Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1980 - Osa 1
Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Dynamite Kid

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

WWF Jr. Heavyweight Championship
Aichi Prefectural Gym (5.2.1980)

Ei uutta vuosikymmentä voi varmaan aloittaa paremmin kuin yhden 80-luvun alun tärkeimmän painijan debyytillä. Fujinamilla oli jälleen kädet täynnä, kun vastaan asettui Dynamite Kid, jota muun muassa Bret Hart ja Dave Meltzer ovat kutsuneet yhdeksi parhaista painijoista koskaan. Monien eri maiden painityylejä keskenään sekoittanut Kid tulisikin vaikuttamaan tuleviin painijasukupolviin sekä hyvässä että pahassa.

Thomas "Tom" Billington syntyi vuonna syntyi vuonna 1958 Englannin Wiganissa. Billingtonin perhe oli pugilisteja täynnä, sillä hänen isänsä ja setänsä olivat nyrkkeilleet nuorempana ja hänen isoisänsä oli ollut aikoinaan nyrkkeillyt ilman hanskoja (bare-knuckle boxer). Lisäksi hänen serkkunsa oli muuan Davey Boy Smith, josta tuli myöhempinä vuosina Billingtonin ystävä ja joukkuepari. Urheilullinen Billington ei koulusta perustanut (jättäen koulun kesken teini-iässä), joten kaivostyöläisen ura isäukon jalanjäljissä olisi hyvinkin voinut olla edessä, ellei wiganilainen painikouluttaja Ted Betley olisi bongannut tätä ja kutsunut painikoulutukseen. Billingtonin ura alkoi vuonna 1975 Englannissa ja niin alkoi Dynamite Kidin tarina.

Kidillä oli yksi tavoite, tehdä itsestään maailman paras painija. "Minua eivät kiinnostaneet gimmickit tai mikin varressa puhuminen. Halusin, että minut muistettiin kyvyistäni kehässä", kirjoitti Kid omaelämäkerrassaan Pure Dynamite. Kid ei ollut kovinkaan suurikokoinen, mutta häikäisi yleisöä fysiikkansa sijaan lennokkailla tempuillaan ja painitaidoillaan. Vuonna 1978 tuli kutsu rapakon takaa ja Kid siirtyi Stu Hartin Stampede Wrestlingiin. Stampedessa Kid jatkoi kehittymistään painiessaan serkkunsa Davey Boyn rinnalla Hartin veljeksiä vastaan, tärkeimpänä taistot nuorta Bret Hartia vastaan. Yhdysvalloissa Kid myös tutustui painibisneksen pimeämpään puoleen. Junkyard Dog esitteli Kidille steroidit ja Jake Roberts hommasi hänelle puolestaan speediä. Kid jäisikin steroidi- ja huumekoukkuun loppu-uransa ajaksi.

Vuoden 1979 lopussa Kid pyörähti ensimmäisellä kiertueellaan Japanissa IWE:ssä, jota kautta New Japan bongasi lupaavan britin. Niinpä Kid rantautui New Japanin riveihin vuoden 1980 alussa. Ennen tätä helmikuista mestaruusottelua Kid ja Fujinami olivat ehtineet kohdata jo kahdesti yksilöotteluissa, molempien napatessa voitot mieheen.

Tämä tuntui erilaiselta kuin mikään aiempi ottelu tässä projektissa. Toki tiedossa oli, että Kid mullistaisi koko bisnestä myöhemmässä legendaarisessa ottelusarjassaan. Kuvittelin saavani kaunista brittiläishenkistä ketjupainia ja komeita loikkia kehän ulkopuolelle. Sain sen sijaan saatanan brutaalin Kidin, joka murjoi Fujinamia ja tämän otsaan muodostunutta haavaa stiffisti ja säälimättä. Fujinamin ottelulle epätyypillisesti keskikohdan perustoimiva, mutta lopulta täysin merkityksetön mattopainiosuus oli kyllä mukana, mutta Kidin arvaamaton brutaalius toi kaikkeen vääntämiseen aivan uutta terää.

Kid on erinomainen heel tässä ottelussa, hakien heti alkumetreillä Fujinamin opettajan Inokin Octopus Holdia puhtaasti vittuilu- ja/tai nöyryytystarkoituksessa. Fujinami hoitaa vauvanaaman tonttinsa ansiokkaasti myydessään Kidin offensiivia erinomaisesti, etenkin otsahaavan auettua. Ottelu saa lopullisesti uuden vaihteen silmään, kun Kid osuu pahamaineisella Flying Headbuttillaan, josta Fujinami nousee ihmeen kaupalla. Kidin toinen yritys päättyy Fujinamin viime hetken väistöön ja Kidin lentämiseen kanveesiin naama edellä auenneen nenän arvoisesti. Kid on loistelias astuessaan pois Fujinamin Planchan ja myöhemmin Dropkickin tieltä. Nuori Samoa Joe ottaa muistiinpanoja. "The Dragon" vetää lopulta pidemmän korren paetessaan Canadian Backbreakerista ja sitoessa Kidin selätykseen.

Vaikka ottelussa on muutama kömpelömpikin hetki, todennäköisesti kielimuurin takia, tätä voi helposti suositella kaikille painifaneille, sillä Zemppari suosittelee.

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

NWF Championship
Tokyo Metropolitan Gym (8.2.1980)

Antonio Inokin päättymätön mestaruuskausi jatkaa eteenpäin kuin lakkipäinen ladamies Kemistä Kokkolaan. Haastovuorossa on viime vuosien kovin kilpakumppani Stan Hansen. Kaksikko oli kohdannut ensimmäisen kerran mestaruudesta jo vuonna 1977. Kaksikon välinen track record yksilöotteluissa kertoo rumaa jälkeä, sillä tilastot olivat Inokin hyväksi 10 voittoa, yksi diskaustappio ja yksi tasapeli uloslaskulla. Kaksi viimeisintä olivat tapahtuneet juuri tässä helmikuussa, mikä oli ilmeisesti tarpeeksi mestaruusottelua varten.

Tarina on jälleen simppeli. Hansenilla ei ole juurikaan aseita Inokia vastaan, kun ottelu käydään mattovoittoisesti tai ketjupainien. Luonnollisesti tämä ottelu koostuu valtaosin näistä elementeistä. Mutta Inoki myös tiesi, missä Hansenin vahvuudet olivat. Jos ottelu riistäytyisi kehän ulkopuolelle, niin Hansen olisi välittömästi etulyöntiasemassa. Niinpä Inokin joutuessa kehän ulkopuolelle ensimmäisen kerran, pyörähti mestari välittömästi takaisin kehään ennen kuin Hansen ehti seurata perässä.

Hansenin toinen vahvuus oli fyysisyys ja brawlaustaidot. Hansen ottikin ottelun aina hallintaansa, kun sai mukiloitua ja nuijittua Inokia valtavilla käpälillään. Eikä sovi myös unohtaa Hansenin tuhovoimaisinta asetta, LARIATIA. Hansen saa yhden LARIATIN perille kehän puolella, mutta se ei vielä riitä.

Ottelu itsessään ei ole kovin erikoinen, sillä se sisältää liian vähän Hansenia ja liian paljon Inokia. Lopetus on kuitenkin huomionarvoinen. Inoki hakee yläköyden Knee Droppia, mutta Hansen tönäisee mestarin kehän ulkopuolelle. Tuomari aloittaa välittömästi uloslaskun, mutta Inoki nousee vielä kehänreunalle... ja saa maistaa brutaalia LARIATIA! Uloslasku jatkuu eikä Inoki saa aivan väännettyä itseään kehään. Hansen voittaa siis uloslaskulla... ja on uusi NWF:n mestari. Kyllä, vyöt vaihtoivat omistajaa myös uloslaskulla. Ja kyllä, Inoki pudotti vyön ilman puhdasta selätystä tai luovutusta. Yllätyitkö? Minä en.

Hansen juhlii gaijinarmadan keskellä mestaruusvoittoaan, mutta Inokin ja Hansenin feudi ei ollut lähelläkään loppuaan.

Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Ashura Hara

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Junior Heavyweight Championship
Kuramae Kokugikan (3.4.1980)

Fujinamin haastajalistalla on vielä pari nimeä jäljellä ennen uuden aikakauden alkamista. Ensimmäinen mestaruuskausi kattoi 27 onnistunutta puolustusta ja nyt oli vuorossa toisen kauden yhdestoista puolustus. Vastassa oli 33-vuotias Ashura Hara, yksi viimeisiä IWE-vierailijoita.

Susumu Hara oli ennen painiuraansa kansallisen tason rugbypelaaja. Hara aloitti rugbyn lukiossa ja jatkoi pelaamista yliopistossa. Opintojen jälkeen hänet draftattiin Kintetsu Linersiin, yhteen aikakautensa menestyneimpiin rugbyjoukkueisiin Japanissa. Hara kutsuttiin myös edustamaan maajoukkuetta vuonna 1976. Hara kuitenkin lopetteli rugbyuransa jo seuraavana vuonna ja aloitti kouluttautumisen painijaksi IWE:n riveissä. Hän debytoi vuonna 1978 ja vietti opintomatkansa Kanadan Stampedessa sekä Euroopassa. Palattuaan hän sai nimen Ashura Hara kirjailija Akiyuki Nosakalta, joka tunnetaan parhaiten Grave of the Fireflies -lyhyttarinan tekijänä. Hara nousi nopeasti IWE:n junioridivisioonan kärkeen ja saapui nyt haastamaan Fujinamia keltatakkisten kollegoidensa tukemana.

Tämä jää selkeästi heikoimmaksi Fujinamin mestaruuspuolustuksista tähän asti. Fujinamin otteluissa totutun hyvä loppurytistys jää tässä lyhyeksi ja jotenkin ohueksi. Toki Fujinami vuotaa jälleen verta bisneksen vuoksi ja yleisökin on villinä, mutta se jokin puuttuu. Alkupuoli jää kohtuullisen päämäärättömäksi, vaikka Hara vähän hakeekin esiin aggresiivisempaa Fujinamia yrittäessään läimäyttää tätä heti (kirjaimellisessa) kättelyssä. Ja kun Fujinamin hermo lopulta pettää ja päätyy potkimaan Haraa köysissä, tarjoaa Hara vastaukseksi pientä virnistystä. Haran väläytykset jäivät hyvin mieleen rugbytaklauksien ja helvetin komean Samoan Dropin muodossa.

Valitettavasti ottelu loppuu melkoiseen antikliimaksiin, kun Fujinami lukitsee Haran jonkinasteiseen Headscissors Armbariin ja saa pikaisen luovutusvoiton. Ei tätä huonoksi voi sanoa, mutta nälkähän tästä jäi.

Hara palasi painimaan IWE:n riveihin jääden firman viimeiseksi joukkuemestariksi liigan kaatuessa vuonna 1981. Hara siirtyi monien tovereidensa kanssa All Japaniin, jossa viettäisikin uransa suurimmat vuodet. Ashura Haran seuraavaa vierailua New Japanissa saataisiin odottaa kolmetoista vuotta...

Kuva
Stan Hansen(c) vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

NWF Championship
Kuramae Kokugikan (3.4.1980)

Samalta päivältä löytyy myös toinen ottelu, kun Inoki saa kauan kaivatun(?) revanssinsa Stan Hansenista.

Vaikka tämä on kohtuullisen samankaltainen kuin kaksikon edellinen ottelu, niin muutama asia nostaa tämän ottelun astetta paremmaksi. Ensinnäkin yleisö on liekeissä alkuhetkistä alkaen, huutaen Inokin nimeä kovemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Tunnelma pysyykin katossa läpi kohtuullisen lyhyen ottelun. Toisekseen tässä ottelussa on edes jonkinlainen punainen lanka, sillä Inoki palaa kerta toisensa jlkeen työstämään Hansenin kättä estääkseen LARIATIN. Kolmanneksi rakenne on tällä kertaa järkevämpi Hansenin ollessa niskan päällä valtaosan ottelusta fyysisyydellään. Näillä eväillä tämän kohtaamisen katsoi ihan mielellään.

Lopetuskin on ainakin tulinen. Hansen saa LARIATIN perille, mutta tietää tehon heikentyneen Inokin käsimetkujen ansiosta. Niinpä Hansen päättää repiä Inokin ylös kehänreunalla ja iskeä SUPLEXIN APRONILLE (jonka Inoki ottaa perseelleen). Inoki välttää uloslaskun juuri ja juuri ("NINETEEN" kirjoittaa nuori Gedo muistiinpanoihinsa) ja puolestaan Hansen lentää kehän ulkopuolelle. Inoki hyppää perään yläköyden sairaalla Knee Dropilla. Tällä kertaa Hansen pääsee vain vaivoin kehään, mutta Inoki iskee Vertical Suplexin ja voittaa niukin naukin vyönsä takaisin. Tuomari aloittaa toki laskemisen ENNEN kuin Inoki on vääntäytynyt kokonaan Hansenin päälle selätystä varten.

Mutta eihän tämäkään feudi ollut vielä tässä...

Ensi kerralla: Tiikerin ensiaskeleita ja pari hassua meksikolaista.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 510
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
AGAINST ALL ODDS 2008

TNA:n helmikuinen ppv oli perinteiseen tapaan Against All Odds, ja tällä kertaa se järjestettiin Impact Zonen sijaan Greenvillessä, Etelä-Carolinassa. TNA oli siis vähitellen tiuhentamassa entisestään niiden ppv:eiden tahtia, jotka järjestettäisiin muualla kuin Orlandon studioilla. Tosin yksi tämän show'n otteluista "lähetettiin etänä Orlandosta" (eli oli oikeasti ennakkoon nauhoitettu), koska Etelä-Carolinan osavaltio ei suostunut antamaan lupaa tälle ottelulle. Mutta palataan tähän yksityiskohtaan, kun on tuon ottelun aika. TNA oli muuten suunnilleen näihin aikoihin vaihtanut mainoslauseensa aikaisemmasta "We are wrestling" -sloganista legendaariseen "Cross the line" -muotoon. TNA haki tällä varmaan moniakin eri merkityksiä, mutta muistaakseni nettismarkkien keskuudessa tämä ainakin otettiin todisteena siitä, että TNA halusi hälventää tuotteessaan hyvän ja pahan rajaa sekä rikkoa perinteistä face vs. heel -asetelmaa entisestään. Tähän vaikutelmaan auttoi varmasti se, että TNA:n buukkaustiimissä oli mukana Vince Russo. Ja kieltämättä TNA:n tuotteessa oli koko ajan enemmän havaittavissa tällaista "ei hyvis eikä pahis" -asetelmia.

Selostajina tietenkin Tenay ja West. Greenvillessä backstage-haastattelut hoitivat Jeremy Borash ja comebackinsa painimaailmaan tehnyt Scott Hudson, joka oli aikoinaan selostanut WCW:ssä Mike Tenayn kanssa ja joka oli myös vuonna 2003 toiminut TNA:n backstage-haastattelijana. Kovin pitkäaikainen ei Hudsonin paluu ilmeisesti ollut, mutta tässä show'ssa hän hoiti haastattelijan tehtävän oikein mainiosti. TNA:n viime kuukausien vakiohaastattelija Kristal oli nimittäin Orlandossa haastattelemassa tuon erikoisottelun osanottajia, eikä hän siksi ollut Greenvillessä ollenkaan paikalla.

Kuva Kuva
AJ Styles & Tomko (c) vs. Bob Armstrong & BG James - TNA World Tag Team Championship
Muistatteko vielä viime joulukuussa käydyssä Turning Pointissa nähdyn Feast or Fired -ottelun? Jos ette, ei mikään ihme, koska TNA ei ole siitä itsekään pitänyt mitenkään erityisesti melua. Joka tapauksessa tuossa ottelussa neljä painijaa nappasi itselleen salkut. Christopher Daniels sai salkun, jonka haltija sai potkut. Scott Steiner ja Petey Williams saivat salkut, joiden kohtaloa selvitettäisiin myöhemmin tässä ppv:ssä. Ja BG James sai salkun, jonka haltija sai itselleen TNA World Tag Team -mestaruusottelun. Kaikki tietenkin olettivat, että BG haastaisi joukkuemestarit yhdessä Voodoo Kin Mafia -parinsa Kip Jamesin kanssa, mutta sen sijaan James toikin TNA:han jälleen kerran noin 100-vuotiaan (69-vuotiaan) isänsä Bob Armstrongin ja ilmoitti haastavansa joukkuemestarit yhdessä isänsä kanssa. Miksipäs ei. Koska sekä BG että "Bullet" Bob Armstrong olivat entisiä sotaveteraaneja, tämä show avattiin Yhdysvaltain kansallislaululla ja jonkinlaisella sotilasparaatilla. Hienoa. Joukkuemestareina toimivat edelleen AJ Styles ja Tomko, jotka eivät kuitenkaan nykyisin tulleet toimeen enää ollenkaan. AJ Styles oli liittounut Kurt Anglen kanssa (ja Angle oli nimittänyt hänet "prinssikseen", minkä vuoksi Stylesillä oli kruunu päässään sisääntulon aikana) ja Tomko puolestaan oli halunnut päästä kokonaan eroon tästä Anglen ja Christian Cagen välisestä kärhämästä, mutta oli kuitenkin viime Impactissa antanut tukensa Cagelle. Vaikka Tomko ja Styles olivat siis käytännössä vastakkaisilla puolilla TNA:n päämestaruuskuviossa, he joutuivat tulemaan toimeen keskenään pitääkseen mestaruusvyöt hallussaan.

AJ Styles on toki aikamoinen kehäkenraali, ja Tomko on kehittynyt kovaa vauhtia vakuuttavaksi tekijäksi kehässä, mutta ihan mihin tahansa eivät hekään pysty. Jos vastassa on keskinkertainen BG James ja hänen eläkeikäinen isänsä, ei näistä aineksista yksinkertaisesti saa aikaan erityisen hyvää ottelua. En voi kuin ihmetellä tätä TNA:n tahtoa buukata "Bullet" Bob Armstrongia säännöllisesti ja vieläpä niin, että "Bulletin" pitää päästä poikansa kanssa painimaan ihan oikeissa otteluissa. No, toisaalta kun joukkuemestaruussalku oli Feast or Firedin jälkeen päätetty antaa BG Jamesille, en tiedä, olisiko tämä ottelu muuttunut paljon paremmaksi, jos Styles ja Tomko olisivat puolustaneet vöitään Voodoo Kin Mafiaa vastaan. Yhtä kaikki: Styles ja Tomko tekivät tässä parhaansa ja kertoivat samalla hyvin tarinaa siitä, miten huonoksi heidän keskinäiset välinsä olivat kehittyneet. Armstrong ja James eivät paljoa mitään mainittavaa ottelussa tehneetkään, mutta toisaalta he eivät olleet erityisen suureksi haitaksi. Kokonaisuutena siis Stylesin ja Tomkon työn ansiosta ihan ok ottelu.
** (7:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Payton Banks vs. Traci Brooks
Vihdoin ja viimein Traci Brooksin ja Robert Rooden kuukausien ajan kestänyt vihanpidon rakentelu oli päättynyt siihen, että Roode oli antanut Brooksille potkut ja Brooks oli tehnyt virallisen face-turnin. Samalla kun Roode oli antanut Brooksille potkut ja haukkunut hänet sellaisilla sanoilla, että niitä ei tässä arvostelussa kehtaa toistaa, ilmoitti hän yleisölle, että hänellä on uusi manageri. Tuo manageri oli tietenkin niin ikään kuukausien ajan katsomossa Roodea ihaillut ja Brooksia haukkunut mysteerinen nainen, jonka Roode ilmoitti nyt olevan nimeltään Payton Banks. Heti debyytissään Banks rynnisti Impact Zonen kehäalueelle ja pieksi Brooksin rajusti, ja tämän seurauksena oli tietenkin se, että näiden naisten olisi päästävä selvittämään välinsä varsinaisessa ottelussa. Banks oli 2000-luvun alussa uransa aloittanut naispainija, joka oli käynyt läpi ison joukon Yhdysvaltojen indie-promootioita ja paininut vuodesta 2005 lähtien naispainin ykköspromootiossa SHIMMERissä. Indie-promootioissa hänet tunnettiin nimellä Rain, ja yhdessä toisen pitkän linjan naispainijan Laceyn kanssa he muodostivat joukkueen Minnesota Home Wrecking Crew (Lacey on puolestaan näissä arvosteluissa esiintynyt äskettäin Age of the Fallin managerina). Syksyllä 2007 TNA palkkasi Rainin esittämään Robert Roodin ykkösfania, ja nyt hän pääsisi tekemään kehädebyyttinsä nimellä Payton Banks.

Oho, tämähän oli itse asiassa hieman parempi kuin olin ajatellut. Etukäteen pelkästin, että tämä ottelu kilpailisi vuoden lopussa huonoimman ottelun tittelistä. Oli kuitenkin ilahduttavaa huomata, että erityisesti Payton Banks pystyi ihan siedettäviin otteisiin kehässä. Eikä Traci Brookskaan ollut kehässä totaalinen katastrofi, vaikka aika kömpelöä hänen liikkumisensa paikoitellen olikin. Joka tapauksessa näytti siltä, että nämä molemmat todella yrittivät kaikkensa tässä ottelussa, ja kovalla yrittämisellä he saivat rakennettua sellaisen ottelun, että yleisökin innostui tästä yllättävän paljon. Katsojat chanttasivat ottelun loppupuolella Tracin nimeä ihan kunnolla, ja se on osoitus siitä, että jotain nämä kaksi tekivät oikein saadakseen porukan innostumaan. Mutta siis, kaikesta tästä positiivisesta kirjoittamisesta huolimatta on siis todettava, että otteluna tämä oli parhaimmillaankin juuri ja juuri ihan kohtuullinen. Lähinnä hieman parempi kuin puhtaasti huono, mutta sekin on enemmän kuin odotin.
*½ (5:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Petey Williams vs. Scott Steiner - Case vs. Case Match
Tämä on nyt malliesimerkki "Cross the line" -TNA:sta, jossa minulla ei ole oikeastaan mitään hajua, kumpi on heel ja kumpi face, mutta sanoisin kuitenkin Peteyn olevan enemmän facen oloinen, vaikka hän aika ärsyttävä olikin. Joulukuussa nähdyssä Feast or Fired -ottelussa Williams oli siis napannut itselleen yhden salkun ja Steiner yhden salkun. Ennen salkkujen sisältöjen paljastamista Steiner vaihtoi päikseen hänen ja Williamsin salkkujen sisällön, ja kun salkkujen sisällöt paljastettiin, kävi ilmi, että Williamsin salkussa olisi sopimus TNA World Heavyweight -mestaruusotteluun ja Steinerin salkussa puolestaan TNA X Division -mestaruusotteluun. Steiner ei tietenkään ollut tähän tyytyväinen, ja myöhemmin hän varasti jälleen Williamsin salkun ja pieksi hänet tuolla metallisalkulla niin, että sai lopulta molemmat itselleen. Salkkusekoilua jatkui aikansa, kunnes lopulta Jim Cornette ilmoitti, että Against All Oddsissa käytäisiin näiden kahden välillä ottelu, jonka voittaja saisi molemmat salkut itselleen. Lisähuumoria tähän otteluun toi se, että Petey Williams oli viime kuukausina kehitellyt itselleen "Maple Leaf Muscle" -hahmon, eli hän oli alkanut korostaa aikaisempaa enemmän lihaksikkuuttaan ja esitellä muskeleitaan samalla tavalla kuin Scott Steiner. Tämä tietenkin ärsytti "Big Poppa Pumpia", joka piti Williamsia vain halpana pikkukopiona itsestään. Williams lisäsi vettä kiukaalle matkimalla suoraan Steinerin maneereja otteluissaan. Nyt toinen näistä lihaskimpuista saisi siis molemmat salkut itselleen.

Tämä ottelu oli suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävää katsottavaa, mutta mitään järkeä tässä ei ollut. Enkä nyt tarkoita perusvalitusta, mutta painijoilta ja tuomarilta voisi odottaa jonkunlaista logiikkaa ottelun aikana. Miksi ihmeessä Petey Williams ja Scott Steiner saivat käyttää terässalkkuja vapaasti ottelun aikana aseena, vaikka ensin Slick Johnson yritti estellä Steineria salkun käytössä? Miksi Steiner sai tuosta vain jysäyttää Williamsille helvetinmoisen Low Blow'n ilman, että tuomari puuttui asiaan mitenkään? Miksi Williams sai hetkeä myöhemmin tehdä saman Steinerille? MIKSI KUMPIKAAN MIEHISTÄ EI MYYNYT LOW BLOW'TA KÄYTÄNNÖSSÄ OLLENKAAN? Ja miksi ihmeessä ottelun lopussa kehänlaidalle piti tulla isokokoinen tumma nainen, joka häiritsi Williamsia - ilman minkäänlaista pohjustusta? (Tämä olisi siis muuan Rhaka Khanina tunnetun naispainijan TNA-debyytti, mutta palataan siihen tulevissa arvosteluissa). En tiedä. Mihinkään näistä ei ole järkevää vastausta, ja siksi tämä ottelu oli tyhmä. Mutta kehämenoltaan tämä oli kyllä viihdyttävää, sille en voi mitään. Williams myi kaikki Steinerin liikkeet hienosti ja täräytti muutaman oman näyttävän high flying -liikkeen. Myös Steiner oli taas suorastaan liekeissä, kun pääsi tarjoamaan isoja power-liikeitä itseään selvästi pienemmälle painijalle. Kokonaisuutena tämä oli siis logiikan puutteesta huolimatta ihan hyvä, mutta paremmalla järjenkäytöllä mahdollisuuksia olisi ollut enempään.
**½ (9:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
James Storm w/ Jacqueline Moore vs. Eric Young
Tämä ottelu oli periaatteessa mestaruusottelu, mutta TNA:kin suhtautui tähän "mestaruuteen" niin selvästi lähinnä vitsinä, että en huomioi tätä Stormin ja Youngin välisen feudin "Drinking Championshipia" tässä projektissani mestaruutena enkä kutsu siitä käytäviä otteluita mestaruusotteluiksi. Eric Youngin ja James Stormin kuukausien ajan jatkunut juopottelufeud oli siis kuitenkin edennyt siihen, että jossain vaiheessa Young oli voittanut "mestaruusvyön" (eli perinteiseen mestaruusvyörakennelmaan kiinnitetyn kaljapullon) itselleen ja nyt Storm halusi tuon vyön takaisin. Storm oli voittanut Youngin viime ppv:ssä käydyssä 'Best of 3' -juopottelukilpailussa - jos sillä oli jotain väliä.

Kuten olen aiemminkin Stormin ja Youngin ottelun kohdalla kirjoittanut, kyllähän nämä kaksi osaavat painia hyvän ottelun. Storm on erinomainen heel ja Young täydellinen sympaattinen face. Molemmat tietävät, mitä tehdä kehässä, ja yhdessä he pystyvät rakentamaan oikein mallikkaan ottelun, joka kulkee alusta loppuun luontevasti. Suurempi ongelma oikeastaan on se, että missään vaiheessa tämä Stormin ja Youngin feud ei ole millään tavalla tuntunut kiinnostavalta. Miesten väliset hassuttelusegmentit backstagella ovat olleet ihan kivoja väliohjelmanumeroita otteluiden ohessa, mutta en ole niitäkään erityisemmin kaivannut. Varsinainen feud sen sijaan on tuntunut kaikin puolin yhdentekevältä. No, tästä huolimatta Storm ja Young olivat nyt taas kehässä vastakkain, ja itse ottelu tosiaan toimitti varsin mallikkaasti alusta loppuun. Yleensä sekaantumiset eivät paranna ottelun tasoa, mutta tässä Rhinon yllätysesiintyminen ja ottelun lopussa tarjoama Gore oli itse asiassa mukava lisä tähän matsiin. Niinpä kokonaisuutena tämä oli juuri ja juuri hyvään arvosanaan yltävä ottelu. Matsin jälkeen nähty Rhinon promo oli tosin yksi typerimmistä promoista TNA:n historiassa, mutta ehkä jätän sen nyt tässä huomioimatta sen tarkemmin.
*** (7:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Awesome Kong (c) w/ Raisha Saeed vs. ODB - TNA Knockout Championship
Gail Kim oli onnistunut säilyttämään TNA Knockout -mestaruuden Awesome Kongia vastaan viime ppv:ssä, mutta pari viikkoa myöhemmin Impactissa he painivat mestaruudesta uusintaottelun, ja tuolla kertaa Kong onnistui päihittämään Kimin ja voittamaan mestaruuden itselleen. Lisäksi Kong pieksi tuossa tapahtumassa Kimin ilmeisesti niin pahanpäiväisesti, että entistä mestaria ei ollut nähty Impactissa mestaruusottelun jälkeen. Samalla kun Kong oli noussut uudeksi TNA:n naisten mestariksi, hänen managerikseen oli ilmestynyt mystinen niqabiin pukeutuva, syyrialainen musliminainen nimeltään Raisha Saeed. Saeed toimi Kongin "puhenaisena", eli puhui tämän puolesta haastatteluissa. Oikeasti Saeedin niqabin alla oli paremmin Cheerleader Melissa -nimellä tunnettu naispainija, jota pidettiin muun muassa Sara Del Reyn ohella yhtenä tämän aikakauden parhaista naispainijoista. Uransa hän oli aloittanut vuonna 1999 ja paininut viime vuosina muun muassa SHIMMERissä. TNA:ssa hänestä tehtiin kuitenkin managerina toimiva musliminainen, joka oli jotain aivan muuta, mitä hän oli tähän asti urallaan tehnyt. Nyt Saeed tekisi ppv-debyyttinsä Kongin rinnalla, kun Kong joutuisi puolustamaan mestaruuttaan ykköshaastajaksi noussutta rääväsuuta ODB:tä vastaan.

Ei tämä ottelu toki kamppaile laadullaan Gail Kimin ja Awesome Kongin välisen ottelun kanssa, mutta tämäkin oli ilahduttavan hyvää menoa. WWE:n naisten divisioonalla on tehnyt pitkään todella vaikeaa yltää edes tällaiseen otteluun, joten on kiva nähdä, miten hyvin tällainen kahden ison mörssärin matsi toimii naisten divisioonassa. WWE:llä ei yksinkertaisesti ollut näihin aikoihin rohkeutta samalla tavalla luottaa puhtaaseen naisten painiin, ja sen takia tällaisia otteluita ei isossa E:ssä nähty. Mutta onneksi oli TNA, joka laajensi naistendivisioonan tarjontaa verrattuna WWE:hen. ODB oli tosiaan kehäotteiltaan paljon parempi painija kuin saattoi kuvitella, ja ainakin tällaisessa ison profiilin matsissa Kongin kanssa hän todellakin pani kaikkensa peliin. Kong osasi olla dominoiva monsteri ihan kenen tahansa kanssa, ja tuon roolin hoitamisella hän sai tästä ottelusta toimivan kokonaisuuden. Eipä tässä siis sen enempää. Hyvä naisten matsi, ei kuitenkaan mitenkään ikimuistoinen koitos.
**½ (6:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Judas Mesias w/ James Mitchell vs. Abyss - Barbed Wire Massacre 2 Match
Sitten vuorossa oli illan se ottelu, joka käytiin Etelä-Carolinan osavaltion sijaan Orlandon studioilla, koska Etelä-Carolina ei ollut suostunut antamaan lupaa tämän ottelun käymiseen. Syy tähän kieltoon oli tietenkin se, että Abyssin ja Judas Mesiaksen ottelu olisi TNA:n historian toinen Barbed Wire Massacre -ottelu (ensimmäinen käytiin Sabun ja Abyssin välillä vuonna 2005), eli tässä ottelussa kehäköydet korvattaisiin piikkilangalla, diskauksia ei tunnettaisi ja kehänlaidalla olisi kaikenlaisia piikkilanka-aseita. Tämän ottelun olisi tarkoitus päättää lopullisesti Abyssin ja Judas Mesiaksen - ja samalla myös Abyssin ja James Mitchellin ikuisuuden ajan kestänyt - feud. Pian Final Resolutionin jälkeen James Mitchell oli nimittäin paljastanut lopultakin salaisuuden, jolla hän oli piinannut Abyssia kuukausia. Salaisuus oli se, että Mitchell ei suinkaan ollut vain Abyssin ottoisä, vaan hän oli Abyssin oikea biologinen isä, mikä teki hänen biologisesta pojastaan Judas Mesiaksesta Abyssin velipuolen. Kuulostaako tutulta? Ihan kuin jossain toisessa painifirmassa samanlaisessa sotkussa olisivat myllertäneet sellaiset nimet kuin Paul Bearer, Kane ja The Undertaker? Näääh... Ei kai nyt TNA suoraan kopioisi toisen firman klassikkostorylinea. Ei kai.

Täytyy myöntää, että saatoin katsoa tämän ottelun vähän puolella silmällä - tai en ainakaan täysillä keskittyen. Toisaalta, olen sitä mieltä, että minua ei voi syyttää. On vaikea keksiä enää oikein yhtäkään syytä kiinnostua näistä Abyssin itseään toistavista HC-otteluista, koska niissä ei oikein tapahdu mitään uutta. Joissain toki nähdään erityisen sekopäisiä bumppeja, joiden ansiosta ottelun viihdyttävyystaso pysyy vielä yllä, mutta tästä kävi jotenkin heti ensimmäisten minuuttien aikana ilmi, että mitään ennennäkemättömiä spotteja tuskin on luvassa. Sen sijaan ottelu keskittyi ensisijaisesti kehäköysinä toimivan piikkilangan kanssa pelleilyyn, mikä tuntui lähinnä tylsältä. Loppua kohti päästiin sentään jonkinlaiseen kunnon meininkiin, kun mukaan kaivettiin piikkilankaan pyöritellyt pöytälevyt, ja niiden kanssa Abyss ja Mesias tempaisivat pari ihan nättiä spottia. Nekin olivat toki sellaisia, että ne oli lähty lukemattomia kertoja Abyssin otteluissa. Joo, ei tämä köyhän miehen Undertaker vs. Abyss toiminut erityisen hyvin TNA:ssa. James Mitchell ei ole Paul Bearer ja Judas Mesias ei todellakaan ole Kane. Kaikesta haukkumisestani huolimatta pitää siis todeta, että oli tämä ihan kiva HC-mähinä, mutta näitä on vain nähty niin paljon, etteivät ne oikein tunnu enää miltään.
**½ (14:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Robert Roode w/ Payton Banks vs. Booker T
Aluksi vähän puolivillaisena kiistana alkanut Robert Rooden ja Booker T:n feud oli muuttunut repiväksi vihanpidoksi Final Resolutionissa, jossa Roode oli lyönyt Booker T:n vaimoa Sharmellia kasvoihin niin pahasti, että Sharmellin leuka oli mennyt sijoiltaan ja hän oli joutunut jäämään pois ruudusta. Roode ei toki ollut oikeasti tarkoittanut lyödä naista, vaan Sharmell oli keskeyttänyt Rooden juuri sillä hetkellä, kun Roode oli käymässä käsiksi entiseen manageriinsa Traci Brooksiin. Roode luuli, että takaapäin hänen kimppuunsa oli hyökkäämässä Booker T, ja siksi hän heilautti nyrkkiään katsomatta edes, kuka takana oli oikeasti. Kun totuus paljastui, Roode järkyttyi itsekin, mutta ei voinut tilanteelle enää mitään. Roode jopa pyysi Impactissa Booker T:ltä anteeksi, mutta raivostunut Booker T ei Rooden anteeksipyyntöä hyväksynyt vaan julisti kostavansa Roodelle vaimonsa puolesta. Against All Oddsiin buukattiin näiden välille Grudge Match, ja ennen tätä ottelua haastattelupisteellä katkera Roode tilitti, että hän ei enää anele Booker T:n anteeksipyyntöä, koska Final Resolutionin tapahtuma oli täysi vahinko ja hän ei ole tehnyt mitään väärin.

Täytyy sanoa, että Booker T ei ole toistaiseksi tuonut TNA:han mitään lisää saapumisensa jälkeen. Ymmärrän toki, että Bookerin palkkaaminen itsessään oli TNA:lle iso temppu ja että se toi varmasti hyvää lisänäkyvyyttä TNA:lle. Ongelma on kuitenkin se, että Booker ei tässä vaiheessa urallaan ollut millään tavalla erityisen kiinnostava ja monipuolinen painija. Sen sijaan Booker oli konkari, joka pystyi vetämään varmasti melkein kenen tahansa perusvarman ottelun. Ja juuri sellainen tämä Bookerin ja Rooden ottelu oli: perusvarma suoritus, jossa oli selvä ja hyvä rakenne ja joka toimi alusta loppuun saakka moitteetta. Jos tällä olisi ollut kunnollinen näyttävä lopetus, tämä olisi ollut kiistatta onnistunut suoritus ja puhtaasti hyvä ottelu. Nyt TNA kuitenkin päätti, että Rooden ja Bookerin feudia kannattaa jatkaa vielä, ja niinpä katsojille tarjottiin tylsältä tuntunut storylinea painottanut lopetus, jonka tämä jäi ihan hyvän ottelun tasolle.
**½ (9:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Johnny Devine (c) & Team 3D vs. Jay Lethal & Motor City Machine Guns - Hardcore Street Fight Match for the TNA X Division Championship
Vihdoin olisi aika päättää myös tämä kuukausia jatkunut vihanpito ottelussa, jossa joko X-Divisioonan tarina tulisi lopulliseen päätökseen tai Team 3D joutuisi nöyryytetyksi. Team 3D oli yhdessä Johnny Devinen kanssa käynyt siis kuukausien ajan sotaa koko X-Divisioonaa ja ennen kaikkea Jay Lethalia ja Motor City Machine Gunsia vastaan. Team 3D oli ryöstänyt Lethalin hallussaan pitämän X-Divisioonan mestaruusvyön jo marraskuussa, mutta Lethal oli ollut virallisesti mestari aina tammikuun loppuun saakka. Tuolloin Johnny Devine oli virallisesti päihittänyt Lethalin X-Divarin mestaruusottelussa (Team 3D:n avulla tietenkin) ja noussut uudeksi X-Divisioonan mestariksi. Nyt Devine joutui panemaan mestaruutensa peliin yhdessä Team 3D:n kanssa ottelussa, joka voisi jäädä viimeiseksi X-Divisioonan mestaruusotteluksi. Tässä Hardcore Street Fight -ottelussa oli nimittäin kovat panokset: Jos Team 3D ja Devine voittaisivat, koko X-Divisioona lakkautettaisiin. Mutta jos Lethal ja MCMG voittaisivat, Brother Ray ja Brother Devine joutuisivat laihduttamaan niin, että he painaisivat alle 275 paunaa. Sitä ennen he eivät voisi painia TNA:ssa.

Olen hyvin hämmentynyt tämän ottelun loppupuoliskosta. Kiinnostaisi kovasti tietää, mitä helvettiä Alex Shelley ja Chris Sabin ovat menneet mokamaan sillä tavalla, että heidät laitettiin tässä ottelussa käsittämättömällä tavalla koirankoppiin. Ottelun alkupuoli oli oikein viihdyttävää kuuden miehen HC-mähinää, ja myös ottelun loppupuolisko oli kyllä oikein viihdyttävää katsottavaa. Siinä oli vain yksi erikoisuus: ottelun jälkimmäinen puolisko oli käytännössä Handicap-ottelu, jossa Jay Lethal paini yksin Team 3D:tä ja Johnny Devineä vastaan. MCMG:tä ei nähty ottelun viimeisinä minuutteina ollenkaan sen jälkeen, kun molemmat olivat ottaneet vastaan 3D:n. Shelley ja Sabin eivät olleet ottelussa viimeisinä minuutteina mukana ollenkaan, eikä heitä nähty myöskään ottelun jälkeisissä meiningeissä. Mitä helvettiä? Muutenkin koko ottelun loppuajan Lethalia hehkutettiin ja Sabinia sekä Shelleytä käytännössä dissattiin. Mitä tässä tapahtui? En tiedä. Mutta siis: Lethal teki ottelussa uskomattoman kovan suorituksen, ja muutenkin matsi oli juuri sellaista viihdyttävää roskapainia, jota on kiva katsella sopivissa annoksissa. Tämä annos oli sopiva, bumpit olivat näyttäviä ja spotit hienoja. Kokonaisuutena tämä oli hyvä ottelu ja sai kieltämättä Lethalin näyttämään todella vahvalta. Se lienee hyvä asia.
*** (12:30)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kurt Angle (c) w/ Karen Angle vs. Christian Cage - Special Enforcer: Samoa Joe - TNA World Heavyweight Championship
Merkkaan nyt Christian Cagen faceksi tässä, koska sen verran selvästi hän oli face-roolia vetänyt sekä kehässä että kehän ulkopuolella jo tovin. Anglen ja Cagen feud oli tosiaan jatkunut kuumana vielä Final Resolutioninkin jälkeen, koska tuossa ppv:ssä Cage hävisi mestaruusottelun Anglelle vain siksi, että viime hetkellä AJ Styles ilmestyi paikalle, puukotti Cagea selkään ja auttoi Anglen voittoon. Tämän jälkeen Styles oli virallisesti liittynyt Anglen puolelle, ja Cage oli jäänyt aivan yksin taistelemaan Anglea vastaan. Cage oli voittanut Stylesin ja Joen ykköshaastajuusottelussa Impactissa, ja näin hän ansaitsi uusintaottelun Against All Oddsiin. Jim Cornette määräsi, että Samoa Joe toimisi tämän ottelun Special Enforcerina, jotta hän varmistaisi, ettei Styles tai kukaan muukaan sekaantuisi otteluun. PPV:tä edeltävinä viikkoina Kurt Anglen välit hänen vaimoonsa Karen Angleen olivat myös muuttuneet entistä huonommiksi, koska Karenin mukaan Kurt välitti ainoastaan mestaruudestaan eikä ollenkaan hänestä. Juuri ennen tämän ottelun alkua Angle kuitenkin ilmoitti backstagella, että hän ja Karen uusivat vihkivalansa seuraavassa Impactissa.

What kommentoi Final Resolution -arvion jälkeen, että tämä Against All Oddsin ottelu Christianin ja Anglen välillä olisi vielä Final Resolutionin ottelua parempi, ja minun on oltava samaa mieltä. Ikävä kyllä tämänkin ottelun lopetus oli tyypillistä TNA-ylibuukkaussekoilua, kun mukaan saatiin ref bump, Karen Angle, Samoa Joe, AJ Styles ja lopulta Tomko. Oikeastaan mikään muu ei edes minua haitannut, ja olen sitä mieltä, että oikeina hetkinä ylibuukkaus on enemmän kuin paikallaan, mutta aivan ottelun lopussa nähty Tomkon sekaantuminen tuntui halvalta, turhalta ja jätti huonon maun suuhun. Mutta yritän silti unohtaa sen, koska Angle ja Cage pistivät pystyyn ihan pirunmoisen suorituksen kehässä ja saivat aikaan jo vuoden toisen huippuluokan päämestaruusottelun. Sellaisia ei TNA:ssa koko viime vuoden aikana nähty mitenkään liikaa, joten on ollut ilahduttavaa katsoa tätä Main Event -meininkien kehitystä näin vuoden 2008 alussa. Erinomainen suoritus jälleen Anglelta ja Cagelta, joiden kemiat vain sopivat hienosti yhteen. Tällaista Main Event -painia katsoo mielellään vaikka kuinka paljon.
**** (20:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Christian Cage
** Kurt Angle
* Jay Lethal

Kokonaisarvio Against All Oddsista: Minua tämä tapahtuma ei erityisemmin puhutellut. Main Event oli toki huippuottelu, ja pari muutakin hyvää ottelua sekaan mahtui, mutta suurin osa tarjonnasta oli enintään ihan hyvää tai keskinkertaista, ja kaikki tuntui vähän sekamelskalta. Missään vaiheessa tapahtumaa en ollut erityisen innostunut, ja ennemminkin oli sellainen olo, että pääsisipä TNA jo eteenpäin seuraaviin kuvioihin. Mikään ei kamalan huonoakaan toki ollut, mutta kyllä tämä silti Kehnon puolelle jää.

1. ROH Undeniable - Hyvä
2. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
---------------
4. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1980 - Osa 2

Kuva
Gran Hamada & Satoru Sayama vs Perro Aguayo & Baby Face

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

2/3 Falls
Toreo de Cuatro Caminos, Meksiko (13.4.1980)

No niin, NJPW:n yhteistyökuviot tarjosivat meille tällä kertaa vilkauksen Meksikosta. Yhteistyöliigana toimi tähän aikaan UWA, joka oli EMLL:n suurin kilpailija ennen AAA:n syntymistä noin vuosikymmentä myöhemmin. Tapahtumapaikkana toimi komea ulkoilma-areena. Itse ottelussa oli komea katras painijoita, jotka kaikki tekivät tässä projektin ensiesiintymisensä.

Hiroaki Hamada oli yksi ensimmäisiä New Japanin oman dojon poikia aloittaen uransa vuonna 1972. Hamadan ura Japanissa oli kuitenkin umpikujassa ensimmäisten vuosiensa ajan. Pienen koonsa vuoksi "Little Hamada" oli monien muiden juniorikokoisten painijoiden kanssa jumissa alakortissa lasikaton alla. Hamadan ura lähtikin uuteen nousuun lähdettyään Meksikoon vuonna 1975. Hamada kehittyi Meksikossa huomattavasti ja hänestä tulikin paikallisten fanien suosikki. Fanit ja promoottorit antoivatkin miehelle uuden nimen, Gran (Great) Hamada. Kotimaahansa palattuaan vuonna 1979 Hamada oli edelleen samalla paikalla alakortissa, vaikka pääsikin haastamaan Fujinamin kertaalleen tämän mestaruudesta ja viettikin edelleen enemmän aikaa Meksikossa.

Miehen joukkueparilla Satoru Sayamalla oli lähestulkoon samat sävelet Hamadan kanssa. Vuonna 1976 debytoinut Sayama oli myöskin varsin pienikokoinen painijaksi eikä tulevaisuus näyttänyt vielä kovinkaan ruusuiselta Japanissa. Sayama lähti opintomatkalleen vuonna 1978 Englantiin ja Meksikoon. Seuraavana vuonna Sayamalla olisi edessä paluu kotiin, jossa hänestä kasvaisi pian legenda.

Legendoista puheen ollen, japanilaisduota vastassa olivat Perro Aguayo ja Baby Face. Aguayo muutti 10-vuotiaana yksin Mexico Cityyn elättäen itsensä muun muassa leipurina ja nyrkkeilijänä. Aguayo tapasi lopulta luchadorin, joka kehotti kokeilemaan onneaan painin parissa nyrkkeilyn sijasta. Aguayo päätyi lopulta tekemään debyyttinsä vuonna 1970. Legendaarinen etunimi Perro (joka tarkoittaa koiraa espanjaksi) syntyi vahingossa kehäkuuluttajan lausuessa nimen Pedro päin honkia. Vuosikymmenen aikana hänestä kasvoi yksi UWA:n suurimmista tähdistä ja samalla Meksikon tärkeimmistä naamioimattomista painijoista. Joukkuepari Baby Face aloitti uransa myös vuonna 1970 ja myös yksi UWA:n luottopainijoista. Ironisesti hän oli koko uransa ajan vihattu rudo.

Odotin suurella mielenkiinnolla Sayaman otteita tässä ottelussa enkä joutunut pettymään ainakaan kovin paljoa. Sayama paini sellaisella intensiteetillä ja nopeudella, että oli räjäyttää sukat jalasta verrattuna kaikkeen muuhun junioritoimintaan Japanissa. Toki uskomattomiin temppuihin yhdistyi myös tietty virheherkkyys, sillä Sayama tuntui paikoin liikkuvan niin nopeasti että Face ja Aguayo eivät vaan pysyneet perässä. Sayama ei kuitenkaan ollut ottelun tähti, sillä se kunnia kuuluu joukkuepari Hamadalle. Kokeneempi kaveri ei nimittäin paljon kalvennut Sayaman komeimpien temppujen rinnalla vaan paini upeasti sekä matossa että pystyssä. Hamadan menoa oli yksinkertaisesti mahtavaa katsoa ja onkin harmi ettei miehen otteluita kovinkaan montaa ole tässä projektissa tulossa (esimerkiksi yhtäkään Hamadan ja Fujinamin välistä ottelua ei NJPW Worldissa kirjoitushetkellä löydy).

Vastapuolella Aguayo oli mahtava rudon roolissaan, etenkin kun oli nokikkain Hamadan kanssa. Kaksikon väliset osuudet olivat ottelun parasta antia. Olin varma, että kaksikolla oli suurempaakin feudia keskenään tämän ottelun perusteella, mutta olin ilmeisen väärässä. Kaksikko ei koskaan otellut edes Apuestas-ottelua keskenään. Kolmen tähden välisessä puserruksessa Baby Face jäi kovin pimentoon ja toimikin pitikin lähinnä tecnicoja paikallaan Aguayon iskuja varten tai toimi pohjana Hamadan ja Sayaman lennokkaimmille tempuille.

Ottelun heikkous oli varmaan luchamainen sekavuus ratkaisusuorituksissa. Ensimmäinen ratkaisu menee tecnicoille antiklimaattisesti Back Suplexin jälkeen. Rudot saavat hallinnan ja vaikuttavat selättävän Sayaman jollain liikkeellä, jonka jälkeen rudot selättävät myös Hamadan Aguayon yläköyden Sentonin jälkeen. Tuomari nostaa rudojen kädet voiton merkiksi ja luulen ottelun olevan ohi. Samaa näyttää miettivät myös Sayama, joka vaikuttaa jo kävelevän pois päin kehästä. Rudot jatkavat kuitenkin Hamadan hakkaamista ja Aguayo tuntuu huutavan Sayamaa takaisin kehään jatkamaan vielä mähinöitä.

Lopputaistelu päättyy tyylilleen sopivasti, kun veriset Hamada ja Aguayo vaihtavat raivoisasti iskujaan, kunnes Aguayo pinna palaa lopullisesti ja potkaisee Hamadaa kulkusille diskauksen arvoisesti ja jatkaa tämän pieksemistä. Rudo/5 lopetus siis. Nautittava ottelu tämä kyllä oli, pienistä kauneusvirheistään huolimatta.

Aguayoa ja Baby Facea ei valitettavasti enempää tämän projektin tiimoilta nähdä. Aguayo jätti puumerkkinsä meksikolaiseen painihistoriaan ollen historian yksi suosituimmista rudoista ja 70/80-lukujen suurimmista tähdistä. UWA:n jälkeen Aguayo siirtyi menestyksekkäästi AAA:n riveihin, jossa paini 2000-luvun alkupuolelle asti, jolloin eläköityi täyspäiväisestä painimisesta. Hänen pojastaan Perro Aguayo Jr:sta tuli yksi Meksikon suurimmista tähdistä AAA:n riveissä ennen kuin kuoli traagisesti kehässä vuonna 2015. Baby Face jatkoi uraansa 90-luvun alkuun, kunnes katosi pariksi vuodeksi ja palasi kehiin vuosikymmenen loppupuolella vielä hetkeksi. Painiuransa jälkeen Baby Face vaihtoi alaa ja on pyörittänyt omaa painiaiheista pikkuravintolaansa (Los Arroces del Baby Face) Arena Mexicon liepeillä.

Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Chavo Guerrero

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Junior Heavyweight Championship
Fukuoka Sports Centre (9.5.1980)

Fujinamin haastajaksi päätyi tällä kertaa vakituinen kilpakumppani vuosien ajalta. Chavo Guerrero oli luchalegenda Gory Guerreron poikakatraan (Chavo, Mando, Hector ja Eddy) vanhin. Chavo aloitti uransa vuonna 1970 Funkin perheen Amarillon territoriossa, kunnes muutti perheineen länsirannikolle. Chavosta tulikin NWA Hollywoodin ykkösnimiä ja latinoyleisön sankari. Guerrero saapui New Japaniin vuonna 1978, jossa otteli useaan otteeseen Fujinamia vastaan. Guerrero sai vihdoin napattua Fujinamista voiton (uloslaskulla) kolmannen MSG Seriesin alkulohkossa ja ansaitsi mestaruusottelun.

Fujinamin mestaruusotteluissa heikoin osuus on ollut joka kerta itse mattovääntäminen eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Valitettavasti mattovääntö oli koko ottelun pihvi. Toki lopussa saatiin Fujinamin tavaramerkiksi muodostunut tulinen lopetus, mutta ei sekään ollut parhaimmasta päästä. Yleisökin oli vähän samoilla linjoilla, eli oli hiljaa ottelun ensimmäiset viisitoista minuuttia ja heräsi viimeiseksi pariminuuttiseksi. Guerrero oli toki ihan parustaitava, muttei vaan mitenkään erityisen karismaattinen. Koko hommasta tuntui vaan puuttuvan tietty punainen lanka ja jäi vain sparraamiseksi matossa. Kyllähän tämän katsoi, muttei tätä nyt mitenkään lämmöllä jää muistelemaan.

Fujinamin Bridging German Suplex riittää tällä kertaa voittoon.

Kuva
Stan Hansen vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

MSG Series 1980 Match
Kuramae Kokugikan (5.6.1980)

Hansen ja Andre olivat vastakkain MSG Seriesin välierässä, finaalissa voittajaa odottaisi luonnollisesti Inoki. Kaksikko oli ehtinyt kohdata jo kolmesti yksilöotteluissa, kahdesti tämän saman kiertueen aikana, mutta jokainen kohtaaminen oli päättynyt tuplauloslaskuun.

Nyt saatiin sellainen matsi, mitä Andrelta olisi sopinut odottaa jo paljon aikaisemmin. Eli Andre ja Hansen muksivat toisiaan kolmisen minuuttia. Kiitos, muuta en tässä tarvinnutkaan. Hansen saa väistettyä Andren Ison Kengän ja saa LARIATIN osittain perille, joka saa jopa Andren horjumaan ja lopulta maihin yleisön kohahtaessa. Kaksikko mähistelee toisensa pikaisesti kehän ulkopuolelle (tuomari aloittaa fiksusti laskemisen välittömästi kun kaksikon hiuskarva eksyy kehäköysien väärälle puolelle) ja tuplauloslasku näyttää jälleen todennäköiseltä ratkaisulta.

JA HULK HOGAN HYÖKKÄÄ ANDREN KIMPPUUN! MITÄ HELVETTIÄ!

Hogan ja Andre feudasivat parhaillaan WWF:ssä keskenään, joten feudi tuotiin tätä kautta myös New Japaniin, jossa Hogan vietti ensimmäistä Japanin kiertuettaan (vaikkei ollutkaan mukana MSG Seriesissä). Puskista tämä hyökkäys tuli ainakin itselleni. Hansen hyödyntää tilaisuuden ja pyörähtää takaisin kehään ja voittaa uloslaskulla. Hansen ja Hogan marssivat karkuun penkkirivien lävitse yleisön jakautuessa pois tieltä kuin Punainen meri konsanaan.

Andre jää karjumaan Inokia kehään (koska ?????), mutta sitä ottelua emme luojan kiitos saa. Hansen häviää myöhemmin samana iltana finaalin Inokille diskauksella.

Ensi kerralla: Revansseja, Backlundin paluu ja tulevan WWF:n mestarin ensimmäinen ottelu projektissa.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1980 - Osa 3



Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Chavo Guerrero

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Jr. Heavyweight Championship
Shea Stadium, New York City (9.8.1980)

Fujinami ja Guerrero pääsivät vetämään vielä yhden valssin keskenään, näyttämönään tällä kertaa New York Cityn Shea Stadium, baseballjoukkue Metsin ja jenkkifutisjoukkue Jetsin kotistadiumi. Tapahtumahan oli WWF:n kolmas ja samalla viimeinen Showdown at Shea. Ensimmäinen tapahtuma vuonna 1972 keräsi katsomoon noin 22 500 henkeä katsomaan Pedro Moraleksen ja Bruno Sammartinon välistä mestaruusottelua. Vuoden 1976 tapahtuman pääotteluhan oli Alin ja Inokin legendaarinen kohtaaminen, joka lähetettiin Shea Stadiumilla siis closed circuit -lähetyksenä, varsinainen kohtaaminen kun käytiin Nippon Budokanissa. Vuonna 1980 kortin yläpäässä nähtiin Andre the Giantin ja Hulk Hoganin kohtaaminen, jossa Hogan tarjosi jätille Body Slamin lähes seitsemän vuotta ennen sitä kuuluisampaa läimähdystä WrestleMania 3 -tapahtumassa. Hogan oli toki nostanut Andren vähintään kerran aiemmin samana vuonna WWF:n tapahtumassa. Ensimmäinen kerta, kun Andre sai maistaa Body Slamia (josta on jäänyt videomateriaalia todisteeksi) nähtiin jo vuonna 1972, kun Strong Kobayashi taisteli Andrea vastaan IWE:n tapahtumassa.

Shean pääottelu ei kuitenkaan ollut Andren ja Hoganin kohtaaminen, vaan Bruno Sammartinon ja Larry Zbyszkon feudin huipennus teräshäkissä lähes 37 000 katsojan edessä. Zbyszko oli tehnyt heel-turninsa Sammartinoa vastaan alkuvuodesta ja ollut WWF:n ykkösheel läpi vuoden. Alakortissa oli myös muuta edustusta New Japanista, kun Inoki puolusti NWF:n mestaruutta Larry Sharpea vastaan.

Kirjoitinko kaksi kappaletta tekstiä välttääkseni Guerreron ja Fujinamin ottelusta puhumista? Noh, melkein. Haluaisin sanoa, että tämä oli asteen parempi kuin kaksikon edellinen kohtaaminen, muttei edelleenkään lähellä sitä parhainta Fujinamia. Jenkkiyleisöä ei kiinnostanut meininki ollenkaan ennen kuin Fujinami teki Tope Suicidan ja Guerrerokin kiusoitteli samalla manööverillä. High spotit saivat reaktion irti, muuten oltiin hiljaa. Aivan kuin moderni (ei korona-ajan) WWE-yleisö.

Parasta tässä oli varmaan uniikki ympäristö ja muutaman tutun naaman bongaaminen. Kehä oli tosiaan pystytetty keskelle baseball-kenttää, mutta yleisöähän ei kehän vieressä ollut vaan ihan vaan pelkän katsomon puolella. Niimpä hardcamissa näkyykin kehän lisäksi vain vihreää nurmikenttää, kasa valokuvaajia, poliisi ja pari ensiapuhenkilöä (jotka jutustelivat ja naureskelivat keskenään melkein koko ottelun. Kyllä, kiinnitin tähän huomiota). Valokuvaajat ainakin joutuivat tulilinjalle, kun Guerrero lähes viskasi Fujinamin yhden herrasmiehen päälle. Yksi valokuvaajista näytti Pro Wrestling Insiderin toimittajalta Bill Apterilta, mutta varmaksi en asiaa osaa sanoa. Kehäkuuluttajana toimi sitten siloposkisen viaton Vincent Kennedy McMahon, joka oli samana vuonna perustanut vaimonsa Lindan kanssa Titan Sports -yrityksen, josta tulisi WWF:n katto-organisaatio muutamaa vuotta myöhemmin.

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että Fujinami säilytti mestaruutensa Bridging Japanese Cradlella. Samalla tämä jää Fujinamin viimeiseksi juniorimestaruusotteluksi tässä projektissa. Fujinami puolustaisi vyötään vielä vuoden 1981 loppuun asti, jolloin hän hyppäsi painoluokkaa ylemmäksi jättäen juniorit uuden johtotähden käsiin.

Chavo Guerrero jatkoi uraansa Japanissa All Japanin riveissä vuodesta 1981 lähtien kunnes palasi New Japaniin parin ottelun ajaksi vuonna 1996. Amerikoissa ura jatkui NWA:n eri territoirioissa, muun muassa Mid-Southissa ja Floridassa sekä myöhemmin AWA:ssa ja CMLL:ssä. Guerrero lopetteli aktiiviuransa 90-luvun alussa, mutta painiskeli meksikolaiseen tyyliin silloin tällöin vielä vuoteen 2016 asti. Moderneille faneille Guerrero on tullut parhaiten tutuksi poikansa Chavo Jr:n managerina WWE:ssä vuonna 2004. Samalla Chavo Classicista tuli Cruiserweight-mestaruuden historian vanhin mestari. Saman vuoden lopulla Classic sai kenkää jätettyään saapumatta useisiin house show -tapahtumiin. Classicin viimeiset televisioesiintymiset nähtiin Lucha Undergroundin kolmannella kaudella, jälleen poikansa rinnalla.

Chavo Guerrero kuoli maksasyöpään 68-vuotiaana vuonna 2017.

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Hiroshima City Gym (25.9.1980)

Inoki oli voittanut Larry Sharpen New Yorkissa (yllättyneitä: ei ole) ja kotimaassa oli vastassa sama vanha teksasilainen järkäle. Mitään oikeaa perustetta Hansenin mestaruusottelulle ei varmaan ollut, sillä tilastot kaksikon välillä MSG Seriesin finaalin jälkeen näytti edelleen kovin synkältä: 19-2 Inokin hyväksi, Hansenin voittojen tullessa joukkueotteluissa. Saman kuun edellinen mestaruusottelu oli päättynyt uloslaskuun. Sormet ristiin, miten käy tällä kertaa.

Tämähän oli loppujen lopuksi oikein positiivinen yllätys, lähinnä pikaisen kestonsa ansiosta. Hansen on todellakin kasvanut rooliinsa ja oli jälleen oikein vakuuttava murjoessaan Inokia. Etenkin miehen Knee Dropit olivat suorastaan kuvottavia. Inokikin saa pidettyä itsensä aisoissa ja onnistuu vituttamaan allekirjoittanutta vain kerran maatessaan Crucifix Pinissä ainakin minuutin ajan välillä niskaansa kääntäen etteivät "hänen hartiansa ole matossa." Vittu, minulla on silmät ja näen että makoilet useaan otteeseen hartiat matossa, mutta tuomari ei vaan jaksa laskea! Kai tämä on jonkinlainen osoitus "teknisestä taituruudesta" miten vähällä Inoki pystyy maagisesti välttämään selätyksen, sillä tämhänä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta. Onneksi yleisö kuolee tähän spottiin ja Hansen saa aihetta huutaa tuomarille.

Lopetuskin oli yllättävän hyvä, sillä Inoki onnistuu lähinnä pakenemaan voitto käsissään ja se on ihan Hansenin oma syy. Inoki ja Hansen molemmat tietävät että LARIAT voi päättää ottelun heti kun se osuu. Niinpä Hansen hakee valttikorttiaan ottelun lopussa kahdesti putkeen ja Inoki tietää sen hyvin. Ensimmäinen yritys päättyy Inokin epätoivoiseen lentävään pyykkinaruun joka kaataa molemmat ja toisen Inoki kääntää voitolliseen Backslideen. Murjottu Inoki selviää Hansenista, mutta vain juuri ja juuri.

Kuva
Bob Backlund(c) vs Stan Hansen

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWF Championship
Nippon Budokan (30.9.1980)

Viittä päivää myöhemmin Hansen pääsee pistämään uutta matoa koukkuun, kun Bob Backlund saapuu jälleen Japaniin puolustamaan WWF:n mestaruutta. Backlundin mestaruuskauden kolmas vuosi oli kulunut WWF:ssä pääasiassa Ken Pateran kanssa taistellen. Backlund oli myös puolustanut vyötä New Japanin riveissä Dusty Rhodesia, Inokia ja Hansenia vastaan. Luoja tietää millä keinolla Hansen oli tämänkin mestaruusottelun saanut.

Ai että, tässä ottelussa vaan kaikki klikkasi. Backlundin tekninen taitavuus ja nopeus kohtasi Hansenin voiman ja väkivallan. Dynamiikka toimi paremmin kuin yhdessäkään Inokin ja Hansenin ottelussa, vaikka lähtökohdat ovatkin teoriassa samat. Osatekijä on varmaan kielimuurin puuttuminen. Backlund pitää alkuhetkinä Hansenia lähinnä pilkkanaan liukuessaan pois kerta toisensa jälkeen Hansenin käpälistä ja asettaen välittömästi kohteekseen Hansenin LARIAT-käden. Hansenkin päätti ottaa Backlundin käden työstöön ottaen hallinnan kerta toisensa jälkeen Backlundin hiuksia repimällä. Tämä jääkin ottelun heikoimmaksi osaksi Hansenin tehdessä saman asian useamman kerran putkeen. Alkupuolen paras spotti on kuitenkin Backlundin sairas voimannäyte, kun tämä periaatteessa deadliftaa Hansenin matosta yläköydelle ja tarjoaa lämmintä avokämmentä perään.

Loppupuoli on sitten mainiota tykitystä Backlundin helvetin komeasta paalujuntasta lähtien. Yleisökin on aivan liekeissä läpi ottelun ja reagoi lähes kaikkeen. Backlund, tuo kansainvälinen seksisymboli, saakin naisväeltä useita Bobbuu/Backlund-huutoja alkupuolella. Yleisö jyrähtää välittömästi kun Hansen edes kiusoittelee heittävänsä LARIATIN. Tällä kertaa peljätty liike löytää vaan kehätolpan mähinän levitessä kehän ulkopuolelle. Se tarkoittaa myös pettymykseksi osoittautuvaa lopetusta, kun Hansen viskaa Backlunin ajanottajan pöydälle ja... diskataan? Mitä helvettiä? Tästä hyvästä Hansen käy läpsimässä tuomaria ja mähisee vielä vähän aikaa Backlundin kanssa kehässä.

Puhtaalla lopetuksella ja Hansenin puuduttavaa hallintaosuutta lyhentämällä tätä olisi helppo suositella, tällaisenaan ottelu jää vain hyväksi. Hansen ja Backlund saivat toisistaan parhaat puolet esiin, asia johon esimerkiksi Inoki ei usein pysty/halua tehdä.


Kuva
Antonio Inoki & Bob Backlund vs Stan Hansen & Hulk Hogan

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

1st MSG Tag League Final
Osaka Prefectural Gym (10.12.1980)

MSG Series sai nyt rinnalleen joukkueturnauksen loppuvuoden kalenteria täyttämään. Joukkueturnaus säilyisikin loka-joulukuun perinteenä tähän päivään asti muutamia taukoja lukuun ottamatta ja nimen toki vaihtuessa tasaisin väliajoin. Kahdeksan joukkueen round robin -turnauksen finaaliin päätyivät tietysti ne kovat luut, joiden edellinen kohtaaminen turnauksessa oli päättynyt tasapeliin. Inoki ja Backlund kohtasivat Hansenin sekä nuoren amerikkalaisen nousukkaan Hulk Hoganin.

Terry Bollea syntyi Georgian osavaltiossa, josta hänen perheensä muutti Floridaan vain vajaata paria vuotta myöhemmin. Bollea pelasi nuorena poikana baseballia, mutta käsivamma päätti toiveet urasta pallopelin parista. Hoganin omomien sanojen mukaan New York Yankees ja Cincinnati Reds olisivat häntä jo skouttailleet, uskokoon ken tahtoo. Lukioikäisenä Bollea löysi showpainin ja suosikeiksi kohosivat Dusty Rhodes ja massiivisen lihaksikas "Superstar" Billy Graham. Bollean kouluhommat loppuivat lupaavan musiikkiuran auettua Ruckus-bändin basistina, jonka ohessa hän pumppasi rautaa salilla. Sieltä hänet bongasivat Briscon veljekset, jotka ohjasivat nuoren miehen Hiro Matsudan koulutettavaksi. Valmistuttuaan Matsudan rääkistä (jonka aikana Matsuda mursi Hoganin jalan) debytoi mies Floridassa vuonna 1977.

Hoganin ura Floridassa kuihtui kuitenkin nopeasti, sillä hän ei oikein tullut toimeen Matsudan kanssa ja jätti territorion ottaen pienen hiatuksen painista ja toimi The Anchor -klubin managerina. Bollean ystävä Ed Leslie saapui samalle klubille töihin ja vapaa-aika menikin salilla. Bollea saikin idean houkutella Leslien mukaan painihommiin. Vuonna 1978 kaksikko siirtyi Alabamaan painimaan nimillä Terry ja Ed Boulder. Kaksikko painikin muutamassa eri territoriossa ennen kuin Bollea saapui WWF:n riveihin vuonna 1979. McMahon Sr. haistoi jotain kookkaassa muskelikasassa ja nimesi miehen irlantilaisittain Hoganiksi (etunimi Hulk oli tullut liikanimenä esiinnyttyään Memphisissä talk showssa Lou Ferrignon kanssa ja näyttäessään suurempikokoiselta kuin televisiossa The Hulkia esittänyt Ferrigno). Hoganin ura lähtikin pieneen nousukiitoon vuonna 1980 feudatessaan Andre the Giantin kanssa. Saman vuoden keväällä oli edessä myös ensimmäinen kiertue New Japanissa.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun katselen Hoganin ottelua ennen Hulkamania läsähtämistä tuulettimeen. Kyllä se näyttää Hoganilta, kuulostaa Hoganilta, mutta ei ole vielä se Hulk Hogan. Geneerinen ja vihreähkö pahisgaijin ei tässä kummemmin vielä ketään vakuuttanut. Hansen olikin pitkälti komennossa heelien puolella Hoganin pompatessa kehään vetämään muutamat voimaliikkeensä ja jopa yhden atomisen jalan pudotuksen, josta Backlund nousi ylös ykkösellä. Leg Drop ei tosiaan ollut Hoganin lopetusliike Japanissa.

Nimikatraasta huolimatta ottelu jäi kovin keskinkertaiseksi. Backlund oli valopilkku, mutta oikein muuta pureskeltavaa tässä ei ollut. Inoki oli aika flegmaattinen, Hogan ei esittänyt mitään ihmeellistä ja Hansen lähinnä hoiti tonttinsa perussuorituksella. Kukaan porukasta ei ollut mikään joukkuespesialisti, joten anti jäi aika ohukaiseksi. Ottelu saa virtapiikkinsä Inokin kuuman vaihdon päättyessä LARIATIIN, josta selvitään vain Backlundin rikkoessa selätyksen. Lopputulos ei kuitenkaan ole yllätys, kun Inoki nappaa Backslidella voiton, tällä kertaa Hoganista.

Samalla jätämme jäähyväiset Bob Backlundille. Backlund tekisi satunnaisia esiintymisiä New Japanissa vuoteen 1985 asti ja myöhemmin samalla vuosikymmenellä vieraili vielä UWF:ssä ja UWFi:ssä. Kausi WWF:n mestarina kesti lopulta vuoteen 1983 asti, yli viisivuotisen kauden ollessa historian toiseksi pisin Sammartinon kahdeksanvuotisen kauden jälkeen. Yleisö oli väsymässä puhtoiseen Backlundiin ja Vince McMahon nuorempi halusi nostaa Hoganin huipulle. Backlund ei kuitenkaan halunnut kääntyä heeliksi pudottaakseen vyön faceksi kääntyneelle Hoganille, joten Backlund hävisi vyönsä Iron Sheikille, joka puolestaan hävisi vyön pikaisesti Hoganille. Backlund jatkoi painimista WWF:ssä vielä seuraavan vuoden, mutta otti vuoden 1985 jälkeen pidemmän sapattivapaan satunnaisia esiintymisiä lukuun ottamatta. Vuoden 1992 paluu muuttuneen WWF:n riveihin poiki Backlundille lopulta uuden heel-hahmon, muistettavan feudin Bret Hartin kanssa ja vielä lyhyen mestaruuskauden. Backlund eläköityi virallisesti vuonna 2001, mutta luonnollisesti paini vielä muutamia kertoja senkin jälkeen. 2000-luvulla Backlund muistetaan lyhyestä TNA-visiitistä vuonna 2007 sekä hämmentävästä keikasta Darren Youngin managerina vuonna 2016. Backlund valittiin Wrestling Observerin kunniagalleriaan vuonna 2004 ja WWE:n kunniagalleriaan vuonna 2013.

Ensi kerralla: Tiikerin vuosi alkaa.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 510
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Pahoittelut pienestä tauosta. On ollut muuttoa ja muuta kiirettä.

Kuva
NO WAY OUT 2008

Vuoden toinen WWE-ppv oli tietenkin Royal Rumblen jälkeen No Way Out. Viime vuosina NWO oli ollut Smackdownin ppv, mutta koska WWE oli luopunut brändeittäin jaetuista ppv:eistä vuosi sitten, oli tämä nyt ensimmäinen Raw'n, Smackdownin ja ECW:n yhteinen No Way Out. Selostajina Raw'sta King ja JR, Smackdownista Cole ja Coach sekä ECW:stä Styles ja Tazz. Backstage-haastettelijana raporttien mukaan Mike Adamle - tosin minun versiostani backstagesegmentit oli jostain syystä leikattu pois, joten en päässyt nauttimaan Adamlen upeista haastatteluista. Tämä ppv käytiin Las Vegasissa.

Kuva Kuva
Chavo Guerrero (c) vs. CM Punk - ECW Championship
Royal Rumblessa ei nähty yhtään ECW:n omaa ottelua, mutta nyt show avattiin ECW:n mestaruusottelulla. Ja tosiaankin, Chavo Guerrero oli siis heti vuoden 2008 alussa onnistunut yllättämään kaikki ja voittamaan ECW:n mestaruuden kuukausien ajan vyötä pitäneeltä CM Punkilta. Vickie Guerreron, Edgen, Zack Ryderin ja Curt Hawkinsin kanssa liittoutunut Chavo pyrki aloittamaan samanlaisen dominanssin ECW:ssä kuin Edge oli aloittanut Smackdownissa, mutta toistaiseksi se ei ollut sujunut kovin hyvin, koska raivokas CM Punk oli nöyryyttänyt häntä viikosta toiseen. Ensin Punk oli pilannut Chavon meksikolaiset voittofiestat naamioitumalla mariachibändin jäseneksi ja iskemällä Chavolle kesken juhlien Go To Sleepin. Seuraavalla viikolla ECW:n GM Armando Estrada oli buukannut Guerreron ja Punkin välille Gulf of Mexico -ottelun, joka päättyi siihen, kun toinen saisi heitettyä toisen kirjaimellisesti Meksikonlahteen. Punk voitti tämän non title -ottelun, ja seuraavalla viikolla hän iski mestarille jälleen Go To Sleepin, joten haastaja oli vahvassa etulyöntiasemassa tähän matsiin tultaessa.

Perhana, tämä oli mainio opener. Aikaa tällä olisi mielellään saanut olla jopa viitisen minuuttiakin enemmän, koska Chavon ja Punkin painia on niin ilahduttavaa katsoa, mutta tällaisena seitsemän minuutin tiiviinä rykäisynäkin tämä oli puhtaasti hyvä ottelu ja vuoden paras opener toistaiseksi. Molemmat miehet pistivät alusta lähtien tässä parastaan. Chavo myi Punkin kaikki potkut pirun uskottavan näköisesti, ja Punk puolestaan tarjoili useita näyttäviä liikkeitä. Liikeitäkin tärkeämpää oli kuitenkin se, miten toimivan tarinan Punk ja Guerrero tässä seitsemässä minuutissa kertoivat. Punk yritti kaikkensa, mutta mikään ei vain tuntunut riittävän, ja Chavo puolestaan sai perille vain muutaman liikkeen mutta yritti niiden avulla selvitä epätoivoisesti ottelussa, jossa oli selvästi alakynnessä koko ajan. Chavo on uskottava heel, ja Punk toimiva face. Juuri tällaisella toiminnantäyteisellä ja hyvin rakennetulla ottelulla ppv:n kuuluukin alkaa.
*** (7:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
MVP vs. Big Daddy V w/ Matt Striker vs. The Great Khali w/ Ranjin Singh vs. Finlay vs. Batista vs. The Undertaker - Elimination Chamber Match for the World Heavyweight Title Shot
Tämän ppv:n teemana oli Elimination Chamber, koska show'ssa oli peräti kaksi Elimination Chamber -ottelua. Kummassakaan ei ollut taustalla mitään sen suurempaa tarinaa, vaan WWE oli vain saanut tänä vuonna idean, että Elimination Chamber -olisivat loistava lisä No Way Outiin ja että niillä voitaisiin ratkaista ykköshaastajat mestaruuksille WrestleManiaan. Tätä kaavaa WWE tulisikin tulevina vuosina hyödyntämään aivan reippaasti. Kriitikoiden mielestä tällainen Elimination Chamber -otteluiden tuhlailu pilasi koko ppv:n uskottavuuden, ja saatoin itsekin olla aikoinaan sitä mieltä, mutta nyt olen enemmäkin sitä mieltä, että hyvä vain, että keksivät tällaisen hauskan idean. Smackdownissa Elimination Chamber -matsi käytiin siis World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuudesta, ja otteluun osallistuivat United States -mestari MVP, ECW:tä edustava Big Daddy V, ex-mestari The Great Khali, vankan face-roolin ottanut Finlay ja tietenkin ex-mestarit Batista sekä The Undertaker. Osallistujat oli päätetty niin, että Theodore Long oli ilmoittanut heidät tämän matsin osanottajiksi. Tämä muuten - ikävä kyllä - jäisi Big Daddy V:n eli Visceran eli Mabelin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi ikinä. Kesällä 2008 Big Daddy V vielä draftattiin Smackdowniin, mutta tuon jälkeen hän ei paininut enää otteluakaan WWE:ssä vaan sai kenkää elokuussa 2008. WWE-konkarin ura isossa firmassa päättyi tuohon, minkä jälkeen hän paini indyissä ja vieraili jopa Japanissa, kunnes vuonna 2014 hän kuoli sydänkohtaukseen vain 43 vuoden iässä. Kevyet mullat, Viscera.

Ennen kuin nämän tämän ottelun ensimmäisen kerran vuonna 2008, en olisi ikinä uskonut, että Big Daddy V ja Great Khali pystyisivät samaan aikaan olemaan huippuluokan ottelussa. En ajattelut, että se olisi mahdollista edes Elimination Chamberissa, koska ajattelin, että jokaisen painijan panos tämän ottelun onnistumiseen on kuitenkin sen verran iso, että yksi Khali ja yksi Viscera pilaavat väkisin ottelun. Voi kuinka väärässä olinkaan. Se on toki ennen kaikkea tämän ottelun buukkauksen ansiota, koska jos joku Elimination Chamber -ottelu on ikinä buukattu täydellisesti, se on tämä. On edes vaikea ymmärtää, miten hienosti tämä toimii muutamalla yksinkertaisella kikalla. Batistan ja Undertakerin tarina kantaa ottelua täydellisesti alusta loppuun. Daddy V ja Khali käyvät välissä hoitamassa oman osuutensa - ja pakko antaa heille tunnustusta siitä, että molemmat tekevät tässä ottelussa varmaan parhaan kehäsuorituksensa tähän mennessä. Sitten mukaan pääsevät vielä Finlay ja MVP, jotka tuovat ottelun loppupuolelle täydellistä vauhdin tuntua ja intensiivisyyttä, mitä matsi tässä vaiheessa kaipaa. Tämän jälkeen nähdään muutama hieno bumppi ja sitten vielä aivan täydellisesti hoidettu lopputaistelu. Tämän ottelun suurimmat sankarit olivat toki ehdottomasti Undertaker ja Batista, jotka bumppasivat, bleidasivat ja kantoivat koko ottelun alusta loppuun perkeleellisen kovalla työllä. En tiedä vieläkään, oliko Undertakerin romahtaminen häkin ovesta ulos rappusille ja ringsidelle vahinko vai taidokkaasti toteutettu hetki, mutta se on eräänlainen EC-klassikko. Tämä Elimination Chamber oli brutaali taistelu. Upea sellainen. Näin uusintakatsonnallakaan en vielä uskonut, että tykkäisin tästä niin paljon kuin pidin, mutta pakko todeta, että minusta tämä on MOTYC-tason suoritus. Vaikuttaa siltä, että netissä kukaan muu arvostelija ei ole ollut kanssani samaa mieltä, mutta minä en jaksa siitä välittää.
****½ (29:28)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Kennedy vs. Ric Flair - Career Threatening Match
Ric Flairin taistelu minä hetkenä hyvänsä koittavaa uransa päättymistä vastaan jatkui jälleen, tällä kertaa ottelulla Mr. Kennedyä vastaan. Raw'n puolelle jo kesällä siirtynyt ylimielinen supertähti oli ottanut Flairin silmätikukseen Royal Rumblessa ja julistanut, että hän haluaisi ottaa kunnian Flairin uran päättämisestä. Niinpä Kennedy oli pyytänyt, että Raw'n GM William Regal ei laittaisi häntä Raw'n Elimination Chamber -otteluun, sillä sen sijaan Kennedy haluaisi päästä painimaan Flairia vastaan ja päättämään legendan uran. Tämä ottelu hänelle luvattiin, ja seuraavina viikkoina Flairin ja Kennedyn välillä nähtiin sekä verbaalisia että fyysisiä yhteenottoja. Flair oli edelleen varma, että hänen uransa päättymisen aika ei olisi vielä.

Ennen uransa päätöstä Flair vetää vielä yhden ppv-ottelun nousevan heelin kanssa. Ja koska Mr. Kennedyn momentum on ollutta ja mennyttä, on vain sopivaa, että hän toimii Flairin välivastustajana ennen viimeistä ppv-ottelua. Mutta siis, tämä Flairin ja Kennedyn ottelu oli kokonaisuutena varsin samantasoinen kuin Rumblessa nähty MVP vs. Flair. Kennedy työsti ottelun aikana hyvin Flairin loukkaantunutta jalkaa, ja Flair tietenkin myi ammattilisen elkein tuota jalan telomista. Ottelun lopetus tuli ehkä vähän puskista, mutta ihan toimiva sekin kaikessa simppeliydessään oli. Vähän sellainen fiilis näissä Flairin viimeisissä otteluissa toki on, että mitään kovin suurta annettavaa Flairilla ei enää ole, minkä toki ymmärtää varsin hyvin. Parhaansa mies silti tekee edelleen, ja lopputuloksena on kaikin puolin ihan toimivia otteluita. Ei sen kummempaa.
**½ (7:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Edge (c) vs. Rey Mysterio - World Heavyweight Championship
Edgen ja Rey Mysterion henkilökohtainen vihanpito ei ollut päättynyt Royal Rumblessa käytyyn otteluun, vaan Rumblea seurannessa Smackdownissa Teddy Long ilmoitti Edgelle, että tämä joutuisi puolustamaan mestaruuttaan uudestaan Mysteriota vastaan ppv:ssä. Edgen puoliso, Smackdownin varsinainen GM Vickie Guerrero oli ilmeisesti loukkaantunut (kayfabe) Royal Rumblessa niin pahasti saatuaan Mysterion potkun päähänsä, että hän ei voinut tehdä asialle mitään, ja Edge joutui hyväksymään kohtalonsa. Sen sijaan Edge yritti vaatia Mysteriolta anteeksipyyntöä siitä, mitä hän oli tehnyt Vickielle Rumblessa, mutta sitä hän ei saanut. PPV:tä edeltävässä Smackdownissa Edge sitten kosi Vickietä, ja Vickie tietenkin suostui kosintaan, mutta tämä romanttinen hetki päättyi siihen, että Mysterio ryntäsi paikalle ja hyppäsi lopulta pyörätuolissa olevan Vickien päälle sentonilla. Ikävä kyllä samaan aikaan Rey Mysterio oli oikeasti reväyttänyt hauislihaksensa, mikä tiesi sitä, että hän joutuisi jäämään kuukausiksi sivuun painikehistä (taas). Tähän otteluun Mysterio saapui kuitenkin vielä, vaikka oli pahasti loukkaantunut.

Lyhyeksihän tämä ottelu kiistatta jäi. Edge ja Mysterio tekivät toki parhaansa, ja Mysterion suoritus loukkaantuneena oli todella ihailtava. Kuudessakin minuutissa tämä kaksikko sai kyllä kerrottua kehässä erittäin toimivan tarinan, ja tämä oli varmasti aika lailla niin toimiva päämestaruusottelu kuin tässä ajassa vain voi olla. Toki on silti hieman tylsää, että nämä kaksi painivat jo hienon matsin Royal Rumblessa, ja nyt tämä oli ikään kuin vain vaisumpi versio jo edelisessä show'ssa nähdystä ottelusta. Mitään lisää tämä ei tosiaan Royal Rumblen kamppailuun verrattuna enää tarjonnut, mutta ainakin Edgen ja Mysterion feud saatiin loppuun ennen kuin Edge käy täysillä Undertakerin kimppuun. Ihan hyvä ottelu, ja käytössä olleeseen aikaan suhtetettuna erittäin hyvä suoritus.
**½ (5:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Big Show, Rey Mysterio & Floyd Mayweather
Sitten vuorossa oli yksi kovimmista comebackeista pitkään aikaan, kun BIG SHOW'n sisääntulomusiiki alkoi soida! Big Show oli esiintynyt WWE:n tapahtumassa edellisen kerran joulukuussa 2006, minkä jälkeen hän oli pysytellyt suurimmaksi osaksi poissa painikehistä, treenannut kovasti ja hankkiutunut huomattavasti parempaan kuntoon. WWE:stä lähtiessään vuoden 2006 lopussa Big Show oli todella isokokoinen, mikä alkoi olla jo vaarallista hänen terveytensä kannalta, mutta nyt reilussa vuodessa hän oli pudottanut noin 50 kymmentä kiloa painoa ja oli paremmassa kunnossa kuin todella pitkään aikaan. Yleisö ei osannut siis odottaa mitään, kun huonossa kunnossa ollut Rey Mysterio yritti selviytyä paikalta pois lääkintähenkilökunnan kanssa, ja yhtäkkiä täysin varoituksetta Big Show'n sisääntulomusiikki alkoi soida. Show marssi paikalle, sai hurjat suosionosoitukset ja asteli kehään. Siellä hän alkoi puhua siitä, miten hyvässä kunnossa hän on ja miten hän on nyt valmis palaamaan WWE:n kehään ja haastamaan kenet tahansa mestaruudesta. Tämän jälkeen Show ilmoitti tekevänsä saman tien lähtemättömän vaikutuksen, ja niinpä hän pudottautui ringsidelle, hääti lääkintähenkilökunnan tieltään ja nappasi pahasti loukkaantuneen Mysterion käsiinsä.

Samalla Show alkoi soittaa suutaan yhdelle maailman suosituimmista nyrkkeilijöistä Floyd "Money" Mayweatherille, joka oli saapunut tänä iltana paikalle katsomoon ja jota oli aikaisemmin illalla haastateltu. Mayweather istui eturivissä kavereidensa kanssa, ja nyrkkeilytähti hermostui pahasti Show'n suunsoitosta. Mayweatherin kaverit pitivät nyrkkeilytähden kuitenkin kurissa, kun Show raahasi Mysterion kehään ja aikoi käydä hänen kimppuunsa. Tällöin Mayweather sai tarpeekseen, hyppäsi turva-aidan yli ja nousi kehään. Siellä Show sysäsi Mysterion sivuun ja alkoi nyt pilkata Mayweatheria tiputtautumalla polvilleen tämän eteen. Mayweather vastasi pilkkaan täräyttämällä suoralla nyrkiniskulla Show'ta päin kasvoihin - niin rajusti, että Show'n nenä alkoi oikeasti vuotaa verta todella ruman näköisesti. Mayweatherin kaverit tulivat heti tilanteen jälkeen väliin, kiskoivat Mayweatherin mukanaan pois ja koko porukka juoksi areenalta ulos ennen kuin Show ehti toipua lyönnistä. Kun Show tuli tajuihinsa ja tajusi, mitä oli tapahtunut, hän yritti lähteä juoksemaan Mayweatherin perään, mutta Shane McMahon juoksi paikalle, tuli väliin ja saatteli Show'n backstagelle. Upea paluu, upea segmentti ja kova pohjustus WrestleMania-ottelulle.

Kuva Kuva
Randy Orton (c) vs. John Cena - WWE Championship
Vaikka sanoin juuri, että Big Show'n comeback oli yksi kovimmista comebackeista pitkään aikaan, oli John Cenan comeback edeltävässä ppv:ssä kyllä vielä kovempi. Royal Rumble -ottelu oli siis huipentunut siihen, kun Cena oli tehnyt paluunsa numerolla 30 ja voittanut lopulta koko ottelun. Seuraavassa Raw'ssa luvassa oli kuitenkin vielä suurempi yllätys, kun Cena ilmoitti, ettei hän halua odototaa WrestleManiaan asti vaan kohdata pitkäaikaisen vihamiehensä Randy Ortonin jo No Way Outissa ja viedä mestaruuden häneltä siellä. Jälleen monet smarkit olivat ilmeisesti tätä kuviota vastaan, mutta minusta tämä oli aivan mukavaa vaihtelua. Orton ei ensin meinannut suostua yllättävään käänteeseen, mutta kun Cena puhui hänet ympäri sanomalla, että on vielä puolikuntoinen ja että WrestleManiaan mennessä hän olisi toipunut täysin, Orton suostui Cenan haasteeseen. Seuraavina viikkoina nähtiin sitten perinteisiä yhteenottoja näiden miesten välillä, ja Cena todisti kovakuntoisuuttaan päihittämällä Mark Henryn Singles-ottelussa. Tämä olisi historian kolmas Ortonin ja Cenan välinen ppv-ottelu.

Ei voi mitään. Ymmärrän toki storyline-syistä, miksi ottelu päätettiin ratkaista näin, ja tavallaan pidin tuota lopetusta varsin ovelana, mutta... Jättihän se nyt paskan maun suuhun tästä ottelusta (kuten oli tavallaan tarkoituskin), koska nyt kunnon kliimaksi jäi kokonaan saamatta. Ottelu vain päättyi yhtäkkiä, ja yleisölle jäi semmoinen fiilis, ettei oikein tiedä, miten päin olla. Mutta jos lopetusta ei lasketa, ottelu oli muuten erinomaisen hieno suoritus John Cenalta ja Randy Ortonilta. Sanokaa Ortonista ja Cenasta mitä tahansa, mutta minusta he ovat ihan ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaista taistelupareista, jonka suurin ongelma on vain se, että heidän välisiään otteluita oli liikaa. Mutta niin toisaalta kyllä oli Rockin ja Austininkin välisiä otteluita aikoinaan. Unohdetaan tässä kohtaa siis Ortonin ja Cenan väliset liialliset ottelut ja keskitytään siihen, että Cena teki paluu-singlesottelussaan perhanan kovan suorituksen ja että Orton oli taas kerran loistava roolissaan ärsyttävänä päämestarina. Kokonaisuutena tämä oli pirun hieno mestaruusottelu, ja paremmalla lopetuksella olisi voinut nousta huippuotteluksi. Jostain syystä olen tässä ilmeisesti jälleen eri mieltä kuin suurin osa kriitikoista, jotka ovat pitäneet ottelua tylsänä. En ymmärrä yhtään, mistä he puhuvat.
***½ (15:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Triple H vs. Umaga vs. JBL vs. Jeff Hardy vs. Chris Jericho vs. Shawn Michaels - Elimination Chamber Match for the WWE Championship Title Shot
Kun oli käynyt ilmi, että Royal Rumble -voittaja John Cena ei kohtaakaan Randy Ortonia mestaruudesta WrestleManiassa, oli WWE-mestaruudelle keksittävä uusi ykköshaastaja WrestleManiaan. Niinpä GM William Regal ilmoitti, että tuo ykköshaastaja ratkaistaisiin No Way Outissa käytävässä Elimination Chamber -ottelussa, jossa kohtaisivat nämä kuusi miestä. Neljä heistä oli entisiä maailmanmestareita, Umaga oli muuten vain hemmetinmoinen tuhokone ja Jeff Hardy oli puolestaan hurjassa nosteessa, mikä tekisi hänestä vielä Main Event -tähden. Chris Jerichon ja JBL:n vähinen vihanpito oli jatkunut entistä rajumpana Royal Rumblen jälkeen, eikä siihen olisi luvassa helpotusta tässä ottelussa. Triple H oli tietenkin katkera siitä, että John Cena oli eliminoinut hänet viimeisenä Royal Rumble -ottelussa, ja nyt HHH:lla oli uusi mahdollisuus ansaita WrestleMania-mestaruusottelu.

Ei voi mitään, minä nautin molemmista tämän vuoden Elimination Chamber -otteluista aivan pirun paljon. Tämäkin oli kaikin puolin suorastaan huikean hieno suoritus näiltä kuudelta mieheltä. Jos illan ensimmäisen ottelun menestyksen salaisuus oli ennen kaikkea buukkaus, tässä avainroolissa olivat erinomaiset painisuoritukset. Jericho, Michaels, Hardy ja myös Triple H olivat pirun kovassa iskussa. Michaels loukkasi kasvonsa heti ottelun alkupuolella brutaalin näköisesti ja paini kasvot täysin veressä (selvästikään ei tarkoituksella) koko loppuottelun ajan, mutta se ei Michaelsia häirinnyt ollenkaan. Jericho oli toinen ottelun suurimmista tähdistä painimalla ottelun alusta loppuun upeasti, tarjoamalla hienoja liikkeitä ja muutenkin olemalla kovassa tikissä. Suurin tähti oli silti Hardy, joka oli overimpi kuin koskaan ja kuin kukaan muu tässä ottelussa. Hardy hoiti tonttinsa täydellisesti, ja ottelun viimeisten minuuttien lopputaistelu oli nimenomaan Hardyn mielettömän suorituksen takia aivan täyttä kultaa. Ja toki tässä nähtiin myös Swanton Bomb kopin päältä, mitä kaikki osasivatkin odottaa. Eivätkä tosiaan Triple H, Umaga tai JBL:kään olleet tässä millään tavalla huonoja, vaan jokainen hoiti oman roolinsa äärimmäisen hyvin. JBL:n brutaalit tuoliniskut olivat todella rajun näköisiä. Umaga toi mukaan sopivaa brawlausta. Lisäksi tämäkin ottelu oli buukattu likipitäen täydellisesti, joten ei voi mitään. Toinen MOTYC-tason Elimination Chamber samassa show'ssa.
****½ (23:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Jeff Hardy
** The Undertaker
* Chris Jericho

Kokonaisarvio No Way Outista: En tiedä, minkälaiset lasit silmissä minä tätä tapahtumaa oikein katsoin, mutta minun mielestäni tämä oli ihan pirullisen kova ppv. Suurin osa arvostelijoista on pitänyt tätä hyvänä tai ok:na, mutta minusta tämä oli kirkkaasti Hieno. Kaksi upeaa EC-ottelua, hyvä opener, hieno WWE-mestaruusottelu (huonolla lopetuksella), mahtava Big Show'n comeback ja Floud "vitun" Mayweatherin saapuminen WWE-kehään... Tässä oli paljon loistavia asioita. Todella kova väli-ppv ja hieno pohjustus vuoden suurimmalle tapahtumalle. Loistavaa työtä, WWE!

1. WWE No Way Out - Hieno
---------------
2. ROH Undeniable - Hyvä
3. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
4. TNA Final Resolution - Ok
---------------
5. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 510
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
RISING ABOVE 2008

Edellisen ROH-ppv:n kohdalla kirjoitin jo siitä, miten on vähän epäselvää, voiko tapahtumaa kutsua vuoden 2008 ppv:ksi, jos se on käyty oikeasti vuonna 2007 mutta lähetettyn ppv:nä vuoden 2008 puolella. Tuolloin päädyin siihen, että mennään nyt tällä, ja samaan joudun päätymään tämänkin tapahtuman kohdalla. Rising Above järjestettiin nimittäin New Yorkin Manhattan Centerissä 29. joulukuuta 2007, mutta ppv:nä se esitettiin vasta maaliskuussa 2008. Niinpä minun kirjoissani tämäkin on vuoden 2008 ppv. Elämme kummallisia aikoja. Selostajina jälleen Dave Prazak ja Lenny Leonard.

Kuva Kuva
Brent Albright w/ Adam Pearce vs. Delirious
Adam Pearcen johtaman Hangmen Threen feud Deliriouksen kanssa oli jatkunut ROHissa jo puoli ikuisuutta, eikä se ottanut loppuakseen vielä tähänkään tapahtumaan tultaessa. Kuten kuvasta näkyy, muutamaa viikkoa ennen tätä tapahtumaa Hangmen Three oli piessyt Deliriouksen niin pahasti, että he olivat saaneet varastettua tämän legendaarisen maskin. Siitä lähtien Hangmen Threen korsto Brent Albright oli käyttänyt Deliriouksen maskia kuin jonkinlaisena osoituksena erinomaisuudestaan. Nyt sitten Delirious ryntäsi paikalle uuteen punaiseen maskiin pukeutuneena kesken Pearcen ja Albrightin promon, hyökkäsi suoraan Albrightin kimppuun, ja ottelu oli valmis alkamaan.

Tämä ottelu oli ihan mukava aloitus illalle, mutta ei kuitenkaan mitään sen erityisempää. Deliriouksen tyyli on niin tuttu, ja täytyy myöntää, etten ole koskaan ollut mikään hänen otteluidensa suurin ystävä. Delirious on kyllä ainutlaatuinen hahmo ja merkittävä osa ROHin historiaa, mutta itse ottelut ovat harvoin nousseet millekään klassikkotasolle. Tässäkin Delirious ja Albright vetivät kaikin puolin varmaa ja viihdyttävää mähinää, mutta ei tässä ollut mitään sellaista, mitä ei taatusti nähtäisi monissa muissakin ROHin otteluissa joka ppv:ssä - ja vieläpä huomattavasti paremmassa kokonaisuudessa. Se ei toki poista sitä, että tällaisena show'hun herättelevänä opener-otteluna tämä toimi oikein mallikkaasti, mutta olisin silti toivonut tältä vähän jotain erityisempää tarinaa tai jotain yllätyksellisyyttä, jotta tämä olisi yltänyt hyväksi otteluksi. Nyt tämä oli perusvarma suoritus molemmilta miehiltä, ja se on toki oikein hyvä suoritus sekin.
**½ (6:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva
The Hangmen Three (Whitmer & Pearce) w/ Shane Hagadorn & Brent Albright vs. Kevin Steen & El Generico vs. Age of the Fall (Jacobs & Black) w/ Lacey & Necro Butcher vs. Vulture Squad (Evans & Ruckus) w/ Julius Smokes & Jigsaw
Äskeisen openerin jälkeen kehässä alkoi sitten semmoinen mäiske ja mähinä, ettei pahemmasta väliä. Ensin koko The Hangmen Three nousi kehään pieksemään Deliriousta, jolloin Deliriouksen kavereina viime ppv:ssä painineet Kevin Steen ja El Generico juoksivat paikalle kaverinsa avuksi. Tappelu levisi koko ringsidelle, jolloin yhtäkkiä Age of the Fall loikkasi katsomosta paikalle ja marssi kehään tappelevista painijoista välittämättä. Kehässä Jimmy Jacobs alkoi jälleen puhua, miten heidän kuuluisi päästä painimaan joukkuemestaruuksista ja miten he ovat valmiita tuhoamaan Briscoen veljekset heti, kun saavat siihen mahdollisuuden. Tämä promo katkesi siihen, kun viime ppv:ssä Age of the Fallia vastaan paininut Vulture Squad juoksi paikalle Julius Smokesin johdattamana ja hyökkäsi Age of the Fallin kimppuun. Samalla Steenerico jatkoi edelleen Hangmen Threen kanssa tappelua ringsidellä, ja lopulta tappelut sekoittuivat siinä määrin, että meillä oli käsissämme impromptu neljän joukkueen ottelu.

Jos joku ottelu oli spotfestin malliesimerkki, niin se on tämä matsi. Mutta ei voi mitään: vaikka spotfestit ehdottomasti eivät olekaan mitään täydellisiä otteluita ja vaikka ymmärrän, miksi osa ei niitä jaksa katsoa, mutta onhan näissä nyt sairaalla tavalla jotain todella viihdyttävää. Jumalauta, kahdeksan painijaa pistää alle kymmenessä minuutissa kroppansa likoon ja täräyttää sellaisen määrän sekopäisiä spotteja, että suurimmassa osassa WWE:n koko tapahtumista ei pystytä edes samaan. Onhan tätä meininkiä pakko arvostaa teknisenä suorituksena, ja vaikka kaikenlainen tarinankerronta ja syvempi merkitys näistä otteluista unohtuu ihan täysin, niin samalla näissä otteluissa on ihan oma tasonsa. Jos tapahtumat eivät ole täynnä spotfestejä, vaan mukana on yksi tämän ottelun kaltainen sekopäinen meininki, niin minua se ei haittaa ollenkaan. Tykkään katsoa hienoja liikkeitä, ja tässä niitä oli paljon. Sinänsä tämä oli siis oikein viihdyttävä rymistely ja siksi hyvä ottelu, muttei sen enempää.
*** (7:31)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva
Lacey vs. Daizee Haze vs. Sara Del Rey
Viime ppv:ssä nähtiin ensimmäinen ROHin ppv:ssä käyty naisten ottelu sympaattisen Daizee Hazen ja Sweet 'n' Sour Inc. -stableen kuuluvan Sara Del Reyn välillä. Tällä kertaa sama ottelu uusittiin sillä muutoksella, että mukaan oli lisätty Age of the Fall -stableen kuuluva Lacey. Laceylle tämä oli uran ensimmäinen ppv-ottelu. Lacey oli aloittanut uransa vuonna 2000, paininut 2000-luvun alussa IWA Mid Southissa ja muodostanut siellä Minnesota Home Wrecking Crew -nimisen joukkueen Rain-nimisen naispainijan kanssa (joka painii nyt TNA:ssa Payton Banks -nimellä). Minnesota Home Wrecking Crew olikin aikansa varsin suosittu joukkue indyissä, kunnes Lacey siirtyi ROHiin vuonna 2005 ja alkoi luoda siellä omaa uraansa. Lacey perusti muun muassa Lacey's Angels -stablen, jossa hän manageroi Jimmy Jacobsia ja BJ Whitmeriä. Tuosta lähtien Lacey oli tehnyt yhteistyötä Jacobsin kanssa, ja kun Jacobs toi ROHiin uuden sadistisen Age of the Fall -stablensa, Lacey oli tietenkin mukana. Tällä ottelulla itsessään ei ollut kummempaa taustatarinaa.

Tämähän oli jo oikeasti oikein pätevä naisten ottelu! Viime ROH-show'ssa nähty Del Reyn ja Hazen välinen matsi jäi lähinnä maistiaiseksi, jossa ei päästy asiaan kuin ihan lyhyesti, mutta nyt aikaa oli jo kunnolla, ja Haizen sekä Del Reyn lisäksi kehässä oli myös lahjakas Lacey. Lopputuloksena olikin oikein viihdyttävää naisten painia, minkä suurin heikkous oli oikeastaan sama kuin edellisessä matsissa. Menoa oli sen verran paljon, että hetkittäin touhu kävi sekavaksi. Suurimman osan ajasta ottelu pysyi kuitenkin aivan hyvin kasassa, ja tätä oli ilo katsoa. Haize on mahtava underdog-hahmo, joka pystyy myös oikein toimiviin kehäsuorituksiin kehässä. Del Rey oli näistä selvästi paras kehässä, mutta myös Lacey oli oikein hyvä ja iski pari oikein näyttävää liikettä ottelun aikana. Kokonaisuutena tässä ei siis ollut mitään erityisen suurta moitittavaa, ja esimerkiksi vertailussa WWE:n tämän ajan naisten otteluihin tämä pärjää täysin moitteetta. Jostain syystä Tammy Sytch (eli kyllä, Sunny) istui ringsidellä seuraamassa tätä ottelua. Mitään kovin merkittävää roolia Sytch ei koskaan ROHissa saanut, vaikka seuraavina kuukausina tekikin firmassa vielä jotain satunnaisia esiintymisiä.
**½ (6:26)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Erick Stevens vs. Davey Richards
Erick Stevensillä ja Davey Richardsilla oli keskenään pitkä historia, koska Stevens kuului The Resilience -porukkaan, joka oli kuukausien ajan feudannut No Remorse Corpsin kanssa. Nyt NRC:n ja Resiliencen feud oikeastaan oli jo ohi ja Resilience oli hajonnut, mutta Richardsilla ja Stevensillä oli vielä välit selvitettävänään. Richards oli nimittäin telonut Stevensin pari kuukautta sitten niin pahasti, että Stevens oli hetkellisesti joutunut kokonaan sivuun painikehistä. Nyt Stevens janosi kostoa ja samalla mahdollisuutta todistaa, että hänestä on isojen otteluiden Singles-painijaksi.

Olihan tämä painillisesti oikein hyvä ottelu, mutta tätä katsoessa tuli aika vahvasti sellainen ottelu, että mikä tämän tarkoitus oikeastaan on. Stevensin ja Richardsin väliset kohtaamiset on nähty jo ihan tarpeeksi monta kertaa No Remorse Corpsin ja Resiliencen välisessä ottelussa, eikä tässä ollut oikeastaan mitään uutta niihin verrattuna. Toki Stevens pääsi painimaan Singles-ottelun, joita hänellä ei vielä liikaa ROH-urallaan ole, mutta olisi ollut kiinnostavampaa, jos ottelu olisi ollut jotakuta muuta vastaan. Erityisesti hölmöltä tämä tuntui siksi, että tätä matsia oli hehkutettu suurena Grudge-otteluna, mutta loppujen lopuksi Stevens uhrasi Grudge-ottelussaan aivan hämmentävän paljon aikaa katsomossa yllättäen istuneelle Daniel Puderille, jonka ylimielinen läsnäolo jostain syystä häiritsi Stevensiä todella paljon. Ilmeisesti kaunaa Richardsia kohtaan ei siis ollut niin paljon, että se olisi riittänyt pitämään Stevensin keskittymisen kehässä. Tämä kieltämättä söi osittain ottelun tunnelmaa, ja siksi tämä oli menevästä kehätoiminnastaan ja pätevästä rakenteestaan huolimatta vain hädin tuskin hyvä ottelu. Parempaa olisi voinut toivoa.

Mutta kyllä vain, WWE:ssä vuonna 2005 Tough Enough -kilpailun voittanut entinen MMA-ottelija Daniel Puder oli tehnyt sopimuksen ROHin kanssa ja debytoi tässä show'ssa. Puderia ei ollut nähty painimaailmassa sen jälkeen, kun hänen ja WWE:n sopimus päättyi ainakin Puderin kannalta pahaan pettymykseen vuoden 2005 loppupuolella, kun WWE ei keksinyt hänelle mitään käyttöä. Nyt ROHissa hän onnistui heti ärsyttämään Erick Stevensin tässä ottelussa, ja matsin jälkeen Sweet 'n' Sour Inc. -stablen johtaja Larry Sweeney tuli tarjoamaan Puderille paikkaa tallissaan. Puder tarttui tarjoukseen ja siirtyi Sweeneyn johdattamana takahuoneeseen Sweet 'n' Sour Incin vip-tiloihin.
*** (9:52)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Claudio Castagnoli vs. Chris Hero w/ Larry Sweeney, Tank Toland & Bobby Dempsey
Tämä ottelu jatkui taas edellisen matsin jälkimeiningeistä. Kun Sweeney oli houkutellut Daniel Puderin liittymään Sweet 'n' Sour Inciin, hän nousi kehään ja alkoi haukkua Sweet 'n' Sour Incin pitkäaikaista arkkivihollista Claudio Castagnolia. Tätä ei ehtinyt kauaa kestää, kun Castagnoli sitten juoksi paikalle ja yritti käydä Sweeneyn kimppuun. Castagnoli ei kuitenkaan päässyt Sweeneyhyn käsiksi, koska Sweet 'n' Sour Inc. pelasti hänet. Viime show'ssa poissa ollut Tank Toland oli nyt taas paikalla ja hyökkäsi Castagnolin kimppuun. Tolandin "apurina" oli toki myös pulska Bobby Dempsey, joka oli kuukaudesta toiseen Sweet 'n' Sour Incin jäsen, jota muut stableen kuuluneet vain kiusasivat. No, Toland ja Dempsey ei meinanneet kaksistaankaan pärjätä Castagnolille, mutta silloin Castagnolin todellinen vihamies Chris Hero juoksi paikalle ja kävi Castagnolin kimppuun. Tämä johti vihdoin siihen, että kauan odotettu ottelu Castagnolin ja Heron välillä oli alkamaan. Ottelussa oli myös kovat panokset, koska Hero ei ollut suostunut kohtaamaan Castagnolia, ellei tämä laittaisi otteluun panokseksi omaa uraansa. Eli jos Castagnoli häviäisi, hän joutuisi lähtemään ROHista.

Ei tästä Castagnolin ja Heron välisestä ottelusta nyt mitään Grudge-klassikkoa tullut, mutta oikein hieno matsi tämä oli. Castagnoli on joka kerta erinomainen kehässä, ja Hero on niin helvetin ärsyttävä pelleilevä heel-hahmo, että eihän miehestä voi kuin pitää. Yhdessä nämä kaksi saivat aikaan oikein mainion ja kaikin puolin näyttävän ongelman, mutta ehkä tässä samalla tuli juuri eteen Heron hahmon ongelma. Koska Hero on niin ylimielinen pelleilijä, hänestä on vaikeaa tehdä vakavaa edes tällaisessa Grudge-ottelussa, vaikka ehdottomasti pitäisi. Silloin matsi menettää osan tarinankerrontapotentiaalistaan, ja kokonaisuus jää vain hienojen liikkeiden tekemiseksi ja sitä kautta näyttäväksi tappeluksi. Jos Hero ja Castagnoli olisivat pystyneet myös kertomaan tässä ottelussa enemmän vihanpidostaan ja saamaan sillä tavalla tästä uskottavamman, silloin tämä olisi voinut myös kestää pidempään ja olla jopa huippuottelutasoinen feudin päätösottelu. Nyt tämä oli vain hieno, varsin normaalilta ROH-matsilta tuntunut koitos, mikä sekään ei ole toki huono asia.
***½ (9:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Takeshi Morishima vs. Bryan Danielson - Relaxed Rules Match
Bryan Danielson ja Takeshi Morishima olivat kohdanneet vuoden 2007 viimeisessä ROH-ppv:ssä mestaruudesta, ja tuolloin Morishima oli säilyttänyt vyönsä telomalla Danielsonin ottelussa niin pahasti, että matsi oli jouduttu keskeyttämään. Tuonkin jälkeen Morishima ja Danielson olivat ottaneet yhteen parissa todella brutaalissa ottelussa, ja tästä matsiparista olin muodostunut ROHissa samanlainen intensiivinen mähinäpari kuin TNA:ssa Samoa Joesta ja Kurt Anglesta. Tässä välissä Morishima oli hävinnyt ROH World -mestaruuden Nigel McGuinnessille viime ppv:ssä, ja nyt Danielsonin ja Morishiman oli aika selvittää välinsä lopullisesti matsissa, jossa ei ollut panoksena muuta kuin kunnia. Ottelu käytiin "Relaxed Rules" -säännöillä, että tuomari antaisi painijoille hieman enemmän vapauksia kuin normaalisti ROHin ottelussa, mutta diskaukset olivat edelleen mahdollisia, jos meno yltyisi täysin mahdottomaksi.

Jos äskeisestä ottelusta puuttui vihan tunnetta, niin tässä sitä oli sitäkin enemmän. Vihan tunnetta oli itse asiassa niin paljon, että matsi jäi hyvin toissijaiseksi tunteen välittämisen keskellä. Danielson ja Morishima ovat jo yhdessä aiemmassa ROH-ppv:ssä painineet vihantäyteisen ja superintensiivisen ottelun, ja tämä jatkoi samalla linjalla, mutta minun on todettava, että pidin edellisestä ottelusta enemmän. Suurin syy sille on se, että tuo ottelu päättyi selvästi paremmin kuin tämä. Tässä matsin lopetus jätti lopulta aika vaisun ja pettyneen fiiliksen - varsinkin kun tässä vaiheessa en keksi yhtään hyvää syytä sille, että näiden kahden feudia pitäisi jatkaa enää eteenpäin. Olisin ollut paljon kiinnostuneempi matsista, joka olisi päättynyt rehdisti ja tuonut päätöksen tälle saagalle. Paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut hieno ottelu, mutta huipputasoon tämä olisi vaatinut vielä sitäkin enemmän. Nyt tämä oli kuitenkin vain alle 10 minuutin mittainen brutaali mähinä, joka oli sinänsä kyllä tiukkaa menoa, mutta painiotteluna tämä ei kuitenkaan huonolla lopetuksella ole hyvää parempi. Danielson kyllä bleidasi todella rankasti, siitä kunnioitusta American Dragonille.
*** (8:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Briscoe Brothers (c) vs. No Remorse Corps (Romero & Strong) - 2 out of 3 Falls Match for the ROH World Tag Team Championship
Jay ja Mark Briscoe olivat jo pitkään olleet ROHin ylivoimainen ykkösjoukkue, ja vähitellen tästä joukkuemestaruuksia noin vuoden ajan pitäneestä joukkueesta oli tullut niin pitelemätön, että alkoi tuntua siltä, ettei ROHista löytyisi yhtään joukkuetta, joka voisi viedä mestaruudet Briscoeilta. Viime ppv:ssä tuota olivat yrittäneet No Remorse Corpsin Davey Richards ja Rocky Romero, mutta he olivat epäonnistuneet karvaasti. Nyt NRC sai uuden mahdollisuuden, mutta tällä kertaa Romeron joukkueparina toimi NRC-kolmikon johtaja Roderick Strong. Ottelu käytäisiin 2 out of 3 Falls -säännöillä, mistä oli muodostunut Briscoeiden tavaramerkkiottelu. Selostajien mukaan Briscoet eivät olleet neljässä edellisessä 2 out of 3 Falls -ottelussaan hävinneet yhtään ratkaisusuoritusta.

Tuskin tulee enää kenellekään minkäänlaisena yllätyksenä, että oikeastaan joka kerta kun Briscoen veljekset pääsevät painimaan ppv:ssä, he painivat huippuluokan ottelun. Niin oli tälläkin kertaa, ja siitä toki suuri kiitos kuuluu Briscoeiden ohella yhtä lailla heidän erinomaisille vastustajilleen. Erityisesti Roderick Strong oli näihin aikoihin aivan kiistatta yksi koko ROHin parhaista painijoista, ja minun kirjoissani hän oli tämänkin ottelun suurin tähti. Se ei toki tarkoita sitä, etteivätkö myös molemmat Briscoe ja Rocky Romero olisi tehneet erinomaista työtä. Lopputuloksena oli siis aika lailla ROH-kaavaa mukaileva huikea toiminnantäyteinen 20-minuuttinen joukkuemestaruusottelu. Jos olet nähnyt yhtään tällaista, tiedät kyllä, mistä on kyse. Toki juuri tässä piili myös tämän ottelun suurin ongelma. Vaikka tämä oli kiistatta huippuottelu ja kiistatta aivan erinomaista menoa, yllätyksellisyys puuttui tästä ottelusta kokonaan. Tämä oli juuri sellainen ottelu kuin saattoi odottaakin, ja kieltämättä ROHin joukkuemestaruuskuviot kaipaisivat ehkä jonkinlaista tuuletusta. Kenties Age of the Fall tuo vihdoin niitä. Joka tapauksessa, huippumatsi.
**** (21:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nigel McGuinness (c) vs. Austin Aries - ROH World Championship
Viime ppv:ssä Undeniablessa oli nähty kaksi merkittävää hetkeä. Ensin Austin Aries päätti ikuisuusfeudinsa Roderick Strongin kanssa voittamalla Strongin puhtaasti. Illan lopuksi Nigel McGuinness puolestaan onnistui siinä, mitä oli yrittänyt vuosien ajan: vihdoin hän nousi ROHin päämestariksi päihittämällä Takeshi Morishiman, jota kukaan ei ollut ennen häntä onnistunut voittamaan. McGuinnessin voitonjuhlien päätteeksi kehään nousi häntä suuresti kunnioittava Aries, joka tarjosi McGuinnessille rehdin kädenpuristuksen. Se oli ennen kaikkea onnittelu, mutta samalla se oli myös selvä merkki siitä, että seuraavassa ppv:ssä nämä kaksi suurta yleisönsuosikkia painisivat toisiaan vastaan ROHin päämestaruudesta. Ariesilla oli kaikki mahdollisuudet nousta historian ensimmäiseksi kaksinkertaiseksi ROHin päämestariksi, koska McGuinness tuli otteluun puolikuntoisena. Hänen olkapäänsä oli loukkaantunut, ja kuten kuvasta näkyy, se oli teipattu kunnolla. McGuinness ei tästä kuitenkaan välittänyt, vaan oli valmis uransa ensimmäiseen ppv-mestaruuspuolustukseen.

Huh, ei voi mitään. Kyllä nämä kaksi kaveria ovat aika lailla tässä vaiheessa ROHin kovimmat nimet. No, toki Bryan Danielson aivan oma lukunsa, mutta hän on nyt hetkellisesti hieman ollut sivussa kovimmista otteluista, joten tällä hetkellä McGuinness ja Aries tuntuvat kaikkein kuumimmilta nimiltä, ja jumalauta että he todellakin pistivät pystyyn sellaisen ottelun, että molemmat tuntuivat tämän jälkeen entistä kuumemmilta. Heti ottelun alkupuolella nähtiin todella raju spotti, kun Aries jysäytti McGuinnessin Suicide Divella suoraan pää edellä teräksiseen turva-aitaan niin, että McGuinnessin silmäkulman yläpuolella aukesi raju vekki ja McGuinness sai varmaan jonkinlaisen aivotärähdyksen. Tämä ei kuitenkaan McGuinnessia haitannut, vaan tuon spotin jälkeen miehet vetivät vielä yli viisitoistaminuuttisen matsin, missä nähtiin aika lailla kaikki kuviteltavissa olevat spotit. Yksittäisenä huippuhetkenä on pakko nostaa esille McGuinnessin Lariat kehäköysien päälle asetellulle Ariesille, mistä Aries tippui voltilla suoraan ulos kehästä. Huh huh. Yksittäisten spottien lisäksi tämä oli kuitenkin myös aivan jumalattoman kova ottelu, jossa kerrottiin alusta loppuun upea tarina. Aivan kiistaton MOTYC ja ehkäpä vuoden paras matsi toistaiseksi.
****½ (23:16)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Nigel McGuinness
** Austin Aries
* Roderick Strong

Kokonaisarvio Rising Abovesta: Tätä ppv - kuten edellistäkin ROHin show'ta - hallitsi tietynlainen sekavuus. En erityisesti pitänyt siitä, miten käytännössä kaikki alakortin ottelut vain alkoivat aina jatkumona suoraan edellisen ottelun jälkimähinöistä. Otteluita oli myös kiistatta liikaa. En tajua, miksi kahden tunnin ppv:hen pitää ahtaa kahdeksan ottelua, koska silloin se väkisin tarkoittaa sitä, että alakortin otteluista osa jää aika yhdentekeviksi. Kokonaisfiilis ei noussut kunnolla ennen kuin joukkuemestaruusottelun kohdalla. Tästä huolimatta eihän tässäkään ppv:ssä siis ollut yhtään huonoa ottelua, minkä lisäksi tarjolla oli MOTYC-tason Main Event ja huippuluokan joukkuemestaruusottelu. Silti tämä oli vain Hyvä ppv.

1. WWE No Way Out - Hieno
---------------
2. ROH Rising Above - Hyvä
3. ROH Undeniable - Hyvä
4. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
5. TNA Final Resolution - Ok
---------------
6. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1981 - Osa 1


Kuva
Tiger Mask vs Dynamite Kid

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokugikan (23.4.1981)

Dynamite Kid oli viettänyt menneen vuoden lähinnä Stampeden riveissä painiessa, feudaten ilmeisesti Bruce ja Bret Hartin kanssa. Nyt britti palasi toiselle kiertueelleen New Japanin kanssa ja vastaan asettui ehkäpä miehen uran tärkein vastustaja.

Tiger Mask oli Ikki Kajiwaran ja Naoki Tsujin luoma sarjakuva, joka kertoi nimikkohenkilön taisteluista nuoratussa neliössä konnamaista Tiger's Den -joukkoa vastaan. Sarjakuvaa julkaistiin vuodesta 1968 vuoteen 1971 ja sai samannimisen suositun animaatiosarjan 1969-1971. Vuosikymmenen tauon jälkeen Japani oli valmis Tiikerin uudelle tulemiselle, kun toinen animaatiosarja alkoi huhtikuussa 1981. NJPW haastoi tilaisuuden lisensoida Tiger Maskin hahmo painikäyttöön houkutellakseen nuorempaa sukupolvea yleisöön. Niinpä naamio annettiin opintomatkaltaan palanneen Satoru Sayaman käsiin. Tiger Mask I astui ensimmäistä kertaa yleisön eteen Kidiä vastaan yleisön suhtautuessa sarjakuvahahmoon terveen skeptisesti.

No niin.

Ensimmäisen Tiger Maskin ja Dynamite Kidin väliset taistelut kuuluvat Wanhan Wrestlahmentin pyhään kaanoniin. Harva feudipari on vaikuttanut tulevien sukupolvien painityyliin niin paljon kuin nämä kaksi. Kahdeksasta kaksikon välisestä yksilöottelusta tämän projektin piiriin kuuluu kuusi kappaletta seuraavan kolmen vuoden aikana. Häpeäkseni en ole koskaan aiemmin näitä otteluita katsonut (pätkiä toki olen nähnyt), koska vaikka olen aina mielelläni perehtynyt painihistoriaan niin olen ollut huono oikeasti katsomaan vanhoja klassikko-otteluita.

Oliko kaksikon ensikohtaaminen sitten niin maaginen kun voi olettaa?

No, tavallaan.

Vuonna 1981 Tiger Maskin (ja Kidin) väläyttämät temput olisivat olleet varmasti tajunnanräjäyttäviä (ja olivatkin yleisön reaktioista päätellen), mutta näin melkein 40 vuotta (hyi) myöhemmin smarkin silmät ovat nähneet nämä asiat jo moneen, moneen kertaan. Mutta kyllä tästä nautti silti täysin siemauksin. Tiger Mask yksinkertaisesti liikkui täysin eri tavalla kuin kukaan muu tähän asti. Tämä tuottaa myös omat ongelmansa, sillä Kid ei aina vaan pysy Maskin perässä, mikä johtaa useampaankin botchiin ottelun aikana.

Noin muuten Kid on jälleen erinomainen. Britti reagoi Maskin temppuihin mainiosti, bumppaa perseensä ruville ja yrittää järkevästi pitää vastustajansa matossa paremmilla mattopainitaidoillaan. Lopulta miehen pinna palaa ja hän yrittää irrottaa Tiikerin naamion ja palaakin naamion kimppuun toistuvasti. Hämmentävin hetki nähdään, kun kaksikko nousee jalkalukosta yhteistuumin ja kättelevätkin vielä toisiaan. Kid toimii vaan niin hemmetin hyvin heelinä tässäkin ottelussa.

Tiger Mask vie lopulta voiton komealla German Suplexilla. Noin kymmenen minuuttia kestänyt kohtaaminen oli vain esimakua. Pohjimmiltaan tämä vaan tuntui erilaiselta ja siksi niin virkistävältä. Parempaa näiden kahden osalta on varmasti vielä tulossa, mutta sitä saadaan odottaa vielä vuoteen 1982.

Kuva
Antonio Inoki vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

NWF Championship
Kuramae Kokugikan (23.4.1981)

Yllättävää kyllä, Inoki EI ole tähän kohtaamiseen lähdettäessä NWF:n mestari. Kaksikon mestaruusottelu kuutta päivää aiemmin oli päättynyt NO CONTESTUUN, joten mestaruus oli vakatoitu. Fiilis on ainakin huipussaan, kun video alkaa ilmakuvalla tapahtumapaikasta (Kuramae Kokugikan oli ollut New Japanin Tokion kantapaikkana alusta asti), jota ei oltu aiemmin nähty.

Vielä kerran pojat. Saatana.

Mitään uutta tämä koitos ei tuo Inokin ja Hansenin dynamiikkaan. Puuduttavan alkupuoliskon jälkeen palattiin hyväksi havaittuun kaavaan. Hansen lyö ja potkii kovaa ja Inoki yrittää vääntää vastustajansa mutkalle. Yleisö toki on aivan liekeissä huutaen Inokin nimeä innosta piukeana. Toinen puolikas on sentään hieman toiminnantäyteisempi, vaikka meno vaikuttaa edelleen niin verkkaiselta, kun menoa vertaa tahtomattaan aiemmin samana iltana nähtyyn Tiger Maskin debyyttiin. Inoki kaivaa esiin jopa peljätyt Ali-potkunsa naftaliinista.

Lopulta Inoki selviää Hansenin LARIATISTA ja pommittaa Hansenin kalloa kaikella raivolla mitä hänestä irtoaa. Kolme enzuigiriä ja kaksi yläköyden knee droppia riittävät, Inoki on jälleen mestari. Hansen nöyrtyy vihdoin ja kättelee Inokia ottelun päätteeksi.

Videon päättää kuitenkin ruusuinen videopaketti Inokin mestaruuskauden/kausien klassisista hetkistä Powersia, Singhiä, Okia, Kobayashia, Andrea, Thesziä ja Rhodesia vastaan. Kyllä, Inoki luopuu NWF:n mestaruudesta tämän ottelun jälkeen osallistuakseen vuoden 1983 IWGP League -turnaukseen. Miksi tämä tapahtuu kaksi vuotta ennen kyseistä turnausta, mene ja tiedä. Inokin mestaruuskausi kesti periaatteessa lähes kahdeksan vuotta, jossa välissä vyö ehkä kuutisen kuukautta muissa käsissä. Luonnollisesti vyötä ei pudotettu kenellekään puhtaasti (Singh voitti Inokin vakatoiman vyön vuonna 1975 ilmeisesti selättämällä Inokin, mutta kyseessähän ei ollut puolustus, kun taas Hansen voitti vyön uloslaskulla). NWF:n vyötä ei kuitenkaan vielä kuopata historian multiin, sillä se kaivetaan vielä kerran esiin 2000-luvun alussa.

Samalla tämä jää Hansenin viimeiseksi esiintymiseksi toistaiseksi tässä projektissa. Feudi Inokin kanssa oli tehnyt Hansenista tähden, jonka perään myös kilpaileva AJPW haikaili. Hansen loikkasi All Japanin riveihin oteltuaan viimeisen ottelunsa New Japanissa joulukuun Tag Leaguessa. All Japanissa Hansenista kasvoi lopullisesti lajin historian suurin gaijin The Destroyerin ohella ja voitti useita mestaruuksia niin yksin kuin joukkueena. Merkittävästi Hansen on ainoa painija, joka on voittanut sekä Inokin että Baban mestaruusottelussa. Hansenin seuraava "NJPW"-esiintyminen tapahtuu vuonna 1990, katsotaan päästäänkö joskus sinne asti.

Kuva
Tiger Mask vs Villano III

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokugikan (24.6.1981)

Aivan kuten Fujinami, myös Tiger Mask sai vastaansa vierailevia junioreita ulkomailta. Meksikon UWA:sta saapui tällä kertaa paikalle yksi Meksikon kuumimmista tähdistä, 29-vuotias Villano III.

Arturo Diaz Mendoza oli luchalegenda Ray Mendozan kahdeksanhenkisen lapsikatraan kolmas lapsi. Mendoza halusi poikiensa hankkivan kunnon koulutuksen painiuran sijaan, mutta kaksi vanhinta veljeä aloittivat uransa vuonna 1969, jolloin isä suostui vihdoin kouluttamaan poikansa. Arturo debytoi vuonna 1970 ilman naamiota nimellä Ray Rosas, mutta käytti pariakin eri naamiota seuraavien vuosien aikana. Vanhimmat veljet ottivat lopulta itselleen nimet Villano I ja II Arturon (ja myöhemmin kahden nuoremman veljen) seuratessa perässä. Los Villanos oli synytnyt. Ray Mendoza oli mukana perustamassa UWA:ta vuonna 1975, minne myös hänen poikansa siirtyivät painimaan. Villano III oli kolmikosta lahjakkain ja yksilötähti, ollen UWA:n ensimmäinen Welterweight-mestari ja samalla yksi tuoreen firman nuoria nousevia tähtiä. Vuoteen 1981 saavuttaessa Villano oli hypäänyt painoluokkaa ylemmäksi, voittanut UWA:n Light Heavyweight -mestaruuden ja oli matkalla tähtiin.

Villanolla on kieltämättä komean pöyhkeä sisääntuloasuste, kun taas Tiger Maskin naamio on muuttanut muotoaan perinteisempään muottiinsa. Alkuperäinen maski oli ollut vielä ilmeisesti prototyyppi. Kehäalueella ottelua näyttää seuraavan Katsuhisa Shibata, entinen painija ja nykyinen tuomari, jonka pojasta saatetaan kuulla 2000-luvulla.

Itse ottelu ei ollut yhtä vauhdikas kuin Maskin edellnen koitos. Vaikka Villano III parhaiten rudona tunnetaan, niin tämä oli lähinnä kädenlämpöinen face vastaan face koitos. Edes letkeitä luchalukkoja ei nähty laisinkaan, vaikka Viallnolla maine teknikkona oli. Toki kikkapussista kaivettiin tällä vuosikymmenellä Zack Sabre Jr:n tutuksi tekemä European Clutch. Ketjupainia toki nähtiin ja se kattoikin valtaosan ottelusta Tiger Maskin temppujen välissä. Siinä se ottelun ongelma oikeastaan oli. Samalla tavalla kuin Fujinamin otteluissa ensimmäinen kaksi kolmasoaa on turhaa läpsyttelyä ennen tulista lopputykitystä, niin Tiger Maskilla nuo tuliset osat on ripoteltu sinne tänne ottelua. Ne siirtymät hetkestä toiseen olivat vain kovin tönkköjä, etenkin silloin kuin askelmerkit menivät kaksikolla enemmän tai vähemmän sekaisin pariin otteeseen.

Ottelu päättyy lopulta harmillisesti uloslaskuun, kun Tiger Mask iskee komean Springboard Planchan kehän ulkopuolelle eikä Villano ehdi enää takaisin kehään. Odotettu tulos, kun Villano kerta UWA:n mestarina otteluun tuli.

Villanon ura jatkui Meksikossa vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Mies nousi UWA:n yhdeksi suurimmista tähdistä taistelemalla muun muassa Perro Aguayon, Sangre Chicanan ja Rambon kanssa. Samalla Villanosta tuli yksi Meksikon suurimmista vetonauloista. UWA:n loppuvuosina Villano feudasi myös Wild Pegasuksen kanssa voittaen lopulta tämän maskin luchas de apuestas -ottelussa vuonna 1991. UWA:n kaaduttua Villanot siirtyivät ensin AAA:n riveihin ja myöhemmin CMLL:n puolelle, jossa Villano III otteli legendaarisen apuestas-ottelun Atlantiksen kanssa vuonna 2000. Tuossa ottelussa Villano menetti viimein naamionsa 58 voitetun apuestas-ottelun jälkeen. Atlantiksen ja Villanon ottelu on tähän päivään mennessä ainoa meksikolainen ottelu, joka on voittanut Wrestling Observerin vuoden parhaan ottelun palkinnon ja samalla yksi lucha libren klassikoita. Villanon painitahti hidastui 2010-luvun taitteeseen tultaessa ja eläköityi lopulta oltuaan mukana vuoden 2015 kauheimmassa ottelussa (ainakin Wrestling Observerin mukaan) Los Villanos (III, IV ja V) vastaan Psycho Circus.

Villano kuoli lopulta aivoinfarktiin elokuussa 2018 ja hänet nimitettiin AAA:n kunniagalleriaan kaksi päivää kuolemansa jälkeen. Hänen poikansa Villano III Jr. ja El Hijo del Villano III jatkavat suvun painiperinnettä tänä päivänä. Villano III oli yksi lucha libren suurimmista legendoista ja Villanon naamio yksi lajin tunnetuimmista.

Ensi kerralla: Tiikeriä koko rahan edestä
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 510
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
DESTINATION X 2008

Maaliskuu oli TNA:ssa vuodesta 2005 lähtien ollut Destination X -nimisen ppv:n aika, ja niin oli myös tänä vuonna. Alun perin tapahtuman nimi oli jossain määrin viitannut X-Divisioonaan (ainakin siinä määrin, että historian ensimmäisessä Destination X:ssä käytiin tuolloin vielä hyvin harvinaisesta Ultimate X -ottelusta erilainen versio, joka alkoi normaalina joukkueotteluna). Nyt Destination X:llä ei kuitenkaan ollut sen enempää tekemistä X-Divisioonan kanssa kuin millään muullakaan ppv:llä - vaikka posterissa poseeraasivatkin X-Divisioonan ykkösjoukkueen Motor City Machine Gunsin jäsenet.

Selostajinamme tietenkin West ja Tenay. Haastattelemassa Borash ja Kristal. Scott Hudsonin esiintyminen viime ppv:ssä oli jäänyt yhden illan jutuksi. Tapahtuma järjestettiin Norfolkissa, Virginiassa, eli TNA jatkoi ppv-kiertelyään eikä palannut vieläkään pitämään tapahtumaa Orlandon studioilla. Tämä oli TNA:n historiassa siis juuri sitä aikaa, kun firma yritti parhaansa mukaan hyödyntää kasvavaa suosiotaan ja laajentaa reviiriään, mutta helppoa ei ollut yrittää nousta WWE:n haastajaksi.

Ai niin, jos olette kahta edellistä TNA-arvosteluani katsoneet, olette taatusti huomanneet, että niiden kuvissa kuvasuhteet ovat olleet aivan vituillaan ja kaikki painijat ovat näyttäneet kuvissaan aivan liian leveiltä. Joko olette olleet hienotunteisia ja ette ole siksi huomauttaneet asiasta, tai sitten kukaan ei vain lue näitä arvosteluita sillä tarkkuudella. Kummin vain, nyt asia on kuitenkin korjattu, yritän kaivaa kuvat jatkossa TNA-arvosteluihin muualta, koska jostain käsittämättömästä syystä hankkimistani TNA-tapahtumien versioista otetuissa ruutukaappauksissa kuvasuhde venyy kuvissa aivan päin helvettiä, vaikka itse videolla kuvasuhde on aivan ok. No niin, se kuvista. Itse asiaan.

Kuva Kuva Kuva
LAX w/ Salinas vs. Rock 'n' Rave Infection w/ Christy Hemme vs. Motor City Machine Guns - TNA World Tag Team Title Shot
Illan avausottelussa vastakkain olivat kolme joukkuetta, joiden kaikkien ura oli jonkinlaisessa laskusuhdanteessa. Oikeastaan lähes näillä samoilla saatesanoilla oli voinut pohjustaa myös vuoden 2008 ensimmäisen ppv:n openeria, jossa olivat vastakkain LAX ja Rock 'n' Rave Infection. Nyt mukaan oli vain lisätty Motor City Machine Guns ja panokseksi TNA:n joukkuemestaruuksien ykköshaastajuus, mikä tarkoitti sitä, että TNA kenties yrittäisi lähitulevaisuudessa nostaa taas joukkuemestaruuksien profiilia, kun ne olivat viime kuukaudet olleet aikamoisella hunningolla. Mutta siis: LAX ja Rock 'n' Rave Infection olivat feudanneet alkuvuodesta, ja tuolloin Final Resolutionin ottelussa LAX:n uudeksi, huivin ja peittävien vaatteiden alla viikkojen ajan piilotelleeksi manageriksi paljastui Salinas, joka aiemmin tunnitaan nimellä Shelly Martinez - tai WWE:ssä Ariel. Salinaksen johdolla LAX tavoitteli nousua takaisin TNA:n joukkuemestareiksi, mutta yhtä lailla mestaruusotteluun yrittivät päästä Christy Hemmen manageroimat hevarit Jimmy Rave ja Lance Hoyt sekä yleisön suursuosikit Chris Sabin ja Alex Shelley. Sabin ja Shelley olivat jääneet Against All Oddsin Team 3D vs. Lethal & MCMG -ottelussa kummallisesti heittopussien rooliin, kun Lethal käytännössä yksin pieksi kolme miestä. Jostain syystä Gunsit eivät tuossa ottelussa saaneet tehdä oikein mitään, minkä seurauksena he nyt olivat ilmeisesti tippuneet varsin ison profiilin 3D-feudista alakorttiin. Vieläkään en tiedä syytä tähän yllättävään käänteeseen, koska Sabin ja Shelley olivat edelleen todella suosittuja.

ROHin ppv:ssä nähtiin illan toisena otteluna todellinen spotfest neljän joukkueen välillä, ja tämä TNA:n ottelu näiden kolmen joukkueen välillä edusti hyvin pitkälti samaa kategoriaa. Tämä oli ehkä ihan hitusen verran viihdyttävämpi kuin ROHin ottelu, koska tässä homma pysyi edes hieman paremmin kasassa ja sekoilun määrä oli hieman vähäisempää, mutta olihan tämäkin taas aikamoista all in balls out -mähinää. Pidän kyllä pieninä annoksina tällaisesta menosta, ja eihän siitä nyt voi olla nauttimatta, kun Alex Shelleyn, Chris Sabinin ja Homiciden kaltaiset nimet painavat täysillä kehässä. Yllättävän heikoilta näytti Motor City Machine Guns mielestäni taas tässäkin ottelussa, mikä taas vahvistaa hämmästelyäni siitä, että miksi TNA:n kuumin joukkue on nyt yhtäkkiä ajettu tällaiseen tilanteeseen, jossa he menettävät kiinnostavuuttaan. No, ehkä kaikelle saadaan vielä selitys. Tämä matsi hoiti roolinsa openerina oikein mainiosti, muttei jää historiankirjoihin minään täydellisenä painiotteluna.
*** (10:26)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jay Lethal (c) vs. Petey Williams w/ Rhaka Khan - TNA X Division Championship
Kuten edellä tuli jo kirjoitettua, Jay Lethal oli siis Against All Oddsissa käytännössä yksin pelastanut koko X-Divisioonan päihittämällä Team 3D:n ratkaisevassa ottelussa, jossa ei ollut panoksena vain X-Divisioonan mestaruus vaan koko X-Divisioonan tulevaisuus. Jos Team 3D olisi voittanut Lethalin ja Motor City Machine Gunsin, koko X-Divisioona olisi lopetettu. Näin ei kuitenkaan käynyt, kun Lethal selätti Johnny Devinen Top-Rope Elbow Dropin jälkeen ja nousi takaisin X-Divisioonan mestariksi. Lethal oli nyt X-Divisioonan suuri sankari, mutta yksi mies ei hänestä perustanut. Tuo mies oli tietenkin "Maple Leaf Muscle", "Definition of Definition" Petey Williams. Viime ppv:ssä Williams oli vielä uhitellut Scott Steinerille, jonka tyyliä hän oli alkanut vuoden alussa kopioimaan noustakseen X-Divisioonan omaksi lihaskimpuksi. Pian AAO:n jälkeen Williams ja Steiner alkoivat kuitenkin löytää yhteisen sävelen - jopa siinä määrin, että Steiner luovutti Williamsille salkkunsa, joka oikeutti X-Divisioonan mestaruusotteluun. Niinpä Steinerin valmentama Williams haastoi Lethalin mestaruusotteluun, ja avukseen Williams sai Steinerilta tähän otteluun pelottavan isokokoisen tummaihoisen Rhaka Khan -nimisen naisen, joka oli debytoinut viime ppv:ssä Scott Steinerin uutena apurina. Lethal puolestaan ei ollut keskittynyt kaikella tarmolla viime viikkoina Williamsiin, koska hänen ja TNA:n ringside-tytön So Cal Valin romanssi oli roihahtanut liekkeihin kunnolla.

Tämä oli kaikin puolin pätevä ottelu, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan millään tavalla niin erityinen, että tämä olisi noussut arvosanaltaan kolmen tähden yläpuolelle. En oikeastaan osaa yksiselitteisesti edes sanoa, mitä tämä olisi tarvinnut lisää. Tämä ei vain... jotenkin tuntunut enempää kuin hyvältä ottelulta, vaikka Lethal ja Williams tekivät matsin aikana hyvää työtä ja kertoivat onnistuneen tarinan. Kokonaisuutena siis tässä ei ollut mitään moitittavaa - mitä nyt ottelun lopetus oli hieman tylsä, mutta TNA:n buukkaukseksi sekin oli aivan ok suoritus. Williams ja Lethal ovat takuuvarmoja suorittajia X-Divisioonassa, joten kaikin puolin tämä oli nautittava kokonaisuus. Oli myös kiva pitkästä aikaa nähdä ihan normaali mestaruusottelu X-Divisioonassa, kun viime kuukaudet ovat menneet Team 3D:n kanssa feudaamiseen. Joku pieni lisäkierre tai jotain vielä vähän erityisempää olisi ehkä vain tarvittu, että tämä ottelu olisi noussut vielä seuraavalle tasolle.
*** (11:39)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Black Reign & Rellik vs. Kaz & Eric Young
Öh, tämä oli varsin erikoinen ottelu, jonka taustoja en täysin ymmärtänyt. Eric Young oli TNA:n virallinen pelkuri ja yleisesti kiusattu tyyppi, joten sinänsä ei ole ihme, että hän oli jotenkin ajautunut ongelmiin pelottavan monsterin Rellikin kanssa (Rellik on killer väärinpäin kirjoitettuna). Young oli tietenkin aivan kauhuissaan, kun Rellik lupasi tehdä hänestä selvää, mutta silloin Youngin avuksi lyöttäytyi viime kuukausina pahasti tuuliajolle joutunut Kaz. Kazilla itsellään oli ollut alkuvuodesta ongelmia Rellikin kaverin, niin ikään hyvin erikoisen Black Reignin kanssa, ja KAz yritti saada Youngin vain tajuamaan, että Rellik tai Reign eivät olleet oikeita hirviöitä. Sen sijaan he olivat vain oikeiden painijoiden alter-egoja, joita Youngin ei tarvitsisi pelätä. Young yritti ymmärtää tämän, mutta pelkäsi edelleen Rellikiä ja tämän kaveria liikaa. Niinpä ppv:hen buukattiin ottelu, jossa Young kohtaisi painajaisensa yhdessä Kazin kanssa. Ennen ottelua Kaz yritti vielä saada Youngia tajuamaan, että hän tarvitsisi vain "oman alter-egonsa" pärjätäkseen Reigniä ja Rellikiä vastaan.

Ottelun lopetuksesta ja Eric Youngin muuttumisesta Super Ericiksi voi toki olla montaa mieltä, mutta minusta se oli tähän juonikuvioon toimiva ihan hauska sarjakuvamainen käänne. Muuten tämä matsi olikin aika lailla sellaista ihan mukavaa painia, josta voi pitkälti kiittää Kazia, joka teki ylivoimaisesti eniten töitä tässä ottelussa. Toki myös Eric Young hoiti oman osuutensa ja roolinsa oikein kunniakkaasti, eivätkä Black Reign tai Rellik olleet mitenkään kamalia. Ei tämä silti mitenkään erityisen mieleenpainuva ollut, vaan juuri sellainen peruskiva alakortin väliottelu ennen isompia matseja. Paljon huonomminkin voisi mennä, mutta on toki sääli, että Kazin kaltainen huippunimi on haudattu tällaiseen kuvioon vieläpä sivuhahmoksi. Ilman Kazia tämä olisi ollut huomattavasti huonompi ottelu. Black Reignin aika TNA:ssa saisi vähitellen päättyä. Ehkä olen liian suuri Kaz-markki, koska arvioin kaikki nämä Kazin ottelut Reigniä vastaan paljon paremmaksi kuin muut arvostelijat. Mutta minusta nämä ovat olleet aivan jees, ja se on nimenomaan Kazin ansiota.
**½ (10:03)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva
Awesome Kong (c) w/ Raisha Saeed vs. Gail Kim vs. ODB - TNA Knockout Championship
Raisha Saeedin manageroima Awesome Kong oli ollut tammikuisen mestaruusvoittonsa jälkeen pysäyttämätön voima TNA:n naistendivisioonassa. Heti mestaruusvoittonsa yhteydessä Kong oli telonut entisen mestarin Gail Kimin niin pahasti, että Kim oli loukkaantunut ja että häntä ei nähty ruudussa yli kuukauteen. Against All Oddsissa Kong kohtasi isokokoisimman vastustajansa ODB:n mutta onnistui päihittämään hänetkin. AAO:n jälkeen nähtiin kuitenkin entisen mestarin Gail Kimin comeback, ja heti paluussaan Kim lyöttäytyi ovelasti yhteen ODB:n kanssa. Yhdessä nämä kaksi huippuluokan naispainijaa muodostivatkin aikamoisen uhkan Kongille, ja nyt Kong oli pirullisen kovan haasteen edessä, kun hän joutui puolustamaan mestaruuttaan samaan aikaan sekä Kimiä että ODB:tä vastaan.

En tiedä, olenkohan tälle ottelulle nyt puolestaan liian antelias, mutta ai perhana, että pidin tästä matsista! Tämä oli helkkarin kova kolminottelu, vetää vertoja ihan mille tahansa miesten kolminottelulle näissä edeltävissä tapahtumissa, ja niin sen kuuluu ollakin: naistenotteluilla ja miestenotteluilla ei pitäisi laadullisesti olla mitään eroa silloin kun naisten annetaan tehdä kaikkensa. Minä pidin tästä matsista itse asiassa melkein yhtä paljon kuin Kongin ja Kimin kohtaamisesta Final Resolutionissa. Kaikki kolme pistivät parastaan, ja lisäksi tähän matsiin toi sopivaa lisädynamiikkaa se, että Kim ja ODB pystyivät välissä vetämään tasaisempaa painia keskenään, kunnes Kong palasi taas dominoimaan ottelua. Kim oli jälleen ottelun tähti upeilla liikkeeillään, rajuilla bumpeillaan ja hienolla myynnillään, mutta yhtä lailla myös Kong ja hieman yllättäen ODB:kin tekivät perhanan kovaa työtä. Tänmä oli hieno mestaruusottelu, lisää tällaista!
***½ (11:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Jim Cornette
Tässä välissä nähtiin varsin yhdentekevä angle, jossa TNA:n komissaari/General Manager/mikälie Jim Cornette saapui kehään. Illan pääottelun pohjustukseksi ppv:tä edeltävässä Impactissa oli käyty tuossa ottelussa toisensa kohtaavien joukkueiden jäsenien välillä kolme Singles-ottelua, ja kumpi joukkue voitti useamman ottelun saisi tässä ppv:ssä itselleen selvän edun: he saisivat painia ensimmäiset viisi minuuttia matsista yhden miehen ylivoimalla. No, ratkaiseva ottelu Impactissa oli ollut Kurt Anglen ja Christian Cagen Steel Cage Match, joka oli päättänyt tasapeliltä vaikuttaneeseen tilanteeseen, kun miehet laskeutuivat häkistä pois samalla hetkellä. Tuomari Earl Hebner oli kuitenkin julistanut Cagen ottelun voittajaksi, mutta Anglen mukaan tuo päätös oli pyörrettävä. Fanit olivat saaneet äänestää illan ajan tekstiviesteillä, pitäisikö päätös pyörtää, ja enemmistö oli tietenkin sitä mieltä, että ei pitäisi. Niinpä Cornette saapui kehään kertomaan, että Hebnerin päätös pitäisi ja että Cagen joukkue saisi pitää etunsa. Sillä sipuli.

Kuva Kuva
Team 3D w/ Johnny Devine vs. Shark Boy & Curry Man - Fish Market Street Fight Match
Sitten päästiin todellisen hassuttelun makuun. Viime ppv:ssä Team 3D oli siis hävinnyt ratkaisevan ottelun sodassa X-Divisioonaa vastaan, ja se tarkoitti sitä, että tuon ratkaisevan ottelun stipulaatioiden vuoksi sekä Brother Rayn että Brother Devonin oli tästä lähtien painettava alle 275 paunaa, jotta he voisivat painia TNA:ssa. Tämä ei tietenkään ollut osoittautunut helpoksi tehtäväksi, sillä heti ensimmäisessä AAO:n jälkeisessä ottelussa Ray oli julistettu ylipainoiseksi, ja Devon joutui painimaan suunnitellun joukkueottelun yksin. Seuraavalla viikolla roolit kääntyivät päälaelleen, ja sitä seuraavalla viikolla molemmat olivat ylipainoisia. Ray ja Devon olivat aivan raivoissaan siitä, miten heitä punnittiin ja nöyryytettiin viikosta toiseen, ja he olivat valittaneet kohtelustaan Jim Cornettelle. Nyt Cornette oli luvannut, että jos sekä Ray että Devon olisivat painikykyisiä (eli alle 275-paunaisia) tässä ottelussa, heidän punnitsemisensa loppuisi Destionation X:ään. Samalla Ray ja Devon pääsisivät selvittämään välinsä tämän hämmentävän joukkueen kanssa, joita vastaan he olivat kamppailleet viime viikon.

Team 3D:n vastustajista toinen oli vanha tuttu, mutta hänenkin tyylinsä oli muuttunut hieman viime kuukausina. TNA:n rakastettu huumorihahmo Shark Boy oli nimittäin alkanut pukeutua nahkaliiviin, juoda olutta ja käyttää hyvin samankaltaisia catchphraseja kuin muuan "Stone Cold" Steve Austin. Tämä Stone Cold Shark Boy oli noussut nopeasti yleisön suosikiksi, ja suosiota oli vain lisännyt se, kun Sharky oli alkanut painia joukkueena TNA:han täysin yllättäen saapuneen Curry Manin kanssa. Curry Man oli karvahattuihin pukeutuva, maskipäinen, tanssimisesta ja discomusiikista pitävä äärimmäisen erikoinen hahmo, josta kukaan ei tiennyt mitään enempää. Todellisuudessahan siis Curry Man oli Christopher Daniels, joka oli vuoden 2008 alussa saanut potkut TNA:sta (kayfabe), ja lyhyen poissaolon jälkeen hän oli palannut TNA:han tällä Curry Man -huumorihahmollaan, jolla hän oli aiemmin paininut muun muassa indyissä, Japanissa ja ROHissa. Currysta ja Sharkysta tuli hyvä joukkue, ja Against All Oddsin jälkeen he alkoivat painia Team 3D:tä vastaan. Mitään suurempaa alkusyytä näiden joukkueiden kohtaamiselle ei ollut, mutta viikkojen kuluessa hommasta oli tullut henkilökohtaista, kun 3D ei saanut painia niin vapaasti kuin tahtoivat. Lisähauskuutta otteluun toi se, että ppv:tä edeltävässä Impactissa Sharky ja Curry Man voittivat Battle Royalin, jonka voittaja sai päättää Destination X -otteluunsa lisästipulaation. Shark Boy ja Curry Man nimesivät tämän ottelun Fish Market Street Fightiksi, mikä siis oli ihan normaali Street Fight -ottelu, mutta ringside ja sisääntuloalue olivat täynnä kaikenlaisia kalaisia asioita, kuten onkivapoja, kalaverkkoja, haaveja - ja kyllä - ihan oikeita kaloja.

Shark Boyn Stone Cold Steve Austin -kopiogimmick oli ehkä aika halpa kikka firmalta, jonka X-Divisioonan mestari oli jo kopio Macho Man Randy Savagesta. Tästä huolimatta ei voi mitään: nautin todella suuresti tästä Shark Boyn uudesta hassuttelugimmickistä. Samoin en vain yksinkertaisesti voinut olla nauttimatta Curry Manin hahmosta, vaikka toki Christopher Daniels on parhaimmillaan ihan vain Christopher Danielsina. Mutta tällaisena pienenä annoksena Curry Man tuo ilahduttavaa... noh, maustetta. Yhdessä Sharkyn ja Curry Manin joukkue oli siis juuri sopivaa huumoria TNA:n rosteriin, ja tämä hassuttelufeud Team 3D:n kanssa oli rehellisyyden nimissä yllättävän hauskaa kamaa. Ei tässäkään ottelussa siis kummemmin ollut mitään järkeä, eikä kuulunutkaan olla, mutta sen sijaan tämä oli juuri sopivan hauskaa väliviihdettä ja selloista huumori-HC-painia, jota osa ehkä vihaa mutta josta minä nautin sopivana annoksena. Kiva väliottelu, yksi parhaista huumoriotteluista, jonka olen koskaan nähnyt.
*** (13:13)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Robert Roode w/ Payton Banks vs. Booker T w/ Traci Brooks - Stand By Your Man Strap Match
Kyllä vain, tämä parin eri feudin yhteennivouma jatkuisi kuukaudesta toiseen eikä varmaan saisi koskaan päätöstään. Robert Rooden ja Booker T:n välit eivät siis edelleenkään olleet selvät, koska Roode oli (vahingossa) lyönyt Bookerin vaimoa Sharmellia nyrkillä kasvoihin tammikuun Final Resolutionissa ja Sharmellia ei ollut nähty TNA:ssa tuon jälkeen. Against All Oddsissa Booker ja Roode kyllä kohtasivat, mutta tuosta ottelusta jäi vielä Bookerille paljon hampaankoloon, ja niinpä rajut yhteenotot jatkuivat Impactissa myös ppv:n jälkeen. Samalla käynnissä oli yhä vihanpito myös Rooden entisen managerin Traci Brooksin ja uuden managerin Payton Banksin välillä. Niinpä tähän ppv:hen päätettiin sitten yhdistää nämä kaksi kuviota, kun ilman vaimoaan edelleen TNA:ssa pyörinyt Booker T liittoutuikin yhteen Traci Brooksin kanssa, jotta he voisivat yhdessä tehdä selvää Roodesta ja Banksista. PPV:hen buukattiin "Stand By Your Man Strap Match", joka oli siis normaali Strap Match Rooden ja Bookerin välillä, mutta ottelussa oli lisästipulaatio: jos Roode voittaisi, Banks saisi piestä remmillä Brooksia kymmenen kertaa keskellä kehää. Jos Booker voittaisi, Brooks saisi tehdä samoin Banksille.

Minulla ei ole kamalammin uutta sanottavaa tästä otteluparista. En ole missään vaiheessa ollut kiinnostunut Booker T:n ja Robert Rooden feudista tai heidän välisistä otteluistaan, eikä kiinnostukseni yhtäkkiä taianomaisesti lisääntynyt, kun nämä miehet kohtasivat kolmannen kerran tämän vuoden aikana ppv-ottelussa. Kuten olen aikaisemminkin sanonut, Rooden ja Booker T:n painissa ei ole mitään suurempaa vikaa. Päinvastoin: TNA:sta löytyy useita painijoita, jotka ovat huonompia kuin Roode ja Booker T. Erityisesti Roode oli näihin aikoihin todella potentiaalinen heel-painija, mutta feud Booker T:n kanssa ei vain millään ollut oikea suunta minun silmissäni hänen urallaan. No, Roode ja Booker T kohtasivat siis jälleen ottelussa ja jälleen lopputuloksena oli ihan hyvä ottelu, jossa ei ollut mitään sen kummempaa, mistä olisin innostunut suuremmin. Lopetus oli vähän tylsä, mutta ei sekään nyt erityisen kamala ollut. Loppuisipa tämä feud jo. No, ottelun jälkeen nähtiin sitten aikamoiset remmipieksäjäiset, jotka huipentuivat siihen, kun Sharmell teki vihdoin paluunsa ja hyökkäsi Rooden sekä Banksin kimppuun.
**½ (7:56)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
James Storm w/ Jaqueline Moore vs. Rhino - Elevation X Match
Tämä oli hyvin hämmentävä ottelu tässä vaiheessa. James Storm ja Rhino olivat feudanneet vuoden 2007 kesällä kuukausien ajan, kun Storm oli yrittänyt väkisin saada alkoholisti-Rhinoa juomaan uudestaan - ja oli myös onnistunut siinä. Lopulta miesten feud oli tullut päätökseensä jo selvästi ennen Bound For Glorya, ja tuon jälkeen molemmat suuntasivat uusiin kuvioihin. Rhino kuitenkin loukkaantui pian Bound For Gloryn jälkeen ja oli sivussa kuukausia - kunnes Against All Oddsissa nähdyn Stormin ja Eric Youngin välisen ottelun jälkeen Rhino teki yhtäkkiä comebackinsa ja hyökkäsi taas Stormin kimppuun. PPV:ssä Rhino ei sanonut mitään muuta kuin että hän puhuisi lisää Impactissa. No, Impactissa Rhino sitten haastoi vanhan arkkivihollisensa vielä yhteen otteluun, ja tällä kertaa hän haluaisi, että ottelu olisi sellainen, että vain toinen heistä selviäisi siitä. Se olisi ottelu, jollainen oli käyty vain kerran aikaisemmin TNA:n historiassa ja silloin Rhino voitti siinä AJ Stylesin. Ottelu oli tietenkin Elevation X, eli TNA:n versio Scaffold-ottelusta. Kehän ympärille laskettiin jättimäinen X:n muotoinen rakennelma, jonka päälle molempien painijoiden oli kiivettävä, ja ottelun voittaisi sekä, kumpi tiputtaisi vastustajansa ensin rakennelmalta alas.

Minkä takia TNA haluaa buukata tällaista ottelua, jos heillä ei ole painijoita, jotka oikeasti pyrkivät painimaan Scaffold-ottelua? Ymmärrän hyvin, että sellaisia painijoita on todella vaikea löytää, mutta ehkä ei pitäisi sitten buukata Scaffold-otteluita! Nyt tämä oli aluksi normaalia HC-rymistelyä kehässä, sitten kiipeämistä hökötyksen päälle, sitten epämääräistä pakoilua hökötyksen päällä... ja sitten lopetus. Tällä kertaa tähän ei ylimääräisen pakoilun ja varovaisuuden takia saatu ollenkaan samaa tunnelmaa kuin viime vuonna nähdylle Styles vs. Rhinolle. Sen sijaan tämä oli lähinnä vaivaannuttava, aivan liian pitkä ja kokonaisuudessaan aivan totaalisen turha. Lopetuksen bumpista nostan toki hattua sen vastaan ottaneelle painijalle, mutta muuten tämä oli kokonaisudessaan aivan älytöntä ajanhaaskausta ppv:ssä. Ei enää tällaista - varsinkaan feudille, joka ei ole kuukausiin kiinnostanut ketään. Huoh.
* (13:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Angle Alliance (Tomko & Styles & Angle) vs. Christian Cage & Kevin Nash & Samoa Joe
Against All Oddsin Main Eventissä nähtiin yksi TNA:n miljoonasta swervestä, kun kertaalleen Kurt Anglea vastaan kääntynyt ja Christian Cagelle tukensa ilmoittanut Tomko kääntyi sittenkin Cagea vastaan ja auttoi Kurt Anglea säilyttämään mestaruutensa. Täsmälleen sama oli nähty kuukautta aiemmin, jolloin hetkellisesti Anglen kanssa riitautunut AJ Styles oli puukottanut vanhaa ystäväänsä Cagea selkään ja auttanut Anglea säilyttämään mestaruutensa. Ja vain kuukausi tästä aiemmin Angle Aliiance oli ylipäänsä muodostunut, kun Tomko ja Styles olivat alun perin hylänneet Cagen ja loikanneet Anglen puolelle. Paljon oli siis tapahtunut, ja kaikista tapahtumista oli vaikea pysyä enää perässä, mutta selvää oli se, että Angle Alliance oli ehtinyt ensin muodostua, sitten kertaalleen hajota ja nyt taas yhdistyä uudestaan. Samalla Christian Cagesta oli tullut yksi suurimmista yleisönsuosikeista, joka nyt yhdessä Kevin Nashin ja Samoa Joen kanssa taisteli Angle Alliancea vastaan. Nash oli tässä oikeastaan vain... No, en tiedä edes miksi, mutta Joe oli tietenkin Anglen pitkäaikainen vihamies. Lisäksi Jim Cornette oli luvannut Joelle, että tämä pääsisi painimaan Anglea vastaan TNA World Heavyweight -mestaruudesta Lockdownissa, koska Joe oli toiminut edellisen ppv:n Main Eventissä Cagen ja Anglen välillä puolueettomasti enforcerina. Tämän sekametelisoppaottelun oli siis kaiketi tarkoitus toimia samaan aikaan jonkinlaisena päätöksenä Cagen ja Anglen feudille sekä uudelleenlämmittelynä Joen ja Anglen feudille. Mestaruuksia ei ollut panoksena, mutta face-joukkueella oli siis tässä se etu, että he pääsivät painimaan ottelun viisi ensimmäistä minuuttia 3 vs. 2 -asetelmasta. Heel-joukkueesta ottelun aloittivat joukkuemestarit Styles ja Tomko. Tuosta parivaljakosta Styles oli puolestaan kehittänyt jonkinlaisen ihastuksen Anglen vaimoon Karen Angleen, jota ei ollut jostain syystä viime viikkoina nähty ruudussa ollenkaan. Ennen matsia Styles tiedusteli Anglelta toistuvasti, missä hänen vaimonsa oikein oli, ja Anglea nämä kysymykset eivät ilahduttaneet.

Tämä oli niin väli-ppv:n Main Eventiltä tuntuva ottelu kuin mikään ikinä saattoi olla. Ei mitään panoksia, ei mitään muuta syytä koko ottelulle kuin että Angle oli ensin feudannut kuukausien ajan Christian Cagen kanssa ja on nyt taas alkanut feudata uudestaan Samoa Joen kanssa. Ja Kevin Nash oli kuviossa mukana vain, koska oli alkuvuodesta paininut Joen kanssa joukkueena, vaikka eivät silloin tulleet toimeen yhtään ja Nash myös hylkäsi Joen kesken tuon ottelun. Mutta nyt ei ollutkaan mitään epäilyksiä heidän yhteistyönsä toimivuudestaan, vaikka edelleenkään he eivät pitäneet toisistaan. Ok, ok. Ja Angle Alliance oli samalla palannut taas yhteen, vaikka välillä Styles ja Tomko olivat olleet toistensa kurkuissa kiinni ja vaikka välillä kumpikaan ei halunnut yhtään olla Anglen puolella. Buukkauksellisesti koko Main Event -meininki alkoi olla ihan täyttä sekamelskaa, mikä nimenomaan heijastui tällaiseen yhdentekevään Main Event -otteluun. Se ei silti poista sitä, että ottelu itsessään oli varsin moitteeton kuuden miehen matsi. Angle, Cage, Styles, Joe... Olihan tässä pirun kovia tekijöitä kehässä, ja niinpä lopputuloksena oli hyvä ottelu. Ei sen enempää, koska tuntui siltä, ettei kukaan edes yrittänyt enempää. Eniten töitä teki Styles, joka oli pitkästä aikaa Main Event -matsissa.
*** (12:26)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Gail Kim
** Jay Lethal
* AJ Styles

Kokonaisarvio Destination X:stä: Jotkut olivat arvioissaan kirjoittaneet, että tämä tapahtuma oli "enemmän kuin osiensa summa" tai jotain sellaista, mutta minusta tämä oli ihan viimeisen päälle osiensa summa. Jos se haisee väli-ppv:ltä, jos se maistuu väli-ppv:ltä, jos se tuoksuu väli-ppv:ltä... Niinpä. Mutta! Täytyy todeta, että väli-ppv:ksi tämä oli hyvin onnistunut. Kortissa ei ollut mitään turhaa, ja ainut paska matsi oli Elevation X, joka TNA:n oli jonkin käsittämättömän fiksaationsa takia pakko buukata, vaikka tuskin kukaan halusi nähdä tuota ottelua. Muuten matsit olivat enimmäkseen viihdyttäviä, ja illan MOTN oli - kyllä vain - naisten ottelu. Suurin ongelma oli kuitenkin se, että yhtään huipputason ottelua ei nähty ja että illan paras matsikin oli hädin tuskin kolmen ja puolen tähden ottelu. Siksi tämä ei ole enempää kuin juuri ja juuri Ok ppv.

1. WWE No Way Out - Hieno
---------------
2. ROH Rising Above - Hyvä
3. ROH Undeniable - Hyvä
4. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
5. TNA Final Resolution - Ok
6. TNA Against All Odds - Ok
---------------
7. TNA Destination X - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 510
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEMANIA XXIV

Tervetuloa vuoden Suurimman, Kauneimman ja Hienoimman painitapahtuman pariin. WrestleMania järjestettiin nyt 24. kerran, ja tänä vuonna Orlandossa sijainneella Florida Citrus Bowlilla oli kunnia saada toimia jättishow'n tapahtumapaikkana. En tiedä oikeastaan, mitä tähän alkuun osaan enempää sanoa tästä WrestleManiasta. Kyllä te kaikki tiedätte jo WM:n historian, joten sitä ei tarvitse lähteä kertaamaan. Tänä vuonna WWE oli jälleen satsannut WrestleManiassa runsaasti julkkisvierailijoihin, ja niinpä tapahtuman aloitti laulaja John Legend, joka tulkitsi America The Beautifulin varsin komeasti. Eikä tässä suinkaan kaikki: tässä vaiheessa vielä urallaan nousukiidossa ollut Kim Kardashian toimi tapahtuman "juontajana", eli pyöri lähinnä backstagella ja saapui kuuluttamaan ennen Main Eventiä kokonaisyleisömäärän (74 653, tietenkin areenan yleisöennätys). Selostajina toimivat Jim Ross ja Jerry Lawler (Raw), Michael Cole ja Jonathan Coachman (Smackdown) ja Joey Styles ja Tazz (ECW). Stylesille tämä jäi viimeiseksi ppv:ksi WWE-selostajana, mutta palataan siihen ensi tapahtumassa. Haastattelijoina Todd Grisham ja Mike Adamle.

Kuva Kuva
JBL vs. Finlay w/ Hornswoggle - Belfast Brawl Match
Ei, JBL ei todellakaan kohdannut Chris Jerichoa WrestleMania XXIV:ssä. Tämä on minulle joka kerta yhtä hämmentävä tieto, koska mielikuvissani on ihan selvä muistikuva siitä, että totta kai JBL ja Jericho kohtasivat WM:ssä, koska olivat sitä ennen feudanneet useita kuukausia. Jumalauta, koko Jerichon hieno paluu oli pilattu sillä, että yhtäkkiä JBL - ilman mitään järkevää syytä - sekaantui Jerichon ja Ortonin mestaruusotteluun ja hyökkäsi Jerichon kimppuun. Sen jälkeen JBL itsekin teki paluun painikehiin puolentoista vuoden tauon jälkeen, ja koska Jericho ja JBL olivat ottaneet yhteen sekä Royal Rumblessa että Elimination Chamberissa otteluissa, joissa miesten välit eivät olleet selvinneet kokonaan, pidin itsestäänselvyytenä, että he painivat ratkaisevan ottelun WrestleManiassa. Mutta... ei.

Sen sijaan JBL kohtasi nyt WrestleManiassa. "Miksi", saatatte kysyä, ja se on kieltämättä hyvä kysymys. Mutta ei hätää, asia selitettiin meille katsojille ennen ottelun alkua. Helmikuun Raw'ssa oli nimittäin nähty Mr. McMahonin ja Hornswogglen välinen Steel Cage -ottelu. Kuten varmasti muistattekin, Hornswoggle oli siis paljastunut McMahonin pojaksi, ja siitä lähtien McMahon oli halunnut jakaa pojalleen "kovaa rakkautta" muun muassa buukkaamalla hänet otteluun The Great Khalia vastaan. No, nyt McMahonin kasvatusmetodit jatkuivat pojan ja isän välisellä Steel Cage -ottelulla, johon Hornswogglesta välittävä Finlay kuitenkin sekaantui. Finlayn sekaantuminen jäi kesken, kun paikalle rynni jostain syystä JBL, joka kolkkasi Finlayn ja iski hänet käsiraudoilla kiinni teräshäkkiin. Tämän jälkeen JBL kävi terästuolin kanssa sekä Finlayn että Hornswogglen kimppuun samalla, kun McMahon katsoi tätä brutaalia pieksentää. JBL teloi McMahonin pojan niin pahaan kuntoon, että hänet jouduttiin kiidättämään sairaalaan, eikä Hornswogglea nähty tulevissa tapahtumissa ollenkaan. Sen sijaan seuraavassa Raw'ssa nähtiin Mr. McMahon, joka oli hieman yllättäen raivoissaan JBL:lle. McMahonin mukaan hänellä ei suinkaan ollut tarkoitus teloa omaa poikaansa sairaalakuntoon, ja hän sanoi, ettei JBL:lläkään ollut minkäänlaista oikeutta tehdä niin. Niinpä McMahon vaati JBL:n paikalle pyytämään anteeksi, mutta anteeksipyynnön sijaan JBL ilmoitti McMahonille sokkiuutisen: Hornswoggle ei JBL:n mukaan ollutkaan McMahonin poika. Sen sijaan JBL vakuutti tietävänsä, että Hornswogglen oikea isä onkin Finlay. Seuraavalla viikolla Finlay tunnusti, että tämä oli totta, ja McMahon oli tietenkin järkyttynyt tiedosta. Niinpä WrestleManiaan buukattiin ottelu JBL:n ja Finlayn välille, ja ottelumuodoksi määrättiin vieläpä Belfast Brawl (eli Street Fight), jotta välit saataisiin selvitettyä lopullisesti. Ennen matsia yleisölle tarjottiin vielä ilahduttava yllätys, kun Hornswoggle teki ensimmäisen esiintymisensä brutaalin beatdownin jälkeen ja saapui paikalle Finlayn kanssa.

Tämä oli varmasti niin hyvä ottelu kuin Finlayn ja JBL:n kohtaaminen vain ikinä saattoi olla. Ei, tässä ei todellakaan nähty mitään erityisen hienoja tai näyttäviä liikkeitä, mutta sen sijaan tässä nähtiin pirun väkivaltaista, intensiivistä ja hurjan näköistä mäiskintää. En tiedä, oliko tämä varsinaisesti paras valinta illan openeriksi, mutta toisaalta tämä tuntui saavan yleisön innostumaan, eli siinä mielessä tämä hoiti asiansa hyvin. Lisäksi vaikka sanoin, että tässä ei mitään erityisen hienoja liikkeitä nähtykään, niin kyllä WrestleManiaa kunnioitettiin matsissa siinä määrin, että Finlay teki tässä Suicide Diven - jota häneltä ei ole varmaan koskaan aikaisemmin nähty. Eikä siinä suinkaan kaikki, vaan Suicide Diven lisäksi hän sai tuon spotin päätteeksi vielä roskapöntön kannesta päähänsä. Muutenkin tämä oli oikein vanhan liiton HC-mäiskintää, jossa vastustajaa hakattiin roskiksilla, teräsportailla, kendokepeillä, pöydillä ja niin edelleen. Viihdyttävä ottelu, joka ei varmasti ole kaikkien katsojien mieleen, mutta minä pidin tästä.
*** (8:43)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
John Morrison vs. Carlito vs. Shelton Benjamin vs. CM Punk vs. Mr. Kennedy vs. MVP vs. Chris Jericho - Money In The Bank Ladder Match
Jo perinteeksi muodostonut Money In The Bank Ladder Match järjestettiin nyt neljännen kerran WrestleManiassa. Mukana oli jälleen painijoita kaikista kolmesta brändistä. Kukin painija oli ansainnut paikkansa tähän otteluun karsintaottelussa, mutta mitään sen suurempaa tarinaa ottelun taustalla ei ollut. Voittajalle oli jälleen tarjolla Money In The Bank -salkku, jonka voittaja voisi haastaa hallitsevan mestarin koska tahansa seuraavan vuoden aikana. Vanhoista voittajista mukana oli viime vuonna salkun itselleen napannut Mr. Kennedy. Carlitolle, MVP:lle ja John Morrisonille tämä oli uran ensimmäinen MITB-ottelu. Oikeastaan koko matsin villi kortti olikin Chris Jericho, joka aikoinaan (kayfabessa) keksi tämän ottelumuodon ennen WrestleMania 21:tä. Nyt hän palasi otteluun, eikä suinkaan ihan perinteisellä tavalla. Jericho oli nimittäin päihittänyt Raw'ssa Jeff Hardyn ja vienyt häneltä sekä paikan tässä ottelussa että Hardyn kantaman Intercontinental-mestaruuden. Hardy sen sijaan ei paininut koko WM:ssä, vaikka vielä kuukausi sitten hän oli firman rakastetuin face ja jota monet pitivät nimenomaan varmana MITB-voittajana. Mistä tämä johtui? No tietenkin siitä, että vain pari viikkoa ennen WrestleManiaa Hardy oli narahtanut WWE:n huumetesteissä, minkä seurauksena hänet oli hyllytetty 60 päiväksi. Omien demoneidensa takia Hardy menetti siis uransa suurimman spotin, mutta nyt Jericho paikkasi häntä tässä ja piti tosiaan pitkästä aikaa hallussaan IC-mestaruutta, joka oli hänelle hyvin tuttu menneiltä vuosilta.

Ja kun nyt päästiin käsittelemään näitä surullisia painijakohtaloita, niin uskokaa tai älkää, mutta tämä ottelu jäi lopulta Mr. Kennedyn viimeiseksi ppv-otteluksi WWE:ssä. Vuosi sitten Kennedy oli uransa huipulla, kun hän voitti Money In The Bank -salkun, ja kaikki olivat varmoja, että Kennedystä tulisi seuraava WWE:n supertähti. Sitten kaikki alkoi mennä Kennedyn uralla päin helvettiä, ja tilanne vain paheni koko ajan. Heti WM:n jälkeen Kennedy jäi pois ruudusta kuvatakseen Behind Enemy Lines: Colombia -elokuvan. Sen jälkeen hän teki loppukeväästä paluun, feudasi lyhyesti William Regalin kanssa ja joutui draftatuksi Smackdowniin. Siellä hän ehti painia vain hetken ennen kuin ottelussa Shelton Benjaminia vastaan hänen olkapäänsä meni sijoiltaan, ja hän joutui kuukausien ajaksi sivuun kehästä. Kun Kennedy oli toipunut loukkaantumisesta, hän ei palannut heti päärosteriin, vaan hänet lähetettiin hetkeksi farmiliigaan FCW:hen. Sieltä hänet lopulta kutsuttiin takaisin päärosteriin toukokuussa 2009, jolloin Kennedy oli jälleen draftattu takaisin Raw'hon. Kennedyn paluuottelu oli surullisenkuuluisa kymmenen painijan joukkueottelu, jossa Kennedy ilmeisesti teki Randy Ortonille Back Body Dropin, josta Orton tuli lähes niskoilleen alas. Tämä oli liikaa Ortonille, joka vaati Kennedylle potkuja, koska hänen mukaansa Kennedy ei ollut kehässä turvallinen (ja oli myös itselleen todistetusti vaarallinen). Kennedyn mukaan Orton suostutteli myös John Cenan vaatimaan Kennedylle potkuja, ja olipa totuus mikä tahansa, niin Kennedy todellakin sai kenkää WWE:stä vain neljä päivää tuon paluuottelunsa jälkeen. Sittemmin Mr. Anderson on toki jatkanut ppv-otteluiden painimista toisaalla, mutta palataan siihen aikanaan. WWE:hen hän ei sen sijaan ole enää koskaan astunut jalallakaan, joten tämä on tällä tietoa Mr. Kennedyn viimeinen ppv-matsi WWE:ssä.

Jostain syystä näiden Money In The Bank -otteluiden arviointi on minulle aina kaikkein vaikeinta. Ehkä se johtuu siitä, että näitä kohtaan on sitten niin kovat odotukset ja että kahden ensimmäisen loistavan MITB-ottelun jälkeen toivon kerta, että näissä matseissa nähdään jotain aivan käsittämätöntä tai elämää suurempaa. Sellaista ei tälläkään kertaa nähty, ja en tiedä, onko nyt jopa väärin viime vuoden MITB-ottelua kohtaan, että annan tälle paremman arvosanan kuin viime vuoden MITB-ottelulle, josta myös tosi monet arvostelijat pitivät paljon... Vitut, ihan sama. Menen fiiliksen mukaan ja totean, että pidin tästä paljon. Tämä oli 15 minuuttia alusta loppuun todella tiukkaa tikasottelutykittelyä, jossa erityisesti John Morrisonilta ja Shelton Benjaminilta nähtiin sellaista suorittamista, että oksat pois. Benjamin toisti viime vuodelta nähdyn tempun ja tippui kehän ulkopuolelle aseteltujen tikkaiden LÄPI hurjalla voltilla, ja vaikka spotti oli nyt jo tuttu, oli se ihan perkeleen kivuliaan näköinen. Morrison puolestaan tippui matsin lopussa sillä tavalla haarat edeltä korkeiden tikkaiden päältä köysien päälle, ettei mitään järkeä. Ja toki kaikki muutkin tässä tekivät todella loistavaa työtä, oikeastaan matsissa oli painijoiden osalta kasassa erinomainen seitsikko. Niin ja sitten vielä matsissa nähtiin yleisön hurjiin liekkeihin sytyttänyt mahtava hetki, kun Matt Hardy teki kauan odotetun paluunsa ja iski MVP:lle Twist of Faten tikkaiden päältä. Ihan pelkästään jo sen voimalla tämä nousee huippuotteluksi.
**** (15:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Hall of Fame 2008 w/ Jack & Jerry Brisco, Gordon Solie, Rocky Johnson, Peter Maivia, Eddie Graham, Mae Young & Ric Flair
Tässä välissä muisteltiin edellisiltana järjestettyä Hall of Fame -seremoniaa ja esiteltiin vielä tämän vuoden uudet Hall of Fame -nimet. Mukana oli poikkeuksellisen paljon jo kuolleita nimiä, koska Gordon Solieta, Peter Maiviaa ja Eddie Grahamia edustivat heidän läheisensä. Heidän lisäksi myöskään tämän vuoden Hall of Famen isoin nimi Ric Flair ei saapunut lavalle ottamaan vastaan yleisön taputuksia (sen tekivät hänen puolestaan hänen lapsensa, joiden joukossa siis sekä David Flair että 21-vuotias Ashley Flair, joka tultaisiin tuntemaan WWE:ssä paremmin toisella nimellä). Flair ei ollut lavalla sen takia, että hän oli varautumassa omaan WrestleMania-otteluunsa. Flairin puhe itse Hall of Fame -seremoniassa oli kuitenkin ollut aika legendaarista kamaa.

Kuva Kuva
Batista w/ Theodore Long vs. Umaga w/ William Regal
Jos joku ottelu haisi kilometrien päähän filleriltä, se oli tämä matsi. Jostain syystä WWE päätti, että WrestleManiassa nähtäisiin Raw'ta edustavan ja Smackdownia edustavan painijan välillä "Battle of the Brands" -ottelu brändien paremmuudesta, vaikka brändien välisiä otteluita käytiin nyky- WWE:ssä viikoittain ja vaikka koko brändien välisessä paremmuudessa ei ollut mitään järkevää miteltävää sitten vuoden 2005 lopun. Mutta ilmeisesti Umagalle ja ennen kaikkea Batistalle oli saatava ottelu WrestleManiaan, ja koska he olivat nyt pahasti tyhjän päällä omissa rostereissaan, WWE päätti ratkaista asian buukkaamalla heidän välilleen hyvin yhdentekevältä tuntuvan ottelun. Parhaiten tämä matsi muistettaneen siitä, että kuuluttaessa Umagan kehään Raw'n General Manager William Regal kutsui häntä "Humangaksi".

Vaikea keksiä yhtään hyvää syytä sille, että tämä matsi - ainakaan tämmöisenä - tarvitsi käydä WrestleManiassa. Ymmärrän kyllä, että Batistalle ei ollut parempaa käyttöä, koska muut juonikuviot olivat täynnä, mutta olisiko sitten voitu miettiä vielä jotain vaihtoehtoista ratkaisua? Nyt tämä Batistan ja Umagan kohtaaminen tuntui lähinnä WrestleManiaa edeltävän Raw'n tai Smackdownin Main Eventiltä. Ja siinäkin roolissa tämä matsi olisi parhaimmillaankin ollut vain ihan hyvä. Kokonaisuutena tämä ottelu tuntui hyvin vahvasti tv-ottelulta, ja siihen suuri syy on se, että hämmentävän iso osa ottelusta käytettiin restholdiin, jossa Umaga piti Batistaa. Miksi ihmeessä? Miksi ihmeessä WrestleManian Batista-Umaga-ottelussa nähdään restholdeja? Ei mitään järkeä. Tämän matsin olisi aivan ehdottomasti pitänyt olla sellaista, mitä matsin pari ensimmäistä minuuttia ja lopetus olivat: tiukkaa stiffiä tykittelyä, jossa molemmat pieksivät toisiaan, iskivät isoja liikkeitä ja Umaga väläytti näyttäviä potkuja. Kokonaisuutena tämän ottelun olisi pitänyt olla maksimissaan 4-5 minuuttia, täyttä toimintaa, ja silloin tämä olisi toiminut ihan hauskana välipalana. Nyt tämä oli varsin turha ottelu, mutta alun ja lopun ansiosta kuitenkin ihan ok. Ei tämä siis millään tavalla katastrofi ollut. Niin ja kuultiinhan tässä kuuluisa U-U-Umaga-chantti, kun WM-yleisö kääntyi yllättäen Batistaa vastaan.
** (7:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Chavo Guerrero (c) vs. Kane - ECW Championship
Chavo Guerrero oli pitänyt ECW:n mestaruutta hallussaan lähes vuoden 2008 alusta lähtien, mutta jostain syystä hänellä ei ollut kuitenkaan mainittavaa mestaruusfeudia tultaessa WrestleManiaan. Syitä voimme vain arvailla. Sen sijaan WWE oli päättänyt korvata juonikuvion puutteen massivisella Battle Royalilla, joka järjestettiin WrestleManian pre show -matsina. Tuossa 24 miehen Battle Royalissa Kane eliminoi viimeisenä Mark Henryn ja ansaitsi näin ottelun ECW:n mestaruudesta samalle illalle. Kun sitten Chavo Guerrero saapui kehään kohdatakseen Kanen, Kane ei kävellytkään paikalle sisääntuloramppia pitkin, vaan ilmestyi kehään takakautta ja vaani pahaa aavistamatonta Chavoa tämän selän takana.

Jos muistan oikein, monet äänestivät tätä vuoden 2008 lopussa vuoden huonoimmaksi otteluksi. Se tuntuu hieman tyhmältä, koska eihän tämä oikeastaan ollut ottelu ollenkaan, vaan pelkkä angle. Ja jos tätä haluaakin ajatella squash-otteluna, ei tämä sellaisenaankaan ollut oikeastaan siis huono, koska eihän tämä ehtinyt olla yhtään mitään. Okei, ehkä juuri sen takia jotkut sitten pitävät tätä vuoden huonoimpana otteluna, mutta vähän tyhmältä se tuntuu, koska vuoden 2008 aikana nähtiin taatusti myös paljon oikeasti huonoja otteluita. No niin, tämän sanottuani voin tietenkin todeta, että on vaikea ymmärtää, miksi WWE halusi buukata tällaisen ECW-mestaruusottelun WrestleManiaan. On toki totta, että Kanen ja Chavon ottelu olisi tuskin ollut kovin kummoinen, mutta olisiko Maniassa voinut olla sitten joku muu ECW-mestaruusottelu? Okei, no tavallaan tässä oli toki pointtina WrestleMania-matsin nopeusennätyksen tekeminen - ja pakko on myöntää, että yleisö antoi ottelun lopulle todella kovat popit. Eli kaiketi tämä täytti sitten tarkoituksensa sillä tavalla kuin oli toivottu. Eli ei tämä nyt varsinainen epäonnistuminen ollut, koska samalla tämä tarjosi yllättävän uuden käänteen ECW-mestaruuskuvioihin. Olen nyt jo niin monta kertaa ollut itsenikin kanssa eri mieltä tämän matsin arvostelua kirjoittaessa, että ehkä hyvä lopettaa tähän. Kokonaisfiiliksenä tämä jää anniltaan plusmiinusnollaan.
DUD (0:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Shawn Michaels vs. Ric Flair - Career Threatening Match
Niin, tämä ottelu. Ric Flair vastaan Shawn Michaels WrestleManiassa. Panoksena Ric Flairin ura. Kaikki olivat tietenkin jo etukäteen varmoja, että tähän se päättyisi, koska tätä oli rakkeneltu kuukausien ajan nimenomaan niin, että Flairin kunniakas ja historiallinen ura saisi viimein upean päätöksen WrestleManiassa niin, että Flair saisi sitä ennen painia vielä yhden ikimuistoisen ottelun. Eikä tuo ottelu voisi olla tietenkään ketään muuta kuin "Mr. Wrestlemaniaa", "Show Stopperia", "Heartbreak Kid" Shawn Michaelsia vastaan. Miestä, joka oli ihaillut Flairia koko elämänsä ajan ja jota Flair itsekin suuresti ihaili. Oli kuitenkin yksi ongelma: Shawn Michaels ei halunnut painia Ric Flairia vastaan. Se kävi selväksi helmikuun lopussa, kun Flair haastoi Michaelsin WrestleManiassa käytävään otteluun. Edellisellä viikolla Michaels oli saapunut ilmoittamaan, että Flairista tulisi ensimmäinen painija, joka pääsisi aktiiviuransa aikana WWE:n Hall of Fameen. Tämän jälkeen Michaels piti ikimuistoisen puheen Flairin urasta ja sen merkityksestä. Seuraavalla viikolla Flair sitten ilmoitti Michaelsille, että tämän kauniit sanat eivät merkitsisi hänelle mitään, jos Michaels ei suostuisi ottelemaan häntä vastaan WrestleManiassa. Michaels ei silti taipunut Flairin vaatimukseen, koska hän sanoi, ettei kestäisi omantunnon tuskia siitä, että hänestä tulisi mies, joka päättäisi Ric Flairin uran. Flair ei kuitenkaan luovuttanut vaatimuksensa kanssa, ja kun Flair oli usean viikon ajan tehnyt Michaelsille selväksi, että suostuisi painimaan vain tätä vastaan WrestleManiassa, Michaels vihdoin hyväksyi Flairin haasteen. Selvästi tulistunut ja Flairin painostuksesta hermostunut Michaels piti samalla klassikkopromoksi muodostuneen puheensa, jossa hän muistutti Flairia "Old Yelleristä" kertovasta tarinasta, jossa Old Yeller -niminen rakastettu ja vanha koira piti lopulta viedä ladon taakse lopetettavaksi. Michaels lupasi Flairille, että WrestleManiassa hän tekisi painimaailman "Old Yellerille" samoin. Flair raivostui siitä, että Michaels kutsui häntä "Old Yelleriksi" ja läimäisi häntä kasvoihin. Seuraavina viikkoina vielä ennen Maniaa Flair otti uransa viimeiset tv-otteluvoitot ensin 1 on 1 -matsissa Mr. McMahonia (joka oli alun perin aloittanut koko tämän Career Threatening -kuvion Flairin kanssa) ja sitten joukkueottelussa Randy Ortonia, JBL:ää, Umagaa ja Big Show'ta vastaan.

Tämän ottelun arvosanasta voi olla varmasti montaa mieltä, ja varmaan kukaan ei ole samaa mieltä kanssani, mutta ihan sama. Nyt kun katsoin tämän matsin monen vuoden tauon jälkeen, minulla ei ole pienintäkään epäilystä omasta näkemyksestäni. Tämä on täydellinen ottelu. Tämä on viiden tähden matsi. On tietenkin päivänselvää, että teknisiltä suorituksiltaan tämä ei ollut täydellinen. Flair oli jo sen ikäinen, että monet matsissa nähdyt painiliikkeet olivat tekniseltä suoritukseltaan hieman puolittaisia, koska Flairin fysiikka ei yksinkertaisesti riittänyt enää niiden täydelliseen suorittamiseen. Mutta mitä sitten? Mitä sitten? On lukemattomia otteluita, joissa nähdään alusta loppuun mieletöntä tykittelyä ja täydellisiä teknisiä suorituksia, mutta ottelu ei tunnu yhtään miltään. Ja sitten on tämä ottelu. Tämä ottelu tuntuu syvällä sydämessä joka kerta kun tämän katsoo. Koko painihistoriassa ei ole montaa ottelua, jotka pystyisivät aiheuttamaan likimainkaan samanlaisen tunnereaktion kuin tämä ottelu. Tämä matsi on koskettava. Liikuttava. Hieno. Upea. Tässä ottelussa kerrottiin sellainen tarina, että 99,9 prosenttia maailman showpainijoista voi vain katsoa kateellisena, miten upean tarinan nämä kaksi kertovat. Ottelun lopetus on toki omaa luokkaansa ("I'm sorry, I love you"), mutta se on vain pieni pala koko mieletöntä tarinankerrontaa. Kaikki eleet, ilmeet, liikkeet koko ottelun ajan... Täydellistä. Siihen yhdistettynä toki täydellinen myynti molemmilta miehiltä, upea ottelun rakenne... Ja sitten vielä siihen päälle se, että erityisesti Michaelsilta nähtiin todella hurjia liikkeitä, kuten Asai Moonsault selostuspöydän läpi ja Moonsault kehätolpan päältä ulos kehästä. Ja toki myös Flair laittoi tähän viimeiseen otteluunsa aivan kaiken peliin. Crossbody yläköydeltä, hurja Back Body Drop yläköyden yli ulos kehästä... Jumalauta. Tämä oli täydellinen painiottelu.
***** (20:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ashley & Maria vs. Melina & Beth Phoenix w/ Santino Marella - Playboy Bunnymania Lumberjack Match
Yhdestä historiallisesta ottelusta toiseen... Tänä vuonna Maria oli siis saanut kunnian päästä poseeramaan Playboy-lehdessä WrestleManian alla, mutta hänen mustasukkainen poikaystävänsä Santino Marella oli yrittänyt tehdä kaikkensa estääkseen kuvaukset. No Way Outin jälkeen Marella oli ilmoittanut, että Marian sopimuksessa on pykälä, jonka mukaan hänen pitäisi päihittää hallitseva WWE:n naistenmestari, jos hän haluaisi päästä poseeraamaan Playboyssa (kuulostaa erikoiselta sopimukselta, mutta ok). No, Maria sitten onnistui voittamaan Beth Phoenixin, kun Candice Michelle saapui auttamaan häntä, ja sekä Marella että Phoenix olivat tästä raivoissaan. Maria meni ja poseerasi Playboyssa, ja maaliskuun alussa Playboyn uusi kansi paljastettiin Raw'ssa. Samalla paljastettiin se, että nyt Marian ex-poikaystäväksi muuttunut Marella oli liittoutunut yhteen Phoenixin ja tämän ystävän Melinan kanssa ja että tämä kolmikko oli valmis tekemään kaikkensa pilatakseen Marian uran. Maria tietenkin liittoutui Candice Michellen ja Marellaa vihaavan selostajan Jerry Lawlerin kanssa. Maniaan buukattiin tämä upeasti nimetty Playboy Bunnymania Lumberjack -ottelua Marian & Candicen ja Phoenixin & Melinan välille. Ikävä kyllä viikko ennen WrestleManiaa Michelle loukkaantui jälleen, ja hänelle piti keksiä korvaaja. Onneksi Marian kanssa yhteistyötä tehnyt Ashley oli vapaana, ja hän saapui pelastamaan ystävänsä pulasta. Ja mikä "parasta": WWE:n julkkisvierailijat jatkuivat tässä ottelussa, kun Snoop Dogg saapui ottelun "Master of Ceremoniesiksi", eli ei tehnyt yhtään mitään (paitsi NUKAHTI kesken ottelun). Ottelun tukkijätkinä toimivat kaikki WWE:n naispainijat: Eve Torres, Kelly Kelly, Cherry, Jillian Hall, Maryse, Katie Lea Burchill, Layla, Michelle McCool, Mickie James ja Victoria.

Herranen aika, olipa se kiusallista katsottavaa. Erityisen kiusalliseksi tästä tekee sen, että TNA tarjoaa samaan aikaan historiallisen hyvää naistenpainia ppv-tasolla. Gail Kim, Awesome Kong ja ODB painivat viime ppv:ssä koko tapahtuman parhaan ottelun, ja sitten WWE tarjoaa vuoden suurimmassa ottelussaan... tämän. Surullista se on erityisesti siksi, että Beth Phoenix ja ainakin jossain määrin myös Melina pystyisivät oikeiden vastustajien kanssa erittäin mainioihin otteluihin. Harmi vain, että sen enempää Marialla kuin Ashleyllakaan ei ollut oikeastaan minkäänlaista kykyä painia kunnollisia painiotteluita. Erityisesti Ashleyn liikkuminen kehässä oli niin jumalattoman kiusallista katsottavaa, että mieleen ei tule kovin montaa huonompaa painijaa, jotka ovat päässeet esiintymään WrestleManian kehässä. Phoenix ja Melina toki yrittivät parhaansa, ja aina niinä hetkinä, kun koko kehäsuoritus oli heidän varassaan, matsi oli aivan katsottavaa. Harmi vain, että noilla hetkillä ei vielä kovin paljon pelastettu ottelusta. Hupaisaa vielä, että juuri tämän ottelun aikana tekninen häikkä sammutti valot koko areenalta matsin loppupuolella. No, Phoenixin ja Melinan kovan yrittämisen ansiosta tämä oli juuri ja juuri katsottava ottelu, mutta kyllä tämä saa iloitsemaan siitä, että nykyisin naistenpaini on vähän toisenlaisella tasolla.
* (5:00)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva
Randy Orton (c) vs. John Cena vs. Triple H - WWE Championship
No Way Out oli siis päättynyt siihen, että Triple H voitti Elimination Chamber -ottelun ja nousi WWE:n mestaruuden ykköshaastajaksi. Randy Orton oli puolestaan aikaisemmin illalla säilyttänyt halpamaisesti mestaruutensa hankkiutumalla diskatuksi. Ei siis ihme, että Royal Rumble -voitostaan ansaitsemansa mestaruusottelun jo NWO:ssa käyttänyt John Cena oli seuraavassa Raw'ssa aivan raivoissaan. Hän oli menettänyt mestaruusottelumahdollisuuden, vaikka ei ollut hävinnyt ottelua. General Manager William Regal ymmärsi Cenan vihaisuuden ja ilmoitti, että Cena pääsisi mukaan WM:n mestaruusotteluun, jos hän onnistuisi päihittämään Ortonin non title -ottelussa, jonka tuomarina toimisi Triple H. Hieman yllättäen HHH toimi tuossa ottelussa täysin rehdisti ja tasapauolisesti, ja matsi päättyi siihen, kun Cena päihitti Ortonin. Näin WrestleManian päämestaruusottelusta tuli Triple Threat, ja seuraavien viikkojen aikana nämä Raw'n kolme valtavaa Main Event -tähteä olivat tiukasti toistensa kimpussa. Kukin vuorollaan onnistui pieksemään kaksi muuta, ja kukin kolmesta oli tietenkin aivan varma siitä, että juuri hän poistuisi WrestleManiasta WWE:n mestarina.

Uskon, että oikein buukattuna tällä ottelulla olisi ollut mahdollisuuksia nousta jopa samalle tasolle kuin WrestleMania XX:ssä nähdyn HHH vs. Benoit vs. Michaels -klassikon, vaikka tässä olikin Benoit'n ja Michaelsin kaltaisten kehävelhojen sijaan Cena ja Orton, jotka kovasta menosta huolimatta eivät ole samalla tasolla noiden kahden kanssa. Silti: tunnelma oli kohdillaan, ja tämä oli iso mestaruusottelu, ja tämä olisi ehdottomasti voinut olla MOTYC-kohtaaminen. Ikävä kyllä heti alusta välittyi se fiilis, että tämän ottelun kanssa oli koko ajan hieman kiire, ja niinpä tästä matsista jäi puuttumaan oikeastaan kokonaan alkupuolen rauhallinen rakenteluosuus. Kun tuota rakenteluosuutta ei ollut, siirryttiin suoraan tiukkaan rymistelyyn, ja pakko myöntää: nämä kolme osaavat tiukan rymistelyn kyllä perkeleellisen hyvin. Tätä mäiskintää oli ilo katsoa koko sen 15 minuutin ajan, mitä tämä kesti, ja olihan tämä tällaisena hullun intensiivisenä mestaruusottelumättönä aivan erinomaisen kova ottelu. Minä nautin tästä alusta loppuun täysin siemauksin, ja vaikka tietynlainen tarina jäi vähän uupumaan ja vaikka pidemmällä ajalla ja rauhallisemmalla tahdilla tästä olisi voinut saada irti vieläkin enemmän... Kyllä tämä silti oli huippuluokan ottelu. Viimeistään sen sinetöi ottelun lopetus, joka vielä näin yli 12 vuotta tapahtuman järjestämisen jälkeenkin onnistui yllättämään minut täysin. Piru vie, kova lopetus.
**** (14:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Show vs. Floyd Mayweather - There Must Be A Winner Match
Sitten vuorossa oli ottelu, joka sai isomman paikan WrestleManian mainosjulisteesta, koska showpainimaailman ulkopuoliselle valtavirtayleisölle tämä oli heittämällä illan isoin ottelu. Tämä oli matsi, jolla WWE toivoi tavoittavansa sellaisia katsojia, jotka eivät koskaan muuten katsoneet showpainia. Se oli kunniakas yritys, koska Floyd "Money" Mayweather oli aikansa suurin nyrkkeilytähti, valtava julkkis ja tunnettu suunpieksijä. Big Show oli puolestaan yksi maailman tunnetuimmista showpainijoista, joka oli juuri tehnyt paluunsa WWE:hen. No Way Outissa Mayweather oli siis pelastanut ystävänsä Rey Mysterion Big Show'n brutaalilta pieksennältä ja lyönyt Show'ta paljaalla nyrkillä kasvoihin sillä tavoin, että Show'n nenä oli alkanut saman tien vuotaa verta. Niinpä seuraavan illan Raw'ssa raivostunut Show haastoi Mayweatherin WrestleManiassa käytävään otteluun, ja ylimielinen Mayweather suostui tähän. Seuraavina viikkoina Show muun muassa pieksi Rey Mysterion sairaslomalle ja hakkasi Mayweatherin kokoisia painijoita nyrkkeilyotteluissa. Mayweather teki NWO:n jälkeisen Raw'n jälkeen vain yhden live-esiintymisen Raw'ssa: tuolloin miesten välillä nähtiin punnitus, jossa voitiin todeta, että Show painoi noin 130 kiloa enemmän kuin Mayweather. Raw-esiintymisten lisäksi tätä superottelua promottiin pressitilaisuuksissa ja WWE:n ulkopuolisissa julkisissa esiintymisissä. Big Show kävi muun muassa Conan O'Brienin talk show'ssa puhumassa ottelusta, ja viihdelehdet kirjoittivat ammattinyrkkeilijän ja jättiläisen välisestä kohtaamisesta. Vihdoin olisi ottelun aika, ja tämä ottelu kuulutettiin otteluksi "jossa täytyisi olla voittaja". Käytännössä se tarkoitti sitä, että vain selätys, luovutus tai tyrmäys päättäisi matsin.

Tätä matsia on melkeinpä mahdotonta arvioida samalla tavalla kuin normaalia painiottelua, koska kyse oli niin poikkeuksellisesta matsista. Siksi tähtiarvosanan antaminen tuntuu tyhmältä, mutta annan kuitenkin jonkin arvosanan. Oleellisinta on kuitenkin, että tämä on todennäköisesti paras - tai vähintään yksi parhaista - "julkkisotteluista", jonka olen koskaan painissa nähnyt. Edes se ei haitannut, että Mayweather oli buukattu matsissa faceksi ja Show heeliksi mutta yleisö kääntyi melkein samantien ylimielistä Mayweatheria vastaan. Mutta siis, tämäkään ei ollut ollenkaan huono asia, koska yleisö oli niin upeasti mukana ottelun alusta loppuun saakka. Ja siis matsi oli ihan ensiluokkaista viihdemenoa. Koska Show ja Mayweather olivat niin erikokoisia ja koska kyse ei ollut lähtökohtaisestikaan mistään normaalista painiottelusta, keskityttiin tässä juuri oikeisiin asioihin: Show yritti päästä käsiksi Mayweatheriin, mutta Mayweather pakoili mukaan, yritti tyrmätä Show'n tappavilla nyrkeillään, otti lopulta Show'sta yliotteen kuristusotteella - kunnes Show alkoi hallita matsia ylivoimaisella koollaan. Sitten päästiin loppumähinään, jossa käytettiin terästuolia, nyrkkirautoja ja koko Mayweatherin apuna ollut lössi. Tätä oli hauska katsoa, viihdyin alusta loppuun saakka. Mutta ei tämä nyt toki mikään klassikko-ottelu ollut, mutta ei tämän kuulunutkaan olla.
*** (11:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Edge (c) w/ Vickie Guerrero vs. The Undertaker - World Heavyweight Championship
Illan Main Event. Eikä mikä tahansa pikkumatsi. Edgen ja Undertakerin tarina alkoi oikeastaan Survivor Seriesistä, jossa Edge teki yllätyspaluunsa, hyökkäsi Undertakerin ja Batistan kimppuun ja lopulta auttoi Batistaa säilyttämään mestaruutensa Takeria vastaan. Armageddonissa Edge sitten voitti Undertakerin ja Batistan Triple Threat -ottelussa, kun hänen uudet apurinsa Zack Ryder ja Curt Hawkins sekaantuivat otteluun. Näin Edge nousi World Heavyweight -mestariksi, ja Undertaker sai uuden mahdollisuuden päästä painimaan mestaruudesta vasta sen jälkeen, kun oli voittanut No Way Outin Elimination Chamber -ottelun. Sitä ennen Edge oli pilannut Takerin mestaruusottelumahdollisuudet estämällä häntä voittamaan tammikuussa järjestettyä Beat the Clock -haastetta. NWO:ssa Edge ei voinut enää tehdä mitään sille, että Takerista tuli ykköshaastaja hänen mestaruudelleen - ja että hän joutusi kohtaamaan Undertakerin WrestleManiassa, jossa tämä ei ollut hävinnyt koskaan. WM:ää edeltävinä viikkoina Edge kuitenkin vannoi, että WrestleManian jälkeen Undertakerin tilasto olisi lukemissa 15-1. Se johtuisi Edgen mukaan siitä, että myöskään hän ei ollut hävinnyt tähän Maniaan tullessa yhtään singles-ottelua WrestleManiassa. PPV:tä edeltävinä viikkoina Smackdownissa nähtiin kovia yhteenottoja Edgen ja Undertakerin välillä, mutta Edge pakeni niistä usein Hawkinsin ja Ryderin avulla. Viimein ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Edge sai Undertakerin maihin ja täräytti tälle murhaavan näköisen Conchairton.

Huh, olihan tämä ihan perkeleellisen kova ottelu. Ei voi mitään, kovia matseja oli koko WrestleMania täynnä. Tämä nousee jopa MOTYC-tasoiseksi koitokseksi, ja siihen on monta syytä. Edgen ja Undertakerin kemiat toimivat ensinnäkin erinomaisesti yhteen. Pidin tästä Edgen ja Undertakerin feudista todella paljon, ja tämä oli ehdottomasti yksi koko vuoden 2008 parhaista feudeista - ellei jopa paras. Hieman ylättäen tämä Manian matsi ei ole edes jäänyt mieleeni erityisenä klassikkona, mikä johtunee siitä, että tulossa on tämän vuoden aikana vieläkin kovempia otteluita näiden kahden välillä. Siitä huolimatta siis tämä oli kaikin puolin erinomainen ottelu, joka oli rakennettu juuri sillä tavalla kuin WrestleManian Main Eventin kuuluu ollakin rakennettu. Oikeastaan tämä oli hyvin lähellä niin kovaa singles-ottelua kuin Undertaker varmaan osaa edes painia. Mieleen ei tule yhtään Takerin uran normaalia 1 on 1 -ottelua, joka olisi parempi kuin tämä. Alussa nähtiin Undertakerin vahvaa menoa, sitten Edgen erinomaista heel-hallintaa ja lopulta pirun jännittävä lopputaistelu. Keskivaiheilla Edge työsti Undertakerin selkää hienosti, ja Undertaker myi sitä loistavasti. Hienoa oli myös, että tämän tason Main Event ei tarvinnut mitään sick bumppia, jos sellaiseksi ei sitten laske Undertakerin hurjaa diveä kehäköysien yli Edgen päälle, minkä Taker toki teki näihin aikoihin joka vuosi Maniassa mutta joka siitä huolimatta näytti joka kerta pirun upealta. Ja ottelun lopetus - se oli likipitäen täydellinen. Upeasti buukattu. MOTYC, ai että.
****½ (24:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Shawn Michaels
* Edge

Kokonaisarvio WrestleMania XXIV:stä: Nyt ollaan hyvin lähellä Loistavaa arvosanaa, ja sellaisia ei ole viime vuosina tarvinnut pahemmin jaella. Tässä oli yksi viiden tähden ottelu, yksi MOTYC-matsi ja vielä päälle pari huippuottelua. Sen lisäksi nähtiin muun muassa erinomainen julkkisottelu ja hauska opener. Aivan perkeleellisen kova WrestleMania, varmasti yksi historian parhaista. Jos vain pari turhaa matsia olisi karsittu pois ja korvattu jollain kiinnostavammalla (esim. OIKEALLA naisten ottelulla), olisi tämä ollut täydellinen ppv. Nytkin kirkkaasti Hieno, ja tätä on vaikea tämän vuoden aikana päihittää.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. WWE No Way Out - Hieno
---------------
3. ROH Rising Above - Hyvä
4. ROH Undeniable - Hyvä
5. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Against All Odds - Ok
---------------
8. TNA Destination X - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1981 - Osa 2


Kuva
Tiger Mask vs Scorpio

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Korakuen Hall (2.8.1981)

Tiger Mask jatkaa meksikolaisten kurittamista ja tällä kertaa vuorossa on Scorpio. Luchaveteraani oli aloittanut uransa 60-luvun loppupuolella ja kuului luonnollisesti UWA:n rosteriin. Mitään kummempaa miehen urasta ei ole jäänyt jälkipolville kerrottavaksi, mutta kuin lempinimi El Rey Feo, The Ugly King.

Ottelun tapahtumapaikka on sitten sitäkin merkittävämpi, kun ensimmäistä kertaa tämän projektin aikana hengitellään Korakuen Hallin ilmaa. Korakuen Hall valmistui vuonna 1962 kahta vuotta myöhemmin käytyjä Tokion olympialaisia varten, jossa se toimi nyrkkeilykisojen näyttämönä. Nyrkkeilyä paremmin noin 2 000 henkilöä sisäänsä ahmaiseva Korakuen tunnetaan painin pyhättönä, jossa lähes jokainen merkittävä japanilainen painifirma on järjestänyt tapahtumia.

Tiger Mask ei ole ihmeidentekijä, se selvisi tämän katsomisputken aikana. Dynamite Kidin kanssa magiaa syntyi lähes kertaheitolla, mutta muiden kanssa se on osoittautunut hieman vaikeammaksi. Tässä ottelussa ei hirveästi pureksittavaa ollut. Scorpio myi koomisesti Tiger Maskin liikkeitä ja sai yleisön nauramaan ulinallaan. Tarinaahan tässä ei sen enemmän ollutkaan. Kaiken päättää vielä törkeästi botchattu Sunset Flip. Ainakin tämä oli lyhyt noin kymmenenminuuttisella kestollaan.

Monien muiden UWA-painijoiden tapaan myös Scorpio jatkoi uraansa firman kaatumisen jälkeen AAA:n puolelle. Veteraanin ura päättyi lopulta 90-luvun loppupuolella. Hänen poikansa Scorpio Jr, ehti debytoida jo 80-luvun puolivälissä ja tekikin kunnioitettavan uran Meksikossa 2000-luvun puolelle asti.

Kuva
Tatsumi Fujinami & Tiger Mask vs El Solitario & Solar

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Hiroshima City Gym (18.9.1981)

Junioreiden nykyisyys ja tulevaisuus liittoutuivat keskenään muutamaan otteeseen seuraavuien vuosien aikana. Fujinamin ja Tiger Maskin joukkueotteluista tämä on kuitenkin ainoa tässä projektissa ja myös NJPW Worldin arkistoissa. Kaksikko ei myöskään kohdannut toisiaan yksilöottelussa ennen kuin vuonna 2008. Mutta siis, japanilaisduon kohtasi vieraileva meksikolaiskaksikko El Solitario ja Solar.

Gonzalez Cruz oli nuorin seitsemänhenkisestä lapsikatraasta ja ehti nähdä veljensä Jesuksen kuolla painikehässä ennen kuin aloitti uransa veljensä muistolle 14-vuotiaana vuonna 1960. Ensiesiitnymisensä Cruz teki El Hijo Del Santo -nimen alla, mutta nuorukainen ei tosiaankaan ollut legendaarisen Santon sukua, joten nimi vaihtui pian. Nimi El Solitario ei tullut suinkaan pasianssista, vaan suositusta sarjakuvahahmosta El Llanero Solitariosta, joka länsimaalaisittain tunnetaan tietysti The Lone Rangerina. Solitario ampaisi tähtiin 60-luvun lopussa vietyään luchalegenda Rey Mendozan hiukset luchas de apuestas -ottelussa. Solitariosta tulikin yksi EMLL:n isoja nimiä taistellessaan Dr. Wagnerin ja Angel Blancon kanssa. Vuonna 1975 Solitario loikkasi UWA:n riveihin ja kuului myös uudessa kodissa Meksikon suurimpiin tähtiin. Solar ei ole ihan Solitarion tasoinen tähti. Hän debytoi vuonna 1975 ja pääsikin pian mukaan UWA:n rosteriin ja kuului firman nuorempiin nouseviin nimiin.

Nyt kun tutkiskelin Solitarion taustaa ottelun katsomisen jälkeen, niin voin sanoa vain olevani entistä pettyneempi. Odotin jo innolla Fujinamin ja Tiger Maskin liittoutumista ja Meksikon vahvistuksien näyttöjä tutkailee aina suurella mielenkiinnolla. Mutta tämä oli lähes täydellinen nollaesitys oikeastaan koko porukalta. Tiger Mask tuo hieman tulta mukaan tempuillaan, mutta botchaa niistä ainakin puolet. Nuori Sabu ottaa muistiinpanoja.

Olihan toki se ketjupainikin ihan menevää ja naamiomiesten sekoilu vaihtosääntöjen kanssa ihan viihdyttävää, mutta tämä oli kaikin puolin puhdas house show -esitys, jossa porukka kävi lähinnä kääntymässä paikalla. Selostajatkin kuuluivat hypettävän lähinnä illan pääottelua Hansenin ja Inokin välillä (joka päättyi tuplauloslaskuun).

Ja juuri kun luulee, että ottelu ottaa uuden vaihteen silmään Fujinamin tope suicidan muodossa, niin sittenhän pannukakku lässähtää tuplauloslaskuun. Ideanahan oli rakentaa muutaman päivän päässä odottavia yksilöotteluita, mutta eihän tässä jäänyt muuta kuin karvas maku suuhun.

Solitario ei enää tämän kiertueen jälkeen Japaniin palannut vaan katkoi uraansa UWA:ssa. Solitarion elämä ei kuitenkaan saanut onnellista loppua. Uran loppupuolen loukkaantumiset olivat johtaneet useisiin sairastumisiin ja tulehduksiin. Vuonna 1986 käyty ottelu Fishmania vastaan päättyi jälleen loukkaantumiseen ja keskivartalon kipuja kärsinyt Solitario kiidätettiin sairaalaan. Solitario kuoli leikkauspöydälle 39-vuotiaana sydänkohtauksen jälkeen. Tarkka sydänkohtaukseen johtanut syy on hämärän peitossa villeimmän tornarin väittäessä kokaiinipäissään olleen Solitarion kehon reagoiden kohtalokkaasti nukutusaineen kanssa.

Kuva
Tiger Mask vs Solar

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Denen Colosseum (23.9.1981)

Bloody Fight Series -kiertueen päätöstapahtuma oli ladattu täyteen "kovan" luokan yksilöotteluita. Fujinamin ja El Solitarion mestaruusottelun lisäksi myös Solar ja Tiger Mask pääsivät mähisemään keskenään. Tämän tapahtuman kahteen pääotteluun päästään sitten ensi kerralla.

Ottelun alku tuntuu heti maagiselta, kun Solar pysyy jopa Tiger Maskin tahdissa mukana, ensimmäisenä Dynamite Kidin jälkeen. Alkuminuuttien jälkeen tästä voisi odottaa Tiger Maskin omaa vastinetta Fujinamin ja El Canekin takavuosien kohtaamiselle. Sitten kaikki menee päin helvettiä.

Solarin vasen olkapää menee sijoiltaan ilmeisesti kaksikon vaihtaessa Hammerlockeja keskenään. Kun Solar pääsee vihdoin irti roikkuu käsi lähes velttona ja Solar välttelee Tiger Maskia parhaansa mukaan yrittäen ostaa itselleen aikaa. Tuomari ja kehälaidan painijat yrittävät repiä olkapään takaisin paikoilleen, mutta turhaan. Mies yrittää vielä jatkaa painimista käsipuolena, mutta joutuu aina tuskissaan perääntymään. Lopulta Tiger Mask alkaa vaan tykittämään potkuja ympäri Solarin vartaloa ja osan jopa suoraan siihen paskaan olkapäähän. Solar yrittää vielä viimeisen kerran jatkaa ottelua, mutta selkeästi turhautuneen näköiselle Sayamalle riittää ja lukitsee Kimuran tapaisen lukon suoraan sijoiltaan menneeseen käteen. Solar luovuttaa nopeasti.

Olisin halunnut aluksi uskoa, että Solar myy aivan helvetin hyvin, mutta hyvin pian tajusi asioiden oikean laidan, jonka sai varmistettua ottelun katsomisen jälkeen. En ole myöskään varma päättikö Sayama lopulta vaan shootata kohti kättä että saisi Solarin lopettamaan. Hämmentävä ja harmillisesti potentiaalinsa loukkaantumisen myötä hukannut kohtaaminen.

Solar ei enää koskaan palannut New Japaniin tämän ottelun jälkeen. Mies jatkoi uraansa menestyksekkäästi UWA:ssa liigan sulkeutumiseen asti ja jatkoi uraansa sekä AAA:ssa että CMLL:ssä. Mies on luchaperinteiden mukaisesti paininut puoliaktiivisesti vielä tänä vuonna 64 vuoden iässä ja naamio vielä kasvoillaan.

Ensi kerralla: IWE hyökkää.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 510
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
LOCKDOWN 2008

Historian neljäs Lockdown järjestettiin totutusti huhtikuussa, ja se oli vuoden ensimmäinen TNA:n kolmesta isosta ppv:stä. Kuten aina ennenkin Lockdownissa, kaikki ppv:n ottelut käytiin kuusikulmaisen teräshäkin sisällä. Tänä vuonna Lockdown käytiin Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevassa Lowellin kaupungissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun TNA järjesti ppv:n Yhdysvaltain koillisrannikolla, mikä oli perinteisesti WWE:n vahvaa aluetta. Ilmeisesti - nyt saa korjata jos olen väärässä - myös ppv:n logossa ja kaikessa värityksessä oli käytetty kirkkaanvihreää ja neliapilakuvioita viittauksena Massachusettsin osavaltion pääkaupungin Bostonin ylpeyteen, Boston Celtics -urheiluseuraan. Muuta syytä en ainakaan tälle posterissakin näkyvälle erikoiselle väritykselle keksinyt. Selostajina tässä tapahtumassa tiedätte kyllä ketkä. Haastattelijoina Jeremy Borash - ja uusi haastattelija Lauren. TNA:lla oli kyllä aivan mahtava tapa tuoda aina uusi naishaastattelija, joka näytti hyvin paljon edelliseltä, sen jälkeen kun edellinen oli lähtenyt. Viime kuukausina ppv-haastattelijana toiminut Kristal oli siis ilmeisesti lopettanut työt TNA:ssa, ja nyt Lauren saapui korvaamaan hänet. Kristalin pätkä TNA:ssa ei jäänyt kovin pitkäksi, koska hän oli puolestaan korvannut Letician vasta viime syksynä.

Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Jay Lethal (c) vs. Curry Man vs. Johnny Devine vs. Consequences Creed vs. Sonjay Dutt vs. Shark Boy - Xscape Match for the TNA X Division Championship
TNA:n tavoite selvästi tässä tapahtumassa oli saada koko rosterinsa painimaan samassa ppv:ssä. Huomaatte kyllä arvostelun aikana, mitä tarkoitan. Siinä ei toki sinänsä ole mitään vikaa, ja monen painijan väliset ottelut voivat olla oikein viihdyttäviä, mutta esimerkiksi X-Divisioonan mestaruudesta olisi voinut mielellään katsoa ihan hyvin pohjustetun 1 on 1 -ottelunkin tälläisen kuuden miehen sekoilun sijaan. Xscape-ottelu oli toki ollut perinteinen matsi varmaan jokaisessa Lockdownissa tähän mennessä, joten kaipa TNA:lle pitää antaa lupa sitten sen järjestämiseen. Käytännössä siis Xscape Match oli teräshäkin sisällä eliminointisäännöillä käytävä ottelu, jossa olisi kaksi eri vaihetta. Ensin vastustajia voisi siis eliminoida selätyksellä ja luovutuksella, kunnes jäljellä olisi enää kaksi painijaa. Tuolloin ottelun voittaisi se, kumpi pakenee häkistä ensin. Ottelun osanottajat oli valittu karsintaotteluilla, ja heistä ei oikeastaan ole muuten mitään erityistä sanottavaa, paitsi TNA-comebackinsa tässä tehneestä Consequences Creedistä. Jos muistatte vielä viime vuoden Bound For Gloryssa käydyn surullisen Team Pacman -ottelun, jossa Adam "Pacman" Jones ei voinut itse painia ja hänelle piti löytää korvaava painija, häntä paikkasi TNA-debyyttinsä tuolloin tehnyt nuori Apollo Creedin näköinen Rasheed Lucius "Consequences" Creed. Creed jäi lyhyellä stintillään varsin hajuttomaksi ja mauttomaksi ja katosi nopeasti BFG:n jälkeen TNA:n tapahtumista, kun hänen joukkueparinsa Ron Killings jätti TNA:n. Alkukeväästä 2008 TNA alkoi hehkuttaa Consequences Creed -nimisen painijan saapumista firmaan, ja lopulta viikkoa ennen Lockdownia Creed ilmestyi Impactiin ja voitti Jimmy Raven Xscape-karsintaottelussa. Jostain syystä selostajat tosin suhtautuivat Creediin nyt niin kuin hän ei olisi esiintynyt viime syksynä TNA:ssa ollenkaan, ja Mike Tenaykin hehkutti tätä Creedin "ppv-debyyttinä". Ok, miten vain. Creed veti joka tapauksessa tällaista ylimielisen nuorukaisen roolia tässä matsissa.

Parhaimmillaan tämä oli oikein mainiota ja viihdyttävää spottailua, mutta ei tässä lopulta ollut mitään niin erityistä, että tämä olisi noussut arvosanaltaan hyvää paremmaksi otteluksi. Erityisesti matsin lopetus oli lähinnä typerän tuntuinen, mutta ymmärrän toki, mikä siinä oli ideana. Silti olisi aina mukavampi nähdä tällaisen ottelun päättyvän oikeaan lopputaisteluun eikä tällaiseen hieman typerään kikkailuun. Muuten siis matsista nostan esille erityisesti Curry Manin, joka otti hurjia bumppeja vastaan ja loikkasi hurjan näköisen Somersaultin häkin päältä Devinen ja Creedin päälle. Toisaalta myös Devinen täysin puskista tullut Shooting Star Press oli sellainen, että pakko nostaa hattua. Kokonaisuutena tässä oli siis hyvää vauhdikasta menoa ja kivaa spottailua, juuri samanlaista kuin vaikkapa Destination X:n openerissa tai Rising Aboven neljän joukkueen ottelussa. Sen suurempaa tarinaa tässä ei kuitenkaan ollut, eikä mitään muutakaan, mikä tekisi tästä hyvää paremman ottelun.
*** (10:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Christy Hemme vs. Salinas vs. Jacqueline vs. Traci Brooks vs. Angelina Love vs. Velvet Sky vs. Rhaka Khan vs. Roxxi Laveaux - Queen of the Cage Match for the TNA Knockout Title Shot
Joko alatte ymmärtää, mitä tarkoitin kommentillani jokaisen painijan saamisesta ppv:hen? Tämä Queen of the Cage -otteluksi nimetty matsi oli siis aivan tyylipuhdas filleri, jonka ainut tarkoitus oli ilmeisesti esitellä ppv-katsojille TNA:n naistenrosteria ja saada samalla Awesome Kongille uusi ykköshaastaja. PPV-kehädebyyttinsä tässä teki Scott Steinerin ja Petey Williamsin kanssa alkuvuodesta liittoutunut uhkaavan oloinen Rhaka Khan, jonka painitaidoista oikeastaan kenelläkään ei ollut mitään käsitystä. LAX:n uusi manageri Salinas paini ensimmäisen ottelunsa ppv:ssä tällä nimellä, mutta oli ollut mukana jo Bound For Gloryn Gauntlet-ottelussa tuolloin vielä Shelly Martinezina. Muuten oleellisin taustatieto tämän ottelun osalta oli oikeastaan se, että "Voodoo Queen" Roxxi Laveaux'n yhteistyö BG Jamesin ja Kip Jamesin kanssa oli päättynyt jokunen aika sitten Voodoo Kin Mafian hajoamiseen, ja sen jälkeen Laveaux oli keskittynyt feudamaaan Beautiful Peoplen, eli Angelina Loven ja Velvet Skyn kanssa. Ai niin! Meinasin jo kokonaan unohtaa kertoa, mikä tämän mahtavan ottelun stipulaatio oli. Kyseessä oli siis vanha kunnon "Reverse Steel Cage -ottelu". Toisin sanoen kahdeksan painijaa aloittivat matsin kehän ulkopuolella, ja kaikki pyrkivät kiipeämään häkin seinämien yli kehään. Kun kaksi painijaa olivat onnistuneet kiipeämään kehään, muut joutuivat poistumaan backstagelle ja nämä kaksi kehään selvinnyttä painijaa aloittaisivat normaalin ottelun. Upeaa.

Huh huh, ihan niin kuin Vince Russo olisi vielä buukkaamassa tätä firmaa? Vai kenenköhän muun idea saattaisi olla kahdeksan naisen välinen Reverse Steel Cage -ottelu? Ei voi muuta sanoa kuin jälleen kerran hattua nostaa näille TNA:n käsittämättömille ottelumuodoille. Tämäkin matsi olisi ollut paljon kiinnostavampi vaikkapa neljän naisen välisenä normaalina Steel Cage -otteluna, mutta tietenkin TNA halusi hassutella taas käsittämättömillä ottelumuodoilla, ja tällaista meille nyt sitten oli tarjolla. Noh, kun tuosta alkuosan typeryydestä päästiin eteenpäin onneksi varsin nopeasti, kehässä oli tarjossa itse asiassa varsin toimiva ottelu niiden kahden naisen välillä, jotka selvisivät kehään. Harmi vain, että tuo ottelu ei lopulta kestänyt kovin kauaa, ja niinpä kokonaisuutena tästä jäi lähinnä "ihan ok" -fiilis. On se silti parempi suoritus kuin olisi alkuosan sekoilun perusteella voinut pelätä.
** (5:30)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kip James vs. BG James - Six Sides of Steel Match
Edellä mainitsinkin jo Voodoo Kin Mafian hajoamisen - ja kyllä vain! Voi tätä surun ja epäonnen päivää. TNA:n joukkuedivisioonan kulmakivi ja suurin aarre oli todellakin hajonnut. Onneksi edes pienenä lohtuna oli se, että nyt pääsemme nauttimaan tästä Kip Jamesin ja BG Jamesin välisestä upeasta feudista, jota painimaailma on aivan ehdottomasti tarvinnut. Jos ollaan hetki ihan vakavia, niin jopa TNA oli selvästi tajunnut, että tästä joukkueen hajoamisesta ei kannattaisi yrittää tehdä mitään merkittävää kuviota, koska buildaus tälle ottelulle oli ollut hyvin heppoinen, eikä edessä - Luojan kiitos - olisi mitään kuukausien mittaista itseään toistavaa feudausta. Sen sijaan TNA oli vain lopultakin päättänyt hajottaa VKM:n, ja toki sen jälkeen tämän konkarikaksikon oli painittava yksi ottelu keskenään ppv:ssä. Se heille sallittakoon. Joukkueen hajoamisen syy oli siis yksinkertaisesti se, että kun BG James nappasi joulukuussa Feast or Fired -ottelussa itselleen joukkuemestaruusotteluun oikeuttavan salkun, Kip James tietenkin oletti, että he haastaisivat joukkuemestarit BG:n kanssa. Sen sijaan BG päättikin valita joukkueparikseen mestaruusotteluun isänsä "Bullet" Bob Armstrongin, koska oli aina halunnut voittaa mestaruusvyöt isänsä kanssa. Kun BG ja Bullet olivat hävinneet ottelunsa Against All Oddsissa, Kip James kääntyi heitä vastaan seuraavassa Impactissa ja hakkasi molemmat. Nyt sitten selvitettäisiin, kumpi vanhan VKM:n jäsenistä olisi oikein parempi.

Rehellisesti täytyy sanoa, että tämä olisi voinut olla paljon huonompikin ottelu. En odottanut BG Jamesin ja Kip Jamesin väliseltä ottelulta yhtään mitään, mutta loppujen lopuksi tämä oli kaikin puolin aivan ok ottelu. Ei siis todellakaan millään tavalla hyvä tai edes ihan hyvä ottelu, mutta ei kai nyt oikeasti kukaan sellaista odottanutkaan näiltä kahdelta. Sen sijaan sekä BG että Kip tuntuivat oikeasti yrittävän parhaansa tässä ottelussa, ja teräshäkin sisällä he saivat aikaiseksi aivan toimivan brawlauksen, jossa ei ollut mitään varsinaista vikaa. Toki ottelun lopetus oli vähän hölmö, koska tuntuu aina tyhmältä, jos Grudge-ottelu päättyy Roll uppiin. Mutta toisaalta, ottelun post match -meiningit kyllä saivat lopetuksen tuntumaan ihan järkevältä, joten hyväksyn lopetuksenkin tällä kertaa. Luulenpa siis, että tämä ottelu oli aika lailla niin hyvä kuin näillä ikävuosilla nämä kaksi pystyivät keskenään saamaan aikaan. Toivottavasti tätä feudia ei ole tarjolla ppv:ssä lisää.
** (8:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Rock 'n' Rave Infection vs. Kaz & Eric Young vs. Rellik & Black Reign vs. Motor City Machine Guns vs. LAX vs. Scott Steiner & Petey Williams - Cuffed in the Cage Match
Sanoinko jo jotain siitä kaikkien painijoiden saamisesta korttiin? Parasta on se, että tässä ottelussa ei ollut sitäkään vähää järkeä mitä Queen of the Cage -ottelussa, koska tässä kuuden joukkueen mähinässä ei ollut edes panoksena joukkuemestaruuksien ykköshaastajuutta. Se taas johtui siitä, että LAX oli jo voittanut ykköshaastajuuden viime ppv:ssä, mutta he eivät olleet päässeet toistaiseksi käyttämään sitä. Eikä sitä päässyt hyödyntämään tässäkään show'ssa, koska joukkuemestarit olivat mukana toisessa matsissa. Niinpä nämä kuusi joukkuetta painivat nyt toisiaan vastaan teräshäkin sisällä erikoisessa "Cuffed in the Cage" -ottelussa ihan silkasta painimisen ilosta. Toki esimerkiksi Kazilla ja Eric Youngilla oli edelleen menossa feudi Black Reignin ja Rellikin välillä, ja monsterikaksikko olikin piessyt Youngin ennen ottelun alkua backstagella niin, että Kaz joutui aloittamaan ottelun yksi, kunnes Super Ericiksi muuntautunut Young saapui kesken ottelun pelastamaan joukkueparinsa. Niin ja ottelun stipulaatio... Noh. Huoh. Tämän matsin ajaksi teräshäkin seinämiin oli kiinnitetty 11 käsiraudat, ja ottelun tarkoituksena oli kiinnittää vastustajat näihin käsirautoihin. Ottelun voittaja olisi se joukkue, jonka toinen osapuoli olisi viimeisenä vapaana häkissä. Jippii.

Äh. Jos naisten Queen of the Cage -ottelu oli pahaa sekoilua, niin tämä se vasta sekoilua sitten olikin. On sääli, että TNA:n oli tosiaan jostain syystä tungettava Lockdownin kortti täyteen tällaisia täysin käsittämättömiä stipulaatio-otteluita, joihin vielä tungettiin väkisin vaikka koko rosteri. Tämänkin sijaan olisi voitu nähdä ihan normaali vaikkapa kahden tai kolmen joukkueen välinen matsi, mutta ei. Pakko oli saada kaikki mahdolliset painijat kortille ja vieläpä johonkin täysin typerään ottelumuotoon. Toki tässä nähtiin muutamia hauskoja hetkiä ja näyttäviä spotteja, mutta kokonaisuus oli kuitenkin sellaista sekoilua ilman minkäänlaista päämäärää, että ei tästä mitenkään kovin paljon osannut nauttia. Siedettävä matsi ihan vain hienojen yksittäisten painisuoritusten ansiosta, mutta ehkä TNA voisi ensi kerralla miettiä vielä vähän tarkemmin, onko tällaisissa erikoisstipulaatio-otteluissa todella mitään järkeä.
** (10:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Raisha Saeed & Awesome Kong vs. Gail Kim & ODB - Six Sides of Steel Match
Tällä kertaa naisiltakaan ei nähty ppv:ssä mestaruusottelua, vaan joukkuematsi. Sinänsä tämä oli puhdasta jatkumoa viime ppv:n mestaruusmatsille, jossa ODB ja Gail Kim haastoivat Awesome Kongin mestaruudesta. Nyt Kim ja ODB joutuivat työskentelemään yhdessä päihittääkseen toistaiseksi pysäyttämättömän Kongin ja hänen managerinsa Raesha Saeedin, joka teki tässä ottelussa TNA-kehädebyyttinsä. Kuten olen jo aiemmin arvosteluissa todennut, Saeed oli siis arvostettu indie-naispainija Cheerleader Melissa, joten hänen kehädebyyttiään olivat monet painifanit varmasti odottaneetkin. Muuten tässä matsissa ei ollut mitään kummempia erikoisuuksia. Jos facet voittaisivat, heillä luulisi olevan hyvät mahdollisuudet saada vielä yksi mahdollisuus haastaa Kong mestaruudesta.

Harmillisesti tämäkin jäi lopulta hieman pettymykseksi. Gail Kimin Hurracanrana häkin seiänämältä Raisha Saeedille oli toki pirullisen kova spotti ja yksittäinen mahtava hieno hetki matsissa, mutta muuten tässä ei ikävä kyllä oikein ollut mitään kovin erikoista. Kuukausi sitten nähty Kimin, ODB:n ja Kongin ottelu oli paljon parempi, enkä ihan suoralta kädeltä edes osaa sanoa, mistä tuo merkittävä ero johtui. Ehkä se oli sitten ihan yksinkertaisesti se, että Destination X:n ottelussa kaikki oli pelissä ja kaikki kolme panivat oikeasti parastaan. Tämä oli jotenkin tunnelmaltaan hieman kädenlämpöinen matsi, mikä näkyi esimerkiksi siinä, miten löysiä forearm-iskuja yleensä loistava Kim tarjoili Saeedille. Samoin löysyys näkyi ottelun lopetuksessa, joka ei ollut oikeastaan jännittävä taistelu vaan vähän vain yhdentekevä päätös matsille. Tästä huolimatta tässä oli siis oikein hyviäkin hetkiä, mutta ei tämä silti nouse ihan hyvää paremmaksi.
**½ (8:30)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Robert Roode & Payton Banks vs. Booker T & Sharmell - Six Sides of Steel Match
Tästä feudista minulla ei ole oikeasti enää mitään sanottavaa, koska tämä vain jatkuu ja jatkuu, mutta mitään uutta tai kiinnostavaa ei tapahdu. Destination X:ssä nähtiin siis Sharmellin paluu parin kuukauden poissaolon jälkeen, kun Sharmell hyökkäsi suoraan Robert Rooden ja Payton Banksin kimppuun. Kuten kaikki muistamme, Sharmell oli alun perin joutunut sivuun juuri siksi, että tammikuussa Roode oli täräyttänyt häntä nyrkillä kasvoihin, kun oli yrittänyt osua Sharmellin mieheen Booker T:hen. Nyt sitten oli aika sekä Bookerin että Sharmellin hakea kostoa Roodesta ja tämän apurista Payton Banksista. Rooden tilanne ei näyttänyt kovin vahvalta otteluun tultaessa, koska hänen ja Banksin välit olivat alkaneet jo rakoilla pahasti, vaikka Banks ja Roode olivat yhdistäneet voimansa vasta pari kuukautta aiemmin.

Jälleen ottelun lopetus jätti sen verran ankean fiiliksen tästä, että se vähentää ottelun viihdyttävyyttä. Erityisesti loppu ärsytti siksi, että tämä tarkoittanee sitä, ettei Booker T:n ja Rooden feudi ole edelleenkään ohi. Perhana, tämä feudi on kestänyt kohta puoli vuotta, mutta TNA ei vain saa tästä tarpeekseen, vaikka nämä miehet eivät ole painineet yhtään erityisen hyvää ottelua. Noh, tästä valittamisesta huolimatta tämä oli Rooden ja Bookerin suorituksen osalta paras miesten keskinäinen ottelu tähän mennessä. Ottelussa oli oikeastaan erityisen hölmöä se, että jostain syystä tämän piti edes olla Mixed Tag Team Match. Otteli kulki varsin hyvin, kun se pysyi Bookerin ja Rooden Steel Cage -otteluna, ja naiset tuotiin mukaan vasta matsin lopetukseen. Tässä tapauksessa he eivät tuoneet otteluun yhtään mitään lisää - paitsi turhaa sekoilua. Tämän sekoilun takia ottelu ei lopulta yllä ihan hyvää paremmaksi.
**½ (7:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Team Cage (Cage & Rhino & Nash & Morgan & Sting) vs. Team Tomko (Styles & Ray & Storm & Devon & Tomko) w/ Jacqueline - Lethal Lockdown Match
Sitten oli vuorossa illan "Double Main Event", kuten TNA kahta viimeistä ottelua mainosti. Ensimmäisenä TNA:n perinteinen Lethal Lockdown -ottelu, joka oli siis muunnelma WarGames-ottelusta. Molemmista joukkueista kehässä aloittaisi yksi painija, ja ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kehään saapuisi aina vuorotellen toisesta joukkueesta yksi painija kahden minuutin välein. Kun kaikki painijat olisivat kehässä, häkin päälle laskettaisiin katto, joka olisi täynnä aseita. Ottelu voi päättyä vasta, kun kaikki painijat ovat kehässä, ja tuon jälkeen ottelu ratkeaa ensimmäiseen selätykseen tai luovutukseen. Tänä vuonna Lethal Lockdownin päätarina oli, kuten joukkueiden nimistäkin saattoi päätellä, Christian Cagen ja hänen entisten ystäviensä Tomkon ja AJ Stylesin väinen vihanpito. Tomko ja Styles olivat siis hylänneet Cagen ja liittoutuneet Kurt Anglen kanssa, ja Cage janosi tästä kostoa. Omaan joukkueeseensa Cage oli saanut entisen vihamiehensä Rhinon, konkaripainija Kevin Nashin, ppv-kehädebyyttinsä tekevän Matt Morganin ja STINGIN. Sting oli nähty TNA:n ppv:ssä viimeksi marraskuussa 2007, jolloin hän oli tuonut Booker T:n TNA:han ja otellut Kurt Anglea sekä nimenomaan Kevin Nashia vastaan ottelussa, jossa ratkaisusuorituksen tehneestä painijasta tuli TNA:n mestari. Tuon jälkeen Sting oli jättäytynyt tauolle TNA:sta voidakseen viettää aikaa perheensä kanssa, mutta nyt hän oli valmis palaamaan painikehiin. Painikehiin paluusta voidaan puhua myös Morganin kohdalla, koska tämä oli Morganin ensimmäinen painiottelu aikoihin. Morgan oli saapunut TNA:han kesällä 2007 Jim Cornetten henkivartijana, ja hän oli toiminut kuukausien ajan lähinnä tuossa roolissa, kunnes yllättäen tämän ottelun alla hän ensin antoi Cornetten edustajana Team Tomkolle luvan lisätä joukkueeseensa viidennen jäsenen ja sen jälkeen ilmoitti, että myös Team Cage saisi joukkueeseensa viidennen jäsenen - hänet itsensä. Seuraavalla viikolla Cornette ilmoitti vapauttavansa Morganin henkivartijan tehtävistä, jotta hän voisi keskittyä uraansa painijana. Tomkon joukkue koostui Tomkon joukkuemestariparin AJ Stylesin lisäksi Team 3D:stä ja James Stormista.

Tämä ottelumuoto pelastaa itsessään paljon, vaikka ottelussa ei olisikaan sellaista tarinaa tai merkittävyyttä kuin useimpina vuosina on ollut. Vaikka matsi itsessään siis tuntui vähän filleriltä ja merkityksettömältä, ottelumuoto sai tämän kuitenkin tuntumaan isolta ottelulta. Erityisesti pitää tietenkin nostaa esille ottelun aloittaneet Christian Cage ja AJ Styles, jotka tekivät hurjaa työtä ottelun läpi. Styles ja Cage ottivat myös matsin hurjimman spotin, kun miehet kipusivat tikkaiden päälle häkin katolla ja kaatuivat sieltä sitten häkin päälle asetellun pöydän läpi, kun Storm kaatoi heidän tikkaansa alas. Muuten matsi oli paikoitellen varsin perusbrawlausta, mutta oli tässä silti muutamia muitakin huippuhetkiä - ja itse asiassa niistäkin isosta osasta vastasivat nimenomaan Cage ja Styles. Cage muun muassa tiputettiin häkistä ulos ottelun aikana, mutta hän kiipesi häkin päälle takaisin ja hyppäsi sen päältä Crossbodylla kaikkien päälle. Ottelun osanottajat oli myös valittu varsin hyvin. Vaikka face-joukkueessa olikin esimerkiksi Nashin kaltainen turhake, yleisö oli jokaisen face-painijan puolella, ja heel-painijat puolestaan saivat yleisöltä kunnon vihat niskaansa. Kokonaisuutena matsi oli rakennettu hienosti, se toimi alusta loppuun ja myös lopetus oli tässä kaikin puolin varsin toimiva. Oikein mainio Lethal Lockdown -mähinä, vaikka Lethal Lockdown -otteluiden vertailussa häviääkään suurimmalle osalle muista.
***½ (26:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kurt Angle (c) vs. Samoa Joe - Six Sides of Steel Match for the TNA World Heavyweight Championship
Ei epäilystäkään: tämä oli illan suurin ja yksi koko TNA-vuoden suurimmista otteluista. Tämä oli Samoa Joen viimeinen toivo nousta TNA:n päämestariksi. TNA-fanit olivat odottaneet käytännössä Joen debyytistä lähtien hetkeä, jolloin Joe saisi nostaa käsivarsilleen TNA:n arvokkaimman vyön ja nousta firman ykköstähdeksi. Toistaiseksi sitä hetkeä ei ollut hänelle suotu, ja suurin syy siihen oli nimenomaan mies, jota vastaan hän nyt asettui. Kurt Angle oli ollut syksyllä 2006 tapahtuneesta TNA-debyytistään lähtien pikki Samoa Joen lihassa, ja kerta toisensa jälkeen hän oli pilannut Joen mahdollisuuden nousta TNA:n päämestariksi. Alkoi jo näyttää siltä, ettei Joe koskaan enää saisi tilaisuutta haastaa mestaria, mutta sitten eteen tuli vielä yksi mahdollisuus. Tämä oli kuitenkin kiistattomasti Joen viimeinen tilaisuus, koska hän oli luvannut lopettaa uransa painijana, jos hän häviäisi tässä ottelussa Anglelle. Tämä oli vakava ottelu. Urheiluottelu. Taistelu. Jos viime elokuussa nähty Anglen ja Joen edellinen mestaruusottelu oli ollut täynnä kaikenlaista sekoilua, saippuaoopperaa, Karen Angle -meininkiä ja muuta, tämä oli täysi vastakohta sille. Anglen suhde vaimonsa kanssa oli ajautunut karikolle, ja vaikka Karen Angle yritti tulla katsomaan tätä ottelua eturiviin yleisöön, Kurt hääti hänet pois paikalta. Tässä ottelussa ei myöskään nähtäisi Anglen liittolaisia AJ Stylesiä tai Tomkoa. Angle ei ollut pukeutunut normaaliin singlettiinsä ja painikenkiin, vaan hän paini paljain jaloin ja nyrkkeilyshortseissa. UFC-tähti Frank Trigg toimi Don Westin ja Mike Tenayn kanssa selostajana matsissa, ja toinen UFC-ottelija Marcus Davis oli puolestaan toiminut Joen valmentajana tätä ottelua varten ja saapui ottelun jälkeen ojentamaan mestaruusvyön ottelun voittajalle. Tämä oli Urheiluottelu isolla U:lla.

Tämä on siis se kuuluisa Joen ja Anglen "MMA-ottelu", jossa TNA yritti kaikin keinoin tehdä näiden kahden matsista kuin jonkinlaisen UFC-kohtaamisen. Se tuntuu hölmöltä jo pelkästään sen takia, että Anglen ja Joen painityyli oli jo lähtökohtaisesti hyvin paljon lukkopainia ja uskottavia heittoja. He jos ketkä pystyivät vetämään ihan normaalin intensiivisen matsin, joka tuntui oikealta tappelulta, ilman että siitä tarvitsi erikseen tehdä mitään MMA-tyylistä matsia. Ja heti kun olen sanonut tämän, voin samaan hengenvetoon jatkaa, että silti pidin tässä matsissa siitä, että tämä tuntui jotenkin erilaiselta kuin miesten aikaisemmat kohtaamiset. Tämä oli nyt puhdasta brutaalia lukkopainia, jossa molemmat yrittivät kaikin keinoin saada toisen luovuttamaan. Välillä jyrättiin vastustajaa päin häkkiä ja välillä viskottiin pari Suplexia, mutta painotus oli nimenomaan vastustajan satuttamisessa lukoilla. Tarina toimi alusta loppuun hienosti, ja kyllähän nämä kaksi jälleen kerran painivat huippuluokan ottelun. Miinusta annan silti Joelle siitä, ettei hän lopussa jostain syystä myynyt ollenkaan sitä, että Angle oli telonut hänen jalkojeen yli 15 minuuttia. Se tuntui hölmöltä ja söi pienen osan fiiliksestä, mutta todella kova ottelu myös tunnelatauksensa vuoksi tämä oli.
**** (17:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Samoa Joe
** Kurt Angle
* AJ Styles

Kokonaisarvio Lockdownista: En voi väittää pitäneeni tätäkään TNA:n ppv:tä erityisen vahvana suorituksena. Main Event oli huippuottelu, ja Lethal Lockdown hauskaa rymistelyä, mutta muuten show'ssa oli paljon pettymyksiä ja keskinkertaisia otteluita. Mitään täyttä kuraa ei toki ollut, mutta harvoin sellainen show on mitenkään kaikkein vahvin, missä koko rosteri on väkisin tungettu mukaan tapahtumaan. Järkevämmällä buukkaamisella olisi saatu enemmän aikaan, nyt lopputuloksena oli Ok tapahtuma.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. WWE No Way Out - Hieno
---------------
3. ROH Rising Above - Hyvä
4. ROH Undeniable - Hyvä
5. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Lockdown - Ok
8. TNA Destination X - Ok
---------------
9. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1981 - Osa 3


Kuva
Stan Hansen vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Highly Recommended

Denen Colosseum (23.9.1981)

Se Hansen/Inoki ei ollutkaan viimeinen Hansenin matsi, hupsista. Hansenin ja Andren edellinen kohtaaminen New Japanissa reilu vuosi takaperin oli päättynyt hieman kyseenalaisesti Hulk Hoganin tungettua hiuspehkonsa soppaan. Nyt ei moista ongelmaa pitäisi olla, vaan kaksikon pitäisi päästä muksimaan toisensa hengiltä täysin rehdisti.

Ja ei jumalauta, nyt oli sitä kunnon mähinää. Toiveisiini siitä yhdestä hyvästä Andren ottelusta on vastattu.

Yleisö oli mukana aivan sataprosenttisesti mylviessään Hansenin nimeä läpi ottelun. Kyllä, Hansen sai olla ensimmäistä kerran ottelun sankari taistellessaan massiivista jättiä vastaan. Ja taisteluhan tämä oli Hansenin ja Andren muksiessa toisiaan säälittä yleisön reagoidessa massiivisesti jokaiseen tömähdykseen. Jos olette jotain pätkiä nähneet Andren ja Hansenin kohtaamisista, ne ovat todennäköisesti peräisin juuri tästä. Andre liikkuu vielä kohtuullisen ketterästi, mutta lepohetketkin ovat kohtuullisen fiksuja Andren vääntäessä Hansenin LARIAT-kättä mutkalle.

Ja kyllä vain, Hansen tarjoaa Andrelle Body Slamia yleisön räjähtäessä 93 000 ihmisen voimalla, vain noin viisi ja puoli vuotta ennen WrestleMania III -tapahtumaa.

Kuva

Luulen ottelun jo päättyneen jälleen pasta bolognemaiseen antikliimaksiin kaksikon päätyessä jälleen tuplauloslaskun uhriksi, mutta ennakkokäsitykseni käännetään päälaelleen. Sillä sekä Hansen että Andre vaativat lisää! Yleisön desibelit nousevat vielä lisää, kun tuomari ja toimarit neuvottelevat hetken aikaa. Ja ottelu käynnistetään lopulta uudestaan ja tappelu jatkuu!

Lopulta Hansen saa LARIATIN perille ja Andre lentää iskun voimasta kehän ulkopuolelle. Andre vääntää itselleen oman (ladatun) kyynärsuojan ja kun tuomari protestoi ANDRE MURHAA TÄMÄN LARIATILLA!

Kuva

Kaaos riistäytyy käsistä, kun kello soi alakorttilaisten yrittäessä epätoivoisesti erottaa Andren ja Hansenin toisistaan. Andre ja Hansen hakkaavat kaikkea mikä liikkuu! Bah Gawd!

Tämä oli kokemus. Zemppari suosittelee.

Kuva
Antonio Inoki vs Tiger Toguchi

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Denen Colosseum (23.9.1981)

Mikä ottelu on isompi kuin Andren ja Hansenin viimeinen yksilöottelu ikinä ja saa pääottelun paikan tässä taopahtumassa? No kyllä te tiedätte jo tässä vaiheessa. Antonio Inoki kohtaa uuden vierailijan, Tiger Toguchin, joka tunnetaan paremmin nimellä Kim Duk.

Korealaislähtöinen Masanori Toguchi aloitti uransa JWA:ssa taputeltuaan lukio-opintonsa. Lahjakas judoka päätyi painin pariin Kintaro Okin ansiosta. Samoihin aikoihin judon ja showpainin välillä oli pientä kränää Seiji Sakaguchin loikattua juuri lajista toiseen, joten Toguchi lähetettiin Etelä-Koreaan kunnes kohu laantui. Debyytti tuli vuonna 1968 ja hän painikin JWA:n riveissä firman kaatumiseen asti. Sen jälkeen hän reissasi Yhdusvaltoihin viettäen neljä seuraavaa vuotta reissaten territoriosta toiseen juurikin Kim Dukina. Duk palasi Japaniin vuonna 1976 All Japanin ja IWE:n riveissä, feudaten muun muassa nuoren Jumbo Tsurutan kanssa. Vuonna 1981 oli vuorossa kuitenkin loikkaus New Japanin riveihin ja ison profiilin ottelu Inokin kanssa.

Ennen kun ottelu ehtii edes alkaa, saivat suunvuoron kaksi kehään eksynyttä herrasmiestä. Rusher Kimura ja Animal Hamaguchi urahtivat mikkiin pari sanaa. Inoki ei suostunut kommentoimaan. Näistä kahdesta kuullaan lisää aivan pian, mutta ennen sitä saatiin kuitenkin käsiin yllättävän mukava ottelu.

Toguchi ryntää heti Inokin kimppuun ja alkaa paukuttamaan liikkeitään sellaisella tahdilla, ettei Inoki ehdi jarrutella menoa lukkopainin pariin. Niinpä käsiin saadaan sitä parasta Inokia, eli vihaista brawlaaja-Inokia. Intensiivinen koitos koostuu toki suurelta osin Inokin murjomisesta, mikä on aina yhtä hämmentävää. Mutta Inoki toi pöytään sitten komeita potkuja ja stiffejä läpsyjä. Voittajasta ei liene epäselvyyttä, kun Inoki saa vihdoin lukittua Toguchin Octopus Holdiin. En odottanut tältä yhtään mitään ja sain kivan ja lyhyen kohtaamisen, hienoa.

Mutta tämän ottelun tärkein asia ei kuitenkaan ollut kehämähinä tai Toguchi, vaan noiden kahden kauluspaitaisen herrasmiehen ensiesiintyminen New Japanissa...

Kuva
Antonio Inoki vs Rusher Kimura

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Kuramae Kokugikan (8.10.1981)

IWE, JWA:n, NJPW:n ja AJPW:n pienempi kilpailija, joka on tullut aika ajoin mainittua näiden arvioiden aikana, oli tullut viimein tiensä päähän syyskuussa 1981. Liiga oli hiljaisesti ollut takapiru monessakin eri asiassa. He toivat Andre The Giantin ja Billy Robinsonin ensimmäisenä Japaniin, käyttivät ensimmäisinä sisääntulomusiikkeja painijoilla ja popularisoi hardcore/deathmatch-tyyliin Japanissa kahtakymmentä vuotta ennen FMW:n syntyä. Toki lasi ja nastat eivät vielä lentäneet, mutta IWE järjesti muun muassa Japanin ensimmäisen häkkiottelun. IWE kohtasi loppunsa kuten moni firma ennen ja moni firma jälkeen , eli menettämällä viimeisen TV-sopimuksensa. IWE:n jäljellä olleet painijat jakautuivat kahteen suuntaan. Osa, kuten Ashura Hara, suuntasi All Japaniin. Toinen puolisko suuntasi New Japaniin ja teki samalla historiaa.

Rusher Kimura, Animal Hamaguchi ja Isamu Teranishi muodostivat "International Armyn" (Shin Kokusai Gundan) ja aloittivat samalla painihistorian ensimmäisen "invaasio"-kuvion. Vierailijoita ja loikkareita oli toki aiemminkin nähty, mutta tämä oli täysimuotoinen hyökkäys. Ex-IWE-tähti Strong Kobayashi liittyi myös joukkoon, mutta ei kehässä asti oltuaan tässä vaiheessa liian hajalla painiakseen. Kolme hyökkääjää saisivat yksilöottelut tänä lokakuisena iltana: Animal Hamaguchi päihittäisi Ryoma Gon, Isamu Teranishi kaatuisi Tatsumi Fujinamin kynsissä ja itseoikeutetussa pääottelussa IWE:n viimeinen suuri tähti kohtaisi Antonio Inokin.

Kimura siirtyi JWA:n riveihin sumouransa päätteeksi vuonna 1964 ja teki debyyttinsä seuraavana vuonna. Kimura ja Inoki olivat toki jo tuttuja toisilleen JWA-vuosilta, kun Kimura oli ollut mukana Inokin epäonnistuneessa Tokyo Pro Wrestling -projektissa. TPW:n nopean kuoleman jälkeen Kimura siirtyi IWE:n riveihin, jossa hänestä kasvatettiin rauhassa promootion seuraavaa tähteä Strong Kobayashin takana. Kimurasta kasvoi HC-painin edelläkävijä ollen mukana Japanin ensimmäisessä (televisioidussa) teräshäkkiottelussa, joka oli niin brutaali että TV-firma kieltäytyi lähettämästä enää yhtään vastaavaa ottelua. Kimura saikin lempinimen "Demon of the Steel Cage" esityksensä ansiosta. Kimura pysyi IWE:n suurimpana tähtenä Kobayashin loikattua Japaniin, mutta ei pystynyt kääntämään promootion kurssia enää 80-luvulle saavuttaessa. Tunnelma oli siis korkealla kahden promootion kärkimiesten ottaessa yhteen samassa hengessä kuin Kobayashi ja Inoki kuutta vuotta aiemmin...

Ja kaiken tämän jännitteen keskellä ABDULLAH THE BUTCHER (Bad News Allenin saattelemana) tulee haastamaan Inokin otteluun! Mitä helvettiä? Tai siis, oletettavasti haastaa. Butcher puhui oletettavasti englantia, mutta äänentoisto oli niin luokatonta ettei tästä saanut oikein mitään selvää. Inoki näyttää siltä kuin olisi miueluummin seuraamassa parlamentin täysistuntoa.

Onneksi Inoki oli huomattavasti kiinnostuneempi itse ottelusta kuin Butcherin mölinästä. Yleisö oli tulikuuma läpi ottelun ja aivan syystä. Inoki on saanut vähintään jonkinasteisen aivotärähdyksen, sillä hän jatkaa samalla linjalla kuin edeltävässä ottelussa. Vihainen brawlaaja-Inoki on täällä jälleen ja ehkäpä parempana kuin koskaan. Ottelu nimittäin alkaa sillä, kun Inoki potkaisee Kimuraa suoraan päähän.

Ottelu heijasteleekin ehkä enemmän Inokin ja Okin välistä koitosta kuin Inokin ja Kobayashin ottelua, sillä tämä on aika lailla iskujenvaihtoa alusta loppuun. Toki Inoki palaa linjalleen myyden tasan vaaditun minimimäärän eikä yhtään enempää. Kimura ei suinkaan tuonut pöytään ainoastaan groteskia viiltojen täyttämää otsaansa, vaan erinomaisen esityksen myös painillisesti. Kimuralla on kaksi asetta: otsansa ja kämmensyrjänsä. Niistä syntyvätkin ottelun kaksi parasta hetkeä. Ensin Kimura iskee sarjan pääpuskuja Inokin otsalohkoon ja kun Inoki viittoo virnistäen tarjoamaan lisää, niin sitä hän saa ja tipahtaa perseelleen mattoon. Pian sen jälkeen Kimura kuittaa Inokin avokämmenet iskemällä kämmensyrjänsä toistuvasti Inokin kurkkuun.

Kemia näiden kahden välillä toimii niin hyvin, ettei tätä rahasampoa sovi ensimmäiseen otteluun lopettaa. Inokin pää löytää kehätolpan ja verihän siinä lentää. Raivostunut Inoki saa Kimuran Cross Armbreakeriin eikä suostu päästämään irti Kimuran päästessä köysiin... JA INOKI DISKATAAN! Kimura on teknisesti voittanut, mutta käsipuolena. Kaaos on riistäytyä käsistä IEW:n ja NJPW:n ukkojen loikatessa kehään. Vaikka en kielestä mitään ymmärräkään, niin voin olettaa Inokin promottavan haluavansa revanssin mitä pikimmiten. Kimura ei saa edes kättään nostettua täysin ilmaan voiton merkiksi.

Jos Toguchi-kohtaaminen oli positiivinen yllätys, niin tämä oli sitäkin positiivisempi yllätys. Kun Inokia ei päästetä jurnaamaan mattoon aivan liiaksi ja tahti pidetään ripeänä, on tuloksena ihan mukaviakin koitoksia.

Kuva
Tiger Mask vs Gran Hamada

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokugikan (5.11.1981)

Gran Hamada oli myös päässyt palaamaan Meksikosta takaisin kotimaahansa, ainakin hetkellisesti, ja pääsi nyt koettelemaan taitojaan sitä nuorta miestä vastaan, joka oli jakanut hänen kanssaan meren toisella puolella vuotta aiemmin.

Modernin painin tuulia on ilmassa, kun Tiger Mask ja Hamada tuovat tarjolla muutaman luchahenkisen lukon (Stretch Muffler vuonna 1981, härregud) ja luonnollisesti niitä lennokkaampiakin hetkiä. Kokonaisuudeksi muodostuu vähemmän yllättäen Tiger Maskin paras ottelu Dynamite Kidin jälkeen. Toki tässäkin on muutama heikompi hetki momentumin tyssätessä useampaankin otteeseen rupattelutuokioon headlockissa. Mutta niistä huolimatta ottelu soljui hetkestä toiseen varsin kelvosti ja sisälsi useita kovia near-falleja, jotka upposivat yleisöön kuin häkä.

Ottelun suurin heikkous on täydeksi pannukakuksi jäänyt lopetus, jossa Hamada lasketaan ulos ohi menneen yläköyden loikan jälkeen. "Realistista", kyllä, mutta ottelun flown kannalta täysi antikliimaksi. Lopetus on harmillinen eniten siksi, että tätä parhaassa vedossa olevaa Hamadaa tulla enää näkemään.

Hamadan seuraava esiintyminen tämän projektin merkeissä olisi edessä vuonna 1999. Väliin mahtuu vuosia Meksikossa, parikin uutta firmaa Japanissa sekä esiintyminen ECW:n ensimmäisessä PPV:ssä. Katsotaan, jos joskus siellä asti ollaan...

Ensi kerralla: Toisen World Tag Leaguen kuvioita.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 699
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1981 - Osa 4


Kuva
Antonio Inoki vs Rusher Kimura

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Lumberjack Match
Kuramae Kokukigan (5.11.1981)

Shin Kokusai Gundanin invaasio jatkui edelleen. Kuukausi edellisen kohtaamisen jälkeen Inoki sai revanssinsa Kimurasta. Muilla jäsenillä ei ollut alakortissa kummoisesti mennyt. Isamu Teranashi kärsi tappion Kengo Kimuralle ja Animal Hamaguchi diskattiin ottelussaan Tatsumi Fujinamia vastaan. Lumberjack-stipulaatio ei nyt kummemmin ottelussa näy, sillä kehänlaidalla on saman verran porukkaa kuin yleensäkin, mitä he nyt yrittävät töniä painijoita takaisin kehään vähän aktiivisemmin.

Inokin ja Kimuran edellinen ottelu oli niin positiivinen yllätys, että tältä kehtasi jopa odottaa jotain. Samalla tasolle ei kuitenkaan päästy, vaan sama intensiteetti vaan yksinkertaisesti puuttui. Väkivaltaisen mähinän sijaan ottelun tarina rakentuu pitkälti edellisen ottelun ratkaisseen Cross Armbreakerin ympärille. Kimura hieroo ottelun alkuhetkillä voittoaa Inokin naamaan lukitsemalla vastustajansa pariin otteeseen Armbreakeriin ja, uskomatonta kyllä, päästämällä irti ennen tuomarin viiteenlaskua. Niinpä Inoki päättää repiä Kimuran käden irti. Kuvainnollisesti.

Yleisön into kantaa tätä ottelua pitkälle ja streamerit lentävät kehään jopa kesken ottelun yleisön mylviessä molemmille ottelijoille. Ottelu kyllä parani loppua kohden Kimuran bleidatessa niin nopeasti, etten edes tajunnut missä välissä se tapahtui. Loppupuolella nähtiin myös Kimuran sairas, Hollow Point -tyylin paalujuntta, joka oli ehdottomasti ottelun kohokohta. Inoki ei tätä toki hirveästi myynyt, mutta siitä ei jaksa edes oikein välittää. Mutta kuten arvata saattaa, ei lopetus ole täysin puhdas. Kimuran maattua Armbreakerissa useampaan otteeseen, niin miehen kulmajoukot heittävät lopulta pyyhkeen kehään. Lopetus suojelee vielä tämän feudin lopullista ratkaisua (Inoki ja Kimura feudaavat on ja off vielä pari seuraavaa vuotta), mutta tuntuu silti hieman laimealta.

Kimura muksii vielä joukkuekavereitaan julkeasta teostaan, mutta päätyy lopulta kättelemään Inokia. Samalla IWE-invaasiokuvio saa samalla oikeastaan huipennuksensa, vaikka joukko olisikin yhdessä vielä pari seuraavaa vuotta.

Kuva
Tiger Mask vs El Canek

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Kuramae Kokukigan (8.12.1981)

Tiger Mask vihaa edelleen meksikolaisia, tällä kertaa naamiomiehen eteen astelee El Canek. Canek oli edellisen kerran nähty kovassa ottelussa Fujinamia vastaan vuonna 1979. Canek oli edelleen yksi UWA:n suurimpia tähtiä ja piti hallussaan UWA Heavyweight -mestaruutta, jonka oli voittanut takaisin Tiger Jeet Singhiltä alkuvuodesta.

Odotukset olivat korkealla Canekin edellisen esiintymisen ansiosta, mutta valitettavasti niihin odotuksiin ei pystytty vastaamaan. Tiger Mask botchaa ottelun ensimmäisen spotin, mikä on oikeastaan ennakkovaroitus koko ottelun kulusta. Ottelun flow ei oikeastaan löytynyt missään vaiheessa kaksikon kuiskutellessa toistensa korviin headlockeissa tasaisin väliajoin. Yleisö antaa Canekille kovat suosionosoitukset ottelun alussa, mutta vaikenee kovin ottelun kuluessa. Ja kun kova paukutus vihdoin alkaa Tiger Maskin kauniiden heittojen muodossa, niin lopetus onkin jo oven takana.

Canek lentää kehän ulkopuolelle ja sukeltaa suojaan Tiger Maskin hakiessa sukellusta kehän ulkopuolelle. Mutta! Tiger Mask tekeekin Tiger Feintin (eli siis 619:n kun köysissä ei ole ketään), kiipeää nopsaan horjuvalle yläköydelle ja sukeltaa Canekin päälle! Toinen sukelluspäättyy kuitenkin Canekin Powerslamiin... ja tuplauloslaskuun Tigerin pitäessä Canekin kehän ulkopuolella vielä viimeiset pari sekuntia. Antikliimaksi, joka olisi pitänyt kyllä arvata. Canek ei halunnut hävitä mestarina eikä New Japan halunnut buukata junioridivarin uutta kulmakiveä häviämään. Eiköhän tämänlaisia lopetuksia tulla näkemään vielä reippaasti...

Canek ei enää tässä projektissa esiinny, vaikka mies vierailisikin New Japanissa vuoteen 1988 asti. Meksikossa Canek kohtaisi muun muassa Riki Choshun ja Fujinamin mestaruusotteluissa tulevina vuosina, mutta palataan niihin, jos ne tulevat ajankohtaisiksi. Canek veti katsojia läpi 80-luvun kohtaamalla ulkomaalaisia tähtiä Andre The Giantista Hulk Hoganiin. Canek pysyi UWA:n suurimpana tähtenä ja vehti voittaa UWA Heavyweight -vyön 15 kertaa kunnes firma sulkeutui vuonna 1995 AAA:n kasvun myötä. Canek jatkoi vielä puoliaktiivisesti CMLL:ssä ja AAA:ssa 2000-luvun puolelle asti. Pitkämuistisimmat WWE-fanit saattavat muistaa Canekin esiintymisestään vuoden 1997 Royal Rumble -tapahtuman kuuden hengen joukkueottelussa (jolle kenitys tarjosi aikoinaan kahta lumihiutaletta). Kuten moni muukin luchalegenda, ei Canek myöskään tunne totaalisen eläköitymisen käsitettä vaan on paininut vielä vuonna 2020 reippaassa 68 vuoden iässä.

Kuva
Shin Kokusai Gundan (Rusher Kimura & Tiger Toguchi) vs The Texas Outlaws (Dusty Rhodes & Dick Murdoch)

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokukigan (8.12.1981)

Dusty Rhodes oli käynyt vetämässä vuodessa NJPW:ssä kiertueen tai pari parina edeltävänä vuotena eikä 1981 ollut poikkeus. Tällä kertaa mukaan tarttui myös vanha kaveri Dick Murdoch. Murdoch debytoi jo vuonna 1965 ja muodosti The Texas Outlaws -joukkueen Rhodesin kanssa muutamaa vuotta myöhemmin. Outlaws pyörikin ympäri territorioita läpi 70-luvun alun, kunnes Rhodesin yksilöura lähti lentoon NWA:ssa. Murdoch oli Japanissa päässyt jo käymään All Japanin riveissä, jossa hän ehti feudata Baban, Tsurytan ja Tenryun kanssa. 2nd MSG Tag League oli miehen debyytti NJPW:n riveissä. Vaikka tämä ottelu käytiinkin MSG Tag League -turnauksen aikana, niin ei tämä ottelu kuitenkaan ollut osa turnausta. Murdoch oli Hansenin joukkueparina sijoittuen lopulta kolmanneksi, Toguchi paini Teranishin kanssa ja Kimura Hamaguchin parina.

Ottelun sydän oli selkeästi kiusoittelu Rhodesin ja Kimuran kohtaamisella. Kiusoitteluksihan se pitkälti jäi. Olisi voinut luulla, että tällä kattauksella olisi syntynyt mukavan brawlaava koitos, mutta oikeastaan tämä oli "vain" tylsänpullea joukkuekohtaaminen. Olin jo kirjoittamassa, että Murdoch ei oikeastaan tehnyt mitään, mutta sama lause pätee koko katraaseen. Ottelun hämärin hetki nähtiin, kun Toguchi upotti Iron Clawin Rhodesin... kainaloon. Mielenkiintoinen manööveri. Ainoa jännityskerroin liittyi siihen, bleidaisiko Kimura vai Rhodes ensin. Dusty voitti tämän kisan, daddeh. Rhodes oli muuten pirun suosittu, kun paini nyt selkeästi facena toisin kuin paria vuotta aiemmin Inokia vastaan. Dusty oli tässä ottelussa overimpi kuin hänen nuorempi poikansa koskaan Japanin maaperällä.

Kimura heittää lopulta Rhodesin yleisön puolelle, mikä johtaa ilmeisesti välittömään diskaukseen. Jee. Nelikko mähisee vielä hetken kellonsoiton jälkeen. Mitäänsanomaton ja suorastaan kehno ottelu, pitkästä aikaa.

Toguchia ei kehässä enää tässä projektissa nähdä. Toguchi pysyisi New Japanissa vielä vuoteen 1985, mutta painisi yhä enenevissä määrin Yhdysvalloissa. WWF:ssä mies tunnettiin nimellä Tiger Chung Lee 80-luvun puolessavälissä eikä tosiaan saavuttanut sielläkään suurempaa menestystä. Aktiiviura päättyi lopulta 90-luvun alkupuolella, mutta kävi 2000-luvulla painiskelemassa vielä ainakin AJPW:ssä ja DDT:ssä.

Myöskään Dusty Rhodesia ei enää tässä projektissa päästä kehässä näkemään. Rhodes vetäisi vielä pari kiertuetta Japanissa, mutta keskittyisi pitkälti uraansa Yhdysvalloissa. Miehen taistelut Ric Flairia vastaan ovat NWA:n historian legendaarisimpia. Rhodesista tuli lopulta JCP:n buukkaaja ja oli muun muassa Starrcade-nimen takana. Rhodes oli suuressa roolissa niin kehässä kuin takahuoneissa läpi 80-luvun NWA:n, vietti pari vuotta Vince McMahonin nöyryytettävänä WWF:ssä ja palasi WCW:n puolelle lopettelemaan uraansa 1990-luvun taitteessa. Seuraavat pari vuosikymmentä kuluivat buukkaajan roolissa, satunnaisena painijana, kommentaattorina ja lopulta rakastettuna kouluttajana WWE:n farmisysteemissä NXT:ssä. Rhodes valittiin itseoikeutetusti lähes kaikkiin painin kunniagallerioihin. Rhodes kuoli vuonna 2015 munuaisen vajaatoiminnan seurauksena 69-vuotiaana. Vuonna 2017 hänen nuorempi poikansa löytäisi tiensä myös New Japanin riveihin...

Kuva
Antonio Inoki & Tatsumi Fujinami vs Andre The Giant & Rene Goulet

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

2nd MSG Tag League Final
Osaka Prefectural Gym (10.12.1981)

Fujinami oli tosiaan loikannut painoluokkaa ylemmäs ja päässyt Inokin joukkuepariksi 2nd MSG League -turnauksessa. Lohkovaiheen jälkeen kaksikko oli tasapisteissä Hansenin ja Murdochin kanssa ja joutuivat voittamaan heidät vielä välieräottelussa aiemmin samana iltana. Nyt loppuottelussa olivat vastassa lohkovaiheen voittaneet Andre The Giant ja... Rene Goulet?

Kanadanranskalainen Rene Goulet oli debytoinut jo vuonna 1957 Quebecissa. Seuraavat vuodet kuluivat territoriosta toiseen matkustaessa ja merkittävästi myös pidempi pysähdys AWA:ssa. Uran merkkihetki oli nähty WWWF:ssä vuonna 1971, jolloin hän oli noussut joukkuemestariksi itse Karl Gotchin kanssa. Goulet tunnettiin pätevänä painijana, joka nakitettiin usein painimaan vasta painikoulusta valmistuneiden märkäkorvien kanssa, ollen muun muassa ensimmäinen painija, joka voitti Ric Flairin. Japanissa Goulet oli ehtinyt vierailla IWE:ssä 70-luvun puolella ja saapunut New Japaniin vuonna 1980.

Minä en muista tästä ottelusta yhtään mitään. Ja minä katsoin tämän eilen!

"Yhtään mitään" on ehkä vahvasti sanottu, mutta tämä oli juuri sellaista tyhjää mössöä, mitä 80-luvun painin voisi olettaa olevan. Goulet bumppasi vauvanaamoille, Andre oli Andre ja Fujinamin suuri loikkaus isojen poikien painoluokkaan päättyy Andren ruhon alle selätettäväksi.

Gouletin loppu-ura meni pitkälti WWF:ssä alakortissa jobberina. Lopetettuaan uransa vuonna 1987 Goulet pysyi WWF:ssä agenttina seuraavan vuosikymmenen. Miestä ja hänen hiuspehkoaan voikin bongailla tasaiseen tahtiin WWF:n PPV-tapahtumissa yleensä erottamassa painijoita toisistaan muiden pukumiesten kanssa. Goulet kuoli lopulta vuonna 2019 86-vuotiaana.

Ensi kerralla: Dynamite ja Tiger, osa kaksi.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Vastaa Viestiin