoista Alex Shelley ja Chris Sabin, eli Motor City Machine Guns. Yllättävää se oli siksi, että Shelley ja Sabin oli tunnettu tähän asti itsekin lähinnä ylimielisenä kaksikkona, jotka eivät piitanneet muista X-Divisioonan painijoista yhtään. Nyt heidän mielensä ja asenteensa oli alkanut kuitenkin muuttua, koska heidän mielestään 3D:n toiminta oli röyhkeää ja koska heidän mielestään Rayn ja Devonin kaltaiset kiusaajat pitäisi panna kuriin. MCMG teki siis face-turnin asettuessaan koko X-Divisioonan puolelle ja alkaessaan puolustaa kaikkien X-Divisioonan painijoiden kunniaa. Face-turn oli siinä mielessä ymmärrettävä, että MCMG:stä oli tullut niin suuria yleisönsuosikkeja loistavien otteluidensa takia, etteivät he toimineet enää kovin hyvin heeleinä. Nyt he sitten kohtasivat 3D:n ensimmäisen kerran rehellisessä 2 on 2 -ottelussa.

Huh huh! Oletin etukäteen, että tämä olisi tiivis ja ehkä vähän huumoripitoinen alakortin ottelu, mutta TNA (ja molemmat joukkueet) olivatkin päättäneet panna tässä ihan parastaan. Tämä oli reilusti yli 15-minuuttinen intensiivinen taistelu ja ehdottomasti yksi vuoden parhaista joukkueotteluista (TNA:ssa). Samalla tämä oli heittämällä yksi Team 3D:n koko TNA-uran parhaista otteluista. Siitä voi toki isolta osin kiittää Alex Shelleytä ja Chris Sabinia, jotka olivat tässä ottelussa aivan liekeissä ja väläyttivät sellaista osaamista, että ei voi kuin ihailla. Juuri tällaisten otteluiden takia MCMG on aivan omia all time -suosikkijoukkueitani. Silti on todettava, että tässä ottelussa myös Brother Ray ja Brother Devon olivat pirun motivoituneita ja näyttivät paljon paremmalta kuin pitkään aikaan. Selvästi oikean vastustajan kanssa 3D pystyy hienoon joukkueotteluun, vaikka välillä sitä olen välillä epäillytkin. Tämä ottelu kertoi loistavan tarinan ja sopi myös feudiin erittäin hyvin.
***½ (17:37)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Motor City Machine Guns (Sabin pinned Devon after ASCS Rush aka a series of superkicks and enzuigiris)

Gail Kim (c) vs. Roxxi Laveaux w/ BG James & Kip James vs. Angel Williams vs. ODB - TNA Knockout Championship
Gail Kim oli kruunattu TNA:n historian ensimmäiseksi naisten mestariksi Bound For Gloryssa, ja nyt edessä oli hänen uransa ensimmäinen mestaruuspuolustus ppv:ssä. TNA:n johto oli kuitenkin päättänyt, että uusi mestari ei selviäisi helpolla ensimmäisestä puolustuksestaan, vaan hän joutuisi painimaan kolmea Knockout-divisioonan uutta painijaa vastaan. BFG:n Gauntlet-ottelu oli siis huipentunut siihen, kun Gail Kim oli selättänyt "Voodoo Queen" Roxxi Laveauxin, joten oli ymmärrettävää, että Laveaux sai paikan tästä ottelusta. Sen sijaan sitä ei sen enempää selitetty, miksi bimbomainen Angel Williams ja rääväsuinen ODB pääsivät myös otteluun, mutta ehkä he olivat vain jonkinlaisen ranking-listan kärkinimet jostain syystä. Samapa tuo. Ennen ottelua Gail Kim veti baclstagella hyvän promon, jossa hän korosti naisten painin tärkeyttä ja kertoi, ettei todellakaan aio menettää mestaruuttaan ensimmäisessä puolustuksessaan.

Ei ollut varsinaisesti paras mahdollinen avaus TNA:n naistendivarille ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessa, mutta ehkä tämän oli tarkoituskin toimia sellaisena lämmittelynä tulevia oikeasti kovia otteluita varten. Siltä se tuntui siksikin, että paljon loogisempaa olisi aloittaa uuden mestaruuden aikakausi heti tiukalla 1 on 1 -feudilla, mutta sen sijaan tähän laitettiinkin tämmöinen hieman sekava 4-Way-ottelu, jossa ei ollut mitään ykkösfeudia. Tämän lisäksi ottelu alkoi aika sekavasti, ja siinä nähtiin ensimmäisten minuuttien ajan kankeita botcheja, jotka söivät ottelun fiiliksestä paljon. Sen lisäksi Roxxi Laveauxilta nähtiin täysin idioottimaista voodoo-pelleilyä, jota tämä ottelu ei todellakaan olisi tarvinnut. Jos matsi ei olisi tuosta parantunut, olisin kutsunut tätä totaaliseksi flopiksi ja antanut tälle huonon arvosanan. Sitten kuitenkin Gail Kim nousi ottelun tähdeksi, kiskoi muut mukaansa ja sai aikaiseksi ihan ok:n ottelun yksinomaan loistavilla suorituksillaan. Kokonaisuutena siis siedettävä avaus, mutta ei ollenkaan sellainen, mitä olisi voinut toivoa.
** (9:01)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Gail Kim (Pinned ODB after a Straight Jacket Neckbkreaker)

Jay Lethal (c) vs. Sonjay Dutt - TNA X Division Championship
Jostain syystä TNA:n komissaari Jim Cornette oli ollut viime viikot poissa ruudusta, ja hänen paikkansa TNA:n auktoriteettihahmona oli ottanut Cornetten turvamies Matt Morgan. Niinpä Morgan oli joutunut jopa vastaamaan Genesiksessä järjestetyistä otteluista, ja yksi hänen päätöksensä oli tämä X-Divisioonan mestaruusottelu. "Black Machismo" Jay Lethal oli siis säilyttänyt mestaruutensa Bound For Gloryssa, ja viime viikkoina hänelle oli alkanut muodostua romanttinen suhde TNA:n ringside-tytön SoCal Valin kanssa. Nyt sijaa ei kuitenkaan ollut rakkaudelle, koska Morgan päätti, että Genesiksessä Lethal joutuu puolustamaan mestaruuttaan ystäväänsä "Guru" Sonjay Duttia vastaan. Duttille tämä tietenkin kävi erinomaisesti, koska hän ei ollut edelleenkään TNA-uransa aikana voittanut X-Divisioonan mestaruutta.

Jos tarvitsee esimerkin 1 on 1 -ottelusta, joka on spotfest, niin tämä on sellainen. Erityisesti Duttin erityisosaamista on nimenomaan käsittämätön spottailu, eikä Lethalkaan ole missään nimessä huono spottailussa. Niinpä kun heille tarjottiin mahdollisuus painia keskenään tällainen lähtökohtaisesti hyvän mielen 1 on 1 -ottelu mestaruudesta, niin tämä oli juuri sitä, mitä sopi odottaakin. Joillekin tämä saattaa olla liikaa, mutta minulle tämä toimi erittäin hyvin. Oli alusta loppuun ilahduttavaa seurata näiden miesten erinomaisia, hienoja ja näyttäviä liikkeitä, joita oli sellainen määrä, että ei niiden listaamisessakaan ole edes mitään järkeä. Ymmärrän toki, että osa ei nauti tällaisesta matsista, jossa sellainen kunnon mähinä ja taistelun tuntu puuttuu, mutta minä tykkäsin tästä pirusti. Lisäksi tämä ottelu ei ollut vain pelkkää näytösmäistä spottailua, vaan tässä oli ihan oikea tarina: "Guru" Duttilla meni ottelun aikana hermot, ja hän alkoi käyttäytyä heelimäisesti, ja se toi otteluun sopivaa lisäsävyä. Toki tämän ottelun suurin ongelma oli silti se, että tässä olisi tarvittu jotain vähän suurempaa tarinaa ja psykologiaa (ja rauhallisuutta ja aikaa), jotta tämä olisi noussut huippuotteluiden tasolle. Silti tällaisenaan tämä oli pirun viihdyttävä ja hieno X-Divarin ottelu, juuri tällaisia X-Divisioonan kuuluu tarjota. Ottelun jälkeen Team 3D:n ja X-Divisioonan feudia jatkettiin, kun 3D rynnisti paikalle, hyökkäsi Lethalin ja Duttin kimppuun ja varasti X-Divisioonan mestaruusvyön.
***½ (12:01)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Jay Lethal (Top Rope Elbow Drop)

AJ Styles & Tomko (c) vs. Steiner Brothers - TNA World Tag Team Championship
AJ Styles ja Tomko olivat nousseet TNA:n joukkuemestareiksi Bound For Gloryssa päihitettyään Adam "Pacman" Jonesin joukkueen Team Pacmanin (jossa Pacman itse ei paininut). Sen jälkeen uusi joukkuemestarikaksikko oli päätynyt jo puolustamaan vöitä LAX:ää vastaan, mutta nyt heillä oli vastassa vielä isompi haaste. Steiner-veljekset Rick ja Scott olivat nousseet TNA:n joukkuerankingeissa huipulle sen jälkeen, kun olivat onnistuneet päihittämään Team 3D:n heidän nimikko-ottelussaan Bound For Gloryssa, ja nyt Steinereilla oli vihdoin mahdollisuus nousta ensimmäistä kertaa urallaan TNA:n joukkuemestareiksi. Christianin porukkaan kuuluvat Styles ja Tomko olivat tietenkin sitä mieltä, että kahden ikälopun veljeksen päihittäminen ei tuottaisi heille minkäänlaista ongelmaa. Tämä ottelu jäi lopulta Rick Steinerin viimeiseksi esiintymiseksi TNA:n ppv:ssä. Rick oli jo hyvän aikaa ollut varsin huonokuntoisen oloinen näissä otteluissa, eikä ollut siis mikään ihme, ettei TNA nähnyt hänellä tulevaisuutta firmassa, kun tämä nostalgiatrippi Scottin kanssa oli tullut tiensä päähän. Niinpä vuoden 2008 alussa Rick Steiner irtisanottiin TNA:sta, ja se alkoi tietää loppua hänen aktiivipainiuralleen.

Jos Bound For Gloryn Steinerit vs. Team 3D -ottelu sai suurimmalta osalta arvostelijoilta tylyn tuomion, tämä tuskin on saanut merkittävästi paremman, koska eivät Steinerit tässäkään olleet mitenkään tajuttoman timanttisessa iskussa. Silti pitää todeta, että minusta tämä - samoin kuin BFG:n ottelu - oli varsin viihdyttävä joukkuemähinä, jossa ei ollut mitään suurempaa vikaa. Toki tällä kertaa Steinereita vastassa oli Rayn ja Devonin sijaan erityisesti AJ Styles, joka saa kannettua lähes tulkoon kenet tahansa loistavaan otteluun. No, yhtä kaikki: tämä oli aika lailla perustyylinen joukkueottelu, jossa heelit hallitsivat, kunnes lopussa facet pääsevät sitten rymistelemään. Ja kieltämättä Steinerit näyttivät lopun hallintaosuudessaan varsin vakuuttavalta paiskoessaan sekä Stylesiä että Tomkoa näyttävillä Suplexeilla. Sen syvällisempää analyysiä en osaa tästä tehdä. Homma oli kokonaisuudessaan viihdyttävä setti, jossa parasta olivat nimenomaan AJ Stylesin erinomaiset otteet. Samalla on kuitenkin todettava, että brawlerina Tomko on kehittynyt huimasti tämän vuoden aikana, ja hänen otteitaan on myös usein ilo seurata. Joukkueena kaksikko toimii hienosti. Otteluna tämä oli sellainn perusvarma ihan hyvä suoritus.
**½ (10:43)
Voittajat:

► Näytä spoileri

AJ Styles & Tomko (Styles pinned Rick after hitting him with a steel chair)

Robert Roode w/ Ms. Brooks vs. Samoa Joe
Tämä ottelu oli saanut alkunsa Fight For The Right -ykköshaastajuusturnauksesta. Robert Roode oli siis mukana tuossa turnauksessa, ja hän oli varma, että hänestä tulisi TNA:n päämestaruuden seuraava ykköshaastaja. Roode oli asiasta niin varma, että hän päätti alkaa haastaa riitaa muiden turnauksen osanottajien kanssa. Erityiseksi silmätikukseen hän otti Samoa Joen, joka ei ollut alun perin edes mukana turnauksessa. Kun Alex Shelleyn ja Chris Sabinin välinen ottelu turnauksen ensimmäisellä kierroksella päättyi ratkaisemattomaan ja johti molempien miesten eliminoimiseen turnauksesta, TNA:n johto päätti buukata Bound For Gloryssa erinomaisen ottelun painineiden Christian Cagen ja Samoa Joen välille ottelun, jonka voittaja pääsisi turnauksen toiselle kierrokselle mukaan. Kesken tuon ottelun Roode ilmestyi ringsidelle ja aiheutti Joelle tappion ottelussa Cagea vastaan. Tämä sai tietenkin Joen raivostumaan, koska hän ei ollut edelleenkään voittanut TNA:n päämestaruutta urallaan ja koska nyt Roode oli vienyt häneltä mahdollisuuden päästä painimaan mestaruudesta. Niinpä seuraavalla viikolla Joe maksoi potut pottuina ja aiheutti Roodelle tappion turnausottelussa. Nyt molemmilla painijoilla oli syy janota kostoa. Tämän lisäksi huomio oli jälleen kiinnittynyt siihen, miten surkeasti Robert Roode kohteli manageriaan Ms. Brooksia, ja Joe selvästi halusi tehdä kaikkensa pelastaakseen Brooksin Rooden palkkalistoilta. Rooden ja Brooksin kuvio oli muutenkin saanut viime aikoina oudon käänteen, kun katsomoon oli ilmestynyt "fani", joka piti kädessään Robert Roodea ihailevia ja Ms. Brooksia haukkuvia kylttejä. Roode esitti, ettei tiennyt, kuka tuo naispuolinen fani oikein on.

Olipa harmillinen pettymys tämä. Olin etukäteen niin varma, että pitäisin Rooden ja Joen ottelusta paljon, että minun oli vielä ottelun jälkeenkin vähän vaikea muodostaa tästä mielipidettä. Saattaa olla, että tämäkin antamani arvosana on lopulta hieman yläkanttiin, mutta mennään nyt tällä, koska pidin kuitenkin tästä ottelusta - vaikka ehkä pitämiseni johtui osittain siitä, että toivoin niin kovasti pitäväni tästä ottelusta. Robert Roode on ollut vuoden 2007 ajan yksi TNA:n merkittävimmistä nousevista tähdistä, joka on vuoden ajan paininut hienoja otteluita muun muassa Jeff Jarrettin ja Kazin kanssa. Samoa Joe puolestaan on ollut jo pitkään TNA:n Main Event -painijoista isoin nimi, joka ei ole koskaan voittanut TNA:n päämestaruutta. Oli siis kiinnostavaa nähdä, mitä he saivat keskenään aikaan. Ikävä kyllä miesten kemiat eivät jotenkin pelanneet parhaalla mahdollisella tavalla keskenään, koska tästä ei kuoriutunut sellaista hienoa ottelua kuin olisi voinut toivoa. Ehdottomasti hyvä ja viihdyttävä, intensiivinen mähinä. Mutta enemmän olisi ollut lupa odottaa. Jotain tästä vain puuttui.
*** (15:43)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Samoa Joe (Muscle Buster)

Christian Cage vs. Kaz - Ladder Match for the TNA World Heavyweight Title Shot
Sitten vuorossa oli Fight For The Right -turnauksen finaaliottelu, joka käytiin tällä kertaa ppv:ssä ja vieläpä Ladder-otteluna. Niinpä olisi voinut luulla, että tämän kaiken jälkeen myös turnauksen voittajan ja TNA World Heavyweight -mestarin välinen mestaruusottelu olisi käyty esimerkiksi öö seuraavassa ppv:ssä, mutta ei. Se käytiin tietenkin pari viikkoa Genesiksen jälkeen Impactissa, koska... TNA. Mutta siis: kovassa nosteessa viime kuukausina ollut Kaz oli noussut hieman yllättäenkin koko turnauksen finaaliin voittamalla aiemmilla kierroksilla Lance Hoytin ja James Stormin. Nyt hänellä oli mahdollisuus uransa isoimpaan saavutukseen, kun hän kohtasi tikapuuotteluiden erikoisosaajan Christian Cagen tikapuuottelussa. Cage oli päässyt mukaan Fight For The Right -turnaukseen takaportin kautta, vaikkei osallistunut edes karsintaotteluna käytyyn Reverse Battle Royal -otteluun. Sen sijaan hän ja Samoa Joe saivat mahdollisuuden nousta turnaukseen mukaan, ja kun Cage oli päihittänyt Joen, pääsi hän turnauksen toiselle kierroksella. Siellä hän voitti Chris Harrisin, joka puolestaan paikkasi kesken turnauksen TNA:sta lähtenyttä Junior Fatua tuossa ottelussa. Ja nyt oli siis finaalin aika.

Tämä ottelu oli varmaan Kazin uran huippuhetki, ja siitä pitää nostaa hattua Kazille. Tässä ottelussa Kaz todellakin pani kaiken peliin ja tarjosi niin kovan matsin Christian Cagen kanssa kuin vain osasi. Ei tämä ottelu tule jäämään historiaan maailman parhaiden Ladder-otteluiden listassa, koska tästä puuttui se viimeinen todella poikkeuksellinen säväys, joka olisi nostanut tämän MOTYC-tasolle. Siitä huolimatta tämä oli aivan kiistatta huippuottelu - perkeleellisen kova ottelu, joka oli täynnä tosi rajuilta näyttävä spotteja ja jossa nähtiin todella kunnioitettavan hieno taistelu. Kaz pani tässä siis kaiken peliin, mutta niin teki myös Cage. Christian selvästi halusi kantaa Kazin niin hyvään otteluun kuin olisi mahdollista, ja siinä samalla hän uhrasi kehonsa ihan kunnolla. Erityisen raju oli heti ensimmäisen viiden minutin aikana nähty spotti, jossa Kaz loikkasi tikkaita kasvojensa edessään pitäneen Cagen päälle Springboard-loikalla niin, että tikkaat osuivat suoraan Cagen kasvoihin ja aukaisivat inhottavan näköisen haavan Cagen kasvoihin. Hattua pitää nostaa myös ottelun lopetukselle, johon ei ollut sekoitettu mitään turhaa sotkua, vaan se oli puhdas ja simppeli. Tämä oli kaikin puolin pirun kova Ladder-taistelu, ja Kazin uran huippuhetki, sen ansiosta tämä nousee juuri ja juuri huippuotteluiden tasolle.
**** (15:13)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Kaz

Backstage angle w/ James Storm, Eric Young, Jackie Moore & Jeremy Borash
Tässä välissä täytyy todeta, että illan aikana oli nähty useita backstage-angleja, joissa ilmeisesti erikoisen ystävyyssuhteen tuoreeltaan muodostaneet Eric Young ja James Storm joivat kilpaa viinaa voittaakseen James Stormin luoman epävirallisen "Drinking Heavyweight" -mestaruuden. Mestaruudelle oli ihan oikea mestaruusvyökin, jonka keskiössä oli tietenkin pyörivä kaljapullo. Nämä Youngin ja Stormin juopotteluhetket olivat mielestäni ihan hauskaa väliviihdettä show'n aikana, ja lopulta ne huipentuivat tähän ennen Main Eventiä nähtyyn hetkeen, jossa Storm joi itsensä pöydän alle ja Young karkasi paikalta Stormin mestaruusvyön kanssa.


Kevin Nash & Kurt Angle (c) vs. Sting & Booker T - TNA World Heavyweight Championship
Sitten olisi vihdoin aika paljastaa illan suurin mysteeri. KUKA ON STINGIN JOUKKUEPARI? Angle oli yrittänyt selvittää sitä koko illan ajan murtautumalla areenan lähistöllä odottavaan limusiiniin, vaikka hän olisi aivan hyvin voinut vain katsoa netistä TNA:n julkaiseman vihjekuvan. Siinä nimittäin kerrottiin, että Stingin pari olisi "Huffman"-niminen mies, ja koska oli hyvin epätodennäköistä, että TNA olisi tuomassa Mavenia päämestaruuskuvioihin, tuntui kaikkien mielestä ilmiselvältä, että Stingin joukkuepari olisi tietenkin BOOKER T. Kyllä vain, Booker T (ja hänen vaimonsa Sharmell) olivat siis syksyn alussa pyytäneet WWE-sopimuksensa irtisanomista, ja WWE oli siihen suostunut. Syitä oli varmaan useampiakin, mutta luultavasti Bookerin motivaatio ei ollut enää erityisen korkealla sen jälkeen, kun hän oli jäänyt aika lailla tyhjän päälle World Heavyweight -mestaruuskautensa jälkeen. Asiaa ei myöskään auttanut steroidiskandaali, jonka seurauksena myös Booker hyllytettiin. Niinpä TNA haistoi tilaisuuden ja tarjosi kuusinkertaiselle maailmanmestarille sopimusta, johon Booker T tarttui. Vaikka Booker T ei ollut ihan samaa kokoluokkaa oleva nimi kuin Kurt Angle, oli Booker T:n loikkaus WWE:stä TNA:han taas yksi osoitus siitä, että TNA pystyi nappaamaan WWE:ltä varsin isojakin nimiä rosteriinsa. Vuonna 2005 oli loikannut Christian, vuonna 2006 Kurt Angle ja nyt siis Booker T.

TNA-debyyttinsä Booker T teki tietenkin heti Main Event -ottelussa, jossa oli isot panokset. Kurt Anglen ja Stingin päämestaruusottelu Bound For Gloryssa oli päättynyt Stingin mestaruusvoittoon ja yleisön juhlaan. Iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska vain kaksi viikkoa BFG:n jälkeen Kurt Angle onnistui huijaamalla voittamaan Stingin revanssiottelussa ja nousemaan näin takaisin TNA:n päämestariksi. Samalla Anglen yhteistyö hänen ystävänsä/mentorinsa/tohtorinsa Kevin Nashin kanssa oli syventynyt entisestään, ja niinpä Genesikseen buukattiin joukkueottelu, jossa Sting pääsisi painimaan sekä Anglea että Nashia vastaan. Tämä oli samalla Kevin Nashin ensimmäinen painiottelu yli vuoteen. Sting ei tietenkään suostunut painimaan Nashia ja Anglea vastaan yksin, vaan hän ilmoitti tuovansa Genesikseen joukkueparikseen miehen, joka tuntee sekä Nashin että Anglen hyvin ja kellä on erityisesti Anglen kanssa pitkä ja monimutkainen historia. Ja jotta tässä ei olisi vielä tarpeeksi, TNA:n johto päätti, että tämän ottelun panoksena olisi Kurt Anglen TNA World Heavyweight -mestaruus. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kuka ikinä selättäisikään ensimmäisenä vastustajajoukkueen jäsenen, nousisi TNA:n päämestariksi. Kurt Anglella oli siis monta syytä pelätä mestaruutensa puolesta, koska hänen ja Nashinkaan yhteistyö ei ollut tähän mennessä ollut mitenkään saumatonta.

Olipahan... ottelu. Booker T:n TNA-debyytti tuntui lopulta olevan tässä hyvin vähäpätöinen seikka kaiken tämän sekamelskan keskellä. Tässä oli JOUKKUEottelu, jonka panoksena oli TNA World Heavyweight -mestaruus. Ottelun osanottajista kolme oli entisiä WCW-tähtiä, ja se kyllä näkyi buukkauksessa. Oli Karen Anglen sekaantuminen. Oli Sharmellin saapuminen paikalle ja catfightin tapainen Karen Anglen kanssa. Oli yllättäen nähty AJ Stylesin ja Tomkon saapuminen ringsidelle ja sekaantuminen otteluun niin, että kukaan ei oikeastaan ei edes tajunnut mistä oli kyse. Oli ilmeisesti lopussa jonkinlainen Anglen, Stylesin ja Tomkon liittouman muodostuminen ja hämmästyneen Christian Cagen saapuminen paikalle. Ja kaiken tämän keskellä oli myös mähinää kehässä, ja parhaimmillaan (erityisesti kun selvästi aivan uudenlaisen motivaation itsestään löytänyt Booker T pääsi näyttämään osaamistaan) se oli oikein viihdyttävää entertainment brawlia, mutta loppujen lopuksi se oli niin sekavaa ja erityisesti Kevin Nashin suoritukset olivat niin kankeita, että ei tästä ottelusta kokonaisuutena voinut kyllä kamalasti tykätä. Hädin tuskin ihan ok -ottelu, jossa oli aivan liian paljon sekoilua siihen nähden, mitä olisi tarvinnut olla.
** (13:41)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Kurt Angle & Kevin Nash (Angle pinned Sting after an Olympic Slam)

*** Kaz
** Christian Cage
* Alex Shelley

Kokonaisarvio Genesiksestä: Tässä ppv:ssä oli useita hyviä hetkiä. Ladder-matsi oli huippuottelu, MCMG:n ja Team 3D:n ottelu oli hämmentävän hyvä, ja X-Divisioonan mestaruusottelu toimitti tuttuun tapaan. Myöskään mitään totaalista katastrofia ei ollut mukana, ja kokonaisuus tuntui ihan toimivalta. Siitä huolimatta Main Event oli aikamoista sekoilua, ja myös Roode vs. Joe oli harmillinen pettymys. Jos ne olisi hoidettu paremmin, tällä olisi ollut mahdollisuuksia vielä selvästi enempään. Nyt kokonaisuus oli enemmänkin Ok.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE New Year's Revolution - Hyvä
9. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
10. TNA No Surrender - Ok
11. TNA Genesis - Ok
12. TNA Final Resolution - Ok
13. TNA Destination X - Ok
14. TNA Lockdown - Ok
15. TNA Slammiversary - Ok
16. WWE No Mercy - Ok
17. WWE One Night Stand - Ok
---------------
18. WWE SummerSlam - Kehno
19. TNA Victory Road - Kehno
20. WWE Judgment Day - Kehno
21. WWE No Way Out - Kehno
22. TNA Hard Justice - Kehno
23. WWE The Great American Bash - Kehno
24. TNA Against All Odds - Kehno
25. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
26. WWE Unforgiven - Surkea

[Zemppari]

Ja seuraavaksi jotain aivan muuta.

Strong Style Symphony: Aikamatka NJPW Worldin arkistojen lävitse

Elikkäs, nappasin New Japanin suoratoistopalvelun tilauksen tuossa kesän alussa. Yleensä tilaan New Japan Worldia G1-turnauksen ja Wrestle Kingdomin tiimoilta, mutta ajattelin kaverini kanssa sukeltaa tarkemmin New Japanin pariin tässä kevään ja kesän aikana. Samalla kuitenkin tässä koronatilanteessa, seuraamieni firmojen nykymateriaalin vähäisyyden vuoksi, ajattelin sukeltaa hetkeksi menneisyyteen. Ja kun World oli tullut tilattua, niin suuntana oli New Japanin historia. Alusta alkaen.

Tarkoituksena ei ole kuitenkaan käydä jokaista tapahtumaa ottelu ottelulta lävitse, vaan tarkastella Mr. Lariaton suosituslistan tarjontaa suhteellisen kronologisessa järjestyksessä. Lista alkaa vuodesta 1973 ja päättyy vuoden 2018 parhaan joukkueottelun Ludvig-voittajaan. Koko lähes 2000 ottelun sarjaa ei ole tarkoituskaan katsella, vaan käydä silloin tällöin katselemassa muutama ottelu ja skriivailla niistä muutama sana tänne foorumille.

Samalla itselleni kyseessä on oikeastaan ensimmäinen kerta kun sukellan 1970-luvun painiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta (#BabaVsDestroyer). Katsotaan kuinka pitkälle tässä päästään ennen kuin motivaatio katoaa.

Sitten asiaan.

Puroresun historian extralyhyt oppimäärä (1951-1973)

Ennen kun pureudutaan itse otteluihin, niin käydään tämän (todennäköisesti lyhytaikaisen) projektin aluksi lävitse, miten päädymme vuoteen 1973.

Showpaini ei oikeastaan saanut Japanissa jalansijaa ennen toisen maailmansodan päättymistä. Laji nousi suosioon samalla tavalla kuin muuallakin maailmassa, toimien halpana televisioon tuotettavan ohjelmana. Japanissa lajin kiistaton kummisetä ja ensimmäisen vuosikymmenen suurin tähti oli korealaissyntyinen sumopainija Rikidozan. Vuonna 1951 debytoinut Rikidozan perusti Japanin ensimmäisen painipromootion Japan Wrestling Associationin (JWA) vuonna 1953 ryhtyen sen suurimmaksi tähdeksi. Kaava oli simppeli. Ulkomaalainen, yleensä amerikkalainen, mörkö saapui terrorisoimaan Japanin kehiä vain joutuakseen Rikidozanin karatelyönnin uhriksi. Ja se toimi kansan rynniessä katsomaan Rikidozanin mähinöitä.

1960-luvun alussa Rikidozan löysi kaksi suurinta oppipoikaansa, Antonio Inokin ja Giant Baban. Tästä kaksikosta muovautui muutaman vuoden kuluttua JWA:n suurimmat tähdet, sillä Rikidozanin ura ja elämä saivat karsean lopun joulukuussa 1963. Rikidozan puukotettiin yakuzan toimesta yökerhossa ja kuoli saamiinsa vammoihin sairaalassa.

Muutama kilpaileva organisaatio syntyi haastamaan JWA:n statusta 1960-luvun aikana, mutta JWA pysyi saaren hallitsijana vuosikymmenen loppuun asti. Mutta JWA kaatui lopulta ulkopuolisen paineen lisäksi sisäisiin ongelmiin, sillä Inoki ja Baba ajautuivat lopulta riitoihin. Inoki yritti kaapata JWA:ssa vallan loppuvuonna 1971, mutta sai sen sijasta potkut. Niinpä Inoki päätyi perustamaan oman firmansa, New Japan Pro Wrestlingin, vuoden 1972 alussa. Baba puolestaan näki JWA:n lopun lähestyvän ja lähti sopimuksen päätyttyä. Baba ei seurannut Inokia, vaan perusti All Japan Pro Wrestlingin Rikidozanin poikien kanssa. JWA ei kestänyt enää kauaa, vaan kaatui vuonna 1973. NJPW ja AJPW kävisivät tiukkaa kilpailua aina 2000-luvulle asti. Pirauttakaa puroresuprofessorille tai lukekaa Chris Charltonin Lion's Pride jos haluatte tietää aiheesta lisää.

1973

Ja niin saavutaan vuoteen 1973, NJPW:n historian toiseen vuoteen ja samalla ensimmäisten arvosteltavien otteluiden pariin.

Antonio Inoki & Seiji Sakaguchi vs Karl Gotch & Lou Thesz

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Two out of Three Falls Match
Kuramae Kokugikan, Tokyo, Japan (14.10.1973)

Kaikki alkaa melkoisesta tähtikatraasta. Kaikillehan vähintään kolme neljästä ovat tuttuja nimiä, mutta käydään pikaisesti vielä konkkaronkka lävitse. Inoki, kuten todettua, on NJPW:n nokkamies, ässä ja maan suurimpia tähtiä AJPW:n Baban lisäksi. Joukkuepari Seiji Sakaguchi oli ennen painiuraansa huippuluokan judoka ja oli voittanut pronssia vuoden 1965 judon maailmanmestaruuskisoissa. Showpainin maailmaan hän siirtyi vuonna 1967 JWA:n riveissä ja siirtyi New Japaniin JWA:n suljettua ovensa.

Vastapuolella seisoivat kaksi nimeä, jotka saivat Japanissa niinkin vähättelevät kunnianimet kuin "Gods of Wrestling." Belgialaissyntyinen Karl Gotch on vastuussa japanilaisen painityylin kehittymisestä urheilulliseen muottiinsa inspiroiden erityisesti Inokia ja siten myös hänen oppilaitaan. Lou Thesz on puolestaan aikansa suurin NWA:n mestari, pitäen vyötä halluussaan yli kymmenen vuoden ajan neljän eri kauden aikana ja ollen Yhdysvaltojen painikentän suurimpia tähtiä. Molemmat miehistä olivat jo melkein eläkkeellä jo ottelivat enää lähinnä satunnaisia näytösotteluita. Gotch ja Inoki olivat kohdanneet jo pariin otteeseen New Japanin kehässä ja Gotch oli peitonnut Inokin firman historian ensimmäisen tapahtuman pääottelussa.

Tämä oli... niin, miten tätä nyt kuvailisi. Erilainen?

Selkeästi huomasin kiinnittäväni enemmän huomiota ottelun pienempiin yksityiskohtiin, sillä tässähän ei mitenkään korkealentoisilla spoteilla juhlittu. Ottelun lennokkain hetki taisi olla Back Suplex. Sakaguchi oli ottelun heikoin lenkki, mutta muut esiintyivät kovasti edukseen. Hienointa oli ehdottomasti ottelijoiden välinen dynamiikka. Inoki ja Gotch painivat tasaväkisesti ja urheilullisesti keskenään, Thesz pääsi helposti Inokin ihon alle vippaskonsteilla, mutta oli vastaavasti purjeessa lähes aina ison Sakaguchin kanssa. Sakaguchi taas oli usein pulassa Gotchin ketjupainin kanssa. Tämä oli ainakin itselleni herkullisinta seurattavaa tässä ottelussa, sillä vaihto joukkueparin kanssa ei ollut "vaan" pelkkä vaihto, vaan usein myös taktinen liike.

Gotch oli ainakin itselleni ottelun tähti. Tausta Wiganin Snake Pitin treeniluolassa näkyi selkeästi liukkaassa ketjupainissa, joka soljui 51-vuotiaalta kovin jouheasti. Monestakin otteesta tulivat nykypäivän mattopainikliseet nopeasti mieleen. Vilauttipa vanhus helvetin vakuuttavan deadliftin Inokin Key Lockista. Thesz veti viekkaan veteraanin roolia käyttäessään suljettuja nyrkkejä aina tuomarin silmän välttäessä. Oli myös hauskaa huomata Theszin käyttävän omaa nimikkoliikettään (Lou Thesz Press), joka ei ollut edes mikään lopetusliike, vaan jossain kymmenen minuutin kohdalla huvikseen heitetty liike! Kyllä sitä 70-luvullakin osattiin! Thesz vastasi myös kaikkien aikojen suurimmasta BEAR HUGIN myynnistä, kun Sakaguchin pariminuuttisen Bear Hugin jälkeen Thesz pääsi hädin tuskin pystyyn ja pakeni vaihtoon seuraaviksi minuuteiksi. Inoki oli omalta osaltaan ehkä hieman kuivahko, mutta toimi kyllä matossa jurnatessaan, erityisesti Gotchin kanssa.

Kokonaisuutena 45 minuuttia soljui kohtuullisen mukavasti lävitse. Mattopaini toimii yleensä pirun hyvin. En tätä ryntää aivan heti katsomaan uudestaan, mutta itselleni tämä oli mukava laskeutuminen ajan tyyliin. Suosittelen kurkkaamaan, jos mielenkiintoa löytyy.

Johnny Powers(c) vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF World Heavyweight Title - 2/3 Falls
Tokyo Metropolitan Gym, Tokio, Japani (10.12.1973)

New Japanilla ei ollut vielä alkuvuosinaan omaa mestaruusvyötä. Nykypäivänä tuntemamme IWGP-mestaruus syntyi vasta 1980-luvulla. Niinpä firmaan saapui alkuvuosiksi aivan toinen mestaruus. Itärannikon alueella vaikutti National Wrestling Federation (NWF), jonka mestarina oli loppuvuodesta 1973 kanadalainen Johnny Powers. Powers oli aloittanut uransa vuonna 1960 ja päässyt haastamaan Bruno Sammartinoakin WWWF:n mestaruudesta vuonna 1964. Powersin suurimmat saavutukset olivat kuitenkin tuotantopuolella, sillä hänestä tuli promoottori ja televisiotuottaja vuonna 1967. Powers myi painiohjelmia lopulta 27 eri maahan, ollen näin ensimmäinen merkittävä painitelevision syndikoija.

Mutta, itse otteluun. Ensimmäisenä panin merkille yleisön hiljaisuuden lähes koko ottelun ajan. Heelin virkaa hoitanut Powers ei nimittäin saanut kohteliailta japanilaisilta lainkaan buuauksia. Niinpä yleisö mylvi lähinnä Inokin muutamassa comebackissa ja Powersin mokaillessa koomisesti. Suurimmat reaktiot sai Inokin ilmeinen tavaramerkki: vastustajan uhkaaminen nyrkillä ärtyneen oloisesti. Tätä tullaan varmaan näkemään runsaasti tulevaisuudessa.

Paini ei nyt tässä mitään erityistä ollut, sillä Powers ei ollut mikään Gotch tai Thesz. Sen sijaan hän oli täysin pätevä tarinan konna paikallisen sankarin kaadettavaksi. Oikeastaan ottelun mielenkiintoisimmat osat ovat toisen ja viimeisen ratkaisusuorituksen synnyt. Inoki johtaa 1-0, mutta hakee yläköyden polvenpudostusta, joka menee ohi. Powers lukitsee Figure Four Leg Lockin kiinni, mutta Inoki kääntyy vatsalleen kääntäen paineen... Paitsi ettei käännäkään! 70-luvun Figure Four on ilmeisesti nykypäivän variaatiota tehokkaampi. Inoki joutuu luovuttamaan ja tilanne on tasan.

Powers murjoo Inokin jalkoja seuraavien minuuttien ajan, kunnes on valmiina iskemään Figure Fourin uudestaan kiinni... Mutta laskeutuessaan selälleen lukkoa varten, Powers lyö samalla päänsä kehäkulmaukseen. Ote irtoaa, Inoki lukitsee hetkeä myöhemmin kiinni Cobra Twistin ja voittaa. Powers on havaintokyvytön toope, mutta ainakin lopetus jäi mieleen.

Ei edeltävän ottelun tasoinen, mutta ihan hauska. Painuu mieleen lähennä typerän lopetuksensa vuoksi. Inoki itse oli kuitenkin tässä paljon vakuuttavampi kuin edeltävässä joukkueottelussa.

Powersia ei näissä merkeissä enää nähdä. Mies paini New Japanissa vielä vuoteen 1980 kunnes lopetti vuonna 1982.

Ensi kerralla: Uusi vuosi ja Inokia. Niin saatanasti Inokia.

[Zemppari]

No niin, olen jokusen matsin ehtinyt katsoa tässä kesän aikana, niin pistetään uutta päivitystä heti perään.

1974 - Osa 1

Antonio Inoki(c) vs Strong Kobayashi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Kuramae Kokugikan, Tokio (19.3.1974)

Puroresun alkuvuosina japanilaisten väliset ottelut olivat todellinen harvinaisuus. Perinteisesti kotimaan sankarit keskittyivät kaatamaan länsimaiden valloittajia ja vaikka New Japankin tulisi noudattamaan tätä kaavaa, niin japanilaisten väliset ottelut alkoivat kuitenkin lisääntymään. Tästä esimerkkinä toimii Inokin NWF:n mestaruusottelu Strong Kobayashia vastaan, joka on ensimmäinen televisioitu New Japanin pääottelu, jossa kohtasi kaksi japanilaista vastakkain. Kyseessä saattaa olla jopa ensimmäinen televisioitu japanilaisten yhteenotto vuosikausiin. Kaupan päälle kyseessä on vielä ensimmäinen kahden painiorganisaation edustajan välinen kohtaaminen. Kehonrakennustaustan omaava Kobayashi edusti vielä tässä vaiheessa kilpailevaa IWE-firmaa. Vuonna 1967 debytoinut Kobayashi kuitenkin liittyi New Japanin riveihin periaatteessa tämän ottelun jälkeen.

Verrattuna Powers-otteluun (ja moneen muuhun saman vuoden otteluun) yleisö on tässä suorastaan liekeissä. Yleisön reagointi, noh, kaikkeen kantaa tätä ottelua. Kobayashi näyttää isommalta ja rumemmalta Inokilta, muttei ole aivan samanlainen mattovirtuoosi. Mukavan intensiivinen vääntö oli kumminkin kyseessä, mutta jälleen varsin mattopainivoittoinen. Noh, ainakaan vielä ei ole alkanut raastamaan.

Mutta ottelun loppuhetket nostavat tämän aivan eri tasolle.

Kobayashin ja Inokin vääntö päätyy kehän ulkopuolelle, jossa Kobayashi työntää vastustajansa kehätolppaa päin. Inokin otsa aukeaa rumasti ja pääsee vain vaivoin kehään. Inoki nousee Kobayashin Suplexista, kääntää Canadian Backbreakerin Backdropiksi ja saa juntattua Kobayashin mattoon Back Suplexilla. Verinen Inoki katsahtaa virnistäen kameraan ennen kuin romahtaa mattoon kaikensa antaneena. Kaksikko vääntää itsensä pystyyn ja Inoki iskee (ruman) German Suplexin, joka riittää voittoon.

Eihän tuo kirjoitettuna kuulosta kummalliselta, mutta se on ainakin selkeä "end stretch." Tällainen loppurutistus näyttää olevan vielä hiukka harvinainen ja siten erittäin muistettava. Monet muut ottelut vaan... päättyvät täysin puskista, mutta ei tämä.

Antonio Inoki vs Seiji Sakaguchi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

World League Match
Hiroshima Gymnasium (26.4.1974)

1st World League oli New Japanin ensimmäinen round robin -tyylin turnaus ja se käytiin 16 painijan kesken 27 tapahtuman aikana huhti- ja toukokuussa 1974. Inoki ja Sakaguchi päätyivät luonnollisesti vastakkain.

Tämä on helvetin unohdettava ottelu, koska muistan tästä tasan alun ja lopun.

Ennen ottelun alkua karvainen ja kalju mies hyökkää Sakaguchin kimppuun. Ehdin hetken pelästyä, että kyseessä on George "The Animal" Steele, mutta onneksi ei. Ottelu alkaa tämän jälkeen normaalisti eikä kaljupäätä näy enää tämän kohtaamisen aikana. Ottelu on sitä samaa mattojyhnäämistä mitä muutkin Inokin ottelut ovat olleet, mutta rutikuiva Sakaguchi ei tässä ympäristössä ainakaan loista. Myönnän, että väli ottelun katsomisesta ja tekstin kirjoittamisesta on kohtuullinen. Mutta lopetuksen ainakin muistaa.

Inoki saa lukittua Sakaguchin Figure Fouriin, mutta Sakaguchi saa raahattua itsensä köysiin... ja tuomari alkaa potkimaan Sakaguchin käsiä irti köysistä? Mitä vittua? Kaikissa edeltävissä otteluissa on ollut kyllä rope breakit käytössä, kuten myös seuraavissa World Leaguen otteluissa (jotka, sboilers, käsitellään seuraavaksi). Sakaguchi tarraa köysiinsä kerta toisensa jälkeen, mutta tuomari repii, potkii ja huutaa Sakaguchin irti kerta toisensa jälkeen. Ihan oikeasti, mitä helvettiä? Jos osaisin japania, niin selostajat osaisivat varmasti kertoa mitä ihmeen erikoissääntöjä juuri tähän otteluun on isketty, mutta tässä tilanteessa olen lähinnä pöllämystynyt. Sakaguchi sinnittelee time limit drawiin asti. Tämä ottelu voi mennä suoraan perseeseen :sheik:

Antonio Inoki vs Killer Karl Krupp
(+ Seiji Sakaguchi vs Killer Karl Krupp ja Antonio Inoki vs Seiji Sakaguchi)

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Tokyo Metropolitan Gym (8.5.1974)

Koska turnaukset eivät voi koskaan olla liian yksinkertaisia, päättyi World League kolmen painijan (Inokin, Sakaguchin sekä Killer Karl Kruppin) päätyessä tasapisteisiin. Voitto pitäisi ratkaista yhden illan "playoffeissa", jossa kaikki kohtaisivat toisensa vielä kertaalleen. Tämähän oli itselleni swerve, sillä Mr. Lariaton lista mainostaa vain otteluista viimeistä eikä koko trilogiaa.

Vuonna 1957 debytoinut Killer Karl Krupp on siis tämän palapelin kolmas pyörä ja samalla edellisessä ottelussa mainittu karvainen kaljupää. Jokin tuossa nimessä kyllä hiertää... Hiertämisen syy paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun monokkelipäinen Krupp heittää rennon natsitervehdyksen kehäesittelyiden aikana. Olemme tosiaan 70-luvulla, sillä natsigimmick elää ja voi hyvin. Krupp on itse asiassa kotoisin Hollannista ja ja eli lapsuutensa saksalaisten miehityksen alla. Krupp paini uransa alkupuolen Dutch Mombergina, mutta saavutti suurimman menestyksensä kolmannen valtakunnan varusteissa. Krupp kuitenkin vihasi oikeasti natseja (t. wikipedia) ja veti aktinsa niin ylitse, että sen voinee laskea melkein parodiaksi. Onkohan muuten Iron Claw ollut natsigimmickien yksinoikeus, ennen kuin Fritzin von Erichin pojat perivät liikkeen? Baron von Raschke, Fritz ja Krupp kun kaikki tunkevat kouransa vastustajansa otsaan tappavalla paineella.

Ottelut ovat edellisiin koitoksiin verrattuna suorastaan sprinttejä. Jokainen kestää vain kymmenisen minuuttia, mikä on ilahduttavan pikaista. Ei varsinkaan Sakaguchia jaksaisi katsoa pidempään. Draaman kaari on sentään kohtuullisen toimiva. Krupp ja Sakaguchi aloittavat "villillä" brawlilla, joka päättyy lopulta Sakaguchin diskausvoittoon Kruppin yrittäessä tunkea tylpän metalliesineen Sakaguchin otsaan. Olisihan se pitänyt arvata, että ensimmäinen Inokiton ottelu päättyy epäpuhtaasti!

Seuraava Inokin ja Sakaguchin ottelu on hyvin samankaltainen kuin kaksikon edeltävä ottelu, mutta noin kolme kertaa lyhyempi ja hieman nopeatempoisempi, luojan kiitos. Lopetuskin on viittaus edeltävän kohtaamisen loppuun, kun Inoki pitää jälleen Sakaguchia Figure Fourissa, mutta tällä kertaa Sakaguchi on vierittämässä molempia lattian puolelle. Ottelun keskeyttää kumminkin Kruppin ja The Invaderin hyökkäys molempien kimppuun. Tuomari ei kuitenkaan soita kelloa NO CONTESTUN merkiksi vaan antaa mähinän jatkua. Sakaguchin naama aukeaa niin rumasti, ettei tuomari anna tämän jatkaa ottelua lahjoittaen voiton Inokille. Yleisö jopa buuaa ja Inoki heristelee nyrkkiään "saksalaiselle" loppuvastustajalleen. Sakaguchi myy tilannetta mahtavasti yrittäen nousta kehään verissä päin, mutta romahtaen pariinkin otteeseen "verenhukasta."

Inoki ja Krupp ratkaisevat siis voittajan ja yleisö on liekeissä Inokin kostolle ystävänsä (ainakin Sakaguchi on vaikuttanut Inokin lähimmältä liittolaiselta ja kulmamieheltä) puolesta. Krupp pakoilee ja vetää heelin temppuja. Inoki sentään vastustaa kiusausta tehdä ottelusta 30 minuutin mattovääntö, vaan tuloksena on nopea ja intensiivinen brawli. Hyvää settiä! Tässä ei oikeastaan mitään kummempaa valittamista ollut.

Kruppia ei tässä projektissa enää nähdä. Mies paini NJPW:ssä vuoteen 1978 ja jatkoi uraansa Yhdysvalloissa. Ura loppui lopulta 80-luvun lopussa ja Krupp eläköityi Kanadaan. Krupp kuoli lopulta hepatiittiin vuonna 1995.

Ensi kerralla: Vuosi 1974 täydentyy kolmella NWF:n mestaruusottelulla, joista yksi käydään... Brasiliassa?

[Zemppari]

1974 - Osa 2




Antonio Inoki(c) vs Kintaro Oki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Kuramae Kokugikan, Tokio (10.10.1974)

NWF:n mestaruus on vahvasti esillä koko loppuvuoden 1974 kolmen ison profiilin mestaruuspuolustuksen myötä. Inokia on tällä kertaa vastassa varjo menneisyydestä ja samalla loikkari All Japanista, Kintaro Oki.

Korealainen Oki seurasi maanmiehensä Rikidozanin jälkiä ja saapui Japaniin vuonna 1958 kouluttautuakseen painijaksi JWA:n riveissä. Oki saapui maahan kuitenkin laittomasti ja hänet pidätettiin. Vapaaksi päästyään hän kuitenkin pääsi Rikidozanin alaisuuteen ja teki debyyttinsä vuonna 1959. Seuraavana vuonna Okin ja Inokin tiet kohtasivat ensimmäisen kerran Inokin debyyttiottelussa. Oki voitti tuon kohtaamisen. Oki oli 60-luvun alussa Baban ja Inokin rinnalla JWA:n kolmas nuori lupaus ja saavutti menestystä joukkuekuvioissa. Rikidozanin kuoltua vuonna 1963 Oki palasi kuitenkin takaisin Koreaan painimaan muutamaksi vuodeksi. Oki kuitenkin palasi JWA:n riveihin ja pysyi firmassa loppuun asti, ollen suurin jäljelle jäänyt nimi Inokin ja Baban poistuttua. Vuoden 1973 Oki paini AJPW:ssä, mutta saapui nyt New Japaniin kohtaamaan Inokin.

Yleisö oli jälleen kuumana, kuten myös Inoki, joka tinttasi Okia päin näköä jo ennen kellon soittoa. Vaikka Inoki on firman kasvot, hän ei tosiaankaan ollut mikään puhtoinen vauvanaama. Samalla kerrottiin heti minkälainen ottelu oli kyseessä. Matossa vääntäminen oli tosissaan hikistä, sillä milliäkään ei tässä taistossa annettu periksi. Ottelun jälkimmäinen puolisko on kuitenkin silkkaa väkivaltaa, kun Oki alkaa käyttää ilmeisen pelättyjä pääpuskujaan.

Viimeiset minuutit kuluvat sangen kaavamaisesti. Oki puskee Inokia, tuomari varoittaa Okia ja Inoki yrittää päättää myydäkö vai eikö. Oki heittää valehtelematta KYMMENIÄ headbutteja, jotka usein saavat Inokin näyttämään lähinnä ärtyneeltä. Kun Oki saa lopulta Inokin muutamaan otteeseen kanveesiin ja kehästä ulos, Inokin otsa aukenee mystisesti ja Fighting Spiritin portit aukeavat. Inoki vaatii ja saa lisää pääpuskuja kunnes räjähtää iskemään Okia ja saa lopullisen yliotteen. Puskujen efektit olivat kovin koomisia siihen asti kunnes Inoki alkoi vihdoin myymään ja mahtavia verenvuodon alkaessa. Mainio kohtaaminen.

Antonio Inoki(c) vs Strong Kobayashi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship, Special referee: Lou Thesz
Kuramae Kokugikan, Tokio (12.12.1974)

Strong Kobayashi saa vielä toisen kerran haastaa Inokin NWF:n mestaruudesta. Tunnelma oli jälleen katossa eli tätä revanssia oli ilmeisesti odotettu. Ottelun erikoistuomarina on ilmeisesti Lou Thesz, jota en ainakaan itse tajunnut ennen kuin aivan loppuhetkillä.

Tämä oli vielä astetta parempi kuin kaksikon edellinen kohtaaminen, vaikka alussa meinattiinkin pistää kaikki plörinäksi. Inoki ryntää iskemään heti kellonsoitosta kaksi Dropkickia ja Bodyslamin, selättää... ja tuomari laskee kolmeen. Kobayashin jalka oli kuitenkin köydellä ja seuraa melkoinen hulabaloo yleisön buuatessa ja roskan lentäessä kehään. Taitaa jonkun puolitäysi muki lentää Inokia leukaan. Lopulta ottelu käynnistetään uudestaan, onneksi. Ottelun alku käännetään fiksusti itse ottelussa, kun Inoki pelastaa itsensä selätyksestä rope breakilla.

Tässä ottelussa nähdään spotti, joka on aika lailla kadonnut nykypainista. Kobayashi nimittäin kertoo tuomarille jatkuvasti Inokin erinäisten lukkojen olevien laittomia (kuristusote) ja Inoki joutuu pitkin hampain korjaamaan lukkojaan. Mikä heel-mänööveri! Huvittavasti Inoki repii ottelun aikana kikkapussistaan Muta Lockin, joka tullaan tietenkin tulevina vuosikymmeninä yhdistämään häneen oppilaahansa.

Loppurutistus kääntää ihanasti asetelman edellisestä kerrasta. Tällä kertaa Inoki saa kostonsa ja viskaa Kobayashin pää edellä kehätolppaan. Verinen Kobayashi kuitenkin ammentaa tästä voimaa aivan eri tavalla kuin Inoki ja nousee kehään aivan uudella virralla. Kobayashi pääsee kertaalleen irti Inokin Octopus Lockista, mutta toinen heti perään koituu kohtaloksi ja Kobayashi joutuu luovuttamaan. Jälleen hyvä kohtaaminen tältä kaksikolta!

Tämä ottelu jää samalla harmillisesti Kobayashin viimeiseksi kehäesiintymiseksi tässä projektissa. Kobayashi oli uransa loppusuoralla Inokia vastaan käydyissä otteluissa, mutta roikkui mukana New Japanissa 80-luvun alkupuolelle asti. Kertaluontoinen paluu kehään nähtiin vielä vuonna 90-luvun puolella. Itselleni Kobayashin kohtaamiset Inokin kanssa olivat todella positiivia yllätyksiä ja tätä kaveria jää vähän kaipaamaan.

Antonio Inoki(c) vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Highly Recommended

NWF Championship
Sao Paolo Stadium, Sao Paolo, Brasilia(15.12.1974)

Katsoin tämän ottelun itse asiassa heti Inoki & Sakaguchi vs Gotch & Thesz -koitoksen jälkeen. Alun perin ajattelin jättää "worth a watch" statuksen ottelut kylmäksi välistä, mutta onneksi ajattelin toisin, sillä tähänastiset suosikit ovat tulleet ehdottomasti siitä kategoriasta. Vastaavasti minulla ei ole mitään käryä, miksi juuri tämä kohtaaminen on ensimmäinen ottelu, joka on saanut "highly recommended" statuksen.

Inokin vastustaja ei tässä hirveästi esittelyjä kaipaa. Andre Roussimoff on jäänyt historiaan yhtenä lajin historian suurimmista tähdistä, eikä vain fyysisesti. Gigantismista kärsinyt ranskalainen tunnetaan tietysti nimellä Andre the Giant. Andre oli jo 70-luvulla pirun iso nimi, sillä jopa Guinnessin ennätysten kirja vuodelta 1974 osasi kertoa miehen olevan maailman kovapalkkaisin showpainija. Vuonna 1964 kotimaassaan debytoinut Andre oli tähti kaikkialla minne meni eikä Japani ollut poikkeus. Andre debytoi IWE:ssä, mutta siirtyi New Japaniin vuonna 1974. Andre oli alkuvuonna voittanut Inokin, mutta tällä kertaa olisi pelissä myös Inokin NWF-vyö. Kotikenttäetua ei olisi kummallakaan, sillä tämä koitos käytiin kaikista maailman paikoista Brasiliassa. Edes Pat Patterson ei ollut ehtinyt voittaa WWF:n ensimmäistä Intercontinental-mestaruutta jalkapallon mekassa!

Jos on nähnyt Andrelta vaan ne legendaarisimmat koitokset Hulk Hogania vastaan WWF:ssä, saattaa hämmästyä miten vetreä mies on parhaimmillaan ollut. Andren liikkuminen on ilahduttavan pirteää eikä vielä polvivaivojen ja muiden loukkaantumisten rampauttavaa. Siihen se ottelun ilahduttavin asia oikeastaan oli. Toki Andren tuomarille avautuminen sangen moninaisista asioista oli viihdyttävää, mutta muuten tämä ei oikein kutitellut millään tavalla. Ottelulla ei oikeastaan ollut minkäänlaista rytmiä eikä yleisöstäkään irronnut ääntä juuri laisinkaan. Ei tästä voinut nyt mitään mattoklassikkoa odottaa, mutta jos olisi edes vähän brawlausta saanut. Kaikki intensiivisyys, mikä Inokista irtosi kahdessa edeltävässä ottelussa loisti vain poissaolollaan.

Lopetus oli odotetun kaltainen, mutta silti pettymys. Oli sanomattakin selvää, että puhdasta lopetusta on turha odottaa tältä parivaljakolta mestaruusottelussa. Mutta toteutus jätti silti karvaan maun suuhun. Inokilla on Key Lock kiinni, mutta Andre nousee pystyyn Inokin roikkuessa mukana. Kaksikko pyörähtää köysien lävitse kehän ulkopuolelle ja tuomarin lasku tuntuu olevan kymmenessä jo ennen kuin kaksikko osuu maahan. Maailman nopeimman uloslaskun tuloksena on tasapeli, vaikka Inoki (luonnollisesti) pyörähtää ensimmäisenä pystyyn ja kehään ihmettelemään tuomarin tekosia.

Andrella on otteluita vielä tulossa, joten toivotaan että tästä parannetaan. Tällaisenaan Andren ja Inokin kohtaaminen Sao Paolossa on itselleni kahden ensimmäisen vuoden heikointa antia Inokin ja Sakaguchin ensimmäisen ottelun lisäksi.

Ensi kerralla: Uusi vuosi, sama Inoki. Okin NJPW-ura jää lyhyeksi, Thesz vetää vielä painipöksyt jalkaan ja vuoden 1975 tarjonnan päättää mammutti.

[Zemppari]

1975




Seiji Sakaguchi vs Kintaro Oki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

2nd Annual World League Play-Off
Nippon University Hall (16.5.1975)

World League järjestettiin jälleen keväällä 16 painijan kesken. Luonnollisesti lohkovaiheen VIISI parasta etenivät pudotuspeleihin. Krupp voitti lohkovaiheen yhden pisteen kaulalla, mutta sijoille 2.-5. päätyneet painijat olivat tasapisteissä ja ottelisivat playoff-sarjan ratkaistakseen Kruppin kohtaajan tunauksen voitosta. Toisessa välierässä kohtasivat Oki ja Sakaguchi ja voi pojat, siitähän seurasi tämän projektin tähän asti lyhyin ottelu ja samalla oikeastaan yksi parhaista.

Oki iskee tällä kertaa päällään välittömästi ja ottelu degeneroituu väkivaltaiseksi iskujenvaihdoksi kehäalueella jo ennen ottelun virallista alkamista, mistä ei intensiteettiä puutu. Sakaguchilla on pää auki aika lailla heti. Valitettavasti kello soi jo parin minuutin kohdalla tupladiskauksen merkiksi, juuri sen jälkeen kun Sakaguchin kolauttaa Okia suoraan päähän tuolilla. Koko japanilaisrosteri (pois lukien Inoki, koska tietenkin) ryntää kehään pitämään Okin ja Sakaguchin erossa toisistaan. Kaksikko pyristelee aika ajoin irti ottelun jälkeisen mähinän ollessa pidempi kuin itse ottelu. Lopulta Inoki itse saapuu pällistelemään menoa painipöksyissään ja meininki rauhoittuu vihdoin. Vielä joskus näemme ottelun, jossa ei nähdä Inokista edes leuan nipukkaa!

Helvetti, siinä nähtiin 70-luvun viihdyttävin pariminuuttinen tähän mennessä. Sakaguchia ei mattomähinöissä kiinnosta tähdä, mutta tällaisissa nopeissa brawleissa mies on paljon enemmän elementissään. Oki on myös mainio kärttyisänä ukkona, joka käyttää päätään ratkaisuna, noh, kaikkeen. Mainio rähinä...

Joka jäi samalla valitettavasti Okin viimeiseksi otteluksi NJPW:ssä. Oki siirtyi takaisin AJPW:n puolelle, jossa jobbasi luonnollisesti myös Baballe (jota oletettavasti kismitti se, että Inoki ehti viedä Okin päänahan ennen häntä). Oki jatkoi painimista pääosin All Japanissa sekä Koreassa vuoteen 1982 asti. Lopullinen eläköityminen nähtiin kuitenkin vasta vuonna 1995 Tokyo Sportsin järjestämässä valtavassa promootioiden yhteistapahtumassa Tokyo Domessa. Oki kuoli lopulta Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa vuonna 2006 munuaisen vajaatoiminnan aiheuttamaan sydänkohtaukseen 77-vuotiaana.

Antonio Inoki(c) vs Lou Thesz

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

NWF Championship, Special Referee: Antonio Rocca
Kuramae Kokugikan (9.10.1975)

Antonio Inokin mestaruuskausi ei osoita päättymisen merkkejä. Tai no, Inoki oli tässä vaiheessa aloittanut toisen kautensa NWF:n vyön kanssa. Inoki oli vakatoinut vyön, koska kieltäytyi puolustamasta sitä Tiger Jeet Singhiä vastaan. Singh voitti vakatoidun vyön Inokia vastaan käydyssä ottelussa(?) ja hävisi mestaruuden takaisin Inokille kolmea kuukautta myöhemmin(???). Mikäköhän järki tuossakin oli? Joka tapauksessa, tällä kertaa vastaan asettui elävä legenda Lou Thesz, jonka Inoki oli peitonnut joukkueottelussa kolmea vuotta aiemmin. Tai no, Inoki ei ollut selättänyt Thesziä eli moinen epäkohta piti päästä korjaamaan. Theszillä on tässä vaiheessa ikää kunnioitettavat 59 vuotta ja hän paini puoliaktiivisesti vielä NWA:ssa. Erikoistuomarina toimiva Antonio Rocca on myös maininnan arvoinen. Rocca paini pääasiassa New Yorkin territorioissa, mukaan lukien WWWF:n riveissä ja oli hetkellisesti alueen suurimpia nimiä. 70-luvun alussa Rocca oli kuitenkin siirtynyt kommentaattorin ja tuomarin rooleihin. Roccan elämä loppui äkillisesti vain kahta vuotta myöhemmin tulehdusta seuranneisiin komplikaatioihin.

Mutta, itse otteluun. Vaikka Thesz aloittaa ottelun räväkästi Back Suplexilla, on se pelkkää silmänlumetta. Tahti nimittäin hidastuu melkoiseksi mateluksi, etenkin ottelun keskivaiheilla. Theszin kärvistely Inokin jalkasaksissa tuntuu jatkuvan pienen iäisyyden. Ymmärtäähän tuon Theszin iän huomioiden. Kaava on kohtuullisen samankaltainen kuin pari vuotta aiemmin tapahtuneessa legendojen joukkuottelussa. Alkuvaihe soljuu kohtuullisen herrasmiesmäisissä merkeissä, kunnes Thesz alkaa sirotella soppaan omia metkujaan sääntöjen venyttämisen muodossa. Tällä kertaa Inoki pitää kuitenkin päänsä kylmempänä kuin aiemmin. Tai sitten mies on vaan kokonaan luovuttanut minkäänlaisen myymisen suhteen, mene ja tiedä.

Onneksi ottelusta ei venytetty ylipitkää ja homma paketoidaan alle pariinkymmeneen minuuttiin. Mattopaini on toimivaa, vaikkei mitenkään innovatiivista, kiivastahtista tai edes kovin jännittävää. Loppuun kylvetään kuitenkin kasa jännittäviä hetkiä, kuten Theszin täysin pystymetsästä revitty Dropkick. Inoki vie lopulta ottelun Fallaway Slamilla. Tällaisenaan ihan mukava välipalaottelu, josta ei loppujen lopuksi jäänyt hirveästi pureskeltavaa. Mestaruusottelu ei tarjonnut mitään uutta aiempaan dynamiikkaan, vaan astetta vanhemman Theszin, jonka hiukset olivat tosin villiintyneet pahasti.

Thesz eläköityi virallisesti vuonna 1979, mutta kyllähän nämä painieläköitymiset tiedetään. Viimeisen ottelunsa Thesz paini 74-vuotiaana juurikin New Japanissa vuonna 1990 nousten täten harvalukuiseen painijajoukkoon, jotka ovat painineet seitsemällä eri vuosikymmenellä. Ensimmäisen eläköitymisensä jälkeen Thesz pysyi mukana bisneksessä kouluttajan roolissa sekä showpainin sekä myöhemmin MMA:n saralla. Thesz kuoli lopulta vuonna 2002 sydänleikkauksesta seuranneisiin komplikaatioihin.

Antonio Inoki(c) vs Billy Robinson

Mr. Lariaton tuomio: Highly Recommended

NWF Championship
2/3 Falls

Kuramae Kokugikan (11.12.1975)

Theszin ottelut on nyt oteltu tämän projektin mitoissa, mutta heti seuraavaksi hän on mukana menossa kunniavieraana kollegansa Gotchin kanssa tässä ison luokan mestaruusottelussa. Seremoniat ovat myös sen mukaiset, kun ottelijat saavat kukkakimput ja patsaat lahjaksi, soitellaan kansallislaulut, esitellään (oletettavasti uusi) NWF:n mestaruusvyö lasivitriinissä ja lausutaan paperilta virallisen näköisen pukumiehen viralliselta kuulostavia sanoja. Mistä moinen? No, syynä on varmaankin Inokin tämänkertainen vastustaja, Billy Robinson.

Englantilainen Robinson oli aikansa suurimpia catch-tyylin taitajia ja hän oli treenannut Wiganin pahamaineisessa Snake Pitissä jopa kahdeksan vuoden ajan. Robinson voitti kansallisen mestaruuden painissa ennen siirtymistään showpainikehiin 50-luvun lopussa. Hallittuaan kotimaatansa voittamattona Robinson siirtyi Yhdysvaltojen AWA:n riveihin. Robinson oli yksi AWA:n suurimmista tähdistä, päätyen muun muassa tähdittämään vuoden 1974 The Wrestler -elokuvaa. Lisäksi Robinson toimi AWA:n painikoulun kouluttajana Verne Gagnen kanssa ja hänen mankelistaan valmistuivat muun muassa Ric Flair, Ricky Steamboat, Jim Brunzell, Greg Gagne ja The Iron Sheik.

Robinson oli paininut Japanissa 60-luvun lopulta lähtien ja noussut teknisen painin hanskaamisellaan nopeasti suosituksi. Robinson saapui nyt kohtaamaan Inokin ottelussa, jota japanilainen lehdistö hypetti kohtaamisena maailman kahden parhaan teknisen painijan välillä. Mainostus piti kerrankin kutinsa.

Ensimmäistä ratkaisusuoritusta ratkotaan pitkälti mattopainissa, mutta Inoki ja ETENKIN Robinson saavat pidettyä homman mielenkiintoisena. Toki Inokin peljätyt jalkasakset pitävät Robinsonia maassa pienen iäisyyden, mutta Robinson hakee pakoreittiä monella eri tavalla, jolloin pyristelystä ei tule yhtä puuduttavaa kuin esimerkiksi Inokin ja Theszin kohtaamisessa. Ottelun kantavan teemana on myös Robinsonin erikoisen, Double Arm / Butterfly Suplexin hakeminen puolin ja toisin. Mattopainin sekaan on kuitenkin kylvetty aivan sairaita spotteja aikakauteen (ja edeltäviin otteluihin) verrattuna. Robinson väläyttää saatanan komean selänmurtajan ja hetkeä myöhemmin viskaa itsensä ja Inokin yläköyden ylitse Belly to Belly Suplexilla. Inokin myyminen, tai oikeastaan sen puute, alkaa rasittamaan tässä ottelussa, etenkin kun Robinson myy perseensä ruvelle. Inoki aika lailla no-sellaa Tombstonen eli kyllä tämä homma osattiin jo ammoisina aikoina!

Robinson vie lopulta 40 minuutin väännön jälkeen ensimmäisen ratkaisusuorituksen Backslidella, mikä aloittaa todellisen loppurutistuksen Inokin hakiessa raivoisasti tasoitusta. Robinsonin bensatankki alkaa loppua Inokin ryöpytyksessä ja nähdäänpä tässä myös näiden otteluiden ensimmäinen NINETEEN-lasku. Nuori Gedo ottaa muistiinpanoja.

Robinson ei ole kuitenkaan täysi toope, vaan kuullessaan kellon tikittävän kohti tunnin aikarajaa alkaa tuo brittiläinen konna PELAAMAAN AIKAA. Oikeassa urheilussa moinen raivostuttaisi, kun taas tässä veto on suorastaan nerokas. Virnuileva Robinson usuttaa Inokia kimppuunsa peruuttaessaan jatkuvasti köysiin. Inoki saa lopulta Robinsonin luovuttamaan ottelun viime hetkillä tasoittaen tilanteen. Viimeinen minuutti kuluu Inokin viimeisessä rypistyksessä ja kaksikon väkivaltaisessa iskujenvaihdossa ennen aikarajan umpeutumista.

TÄMÄ on ottelu, jonka kehtaa luokitella kategoriaan "highly recommended." Helvetin tasokasta mattopainia, tulinen lopputaisto ja kuuma yleisö. Jos joku saa Inokista vielä tätä parempaa irti, olen yllättynyt. Robinson oli mahtava, mutta harmillisesti miestä ei enempää nähdä, sillä mies siirtyi myös All Japanin puolelle tämän ottelun jälkeen. Pituudestaan huolimatta tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Zemppari suosittelee.

Robinson jatkoi uraansa 90-luvun alkuun asti, ollen mukana UWF-I:n taustapiruna ja jatkoi kouluttajana Yhdysvalloissa, Englannissa sekä Japanissa. Robinsonin myöhempiä oppilaita ovat muun muassa Gary Albright, Minoru Suzuki, Little Guido, Jack Gallagher sekä "Robinsonin viimeinen perillinen" Hideki Suzuki. Robinson kuoli vuonna 2014 75-vuotiaana.

Annetaan shout-out tässä vaiheessa New Japanin eräälle vakiotuomarille, eli Johnny "Red Shoes" Duganille, joka toimi tämänkin ottelun seeprana. Dugan toimi tuomarina pääasiassa Yhdysvaltojen länsirannikolla, mutta oli vakiokasvona myös Japanissa, toimien yleensä arvovaltaisena tuomarina ulkomaalaisten vieraiden otteluissa. Punakenkäinen jenkki inspiroi vuosikymmeniä myöhemmin erästä japanilaistuomaria, jonka tunnemme tänä päivänä New Japanin päätuomarina Red Shoes Unnona.

Ensi kerralla: Inokin sekoamisen ensimmäiset askeleet... eli Inokismin alkujyvien kylventä.

[kenitys]

SURVIVOR SERIES 2007

WWE:n loppuvuoden suurin tapahtuma oli tietenkin jo 21. kerran järjestettävä Survivor Series. Vuosi 2007 oli ollut raskas ja kohuntäyteinen WWE:lle, mutta nyt vuoden lopussa enää mitään isompia uusia kohuja ei ollut, ja vähitellen suurin osa vuoden aikana loukkaantuneista painijoista oli palaamassa kehään takaisin. Tämän ppv:n posterissa oli enteellisesti moottorisahan kanssa Edge, jota oli viimeksi nähty WWE:n kehässä heinäkuussa. Selostajina jälleen Raw'sta JR ja King, SD:stä JBL ja Cole sekä ECW:stä Tazz ja Styles. Haastattelijoina Todd Grisham ja Anastasia Rose.


CM Punk (c) vs. The Miz vs. John Morrison - ECW Championship
CM Punk ja John Morrison olivat kamppailleet ECW:n mestaruudesta suurimman osan vuoden 2007 jälkimmäisestä puoliskosta, ja vaikka Morrison ei ollut ppv:ssä paininutkaan SummerSlamin jälkeen, oli hän hamunnut koko syksyn ajan takaisin mestaruutta, jonka hän oli hävinnyt Punkille elo-syyskuun vaihteessa. Marraskuun alussa Morrison nousi jo mestaruuden ykköshaastajaksi, mutta kun hän sai mestaruusottelunsa ECW:n viikottaisessa lähetyksessä, The Miz yllättäen sekaantui otteluun ja aiheutti Morrisonille tappion. Ylimielinen rääväsuu Miz oli saanut entisestään lisää itseluottamusta päästyään haastamaan Punkin ECW:n mestaruudesta Cyber Sundayssa ja pärjättyään tuossa ottelussa kohtuullisen hyvin, ja nyt hän oli varma, että hänen kuuluisi olla seuraava ECW:n mestari. GM Armando Estrada ratkaisi tilanteen buukkaamalla Survivor Seriesiin Triple Threat -mestaruusottelun. Yllättävin käänne nähtiin kuitenkin vielä ppv:tä edeltävässä Smackdownissa, kun Miz ja Morrison pakotettiin painimaan yhdessä Matt Hardya ja MVP:tä vastaan joukkuemestaruusottelussa, ja toisiaan inhoava ECW-kaksikko onnistui kaikkien hämmästykseksi voittamaan ottelun. Miz ja Morrison olivat nyt uudet joukkuemestarit, vaikkeivät voineet sietää toisiaan, ja nyt toisella heistä oli mahdollisuus nousta myös ECW:n mestariksi.

Olikohan tämä vuoden paras ECW-mestaruusottelu ppv:ssä? Todennäköisesti, mutta ikävä kyllä se ei vielä tarkoita sitä, että tämä olisi ollut erinomainen mestariteos. Ongelma on se, että vuoden aikana on nähty kankeaa brawlausta (Test vs. Lashley), liikaa McMahoneita ja sitten useampia pettymyksiä (Punk vs. Morrison). Nyt oli vihdoin ottelu, jossa ei ollut mitään näistä ongelmista. Sen sijaan tämän ottelun suurin ongelma oli se, että tätä olisi katsonut paljon pidempäänkin. Matsi kesti noin kahdeksan minuuttia, ja juuri vähäisen keston takia tämä ei nouse hyvää ottelua paremmaksi. CM Punk oli tässä matsissa ehdottomasti liekeissä, mutta yhtä lailla myös Morrison esitti upeita high flying -liikkeitä, ja Miz on parissa viime matsissa osoittanut huimaa kehitystä. Tässäkin ottelussa hän oli aivan toisella tasolla kuin vielä esimerkiksi vuosi sitten. Yksi ottelun huippuhetkistä oli hieno kordinoitu spotti, jossa Punk teki Morrisonille Hurracanranan yläköydeltä ja Miz jatkoi siitä tekemällä Morrisonille ilmasta Powerbombin. Juuri tällaista hienoa kolmen painijan kikkailua tässä nähtiin muutenkin, ja lisäksi ottelu oli rakennettu tosi viihdyttävästi. Tämä oli siis oikein mainio opener, ja jos aikaa vain olisi ollut enemmän, olisi tällä ollut mahdollisuuksia enempäänkin.
*** (7:56)
Voittaja:

► Näytä spoileri

CM Punk (Pinned Miz after a Go 2 Sleep)

Beth Phoenix & Layla & Jillian Hall & Victoria & Melina vs. Torrie Wilson & Michelle McCool & Kelly Kelly & Maria & Mickie James
WWE:n naisten divisioonassa ei ollut loppuvuoden aikana tapahtunut mitään yllättävää. Beth Phoenix oli yhä WWE Women's-mestari, ja ilmeisesti feudi Candice Michellen kanssa oli jopa siinä määrin ohi, ettei Michelle kelvannut tähän kymmenen naisen joukkueotteluun. Aikamoinen pudotus Candicelle lyhyen tuhkimotarinan päätteeksi. Sen sijaan Phoenix oli ilmeisesti viime aikoina ottanut yhteen erityisesti Mickie Jamesin kanssa, koska James oli onnistunut saamaan uralleen jälleen uutta nostetta. Ottelun muista osanottajista pitää sanoa sen verran, että ECW:ssä katsojia viihdyttänyt (..."viihdyttänyt") Extreme Expose -tanssijaryhmä oli hajonnut lopullisesti, ja Layla oli kääntynyt ystäväänsä Kelly Kellyä vastaan. Nyt Survivor Seriesin kunniaksi WWE oli päättänyt buukata kymmenen naisen joukkueottelun, jollainen oli edellisen kerran nähty Survivor Seriesissä vuonna 1987. Tosin nyt kyse ei ollut eliminointisäännöillä käydystä ottelusta, vaan tässä ensimmäinen ratkaisusuoritus päättäisi matsin.

Blah, olipas pettymys. Etukäteen odotin, että tällaisella kokoonpanolla voisi saada hyvinkin toimivan ja kiinnostavan naisten ottelun. Mukana oli Mickie Jamesin, Victorian, Melinan ja Beth Phoenixin kaltaisia nimiä, jotka pystyivät kehässä hyviin otteisiin - ja pari muutakin ihan kehityskelpoista naista. Lisäksi kymmenen henkilön painiottelussa olisi helppoa piilottaa näiden selvästi heikompien painijoiden osaamattomuus, kun he voisivat käydä kehässä näyttämässä vain pari liikettään ja poistua sitten paikalta. Ikävä kyllä WWE toteutti juuri tätä "pari liikettä ja pois paikalta" -strategiaa jokaisen painijan kohdalla, ja varsinainen painiminen jäi tässä todella vähäiseksi. Se ei ole ihme, koska tämä koko ottelu kesti ALLE VIISI MINUUTTIA. Kymmenen painijan ottelu ohi alle viidessä minuutissa, eipä siinä paljoa jää aikaa näyttää osaamistaan. Mickie James ja Beth Phoenix olivat ottelun tähtiä siinä määrin, kun se oli mahdollista, mutta vaisuksi kokemukseksi tämä jäi, koska mitään ei oikein järkevästi ehtinyt tapahtua. Se on sääli, koska uskon, että tällä olisi oikeasti ollut edellytyksiä parempaankin.
*½ (4:42)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Torrie Wilson & Michelle McCool & Kelly Kelly & Maria & Mickie James (James pinned Melina after a Roundhouse Kick)

Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. Cody Rhodes & Hardcore Holly - World Tag Team Championship
Kyllä vain, sitten oli vuorossa näin vuonna 2020 hyvin merkittävältä tuntuva hetki: Cody Rhodesin ppv-debyyttiottelu! Dusty Rhodesin nuorin poika Cody oli siis päätynyt samalle alalle kuin isänsä ja veljensä ja debytoinut painimaailmalla vuonna 2006 tehtyään sopimuksen WWE:n farmiliigan OVW:n kanssa. Nopeasti kävi selväksi, että Cody ei olisi mikään David Flair -henkinen tapaus, joka olisi mukana bisneksessä vain nimensä vuoksi, vaan hän osoitti selvää lahjakkuutta OVW:ssä tulokasvuotensa aikana. Niinpä kesällä 2007 WWE päätti nostaa Codyn päärosteriin. Katsojilla Cody Rhodes esiteltiin luontevasti Randy Ortonin ja Dusty Rhodesin feudin osapuolena. Randy Orton oli kesällä 2007 alkanut aukoa päätään legenda-Dustylle, jolloin Cody ilmestyi paikalle isänsä tueksi. Kun Orton oli piessyt Dustyn The Great American Bashissa, Cody haastoi Ortonin otteluun, mutta nuorukaisesta ei ollut vielä Ortonin päihittäjäksi. Cody jäi kuitenkin osaksi Raw'n rosteria, ja syksyllä hän alkoi kamppailla konkarimaisen Hardcore Hollyn kanssa. Vaikka Rhodes hävisi kaikki ottelunsa Hollylle, tämä vakuuttui kuitenkin Rhodesin sinnikkyydestä ja taidoista ja ehdotti, että he muodostaisivat joukkueen, jotta Holly voisi koulia Rhodesista kunnon painijan. Tämä sopi Rhodesille, ja vähitellen hänen ja kokeneen Hollyn joukkue alkoikin menestyä. Loppusyksystä kaksikko onnistui päihittämään Brian Kendrickin ja Paul Londonin ja voittamaan joukkuemestaruuden ykköshaastajuuden, ja nyt heillä oli siis elämänsä paikka nousta World Tag Team -mestareiksi. Holly suhtautui edelleen Rhodesiin hyvin ankarasti, ja heti jos Rhodes teki ottelussa jonkinlaisen virheen, Holly antoi hänen kuulla siitä.

Yllättävää, että tämä ottelu mahtui mukaan Survivor Seriesin korttiin, mutta jollain kierolla tavalla olen varsin ilahtunut siitä, että niin oli. Eihän tämä matsi missään nimessä ollut mikään historiallinen kohtaaminen, jota jäädään muistelemaan Survivor Seriesin historiassa tai vuoden 2007 koosteviestissä, mutta tämä oli mukava alakortin ottelu joukkuemestaruuksista. Juuri tällaisia pienempiä otteluita kaipaa ppv:n korttiin. Vaikka aina välillä valitankin, että joku ottelu ei tunnu tarpeeksi ppv-matsilta, mutta se on enemmänkin ollut kritiikkiä silloin, jos joku matsi on ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Tämä oli varsin oikeassa paikassa Survivor Seriesin lämmittelyotteluna, ja molemmat joukkueet tekivät tässä todellakin parhaansa. Cody Rhodes näytti ottelussa paljon paremmalta kuin olisin uskaltanut toivoa, ja sekä Cade että Murdoch olivat jälleen uskottavia roolissaan. Ja vaikka en Hardcore Hollysta pidäkään oikeastaan yhtään, tässä roolissaan nuoren tulokkaan kouluttana hän toimi kiitettävän hyvin. Kokonaisuutena tämä nelikko paini siis kaikin puolin toimivan joukkueottelun, joka hoiti paikkansa kortissa mallikkaasti.
**½ (7:18)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Lance Cade & Trevor Murdoch (Murdoch pinned Rhodes with a Leg Trap Sunset Flip Powerbomb)

Mr. Kennedy & Finlay & Big Daddy V & MVP & Umaga w/ Matt Striker vs. Kane & Rey Mysterio & Jeff Hardy & Triple H - 5 on 4 Handicap Survivor Series Elimination Match
Tämän vuoden ainut perinteinen Survivor Series -ottelu oli tämä yhdeksän miehen mähinä, jossa oli mukana osanottajia kaikista brändeistä. Eräänlainen kokoava feudi tämän ottelun taustalla oli kaiketi Triple H:n ja Umagan koko syksyn ajan jatkunut vihanpito, koska ainakin nimellisesti Hunter ja Umaga olivat joukkueidensa kapteenit. Tämän lisäksi otteluun oli sitten sekoitettu mahdollisimman monta feudia: Jeff Hardy ja Mr. Kennedy olivat kamppailleet Intercontinental-mestaruudesta syksyn ajan, Finlaylla ja Rey Mysteriolla oli ollut väkivaltainen vihanpito ja Smackdownin Kane oli puolestaan viime aikoina ottanut rajusti yhteen ECW:n Big Daddy V:n kanssa. Lisäksi Triple H:n joukkueessa piti olla mukana myös Matt Hardy, mutta hänen kilpakumppaninsa/vihamiehensä/joukkueparinsa MVP oli puukottanut Hardya selkään juuri ppv:tä edeltävässä Smackdownissa sen jälkeen kun Hardy ja MVP olivat vihdoin hävinneet pitkään hallussaan pitämät joukkuemestaruudet. MVP oli mestaruustappion jälkeen esittänyt ensin Hardyn ystävää ja lähtenyt auttamaan tätä pois paikalta, mutta sitten hän olikin hyökännyt Hardyn kimppuun ja piessyt hänet niin pahasti, ettei Hardy pystynyt osallistumaan tähän otteluu. Niinpä face-joukkue lähti jo ottelun alkaessa tähän eliminointiotteluun altavastaajana, koska heillä oli yksi osanottaja vähemmän joukkueessaan. Ennen tätä ottelua backstagella nähtiin muuten face-joukkueen haastattelu, jossa koko nelikko muisteli keskinäisiä erimielisyyksiään, ja Kane muun muassa nosti esille hänen ja Triple H:n vihanpidon, mihin liittyy muuan Katie Vick -kuvio. Mahtava, hauska backstagepromo.

Hyvä ratkaisu WWE:ltä järjestää tänä vuonna vain yksi Survivor Series -eliminaatio-ottelu, koska rosteri oli sen verran kapea, että useampaa viihdyttävää ottelua ei millään tavalla olisi saanut rakennettua. Sen sijaan tällainen yksi "all stars" -henkinen ottelu toimi pirun hyvin ja olikin todella viihdyttävä kokonaisuus. Silti täytyy todeta, että jotain tästä jäi vielä puuttumaan, jotta tämä olisi noussut huipputasolle. En oikein osaa edes sanoa, mitä tarkalleen tuo "jokin" oli, koska pidän Survivor Series -otteluista ja uskon, että oikein rakenneltuna, nämä ovat samperin toimivia kokonaisuuksia. Tässäkin ottelu oli buukattu alusta loppuun hyvin, eliminaatiot tapahtuivat sopivalla tahdilla ja kaikki pääsivät näyttämään parasta osaamistaan. Ehkä ongelma oli juuri se, että tämä ei päässyt oikein yllättämään millään tavalla, vaan tämä oli juuri selalista menoa kuin tältä kokonaisuudelta sopi odottaakin. Siksi se viimeinen säväys jäi puuttumaan. Olisi ehkä ollut kiinnostavampaa, jos Triple H ei olisi lopulta tarvinnut niin isoa osaa valokeilasta ottelun lopussa. En osaa sanoa. Joka tapauksessa tällaisenaankin tämä oli hieno ottelu, ja nautin tämän katsomisesta paljon.
***½ (22:08)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Kane & Rey Mysterio & Jeff Hardy & Triple H (Hardy and Triple H were the survivors)

Hornswoggle McMahon w/ Shane McMahon & Mr. McMahon vs. The Great Khali w/ Ranjin Singh
Jos vielä oli jäänyt epäselväksi, alkusyksystä oli paljastunut, että Hornswoggle oli Mr. McMahonin avioton lapsi. Alun perin aviottoman lapsen rooliin oli kaavailtu Mr. Kennedya, mutta koska asioita tapahtui, WWE päätti sen sijaan lyödä koko juonikuvion läskiksi ja tehnä irlantilaisesta kääpiöstä Vincen pojan. Viime viikkojen aikana Vince oli päättänyt testata, olisiko hänen pojastaan pärjäämään kovien haasteiden edessä, koska aito McMahon selviäisi mistä tahansa. Toistaiseksi Hornswoggle oli selvinnyt vaikeista otteluista sekaantumisten turvin, mutta nyt Survivor Seriesiin Vince oli suunnitellut pojalleen kaikkein vaikeimman haasteen. Hornswoggle joutuisi kohtaamaan koko WWE:n suurimman painijan, eli The Great Khalin, ja Vince lupasi pitää huolta siitä, että tällä kertaa Hornswogglen pitäisi pärjätä yksin. Jos tämä kuulostaa siltä, että tässä ei ole mitään järkeä, niin ei mikään ihme. Tässä ei todellakaan ole järkeä. Kaiketi WWE toivoi, että ihmisten mielestä olisi hauskaa, kun kääpiöpainija kohtaisi jättiläispainijan ja... Jotain. Tätä ottelua oli hehkutettu koko illan ajan historiallisena kohtaamisena, joten tässä sitä nyt oltiin.

Kaikenlaista paskaa WWE on aina vuosien aikana buukannut ppv:hen, mutta kyllä tämä varsin korkealle tuolla listalla nousee. En oikeastaan keksi yhtään hyvää syytä, miksi tällaiseen sekoiluun olisi pitänyt tuhlata kokonaisuudessaan noin 15 minuuttia ppv-ajasta, kun tällä ei edes ollut minkäänlaista merkitystä yhtään minkään järkevän juonikuvion kanssa. Tuntui siltä, että WWE:lläkään ei ollut minkäänlaista hajua, mitä he haluaisivat tehdä Hornswogglen kanssa nyt, kun hänestä oli hetken mielijohteesta tehty Mr. McMahonin avioton poika. Lopputulos on sitten se, että saamme nauttia tällaisesta kahden lähes painitaidottoman miehen "ottelusta", jolla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä painin, painiviihteen tai edes viihteen kanssa. Voin sydämeni pohjasta sanoa, että kaduttaa suuresti, että käytin tämän katsomiseen 15 minuuttia kauniista kesäpäivästä. Asiaa ei todellakaan auttanut se, että ottelun lopetus oli vielä täysin idioottimainen ja jätti auki sen, mitä WWE tällä kaikella oikein tavoitteli. Huoh.
DUD (3:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

The Great Khali (via DQ after Finlay interfered)

Randy Orton (c) vs. Shawn Michaels - WWE Championship
Randy Orton oli yrittänyt keväällä päättää Shawn Michaelsin uran Punt-potkullaan, mutta niin vain muutaman kuukauden poissaolon jälkeen Shawn Michaels oli tehnyt paluunsa ja päässyt kohtaamaan Ortonin Cyber Sundayssa WWE:n mestaruudesta. Tuo ottelu päättyi kuitenkin halpamaisesti, kun Orton hankkiutui varta vasten diskatuksi lyömällä Michaelsia low blow'lla. Michaels oli tietenkin tästä raivoissaan, ja hän vaati kuumeisesti uusintaottelua Ortonia vastaan Survivor Seriesiin. Lopulta Mr. McMahon suostui Michaelsin vaatimukseen, mutta koska McMahon hyvin tunnetusti inhosi Michaelsia sydämensä kyllyydestä, hän ei aikonut päästää Hear Break Kidiä ihan niin helpolla. McMahon lupasi, että Michaels saisi mestaruusottelunsa Survivor Seriesissä sillä ehdolla, että Michaels ei saisi käyttää ottelussa ollenkaan tuhoisinta liikettään Sweet Chin Musicia. Jos Michaels käyttäisi potkuaan, hänet diskattaisiin ja hän ei saisi enää yhtään mestaruusottelua Ortonin mestaruuskauden aikana. Pitkin hampain Michaels suostui ehtoon, mutta vastavuoroisesti otteluun lisättiin myös stipulaatio, että Orton häviäisi mestaruutensa, jos hänet diskattaisiin. Oli aika selvittää lopullisesti näiden kahden välit.

Randy Ortonista voi olla monta mieltä, mutta kyllä nämä hänen mestaruusottelunsa oikeiden vastustajien kanssa ovat vain lähtökohtaisesti ihan huippukamaa. Vajaan puolen vuoden aikana Orton on otellut huippuottelut WWE:n mestaruudesta John Cenaa, Triple H:ta ja Shawn Michaelsia vastaan, ja samalla juuri nämä WWE:n mestaruusottelut ovat olleet monin paikoin parasta antia, mitä WWE:llä on tarjottavanaan. Ei voi siis kuin iloita, että Ortonille ja Michaelsille annettiin tässä Survivor Seriesissä aikaa lähes 20 minuuttia painia juuri sellainen huippuottelu kuin heiltä sopi odottaakin. Erityisen ilahduttavaa oli tietenkin se, miten hienosti ottelun stipulaatiota hyödynnettiin ottelussa alusta loppuun saakka. Koska Michaels ei voinut käyttää Sweet Chin Musicia, hän haki ratkaisua heti alussa kurittamalla Ortonia minuuttien ajan Cravate-otteessa, joka ei ollut todellakaan mikään resthold vaan tuskallisen näköinen puristusote. Myöhemmin voittoa haettiin sitten niin Sharpshootterilla (gasp!), Crossfacella (tupla-gasp!) kuin Ankle Lockillakin. Ja tietenkin ottelun lopetukseen oli myös upeasti saatu yhdistettyä tämä Sweet Chin Music -kikkailu. Tämän kaiken päätteeksi pitää vielä todeta, että myös Orton teki työnsä upeasti tässä myymällä Michaelsin likkeet täydellisesti. Yksikään Michaelsin luovutusliikkeistä ei näyttänyt täydelliseltä, mutta ei niiden kuulunut näyttäkään, koska ne eivät kuulu tyypilliseen Michaelsin repertuaariin. Sen sijaan Ortonin myynti sai noista lukoista juuri niin tappavan näköisiä kuin kuuluikin. Ja toki Orton hoiti heel-roolinsa myös muuten täydellisesti ja oli muutenkin kovassa iskussa läpi matsin. Huippuottelu, josta puuttui kuitenkin semmoinen todella ainutlaatuinen säväyttävyys, että tämä olisi noussut MOTYC-tasolle.
**** (17:48)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Randy Orton (RKO)

Batista (c) vs. The Undertaker - Hell In A Cell Match for the World Heavyweight Championship
Illan Main Event oli suuri tahtojen taisto, jossa kaksi Smackdownin suurinta tähteä kohtaisivat toisensa vihdoin ottelussa, joka oli tarkoitettu vihoviimeiseksi ratkaisuksi, kun mikään muu ei enää auttaisi. Cyber Sundayssa Batista oli tehnyt siis mahdottomana pidetyn teon ja voittanut Undertakerin puhtaasti kahden Batista Bombin jälkeen. Undertaker janosi kuitenkin vielä yhtä mahdollisuutta nousta takaisin World Heavyweight -mestariksi, ja niinpä Survivor Seriesiin buukattiin Takerin toiveesta ja Batistan suostumuksesta Takerin oma suosikkiottelu: Hell In A Cell Match. Tämä olisi viides kerta, kun nämä kaksi kohtaisivat toisensa tämän vuoden aikana mestaruudesta. Tähän mennessä otteluista 1 oli päättynyt Undertakerin voittoon, 1 Batistan voittoon ja 2 tasapeliin.

Osalla arvostelijoista on varmaan hieman tympeämpi suhtautuminen Batistan ja Undertakerin feudiin, joka on "feudi" lähinnä nimellisesti. Tai siis toki feudi, mutta ei sellainen perinteinen suuren juonikuvion feudi, koska tässä Batistan ja Undertakerin läpi vuoden kestäneessä juonikuviossahan ei missään vaiheessa ole oikeastaan ollut... juonta. Molemmat ovat vain halunneet olla parempia kuin toinen, ja siitä paremmuudesta on kamppailtu otteluissa, jotka ovat olleet äärimmäisen tiukkoja. Tämä todella simppeli kuvio on kuitenkin omasta mielestäni ollut ihan erinomaista kamaa ja nostanut World Heavyweight -mestaruuden kiinnostusta huomattavasti korkeammalle kuin missä se muuten olisi. Niinpä suhtauduin suurella intohimolla myös tähän feudin päätösotteluun, ja olihan tämä kovaa menoa. Joidenkin mielestä tämä toisti itseään jo liian pahasti eikä ollut enää siksi jännittävä, mutta minusta tämä oli erinomainen HIAC-rymistely. Verta, isoja bumppeja eikä mitään turhaa häkin ulkopuolella sekoilua. Meininki oli loistavaa, ison ottelun entertainment brawlia alusta loppuun, ja vaikka lopetus olikin hieman... Noh, antiklimaattinen, niin toisaalta siinä nähtiin suuri comeback, joten tavallaan pidin ratkaisusta. Kokonaisuutena huippufeudin huippupäätösottelu.
**** (21:24)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Batista (Pinned Undertaker after Edge made his comeback and hit Undertaker with a steel chair)

*** Shawn Michaels
** Batista
* Randy Orton

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Kyllä, tässä show'ssa nähtiin todennäköisesti koko vuoden huonoin ottelu, mutta vastapainona oli kaksi huippuluokan mestaruusottelua, yksi hieno Survivor Series -eliminointiottelu ja yksi hyvä opener. Kyllä tällä kokonaisuudella päästään jo Hyvän arvosanan puolelle, vaikka mikään klassikkotapahtuma ei kyseessä ollutkaan. Positiivisesti yllättynyt loppuvuosi jatkui siis edelleen.

1. ROH Driven - Hieno
2. WWE Royal Rumble - Hieno
3. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
4. TNA Sacrifice - Hyvä
5. WWE Backlash - Hyvä
6. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
7. TNA Bound For Glory - Hyvä
8. WWE Survivor Series - Hyvä
9. WWE New Year's Revolution - Hyvä
10. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
11. TNA No Surrender - Ok
12. TNA Genesis - Ok
13. TNA Final Resolution - Ok
14. TNA Destination X - Ok
15. TNA Lockdown - Ok
16. TNA Slammiversary - Ok
17. WWE No Mercy - Ok
18. WWE One Night Stand - Ok
---------------
19. WWE SummerSlam - Kehno
20. TNA Victory Road - Kehno
21. WWE Judgment Day - Kehno
22. WWE No Way Out - Kehno
23. TNA Hard Justice - Kehno
24. WWE The Great American Bash - Kehno
25. TNA Against All Odds - Kehno
26. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
27. WWE Unforgiven - Surkea

[kenitys]

MAN UP 2007

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, koska vuorossa on enää kolme viimeistä ppv:tä: yksi WWE:ltä, yksi TNA:lta ja yksi ROHilta. Ensimmäisenä vuorossa on Ring of Honorin ppv Man Up, joka oli nimetty tämän ppv:n Main Eventissä painineen Briscoe Brothers -kaksikon tunnushuudon mukaisesti. ROHilla meni tässä vuoden 2007 lopulla aika hyvin. Vaikka firma oli menettänyt muutamia tähtiään (viimeisimpänä Matt Sydal oli loikannut WWE:hen), oli se toisaalta saanut tuotua myös uusia kiinnostavia nimiä rosteriinsa. Pari heistä nähdään tämänkin ppv:n loppuhuipennuksessa, mutta palataan siihen sitten. Faneja firmalla riitti, ja kokonaisuudessaan tilanne oli oikein hyvä, vaikka toki ROH ei millään tavalla haastaja ollut WWE:lle tai oikeastaan edes TNA:lle. Tämä ppv järjestettiin Chicagossa, ja se oli käyty oikeasti syyskuussa 2007, mutta koska ROHin ppv:t lähetettiin edelleen pari kuukautta myöhässä, ppv:nä tämä nähtiin vasta 30. marraskuuta 2007.


Naomichi Marufuji vs. Nigel McGuinness vs. Claudio Castagnoli vs. Chris Hero w/ Larry Sweeney & Sara Del Ray & Tank Toland & Bobby Dempsey
Illan avasi aikamoinen opener, koska tähän otteluun oli laitettu yhteen neljä ROHin tämän hetken todennäköisesti kuuminta yläkortin nimeä päämestaruusottelun ulkopuolelta. Ottelun osanottajista Naomichi Marufuji oli jatkanut tasaisen varmaa tuloksen tekemistä ja vakuuttavia otteitaan ROHissa ilman sen kummempia isoja feudeja. Nigel McGuinness oli edellisessä ppv:ssä hävinnyt katkerasti ykköshaastajuusottelussa Bryan Danielsonille, minkä takia hän oli nyt hetkellisesti tippunut mestaruuskuvioiden ulkopuolelle, mutta McGuinness janosi edelleen kuumeisesti ROHin päämestaruutta, jota hän ei ollut koskaan pitänyt hallussaan. Claudio Castagnolilla oli menossa tulinen feud Larry Sweeneyn johtaman Sweet & Sour Inc. -stablen kanssa sen jälkeen, kun viime ppv:ssä Matt Sydal kääntyi Castagnolia vastaan, liittyi Sweeneyn porukkaan ja auttoi muun muassa Castagnolin entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä Chris Heroa pieksemään Castagnolin pahanpäiväisesti. Sydalia ei siis tässä ppv:ssä enää nähty, koska hän oli alkusyksystä tehnyt sopimuksen WWE:n kanssa ja loikannut isoon liigaan. Sen sijaan Sweeneyn porukkaa tässä ottelussa edusti vihdoin ensimmäisen ppv-matsinsa painiva Chris Hero, jonka kanssa Castagnoli oli siis aikaisemmin paininut ROHin ykkösjoukkueessa Kings of Wrestlingissä, kunnes tuo joukkue oli hajonnut vuoden 2006 lopussa. Isokokoinen Hero oli aloittanut uransa jo vuonna 1998, paininut muutaman vuoden pienissä indyissä, kunnes hänestä tuli merkittävä nimi CHIKARAssa, PWG:ssä ja ennen kaikkea CZW:ssä. Viimeisimmästä Hero siirtyi myös osaksi ROHin rosteria, kun ROHissa alkoi ROH vs. CZW -välinen kuvio. Sen jälkeen ylimielinen Hero jäi vakituisesti osaksi ROHin rosteria, ja viimeisen vuoden ajan hän oli hengaillut lipevän managerinsa Larry Sweeneyn kanssa ja koonnut Sweeneyn kanssa isoa stablea, johon olivat liittyneet Tank Toland, Bobby Dempsey ja Sara Del Ray.

Huh, olipa jumalattoman tiukkaa rymistelyä alusta loppuun, mutta juuri tälläisestähän ROH on tunnettu. Oikeastaan ottelun ainut suuri heikkous oli se, että koko ajan tässä oli vähän sellainen tunne, että jokin todella erityinen tunne tai merkityksellisyyden fiilis tästä puuttui. Tämä oli "vain" neljän loistavan painijan välinen kamppailu, joka oli täynnä mahtavia liikkeitä, ja vaikka mukana olivat toisiaan vihaavat Chris Hero ja Claudio Castagnoli, silti ottelussa ei vain välittynyt sellaista suurta tarinaa kuin olisi toivonut. Mutta koska olen suuri spot-festien ystävä ja koska tässä oli neljä eri tavalla hemmetin taidokasta painijaa toisiaan vastaan näyttämässä kaikki parhaat liikkeensä, eihän tästä balls in all out -meiningistä voinut muuta kuin nauttia täysillä. Nigel McGuinness oli ehdottomasti ottelun suurin tähti, ja on mielestäni hieman sääli, ettei häntä vielä tässäkään vaiheessa nostettu päämestaruuskuvioihin. Nautin tässä ottelussa myös siitä, että koko 20-minuuttinen ei ollut täyttä sekoilua, vaan ensimmäisen kymmenen minuutin ajan mentiin kuitenkin hieman rauhallisemmin ja noudatettiin sitä kaavaa, että kehässä oli samaan aikaan vain kaksi painijaa. Loppua kohti tästä sitten päästettiin irti, mutta niin sen toki kuului mennäkin. Loistava avaus illalle.
**** (18:00)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Nigel McGuinness (Pinned Castanoli after a Jawbreaker Lariat)

Matt Cross w/ Austin Aries & Erick Stevens vs. Rocky Romero w/ Roderick Strong & Davey Richards
Seuraavat kolme ottelua olivat sitten suuri huipennus lähes koko vuoden ajan ROHissa käynnissä olleelle The Resilience vs. No Remorse Corps -feudille. Viime ppv:ssä tämä stablesota oli saanut yllättävän käänteen, kun kertaalleen ROHista lähtenyt The Resilience -stablen johtaja Austin Aries teki paluunsa ja saapui auttamaan Matt Crossia ja Erick Stevensiä taistelemaan Roderick Strongin johtamaa No Remorse Corps -stablea vastaan. Samoin kuin Claudio Castagnolin ja Chris Heron välisessä vihanpidossa, myös tämän taustalla oli rikottu ystävyys, koska Strong ja Aries olivat entisiä ystäviä, joukkuepareja ja joukkuemestareita. Nyt he johtivat kahta vastakkaista stablea, jotka olivat koko vuoden ajan yrittäneet tehdä selvää toisistaan. Tässä ppv:ssä lopullinen paremmuus päätettiin ratkaista stablejen välisellä 'Best of 3' -ottelusarjalla. Käytännössä se tarkoitti siis sitä, että tässä nähtäisiin peräkkäin kolme Resiliencen ja No Remorse Corpsin välistä ottelua, joista jokaisessa ottelussa yksi kummankin stablen jäsen edustaisi porukkaansa. Kumpi onnistuisi voittamaan kolmesta ottelusta kaksi, olisi lopullisesti parempi.

En tiedä, onko järkeä arvostella näitä erillisinä otteluina, mutta erillisiä otteluita nämä kuitenkin ovat kellonsoitosta kellonsoittoon, joten arvioidaan nyt näin. Oleellisempaa näissä on silti kokonaisuus kuin yksittäisten otteluiden taso. Esimerkiksi tämä Romeron ja Crossin ottelu oli varsin erinomainen roolissaan, koska tämän ei ollut tarkoituskaan olla mikään hurjan intensiivinen mähinä, jossa nähdään sekopäistä spottailu, vaan tämän oli tarkoitus olla vain pohjustus kolmen ottelun sarjalle. Roolinsa tämä ottelu ajoi erittäin hyvin: Crossin high flying -liikkeet olivat näyttäviä ja Romeron potkut tappavia. Sen erityisempää tästä ottelusta on vaikea sanoa. Itsenäisenä matsina ihan kiva, muttei mitään sen erityisempää.
**½ (4:45)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Rocky Romero (Knockout Kick)

Austin Aries w/ Matt Cross & Erick Stevens vs. Davey Richards w/ Roderick Strong & Rocky Romero
Ensimmäisen matsin jälkeen kehään nousi No Remorse Corps -porukan johtaja Roderick Strong, jolloin Austin Aries pomppasi saman tien myös kehään, koska hän oletti pääsevänsä painimaan ykkösvihamiestään vastaan. Viime hetkellä Strong vaihtoikin paikkaa Davey Richardsin kanssa, ja näin ollen Ariesin ja Strongin kohtaaminen jäi vielä toiselle kertaa. Ja juuri kun pääsin sanomasta, ettei näitä voi liikaa arvostella yksittäisinä otteluina, niin tämä oli kyllä yksittäisenä matsinakin perhanan intensiivinen setti. Samalla tämä oli osoitus siitä, että oikean vastustajan kanssa Aries saa aivan kevyesti huikeita otteluita aikaan - ja että jos näillä kahdella olisi vain ollut aikaa vielä vähän enemmän, olisi tarjolla voinut olla huippuottelu. Tällaisenakin tämä oli ihan erinomainen matsi ja hoiti paikkansa täydellisesti tässä kohtaa tässä ottelusarjassa. Eipä tästä enempää voi oikeastaan sanoa, loistava kokonaisuus.
***½ (13:23)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Austin Aries (450 Splash)

Erick Stevens w/ Austin Aries & Matt Cross vs. Roderick Strong w/ Davey Richards & Rocky Romero
En ollut hirveän innoissani tämän ottelun lopetuksesta - varsinkin kun katsoo, miten nämä kaikki kolme ottelua päättyivät. Olisi voinut toivoa, että ROH olisi antanut tässä isoimman spotin nimenomaan nousussa olevalle nuorelle nimelle, mutta nyt lopulta suurimman kunnian näistä otteluista keräsivät ne nimet, jotka olivat valmiiksi jo tuttuja ja isoja. No, jos ottelun harmillista lopputulosta ei oteta huomioon, niin muutenhan tämä oli todella kovaa kamaa. Erick Stevens on ehdottomasti taitava ja monipuolinen isokokoinen ukko, joka pystyi tekemään kehässä melkeinpä mitä vain. Roderick Strong puolestaan on pirun taitava painija ihan kaikilla mittareilla, ja Stevensin kaltaisen nuoren ja motivoituneen kaverin kanssa hän saa kehässä aikaan vaikka mitä. Lopputuloksena olikin pirun intensiivinen ja hieno ottelu. Ei ihan huipputasolle nouse, koska mitään varsinaisesti ainutlaatuista tässä ei ollut, mutta pirun kova matsi.
***½ (16:26)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Roderick Strong (Tiger Driver)

Video w/ Delirious & The Hangman Three
Tässä välissä nähtiin poikkeuksellisen pitkä hypevideo Deliriouksen ja Adam Pearcen johtaman The Hangman Three -stablen (Pearce, BJ Whitmer, Shane Hagadorn, Brent Albright) välisestä feudista. Poikkeuksellisen pitkä se oli erityisesti sen takia, että tässä ppv:ssä ei nähty mitään muuta tähän feudiin viittaavaa: ei promoa tai matsia. Ilmeisesti ROH halusi vain pitää yleisön mielissä, että myös nämä nimet olivat osa ROHin rosteria, vaikka he eivät tässä tapahtumassa painineetkaan.


Takeshi Morishima (c) vs. Bryan Danielson - ROH World Championship
Seuraavaksi oli sitten vuorossa ROHin maailmenmestaruusottelu, joka ei tällä(kään) kertaa ollut ppv:n Main Event. Järkälemäinen Takeshi Morishima oli pitänyt ROHin päämestaruutta hallussaan pitkään ja toistaiseksi tuhonnut jokaisen vastaansa tulleen haastajan. Nyt edessä oli kuitenkin vastustaja, jollaista hän ei ollut aiemmin kohdannut. Viime huhtikuussa loukkaantumisensa jälkeisen paluun tehnyt Bryan Danielson oli itse ROHin entinen maailmanmestari, joka janosi mahdollisuutta nousta takaisin ROHin mestariksi. Edellisessä ppv:ssä Danielson oli päihittänyt Nigel McGuinnessin MOTY-tasoisessa ykköshaastajuusottelussa, minkä jälkeen hän oli keskittänyt kaiken tarmonsa Morishiman päihittämiseen. Samalla tosin heel/face-jakauma oli vähän hämärtynyt päämestaruuskuvioissa. Mörssäri-Morishima oli selvästi heel, mutta toisaalta myös Danielson oli vetänyt päivänselvää heelin roolia viime kuukausien ajan. Tässä Morishima-feudissa Danielsonista tuli kuitenkin selvästi face viimeistään sen jälkeen, kun Morishima teloi Danielsonin vasemman silmän niin pahasti, että Danielsonilta meni siitä käytännössä näkö ja hän joutui ottamaan silmänsä suojaksi lapun, joka hänellä oli tässäkin ottelussa kasvoillaan. Näkövammasta huolimatta Danielson oli nyt valmis haastamaan Morishiman ja nousemaan taas firman ykkösnimeksi.

Saattaa olla, että monien mielestä jopa hieman yliarvostelen tämän ottelun, koska tämä ei ollut samanlaista loputonta painillista ilotulitustykittelyä kuin mitä suurin osa ROH:n isoista otteluista on. Minusta tämä oli kuitenkin siinä mielessä juuri virkistävä poikkeus perinteiseen kaanoniin. Danielsonin ja Morishiman ottelu oli aidosti todella väkivaltainen ottelu, jonka yläpuolella roikkui ilmassa alusta lähtien pelko Danielsonin silmästä. Mitä Morishima tekisi ottelussa Danielsonille, jonka toinen silmä oli pahasti vammautunut? Tätä jännitettä rakennettiin ottelussa alusta lähtien hienosti, ja lopulta koko matsi huipentui tuon jännitteen purkautumiseen. Täydellisesti toteutettu ottelun buukkaus, ja kun tässä ottaa huomioon sen, että Danielson on yksi koko painihistorian parhaista painijoista ja Morishima loistava brawleri, eihän tässä ollut muuta mahdollisuutta kuin että nämä kaksi painivat huippuottelun. Alle 15-minuuttisena koitoksena ei mikään MOTYC, mutta ei tämän sellainen ollut oikeastaan tarkoitus ollakaan.
**** (12:43)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Takeshi Morishima (The referee stopped the match after Morishima hit Danielson's injured eye with his elbow multiple times)

Briscoe Brothers (c) vs. Kevin Steen & El Generico - Ladder War Match for the ROH Tag Team Championship
Ja sitten illan Main Event, joka huipensi kenties ROHin koko vuoden kuumimman feudin. Briscoe Brothersit ja Kevin Steel & El Generico olivat käyneet äärimmäisen väkivaltaista, henkilökohtaista ja brutaalia taistelua ROHin joukkuemestaruuksista lähes koko vuoden 2007 ajan, ja ennen tätä ottelua joukkueet olivat kodanneet toisensa lähes kaikissa mahdollisissa kuviteltavissa olevissa otteluissa, jollaisia ROHin historiassa oli käyty. Nyt jäljellä oli kuitenkin vielä yksi, vihoviimeinen ottelumuoto, jota ROHissa ei ollut ennen nähty. Tämä oli historian ensimmäinen "Ladder War", jonka voittaisi yksinkertaisesti se joukkue, joka saisi katosta roikkuvat vyöt ensin napattua alas tikkaiden avulla. Kaikki olisi sallittua. Tämä olisi vihoviimeinen ottelu näiden joukkueiden välillä.

On muutamia Ladder-otteluita, jotka ovat jäänet ainakin omassa mielessäni historialliseen poikkeuksellisen innovatiivisena ja käsittämättömän kovatasoisena koitoksena, ja tämä Steenericon ja Briscoe Brothersien välinen ottelu on ehdottomasti yksi niistä. Tämä menee mielestäni aivan kiistatta samaan sarjaan Dudley Boyzien, Hardy Boyzien ja Edgen & Christianin sekopäisimpien tikapuuotteluiden kanssa, ja paikoitellen tämä oli jopa innovatiivisempi kuin moni noista otteluista. Jumalauta mitä spotteja tässä nähtiin tikkaiden päälle, ja sitten kun mikään muu ei enää riittänyt, lopulta kehään tuotiin käsittämättömän kokoiset rakennustyömaatikkaat, joiden päällä nähtiin sitten mielettömän hurja lopputaistelu. Tämä ottelu oli buukattu likipitäen täydellisesti, ja kaikki neljä olivat selvästi varautuneet antamaan tälle matsille aivan kaikkensa. On turha ruveta luettelemaan edes tässä ottelussa nähtyjä spotteja, koska niitä oli niin paljon, ja niin moni niistä oli niin mielettömiä. Package Piledriver tikkaista läpi, Jay Driller tikkaista läpi... Ei jumalaiste. Tämä oli aivan heittämällä yksi vuoden parhaista otteluista, mutta aivan täydellistä arvosanaa tämä ei silti saa, koska painipuristina olisin kaivannut silti tähän vähän enemmän rauhallista rakentelua - ja lisäksi ottelun lopetus ei ainakaan minusta tuntunut niin katarttiselta kuin oli ehkä toivottu. Eipä silti, aivan mahtava ottelu.
****½ (27:23)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Briscoe Brothers

In ring angle w/ Briscoe Brothers, Jimmy Jacobs, Tyler Black, Necro Butcher & Lacey
Show'n huipennus ei kuitenkaan ollut äskeinen ottelu, vaan sen jälkeen Briscoen veljekset jäivät vielä kehään, kunnes yhtäkkiä yleisöstä kuului kamala kirkuna. Kukaan ei tiennyt, mistä oli kyse, kunnes turva-aidan yli kehäalueelle pomppasivat JIMMY JACOBS ja TYLER BLACK. Jacobs ja Black nousivat kehään ja asettuivat uhkaavasti Briscoe Brothersia vastaan, jolloin samaan aikaan toiselta puolelta kehäalueelle nousivat Necro Butcher ja Lacey. Sekopäinen Butcher oli käärinyt nyrkkinsä ympärillä piikkilankaa, ja sen avulla hän hyökkäsi saman tien molempien Briscoe-veljesten kimppuun. Tästä seurasi todella brutaali selkäsauna, jonka huipennukseksi tämä uusi Age of the Fall -niminen stable köytti Jay Briscoen jalastaan kiinni katosta roikkuvaan mestaruusvyön pidikkeeseen ja nosti Briscoen sitten roikkumaan ilmaan ylösalaisin niin, että hänen otsastaan valui verta norona kanveesiin. Todella karu näky.

Tämä The Age of the Fallin debyytti on yksi omia suosikkihetkiäni ROHin historiasta, ja muistan edelleen, minkälaiset kylmät väreet tämä segmentti aiheutti, kun katsoin tätä, vaikken ollut ketään tämän debytoivan porukan jäsenistä nähnyt aiemmin. Stablen johtaja Jimmy Jacobs oli siis monien ylistämä indy-painija, joka oli aloittanut uransa 1990-luvun lopussa, paininut indyissä ja ollut osa ROHin rosteria lähes firman alusta lähtien. ROHissa Jacobs oli esiintynyt managerinsa Laceyn kanssa ja paininut useita klassikko-otteluita. Parasta Jacobsissa ei kuitenkaan ollut edes hänen painitaitonsa, vaan hänen tarinankerrontataitonsa ja mahtava roolinsa. Nytkin Jacobs nousi kehään kokovalkoisessa takissa, sauva kädessään, ja kaikille oli heti päivänselvää, että häntä kannati pelätä. Ennen tätä esiintymistä Jacobs oli ollut useamman kuukauden poissa ROHin tapahtumista, mutta muun maussa ROHin sivuilla oli vihjattu jostain mystisestä "Project 161":stä, joka alkaisi Man Up -tapahtumassa, ja monet arvasivat sen viittavan Jacobsiin. Necro Butcher oli puolestaan näihin aikoihin yksi amerikkalaisen indy-skenen sekopäisimmistä painijoista, joka tunnettiin todella brutaaleista Hardcore-otteluistaan, joita hän paini erityisesti deathmatch-promootiossa CZW:ssä. 1990-luvun lopulla uransa aloittanut Butcher oli esiintynyt ROHissa lyhyesti vuonna 2006, mutta tämä oli hänen paluunsa firmaan. Porukan neljäs jäsen Tyler Black oli sitten vuonna 2005 debytoinut nuori ja lupaava painija, joka oli toistaiseksi tehnyt lähinnä satunnaisia esiintymisiä mm. ROHin sisarlafkassa FIP:ssä ja PWG:ssä. Tämä oli hänen ensimmäinen ROH-esiintymisensä. Monet pitivät häntä kuitenkin yhtenä koko indy-skenen lupaavimmista tähdistä, jolta voisi odottaa mitä tahansa. Nyt noin 15 vuotta myöhemmin voisi sanoa, että eivät he kovin väärässä olleet. Jos joku ei siis tiedä, Tyler Black tunnetaan nykyisin nimellä Seth Rollins.

*** El Generico
** Kevin Steen
* Jay Briscoe

Kokonaisarvio Man Upista: Mitäpä tähän sanoa? Yksi ****½-ottelu, kaksi ****-ottelua ja yksi loistava Best of 3 -ottelusarja kahden stablen välillä. Sanon, että paljon enempää ei ppv:ltä voi vaatia, mutta vähän voisi silti. Minun silmissäni tämä ei edes upeasta The Age of the Fallin debyytistä huolimatta nouse Loistavaksi ppv:ksi, koska se olisi melkeinpä edellyttänyt jopa aivan täydellistä menoa alusta loppuun tai sitten yhtä *****-ottelua. Nyt yhtään sellaista ei ollut, niin hiuksenhienosti tämä jää "vain" Hienoksi ppv:ksi, mutta eiköhän tämä silti vuoden paras tapahtuma kiistatta ole.

1. ROH Man Up - Hieno
2. ROH Driven - Hieno
3. WWE Royal Rumble - Hieno
4. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
5. TNA Sacrifice - Hyvä
6. WWE Backlash - Hyvä
7. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
8. TNA Bound For Glory - Hyvä
9. WWE Survivor Series - Hyvä
10. WWE New Year's Revolution - Hyvä
11. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
12. TNA No Surrender - Ok
13. TNA Genesis - Ok
14. TNA Final Resolution - Ok
15. TNA Destination X - Ok
16. TNA Lockdown - Ok
17. TNA Slammiversary - Ok
18. WWE No Mercy - Ok
19. WWE One Night Stand - Ok
---------------
20. WWE SummerSlam - Kehno
21. TNA Victory Road - Kehno
22. WWE Judgment Day - Kehno
23. WWE No Way Out - Kehno
24. TNA Hard Justice - Kehno
25. WWE The Great American Bash - Kehno
26. TNA Against All Odds - Kehno
27. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
28. WWE Unforgiven - Surkea

[Zemppari]

Nyt on taas ehtinyt kulua hetki näiden otteluiden katsomisesta, joten tekstin taso varmaan heijastelee sitä.

1976


Antonio Inoki vs Willem Ruska

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

"Different Style Fight"
Nippon Budokan (6.2.1976)

Mainostin inokismin ensimmäisiä askelia ja mistä onkaan parempi aloittaa, kun haasteottelusta kaksinkertaista judon olympiavoittajaa vastaan.

Hollantilainen Willem Ruska oli 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa painoluokkansa (93+ kg) kovimpia judokoita. Siitä on todisteena seitsemän Euroopan mestaruutta, kaksi maailmanmestaruutta sekä kaksi olympiakultaa vuoden 1972 Munchenin olympialaisista. Ruska eläköityi judosta Munchenin jälkeen, mutta ilmaantui esiin neljää vuotta myöhemmin New Japanissa ja pääsi ottelemaan Inokia "Different Style" -ottelussa. Ruskalla oli tosiaan minimaalinen määrä painikoulutusta takanaan eli ottelu oli periaatteessa showpainijan ja judokan välinen koitos lajien paremmuudesta. Samalla kyseessä oli ensimmäinen kerta kun NJPW järjesti tapahtuman legendaarisessa Nippon Budokanissa.

Tämä oli ensimmäinen MONISTA Inokin otteluista oikeiden taistelulajien edustajia vastaan. Ilmeisesti ainakin Ruska on väittänyt, että tämä otteli olisi ollut oikea ottelu, eikä sovittu etukäteen. Paskapuhetta sanon minä.

Pelkäsin tätä etukäteen kohtuullisen paljon, mutta loppujen lopuksi olin positiivisesti yllättynyt. Ruskahan ei ottelussa tehnyt muuta kuin judoheittoja sekä yhtä ja samaa lukkoa. Mutta silti Ruska oli viihdyttävä, sillä mies valitti läpi ottelun painiottelun säännöistä. Otteluhan käytiin luonnollisesti showpainin säännöillä, eli judokaa pääsivät närkästyttämään rope breakit, Inokin sallitut lyönnit ja monet muut asiat. Alkoihan tämä toistamaan itseään pahasti, mutta samalla Ruska sai tehtyä itsestään niin tehokkaan heelin, että tämä oli loppujen lopuksi suhteellisen kivuton katsomiskokemus.

Kaikkien yllätykseksi Inoki murhaa Ruskan kolmella Backdrop Driverilla ja voittaa teknisellä tyrmäyksellä. Ottelun jälkeen pillastunut Ruska yrittää käydä vielä Inokin kimppuun, mutta saa köniinsä ja tyytyy lopulta kättelemän parempaansa.

Niin, miksi Inoki otteli Ruskaa vastaan? Noh, Ruska oli vain lämmittelyä kesää varten...

Interlude
War of the Worlds

Antonio Inoki vs Muhammad Ali

Jos joku on viettänyt elämänsä tynnyrin pohjalla, niin kerrottakoon että Muhammad Ali (alun perin Cassius Clay) on historian suurimpia, ellei suurin, nyrkkeiljä. Voitettuaan olympiakultaa vuoden 1960 olympialaisissa Ali siirtyi ammattilaiskehiin ja voitti nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruuden vuonna 1964. Vain kahta vuotta myöhemmin Ali kieltäytyi lähtemästä Vietnamin sotaan, joka johti lopulta syytteeseen, nyrkkeilylisenssin riisumiseen ja nelivuotiseen taukoon ottelemisesta. Ali palasi kehään vuonna 1971 armahduksen jälkeen ja nousi jälleen maailmanmestariksi.

Vuonna 1976 Ali oli kuitenkin jo harkitsemassa eläköitymistä nyrkkeilystä. Ali oli otellut loppuvuodesta 1975 Joe Frazieria vastaan (Thrilla in Manilla), joka jäi Alin uran viimeiseksi "suureksi" otteluksi. Vuoden 1976 aikana hän oli kuitenkin ehtinyt jo päihittää kolme muuta vastustajaa. Alin nyrkkeilyura saisi lopulta päätöksen vuonna 1981. Tilille kertyi 56 voittoa, kuusi tappiota ja kolme maailmanmestaruutta.

Suurisuinen Ali heitti vuonna 1975 Japanin painiliiton johtajalle kysymyksen, että pystyykö kukaan aasialainen haastamaan häntä. Voittajalle Ali tarjoaisi miljoona dollaria. Tästä syntyi etusivun uutinen Japanissa ja pian Antonio Inoki tarttui haasteeseen. Inokin sponsorit suostuttelivat Alin lopulta suostumaan otteluun mukavalla kuuden miljoonan dollarin palkkapussilla. Ottelu sovittiin käytäväksi 26.6.1976.

Alin saavuttua Japaniin sai ottelu kuitenkin muutamia sääntömuutoksia. Alin edustajat sorvasivat kasaan pykälät, jotka estivät Inokia heittämästä, käyttämästä kyynärpääiskuja, viemästä Alia maihin sekä potkimasta, ellei vähintään toinen polvi ollut maassa.

Tapahtuma Budokanissa oli loppuunmyyty. Tapahtuma lähetettiin closed circuit -muodossa Yhdysvalloissa areenoilla ja elokuvateattereissa. Shea Stadiumilla 30 000 katsojan edessä nähtiin Inokin ja Alin kohtaamisen lämmittelynä Andre The Giantin ja nyrkkeilijä Chuck Wepnerin kohtaaminen.

Itse Alin ja Inokin ottelu oli farssi. Uusien sääntöjen asettamien rajoitusten vuoksi Inoki päätti pysyä maassa koko ottelun ajan ja potkia sieltä käsin Alin polvia. Ali heitti koko ottelun aikana vain kuusi lyöntiä, kun Inoki sai perille yli sata potkua. Viisitoista erää myöhemmin tuloksena oli tasapeli. Budokanin yleisö buuasi ja heitti roskaa kehään.

Tarkemmin Alin ja Inokin kohtaamisesta voi lukea vaikka The Guardianin artikkelista.. Kaikesta huolimatta Ali ja Inoki ystävystyivät ottelun jälkeen ja pysyivät väleissä aina Alin kuolemaan asti. Showpainin kannalta tämä ottelu toimi lähtölaukauksena Inokin päättymättömälle taistelulle "strong stylen" puolesta muita kamppailulajeja vastaan.

Antonio Inoki vs Andre The Giant

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Kuramae Kokugikan (7.10.1976)

Andre ja Inoki kohtaavat jälleen, tällä kertaa Japanin maaperällä. Muuttuuko laatu?

Ei.

Tämä on aika lailla samanlainen ottelu, kuin Sao Paolon vääntö paria vuotta aiemmin. Hidasta mattovääntöä ja välillä Andre hölkkää villisti. Tällä kertaa mukana oli jonkinasteinen punainen lanka. Inoki oli parivaljakosta vikkelämpi, mikä johti siihen että Andre lennätti itsensä pää edellä kerta toisensa jälkeen milloin mitäkin päin.

Ja aivan kuten viimeksi, oli lopetus jälleen paska. Mähinän siirtyessä kehän ulkopuolelle lennättää Andre itsensä ohimo edellä kehätolppaan ja bleidaushan siitä seuraa. Verinen Andre nousee kehään ja yrittää töniä kaikkia kauemmaksi itsestään. Tuomari julistaa ottelun päättyneeksi Andren painikyvyttömyyden vuoksi ja Inoki voittaa, lol. Tämähän ei ole edes kovin verikekkeri tämän projektin aikana.

Parhaat hetket nähdään vasta ottelun jälkeen, kun Inoki ja Andre alkavat kunnolla brawlaamaan pukkarin tyhjentyessä pidättelemään painijoita erillään. Tässä on helvetti sitä intensiteettiä, mitä näihin itse otteluihin kaipaisin! Vilpitön naurahdus irtosi myös, kun Inoki läimäisee ilmeisesti tarkoitettua kovempaa Andrea poskelle. Andre no-sellaa kuin Inoki konsanaan ja lähtee lähestymään Inokia, jolloin leukamies itse melkein juoksee suojaan muiden painijoiden taakse.

Saataisiinko ensi kerralla hyvä Andren ja Inokin välinen ottelu? En pidättele henkeäni.

Antonio Inoki(c) vs Willem Ruska

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Real World Martial Arts Championship(?)
Yokkaichi City Gym (9.12.1976)

Inokin ja Ruskan revanssissa on tällä kertaa vyö pelissä... ainakin luulen niin. Mr. Lariaton lista (ja Cagematch) kertoo ottelun olevan "Real World Martial Arts" -mestaruudesta, mutta mitään muita viitteitä en löydä vyön olemassaolosta. Kyllä Karl Gotch jonkun vyön paikalle kiikuttaa, mutta onkohan kyseessä sitten WWE:n saudivyön kaltainen once in a lifetime -erikoisuus?

Ottelu lähtee räjähtävästi käyntiin ennen kellon soittoa, kun Ruska hyökkää Inokin kimppuun ja yrittää repiä tämän irti Cross Armbreakerilla. Minuuttien jälkeen Ruska revitään vihdoin irti ja tajunnan rajamailla oleva Inoki pyörii kehän ulkopuolelle. Sakaguchi ja Gotch näyttävät jo siltä että hyppäävät kehiin Inokin puolesta, mutta ei Inokia noin vain tyrmätä. Jos arvasit, että Inoki ei myisi käsivammaansa lainkaan, olet väärässä! Inoki nimittäin puristelee hauistaan huolestuneesti ottelun lopussa!

Ruska riisutaan alkajaisiksi gi'istään ja samalla riisutaan miehestä kaikki kiinnostavuus. Ruska on vuoden aikana "oppinut painimaan" eli osaa nyt muutakin kuin judoheiton ja lukkorepertuaarikin vähintään kaksinkertaistui. Samalla kuitenkin katoaa miehestä tietty uniikkius, vaikka onhan hollantilainen jässikkö edelleen uhkaava näky. Mattoväännössä nähdään pari mielenkiintoistakin hetkeä, kuten Ruskan vääntäytyminen irti Boston Crabista, joka johtaa Inokin ajautumisen suoraan päälleen, mutta Inokin hallinnassa kulkeva ottelu ei missään vaiheessa lähde kunnolla käyntiin. Inoki tuo repertuaariinsa Ali-ottelusta tutut potkut hetkeksi, kun taas Ruska vastaa erittäin pehmeän näköisillä iskuilla. Jollain tavalla tästä ottelusta tuli pseudo-MMA mieleen, vaikkei MMA:n koko konseptia oltu edes vielä kehitelty (eri kamppailulajien harjoittajien näytöskohtaamisten a'la Ali/Inoki lisäksi).

Lopulta Inoki saa tarpeekseen ja viskaa Ruskan pää edellä kehätolppaan. Tiedän, erityislaatuinen hetki. Ruskan manageri ehtii hädin tuskin auttamaan Ruskaa saamaan otsansa auki, kun meno siirtyy takaisin kehään. Inoki pieksee Ruskaa avokämmeniskuilla otsaan, kunnes tuomari päättää tärisevän ja kuolaavan Ruskan olevan ottelukyvytön. Melkoista pseudo-MMA:ta.

Hauskasti ottelun päätyttyä Vincent J. McMahon nousee kehään hoitamaan loppukuulutukset. NJPW ja WWWF tekivät vielä tähän aikaan yhteistyötä, josta nähdään makupala ensi kerralla.

Ensi kerralla: Skipataan yksi vuosi ylitse.

[kenitys]

TURNING POINT 2007

Vuoden 2007 viimeinen TNA-ppv oli Turning Point. Samanniminen ppv oli päättänyt TNA:n vuoden vuodesta 2004 lähtien. Mitään sen kummempaa taustatietoa en oikeastaan osaa tässä kohtaa tarjota TNA:n tilanteesta tämän ppv:n alla. Katsotaan seuraavana vuonna taas uudestaan. Selostajina tiedätte kyllä ketkä. Backstage-haastattelijana Crystal.


Team 3D & Johnny Devine vs. Motor City Machine Guns & Jay Lethal - Tables Match
Team 3D:n ja X-Divisioonan painijoiden feud oli jatkunut Genesiksen jälkeen tulikuumana, kun Motor City Machine Gunsille tuossa ppv:ssä kokemansa tappion jälkeen Brother Ray ja Brother Devon olivat myöhemmin samana iltana hyökänneet X-Divisioonan mestarin Jay Lethalin kimppuun ja varastaneet hänen mestaruusvyönsä. Niinpä tähänkin tapahtumaan tultaessa Brother Ray kantoi olkapäällään ylpeänä X-Divarin mestaruusvyötä, joka ei todellisuudessa ollut hänen. Sen sijaan oikea mestari Lethal janosi nyt kostoa Team 3D:ltä, ja hänen apunaan olivat tietenkin Alex Shelley ja Chris Sabin. Harmi vain, että myös Team 3D oli saanut apujoukkoja puolelleen. "X Division Turncoatiksi" tässä ppv:ssä kutsuttu entinen Team Canadan ja Serotonin jäsen Johnny Devine oli nyt lyöttäytynyt yhteen Team 3D:n kanssa auttaakseen heitä peittoamaan muut X-Divisioonan painijat. Tämä kuuden miehen opener käytiin siis Tables-otteluna, jossa matsi ratkeaisi siihen, kun ensimmäinen painija laitettaisiin pöydästä läpi.

Kokonaisuutena tämä oli kaikin puolin hauskaa opener-rymistelyä pöytien kanssa, mutta ei tämä vastaavalla tavalla onnistunut säväyttämään kuin edellisessä ppv:ssä nähty Team 3D:n ja Motor City Machine Gunsin välinen ottelu. Tuo matsi oli erittäin hieno joukkuekamppailu Team 3D:n, Alex Shelleyn ja Chris Sabinin välillä. Nyt tämä kuusikko ei onnistunut keksimään enää mitään uutta edelliseen matsiin verrattuna, vaan tämä oli ennemminkin samojen hyvien kikkojen toistoa höystettynä muutamalla pöytäspotilla. Pöytiä kyllä käytettiin tässä ottelussa oikein malikkaasti hyödyksi, mikä ei ole ihme, koska Team 3D on ehtinyt uransa aikana opetella aika monessa ottelussa pöytien käyttämistä. Johnny Devinen rooli oli tässä ottelussa oikeastaan kaikkein turhin, mutta on toki ymmärrettävää, että myös 3D tarvitsi jonkun apurin MCMG:tä ja Lethalia vastaan, joten ei Devinessä sinänsä mitään vikaa ollut. Kaikin puolin siis hyvä ottelu ja toimiva alku illalle, mutta ei mitään sen erikoisempaa.
*** (14:59)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Team 3D & Johnny Devine (Lethal put Devine through a table but the referee was knocked down and didn't see that. Before the referee stood up, Team 3D put Devine on top of Lethal so that it seemed like Devine had put Lethal through a table and when the referee saw that, he declared Team 3D and Devine a winner)

ODB & Roxxi Laveaux vs. Angelina Love & Velvet Sky
Tajusin vasta nyt, että kummallinen "Voodoo Queen" Roxxi Laveaux'han oli varmaan ollut koko ajan face, koska hän oli face-joukkue Voodoo Kin Mafian manageri. Toisaalta hän feudasi aluksi Gail Kimin kanssa naistenmestaruudesta, mutta ehkä se oli sitten ystävällinen face vs. face -feudi. No, nyt siis Laveaux oli löytänyt joukkueparikseen rähinöivän ja juopottelevan ODB:n, josta oli alkanut tulla nopeasti TNA-fanien suosikki. Vastaansa tämä erikoinen kaksikko sai TNA:n naistendivisioonan uuden joukkueen. Aikaisemmin nimillä Angel Williams ja Talia Madison TNA:ssa esiintyneet naiset olivat viime kuukauden ajan vaihtaneet nimikseen Angelina Love ja Velvet Sky. Samalla he olivat lyöttäytyneet yhteen ja pyrkineet aiheuttamaan ongelmia TNA:n naistendivisioonassa. Toistaiseksi ylimielinen kaksikko ei ollut vielä saanut mitään kovin erikoista aikaan, mutta nyt heillä oli mahdollisuus ottaa voitto kahdesta muusta tämän vuoden aikana firmassa debytoineesta painijasta.

Tämän ottelun päällimäisin tarkoitus oli oletettavasti saada Angelina Loven ja Velvet Skyn uudelle joukkueelle uskottavuutta ja näkyvyyttä, ja siinä tämä onnistui ihan kohtuullisesti. Kieltämättä Skyn ja Loven joukkue vaikutti jo tässä ensimmäisessä esiintymisessään ihan uskottavalta lisältä TNA:n kehittymäisillään olevaan naisten divariin. Varsinkin, koska hyvännäköisyyttään korostava kaksikko oli sopivasti erilainen kuin kaikki muut TNA:n naistendivisioonan painijat. Vähän kuin WWE-tyylinen kaksikko TNA:n vakavasti otettavassa naisten divarissa. No, tehtävässään tämä ottelu siis toimi ihan hyvin, mutta muuten mitään erityisen hyvää tässä ottelussa ei ollutkaan. Ei tämä mikään totaalinen katastrofi siis missään nimessä ollut, mutta enemminkin yhdentekevältä ja heikohkolta tv-ottelulta tuntuva koitos. Turhan paljon "hupailua" (kuten ODB kiskomassa ottelun tuomarin kalsareita persvakoon) ja liian vähän hyvää painia. Silti tarinansa ansiosta ihan siedettävä matsi.
*½ (6:02)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Angelina Love & Velvet Sky (Love pinned Laveaux after a Russian Leg Sweep/Big Boot combo)

James Storm w/ Jackie Moore vs. Eric Young
Tämä ppv oli täynnä monen painijan otteluita, mistä osoituksena on se, että tämä Stormin ja Youngin ottelu oli ensimmäinen illan kahdesta Singles-ottelusta. On oikeastaan hieman erikoista, että Storm ja Young olivat nyt päätyneet painimaan toisiaan vastaan ppv:ssä, koska vielä viime ppv:ssä he viettivät aikaa yhdessä ryypäten koko illan ajan. Leikkimielinen Stormin kehittelemästä "Drinking Championshipista" käyty juomakilpailu oli päättynyt siihen, että liialliseen juomiseen intoutunut Storm oli lopulta kirjaimellisesti juonut itsensä pöydän alle, ja Young oli "voittanut" "mestaruuden". Koko Stormin ja Youngin välinen ryyppäjäistouhu vaikutti kevyeltä hassuttelulta, kunnes yhtäkkiä Genesiksen jälkeen Impactissa Storm kävikin todella väkivaltaisesti ja raa'asti Youngin kimppuun ja pieksi hänet verille. Tämä yllättävä käänne johti tietenkin siihen, että sympaattinen Young halusi päästä painimaan kaverikseen luulemaansa Stormia vastaan, ja tässä sitä nyt oltiin.

Sekä James Storm että Eric Young ovat hyviä painijoita, joten ei ole ihme, että yhdessä he painivat hyvän ottelun. Oikeastaan eniten minua tässä ottelussa häiritsi se, etten ollut oikein millään tavalla kiinnostunut tästä matsista. Eric Youngin ja James Stormin ryyppäyssekoilu viime ppv:ssä oli hauskaa, mutta on varsin tylsää, että nyt tämäkin huumorisekoilu oli käännetty taas vakavaksi, väkivaltaiseksi ja veriseksi feudiksi. Miksi tämä ei voinut pidempään jatkua hassuttelufeudina, jossa olisi panoksena "Drinking Championhip"? Miksi ihmeessä tästä piti tehdä samanlainen feud kuin suunnilleen jokainen James Stormin feud oli ollut viimeisen vuoden ajan? No, tästä varsin tylsästä lähtökohdasta huolimatta Storm ja Young saivat aikaan hyvän ottelun. Eivät enempää eivätkä vähempää, mutta hyvä ottelu on aina hyvä ottelu. Lopetus oli ehkä hieman yllätyksetön, mutta ei siinäkään mitään suurempaa vikaa ollut. Kaikin puolin siis toimiva midcard-ottelu, eteenpäin.
*** (12:21)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Eric Young (Roll up)

14 Man Feast or Fired Match
Participants: Christopher Daniels, Senshi, Elix Skipper, Sonjay Dutt, Shark Boy, Lance Hoyt, Jimmy Rave, Petey Williams, Chris Harris, BG James, Kip James, Homicide, Hernandez, Scott Steiner
Oi kyllä vain. Sitten oli vuorossa jotain aivan muuta. Kyllä: oli TNA:n historian ensimmäisen FEAST OR FIRED -ottelun aika. Ja jos ette tiedä, mikä on Feast or Fired -ottelu, olette missanneet todella paljon. Kyseessä oli siis matsi, jossa neljään kehäkulmaukseen oli viritetty paalu, jonka päässä oli metallinen salkku. Ottelu päättyisi siinä vaiheessa, kun jokainen salkku oli napattu paalun päästä. Se painija, joka nappaisi salkun, saisi pitää sen ja poistua ottelusta pois. Okei. Kuulostaako erikoiselta? Tämä on vasta alkua. Jokaisen salkun sisällä olisi nimittäin paperi, mutta jokaisen paperin sisältö oli erilainen, ja kukaan ei tiennyt etukäteen, mitä missäkin salkuista oli. Yhdestä salkusta saisi TNA World Heavyweight -mestaruusottelun, yhdestä TNA World Tag Team -mestaruusottelun, yhdestä TNA X Division -mestaruusottelun ja yhdestä... potkut. Kyllä. Jos siis päätti tavoitella otteluaa salkkua ja saisi sen, olisi 25 prosentin mahdollisuus, että päätyisi saamaan potkut. Ja mikä parasta, tässä ppv:ssä ei edes selvinnyt, kuka ottelun neljästä "voittajasta" saisi minkäkin salkuun, vaan se paljastettaisiin vasta seuraavassa Impactissa. Jippii!

Ottelun osanottajissa ei sinänsä ollut mitään yllätyksiä, mutta silti pitää nostaa esille pari nimeä, joille tämä jäi viimeiseksi TNA-ppv:ksi (ainakin pitkään aikaan). Ensinnäkin Senshi oli dirt sheet -tietojen mukaan pyytänyt sopimuksensa purkamista joulukuussa 2007, ja TNA myös suostui siihen niin, että hän lähti firmasta heti vuoden 2008 alussa. Senshiin palattaisiin kyllä vielä näissä arvioissa aikanaan. Samalla tämä tiesi kesällä uudelleen syntyneen Triple X:n loppua, ja näin ollen myös Elix Skipper esiintyi viimeisen kerran ppv:ssä tässä tapahtumassa. Vuosituhannen vaihteessa WCW:ssä debytoinut Skipper irtisanottiin TNA:sa toukokuussa 2008, minkä jälkeen hän jatkoi indyissä ja Japanissa painimista, kunnes vuonna 2009 hänen yksityiselämässään tapahtui kammottava tragedia. Skipperin poika ammuttiin Ohiossa, eikä Skipper päässyt tuosta surusta yli, vaikka palasi hetkellisesti työskentelemään TNA:han backstage-roolissa. Skipper eläköityi painibisneksestä ja pyörittää nykyisin ravintolaa Georgian osavaltiossa. Viimeinen TNA-ppv-esiintyminen (toistaiseksi) tämä oli myös Chris Harrisille. Vielä puoli vuotta sitten Harris oli singles-uransa hurjassa nosteessa, kun takana oli hieno Texas Death Match James Stormin kanssa ja paikka Slammiversaryn Main Eventissä. Sen jälkeen kaikki olikin ollut pelkkää alamäkeä. Feudi Dustin Rhodesin kanssa oli tappanut Harrisin momentumin kokonaan, ja sen jälkeen TNA:lla ei tuntunut olevan mitään hajua, mitä tehdä Harrisille. Viime kuukausina hänestä oli tehty valittaja, joka itki kaikille sitä, miten huonosti firma kohteli häntä. Ehkä gimmick perustui tosielämään, koska TNA oli ilmeisesti saanut tarpeekseen Harrisista, ja tammikuussa 2008 TNA:n nettisivuilla ilmoitettiin, että Harris oli irtisanottu. Näin päättyi Chris Harrisin lupaava nousu seuraavaksi TNA:n Main Event -nimeksi.

Ei tätä ottelua voi kehua erityisen nerokkaasta meiningistä, mutta joku tässä LOLTNA-sekoilussa on sairaalla tavalla sen verran viehättävää, että viihdyin ihan moitteettomasti tätä katsoessa. Kai se on jonkinlainen käsittämättömien stipulaatioiden yhdistelmä siihen, että kehässä oli kuitenkin oikeasti taidokkaita painijoita, jotka yrittivät parhaansa mukaan saada aikaan hyviä otteluita. Tässäkin matsissa muun muassa Triple X:n jäsenet, Sonjay Dutt ja LAX:n jäsenet tarjosivat oikeasti hyviä otteita painiessaan keskenään, ja vaikka mukana oli sitten BG Jamesin ja Kip Jamesin kaltaisia turhakkeita, ei tämä ollut silti kamalaa katsottavaa. Stipulaatiossa ei toki ollut mitään järkeä, ja varsinkin aluksi kehässä oli ihan liikaa väkeä, mutta loppua kohti tämä muuttui selvästi hauskemmaksi. Kokonaisuutena tämä oli ihan harmiton Battle Royal -henkinen ottelu, jossa kukaan ei näyttänyt erityisen huonolta. Harmi vain, että salkkujen sisältö ei selvinnyt ppv:n aikana.
** (11:55)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Petey Williams, BG James, Senshi & Scott Steiner

Gail Kim (c) vs. Awesome Kong - TNA Knockout Championship
Tämä oli illan toinen Singles-ottelu ja samalla ainoa mestaruusottelu. Gail Kim oli noussut TNA:n historian ensimmäiseksi Knockout-mestariksi Bound For Gloryssa, ja toistaiseksi hän oli puolustanut sitä vain kerran, Genesiksessä Roxxi Laveaux'ta, ODB:tä ja Angel Willimsia vastaan. Tuon matsin jälkeen paikalle marssi kuitenkin nainen, jollaista Kim ei ollut koskaan aikaisemmin urallaan kohdannut. Toistaiseksi täysin pysäyttämätön, järkälemäinen Awesome Kong oli tehnyt TNA-debyyttinsä syksyllä, ja Bound For Gloryn Gauntlet-ottelusta hänet oli onnistuttu eliminoimaan pelkästään tuurilla ja kaikkien muiden painijoiden yhteistyöllä. Singles-otteluissa kukaan ei ollut toistaiseksi pärjännyt Kongille, ja Kongilla oli jo vyöllään myös voitto Kimistä non title -ottelussa. Genesiksestä lähtien Awesome Kong ja Gail Kim olivat ottaneet Impacteissa yhteen, ja nyt Kim joutui tosipaikan eteen, kun hänen pitäisi puolustaa arvokasta mestaruuttaan voittamatonta haastajaa vastaan.

Sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät: Tämä oli ehdottomasti vuoden paras naisten ottelu ppv:ssä. Huonot: Tämä ei silti ollut mitenkään ikimuistoisen erinomainen ottelu, eikä se klassikkotason Kong vs. Kim, mitä monet muistelevat. Se on tulossa vasta myöhemmin. Mutta ei se mitään, olipa silti todella hienoa nähdä naisten mestaruusottelu, jolla oli kunnon taustatarina, joka oli buukattu loistavasti ja jossa molemmat tekivät parhaansa. Kong oli ehdottomasti näihin aikoihin yksi parhaista mörssäreistä koko USA:n mainstream-promootioissa. Gail Kim puolestaan oli mitä todennäköisemmin paras naispainija samaisissa promootioissa tähän aikaan. Kun nämä kaksi laitettiin painimaan otteluita yhdessä, oli heti ensikerrasta lähtien selvää, että heidän kemiansa pelasivat aivan perhanan hyvin yhteen. Niinpä oli ilo katsoa tällaista undedog vastaan järkälemäinen korsto -ottelua, ja on todella hienoa, miten tässä matsissa pohjustettiin vieläpä tulevia isompia otteluita. Tämä oli hyvä mestaruusottelu ja jätti odottamaan vielä paljon enemmän tulevaisuutta varten.
*** (8:23)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Gail Kim (via DQ)

Black Reign & Rellik vs. Raven & Abyss - Match of 10,000 Tacks
Abyssin ja Black Reignin koko loppuvuoden ajan kestänyt feud oli ottanut Genesiksessä yllättävän käänteen, kun miesten käymän matsin jälkeen Abyss marssi sisääntulorampin yläpäässä olevan mystisen kopin luokse ja avasi kopin oven, jolloin sen sisältä paljastui erikoinen maskipäinen ja lihaksikas mies, joka sylki red mistiä suoraan Abyssin päälle. Yhdessä Black Reignin kanssa tämä mystinen tuholainen paiskasi Abyssin alas sisääntulorampilta. Edes sisääntulorampilta alas lentäminen ei kuitenkaan pysäyttänyt Abyssia, vaan Genesiksen jälkeen hän teki taas paluunsa ja halusi tuhota nyt sekä Reignin että tämän Rellikiksi kutsutun miehen. Rellikin maskin alla oli siis oikeasti Johnny Stambolina WCW:stä ja WWE:stä tunnettu painija, jota oli viimeksi nähty ppv:ssä vuonna 2004. Sen jälkeen hän oli paininut hetken aikaa Japanissa AJPW:ssä ja asettunut sitten kiertämään amerikkalaisia indy-promootioita painimalla yhdessä WWE-aikaisen joukkueparinsa Chuck Palumbon kanssa. Kesällä 2007 hänen huhuttiin olevan palaamassa WWE:hen, mutta sitten Stambolin nimi nousi esiin kesän steroidiskandaalissa, ja paluu WWE:hen kuihtui. Sen sijaan TNA päätti käyttää tilaisuutensa hyväksi, kun Stamboli otti yhteyttä firmaan ja kertoi REDRUM-nimisestä hahmostaan, joka oli käytännössä The Great Muta -kopio. Stamboli oli esittänyt Japanissa fake Great Mutaa ja feudannut oikeaa Great Mutaa vastaan, minkä jälkeen hän oli käyttänyt samaa "Fake Muta" -hahmoaan Yhdysvalloissa nimellä Redrum. TNA:ssa innostuttiin tästä hahmosta ja päätettiin tuoda Stamboli firmaan samalla hahmolla, mutta vain nimi vaihdettiin. Debyyttinsä jälkeen Rellik ja Reigns onnistuivatkin taistelemaan tiukasti Abyssia vastaan, mutta Abyss sai avukseen miehen, joka oli valmis TNA:ssa auttamaan ketä tahansa pulassa olevaa, eli Rhinon. Lopputuloksena oli se, että Turning Pointiin buukattiin Abyssin toivoma "Match of 10,000 Tacks" -ottelu, jossa oikeastaan nimi kertoo aika lailla kaiken oleellisen ottelun sisällöstä. Ikävä kyllä ppv:tä edeltävässä Impactissa Rellik onnistui potkaisemaan Rhinoa päähän niin, että Rhino loukkaantui eikä voinut painia tässä ppv:ssä. Hänen paikkansa Abyssin joukkueparina otti yllättäen Raven, joka oli vielä kaksi kuukautta sitten ollut Reignin joukkuepari yhdessä Abyssia vastaan, mutta... Nyt kun Serotonin-stable oli hajonnut lopullisesti ja Raven oli taas murheen alhossa, niin ilmeisesti hänestä oli tullut face.

En voi sille mitään: Minä tykkään suurimmasta osasasta näistä Abyss-vetoisista HC-rymistelyotteluista. Nytkin olin etukäteen aivan varma, etten tykkäisi tästä erityisemmin, koska edellisen tapahtuman Abyss vs. Reign oli selvästi huonoin Abyssin HC-ottelu pitkään aikaan ppv:ssä ja koska tässä matsissa ei pitäisi olla mitään, mikä olisi tehnyt tästä ainakaan tuota edellistä parempaa. Mutta niin vain kummallisesti vanha rymyukko veti taas ässän hihastaan, ja siellä saakeli soikoon jopa hädin tuskin liikkumiskunnossa oleva Raven tempaisi itsensä Slingshot Crossbodylla yläköyden yli ulos kehästä. Jumantsuikka. Kun tähän päälle sitten yhdistetään se, että nastoja käytettiin matsissa kunnolla hyödyksi ja kuinka erityisesti ottelun lopettanut klassikkospotti oli perkeleellisen kivuliaan näköinen... Niin eipä tässä. Kyllä tässä varmasti koko nelikko oli aika lailla osaamisensa äärirajoilla, ja sen lopputuloksena oli viihdyttävä ja toimiva HC-rymistely. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa.
*** (14:41)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Raven & Abyss (Abyss pinned Rellik after a Black Hole Slam into the thumbtacks)

Robert Roode & Christian Cage w/ Ms. Brooks vs. Kaz & Booker T w/ Sharmell
Ja lisää joukkueotteluita! Genesiksessä nähtiin siis Booker T:n TNA-debyytti, kun Booker saapui yllättäen paikalle Stingin (jota ei muuten tässä ppv:ssä nähty ollenkaan) joukkuepariksi. Samaisessa ottelussa oli nähty hämmentävä hetki, kun kuukausien ajan Christian Cagen apureina toimineet AJ Styles ja Tomko päättivät yllättäen hylätä Christianin ja liittoutua TNA World Heavyweight -mestarin Kurt Anglen kanssa. Seuraavassa Impactissa Cagen ja Booker T:n tiet sitten kohtasivat, kun Cage saapui keskeyttämään Booker T:n sopimuksenkirjoitussegmentin. Cage oli tietenkin katkera siitä, että Booker T oli loikannut WWE:stä TNA:han ja kuvitteli noin vain nousevansa seuraavaksi TNA World Heavyweight -mestariksi, vaikka tuo paikka kuului hänelle. Cagen ja Booker T:n välinen vihanpito käynnistyi saman tien, mutta apurinsa menettänyt Cage ei jäänyt taistelussa yksin, koska hän onnistui uskottelemaan Robert Roodelle, että juuri Booker T yrittäisi viedä Rooden paikan Main Event -tähtenä ja tiputtaa Rooden takaisin midcardiin. Roode ei tätä tietenkään sulattanut, ja yhdessä Cagen kanssa he hyökkäsivät konkaripainijan kimppuun. Tuolloin Booker T:n avuksi saapui kuitenkin kovassa nosteessa ollut Kaz, jolla oli ollut vihanpitoa sekä Cagen että Rooden kanssa. Kaz oli edellisessä ppv:ssä voittanut Cagen ykköshaastajuusottelussa, ja vaikka hän ei ollutkaan onnistunut voittamaan TNA World Heavyweight -mestaruutta Kurt Anglelta, hän nautti yhä fanien suurta suosiota. Nyt hän päätti auttaa Bookeria, koska tämä oli jäänyt epäreiluun alakynteen Cagea ja Roodea vastaan. Niinpä Turning Pointiin buukattiin näiden miesten välinen joukkueottelu.

Jälleen Kaz oli mukana koko illan parhaassa ottelussa, ja se ei ole ihme. Kaz oli tällä hetkellä urallaan hitonmoisessa nosteessa, ja on aivan jumalaton häpeä, ettei TNA lopulta osannut koskaan hyödyntää tätä Kazin momentumia sen paremmin kuin mitä he hyödynsivät. Toki Kaz ei ollut tässä suinkaan ottelun ainut tähti. Christian Cage on hyvin lähellä koko vuoden parhaan painijan titteliä olemalla tasaisen varma huippusuorittaja jokaisessa ppv:ssä. Robert Roode on myös ollut suurimman osan vuodesta kovassa iskussa. Ja kun tähän vielä yhdistetään se, että Booker T oli tässä itse asiassa paljon pirteämmän oloinen kuin TNA-debyytissään - puhumattakaan sitten WWE-esiintymisistään - niin kasassa oli erittäin kova nelikko. Kokonaisuutena tämä ottelu oli buukattu helkkarin hyvin. Kaz tarjoili loistavia high flying -liikkeitä ja hienoa painia, Cage ja Roode hoitivat erinomaista heel-painia ja Booker T oli täydellinen konkarin roolissa. Mitään historiallista tai tajunnanräjäyttävää tässä ei ollut, mutta tämä oli kaikin puolin hieno joukkueottelu. Vähän toki sellaiselta turhahkolta väliottelulta tämä tuntui, koska tämä oli vain build up -ottelu jotain tulevaa feudia varten, mutta sellaisena tämä oli täydellinen.
***½ (15:50)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Kaz & Booker T (Booker pinned Cage after a Scissors Kick)

Angle Alliance (Angle & Tomko & Styles) w/ Karen Angle vs. Kevin Nash & Samoa Joe & Eric Young
Ja sitten oli vuorossa illan Main Event, joka oli aikamoinen sekametelisoppa. Sen perkaaminen pitänee aloittaa siitä, että vielä viime ppv:ssä Kevin Nash ja Kurt Angle painivat joukkueena Stingiä ja Booker T:tä vastaan. Angle ja Nash olivat kuitenkin ajautuneet erimielisyyksiin jo ennen ottelua, ja lopulta ottelun aikana Angle kääntyi Nashia vastaan ja löi tätä mestaruusvyöllä. Samalla Angle sai uusiksi liittolaisikseen entisen Christian Coaliationin jäsenet, TNA World Tag Team -mestarit AJ Stylesin ja Tomkon. Nyt Angle, Tomko ja Styles muodostivat uuden Angle Alliancen, jolla oli kuitenkin useita vihollisia valmiina. Kaikkein vihaisin oli tietenkin Kevin Nash, joka halusi päästä kostamaan Anglelle. Ja parhaiten tuo kosto onnistuisi niin, että Nash toi TNA:han takaisin vanhan ystävänsä ja pitkäaikaisen joukkueparinsa Scott Hallin! Kyllä vain, Scott Hall teki marraskuussa TNA-paluunsa ja esiintyi ensimmäisen kerran firmassa sitten vuoden 2005 alun. TNA hehkutti kaksikon comebackia ja lupasi, että Turning Pointissa Nash ja Hall kohtasivat Angle Alliancen. Oli kuitenkin yksi ongelma: Angle Alliancessa oli kolme jäsentä, ja Nash sekä Hall olivat kahdestaan. Niinpä Nash ja Hall saivat valita itselleen vielä yhden joukkueparin, ja kaikista maailman ihmisistä he päätyivät... Samoa Joehen! Joella ei oikeastaan ollut mitään yhteistä WCW-aikaisen konkarikaksikon kanssa, mutta hänelle oli yhteinen vihollinen. Joe ei edelleenkään ollut saanut välejään Kurt Anglen kanssa selvitettyä lopullisesti, ja hän janosi myös kuumeisesti mahdollisuutta päästä voittamaan TNA World Heavyweight -mestaruus Anglelta. Niinpä Joe yhdisti voimansa Nashin ja Hallin kanssa, ja TNA hehkutti, että tässä ppv:ssä "New School kohtaisi Old Schoolin".

Oli vain yksi ongelma. Turning Pointin aamupäivällä TNA sai tietää, että Scott Hall ei aikoisi saapua tapahtumaan. Hall kertoi myöhemmin syyksi ruokamyrkytyksen, mutta Hallin track recordilla on helppo ymmärtää, että kaikkien mielestä näytti selvältä, että Hall vain no-showasi tapahtuman. Tapahtuman, jossa piti olla hänen ensimmäinen TNA-ottelunsa lähes kolmeen vuoteen. Tapahtuman, jota oli pitkälti markkinoitu hänen paluullaan. Ymmärrettävästi koko TNA:n pukuhuone oli raivoissaan tästä, ja yksi pahiten pettyneistä oli tietenkin Hallin läheinen ystävä Nash. Tapahtuman aikana TNA vielä leikitteli ajatuksella, että onko Hall tulossa tapahtumaan, ja vasta juuri ennen Main Eventiä näytettiin sitten backstage-angle, jossa selvisi, että Hall ei todellakaan ollut paikalla. Vaikka tilanne raivostuttikin Nashia, se oli pientä verrattuna siihen, miten vihainen Samoa Joe aidosti oli. Joe menetti hermonsa lähes täysin: hän ja monet muut TNA-painijat olivat vuosien ajan raataneet niska limassa ansaitakseen paikkansa TNA:n Main Eventissä, ja sitten sinne nostetaan hetkessä joku Scott Hallin kaltainen hasbeen, joka ei viitsi edes vaivautua paikalle. Juuri ennen Main Eventiä TNA päätti sitten hyödyntää Joen aitoa raivoa antamalla hänelle mahdollisuuden kertoa suorassa lähetyksessä, että Scott Hall on no-showannut tapathuman ja että hänen sijaansa uudeksi jäseneksi face-joukkueeseen nostetaan TNA-konkari Eric Young.

Tässä päästään sitten osuuteen, josta on ilmeisesti jossain määrin eriäviä näkemyksiä eri lähteissa. Samoa Joe marssi siis kehään aidosti vihaisen oloisena, tarttui mikkiin ja aloitti lähes kuusi minuuttia kestäneen rantin. Tuon rantin aikana Joe haukkui Scott Hallin täysin ja antoi sitten myös Nashin kuulla kunniansa - mainitsematta Nashia kuitenkaan nimeltä. Joe raivosi, miten TNA antaa jatkuvasti mahdollisuuksia vanhuksille, jotka eivät ole niitä ansainneet, ja miten oikeasti eniten työtä tekevät lahjakkaat painijat jäävät täysin ilman huomiota. Nimeltä hän nosti esille Motor City Machine Gunsin ja Jay Lethalin. Nash kuunteli Joen vuodatusta vieressä todella vakava ilme kasvoillaan. Ranttinsa lopuksi Joe ilmoitti, että Hall voi pussata hänen persettään ja että TNA voi antaa hänelle potkut, jos tämä puhe ei miellytä johtoa. Sen jälkeen Joe kertoi, että halusi tuoda tähän otteluun painijan, joka oli oikeasti ansainnut Main Event -paikan, ja tuo painija oli Eric Young. No niin. Koska TNA:n buukkaustiimissä tähän aikaan vaikutti muuan mies nimeltä Vince Russo, on helppo uskoa, että koko promo oli klassinen "worked shoot", joita Russo rakasti. Miksi Joen olisi muuten annettu puhua kuusi minuuttia tällä tavalla? Osa dirtsheeteistä tuntuikin olevan sitä mieltä, että kyseessä oli worked shoot, eikä kovin kummoinen sellainen. Osa lähteistä kuitenkin väitti tiukasti, että Joen promo oli aito shoot. Näiden lähteiden mukaan Joelle oli todella annettu lupa kertoa kehässä, että Hall ei ollut paikalla ja että hänen tilalleen tulisi Eric Young. Joen oli kuitenkin tarkoitus pitää promonsa alle minuutin mittaisena, ja sen sijaan hän puhui noin viisi minuuttia yliaikaa. Lähteiden mukaan erityisesti Dixie Carter oli vihainen Joen tempusta, ja ottelun jälkeen myös Nash oli kysynyt Joelta, oliko promo hänen itsensä vai Russon käsialaa. Kun Joe oli kertonut sen olleen hänen oma ideansa, Nash oli käynyt Joen kimppuun, mutta tappelu oli jäänyt lyhyeen. No, olipa totuus lopulta promon shoottiuden asteesta mikä tahansa, meillä oli käsissämme totaalisen sekava Main Event.

Tämä tuntui jo etukäteen kaikin puolin yhdentekevältä ottelulta, jonka ainut pointti oli se, että TNA saisi myytyä tapahtuman, jossa Scott Hall ja Kevin Nash palaavat painimaan yhteen. Ja nyt kun Scott Hall päätti no-showata tapahtuman, TNA:n ratkaisu oli tehdä tästä kummallinen "kayfabea rikkova" kokonaisuus, jossa Joe yhtäkkiä vihasikin joukkuepariaan Nashia ja... En minä tiedä. Tässä koko ottelussa ei oikein ollut mitään järkeä, ja kaikkein surullisinta se oli siksi, että tässä ottelussa paini TNA:n päämestari (ja myös TNA:n joukkuemestarit) ja kummallakaan mestaruudella ei ollut mitään väliä koko ottelun aikana. Koko matsin aikana ei edes puhuttu TNA:n päämestaruudesta tai mahdollisesta päämestaruuden ykköshaastajasta, vaan sen sijaan kaikki huomio kiinnitettiin täysin epäoleelliseen Nash vs. Joe -feudiin. Eli joukkueenjäsenten väliseen feudiin. Mitäpä sitä turhaan firman päämestaruudesta puhumaan. Huoh. Tämä buukkaus jos mikä oli Vince Russoa kamalimmillaan, ja tämän ottelun pelasti ihan ok:ksi pelkästään se, että matsissa oli AJ Stylesin, Kurt Anglen ja Samoa Joen kaltaisia huippuammattilaisia pitämässä matsi painillisesti kasassa.
** (9:31)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Kevin Nash & Samoa Joe & Eric Young (Joe pinned Tomko after a Muscle Buster)

*** Kaz
** Christian Cage
* Gail Kim

Kokonaisarvio Turning Pointista: Vuoden viimeinen TNA-ppv oli samalla yksi koko vuoden turhimmista TNA-ppv:eistä. Mitään merkittävää tai muistettavaa ei tässä tapahtumassa nähty. Kaikki oli parhaimmillaan ihan hyvää, huonoimmillaan heikkoa. Ehkä uusi vuosi tuo uudet kuviot, tämä oli Kehno.

1. ROH Man Up - Hieno
2. ROH Driven - Hieno
3. WWE Royal Rumble - Hieno
4. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
5. TNA Sacrifice - Hyvä
6. WWE Backlash - Hyvä
7. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
8. TNA Bound For Glory - Hyvä
9. WWE Survivor Series - Hyvä
10. WWE New Year's Revolution - Hyvä
11. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
12. TNA No Surrender - Ok
13. TNA Genesis - Ok
14. TNA Final Resolution - Ok
15. TNA Destination X - Ok
16. TNA Lockdown - Ok
17. TNA Slammiversary - Ok
18. WWE No Mercy - Ok
19. WWE One Night Stand - Ok
---------------
20. WWE SummerSlam - Kehno
21. TNA Victory Road - Kehno
22. WWE Judgment Day - Kehno
23. TNA Turning Point - Kehno
24. WWE No Way Out - Kehno
25. TNA Hard Justice - Kehno
26. WWE The Great American Bash - Kehno
27. TNA Against All Odds - Kehno
28. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
29. WWE Unforgiven - Surkea

[Zemppari]

1978 - Osa 1

Niin, vuodelta 1977 ei löytynyt yhtään suositeltua ottelua ja kun katsoo NJPW Worldin tarjontaa kyseiseltä vuodelta, voi hyvin ymmärtää miksi. Muutaman joukkueottelun lisäksi olisi tarjolla Inokin seikkailuja muiden kamppailulajien tähtiä vastaan, kun vastaan asettuivat nyrkkeiljä Chuck Wepner sekä karateka Eddie Everett. Tarjolla olisi myös klassikko The Great Antoniota vastaan, jonka voi nauttia parhaiten koomikko Bill Burrin selittämänä. 1977 jää myös viimeiseksi vuodeksi, jolta ei löydy mitään suositeltua katsottavaksi. Tästä eteenpäin yksikään vuosi ei tule mahtumaan yhteen postaukseen...

Jose Estrada vs Tatsumi Fujinami

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWWF Jr. Heavyweight Title
Madison Square Garden, New York (23.1.1978)

Tapahtumapaikkana toimii tällä kertaa maailman kuuluisin areena, Madison Square Garden, joten puitteet ovat ainakin kunnossa. Kuuluttajan roolissa oli siloposkinen Howard "The Fink" Finkel, WWWF:n ensimmäinen työntekijä ja myöhempien vuosien legenda. WWWF:n ja NJPW:n yhteistyösopimuksen ansiosta NJPW sai tämän ottelun kuvamateriaalin itselleen ja lähetettäväksi Japanissa japaniksi selostettuna.

Tosiaan, WWWF oli Yhdysvaltojen yksi merkittävimmistä territorioista. New Yorkissa ja Uudessa-Englannissa tapahtumia pääasiassa järjestänyt promootio eli 70-luvun lopussa Vincent J. McMahonin valtakauden viimeisiä vuosia. WWWF oli liittynyt takaisin NWA-liittoon vuonna 1971 (erottuaan alun perin vuonna 1963), mutta tulisi eroamaan jälleen vuonna 1979. Muutamaa vuotta myöhemmin firma siirtyi nuoremman Vincen haltuun, nimestä tippui yksi W pois ja maailmanvallotus alkoi.

Uskokaa tai älkää, Inoki ei ollut lennättänyt itseään tätä ottelua varten New Yorkiin vaan saimme tosiaankin TÄYSIN INOKITTOMAN OTTELUN! Jose Estrada oli kotoisin Puerto Ricosta ja painikin valtaosan urastaan kotimaansa WWC-promootiossa. Vastustaja onkin sitten askelta merkittävämpi. "The Dragon" Tatsumi Fujinami oli debytoinut jo vuonna 1971 vasta 17-vuotiaana Inokin oppipoikana. Inokin saatua kenkää JWA:sta saman vuoden aikana seurasi Fujinami opettajaansa New Japaniin. Fujinamia pidetäänkin yhtenä New Japanin perustajajäsenistä Inokin, Osamu Kidon ja tuomari Kotetsu Yamamoton kanssa. Fujinami paini alakortissa seuraavien vuosien ajan, voittaen Karl Gotch Cup -turnauksen (josta tuli myöhemmin Young Lions Cup) vuonna 1974. Fujinami lähti seuraavana vuonna ulkomaille suunnistaen Yhdysvaltoihin ja Meksikoon. Fujinami oli edelleen "excursiollaan" vuoden 1978 alkaessa, mutta palaisi kotiin kalenterivuoden aikana.

Niin, tässä kohtaamisessa oli pelissä WWWF:n Junior Heavyweight Championship. Vuonna 1965 luotu mestaruus pallotteli kolmen eri painijan välillä, kunnes vyö siirrettiin eläkkeelle vuonna 1972. Nyt vyö tuotiin takaisin, kun Estrada voitti vakantin vyön kolme päivää aiemmin Tony Gareaa vastaan käydyssä ottelussa.

► Näytä spoileri

Vyötä ei ollut tarkoituskaan käyttää WWWF:ssä vaan pallotella vyö pikaisesti Japaniin.

Onkohan taustoista höpisty nyt tarpeeksi? Toivottavasti, sillä itse ottelusta irtosi erittäin vähän sanottavaa. Varsinaista juniorityyliä ei ollut vielä olemassa (odotetaan vielä pari vuotta), joten paini oli vain hieman ripeämpää kuin raskassarjalaisten kesken. Estradasta ei jäänyt oikeastaan mitään sanottavaa, kaveri oli vaan ottelun heel eikä mitään sen kummempaa. Fujinami heitti puolestaan muutamat näyttävät dropkickit ja lopetukseksi Dragon Suplexin! Tämä oli täysin unohdettava ottelu, mutta ainakin tämä oli lyhyt. Fujinamista kuullaan tulevina vuosina vielä paljon lisää, toivottavasti myös ottelut paranevat.

Estrada jatkoi painimista WWWF:ssä ja kotimaassaan. Nostalgianiilot muistanevat miehen paremmin 80-luvun lopun The Conquistadors -joukkueen toisena osapuolena. Myös hänen pojastaan tuli painija. Jose Estrada Jr kuului WWC:n kalustoon ja päätyi isänsä lailla (W)WWF:n riveihin. Estrada nuorempi oli osa lyhytaikaista Los Boriquas -tallia 90-luvun lopulla.

Antonio Inoki vs Seiji Sakaguchi

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

1st MSG Series
Kuramae Kokugikan (21.4.1978)

World League sai jäädä historiaan, kun kevään 78 turnaukselle annettiin nimeksi 1st MSG Series. MSG tosiaan viittasi Madison Square Gardeniin, jonka kanssa turnauksella ei ollut mitään tekemistä. Sakaguchi oli tosiaan selvinnyt voittajana viimeisestä World Leaguesta edeltävänä keväänä. Nyt Inoki ja Sakaguchi kohtaisivat jälleen A-lohkon ottelussa. Kyseessä oli kaksikon ensimmäinen vastakkainen kohtaaminen kolmeen vuoteen.

Otsalleni kohosi massiivinen hikipisara huomattuani tämän ottelun sisältävän videon keston, lähes 50 minuuttia. Tässä on parasta olla ihan vitusti post match -sekoilua...

Tämä päätyi olemaan oikeastaan helvetin positiivinen yllätys. Toki mukana oli aivan helvetin pitkiä rest holdeja, mutta kaiken sen keskellä nähtiin oikeasti intensiivisiäkin hetkiä. Sakaguchi vaikutti suorastaan uudelleensyntyneeltä dominoidessaan Inokia oikeastaan koko ensimmäisen osan ajan. Sakaguchikin tuntui väsähtäneen Inokin pelleilyihin alentuessaan jopa kuristamaan ystäväänsä useampaan otteeseen. Todella shokeeraavia hetkiä nähtiin, kun Sakaguchi iski kaksi(!) Stump Piledriveria putkeen (joiden jälkeen tuomari kieltäytyi laskemasta selätystä, koska Sakaguchi repi Inokia pöksyistä nostaessaan tämän ylös paalujunttaa varten), Knee Dropin ja hemmetti Double Hand Chokeslamin! Mitä helvettiä, tällaista "modernia strong style" pommitusta oltiin vähän kaipailtukin.

Koitos päättyy aikarajan vuoksi tasapeliin, kun Inoki ei suostu luovuttamaan omaan bravuuriinsa Octopus Holdiin. Yleisö kuitenkin vaatii lisää ja sitä se saa! Ottelun aikarajaa jatketaan kymmenellä minuutilla. Sakaguchin tankki on tyhjä ja mies on kusessa, kun Inoki keskittää hyökkäyksensä Sakaguchin jalkoihin. Sakaguchi selviää kymmenen minuuttia eikä tälläkään kertaa suostu luovuttamaan Figure Fouriin...

Mutta yleisö vaatii edelleen lisää, KUTEN MYÖS INOKI! Helppoahan se on vaatia lisää, kun vastustaja pysyy hädin tuskin pystyssä. Ottelu jatkuu jälleen, Inoki potkii Sakaguchin jalkoja, viskaa kehän ulkopuolelle...

Ja, luoja paratkoon, iskee KNEE DROPIN YLÄKÖYDELTÄ LATTIALLA MAKAAVAN SAKAGUCHIN PÄÄLLE?! Mitä vittua Inoki? Eikös näistä spoteista pitänyt syyttää teikäläistä seurannutta junioridivisioonaa?

Sakaguchi ei pääse enää kehään vaan Inoki voittaa uloslaskulla. Selkeästi Inokin ja Sakaguchin välisistä otteluista paras, vaikka tyhjäkäyntiä tässäkin oli aivan tarpeeksi.

Antonio Inoki vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

1st MSG Series Final
Osaka Prefectural Gym (30.5.1978)

Lohkovaiheen kaksi parasta kohtasivat finaalissa ja voi pojat, saamme taas nauttia Andren ja Inokin ottelusta. Jos nyt tällä kertaa...

Ei. Ei vitussa. Ei enää ikinä, kiitos.

Koko ottelu koostuu siitä, että Andre työstää hiiiiiiiiiitaaaaaaaaastiiiiiiiiiiiiii Inokin kättä ja Inoki potkii Andren jalkoja vastineeksi...

JA SITTEN, KESKEN KAIKEN ALETAAN TYÖSTÄMÄÄN VASTAKKAISIA RUUMIINOSIA! Yhtäkkiä Andre hyökkää Inokin jalkojen kimppuun ja Inoki Andren käden! Psykologia/5.

On varmaan sanomattakin selvää, että lopetus on täyttä herenpaskaa. Andre ja Inoki päätyvät kehän ulkopuolelle (alkaa tulla tästä tekstinpätkästä vähän bon voyage -tunne), jossa Inoki saa käännettyä Canadian Backbreakerin Backdropiksi. Inoki yrittää nousta kehään, mutta Andren manageri Frank Valois vetää Inokin alas. Kehänlaidalla ollut Sakaguchi pillastuu ja muksii Valoisia hieman. Tämähän johtaa siihen, että Andre alkaa mähisemään Sakaguchin kanssa. Inoki siirtyy kehään ja voittaa uloslaskulla. Thank you, fuck you, bye.

Ensi kerralla: Roppakaupalla uusia kasvoja.

[kenitys]

ARMAGEDDON 2007

Sitten oli vihdoin koko vuoden 2007 viimeisen ppv:n aika. Vuosi 2007 oli ollut WWE:lle aikamoista vuoristorataa: vuosi oli alkanut vahvan oloisesti, mutta sen jälkeen oli tapahtunut kaikenlaista. Batistaa ja Randy Ortonia lukuun ottamatta käytännössä kaikki firman vakituiset Main Event -tähdet olivat loukkaantuneet jossain vaiheessa vuotta, mikä oli johtanut monenlaisiin luoviin ratkaisuihin. Kun tähän yhdistettiiin vielä loppukesästä WWE:tä ravisutellut steroidiskandaali (joka ei jostain syystä haitannut Ortonin uraa, vaikka Ortoninkin nimi nousi siinä esille) ja jatkuvat buukkausongelmat, voi melkoisella varmuudella sanoa, että vuosi 2007 ei todellakaan ollut WWE:lle helpoimmasta päästä. Toisaalta sanoisin jo tässä kohtaa, että mainettaan paljon parempi tämä kyllä oli. Loppukeväästä alkusyksyyn tuote oli kieltämättä poikkeuksellisen huonoa (en muista milloin yhtä heikko ajankohta olisi WWE:ssä nähty), mutta alkuvuosi oli suurimmaksi osaksi vahvaa meininkiä ja vuoden lopussa WWE skarppasi jälleen huomattavasti. Nyt vuoden viimeisen ppv:n kohdalla oli vielä luvassa yksi yllätys, kun yli kaksi vuotta firmasta poissa ollut "Pelastaja" tekisi tässä ppv:ssä paluunsa kehään. Selostajina tutut kasvot: Raw'n JR ja King, SD:n Cole ja JBL sekä ECW:n Styles ja Tazz. Tosin kesken tapahtuman JBL poistui Smackdownin selostamosta, ja illan viimeisen SD-ottelun selostivat Cole ja Tazz. Tämä petasikin tulevia muutoksia WWE:n selostamorintamalle vuodelle 2008. Haastattelijoina Todd Grisham ja Anastasia Rose.


MVP (c) vs. Rey Mysterio - WWE United States Championship
MVP oli pitänyt United States -mestaruutta hallussaan yhtäjaksoisesti jo yli puolen vuoden ajan, ja suurimman osan tuosta mestaruuskaudesta hän oli käynyt mestaruudestaan kamppailua Matt Hardyn kanssa. Kesällä alkanut feud oli ollut yksi WWE:n vuoden kohokohtia monien fanien mielestä, koska sitä oli rakenneltu poikkeuksellisen rauhallisesti ja mukaan oli saatu paljon huumoria. Rauhallinen rakentelu johtui tosin ennen kaikkea siitä, että kesällä MVP:llä oli todettu eräänlainen sydämen rytmihäiriö, minkä vuoksi hän ei pariin kuukauteen saanut painia ollenkaan normaaleita otteluita. Sen sijaan MVP ja Hardy ottivat yhteen kaikenlaisissa kilpailuissa aina nyrkkeilystä ja koripallosta pizzansyöntiin ja punnertamiseen. Lisäksi Smackdownin General Manager Theodore Long pakotti MVP:n ja Hardyn painimaan joukkueena, ja alkusyksystä he voittivatkin mestaruusvyöt Deucelta ja Dominolta. Noita joukkuemestaruuksia MVP ja Hardy pitivät hallussa pari kuukautta, ja vähitellen vihamiehet alkoivat tulla hieman paremmin toimeen keskenään. Se paljastui lopulta pelkäksi esitykseksi MVP:n puolelta, koska ennen Survivor Seriesiä MVP kääntyi Hardya vastaan aiheuttamalla heille tappion joukkuemestaruusottelussa The Miziä ja John Morrisonia vastaan. Tuon tappion jälkeen MVP pieksi Hardyn niin pahasti, ettei Hardy pystynyt osallistumaan Survivor Series -otteluun, jossa hänen oli tarkoitus painia Triple H:n joukkueessa Umagan joukkuetta vastaan. MVP kuului Umagan joukkueeseen. Hardyn ja MVP:n feudia oli siis rakenneltu kuukausien ajan, mutta kunnollista blowoff-ottelua US-mestaruudesta kaksikon välillä ei edelleenkään ollut nähty. Monet toivoivat, että se olisi vihdoin nähty Armageddonissa, mutta ikävä kyllä taas tosielämän ongelmat tulivat vastaan. Pian Survivor Seriesin jälkeen kävi ilmi, että Hardyn piti päästä kiireellisesti umpilisäkkeen poistoleikkaukseen, minkä takia hän ei voinut painia tässä tapahtumassa. Storylinessä syyksi kerrottiin se, että Hardy ei ollut edelleenkään toipunut MVP:n pieksännästä.

Koska Hardy ei ollut kunnossa haastamaan MVP:tä, US-mestari tarvitsi uuden haastajan. Survivor Seriesin jälkeen Smackdownissa Rey Mysterio ilmestyi keskeyttämään MVP:n ja JBL:n jonkinlaisen juhlintaseremonian kehässä ja syytti MVP:tä pelkuriksi. Mysterion mukaan MVP oli kuukausien ajan vältellyt Hardya vastaan painimista, ja nyt hän oli halpamaisesti hakannut Hardyn, ettei hänen edelleenkään tarvitsisi kohdata tätä. Mysterio oli valmis puolustamaan Hardyn kunniaa, ja nämä kaksi kohtasivatkin toisensa US-mestaruudesta Smackdownissa. MVP säilytti mestaruuden huijaamalla, mutta seuraavien viikkojen aikana yhteenotot Mysterion ja MVP:n välillä vain jatkuivat. Mysterio muun muassa pelasti WWE-legenda Michael Hayesin, joka oli vierailemassa MVP:n talk show'ssa ja jonka kimppuun MVP yritti hyökätä kesken haastattelun. Lopulta Armageddoniin buukattiin uusintaottelu Mysterion ja MVP:n välille.

Toisinaan otteluiden lopetukset ovat niin lannistavia, että ne syövät ikävän paljon ottelun viihdyttävyydestä ja samalla myös sen arvosanasta. Tässä on malliesimerkki tällaisesta ottelusta. MVP:n ja Rey Mysterion ottelu oli alusta lähtien vauhdikasta, näyttävää ja erittäin viihdyttävää painia. Mysterio sai selvästi MVP:stä parhaan suorituksen irti: Mysterion high flying -liikkeet näyttivät upeilta MVP:n kanssa tehtyinä, ja MVP näytti itsekin innostuvan väläyttämään hienoa osaamistaan. Erityisesti lopputaistelu oli oikeasti jännittävää katsottavaa. Harmi vain, että jännittävä lopputaistelu jäi sitten kesken, kun tälle ottelulle tarjottiin laiskin mahdollinen lopetus. Olen sitä mieltä, että tämänkaltaisia lopetuksia ei pitäisi tarjoilla ppv:ssä kuin oikeasti hyvästä syystä, ja tässä on vaikea keksiä yhtään hyvää syytä sille, miten matsi loppui. Samalla tuo latistava lopetus vei myös osan ottelun viihdyttävyydestä. Paremmalla lopulla arvosanassa olisi ollut puolikas lisää, nyt tämä oli "vain" hyvä ottelu. Toki oikein mallikas avaus illalle silti.
*** (11:29)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Rey Mysterio (via Count Out; MVP retained the United States Championship)

CM Punk & Kane vs. Big Daddy V & Mark Henry w/ Matt Striker
Tämän ottelun taustatarinassa on hämmentävän monta käännettä. Alkupisteenä voinee pitää sitä, kun Viscera sai kesällä uuden Big Daddy V -gimmickin ja siirtyi Matt Strikerin manageroitavaksi ECW:hen. Tämän jälkeen syksyllä Big Daddy V feudasi lyhyesti ECW:n mestarin CM Punkin kanssa mestaruudesta, joka oli edelleen Punkin hallussa. Big Daddy V:n ja Punkin feudi jäi kuitenkin hieman taka-alalle, kun Punk palasi kilvoittelemaan John Morrisonin ja uuden haastajan The Mizin kanssa. Samalla Smackdownin ja ECW:n rostereiden välillä lokakuussa 2007 aloitettiin "talent exchange", mikä tarkoitti käytännössä sitä, että ECW:n painijat ja SD:n painijat saattoivat alkaa vapaasti esiintyä toistensa ohjelmissa. Tämä oli seuraava askel koko ajan enemmän horjuvan brand splitin purkamiseksi. Talent exchangen alkamisen jälkeen SD:n rosteriin kuulunut Kane aloitti kunnon monstereiden välisen sodan Big Daddy V:n kanssa. Kane jäi kuitenkin pahasti alakynteen siinä vaiheessa, kun joulukuussa Mark Henry sekaantui Daddy V:n ja Kanen otteluun ja auttoi Daddy V:tä Kanen pieksemisessä. Henry oli ollut poissa ruudusta jälleen pari kuukautta sen jälkeen, kun oli hävinnyt Unforgivenin Main Eventissä The Undertakerille, mutta nyt hän näytti muodostaneen uuden tuholiittouman Big Daddy V:n kanssa. Nämä kaksi Strikerin manageroimaa voimanpesää ottivat samalla kohteekseen vanhan tutun CM Punkin, ja ECW:n jaksossa nähty mestaruusottelu Punkin ja Henryn välillä päättyi siihen, kun Daddy V sekaantui otteluun ja aiheutti Henrylle diskauksen. Juuri kun monsterikaksikko oli valmis lopullisesti tuhoamaan Punkin, Kane rynnisti paikalle ja saapui ECW:n mestarin avuksi. Tällä pitkällisellä pohjustuksella syntyi tämä hyvin erikoiselta buukkaukselta kuulostava joukkueottelu.

Tässä oli käsillä oikein klassinen "Kuka ei kuulu joukkoon" -tilanne. CM Punk on niin eri sarjaa Kanen, Mark Henryn ja Big Daddy V:n kanssa kuin vain ikinä voi olla. Niinpä ei ole ihme, että tämä eri tyylien clash ei myöskään toiminut erityisen hyvin. Ei tämä mikään katastrofaalisen kamala ottelu ollut, mutta... Eipä myöskään mikään erityisen ikimuistettava koitos. Matsissa oli turhan paljon Henryn, Big Daddy V:n ja Kanen keskinäistä hieromista, ja vaikka CM Punk todellakin yritti kaikkensa tässä ottelussa, ei hänestäkään ollut kantamaan Visceraa tai Mark Henryä mihinkään erityisen kummoiseen suoritukseen. Se on tosin todettava, että ottelun lopetus oli pirun näyttävä, ja se oli täysin Punkin ansiota. Pelkästään tuo ottelun näyttävä lopetus antaa tälle ottelulle puolikkaan lisää, minkä ansiosta tämä oli juuri ja juuri ihan ok tv-ottelutasoinen joukkueottelu. Toivoa silti sopisi, että ECW voisi tarjoilla enemmän kuin tämän.
** (10:33)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Big Daddy V & Mark Henry (Daddy V pinned Punk after a Samoan Drop)

Mr. Kennedy vs. Shawn Michaels
Tämä Armageddonin kortti oli paperilla todella kovan kuuloinen ja täynnä tiukkoja matseja, mistä hyvä osoitus on se, että tällainen täysin tuore paritus Mr. Kennedyn ja Shawn Michaelsin välillä oli oikeastaan tapahtuman filleriosastoa. Toki oli tätäkin buildattu ihan kohtuullisesti siinä ajassa, mitä Survivor Seriesin ja Armageddonin välillä oli ehditty. Michaels oli siis hävinnyt Survivor Seriesissä ratkaisevan mestaruusottelun Randy Ortonille, minkä jälkeen hän saapui seuraavassa Raw'ssa puhumaan vielä tuosta hävitystä ottelusta. Michaelsin promo kuitenkin keskeytyi, kun Mr. Kennedy hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui Michaelsin hyökkäyksen päätteeksi. Raw'n GM William Regal buukkasi Michaelsin ja Kennedyn välille ottelun vielä samalle illalle, mutta tuota ottelua ei koskaan nähty, koska se räjähti käsiin villiksi backstage-tappeluksi ennen kuin kelloa edes ehdittiin soittaa. Seuraavalla viikolla Kennedy puhui siitä, miten Michaels on hasbeen ja miten Michaelsin olisi aika siirtyä sivuun ja tarjota paikka Kennedyn kaltaisille nuorille nouseville tähdille. Kennedy myös pilkkasi Michaelsin menneisyyttä tuomalla kehään Marty Jannettyn, Dieselin, Razor Ramonin ja Michaelsin itsensä näköiset imitaattorit. Lopulta Michaels ryntäsi itse paikalle ja pieksi Kennedyn. Vielä ennen tätä ottelua Raw'ssa nähtiin myös aidon Marty Jannettyn paluu, kun hän nousi Raw'n juhlajaksossa kehään Kennedyä vastaan, mutta Kennedy voitti tuon ottelun puhtaasti.

Jotenkin on sääli, että Mr. Kennedy ei lopulta WWE-urallaan yltänyt oikeastaan tätä korkeammalle. Kennedyllä piti olla kaikki edellytykset olla firman seuraava suuri tähti, ja vielä vuoden 2007 alussa näytti siltä, että niin tulisi tapahtumaan. Vuosi 2007 oli kuitenkin ollut Kennedylle kaikin tavoin katastrofaalinen, ja nyt ikään kuin huipennuksena sille hän pääsi ottelemaan yhden uransa isoimman ottelun: Singles-matsi Shawn Michaelsia vastaan. Mutta sen sijaan, että tämä ottelu olisi ollut hienon feudin huipentava Main Event ottelu WWE:n päämestaruudesta, tämä oli keskikortin kohtaaminen ppv:ssä ilman kummempaa pohjustusta. Sääli, muuta ei voi sanoa. Itse otteluhan oli ehdottomasti hieno koitos, mutta ehkä siitäkin hieman paistoi läpi se, että Kennedy tajusi jo junan ajaneen ohitseen. Ehkä vielä vuoden 2007 alussa Kennedy olisi tässäkin ajassa pystynyt repimään itsestään irti Michaelsin kanssa jonkun yliluonnollisen suorituksen, mikä olisi nostanut ottelun jopa huippuottelun tasolle. Nyt ei oltu huippuottelun tasolla. Ennemminkin oli lähellä, että tämä olisi ollut "vain" hyvä ottelu. Ottelun viimeiset minuutit, erinomainen rakenne ja Michaelsin täydellinen kehätyöskentely nostivat tämän kuitenkin juuri ja juuri hienon arvosanan puolelle. Olihan tämä niin puhdas ja tyylikkäästi toteutettu oppikirjamainen painiottelu kuin vain voi kuvitella. Hienoa työtä.
***½ (15:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Shawn Michaels (Sweet Chin Music)

Jeff Hardy vs. Triple H - WWE Championship Title Shot
Loppuvuoden aikana Intercontinental-mestari Jeff Hardy oli alkanut tehdä tasaista nousua kohti Main Event -kuvioita, ja tuossa nousussa oli auttanut erityisesti se, että Hardy ja Triple H olivat löytäneet yhteisen sävelen. Näin oli tapahtunut siitäkin huolimatta, että miehillä ei ollut - kuten Triple H itsekin omassa promossaan ilmoitti - oikeastaan mitään muuta yhteistä kuin jaettu kunnioitus. Yleisö hurrasi koko ajan enemmän daredevil-tyyliä edustavalle Hardylle, ja WWE selvästi tajusi, että tässä voisi olla mahdollisuus tehdä Hardysta isompi tähti kuin hän oli kertaakaan urallaan ollut. Survivor Seriesissä nimenomaan Triple H ja Hardy olivat olleet oman joukkueensa selviytyjät, kun he olivat voittaneet eliminoitiottelun oltuaan ensin 5 vs. 2 -altavastaajatilanteessa. Survivor Seriesin jälkeen Umaga ja hieman yllättäen hetkellisesti Raw'n yläkortin kuvioihin palannut Snitsky yrittivät piestä Hardyn pahanpäiväisesti, mutta Triple H pelasti hänet tältä selkäsaunalta. Seuraavina viikkoina Raw'ssa nähtiin yhteenottoja Triple H:n ja Jeff Hardyn joukkueen sekä Snitskyn ja Umagan joukkueen välillä. PPV:hen ei (luojan kiitos) kuitenkaan tätä kohtaamista buukattu, vaan sen sijaan GM William Regal sai villin idean: hän määräsi Jeff Hardyn ja Triple H:n painimaan ppv:ssä toisiaan vastaan - ja vieläpä niin, että ottelun voittaja saisi päämestaruusottelun Royal Rumblessa.

Hmm, tämä ottelu oli ehkä pienoinen pettymys. Etukäteen muistikuvissani tämä oli huippuluokan ottelu, joka onnistui yllättämään sillä, miten loistavan ottelun Hardy ja Triple H painivat keskenään. Mutta ehkä muistikuvani liittyvätkin johonkin toiseen Triple H:n ja Hardyn väliseen ppv-otteluun? Ovatko he painineet jossain toisessa tapahtumassa keskenään? Tai ehkä sekoitan nyt vain mielikuvan johonkin muuhun. Tämä Hardyn ja HHH:n ottelu oli siis ehdottomasti hieno painimatsi, jossa oli itse asiassa varsin paljon samaa kuin tätä edeltäneessä Michaelsin ja Kennedyn ottelussa. Tässäkin nousussa oleva "nuori" tähti (Hardy) kohtasi kokeneen ketun (Triple H). Matsi oli myös rakennettu varsin mallikkaasti, ja molemmat näyttivät ottelussa hyvältä. Lopetus oli toimiva, eikä ottelussa ollut siis oikeastaan mitään suurempaa moitittavaa. Silti jotenkin tästä jäi jo heti alkuminuuteilta sellainen fiilis, että ihan kaikkea ei ollut laitettu peliin ja että... Jotain pientä tästä vain tuntui puuttuvan. Jotain todella erikoista, jotain todella suurta tunnelmaa. Nyt tämä oli hieno painimatsi kahden yleisön rakastaman facen välillä, mutta ei sitten kuitenkaan sen enempää.
***½ (15:23)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Jeff Hardy (Roll up)

The Great Khali w/ Ranjin Singh vs. Finlay w/ Hornswoggle
Survivor Seriesissä oli nähty historiallinen kohtaaminen The Great Khalin ja Hornswogglen välillä. Tämä Hornswogglen isän Mr. McMahonin ideoima "Tough Love" -ottelu oli päättynyt kuitenkin armollisesti siinä vaiheessa, kun Hornswogglen alun perin WWE:hen tuonut Finlay sekaantui otteluun suojattinsa puolesta ja hyökkäsi The Great Khalin kimppuun. Samalla Finlay teki kuin huomaamatta face-turnin, koska hän oli nyt sympaattisen pikkumiehen pelastaja. McMahon oli tietenkin raivoissaan siitä, että Finlay oli sekaantunut hänen kasvatusmetoidihinsa, ja kostoksi siitä McMahon päätti laittaa Finlayn kärsimään. Niinpä Finlay joutui seuraavina viikkoina kohtaamaan mahdottomia haasteita, mutta kaikkein pahin oli vasta edessä. Nyt Armageddonissa Finlay joutuisi kohtaamaan itse Great Khalin.

Hieman yllättävää kyllä, tämä ei ollut totaalista paskaa. Toisaalta, ei kai sen pitäisi ollakaan yllätys, kun muistaa, että ottelun toinen osapuoli oli Finlay, jonka työtehtäviin on nimenomaan kuulunut auttaa heikkojakin painijoita kehittymään paremmiksi. Siinä mielessä on kai loogista, että hänet iskettiin otteluun The Great Khalin kanssa, koska Khali jos kuka kaipaa edelleen kaiken mahdollisen avun otteluissaan. Ainoat Khalin hyvät tai ainakin siedettävät ottelut ovat olleet onnistuneita ainoastaan buukkauksen tai vastustajan silmittömän työn ansiosta. Tällä kertaa ei päästy edes ihan hyvän tasolle, hädin tuskin edes siedettävään. Se oli silti selvä parannus Survivor Seriesiin, jossa Khali paini yhdessä Hornswogglen kanssa luultavasti vuoden huonoimman ottelun. Tällä kertaa Finlay teki kaikkensa kantaakseen Khalin siedettävään otteluun, ja hyvällä myymisellään ja onnistuneella tarinankerronnallaan hän sai aikaiseksi varmaan aika lailla sen, mikä Khalin kanssa oli mahdollista saada aikaan. Toivottavasti nyt tästä täysin idioottimaisesta juonikuviosta päästäisiin vihdoin eteenpäin.
*½ (6:02)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Finlay (Pinned Khali after hitting him with a shillelagh)

Randy Orton (c) vs. Chris Jericho - WWE Championship
Voi pojat. Sitten oli vuorossa illan isoin hetki, joka ei kuitenkaan ollut illan Main Event, koska - noh - WWE. Mutta kyllä vain. CHRIS JERICHO oli palannut WWE:hen. Lähes kaksi ja puoli vuotta sitten kesällä 2005 Jericho jätti WWE:n sen jälkeen, kun oli hävinnyt WWE-mestaruusottelun John Cenalle SummerSlamissa ja kun Eric Bischoff oli sen jälkeen antanut hänelle potkut. Oikeasti mitään potkuja ei tietenkään ollut, vaan Jerichon ja WWE:n sopimus oli päättynyt kesällä 2005, ja Jericho päätti tuon sopimuksen jälkeen keskittyä musiikkiuraansa ja kiertää maailmaa bändinsä Fozzyn kanssa. Hyvän tovin dirt sheeteissä oli kuitenkin huhuttu Jerichon mahdollisesta paluusta painibisnekseen, ja vuoden 2007 aikana hetken aikaa monet tuntuivat uskovan siihen, että Jericho saattaisi loikata TNA:han. Lopulta näin ei kuitenkaan käynyt, vaan alkusyksystä 2007 WWE:n viikottaisissa lähetyksissä alkoi pyöriä mystisiä koodintäyteisiä videopätkiä, joissa vihjaltiin siihen, että joku tai jokin olisi tulossa WWE:hen pelastamaan meidät.



Muistan kun SAVE_US.222-videot alkoivat syksyllä Raw'ssa, ja aluksi oli todella jännittävää miettiä, kenen suuri paluu olisi luvassa. Vähitellen videot alkoivat muuttua enemmän vihjailevaksi, ja samalla alkoi käydä selväksi, että todellakin Chris Jericho olisi palaamassa Raw'hon. Kun sitten koitti Survivor Seriesin jälkeinen Raw, johon SAVE_US.222-huipennus oli luvattu, kaikille faneille oli täysin selvää, että Jericho sieltä olisi tulossa. Se ei silti vähentänyt (ainakaan omissa silmissäni) Jerichon paluun hienoutta. Jerichon comeback oli ehdottomasti vuoden suurin comeback (ja yksi koko vuosikymmenen suurimmista), ja paluupromo oli yksi vuoden parhaista. Varsinainen paluu nähtiin siis Survivor Seriesiä seuranneen Raw'n päätteeksi. Koko illan ajan oli pohjustettu sitä, miten Randy Orton oli mielestään piessyt nyt KAIKKI varteenotettavat vastustajat Raw'sta ja miten tämän show'n päätteeksi nähtäisiin kirjaimellinen soihdun siirtäminen Ortonille, kun Survivor Seriesin tapahtumapaikasta Miamista Raw'n tapahtumapaikalle Ft. Lauderdaleen lähtenyt olympialaistyylinen soihdunkantaja saapuisi areenalle ja ojentaisi soihdun Ortonille. Illan aikana soihdunkantajan etenemistä oli seurattu videopätkillä, ja lopulta illan lähestyessä loppuaan soihdunkantaja juoksi areenan pihaan... Ja silloin mystinen mies kolkkasi hänet maahan. Soihdunkantajaa kehässä odottanut Randy Orton tietenkin häkeltyi tästä, samalla valot sammuivat areenalta - ja kyllä, SAVE_US.222-video sai lopullisen selvyydensä, kun koodi muuttui muotoon SAVE_US.Y2J, ja samalla Chris Jericho marssi sisääntulorampille. Yleisö villiintyi tietenkin Jerichon paluusta, ja paluupromossaan Jericho kertoi saapuneensa Raw'hon pelastamaan meidät kaikki Ortonilta ja ennen kaikkea Ortonin kammottavalta mestaruuskaudelta. Raw oli jälleen Jericho, ja maailma ei olisi never, eeeeeeeeeeeever same againh, kunhan Jericho saisi vietyä WWE-mestaruuden Ortonilta.

Tämä upea paluuhetki johti siis siihen, että seuraavina viikkoina Jericho ja Orton yrittivät tehdä toisistaan selvää sekä henkisesti että fyysisesti. Jericho muun muassa järkytti Ortonin henkistä tasapainoa auttamalla Ric Flairin voittoon Ortonia vastaan Singles-ottelussa. Orton luotti enemmän perinteiseen selkäsaunaan ja jysäytti Jerichon kanveesiin RKO:lla. Jericho puolestaan esitteli uuden finisherinsä Codebreakerin ja sen lisäksi lukitsi Ortonin Walls of Jerichoon ppv:tä edeltävässä Raw'ssa. Nyt Armageddonissa Jericho tekisi paluunsa kehään, ja hänellä olisi saman tien mahdollisuus nousta WWE:n päämestariksi.

Oi voi. Olisi voinut toivoa, että Chris Jerichon ensimmäinen ppv-ottelu yli kahteen vuoteen olisi ollut MOTYC-tasoinen koitos, mutta ikävä kyllä sitä se ei ollut. Suurin syy siihen ehdottomasti oli ottelun buukkaus: WWE ei halunnutkaan, että tämä ottelu jäisi historiankirjoihin täydellisenä otteluna. Sen sijaan WWE halusi, että tästä ottelusta alkaisi uusi Jerichon ja JBL:n välillä feud, ja vielä näin 12 vuotta tapahtuman jälkeenkin minun on vaikea ymmärtää tätä ajatuksenkulkua. En ensinnäkään tajua vieläkään, miksi paluunsa tehnyt Jericho halutettiin upottaa feudiin kehäpaluutaan suunnittelevan selostajan kanssa? Ja jos Jericho oikeasti haluttiin tuhlata paluunsa jälkeen hukkaamaan momentuminsa JBL-feudiin, olisiko hänen voitu edes sitä ennen antaa painia puhdas mestaruusottelu Ortonin kanssa? Miksi feudi piti aloittaa kesken tämän ottelun? No, näihin kysymyksiin ei saada koskaan vastauksia, ja tässä on lopputulos. Matsi oli ehdottomasti painillisesti hieno, ja Jericho osoitti olevansa paluunsa jälkeen huippukunnossa. Orton on viime kuukausien aikana paininut loistavien vastustajien kanssa vakuuttavia mestaruusotteluita, eikä tämä ollut siihen jatkumoon poikkeus. Sääli vain, että tästä otteluparista ei haluttu ottaa kaikkea irti.
***½ (15:05)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Chris Jericho (via DQ after JBL interfered; Orton retained the WWE Championship)

Beth Phoenix (c) vs. Mickie James - WWE Women's Championship
Vielä ennen oikeaa Main Eventiä nähtiin curtain jerkinä naisten mestaruusottelu, koska sellainen asema naistenpainilla WWE:ssä nyt vielä vuonna 2007 oli - silloinkin kun kehässä oli kaksi firman lahjakkainta naispainijaa. Beth Phoenix oli voittanut WWE Women's -mestaruuden viime syksynä ja dominoinut siitä lähtien naistendivaria ylivoimaisesti. Loppuvuodesta hänen päähaastajakseen oli noussut entinen WWE Women's-mestari Mickie James, joka oli valmis tekemään kaikkensa, että "Glamazon" Phoenixin mestaruuskausi päättyisi Armageddoniin. Sen kummempaa feudia ei tämän ottelun taustalla ollut. James oli ansainnut mestaruusottelun päihittämällä Melinan ykköshaastajuusmatsissa.

Tjaah, niin vain jäi tämäkin ottelu hienoiseksi pettymykseksi. Etukäteen olin ajatellut, että Mickie Jamesin ja Beth Phoenixin välinen kohtaaminen olisi aika lailla laadukkainta naisten painia, mitä WWE:n rosterilla oli näihin aikoihin tarjottavinaan. Hyvänä päivänä näin varmasti onkin. Mickie James ja Beth Phoenix (yhdessä Victorian kanssa) olivat WWE:n naisten divisioonan parhaat painijat. Jos kaikki olisi ollut kohdillaan, he olisivat varmasti voineet painia vähintään samantasoisen ottelun kuin Gail Kim ja Awesome Kong Turning Pointissa. Jostain syystä tänään ei ollut kuitenkaan tämän kaksikon paras päivä. Matsi oli hetkittäin menoltaan hapuilevaa, eikä tätä ollut myöskään buukattu millään tavalla täydellisesti. Niinpä lopputuloksena oli ihan ok naisten mestaruusottelu, mutta oikeastaan tasoltaan tämä ei edes poikennut kovin merkittävästi Beth Phoenixin ja Candice Michellen parhaasta ottelusta, mikä on kyllä sääli.
** (4:45)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Beth Phoenix (Cradle Suplex)

Batista (c) vs. Edge vs. The Undertaker - World Heavyweight Championship
Illan kiistatta suurin paluu oli tietenkin Chris Jerichon paluu painikehiin yli kahden vuoden tauon jälkeen, mutta myös tämän ppv:n Main Eventissä oli tarjolla paluu, kun loukkaantumisestaan toipunut Edge paini nyt ensimmäisen kerran ppv:ssä sitten Vengeancen. Tosin varsinaisen paluunsahan Edge teki jo Survivor Seriesin Main Eventissä, kun ottelun ratkaisuhetkillä paljastui, että Edge oli naamioitunut kameramieheksi ja päässyt näin ollen häkin sisälle. Kun Undertaker oli selättämässä Batistaa, Edge kiskaisikin tuomarin pois kehästä, hyökkäsi molempien miesten kimppuun ja asetteli sitten Batistan selättämään Takerin. Tämä halpamainen ratkaisu ei tietenkään ollut kenenkään mieleen - paitsi Smackdownin General Managerin Vickie Guerreron. PPV:tä seuranneessa Smackdownissa nimittäin paljastui, että Edgellä ja Vickie Guerrerolla oli suhde ja että Vickie oli ollut auttamassa Edgeä katalan juonen toteuttamisessa. Samalla Vickie julisti, että Undertaker ei saisi mestaruusottelua enää koskaan ja että Edge kohtaisi Batistan World Heavyweight -mestaruudesta, koska hän oli kesällä joutunut luovuttamaan mestaruutensa loukkaantumisen vuoksi ilman, että oli hävinnyt kenellekään. Vickien ja Edgen hieno ilta sai kuitenkin karmivan lopun, kun Undertaker ilmestyi kehään ja iski Vickielle Tombstone Piledriverin. Seuraavalla viikolla Taker sekaantui Batistan ja Edgen mestaruusotteluun, mikä johti ottelun päättymiseen ratkaisemattomana. Tällöin paikalle marssi hetkellisesti asemansa Smackdownin GM:nä takaisin saanut Theodore Long, joka ilmoitti, että Armageddonissa nähtäisiin World Heavyweight -mestaruudesta kolminottelu Batistan, Edgen ja The Undertakerin välillä. Lopulta ennen Armageddonia Vickie Guerrero teki paluunsa Smackdowniin, mutta hänen niskansa oli vahvasti tuettu ja hän joutui kulkemaan pyörätuolissa. Guerrero oli kuitenkin valmis ottamaan takaisin asemansa Smackdownin GM:nä, ja Theodore Long alennettiin takaisin hänen avustajakseen. Itse mestaruusotteluun Vickie ei kuitenkaan voinut tehdä enää muutoksia, joten edessä oli ratkaiseva kamppailu näiden kolmen välillä, jotka olivat taistelleet World Heavyweight -mestaruudesta keskenään koko vuoden ajan.

Tämän illan teema oli selvästi tarjota otteluita, jotka olisivat hyvänä päivänä voineet olla huippuotteluita mutta nyt eivät ihan olleet sitä. Oikeastaan mikä tahansa näistä neljästä ottelusta HBK/Kennedy, HHH/Hardy, Jericho/Orton ja Batista/Edge/Undertaker olisi voinut olla täydellisellä buukkauksella ja täydellisellä painisuorituksella vaikka ihan MOTYC-tasoa. Nyt kuitenkaan annettu aika, buukkaus ja painilliset suoritukset eivät missään ottelussa olleet ihan sillä tasolla, mitä olisi vaadittu, ja niinpä yksikään otteluista ei yltänyt edes huipputasolle. Tämäkin Triple Threat oli oikein viihdyttävää rymistelyä, jossa kolmikko väläytti osaamistaan ihan kunnolla. Lopetuksesta voi olla varmasti montaa mieltä, mutta minä ihan tykkäsin tästä, että kehänlaidalle ilmestyi kaksi "Edgeä" (Brett ja Brian Major), jotka hämäsivät Takeria ja Batistaa. Ainakin se oli jotain erilaista. Niinpä ottelun suurin heikkous oli sitten se, että tällä ei vain ollut tarpeeksi aikaa. Tuntui, että kaikki tapahtui vähän turhan kiireellä ja että mitään ei ehditty rakennella lopulta tarpeeksi. Niinpä tämäkin jää huippuottelutason alapuolelle, mutta hieno maailmanmestaruusottelu ehdottomasti.
***½ (13:00)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Edge (Pinned Batista after Undertaker hit him with a Tombstone Piledriver and Edge hit Undertaker with a steel chair)

*** Shawn Michaels
** Mr. Kennedy
* Chris Jericho

Kokonaisarvio Armageddonista: Oikeastaan oleellisin tuli sanottuakin jo tuossa Main Eventin arvostelussa. Tämä kortti oli täynnä otteluita, jotka olisivat hyvänä päivänä täydellisesti buukattuna voineet olla aivan huippuluokan kohtaamisia. Perhana, jos jokaisen ottelun buildi olisi ollut kohdillaan ja kaikki ottelut olisi buukattu täydellisesti, tämä olisi lähes tulkoon voinut olla WrestleManian kortti (tai varmaan huonompana vuotena olisi voinut ollakin). Ikävä kyllä nyt kaikkia paukkuja ei haluttu selvästi tuhlata väli-ppv:hen, ja lopputuloksena oli paljon hukattua potentiaalia. Tästä huolimatta tämä oli aivan Ok ppv, koska ei tässä mitään varsinaisesti heikkoa ollut. On silti sääli, että WWE ei halunnut yrittää tehdä tästä jopa koko vuoden parasta tapahtumaansa, koska edellytyksiä olisi ollut.

1. ROH Man Up - Hieno
2. ROH Driven - Hieno
3. WWE Royal Rumble - Hieno
4. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
5. TNA Sacrifice - Hyvä
6. WWE Backlash - Hyvä
7. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
8. TNA Bound For Glory - Hyvä
9. WWE Survivor Series - Hyvä
10. WWE New Year's Revolution - Hyvä
11. WWE Cyber Sunday - Hyvä
---------------
12. TNA No Surrender - Ok
13. TNA Genesis - Ok
14. TNA Final Resolution - Ok
15. WWE Armageddon - Ok
16. TNA Destination X - Ok
17. TNA Lockdown - Ok
18. TNA Slammiversary - Ok
19. WWE No Mercy - Ok
20. WWE One Night Stand - Ok
---------------
21. WWE SummerSlam - Kehno
22. TNA Victory Road - Kehno
23. WWE Judgment Day - Kehno
24. TNA Turning Point - Kehno
25. WWE No Way Out - Kehno
26. TNA Hard Justice - Kehno
27. WWE The Great American Bash - Kehno
28. TNA Against All Odds - Kehno
29. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
---------------
30. WWE Unforgiven - Surkea

Seuraavalla kerralla sitten vuoden 2007 koosteviesti.

[Zemppari]

1978 - Osa 2

Tatsumi Fujinami(c) vs Ryuma Go

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWWF Jr. Heavyweight Title
Nippon Budokan (27.7.1978)

New Japan oli siis aloittanut junioridivisioonansa Fujinamin paluun myötä. WWWF:n juniorivyöstä nousi haastamaan Ryuma Go. Go oli aloittanut uransa 1972 IWE:ssä ja vieraillut muun muassa Euroopassa. Vuonna 1978 Go jätti kuitenkin IWE:n taakseen ja ryhtyi freelanceriksi. Heti kärkeen oli tarjolla ottelu Fujinamia vastaan ja Gon uran suurimman feudin alku.

Nykysilmin katsottuna tämä muistuttaa hyvinkin paljon nykypäivän Young Lionien välisiä otteluita, vain hiukkasen pidempänä. Alun pätevästä teknisestä osuudesta siirrytään loppupään yksinkertaisten pommien pudottelemiseen. Ei tämä modernia juniorityyliä vielä ollut, kun yläköydeltä lähdettiin lentoon vain Deadly Driverin avulla. Yleisökin oli melkoisen kuumana Gon saadessa useita chantteja ottelun aikana. Nähdäänpä ottelussa myös (muistaakseni) ensimmäistä kertaa Dragon Screw, joka näyttää... noh, melko vaisulta verrattuna esimerkiksi Tanahashin versioon. No, ehkäpä se vielä terävöityy.

Kohtaaminen oli rakenteeltaan simppeli ja nopeatempoinen, eli erityisen helppo katsottava. Fujinami ja Go loistivat molemmat, erityisesti tulisen lopputaiston aikana. Go onnistuu estämään Dragon Suplexin, mutta German Suplex kaataa miehen. Fujinami säilyttää.

Go ei enää otteluiden osalta enää esiinny tässä projektissa. Mies pysyi New Japanissa vuoteen 1984, kunnes oli mukana UWF-loikkauksessa. Go ei kuitenkaan koskaan kotiutunut uuteen firmaansa ja päätyi lopulta seilaamaan ympäri Japania, perustaen useita indyfirmoja vuosien varrella. 2000-luku oli kuitenkin synkkä miehen alkoholisoituessa ja kuollessa lopulta verenmyrkytykseen vuonna 2009.

Ottelussa pystyy bongaamaan kehänlaidalla ensimmäistä kertaa myös nuoren Akira Maedan, jolla tulee olemaan merkittävä rooli New Japanin historiassa 80-luvun puolella...

Tiger Jeet Singh vs Umanosuke Ueda

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Special Referee: Antonio Inoki
Osaka Prefectural Gym (19.9.1978)

Voi pojat, käsissämme taitaa olla ensimmäinen heel vastaan heel -ottelu.

Tiger Jeet Singh on jo mainittu sivulauseessa, mutta pääsee nyt ruutuun ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa. Intialaissyntyinen Singh sai painikoulutuksensa Kanadassa ja painikin alku-uransa menestyksekkäästi pohjoisessa 60-luvun puolestavälistä 70-luvun alkuun. Singh saapui New Japaniin vuonna 1973 ja toimi Inokin henkilökohtaisena nyrkkeilysäkkinä päävastustajana vuosien ajan Killer Karl Kruppin ohella. Singh oli noussut jopa NWF:n mestariksi, mutta oli tiputtanut vyön nopeasti takaisin Inokille. Kyllä, Inoki on edelleen tässä vaiheessa NWF:n mestari.

Vastapuolella on japanilaisen petturi-heelin arkkityyppi ja lajinsa ensimmäinen, Umanosuke Ueda. Hiuksensa blondannut brawleri oli aloittanut uransa JWA:ssa 60-luvun alussa ja luonut mittavaa uraa myös Yhdysvalloissa. JWA:n kuoleman jälkeen Ueda paini IWE:ssä, kunnes siirtyi New Japaniin 1977 ja ryhtyi Singhin joukkuepariksi. Singhin ja Uedan paritus oli yksi aikansa suurimpia joukkueita ja pitivät hallussaan joukkuemestaruuksia sekä New Japanissa sekä myöhemmin All Japanissa.

Nyt parin välit olivat hieman tulehtuneet ja asiat piti selvitellä ottelun merkeissä. Ottelun erikoistuomarina toimi Antonio Inoki, jonka oli pakko saada valokeila itselleen... tai siis, varmistaa että kaksi tunnettua konnaa pelaisivat sääntöjen mukaan.

Hei halusitteko väkivaltaisen ja verisen brawlin kahden nyrkeistään tutun konnan kesken? Noh, sitä ette saa vaan helvetisti rest holdeja ja vielä enemmän Inokia. Inokilla kun on sangen fyysinen tapa tuomita ottelua. Eli aina kun ottelijat eivät suostu irrottamaan (yleensä laitonta) otettaan viidessä sekunnissa, Inoki potkaisee rikkuria jo kolmosen kohdalla. Kyllähän se ensimmäisen kerran naurattaa, mutta ei enää kymmenen kerran jälkeen. Lopulta Singh kaivaa miekkansa esiin ja iskee Uedaa... kahvalla, tietenkin. Molemmat ottelijat myös väsyvät Inokiin ja pieksevät tämän yksin tuumin, päättäen kohtaamisen tupladiskaukseen. Fujinami ja Sakaguchi ajavat konnat pakosalle ja kaikki on taas hyvin. Hirveä ottelu.

Singh ja Ueda loikkasivat myöhemmin All Japaniin, mutta palasivat molemmat myöhemmin vielä New Japaniin. Singh päätti aktiiviuransa 90-luvulla ja hänen poikansa, Tiger Ali Singh, päätyi muutamaksi vuodeksi WWF:n palkkalistoille 90-luvun lopussa. Uedasta kuullaan vielä myöhemmin.

Antonio Inoki vs Hiro Matsuda

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Japan Championship League Final
Kuramae Kokugikan (16.12.1978)

MSG Series ei ollut vuoden ainoa turnaus, vaan loppuvuodesta järjestettiin myös tuore Pre-Japan Championship League. Toisin kuin kevään turnauksessa, tällä kertaa mukana oli pelkkiä japanilaisia painijoita. Finaaliin päätyivät Antonio Inoki (koska tietenkin) sekä hänen pitkäaikainen ystävänsä Hiro Matsuda.

Matsudan aktiiviura oli alkanut 50-luvun puolella Rikidozanin oppilaana. Matsudan ja Rikidozanin välit kuitenkin tulehtuivat nopeasti ja Matsuda lähti vuonna 1960 Yhdysvaltoihin luomaan uraa. Matsudasta tulikin legenda Floridassa ja kyseisen territorion kärkiheel vuosien ajan, joka muistetaan muun muassa taistoistaan Danny Hodgen kanssa. Matsudasta tuli myös yksi 70-luvun tärkeimmistä kouluttajista, sillä hänen opissaan koulutuksensa saivat Mike Graham, Steve Keirn, Hulk Hogan, “Mr. Wonderful” Paul Orndorff, B. Brian Blair, Lex Luger, Ron Simmons, “Cowboy” Bob Orton, Ray Fernandez (Hercules) sekä Scott Hall. Matsuda oli kova kouluttaja ja päätyi murtamaan Hoganin jalan tämän painikoulutuksen alkuvaiheissa. Matsuda paini satunnaisesti kotimaassaan, mutta debytoi New Japanissa vuonna 1978.

Ottelussa merkittävintä on varmaan Matsudan kulmauksessa oleva mustatakkien joukko. Normaalisti kehänlaidalla pyörivät punavalkoisissa takeissa ja paidoissa New Japanin muut painijat, mutta Matsudan mukana oli joukko loikkareita New Japanin ulkopuolelta (Go, Masa Saito ja Thunder Sugiyama) sekä petturi-Ueda. Kyseessä saattaa olla ensimmäinen varsinainen "talli" New Japanin sisällä.

Itse ottelu oli sangen mattopainotteinen. Paljasjaloin paininut Matsuda keskittyi työstämään Inokin jalkaa ja Inoki vastasi murjomalla Matsudan kättä. Toisin kuin edellisessä Andre/Inokissa, tahti oli kovempi, ottelun fokus pysyi tiukkana ja otteesta toiseen jopa siirryttiin järkevästi. Hidashan tämä silti oli, mutta silti kohtuullisen katsottava. Loppupuolella mähinä kiihtyy, kun ulkopuolella punatakit ja mustatakit alkavat mähisemään keskenään. Matsuda päätyy lopulta luovuttamaan Inokin kynsissä.

Ensi kerralla: Kolme legendaa toisessa MSG Seriesissä, jolla ei ole vieläkään mitään tekemistä MSG:n kanssa.

[Zemppari]

1979 - Osa 1

Antonio Inoki(c) vs Jack Brisco

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

NWF Championship
Fukuoka Sports Center (10.5.1979)

NWF:n mestaruus oli edelleen Inokin lanteilla. Itse NWF oli kaatunut jo vuosia aiemmin, mutta mestaruusvyö porskuttaisi Japanissa vielä vuosien ajan. Mestaruuskausi oli tässä vaiheessa kestänyt vaatimattomasti vajaat neljä vuotta, joten uusille haastajille oli jälleen tarvetta.

Jack Brisco on yksi showpainin kiistattomia legendoja, vaikka hänen veljensä Gerald Brisco saattaa olla kaksikosta tunnetumpi Attitude Eran aikaisten sekoilujensa ansiosta. Brisco oli puolestaan aktiiviurallaan menestyksekkäämpi. Vanhempi Brisco vietti yliopistoaikansa amatöörikehissä ja oli aivan maansa huippuja painoluokassaan, kunnes siirtyi showpainin pariin vuonna 1965. Valtaosa Briscon mestaruuksista tuli hänen veljensä rinnalla kaksikon voittaessa useita NWA:n joukkuemestaruuksia ympäri Yhdysvaltojen territorioita. Briscon veljekset taistelivat legendaaristen Funkin veljesten (Terry ja Dory Jr.) vuosien ajan kaupungista toiseen. Uransa huipun Brisco saavutti vuonna 1973, kun hän nousi NWA:n raskaan sarjan mestariksi päihittämällä Harley Racen. Brisco oli mestarina noin kaksi ja puoli vuotta (pudottaen vyön välissä Giant Baballe neljän päivän ajaksi), kunnes hävisi vyön arkkiviholliselleen Terry Funkille. Vuonna 1979 Brisco paini edelleen aktiivisesti ja teki kevään aikana debyyttinsä New Japanissa, aiemmat Japanin keikat olivat olleet All Japanin riveissä.

Edellinen "Highly recommended" -tason ottelu oli Billy Robinsonin ja Inokin mainio kohtaaminen, joten pienet odotukset tätä kohtaan oli olemassa. Niihin odotuksiin ei vastattu. Ei ottelussa ollut sinällään vikaa (lopetusta lukuun ottamatta...), mutta ei mitään kovin erikoistakaan. Kaksikon välinen mattopaini oli kyllä pätevää molempien miehien kohdistaessa huomionsa vastapuolen jalkoihin, mutta mitään sen kummempaa ei saatu aikaan. Ehkäpä syynä oli perinteisen uninen Fukuokan yleisö, joka on ollut historiallisen nihkeä painiyleisö aina tähän päivään asti. Tai sitten syynä on Antonio "vitun" Inoki. Valtaosa Inokin bravuureista (vai pitäisikö sanoa... inokismeista?) alkaa tulla pahasti korvista ulosta, kaikesta pahimpana totaalinen no-sellaus. Alan ymmärtää pikku hiljaa, ettei Inokin tarkoituksena ole tarjota kiinnostavaa painia, vaan lähinnä saada itsensä näyttämään luomakunnan kovimmalta pahaperseeltä. Kyllähän Brisco bumppaa ja saa näyttämään Inokin pysäyttämättömältä, siitähän hänelle maksetaan. Inoki hallitsee valtaosaa ottelusta Briscon saadessa lukkojaan sisään vain ani harvoin, kunnes se lopetus...

Brisco pitää Inokia hyvän aikaa Figure Fourissa, kunnes Inoki pääsee juuri ja juuri köysiin. Välittömästi, ja tosiaankin VÄLITTÖMÄSTI, otteen irrottua Inoki potkii Briscon maihin napakoilla potkuilla JUURI SILLÄ ÄSKEN MINUUTTITOLKULLA MURJOTULLA JALALLA. Jonka jälkeen Inoki suorastaan juoksee yläköydelle ja yrittää osua lentävällä Knee Dropilla. Brisco kumminkin väistää ja Inoki myy jalkaansa noin millisekunnin ajan. Brisco yrittää kääntää ottelun itselleen, mutta Inoki nappaa tiukan selätyksen... KÄYTTÄEN NIITÄ SAATANAN JALKOJAAN PITÄÄKSEEN BRISCON HARTIAT MAASSA KOLMEEN ASTI. Inoki pomppaa iloisena pystyyn juhlimaan voittoaan. Saatana.

Brisco ei enää New Japaniin palannut, vaan paini valtaosan loppu-urastaan NWA:ssa. Vuonna 1984 Briscon veljekset tekivät sopimuksen paholaisen kanssa ja suostuttelivat 52% osuuden Georgia Championship Wrestlingin omistuskunnasta myymään territorion, ja ennen kaikkea sen valtakunnallisen tv-sopimukset, herra Vincent Kennedy McMahonille. Tämä johti tietysti legendaariseen "Mustaan Lauantaihin", joka johti lopulta Ted Turnerin ja McMahonin väliseen kahinaan, mutta se on aivan toinen tarina. Jack Brisco eläköityi painikehistä vuonna 1985 ja johti painikouluaan veljiensä kanssa seuraavat 30 vuotta. Brisco valittiin lopulta Wrestling Observerin kunniagalleriaan, WWE:n Hall of Fameen sekä Professional Wrestling Hall of Fameen. Brisco kuoli vuonna 2010 sydänleikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Andre The Giant vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Niigata City Gym (18.5.1979)

Toinen MSG Series -turnaus kattoi kymmenen osallistujaa yhdessä lohkossa. Mukana menossa oli jälleen Andre The Giant ja hänen avausvastustajansa oli tuleva legenda Stan Hansen.

Teksasilainen Hansen oli aloittanut uransa vuonna 1973, aluksi sivukeikkana amerikkalaisen jalkapallon ohella, mutta lopulta täysipäiväisesti. Hansenin merkittävimmät hetket Yhdysvalloissa koettiin jo 1976 WWWF:n riveissä. Hansen saapui New Yorkiin ja nousi nopeasti taistelemaan WWWF:n mestaruudesta legendaarisen Bruno Sammartinon kanssa. Huhtikuinen mestaruusottelu kuitenkin päättyi karseasti, kun Hansenin botchattu Powerslam mursi Sammartinon niskan. Jälkikäteen kuitenkin mainostettiin, että Hansenin brutaali pyykkinaru olisi murtanut Sammartinon niskan. Näin sai syntynsä "The Lariatin" legenda. Hansen ei koskaan voittanut mestaruutta Sammartinolta myöhemmissä revansseissa vaan siirtyi muihin territorioihin sekä New Japaniin vuonna 1977. Maine Sammartinon niskan murtajana oli kantautunut itään asti ja Hansen nousikin pikaisesti yhdeksi New Japanin kärkiheeleistä.

Ah, tätä on odotettu. Cowboy-hatussa yleisön läpi vyöryvä Hansen on joka kerta vaikuttava näky. Mainittakoon myös, että Hansenin managerina toimi tässä ottelussa legendaarinen "Classy" Freddie Blassie, yksi WWWF:n historian merkittävimmistä managereista. Ottelun sävelet ovat heti selvät, kun Hansen suurin piirtein viskoo kehässä kukkapuskien kanssa odottaneet neitokaiset hiiteen, että pääsee mähisemään. Vaikka Andre yrittääkin aloittaa ottelun rest holdilla, kuluu valtaosa ottelusta ruman brawlaamisen merkeissä. Käytän termiä "ruma" kaikessa sanan positiivisessa merkityksessä. Tämän ei ollut tarkoituskaan olla kaunis tekninen vääntö, vaan kahden suorastaan myyttisen luonnonvoiman välinen groteski mähinä. Kaksikko muksii toisiaan kunnes Hansen säätää kyynärsuojaansa osuvampaan asentoon ja iskee LARIATIN päin Andren otsaa. On sanomattakin selvää, ettei tuomari ole tehnyt työtään kunnolla, kun Andre alkaa vuotamaan iskusta verta.

Mähinä leviää pikaisesti kehän ulkopuolelle, oikeastaan suoraan selostajien lävitse, ja tuomari suorittaa uloslaskun noin kahdessa nanosekunnissa, päättäen ottelun tuplauloslaskuun. Kirjaa pitäville projektin Andre-ottelut ovat nyt päättyneet kahteen tasapeliin uloslaskulla, yhteen uloslaskutappioon sekä yhteen (herenpaska)tappioon "teknisellä tyrmäyksellä." Yleisö hajaantuu kuin Punainen meri kahden gaijinin kaivaessa tuolit esiin ja alkaessa uhittelemaan toisilleen. Lopulta Hansen suorittaa taktisen perääntymisen, mutta Andre ei luovuta takaa-ajossa helpolla. Yleisömassan takaa voi juuri ja juuri nähdä, miten Hansen heittää muutaman roskatynnyrin päin Andrea paetakseen.

On sanomattakin selvää, että tämä oli parasta Andrea tähän mennessä, vaikka vetreyttä on ehtinyt kadota huomattavasti tässä vuosien aikana. Hansenin suuruuden vuodet ovat edessä vasta tulevilla vuosikymmenillä (ja toisessa firmassa).

Tatsumi Fujinami(c) vs El Canek

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWWF Jr. Heavyweight Championship
Kuramae Kokugikan (7.6.1979)

Fujinami sijoittui lopulta MSG Seriesin viidenneksi, edellään vaan raskaan sarjan kovat luut Sakaguchi, Andre, Hansen sekä Inoki. Saatte yhden arvauksen, kuka koko homman lopulta voitti. Turnausottelu meksikolaista El Canekia vastaan oli päättynyt kuitenkin tasapeliin, joka luonnollisesti johti siihen, että Canek saisi mestaruusottelun.

El Canek debytoi 1972 ja siirtyi seuraavana vuonna EMLL:n (nykyinen CMLL) riveihin. Ura lucha libren maineikkammassa firmassa ei kuitenkaan kestänyt muutamaa vuotta pidempää, kun Canek loikkasi monien kollegoidensa tavoin uuteen Universal Wrestling Associationiin (UWA). UWA:ssa Canekista kasvoi yksi firman suurimpia nimejä ja yksi kärki-rudoista, kilpakumppaneinaan legendaariset Mil Mascaras ja Dos Caras. Canek nousi UWA Heavyweight -mestariksi vuonna 1978 päihittämällä, kyllä vain, Lou Theszin. Canek oli debytoinut Japanissa vuonna 1978 ja kamppaillut pariin otteeseen Fujinamin kanssa, mutta mikään otteluista ei ollut päättynyt ratkaisevasti suuntaan tai toiseen.

Ottelun erityispropsit on annettava Fujinamin komealle punaiselle sisääntulotakille. Ei siitä sen enempää.

Myönnetään heti kärkeen, tämän ottelun alkupuolisko on hidas ja erittäin mattovoittoinen. Huvittavasti kaksikko vetää yhtäkkiä aikaansa verrattuna hillittömän nopean lucha-osuuden ja palaa välittömästi päälukkoihin. Canek toki hoitaa rudon roolinsa paikoin erinomaisesti, muun muassa järsiessään Fujinamin sormia. Mutta kun ottelu lähtee käyntiin, niin se hemmetti lähtee käyntiin. Canekin plancha käynnistää ottelun räjähtävän osuuden. Canekin otsa löytää pikaisesti kehätolpan ja kaikki tietävät tässä vaiheessa, mitä siitä seuraa. Fujinami repii (kovin epä-facemaisesti) Canekin naamion auki, jotta Canek pääsee lucha-perinteiden mukaisesti bleidaamaan. Yhtäkkiä ottelu muuttuu intensiiviseksi taisteluksi, jossa kumpikin sukeltavat vielä kertaalleen kehän ulkopuolelle ja Canek ottaa kohteekseen Fujinamin loukkaantuneen jalan. Ja voi Inokin vääristynyt sivuprofiili sentään...

FUJINAMI

MYY

SITÄ

JALKAA

NIIN

MAAN

PERKELEESTI.

Ottaisitko pomomies tästä ottelusta oppia? Ai et? Okei.

Canek päätyy repimään Fujinamin kengän JA SUKAN pois jalasta murjoakseen loukkaantunutta jalkaa entistä tehokkaammin. Lopputaistelu on jopa kovempaa settiä kuin Fujinamin ja Gon loppuvääntö edeltävänä vuonna, vaikkei sisälläkään muuta kuin jalkatyöskentelyä, Dropkickejä ja brawlausta. Fujinami repii lopulta voiton Canekin Crossbodyn osuessa suoraan Fujinamin Dropkickiin.

Tykkäsin ottelun loppupärinästä niin paljon, ettei tässä jää muuta vaihtoehtoa kuin nostaa peukaloa. Zemppari suosittelee.

Ensi kerralla: Ruskan viimeinen valssi Koreassa sekä amerikkalainen unelma Japanissa.

[kenitys]

Vuoden 2007 koosteviestin aika. Onkin jokunen tovi siitä, kun olen viimeksi taas näitä kirjoittanut. Täällä toki aika tarkalleen vuosi sitten julkaisin vuosien 1983-1995 koosteen, kun olin ne kaikki saanut käytyä läpi, mutta se oli vähän eri asia. Edellisestä yhden vuoden koosteesta on kauan aikaa, mutta yritetään nyt taas.

Vuoden yleiskatsaus:

Olen aikaisemmin näissä vuosikoosteissa yrittänyt laittaa aina painivuodet parhausjärjestykseen, ja aika pitkään tätä listaamista jaksoinkin, vaikka se oli täysin mielivaltaista ja minulla ei ollut mitään järkeviä perusteita siihen, mihin mikäkin vuosi asettuu. Nyt kun en ole kuitenkaan vastaavaa järjestelyä tehnyt vuosista 1983-1994 (ja ehkä se ei tunnu kovin järkevältäkään, kun ensimmäisissä vuosissa katsottuja tapahtumia oli 1-3), en enää oikein osaa jatkaa sitä tässäkään. Toivotaan, että kukaan ei sitä jää kummemmin kaipaamaan.

Jonkinlaisen yleiskatsauksen tähän alkuun yritän kuitenkin tarjota vuodesta 2007. Yleisesti tunnustettu fakta on se, että vuodella 2007 on maine erityisesti WWE:tä seuranneiden keskuudessa aivan historiallisen kamalana vuotena, lähes vuoden 1995 veroisena. Itsellänikin on hyvin vaikea suhde vuoteen 2007. Olin palannut painin katsomiseen vuonna 2004, mistä oli alkanut paininörttivaiheeni, ja sen jälkeen olin seurannut WWE:n tuotetta varsin intohimoisesti ja tauotta aina kevääseen 2007 saakka. Tuolloin kuitenkin ensimmäisen kerran kyllästyin WWE:n seuraamiseen, en enää jaksanut katsoa tapahtumia ja aloin sen sijaan tutustua TNA:han ja ROHiin. Lopulta vuoden 2007 lopussa palasin jälleen WWE:n pariin. Mutta nimenomaan juuri tuolloin loppukeväästä 2007 WWE alkoi tuntua niin ummehtuneelta ja surkealta, etten vain jaksanut sitä. Eikä ihme: nimenomaan tuo loppukevät 2007 olikin WWE:n huonointa aikaa vuosikausiin. Suuri osa firman ykköstähdistä oli loukkaantuneena tai muuten vain poissakuvioista, ja Main Event -kuvioihin nostettiin The Great Khalin, Mark Henryn ja Vince McMahonin kaltaisia nimiä. Homma näytti epätoivoiselta, ja suurin piirtein aikaväli toukokuu 2007 - lokakuu 2007 oli aivan kamalaa aikaa WWE:ssä. Asiaa ei myöskään auttanut se, että WWE survoi John Cenaa aivan loputtomasti katsojien kurkusta alas, ja vaikka Cena todistikin vuoden 2007 kiistatta aikana kiistattomasti olevansa suurempi ja parempi työhevonen kuin kukaan oli ehkä oikeasti ajatellut, liika Cena-annostus tappoi myös kiinnostuksen WWE:n Main Event -kuvioihin. Niinpä - ironista kyllä - juuri Cenan yllättävä loukkaantuminen oli lopulta yksi ensimmäisistä käänteistä, jotka pakottivat WWE:n keksimään taas jotain uutta, minkä jälkeen tuotteen taso kohosi merkittävästi vuoden 2007 viimeisien kuukausien ajaksi.

Tästä päästään siihen, että nyt vuoden 2007 läpi kahlattuani minun on todettava, että vuosi 2007 oli TODELLA paljon mainettaan parempi. Kyllä, aikavälillä toukokuu-syyskuu WWE tarjosi huonoja ppv:eitä (vuoden viidestä huonoimmasta ppv:stä kolme on WWE:n ppv:eitä tuolta aikaväliltä) ja jatkuvia epäonnistumisia. Erityisen kamalaa oli käsittääkseni tv-ohjelmien taso, ja siinä mielessä toki oma käsitykseni on hieman vääristynyt, koska keskityn tässä vain ppv:eihin ja voin surutta unohtaa sen, että Smackdownissa usean kuukauden ajan The Great Khali hallitsi Main Event -slottia viikosta toiseen. Kun siis tuo surullinen ajankohta jätetään huomioimatta, vuosi 2007 oli itse asiassa WWE:lle hämmentävän hyvä. Alkuvuodesta WWE tarjosi Royal Rumblen ja Backlashin kaltaisia erinomaisia tapahtumia, eikä WrestleMania 23:kaan ole missään tapauksessa huonoimmasta päästä (jos ei parhaimmastakaan). Loppuvuodesta WWE löysi taas ihan uuden vaihteen ja tarjosi useamman oikein mainion ppv:n. Ei tämä vuosi siis missään tapauksessa tule jäämään historiankirjoihin erityisen hyvänä vuotena WWE:lle, koska mitään oikeasti ikimuistoista tai edes huipputasoista tapahtumaa WWE ei onnistunut tarjoamaan, mutta... Loppujen lopuksi tämä ei ollut niin paha kuin olisi voinut pelätä.

TNA:lla vuosi 2007 oli varsin tasainen. Edelliseen vuoteen verrattuna TNA:lla oli hieman enemmän erittäin hyviä tapahtumia mutta vastapainona myös vähemmän heikkoja tapahtumia. Oikeastaan TNA pystyi suurimman osan vuodesta tarjoilemaan juuri sellaisia varsin onnistuneita ppv:eitä, joissa oli muutama huippuluokan ottelu ja muutama surkea hetki. Mitään ikimuistoista tai tajunnanräjäyttävää ei nähty (kuten ei WWE:ssäkään), mutta myös kaikkein kamalimmat jutut jäivät lopulta varsin pieneen rooliin, vaikka TNA:n buukkaajana tähän aikaan toiminut Vince Russo parhaansa yritti.

Voi siis sanoa, että kahdelle vakiintuneelle promootiolle vuosi 2007 oli loppujen lopuksi aika tasapaksu. Ei niin kamala kuin olisi voinut luulla, mutta mitään superonnistuneita tapahtumia tai edes kovin montaa ikimuistoista hetkeä ei nähty. Mutta vuoden 2007 tasoa parantaa ihan merkittävästi se, että Ring of Honor aloitti vuonna 2007 ppv:t, ja heti ensimmäisenä ppv-vuotenaan ROH tarjosi kolme ppv:tä, joista jokainen oli Hienoja. Vuoden neljästä parhaasta tapahtumasta kolme onkin ROHin ppv:eitä. ROH osoitti heti ensimmäisenä vuotena olevansa huippupainin promootio, ja juuri ROHin tarjonta piristi myös merkittävässä määrin vuoden kokonaisilmettä.

Vielä pari tilastotietoa vuoden ppv-tarjonnasta:

- Vuonna 2007 nähtiin 1 ppv enemmän kuin viime vuonna. Vuoden aikana nähtiin yhteensä 30 ppv:tä. Nähdyistä ppv:eistä 15 oli WWE:n (yksi vähemmän kuin viime vuonna), 12 TNA:n (sama kuin viime vuonna) ja 3 ROHin.
- Vuoden aikana nähtiin 4 Hienoa ppv:tä, 7 Hyvää ppv:tä, 9 Ok:ta ppv:tä, 9 Kehnoa ppv:tä ja 1 Surkea ppv.
- Vuonna 2006 vastaavat luvut olivat 2 Hienoa ppv:tä, 8 Hyvää ppv:tä, 7 Ok:ta ppv:tä, 9 Kehnoa ppv:tä ja 3 Surkeaa ppv:tä. Vuonna 2007 nähtiin siis peräti enemmän Hienoja ppv:eitä, mutta vastaavasti toki yksi Hyvä ppv vähemmän kuin viime vuonna. Ok:ita ppv:eitä oli kaksi enemmän, Kehnoja ppv:eitä saman verran ja Surkeita ppv:eitä kaksi vähemmän. Suurin muutos oli siis oikeastaan ääripäissä: Surkeimpien tapahtumien määrä tippui kolmasosaan ja Hienojen ppv:eiden määrä kaksinkertaistui. Jälkimmäinen on toki täysin ROHin ansiota, koska neljästä hienosta kolme oli ROHin tapahtumai.

Vuoden 2007 ottelut luokiteltuna:

SURKEA (DUD-½): 8 ottelua 227:stä - 4 prosenttia
KEHNO (*-*½): 26 (11%)
OK (**-**½): 67 (30 %)
HYVÄ (***-***½): 97 (43 %)
HIENO (****-****½): 28 (12 %)
LOISTAVA (*****) 1 (0 %)

Viime vuoteen verrattuna taso pysyi hyvin samanlaisena. Kehnoja ja Surkeita oli hieman vähemmän kuin viime vuonna. Ok:ita, Hyviä, Hienoja ja Loistavia oli pikkuisen enemmän. Matemaattisesti matsipuolella voisi siis ajatella, että vuosi 2007 oli pieni tasonnosto vuodesta 2006, mutta ihan näin yksiselitteistä tämä ei toki ole.

Vuoden 15 parasta ottelua:

15. The Undertaker (c) vs. Batista - Last Man Standing Match for the World Heavyweight Championship - **** (WWE Backlash 2007)
14. KENTA & Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson & Takeshi Morishima (c) - **** (ROH Respect Is Earned 2007)
13. Triple H (c) vs. Randy Orton - Last Man Standing Match for the WWE Championship - **** (WWE No Mercy 2007)
12. Naomichi Marufuji vs. Nigel McGuinness vs. Claudio Castagnoli vs. Chris Hero - **** (ROH Man Up 2007)
11. John Cena (c) vs. Randy Orton - WWE Championship - **** (WWE SummerSlam 2007)
10. Christian Cage (c) vs. Samoa Joe - NWA World Heavyweight Championship - **** (TNA Destination X 2007)
9. Christian Cage vs. Samoa Joe - Special Enforcer: Matt Morgan - **** (TNA Bound For Glory 2007)
8. Randy Orton (c) vs. Shawn Michaels - WWE Championship - **** (WWE Survivor Series 2007)
7. John Cena (c) vs. Shawn Michaels vs. Edge vs. Randy Orton - WWE Championship - **** (WWE Backlash 2007)
6. Chris Harris vs. AJ Styles vs. Samoa Joe vs. Christian Cage vs. Kurt Angle - King of the Mountain Match for the TNA World Heavyweight Match - ****½ (TNA Slammiversary 2007)

5. James Storm vs. Chris Harris - Texas Death Match - ****½ (TNA Sacrifice 2007)
4. John Cena (c) vs. Umaga - Last Man Standing Match for the WWE Championship - ****½ (WWE Royal Rumble 2007)
3. John Cena (c) vs. Shawn Michaels - WWE Championship - ****½ (WWE WrestleMania 23)
2. Briscoe Brothers (c) vs. Kevin Steen & El Generico - Ladder War Match for the ROH Tag Team Championship - ****½ (ROH Man Up 2007)

..

1. Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson - ROH World Title Shot - ***** (ROH Driven 2007)

Myös huippuotteluita tarkastellessa täytyy todeta, että vuosi 2007 oli selvästi aliarvostettu. Tosin kokonaistarjontaa parantaa selvästi ROH, joka pystyi kolmessa ppv:ssään peräti kahdeksan ****-arvosanaan yltänyttä ottelua. Mutta ei tämä vuosi olisi ollut ilman ROHiakaan mikään katastrofi. Yhteensä nimittäin vuonna 2007 nähtoiin peräti 29 ****-arvosanaan yltänyttäottelua, mikä on kuusi enemmän kuin kahtena edellisenä vuotena, jolloin olin pitänyt 23:a ****-arvosanaan yltänyttä ottelua kovana suorituksena. Lisäksi tänä vuonna nähtiin yksi täydellinen *****-ottelu, kun vuonna 2006 niitä ei nähty yhtään (vuonna 2005 niitä oli kaksi).

Ero on kuitenkin tässäkin se, että todelliset huippuhetket ja aivan kirkkaimmat onnistumiset olivat selvästi vähemmässä kuin aiemmin (ROHia lukuun ottamatta). Vuonna 2006 MOTYC-tasoisia otteluita (vähintään ****½) oli vain kuusi, kun vuonna 2006 niitä oli 10 ja vuonna 2005 peräti 13. Tässä tultiin siis selvästi aikaisempia vuosia alemmas.

Koska vuonna 2007 nähtiin yksi *****-ottelu, vuoden parhaasta matsista ei ollut paljon epäselvyyttä. Se oli Bryan Danielsonin ja Nigel McGuinnessin täydellinen painiottelu ROHin toisesta ppv:stä. Danielsonin ja McGuinnessin suoritus oli sellainen, että jäin vain ihaillen seuraamaan sitä monttu auki. Tällaista puhdas paini on parhaimmillaan. Ei voi mitään, tämä oli kaikin puolin täydellinen painisuoritus, ja en olisi kaivannut siihen mitään lisää. Kolmen kärkeen ylti Danielsonin ja McGuinnessin suorituksen lisäksi myös toinen ROH-ottelu: Vuoden viimeisen ROH-ppv:n Main Event oli liki pitäen täydellinen joukkuetaistelu Briscoe Brothersien ja El Genericon ja Kevin Steenin välillä. Upea tikapuuottelu nousi yhdeksi kaikkien aikojen suosikkitikasotteluistani. Kolmanneksi ylsi sitten WWE:n ottelu, ja varsin ansaitusti vuoden paras WWE-matsi oli WrestleManian Main Event John Cenan ja Shawn Michaelsin välillä.

Kaikesta WWE-parjauksesta huolimatta vuoden huippuotteluista 7 painittiin WWE:ssä, 4 TNA:ssa ja 4 ROHissa. Parina viime vuotena WWE:llä on ollut huippuotteluita 9, eli hieman WWE:n osuus laski nyt ROHin mukaan tulon myötä. WWE:n sisäisessä vertailussa on varsin selvää, mikä brändi hallitsi tänä vuonna. Raw'n painijat vetivät 6 huippuottelua, Smackdownin painijat 1, ja ECW:ssä ei huippuotteluita nähty ollenkaan. Kiinnostavaa kyllä, kaikki WWE:n huippuottelut olivat mestaruusotteluita. Kuudessa oli panoksena WWE-mestaruus ja yhdessä WHW-vyö. Aikaisemmin TNA on puolestaan loistanut listalla X-Divarin otteluillaan (tosin jo viime vuonna niitä oli enää yksi), mutta tänä vuonna viidentoista kärkeen ei mahtunut yhtään X-Divisioonan ottelua. Sen sijaan TNA:n huippuotteluista kaksi käytiin päämestaruudesta: toinen oli King of the Mountain -ottelu ja toinen Samoa Joen ja Christian Cagen välinen matsi. Myös toinen Cagen ja Joen ottelu pääsi listalle. Vuoden paras TNA-ottelu oli kuitenkin James Stormin ja Chris Harrisin upea Texas Death Match. ROHin huippuotteluista yksikään ei ollut päämestaruusottelu, mutta yksi (eli paras) käytiin päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Sen lisäksi yksi ottelu oli joukkuemestaruusottelu, yksi oli Main Event -painijoiden joukkueottelu ja yksi yläkortin painijoiden nelinottelu.

Huippuottelupainijoita listatessa ykkösenä olivat - ehkä hieman yllättäen - John Cena ja Randy Orton. Molemmat painivat neljässä listalle pääsessä ottelussa. Kolmeen huippuotteluun ylsivät Nigel McGuinness (huippuottelu joka tapahtumassa), Shawn Michaels, Samoa Joe ja Christian Cage. Kaksi huippumatsia painivat Bryan Danielson ja Chris Harris.

Tähtiarvosanat:

Olen taas jokaisen ppv:n lopussa postannut aina, ketkä ovat mielestäni ansainneet kyseisen ppv:n kohdalla kolme, kaksi tai yhden tähden. Tässä kärkikymmenikkö tänä vuonna eniten tähtiä saaneista painijoista:

1. Shawn Michaels (WWE) - 18
2. Kurt Angle (TNA) - 13
3. Samoa Joe (TNA) - 12
4. Christian Cage (TNA) - 11
5. John Cena (WWE) - 10
6. AJ Styles (TNA) - 8
7. CM Punk (WWE) - 7
8. Triple H (WWE) - 6, Batista (WWE) - 6, Christopher Daniels (TNA) - 6, Kaz (TNA) - 6

Varsin tiukkaa on, eikä listalla ole samanlaisia eroja kuin ehkä joinain vuosina on tiettyjen painijoiden dominoidessa ollut. Selvän ykköspaikan tällä listalla ottaa silti Shawn Michaels - siitä huolimatta, että hän oli puolet vuodesta poissa kehästä loukkaantuneena! Sen jälkeen on tasaista, kun tämän vuoden "TNA:n voimakolmikko" Kurt Angle, Samoa Joe ja Christian Cage tulevat peräkkäin. Sitten on vuorossa kovaa työtä loukkaantumiseensa asti tehnyt John Cena, tänä vuonna TNA:ssa keskikorttiin tippunut AJ Styles ja ECW:n puolella parhaansa tehnyt CM Punk. Jaettu kahdeksas sija menee sitten Triple H:lle, Batistalle, Christopher Danielsille ja vuoden lopussa tähtiä kahmineelle Kazille.

Sitten samaan syssyyn koostetta kaikkien tähän asti läpi käytyjen vuosien yhteistilastoista:

Top 5 eniten vuosina 1983-2007 tähtiä saaneet painijat:

1. AJ Styles (WWA/TNA) - 217
2. Shawn Michaels (WWF/WWE) - 143
3. Chris Benoit (WCW/AAA/WWF/WWE) - 107
4. Ric Flair (JCP/AWA/WCW/WWF/WWE) - 94
5. Steve Austin (WCW/WWF/WWE) - 93

Tässä täytyy muistaa, että tilastoa tietenkin hieman vääristää se, että vuosina 2002-2004 TNA järjesti joka viikko ppv:n, minkä takia AJ Styles on tässä aivan omissa lukemissaan, koska Styles kannatteli ison osan tuosta ajasta TNA:ta lähes tulkoon yksin harteillaan. Stylesin jälkeen tulee tietenkin Michaels, joka on 80-luvulta lähtien tehnyt loistosuorituksia ppv:stä toiseen, vaikka olikin loukkaantumisen takia viitisen vuotta poissa kehästä. Chris Benoit'n tähdet on nyt saatu, mutta tällä hetkellä hän on vielä kovalla kehätyöskentelyllään kolmantena. Ric Flair ja Steve Austin pitävät toistaiseksi sijoja neljä ja viisi.

Top 5 eniten vuosina 1983-2007 huippuotteluita painineet painijat:

1. Shawn Michaels (WWF/WWE) - 29
2. Triple H (WCW/WWF/WWE) - 26
3. Bret Hart (WWF/WCW/WWA) - 23, Ric Flair (JCP/AWA/WCW/WWF/WWE) - 23
5. Chris Benoit (WCW/AAA/WWF/WWE) - 20, Steve Austin (WCW/WWF/WWE) - 20

Täällä tutut nimet ovat pitäneet kärkipaikkansa, eikä siihen merkittävää muutosta tässä kohdin ole tullut. Michaels oli ainut tästä porukasta, joka tänä vuonna kasvatti huippuotteluiden määrää tilastossaan useammalla ottelulla, Triple H:lle kertyi yksi matsi lisää.

Top 5 eniten vuosina 1983-2007 Main Event -otteluita painineet painijat:

1. Jeff Jarrett (AWA/WWF/WCW/WWA/TNA) - 68
2. Hulk Hogan (WWF/WCW/WWE) - 54
3. AJ Styles (WWA/TNA) - 53
4. The Undertaker (WCW/WWF/WWE) - 49
5. Sting (JCP/WCW/WWA/TNA) - 46

Siinä missä tähtiarvosanojen tilastossa TNA:n viikottaiset ppv:t vääristävät tilastoja AJ Stylesin hyväksi, tässä tilastot vääristyvät Jeff Jarrettin hyväksi. Koska Jarrettia buukattiin Main Eventiin TNA:n viikottaisissa ppv:eissä viikosta toiseen, hän on listan selvä ykkönen. Sen jälkeen tulevat Hulk Hogan, niin ikään TNA-vuosistaan hyötynyt AJ Styles, The Undertaker ja Sting. Ei suuria yllätyksiä tässä tilastossa.

Top 5 eniten vuosina 1983-2007 mestarina esiintyneet painijat:

1. Jeff Jarrett - 111 (WCCW Light Heavyweight, WWF Intercontinental, WCW US Heavyweight, NWA North American, WWF Tag Team, WWF European, WCW World Heavyweight, WWA World Heavyweight, NWA World Heavyweight)
2. AJ Styles - 70 (WWA International Cruiserweight, TNA X Division, NWA Tag Team, NWA World Heavyweight, TNA World Tag Team)
3. Steve Austin - 56 (WCW Television, WCW Tag Team, NWA Tag Team, WCW US Heavyweight, Million Dollar, WWF Tag Team, WWF Intercontinental, WWF World)
4. Triple H - 51 (WWE Intercontinental, WWF European, WWF World, WWF Tag Team, World Heavyweight)
4. Hulk Hogan - 51 (WWF World, WCW World Heavyweight, WWE Tag Team)

Kyseessä siis lukuja siitä, kuinka monta kertaa kukin painija on esiintynyt ppv:eissä jonain mestarina. TNA:n ykköskaksikko Jarrett & Styles dominoi edelleen. Sitten tulevat kolme kovaa: Austin, Triple H ja Hulk Hogan.

Top 10 eniten vuosina 1983-2007 ppv-otteluita painineet painijat:
1. Jeff Jarrett (AWA/WWF/WCW/WWA/TNA) - 153
2. AJ Styles (WWA/TNA) - 136
3. The Undertaker (WCW/WWF/WWE) - 133
4. Chris Harris (TNA) - 122
5. Triple H (WCW/WWF/WWE) - 119, BG James (WWF/WWA/TNA) - 119
7. Sting (JCP/WCW/WWA/TNA) - 117, James Storm (TNA) - 117
9. Chris Benoit (WCW/AAA/WWF/WWE) - 114, Booker T (WCW/WWF/WWE/TNA) - 114

Ja sitten hännänhuipuksi tämä lista, jota en ole koskaan aiemmin tainnut julkaista. Olen siis koko ajan kerännyt myös tilastoja kaikista otteluista, jotka olen tässä projektissa kaikkien vuosien aikana katsonut, ja pitänyt kirjaa myös painijakohtaisesti kaikista otteluista, mitkä olen keltäkin painijalta nähnyt. Ehkä joskus kun tätä projektia on jatkunut 20 vuotta tai jotain, teen näillä tilastoilla jotain ihmeitä. Nyt tyydyn toteamaan, että olen tämän saatanallisen pitkän ja yli 10 vuotta elämästäni vieneen projektin aikana katsonut kaikkein eniten Jeff Jarrettin otteluita. Seuraavana on AJ Styles, sitten Undertaker, sitten Chris Harris - ja top 5:een mahtuvat vielä Triple H ja BG James. Mitäpä tähän sen enempää sanomaan?

Koska menneiden vuosien voittajien listat ovat Awardseissa venyneet kilometrin mittaisiksi, joudun jakamaan "Vuoden 2007 parhaat" -palkinnot erilliseen viestiin, koska muuten yksittäisen viestin merkkimäärä on liian pitkä. Olen pahoillani. Perässä siis toinen viesti, jossa Awardsit.

[kenitys]

VUODEN 2007 PARHAAT JA HUONOIMMAT

VUODEN HUONOIMMAT

HUONOIN PAINIJA
Adam Jones (TNA)
Runners Up: 2. Hornswogle (WWE), 3. The Great Khali (WWE)
Hirveiden painijoiden lista sen kuin karttuu vuosi vuodelta. Jo toista vuotta putkeen The Great Khali oli mukana niin sanotuissa voittomähinöissä, mutta lopulta kuitenkin hän jäi tänä(kin) vuonna ilman palkintoa. Ottaen huomioon kuinka kova Great Khali -vihani näinä vuosina oli, olen hieman hämmentynyt siitä, etten ole päässyt tätä palkintoa hänelle vielä antamaan. Mutta ei voi mitään, kilpailu on kovaa. Tänä vuonna Great Khalin ohi ensinnäkin meni Hornswoggle, jonka painisuorituksista ei ole mitään hyvää sanottavaa. Khali sentään oli mukana useassa - hämmentävän useassa - varsin toimivassa ottelussa. Eivät ne toki Khalin ansiota olleet, mutta silti. Hornswogglekin oli silti pieni paha verrattuna NFL-pelaaja Adam "Pacman" Jonesiin, joka ei luultavasti osannut YHTÄÄN painiliikettä eikä myöskään SAANUT painia, mutta siitä huolimatta TNA teki hänestä joukkuemestarin ja buukkasi hänet vieläpä puolustamaan vyötään vuoden suurimpaan tapahtumaan - kunnes sitten kävi ilmi, että Jones ei todellakaan saanut nousta tuossa tapahtumassa kehään. Jones on sanan "epäpainija" täydellinen määritelmä, ja juuri siksi hän on vuoden huonoin painija.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Bugsy McGraw
1984 - Billy Graham
1985 - Big John Studd
1986 - Uncle Elmer
1987 - Haiti Kid
1988 - Jimmy Valiant
1989 - Zeus
1990 - El Gigante
1991 - Van Hammer
1992 - Nailz
1993 - Giant Gonzales
1994 - Dave Sullivan
1995 - Renegade
1996 - Loch Ness
1997 - Steve McMichael
1998 - The Warrior
1999 - Fabulous Moolah
2000 - Tank Abbott
2001 - Lana Star
2002 - Meatball
2003 - David Flair
2004 - Carmella
2005 - Jonathan Coachman
2006 - The Boogeyman

HUONOIN JOUKKUE
Voodoo Kin Mafia - BG & Kip James (TNA)
Runners Up: 2. Damaja & Basham (TNA), 3. Sgt. Slaughter & Jimmy Snuka (WWE)
Huh huh, kolmas vuosi putkeen, kun BG James voittaa tämän palkinnon. Se tuntuu jopa hieman epäreilulta, koska ei BG James nyt niin huono joukkuepainija todellakaan ole. Tämä James-kaksikon uudelleenparitus TNA:ssa sattui vain juuri niille vuosille, kun muuten joukkuepainissa ei ollut erityisemmin mitään kamottavia parivaljakoita tarjolla, jolloin Voodoo Kin Mafian kaltainen onneton räpellys erottui huonolla tavalla edukseen. Lisäksi on todettava, että Voodoo Kin Mafian sovinistinen juonikuvio Christy Hemmen kanssa oli kyllä ihan hirvittävää roskaa ja tuotti kiistatta vuoden huonoimmat joukkueottelut. Yhtään hyvää painisuoritusta ei BG Jamesilta ja Kip Jamesilta nähty, joten ovat he palkintonsa ansainneet. Toivottavasti ensi vuosi ei ole enää VKM:n vuosi. Kunniamaininnat VKM-feudin aikana TNA:han päätyneille entisille Basham-veljeksille puuduttavuudesta ja Sgt. Slaughterin sekä Jimmy Snukan yhden illan joukkueelle ihan vain siitä, että näiden kahden ei todellakaan olisi pitänyt vuonna 2007 olla enää joukkuemestaruusottelussa.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Bugsy McGraw & Rufus R. Jones
1984 - The Zambuie Express (Elijah Akeem & Kareem Muhammad)
1985 - Miss Atlanta Lively & Jimmy Valiant
1986 - Kernodle Brothers (Don & Rocky)
1987 - Bolsheviks (Nikolai Volkoff & Boris Zhukov)
1988 - Stud Stable (Jimmy Golden & Robert Fuller)
1989 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1990 - Sting & RoboCop
1991 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1992 - Natural Disasters (Earthquake & Typhoon)
1993 - Colossal Kongs (Awesome & King)
1994 - Doink & Dink The Clown
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)
1996 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1997 - The Godwinns (Henry O. & Phineas I.)
1998 - Disciples of Apocalypse (Skull & 8-Ball)
1999 - Da Baldies (Angel & DeVito & Vito & News)
2000 - Harris Brothers/Harris Boys (Don & Ron)
2001 - KroniK (Brian Adams & Bryan Clark)
2002 - Harris Boys (Don & Ron)
2003 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
2004 - Insane Clown Posse (Violent J & Shaggy 2 Dope)
2005 - 3 Live Kru (BG James & Konnan)
2006 - James Gang/Voodoo Kin Mafia (BG & Kip James)

HUONOIN PPV
WWE Unforgiven
Runners Up: 2. WWE Vengeance: Night of Champions, 3. TNA Against All Odds
Syyskuun Unforgiven oli tietyllä tavalla tämän koosteviestin alussa käsittelemäni WWE:n surkean ajanjakson huipentama. Juuri tuon jälkeen suunta alkoi kääntyä, ja tapahtumien laatu parani, mutta vuoden Unforgivenissä kaikki oli pielessä. Iso osa rosterista oli loukkaantuneena, minkä lisäksi steroidiskandaali oli pannut vielä kymmenen painijaa sivuun juuri ennen tapahtumaa. Lopputuloksena oli toinen toistaan ankeampia otteluita ja lopulta tapahtuman "huipentumana" The Undertakerin paluu - Mark vitun Henryä vastaan. Apua. Mestaruusotteluihin keskittynyt Vengeance ja TNA:n Against All Odds eivät olleet mainittavasti parempia.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1985 - WWF The Wrestling Classic
1986 - WWF WrestleMania 2
1987 - WWF Survivor Series
1988 - AWA SuperClash III
1989 - WWF SummerSlam
1990 - WWF SummerSlam
1991 - UWF Beach Brawl
1992 - WCW Halloween Havoc
1993 - WCW Battlebowl
1994 - WCW Starrcade
1995 - WCW Uncensored
1996 - WCW Uncensored
1997 - WWF Survivor Series
1998 - WCW Fall Brawl
1999 - Heroes of Wrestling
2000 - WCW Slamboree
2001 - WOW Unleashed
2002 - WWA The Inception
2003 - NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #46
2004 - NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #79
2005 - TNA Destination X
2006 - WWL 6:05 The Reunion

HUONOIN GIMMICK
Black Reign (TNA)
Runners Up: 2. Kip James (TNA), 3. Christopher Daniels (TNA)
Lähellä oli, ettei Kip James olisi voittanut tätä palkintoa toista vuotta putkeen. Kip Jamesin misogyninen FACE-hahmo oli nimittäin aivan kammottavaa paskaa ja todella merkittävä osoitus siitä, että showpainikulttuuri on reilussa kymmenessä vuodessa kehittynyt merkittävästi parempaan suuntaan. Vielä vuonna 2007 naisia esineellistänyt ja naisten tasa-arvopyrkimyksiä vastustanut röyhkeä juntti oli yleisön suuri suosikki. Hyi helkkari. Ja kuten olen jo todennut (ja kuten vielä tulen toteamaan), koko Voodoo Kin Mafian ja Christy Hemmen feud oli kamalaa paskaa. Myös hyvä vaihtoehto tämän palkinnon voittajaksi oli Christopher Daniels, joka alkoi yhtäkkiä ilmestyä paikalle Sting-naamarissa ja imitoida muutenkin Stingiä, mutta lopulta hänen käytökselleen ja Sting-kytköksille ei saatu mitään järkevää selitystä, ja kun Sting ja Daniels vihdoin kohtasivat toisensa Slammiversaryssa, koko kuvio unohdettiin saman tien. Argh. Silti näitäkin asioita pahempi oli Black Reign. Dustin Rhodes, jonka tiedämme parhaimmillaan suorastaan erinomaiseksi konkaripainijaksi, oli tässä vaiheessa elämäänsä aikamoisessa aallonpohjassa, ja TNA päätti hyödyntää sitä tuomalla hänet kehään kamottavana "Goldust"-kopiona, eli Black Reigninä. Sadistinen, rottaa mukanaan kantava ja erikoista asetta hyväkseen käyttävä Black Reign oli kaikin puolin surullinen näky, ja en ikinä anna anteeksi sitä, että Black Reignin saapuminen TNA:han tuhosi Chris Harrisin pushin.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Charlie Brown
1984 - Billy Graham
1985 - Miss Atlanta Lively
1986 - Adrian Adonis
1987 - Ken Patera
1988 - Colonel DeBeers
1989 - Bushwhackers
1990 - Black Scorpion
1991 - Oz
1992 - Super Invader
1993 - The Shockmaster
1994 - Fake Undertaker
1995 - The Butcher / The Man With No Name / Zodiac
1996 - The Executioner
1997 - Rockabilly
1998 - Scott Hall
1999 - nWo B-Team
2000 - Naked Mideon
2001 - Perry Saturn
2002 - The Johnsons
2003 - Disgraceland
2004 - Heidenreich
2005 - Kerwin White
2006 - Voodoo Kin Mafia

HUONOIN FEUD
Voodoo Kin Mafia vs. Christy Hemme (TNA)
Runners Up: 2. Batista vs. The Great Khali (WWE), 3. Black Reign vs. Chris Harris (TNA)
Niin, kuten jo tuli pariin otteeseen todettua, Voodoo Kin Mafian ja Christy Hemmen feud oli ylivoimaisesti kamalinta paskaa, mitä amerikkalaisten mainstream-promootioiden tapahtumissa katsojille tarjottiin. Kaikkein pahinta oli se, että tämä Christy Hemmen tasa-arvopyrkimyksistä alkunsa saanut feud kesti jumalauta YLI PUOLI VUOTTA, ja sinä aikana tämä kuvio EI EDENNYT YHTÄÄN MIHINKÄÄN. Kuukaudesta toiseen kamalaa seksisistä paskaa ja surkeita otteluita. En kestä. Ensimmäinen kunniamaininta Batistan ja The Great Khalin feudille, joka oli oikein malliesimerkki kahden kykenemättömän pökkelön yhdentekevän ankeasta feudista. Toinen kunniamaininta feudille, joka tuhosi Chris Harrisin uran TNA:ssa.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1985 - Big John Studd vs. André The Giant
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T
1987 - King Kong Bundy vs. Hillbilly Jim
1988 - Honky Tonk Man vs. Brutus Beefcake
1989 - Hulk Hogan vs. Zeus
1990 - Sting vs. Black Scorpion
1991 - Sgt. Slaughter vs. Hulk Hogan
1992 - Nailz vs. Big Bossman
1993 - Giant Gonzales vs. The Undertaker
1994 - Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan
1995 - Hulk Hogan vs. Dungeon of Doom
1996 - Big Bubba vs. John Tenta
1997 - Steve McMichael vs. Jeff Jarrett
1998 - nWo Hollywood vs. nWo Wolfpack
1999 - Ric Flair vs. Roddy Piper
2000 - Vampiro vs. Sting
2001 - Undertaker vs. Diamond Dallas Page
2002 - Triple H vs. Kane
2003 - World Heavyweight Championship Feuds
2004 - Erik Watts vs. Goldielocks
2005 - 3 Live Kru vs. The Outlaw
2006 - The Undertaker vs. The Great Khali

HUONOIN OTTELU
The Great Khali vs. Hornswoggle @ Survivor Series (WWE)
Runners Up: 2. Candice Michelle vs. Melina, Pudding Match (WWE), 3. James Storm vs. Chris Harris, Steel Cage Blindfold Match (TNA)
Tässä kategoriassa kunniamaininnan saaneet ottelut olivat asemassaan ennen kaikkea stipulaationsa vuoksi. James Stormin ja Chris Harrisin teräshäkin sisällä käyty Blindfold-ottelu oli niin uskomatonta typeryyttä, etten enää ikinä halua ajatella sitä. On ihan uskomatonta, että nämä kaksi painivat myös vuoden parhaan TNA-ottelun, mutta he todellakin painivat myös vuoden huonoimman TNA-ottelun. Hieno suoritus. Ja täysin Vince Russon ansiota. Sen sijaan en tiedä, keitä kaikkia saa kiittää siitä, että vielä herran vuonna 2007 meille tarjottiin WWE:ssä naisten mestarin kohtaaminen ykköshaastajansa kanssa VANUKASOTTELUSSA. Vanukas. Ottelussa. En sano enempää. Silti näitäkin kahta kohtaamista kamalampi matsi oli Survivor Seriesin The Great Khali vs. Hornswoggle, joka oli täydellinen esimerkki siitä, mitä showpainin ei millään tavalla pitäisi olla.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - The Assassins vs. Bugsy McGraw & Rufus R. Jones @ Starrcade
1984 - Wahoo McDaniel vs. Billy Graham @ Starrcade
1985 - King Kong Bundy vs. S.D. Jones @ WrestleMania
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T - Boxing Match @ WrestleMania 2
1987 - King Kong Bundy & Little Tokyo & Lord Littlebrook vs. Hillbilly Jim & Little Beaver & Haiti Kid @ WrestleMania III
1988 - 9 Woman Street Fight Lingerie Battle Royal @ SuperClash III
1989 - Bobby Heenan vs. Red Rooster @ WrestleMania V
1990 - Moondog Rex vs. Junkyard Dog @ Halloween Havoc
1991 - Sid Vicious vs. El Gigante - Stretcher Match @ SuperBrawl
1992 - El Gigante vs. Big Van Vader @ Japan Supershow
1993 - The Shockmaster vs. Awesome Kong @ Starrcade
1994 - The Royal Family vs. Clowns R Us @ Survivor Series
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)
1996 - The Alliance To End Hulkamania (Ric Flair & Arn Anderson & The Taskmaster & Lex Luger & Meng & The Barbarian & Z-Gangsta & The Ultimate Solution) vs. Randy Savage & Hulk Hogan - Doomsday Cage Match @ Uncensored
1997 - Hollywood Hogan vs. Roddy Piper - Steel Cage Match @ Halloween Havoc
1998 - Team WCW (Diamond Dallas Page & Roddy Piper & The Warrior) vs. Team Hollywood (Bret Hart & Stevie Ray & Hollywood Hogan) vs. Team Wolfpack (Sting & Lex Luger & Kevin Nash) - War Games Match @ Fall Brawl
1999 - Iron Sheik & Nikolai Volkoff vs. Luke & Butch @ Heroes of Wrestling
2000 - Pat Patterson vs. Gerald Brisco - Hardcore Evening Gown Match @ King of the Ring
2001 - Scott Steiner vs. Jeff Jarrett vs. Sid Vicious vs. Animal @ Sin
2002 - Queen B vs. Violet vs. Adara James vs. Sharon A. Wad - Skin To Win Match @ The Inception
2003 - Jeff Jarrett vs. Dusty Rhodes - Fan's Revenge Match @ NWA Total Nonstop Action Weekly PPV #71
2004 - Christy Hemme vs. Carmella - Lingerie Pillow Fight Match @ Taboo Tuesday
2005 - Theodore Long vs. Eric Bischoff @ Survivor Series
2006 - Kamala vs. Jake Roberts @ 6:05 The Reunion

HOPEAKATEGORIAN PALKINNOT

PARAS TEKNIIKKAPAINIJA
Bryan Danielson (ROH)
Runners Up: 2. Nigel McGuinness (ROH), 3. Kurt Angle (TNA)
Näin koitti vuosi, kun Chris Benoit ei enää ollut mukana kolmen kärjessä vuoden tekniikkapainijaa valitessa - ymmärrettävistä syistä. Myöskään viimeisen kuuden vuoden aikana viidesti tämän palkinnon voittanut Kurt Angle ei tällä kertaa päässyt juhlimaan, vaan sijoittui minun listallani kolmanneksi. Ohitse ajavat ROHin nuorukaiskaksikko Nigel McGuinness ja Bryan Danielson, joista jälkimmäinen oli jo tässä vaiheessa urallaan liki pitäen täydellinen tekniikkapainija. ROHin tapahtumien määrä oli vielä vuonna 2007 sen verran vähäistä, ja Danielson ei ollut firmassa kiistattomassa ykkösroolissa, minkä vuoksi Danielson ei vielä tänä vuonna kilpaillut paikasta vuoden painijana. Vuoden tekniikkapainija hän kuitenkin kiistatta oli. Aivan mieletön suorittaja.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Ric Flair
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Ricky Steamboat
1988 - Dynamite Kid
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Bret Hart
1992 - Ricky Steamboat
1993 - Bret Hart
1994 - Ricky Steamboat
1995 - Bret Hart
1996 - Dean Malenko
1997 - Eddie Guerrero
1998 - Chris Benoit
1999 - Chris Benoit
2000 - Chris Benoit
2001 - Kurt Angle
2002 - Kurt Angle
2003 - Kurt Angle
2004 - Chris Benoit
2005 - Kurt Angle
2006 - Kurt Angle

PARAS CRUISERWEIGHT
Alex Shelley (TNA)
Runners Up: 2. Chris Sabin (TNA), 3. Jay Lethal (TNA)
Tämän palkinnon (joka siis aikaisemmin tässä projektissani oli 'Best Flying Wrestler', mutta muutin sen sittemmin tähän muotoon) voittajaa oli yllättävän vaikea valita tänä vuonna, koska yhtään ylivoimaista huippunimeä ei itselläni tässä noussut mieleen. X-Divisioona oli jälleen täynnä loistavia suorittajia, mutta silti vähän sellainen tietynlainen yllätyksettömyys ja suorituksenmakuisuus vaivasi koko vuoden ajan X-Divarin toimintaa. WWE puolestaan päätti vuoden 2007 aikana tuhota lopullisesti Cruiserweight-divisioonansa lopullisesti ja luovuttaa mestaruuden viimeiseksi Hornswogglelle ennen kuin koko mestaruus kuopattiin, joten en aio puhua siitä tässä yhteydessä enempää. Yhtä kaikki, Alex Shelley oli lopulta kaikkein loistavin kokonaispaketti TNA:ssa, ja vaikka hänen loistavuutensa nousi erityisesti esille Motor City Machine Gunsissa, minulle Shelley oli aina tuon joukkueen ykköstähti. Siksi Sabin jää tässä kakkoseksi - varsinkin kun hänen X-Divarin mestaruuskautensa vuoden 2007 alkupuoliskon ajan ei ollut mitenkään tajunnanräjäyttävä. Kunniamaininta myös upean hahmon ansiosta Jay Lethalille.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Ricky Steamboat
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Dynamite Kid
1986 - Hector Guerrero
1987 - Jumping Bomb Angels
1988 - Bobby Fulton
1989 - Flyin' Brian
1990 - Bobby Eaton
1991 - Flyin' Brian
1992 - Flyin' Brian
1993 - 2 Cold Scorpio
1994 - 1-2-3 Kid
1995 - Flyin' Brian
1996 - Rey Mysterio Jr.
1997 - Ultimate / Ultimo Dragon
1998 - Juventud Guerrera
1999 - Rob Van Dam
2000 - Kid Kash
2001 - Jeff Hardy
2002 - AJ Styles
2003 - Christopher Daniels
2004 - AJ Styles
2005 - AJ Styles
2006 - Gregory Helms

PARAS HEAVYWEIGHT
Samoa Joe (TNA)
Runners Up: 2. Takeshi Morishima (ROH), 3. Umaga (WWE)
Tässäkin kategoriassa palkinnon nimitys on muuttunut siis kertaalleen. Aikaisemmin palkitsin parhaan brawlerin, mutta vuodesta 2005 eteenpäin olen palkinnut parhaan heavyweightin. Tänä vuonna voittaja oli sama kuin kahtena edellisenä: Samoa Joe oli edelleen TNA:ssa ylivoimainen, vaikka tämä vuosi ei hänelle ihan samanlaista tykitystä ollutkaan kuin kaksi edellistä. Suurin ongelma oli oikeastaan se, että tänä vuonna Joen olisi ehdottomasti pitänyt nousta TNA:n päämestariksi, mutta TNA venytti tätä rakentelua liian pitkälle, ja se alkoi tuhota Joen momentumia. Sääli. Silti Joe oli mukana isossa osassa TNA:n vuoden parhaita otteluita. Nettikansan suursuosikki, ROHin päämestarina koko vuoden ajan toiminut Takeshi Morishima jäi omalla listallani kakkoseksi stiffistä meiningistään huolimatta, ja kolmanneksi ylsi hyvää mähinää WWE:ssä tarjoillut Umaga.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Roddy Piper
1984 - Ole Anderson
1985 - Dusty Rhodes
1986 - Terry Funk
1987 - Dusty Rhodes
1988 - Bam Bam Bigelow
1989 - Arn Anderson
1990 - Arn Anderson
1991 - Arn Anderson
1992 - Big Van Vader
1993 - Big Van Vader
1994 - Cactus Jack
1995 - Vader
1996 - Mankind
1997 - Mankind/Dude Love
1998 - Mankind/Dude Love/Cactus Jack
1999 - Mike Awesome
2000 - Cactus Jack/Mick Foley
2001 - Kane
2002 - Brock Lesnar
2003 - Brock Lesnar
2004 - Monty Brown
2005 - Samoa Joe
2006 - Samoa Joe

PARAS SELOSTAJA
JBL (WWE)
Runners Up: 2. Joey Styles (WWE), 3. Mike Tenay (TNA)
JBL saattaa olla yksi painibisneksen suurimmista paskiaisista, mutta color commentatorina hän oli parhaimmillaan aivan timanttinen. Muistan, että fanitin vuosien 2006-2007 aikana JBL:ää todella paljon Smackdownin selostamossa, ja kieltämättä Bradshaw teki tapahtumasta toiseen pirun kovaa työtä ppv:issä. Siksi onkin sääli, että vuonna 2008 hän palaisi jälleen painikehään. Erityinen kunniamaininta JBL:lle pitää antaa No Way Outista, jossa Michael Cole menetti äänensä kesken tapahtuman ja JBL joutui yksin selostamaan show'n loppuun. Kunniamaininnat WWE:n lahjakkaimmalle selostajalle Joey Stylesille ja TNA:n takuuvarmalle äänelle Mike Tenaylle.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Gordon Solie
1984 - Gordon Solie
1985 - Gorilla Monsoon
1986 - Jesse Ventura
1987 - Jim Ross
1988 - Jesse Ventura
1989 - Jim Ross
1990 - Jesse Ventura
1991 - Jim Ross
1992 - Bobby Heenan
1993 - Bobby Heenan
1994 - Bobby Heenan
1995 - Jim Ross
1996 - Bobby Heenan
1997 - Joey Styles
1998 - Bobby Heenan
1999 - Joey Styles
2000 - Jim Ross
2001 - Paul Heyman
2002 - Jim Ross
2003 - Mike Tenay
2004 - Mike Tenay
2005 - Joey Styles
2006 - Joey Styles

PARAS MANAGERI
Larry Sweeney (ROH)
Runners Up: 2. Jackie Moore (TNA), 3. Ms. Brooks (TNA)
Vuosi 2007 ei ollut erityisen vahva managerointimielessä sen enempää WWE:ssä kuin TNA:ssakaan. WWE:ssä hyvät tai merkittävät managerit loistivat poissaolollaan, TNA:ssa mieleen jäivät lähinnä Jackie Moore ja Ms. Brooks. Jälkimmäinen ei missään vaiheessa ollut mitenkään erityisen hyvä manageri, mutta hän oli paljon esillä ja hoiti kyllä sinänsä paikkansa ihan kohtuullisesti. Jackie Moore oli parempi painija kuin manageri, mutta sopi ihan hyvin James Stormin pariksi. Ehdottomasti vuoden paras manageri oli kuitenkin ROHin Sweet 'n' Sour Inc. -stablea hallinnut ylimielinen, lipevä ja röyhkeä Larry Sweeney. Sweeney promotti upeasti ja veti roolinsa aivan täydellisesti. Upea manageri.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - James Mitchell
2006 - Konnan

PARAS DEBYTANTTI
Erick Stevens (ROH)
Runners Up: 2. Beth Phoenix (WWE), 3. Awesome Kong (TNA)
Vuodesta 2005 lähtien olen käyttänyt tämän palkinnon kriteerinä siis sitä, että voittajaksi kelpaavat ne painijat, jotka tekivät tämän vuoden aikana debyyttinsä ppv-tapahtumia järjestävässä promootiossa. En siis kelpuuttanut tähän mitään ROH-konkareita, jotka sattuivat nyt vain painimaan uransa ensimmäisen ppv-ottelun, koska ROH ei ole aiemmin järjestänyt ppv:eitä. Sen sijaan Erick Stevens debytoi tämän vuoden aikana ROHissa, nousi merkittäväksi tekijäksi Resilience vs. No Remorse Corps -kuviossa ja osoitti kehässä olevansa erittäin lahjakas iso mies. Näillä kriteereillä hän oli ehdottomasti vuoden paras debytantti, vaikka WWE:ssä ppv-debyyttinsä tehnyt Beth Phoenix ja TNA:han saapunut Awesome Kong tarjosivat hyvän haasteen.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1984 - Keith Larson
1985 - Scott Hall
1986 - Big Bubba
1987 - Bam Bam Bigelow
1988 - Diamond Dallas Page
1989 - Theodore R. Long
1990 - Alexandra York
1991 - Johnny B. Badd
1992 - Erik Watts
1993 - Keith Cole
1994 - Alex Wright
1995 - The Giant
1996 - Rocky Maivia
1997 - Bill Goldberg
1998 - Sable
1999 - Kurt Angle
2000 - Sean O'Haire
2001 - Drew Carey
2002 - Maven
2003 - Trinity
2004 - Mikey Batts
2005 - Samoa Joe
2006 - Homicide

PARAS PROMOTTAJA
Randy Orton (WWE)
Runners Up: 2. Christian Cage (TNA), 3. John Cena (WWE)
Tämä saattaa olla yllätysvalinta monen mielestä, mutta minä nautin Randy Ortonin promoista todella paljon koko vuoden ajan. Orton oli aivan erinomainen heel-roolissaan, ja erityisesti kun Orton pääsi taas mikrofonissa vauhtiin alettuaan teloa legendoja sairastuvalle, Orton osoitti olevansa kaiken suitsutuksen arvoinen. Myös päämestarina loppuvuoden ajan Orton hoiti mikkihommat erinomaisesti ja oli aivan kiistatta WWE:n ykkösheel. Hyvin lähelle Ortonin haastajaksi nousee kuitenkin TNA:ssa upeita ja hetkittäin sopivan koomisia promoja tarjonnut Christian Cage. Ja kyllä vain, myös John Cena teki vuonna 2007 loistavaa promotustyöskentelyä.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Ric Flair
1984 - Dusty Rhodes
1985 - Randy Savage
1986 - Roddy Piper
1987 - Bobby Heenan
1988 - Randy Savage
1989 - Terry Funk
1990 - Ted DiBiase
1991 - Jake Roberts
1992 - Ric Flair
1993 - Jerry Lawler
1994 - Ric Flair
1995 - Randy Savage
1996 - Steve Austin
1997 - Steve Austin
1998 - Chris Jericho
1999 - Triple H
2000 - Chris Jericho
2001 - Steve Austin
2002 - Paul Heyman
2003 - Chris Jericho
2004 - JBL
2005 - Shawn Michaels
2006 - Kurt Angle

PARAS COMEBACK
Chris Jericho (WWE)
Runners Up: 2. Edge (WWE), 3. Triple X (TNA)
SAVE_US.Y2J. Ei tästä ole kahta sanaa. Vaikka loukkaantumisten täyteisenä vuonna WWE:ssä nähtiin iso kasa comebackeja, mikään loukkaantumiselta paluu ei ollut lähelläkään Chris Jerichon yli kahden vuoden mittaisen painitauon päättymistä. Plus että se paluupromo Raw'ssa on todellista kultaa. Kunniamaininta Edgen yllättävälle ilmestymiselle Survivor Seriesin Hell In A Cell -otteluun ja Triple X:n uudelleenmuodostumiseen Victory Road -tapahtumassa.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - Matt Hardy
2006 - Rob Van Dam

PARAS TURN
Kurt Angle (TNA)
Runners Up: 2. Kaz (TNA), 3. Jeff Jarrett (TNA)
Face-turn nosti Ravenin poppoossa alakortin jobberiksi jumittuneen Kazin yhdeksi TNA:n loppuvuoden kuumimmaksi painijaksi, ja samoin hämmentävän onnistunut face-turn teki vuosien ajan koko TNA-yleisön vihaamasta Jeff Jarrettista sympaattisen hyviksen (kunnes vaimon kuoleman takia Jarrett katosi ruudusta kokonaan). Silti nämä turnit häviävät pikkuhiljaa vuoden aikana tapahtuneelle Kurt Anglen heel-käännökselle. Vaikka Angle toimikin ensimmäisten TNA-kuukausien aikana facen roolissa, todellisesti hän puhkesi TNA:ssa kukkaan siinä vaiheessa, kun pääsi vetämään omahyväisen heel-mestarin roolia. Siinä Angle oli parhaimmillaan.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - Eddie Guerrero
2006 - Chavo Guerrero

PARAS FINISHER
Kaz (TNA)
Runners Up: 2. Nigel McGuinness (ROH), 3. Jay Lethal (TNA)
Kuten jo totesin, Kaz nousi loppuvuoden aikana yhdeksi TNA:n kuumimmista nimistä (ja ikävä kyllä TNA ei osannut sitten vuoden 2008 aikana käyttää tuota nostetta oikein, mutta palataan siihen aikanaan). Syitä oli useita, ja yksi oli ehdottomasti Kazarianin upea Flux Capacitor -liike yläköydeltä. Ei ehkä kaikkein uskottavimpia, mutta ehdottomasti yksi kaikkein näyttävimmistä liikkeistä. Kunniamaininnat Nigel McGuinnessin tappaville Lariateille ja Jay Lethalin Top-Rope Elbow Dropille, joka oli melkein yhtä kaunis kuin itsensä Macho Manin suorittama.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - Samoa Joe
2006 - Homicide

PARAS GIMMICK
Jay Lethal (TNA)
Runners Up: 2. El Generico (ROH), 3. John Morrison (WWE)
Jostain syystä Santino Marella voitti tämän palkinnon heti debyyttivuonnaan Wrestling Observer Newsletterin äänestyksessä, vaikka minun silmiini Marellan debyyttivuoden "katsomosta ponnistanut underdog-italialaisfani" oli todella tylsä ja mitäänsanomaton hahmo. Sen sijaan vuosi 2007 oli täydellinen Jay Lethalille. Viime vuonna Lethal debytoi TNA:n X-Divisioonassa ja vakuutti näyttävillä otteillaan, mutta kummempaa hahmoa hänellä ei ollut. Vuonna 2007 Lethal alkoi matkia "Macho Man" Randy Savagea, ja tämä uudelleensyntynyt "Black Machismo" olikin koko vuoden ajan ehdottomasti X-Divisioonan yksi suurimmista valopilkuista, jonka sympaattinen meininki piti koko Divarin mestaruuskuvioita pystyssä. Kunniamaininnat ROHin geneeriselle luchadorelle El Genericolle, joka oli jostain syystä lyöttäytynyt yhteen ilkeän Kevin Steenin kanssa, ja rock-tähdeksi muuntautuneelle John Morrisonille.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Harley Race
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Ric Flair
1986 - Jake Roberts
1987 - Honky Tonk Man
1988 - Ted DiBiase
1989 - The Great Muta
1990 - Rick Martel
1991 - The Undertaker
1992 - Cactus Jack
1993 - Razor Ramon
1994 - Bob Backlund
1995 - Goldust
1996 - nWo
1997 - D-Generation X
1998 - Al Snow
1999 - Chris Jericho
2000 - Kurt Angle
2001 - The Hurricane
2002 - Matt Hardy
2003 - FBI
2004 - JBL
2005 - Muhammad Hassan
2006 - LAX

PARAS HEEL
Christian Cage (TNA)
Runners Up: 2. Randy Orton (WWE), 3. Kurt Angle (TNA)
Tämä oli kova heel-vuosi: TNA:n Christian Cage ja Kurt Angle sekä WWE:n Randy Orton olivat kaikki aivan erinomaisia heelejä, jotka hallitsivat Main Event -kuvioita koko vuoden ajan ja keräsivät yleisöltä todella paljon vihaa niskaansa. Loistavaa suorittamista koko porukalta, mutta lopulta Angle jää kolmanneksi, koska ei ollut kuitenkaan heelinä koko vuotta. Ortonin ja Cagen vääntö on sen sijaan vielä tiukempi, mutta valitsen voittajaksi kuitenkin Cagen, joka oli aivan kiistatta koko uransa huipulla tässä vaiheessa, kun sai loistaa TNA:n Main Event -kuvioissa ja vetää heel-rooliaan niin hyvin kuin ikinä osasi.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - JBL
2006 - Edge

PARAS FACE
Shawn Michaels (WWE)
Runners Up: 2. Jeff Hardy (WWE), 3. Nigel McGuinness (ROH)
Shawn Michaels oli tänä vuonna ultimaattinen face. Kukaan muu ei kerännyt yleisöltä niin suuria suosionosoituksia ja kenenkään muun voittoa yleisö tuskin toivoi yhtä kovaa kuin Michaelsin, joka tavoitteli useita kertoja vuoden aikana WWE:n päämestaruutta - onnistumatta siinä kertaakaan. Lisäksi Michaelsilla oli vuoden aikana täydellinen face-tarina, kun Randy Orton näytti hetkellisesti lopettavan hänen koko uransa potkulla päähän, mutta sitten Michaels toipui tuosta iskusta, teki paluunsa ja pääsi kostamaan Ortonille. Vuoden sympaattisin face oli ehdottomasti Jeff Hardy, josta kehkeytyi vuoden 2007 aikana suurempi yleisönsuosikki kuin kertaakaan urallaan. ROHissa ylivoimainen ykkönen oli Nigel McGuinness, jonka nousua päämestariksi toivoivat kaikki.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - AJ Styles
2006 - Rob Van Dam

KEHITTYNEIN
Tomko (TNA)
Runners Up: 2. MVP (WWE), 3. The Miz (WWE)
Ehkä hieman yllättäenkin en anna tätä palkintoa MVP:lle, joka kiistatta kyllä kehittyi vuoden aikana "ihan ok:sta" midcard-heelistä yhdeksi koko WWE:n yläkortin kiinnostavimmista painijoista. Kunniamaininnan on ansainnut myös The Miz, jonka kehityskulku alkoi loppuvuodesta 2007. Tuolloin Mike Mizanin onnistui ensimmäistä kertaa olemaan jotain muuta kuin tekopirteä huutelija, ja loppuvuoden aikana hän osoitti merkittävää kehitystä sekä kykyä vetää heel-roolia erittäin hyvin. Silti jopa MVP:n kehitys jää kakkoseksi Tomkolle, joka oli WWE:ssä ollut kaikin puolin turha ja mitäänsanomaton mörssäri. Kun hän saapui TNA:han, harva uskalsi odottaa mitään, mutta Tomkosta kuoriutuikin hämmentävän viihdyttäviä matseja vetävä ja todella rajuja bumpeja ottava erittäin toimiva brawleri, jonka paritus AJ Stylesin kanssa toimi suorastaan erinomaisesti. Hienoa, Tomko!

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1984 - Dick Slater
1985 - Bob Orton
1986 - Nikita Koloff
1987 - Ron Garvin
1988 - Lex Luger
1989 - Rick Steiner
1990 - Scott Steiner
1991 - The Undertaker
1992 - Dustin Rhodes
1993 - Tatanka
1994 - Johnny B. Badd
1995 - Johnny B. Badd
1996 - Diamond Dallas Page
1997 - Hunter Hearst Helmsley/HHH
1998 - Rocky Maivia/The Rock
1999 - Shane McMahon
2000 - Jeff Jarrett
2001 - Test
2002 - Goldust
2003 - John Cena
2004 - Randy Orton
2005 - Bobby Roode
2006 - Hernandez

ALIARVOSTETUIN & YLIARVOSTETUIN
AJ Styles (TNA) & The Great Khali (WWE)
Runners Up: 2. Christopher Daniels (TNA) & Adam Jones (TNA), 3. WWE:n Cruiserweight-divisioona (WWE) & Kevin Nash (TNA)
Tämä on palkintopari, jossa toistuvat samat voittajat harvinaisen usein. Ricky Steamboat, Owen Hart ja Brian Pillman ovat olleet kolme kertaa aliarvostetuimpia, Hulk Hogan kolme kertaa yliarvostetuin, Undertaker ja Jeff Jarrett kahdesti yliarvostetuimpia. Ja nyt myös The Great Khali pääsee kunniakkaaseen porukkaan, kun hän voittaa vuoden yliarvostetuimman painijan palkinnon toista kertaa putkeen. Tässä voittajasta ei ollut minkäänlaista epäselvyyttä: Khali pyöri lähes koko vuoden ajan päämestaruuskuvioissa (ensin WWE, sitten WHW) ja paini hämmentävän monessa Main Event -ottelussa, vaikka hänellä ei olisi taitojensa puolesta olisi pitänyt olla mitään asiaa yhteenkään ME-otteluun. Mutta niin vain WWE tunki Khalia kurkusta alas. Samaan aikaan TNA:ssa firman lahjakkaimpiin painijoihin kuulunut AJ Styles haudattiin täysin selittämättömästi ensin yhdentekevään Rhino-feudiin, sen sijaan Christian Cagen säälittäväksi apuriksi ja lopulta joukkuemestaruuskuvioihin. Todellista talentin hukkakäyttöä. Niin oli toki myös Christopher Danielsin sekava buukkaaminen ja WWE:n Cruiserweight-divisioonan tuhoaminen. Liiallista näkyvyyttä TNA:ssa puolestaan annettiin Adam "Pacman" Jonesille ja Kevin Nashille.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1984 - Billy Adidas & Billy Graham
1985 - Ricky Steamboat & David Sammartino
1986 - Ricky Steamboat & George Steele
1987 - Barry Windham & King Kong Bundy
1988 - Ricky Steamboat & Greg Gagne
1989 - Blue Blazer & Zeus
1990 - The Z-Man & Junkyard Dog
1991 - Flyin' Brian & Sid Vicious/Sid Justice
1992 - Owen Hart & Erik Watts
1993 - Brian Pillman & Hulk Hogan
1994 - Flyin' Brian & Jim Duggan
1995 - Skip & King Mabel
1996 - Owen Hart & Hollywood Hogan
1997 - Vader & nWo
1998 - Chris Benoit & Hollywood Hogan
1999 - Eddie Guerrero & Lex Luger/The Total Package
2000 - Mike Awesome & Undertaker
2001 - Diamond Dallas Page & Undertaker
2002 - Chris Jericho & Curt Hennig
2003 - Sean O'Haire & Triple H
2004 - Charlie Haas & Jeff Jarrett
2005 - Monty Brown & Jeff Jarrett
2006 - Alex Shelley & The Great Khali

PARHAISTA PARHAAT

PARAS PPV
ROH Man Up
Runners Up: 2. ROH Driven, 3. WWE Royal Rumble
Niinhän se on, että vuoden parhaat tapahtumat tarjosi ROH. Oikeastaan hieman yllättäen WWE:n Royal Rumble onnistui kiilaamaan tuohon ROH-tapahtumien väliin: ilman sitä kolmen kärki olisi koostunut kaikista tämän vuoden ROH-ppv:eistä. Lopulta voiton niukasti ennen Driveniä vei Man Up, vaikka Drivenissä nähtiinkin vuoden ainut viiden tähden ottelu. Man Up oli muuten kokonaisuutena Driveniä ehjempi, siinäkin nähtiin aivan mielettömän kova Main Event ja muuten aivan perkeleellisen kova kortti alusta loppuun. Hyvin lähellä täydellistä tapahtumaa, erinomainen ppv muuten hieman vaisun ppv-tarjonnan vuotena.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - NWA Starrcade
1984 - NWA Starrcade
1985 - NWA Starrcade
1986 - NWA Starrcade
1987 - WWF WrestleMania III
1988 - NWA Starrcade
1989 - NWA The Great American Bash
1990 - NWA Capital Combat
1991 - WCW WrestleWar
1992 - WCW SuperBrawl II
1993 - WCW SuperBrawl III
1994 - WCW Spring Stampede
1995 - WWF Survivor Series
1996 - WWF Survivor Series
1997 - WWF In Your House 16: Canadian Stampede
1998 - ECW Heat Wave
1999 - ECW Anarchy Rulz
2000 - WWF No Way Out
2001 - WWF WrestleMania X-Seven
2002 - WWE Survivor Series
2003 - WWE WrestleMania XIX
2004 - WWE WrestleMania XX
2005 - WWE WrestleMania 21
2006 - WWE Unforgiven

PARAS STABLE
Christian's Coalition (TNA)
Runners Up: 2. Sweet 'n' Sour Inc. (ROH), 3. No Remorse Corps (ROH)
Viime vuonna LAX hallitsi useita kategorioita ylivoimaisesti ja oli kiistatta vuoden paras stable. Nyt latinoiden porukka oli vain varjo entisestään, kun ensin feud Team 3D:n kanssa jäi flopiksi, sitten Konnan jätti TNA:n ja lopulta LAX teki yhdentekevän face-turnin. Sen sijaan TNA:ta hallitsi tänä vuonna Christian's Coalition, ja vaikka aikaisemmin moitinkin AJ Stylesin alistamista Christianin typeräksi apuriksi, niin tämä stable oli kyllä lähes koko vuoden ajan täyttä kultaa. Pidin Christianista todella paljon tällaisena stable-johtajana, ja Tomko sekä Styles sopivat hänen porukkaansa erittäin hyvin. Myös hetken aikaa porukan mukana hengannut Scott Steiner oli erittäin hyvä lisäys jengiin. Vuoden lopussa nähtiin sitten yllättävä käänne, kun Styles ja Tomko loikkasivat Anglen apureiksi, ja Christian's Coalition kaatui. Palkinnon olisi yhtä hyvin kyllä voinut voittaa myös Larry Sweeneyn johtama mahtava Sweet 'n' Sour Inc, mutta lopulta se ei ROHin ppv:issä tehnyt mitään niin merkittävää, että olisi mennyt Christian's Coalitionin ohi. Toinen kunniamaininta hyviä otteluita tarjonneelle Roderick Strongin, Davey Richardsin ja Rocky Romeron kolmikolle.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - Team Canada
2006 - LAX

PARAS JOUKKUE
Kevin Steen & El Generico (ROH)
Runners Up: 2. Briscoe Brothers, 3. Motor City Machine Guns
Ilmiselvin (ja varmaan monen mielestä ns. "oikea") valinta olisi antaa tämä palkinto Briscoe Brothersille. Minun silmissäni Briscoen veljekset eivät kuitenkaan koskaan olleet joukkueena mitenkään tajunnanräjäyttävä kaksikko. Ehdottomasti he siis painivat ROHissa näinä vuosina tajuttoman määrän huippuotteluita ja olivat ymmärrettävästi yleisön jättisuosikkeja. Pitkään meinasinkin antaa tämän palkinnon heille, koska tuntui siltä, että se olisi ollut ihan vain "oikeus ja kohtuus"... Mutta sitten taas. Kun mietin aidosti sitä, mikä joukkue jätti ppv-esiintymisillään itselleni kaikkein suurimman vaikutuksen, se oli Kevin Steenin ja El Genericon muodostama erikoinen kaksikko. Steenerico oli mukana kahdessa vuoden kolmesta ROHin huipputasoisesta joukkuemestaruusottelusta Briscoe-veljesten kanssa, ja minulle noista otteluista jäi parhaiten mieleen nimenomaan Genericon ja Steenin suoritukset. Kun tähän sitten yhdistetään se, miten hieno kemia joukkueelle muodostui siitä, että isokokoinen ja ilkeä Steen sekä pienikokoinen ja sympaattisen oloinen luchadore Generico olivat todella kummallinen parivaljakko... Ai että. Ja loppuhuipennuksena sitten tietenkin vuoden viimeisessä ppv:ssä Steenin ja Genericon tarina näytti päättyvän eroon. Joten kyllä vain, Steen & Generico oli minun mielestäni vuoden paras joukkue. Toinen kunniamaininta Briscoe-veljesten lisäksi Motor City Machine Gunsille, jotka osoittivat heti olevansa upeasti yhteen pelaava kaksikko, mutta heille on luvassa vielä parempia vuosia.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Ricky Steamboat & Jay Youngblood
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1986 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1987 - Hart Foundation (Bret Hart & Jim Neidhart)
1988 - Mega Powers (Hulk Hogan & Randy Savage)
1989 - Brain Busters (Arn Anderson & Tully Blanchard)
1990 - Midnight Express (Bobby Eaton & Stan Lane)
1991 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1992 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1993 - Hollywood Blonds (Steve Austin & Brian Pillman)
1994 - Eddy Guerrero & Love Machine
1995 - Owen Hart & Yokozuna
1996 - The Outsiders (Kevin Nash & Scott Hall)
1997 - Dudley Boyz (D-Von & Buh Buh Ray Dudley)
1998 - New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)
1999 - The Jersey Triad (Diamond Dallas Page & Bam Bam Bigelow & Kanyon)
2000 - Edge & Christian
2001 - Hardy Boyz (Matt & Jeff)
2002 - America's Most Wanted (Chris Harris & James Storm)
2003 - Team Angle/World's Greatest Tag Team (Shelton Benjamin & Charlie Haas)
2004 - Triple X (Christopher Daniels & Prime Time & Low Ki)
2005 - MNM (Johnny Nitro & Joey Mercury)
2006 - Paul London & Brian Kendrick

PARAS FEUD
Randy Orton vs. Shawn Michaels (WWE)
Runners Up: 2. Batista vs. The Undertaker (WWE), 3. Matt Hardy vs. MVP (WWE)
Vuonna 2007 ei ollut yhtään niin timanttista ja ikimuistoista feudia kuin monena edeltävänä vuotena oli ollut, mutta lopulta hieman yllättäen jouduin myöntämään itselleni, että vuoden parhaat ja onnistuneimmat feudit tarjoili kaikesta huolimatta WWE. Samaa mieltä näyttivät olevan painifanit myös vuonna 2007. Observer Newsletterin äänestyksessä vuoden 2007 parhaaksi feudiksi oli valittu Undertakerin ja Batistan kolossaalinen kamppailu, joka oli omasta mielestänikin erinomaista mähinää, ja olin hyvin lähellä valita sen voittajaksi. Lopulta minua kuitenkin hieman häiritsi se, että siinä ei ollut oikein minkäänlaista juonikuviota. Se oli vain... kamppailu paremmuudesta. WrestlingAlertin äänestyksessä muistaakseni parhaiten pärjäsi Matt Hardyn ja MVP:n ikuisuuksien ajan rakenneltu feud, joka olikin parhaimmillaan ihan mahtavaa viihdettä muuten ankeina kesän kuukausina, mutta minulle suurin ongelma sen kanssa oli se, että Hardyn loukkaantumisen vuoksi se ei vuoden 2007 aikana saanut ollenkaan blow-offiaan. Niinpä voittajaksi valitsin... Kyllä: Randy Orton vs. Shawn Michaels. Tämä feudihan jatkui käytännössä koko vuoden: Rated R-KO:n ja D-Generation X:n feud oli alkanut jo vuonna 2006, ja vuoden 2007 ensimmäisessä ppv:ssä joukkueet kohtasivat viimeisen kerran. Sen jälkeen molemmat jatkoivat hetkellisesti omiin suuntiinsa, kunnes WrestleManian jälkeen he ottivat yhteen neljän miehen päämestaruuskamppailussa. Tästä seurasi sitten brutaaliksi muuttunut vihanpito, kun Orton teloi uudella Punt Kickillään Michaelsin kuukausien ajaksi sairauslomalle. Mutta tämä ei suinkaan lopettanut Ortonin ja Michaelsin vihanpitoa, vaan koko Michaelsin poissaolon ajan Orton piti tasaisesti promoja, joissa hän muistutti lopettaneensa Michaelsin uran. Tämä rakentelu huipentui sitten siihen, että Orton (hieman odottamatta) nousi WWE:n mestariksi, jolloin Michaels teki paluunsa - ja lopulta feud huipentui Survivor Seriesin hienoon mestaruusotteluun. Loistava draaman kaari, kaksi loistavaa painijaa. Hienoa työtä.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Harley Race vs. Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard
1985 - Ric Flair vs. Dusty Rhodes
1986 - Four Horsemen vs. Dusty Rhodes & Rock 'n' Roll Express & Nikita Koloff
1987 - Hulk Hogan vs. André The Giant
1988 - Randy Savage vs. Ted DiBiase
1989 - Randy Savage vs. Hulk Hogan
1990 - Ric Flair vs. Sting
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior
1992 - Sting vs. Dangerous Alliance
1993 - Big Van Vader vs. Cactus Jack
1994 - Bret Hart vs. Owen Hart
1995 - Arn Anderson vs. Ric Flair
1996 - nWo vs. WCW
1997 - Hart Foundation vs. Steve Austin
1998 - Steve Austin vs. Vince McMahon
1999 - Rob Van Dam vs. Jerry Lynn
2000 - Triple H vs. Cactus Jack
2001 - Steve Austin vs. Kurt Angle
2002 - Triple H vs. Shawn Michaels
2003 - Kurt Angle vs. Brock Lesnar
2004 - Triple H vs. Shawn Michaels vs. Chris Benoit
2005 - AJ Styles vs. Christopher Daniels
2006 - Edge vs. John Cena

PARAS OTTELU
Bryan Danielson vs. Nigel McGuinness @ Driven (ROH)
Runners Up: 2. Briscoe Brothers vs. Kevin Steen & El Generico (ROH), 3. John Cena vs. Shawn Michaels (WWE)
Kuten olen jo todennut, Bryan Danielson ja Nigel McGuinness painivat ROHin Driven-ppv:ssä täydellisen ottelun, joka sai arvosanakseen viisi tähteä. Mitä muuta voi vaatia? Edellisestä viiden tähden ottelusta olikin tässä projektissa jo hetki: se oli vuonna 2005 nähty Shawn Michaelsin ja Kurt Anglen WrestleMania-ottelu. Tänäkin vuonna Michaels pääsi tähän skabaan mukaan kunniamaininnalla WrestleMania-ottelullaan, tällä kertaa John Cenan kanssa. Ensimmäisen kunniamaininnan sai Briscoe-veljesten ja Steenericon upea Ladder War -ottelu, joka on yksi omista tikapuuottelusuosikeistani.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Harley Race vs. Ric Flair - Steel Cage Match @ Starrcade
1984 - Tully Blanchard vs. Ricky Steamboat @ Starrcade
1985 - Ric Flair vs. Magnum T.A. @ SuperClash
1986 - Rock 'n' Roll Express vs. Ole & Arn Anderson - Steel Cage Match @ Starrcade
1987 - Randy Savage vs. Ricky Steamboat @ WrestleMania III
1988 - Ric Flair vs. Lex Luger @ Starrcade
1989 - Ricky Steamboat vs. Ric Flair @ WrestleWar
1990 - Ultimate Warrior vs. Hulk Hogan @ WrestleMania VI
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior @ WrestleMania VII
1992 - The Dangerous Alliance vs. Sting's Squadron - WarGames Match @ SuperBrawl II
1993 - Vader vs. Ric Flair @ Starrcade
1994 - Owen Hart vs. Bret Hart @ WrestleMania X
1995 - Diesel vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series
1996 - Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - 60 Minute Iron Man Match @ WrestleMania XII
1997 - Bret Hart vs. Steve Austin - Submission Match (Special Referee: Ken Shamrock) @ WrestleMania 13
1998 - The Rock (c) vs. Triple H - Ladder Match @ SummerSlam
1999 - Taz (c) vs. Masato Tanaka vs. Mike Awesome @ Anarchy Rulz
2000 - Triple H (c) vs. Cactus Jack - Street Fight Match @ Royal Rumble
2001 - Triple H vs. Steve Austin - Three Stages of Hell Match @ No Way Out
2002 - Triple H (c) vs. Chris Jericho vs. Booker T vs. Kane vs. Shawn Michaels vs. Rob Van Dam - Elimination Chamber Match @ Survivor Series
2003 - Kurt Angle (c) vs. Chris Benoit @ Royal Rumble
2004 - Triple H (c) vs. Chris Benoit vs. Shawn Michaels @ WrestleMania XX
2005 - Shawn Michaels vs. Kurt Anle @ WrestleMania 21
2006 - Edge vs. John Cena - TLC Match @ Unforgiven

PARAS NAISPAINIJA
Gail Kim (TNA)
Runners Up: 2. Mickie James (WWE), 3. Beth Phoenix (WWE)
Näinä aikoina, kun paini kehittyy 2020-luvulla koko ajan tasa-arvoisemmaksi ja useissa promootioissa nähdään jo naisten ja miesten välisiä otteluita, tuli hetkellisesti olo, onko tässä parhaan naispainijan ja parhaan miespainijan erottelussa järkeä, mutta pitäydyn kuitenkin tässä. Naispainijat jäävät muuten väkisin alakynteen parhaita painijoita miettiessä, koska vielä vuosiin heidän buukkauksensa ei olisi sellaista, että heillä olisi usein edes mahdollisuutta päästä painimaan yhtä kovia otteluita kuin miehillä. Niinpä pitäydyn tässä kategoriassa, ja annan Trish Stratuksen kahtena edellisenä vuotena hallitseman palkinnon nyt Gail Kimille. Gail Kim oli aivan kiistatta TNA:n uuden naistendivarin peruskallio, jonka päälle koko divaria pystyttiin alkaa rakentaa. Jo ennen kuin naistendivaria oli edes suunniteltu, Kim veti useita hyviä otteluita ppv:eissä, ja hän oli täydellinen valinta ensimmäiseksi Knockout-mestariksi. WWE:ssä Trish Stratuksen ja Litan eläköitymiset jättivät tyhjän aukon naistenpainin puolelle, mutta Mickie James sekä uutena nimenä mukaan saapunut Beth Phoenix pyrkivät paikkaamaan sitä varsin onnistuneesti.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

2005 - Trish Stratus
2006 - Trish Stratus

PARAS MIESPAINIJA
5. Bryan Danielson (ROH)
4. John Cena (WWE)
3. Kurt Angle (TNA)
2. Shawn Michaels (WWE)
1. Christian Cage (TNA)
Huh, tämä oli lopulta vaikein valinta koko tässä palkintoseremoniassa, ja voittaja lienee suurimman osan mielestä todella yllättävä valinta. Pitkään tätä silti mietin, ja seison valintani takana. Pohjustukseksi täytyy kuitenkin siis todeta, että vuoden painijan valinta oli todella vaikeaa siksi, että vuonna 2007 vain hyvin harva Main Event -painija pääsi painimaan ehjää vuotta. Ei ole toki mikään ehdoton edellytys palkinnon voittamiseksi, että on oltava mukana jokaisessa ppv:ssä, mutta jos merkittävä osa vuodesta jää sivuun loukkaantumisen takia, silloin on mielestäni hyvin vaikea olla koko vuoden paras painija. Ja kuten olen monesti aikaisemmin tämän kategorian kohdalla todennut, minulle parhaan painijan valinnassa ratkaisevaa on myös se, että painija on ollut merkittävän osan vuodesta firmansa isoissa Main Event -kuvioissa, joten palkintoa ei voi voittaa midcard-kuvioissa loistavia otteluita paininut nimi. Vuoden painijan on oltava ikään kuin yksi promootionsa peruspilareista kyseisenä vuonna.

Ketkä Main Event -nimet olivat sitten koko vuoden ajan kannattelemassa firmaansa? WWE:ssä oikeastaan vain Randy Orton ja Batista olivat tuossa asemassa koko vuoden. Ja vaikka molemmat painivat vuoden aikana erinomaisia otteluita ja Orton oli esimerkiksi mukana vuoden parhaassa feudissa, lopulta kumpikaan heistä ei mahdu tälle listalle. Batistalla varsinkin syyt ovat lopulta aika ilmeiset: feudi ja ottelut Undertakerin kanssa olivat loistavia, mutta Batista ei edelleenkään ollut sillä tasolla, että olisi pystynyt loistamaan kenen tahansa kanssa. Ison osan vuodesta Batista oli harmillisen tylsä, feud Edgen kanssa oli epäonnistunut ja kuvio Great Khalin kanssa suorastaan kammottava. Orton oli sen sijaan todella lähellä päästä tälle listalle (olisi ollut sijalla kuusi), mutta lopulta tämä vuosi ei vielä mielestäni ollut Randy Ortonin vuosi. Esimerkiksi Michaels-feudin ja otteluiden erinomaisuus oli nimenomaan Michaelsin ansiota, ja kun Orton itse joutui olemaan isommassa roolissa (mm. Singles-ottelu Triple H:n kanssa, ottelu Chris Jerichon kanssa), niin Orton ei ollut parhaimmillaan. Harmillista on myös se, että Ortonin ja John Cenan upeasti alkanut feud jäi kesken Cenan loukkaantumisen vuoksi. Monet painifanit alkoivat nimenomaan vuonna 2007 kutsua Ortonia Boretoniksi, ja kieltämättä Orton oli hetkittäin hieman tylsä kehässä. Samalla hän oli kuitenkin aivan loistava heel ja ansaitsee todella paljon kehuja kovasta suorituksesta. Kamppailu kärkipaikoista oli nyt vain niin pirun tasaista, ja myös ROH piti huomioida tässä kategoriassa, niin lopulta Orton jäi sivuun. Ei pidä silti ajatella, ettenkö olisi tosissaan harkinnut tämän palkinnon antamista myös Randy Ortonille.

Sen sijaan WWE:stä top 5 -sijoille nousvat lopulta kaksi nimeä, jotka olivat osan vuodesta poissa loukkaantumisten vuoksi. Shawn Michaelsista pitää ensimmäiseksi sanoa, että jos hän ei olisi ollut lähes puolta vuotta pois kuvioista loukkaantuneena, hän olisi ollut lähes tulkon varma voittaja tässä kategoriassa. Tällaisenakin vuotena Michaels paini kolme vuoden 15 parhaasta ottelusta ja sai minulta enemmän tähtiä ppv-suorituksistaan kuin kukaan muu painija. Lähes jokaisessa esiintymisessään Michaels oli vuoden aikana täyttä kultaa, ja hänen juonikuvionsa niin John Cenan kuin Randy Ortoninkin kanssa olivat aivan mahtavia ja tekivät näistä nuorista nimistä entistä isompia tähtiä. Michaels oli tässä vaiheessa uraansa aivan liekeissä ja ansaitsee kaiken mahdollisen suitsutuksen. Mutta sen verran tuo loukkaantuminen kuitenkin katkaisi hänen vuotensa, että en anna palkintoa sinne. John Cenalla loukkaantuminen sen sijaan pilasi vasta vuoden viimeisen kolmanneksen, ja itse asiassa Wrestling Observer Newsletterin äänestyksessä Cena valittiin vuoden 2007 parhaaksi painijaksi. Olen itse siitä hieman hämmästynyt, koska minun mielestäni Cenan parhaat vuodet ovat edelleen edessä - ja lisäksi vuoden katkeaminen juuri kun feud Ortonin kanssa oli lähdössä täysillä liikkeeseen pilasi silmissäni Cenan voittomahdollisuudet. Sitä paitsi Cenan buukkaamisessa oli edelleen hetkittäin ongelmia, mistä kertoo se, että kun WWE joutui muuttamaan suunnitelmansa Cenan loukkaantumisen vuoksi, yhtäkkiä kaikki muuttui kiinnostavammaksi. Cenalla oli myös tänä vuonna esimerkiksi turhan pitkä feud Great Khalin kanssa, eikä hän saanut itsestään parasta irti Bobby Lashleytä vastaan buukatussa Dream Matchissa. Kun olen nyt siis perustellut, miksi Cena ei mielestäni ollut vuoden 2007 paras painija, on perään tietenkin kehuttava häntä. Vuonna 2007 Cena nousi entistä suuremmaksi tähdeksi, paini aivan mahtavat ottelut sekä Shawn Michaelsin että Umagan kanssa. Veti myös upean ottelun Randy Ortonin kanssa. Oli aivan tajuttoman karismaattinen nimi ja ylipäänsä juuri se kaikista suurin peruspilari, jonka päälle WWE pystyi rakentamaan mitä vain. John Cena oli aivan kiistatta vuoden 2007 avainpelaaja. Lähellä vuoden parasta, mutta ei vielä vuoden paras.

ROHista pitää lyhyesti vain sanoa, että avainnimet siellä olivat tietenkin Bryan Danielson, Nigel McGuinness ja Takeshi Morishima. ROHin arviointi on vielä muita paljon vaikeampaa ja epäreilumpaa, koska iso osa heidän vuoden merkkitapahtumistaan ei ollut ppv:itä. Pitäydyn edelleen silti tässä, että kaikki arvioidaan ppv:eiden ja mahdollisen muun harkinnanvaraisen lisätiedon pohjalta, vaikka se tyhmältä saattaa tuntuakin. PPV-tasolla Morishima ei vuonna 2007 osoittanut mitään ikimuistoista, mutta McGuinness ja Danielson olivat tietenkin aivan loistavia. Lopulta silti kumpikaan ei ollut aivan mielettömistä painiotteistaan vuonna 2007 niin kirkkaasti ROHin ykköstähti, että olisin harkinnut heille tätä palkintoa. Danielson ansaitsee silti päästä top 5:een aivan mielettömien painisuoritustensa ansiosta.

Ja sitten vihdoin TNA:han, jossa vuoden oleellisimmat nimet koko vuoden ajan olivat Christian Cage, Kurt Angle, Samoa Joe (ja Sting). No Stingin voi tiputtaa heti pois tästä keskustelusta, koska hän ei vuonna 2007 enää ollut millään tavalla "vuoden painija" -kaliiberia. Samoa Joe on vaikeampi tapaus. Vuosi 2007 oli tosi hankala Joelle, koska kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt vihdoin tänä vuonna voittaa TNA:n päämestaruus sen jälkeen, kun hän olisi päihittänyt Kurt Anglen tulikuumassa feudissa. Jotenkin TNA onnistui kuitenkin sössimään Joen momentumin todella pahasti, ja kun Angle-feud oli päättynyt vuoden ensimmäisessä ppv:ssä hieman vaisuksi jääneeseen otteluun, ei Joe päässytkään ME-kuvioihin toivotusti. Joe paini kyllä Christian Cagen kanssa hienon päämestaruusottelun, mutta sitten hän jäi jatkuvasti sivurooliin tai muuten vain alisuoritti. Kesällä Joe ja Angle uusivat vielä feudinsa ja painivat matsin, jossa oli panoksena kaikki mestaruusvyöt, mutta ottelussa oli painia oleellisempaa kaikki sekoilu ottelun ympärillä. Lopulta vuosi 2007 jäi Joelle hyvin antiklimaattiseksi, ja sen oikeastaan pelasti vain Christian Cagen kanssa loppuvuodesta vedetty hieno feud, joka olikin lähes tulkoon vuoden parasta antia TNA:lta. Lopulta Joe ei mahdu edes top 5:een tässä kategoriassa.

Kurt Angle puolestaan... Kun ensimmäisen kerran tämän vuoden ppv:eiden läpikäynnin loppupuolella aloin miettiä vuoden 2007 parasta painijaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että valinnan on oltava Kurt Angle. Vuosi 2007 oli kuitenkin Anglelle ensimmäinen "todellinen" TNA-vuosi: edellisenä vuonna hän vasta saapui firmaan ja paini pari klassikkomatsia. Nyt hän otti TNA:n haltuunsa, nousi päämestaruuskuvioihin saman tien, voitti päämestaruuden, nousi firman ykkösheeliksi, piti hetkellisesti hallussa KAIKKIA TNA:n mestaruuksia ja paini useammassa Main Event -ottelussa kuin kukaan muu koko vuoden aikana. Anglen vuoteen mahtuu myös huippukohtia: heel-turn oli loistava, ja heelinä Angle oli aivan täyttä kultaa. No Surrender oli todellinen Angle-show, kun hän paini illan aikana kolme ottelua, joista yksi oli minulle erittäin hyvin mieleen jäänyt X-Divarin mestaruusottelu Jay Lethalin kanssa ja yhdessä hän repi Abyssistä irti hämmentävän hyvän päämestaruusottelun. Mutta mutta... Karu totuus on lopulta se, että Kurt Anglella ei oikeastaan koko vuoden aikana ollut yhtään klassikko-ottelua, ja koko vuoden aikana hän oli mukana vain yhdessä top 15:een yltäneessä huippuottelussa - ja sekin oli King of the Mountain Match, jossa Anglen rooli ei ollut mitenkään ratkaiseva. Itse asiassa Anglella oli vuoden aikana pari heikompaa suoritusta ja paljon sellaisia "oikein hyviä", mutta. Ei. Tämä vuosi ei lopulta ollut Kurt Anglen vuosi, vaikka hän ehdottomasti vuoden tärkeimpiä ja parhaimpia painijoita oli.

Ja näin päästään lopulta valintaan, jota en olisi itsekään ajatellut, mutta niin se on. Vuosi 2007 oli Christian Cagen vuosi. WWE-aikana Christian ei ikinä olisi ollut lähelläkään tämän palkinnon voittamista, ja vaikka Cage nousi TNA:n Main Event -kuvioihin jo vuonna 2006, vasta nyt Cage oli aidosti TNA:n - ja samalla koko uransa - huipulla. Väitän, että vuosi 2007 oli hetki, jolloin Christian Cage oli parhaimmillaan. Kuukaudesta toiseen upeita promoja. Oma stable pyöritettävänä. Mielettömän hienoa heel-työskentelyä. Ilman Christian Cagea TNA:n Main Event -kuviot olisivat vuoden 2007 aikana olleet todella paljon tylsempiä. Lisäksi Christian oli mukana TNA:n vuoden yhdessä parhaista feudeista yhdessä Samoa Joen kanssa - ja sama kaksikko paini myös kaksi neljän tähden ottelua vuoden aikana. Tämän lisäksi Cage oli vuoden aikana nostamassa sellaisia nimiä kuin Chris Harris ja Kaz TNA:n yläkorttiin, ja Kazin kanssa Cage paini myös huippuluokan Ladder-ottelun ppv:ssä. Alkuvuodesta Cage teki erinomaista työtä Kurt Anglen vastustajana, ja tuo feud jäi tavallaan elämään taka-alalle sen jälkeen, kun Angle teki heel-turnin, mutta siihen palataan vielä. Yksinkertaisesti voi sanoa, että Christian Cage oli kaikin puolin täydellisesti elementissään tämän vuoden aikana, ja hänen tasaisen varma suorituksensa oli joka tapahtumassa niin ihailtavaa, että se ylittää minun silmissäni kaikkien muiden painijoiden suoritukset tänä vuonna. Christian Cage oli vuoden paras miespainija.

Aikaisemmat voittajat:

► Näytä spoileri

1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Magnum T.A.
1986 - Ric Flair
1987 - Ric Flair
1988 - Ric Flair
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Randy Savage
1992 - Sting
1993 - Big Van Vader
1994 - Bret Hart
1995 - Bret Hart
1996 - Shawn Michaels
1997 - Bret Hart
1998 - Mick Foley
1999 - Steve Austin
2000 - Triple H
2001 - Steve Austin
2002 - Kurt Angle
2003 - Brock Lesnar
2004 - Chris Benoit
2005 - AJ Styles
2006 - Edge

----------------------

Pyrkimyksenä on, että seuraavaksi jatkettaisiin vuodesta 2008. Katsotaan, mitä siitä tulee. Sitä ennen otan mielelläni vastaan kaikenlaisia kommentteja ja välihuudahduksia tässä kohtaa. Nyt on mahdollista korjata jotain, jos korjata pitää!

[Ebe93]

Eipä tarvitse mitään muuttaa. Kenityksen kirjotukset on ainoa syy miksi tulee tätä foorumia seurrattua.

[Zemppari]

Suomalaisen showpainikulttuurin merkkiteosta on turha lähteä muuttamaan! Parasta painiaiheista lukemista jo vuosikymmenen ajan. Jatka vaan samaan malliin, 2008 kiinnostaa kyllä itseäni aika paljon, se kun on vuosi jolloin tähän lajiin hurahdin.

Mutta nyt jatketaan taas Japanin hommia.

1979 - Osa 2

Masa Saito & Hiro Matsuda(c) vs Seiji Sakaguchi & Riki Choshu

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWA North American Tag Team Championship, 2/3 Falls
LA Olympic Auditorium, Los Angeles (15.6.1979)

Kyllä vain, kyseessä on ensimmäinen joukkueottelu sitten projektin aloittaneen Inoki & Sakaguchi vs Gotch & Thesz -eepoksen. Hetkihän siinä ehti vierähtää. NJPW teki edelleen yhteistyötä myös NWA:n kanssa, etenkin länsirannikon territorioiden kanssa. Pelissä oli jälleen yksi Japaniin eksynyt muun organisaation vyö. NWA North American Tag Team Championship syntyi elokuussa 1973. Tarkkaa mestaruusvoiton päivää ei ensimmäisille mestareille (Johnny Powers ja Pat Patterson) löydy, mikä on aina lupaava merkki. Samannimisistä vöistä on siis ainakin viisi eri iteraatiota, jotka pyörivät eri puolilla Yhdysvaltoja. Vyöt löysivät tiensä nopeasti Japaniin Inokin ja Sakaguchin vyötäisille. Mestaruus pysyikin seuraavat vuodet tiukasti Japanissa ja niitä puolustettiin satunnaisesti myös NWA Hollywoodissa. Matsuda ja Saito olivat voittaneet vyöt Sakaguchilta ja Strong Kobayashilta muutamaa kuukautta aiemmin, nyt Sakaguchi haki vöitän takaisin nuoremman parin kera.

Masa Saito on jälleen yksi 60-luvun veteraaneja. Edustettuaan Japania vuoden 1964 olympialaisissa, netoten vapaapainista seitsemännen sijan, Saito debytoi IWE:n riveissä 60-luvun puolivälissä. Matsudan tavoin myös Saito siirtyi nopeasti painimaan pääsääntöisesti Yhdysvaltoihin. Saito kunnostautui etenkin joukkuepainijana netoten Yhdysvalloissa useita NWA:n erinäisistä joukkuemestaruuksista. Saito debytoi New Japanissa vuonna 1974 ja pysyisi firman palkkalistoilla lähes koko uransa ajan. Ja kyllä, tämä on se Saito, jonka nimestä Saito Suplex on lähtöisin.

Sakaguchin puolella ensiesiintymisensä tekee yksi tulevan vuosikymmenen merkittävistä nimistä eli Riki Choshu. Korealais-japanilainen Choshu (hänen isänsä oli kotoisin Koreasta) oli huippuluokan amatööripainija kouluvuosinaan ja hänet valittiin alun perin edustamaan Japania vuoden 1972 olympialaisiin. Näin ei kuitenkaan lopulta tapahtunut, sillä viranomaiset lopulta pyörsivät päätöksensä Choshun korealaistaustan vuoksi. Choshu on myöhemmin kertonut kärsineensä korealaistaustansa vuoksi rasismista jopa peruskoulussa opettajien toimesta. Tämä ei kuitenkaan lopulta estänyt Choshun kisamatkaa, sillä Etelä-Korea kutsui miehen edustamaan isänsä kotimaata olympialaisiin. Syntymänimellään Kwak Kwang-Woong kisoissa paininut Choshu ei suurenpiin saavutuksiin Saksassa kyennyt, voittaen kolmesta ottelustaan yhden. Palattuaan Japaniin Choshu voitti vielä Japanin mestaruuden vapaapainissa ennen värväytymistään New Japanin dojoon vuonna 1974.

Fujinamin tavoin myös Choshu vietti pari vuotta Pohjois-Amerikassa opintomatkallaan, Fujinamista poiketen tosin Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Choshu palasi Japaniin vuonna 1977 ja oli pyörinyt lähinnä alakortissa siitä lähtien.

Siinäpä helvetisti pohjustustekstiä kovin mitäänsanomattomasta ottelusta. Plussaa on annettava luonnollisesti (jälleen) siitä, etten tajunnut ottelun olevan paras kolmesta -kohtaaminen ennen ensimmäistä ratkaisusuoritusta. Joko korvat olivat vaikkua täynnä tai kehäkuuluttaja ei tehnyt työtään kunnolla.

Mutta, ottelun ensimmäinen osa koostuu tosiaan sangen kömpelöstä ja hidastempoisesta teknisemmästä pystypaineista, joka meinaa nukuttaa kalifornialaisyleisön. Lopulta ottelu ajautuu perinteiseen joukkuemuottiin Saiton ja Matsudan leikatessa kehän kuvainnollisesti kahtia ja kurittaessaan pienempää Choshua, Sakaguchin saadessa sillöin tällöin kuuman vaihdon. Tästä jää puuttumaan se osallistujien välinen dynamiikka (huikka), joka teki siitä projektin edellisestä joukkueottelusta niin kiehtovan.

Ensimmäinen ratkaisusuoritus tosiaan ratkeaa siihen, että iso musta mies hyökkää kehään ja alkaa muksimaan ja kuristamaan Sakaguchia ja Choshua. Ei, tämä twisti ei tule yhtä puskista kuin tässä tekstissä, sillä Sakaguchi oli nokkapokkaillut kyseisen herramiehen kanssa jo ennen ottelun alkua. Ensimmäinen ratkaisu siis Sakaguchin ja Choshun nimiin diskauksella, mutta Saito tasoittaa pikaisesti tilanteen selättämällä Choshun. Näillä paikkeilla Choshu repii kikkapussistaan esiin Scorpion Deathlockin, josta muodostui yksi miehen bravuureista. Usein Choshua pidetäänkin kyseisen lukon innovaattorina, jolta muun muassa Sting ja Bret Hart myöhemmin lainasivat. Totuus on kuitenkin toinen, sillä liikkeen keksijä oli tässä ottelussa vastaanottajan roolissa. Dave Meltzerin mukaan Saito keksi liikkeen ja antoi sen eteenpäin Choshulle.

Ottelu herää vihdoin horroksestaan, kun Matsuda ja Saito alkavat käyttämään kepulikonsteja. Yleisöllä on vihdoin syy valita puolensa, kun tuomari "Red Shoes" Dugan yrittää pitää toiminnan aisoissa. Vauvanaamat taistelevat lopulta tiensä voittoon, kun Choshu saa selätettyä Saiton Back Suplexin jälkeen, netoten itselleen uransa ensimmäisen mestaruuden ja Sakaguchille uransa viidennen kauden näiden vöiden kanssa. Choshu ja Sakaguchi jäisivät vöiden viimeisiksi haltijoiksi, kun mestaruus deaktivoitaisiin kahta vuotta myöhemmin.

Samalla ottelu jää Hiro Matsudan toiseksi ja samalla viimeiseksi kehäesiintymiseksi projektissa. Matsuda jatkoi uraansa vielä 80-luvun lopulle asti, esiintyen New Japanissa, NWA:ssa ja WCW:ssä ja kuoli lopulta vuonna 1999 syöpään.

Antonio Inoki(c) vs Willem Ruska

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

WWF World Martial Arts Heavyweight Championship
Jangchung Gym, Soul (5.10.1979)

Hei, muistatteko vielä Inokin Real World Martial Arts -vyön? Vuonna 1978 Inoki oli saanut psykooseilleen tunnustusta, kun Vince McMahon Sr. oli lahjoittanut Inokille WWWF World Martial Arts Heavyweight Championship -vyön osoituksena "saavutuksista eri kamppailulajien kentällä." Periaatteessa vyö luotiin buustaamaan Inokin statusta itärannikolla otellessaan. Kotimaassaan Inoki sai itselleen ulkomaisen organisaation tunnustaman korvaajan Real World Martial Arts -vyölleen, joka jäi WWF:n vyön myötä historian tomuihin pölyttymään. Nyt Inoki pääsi puolustamaan vyötään vielä kerran vanhaa haastajaa Willem Ruskaa vastaan. Lokaatio oli sangen eksoottinen, sillä kyseessä oli ensimmäinen (ja ilmeisesti tähän mennessä viimeinen) NJPW:n tapahtuma Etelä-Koreassa.

Tämä ottelu oli... outo. Ei sen takia, että korealaisyleisö oli erittäin vaisu (muutamista korealaislähtöisistä painijoista huolimatta laji ei koskaan saanut samanlaista jalansijaa kuin Japanissa), vaan aivan muista syistä, jotka valkenivat minulle oikeastaan vasta aivan ottelun loppumetreillä.

Gi'insä jälleen päälle vetänyt Ruska oli kehätoiminnan osalta ehkä parhaimmillaan nyt kolmannessa kohtaamisessaan Inokin kanssa. Liikerepertuaari oli laventunut hiukkasen ensikohtaamisesta eli nyt Ruska osasi jopa neljä eri lukkoa! Itse otteluhan on pitkälti pseudo-MMA-henkistä matossa pyörimistä muutamalla ihan kivalla siirtymällä rytmitettynä. Hämmentävästi Ruska pysyy pitkälti niskan päällä valtaosan ottelusta, kärsien lähinnä silloin kun Inoki alkaa käyttämään jalkojaan hyppy- sekä muihin potkuihin. Myös babyface-Inoki nostaa ajoittain leukaansa käyttäen Ruskan gi'itä rennosti hyväkseen erinäisissä lukoissa. Ruska pääsee myös väläyttämään uusia taitojaan tehdessään AIRPLANE SPININ, joka villitsee yleisön.

Ruska turhautuu viimein ja riisuu takkinsa, viskaten sen lopulta päin Inokin kasvoja. Inoki vastaa... yrittämällä kuristaa Ruskan kyseisellä takilla.

Ja sitten rattaat alkavat vihdoin pyöriä pääkopassani.

Inoki on ollut ottelun heel koko ajan.

Vaikka olenkin ajoittain kyseenalaistanut Inokin metodeja, on mies aina ollut oman ottelunsa sankari. Mutta nyt, jostain minulle täysin käsittämättömästä syystä, korealaisyleisön ainoat hurrausreaktiot tulivat aina Ruskalle. Niinpä Inoki liukui heelin rooliin. Bah gawd, olen edelleen ymmälläni.

Takkikuristus johtaa kuitenkin Inokin Enzuigiriin Ruskan niskaan ja pikaiseen luovutukseen Bow & Arrowissa. Vaikka Bow & Arrow on ollut Inokin tavaramerkki jo vuosia (ja saa aina kotimaansa yleisöltä reaktion) tämä on ensimmäinen kerta tässä projektissa, kun Inoki voittaa kyseisellä lukolla.

Tämä ottelu jää WWF World Martial Arts Heavyweight -vyön viimeiseksi puolustukseksi tässä projektissa. Inoki puolustaisi vyötä säännöllisen epäsäännöllisesti seuraavat kymmenen vuotta, pudottaen vyön georgialaiselle Shota Chochishvilille noin kuukaudeksi vuonna 1989, voitti vyön takaisin ja piti sitä vielä vuoden loppuun. Vuoden 1989 lopussa NJPW deaktivoi kyseisen vyön.

Samalla heitetään jäähyväiset myös Willem Ruskalle. Mies ehti jättää kohtuullisen lämpimät muistot muutaman esiintymisensä aikana. Kokonsa, mattotaitojensa ja lookkinsa osalta Ruskasta olisi voinut tulla isompikin tähti, jos olisi aloittanut showpainihommat nuorempana. Nyt Ruska jää historiaan itselleni positiivisena yllätyksenä otteidensa osalta. Ruska lopetti painiuransa seuraavana vuonna, mutta otteli muutaman näytösottelun 90-luvun puolella. Ruska valittiin judon kunniagalleriaan vuonna 2013 ja kuoli kahta vuotta myöhemmin 74-vuotiaana.

Antonio Inoki(c) vs Dusty Rhodes

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Nakajima Sports Centre (1.11.1979)

NWF Championship -vyötä puolustettiin jälleen yhtä legendaa vastaan, kun tällä kertaa Japaniin saapui Dusty Rhodes.

Jos et tiedä kuka Dusty Rhodes on, niin suosittelen harkitsemaan muita asumisvaihtoehtoja tynnyrin ulkopuolelta. Yksi monista West Texas Staten entisistä oppilaista, jotka päätyivät showpainin pariin Rhodes aloitti painiuransa Bostonissa vuonna 1967. "The Son of a Plumber" aloitti uransa heelinä, painiessa säännöllisesti Dick Murdochin kanssa ympäri Yhdysvaltoja. Vuonna 1974 Rhodes kuitenkin teki face-turninsa Floridassa ja hänestä kuoriutuikin yksi kaikkien aikojen suurimpia vauvanaamoja. Pulleahko Rhodes ei näyttänyt huippuatleetilta aikakauden steroidikasojen rinnalla, mutta ylitsepursuava karisma teki miehestä tähden. Rhodes oli monikertainen mestari Floridassa ja nousi hetkellisesti NWA:n raskaan sarjan mestariksi syksyllä 1979. Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen Harley Racen viedessä vyön takaisin vain viittä päivää myöhemmin. Uransa suurimmat saavutukset ja legendaarisimmat hetket olivat Rhodesillakin tulossa vasta 80-luvun puolella. Nyt oli vuorossa kuitenkin ensimmäinen reissu New Japaniin. Satunnaisia esiintymisiä IWE:ssä oli kertynyt muutamia joitain vuosia aiemmin.

Jäätävien yhteysongelmien vuoksi tämä ottelu piti loppujen lopuksi katsastaa kahdessa osassa, mikä ehkä vähän vaikuttaa näihin lyhyisiin mietteisiin. Mainitaan kuitenkin heti alkuun, että Rhodesin kehänlaidalla seikkailivat rakastetut Greg "The Hammer" Valentine sekä Nikolai Volkoff. Siinäpä kummallinen kolmikko.

Vaikka Rhodes oli tässä vaiheessa Yhdysvalloissa rakastettu sankari, oli nakkina hoitaa tämä ottelu puhtaasti heelinä. Toki face-maneerit ampuivat välillä lävitse Rhodesin tepastellessa rempseästi ympäri kehää, mutta muuten Rhodes tuntui olevan kaukana mukavuusalueeltaan. Dusty saattaa olla legenda, mutta painivelho hän ei tosiaankaan ollut, joka tekee alkupuolen painiskelusta sangen keskinkertaista, vaikka tarinan keskittyminen Bionisen Kyynärpään ympärille onkin ihan fiksua. Homma ei erityisemmin parane Rhodesin tylsähkön hallintavaiheen aikana. Eikä lopulta reissu ulkopuolelle ja otsan ajautuminen kehätolppaan verisesti yllätä edes naapurin Erkkiä.

Ja sitten, voi pojat, fuck finish! Olisihan tätä pitänyt jo melkein odottaa Dustyn kohdalla.

Rhodes selättää Inokin jalat köysillä Bionic Elbown jälkeen, jonka tuomari huomaa ja taputtaa Rhodesia selkään. Rhodes luulee voittaneensa ja nousee ylös. Inoki loikkaa pystyyn ja ryntää Rhodesin selkään, joka samalla tyrmää tuomarin. Inoki saa selätettyä Rhodesin, mutta tuomari ei ole hereillä laskemassa selätystä. Inoki nousee ylös ihmettelemään asiaa, jolloin Rhodes pomppaa pystyyn ja tuuppaa Inokin ulos kehästä, seuraa perässä ja iskee pari järisyttävää Elbow Droppia kellon soidessa diskauksen merkiksi. Inoki voittaa siis diskauksella. Asia selvä. Alan ymmärtää miksi puroresuprofessori mainitsee aina paskat lopetukset aikakauden puroresusta puhuttaessa.

Jostain syystä Valentine hakkaa Fujinamia(?) ottelun jälkeen. En tiedä miksi.

Ensi kerralla: Inokista tulee WWF:n mestari.

[kenitys]

FINAL RESOLUTION 2008

Tervetuloa vuoteen 2008. Uusi vuosi ei ainakaan näin heti tammikuun alussa tarkoittanut sinänsä sen kummempia uusia kujeita, vaan TNA, ROH ja WWE jatkoivat samalla tavalla ppv:eiden tarjoilua kuin aikaisemminkin. Tällä kertaa TNA sai kunnian avata uuden vuoden ppv-kalenterin ensimmäisenä, kun heti vuoden ensimmäisenä lauantaina TNA järjesti Final Resolution -nimisen ppv:n. Vuodesta 2005 lähtien Final Resolution oli avannut TNA:n ppv-vuoden, mutta kuten tulisimme vielä tämän vuoden aikana huomaamaan, tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun Final Resolution järjestettäisiin tammikuussa. Selostajinamme tietenkin edelleen Tenay ja West. Haastattelijoina Borash ja Crystal.


Rock 'n' Rave Infection (Hoyt & Rave) w/ Christy Hemme vs. LAX w/ Member of the Latino Nation
Christy Hemmen feministinen juonikuvio naispainin arvostuksen parantamiseksi oli siis vuoden 2007 aikana johtanut ensin kuukausia kestäneeseen kamalaan feudiin Kip Jamesin kanssa, ja lopulta tuo feud oli puolestaan huipentunut siihen, että Hemme... ryhtyi Lance Hoytin ja Jimmy Raven muodostaman uuden joukkueen manageriksi. Se siitä naispainin arvostuksesta. Lisäksi Hemme oli ryhtynyt heilastelemaan Hoytin kanssa, koska kaikesta kävi ilmi, että heillä oli paljon normaalia manageria ja painijaa läheisemmät välit. Rock 'n' Rave Infectioniksi nimetyn joukkueen menestys ei kuitenkaan toistaiseksi ollut TNA:ssa merkittävää, mutta nyt Hoyt ja Rave hakivat siihen kuumeisesti muutosta tästä ottelusta. Entisten joukkuemestareiden Homiciden ja Hernandezin päihittäminen olisi heille iso saavutus - siitäkin huolimatta, että vuoden 2007 aikana LAX oli romahtanut TNA:n joukkuedivisioonaa hallinneesta porukasta keskinkertaiseksi keskikortin joukkueeksi. Facena LAX ei ollut toistaiseksi saanut aikaan mitään merkittävää, joten tavallaan tämä ottelu toimi mahdollisena ponnahduslautana myös heille. Sinänsä Rock 'n' Rave Infectionin ja LAX:n feudissa ei ollut alun perin kyse mistään kummemmasta kuin siitä, että nämä joukkueet eivät pitäneet toisistaan. Viime viikkoina kuvioon oli saatu kuitenkin lisäkäänne, kun Homiciden ja Hernandezin kehänlaidalle oli ilmestynyt vartalon peittäviin tummiin vaatteisiin ja kasvot kokonaan peittävään huiviin pukeutunut "Latino-kansan jäsen". Mikä pahinta, tämä jäsen oli käynyt useamman kerran Christy Hemmen kimppuun, kun Rock 'n' Rave Infection oli yhdessä Hemmen kanssa yrittänyt piestä LAX:n. Hoyt ja Rave olivat tietenkin valittaneet TNA:n GM:lle Jim Cornettelle siitä, että TNA:n sääntöjen mukaan miesten ei ole sallittua hyökätä naisen kimppuun.

Vuoden 2008 ensimmäinen ppv avattiin varsin stereotyyppisellä TNA-ottelulla. Vastakkain oli kaksi vauhdikasta joukkuetta, joista molemmissa vieläpä toinen osapuoli oli isokokoinen painija, joka pystyi kuitenkin tekemään sellaisia high flying -liikkeitä, joihin monet pienikokoisetkaan painijat eivät pystyisi. Kun nämä kaksi joukkuetta sitten ottivat yhteen, oli lopputuloksena tietenkin paljon spottailua ja näyttävää painimista, mutta mitään suurempaa tarinankerrontaa ei tässä todellakaan ollut tarjolla. Myös kaikki ottelussa nähdyt spotit oli nähty lukemattomissa aiemmissa otteluissa, minkä takia oikeastaan missään ottelusta nähdystä oli vaikea innostua erityisen paljon. Ei tämä missään nimessä ollut silti huono ottelu, vaan ennemminkin oikein mallikas opener. Hyvää oli erityisesti se, että heti openerissa ei tarjottu mitään ihan sekopäistä spottailua, vaan matsi pidettiin sopivan tiiviinä ja jotain isoja spotteja säästeltiin myös tapahtuman myöhempiin vaiheisin. Ihan hyvä alku illalle siis. Ottelun jälkeen paljastui, että LAX:n rinnalla yli kuukauden ajan kulkenut maskipäinen henkilö ei ollutkaan mies (kuten kaikki olivat jo tajunneetkin), vaan Shelly Martinez. Tämä paljastui niin, että Martinez pelasti LAX:n beatdownilta ja paljasti sen jälkeen kasvonsa - sekä vartalonsa, mikä tuntui varsinkin selostajien mielestä olevan olennaisempi asia.
**½ (6:48)
Voittajat:

► Näytä spoileri

LAX (Hernandez pinned Rave after a Border Toss off the top rope)

Black Reign vs. Kaz
TNA oli todennut aikaisemman kokemuksensa perusteella, että feudi Black Reignin kanssa on juuri se, mitä TNA:n nouseva tähti tarvitsee, joten Kazille päätettiin antaa nyt samanlainen mahdollisuus kuin Chris Harrisille. Myös Kazin ja Reignin välisen feudin alku oli vähintään yhtä erikoinen kuin Harrisin ja Reignin kuviossa oli ollut. Vihanpito Kazin ja Reignin välillä alkoi siitä, kun Black Reign yhdessä uuden apurinsa Rellikin (se on Killer väärinpäin kirjoitettuna) kanssa hyökkäsi hänen kimppuunsa selittämättömäksi jääneestä syystä, minkä jälkeen Reign otti esiin lemmikkirottansa Mistyn, laittoi sen säkkiin ja kietoi rottasäkin Kazin pään ympärille. Brutaalia. Seuraavalla viikolla Dustin Rhodes saapui kuitenkin yllättäen Impact Zonelle omana itsenään ja väitti, ettei hänellä ole mitään hajua Black Reignin teoista tai edes siitä, kuka Black Reign on. Kaz ei tätä tietenkään sulattanut, vaan hyökkäsi Rhodesin kimppuun, vaikka Rhodes väitti olevansa syytön. Ilmeisesti TNA:n uusi idea oli siis, että Dustin Rhodes kärsiikin sivupersoonahäiriöstä. Hienoa. Nyt Black Reign oli jälleen ottanut vallan Dustinin mielessä, ja Reign oli valmis kostamaan Kazille.

Dustin Rhodes ei todellakaan ollut tässä vaiheessa urallaan mainittavassa kunnossa. On aika surullistakin katsoa tätä Rhodesin Black Reign -aikaa, kun hän vaeltaa tällaisessa synkässä alhossa ja feudaa samalla TNA:n nuorten lupaavien nimien kanssa sillä tavalla, että nuoret tähdet eivät näytä erityisen hyvältä. Reignin feud Abyssin kanssa nyt oli vielä varsin harmiton, koska siitä ei ollut haittaa kummallekaan, mutta sitä edeltänyt feud Chris Harrisin kanssa oli todella surullinen. Nyt tällä Kaz-feudilla on potentiaalia olla aika lailla yhtä surullinen kuvio, mutta hyvää sentään on se, että matsina tämä Reignin ja Kazin kohtaaminen oli selvästi parempi kuin yksikään Reignin ja Harrisin ottelu. Se ei vielä tarkoita, että tämä olisi ollut erityisen hyvä, mutta Kaz sentään pääsi tekemään tässä kaikkensa pitääkseen ottelun ihan viihdyttävänä. Siinä Kaz myös onnistui, ja hänen kovalla työllään sekä myymisen että näyttävien liikkeiden osalta tästä kuoriutui lopulta ihan hyvä ottelu. Enemepää ei voine toivoa.
**½ (7:28)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Kaz (Wave of the Future)

Gail Kim (c) vs. Awesome Kong - No DQ Match for the TNA Knockout Championship
Gail Kim oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa Awesome Kongia vastaan joulukuussa käydyssä mestaruusottelussa, mutta se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että Kimin ja Kongin välinen feud olisi ohi. Koko TNA:n naistendivisioonaa ylivoimaisesti dominoinut Awesome Kong janosi edelleen mestaruusvyötä itselleen, mutta fanien suursuosiota nauttiva Kim ei halunnut luopua siitä mistään hinnasta, vaan oli valmis tekemään kaikkensa, että saisi pidettyä mestaruuden itsellään. Koska Kimin ja Kongin kamppailu naisten mestaruudesta oli mennyt niin intensiiviseksi, oli Jim Cornette päättänyt, että tällä kertaa Kim puolustaisi mestaruuttaan Kongia vastaan No DQ -ottelussa.

Hmm, nyt täytyy sanoa, että tämä oli hienoinen pettymys. Heti perään on sanottava, että älkää käsittäkö väärin. Tämä oli aivan ehdottomasti paras ottelu todella pitkään aikaan tässä projektissa ja heittämällä parempi kuin mitään, mitä viime vuonna oli naisten painilta nähty. Silti tämä ei vastannut odotuksiani, sillä minun silmissäni tämä oli hädin tuskin hieno ottelu ja vain hitusen verran parempi kuin Unforgiven 2006:ssa käyty Trish Stratus vs. Lita, mikä oli tätä ennen paras naisten ottelu pitkiin aikoihin. En tiedä, missä oli vika, mutta minun muistikuvissani juuri tämä Kimin ja Awesome Kongin välinen No DQ -ottelu oli suorastaan mullistavalta tuntuva naisten ottelu, koska se oli niin kovaa ja ainutlaatuista meininkiä. Niinpä odotukseni tälle matsille olivat äärimmäisen korkeat, mutta niitä odotuksia tämä ei onnistunut lunastamaan. Se ei silti poista sitä, että Kim ja Kong painivat hienosti ympäri areenaa, paiskoivat toisiaan pari kertaa nätisti seinää vasten ja rakensivat alusta loppuun toimineen pitkän ottelun hienosti. Erityisen hienoa tässä oli juuri se, miten pirun toimiva tarina tässä oli ja miten tämä tuntui oikeasti helkkarin jännittävältä kamppailulta. Myös yleisö oli upeasti mukana. Nämä kaksi tiesivät, miten ottelusta saadaan iso. Mutta silti. Tämä ei tuntunut spektaakkelimaiselta, tajunnanräjäyttävältä eikä varsinkaan No DQ -ottelulta. Minun muistikuvissani Kimin ja Kongin No DQ -ottelu oli paljon rankempi ja suuri siksi niin pirun ainutlaatuinen. Muistelenkohan nyt kuitenkin eri ottelua? En tiedä. Joka tapauksessa tämä oli juuri ja juuri hienoon arvosanaan yltävä painiottelu ja aikansa naisten mainiksi erittäin hieno suoritus.
***½ (12:44)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Gail Kim (Roll up)

Judas Mesias w/ James Mitchell vs. Abyss
Voi hyvä luoja. Jos jotain ottelua on buildattu pitkään, niin tätä. Koko juonikuvio alkoi oikeastaan noin vuosi sitten, kun Abyssin ja hänen pitkäaikaisen managerinsa "Father" James Mitchellin välit alkoivat rakoilla, kun Sting yritti kääntää Abyssin (tai "Chrisin", kuten Sting Abyssia kutsui oikealla nimellään) puolelleen. Stingin mukaan Abyss ei oikeasti ollut paha, vaan Mitchell käytti häntä vain hyväkseen. Vähitellen alkoi vaikuttaa siltä, että Abyss uskoi Stingiä, mutta Mitchell sai joka kerta käännytettyä Abyssin takaisin puolelleen - lopulta uhkailemalla Abyssiä tämän menneisyyteen liittyvällä salaisuudella. Viime keväänä kävi ilmi, että tuo salaisuus koski Abyssin äitiä. Abyssin äiti oli aikoinaan ampunut Abyssin isän, mutta Abyss itse oli ottanut syyt tuosta niskoilleen ja joutunut sen takia vankilaan. Samalla James Mitchellistä oli tullut Abyssin holhooja. Kun Mitchell uhkasi kertoa viranomaisille Abyssin äidistä, Abyss pysyi pakotettuna Mitchellin puolella - kunnes lopulta huhtikuussa 2007 Abyss sai tarpeekseen ja kääntyi Mitchelliä vastaan iskemällä tälle Black Hole Slamin.

Kuten arvata saattaa, Mitchellin kosto oli hurja. Hän ilmoitti, että hänellä on Abyssin varalle luvassa jotain todella kammottavaa. Pari kuukautta kestäneen loputtoman buildaamisen jälkeen lopulta hype lunastettiin Victory Road -ppv:ssä, jonka Main Eventissä Abyss paini Kurt Anglea vastaan TNA World Heavyweight -mestaruudesta. Abyss hävisi tuon ottelun, ja sen jälkeen Mitchell ilmestyi screenille puhumaan jälleen Abyssille. Samalla joku repi kehäkanveesiin reiän- ja kiskoi Abyssin kehän syvyyksiin niin, että samalla kehä täyttyi savusta. Seuraavassa Impactissa selvisi, että tuo "joku" oli James Mitchellin biologinen poika, historian parhaan painijanimen omaava Judas Mesias (Mesias oli oikeasti puertoricolainen painija Ricky Banderas, joka oli aloittanut uransa 1990-luvun lopussa). Mesias kävi Abyssin kimppuun väkivaltaisesti, ja alkuperäinen tarkoitus oli, että Mitchellin oikea poika olisi kohdannut Mitchellin ottopojan Bound For Gloryssa. Ikävä kyllä Ricky Banderas loukkasi jalkansa Meksikossa käydyssä ottelussa vain pari viikkoa TNA-debyyttinsä jälkeen, ja niinpä koko suunnitelmaa jouduttiin lykkäämään taas parilla kuukaudella eteenpäin. Hätäsuunnitelmaksi keksittiin, että James Mitchell liittoutui Black Reignin kanssa, ja Reign feudasi Abyssin kanssa aina siihen asti, kunnes joulukuun puolivälissä Mesias oli taas painikunnossa. Tuolloin Mesias teki paluunsa TNA:han ja hyökkäsi piikkilangan kanssa Abyssin kimppuun. Vihdoin oli selvää, että nämä miehet pääsisivät selvittämään välinsä ppv:ssä.

Tämä oli aika sekavaa sekoilua. Miksi Abyssin ja Judas Mesiasin välille piti edes buukata normaalikäynneillä käytävä Singles-ottelu, jos yli puolet ajasta käytetään kuitenkin kaikenlaisiin HC-kikkailuihin (terästuolin käyttäminen, nastojen etsiminen ja lopulta piikkilankaan käärityn terästuolin kanssa säätäminen). Ilmeisesti TNA oli vain päättänyt, että enempää No DQ -otteluita ei voi olla, kun kortissa oli jo Kimin ja Kongin välinen No DQ -ottelu ja myöhemmin olisi luvassa Ultimate X -ottelu. Silti tässä ei vain ollut mitään järkeä, että Abyss ja Mesias yrittivät ikään kuin painia HC-tyylisen ottelun ilman HC-stipulaatiota, ja sen vuoksi tarvittiin jatkuvaa James Mitchellin sekaantumista ja muuta ylimääräistä säätämistä. Niinpä lopputuloksena oli lähinnä ihan ok -tyylinen sekoilu, jossa nähtiin lopulta pari oikein nättiä spottia, mutta ei mitään sen enempää. Loputtomat mysteerit Abyssin ympärillä alkavat myös kyllästyttää todella pahasti. Matsin jälkeen Mitchell ja Mesias valelivat Abyssin bensiinillä ja yrittivät sytyttää hänet tuleen, mutta turvamiehet tulivat toki estämään sen.
** (11:03)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Judas Mesias (Flatliner on the barbwire steel chair)

Robert Roode & Ms. Brooks vs. Booker T & Sharmell - Mixed Tag Team Match
Ms. Brooks oli tässä vaiheessa kääntynyt jo niin totaalisesti Robert Roodea vastaan, että tuntuu kohtuulliselta merkitä hänet faceksi. Kuukausien ajan juonikuvio oli siis ollut se, että Roode kohteli manageriaan Brooksia äärimmäisen alentavasti ja halveksivasti, ja toistaiseksi Ms. Brooks oli kestänyt kaiken, koska ilmeisesti hänen oli pakko sietää pomoltaan minkälaista käytöstä tahansa. Aikaisemmin Brooksin kunniaa Roodea vastaan oli yrittänyt puolustaa Kaz, mutta Kaz oli ajautunut uusiin kuvioihin, joten nyt Brooksin puolustajaksi oli noussut... Sharmell. Kyllä vain. Joulukuussa Impactissa Sharmell saapui kehään kesken Rooden ja Brooksin promon ja vaati, että Roode alkaisi kohdella naistaan paremmin. Roode ei tietenkään tällaista käskyttämistä suostunut kuuntelemaan keneltäkään, eikä varsinkaan Booker T:n vaimolta. Lähellä oli, ettei Roode olisi tehnyt jotain hyvin ikävää Sharmellille, mutta silloin Booker T ryntäsi paikalle ja pelasti naisensa Rooden kynsistä. Roode ei kuitenkaan antanut anteeksi Sharmellin sanoja, vaan vaati, että ppv:ssä käytäisiin Mixed Tag Team -ottelu, jossa hän yhdessä Ms. Brooksin kanssa kohtaisi Booker T:n ja Sharmellin. Brooks ei tietenkään halunnut tätä ottelua, koska hänellä ei ollut mitään Booker T:tä ja Sharmellia vastaan. Sharmell sen sijaan hieman yllättäen suostui tähän matsiin, vaikka hän ei ollut missään vaiheessa uraansa ollut oikea painija.

En oikein tajunnut tätä ottelua. Ottelun tarinana oli siis se, että Sharmell oli kyllästynyt siihen, miten huonosti Robert Roode kohtelee Ms. Brooksia. Ja että Roode ei tykännyt siitä, miten Sharmell oli puuttunut hänen ja Brooksin asioihin, ja näin oli kehkeytynyt ottelu, jossa Roode yhdessä Brooksin kanssa paini Sharmellia ja tämän miestä Booker T:tä vastaan. Tämä kaikki oli vielä ihan loogista. Samoin kuin se, että Brooks ei koko ottelun aikana halunnut auttaa Roodea pieksemään Booker T:tä, koska ei voinut enää sietää Roodea ja koska oli ennemminkin Sharmellin ja Booker T:n puolella. Mutta... Kun Roode vahingossa vaihtoi Brooksin kehään ja pakotti samalla siis myös Booker T:n vaihtamaan Sharmellin kehään, miksi ihmeessä Sharmell hyökkäsi täysillä Brooksin kimppuun ja alkoi hakata häntä nyrkeillä? Siinä ei ollut mitään järkeä. Miksi Sharmell halusi hakata Brooksin, kun hänenhän olisi ennemminkin vain kuulunut olla Brooksin puolella? Tämä tuntui todella typerältä, ja samalla myös ottelun lopetus oli idioottimainen. Mutta siis, muutenhan ottelu oli peruspainia Rooden ja Booker T:n välillä. Näiden kahden kemiat eivät selvästi pelanneet erityisen hyvin yhteen, ja kokonaisuus oli lähinnä "ihan ok". Matsina tämä oli aika lailla tv-ottelutasoa.
** (10:47)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Booker T & Sharmell (Sharmell pinned Brooks with a roll up)

Team 3D & Johnny Devine vs. Jay Lethal & Motor City Machine Guns - Ultimate X Match
Team 3D:n sodankäynti X-Divisioonaa vastaan jatkuu edelleen, ja oikeastaan mitään merkittävää uutta tässä kuviossa ei ole tapahtunutkaan Turning Pointin jälkeen. Jay Lethal oli edelleen virallinen X-Divisioonan mestari, mutta Team 3D oli varastanut mestaruusvyön häneltä, ja he pitivät vyötä edelleen hallussaan. Viime ppv:ssä nämä joukkueet kohtasivat Team 3D:n nimikko-ottelussa Tables Matchissa, joten tällä kertaa vuorossa olisi kohtuuden nimissä X-Divarilaisten nimikko-ottelu Ultimate X Match. Kehän yläpuolelle roikkumaan laitettiin tietenkin X-Divisioonan mestaruusvyö, ja vaikka mestaruus ei tässä ottelussa ollutkaan virallisesti pelissä, oli tässä Lethalin mahdollisuus saada itselleen kuuluva fyysinen vyö takaisin itselleen.

Tämä feudi alkaa vähitellen toistaa itseään. Kaipaisin tälle jotain seuraavaa vaihetta tai merkittävää käännettä. Nyt kolme kuukautta on junnattu paikallaan, ja Team 3D on pitänyt marraskuusta lähtien hallussaan Lethalin X-Divisioonan mestaruusvyötä. Tähän ei tullut edelleenkään mitään muutosta. Ehkä ensi kuukauden tapahtumassa sitten? Harmillista on myös se, että tämän feudin otteluiden taso on laskemaan päin. Marraskuussa nähty ensimmäinen joukkueottelu oli suorastaan hienoa menoa. Joulukuun 6-Man Tag Team Match oli hyvä, ja tämäkin on stipulaationsa ja hauskan buukkauksensa ansiosta vielä hyvä. Silti tämäkin tuntui taas hieman heikommalta ottelulta kuin edellinen tämän feudin matsi, ja se ei ole hyvä kehityssuuntaus. Yhtä kaikki, tässä ottelussa parasta antia oli ehdottomasti se, kun Team 3D yritti epätoivoisesti päästä kiinni Ultimate X -rakennelman keskellä roikkuvaan mestaruusvyöhön, mutta he olivat vain liian isoja siihen. Tykkäsin myös matsin lopun tikapuusekoilusta, koska siihen oli nimenomaan Team 3D:n vuoksi hyvä syy. Lisäksi matsissa oli muutenkin hyviä oivalluksia: erityisesti se, että Team 3D oli telonut kendokepeillä Sabinin ja Shelleyn kädet niin pahasti, etteivät he pystyneet kiipeämään Ultimate X -rakennelman köysissä koko ottelun aikana. Sabin, Shelley ja Lethal tarjosivat tässä taas oikein mainiota painia, joten kokonaisuutena tämä oli hyvä - vaikkakin hyvin erilainen - Ultimate X -ottelu.
*** (12:02)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Team 3D & Johnny Devine

AJ Styles & Tomko (c) vs. Samoa Joe & Kevin Nash - TNA World Tag Team Championship
Turning Pointin Main Event oli saanut sekavan käänteen, kun alun perin Samoa Joen ja Kevin Nashin joukkuepariksi buukattu Scott Hall no-showasi tapahtuman. Tämän jälkeen Joe veti kehässä Hallia (ja ylipäänsä hasbeenien käyttöä) rajusti dissaavan promon, jonka oikeasta shoot-asteesta on ilmeisesti monenlaisia näkemyksiä, mutta enemmistön mukaan se oli todennäköisesti osittain aitoa shoottausta. Joella oli siis mennyt hermot siihen, että Nashin ja Hallin kaltaiset nimet saivat TNA:ssa edelleen kaiken huomion, ja koko tuon Turning Pointin ottelun ajan näytti siltä, että tilanne saattaa räjähtää joukkuepareiksi pakotettujen Nashin ja Joen välillä hetkenä minä hyvänsä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan facet veivät voiton Angle Alliancesta puhtaasti. Tilanne Joen ja Nashin välillä oli silti äärimmäisen kireä, ja sitä vain pahensi se, että Jim Cornette oli jo luvannut Nashille ja Hallille joukkuemestaruusottelun Final Resolutioniin.

Niinpä Turning Pointin jälkeen Joe saapui kehään raivoamaan Jim Cornettelle siitä, miten voi olla niin, että Nash ja Hall saavat tuosta vain joukkuemestaruusottelun ppv:hen ja hän ei saa mestaruusottelua ollenkaan, vaikka on tuhonnut käytännössä kaikki TNA:ssa. Joen raivoamisen keskeytti Nash, joka vastasi nyt Joen Turning Pointissa esittämiin syytöksiin. Nashin mielestä Joe muistutti paljon häntä ja Hallia nuorena, mutta hänen mielestään Joe ei vain ollut vielä oikealla tasolla. Kun tämä suunsoitto oli kehkeytymässä fyysiseksi, Cornette puuttui väliin ja ilmoitti, että käsillä on yksinkertainen tilanne. Nashille on luvattu joukkuemestaruusottelu Final Resolutioniin, mutta hänellä ei ole joukkueparia, koska "ilmeisesti herra Hallilla on muita suunnitelmia". Joe puolestaan haluaa mestaruusottelun, mutta hänellä ei ole ollenkaan ottelua Final Resolutionissa. Niinpä Cornette päätti lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja ilmoitti, että Final Resolutionissa Joe ja Nash haastavat Stylesin ja Tomkon mestaruuksista. Tämän jälkeen parin seuraavan viikon ajan Joe ja Nash olivat yrittäneet tulla taas toimeen keskenään, ja se oli monien yllätykseksi sujunut paremmin kuin kukaan olisi osannut odottaa. Nyt saataisiin nähdä, olisiko Joella ja Nashilla sittenkin mahdollisuus löytää yhteinen sävel ja nousta joukkuemestareiksi.

Oho, tämähän ottelu oli positiivinen yllätys! Ajattelin etukäteen, että tämä matsi on ihan pelkkää storyline-kikkailua ja että koko ottelu tuntuu enemmän anglelta kuin oikealta matsilta. Sen sijaan oli ilahduttavaa, että TNA antoi meille noin 10-minuuttisen oikean painiottelun, jossa vasta sitten lopussa nähtiin perinteistä LOLTNA-sekoilua. Ja tuon LOLTNA-sekoilunkin pystyi vielä jotenkuten antamaan anteeksi, koska oikeastaan se oli buukkauksellisesti ihan oikea ratkaisu, vaikka tuon käänteen pohjustaminen oli täysin idioottimaisesti hoidettu. Mutta jos jätetään ottelun lopetuksen buukkaus huomioimatta, muuten tämä oli suorastaan ilahduttavan hyvää meininkiä. Eihän sen sinänsä pitäisi olla mikään yllätys, koska AJ Styles ja Samoa Joe olivat vastuussa suurimmasta osasta ottelusta. Joe ja Styles olivat selvästi kiskaisseet työsaappaat jalkaan, koska molemmilta nähtiin suorastaan ilahduttavan pirteää liikkumista, vaikuttavaa painia ja hemmetin hyvää meininkiä. Styles sai jopa Kevin Nashin pari liikettä näyttämään pirun hyvältä (se Sidewalk Slam!), ja se on jo aikamoinen saavutus. Niin ja ei Tomkokaan tässä siis missään nimessä huono ollut, ja kun ottelun loppumähinäkin oli hyvää kamaa, niin kyllä tämä positiivisen fiiliksen jätti.
*** (12:10)
Voittajat:

► Näytä spoileri

AJ Styles & Tomko (Styles pinned Joe after Nash left Joe alone in the ring and Tomko & Styles hit a Tornado-Plex)

Video w/ Eric Young, James Storm & Jackie Moore
Illan aikana oli nähty kolme videopätkää, joissa Eric Young ja James Storm ottivat yhteen erinäisissä juomakilpailuissa, ja panoksena oli ilmeisesti jälleen James Stormin kehittelemä täysin epävirallinen "Drinking Championship". Nämä juomapelihassuttelut Youngin ja Stormin välillä olivat sinänsä ihan hauskoja välikohtauksia tässä ppv:n aikana, mutta jotenkin tässä Youngin ja Stormin feudissa ei ole MITÄÄN järkeä. Genesiksessä he ryyppäsivät kilpaa takahuoneessa huumorisegmenteissä. Turning Pointissa he ottelivat rajun singles-ottelun, jonka päätteeksi Storm pieksi Youngin niin, että Young vuosi kehässä verta valtoimenaan. Ja... Nyt he palaavat jälleen hassutteluvideosegmentteihin? Onko tämä huumorifeud vai vakava väkivaltainen feud? Tietääkö TNA itsekään? Tuskin. No, Storm voitti nämä juomapelit ja saa ilmeisesti päättää, missä ottelussa kohtaa Youngin Against All Oddsissa.


Kurt Angle (c) w/ Karen Angle vs. Christian Cage - TNA World Heavyweight Championship
Tähän oli tilanne TNA:n Main Event -kuvioissa mennyt. Kuten suurin osa muistaa, vielä vuosi sitten Kurt Angle oli TNA:n uusi face-tähti, joka otti rajusti yhteen Christian Cagen ja tämän muodostaman Christian's Coalitionin (Cage, Styles, Tomko & Steiner) kanssa. Sitten Angle kääntyi myös kesän aikana heeliksi, ja sekä Angle että Cage jäivät elämään ikään kuin omaa elämäänsä TNA:n pahispuolella. Tilanne kärjistyi kuitenkin pian Bound For Gloryn jälkeen, kun Christianille alkoi muodostua ongelmia apureidensa Stylesin ja Tomkon kanssa. Stylesistä ja Tomkosta tuntui siltä, että Cage ei ollut tarpeeksi heidän tukenaan, vaan keskittynyt enemmänkin omiin asioihinsa. Niinpä Genesiksen Main Eventissä nähtiin hämmentävä käänne, kun Styles ja Tomko saapuivat auttamaan Kurt Anglea säilyttämään mestaruutensa Stingiä ja Booker T:tä vastaan. Styles ja Tomko siis hylkäsivät Cagen, liittoutuivat yhteen Anglen kanssa ja muodostivat näin Angle Alliancen. Cage tietenkin raivostui tästä täysin, ja niinpä Anglen ja Cagen välit tulehtuivat uudelleen pahasti. Toki asiaa auttoi myös se, että Cage janosi edelleen TNA World Heavyweight -mestaruutta, jota Angle piti hallussaan.

Turning Pointin jälkeen tilanne Cagen ja Anglen välillä kiristyi entisestään. Cage tuli soittamaan suutaan Anglelle kehään, kun Angle oli siellä yhdessä Stylesin ja Tomkon kanssa. Aikansa Cagen raivoamista kuunneltuaan Angle hyökkäsi takaapäin Cagen kimppuun ja alkoi hakata tätä mestaruusvyöllään. Tässä vaiheessa Styles ja Tomko puuttuivat tilanteeseen ja repivät Anglen pois Cagen kimpusta. Tomko hylkäsi Anglen kokonaan ja ilmoitti, että tästä lähtien hän ei ole sen enempää Cagen kuin Anglenkaan puolella. Sen sijaan Tomkon joukkuemestaripari Styles oli vaikean päätöksen edessä. Sekä Angle että Cage yrittivät maanitella Stylesiä puolelleen, ja vielä tähän ppv:hen tultaessakaan Styles ei tuntunut tietävän, kumman puolella hän todella haluaisi olla. Hän oli kuitenkin luvannut tehdä päätöksensä Final Resolutionin päättymiseen mennessä, joten jonkinlainen vastaus asiaan saataisiin ottelun aikana. PPV:tä edeltävinä viikkoina Angle ja Cage olivat jatkaneet toistensa solvaamista ja fyysisiä yhteenottoja, ja vaikka Cage olikin edelleen puhdas heel, tässä ottelussa hän oli täysin selvä face. Myös yleisö oli 100-prosenttisesti Cagen puolella, mikä ei ole ihme, koska olihan Cage todellinen underdog tässä varsin hyvin rakennellussa feudissa.

No niin, Main Event onneksi pelasti tämän muuten aika heikohkon arvosanan rajamailla keikkuneen tapahtuman. Se ei sinänsä ole ihme, kun katsoo, ketkä kaksi olivat Main Eventissä vastakkain. Kun Kurt Anglelle ja Christian Cagelle antaa aikaa lähemmäs 20 minuuttia painia keskenään painiottelu ilman turhia sekaantumisia, ei lopputuloksena voi olla muuta kuin huippuluokan ottelu. Ja kyllä, toki ottelun lopetukseen saatiin yksi sekaantuminen, kun koko illan ajan pohjustettu "Kumman puolelle AJ Styles kääntyy" -mysteeri sai lopulta ratkaisunsa. Kokonaisuuden kannalta tuo Stylesin sekaantuminen oli kuitenkin varsin harmiton eikä pilannut ollenkaan ottelun muuten loistavaa flow'ta, joten tällä kertaa sekaantuminen ei edes vienyt mitään pois matsilta. Muuten siis Angle ja Cage vetivät erittäin toimivan ottelun, jossa oli toimiva rakenne alusta loppuun asti ja jossa Cage veti ilahduttavan toimivaa face-roolia, vaikka nimellisesti olikin heel. Sinänsä mitään täysin ennennäkemätöntä tai tajunnanräjäyttävää ei nähty, joten ei tämä MOTYC-tasolle nouse, mutta ehdottomasti huippuluokan ottelu ja oikein oppikirjaesimerkki siitä, miten kaksi taitavaa painijaa rakentaa huippuottelun, jossa on mahtavasti toimiva tarina alusta loppuun. Hienoa duunia.
**** (18:45)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Kurt Angle (Olympic Slam after Styles turned on Cage and hit him with a Springboard Back Elbow)

*** Kurt Angle
** Christian Cage
* Gail Kim

Kokonaisarvio Final Resolutionista: TNA:n vuosi ja koko ppv-vuosi ei lähtenyt käyntiin mitenkään räjähdysmäisesti, mutta Final Resolution oli silti paljon parempi suoritus kuin olisi voinut pelätä. Tässä tarjoiltiin kuitenkin huippuluokan Main Event ja paras naisten ottelu vuosikausiin. Sen lisäksi joukkuemestaruusottelu oli yllättävän hyvä, ja Ultimate X varsin hauska kokonaisuus. Eikä koko kortissa ollut mitään totaalista paskaa, vaan heikommatkin ottelut olivat vain tylsiä. Kyllä tästä kokonaisuudesta saadaan aikaan Ok-tason ppv, joten jäämme odottamaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

1. TNA Final Resolution - Ok

[Zemppari]

1979 - Osa 3

Bob Backlund(c) vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWF Championship
Tokushima City Gym (30.11.1979)

Mitä vanhat silmäni näkevätkään, Inoki on pitkästä aikaa haastajana! Yhteistyö WWF:n kanssa toi Japaniin nyt WWF:n uuden kasvokuvan ja mestarin, 30-vuotiaan Bob Backlundin.

Minnesotalainen Bob Backlund menestyi yliopistovuosinaan sekä jalkapallossa että painissa. Valmistuttuaan Backlund aloitti painimisen AWA:ssa vuonna 1973. Vuonna 1976 Backlund saapui WWWF:n riveihin osuvaan aikaan. Ensimmäisen neljän kuukauden jälkeen Backlund ammuttiin pääotteluihin haastamaan WWWF:n mestaruudesta. Bruno Sammartinon aikakausi oli loppumassa loukkaantumisiin ja Vince McMahon Sr. tarvitsi uuden ykkösbabyfacen. Backlund taisteli mestaruudesta "Superstar" Billy Grahamin kanssa läpi vuoden 1977, kunnes voitti vyön seuraavan vuoden alussa. Grahamin lisäksi Backlundin vakiovastustajiin kuuluivat Spiros Arion, Mr. Fuji, Ivan Koloff, George "the Animal" Steele, sekä Ken Patera. Backlundin noin kaksivuotinen mestaruuskausi kohtasi nyt aivan uudenlaisen haasteen Antonio Inokin muodossa.

Tämän ottelun alku on hidas. Todella hidas. Jopa 70-luvun asteikolla hidas.

Backlund ja Inoki vääntävät matossa pitkään ja hartaasti käyden läpi perinteiset minuuttien pituiset jalkasakset ja päälukot. Ottelussa tuntuu silti olevan pientä kipinää vain hieman pinnan alla. Backlund saa ottelun alkupaikkeilla työnnettyä Inokin köysiin ja tarjoaa lempeää avokämmentä. Hetkeä myöhemmin Backlund nostaa Inokin deadliftillä ylös Short Arm Scissorsista yläköydelle ja tarjoaa avokämmenen, joka tyrmää Inokin perseelleen kanveesiin. Valitettavasti nämä hetket olivat ottelun alkupuolen parhaat hetket, sillä vaikka mattopaini on pätevää, niin se tuntuu ajoittain pelkältä ajan tuhlaamiselta.

Inoki ja Backlund heräävät vihdoin, kun joku neropää heittää yleisöstä muutaman rullan vessapaperia kehään. Tahti kiihtyy lähes välittömästi ja ottelijat siirtyvät heittojen ja muiden pommien vaihtelemiseen. Yleisökin alkaa arvostaa toista vaihdetta. Molemmat selviävät vaarallisista liikkeistä (Backlundin Piledriver ja Inokin Octopus Hold) köysien läheisyyden ansiosta. Ja sitten...

Sanokaa perässä, fuck finish!

Tiger Jeet Singh saapuu rähisemään kehäalueelle ja tönimään muita painijoita ympäriinsä. Inoki huutaa Singhille, joka antaa Backlundille aikaa iskeä lopetusliikkeensä Atomic Dropin! 1, 2 ja 3! Backlund hyppää juhlimaan voittoaan... paitsi että kello ei ole soinut. Red Shoes Dugan laskee kyllä kolmeen, SELKEÄSTI kolmeen, mutta selätystä ei lasketa koska syyt? (Inoki saattoi nostaa olkaansa heti selätyksen jälkeen) Inoki iskee juhlivalle Backlundille Back Suplexin ja selättää voitokkaasti Backlundin saadessa ylös kolmosen kohdalla.

Antonio Inoki on WWF:n uusi mestari.

Onko sattumaa, että vajaata kuukautta aiemmin AJPW:n Giant Baba oli noussut toista kertaa NWA:n mestariksi päihittämällä Harley Racen. Baba oli pudottanut vyön viikkoa myöhemmin, joten tarvitsihan Inokikin oman kautensa merkittävän yhdysvaltalaispromootion mestarina...

Antonio Inoki(c) vs Bob Backlund

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Championship
Kuramae Kokugikan (6.12.1979)

Inokin ja Backlundin revanssi mestaruudesta nähtiin viikkoa myöhemmin.

Tunnelma kehässä on heti erilainen edeltävään otteluun verrattuna. Heti alusta alkaen tahti on paljon kiivaampi kuin viikkoa aiemmin ja hidas tunnisteluosuus heitetään suoraan romukoppaan. Mattopaini on paljon sulavampaa ja isoja liikkeitä aletaan näkemään jo paljon aiemmin ottelussa. Kokugikanin yleisökin on paljon lämpimämpänä, joka nostaa tämän ottelun heti seuraavalle tasolle. Kokonaisuutenahan tämä on hyvin samankaltainen, mutta omasta mielestäni paremmin toteutettuna. Backlund, joka näyttää järkäleeltä Inokin rinnalla, tuo Inokin ottelukaavaan uusia vivahteita. Loppupuolella vastaliikkeitä nähdään puolin ja toisin, lopetuksen ollessa jatkuvasti vain nurkan takana...

Tadaa! Fuck finish!

Tiger Jeet Singh mähisee JÄLLEEN paikalle ja hyökkää Inokin kimppuun. Inoki saa tuholaisen häädettyä kimpustaan, mutta Singh päätyy hämäämään tuomaria. Backlund hyödyntää tilaisuutensa ja iskee Atomic Dropin SUORAAN KÖYSIIN! Taivas varjele, tästä haarojen tuhoamisesta ei Inoki nouse ja tuomari suostuu laskemaan hartiat maahan kolmeen asti.

Mutta mutta, eihän tässä ole vielä kaikki! Hisashi Shinma, WWF:n presidentti (Jack Tunneyn edeltäjä) tulee selittämään Backlundille, että ottelu on päättynyt NO CONTESTUUN ja että ANTONIO INOKI ON EDELLEEN MESTARI! Backlund protestoi minuuttien ajan, mutta lopulta vyö palaa Inokin käsiin. Inoki ei ylpeänä miehenä tätä sulata vaan luopuu vyöstä. Backlund voittaa "vakatoidun" vyön Madison Square Gardenissa kahdeksan päivää myöhemmin voittaessaan Bobby Duncum Jr:n.

Mutta, kuten historiaan perehtyneet lukijat jo tietävätkin, WWF ei koskaan tunnustanut Inokin lyhyttä mestaruuskautta. Ottelu Duncum Jr:a vastaan oli vain yksi puolustus Backlundin pitkällä mestaruuskaudella, joka jatkuisi vielä vuosien ajan.

Ottelun loppuhetkistä ja post-match sekoilusta huolimatta Backlundin ja Inokin revanssi oli hyvä ja katsomisen arvoinen ottelu. Backlund ja Inoki sopivat toistensa vastustajiksi hyvin ja tämä ottelu olikin parasta Inokia taas hetkeen.

Tatsumi Fujinami(c) vs Kengo Kimura

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWF Junior Heavyweight Championship
Kyoko Prefectural Gym (13.12.1979)

Fujinami oli ehtinyt hävitä mestaruutensa kahdeksi päiväksi Ryoma Golle lokakuussa, mutta oli napannut mestaruuden takaisin haltuunsa. Haastajana olisi tällä kertaa ikätoveri Kengo Kimura.

Kimura oli aloittanut myös uransa lopun aikojen JWA:ssa ja siirtyi NJPW:n riveihin JWA:n kaaduttua vuonna 1973. Kuten muut junioritoverinsa myös Kimura vietti valtaosan ensimmäisistä vuosistaan alakortissa. Vuonna 1977 Kimura aloitti oppimatkansa Pohjois-Amerikkaan, jossa hän paini pääosin Meksikon EMLL:ssä, UWA:ssa sekä Puerto Ricon WWC:ssä. Kimura oli nyt palailemassa pääasiallisesti Japaniin, vaikka olikin paininut säännöllisesti New Japanissa koko oppimatkansa ajan.

Tätä voisi kuvailla päivitetyksi versioksi Fujinamin ja Gon välisestä ottelusta. Ottelu alkaa räjähtävästi Kimuran iskiessä pari Dropkickia ja Backdrop Driverin heti kättelyssä. Fujinami ei tämän jälkeen saa ottelua oikein missään vaiheessa hallintaansa, kun ottelu siirtyy keskiosan ketjupainiosuuteen. Poimin selostajien puheista jatkuvasti mainintoja Meksikosta, jossa molemmat viettivät oppimatkansa, oletettavasti selostuskopissa myydään kaksikon samankaltaista historiaa. Ketjupaini on ihan pätevää ja tempo pysyy pikaisempana, mutta kaksikon keskinäinen tekeminen ei vaan ole kovin kiinnostavaa.

Sitten Fujinamilla ja Kimuralla vaan naksahtaa päässä ja alkaa loppuosan jännittävä ilotulitus, jossa liikkeitä paukutellaan puolin ja toisin. Kimuran Backdrop Driverit ovat hemmetin kauniita. Moderni samanaikainen Dropkick -spotti, joka saa Jim Cornetten kiljumaan nykypäivänä nähdään jo vuonna 1979. Fujinami astuu sivuun Tope Suicidan tieltä, mutta Kimura jarruttaa ja loikkaakin Fujinamin niskaan Planchalla! Fujinamikin saa osansa perille komealla Suicidalla, mutta saa kuittina BACKDROP DRIVERIN KEHÄN ULKOPUOLELLA (jumppamattojen päälle)! Bah gawd! Fujinami selviää seuraavista minuuteista kynsin ja hampain, kunnes saa tiputettua Kimuran paalkujuntalla. Helvetti, paremmalla keskiosuudella tämä olisi ollut vielä El Canek -kohtaamista parempi, mutta tälläisenäänkin hieno lopetus 70-luvulle ja esimakua 80-luvun junioreiden vallankumouksesta.

70-luvun parhaat

Ottelut:
1. Antonio Inoki vs Billy Robinson
2. Tatsumi Fujinami vs El Canek
3. Lou Thesz & Karl Gotch vs Antonio Inoki & Seiji Sakaguchi

Inokin ja Robinsonin massiivista mattovääntöä ei mikään ylittänyt. Fujinamin otteluista parhaaksi kohosi kohtaaminen El Canekin kanssa, vaikka myös ottelut Gota ja Kimuraa vastaan tarjosivat hyvät vaihtoehdot. Kolmannen maininnan ansaitsee projektin aloittanut joukkueottelu, joka tarjosi tarpeeksi pureskeltavaa ja innostusta jatkaa koko vuosikymmenen lävitse.

Gaijinit:
1. Billy Robinson
2. El Canek
3. Karl Gotch

Inokia vastaan marssitettiin vuosien aikana melkoinen gaijin-armada, joista eniten ruutuaikaa saivat Tiger Jeet Singh sekä Andre the Giant. Singhiä ei (onneksi) tarvinnut katsella yhtä ottelua pidempään ja Andren kaikki ottelut Inokia vastaan olivat joko pettymyksiä tai ihan vaan paskoja. Robinson repi irti Inokista projektin tähän mennessä parhaan ottelun, Canek oli erinomainen vastus Fujinamille ja Gotch oli erinomainen ainoassa ottelussaan ja särmä muissa esiintymisissään. Kunniamaininta myös Willem Ruskalle, joka oli lopulta parempi kuin olisi voinut olettaa.

Japanilaiset:
1. Tatsumi Fujinami
2. Antonio Inoki
3. Strong Kobayashi

Oli sanomattakin selvää, että tässä kategoriassa vaihtoehtoja oli vain kaksi, eli ne kaksi suurimmassa valokeilassa ollutta painijaa. Vaikka Inoki alkoi väsyttää pahasti mitä pidemmälle päästiin (ja 80-luvulla meno jatkuu...) niin siitä huolimatta mies oli ilmeisen paras vaihtoehto keulakuvaksi. Sakaguchilla ei ollut tarpeeksi karismaa tai mattotaitoja ollakseen firman tukipilari. Siitä huolimatta nautin Fujinamin otteluista keskimäärin enemmän kuin Inokin vastaavista. Inokilla oli huippujensa (vs Robinson, vs Sakaguchi III, vs Backlund II, vs Oki, vs Kobayashi) lisäksi todella kehnoja otteluita (vs Andre II ja III) ja pettymyksiä (vs Brisco). Fujinamin kaikki ottelut kotimaansa kamaralla olivat hyviä ja helppoja katsottavia ja tarpeellisia tahdinmuutoksia muiden hitaampien otteluiden keskellä.

Kunniamaininnan saa Strong Kobayashi, joka toimi Inokin vastaparina niin hyvin, että miehen myöhempiä otteita jäi kaipaamaan. Sori vaan Sakaguchi.

Ensi kerralla: Light the fuse, bring the boom, Dynamite! Uusi vuosikymmen koittaa.

[kenitys]

UNDENIABLE 2008

Vuoden ensimmäinen Ring of Honor -ppv on itse asiassa erikoinen tapaus painihistoriassa. Vaikka tämä ppv esitettiin 18. tammikuuta 2008 (ja näin ollen lasken sen vuoden 2008 ppv:ksi), oikeastaan tämä on vuoden 2007 tapahtuma. Kuten olen aiemmissakin arvioissa todennut, tähän aikaan ROHin ppv:t olivat nauhoitettuja lähetyksiä. Ne oli oikeasti käyty pari kuukautta aiemmin, mutta ppv:ssä ne lähetettiin vasta myöhemmin. Niinpä Undeniable oli oikeasti käyty jo lokakuun alussa New Jerseyssä (lukuun ottamatta yhtä tässä ppv:ssä esitettyä ottelua, joka käytiin marraskuussa Ohiossa). Onko tämä siis oikeastaan vuoden 2008 ppv? En tiedä. Lasken sen nyt sellaiseksi, koska mitäpä muutakaan voin. Selostajinamme Dave Prazak ja Lenny Leonard.

In ring angle w/ Claudio Castagnoli, Larry Sweeney & Chris Hero
Show alkoi sillä, kun Claudio Castagnoli seisoi kehässä painihousuissaan valmiina painimaan vihamiestään Chris Heroa vastaan. Luvassa oli kuitenkin suuri pettymys, kun Sweet 'n' Sour Inc -stablen johtaja Larry Sweeney saapui paikalle asiakkaansa Heron kanssa ja kertoi, ettei Hero sittenkään paini Castagnolia vastaan tänään. Sweeneyn mukaan Hero oli suostunut tähän otteluun vain tarkoilla ehdoilla, ja niin kauan kuin Hero ei saa sovittua - tarpeeksi suurta - korvausta tästä ottelusta, Hero ei aio painia Castagnolia vastaan. Tämä toki oli vain Heron ja Sweeneyn pelkuruutta, koska Hero ei halunnut kohdata Castagnolia ollenkaan. Mutta yhtä kaikki, Castagnoli joutui poistumaan pettyneenä paikalta, ja show alkoi aloitusvideolla.


Age of the Fall (Black & Jacobs) w/ Lacey vs. Vulture Squad (Ruckus & Evans) w/ Julius Smokes
Illan varsinainen opener oli kahden uuden stablen kohtaaminen. Jimmy Jacobsin johtama Age of the Fall oli tehnyt näyttävän debyytin edellisessä ppv:ssä, kun Main Eventinä nähdyn Briscoe Brothers vs. Steenerico -ottelun jälkeen Jacobs, Tyler Black, Necro Butcher ja Lacey ilmestyivät kehään ja hyökkäsivät Briscoe-veljesten kimppuun. Tästä seurasi niin väkivaltainen verenvuodatus, ettei vastaavaa ollut ROHin historiassa nähty. Kulttijohtaja Jacobs pieksi Jay Briscoen tajuttomaksi, ja hänen sekopäisen verenhimoinen monsterina Necro Butcher sai Briscoen vuotamaan verta valtoimenaan. Tämän jälkeen Age of the Fall ripusti Briscoen roikkumaan katosta pää alaspäin. Brutaali näky johti siihen, että kuukausien ajan hehkutettu uusi stable nousi painifanien puheeksi: varsinkin se koostui kiinnostavan karismaattisesta Jacobsista, arvaamattomasta Butcherista ja lupaavasta nuoresta lahjakkaasta painijasta Tyler Blackista. ROHin johto oli tietenkin tehnyt heti selväksi, että Man Up -ppv:ssä nähty toiminta ei saa toistua enää koskaan, ja vaikka Age of the Fall halusi kuumeisesti kohdata Briscoe-veljekset kehässä, tällä hetkellä heidän pääsynsä edes samalle areenalle oli estetty. Niinpä Jimmy Jacobs saapui porukkansa kanssa kehään esittämään avoimen haasteen kenelle tahansa ROHin joukkueelle, joka uskaltaisi kohdata heidät.

Age of the Fallin haasteeseen vastasi Vulture Squad -niminen stable, joka oli niin ikään debytoinut ROHissa kesällä 2007. Stablen johtajana toimi Jack Evans, joka on yksi amerikkalaisen painimaailman kuuluisimmista spottiapinoista. Vuonna 2000 debytoinut Evans oli luonut maineen painijana, joka teki aivan kaikenlaisia sekopäisiä high flying -spotteja otteluissaan - usein sen kummemmin välittämättä siitä, tarvitsiko ottelu niitä vai ei. Osa rakasti Evansia tämän takia, osa vihasi. Evans oli vieraillut vuonna 2004 myös parissa TNA:n ppv:ssä, joten tämä ei ollut hänen ppv-debyyttinsä. ROHissa Evans oli paininut vuosina 2003-2005 kunnes oli jäänyt pois ja palannut vuonna 2007. Pian paluunsa jälkeen Evans esittelikin ROHissa uran managerina tehneen Julius Smokesin uutena "valmentajanaan", ja yhdessä Smokesin kanssa Evans alkoi muodostaa Vulture Squad -porukkaa, joka koostui nimenomaan high flying -tyyliä edustavista painijoista. Evansin seuraan littyivät Ruckus ja Jigsaw. Ruckus oli vuonna 1999 uransa aloittanut painija, joka oli tehnyt pitkän uran CZW:ssä, kunnes vuoden 2007 lopussa hän jätti promootion. Jigsaw oli puolestaan vuonna 2002 uransa aloittanut maskipäinen painija, joka oli paininut vuosien ajan CHIKARAssa ja saavuttanut siellä merkittävän fanijoukon. Ruckusin tavoin hän jätti kuitenkin vanhan promootionsa vuonna 2007 keskittyäkseen ROHissa painimiseen. Toistaiseksi Vulture Squad ei ollut saavuttanut vielä erityisen merkittävää menestystä ROHissa. Kun Vulture Squad saapui paikalle ottamaan vastaan Jacobsin haasteen, alun sekavassa brawlissa Butcher ja Jigsaw tappelivat tiensä takahuoneisiin, ja niinpä tästä muodostui 2 vs. 2 -ottelu.

Öh, ehkä tämä oli hienoinen pettymys. Tavallaan oli kyllä ilahduttavaa, että kerrankin openerissa ei laitettu heti kaikkea mahdollista peliin ja tarjottu mitään 20-minuuttista sekopäistä all in -mayhemia, vaan ottelu oli kestoltaan maltillinen ja myös kaikkein sekopäisimmät spotit jätettiin käyttämättä, vaikka ottelussa oli Evansin ja Ruckusin kaltaisia spottiapinoita. Toki Tyler Blackin piti päästä ppv-debyytissään tekemään Shooting Star Press kehästä ulos facejen päälle, mutta hei, tämä on ROH, mitä muuta nyt voi odottaa? Mutta siis: ottelupaikkaan nähden tämä oli itse asiassa varsin järkevä suoritus näiltä joukkueilta, mutta samalla en voi olla toteamatta, että ei tämä mitenkään erityisen hyvältä ottelulta tuntunut. Oikeastaan tämä muistutti meiningiltään hyvin paljon vaikkapa TNA:n ppv:ssä nähtyä openeria, koska yhtä lailla tässä ei ollut mitään kummempaa tarinaa, vaan ihan mukavia nättejä liikkeitä oman aikanasa ja sitten lopulta perustoimiva lopetus. Ajoi asiansa, mutta Age of the Fallilta on lupa odottaa paljon enemmän kuin ihan hyviä opener-otteluita.
**½ (5:38)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Age of the Fall (Jacobs made Evans submith with a Guillotine Choke aka End Time)

Daizee Haze vs. Sara Del Rey w/ Larry Sweeney, Chris Hero & Bobby Dempsey
Show'n avannut Sweet 'n' Sour Inc. palasi seuraavaksi kehään, mutta ei suinkaan Chris Heron ottlua varten. Sen sijaan stablensa johtaja Larry Sweeney kertoi, että hän tarjoaisi katsojille jotain muuta ensiluokkaisen viihdyttävää: ROHin historian ensimmäisen naisten ppv-ottelun. Sweet 'n' Sour Inciä tässä ottelussa edusti siis Sara Del Rey. Vuonna 2001 painiuransa aloittanut Del Rey oli näihin aikoihin yksi kehutuimmista naispainijoista, joka nousi kärkisijoille listatessa maailman - tai ainakin Yhdysvaltojen - parhaita naispainijoita. Uransa alusta lähtien Del Rey oli paininut Japanissa ja Meksikossa, mutta vuodesta 2005 lähtien hän oli ollut pelkästään naisten painia tarjoavan SHIMMER-promootion yksi suurimmista tähdistä. ROHissa hän oli debytoinut vuonna 2006, ja seuraavana vuonna hän liittyi Sweeneyn stableen. Sweet 'n' Sour Incistä on muuten sanottava vielä, että porukan väkiluku oli jälleen harventunut: nyt myös lihaskimppu Tank Toland oli jättänyt Sweet 'n' Sour Incin. Tätä ei selitetty ppv:ssä mitenkään kummemmin, mutta ilmeisesti Tolandin ja ROHin työsuhde oli vain päättynyt. Tolandia ei näissä arvioissa taitaisi tulla enää näkemään. En voi väittää jääväni kaipaamaan. Del Reyn vastustaja oli toinen 2000-luvun alussa debytoinut ja vuosia indy-promootioissa paininut naispainija Daizee Haze. Haze ei ollut koskaan saanut osakseen samanlaista hehkutusta kuin Del Rey, mutta sympaattinen face-painija oli myös tehnyt pitkän uran niin SHIMMERissä, CHIKARAssa kuin ROHissakin.

Harmillista, että tämä ottelu toimi enemmänkin vain pohjustavan anglen roolissa kuin varsinaisena otteluna. Erityisen harmillista se on siksi, että Larry Sweeney oikein hehkutti tätä etukäteen "ensimmäisenä ROHin ppv:ssä käytävänä naisten otteluna". Olisitte nyt sitten antaneet niille naisille mahdollisuuden painia kunnon ottelun, saatana. Uskon nimittäin, että Del Rey ja Haze olisivat ehdottomasti siihen pystyneet. Del Rey nyt olikin tämän ajan yksi parhaista naispainijoista, mutta myös Haze vaikutti tässä varsin lupaavalta ja kyvykkäältä babyfacelta. Mutta siis, siinä kolmessa minuutissa, mitä näillä kahdella oli käytettävinään, Haze ja Del Rey vetivät ihan toimivan matsin. Ei se toki kovin kummoinen kokonaisuus millään ollut, koska ottelun kolmesta minuutista viimeinen käytettiin vieläpä enimmäkseen ringsidellä tapahtuvan sekoilun seuraamiseen, kun Claudio Castagnoli yllättäen marssi paikalle ja kävi Chris Heron kimppuun. Silti ihan lupaava suoritus, olisin mielellään katsonut enemmänkin.
*½ (3:52)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Daizee Haze (Sunset Flip after Claudio Castagnoli interfered)

Bryan Danielson vs. Chris Hero w/ Larry Sweeney & Bobby Dempsey
Tämä ottelu syntyi suoraan edellisen ottelun jälkeisen sekoilun seurauksena. Äskeinen naisten matsi oli siis päättynyt siihen, kun Claudio Castagnoli marssi takaisin kehäalueelle ja hyökkäsi ringsidellä Larry Sweeneyn, Bobby Dempseyn ja Chris Heron kimppuun. Tämä sekaannus johti myös kehässä ottelun päättymiseen, mutta naisten matsin loppumisen jälkeen Castagnoli jäi pahasti alakynteen taistellessaan Sweeneyn poppoota vastaan yksin. Lopulta Hero onnistuikin sitten iskemään Hero's Welcome -liikkeensä Castagnolille kehän ulkopuolella, ja tuo isku oli niin raju kolaus, että lääkintähenkilökunta joutui kuljettamaan Castagnolin pois paikalta (myöhemmin kerrottiin Castagnolin joutuneen sairaalaan). Tämän jälkeen Sweet 'n' Sour Inc. -porukka oli tyytyväisensä tilanteeseensa... Mutta silloin valot sammuivat, ja Final Countdown alkoi soida! Se taas ei voinut tarkoittaa mitään muuta kuin Bryan Danielsonin sisääntuloa. Viime ppv:ssä mestaruusottelun Morishimalle hävinnyt "American Dragon" oli viimeistään kirvelevän Morishima-tappionsa jälkeen kääntynyt siis faceksi, jonka tärkein tehtävä oli yrittää nousta takaisin päämestaruuskuvioihin. Toki Danielson oli koko ajan saanut yleisöltä valtavaa poppia, mutta lähtökohtaisesti hänen hahmonsa oli ollut heel, kun nyt hän puolestaan saapui keskeyttämään heel-porukan voitonjuhlat. Danielson ajoi Sweet 'n' Sour Incin pois kehästä ja alkoi sitten paasta mikrofoniinsa, miten Hero kehtaa edes väittää olevansa "paras atleetti ROHissa". Danielson haastoi Heron otteluun tässä ja nyt, jotta hän voisi todistaa erinomaisuutensa, ja hieman yllättäen Hero suostui noin vain tuohon otteluun. Matsi oli valmis alkamaan.

Ai että ihailen Chris Heron heel-työskentelyä. Edellisen ppv:n neljän miehen ottelussa se ei päässyt kunnolla esiin, koska ottelu keskittyi sekopäisen näyttävään painiin, ja myös Heron piti mukautua tuon ottelun tyyliin. Nyt sen sijaan Hero pääsi firman parhaan painijan kanssa työstämään rauhallista Singles-ottelua, jossa heillä on mahdollisuus kertoa tarinaa juuri kuten he haluavat - ja sen he todellakin tekivät. Danielson ja Hero ovat sen tason tekijöitä, että ei tätä voi kuin ihailla. Koko ottelun tarina oli viimeisen päälle mietitty: Danielson osoittaa olevansa erinomainen tekninen painija, keskittyy puhtaisiin teknisiin painisuorituksiin ja yrittää sillä tavalla päihittää Heron. Hero puolestaan keskittyy egoiluunsa, iskee Danielsonille yksittäisiä näyttäviä liikkeitä ja pomppii sitten kehässä erilaisille atleettisilla tavoilla osoittaakseen ylivertaisuutensa. Tällä tavalla rakennettu matsi toimi alusta loppuun pirun hyvin, ja vaikka lopulta aikaa oli vain hieman päälle 10 minuuttia ja ottelun lopetuskin oli vähän erikoinen, oli tämä todella nautittava kokonaisuus. Toki semmoinen ainutlaatuisen hieno paini tästä jäi puuttumaan, minkä takia tämä ei nouse huippuotteluksi, mutta tämä oli ehdottomasti viihdyttävä ja hienosti rakennettu painiottelu.
***½ (11:08)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Bryan Danielson (Referee stopped the match after Danielson stomped on Hero's head multiple times)

The Hangmen Three (Pearce & Whitmer & Albright) w/ Shane Hagadorn vs. Delirious & Kevin Steen & El Generico
Myös tämän ottelun rakentelu alkoi kehäanglella, mutta kerrotaanpa oikeastaan ensin ottelun taustat. The Hangman Three oli siis Adam Pearcen johtama stable, johon kuuluivat hänen lisäkseen (hiljattain hiuksensa valkoiseksi värjännyt ja siksi Steve Corinolta näyttävä) BJ Whitmer, Brent Albright ja "miesapulainen" Shane Hagadorn. Whitmer ja Albright olivat jo painineet aiemmissa ROH-ppv:eissä, mutta silloin he eivät tosin kuuluneet vielä Pearcen porukkaan. Pearce sen sijaan oli toistaiseksi esiintynyt ROHin ppv:eissä vain erinäisissä videopätkissä ja takahuonesegmenteissä, mutta nyt hän pääsi vihdoin painimaan. Pearce oli kokemuksensa puolesta konkari: hän oli aloittanut uransa jo vuonna 1996 indy-promootioissa, ja vuosien ajan hän oli paininut lukemattomissa pienissä tapahtumissa erityisesti länsirannikolla. Ensimmäisen hieman isomman näkyvyyden hän sai 2000-luvun alussa Pro Wrestling Guerrillassa ollen PWG:n alkuaikojen yksi isoista tähdistä. PWG-vuosien jälkeen Pearce paini myös Meksikossa ja Japanissa, kunnes vuonna 2005 hän vihdoin päätyi FIP:n kautta ROHiin. ROHissa Pearce veti samaa hahmoa, jota hän vetäisi suurimman osan urastaan: Pearce oli ylimielinen, vanhaa koulukuntaa edustava painija, joka oli varma siitä, että häntä ei kohdeltu firmassa niin hyvin kuin hän oli ansainnut. Vuonna 2007 Pearce perusti avukseen stablen The Hangman Threen ja houkutteli siihen mukaan toisen ylimielisen isokokoisen painijan BJ Whitmerin sekä todellisen voimanpesän Brent Albrightin. Viime kuukausina The Hangman Threen ykkösvihollinen oli ollut Whitmerin entinen ystävä Delirious, ja Hangman Three oli yrittänyt kaikin keinoin tehdä Deliriouksen elämästä kamalaa.

Nyt tämän ottelun pohjustaminen ei kuitenkaan alkanut Deliriouksesta, vaan siitä, että Pearce seisoi yksin kehässä ja pyysi Kevin Steeniä tulemaan paikalle. Man Up -ppv:n Main Eventissä Kevin Steen ja El Generico olivat siis hävinneet viimeisen mahdollisuutensa nousta ROHin joukkuemestareiksi, ja tämän jälkeen pettynyt Steen oli tönäissyt Genericon luotaan ja poistunut yksin paikalta. Joukkueen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Tämän tiesi hyvin myös Pearce, jolla oli Steenille selvä tarjous: Steen liittyisi hänen porukkaansa, ja he muodostaisivat yhdessä The Hangman Fourin. Pearce sanoi tietävänsä, että Steen tykkää piestä väkivaltaisesti vastustajiaan, ja hän lupasi, että sitä Steen pääsisi tekemään Hangman Fourissa. Pearcen mukaan oli selvää, että nössöilevä Generico oli vain ollut haitaksi Steenin uralle. Samalla paikalle marssivatkin Whitmer, Albright ja Hagadorn, jotka raahasivat mukanaan pahasti piestyä El Genericoa. Pearce käski Steeniä hakkaamaan Genericon sen merkiksi, että hän liittyisi mukaan heidän porukkaansa. Steen näytti puntaroivan asiaa tarkkaan - ja sitten hän hyökkäsi koko Hangman Three -porukan kimppuun! Tämä oli siis käytännössä face-turn sekä Steenille että Genericolle. Yleisö hurrasi lujaa, mutta Steen jäi nopeasti alakynteen, kunnes Delirious juoksi paikalle ja hääti koko Hangman Threen kehästä. Tämän jälkeen Delirious alkoi karjua mikrofoniin käsittämätöntä puhettaan, ja Steen sanoi, ettei hänellä ollut hajuakaan, mitä Delirious sanoi, mutta "meillähän on tässä käsillämme kuuden miehen joukkueottelu". Steen vielä lisäsi, että kukaan muu kuin hän ei saisi koskaan piestä El Genericoa. Vanha joukkue oli jälleen yhdessä.

Joo-o, ei tässä ottelussa ollut mitään vikaa. Silti tuntui siltä, että tämän on nähnyt nyt jo aika monta kertaa. Hangman Three on sinänsä ihan toimiva heel-porukka, mutta jotenkin he eivät ole toistaiseksi näissä ppv:issä nähdyissä segmenteissä ja videoissa onnistuneet innostamaan minua. Eivät, vaikka erityisesti Adam Pearce ja Brent Albright ovat mahtavia painijoita. Ehkä ongelma on se, että suurin osa Deliriouksen feudeista toistaa pahasti itseään ja tässäkään ei ollut mitään uutta verrattuna aiempaan, mitä Delirioukselta oli nähty. Mutta: Ottelu itsessään oli siis oikein hyvä. Kaikki kuusi ovat taitavia painijoita, ja yhdessä he saivat rakennettua ottelun, joka toimi alusta loppuun moitteettomasti. Silti todelliset yllätykset tai erityisen säväyttävät hetket jäivät tästä ottelusta puuttumaan kokonaan, ja niinpä tämä oli "vain" hyvä ottelu.
*** (11:04)
Voittajat:

► Näytä spoileri

The Hangman Three (Albright pinned Delirious after a Half Nelson Suplex)

Roderick Strong vs. Austin Aries
Tähän se päättyisi. Feud, jota oli rakenneltu yli vuoden ajan. Austin Aries ja Roderick Strong olivat olleet parhaita ystäviä, joukkuepareja ja joukkuemestareita. Kaikki oli kuitenkin päättynyt vuoden 2007 alussa, kun Strong puukotti Ariesta selkään hävityn joukkuemestaruusottelun jälkeen. Strong pieksi Generation Next -parinsa rajusti kehässä ja teki selväksi, että heillä ei olisi enää mitään yhteistä. Pian tämän jälkeen Strong muodosti No Remorse Corps -nimisen stablen Rocky Romeron ja Davey Richardsin kanssa. Aries puolestaan perusti The Resiliencen, johon liittyivät Matt Cross ja Erick Stevens. Yleisö odotti kuumeisesti Ariesin ja Strongin kohtaamista, mutta sitten ROH ilmoitti tehneensä ppv-diilin, ja kilpaileva promootio TNA kielsi kaikkia painijoistaan esiintymästä enää ROHin tapahtumissa. Tähän asti TNA:n painijat olivat saaneet ottaa buukauksia vastaan myös ROHista. Aries oli tuohon aikaan TNA:n rosterissa, ja niinpä hän joutui jättämään ROHin kesken kuuman feudin. Koska Aries oli kuitenkin Austin Aries, kesti vain pari kuukautta, kun hän oli onnistunut tuhoamaan välinsä TNA-johdon kanssa, ja kesällä 2007 hänet vapautettiin sopimuksestaan. Driven-ppv:ssä nähtiin sitten ikimuistoinen hetki, kun katsomosta kehään pompannut Aries saapui pelastamaan Crossin ja Stevensin NRC:n pieksenälltä, minkä jälkeen hän allekirjoitti keskellä kehää uuden ROH-sopimuksen ja haukkui samalla TNA:n. Man Upissa Resilience-kolmikko kohtasi sitten NRC-kolmikon 'Best of 3' -ottelusarjassa, jossa käytiin siis kolme ottelua ja kussakin ottelussa molempia stableja edusti yksi porukan jäsenistä. Aries olisi tietenkin halunnut kohdata ykkösvihamiehensä Strongin, mutta pelkurimainen Strong vältti Ariesin kohtaamisen halpamaisella huijauksella. Nyt huijaukset eivät sen sijaan enää olleet mahdollisia. Tämä olisi ratkaiseva kohtaaminen Ariesin ja Strongin välillä, eikä otteluun sekaantuisi kukaan, koska sen enempää NRC:n kuin Resiliencenkään jäsenet eivät olleet areenalla paikalla.

Mitäpä tähän kauheasti sanomaan? Strong ja Aries ovat sen tason neroja kehässä, että ei heidän meininkiään voi kuin ihailla. Tämä feudin päättävä blowoff-ottelu oli aika lailla juuri sellainen kuin saattoi vain toivoa. Ottelu alkoi rauhallisella ja taidokkaalla tekniikkapainilla, josta se pikku hiljaa kasvoi kohti viimeisten minuuttien sekopäistä lopputaistelua. Ja toki näin kovassa ottelussa piti olla mukana myös yksi sääntöjä venyttävä spotti, kun Strong ensin asetteli pöydän apronin ja turva-aidan väliin ja muutamaa minuuttia myöhemmin Aries jysäytti Strongin Brainbusterilla tuosta pöydästä läpi. Ja kuten jo todettua, muuten ottelu oli niin pirullisen tiukkaa tykittelyä, etten ala käymään spotteja sen enempää läpi. Toki oli taas vähän harmillista, että Strong työsti Ariesin selkää Backbreakereillaan todella uskollisesti, mutta varsinkin viimeisillä minuuteilla Aries unohti nuo iskut kokonaan eikä myynyt selkäänsä lainkaan. Sitä se Fighting Spirit ilmeisesti teettää. Joka tapauksessa tämä oli ehdottomasti huippuottelu, mutta loppujen lopuksi tämä ei kuitenkaan onnistunut olemaan mitenkään tajunnanräjäyttävän ainutlaatuinen kokemus. Tarinankerrontaa ja tunnetta olisi saanut olla enemmän, ja osittain juuri tämä viimeisten minuuttien totaalinen no-sellaus vähensi ottelun nautittavuutta. Niinpä tämä ei nouse MOTYC-tasolle, mutta ensiluokkainen suoritus silti.
**** (20:57)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Austin Aries (450 Splash)

Briscoe Brothers (c) vs. No Remorse Corps (Richards & Romero) - ROH World Tag Team Championship
Toisin kuin muut tämän tapahtuman ottelut, tätä ei sitä siis oikeasti käyty samana iltana samalla areenalla. Sen sijaan tämä joukkuemestaruusottelu käytiin marraskuun lopussa Daytonissa, Ohiossa järjestetyssä ROHin tavallisessa livetapahtumassa. Tähän ppv:hen tämä oli otettu mukaan kuitenkin siksi, että storylinen mukaan Briscoe Brothers ja Age of the Fall eivät saaneet olla edes samalla areenalla, joten Briscoeiden joukkuemestaruuspuolustus piti järjestää toisaalla. Viime ppv:ssä Briscoet olivat onnistuneet säilyttämään mestaruutensa fyysisessä Ladder War -ottelussa (jollaista ei selostajien mukaan enää koskaan käytäisi ROHissa), ja nyt he saivat vastaansa No Remorse Corps -stablen kaksi muuta jäsentä Rocky Romeron ja Davey Richardsin. Tässä ottelussa ei ollut mitään sen syvällisempää juonikuviota taustalla: NRC halusi kuumeisesti joukkuemestaruudet itselleen, ja ROHin pitkäaikaiset joukkuemestarit, fanien rakastamat Briscoet eivät tietenkään halunneet luopua vöistään.

Ymmärrän hyvin, miksi näinä vuosina Briscoe Brothers oli smark-kansan rakastama joukkue. Vertaus ei ole millään tavalla uniikki tai itse keksimäni, mutta Briscoet olivat oman aikansa Young Bucks. Sekopäisen meneviä joukkueotteluita tarjonnut kaksikko, joka pystyi painimaan smark-yleisön rakastaman all in, balls out -tyylisen matsin käytännössä ketä joukkuetta vastaan tahansa. Juuri sellainen ottelu tämäkin oli, ja ei voi mitään: Kyllähän minä pidin tästä taas pirun paljon. Ottelun alkaessa mietin, että näinköhän jaksan taas innostua yhdestä Briscoeiden ottelusta varsinkin, kun etukäteen näytti siltä, että tässä ei sinänsä mitään ennennäkemätöntä yllätyskäännettä todennäköisesti olisi luvassa. Sellaista ei myöskään saatu, mutta ei sitä tarvittukaan, koska nämä kaksi joukkuetta painivat aivan perkeleellisen kovan ottelun. Pidin tästä itse asiassa jopa enemmän kuin tätä edeltäneestä Ariesin ja Strongin ottelusta, ja se on toki siinä mielessä ihan oikea järjestys, että matsien tason pitäisi vain nousta kortin edetessä. Eli kyllä, tämä onnistui ylittämään meiningillään vielä edellisenkin matsin, mutta tämäkään ei nouse vielä MOTYC-tasolle, koska myös tästä puuttui se todellinen suuri tunnelataus ja tarinankerronta, mitä aivan parhaat ottelut kaipaavat. Hurja suoritus silti tältä nelikolta.
**** (18:15)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Briscoe Brothers (Jay pinned Richards after a Sprinboard Doomsday Device)

Takeshi Morishima (c) vs. Nigel McGuinness - ROH World Championship
Illan Main Event oli päämestaruusottelu, jota oli odotettu kauan. Nigel McGuinness oli ollut koko vuoden 2007 ajan ROHin ykkösface, joka jahtasi kuumeisesti ROHin maailmanmestaruutta. Entinen ROH Pure -mestari oli päässyt muutamaan kertaan painimaan päämestaruudesta, ja joka kerta hän oli ollut aivan hilkulla, että olisi voittanut vyön itselleen. Toistaiseksi McGuinness oli kuitenkin jäänyt ilman ROHin suurinta saavutusta samalla, kun japanilainen mörssäri Takeshi Morishima piti mestaruusvyöstä tiukasti kiinni. Edellisessä ppv:ssä McGuinness oli lopulta ansainnut mestaruusottelun voittamalla Claudio Castagnolin, Naomichi Marufujin ja Chris Heron nelinottelussa. Olisiko tänään vihdoin McGuinnessin aika nousta ROHin ykköstähdeksi?

Kirjoitin jo Strong vs. Aries -ottelun kohdalla Fighting Spiristä, mutta tämä oli nyt sitä todellista japanilaistyylistä Fighting Spirit -meininkiä. Ottelun lopputaistelussa McGuinness ja Morishima no-sellasivat aivan sekopäisellä tavalla toistensa finishereitä: McGuinness kierähti suoraan jaloilleen Morishiman Backdrop Driverin jälkeen ja iski tälle oman Jawbreaker Lariatinsa, josta Morishima puolestaan potkaisi ylös ykkösellä. Lienee makukysymys, pitääkö tätä touhua huikeana vai lähinnä ärsyttävänä. Ilmeisesti nuorena smarkkina olen pitänyt tätä aivan mahtavan hienona juttuna, koska muistikuvani tästä ottelusta oli se, että tämä ottelu oli perkeleellisen hyvä ja jopa MOTYC-tasoa. Nyt tätä katsoessa mietin lähinnä, olinko todella katsonut tuolloin saman ottelun, koska... Ei voi mitään. Kyllä minua tuo no-sellaus vain ärsyttää. Ymmärrän, että tämän ottelun koko pointti oli olla järkyttävän stiffiä tappelua alusta loppuun. Molemmat yrittivät piestä toisensa kaikin keinoin, mutta kumpikaan ei halunnut luovuttaa millään keinolla. Pidin tästä tarinasta, ja mielestäni matsi oli rakennettu hienosti niin, että tässä ei ollut mitään perinteistä alkupuolen tekniikkapainimeininkiä ja oman taidokkuuden esittelyä, vaan tämä oli vain all-out-tappelu. Mutta silti... Kyllä tuo lopetus tuntui tyhmältä. Sen verran tyhmältä, että se söi ottelun viihdyttävyyttä. Ja kun ei tämä muutenkaan painillisesti noussut kahden edellisen ottelun tasolle, tästä jää hieman pettymyksen maku suuhun. Toisaalta: ottelun tunnelma oli mielettömän upea ja ottelun varsinainen lopetus täydellinen hetki yleisön kannalta, joten näiden hyvien puolien ansiosta tämä nousee silti juuri ja juuri hienoksi otteluksi, vaikka olen nähnyt paljon huonompiakin arvosanoja annettavan tälle matsille.
***½ (14:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Nigel McGuinness (Jawbreaker Lariat)

*** Austin Aries
** Jay Briscoe
* Nigel McGuinness

Kokonaisarvio Undeniablesta: Vuoden ensimmäinen (tai edellisen vuoden viimeinen, makukysymyksiä) ROH-ppv ei yltänyt aivan samalle tasolle kuin aiemmat ROHin ppv:t. Tässäkin oli kaksi huippuottelua ja muutenkin paljon kovaa menoa, mutta jotenkin... Ehkä hieman tuo Main Eventin sekoilu jäi häiritsemään. Ja myös se, että tässä ei ollut semmoista samanlaista ikimuistoisen kovaa ottelua kuin kahdessa edellisessä ROHin ppv:ssä. Ehdottomasti siis tarjolla oli taas pirusti kovaa painia, mutta mitään muuta ROHilta ei tietenkään sovi odottaakaan. Ehkä kuitenkin odotin vähän enemmän jotain muutakin kuin vain all out -sekoilua kehässä. Ehdottomasti silti Hyvä ppv, mutta parantamisen varaa jää.

1. ROH Undeniable - Hyvä
---------------
2. TNA Final Resolution - Ok

[kenitys]

ROYAL RUMBLE 2008

WWE:n vuosi alkoi vuonna 2008 Royal Rumblella. Muutamana viime vuotena ensimmäinen tapahtuma oli ollut New Year's Revolution, mutta nyt WWE oli päättänyt vähentää ppv:eitään ainakin yhdellä ja tiputtaa NYRin pois tapahtumakalenterista. New Year's Revolution ei (ainakaan toistaiseksi) ole sittemmin palannut enää ppv-kalenteriin, ja ihan hyvä niin. Nyt siis vuoden ensimmäinen WWE-ppv oli samalla "Road to WrestleManian" aloitus. Historian 21. Royal Rumble oli muutenkin poikkeuksellisen iso tapahtuma, sillä tämä oli eräänlainen "WWE:n paluu Madison Square Gardeniin". New Yorkin (ja ehkä jopa koko Yhdysvaltojen) legendaarisin tapahtuma-areena MSG oli ollut vuosikausien ajan vähän kuin WWE:n kotikenttä, mutta WrestleMania XX:n jälkeen yhtään ppv:tä ei ollut järjestetty MSG:ssä. Muutenkin WWE oli vähentänyt MSG:ssä järjestettyjä show'ita todella paljon. Jos olen ymmärtänyt oikein, päällimmäinen syy oli se, että Gardenin omistanut James Dolan oli nostanut merkittävästi areenan vuokraa, ja Vince McMahon ei ollut hyväksynyt tätä. McMahonin ja Dolanin välit olivat viilentyneet, ja Vince oli päättänyt siirtää tapahtumansa muualle New Yorkin alueella. Nyt kuitenkin luvassa oli siis ensimmäinen Madison Square Garden -ppv lähes neljään vuoteen, ja tunnelma oli sen mukainen. Samalla tämä oli ensimmäinen ppv, jonka WWE lähetti HD-formaatissa. Tuntuu hassulta ajatella nyt, että teräväpiirtolähetyksetkin ovat vain hieman yli kymmenen vuotta vanha asia.

Selostajina tässä Rumblessa Raw'n osalta JR ja King. Smackdownin selostustiimin muodostivat nyt Michael Cole ja hänen rinnalleen saapunut Jonathan Coachman. Puolentoista vuoden ajan Colen selostusparina ollut JBL oli palannut takaisin painimaan, ja se tarkoitti sitä, että Cole tarvitsi uuden selostusparin. Ensimmäinen ratkaisu oli vanha kunnon "Coach". ECW:stä selostajina olivat Joey Styles ja Tazz, vaikka ECW:llä ei yhtään omaa ottelua tapahtumassa ollutkaan. Backstage-haastattelijoita ei tässä tapahtumassa nähty ollenkaan, mutta sen sijaan surullisenkuuluisaan maineeseen WWE-fanien keskuudessa sittemmin noussut entinen NFL-pelaaja ja ennen kaikkea -selostaja Mike Adamle teki tässä ppv:ssä WWE-debyyttinsä. Adamle oli vanha Vince McMahonin tuttu XFL-ajoilta, ja Vince oli päättänyt palkata hänet nyt uudeksi mikkimieheksi. Adamle ei kuitenkaan siis tässä show'ssa tehnyt backstage-haastatteluja, vaan sen sijaan hän pyöri yleisön seassa ja veti sieltä pari välispiikkiä. Yhdessä niistä Adamle teki legendaarisen mokansa ja kutsui Jeff Hardya "Jeff Harveyksi". Hieno alku hienolle WWE-uralle! Lisäksi pitää vielä mainita, että tähän show'hun WWE oli tuonut Rumble-ottelun kehäkuuluttajaksi ikonisen WCW-kuuluttajan Michael Bufferin.


Ric Flair vs. MVP - Career Threatening Match
Yksi asioista, joista vuosi 2008 muistetaan nykyisin erityisen hyvin, on tietenkin se, että tämä oli Ric Flairin viimeinen vuosi aktiivipainijana. Vuonna 1972 uransa aloittanut Flair oli jo lähes 60-vuotias, ja nyt vihdoin WWE ja Flair olivat ilmeisesti yhdessä todenneet, että Flairin olisi aika siirtyä pois painikehistä. Niinpä aivan vuoden 2007 lopussa Raw'ssa nähtiin kehäsegmentti, jonka aluksi vihjattiin vahvasti siihen, että Ric Flairin ura WWE:ssä olisi tulossa päätökseen. Tämän jälkeen Flair itse marssi paikalle ja veti tunteikkaan ja intensiivisen promon, jossa hän ilmoitti, ettei eläköityisi koskaan vaan painisi ikuisesti (heh). Tämä promo keskeytyi, kun Vince McMahon itse marssi paikalle ja ilmoitti kuulleensa, mitä Flair oli juuri luvannut. McMahon oli selvästi saanut tarpeeksi Flairista, ja niinpä hän määräsi, että tästä lähtien jokainen Flairin ottelu olisi "Career Threatening Match". Käytännössä Flairin olisi siis voitettava jokaikinen ottelunsa, jos hän haluaisi jatkaa painijana. Seuraava hävitty ottelu tietäisi Flairin WWE-uran loppua. Parina seuraavana viikkona Flair napsikin Smackdownissa vakuuttavia voittoja, mutta sitten United States -mestari MVP haistoi tilaisuutensa tulleen ja ilmoitti, että hän haluaa nousta WWE:ssä seuraavalle tasolle ja että hän tekee sen lopettamalla painimaailman tunnetuimman nimen Ric Flairin uran. MVP myös muistutti voittaneensa Flairin jo viime vuonna Vengeance: Night of Championsissa. Flair ja MVP ottivat yhteen MVP:n Vip Lounge -talk show'ssa, ja sen jälkeen näiden kahden välinen ottelu määrättiin Rumbleen. MVP:n mestaruus ei olisi pelissä, mutta Flairin ura kyllä.

Ai että, olipa kiva nähdä taas Ric Flairia pitkästä aikaa - varsinkin kun tietää, että nämä alkoivat olla Flairin (oikean) painiuran viimeisiä otteluita. Ilahduttavaa oli nähdä myös se, miten Flair selvästi halusi panna vielä parastaan näihin viimeisiin ppv-otteluihin. Toki karu totuus on se, että ei tämäkään mikään erityisen hieno ottelu ollut, mutta tuskin kukaan mitään klassikkoa MVP:ltä ja Flairilta odotti Royal Rumblen openerissa. Sen sijaan MVP ja Flair painivat oikein mallikkaan openerin, joka hoiti tehtävänsä kortissa täydellisesti ja kertoi alusta loppuun erittäin toimivan tarinan. Pitkälti tämä oli samantasoinen ottelu kuin MVP:n ja Flairin US-mestaruusottelu viime kesän Vengeancessa. MVP oli nuori, röyhkeä ja ylimielinen kloppi, joka moukutti Flairia paremmalla fysiikallaan. Flair oli todellinen konkari, joka onnistui joka kertaa panemaan MVP:lle vastaan loputtomalla kokemuksellaan. Tästä reseptistä syntyi siis mukava avausottelu illalle, napakkaa työtä.
**½ (7:48)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ric Flair (Figure Four Leg Lock)

Chris Jericho vs. JBL
Chris Jerichon paluu WWE:hen ei ollut mennyt Jerichon toivomalla tavalla, koska hänen mestaruusottelunsa Randy Ortonin kanssa oli keskeytynyt kaikista maailman ihmisistä JBL:n takia. Kyllä vain, Smackdownin color commentator, keväällä 2006 painikehistä eläköitynyt JBL oli noussut kesken ottelun ratkaisuhetkien kehään ja hyökännyt Jerichon kimppuun niin, että tuomari oli joutunut keskeyttämään ottelun. Miksi ihmeessä JBL hyökkäsi Jerichon kimppun? JBL:n itsensä mukaan kyse oli siitä, että Jericho itse oli ensin käynyt hänen kimppuunsa. On totta, että Ortonin ja Jerichon ottelun aikana Orton oli heittänyt Jerichon selostuspöydän yli suoraan JBL:n päälle, ja tämän jälkeen Jericho oli työntänyt JBL:n tieltään päästäkseen takaisin Ortonin kimppuun. Ilmeisesti tämä oli jostain käsittämättömästä syystä raivostuttanut JBL:ää niin paljon, että hän oli päättänyt hyökätä Jerichon kimppuun ja pilata tämän mahdollisuuden mestaruusotteluun. Tai ehkä JBL oli katkera siitä, miten valtaisan huomion Jericho oli saanut itselleen tekemällä paluun vuosien jälkeen. Joka tapauksessa Armageddonin jälkeen Raw'ssa raivostunut Jericho vaati päästä tappelemaan JBL:n kanssa, mutta Titantronille ilmestynyt JBL kertoi, ettei ole kiinnostunut Jerichosta ja ettei hän muutenkaan ole enää aktiivipainija. Pari viikkoa myöhemmin JBL kuitenkin pyörsi päätöksensä, kun hän saapui Raw'hon ja ilmoitti palaavansa takaisin painijaksi. JBL:n juhlat jäivät kuitenkin lyhyeksi, kun Jericho ryntäsi paikalle ja hyökkäsi heti hänen kimppuunsa. Seuraavalla viikolla JBL kosti Jericholle lyömällä tätä kehäkellolla päähän kesken ottelun, laittamalla Jerichon vuotamaan verta kunnolla ja kuristamalla häntä kamerakaapeleilla. Tätä seuranneessa Raw'ssa Jericho ei ollut paikalla, koska hän oli kotona toipumassa hyökkäyksestä, ja JBL promosi kehässä, miten Jericho oli oikeasti peloissaan eikä uskaltanut kohdata häntä. Jericho ei tätä tietenkään hyväksynyt, vaan antoi JBL:n kuulla seuraavalla viikolla kunniansa. Vihdoin näiden kahden välille kehittynyt syvä viha päätettiin ratkaista Royal Rumblessa.

Tämän ottelun kiinnostavin osuus alkoi oikeastaan siitä hetkestä, kun varsinainen ottelu alkoi. Tai no, rehellisyyden nimissä: kyllä se alkoi pari minuuttia ennen ottelun loppumista, kun JBL heitti Jerichon ulos kehästä päin terästolppaa ja Jericho alkoi vuotaa verta karun näköisesti. Hetken päästä Jericho olikin jo yltä päältä veressä, ja tästä rajusta näystä alkoi varsinainen kunnon vihantäyteinen mähinä näiden kahden välillä. Vihantäyteinen mähinä johti toki tylsähköön ja laimeaan lopetukseen, mutta sen jälkeen nähtiin pirullisen hyvä, brutaalin oloinen ja tarinaan hienosti toimiva beatdown, että tylsähkö lopetus ei haitannut. Ikävä kyllä ennen loppuosan mähinää matsi itsessään oli varsin keskinkertainen. Jericho yritti kyllä parhaansa, ja niin varmaan JBL:kin, mutta ehkäpä molemmilla oli yhä jonkun verran kehäruostetta - erityisesti tietty JBL:llä. Kaikki oli vähän sellaista "ihan jees" -meininkiä, mutta ei mitään sen erityisempää. Ensi kerralla sitten.
**½ (9:23)
Voittaja:

► Näytä spoileri

JBL (via DQ)

Edge (c) w/ Vickie Guerrero, Zack Ryder & Curt Hawkins vs. Rey Mysterio - World Heavyweight Championship
Edge oli noussut Armageddonissa World Heavyweight -mestariksi, kun hänen uusi naisystävänsä Vickie Guerrero sekä kaksi Edgeksi naamioitunutta miestä olivat auttaneet häntä tuossa ottelussa. Seuraavassa Smackdownissa Edge esitteli tämän uuden joukkueensa jäsenet: he olivat entiset Brett ja Brian Major, jotka saivat nyt nimikseen Zack Ryder ja Curt Hawkins. Ryder ja Hawkins - oikeilta nimiltään Matthew Cardona ja Brian Myers - olivat aloittaneet painiuransa vuonna 2004 joukkueena newyorkilaisessa indie-promootiossa, kunnes vuonna 2005 heidät oli palkattu WWE:hen ja lähetetty OVW:hen. Siellä he saivat joukkueensa nimeksi Major Brothers. Keväällä 2007 Brett ja Brian Major nostettiin päärosteriin, ensin ECW:hen ja sitten Smackdowniin. Mitään merkittävää he eivät kuitenkaan saaneet aikaan ennen kuin joulukuussa 2007 he liittoutuivat Edgen kanssa ja saivat samalla uudet nimensä. Vuodenvaihteessa tähän Edgen uuteen superstableen liittyi myös Vickie Guerrerolle läheinen Chavo Guerrero. Samalla Vickie Guerrero toimi edelleen Smackdownin GM:nä (ja Theodore Long toimi hänen avustajanaan), joten Edgellä ja hänen porukallaan oli käsissään kaikki mahdollinen valta.

Armageddonin jälkeen Vickie Guerrero julisti "Beat the Clock" -haasteen, jossa etsittiin uutta haastajaa Edgelle. Pitkään näytti siltä, että Edgen porukan sekaantumisten vuoksi ykköshaastajaksi olisikin nousemassa Chavo Guerrero, kunnes haasteen viimeisessä ottelussa Edge itse kohtasi Rey Mysterion - ja Mysterio voitti Edgen illan nopeimmalla ajalla The Undertakerin sekaantumisen ansiosta. Näin Mysterio nousi uudeksi päämestaruuden ykköshaastajaksi, ja seuraavina viikkoina tässä feudissa hyödynnettiinkin vahvasti Mysterion ja Vickien historiaa. Jopa Eddie Guerreron nimi nostettiin taas esille, kun Mysterio ihmetteli, miksi ihmeessä Vickie oli valinnut uudeksi miehekseen Edgen kaltaisen nilkin. Ensin Vickie yrittikin esittää olevansa Mysterion ystävä, mutta nopeasti kävi selväksi, että Vickie juonitteli Mysteriota vastaan ja puukotti tätä selkään. Nyt Mysteriolla oli todellinen underdog-henkinen haaste vastassaan, kun hänen pitäisi pärjätä Edgeä vastaan samalla, kun kaikki Edgen apurit olivat ringsidellä.

Ei voi mitään, ovathan nämä kaksi erinomaisia painijoita. Katsoin mielelläni vaikka kuinka usein Edgen ja Mysterion otteluita, koska näissä on tempo ja tarina joka kerta kohdillaan. On ilahduttavaa katsoa, kun Mysterio vetää upeaa high flying -meininkiään ja Edge myy kaikki liikkeet täydellisesti. Vastavuoroisesti Edgen liikkeet puolestaan näyttävät poikkeuksellisen hyviltä, koska hän pääsee tekemään niitä selvästi itseään pienemmälle miehelle. Sitten kun vielä aikaa on kunnolla, ja kokonaisuus on muutenkin kunnossa, niin eihän tässä ole mitään, mistä en tykkäisi. Niin, tämä oli kaikin puolin hieno mestaruusottelu... Mutta jostain syystä en silti innostunut tästä niin paljon, että tämä olisi minun silmissäni noussut huippuottelun tasolle. Ehkä ongelma oli se, että tässä ei ollut niin erikoista tarinaa taustalla. Ehkä tässä häiritse se, että MSG:n typerä yleisö hurrasi Edgelle ja buuasi Mysteriolle, mikä väkisin söi osan tunnelmasta. En tiedä, joka tapauksessa tämä jäi ihan hitusen huippuottelun tasosta, mutta oli silti ehdottomasti aivan erittäin hieno mestaruusottelu.
***½ (12:34)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Edge (Spear after Vickie Guerrero interfered)

In ring angle w/ Maria, Ashley, Santino Marella & Big Dick Johnson
Tässä välissä nähtiin kehäsegmentti, joka alkoi sillä, että Maria saapui juontamaan "Kiss Camiaan". Viime aikoina WWE:n show'issa oli siis nähty Marian johtama klassinen "Kiss Cam" -hetki, jossa kamera etsi yleisön seasta pariskuntia (tai pariskunniksi oletettavia henkilöitä), joita kannustettiin pussaamaan, kun kamera osui heihin. Tätä "hassuttelua" jatkui kehässä hetken aikaa, kunnes Ashleyn musiikki alkoi soida ja Ashley saapui kehään. Ashley sanoi yrittäneensä etsiä Mariaa pitkän aikaa, mutta Marian poikaystävä Santino Marella oli estänyt heidän tapaamisensa. Ashley tiesi myös, mistä se johtui: Ashley oli saanut itse Playboyn omistajalta Hugh Hefnerilta puhelinsoiton, joka koski Mariaa. Hefner halusi Marian seuraavan Playboyn kansitytöksi, ja Marian mustasukkainen poikaystävä Santino Marella ei hyväksynyt sitä. Nyt Ashley halusi kysyä asiaa Marialta itseltään: haluaisiko hän poseerata Playboyssa? Ennen kuin Maria ehti vastata, paikalle marssi raivostunut Santino Marella, jolla oli mukanaan omituinen mustaan kaapuun kääritty hahmo. Viime keväänä WWE-debyyttinsä sympaattisena italialaisena tehnyt Marella oli siis viime syksyn aikana kääntynyt heeliksi, kun hän oli alkanut deittailla Mariaa ja samalla kehittänyt itselleen pahan mustasukkaisen luonteen. Marella sopikin paljon paremmin heeliksi kuin faceksi, koska heelinä hän pääsi vetämään loistavia nilkkimäisiä promoja, ja sellaisen hän tarjoili nyt myös kehässä haukkumalla ensin koko New Yorkin yleisön ja sitten Ashleyn. Maria puolestaan ei päässyt vieläkään sanomaan, mitä hän oli mieltä Ashleyn tarjouksesta, koska lopulta Santino ilmoitti, että kerran yleisö haluaa "boobieita", hän tarjoaa niitä heille. Sen jälkeen Marella repi kaapuhahmolta kaavun päältä - ja alta paljastui vanha kunnon Big Dick Johnson, joka heilutteli lantiotaan ja jostain syystä kahta kumikanaa. Ashley hakkasi Johnsonin, mutta samalla Marella poistui paikalta Marian kanssa. Oli tämä tavallaan ihan hassu segmentti Marellan ansiosta. Muuten toki kuraa, mutta ihan harmiton kokonaisuus silti.


Randy Orton (c) vs. Jeff Hardy - WWE Championship
Jeff Hardy oli yllättänyt kaikki Armageddonissa voittamalla Triple H:n puhtaasti ja nousemalla WWE:n mestaruuden ykköshaastajaksi. Tämä oli Hardyn WWE-uran kiistatta isoin hetki, ja tämän hetken suuruutta pohjustettiinkin tätä ottelua edeltäneessä hienossa videopaketissa. Siinä missä Orton on kolmannen sukupolven WWE-tähti, jonka on aina odotettu nousevan supertähdeksi, Hardy on uransa alusta lähtien ollut epätyypillinen WWE-painija, jolle tuskin kukaan olisi povannut tällaista menestystä. Matsia edeltäneessä videopaketissa käytiin läpi koko Hardyn ura tähän hetkeen saakka. Tämä oli Intercontinental-mestaruutta edelleen hallussaan pitäneelle Hardylle nyt uran todellinen näytönpaikka. Myös tätä matsia edeltäneinä viikkoina Hardy oli ollut aivan liekeissä käymällä tiukasti Ortonin kimppuun. Hardy oli onnistunut yllättämään Ortonin peräti kahdesti Twist of Fatella Raw'ssa, mutta Orton oli vastannut tähän pahoinpitelemällä Hardyn veljen Matt Hardyn backstagella. Lopulta miesten välit olivat kuumentuneet niin pahasti, että Hardy vaati päästä painimaan Ortonia vastaan jo ennen Rumblea. Orton suostui otteluun sillä ehdolla, että Hardy laittaisi IC-mestaruutensa siihen panokseksi. Hardy suostui, ja lopulta miesten ottelu huipentui yhteen Raw-historian legendaarisimmista spoteista. Hardy ja Orton tappelivat tiensä sisääntulorampin alapuolella olevalle alueelle, jossa Hardy kolkkasi Ortonin eräänlaiselle lavan tyyppisen rakenteen päälle. Tämän jälkeen Hardy lähti kiipeämään jumalattoman korkean valaistusrakennelman päälle ja nousi aivan sen huipulle asti, mistä hän hyppäsi sairaan näköisen Swanton Bombin suoraan Ortonin päälle. Tuo spotti itsessään teki Hardysta viimeistään kaikkien silmissä Main Event -tähden, ja nyt Hardylla olisi mahdollisuus nousta ensimmäistä kertaa urallaan WWE-mestariksi.

Hmm, olenkohan tänään liian kriittisellä tuulella arvostellessa? Nyt täytyy nimittäin todeta, etten syttynyt tällekään ottelulle ihan niin paljon kuin olin etukäteen ajatellut. Mielikuvissani tämä Ortonin ja Hardyn ottelu oli huippuluokan matsi, mutta... Ei sitten kuitenkaan. Sinänsä pidin kyllä paljon sekä Edge/Mysteriosta että tästä Orton/Hardysta, koska molemmat olivat ottelupareina tuoreita, kiinnostavia ja ennen kaikkea sellaisia, jossa oikeasti lahjakkaat painijat saivat kunnon näytönpaikan. Siksi tätäkin Hardyn ja Ortonin matsia oli todella ilahduttavaa katsoa. Tämä oli tyyliltään mukavan erilainen matsi verrattuna viime aikojen WWE-mestaruusotteluihin, mikä johtui toki ennen kaikkea siitä, että Jeff Hardyn tyyli poikkeaa todella paljon siitä, millä tyylillä suurin osa WWE:n Main Event -kuviossa olevista painijoista paini. Mutta Hardyn varsinaiset ME-tason huippuottelut saisivat siis vielä odottaa itseään. Tämä oli hieno matsi, joka toimi alusta loppuun hienosti ja jonka yllättävä lopetus oli toteutettu hyvin, mutta huippuotteluun olisi tarvittu... Vielä jotain enemmän.
***½ (14:03)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Randy Orton (RKO)

30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania XXIV Title Shot
Particiapants: The Undertaker, Shawn Michaels, Santino Marella, The Great Khali, Hardcore Holly, John Morrison, Tommy Dreamer, Batista, Hornswoggle, Chuck Palumbo, Jamie Noble, CM Punk, Cody Rhodes, Umaga, Snitsky, The Miz, Shelton Benjamin, Jimmy Snuka, Roddy Piper, Kane, Carlito, Mick Foley, Mr. Kennedy, Big Daddy V, Mark Henry, Chavo Guerrero, Finlay, Elijah Burke, Triple H, John Cena
Illan Main Event oli mikäpä muukaan kuin Royal Rumble -ottelu. Perusasiat ottelusta tietävät varmasti kaikki: Ottelun voittaja saisi valita, mistä mestaruudesta hän painisi WrestleManian Main Eventissä, ja niin edelleen. Käydään läpi muutamia ottelun osanottajia, joihin liittyy erityishuomioita. The Undertaker ja Shawn Michaels olivat viime vuoden Royal Rumblessa kaksi viimeistä painijaa, ja nyt kuin "kohtalon oikusta", he päätyivät aloittamaan tämän vuoden Rumble-ottelun. Hornswoggle ja Finlay olivat tämän Rumble-ottelun erikoistapaukset, koska kumpaakaan ei virallisesti eliminoitu ottelusta. Hornswoggle saapui otteluun yhdeksäntenä, mutta piiloutui heti kehän alle ja nousi sieltä esille vasta aivan ottelun loppupuolella, jolloin Big Daddy V ja Mark Henry repivät hänet kehään ja yrittivät piestä hänet. Silloin paikalle saapui kuitenkin Finlay ennen omaa sisääntulovuoroaan ja hyökkäsi shillelaghin kanssa Henryn ja Big Daddy V:n kimppuun. Sen jälkeen Finlay raahasi Hornswogglen pois paikalta. Selostajat kertoivat, että Finlay diskattiin tekonsa seurauksena ja Hornswoggle... kai vain luovutti? Chuck Palumbo oli erikoinen nimi osallistujalistalla, sillä WWE:ssä enemmänkin esillä 2000-luvun alussa ollut Palumbo oli palannut WWE:hen itse asiassa jo vuonna 2006 mutta noussut päärosteriin vasta vuonna 2007. Palumbo veti näihin aikoihin moottoripyöräilijägimmickiä WWE:n alakortissa ja feudasi tyttöystävästään Michelle McCoolista Jamie Noblen kanssa. Lopulta Palumbo ei koskaan noussut merkittävään rooliin uudella WWE-runillaan, ja tämä jäi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen, koska vuoden 2008 lopussa hän sai potkut WWE:stä. Palumbo jatkoi pari vuotta indie-promootioissa painimista, mutta eläköityi 2010-luvun alussa.

Snitsky paini tässä ensimmäisen ppv-ottelunsa sitten syksyn 2005 - ja samalla viimeisen ppv-ottelunsa WWE:ssä. Vuonna 2005 paljon huomiota saaneen "It wasn't my fault" -kuvioiden jälkeen Snitsky oli jäänyt pariksi vuodeksi WWE:n alakorttiin, ja hän oli käyttänyt aikansa lähinnä painimalla joukkueena Tyson Tomkon ja Goldustin kanssa. Vuoden 2007 alussa WWE oli kuitenkin nostanut Snitskyn uudestaan esille tekemällä hänestä entistä psykoottisemman oloisen ja entistä rumemman muun muassa ajamalla hänen kasvoiltaan kaikki karvat kulmakarvoja myöten. Sekopäinen Snitsky oli draftattu ECW:hen, jossa hän yritti tuhota muun muassa Rob Van Damin. Kesällä 2007 hän oli palannut Raw'hon, jossa hän oli jatkanut alakortissa tuhon kylvämistä - nousematta koskaan oikeastaan sitä ylemmäs kortissa. Nyt hän pääsi siis Rumble-otteluun, mutta myös Snitskyn ura WWE:ssä päättyisi vuoden 2008 loppupuolella potkuihin. Potkujensa jälkeen Snitksy jatkoi pari vuotta indie-promootioissa ja vieraili lyhyesti myös TNA:ssa, mutta hänen painiuransa hiipui WWE-runin jälkeen. Jimmy Snuka ja Roddy Piper olivat tämän vuoden legendavierailijat. Snuka oli esiintynyt viimeksi Vengeance: Night of Championsissa ja teki nyt taas yhden illan paluun. Piperin paluu oli sen sijaan paljon isompi juttu, koska tämä oli hänen ensimmäinen kehäesiintymisensä sen jälkeen, kun hänellä oli syksyllä 2006 todettu yllättäen imusolmukesyöpä ja kun hän oli joutunut poistumaan WWE:stä ollessaan Ric Flairin joukkuemestaripari. Nyt Piper oli toipunut taudista, ja esiintyi kehässä hyvävointisen oloisena. Piperilla ja Snukalla oli tietenkin jo 1980-luvulta lähtien oma historiansa, joten miehet ottivat keskenään yhteen kehässä, mikä oli hauska lyhyt hetki ottelussa. Mick Foley kuului myös niin sanottuihin epäaktiivisiin painijoihin tässä ottelussa: Foley oli yllättäen osallistunut Rumble-matsin karsintaotteluun ja voittanut paikan tähän otteluun yhdessä Hornswogglen kanssa. Chavo Guerrero oli voittanut ECW:n mestaruuden CM Punkilta juuri ennen tätä ottelua, mutta siitä huolimatta hän osallistui tähän matsiin. Se kertoo kaiken oleellisen asemasta, johon ECW:n vyö oli nyt WWE:ssä ajautunut. Elijah Burkelle tämä oli viimeinen ppv-esiintyminen WWE:ssä, sillä myös hän sai potkut WWE:stä vuoden 2008 lopulla ja pysyi siihen saakka varsin pienessä roolissa ensin ECW:ssä ja sitten Smackdownissa. Burkesta kuulisimme tässä projektissa vielä.

Ja sitten vielä yksi nimi: John Cena. Juuri Cenaan tämä ottelu myös pitkälti tiivistyy, koska vuoden 2008 tammikuussa tuskin kukaan oli osannut odottaa, että John Cena saapuisi tämän ottelun viimeiseksi osanottajaksi yllätysnimenä. Lokakuussa 2007 Cenan rintalihas oli repeytynyt niin pahasti, että hän oli joutunut luopumaan WWE-mestarudestaan ja jäämään sairauslomalle. Se oli katastrofaalinen hetki WWE:lle, koska Cena oli ollut ylivoimaisesti firman suurin tähti yli vuoden ajan ja koska hänen mestaruuskautensa oli kestänyt yli vuoden putkeen. Nyt se ei saanut ollenkaan kunnollista päätöstä, koska Cena joutui jäämään heti sivuun loukkaantumisensa jälkeen. Mikä pahinta, asiantuntijat olivat varmoja, että Cenan loukkaantuminen olisi niin paha, että hän olisi poissa vähintään kuusi kuukautta, eli yli WrestleManian. Tämä käsitys painifaneilla oli edelleen Royal Rumblen alkaessa... Kunnes numeron 30 kohdalla Cenan sisääntulomusiikki alkoi soida, ja koko Madison Square Gardenin yleisö räjähti valtavaan hurraukseen. Käsillä oli historiallinen "holy shit" -hetki, kun Cena marssi paikalle ja asettui muita kehässä olleita vastaan. Cena oli jotenkin ihmeessä onnistunut toipumaan loukkaantumisesta alle neljässä kuukaudessa, ja nyt hän oli valmis palaamaan paikalle, jonka hän joutui loukkaantuessaan jättämään muille.

Tämä oli erinomainen puhdas Royal Rumble -ottelu. Kokonaisuutena tämä ei ehkä jää omissa kirjoissani historiaan aivan kaikkien aikojen erikoisimpana tai omaperäisimpinä Rumble-otteluna, mutta tämän ei tarvinnut olla erikoinen, omaperäinen tai ahdettu täyteen gimmick-sekoilua, koska tämä oli pirun kova ottelu. Ennen kaikkea tässä oli mahtavaa se, miten täynnä star-poweria Rumble oli. Matsi alkoi Michaelsin ja Undertakerin välisellä meiningillä, ja sen jälkeen kehään puski tasaisin väliajoin uusia isoja nimiä. Uudet isot nimet puolestaan antoivat sellaisten painijoiden kuin John Morrison, Cody Rhodes, CM Punk, The Miz ja niin edelleen näyttää ottelun aikana osaamistaan. Isommat paskasäkit, kuten The Great Khali, Snitsky, Mark Henry ja Big Daddy V, jäivät puolestaan ilahduttavan vähälle huomiolle. Kun tähän kaikkeen sitten yhdistetään ottelun lopussa nähty järisyttävä yllätys, eli John Cenan paluu, oli kasassa pirun onnistunut Rumble-ottelu. Lopputaistelu oli buukattu hienosti, ja kokonaisuus toimi. Ai että.
**** (51:26)
Voittaja:

► Näytä spoileri

John Cena (Runner up: Triple H)

*** Jeff Hardy
** Rey Mysterio
* John Cena

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Tämän vuoden Royal Rumble ei tarjonnut yhtään sellaista huippuluokan MOTYC-ottelua kuin esimerkiksi viime vuoden tapahtuma, ja vaikka molemmat päämestaruusottelut olivat hienoja matseja, niistä jäi silti se olo, että hieman enemmällä ajalla ne olisivat yltäneet vielä parempaankin. Tästä huolimatta tämä oli ehdottomasti todella vahva suoritus ja oikein mainio avaus vuoden 2008 ppv-tarjonnalle WWE:n osalta. Viihdyttävää settiä riitti alusta loppuun. Hyvä tapahtuma, hyvin tasoissa ROHin Undeniablen kanssa, mutta todellisen 1 vs. 1 -huippuottelun puutteen takia jää kuitenkin niukasti Undeniablen taakse.

1. ROH Undeniable - Hyvä
2. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok