Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 696
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1980 - Osa 1
Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Dynamite Kid

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

WWF Jr. Heavyweight Championship
Aichi Prefectural Gym (5.2.1980)

Ei uutta vuosikymmentä voi varmaan aloittaa paremmin kuin yhden 80-luvun alun tärkeimmän painijan debyytillä. Fujinamilla oli jälleen kädet täynnä, kun vastaan asettui Dynamite Kid, jota muun muassa Bret Hart ja Dave Meltzer ovat kutsuneet yhdeksi parhaista painijoista koskaan. Monien eri maiden painityylejä keskenään sekoittanut Kid tulisikin vaikuttamaan tuleviin painijasukupolviin sekä hyvässä että pahassa.

Thomas "Tom" Billington syntyi vuonna syntyi vuonna 1958 Englannin Wiganissa. Billingtonin perhe oli pugilisteja täynnä, sillä hänen isänsä ja setänsä olivat nyrkkeilleet nuorempana ja hänen isoisänsä oli ollut aikoinaan nyrkkeillyt ilman hanskoja (bare-knuckle boxer). Lisäksi hänen serkkunsa oli muuan Davey Boy Smith, josta tuli myöhempinä vuosina Billingtonin ystävä ja joukkuepari. Urheilullinen Billington ei koulusta perustanut (jättäen koulun kesken teini-iässä), joten kaivostyöläisen ura isäukon jalanjäljissä olisi hyvinkin voinut olla edessä, ellei wiganilainen painikouluttaja Ted Betley olisi bongannut tätä ja kutsunut painikoulutukseen. Billingtonin ura alkoi vuonna 1975 Englannissa ja niin alkoi Dynamite Kidin tarina.

Kidillä oli yksi tavoite, tehdä itsestään maailman paras painija. "Minua eivät kiinnostaneet gimmickit tai mikin varressa puhuminen. Halusin, että minut muistettiin kyvyistäni kehässä", kirjoitti Kid omaelämäkerrassaan Pure Dynamite. Kid ei ollut kovinkaan suurikokoinen, mutta häikäisi yleisöä fysiikkansa sijaan lennokkailla tempuillaan ja painitaidoillaan. Vuonna 1978 tuli kutsu rapakon takaa ja Kid siirtyi Stu Hartin Stampede Wrestlingiin. Stampedessa Kid jatkoi kehittymistään painiessaan serkkunsa Davey Boyn rinnalla Hartin veljeksiä vastaan, tärkeimpänä taistot nuorta Bret Hartia vastaan. Yhdysvalloissa Kid myös tutustui painibisneksen pimeämpään puoleen. Junkyard Dog esitteli Kidille steroidit ja Jake Roberts hommasi hänelle puolestaan speediä. Kid jäisikin steroidi- ja huumekoukkuun loppu-uransa ajaksi.

Vuoden 1979 lopussa Kid pyörähti ensimmäisellä kiertueellaan Japanissa IWE:ssä, jota kautta New Japan bongasi lupaavan britin. Niinpä Kid rantautui New Japanin riveihin vuoden 1980 alussa. Ennen tätä helmikuista mestaruusottelua Kid ja Fujinami olivat ehtineet kohdata jo kahdesti yksilöotteluissa, molempien napatessa voitot mieheen.

Tämä tuntui erilaiselta kuin mikään aiempi ottelu tässä projektissa. Toki tiedossa oli, että Kid mullistaisi koko bisnestä myöhemmässä legendaarisessa ottelusarjassaan. Kuvittelin saavani kaunista brittiläishenkistä ketjupainia ja komeita loikkia kehän ulkopuolelle. Sain sen sijaan saatanan brutaalin Kidin, joka murjoi Fujinamia ja tämän otsaan muodostunutta haavaa stiffisti ja säälimättä. Fujinamin ottelulle epätyypillisesti keskikohdan perustoimiva, mutta lopulta täysin merkityksetön mattopainiosuus oli kyllä mukana, mutta Kidin arvaamaton brutaalius toi kaikkeen vääntämiseen aivan uutta terää.

Kid on erinomainen heel tässä ottelussa, hakien heti alkumetreillä Fujinamin opettajan Inokin Octopus Holdia puhtaasti vittuilu- ja/tai nöyryytystarkoituksessa. Fujinami hoitaa vauvanaaman tonttinsa ansiokkaasti myydessään Kidin offensiivia erinomaisesti, etenkin otsahaavan auettua. Ottelu saa lopullisesti uuden vaihteen silmään, kun Kid osuu pahamaineisella Flying Headbuttillaan, josta Fujinami nousee ihmeen kaupalla. Kidin toinen yritys päättyy Fujinamin viime hetken väistöön ja Kidin lentämiseen kanveesiin naama edellä auenneen nenän arvoisesti. Kid on loistelias astuessaan pois Fujinamin Planchan ja myöhemmin Dropkickin tieltä. Nuori Samoa Joe ottaa muistiinpanoja. "The Dragon" vetää lopulta pidemmän korren paetessaan Canadian Backbreakerista ja sitoessa Kidin selätykseen.

Vaikka ottelussa on muutama kömpelömpikin hetki, todennäköisesti kielimuurin takia, tätä voi helposti suositella kaikille painifaneille, sillä Zemppari suosittelee.

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

NWF Championship
Tokyo Metropolitan Gym (8.2.1980)

Antonio Inokin päättymätön mestaruuskausi jatkaa eteenpäin kuin lakkipäinen ladamies Kemistä Kokkolaan. Haastovuorossa on viime vuosien kovin kilpakumppani Stan Hansen. Kaksikko oli kohdannut ensimmäisen kerran mestaruudesta jo vuonna 1977. Kaksikon välinen track record yksilöotteluissa kertoo rumaa jälkeä, sillä tilastot olivat Inokin hyväksi 10 voittoa, yksi diskaustappio ja yksi tasapeli uloslaskulla. Kaksi viimeisintä olivat tapahtuneet juuri tässä helmikuussa, mikä oli ilmeisesti tarpeeksi mestaruusottelua varten.

Tarina on jälleen simppeli. Hansenilla ei ole juurikaan aseita Inokia vastaan, kun ottelu käydään mattovoittoisesti tai ketjupainien. Luonnollisesti tämä ottelu koostuu valtaosin näistä elementeistä. Mutta Inoki myös tiesi, missä Hansenin vahvuudet olivat. Jos ottelu riistäytyisi kehän ulkopuolelle, niin Hansen olisi välittömästi etulyöntiasemassa. Niinpä Inokin joutuessa kehän ulkopuolelle ensimmäisen kerran, pyörähti mestari välittömästi takaisin kehään ennen kuin Hansen ehti seurata perässä.

Hansenin toinen vahvuus oli fyysisyys ja brawlaustaidot. Hansen ottikin ottelun aina hallintaansa, kun sai mukiloitua ja nuijittua Inokia valtavilla käpälillään. Eikä sovi myös unohtaa Hansenin tuhovoimaisinta asetta, LARIATIA. Hansen saa yhden LARIATIN perille kehän puolella, mutta se ei vielä riitä.

Ottelu itsessään ei ole kovin erikoinen, sillä se sisältää liian vähän Hansenia ja liian paljon Inokia. Lopetus on kuitenkin huomionarvoinen. Inoki hakee yläköyden Knee Droppia, mutta Hansen tönäisee mestarin kehän ulkopuolelle. Tuomari aloittaa välittömästi uloslaskun, mutta Inoki nousee vielä kehänreunalle... ja saa maistaa brutaalia LARIATIA! Uloslasku jatkuu eikä Inoki saa aivan väännettyä itseään kehään. Hansen voittaa siis uloslaskulla... ja on uusi NWF:n mestari. Kyllä, vyöt vaihtoivat omistajaa myös uloslaskulla. Ja kyllä, Inoki pudotti vyön ilman puhdasta selätystä tai luovutusta. Yllätyitkö? Minä en.

Hansen juhlii gaijinarmadan keskellä mestaruusvoittoaan, mutta Inokin ja Hansenin feudi ei ollut lähelläkään loppuaan.

Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Ashura Hara

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Junior Heavyweight Championship
Kuramae Kokugikan (3.4.1980)

Fujinamin haastajalistalla on vielä pari nimeä jäljellä ennen uuden aikakauden alkamista. Ensimmäinen mestaruuskausi kattoi 27 onnistunutta puolustusta ja nyt oli vuorossa toisen kauden yhdestoista puolustus. Vastassa oli 33-vuotias Ashura Hara, yksi viimeisiä IWE-vierailijoita.

Susumu Hara oli ennen painiuraansa kansallisen tason rugbypelaaja. Hara aloitti rugbyn lukiossa ja jatkoi pelaamista yliopistossa. Opintojen jälkeen hänet draftattiin Kintetsu Linersiin, yhteen aikakautensa menestyneimpiin rugbyjoukkueisiin Japanissa. Hara kutsuttiin myös edustamaan maajoukkuetta vuonna 1976. Hara kuitenkin lopetteli rugbyuransa jo seuraavana vuonna ja aloitti kouluttautumisen painijaksi IWE:n riveissä. Hän debytoi vuonna 1978 ja vietti opintomatkansa Kanadan Stampedessa sekä Euroopassa. Palattuaan hän sai nimen Ashura Hara kirjailija Akiyuki Nosakalta, joka tunnetaan parhaiten Grave of the Fireflies -lyhyttarinan tekijänä. Hara nousi nopeasti IWE:n junioridivisioonan kärkeen ja saapui nyt haastamaan Fujinamia keltatakkisten kollegoidensa tukemana.

Tämä jää selkeästi heikoimmaksi Fujinamin mestaruuspuolustuksista tähän asti. Fujinamin otteluissa totutun hyvä loppurytistys jää tässä lyhyeksi ja jotenkin ohueksi. Toki Fujinami vuotaa jälleen verta bisneksen vuoksi ja yleisökin on villinä, mutta se jokin puuttuu. Alkupuoli jää kohtuullisen päämäärättömäksi, vaikka Hara vähän hakeekin esiin aggresiivisempaa Fujinamia yrittäessään läimäyttää tätä heti (kirjaimellisessa) kättelyssä. Ja kun Fujinamin hermo lopulta pettää ja päätyy potkimaan Haraa köysissä, tarjoaa Hara vastaukseksi pientä virnistystä. Haran väläytykset jäivät hyvin mieleen rugbytaklauksien ja helvetin komean Samoan Dropin muodossa.

Valitettavasti ottelu loppuu melkoiseen antikliimaksiin, kun Fujinami lukitsee Haran jonkinasteiseen Headscissors Armbariin ja saa pikaisen luovutusvoiton. Ei tätä huonoksi voi sanoa, mutta nälkähän tästä jäi.

Hara palasi painimaan IWE:n riveihin jääden firman viimeiseksi joukkuemestariksi liigan kaatuessa vuonna 1981. Hara siirtyi monien tovereidensa kanssa All Japaniin, jossa viettäisikin uransa suurimmat vuodet. Ashura Haran seuraavaa vierailua New Japanissa saataisiin odottaa kolmetoista vuotta...

Kuva
Stan Hansen(c) vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

NWF Championship
Kuramae Kokugikan (3.4.1980)

Samalta päivältä löytyy myös toinen ottelu, kun Inoki saa kauan kaivatun(?) revanssinsa Stan Hansenista.

Vaikka tämä on kohtuullisen samankaltainen kuin kaksikon edellinen ottelu, niin muutama asia nostaa tämän ottelun astetta paremmaksi. Ensinnäkin yleisö on liekeissä alkuhetkistä alkaen, huutaen Inokin nimeä kovemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Tunnelma pysyykin katossa läpi kohtuullisen lyhyen ottelun. Toisekseen tässä ottelussa on edes jonkinlainen punainen lanka, sillä Inoki palaa kerta toisensa jlkeen työstämään Hansenin kättä estääkseen LARIATIN. Kolmanneksi rakenne on tällä kertaa järkevämpi Hansenin ollessa niskan päällä valtaosan ottelusta fyysisyydellään. Näillä eväillä tämän kohtaamisen katsoi ihan mielellään.

Lopetuskin on ainakin tulinen. Hansen saa LARIATIN perille, mutta tietää tehon heikentyneen Inokin käsimetkujen ansiosta. Niinpä Hansen päättää repiä Inokin ylös kehänreunalla ja iskeä SUPLEXIN APRONILLE (jonka Inoki ottaa perseelleen). Inoki välttää uloslaskun juuri ja juuri ("NINETEEN" kirjoittaa nuori Gedo muistiinpanoihinsa) ja puolestaan Hansen lentää kehän ulkopuolelle. Inoki hyppää perään yläköyden sairaalla Knee Dropilla. Tällä kertaa Hansen pääsee vain vaivoin kehään, mutta Inoki iskee Vertical Suplexin ja voittaa niukin naukin vyönsä takaisin. Tuomari aloittaa toki laskemisen ENNEN kuin Inoki on vääntäytynyt kokonaan Hansenin päälle selätystä varten.

Mutta eihän tämäkään feudi ollut vielä tässä...

Ensi kerralla: Tiikerin ensiaskeleita ja pari hassua meksikolaista.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 507
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
AGAINST ALL ODDS 2008

TNA:n helmikuinen ppv oli perinteiseen tapaan Against All Odds, ja tällä kertaa se järjestettiin Impact Zonen sijaan Greenvillessä, Etelä-Carolinassa. TNA oli siis vähitellen tiuhentamassa entisestään niiden ppv:eiden tahtia, jotka järjestettäisiin muualla kuin Orlandon studioilla. Tosin yksi tämän show'n otteluista "lähetettiin etänä Orlandosta" (eli oli oikeasti ennakkoon nauhoitettu), koska Etelä-Carolinan osavaltio ei suostunut antamaan lupaa tälle ottelulle. Mutta palataan tähän yksityiskohtaan, kun on tuon ottelun aika. TNA oli muuten suunnilleen näihin aikoihin vaihtanut mainoslauseensa aikaisemmasta "We are wrestling" -sloganista legendaariseen "Cross the line" -muotoon. TNA haki tällä varmaan moniakin eri merkityksiä, mutta muistaakseni nettismarkkien keskuudessa tämä ainakin otettiin todisteena siitä, että TNA halusi hälventää tuotteessaan hyvän ja pahan rajaa sekä rikkoa perinteistä face vs. heel -asetelmaa entisestään. Tähän vaikutelmaan auttoi varmasti se, että TNA:n buukkaustiimissä oli mukana Vince Russo. Ja kieltämättä TNA:n tuotteessa oli koko ajan enemmän havaittavissa tällaista "ei hyvis eikä pahis" -asetelmia.

Selostajina tietenkin Tenay ja West. Greenvillessä backstage-haastattelut hoitivat Jeremy Borash ja comebackinsa painimaailmaan tehnyt Scott Hudson, joka oli aikoinaan selostanut WCW:ssä Mike Tenayn kanssa ja joka oli myös vuonna 2003 toiminut TNA:n backstage-haastattelijana. Kovin pitkäaikainen ei Hudsonin paluu ilmeisesti ollut, mutta tässä show'ssa hän hoiti haastattelijan tehtävän oikein mainiosti. TNA:n viime kuukausien vakiohaastattelija Kristal oli nimittäin Orlandossa haastattelemassa tuon erikoisottelun osanottajia, eikä hän siksi ollut Greenvillessä ollenkaan paikalla.

Kuva Kuva
AJ Styles & Tomko (c) vs. Bob Armstrong & BG James - TNA World Tag Team Championship
Muistatteko vielä viime joulukuussa käydyssä Turning Pointissa nähdyn Feast or Fired -ottelun? Jos ette, ei mikään ihme, koska TNA ei ole siitä itsekään pitänyt mitenkään erityisesti melua. Joka tapauksessa tuossa ottelussa neljä painijaa nappasi itselleen salkut. Christopher Daniels sai salkun, jonka haltija sai potkut. Scott Steiner ja Petey Williams saivat salkut, joiden kohtaloa selvitettäisiin myöhemmin tässä ppv:ssä. Ja BG James sai salkun, jonka haltija sai itselleen TNA World Tag Team -mestaruusottelun. Kaikki tietenkin olettivat, että BG haastaisi joukkuemestarit yhdessä Voodoo Kin Mafia -parinsa Kip Jamesin kanssa, mutta sen sijaan James toikin TNA:han jälleen kerran noin 100-vuotiaan (69-vuotiaan) isänsä Bob Armstrongin ja ilmoitti haastavansa joukkuemestarit yhdessä isänsä kanssa. Miksipäs ei. Koska sekä BG että "Bullet" Bob Armstrong olivat entisiä sotaveteraaneja, tämä show avattiin Yhdysvaltain kansallislaululla ja jonkinlaisella sotilasparaatilla. Hienoa. Joukkuemestareina toimivat edelleen AJ Styles ja Tomko, jotka eivät kuitenkaan nykyisin tulleet toimeen enää ollenkaan. AJ Styles oli liittounut Kurt Anglen kanssa (ja Angle oli nimittänyt hänet "prinssikseen", minkä vuoksi Stylesillä oli kruunu päässään sisääntulon aikana) ja Tomko puolestaan oli halunnut päästä kokonaan eroon tästä Anglen ja Christian Cagen välisestä kärhämästä, mutta oli kuitenkin viime Impactissa antanut tukensa Cagelle. Vaikka Tomko ja Styles olivat siis käytännössä vastakkaisilla puolilla TNA:n päämestaruuskuviossa, he joutuivat tulemaan toimeen keskenään pitääkseen mestaruusvyöt hallussaan.

AJ Styles on toki aikamoinen kehäkenraali, ja Tomko on kehittynyt kovaa vauhtia vakuuttavaksi tekijäksi kehässä, mutta ihan mihin tahansa eivät hekään pysty. Jos vastassa on keskinkertainen BG James ja hänen eläkeikäinen isänsä, ei näistä aineksista yksinkertaisesti saa aikaan erityisen hyvää ottelua. En voi kuin ihmetellä tätä TNA:n tahtoa buukata "Bullet" Bob Armstrongia säännöllisesti ja vieläpä niin, että "Bulletin" pitää päästä poikansa kanssa painimaan ihan oikeissa otteluissa. No, toisaalta kun joukkuemestaruussalku oli Feast or Firedin jälkeen päätetty antaa BG Jamesille, en tiedä, olisiko tämä ottelu muuttunut paljon paremmaksi, jos Styles ja Tomko olisivat puolustaneet vöitään Voodoo Kin Mafiaa vastaan. Yhtä kaikki: Styles ja Tomko tekivät tässä parhaansa ja kertoivat samalla hyvin tarinaa siitä, miten huonoksi heidän keskinäiset välinsä olivat kehittyneet. Armstrong ja James eivät paljoa mitään mainittavaa ottelussa tehneetkään, mutta toisaalta he eivät olleet erityisen suureksi haitaksi. Kokonaisuutena siis Stylesin ja Tomkon työn ansiosta ihan ok ottelu.
** (7:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Payton Banks vs. Traci Brooks
Vihdoin ja viimein Traci Brooksin ja Robert Rooden kuukausien ajan kestänyt vihanpidon rakentelu oli päättynyt siihen, että Roode oli antanut Brooksille potkut ja Brooks oli tehnyt virallisen face-turnin. Samalla kun Roode oli antanut Brooksille potkut ja haukkunut hänet sellaisilla sanoilla, että niitä ei tässä arvostelussa kehtaa toistaa, ilmoitti hän yleisölle, että hänellä on uusi manageri. Tuo manageri oli tietenkin niin ikään kuukausien ajan katsomossa Roodea ihaillut ja Brooksia haukkunut mysteerinen nainen, jonka Roode ilmoitti nyt olevan nimeltään Payton Banks. Heti debyytissään Banks rynnisti Impact Zonen kehäalueelle ja pieksi Brooksin rajusti, ja tämän seurauksena oli tietenkin se, että näiden naisten olisi päästävä selvittämään välinsä varsinaisessa ottelussa. Banks oli 2000-luvun alussa uransa aloittanut naispainija, joka oli käynyt läpi ison joukon Yhdysvaltojen indie-promootioita ja paininut vuodesta 2005 lähtien naispainin ykköspromootiossa SHIMMERissä. Indie-promootioissa hänet tunnettiin nimellä Rain, ja yhdessä toisen pitkän linjan naispainijan Laceyn kanssa he muodostivat joukkueen Minnesota Home Wrecking Crew (Lacey on puolestaan näissä arvosteluissa esiintynyt äskettäin Age of the Fallin managerina). Syksyllä 2007 TNA palkkasi Rainin esittämään Robert Roodin ykkösfania, ja nyt hän pääsisi tekemään kehädebyyttinsä nimellä Payton Banks.

Oho, tämähän oli itse asiassa hieman parempi kuin olin ajatellut. Etukäteen pelkästin, että tämä ottelu kilpailisi vuoden lopussa huonoimman ottelun tittelistä. Oli kuitenkin ilahduttavaa huomata, että erityisesti Payton Banks pystyi ihan siedettäviin otteisiin kehässä. Eikä Traci Brookskaan ollut kehässä totaalinen katastrofi, vaikka aika kömpelöä hänen liikkumisensa paikoitellen olikin. Joka tapauksessa näytti siltä, että nämä molemmat todella yrittivät kaikkensa tässä ottelussa, ja kovalla yrittämisellä he saivat rakennettua sellaisen ottelun, että yleisökin innostui tästä yllättävän paljon. Katsojat chanttasivat ottelun loppupuolella Tracin nimeä ihan kunnolla, ja se on osoitus siitä, että jotain nämä kaksi tekivät oikein saadakseen porukan innostumaan. Mutta siis, kaikesta tästä positiivisesta kirjoittamisesta huolimatta on siis todettava, että otteluna tämä oli parhaimmillaankin juuri ja juuri ihan kohtuullinen. Lähinnä hieman parempi kuin puhtaasti huono, mutta sekin on enemmän kuin odotin.
*½ (5:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Petey Williams vs. Scott Steiner - Case vs. Case Match
Tämä on nyt malliesimerkki "Cross the line" -TNA:sta, jossa minulla ei ole oikeastaan mitään hajua, kumpi on heel ja kumpi face, mutta sanoisin kuitenkin Peteyn olevan enemmän facen oloinen, vaikka hän aika ärsyttävä olikin. Joulukuussa nähdyssä Feast or Fired -ottelussa Williams oli siis napannut itselleen yhden salkun ja Steiner yhden salkun. Ennen salkkujen sisältöjen paljastamista Steiner vaihtoi päikseen hänen ja Williamsin salkkujen sisällön, ja kun salkkujen sisällöt paljastettiin, kävi ilmi, että Williamsin salkussa olisi sopimus TNA World Heavyweight -mestaruusotteluun ja Steinerin salkussa puolestaan TNA X Division -mestaruusotteluun. Steiner ei tietenkään ollut tähän tyytyväinen, ja myöhemmin hän varasti jälleen Williamsin salkun ja pieksi hänet tuolla metallisalkulla niin, että sai lopulta molemmat itselleen. Salkkusekoilua jatkui aikansa, kunnes lopulta Jim Cornette ilmoitti, että Against All Oddsissa käytäisiin näiden kahden välillä ottelu, jonka voittaja saisi molemmat salkut itselleen. Lisähuumoria tähän otteluun toi se, että Petey Williams oli viime kuukausina kehitellyt itselleen "Maple Leaf Muscle" -hahmon, eli hän oli alkanut korostaa aikaisempaa enemmän lihaksikkuuttaan ja esitellä muskeleitaan samalla tavalla kuin Scott Steiner. Tämä tietenkin ärsytti "Big Poppa Pumpia", joka piti Williamsia vain halpana pikkukopiona itsestään. Williams lisäsi vettä kiukaalle matkimalla suoraan Steinerin maneereja otteluissaan. Nyt toinen näistä lihaskimpuista saisi siis molemmat salkut itselleen.

Tämä ottelu oli suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävää katsottavaa, mutta mitään järkeä tässä ei ollut. Enkä nyt tarkoita perusvalitusta, mutta painijoilta ja tuomarilta voisi odottaa jonkunlaista logiikkaa ottelun aikana. Miksi ihmeessä Petey Williams ja Scott Steiner saivat käyttää terässalkkuja vapaasti ottelun aikana aseena, vaikka ensin Slick Johnson yritti estellä Steineria salkun käytössä? Miksi Steiner sai tuosta vain jysäyttää Williamsille helvetinmoisen Low Blow'n ilman, että tuomari puuttui asiaan mitenkään? Miksi Williams sai hetkeä myöhemmin tehdä saman Steinerille? MIKSI KUMPIKAAN MIEHISTÄ EI MYYNYT LOW BLOW'TA KÄYTÄNNÖSSÄ OLLENKAAN? Ja miksi ihmeessä ottelun lopussa kehänlaidalle piti tulla isokokoinen tumma nainen, joka häiritsi Williamsia - ilman minkäänlaista pohjustusta? (Tämä olisi siis muuan Rhaka Khanina tunnetun naispainijan TNA-debyytti, mutta palataan siihen tulevissa arvosteluissa). En tiedä. Mihinkään näistä ei ole järkevää vastausta, ja siksi tämä ottelu oli tyhmä. Mutta kehämenoltaan tämä oli kyllä viihdyttävää, sille en voi mitään. Williams myi kaikki Steinerin liikkeet hienosti ja täräytti muutaman oman näyttävän high flying -liikkeen. Myös Steiner oli taas suorastaan liekeissä, kun pääsi tarjoamaan isoja power-liikeitä itseään selvästi pienemmälle painijalle. Kokonaisuutena tämä oli siis logiikan puutteesta huolimatta ihan hyvä, mutta paremmalla järjenkäytöllä mahdollisuuksia olisi ollut enempään.
**½ (9:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
James Storm w/ Jacqueline Moore vs. Eric Young
Tämä ottelu oli periaatteessa mestaruusottelu, mutta TNA:kin suhtautui tähän "mestaruuteen" niin selvästi lähinnä vitsinä, että en huomioi tätä Stormin ja Youngin välisen feudin "Drinking Championshipia" tässä projektissani mestaruutena enkä kutsu siitä käytäviä otteluita mestaruusotteluiksi. Eric Youngin ja James Stormin kuukausien ajan jatkunut juopottelufeud oli siis kuitenkin edennyt siihen, että jossain vaiheessa Young oli voittanut "mestaruusvyön" (eli perinteiseen mestaruusvyörakennelmaan kiinnitetyn kaljapullon) itselleen ja nyt Storm halusi tuon vyön takaisin. Storm oli voittanut Youngin viime ppv:ssä käydyssä 'Best of 3' -juopottelukilpailussa - jos sillä oli jotain väliä.

Kuten olen aiemminkin Stormin ja Youngin ottelun kohdalla kirjoittanut, kyllähän nämä kaksi osaavat painia hyvän ottelun. Storm on erinomainen heel ja Young täydellinen sympaattinen face. Molemmat tietävät, mitä tehdä kehässä, ja yhdessä he pystyvät rakentamaan oikein mallikkaan ottelun, joka kulkee alusta loppuun luontevasti. Suurempi ongelma oikeastaan on se, että missään vaiheessa tämä Stormin ja Youngin feud ei ole millään tavalla tuntunut kiinnostavalta. Miesten väliset hassuttelusegmentit backstagella ovat olleet ihan kivoja väliohjelmanumeroita otteluiden ohessa, mutta en ole niitäkään erityisemmin kaivannut. Varsinainen feud sen sijaan on tuntunut kaikin puolin yhdentekevältä. No, tästä huolimatta Storm ja Young olivat nyt taas kehässä vastakkain, ja itse ottelu tosiaan toimitti varsin mallikkaasti alusta loppuun. Yleensä sekaantumiset eivät paranna ottelun tasoa, mutta tässä Rhinon yllätysesiintyminen ja ottelun lopussa tarjoama Gore oli itse asiassa mukava lisä tähän matsiin. Niinpä kokonaisuutena tämä oli juuri ja juuri hyvään arvosanaan yltävä ottelu. Matsin jälkeen nähty Rhinon promo oli tosin yksi typerimmistä promoista TNA:n historiassa, mutta ehkä jätän sen nyt tässä huomioimatta sen tarkemmin.
*** (7:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Awesome Kong (c) w/ Raisha Saeed vs. ODB - TNA Knockout Championship
Gail Kim oli onnistunut säilyttämään TNA Knockout -mestaruuden Awesome Kongia vastaan viime ppv:ssä, mutta pari viikkoa myöhemmin Impactissa he painivat mestaruudesta uusintaottelun, ja tuolla kertaa Kong onnistui päihittämään Kimin ja voittamaan mestaruuden itselleen. Lisäksi Kong pieksi tuossa tapahtumassa Kimin ilmeisesti niin pahanpäiväisesti, että entistä mestaria ei ollut nähty Impactissa mestaruusottelun jälkeen. Samalla kun Kong oli noussut uudeksi TNA:n naisten mestariksi, hänen managerikseen oli ilmestynyt mystinen niqabiin pukeutuva, syyrialainen musliminainen nimeltään Raisha Saeed. Saeed toimi Kongin "puhenaisena", eli puhui tämän puolesta haastatteluissa. Oikeasti Saeedin niqabin alla oli paremmin Cheerleader Melissa -nimellä tunnettu naispainija, jota pidettiin muun muassa Sara Del Reyn ohella yhtenä tämän aikakauden parhaista naispainijoista. Uransa hän oli aloittanut vuonna 1999 ja paininut viime vuosina muun muassa SHIMMERissä. TNA:ssa hänestä tehtiin kuitenkin managerina toimiva musliminainen, joka oli jotain aivan muuta, mitä hän oli tähän asti urallaan tehnyt. Nyt Saeed tekisi ppv-debyyttinsä Kongin rinnalla, kun Kong joutuisi puolustamaan mestaruuttaan ykköshaastajaksi noussutta rääväsuuta ODB:tä vastaan.

Ei tämä ottelu toki kamppaile laadullaan Gail Kimin ja Awesome Kongin välisen ottelun kanssa, mutta tämäkin oli ilahduttavan hyvää menoa. WWE:n naisten divisioonalla on tehnyt pitkään todella vaikeaa yltää edes tällaiseen otteluun, joten on kiva nähdä, miten hyvin tällainen kahden ison mörssärin matsi toimii naisten divisioonassa. WWE:llä ei yksinkertaisesti ollut näihin aikoihin rohkeutta samalla tavalla luottaa puhtaaseen naisten painiin, ja sen takia tällaisia otteluita ei isossa E:ssä nähty. Mutta onneksi oli TNA, joka laajensi naistendivisioonan tarjontaa verrattuna WWE:hen. ODB oli tosiaan kehäotteiltaan paljon parempi painija kuin saattoi kuvitella, ja ainakin tällaisessa ison profiilin matsissa Kongin kanssa hän todellakin pani kaikkensa peliin. Kong osasi olla dominoiva monsteri ihan kenen tahansa kanssa, ja tuon roolin hoitamisella hän sai tästä ottelusta toimivan kokonaisuuden. Eipä tässä siis sen enempää. Hyvä naisten matsi, ei kuitenkaan mitenkään ikimuistoinen koitos.
**½ (6:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Judas Mesias w/ James Mitchell vs. Abyss - Barbed Wire Massacre 2 Match
Sitten vuorossa oli illan se ottelu, joka käytiin Etelä-Carolinan osavaltion sijaan Orlandon studioilla, koska Etelä-Carolina ei ollut suostunut antamaan lupaa tämän ottelun käymiseen. Syy tähän kieltoon oli tietenkin se, että Abyssin ja Judas Mesiaksen ottelu olisi TNA:n historian toinen Barbed Wire Massacre -ottelu (ensimmäinen käytiin Sabun ja Abyssin välillä vuonna 2005), eli tässä ottelussa kehäköydet korvattaisiin piikkilangalla, diskauksia ei tunnettaisi ja kehänlaidalla olisi kaikenlaisia piikkilanka-aseita. Tämän ottelun olisi tarkoitus päättää lopullisesti Abyssin ja Judas Mesiaksen - ja samalla myös Abyssin ja James Mitchellin ikuisuuden ajan kestänyt - feud. Pian Final Resolutionin jälkeen James Mitchell oli nimittäin paljastanut lopultakin salaisuuden, jolla hän oli piinannut Abyssia kuukausia. Salaisuus oli se, että Mitchell ei suinkaan ollut vain Abyssin ottoisä, vaan hän oli Abyssin oikea biologinen isä, mikä teki hänen biologisesta pojastaan Judas Mesiaksesta Abyssin velipuolen. Kuulostaako tutulta? Ihan kuin jossain toisessa painifirmassa samanlaisessa sotkussa olisivat myllertäneet sellaiset nimet kuin Paul Bearer, Kane ja The Undertaker? Näääh... Ei kai nyt TNA suoraan kopioisi toisen firman klassikkostorylinea. Ei kai.

Täytyy myöntää, että saatoin katsoa tämän ottelun vähän puolella silmällä - tai en ainakaan täysillä keskittyen. Toisaalta, olen sitä mieltä, että minua ei voi syyttää. On vaikea keksiä enää oikein yhtäkään syytä kiinnostua näistä Abyssin itseään toistavista HC-otteluista, koska niissä ei oikein tapahdu mitään uutta. Joissain toki nähdään erityisen sekopäisiä bumppeja, joiden ansiosta ottelun viihdyttävyystaso pysyy vielä yllä, mutta tästä kävi jotenkin heti ensimmäisten minuuttien aikana ilmi, että mitään ennennäkemättömiä spotteja tuskin on luvassa. Sen sijaan ottelu keskittyi ensisijaisesti kehäköysinä toimivan piikkilangan kanssa pelleilyyn, mikä tuntui lähinnä tylsältä. Loppua kohti päästiin sentään jonkinlaiseen kunnon meininkiin, kun mukaan kaivettiin piikkilankaan pyöritellyt pöytälevyt, ja niiden kanssa Abyss ja Mesias tempaisivat pari ihan nättiä spottia. Nekin olivat toki sellaisia, että ne oli lähty lukemattomia kertoja Abyssin otteluissa. Joo, ei tämä köyhän miehen Undertaker vs. Abyss toiminut erityisen hyvin TNA:ssa. James Mitchell ei ole Paul Bearer ja Judas Mesias ei todellakaan ole Kane. Kaikesta haukkumisestani huolimatta pitää siis todeta, että oli tämä ihan kiva HC-mähinä, mutta näitä on vain nähty niin paljon, etteivät ne oikein tunnu enää miltään.
**½ (14:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Robert Roode w/ Payton Banks vs. Booker T
Aluksi vähän puolivillaisena kiistana alkanut Robert Rooden ja Booker T:n feud oli muuttunut repiväksi vihanpidoksi Final Resolutionissa, jossa Roode oli lyönyt Booker T:n vaimoa Sharmellia kasvoihin niin pahasti, että Sharmellin leuka oli mennyt sijoiltaan ja hän oli joutunut jäämään pois ruudusta. Roode ei toki ollut oikeasti tarkoittanut lyödä naista, vaan Sharmell oli keskeyttänyt Rooden juuri sillä hetkellä, kun Roode oli käymässä käsiksi entiseen manageriinsa Traci Brooksiin. Roode luuli, että takaapäin hänen kimppuunsa oli hyökkäämässä Booker T, ja siksi hän heilautti nyrkkiään katsomatta edes, kuka takana oli oikeasti. Kun totuus paljastui, Roode järkyttyi itsekin, mutta ei voinut tilanteelle enää mitään. Roode jopa pyysi Impactissa Booker T:ltä anteeksi, mutta raivostunut Booker T ei Rooden anteeksipyyntöä hyväksynyt vaan julisti kostavansa Roodelle vaimonsa puolesta. Against All Oddsiin buukattiin näiden välille Grudge Match, ja ennen tätä ottelua haastattelupisteellä katkera Roode tilitti, että hän ei enää anele Booker T:n anteeksipyyntöä, koska Final Resolutionin tapahtuma oli täysi vahinko ja hän ei ole tehnyt mitään väärin.

Täytyy sanoa, että Booker T ei ole toistaiseksi tuonut TNA:han mitään lisää saapumisensa jälkeen. Ymmärrän toki, että Bookerin palkkaaminen itsessään oli TNA:lle iso temppu ja että se toi varmasti hyvää lisänäkyvyyttä TNA:lle. Ongelma on kuitenkin se, että Booker ei tässä vaiheessa urallaan ollut millään tavalla erityisen kiinnostava ja monipuolinen painija. Sen sijaan Booker oli konkari, joka pystyi vetämään varmasti melkein kenen tahansa perusvarman ottelun. Ja juuri sellainen tämä Bookerin ja Rooden ottelu oli: perusvarma suoritus, jossa oli selvä ja hyvä rakenne ja joka toimi alusta loppuun saakka moitteetta. Jos tällä olisi ollut kunnollinen näyttävä lopetus, tämä olisi ollut kiistatta onnistunut suoritus ja puhtaasti hyvä ottelu. Nyt TNA kuitenkin päätti, että Rooden ja Bookerin feudia kannattaa jatkaa vielä, ja niinpä katsojille tarjottiin tylsältä tuntunut storylinea painottanut lopetus, jonka tämä jäi ihan hyvän ottelun tasolle.
**½ (9:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Johnny Devine (c) & Team 3D vs. Jay Lethal & Motor City Machine Guns - Hardcore Street Fight Match for the TNA X Division Championship
Vihdoin olisi aika päättää myös tämä kuukausia jatkunut vihanpito ottelussa, jossa joko X-Divisioonan tarina tulisi lopulliseen päätökseen tai Team 3D joutuisi nöyryytetyksi. Team 3D oli yhdessä Johnny Devinen kanssa käynyt siis kuukausien ajan sotaa koko X-Divisioonaa ja ennen kaikkea Jay Lethalia ja Motor City Machine Gunsia vastaan. Team 3D oli ryöstänyt Lethalin hallussaan pitämän X-Divisioonan mestaruusvyön jo marraskuussa, mutta Lethal oli ollut virallisesti mestari aina tammikuun loppuun saakka. Tuolloin Johnny Devine oli virallisesti päihittänyt Lethalin X-Divarin mestaruusottelussa (Team 3D:n avulla tietenkin) ja noussut uudeksi X-Divisioonan mestariksi. Nyt Devine joutui panemaan mestaruutensa peliin yhdessä Team 3D:n kanssa ottelussa, joka voisi jäädä viimeiseksi X-Divisioonan mestaruusotteluksi. Tässä Hardcore Street Fight -ottelussa oli nimittäin kovat panokset: Jos Team 3D ja Devine voittaisivat, koko X-Divisioona lakkautettaisiin. Mutta jos Lethal ja MCMG voittaisivat, Brother Ray ja Brother Devine joutuisivat laihduttamaan niin, että he painaisivat alle 275 paunaa. Sitä ennen he eivät voisi painia TNA:ssa.

Olen hyvin hämmentynyt tämän ottelun loppupuoliskosta. Kiinnostaisi kovasti tietää, mitä helvettiä Alex Shelley ja Chris Sabin ovat menneet mokamaan sillä tavalla, että heidät laitettiin tässä ottelussa käsittämättömällä tavalla koirankoppiin. Ottelun alkupuoli oli oikein viihdyttävää kuuden miehen HC-mähinää, ja myös ottelun loppupuolisko oli kyllä oikein viihdyttävää katsottavaa. Siinä oli vain yksi erikoisuus: ottelun jälkimmäinen puolisko oli käytännössä Handicap-ottelu, jossa Jay Lethal paini yksin Team 3D:tä ja Johnny Devineä vastaan. MCMG:tä ei nähty ottelun viimeisinä minuutteina ollenkaan sen jälkeen, kun molemmat olivat ottaneet vastaan 3D:n. Shelley ja Sabin eivät olleet ottelussa viimeisinä minuutteina mukana ollenkaan, eikä heitä nähty myöskään ottelun jälkeisissä meiningeissä. Mitä helvettiä? Muutenkin koko ottelun loppuajan Lethalia hehkutettiin ja Sabinia sekä Shelleytä käytännössä dissattiin. Mitä tässä tapahtui? En tiedä. Mutta siis: Lethal teki ottelussa uskomattoman kovan suorituksen, ja muutenkin matsi oli juuri sellaista viihdyttävää roskapainia, jota on kiva katsella sopivissa annoksissa. Tämä annos oli sopiva, bumpit olivat näyttäviä ja spotit hienoja. Kokonaisuutena tämä oli hyvä ottelu ja sai kieltämättä Lethalin näyttämään todella vahvalta. Se lienee hyvä asia.
*** (12:30)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kurt Angle (c) w/ Karen Angle vs. Christian Cage - Special Enforcer: Samoa Joe - TNA World Heavyweight Championship
Merkkaan nyt Christian Cagen faceksi tässä, koska sen verran selvästi hän oli face-roolia vetänyt sekä kehässä että kehän ulkopuolella jo tovin. Anglen ja Cagen feud oli tosiaan jatkunut kuumana vielä Final Resolutioninkin jälkeen, koska tuossa ppv:ssä Cage hävisi mestaruusottelun Anglelle vain siksi, että viime hetkellä AJ Styles ilmestyi paikalle, puukotti Cagea selkään ja auttoi Anglen voittoon. Tämän jälkeen Styles oli virallisesti liittynyt Anglen puolelle, ja Cage oli jäänyt aivan yksin taistelemaan Anglea vastaan. Cage oli voittanut Stylesin ja Joen ykköshaastajuusottelussa Impactissa, ja näin hän ansaitsi uusintaottelun Against All Oddsiin. Jim Cornette määräsi, että Samoa Joe toimisi tämän ottelun Special Enforcerina, jotta hän varmistaisi, ettei Styles tai kukaan muukaan sekaantuisi otteluun. PPV:tä edeltävinä viikkoina Kurt Anglen välit hänen vaimoonsa Karen Angleen olivat myös muuttuneet entistä huonommiksi, koska Karenin mukaan Kurt välitti ainoastaan mestaruudestaan eikä ollenkaan hänestä. Juuri ennen tämän ottelun alkua Angle kuitenkin ilmoitti backstagella, että hän ja Karen uusivat vihkivalansa seuraavassa Impactissa.

What kommentoi Final Resolution -arvion jälkeen, että tämä Against All Oddsin ottelu Christianin ja Anglen välillä olisi vielä Final Resolutionin ottelua parempi, ja minun on oltava samaa mieltä. Ikävä kyllä tämänkin ottelun lopetus oli tyypillistä TNA-ylibuukkaussekoilua, kun mukaan saatiin ref bump, Karen Angle, Samoa Joe, AJ Styles ja lopulta Tomko. Oikeastaan mikään muu ei edes minua haitannut, ja olen sitä mieltä, että oikeina hetkinä ylibuukkaus on enemmän kuin paikallaan, mutta aivan ottelun lopussa nähty Tomkon sekaantuminen tuntui halvalta, turhalta ja jätti huonon maun suuhun. Mutta yritän silti unohtaa sen, koska Angle ja Cage pistivät pystyyn ihan pirunmoisen suorituksen kehässä ja saivat aikaan jo vuoden toisen huippuluokan päämestaruusottelun. Sellaisia ei TNA:ssa koko viime vuoden aikana nähty mitenkään liikaa, joten on ollut ilahduttavaa katsoa tätä Main Event -meininkien kehitystä näin vuoden 2008 alussa. Erinomainen suoritus jälleen Anglelta ja Cagelta, joiden kemiat vain sopivat hienosti yhteen. Tällaista Main Event -painia katsoo mielellään vaikka kuinka paljon.
**** (20:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Christian Cage
** Kurt Angle
* Jay Lethal

Kokonaisarvio Against All Oddsista: Minua tämä tapahtuma ei erityisemmin puhutellut. Main Event oli toki huippuottelu, ja pari muutakin hyvää ottelua sekaan mahtui, mutta suurin osa tarjonnasta oli enintään ihan hyvää tai keskinkertaista, ja kaikki tuntui vähän sekamelskalta. Missään vaiheessa tapahtumaa en ollut erityisen innostunut, ja ennemminkin oli sellainen olo, että pääsisipä TNA jo eteenpäin seuraaviin kuvioihin. Mikään ei kamalan huonoakaan toki ollut, mutta kyllä tämä silti Kehnon puolelle jää.

1. ROH Undeniable - Hyvä
2. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
---------------
4. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 696
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1980 - Osa 2

Kuva
Gran Hamada & Satoru Sayama vs Perro Aguayo & Baby Face

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

2/3 Falls
Toreo de Cuatro Caminos, Meksiko (13.4.1980)

No niin, NJPW:n yhteistyökuviot tarjosivat meille tällä kertaa vilkauksen Meksikosta. Yhteistyöliigana toimi tähän aikaan UWA, joka oli EMLL:n suurin kilpailija ennen AAA:n syntymistä noin vuosikymmentä myöhemmin. Tapahtumapaikkana toimi komea ulkoilma-areena. Itse ottelussa oli komea katras painijoita, jotka kaikki tekivät tässä projektin ensiesiintymisensä.

Hiroaki Hamada oli yksi ensimmäisiä New Japanin oman dojon poikia aloittaen uransa vuonna 1972. Hamadan ura Japanissa oli kuitenkin umpikujassa ensimmäisten vuosiensa ajan. Pienen koonsa vuoksi "Little Hamada" oli monien muiden juniorikokoisten painijoiden kanssa jumissa alakortissa lasikaton alla. Hamadan ura lähtikin uuteen nousuun lähdettyään Meksikoon vuonna 1975. Hamada kehittyi Meksikossa huomattavasti ja hänestä tulikin paikallisten fanien suosikki. Fanit ja promoottorit antoivatkin miehelle uuden nimen, Gran (Great) Hamada. Kotimaahansa palattuaan vuonna 1979 Hamada oli edelleen samalla paikalla alakortissa, vaikka pääsikin haastamaan Fujinamin kertaalleen tämän mestaruudesta ja viettikin edelleen enemmän aikaa Meksikossa.

Miehen joukkueparilla Satoru Sayamalla oli lähestulkoon samat sävelet Hamadan kanssa. Vuonna 1976 debytoinut Sayama oli myöskin varsin pienikokoinen painijaksi eikä tulevaisuus näyttänyt vielä kovinkaan ruusuiselta Japanissa. Sayama lähti opintomatkalleen vuonna 1978 Englantiin ja Meksikoon. Seuraavana vuonna Sayamalla olisi edessä paluu kotiin, jossa hänestä kasvaisi pian legenda.

Legendoista puheen ollen, japanilaisduota vastassa olivat Perro Aguayo ja Baby Face. Aguayo muutti 10-vuotiaana yksin Mexico Cityyn elättäen itsensä muun muassa leipurina ja nyrkkeilijänä. Aguayo tapasi lopulta luchadorin, joka kehotti kokeilemaan onneaan painin parissa nyrkkeilyn sijasta. Aguayo päätyi lopulta tekemään debyyttinsä vuonna 1970. Legendaarinen etunimi Perro (joka tarkoittaa koiraa espanjaksi) syntyi vahingossa kehäkuuluttajan lausuessa nimen Pedro päin honkia. Vuosikymmenen aikana hänestä kasvoi yksi UWA:n suurimmista tähdistä ja samalla Meksikon tärkeimmistä naamioimattomista painijoista. Joukkuepari Baby Face aloitti uransa myös vuonna 1970 ja myös yksi UWA:n luottopainijoista. Ironisesti hän oli koko uransa ajan vihattu rudo.

Odotin suurella mielenkiinnolla Sayaman otteita tässä ottelussa enkä joutunut pettymään ainakaan kovin paljoa. Sayama paini sellaisella intensiteetillä ja nopeudella, että oli räjäyttää sukat jalasta verrattuna kaikkeen muuhun junioritoimintaan Japanissa. Toki uskomattomiin temppuihin yhdistyi myös tietty virheherkkyys, sillä Sayama tuntui paikoin liikkuvan niin nopeasti että Face ja Aguayo eivät vaan pysyneet perässä. Sayama ei kuitenkaan ollut ottelun tähti, sillä se kunnia kuuluu joukkuepari Hamadalle. Kokeneempi kaveri ei nimittäin paljon kalvennut Sayaman komeimpien temppujen rinnalla vaan paini upeasti sekä matossa että pystyssä. Hamadan menoa oli yksinkertaisesti mahtavaa katsoa ja onkin harmi ettei miehen otteluita kovinkaan montaa ole tässä projektissa tulossa (esimerkiksi yhtäkään Hamadan ja Fujinamin välistä ottelua ei NJPW Worldissa kirjoitushetkellä löydy).

Vastapuolella Aguayo oli mahtava rudon roolissaan, etenkin kun oli nokikkain Hamadan kanssa. Kaksikon väliset osuudet olivat ottelun parasta antia. Olin varma, että kaksikolla oli suurempaakin feudia keskenään tämän ottelun perusteella, mutta olin ilmeisen väärässä. Kaksikko ei koskaan otellut edes Apuestas-ottelua keskenään. Kolmen tähden välisessä puserruksessa Baby Face jäi kovin pimentoon ja toimikin pitikin lähinnä tecnicoja paikallaan Aguayon iskuja varten tai toimi pohjana Hamadan ja Sayaman lennokkaimmille tempuille.

Ottelun heikkous oli varmaan luchamainen sekavuus ratkaisusuorituksissa. Ensimmäinen ratkaisu menee tecnicoille antiklimaattisesti Back Suplexin jälkeen. Rudot saavat hallinnan ja vaikuttavat selättävän Sayaman jollain liikkeellä, jonka jälkeen rudot selättävät myös Hamadan Aguayon yläköyden Sentonin jälkeen. Tuomari nostaa rudojen kädet voiton merkiksi ja luulen ottelun olevan ohi. Samaa näyttää miettivät myös Sayama, joka vaikuttaa jo kävelevän pois päin kehästä. Rudot jatkavat kuitenkin Hamadan hakkaamista ja Aguayo tuntuu huutavan Sayamaa takaisin kehään jatkamaan vielä mähinöitä.

Lopputaistelu päättyy tyylilleen sopivasti, kun veriset Hamada ja Aguayo vaihtavat raivoisasti iskujaan, kunnes Aguayo pinna palaa lopullisesti ja potkaisee Hamadaa kulkusille diskauksen arvoisesti ja jatkaa tämän pieksemistä. Rudo/5 lopetus siis. Nautittava ottelu tämä kyllä oli, pienistä kauneusvirheistään huolimatta.

Aguayoa ja Baby Facea ei valitettavasti enempää tämän projektin tiimoilta nähdä. Aguayo jätti puumerkkinsä meksikolaiseen painihistoriaan ollen historian yksi suosituimmista rudoista ja 70/80-lukujen suurimmista tähdistä. UWA:n jälkeen Aguayo siirtyi menestyksekkäästi AAA:n riveihin, jossa paini 2000-luvun alkupuolelle asti, jolloin eläköityi täyspäiväisestä painimisesta. Hänen pojastaan Perro Aguayo Jr:sta tuli yksi Meksikon suurimmista tähdistä AAA:n riveissä ennen kuin kuoli traagisesti kehässä vuonna 2015. Baby Face jatkoi uraansa 90-luvun alkuun, kunnes katosi pariksi vuodeksi ja palasi kehiin vuosikymmenen loppupuolella vielä hetkeksi. Painiuransa jälkeen Baby Face vaihtoi alaa ja on pyörittänyt omaa painiaiheista pikkuravintolaansa (Los Arroces del Baby Face) Arena Mexicon liepeillä.

Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Chavo Guerrero

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Junior Heavyweight Championship
Fukuoka Sports Centre (9.5.1980)

Fujinamin haastajaksi päätyi tällä kertaa vakituinen kilpakumppani vuosien ajalta. Chavo Guerrero oli luchalegenda Gory Guerreron poikakatraan (Chavo, Mando, Hector ja Eddy) vanhin. Chavo aloitti uransa vuonna 1970 Funkin perheen Amarillon territoriossa, kunnes muutti perheineen länsirannikolle. Chavosta tulikin NWA Hollywoodin ykkösnimiä ja latinoyleisön sankari. Guerrero saapui New Japaniin vuonna 1978, jossa otteli useaan otteeseen Fujinamia vastaan. Guerrero sai vihdoin napattua Fujinamista voiton (uloslaskulla) kolmannen MSG Seriesin alkulohkossa ja ansaitsi mestaruusottelun.

Fujinamin mestaruusotteluissa heikoin osuus on ollut joka kerta itse mattovääntäminen eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Valitettavasti mattovääntö oli koko ottelun pihvi. Toki lopussa saatiin Fujinamin tavaramerkiksi muodostunut tulinen lopetus, mutta ei sekään ollut parhaimmasta päästä. Yleisökin oli vähän samoilla linjoilla, eli oli hiljaa ottelun ensimmäiset viisitoista minuuttia ja heräsi viimeiseksi pariminuuttiseksi. Guerrero oli toki ihan parustaitava, muttei vaan mitenkään erityisen karismaattinen. Koko hommasta tuntui vaan puuttuvan tietty punainen lanka ja jäi vain sparraamiseksi matossa. Kyllähän tämän katsoi, muttei tätä nyt mitenkään lämmöllä jää muistelemaan.

Fujinamin Bridging German Suplex riittää tällä kertaa voittoon.

Kuva
Stan Hansen vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

MSG Series 1980 Match
Kuramae Kokugikan (5.6.1980)

Hansen ja Andre olivat vastakkain MSG Seriesin välierässä, finaalissa voittajaa odottaisi luonnollisesti Inoki. Kaksikko oli ehtinyt kohdata jo kolmesti yksilöotteluissa, kahdesti tämän saman kiertueen aikana, mutta jokainen kohtaaminen oli päättynyt tuplauloslaskuun.

Nyt saatiin sellainen matsi, mitä Andrelta olisi sopinut odottaa jo paljon aikaisemmin. Eli Andre ja Hansen muksivat toisiaan kolmisen minuuttia. Kiitos, muuta en tässä tarvinnutkaan. Hansen saa väistettyä Andren Ison Kengän ja saa LARIATIN osittain perille, joka saa jopa Andren horjumaan ja lopulta maihin yleisön kohahtaessa. Kaksikko mähistelee toisensa pikaisesti kehän ulkopuolelle (tuomari aloittaa fiksusti laskemisen välittömästi kun kaksikon hiuskarva eksyy kehäköysien väärälle puolelle) ja tuplauloslasku näyttää jälleen todennäköiseltä ratkaisulta.

JA HULK HOGAN HYÖKKÄÄ ANDREN KIMPPUUN! MITÄ HELVETTIÄ!

Hogan ja Andre feudasivat parhaillaan WWF:ssä keskenään, joten feudi tuotiin tätä kautta myös New Japaniin, jossa Hogan vietti ensimmäistä Japanin kiertuettaan (vaikkei ollutkaan mukana MSG Seriesissä). Puskista tämä hyökkäys tuli ainakin itselleni. Hansen hyödyntää tilaisuuden ja pyörähtää takaisin kehään ja voittaa uloslaskulla. Hansen ja Hogan marssivat karkuun penkkirivien lävitse yleisön jakautuessa pois tieltä kuin Punainen meri konsanaan.

Andre jää karjumaan Inokia kehään (koska ?????), mutta sitä ottelua emme luojan kiitos saa. Hansen häviää myöhemmin samana iltana finaalin Inokille diskauksella.

Ensi kerralla: Revansseja, Backlundin paluu ja tulevan WWF:n mestarin ensimmäinen ottelu projektissa.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 696
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1980 - Osa 3



Kuva
Tatsumi Fujinami(c) vs Chavo Guerrero

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Jr. Heavyweight Championship
Shea Stadium, New York City (9.8.1980)

Fujinami ja Guerrero pääsivät vetämään vielä yhden valssin keskenään, näyttämönään tällä kertaa New York Cityn Shea Stadium, baseballjoukkue Metsin ja jenkkifutisjoukkue Jetsin kotistadiumi. Tapahtumahan oli WWF:n kolmas ja samalla viimeinen Showdown at Shea. Ensimmäinen tapahtuma vuonna 1972 keräsi katsomoon noin 22 500 henkeä katsomaan Pedro Moraleksen ja Bruno Sammartinon välistä mestaruusottelua. Vuoden 1976 tapahtuman pääotteluhan oli Alin ja Inokin legendaarinen kohtaaminen, joka lähetettiin Shea Stadiumilla siis closed circuit -lähetyksenä, varsinainen kohtaaminen kun käytiin Nippon Budokanissa. Vuonna 1980 kortin yläpäässä nähtiin Andre the Giantin ja Hulk Hoganin kohtaaminen, jossa Hogan tarjosi jätille Body Slamin lähes seitsemän vuotta ennen sitä kuuluisampaa läimähdystä WrestleMania 3 -tapahtumassa. Hogan oli toki nostanut Andren vähintään kerran aiemmin samana vuonna WWF:n tapahtumassa. Ensimmäinen kerta, kun Andre sai maistaa Body Slamia (josta on jäänyt videomateriaalia todisteeksi) nähtiin jo vuonna 1972, kun Strong Kobayashi taisteli Andrea vastaan IWE:n tapahtumassa.

Shean pääottelu ei kuitenkaan ollut Andren ja Hoganin kohtaaminen, vaan Bruno Sammartinon ja Larry Zbyszkon feudin huipennus teräshäkissä lähes 37 000 katsojan edessä. Zbyszko oli tehnyt heel-turninsa Sammartinoa vastaan alkuvuodesta ja ollut WWF:n ykkösheel läpi vuoden. Alakortissa oli myös muuta edustusta New Japanista, kun Inoki puolusti NWF:n mestaruutta Larry Sharpea vastaan.

Kirjoitinko kaksi kappaletta tekstiä välttääkseni Guerreron ja Fujinamin ottelusta puhumista? Noh, melkein. Haluaisin sanoa, että tämä oli asteen parempi kuin kaksikon edellinen kohtaaminen, muttei edelleenkään lähellä sitä parhainta Fujinamia. Jenkkiyleisöä ei kiinnostanut meininki ollenkaan ennen kuin Fujinami teki Tope Suicidan ja Guerrerokin kiusoitteli samalla manööverillä. High spotit saivat reaktion irti, muuten oltiin hiljaa. Aivan kuin moderni (ei korona-ajan) WWE-yleisö.

Parasta tässä oli varmaan uniikki ympäristö ja muutaman tutun naaman bongaaminen. Kehä oli tosiaan pystytetty keskelle baseball-kenttää, mutta yleisöähän ei kehän vieressä ollut vaan ihan vaan pelkän katsomon puolella. Niimpä hardcamissa näkyykin kehän lisäksi vain vihreää nurmikenttää, kasa valokuvaajia, poliisi ja pari ensiapuhenkilöä (jotka jutustelivat ja naureskelivat keskenään melkein koko ottelun. Kyllä, kiinnitin tähän huomiota). Valokuvaajat ainakin joutuivat tulilinjalle, kun Guerrero lähes viskasi Fujinamin yhden herrasmiehen päälle. Yksi valokuvaajista näytti Pro Wrestling Insiderin toimittajalta Bill Apterilta, mutta varmaksi en asiaa osaa sanoa. Kehäkuuluttajana toimi sitten siloposkisen viaton Vincent Kennedy McMahon, joka oli samana vuonna perustanut vaimonsa Lindan kanssa Titan Sports -yrityksen, josta tulisi WWF:n katto-organisaatio muutamaa vuotta myöhemmin.

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että Fujinami säilytti mestaruutensa Bridging Japanese Cradlella. Samalla tämä jää Fujinamin viimeiseksi juniorimestaruusotteluksi tässä projektissa. Fujinami puolustaisi vyötään vielä vuoden 1981 loppuun asti, jolloin hän hyppäsi painoluokkaa ylemmäksi jättäen juniorit uuden johtotähden käsiin.

Chavo Guerrero jatkoi uraansa Japanissa All Japanin riveissä vuodesta 1981 lähtien kunnes palasi New Japaniin parin ottelun ajaksi vuonna 1996. Amerikoissa ura jatkui NWA:n eri territoirioissa, muun muassa Mid-Southissa ja Floridassa sekä myöhemmin AWA:ssa ja CMLL:ssä. Guerrero lopetteli aktiiviuransa 90-luvun alussa, mutta painiskeli meksikolaiseen tyyliin silloin tällöin vielä vuoteen 2016 asti. Moderneille faneille Guerrero on tullut parhaiten tutuksi poikansa Chavo Jr:n managerina WWE:ssä vuonna 2004. Samalla Chavo Classicista tuli Cruiserweight-mestaruuden historian vanhin mestari. Saman vuoden lopulla Classic sai kenkää jätettyään saapumatta useisiin house show -tapahtumiin. Classicin viimeiset televisioesiintymiset nähtiin Lucha Undergroundin kolmannella kaudella, jälleen poikansa rinnalla.

Chavo Guerrero kuoli maksasyöpään 68-vuotiaana vuonna 2017.

Kuva
Antonio Inoki(c) vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

NWF Championship
Hiroshima City Gym (25.9.1980)

Inoki oli voittanut Larry Sharpen New Yorkissa (yllättyneitä: ei ole) ja kotimaassa oli vastassa sama vanha teksasilainen järkäle. Mitään oikeaa perustetta Hansenin mestaruusottelulle ei varmaan ollut, sillä tilastot kaksikon välillä MSG Seriesin finaalin jälkeen näytti edelleen kovin synkältä: 19-2 Inokin hyväksi, Hansenin voittojen tullessa joukkueotteluissa. Saman kuun edellinen mestaruusottelu oli päättynyt uloslaskuun. Sormet ristiin, miten käy tällä kertaa.

Tämähän oli loppujen lopuksi oikein positiivinen yllätys, lähinnä pikaisen kestonsa ansiosta. Hansen on todellakin kasvanut rooliinsa ja oli jälleen oikein vakuuttava murjoessaan Inokia. Etenkin miehen Knee Dropit olivat suorastaan kuvottavia. Inokikin saa pidettyä itsensä aisoissa ja onnistuu vituttamaan allekirjoittanutta vain kerran maatessaan Crucifix Pinissä ainakin minuutin ajan välillä niskaansa kääntäen etteivät "hänen hartiansa ole matossa." Vittu, minulla on silmät ja näen että makoilet useaan otteeseen hartiat matossa, mutta tuomari ei vaan jaksa laskea! Kai tämä on jonkinlainen osoitus "teknisestä taituruudesta" miten vähällä Inoki pystyy maagisesti välttämään selätyksen, sillä tämhänä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta. Onneksi yleisö kuolee tähän spottiin ja Hansen saa aihetta huutaa tuomarille.

Lopetuskin oli yllättävän hyvä, sillä Inoki onnistuu lähinnä pakenemaan voitto käsissään ja se on ihan Hansenin oma syy. Inoki ja Hansen molemmat tietävät että LARIAT voi päättää ottelun heti kun se osuu. Niinpä Hansen hakee valttikorttiaan ottelun lopussa kahdesti putkeen ja Inoki tietää sen hyvin. Ensimmäinen yritys päättyy Inokin epätoivoiseen lentävään pyykkinaruun joka kaataa molemmat ja toisen Inoki kääntää voitolliseen Backslideen. Murjottu Inoki selviää Hansenista, mutta vain juuri ja juuri.

Kuva
Bob Backlund(c) vs Stan Hansen

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWF Championship
Nippon Budokan (30.9.1980)

Viittä päivää myöhemmin Hansen pääsee pistämään uutta matoa koukkuun, kun Bob Backlund saapuu jälleen Japaniin puolustamaan WWF:n mestaruutta. Backlundin mestaruuskauden kolmas vuosi oli kulunut WWF:ssä pääasiassa Ken Pateran kanssa taistellen. Backlund oli myös puolustanut vyötä New Japanin riveissä Dusty Rhodesia, Inokia ja Hansenia vastaan. Luoja tietää millä keinolla Hansen oli tämänkin mestaruusottelun saanut.

Ai että, tässä ottelussa vaan kaikki klikkasi. Backlundin tekninen taitavuus ja nopeus kohtasi Hansenin voiman ja väkivallan. Dynamiikka toimi paremmin kuin yhdessäkään Inokin ja Hansenin ottelussa, vaikka lähtökohdat ovatkin teoriassa samat. Osatekijä on varmaan kielimuurin puuttuminen. Backlund pitää alkuhetkinä Hansenia lähinnä pilkkanaan liukuessaan pois kerta toisensa jälkeen Hansenin käpälistä ja asettaen välittömästi kohteekseen Hansenin LARIAT-käden. Hansenkin päätti ottaa Backlundin käden työstöön ottaen hallinnan kerta toisensa jälkeen Backlundin hiuksia repimällä. Tämä jääkin ottelun heikoimmaksi osaksi Hansenin tehdessä saman asian useamman kerran putkeen. Alkupuolen paras spotti on kuitenkin Backlundin sairas voimannäyte, kun tämä periaatteessa deadliftaa Hansenin matosta yläköydelle ja tarjoaa lämmintä avokämmentä perään.

Loppupuoli on sitten mainiota tykitystä Backlundin helvetin komeasta paalujuntasta lähtien. Yleisökin on aivan liekeissä läpi ottelun ja reagoi lähes kaikkeen. Backlund, tuo kansainvälinen seksisymboli, saakin naisväeltä useita Bobbuu/Backlund-huutoja alkupuolella. Yleisö jyrähtää välittömästi kun Hansen edes kiusoittelee heittävänsä LARIATIN. Tällä kertaa peljätty liike löytää vaan kehätolpan mähinän levitessä kehän ulkopuolelle. Se tarkoittaa myös pettymykseksi osoittautuvaa lopetusta, kun Hansen viskaa Backlunin ajanottajan pöydälle ja... diskataan? Mitä helvettiä? Tästä hyvästä Hansen käy läpsimässä tuomaria ja mähisee vielä vähän aikaa Backlundin kanssa kehässä.

Puhtaalla lopetuksella ja Hansenin puuduttavaa hallintaosuutta lyhentämällä tätä olisi helppo suositella, tällaisenaan ottelu jää vain hyväksi. Hansen ja Backlund saivat toisistaan parhaat puolet esiin, asia johon esimerkiksi Inoki ei usein pysty/halua tehdä.


Kuva
Antonio Inoki & Bob Backlund vs Stan Hansen & Hulk Hogan

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

1st MSG Tag League Final
Osaka Prefectural Gym (10.12.1980)

MSG Series sai nyt rinnalleen joukkueturnauksen loppuvuoden kalenteria täyttämään. Joukkueturnaus säilyisikin loka-joulukuun perinteenä tähän päivään asti muutamia taukoja lukuun ottamatta ja nimen toki vaihtuessa tasaisin väliajoin. Kahdeksan joukkueen round robin -turnauksen finaaliin päätyivät tietysti ne kovat luut, joiden edellinen kohtaaminen turnauksessa oli päättynyt tasapeliin. Inoki ja Backlund kohtasivat Hansenin sekä nuoren amerikkalaisen nousukkaan Hulk Hoganin.

Terry Bollea syntyi Georgian osavaltiossa, josta hänen perheensä muutti Floridaan vain vajaata paria vuotta myöhemmin. Bollea pelasi nuorena poikana baseballia, mutta käsivamma päätti toiveet urasta pallopelin parista. Hoganin omomien sanojen mukaan New York Yankees ja Cincinnati Reds olisivat häntä jo skouttailleet, uskokoon ken tahtoo. Lukioikäisenä Bollea löysi showpainin ja suosikeiksi kohosivat Dusty Rhodes ja massiivisen lihaksikas "Superstar" Billy Graham. Bollean kouluhommat loppuivat lupaavan musiikkiuran auettua Ruckus-bändin basistina, jonka ohessa hän pumppasi rautaa salilla. Sieltä hänet bongasivat Briscon veljekset, jotka ohjasivat nuoren miehen Hiro Matsudan koulutettavaksi. Valmistuttuaan Matsudan rääkistä (jonka aikana Matsuda mursi Hoganin jalan) debytoi mies Floridassa vuonna 1977.

Hoganin ura Floridassa kuihtui kuitenkin nopeasti, sillä hän ei oikein tullut toimeen Matsudan kanssa ja jätti territorion ottaen pienen hiatuksen painista ja toimi The Anchor -klubin managerina. Bollean ystävä Ed Leslie saapui samalle klubille töihin ja vapaa-aika menikin salilla. Bollea saikin idean houkutella Leslien mukaan painihommiin. Vuonna 1978 kaksikko siirtyi Alabamaan painimaan nimillä Terry ja Ed Boulder. Kaksikko painikin muutamassa eri territoriossa ennen kuin Bollea saapui WWF:n riveihin vuonna 1979. McMahon Sr. haistoi jotain kookkaassa muskelikasassa ja nimesi miehen irlantilaisittain Hoganiksi (etunimi Hulk oli tullut liikanimenä esiinnyttyään Memphisissä talk showssa Lou Ferrignon kanssa ja näyttäessään suurempikokoiselta kuin televisiossa The Hulkia esittänyt Ferrigno). Hoganin ura lähtikin pieneen nousukiitoon vuonna 1980 feudatessaan Andre the Giantin kanssa. Saman vuoden keväällä oli edessä myös ensimmäinen kiertue New Japanissa.

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta kun katselen Hoganin ottelua ennen Hulkamania läsähtämistä tuulettimeen. Kyllä se näyttää Hoganilta, kuulostaa Hoganilta, mutta ei ole vielä se Hulk Hogan. Geneerinen ja vihreähkö pahisgaijin ei tässä kummemmin vielä ketään vakuuttanut. Hansen olikin pitkälti komennossa heelien puolella Hoganin pompatessa kehään vetämään muutamat voimaliikkeensä ja jopa yhden atomisen jalan pudotuksen, josta Backlund nousi ylös ykkösellä. Leg Drop ei tosiaan ollut Hoganin lopetusliike Japanissa.

Nimikatraasta huolimatta ottelu jäi kovin keskinkertaiseksi. Backlund oli valopilkku, mutta oikein muuta pureskeltavaa tässä ei ollut. Inoki oli aika flegmaattinen, Hogan ei esittänyt mitään ihmeellistä ja Hansen lähinnä hoiti tonttinsa perussuorituksella. Kukaan porukasta ei ollut mikään joukkuespesialisti, joten anti jäi aika ohukaiseksi. Ottelu saa virtapiikkinsä Inokin kuuman vaihdon päättyessä LARIATIIN, josta selvitään vain Backlundin rikkoessa selätyksen. Lopputulos ei kuitenkaan ole yllätys, kun Inoki nappaa Backslidella voiton, tällä kertaa Hoganista.

Samalla jätämme jäähyväiset Bob Backlundille. Backlund tekisi satunnaisia esiintymisiä New Japanissa vuoteen 1985 asti ja myöhemmin samalla vuosikymmenellä vieraili vielä UWF:ssä ja UWFi:ssä. Kausi WWF:n mestarina kesti lopulta vuoteen 1983 asti, yli viisivuotisen kauden ollessa historian toiseksi pisin Sammartinon kahdeksanvuotisen kauden jälkeen. Yleisö oli väsymässä puhtoiseen Backlundiin ja Vince McMahon nuorempi halusi nostaa Hoganin huipulle. Backlund ei kuitenkaan halunnut kääntyä heeliksi pudottaakseen vyön faceksi kääntyneelle Hoganille, joten Backlund hävisi vyönsä Iron Sheikille, joka puolestaan hävisi vyön pikaisesti Hoganille. Backlund jatkoi painimista WWF:ssä vielä seuraavan vuoden, mutta otti vuoden 1985 jälkeen pidemmän sapattivapaan satunnaisia esiintymisiä lukuun ottamatta. Vuoden 1992 paluu muuttuneen WWF:n riveihin poiki Backlundille lopulta uuden heel-hahmon, muistettavan feudin Bret Hartin kanssa ja vielä lyhyen mestaruuskauden. Backlund eläköityi virallisesti vuonna 2001, mutta luonnollisesti paini vielä muutamia kertoja senkin jälkeen. 2000-luvulla Backlund muistetaan lyhyestä TNA-visiitistä vuonna 2007 sekä hämmentävästä keikasta Darren Youngin managerina vuonna 2016. Backlund valittiin Wrestling Observerin kunniagalleriaan vuonna 2004 ja WWE:n kunniagalleriaan vuonna 2013.

Ensi kerralla: Tiikerin vuosi alkaa.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 507
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Pahoittelut pienestä tauosta. On ollut muuttoa ja muuta kiirettä.

Kuva
NO WAY OUT 2008

Vuoden toinen WWE-ppv oli tietenkin Royal Rumblen jälkeen No Way Out. Viime vuosina NWO oli ollut Smackdownin ppv, mutta koska WWE oli luopunut brändeittäin jaetuista ppv:eistä vuosi sitten, oli tämä nyt ensimmäinen Raw'n, Smackdownin ja ECW:n yhteinen No Way Out. Selostajina Raw'sta King ja JR, Smackdownista Cole ja Coach sekä ECW:stä Styles ja Tazz. Backstage-haastettelijana raporttien mukaan Mike Adamle - tosin minun versiostani backstagesegmentit oli jostain syystä leikattu pois, joten en päässyt nauttimaan Adamlen upeista haastatteluista. Tämä ppv käytiin Las Vegasissa.

Kuva Kuva
Chavo Guerrero (c) vs. CM Punk - ECW Championship
Royal Rumblessa ei nähty yhtään ECW:n omaa ottelua, mutta nyt show avattiin ECW:n mestaruusottelulla. Ja tosiaankin, Chavo Guerrero oli siis heti vuoden 2008 alussa onnistunut yllättämään kaikki ja voittamaan ECW:n mestaruuden kuukausien ajan vyötä pitäneeltä CM Punkilta. Vickie Guerreron, Edgen, Zack Ryderin ja Curt Hawkinsin kanssa liittoutunut Chavo pyrki aloittamaan samanlaisen dominanssin ECW:ssä kuin Edge oli aloittanut Smackdownissa, mutta toistaiseksi se ei ollut sujunut kovin hyvin, koska raivokas CM Punk oli nöyryyttänyt häntä viikosta toiseen. Ensin Punk oli pilannut Chavon meksikolaiset voittofiestat naamioitumalla mariachibändin jäseneksi ja iskemällä Chavolle kesken juhlien Go To Sleepin. Seuraavalla viikolla ECW:n GM Armando Estrada oli buukannut Guerreron ja Punkin välille Gulf of Mexico -ottelun, joka päättyi siihen, kun toinen saisi heitettyä toisen kirjaimellisesti Meksikonlahteen. Punk voitti tämän non title -ottelun, ja seuraavalla viikolla hän iski mestarille jälleen Go To Sleepin, joten haastaja oli vahvassa etulyöntiasemassa tähän matsiin tultaessa.

Perhana, tämä oli mainio opener. Aikaa tällä olisi mielellään saanut olla jopa viitisen minuuttiakin enemmän, koska Chavon ja Punkin painia on niin ilahduttavaa katsoa, mutta tällaisena seitsemän minuutin tiiviinä rykäisynäkin tämä oli puhtaasti hyvä ottelu ja vuoden paras opener toistaiseksi. Molemmat miehet pistivät alusta lähtien tässä parastaan. Chavo myi Punkin kaikki potkut pirun uskottavan näköisesti, ja Punk puolestaan tarjoili useita näyttäviä liikkeitä. Liikeitäkin tärkeämpää oli kuitenkin se, miten toimivan tarinan Punk ja Guerrero tässä seitsemässä minuutissa kertoivat. Punk yritti kaikkensa, mutta mikään ei vain tuntunut riittävän, ja Chavo puolestaan sai perille vain muutaman liikkeen mutta yritti niiden avulla selvitä epätoivoisesti ottelussa, jossa oli selvästi alakynnessä koko ajan. Chavo on uskottava heel, ja Punk toimiva face. Juuri tällaisella toiminnantäyteisellä ja hyvin rakennetulla ottelulla ppv:n kuuluukin alkaa.
*** (7:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
MVP vs. Big Daddy V w/ Matt Striker vs. The Great Khali w/ Ranjin Singh vs. Finlay vs. Batista vs. The Undertaker - Elimination Chamber Match for the World Heavyweight Title Shot
Tämän ppv:n teemana oli Elimination Chamber, koska show'ssa oli peräti kaksi Elimination Chamber -ottelua. Kummassakaan ei ollut taustalla mitään sen suurempaa tarinaa, vaan WWE oli vain saanut tänä vuonna idean, että Elimination Chamber -olisivat loistava lisä No Way Outiin ja että niillä voitaisiin ratkaista ykköshaastajat mestaruuksille WrestleManiaan. Tätä kaavaa WWE tulisikin tulevina vuosina hyödyntämään aivan reippaasti. Kriitikoiden mielestä tällainen Elimination Chamber -otteluiden tuhlailu pilasi koko ppv:n uskottavuuden, ja saatoin itsekin olla aikoinaan sitä mieltä, mutta nyt olen enemmäkin sitä mieltä, että hyvä vain, että keksivät tällaisen hauskan idean. Smackdownissa Elimination Chamber -matsi käytiin siis World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuudesta, ja otteluun osallistuivat United States -mestari MVP, ECW:tä edustava Big Daddy V, ex-mestari The Great Khali, vankan face-roolin ottanut Finlay ja tietenkin ex-mestarit Batista sekä The Undertaker. Osallistujat oli päätetty niin, että Theodore Long oli ilmoittanut heidät tämän matsin osanottajiksi. Tämä muuten - ikävä kyllä - jäisi Big Daddy V:n eli Visceran eli Mabelin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi ikinä. Kesällä 2008 Big Daddy V vielä draftattiin Smackdowniin, mutta tuon jälkeen hän ei paininut enää otteluakaan WWE:ssä vaan sai kenkää elokuussa 2008. WWE-konkarin ura isossa firmassa päättyi tuohon, minkä jälkeen hän paini indyissä ja vieraili jopa Japanissa, kunnes vuonna 2014 hän kuoli sydänkohtaukseen vain 43 vuoden iässä. Kevyet mullat, Viscera.

Ennen kuin nämän tämän ottelun ensimmäisen kerran vuonna 2008, en olisi ikinä uskonut, että Big Daddy V ja Great Khali pystyisivät samaan aikaan olemaan huippuluokan ottelussa. En ajattelut, että se olisi mahdollista edes Elimination Chamberissa, koska ajattelin, että jokaisen painijan panos tämän ottelun onnistumiseen on kuitenkin sen verran iso, että yksi Khali ja yksi Viscera pilaavat väkisin ottelun. Voi kuinka väärässä olinkaan. Se on toki ennen kaikkea tämän ottelun buukkauksen ansiota, koska jos joku Elimination Chamber -ottelu on ikinä buukattu täydellisesti, se on tämä. On edes vaikea ymmärtää, miten hienosti tämä toimii muutamalla yksinkertaisella kikalla. Batistan ja Undertakerin tarina kantaa ottelua täydellisesti alusta loppuun. Daddy V ja Khali käyvät välissä hoitamassa oman osuutensa - ja pakko antaa heille tunnustusta siitä, että molemmat tekevät tässä ottelussa varmaan parhaan kehäsuorituksensa tähän mennessä. Sitten mukaan pääsevät vielä Finlay ja MVP, jotka tuovat ottelun loppupuolelle täydellistä vauhdin tuntua ja intensiivisyyttä, mitä matsi tässä vaiheessa kaipaa. Tämän jälkeen nähdään muutama hieno bumppi ja sitten vielä aivan täydellisesti hoidettu lopputaistelu. Tämän ottelun suurimmat sankarit olivat toki ehdottomasti Undertaker ja Batista, jotka bumppasivat, bleidasivat ja kantoivat koko ottelun alusta loppuun perkeleellisen kovalla työllä. En tiedä vieläkään, oliko Undertakerin romahtaminen häkin ovesta ulos rappusille ja ringsidelle vahinko vai taidokkaasti toteutettu hetki, mutta se on eräänlainen EC-klassikko. Tämä Elimination Chamber oli brutaali taistelu. Upea sellainen. Näin uusintakatsonnallakaan en vielä uskonut, että tykkäisin tästä niin paljon kuin pidin, mutta pakko todeta, että minusta tämä on MOTYC-tason suoritus. Vaikuttaa siltä, että netissä kukaan muu arvostelija ei ole ollut kanssani samaa mieltä, mutta minä en jaksa siitä välittää.
****½ (29:28)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Kennedy vs. Ric Flair - Career Threatening Match
Ric Flairin taistelu minä hetkenä hyvänsä koittavaa uransa päättymistä vastaan jatkui jälleen, tällä kertaa ottelulla Mr. Kennedyä vastaan. Raw'n puolelle jo kesällä siirtynyt ylimielinen supertähti oli ottanut Flairin silmätikukseen Royal Rumblessa ja julistanut, että hän haluaisi ottaa kunnian Flairin uran päättämisestä. Niinpä Kennedy oli pyytänyt, että Raw'n GM William Regal ei laittaisi häntä Raw'n Elimination Chamber -otteluun, sillä sen sijaan Kennedy haluaisi päästä painimaan Flairia vastaan ja päättämään legendan uran. Tämä ottelu hänelle luvattiin, ja seuraavina viikkoina Flairin ja Kennedyn välillä nähtiin sekä verbaalisia että fyysisiä yhteenottoja. Flair oli edelleen varma, että hänen uransa päättymisen aika ei olisi vielä.

Ennen uransa päätöstä Flair vetää vielä yhden ppv-ottelun nousevan heelin kanssa. Ja koska Mr. Kennedyn momentum on ollutta ja mennyttä, on vain sopivaa, että hän toimii Flairin välivastustajana ennen viimeistä ppv-ottelua. Mutta siis, tämä Flairin ja Kennedyn ottelu oli kokonaisuutena varsin samantasoinen kuin Rumblessa nähty MVP vs. Flair. Kennedy työsti ottelun aikana hyvin Flairin loukkaantunutta jalkaa, ja Flair tietenkin myi ammattilisen elkein tuota jalan telomista. Ottelun lopetus tuli ehkä vähän puskista, mutta ihan toimiva sekin kaikessa simppeliydessään oli. Vähän sellainen fiilis näissä Flairin viimeisissä otteluissa toki on, että mitään kovin suurta annettavaa Flairilla ei enää ole, minkä toki ymmärtää varsin hyvin. Parhaansa mies silti tekee edelleen, ja lopputuloksena on kaikin puolin ihan toimivia otteluita. Ei sen kummempaa.
**½ (7:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Edge (c) vs. Rey Mysterio - World Heavyweight Championship
Edgen ja Rey Mysterion henkilökohtainen vihanpito ei ollut päättynyt Royal Rumblessa käytyyn otteluun, vaan Rumblea seurannessa Smackdownissa Teddy Long ilmoitti Edgelle, että tämä joutuisi puolustamaan mestaruuttaan uudestaan Mysteriota vastaan ppv:ssä. Edgen puoliso, Smackdownin varsinainen GM Vickie Guerrero oli ilmeisesti loukkaantunut (kayfabe) Royal Rumblessa niin pahasti saatuaan Mysterion potkun päähänsä, että hän ei voinut tehdä asialle mitään, ja Edge joutui hyväksymään kohtalonsa. Sen sijaan Edge yritti vaatia Mysteriolta anteeksipyyntöä siitä, mitä hän oli tehnyt Vickielle Rumblessa, mutta sitä hän ei saanut. PPV:tä edeltävässä Smackdownissa Edge sitten kosi Vickietä, ja Vickie tietenkin suostui kosintaan, mutta tämä romanttinen hetki päättyi siihen, että Mysterio ryntäsi paikalle ja hyppäsi lopulta pyörätuolissa olevan Vickien päälle sentonilla. Ikävä kyllä samaan aikaan Rey Mysterio oli oikeasti reväyttänyt hauislihaksensa, mikä tiesi sitä, että hän joutuisi jäämään kuukausiksi sivuun painikehistä (taas). Tähän otteluun Mysterio saapui kuitenkin vielä, vaikka oli pahasti loukkaantunut.

Lyhyeksihän tämä ottelu kiistatta jäi. Edge ja Mysterio tekivät toki parhaansa, ja Mysterion suoritus loukkaantuneena oli todella ihailtava. Kuudessakin minuutissa tämä kaksikko sai kyllä kerrottua kehässä erittäin toimivan tarinan, ja tämä oli varmasti aika lailla niin toimiva päämestaruusottelu kuin tässä ajassa vain voi olla. Toki on silti hieman tylsää, että nämä kaksi painivat jo hienon matsin Royal Rumblessa, ja nyt tämä oli ikään kuin vain vaisumpi versio jo edelisessä show'ssa nähdystä ottelusta. Mitään lisää tämä ei tosiaan Royal Rumblen kamppailuun verrattuna enää tarjonnut, mutta ainakin Edgen ja Mysterion feud saatiin loppuun ennen kuin Edge käy täysillä Undertakerin kimppuun. Ihan hyvä ottelu, ja käytössä olleeseen aikaan suhtetettuna erittäin hyvä suoritus.
**½ (5:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Big Show, Rey Mysterio & Floyd Mayweather
Sitten vuorossa oli yksi kovimmista comebackeista pitkään aikaan, kun BIG SHOW'n sisääntulomusiiki alkoi soida! Big Show oli esiintynyt WWE:n tapahtumassa edellisen kerran joulukuussa 2006, minkä jälkeen hän oli pysytellyt suurimmaksi osaksi poissa painikehistä, treenannut kovasti ja hankkiutunut huomattavasti parempaan kuntoon. WWE:stä lähtiessään vuoden 2006 lopussa Big Show oli todella isokokoinen, mikä alkoi olla jo vaarallista hänen terveytensä kannalta, mutta nyt reilussa vuodessa hän oli pudottanut noin 50 kymmentä kiloa painoa ja oli paremmassa kunnossa kuin todella pitkään aikaan. Yleisö ei osannut siis odottaa mitään, kun huonossa kunnossa ollut Rey Mysterio yritti selviytyä paikalta pois lääkintähenkilökunnan kanssa, ja yhtäkkiä täysin varoituksetta Big Show'n sisääntulomusiikki alkoi soida. Show marssi paikalle, sai hurjat suosionosoitukset ja asteli kehään. Siellä hän alkoi puhua siitä, miten hyvässä kunnossa hän on ja miten hän on nyt valmis palaamaan WWE:n kehään ja haastamaan kenet tahansa mestaruudesta. Tämän jälkeen Show ilmoitti tekevänsä saman tien lähtemättömän vaikutuksen, ja niinpä hän pudottautui ringsidelle, hääti lääkintähenkilökunnan tieltään ja nappasi pahasti loukkaantuneen Mysterion käsiinsä.

Samalla Show alkoi soittaa suutaan yhdelle maailman suosituimmista nyrkkeilijöistä Floyd "Money" Mayweatherille, joka oli saapunut tänä iltana paikalle katsomoon ja jota oli aikaisemmin illalla haastateltu. Mayweather istui eturivissä kavereidensa kanssa, ja nyrkkeilytähti hermostui pahasti Show'n suunsoitosta. Mayweatherin kaverit pitivät nyrkkeilytähden kuitenkin kurissa, kun Show raahasi Mysterion kehään ja aikoi käydä hänen kimppuunsa. Tällöin Mayweather sai tarpeekseen, hyppäsi turva-aidan yli ja nousi kehään. Siellä Show sysäsi Mysterion sivuun ja alkoi nyt pilkata Mayweatheria tiputtautumalla polvilleen tämän eteen. Mayweather vastasi pilkkaan täräyttämällä suoralla nyrkiniskulla Show'ta päin kasvoihin - niin rajusti, että Show'n nenä alkoi oikeasti vuotaa verta todella ruman näköisesti. Mayweatherin kaverit tulivat heti tilanteen jälkeen väliin, kiskoivat Mayweatherin mukanaan pois ja koko porukka juoksi areenalta ulos ennen kuin Show ehti toipua lyönnistä. Kun Show tuli tajuihinsa ja tajusi, mitä oli tapahtunut, hän yritti lähteä juoksemaan Mayweatherin perään, mutta Shane McMahon juoksi paikalle, tuli väliin ja saatteli Show'n backstagelle. Upea paluu, upea segmentti ja kova pohjustus WrestleMania-ottelulle.

Kuva Kuva
Randy Orton (c) vs. John Cena - WWE Championship
Vaikka sanoin juuri, että Big Show'n comeback oli yksi kovimmista comebackeista pitkään aikaan, oli John Cenan comeback edeltävässä ppv:ssä kyllä vielä kovempi. Royal Rumble -ottelu oli siis huipentunut siihen, kun Cena oli tehnyt paluunsa numerolla 30 ja voittanut lopulta koko ottelun. Seuraavassa Raw'ssa luvassa oli kuitenkin vielä suurempi yllätys, kun Cena ilmoitti, ettei hän halua odototaa WrestleManiaan asti vaan kohdata pitkäaikaisen vihamiehensä Randy Ortonin jo No Way Outissa ja viedä mestaruuden häneltä siellä. Jälleen monet smarkit olivat ilmeisesti tätä kuviota vastaan, mutta minusta tämä oli aivan mukavaa vaihtelua. Orton ei ensin meinannut suostua yllättävään käänteeseen, mutta kun Cena puhui hänet ympäri sanomalla, että on vielä puolikuntoinen ja että WrestleManiaan mennessä hän olisi toipunut täysin, Orton suostui Cenan haasteeseen. Seuraavina viikkoina nähtiin sitten perinteisiä yhteenottoja näiden miesten välillä, ja Cena todisti kovakuntoisuuttaan päihittämällä Mark Henryn Singles-ottelussa. Tämä olisi historian kolmas Ortonin ja Cenan välinen ppv-ottelu.

Ei voi mitään. Ymmärrän toki storyline-syistä, miksi ottelu päätettiin ratkaista näin, ja tavallaan pidin tuota lopetusta varsin ovelana, mutta... Jättihän se nyt paskan maun suuhun tästä ottelusta (kuten oli tavallaan tarkoituskin), koska nyt kunnon kliimaksi jäi kokonaan saamatta. Ottelu vain päättyi yhtäkkiä, ja yleisölle jäi semmoinen fiilis, ettei oikein tiedä, miten päin olla. Mutta jos lopetusta ei lasketa, ottelu oli muuten erinomaisen hieno suoritus John Cenalta ja Randy Ortonilta. Sanokaa Ortonista ja Cenasta mitä tahansa, mutta minusta he ovat ihan ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaista taistelupareista, jonka suurin ongelma on vain se, että heidän välisiään otteluita oli liikaa. Mutta niin toisaalta kyllä oli Rockin ja Austininkin välisiä otteluita aikoinaan. Unohdetaan tässä kohtaa siis Ortonin ja Cenan väliset liialliset ottelut ja keskitytään siihen, että Cena teki paluu-singlesottelussaan perhanan kovan suorituksen ja että Orton oli taas kerran loistava roolissaan ärsyttävänä päämestarina. Kokonaisuutena tämä oli pirun hieno mestaruusottelu, ja paremmalla lopetuksella olisi voinut nousta huippuotteluksi. Jostain syystä olen tässä ilmeisesti jälleen eri mieltä kuin suurin osa kriitikoista, jotka ovat pitäneet ottelua tylsänä. En ymmärrä yhtään, mistä he puhuvat.
***½ (15:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Triple H vs. Umaga vs. JBL vs. Jeff Hardy vs. Chris Jericho vs. Shawn Michaels - Elimination Chamber Match for the WWE Championship Title Shot
Kun oli käynyt ilmi, että Royal Rumble -voittaja John Cena ei kohtaakaan Randy Ortonia mestaruudesta WrestleManiassa, oli WWE-mestaruudelle keksittävä uusi ykköshaastaja WrestleManiaan. Niinpä GM William Regal ilmoitti, että tuo ykköshaastaja ratkaistaisiin No Way Outissa käytävässä Elimination Chamber -ottelussa, jossa kohtaisivat nämä kuusi miestä. Neljä heistä oli entisiä maailmanmestareita, Umaga oli muuten vain hemmetinmoinen tuhokone ja Jeff Hardy oli puolestaan hurjassa nosteessa, mikä tekisi hänestä vielä Main Event -tähden. Chris Jerichon ja JBL:n vähinen vihanpito oli jatkunut entistä rajumpana Royal Rumblen jälkeen, eikä siihen olisi luvassa helpotusta tässä ottelussa. Triple H oli tietenkin katkera siitä, että John Cena oli eliminoinut hänet viimeisenä Royal Rumble -ottelussa, ja nyt HHH:lla oli uusi mahdollisuus ansaita WrestleMania-mestaruusottelu.

Ei voi mitään, minä nautin molemmista tämän vuoden Elimination Chamber -otteluista aivan pirun paljon. Tämäkin oli kaikin puolin suorastaan huikean hieno suoritus näiltä kuudelta mieheltä. Jos illan ensimmäisen ottelun menestyksen salaisuus oli ennen kaikkea buukkaus, tässä avainroolissa olivat erinomaiset painisuoritukset. Jericho, Michaels, Hardy ja myös Triple H olivat pirun kovassa iskussa. Michaels loukkasi kasvonsa heti ottelun alkupuolella brutaalin näköisesti ja paini kasvot täysin veressä (selvästikään ei tarkoituksella) koko loppuottelun ajan, mutta se ei Michaelsia häirinnyt ollenkaan. Jericho oli toinen ottelun suurimmista tähdistä painimalla ottelun alusta loppuun upeasti, tarjoamalla hienoja liikkeitä ja muutenkin olemalla kovassa tikissä. Suurin tähti oli silti Hardy, joka oli overimpi kuin koskaan ja kuin kukaan muu tässä ottelussa. Hardy hoiti tonttinsa täydellisesti, ja ottelun viimeisten minuuttien lopputaistelu oli nimenomaan Hardyn mielettömän suorituksen takia aivan täyttä kultaa. Ja toki tässä nähtiin myös Swanton Bomb kopin päältä, mitä kaikki osasivatkin odottaa. Eivätkä tosiaan Triple H, Umaga tai JBL:kään olleet tässä millään tavalla huonoja, vaan jokainen hoiti oman roolinsa äärimmäisen hyvin. JBL:n brutaalit tuoliniskut olivat todella rajun näköisiä. Umaga toi mukaan sopivaa brawlausta. Lisäksi tämäkin ottelu oli buukattu likipitäen täydellisesti, joten ei voi mitään. Toinen MOTYC-tason Elimination Chamber samassa show'ssa.
****½ (23:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Jeff Hardy
** The Undertaker
* Chris Jericho

Kokonaisarvio No Way Outista: En tiedä, minkälaiset lasit silmissä minä tätä tapahtumaa oikein katsoin, mutta minun mielestäni tämä oli ihan pirullisen kova ppv. Suurin osa arvostelijoista on pitänyt tätä hyvänä tai ok:na, mutta minusta tämä oli kirkkaasti Hieno. Kaksi upeaa EC-ottelua, hyvä opener, hieno WWE-mestaruusottelu (huonolla lopetuksella), mahtava Big Show'n comeback ja Floud "vitun" Mayweatherin saapuminen WWE-kehään... Tässä oli paljon loistavia asioita. Todella kova väli-ppv ja hieno pohjustus vuoden suurimmalle tapahtumalle. Loistavaa työtä, WWE!

1. WWE No Way Out - Hieno
---------------
2. ROH Undeniable - Hyvä
3. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
4. TNA Final Resolution - Ok
---------------
5. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 507
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
RISING ABOVE 2008

Edellisen ROH-ppv:n kohdalla kirjoitin jo siitä, miten on vähän epäselvää, voiko tapahtumaa kutsua vuoden 2008 ppv:ksi, jos se on käyty oikeasti vuonna 2007 mutta lähetettyn ppv:nä vuoden 2008 puolella. Tuolloin päädyin siihen, että mennään nyt tällä, ja samaan joudun päätymään tämänkin tapahtuman kohdalla. Rising Above järjestettiin nimittäin New Yorkin Manhattan Centerissä 29. joulukuuta 2007, mutta ppv:nä se esitettiin vasta maaliskuussa 2008. Niinpä minun kirjoissani tämäkin on vuoden 2008 ppv. Elämme kummallisia aikoja. Selostajina jälleen Dave Prazak ja Lenny Leonard.

Kuva Kuva
Brent Albright w/ Adam Pearce vs. Delirious
Adam Pearcen johtaman Hangmen Threen feud Deliriouksen kanssa oli jatkunut ROHissa jo puoli ikuisuutta, eikä se ottanut loppuakseen vielä tähänkään tapahtumaan tultaessa. Kuten kuvasta näkyy, muutamaa viikkoa ennen tätä tapahtumaa Hangmen Three oli piessyt Deliriouksen niin pahasti, että he olivat saaneet varastettua tämän legendaarisen maskin. Siitä lähtien Hangmen Threen korsto Brent Albright oli käyttänyt Deliriouksen maskia kuin jonkinlaisena osoituksena erinomaisuudestaan. Nyt sitten Delirious ryntäsi paikalle uuteen punaiseen maskiin pukeutuneena kesken Pearcen ja Albrightin promon, hyökkäsi suoraan Albrightin kimppuun, ja ottelu oli valmis alkamaan.

Tämä ottelu oli ihan mukava aloitus illalle, mutta ei kuitenkaan mitään sen erityisempää. Deliriouksen tyyli on niin tuttu, ja täytyy myöntää, etten ole koskaan ollut mikään hänen otteluidensa suurin ystävä. Delirious on kyllä ainutlaatuinen hahmo ja merkittävä osa ROHin historiaa, mutta itse ottelut ovat harvoin nousseet millekään klassikkotasolle. Tässäkin Delirious ja Albright vetivät kaikin puolin varmaa ja viihdyttävää mähinää, mutta ei tässä ollut mitään sellaista, mitä ei taatusti nähtäisi monissa muissakin ROHin otteluissa joka ppv:ssä - ja vieläpä huomattavasti paremmassa kokonaisuudessa. Se ei toki poista sitä, että tällaisena show'hun herättelevänä opener-otteluna tämä toimi oikein mallikkaasti, mutta olisin silti toivonut tältä vähän jotain erityisempää tarinaa tai jotain yllätyksellisyyttä, jotta tämä olisi yltänyt hyväksi otteluksi. Nyt tämä oli perusvarma suoritus molemmilta miehiltä, ja se on toki oikein hyvä suoritus sekin.
**½ (6:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva
The Hangmen Three (Whitmer & Pearce) w/ Shane Hagadorn & Brent Albright vs. Kevin Steen & El Generico vs. Age of the Fall (Jacobs & Black) w/ Lacey & Necro Butcher vs. Vulture Squad (Evans & Ruckus) w/ Julius Smokes & Jigsaw
Äskeisen openerin jälkeen kehässä alkoi sitten semmoinen mäiske ja mähinä, ettei pahemmasta väliä. Ensin koko The Hangmen Three nousi kehään pieksemään Deliriousta, jolloin Deliriouksen kavereina viime ppv:ssä painineet Kevin Steen ja El Generico juoksivat paikalle kaverinsa avuksi. Tappelu levisi koko ringsidelle, jolloin yhtäkkiä Age of the Fall loikkasi katsomosta paikalle ja marssi kehään tappelevista painijoista välittämättä. Kehässä Jimmy Jacobs alkoi jälleen puhua, miten heidän kuuluisi päästä painimaan joukkuemestaruuksista ja miten he ovat valmiita tuhoamaan Briscoen veljekset heti, kun saavat siihen mahdollisuuden. Tämä promo katkesi siihen, kun viime ppv:ssä Age of the Fallia vastaan paininut Vulture Squad juoksi paikalle Julius Smokesin johdattamana ja hyökkäsi Age of the Fallin kimppuun. Samalla Steenerico jatkoi edelleen Hangmen Threen kanssa tappelua ringsidellä, ja lopulta tappelut sekoittuivat siinä määrin, että meillä oli käsissämme impromptu neljän joukkueen ottelu.

Jos joku ottelu oli spotfestin malliesimerkki, niin se on tämä matsi. Mutta ei voi mitään: vaikka spotfestit ehdottomasti eivät olekaan mitään täydellisiä otteluita ja vaikka ymmärrän, miksi osa ei niitä jaksa katsoa, mutta onhan näissä nyt sairaalla tavalla jotain todella viihdyttävää. Jumalauta, kahdeksan painijaa pistää alle kymmenessä minuutissa kroppansa likoon ja täräyttää sellaisen määrän sekopäisiä spotteja, että suurimmassa osassa WWE:n koko tapahtumista ei pystytä edes samaan. Onhan tätä meininkiä pakko arvostaa teknisenä suorituksena, ja vaikka kaikenlainen tarinankerronta ja syvempi merkitys näistä otteluista unohtuu ihan täysin, niin samalla näissä otteluissa on ihan oma tasonsa. Jos tapahtumat eivät ole täynnä spotfestejä, vaan mukana on yksi tämän ottelun kaltainen sekopäinen meininki, niin minua se ei haittaa ollenkaan. Tykkään katsoa hienoja liikkeitä, ja tässä niitä oli paljon. Sinänsä tämä oli siis oikein viihdyttävä rymistely ja siksi hyvä ottelu, muttei sen enempää.
*** (7:31)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva
Lacey vs. Daizee Haze vs. Sara Del Rey
Viime ppv:ssä nähtiin ensimmäinen ROHin ppv:ssä käyty naisten ottelu sympaattisen Daizee Hazen ja Sweet 'n' Sour Inc. -stableen kuuluvan Sara Del Reyn välillä. Tällä kertaa sama ottelu uusittiin sillä muutoksella, että mukaan oli lisätty Age of the Fall -stableen kuuluva Lacey. Laceylle tämä oli uran ensimmäinen ppv-ottelu. Lacey oli aloittanut uransa vuonna 2000, paininut 2000-luvun alussa IWA Mid Southissa ja muodostanut siellä Minnesota Home Wrecking Crew -nimisen joukkueen Rain-nimisen naispainijan kanssa (joka painii nyt TNA:ssa Payton Banks -nimellä). Minnesota Home Wrecking Crew olikin aikansa varsin suosittu joukkue indyissä, kunnes Lacey siirtyi ROHiin vuonna 2005 ja alkoi luoda siellä omaa uraansa. Lacey perusti muun muassa Lacey's Angels -stablen, jossa hän manageroi Jimmy Jacobsia ja BJ Whitmeriä. Tuosta lähtien Lacey oli tehnyt yhteistyötä Jacobsin kanssa, ja kun Jacobs toi ROHiin uuden sadistisen Age of the Fall -stablensa, Lacey oli tietenkin mukana. Tällä ottelulla itsessään ei ollut kummempaa taustatarinaa.

Tämähän oli jo oikeasti oikein pätevä naisten ottelu! Viime ROH-show'ssa nähty Del Reyn ja Hazen välinen matsi jäi lähinnä maistiaiseksi, jossa ei päästy asiaan kuin ihan lyhyesti, mutta nyt aikaa oli jo kunnolla, ja Haizen sekä Del Reyn lisäksi kehässä oli myös lahjakas Lacey. Lopputuloksena olikin oikein viihdyttävää naisten painia, minkä suurin heikkous oli oikeastaan sama kuin edellisessä matsissa. Menoa oli sen verran paljon, että hetkittäin touhu kävi sekavaksi. Suurimman osan ajasta ottelu pysyi kuitenkin aivan hyvin kasassa, ja tätä oli ilo katsoa. Haize on mahtava underdog-hahmo, joka pystyy myös oikein toimiviin kehäsuorituksiin kehässä. Del Rey oli näistä selvästi paras kehässä, mutta myös Lacey oli oikein hyvä ja iski pari oikein näyttävää liikettä ottelun aikana. Kokonaisuutena tässä ei siis ollut mitään erityisen suurta moitittavaa, ja esimerkiksi vertailussa WWE:n tämän ajan naisten otteluihin tämä pärjää täysin moitteetta. Jostain syystä Tammy Sytch (eli kyllä, Sunny) istui ringsidellä seuraamassa tätä ottelua. Mitään kovin merkittävää roolia Sytch ei koskaan ROHissa saanut, vaikka seuraavina kuukausina tekikin firmassa vielä jotain satunnaisia esiintymisiä.
**½ (6:26)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Erick Stevens vs. Davey Richards
Erick Stevensillä ja Davey Richardsilla oli keskenään pitkä historia, koska Stevens kuului The Resilience -porukkaan, joka oli kuukausien ajan feudannut No Remorse Corpsin kanssa. Nyt NRC:n ja Resiliencen feud oikeastaan oli jo ohi ja Resilience oli hajonnut, mutta Richardsilla ja Stevensillä oli vielä välit selvitettävänään. Richards oli nimittäin telonut Stevensin pari kuukautta sitten niin pahasti, että Stevens oli hetkellisesti joutunut kokonaan sivuun painikehistä. Nyt Stevens janosi kostoa ja samalla mahdollisuutta todistaa, että hänestä on isojen otteluiden Singles-painijaksi.

Olihan tämä painillisesti oikein hyvä ottelu, mutta tätä katsoessa tuli aika vahvasti sellainen ottelu, että mikä tämän tarkoitus oikeastaan on. Stevensin ja Richardsin väliset kohtaamiset on nähty jo ihan tarpeeksi monta kertaa No Remorse Corpsin ja Resiliencen välisessä ottelussa, eikä tässä ollut oikeastaan mitään uutta niihin verrattuna. Toki Stevens pääsi painimaan Singles-ottelun, joita hänellä ei vielä liikaa ROH-urallaan ole, mutta olisi ollut kiinnostavampaa, jos ottelu olisi ollut jotakuta muuta vastaan. Erityisesti hölmöltä tämä tuntui siksi, että tätä matsia oli hehkutettu suurena Grudge-otteluna, mutta loppujen lopuksi Stevens uhrasi Grudge-ottelussaan aivan hämmentävän paljon aikaa katsomossa yllättäen istuneelle Daniel Puderille, jonka ylimielinen läsnäolo jostain syystä häiritsi Stevensiä todella paljon. Ilmeisesti kaunaa Richardsia kohtaan ei siis ollut niin paljon, että se olisi riittänyt pitämään Stevensin keskittymisen kehässä. Tämä kieltämättä söi osittain ottelun tunnelmaa, ja siksi tämä oli menevästä kehätoiminnastaan ja pätevästä rakenteestaan huolimatta vain hädin tuskin hyvä ottelu. Parempaa olisi voinut toivoa.

Mutta kyllä vain, WWE:ssä vuonna 2005 Tough Enough -kilpailun voittanut entinen MMA-ottelija Daniel Puder oli tehnyt sopimuksen ROHin kanssa ja debytoi tässä show'ssa. Puderia ei ollut nähty painimaailmassa sen jälkeen, kun hänen ja WWE:n sopimus päättyi ainakin Puderin kannalta pahaan pettymykseen vuoden 2005 loppupuolella, kun WWE ei keksinyt hänelle mitään käyttöä. Nyt ROHissa hän onnistui heti ärsyttämään Erick Stevensin tässä ottelussa, ja matsin jälkeen Sweet 'n' Sour Inc. -stablen johtaja Larry Sweeney tuli tarjoamaan Puderille paikkaa tallissaan. Puder tarttui tarjoukseen ja siirtyi Sweeneyn johdattamana takahuoneeseen Sweet 'n' Sour Incin vip-tiloihin.
*** (9:52)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Claudio Castagnoli vs. Chris Hero w/ Larry Sweeney, Tank Toland & Bobby Dempsey
Tämä ottelu jatkui taas edellisen matsin jälkimeiningeistä. Kun Sweeney oli houkutellut Daniel Puderin liittymään Sweet 'n' Sour Inciin, hän nousi kehään ja alkoi haukkua Sweet 'n' Sour Incin pitkäaikaista arkkivihollista Claudio Castagnolia. Tätä ei ehtinyt kauaa kestää, kun Castagnoli sitten juoksi paikalle ja yritti käydä Sweeneyn kimppuun. Castagnoli ei kuitenkaan päässyt Sweeneyhyn käsiksi, koska Sweet 'n' Sour Inc. pelasti hänet. Viime show'ssa poissa ollut Tank Toland oli nyt taas paikalla ja hyökkäsi Castagnolin kimppuun. Tolandin "apurina" oli toki myös pulska Bobby Dempsey, joka oli kuukaudesta toiseen Sweet 'n' Sour Incin jäsen, jota muut stableen kuuluneet vain kiusasivat. No, Toland ja Dempsey ei meinanneet kaksistaankaan pärjätä Castagnolille, mutta silloin Castagnolin todellinen vihamies Chris Hero juoksi paikalle ja kävi Castagnolin kimppuun. Tämä johti vihdoin siihen, että kauan odotettu ottelu Castagnolin ja Heron välillä oli alkamaan. Ottelussa oli myös kovat panokset, koska Hero ei ollut suostunut kohtaamaan Castagnolia, ellei tämä laittaisi otteluun panokseksi omaa uraansa. Eli jos Castagnoli häviäisi, hän joutuisi lähtemään ROHista.

Ei tästä Castagnolin ja Heron välisestä ottelusta nyt mitään Grudge-klassikkoa tullut, mutta oikein hieno matsi tämä oli. Castagnoli on joka kerta erinomainen kehässä, ja Hero on niin helvetin ärsyttävä pelleilevä heel-hahmo, että eihän miehestä voi kuin pitää. Yhdessä nämä kaksi saivat aikaan oikein mainion ja kaikin puolin näyttävän ongelman, mutta ehkä tässä samalla tuli juuri eteen Heron hahmon ongelma. Koska Hero on niin ylimielinen pelleilijä, hänestä on vaikeaa tehdä vakavaa edes tällaisessa Grudge-ottelussa, vaikka ehdottomasti pitäisi. Silloin matsi menettää osan tarinankerrontapotentiaalistaan, ja kokonaisuus jää vain hienojen liikkeiden tekemiseksi ja sitä kautta näyttäväksi tappeluksi. Jos Hero ja Castagnoli olisivat pystyneet myös kertomaan tässä ottelussa enemmän vihanpidostaan ja saamaan sillä tavalla tästä uskottavamman, silloin tämä olisi voinut myös kestää pidempään ja olla jopa huippuottelutasoinen feudin päätösottelu. Nyt tämä oli vain hieno, varsin normaalilta ROH-matsilta tuntunut koitos, mikä sekään ei ole toki huono asia.
***½ (9:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Takeshi Morishima vs. Bryan Danielson - Relaxed Rules Match
Bryan Danielson ja Takeshi Morishima olivat kohdanneet vuoden 2007 viimeisessä ROH-ppv:ssä mestaruudesta, ja tuolloin Morishima oli säilyttänyt vyönsä telomalla Danielsonin ottelussa niin pahasti, että matsi oli jouduttu keskeyttämään. Tuonkin jälkeen Morishima ja Danielson olivat ottaneet yhteen parissa todella brutaalissa ottelussa, ja tästä matsiparista olin muodostunut ROHissa samanlainen intensiivinen mähinäpari kuin TNA:ssa Samoa Joesta ja Kurt Anglesta. Tässä välissä Morishima oli hävinnyt ROH World -mestaruuden Nigel McGuinnessille viime ppv:ssä, ja nyt Danielsonin ja Morishiman oli aika selvittää välinsä lopullisesti matsissa, jossa ei ollut panoksena muuta kuin kunnia. Ottelu käytiin "Relaxed Rules" -säännöillä, että tuomari antaisi painijoille hieman enemmän vapauksia kuin normaalisti ROHin ottelussa, mutta diskaukset olivat edelleen mahdollisia, jos meno yltyisi täysin mahdottomaksi.

Jos äskeisestä ottelusta puuttui vihan tunnetta, niin tässä sitä oli sitäkin enemmän. Vihan tunnetta oli itse asiassa niin paljon, että matsi jäi hyvin toissijaiseksi tunteen välittämisen keskellä. Danielson ja Morishima ovat jo yhdessä aiemmassa ROH-ppv:ssä painineet vihantäyteisen ja superintensiivisen ottelun, ja tämä jatkoi samalla linjalla, mutta minun on todettava, että pidin edellisestä ottelusta enemmän. Suurin syy sille on se, että tuo ottelu päättyi selvästi paremmin kuin tämä. Tässä matsin lopetus jätti lopulta aika vaisun ja pettyneen fiiliksen - varsinkin kun tässä vaiheessa en keksi yhtään hyvää syytä sille, että näiden kahden feudia pitäisi jatkaa enää eteenpäin. Olisin ollut paljon kiinnostuneempi matsista, joka olisi päättynyt rehdisti ja tuonut päätöksen tälle saagalle. Paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut hieno ottelu, mutta huipputasoon tämä olisi vaatinut vielä sitäkin enemmän. Nyt tämä oli kuitenkin vain alle 10 minuutin mittainen brutaali mähinä, joka oli sinänsä kyllä tiukkaa menoa, mutta painiotteluna tämä ei kuitenkaan huonolla lopetuksella ole hyvää parempi. Danielson kyllä bleidasi todella rankasti, siitä kunnioitusta American Dragonille.
*** (8:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Briscoe Brothers (c) vs. No Remorse Corps (Romero & Strong) - 2 out of 3 Falls Match for the ROH World Tag Team Championship
Jay ja Mark Briscoe olivat jo pitkään olleet ROHin ylivoimainen ykkösjoukkue, ja vähitellen tästä joukkuemestaruuksia noin vuoden ajan pitäneestä joukkueesta oli tullut niin pitelemätön, että alkoi tuntua siltä, ettei ROHista löytyisi yhtään joukkuetta, joka voisi viedä mestaruudet Briscoeilta. Viime ppv:ssä tuota olivat yrittäneet No Remorse Corpsin Davey Richards ja Rocky Romero, mutta he olivat epäonnistuneet karvaasti. Nyt NRC sai uuden mahdollisuuden, mutta tällä kertaa Romeron joukkueparina toimi NRC-kolmikon johtaja Roderick Strong. Ottelu käytäisiin 2 out of 3 Falls -säännöillä, mistä oli muodostunut Briscoeiden tavaramerkkiottelu. Selostajien mukaan Briscoet eivät olleet neljässä edellisessä 2 out of 3 Falls -ottelussaan hävinneet yhtään ratkaisusuoritusta.

Tuskin tulee enää kenellekään minkäänlaisena yllätyksenä, että oikeastaan joka kerta kun Briscoen veljekset pääsevät painimaan ppv:ssä, he painivat huippuluokan ottelun. Niin oli tälläkin kertaa, ja siitä toki suuri kiitos kuuluu Briscoeiden ohella yhtä lailla heidän erinomaisille vastustajilleen. Erityisesti Roderick Strong oli näihin aikoihin aivan kiistatta yksi koko ROHin parhaista painijoista, ja minun kirjoissani hän oli tämänkin ottelun suurin tähti. Se ei toki tarkoita sitä, etteivätkö myös molemmat Briscoe ja Rocky Romero olisi tehneet erinomaista työtä. Lopputuloksena oli siis aika lailla ROH-kaavaa mukaileva huikea toiminnantäyteinen 20-minuuttinen joukkuemestaruusottelu. Jos olet nähnyt yhtään tällaista, tiedät kyllä, mistä on kyse. Toki juuri tässä piili myös tämän ottelun suurin ongelma. Vaikka tämä oli kiistatta huippuottelu ja kiistatta aivan erinomaista menoa, yllätyksellisyys puuttui tästä ottelusta kokonaan. Tämä oli juuri sellainen ottelu kuin saattoi odottaakin, ja kieltämättä ROHin joukkuemestaruuskuviot kaipaisivat ehkä jonkinlaista tuuletusta. Kenties Age of the Fall tuo vihdoin niitä. Joka tapauksessa, huippumatsi.
**** (21:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nigel McGuinness (c) vs. Austin Aries - ROH World Championship
Viime ppv:ssä Undeniablessa oli nähty kaksi merkittävää hetkeä. Ensin Austin Aries päätti ikuisuusfeudinsa Roderick Strongin kanssa voittamalla Strongin puhtaasti. Illan lopuksi Nigel McGuinness puolestaan onnistui siinä, mitä oli yrittänyt vuosien ajan: vihdoin hän nousi ROHin päämestariksi päihittämällä Takeshi Morishiman, jota kukaan ei ollut ennen häntä onnistunut voittamaan. McGuinnessin voitonjuhlien päätteeksi kehään nousi häntä suuresti kunnioittava Aries, joka tarjosi McGuinnessille rehdin kädenpuristuksen. Se oli ennen kaikkea onnittelu, mutta samalla se oli myös selvä merkki siitä, että seuraavassa ppv:ssä nämä kaksi suurta yleisönsuosikkia painisivat toisiaan vastaan ROHin päämestaruudesta. Ariesilla oli kaikki mahdollisuudet nousta historian ensimmäiseksi kaksinkertaiseksi ROHin päämestariksi, koska McGuinness tuli otteluun puolikuntoisena. Hänen olkapäänsä oli loukkaantunut, ja kuten kuvasta näkyy, se oli teipattu kunnolla. McGuinness ei tästä kuitenkaan välittänyt, vaan oli valmis uransa ensimmäiseen ppv-mestaruuspuolustukseen.

Huh, ei voi mitään. Kyllä nämä kaksi kaveria ovat aika lailla tässä vaiheessa ROHin kovimmat nimet. No, toki Bryan Danielson aivan oma lukunsa, mutta hän on nyt hetkellisesti hieman ollut sivussa kovimmista otteluista, joten tällä hetkellä McGuinness ja Aries tuntuvat kaikkein kuumimmilta nimiltä, ja jumalauta että he todellakin pistivät pystyyn sellaisen ottelun, että molemmat tuntuivat tämän jälkeen entistä kuumemmilta. Heti ottelun alkupuolella nähtiin todella raju spotti, kun Aries jysäytti McGuinnessin Suicide Divella suoraan pää edellä teräksiseen turva-aitaan niin, että McGuinnessin silmäkulman yläpuolella aukesi raju vekki ja McGuinness sai varmaan jonkinlaisen aivotärähdyksen. Tämä ei kuitenkaan McGuinnessia haitannut, vaan tuon spotin jälkeen miehet vetivät vielä yli viisitoistaminuuttisen matsin, missä nähtiin aika lailla kaikki kuviteltavissa olevat spotit. Yksittäisenä huippuhetkenä on pakko nostaa esille McGuinnessin Lariat kehäköysien päälle asetellulle Ariesille, mistä Aries tippui voltilla suoraan ulos kehästä. Huh huh. Yksittäisten spottien lisäksi tämä oli kuitenkin myös aivan jumalattoman kova ottelu, jossa kerrottiin alusta loppuun upea tarina. Aivan kiistaton MOTYC ja ehkäpä vuoden paras matsi toistaiseksi.
****½ (23:16)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Nigel McGuinness
** Austin Aries
* Roderick Strong

Kokonaisarvio Rising Abovesta: Tätä ppv - kuten edellistäkin ROHin show'ta - hallitsi tietynlainen sekavuus. En erityisesti pitänyt siitä, miten käytännössä kaikki alakortin ottelut vain alkoivat aina jatkumona suoraan edellisen ottelun jälkimähinöistä. Otteluita oli myös kiistatta liikaa. En tajua, miksi kahden tunnin ppv:hen pitää ahtaa kahdeksan ottelua, koska silloin se väkisin tarkoittaa sitä, että alakortin otteluista osa jää aika yhdentekeviksi. Kokonaisfiilis ei noussut kunnolla ennen kuin joukkuemestaruusottelun kohdalla. Tästä huolimatta eihän tässäkään ppv:ssä siis ollut yhtään huonoa ottelua, minkä lisäksi tarjolla oli MOTYC-tason Main Event ja huippuluokan joukkuemestaruusottelu. Silti tämä oli vain Hyvä ppv.

1. WWE No Way Out - Hieno
---------------
2. ROH Rising Above - Hyvä
3. ROH Undeniable - Hyvä
4. WWE Royal Rumble - Hyvä
---------------
5. TNA Final Resolution - Ok
---------------
6. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 696
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

1981 - Osa 1


Kuva
Tiger Mask vs Dynamite Kid

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokugikan (23.4.1981)

Dynamite Kid oli viettänyt menneen vuoden lähinnä Stampeden riveissä painiessa, feudaten ilmeisesti Bruce ja Bret Hartin kanssa. Nyt britti palasi toiselle kiertueelleen New Japanin kanssa ja vastaan asettui ehkäpä miehen uran tärkein vastustaja.

Tiger Mask oli Ikki Kajiwaran ja Naoki Tsujin luoma sarjakuva, joka kertoi nimikkohenkilön taisteluista nuoratussa neliössä konnamaista Tiger's Den -joukkoa vastaan. Sarjakuvaa julkaistiin vuodesta 1968 vuoteen 1971 ja sai samannimisen suositun animaatiosarjan 1969-1971. Vuosikymmenen tauon jälkeen Japani oli valmis Tiikerin uudelle tulemiselle, kun toinen animaatiosarja alkoi huhtikuussa 1981. NJPW haastoi tilaisuuden lisensoida Tiger Maskin hahmo painikäyttöön houkutellakseen nuorempaa sukupolvea yleisöön. Niinpä naamio annettiin opintomatkaltaan palanneen Satoru Sayaman käsiin. Tiger Mask I astui ensimmäistä kertaa yleisön eteen Kidiä vastaan yleisön suhtautuessa sarjakuvahahmoon terveen skeptisesti.

No niin.

Ensimmäisen Tiger Maskin ja Dynamite Kidin väliset taistelut kuuluvat Wanhan Wrestlahmentin pyhään kaanoniin. Harva feudipari on vaikuttanut tulevien sukupolvien painityyliin niin paljon kuin nämä kaksi. Kahdeksasta kaksikon välisestä yksilöottelusta tämän projektin piiriin kuuluu kuusi kappaletta seuraavan kolmen vuoden aikana. Häpeäkseni en ole koskaan aiemmin näitä otteluita katsonut (pätkiä toki olen nähnyt), koska vaikka olen aina mielelläni perehtynyt painihistoriaan niin olen ollut huono oikeasti katsomaan vanhoja klassikko-otteluita.

Oliko kaksikon ensikohtaaminen sitten niin maaginen kun voi olettaa?

No, tavallaan.

Vuonna 1981 Tiger Maskin (ja Kidin) väläyttämät temput olisivat olleet varmasti tajunnanräjäyttäviä (ja olivatkin yleisön reaktioista päätellen), mutta näin melkein 40 vuotta (hyi) myöhemmin smarkin silmät ovat nähneet nämä asiat jo moneen, moneen kertaan. Mutta kyllä tästä nautti silti täysin siemauksin. Tiger Mask yksinkertaisesti liikkui täysin eri tavalla kuin kukaan muu tähän asti. Tämä tuottaa myös omat ongelmansa, sillä Kid ei aina vaan pysy Maskin perässä, mikä johtaa useampaankin botchiin ottelun aikana.

Noin muuten Kid on jälleen erinomainen. Britti reagoi Maskin temppuihin mainiosti, bumppaa perseensä ruville ja yrittää järkevästi pitää vastustajansa matossa paremmilla mattopainitaidoillaan. Lopulta miehen pinna palaa ja hän yrittää irrottaa Tiikerin naamion ja palaakin naamion kimppuun toistuvasti. Hämmentävin hetki nähdään, kun kaksikko nousee jalkalukosta yhteistuumin ja kättelevätkin vielä toisiaan. Kid toimii vaan niin hemmetin hyvin heelinä tässäkin ottelussa.

Tiger Mask vie lopulta voiton komealla German Suplexilla. Noin kymmenen minuuttia kestänyt kohtaaminen oli vain esimakua. Pohjimmiltaan tämä vaan tuntui erilaiselta ja siksi niin virkistävältä. Parempaa näiden kahden osalta on varmasti vielä tulossa, mutta sitä saadaan odottaa vielä vuoteen 1982.

Kuva
Antonio Inoki vs Stan Hansen

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

NWF Championship
Kuramae Kokugikan (23.4.1981)

Yllättävää kyllä, Inoki EI ole tähän kohtaamiseen lähdettäessä NWF:n mestari. Kaksikon mestaruusottelu kuutta päivää aiemmin oli päättynyt NO CONTESTUUN, joten mestaruus oli vakatoitu. Fiilis on ainakin huipussaan, kun video alkaa ilmakuvalla tapahtumapaikasta (Kuramae Kokugikan oli ollut New Japanin Tokion kantapaikkana alusta asti), jota ei oltu aiemmin nähty.

Vielä kerran pojat. Saatana.

Mitään uutta tämä koitos ei tuo Inokin ja Hansenin dynamiikkaan. Puuduttavan alkupuoliskon jälkeen palattiin hyväksi havaittuun kaavaan. Hansen lyö ja potkii kovaa ja Inoki yrittää vääntää vastustajansa mutkalle. Yleisö toki on aivan liekeissä huutaen Inokin nimeä innosta piukeana. Toinen puolikas on sentään hieman toiminnantäyteisempi, vaikka meno vaikuttaa edelleen niin verkkaiselta, kun menoa vertaa tahtomattaan aiemmin samana iltana nähtyyn Tiger Maskin debyyttiin. Inoki kaivaa esiin jopa peljätyt Ali-potkunsa naftaliinista.

Lopulta Inoki selviää Hansenin LARIATISTA ja pommittaa Hansenin kalloa kaikella raivolla mitä hänestä irtoaa. Kolme enzuigiriä ja kaksi yläköyden knee droppia riittävät, Inoki on jälleen mestari. Hansen nöyrtyy vihdoin ja kättelee Inokia ottelun päätteeksi.

Videon päättää kuitenkin ruusuinen videopaketti Inokin mestaruuskauden/kausien klassisista hetkistä Powersia, Singhiä, Okia, Kobayashia, Andrea, Thesziä ja Rhodesia vastaan. Kyllä, Inoki luopuu NWF:n mestaruudesta tämän ottelun jälkeen osallistuakseen vuoden 1983 IWGP League -turnaukseen. Miksi tämä tapahtuu kaksi vuotta ennen kyseistä turnausta, mene ja tiedä. Inokin mestaruuskausi kesti periaatteessa lähes kahdeksan vuotta, jossa välissä vyö ehkä kuutisen kuukautta muissa käsissä. Luonnollisesti vyötä ei pudotettu kenellekään puhtaasti (Singh voitti Inokin vakatoiman vyön vuonna 1975 ilmeisesti selättämällä Inokin, mutta kyseessähän ei ollut puolustus, kun taas Hansen voitti vyön uloslaskulla). NWF:n vyötä ei kuitenkaan vielä kuopata historian multiin, sillä se kaivetaan vielä kerran esiin 2000-luvun alussa.

Samalla tämä jää Hansenin viimeiseksi esiintymiseksi toistaiseksi tässä projektissa. Feudi Inokin kanssa oli tehnyt Hansenista tähden, jonka perään myös kilpaileva AJPW haikaili. Hansen loikkasi All Japanin riveihin oteltuaan viimeisen ottelunsa New Japanissa joulukuun Tag Leaguessa. All Japanissa Hansenista kasvoi lopullisesti lajin historian suurin gaijin The Destroyerin ohella ja voitti useita mestaruuksia niin yksin kuin joukkueena. Merkittävästi Hansen on ainoa painija, joka on voittanut sekä Inokin että Baban mestaruusottelussa. Hansenin seuraava "NJPW"-esiintyminen tapahtuu vuonna 1990, katsotaan päästäänkö joskus sinne asti.

Kuva
Tiger Mask vs Villano III

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokugikan (24.6.1981)

Aivan kuten Fujinami, myös Tiger Mask sai vastaansa vierailevia junioreita ulkomailta. Meksikon UWA:sta saapui tällä kertaa paikalle yksi Meksikon kuumimmista tähdistä, 29-vuotias Villano III.

Arturo Diaz Mendoza oli luchalegenda Ray Mendozan kahdeksanhenkisen lapsikatraan kolmas lapsi. Mendoza halusi poikiensa hankkivan kunnon koulutuksen painiuran sijaan, mutta kaksi vanhinta veljeä aloittivat uransa vuonna 1969, jolloin isä suostui vihdoin kouluttamaan poikansa. Arturo debytoi vuonna 1970 ilman naamiota nimellä Ray Rosas, mutta käytti pariakin eri naamiota seuraavien vuosien aikana. Vanhimmat veljet ottivat lopulta itselleen nimet Villano I ja II Arturon (ja myöhemmin kahden nuoremman veljen) seuratessa perässä. Los Villanos oli synytnyt. Ray Mendoza oli mukana perustamassa UWA:ta vuonna 1975, minne myös hänen poikansa siirtyivät painimaan. Villano III oli kolmikosta lahjakkain ja yksilötähti, ollen UWA:n ensimmäinen Welterweight-mestari ja samalla yksi tuoreen firman nuoria nousevia tähtiä. Vuoteen 1981 saavuttaessa Villano oli hypäänyt painoluokkaa ylemmäksi, voittanut UWA:n Light Heavyweight -mestaruuden ja oli matkalla tähtiin.

Villanolla on kieltämättä komean pöyhkeä sisääntuloasuste, kun taas Tiger Maskin naamio on muuttanut muotoaan perinteisempään muottiinsa. Alkuperäinen maski oli ollut vielä ilmeisesti prototyyppi. Kehäalueella ottelua näyttää seuraavan Katsuhisa Shibata, entinen painija ja nykyinen tuomari, jonka pojasta saatetaan kuulla 2000-luvulla.

Itse ottelu ei ollut yhtä vauhdikas kuin Maskin edellnen koitos. Vaikka Villano III parhaiten rudona tunnetaan, niin tämä oli lähinnä kädenlämpöinen face vastaan face koitos. Edes letkeitä luchalukkoja ei nähty laisinkaan, vaikka Viallnolla maine teknikkona oli. Toki kikkapussista kaivettiin tällä vuosikymmenellä Zack Sabre Jr:n tutuksi tekemä European Clutch. Ketjupainia toki nähtiin ja se kattoikin valtaosan ottelusta Tiger Maskin temppujen välissä. Siinä se ottelun ongelma oikeastaan oli. Samalla tavalla kuin Fujinamin otteluissa ensimmäinen kaksi kolmasoaa on turhaa läpsyttelyä ennen tulista lopputykitystä, niin Tiger Maskilla nuo tuliset osat on ripoteltu sinne tänne ottelua. Ne siirtymät hetkestä toiseen olivat vain kovin tönkköjä, etenkin silloin kuin askelmerkit menivät kaksikolla enemmän tai vähemmän sekaisin pariin otteeseen.

Ottelu päättyy lopulta harmillisesti uloslaskuun, kun Tiger Mask iskee komean Springboard Planchan kehän ulkopuolelle eikä Villano ehdi enää takaisin kehään. Odotettu tulos, kun Villano kerta UWA:n mestarina otteluun tuli.

Villanon ura jatkui Meksikossa vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Mies nousi UWA:n yhdeksi suurimmista tähdistä taistelemalla muun muassa Perro Aguayon, Sangre Chicanan ja Rambon kanssa. Samalla Villanosta tuli yksi Meksikon suurimmista vetonauloista. UWA:n loppuvuosina Villano feudasi myös Wild Pegasuksen kanssa voittaen lopulta tämän maskin luchas de apuestas -ottelussa vuonna 1991. UWA:n kaaduttua Villanot siirtyivät ensin AAA:n riveihin ja myöhemmin CMLL:n puolelle, jossa Villano III otteli legendaarisen apuestas-ottelun Atlantiksen kanssa vuonna 2000. Tuossa ottelussa Villano menetti viimein naamionsa 58 voitetun apuestas-ottelun jälkeen. Atlantiksen ja Villanon ottelu on tähän päivään mennessä ainoa meksikolainen ottelu, joka on voittanut Wrestling Observerin vuoden parhaan ottelun palkinnon ja samalla yksi lucha libren klassikoita. Villanon painitahti hidastui 2010-luvun taitteeseen tultaessa ja eläköityi lopulta oltuaan mukana vuoden 2015 kauheimmassa ottelussa (ainakin Wrestling Observerin mukaan) Los Villanos (III, IV ja V) vastaan Psycho Circus.

Villano kuoli lopulta aivoinfarktiin elokuussa 2018 ja hänet nimitettiin AAA:n kunniagalleriaan kaksi päivää kuolemansa jälkeen. Hänen poikansa Villano III Jr. ja El Hijo del Villano III jatkavat suvun painiperinnettä tänä päivänä. Villano III oli yksi lucha libren suurimmista legendoista ja Villanon naamio yksi lajin tunnetuimmista.

Ensi kerralla: Tiikeriä koko rahan edestä
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Vastaa Viestiin