Kevyet mullet käsikirjoitukselle

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Avatar
Wanhus
Main eventer
Viestit: 303
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:15

Kevyet mullet käsikirjoitukselle

Viesti Kirjoittaja Wanhus »

Tässä postauksessa epämääräistä ranttia WWE:n käsikirjoittamisesta. Mukana helmiä ja sikoja showpainin ihmeellisen maailman käsikirjoituksesta ihmeellisestä maailmasta.

Keskustelua on käyty Discordin puolella ja samoin ympäri kansainvälisiä foorumeita, että WWE:n tuote ei ole koskaan ollut yhtä huono kuin se on nyt. WWE:n rosteri on kuitenkin lahjakkaampi ja laajempi kuin koskaan ennen, mutta yksikään painijoista ei kiinnosta. Painijat on supistettu yksiulotteisiksi "helposti myytävään pakettiin", joka on täytetty lentävillä sloganeilla ja catchphraseilla. Kuulostaako seuraavat tutulta?

"OOOOHHHH MYYYY!"
"It's BOSS TIME!"
"The Big Dog!"
"The extraordinary man who does extraordinary things!"
"Here comes the Kingslayer/Monster in the Banks/Beast in the bank/the Swiss Superman/The Demon Kane King!"

Nämä ovat kaikki Michael Colen suusta ja näitä hoetaan PALJON.

The big dog on aivan käsittämätön hahmo. Roman Reigns, joka ei ole edes erityisen iso suhteessa WWE:n muihin painijoihin ja jonka bookkaus on ollut syöpäistä todella huonoa. Mies, joka ei koskaan näytä huonolta ja jolla ei ole heikkouksia, ei ole kiinnostava. Se on vähän niin kuin Mikki Hiiri. Hassunhauska hahmo, joka hilpeilee menemään, mutta ei koskaan kasva. Roman Reigns saapui päärosteriin 2012 syksyllä eikä sen hahmo ole kasvanut mihinkään. Reigns on vain matkannut voitosta voittoon saavuttaen kaiken mahdollisen, mutta se ei tunnut miltään. Roman Reigns ei tarjoa kosketuspintaa katsojalle.

The extraordinary man who does extraordinary things eli Finn Balor on tavallinen miespainija, joka ei tee mitään miespainijalle tavatonta toisin kuin slogan lupailee - ellei meikkaamista lasketa, mutta sekään ei tunnut kovinkaan erityistä olevan enää nykypäivänä. Tuntuu aivan käsittämättömältä, että kuinka kuiva tämä hahmo on, kun hahmon takana on kuitenkin ajatteleva ja täysipäinen ihminen, joka on varustettu arvoilla, unelmilla ja tavoitteilla - arvoja hän tosin on matalalla profiililla tuonut julkisuustilanteissa esiin puvustuksella. Finn Balor hahmo ei tarjoa kosketuspintaa katsojalle.

The Boss Sasha Banks ei ole minkään pomo. The boss on vain WWE Raw -nimellä kulkevan sketsihahmokilpailun hokema, joka ei tarkoita käytännössä yhtään mitään. Sasha Banks on hieman erilainen kuin kaksi edeltävää, koska Banks koki NXT:stä päärosteriin siirtyessään kammottavan regression ja flanderizoimisen. Sasha Banks ei tarjoa kosketuspintaa katsojalle.

---

WWE on siis pakattu täyteen sketsihahmoja, joiden titteleitä lauotaan taukoamatta ja fanituotteita myydään. Pidän tuollaista kirjoittamista kammottavana katsojan aliarvioimisena. Fanit haluavat nähdä tarinoita, löytää samaistumiskohteita, nähdä hyvien arvoja puolustettavan ja niiden voittavan. Attitude era oli aivan kamalaa suurimmaksi osaksi, mutta se osui osaltaan noissa oikeaan. Suuri osa hahmoista olivat täysin ylivedettyjiä huumorihahmoja, joka toimii viihteenä kun tuote on rajattu ja balanssi saavutetaan. Attitude eralla WWE:llä oli Steve Austin - mies, joka tarjosi upeita tarinoita ja samaistumiskohteen. Kuka ei olisi joskus vihannut pomoaan ja toivonut, että se saa turpaan? Steve Austin oli juuri sitä ja sitä nautintoa sai elää silloin. Koska tämä toimi silloin, niin WWE on tätä toistanut vuosikaudet. Harmi vain, että ketään ei enää kiinnosta McMahonien turpasauna, koska itsestään selvä tarina on se, että Kelju K. Kojootti McMahon Family saa selkäänsä joka tapauksessa ja sama kaava toistuu. Hahmot eivät ole kehittyneet miksikään 20 vuoden aikana, paitsi Vincent Kennedy McMahonista on tullut seniili.

Steve Austin tarjosi vahvan samaistumiskohteen 90-luvulla. 1980-luvulla suurin tähti oli Hulk Hogan, joka edusti Yhdysvaltoja ja sen arvoja ja häntä palavasti haluttiin kannustaa ilkeitä ulkomaailaisia ja ilkeitä kotimaisiakin vastaan. Hyvin yksinkertaista tarinankerrontaa, mutta maailma oli hieman yksinkertaisempi siihen maailman aikaan ilman sosiaalista mediaa ja mahdottoman laajaa draama- ja muuta televisiotarjontaa. Nykyään maailman viihdetarjonta on avoinna kaikille länsimaisille ja ihmiset katsovat Breaking Badin, Game of Thronesin ja Mad Menin kaltaisia draamasarjoja ja Orange is the New Blackin, Parks and Recreationin ja Silicon Valleyn kaltaisia komedisarjoja. Viihdemaailma on mennyt rutkasti eteenpäin siitä, kun TV:ssä näytettiin Seinfeldiä ja Frendejä, mutta WWE tuntuu jääneen sinne maailman aikaan. Ajattelen, että nykypäivän television striimauspalveluiden ohjelmat tarjoavat kokonaisia ehyitä hahmoja, joilla on tarinoita - jotain mistä lähdetään ja jonnekin minne mennään, sitten samaistumiskohtia - heikkouksia ja vahvuuksia, sekä arvoja, jotka voivat olla klassisesti hyviä tai huonoja - parhaassa tapauksessa molempia ja niiden välillä käytäviä konflikteja nähdään sarjojen mittaan. WWE:ssä ei nähdä tällaista.

Välillä minusta on tuntunut, että WWE:llä vaihtuu käsikirjoittajat viikottain, koska minkäänlaista jatkuvuutta ei suinkaan ole joka viikko nähtävissä. Viime kuukausien aikana olen tosin muuttanut tästä mieltäni, kun olen törmännyt uutisiin, kuinka Vincent Kennedy McMahon on vaatinut uudelleenkirjoitettavaksi viikon jakson ja se on saatu valmiiksi vasta viisi minuuttia ennen jakson alkua. McMahonista on pitkään tehty syntipukkia ja hän se taitaa todellakin olla. Seniilikontrollifriikki, joka ei luota työntekijöihinsä. Muistaakseni oli jokin juttu myös, että palaveriin yksi kirjoittajista oli tullut voitetun Emmynsa kanssa, niin McMahon ei siitä pitänyt. Kiinnostaisi nähdä, mitä nämä käsikirjoittajat ovat oikeasti kirjailleet ja mitkä ovat ne McMahonin muutokset sinne. Uskoisin McMahonin kädenjäljen olevan se heikko osuus. Joitain vuosia sitten Paul Heyman ja Dutch Mantell olivat kirjoittaneet aivan erinomaisen jakson. Eivätpä kirjoittaneet enää.

Tuoreimmassa Eläköön humpuukissa (#13) puhuttiin vitsigimmickeista. Pidän vitsigimmickejä WWE:mäisenä ajatteluna, jossa kaikki hahmot supistetaan yksiulotteiseksi olennoiksi ja sloganeiksi. Kuta kuinkin kaikki hahmot ovat vitsigimmickejä WWE:ssä. Onnistuneissa ja ehyissä hahmoissa huumori voi olla luonteva osa hahmoa, ei yksiulotteisesti vitsihahmo.

Onnistunut hahmo toimii tavoitteellisesti, motivoidusti ja omilla arvoillaan. Nyky-WWE:ssä on mukana joitain helmiä. Esimerkiksi Daniel Bryan, joka ajaa hyvin vahvasti ja kärkevästi omia arvojaan eli vihreitä arvojaan ja nähdäkseni miehen näkyvä motiivi on saada ihmiset lopettaa kuluttaminen, mutta piilevä motiivi on hyvin itsekäs - saada itselleen huomiota ja mestaruuksia.

WWE tuottaa mahdottoman määrän sisältöjä, josta suuri osa on enemmän tai vähemmän massatuotettua maanantaikappaletta, mutta joitain helmiä löytyy ja yksi oikea kruununjalokivi - NXT. Ensimmäinen näkemäni nykyformaatin NXT-show:ni oli se, jossa Sami Zayn voitti mestaruuden Nevillelta. En ollut kumpaakaan miestä nähnyt aiemmin enkä heidän tarinaansa tiennyt, mutta Zaynista näkyi se palo, jolla hän tavoitteli mestaruutta ja piti sitä arvossaan ja Neville halusi pitää siitä kiinni, koska sen oli ansainnut ja puljun arvokkain ja merkittävin saavutus se oli siellä. Sami Zaynin voitto tarjosi upean katartisen hetken. Neville cruiserweight-mestarina on myös yksi parhaita (ja mestarin hävinneenä pudonneena kuninkaana), mutta ei siitä sen enempää.

Tommaso Ciampa ja Johnny Gargano. Kaksi miestä, jotka neljä vuotta sitten kaivettiin indyistä mukaan tagteam turnausta täyttämään ja homma rullasi mallikkasti, niin muodostui tiimi DIY. Miehillä oli selkeä tavoite - NXT:n tagteam-mestaruus. Ystävyys ehti muodostua mukavasti ja yleisö aisti, että nämä miehet todella välittävät toisistaan - ja siksi miesten välinen ottelu Cruiserweight Classic ottelussa oli varsin kutkuttava. DIY lopulta voitti mestaruuden ja kävi eri joukkueiden kanssa varsin erinomaisia otteluita, jotka olivat omiaan viestimään kuinka arvokkaat mestaruusvyöt olevat ja kuinka tärkeänä painijat niitä pitävät. Se kasvoikin Ciampalle heikkoukseksi, kun voittamisesta tuli pakkomielle. Kun tappiota tuli tappion perään, niin Ciampa ei voinut sitä enää sietää ja kääntyi ystävään Garganoa vastaan, jota piti esteenä tämän omien tavoitteiden onnistumiselle. Ciampa loukkaantui surullisesti tässä kohtaa ja jatkoa tälle kuviolle jouduttiin odottamaan, mutta oli se sen arvoista. Aivan uskomattoman loistavaa buildia ja tarinankerrontaa, jossa Ciampa saavutti suurimman mahdollisen mestaruuden ja piti siitä pakkomielteisesti kiinni. Gargano kävi upeasti taistelua omien arvojensa kanssa, kun harkitsi pitkään kääntymistä pimeälle puolelle, kun Ciampa vakuutteli olevan tälle arvokas pala menestyksen kannalta. Miehet palasivat sitten yhteen, kun Ciampa oli tätä saanut vakuuteltua ja miehet lähtivät tavoittelemaan alkuperäistä tavoitetta - tag team turnauksen voittamista. Siinä ei onnistuttu ja Ciampa reagoi samalla tavalla kuin aiemmin, kun oli pitänyt Garganoa esteenä hänen tavotteiden saavuttamiseksi. Gargano oli kasvanut ja osasi reagoida tähän ja iskeä takaisin. Ikävä kyllä Ciampa on taas loukkaantunut ja tarina on taas jäissä, mutta näiden koettelemusten jälkeen kasvanut ja omat arvonsa mitannut mies Johnny Gargano kantaa NXT-mestaruutta.

Jotenkin tuntuu älyttömältä, että edeltävä kappale kertoo saman firman tuotteesta kuin aiemmatkin kappaleet. Garganon ja Ciampan tarina on tarjonnut sellaista modernia showpainin tarinankerrontaa, joka ei aliarvioi katsojaa ja tarjoaa upeat henkilöhahmot omine arvoineen, unelmineen ja henkilöhahmosuhteineen. Ciampa-Gargano on 2000-luvun upein showpainissa kerrottu tarina ja toivon sen olevan myös merkittävin ja vaikuttavan showpainin kirjoittamisen tulevaisuuteen.


Tulipa oksennettua flow'lla ajatuksia ylös, onnittelut jos joku tämän läpi lukaisi. Olisi kiva jos joku haluaisi aiheesta vaikka täällä fooruminkin puolella keskustella, keskustelut katoaa discordissa niin nopeasti temeemeilyjen, että tää olis aika jees.

Showpaini ei ole koskaan ollut niin hyvää kuin nykyään.
WWE:n päätuote ei ole koskaan ollut niin huono kuin nykyään.
"Taas vauva naapuriin, vittu en kestä vauvoja. Meen katsoo Rumblen"
- Chris Jericho

" joudun olemaan viikkoja täällä jos pylly leikataan, en pääse ees bookediin"
- Teme