Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 12 Elo 2019, 10:39

Fisu kirjoitti:
20 Heinä 2019, 04:32
Kenityskin jatkanut projektiaan. Hienoa!
Kävinkin tässä välillä lukemassa kaikki postaamasi vanhat arvostelut alertista. Tästä on hyvä jatkaa. Loistavaa työtä!

Ooh, palaute on jäänyt huomaamatta! Kiitos paljon! :) Yritän nyt taas aktivoitua kunnolla.

Kuva
STARRCADE 1995

Ja näin olen päässyt tässä old school -projektissani siihen pisteeseen, mistä aikoinaan vuonna 2009 aloitin, kun aloin kirjoittaa WrestlingAlertiin vuoden 1996 ppv-arvioita. Tämä on siis vuoden 1995 viimeinen ppv ja samalla viimeinen ppv tässä old school -saagassani. Tämän arvion jälkeen julkaisen siis jonkinlaisen koostepaketin vuosista 1983-1995 (se ei ehkä ole erityisen kiinnostava) ja sitten loikkaan vuoteen 2007 - siis siihen pisteeseen, mihin aikoinaan jäin projektissani ennen kuin päätin käydä läpi nämä oikeasti vanhat ppv:t. Monimutkaista? Kyllä. Ei se mitään. Monimutkaisuutta lisännee se, että arvostelen vielä koosteviestin jälkeen ainakin yhden vuodelta 1996 löytyvän kuriositeetti-ppv:n, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Nyt on nimittäin aika päättää vuosi 1995 myös WCW:n osalta, ja kyllä se on jumalauta aikamoinen vuosi ollutkin. Suurin osa vuodesta 1995 oli aivan kamalaa kuraa, joka oli täynnä kaikkea Hulk Hoganiin liittyvää käsittämätöntä hölmöilyä. Tässä vaiheessa WCW-fanit olivat niin täynnä Hogania, että WCW oli päättänyt storylinessä hyllyttää Hulk Hoganin vuoden loppuun saakka. Hyllytys johtui siitä, että Hogan oli mennyt totaalisesti sekaisin World War 3:n jälkimainingeissa, palataan tähän arvostelun loppupuolella. Toki osasyy Hoganin hyllyttämiseen oli taatusti myös se, että Hoganin pitäminen poissa ppv:stä tarkoitti sitä, että Hoganille ei tarvinnut maksaa hillittömiä ppv-korvauksia. Näin ollen koko vuoden jatkuneen Hogan-sekoilun jälkeen WCW:n vuoden suurin ppv Starrcade järjestettiin sitten ilman Hogania. Jippii. Buyratekseen tämä ppv sai 0.37, mikä oli yksi WCW:n huonoimpia ikinä. Se ei tosin ollut merkittävä tiputus edellisen kuukauden World War 3:sta (noin 0.4), jossa Hogan oli vielä mukana, joten sinänsä...

Eikä siis ollut mikään ihme, että tämä ppv myi surkeasti. WCW ei nimittäin ollut tehnyt MITÄÄN sen eteen, että kenenkään olisi pitänyt olla kiinnostunut tästä "WCW:n vuoden suurimmasta tapahtumasta". Koko kortissa oli nimittäin tasan kaksi ottelua, joiden saattoi kuvitella kiinnostavan ketään. Ensimmäinen oli Triangle-ottelu, jossa Ric Flair, Lex Luger ja Sting painisivat päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Toinen olisi ottelu, jossa äskeisen matsin voittaja kohtaisi WCW World Heavyweight -mestari Randy Savagen.

Mitä sitten kaikki muut tämän kortin ottelut olivat? No tietenkin WORLD CUP OF WRESTLING -OTTELUITA! "Ai mitä?", kysytte te, ja niin kysyivät varmasti lähes kaikki WCW:n katsojatkin. Jostain syystä WCW oli nimittäin saanut idean, että tämä Starrcade koostuisi seitsemästä ottelusta, jossa WCW:n painijat kohtaisivat NJPW:n painijat eräänlaisessa "turnauksessa", jossa enemmän otteluita voittanut firma voittaisi pokaalin ja kunnian ja muuta. Okei. Ihan ok idea sinänsä... JOS SITÄ OLISI RAKENNELTU JOTENKIN ESIM. WCW:N PÄÄSHOW'SSA NITROSSA! Mutta ei! Nitrossa ei nähty oikeastaan MITÄÄN koko tästä WCW vs. NJPW -kuviosta. Sen sijaan syksyllä nähtiin täysin järjenvastainen käänne, kun WCW:n selostaja Bobby Heenan myi osuuden lauantaipäivisin lähetettävän WCW Pro -ohjelman lähetysajasta japanilaiselle bisnesmiehelle Sonny Onoolle, joka täytti tuon ajan NJPW-painijoiden painilla ja ilmoitti haluavansa seuraavaksi vallata koko WCW:n (mikä siis saisi lisää pontta, kun hänen painijansa voittaisivat tässä Starrcadessa World Cup of Wrestlingin). Siis. Bobby Heenan - selostaja - MYI lähetysaikaa satunnaiselle japanilaiselle liikemiehelle, joka edusti nyt NJPW:tä. MITÄ? MITÄ? Ja mikä parasta: Heenan myi siis nimenomaan lähetysaikaa johonkin WCW:n täysin yhdentekevään show'hun, jonka tapahtumia ei mainittu millään tavalla Nitrossa! Ja silti juuri tuon show'n tapahtumien pohjalta rakennettiin lähes koko saatanan Starrcade! MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU? Käytännön syy siihen että japanilaispainijat esiintyivät Nitron sijaan Prossa oli tietenkin se, että Pro-lähetykset oli nauhoitettu parin kuukauden könttänauhoituksissa, jolloin japanilaisia painijoita ei tarvinnut lähettää joka viikko esiintymään live-Nitroon. Minua (ja tuskin ketään katsojaakaan) eivät kuitenkaan nämä käytännön syyt kiinnostaneet pätkääkään, kun lopputuloksena oli lähes kokonainen tapahtuma ilman buildia. Hienoa työtä, WCW.

Selostajinamme tässä show'ssa Tony Schiavone (joka oli yrittänyt opetella jotain japanilaisesta painista mutta masentui selostajapariensa sekoilun vuoksi), Bobby Heenan (joka oli tähän aikaan todella ärsyttävä) ja debyyttinsä tämän kaksikon kanssa selostamossa tehnyt Dusty Rhodes (joka oli aivan vitun hirvittävä). Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Chris Benoit vs. Jushin Thunder Liger w/ Sonny Onoo
En aio sen kummemmin selitellä näiden WCW vs. NJPW -otteluiden taustoja, koska niissä ei ole sen enempää selitettävää kuin mitä selitin jo yllä. WCW:tä edustanut Chris Benoit oli siis liittynyt loppuvuodesta Four Horsemeniin ja oli sen jälkeen noussut enemmän esille WCW:n lähetyksissä. Pian Benoit'n huomion tosin varastaisi Four Horsemen -kumppani Brian Pillman, joka aloitteli näihin aikoihin legendaarista "Loose Cannon" -gimmickiään. Benoit'n vastustaja, NJPW:tä edustanut Jushin Thunder Liger oli monille WCW-katsojille vanha tuttu aiemmilta vierailuiltaan.

Mielenkiintoinen vuosi tämä 1995. Chris Benoit'lla on ollut ppv-ottelut 2 Cold Scorpiota, Kensuke Sasakia ja nyt Jushin Thunder Ligeria vastaan. Kaikki ovat kuulostaneet paperilla sellaisilta otteluilta, että niillä on kaikki mahdollisuudet nousta vähintään huipputason matseiksi, ehkä jopa MOTYC-koitoksiksi. Siksi on ollut harmillista todeta kerta toisensa jälkeen, että jotain näistä Benoit'n vuoden 1995 otteluista on jäänyt puuttumaan. Se on erikoista, koska Benoit oli kuitenkin tähän aikaan jo täysin kykenevä painimaan kevyesti MOTY-tasoisen ottelun, mutta jostain syystä näissä matseissa homma ei vain lähtenyt toimimaan täydellisesti, vaikka vastustajatkin olivat huippuluokkaa. Eikä syy ole pelkästään otteluiden kestossa. Tämäkin matsi Ligerin kanssa kesti jopa yli 10 minuuttia, mutta jotenkin tämä ei vain missään vaiheessa noussut sille seuraavalle tasolle. Hyvää tekniikkapainia höystettynä parilla nätillä high flying -liikkeellä ehdottomasti, mutta ei mitään sen enempää. Harmi. Myös lopetus ärsytti, koska jostain syystä loppuun piti sitten sekoittaa The Taskmaster, joka saapui aiheuttamaan Chris Benoit'lle ongelmia, koska ilmeisesti Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin välit olivat jossain vaiheessa kiristyneet pahasti.
*** (10:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Koji Kanemoto w/ Sonny Onoo vs. Alex Wright
NJPW:tä edustanut Koji Kanemoto oli yksi niistä tämän tapahtuman japanilaispainijoista, jotka eivät olleet aiemmin esiintyneet WCW:n ppv:eissä. Tapahtuman aikaan 29-vuotias Kanemoto oli aloittanut uransa 1990-luvun alussa ja noussut nopeasti yhdeksi NJPW:n taidokkaimmista junior heavyweight -painijoista. Uransa alkuvuosina Kanemoto oli esiintynyt parin vuoden ajan legendaarisena Tiger Maskina, kunnes oli hävinnyt maskinsa ja alkanut painia itsenään. Nykyisin Kanemoto erittäin arvostettu, pitkän uran tehnyt moninkertainen IWGP Junior Heavyweight -mestari. Tuota mestaruusvyötä Kanemoto kantoi mukanaan myös tässä ottelussa asettuessaan WCW:tä edustavaa Aelx Wrightia vastaan.

Saattaa olla, että mielipiteeni eroaa nyt kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa. Ehkä katsoin Benoit vs. Ligerin aivan väärässä mielentilassa verrattuna esimerkiksi tähän otteluun, koska minun täytyy todeta, että pidin tästä ottelusta ehkä jopa hitusen enemmän kuin edellisestä. Hämmentävää kyllä, tämä oli mielestäni näyttävämpää ja viihdyttävämpää high flying -painia. Matsissa kyllä häirits tietty kehäpsykologian puute, enkä oikein ymmärtänyt, mikä pointti oli sillä, että Kanemoto katkaisi yhdessä kohdassa oman selätyksensä kesken kaiken. Mielestäni tuollaisille ylimielisille tempuille pitäisi aina olla selkeä syy, mutta tässä sitä ei ollut. En anna näiden pikkuseikkojen kuitenkaan häiritä liikaa, koska muuten nuoret Wright ja Kanemoto painivat pirun viihdyttävän, vauhdikkaan ja ennen kaikkea puhtaasti high flying -painotteisen ottelun, jota oli ilo katsoa. Wright osoitti olevansa taas kehityskelpoinen.
*** (11:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Masahiro Chono w/ Sonny Onoo vs. Lex Luger w/ Jimmy Hart
Entinen NWA World Heavyweight -mestari Masa Chono oli tuttu monille WCW:n katsojille viime vuosien ppv:eistä, joissa Chono oli käynyt vierailemassa. Nyt NJPW:tä edustanut Chono kohtasi WCW:n Lex Lugerin, joka sai yleisöltä yhdet illan kovimmista popeista siitä huolimatta, että Luger oli tähän aikaan Jimmy Hartin kanssa hengaileva tyylipuhdas heel. Hämmentävää.

Lähtökohtaisesti Lex Lugerin ottelulta on turha odottaa liikoja, eikä liikoja myöskään ollut tässä matsissa tarjolla. Suurin osa Masahiro Chononkin WCW-esiintymisistä on ollut lähinnä sellaista "ihan ok" -tasoa, mikä on johtunut siitä, että Chono on pantu painimaan yli 20 minuuttia pitkiä otteluita, joissa Chono ja hänen vastustajansa eivät ole olleet ollenkaan täysillä mukana vaan ovat ennemmin painineet vähän puolivillaisesti. Nyt sentään matsilla ei ollut yhtään liikaa kestoa, ja siksi ottelu ei ehtinyt missään vaiheessa käydä tylsäksi. Chono ja Luger vetivät ihan ok:n brawlaussetin, jossa ei sinänsä ollut mitään suurta vikaa muttei myöskään mitään, mikä olisi kummemmin ilahduttanut. Chonon Mafia Kickit ja Suplexit olivat tokia nättejä, mutta siinäpä se suurin piirtein olikin. Tämä oli sellainen perusvarma tv-ottelutasoinen koitos, mikä on toki jo enemmän kuin Lugerin ottelut tähän mennessä WCW:ssä paluunsa jälkeen.
** (6:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Johnny B. Badd w/ Kimberly vs. Masa Saito w/ Sonny Onoo
WCW Television -mestarilla Johnny B. Baddilla oli nyt ringsidellään mukana Kimberly (eli entinen Diamond Doll), jonka palvelukset Badd oli voittanut World War 3:ssa päihittämällä Diamond Dallas Pagen. TV-mestaruuden ja cheerleader-asuun pukeutuneen Kimberlyn kanssa paikalle saapunut Badd sai vastaansa NJWP:tä edustaneen Masa Saiton, joka oli myös tuttu monille WCW:n katsojille aiemmista tapahtumista. Jässikkämäinen brawler Saito oli yksi ahkerimmin WCW:ssä vierailleista japanilaisista, joka oli tuttu erityisesti rajuista Suplexeistaan.

Jos Masahiro Chonon WCW-otteluista ei ole kauheasti hyvää sanottavaan, ei sitä ole myöskään Masa Saiton otteluista. Vaikka Saito pystyykin tempaisemaan näyttäviä Suplexeja, muuten Saiton WCW-ottelut ovat lähes järjestään tuntuneet turhilta - varsinkin sen takia, että Saito ei tunnu ikinä olevan kiinnostunut vastustajan liikkeiden myymisestä tai ylipäänsä mistään, mikä saisi vastustajan näyttämään hyvältä. Nytkin Johnny B. Badd yritti kyllä tässä parhaansa, mutta kovin pitkälle se ei riittänyt, kun Saito ei tuntunut olevan millään tavalla yhteistyöhaluinen. Kun tähän yhdistettiin vielä typerän kankea lopetus, ei tästä ottelusta jää hirveästi muille kerrottavaa. Baddin yritykselle hatunnosto, Saitolle tylsästä suorituksesta peukku alaspäin.
*½ (5:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Shinjiro Otani w/ Sonny Onoo vs. Eddie Guerrero
Shinjiro Otani oli myös yksi niistä japanilaisista, jotka tekivät tässä ppv:ssä ensimmäisen WCW-esiintymisensä. Vasta 23-vuotias Otani oli aloittanut uransa kolme vuotta aiemmin ja oli näihin aikoihin yksi Japanin lupaavimmista junior heavyweight -painijoista. Nykyisin Otani onkin tunnettu ja arvostettu japanilaiskonkari, joka perusti 2000-luvun alussa yhdessä Shinya Hashimoton kanssa Pro Wrestling Zero-One -nimisen promootion ja on tullut tunnetuksi sen kirkkaana tähtenä. Otanin vastustaja Eddie Guerrero puolestaan paini nyt ensimmäisen singles-ottelunsa WCW:n ppv:ssä. Selostajat (varsinkin Schiavone) hehkuttiva Guerreroa yhtenä WCW:n lupaavimpana nuorena lahjakkuutena, joten kyseessä oli kahden nuoren ja lahjakkaan lupauksen välinen ottelu.

Hmm, en tiedä yliarvioinko nyt tätä hieman, mutta minä tykkäsin tästä ottelusta helkkarin paljon. Ehkä se on sitten vain se, että halusinkin innostua Eddie Guerreron ja Shinjiro Otanin välisestä ottelusta ja olin siksi jo etukäteen päättänyt tykätä tästä helkkarin paljon. Tai ehkä tämä oli vain oikeasti pirun kova keskikortin ottelu. Tämä vuoden 1995 Eddie Guerrero... Ai jumaliste. Pakko ihailla tätä nuorta Eddietä. Pelkästään World War 3 -esiintymisellään ja tällä ottelullaan Eddie nousi kirjoissani kirkkaasti yhdeksi vuoden 1995 ilahduttavimmista WCW-painijoista tänä kokonaisuutena kamalan surkeana vuotena. Nuori Eddie pisti tässäkin matsissa parastaan, liikkui upeasti, väläytti hemmetin näyttäviä high flying -liikkeitä ja paini yhdessä nuoren Shinjiro Otanin kanssa helkkarin hienon ottelun, joka yhdisti todella sulavasti tekniikkapainia, high flyingia, näyttäviä Suplexeja ja vähän kaikkea muutakin. Oikeastaan ainut selvä miinus ottelulle tulee siitä, että meksikolaistyylisesti Eddie ei oikeastaan myynyt ollenkaan toista jalkaansa ottelun lopussa, vaikka Otani sitä teloikin aika ankarasti. Vähän enemmän myymistä ja vähän enemmän aikaa tälle ottelulle, niin tämä olisi voinut olla jopa MOTYC, mutta tällaisenäänkin tämä oli huippuluokan keskikortin ottelu. Erityisesti lopetustaistelu oli hoidettu täydellisesti.
**** (13:43)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tenzan w/ Sonny Onoo vs. Randy Savage
World Cup of Wrestlingin kuudennessa ottelussa WCW:n kunniaa puolusti firman tuore WCW World Heavyweight -mestari Randy Savage - joka oli edelleen puolikuntoinen ja paini ottelunsa toinen käsi rajussa paketissa. Savagen vastustaja oli myös nuoriin lupauksiin kuulunut (Hiroyoshi) Tenzan - 24-vuotias isokokoinen japanilainen, joka oli aloittanut uransa vuonna 1991. Tenzanista oli kovaa vauhtia tulossa NJPW:ssä uusi kovan luokan tähti, ja myöhemmin urallaan hän onkin lunastanut tuon lupauksen nousemalla muun muassa moninkertaiseksi IWGP Heavyweight -mestariksi.

Täytyy myöntää, että tavallaan nautin tästä ottelusta, vaikka tässä ei oikeastaan mitään järkeä ollutkaan. Hiroyoshi Tenzan on taitava ja intensiivinen brawleri, joka kyllä pystyy iskemään näyttäviä liikkeitä, ja kun hänelle annetaan lupa murjoa Randy Savagea viitisen minuuttia lähes tauotta, onhan se ihan hauskaa katsottavaa. Ilmeisesti tähän erikoiseen ratkaisuun päädyttiin, koska Savage ei edelleenkään ollut oikeastaan edes painikunnossa ja koska Savage ei pystynyt ottelun aikana oikeastaan melkein mihinkään järkeviin painiliikkeisiin. On kyllä hienoa, että WCW on pannut puolikuntoisen Savagen maailmanmestarikseen... Todella looginen ratkaisu. Mutta siis: Tenzanin toteuttamaa murjomista oli kyllä ihan hauska katsoa, mutta ei se oikeastaan vienyt ottelua kunnolla mihinkään eteenpäin - varsinkin kun ottelun lopetus ei ollut sitten mitenkään linjassa ottelun muun meiningin kannalta. Idiotismia. No, oli tämä silti ihan tällainen hauska tv-ottelutasoinen matsi, mutta ei sen enempää.
** (6:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kensuke Sasaki w/ Sonny Onoo vs. Sting
Ja sitten World Cup of Wrestlingin viimeinen ja ratkaiseva ottelu. Siinä toisensa kohtasi kaksi miestä, joilla oli jo entuudestaan kaunaa toistensa kanssa viime kuukausilta. Kensuke Sasaki kantoi nimittäin mukanaan edelleen WCW United States Heavyweight -mestaruutta, jonka hän oli voittanut pari kuukautta sitten Stingiltä Japanissa järjestetyssä tapahtumassa. Tässä matsissa ei Sasakin US Heavyweight -mestaruus ollut pelissä, mutta Stingillä oli silti mahdollisuus saada revanssi Sasakista ja tuoda samalla arvostettu turnausvoitto WCW:lle.

Vähän lyhyeksi jäi tämä Kensuke Sasakin ja Stingin välinen ottelu, minkä takia tästä ei mitään kovin erityistä spektaakkelia tullut. En tiedä, olisiko tästä muutenkaan tullut sellaista, koska Stingin ottelut ovat olleet jo pidemmän aikaa aika järjestään tietynlaisia pettymyksiä, mutta nyt siihen ei ollut mahdollisuuksia ajankaan vuoksi. Aikaan nähden tämä Sasakin ja Stingin suoritus oli loppujen lopuksi jopa ihan mukava. Sasaki näytti hyvältä, liikkui taitavasti ja väläytti näyttäviä liikkeitä. Sting oli oma itsensä, keräsi yleisön puolelleen ja hoiti hommansa niin kuin suurimmassa osassa otteluistaan tekee. Eipä tästä kokonaisuudessaan oikeastaan ole sen enempää sanottavaa. Matsi oli buukattu hyvin, se kulki alusta loppuun toimivasti ja oli ihan hyvä paketti, mutta ei tässä silti mitään sen erikoisempaa ollut, mikä olisi tämän nostanut edes kolmen tähden tasolle.
**½ (6:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Lex Luger vs. Ric Flair vs. Sting - Triangle Match for the WCW World Heavyweight Title Shot
Kun turnaus oli ohi, siirryttiin niihin kahteen otteluun, jotka kiinnostivat katsojia etukäteenkin oikeasti. Tässä matsissa oli kieltämättä paljon tunnelmaa: Ric Flair, Sting ja Lex Luger olivat käytännössä olleet koko WCW:n olemassaolon ajan (eli siitä lähtien kun Jim Crockett myi firmansa vuonna 1988 Ted Turnerille) WCW:n Main Event -skenen kolme kulmakiveä - siitäkin huolimatta että Luger ja Flair olivat käyneet välillä WWF:n puolella. Juuri Stingiin, Lugeriin ja Flairiin oli tietyllä tavalla tiivistynyt hyvin paljon WCW:n päämestaruuskuvioista aina Hulk Hoganin saapumiseen saakka, eikä näköjään edes Hogan ollut pystynyt taklaamaan tätä kolmikkoa pois näistä kuvioista. Hulk Hogan oli nyt siis itse hyllytettynä, koska Hogan oli menettänyt totaalisesti hermonsa sen jälkeen, kun Randy Savage voitti WCW World Heavyweight -mestaruuden World War 3:n jättimäisessä Battle Royalissa. Hoganin mukaan Savagen voitto ei ollut reilu, koska Hogania ei ollut oikeasti eliminoitu ottelusta ollenkaan, vaan The Giant oli vain kiskaissut hänet pois kehästä kehäköysien alta. Tuomarit eivät olleet kuitenkaan nähneet tätä, vaan luulivat Hoganin tulleen eliminoiduksi oikeasti. Hogan valitti väärinkohtelustaan sekä ppv:ssä että Nitrossa, mutta päätös pysyi ja mestaruus säilyi Savagella. Niinpä Hogan alkoi riehua WCW:ssä valtoimenaan ja kävi kaikkien mahdollisten ihmisten kimppuun. Sen seurauksena Hogan hyllytettiin, ja WCW:n päämestaruudesta järjestettiin näiden kolmen konkarin välille ykköshaastajuusottelu.

Flairilla oli toki suurta kaunaa Stingin kanssa, eikä hän tullut kovin hyvin toimeen myöskään Lugerin kanssa, koska Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin välit olivat heikenneet radikaalisti. Luger ja Sting puolestaan olivat pyrkineet pysymään ystävinä siitä huolimatta, että Luger oli ajautunut henkilökohtaiseen vihanpitoon Stingin ystävien Randy Savagen ja Hulk Hoganin kanssa. Ennen tämän ottelun alkua Luger oli kuitenkin yllättäen ilmoittanut, että hän aikoo saapua tähän otteluun yksin eikä ota manageriaan Jimmy Hartia mukaan. Kiinnostavaa tässä ottelussa oli myös matsimuoto. Tämä oli toinen kera ppv-historiassa, kun singles-ottelu käytiin 1 vs. 1 vs. 1 -otteluna. Viime vuoden Fall Brawlissa WCW oli niin ikään järjestänyt "Triangle Matchin" Stingin, Guardian Angelin ja Vaderin välillä. Tuolloin ottelu oli kuitenkin toteutettu niin, että ensin Guardian Angel ja Vader painivat keskenään, kunnes toinen selätti toisen ja sen jälkeen Sting saapui painimaan tuon ensimmäisen taistelun voittanutta painijaa vastaan. Tuota ottelua ei voi siis oikeastaan vielä kutsua tulevaisuudessa normaaliksi muuttuneen Triple Threat -ottelun esiasteeksi, mutta tämä sen sijaan oli jo aika lähellä sitä. Kaikki kolme miestä olivat nimittäin samaan aikaan kehässä, mutta tässä matsi toimi vielä samoin kuin joukkueiden välisissä kolminotteluissa: yksi miehistä seisoi siis aina vuorollaan apronilla, ja kehävuoroon pääsi vain vaihtamalla itsensä sisään. Kehässä sai painia keskenään aina vain kaksi "kehävuorossa" olevaa miestä.

Äh. Harmi, että tässä ottelussa piti olla typerä lopetus, koska muuten olisin voinut hehkuttaa tätä avoimemmin. Nyt olen ihan siinä rajalla, annanko tälle kolme tähteä vai puolikkaan päälle. Päädyn kuitenkin siihen ylimääräiseen puolikkaaseen, koska tämä aikakaudelleen hyvin harvinainen kolmen miehen ottelu oli buukattu aivan lopetusta lukuun ottamatta oikeasti hyvin, ja tämä oli aidosti kiinnostava matsi näiden kolmen välillä. Ensin nähtiin pitkä vääntö Flairin ja Stingin välillä, joka oli mielestäni oikeastaan parempaa painia kuin miesten 1 on 1 -ottelussa World War 3:ssä. Sen jälkeen nähtiin Flairin ja Lugerin välinen osuus, mikä oli kirkkaasti parasta Lugeria pitkään, pitkään aikaan. Lopulta oli vuorossa sitten ystävysten Lugerin ja Stingin kohtaaminen, ja sekin toimi hämmästyttävän hyvin. Matsi ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi, vaan tämä pitkä ottelu kulki alusta loppuun sujuvasti ja kiinnostavasti. Ilmassa oli oikeasti suuren ottelun tuntua, ja kokonaisfiilis oli oikein myönteinen. Harmi, että lopetus oli sitten mitä oli... Tosin ei sekään nyt missään tapauksessa ollut typerimmästä päästä, kun puhutaan WCW-lopetuksista, mutta vähän mälsän maun se jätti silti hienosta ottelusta. Olen nyt tällä kertaa kuitenkin armollinen enkä miinusta puolikasta pois lopetuksen vuoksi.
***½ (28:03)
Voittaja:
► Show Spoiler
HUOM! SEURAAVA KOHTA SPOILAA ÄSKEISEN OTTELUN VOITTAJAN!











Kuva Kuva
Randy Savage (c) vs. Ric Flair w/ Jimmy Hart - WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten heti perään oli vuorossa itse päämestaruusottelu. Kun Flair oli voittanut äskeisen ottelun, kehänlaidalle juoksi yllättäen Jimmy Hart, joka oli siis tunnettu The Giantin ja Lex Lugerin managerina. Jostain syystä Hart lyöttäytyikin nyt yhteen Flairin kanssa, vaikka Flairilla ja Four Horsemanilla oli nimenomaan ollut viime aikoina ongelmia Hartin painijoiden kanssa. Flairia ei Hartin läsnäolo näyttänyt häiritsevän, vaan Hart jäi kannustamaan Flairia tämän kulmaukseen, kun WCW World Heavyweight -mestari Randy Savage saapui paikalle kohtaamaan pitkäaikaisen vihamiehensä.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 1995 Flair/Savage-otteluista heikoin, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska Savage oli tosiaan puolikuntoinen ja koska muutenkin tämän ottelun lähtökohdat eivät ollenkaan samanlaiset kuin kesällä nähdyissä Flair/Savage-otteluissa. Tästä huolimatta Savage ja ennen kaikkea Flair olivat tietenkin ammattilaisia ja tekivät kyllä parhaansa, ja Flair sai kannettua tämän kokonaisuuden sellaiseksi ihan hyväksi otteluksi. Flair/Savage-tasolla se ei vielä ole paljoa, koska vielä kolme ja puoli vuotta sitten nämä miehet painivat MOTYC-matsin, mutta niin ne ajat muuttuvat. Ottelun lopussa Flair teki todella rankan bleidauksen ja vuoti verta kuin pistetty sika. Tästä vuoden 1995 lopusta siis alkoi taas se vaihe, kun WCW:n ppv:eissä vuodatettiin verta, kun tätä ennen verelle oli ollut parin vuoden ajan ehdoton kielto. WWF:ssä tuo kielto yhä tähän aikaan oli, mutta se ei ollut estänyt Bret Hartia bleidaamasta viime ppv:ssä. WCW oli puolestaan päättänyt luopua kiellostaan nimenomaan Hartin vuotamisen vuoksi, ja bleidaamisesta sekä verenvuodatuksesta seurasikin seuraavina kuukausina pitkä ja monipolvinen keskustelu painipiireissä. Kokonaisuutena tämä ottelu oli ihan hyvä matsi ja ihan hyvä päätös ihan hyvälle ppv:lle.
**½ (8:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Eddie Guerrero
** Shinjiro Otani
* Ric Flair

Kokonaisarvio Starrcadesta: Niinhän siinä kävi, että WCW järjesti vuoden parhaan ppv:nsä heti, kun Hulk Hogan ei ollut mukana sekoilemassa. Ei tämä silti mitenkään tajunnanräjäyttävä kokemus ollut, vaan hyvistäkin matseista huolimatta tämä tuntui suurimmaksi osaksi täysin yhdentekevältä tapahtumalta, koska yhdeksä ottelusta seitsemällä ei ollut minkäänlaista buildia eikä siksi myöskään minkäänlaista merkitystä. Kokonasfiilis jäi silti positiivisen puolelle, joten kyllä tämä oli Ok tapahtuma ja näin kamala vuotena myös lähes tulkoon koko vuoden paras ppv.

1. WWF Survivor Series - Hyvä
-------------------
2. WCW Starrcade - Ok
3. WWF SummerSlam - Ok
4. WWF Royal Rumble - Ok
5. WCW World War 3 - Ok
-------------------
6. WCW Fall Brawl - Kehno
7. WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
8. WCW Collision In Korea - Kehno
9. WCW The Great American Bash - Kehno
10. WWF WrestleMania XI - Kehno
11. WWF In Your House 5 (Season's Beatings) - Kehno
12. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
13. WCW Bash At The Beach - Surkea
14. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
15. WCW Slamboree - Surkea
16. WWF King of the Ring - Surkea
17. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
18. WCW SuperBrawl V - Surkea
19. WCW Halloween Havoc - Surkea
20. WCW Uncensored - Surkea


So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 19 Elo 2019, 16:50

VUODET 1983-1995

Ainakin Lyyki on useammankin kerran kysynyt, enkö aio kirjoittaa minkäänlaista koosteviestiä näistä vuosista 1983-1995. Alun perin tarkoituksena olikin kirjoitella koosteviestejä muutaman vuoden välein, mutta sitten en jaksanut innostua koko touhusta. Oli vain mukavampaa aloittaa aina seuraavan vuoden arviointi kuin kirjoittaa koosteviestejä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi omiin muistiinpanoihini kerännyt ihan samoja tilastoja kuin aiemminkin tässä projektissa: lukuja muun muassa tähtipisteistä, huippuotteluiden määristä ja niin edelleen.

Nyt kun olen saanut kahlattua nämä old school -vuodet kokonaisuudessaan läpi ja olen siirtymässä jälleen uudempien tapahtumien arviointiin (tarkalleen vuoteen 2007), on hyvä vihdoin koostaa yhteen nämä kaikki tilastot ja luvut vuosilta 1983-1995 jonkinlaisen yhtenäisen koosteviestin muodossa. Aloitetaan se toteamalla, että näinä vuosina 1983-1995 käytiin yhteensä 108 ppv:tä, jotka siis arvostelujeni varten katsoin. Jos arvioidaan, että yhdessä ppv:ssä oli keskimäärin 7 ottelua, se tarkoittaisi, että katsoin näiltä vuosilta noin 750 ottelua. Knoppitiedoksi: vuosien 1995-2004 kokonaiskoosteviestissä WrestlingAlertin puolella aikoinaan kerroin, että noihin vuosiin mahtui 333 ppv:tä ja siis noin 2300 ottelua. Kun tuosta lasketaan pois päällekkäisyydet, tarkoittaa se, että olen vuosina 1983-2004 katsonut yhteensä 431 ppv:tä ja noin 3000 ottelua. Kun otetaan huomioon, että olen vuoden 2004 jatkanut jo pari vuotta eteenpäin, aletaan katsottujen ppv:eiden määrässä olla kohta jo lähellä 500:aa ja otteluiden määrässä 3500:aa. Niin, mitäpä tähän sanomaan. Kohta (24. toukokuuta) tulee tasan kymmenen vuotta täyteen siitä, kun aloitin tämän hulluuden. Varmaan olisin kuluneen kymmenen vuoden aikana voinut käyttää elämässäni aikaa toisinkin, mutta... En ole käyttänyt.

Tiedän myös, että vuosilta 1996-2006 löytyy varmaan joitain ppv:eitä, joista en ole ollut tietoinen ja joita en ole siksi aikoinaan pystynyt arvostelemaan. Löysin esimerkiksi Wrestling Observer Newslettereitä lukiessani tiedon, että vuonna 1996 Dallasin alueella toimi uusi CWA-niminen promootio, joka järjesteti tapahtumia legendaarisella Sportatorium-areenalla, joka oli ollut alun perin WCCW:n käytössä ja WCCW:n kaatumisen jälkeen muun muassa GWF:n ja Jim Crockettin uuden promootion käytössä. Kun nekin olivat kaatuneet, CWA oli perustettu ja se oli alkanut järjestää tapahtumia samalla areenalla. Jostain käsittämättömästä syystä CWA oli kuitenkin (muista alueellisista promootioista poiketen) päättänyt lähettää yhden tapahtumansa vuoden 1996 helmikuussa ppv-lähetyksenä. Tuo tapahtuma oli nimeltään CWA Bodyguards vs. Bandits, ja koko ppv-lähetys koostui vain yhdestä ottelusta, joka oli 6 vs. 6 -joukkueottelu, joka käytiin "Football Matchina". Käytännössä se tarkoitti sitä, että neljään kymmenen minuutin erään jaetussa ottelussa joukkueet saivat eri määrän pisteitä sen mukaan, jos selättivät vastustajansa, laittoivat vastustajansa luovuttamaan tai jos vastustajajoukkueen jäsen diskattiin. Enemmän pisteitä kerännyt joukkue voitti. Lisäksi ottelussa oli kahden "erän" jälkeen jalkapallotyylinen "puoliaika". Eikä tässä kaikki: toisen joukkueen jäsenet olivat hahmoiltaan "vankeja" ja toiset "vartijoita". Ja tapahtuman väitettiin ikään kuin käytävän Alcatrazin vankilan yhteydessä, vaikka samalla sen kerrottiin kuitenkin tapahtunvan Sporatoriumissa. Ei, tässä missään ei ole mitään järkeä. Ikävä kyllä löysin Youtubesta vain puolet tästä tapahtumasta, mutta sen perusteella se oli jo niin kamalaa kuraa, etten aio etsiä loppumateriaalia, koska sitä ei mistään torrent-sivuiltakaan löytynyt. PPV-debyyttinsä tuossa ottelussa kuitenkin teki muuan John Hawk, joka tullaan myöhemmin tuntemaan JBL:nä. Jos kiinnostaa lukea tarkemmin mietteet koko tapahtumasta, joku on joskus tuon koko ppv:n onnistunut katsomaan ja myös arvostelemaan. Jos muita vastaavia obskureeja ppv:eitä tiedätte jääneen minulta väliin, laittakaa viestiä, niin yritän metsästää ne käsiini ja huomioida jotenkin jälkikäteen tässä projektissa.

Siirrytään siis yksityiskohtaiseen nippelitietoon.

Top 10 eniten huippuotteluita painineet painijat vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 22
2. Bret Hart (WWF) - 15
3. Ricky Steamboat (JCP/WWF/WCW) - 11
4. Sting (JCP/WCW) - 9
5. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 8
6. Randy Savage (WWF/WCW) - 7, Flyin' Brian (WCW) - 7
8. Bobby Eaton (JCP/WCW) - 6, Shawn Michaels (WWF) - 6
10. Arn Anderson (JCP/WWF/WCW) - 5, Big Van Vader (WCW) - 5

Ei kovin suuria yllätyksiä tässä. Ric Flair oli kiistatta näiden vuosien 1983-1995 kovin suorittaja, joka oli jo vuonna 1983 huippukunnossa ja joka alkoi 90-luvun puolivälin aikaan olla jo kohtuullisen vanha mutta paini edelleen parempia otteluita kuin suurin osa WCW:n rosterista koskaan painisi. Nuori Bret Hart puolestaan nousi kovaa vauhtia vuosien edetessä tällä listalla kärkisijoille, eikä ihme. Seuraavat kolme sijaa menevät sitten JCP:n/WCW:n 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun oleellisille ME-nimille, joista Ricky Steamboat paini jatkuvasti kovia otteluita ja Sting sekä Luger puolestaan olivat enemmänkin siinä onnellisessa asemassa, että pääsivät painimaan kovia otteluita oikeiden vastustajien kanssa. Listan sijat 6-10 menevät sitten sellaisille nimille, jotka nähdessään tiesi voivansa aina olettaa hyvää matsia. Erityisen ilahduttava nimi listalla on Bobby Eaton, joka varsinkin 1980-luvun puolella oli tosi oleellinen osa JCP:n/WCW:n midcardia.

Top 10 tähtipainijat vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 71
2. Bret Hart (WWF) - 55
3. Ricky Steamboat (JCP/WWF/WCW) - 36, Big Van Vader (WCW) - 36
5. Shawn Michaels (WWF) - 35
6. Randy Savage (WWF/WCW) - 33
7. Flyin' Brian (WCW) - 31
8. Sting (JCP/WCW) - 19
9. Steve Austin (WCW) - 16
10. Scott Steiner (WCW) - 14, Cactus Jack (AWA/UWF/WCW) - 14, Owen Hart (WWF) - 14, Razor Ramon (AWA/WCW/WWF) - 14

Flairin ylivoima jatkuu tälläkin listalla, eivätkä Flairia seuraavatkaan nimet tule yllätyksenä. Listasta näkee helposti, että Bret Hart, Shawn Michaels ja Randy Savage olivat WWF:n puolella niitä nimiä, jotka tapahtumasta toiseen olivat yleensä show'n parhaita esiintyjiä ja keräsivät tähtipisteitä, vaikkeivät joka kerta olisikaan painineet huippuluokan ottelua. WCW:n puolella vastaavia nimiä olivat Ricky Steamboat, Big Van Vader ja Flyin' Brian. Listan sijoilla 9-10 oli sitten suurimmaksi osaksi sellaisia painijoita, jotka olivat esillä vähemmän aikaa, suurimmassa osassa tapauksista vain pari vuotta aktiivisesti ppv:eissä. Sijalla 8 ollut Sting puolestaan oli kyllä aktiivinen JCP:ssä/WCW:ssä suurimman osan tästä aikakaudesta, mutta tämä lista osoittaa hyvin juuri sen, että Sting oli harvoin itse se paras tai terävin esiintyjä, vaan yleensä hän oli mukana huippuotteluissa siksi, että hänet oli buukattu niihin illan parhaisiin otteluihin illan parhaiden painijoiden kanssa. Toki Stingilläkin oli omat loistohetkensä, ja hän ansaitsee paikan myös tällä listalla.

Top 10 Main Eventissä painineet vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 28
2. Hulk Hogan (WWF/WCW) - 25
3. Sting (JCP/WCW) - 16
4. Big Van Vader (WCW) - 12
5. Randy Savage (WWF/WCW) - 11
6. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 10
7. Sycho Sid (JCP/WWF/WCW) - 8
8. British Bulldog (WWF/WCW) - 7, Diesel (WCW/WWF) - 7
10. Rick Steiner (JCP/WCW) - 6, Bret Hart (WWF) - 6, Yokozuna (WWF) - 6

Kun sitten siirytään omilla suorituksilla ansaituista pisteistä tänne buukkauksilla ansaittuihin suorituksiin, nousee Ric Flairin rinnalle tietenkin WWF:n ykkösnimi Hulk Hogan, joka ei kuitenkaan tähtiarvosanoilla tai huippuotteluilla päässyt liiemmin loistamaan. Hogan oli kuitenkin aivan kiistaton koko alan ykkösnimi näinä vuosina, mutta ppv:eissä painittujen Main Event -otteluiden määrässä hän häviää silti niukasti Ric Flairille. Tämä johtuu toki siitä, että WWF:llä oli 80-luvulla vähemmän ppv:eitä kuin WCW:llä. Flairin ja Hoganin jälkeen ME-listalla nousevat esille siten Sting, Vader, Savage, Luger ja Sid, jotka kaikki olivat juuri niitä "bubbling under" ME-nimiä Hoganin ja Flairin takana. Top-listan loppupäästä löytyy sitten muun muassa Diesel ja Bret Hart, jotka nousivat ME-painijoiksi vasta 90-luvun puolivälin aikaan.

Top 10 eniten mestarina esiintymisiä vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair - 30 (NWA World Heavyweight, WWF World, World Heavyweight, WCW World Heavyweight)
2. Hulk Hogan - 27 (WWF World Heavyweight, WCW World Heavyweight)
3. Rick Steiner - 21 (NWA Television, NWA/WCW US Tag Team, NWA/WCW Tag Team, IWGP Tag Team, WWF Tag Team)
4. Arn Anderson - 20 (NWA National Tag Team, NWA/WCW Tag Team, WWF Tag Team, NWA/WCW Television)
5. Lex Luger - 19 (NWA/WCW US Heavyweight, WCW World Heavyweight)
5. Bret Hart - 19 (WWF Tag Team, WWF Intercontinental, WWF World)
7. Ted DiBiase - 18 (Million Dollar, WWF Tag Team)
8. Scott Steiner - 16 (NWA/WCW US Tag Team, NWA/WCW Tag Team, IWGP Tag Team, WWF Tag Team)
8. Steve Austin - 16 (WCW Television, WCW Tag Team, NWA Tag Team, WCW US Heavyweight)
8. Rick Rude - 16 (WWF Intercontinental, WCW US Heavyweight, World Heavyweight, WCW International Heavyweight)

Ei valtaisia yllätyksiä näissäkään tilastoissa. Flair ja Hogan pitävät jälleen kahta kärkisijaa, minkä jälkeen esille nousee pari midcard-mestaruuksien ansioitunutta haltijaa: Rick Steiner ja Arn Anderson pitivät vuosien aikana useita mestaruusvöitä, ja se näkyy. Lex Luger ja Bret Hart olivat puolestaan ME-nimistä usein mestaruuskuvioissa mukana, ja Ted DiBiasen nouseminen tälle listalle on tietenkin puhtaasti Million Dollar Championship -vyön olemassaolon ansiota.

Top 10 eniten otteluita painineet vuosina 1983-1995:
1. Sting (JCP/WCW) - 54
2. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 50
3. Bret Hart (WWF) - 46
4. Randy Savage (WWF/WCW) - 43
5. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 42
6. Arn Anderson (JCP/WWF/WCW) - 39
7. Hulk Hogan (WWF/WCW) - 38
8. Goldust (WWF/WCW) - 36
9. Rick Steiner (JCP/WCW) - 34
10. Shawn Michaels (WWF) - 31

Ja vihdoin lista, jossa Ric Flair ei ole ykkösenä! Vuosina 1983-1995 eniten ppv-matseja paini siis JCP:n/WCW:n vakiotähti Sting, ja Flair jäi niukasti kakkoseksi todennäköisesti sen takia, että kävi parin vuoden ajan pyörähtämässä WWF:ssä ja oli hetken aikaa "eläköityneenä". Kolmantena listalla on sitten WWF:n vakionimi Bret Hart, eivätkä myöskään seuraavat nimet listalla ole yllätykisä. Kiinnostavaa on oikeastaan ennen kaikkea se, että Dustin Rhodes (tai siis Goldust) nousi tällä listalla näin korkealle sijalle, vaikka aloitti uransa vasta vuonna 1991. WCW todellakin buukkasi Rhodesia aktiivisesti tämän WCW-runin aikana.

Ja sitten...

VUOSIEN 1983-1995 PARHAAT:

Kuten WrestlingAlert-aikaisia arvioitani lukeneet muistavat, jaoin aina vuoden lopussa palkinnot vuoden parhaista (ja huonoimmista) suorituksista eri kategorioissa. Tein tämän tietoisesti vain ppv:eiden pohjalta, vaikka tiesin, että pelkkien ppv:eiden katsominen antaa toki vääristyneen kuvan, jättää paljon huippuotteluita pois ja ei anna yhtä hyviä mahdollisuuksia esimerkiksi promottamisen arviointiin. Yleisestikin jakamani palkintoni olivat siis enemmän vain rajatun näkökulman perusteella muodostettuja näkemyksiä, enkä ole yrittänytkään väittää niiden olevan minkäänlainen ultimaattinen totuus millään tavalla.

Niinpä päädyin näitä vuosien 1983-1995 arvioita kirjoitellessa siihen, että jaoin myös aina jokaisen vuoden päätteeksi samaiset palkinnot sen perusteella, minkälainen kuva minulle oli muodostunut kyseisen vuoden tarjonnasta. Tiedostan kyllä, että varsinkin ensimmäisinä vuosina suurimman osan palkinnon jakamisissa ei ollut mitään järkeä, kun koko vuoden aikana nähtiin 1-3 ppv:tä. Päätin kuitenkin, etten anna tämän häiritä, vaan jaan oman fiilikseni mukaan kaikki mahdolliset palkinnot myös näiltä vuosilta. En kuitenkaan ole näitä palkintoja tätä ennen sen enempää täällä esitellyt, koska eiväthän ne millään tavalla erityisen virallisia tai kattavia näkemyksiä ole kyseisten vuosien tarjonnasta. Nyt päätin kuitenkin jakaa kaikki nämä näkemykseni myös täällä. Eli: vuosien 1983-1995 palkinnot puhtaasti ppv:eiden perusteella, olkaa hyvät!

WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1983 - Bugsy McGraw & Rufus R. Jones
1984 - The Zambuie Express (Elijah Akeem & Kareem Muhammad)
1985 - Miss Atlanta Lively & Jimmy Valiant
1986 - Kernodle Brothers (Don & Rocky)
1987 - Bolsheviks (Nikolai Volkoff & Boris Zhukov)
1988 - Stud Stable (Jimmy Golden & Robert Fuller)
1989 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1990 - Sting & RoboCop
1991 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1992 - Natural Disasters (Earthquake & Typhoon)
1993 - Colossal Kongs (Awesome & King)
1994 - Doink & Dink The Clown
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)

Kamalista joukkueista kamalimpia olivat ehdottomasti Bushwhackers, Natural Disasters, Colossal Kongs ja iki-inhokkini Blue Brothers (eli Harris Brothers). Jotkut todella huonot joukkueet selvisivät myös näistä vuosista ilman mainintaa, mutta nämä kaikki ovat kyllä ansainneet paikkansa huonoimpien listalla. Ensimmäisinä vuosina ei mitään erityisen huonoja joukkueita paininut ppv:eissä saakka, minkä vuoksi valintojen tekeminen oli vaikeampaa. Myöhemmin huonoja joukkueita alkoi sitten riittää. Erikoismaininta toki vielä vuoden 1990 parivaljakolle Sting & RoboCop, joka ei toki ollut mikään oikea joukkue mutta oli ideana niin kamalaa kuraa, että ansaitsee ehdottomasti maininnan.

WORST WRESTLER OF THE YEAR
1983 - Bugsy McGraw
1984 - Billy Graham
1985 - Big John Studd
1986 - Uncle Elmer
1987 - Haiti Kid
1988 - Jimmy Valiant
1989 - Zeus
1990 - El Gigante
1991 - Van Hammer
1992 - Nailz
1993 - Giant Gonzales
1994 - Dave Sullivan
1995 - Renegade

Varsinkin ensimmäisinä vuosina puhtaasti todella huonoja painijoita oli hyvin vähän, vaikka kieltämättä esimerkiksi vuoden 1984 Billy Grahamin meininki oli varsin hirveää katsottavaa. Lopulta vain yksi painija onnistui voittamaan tämän mahtavan palkinnon kahdesti, ja tuo painija on tietenkin El Gigante/Giant Gonzales, joka oli kaikin tavoin aivan kammottava painija. Eipä siinä, kyllä yhtä lailla myös Renegade, Dave Sullivan, Nailz, Van Hammer, Zeus ja muut ovat paikkansa ansainneet. 1980-luvun puolivälissä WWF:ssä pyöri todella paljon Big John Studdin ja Uncle Elmerin kaltaisia paskasäkkejä, mutta he saivat nyt tämän kunnian tässä listauksessani.

WORST GIMMICK OF THE YEAR
1983 - Charlie Brown
1984 - Billy Graham
1985 - Miss Atlanta Lively
1986 - Adrian Adonis
1987 - Ken Patera
1988 - Colonel DeBeers
1989 - Bushwhackers
1990 - Black Scorpion
1991 - Oz
1992 - Super Invader
1993 - The Shockmaster
1994 - Fake Undertaker
1995 - The Butcher / The Man With No Name / Zodiac

Naiseksi pukeutunut Ron Garvin (eli Miss Atlanta Lively), tökerö Adrian Adonis, rasistinen Colonel DeBeers, kammottava Black Scorpion, surkuhupaisa Oz, idioottimainen Super Invader, tajunnanräjäyttävä Shockmasters, identiteettikriisistä kärsivä Brutus Beefcake... Ai että, kyllä nämä vuodet olivat vain täynnä kammottavia hahmoja. Paljon jäi myös listausten ulkopuolelle, mutta oikeastaan jokaista näistä hahmoista vihasin hyvin paljon. Ehkä kaikkein eniten kuitenkin Black Scorpionia, joka oli vain niin älytöntä paskaa WCW:n Main Event -tasolla, että ei mitään järkeä.

WORST FEUD OF THE YEAR
1985 - Big John Studd vs. André The Giant
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T
1987 - King Kong Bundy vs. Hillbilly Jim
1988 - Honky Tonk Man vs. Brutus Beefcake
1989 - Hulk Hogan vs. Zeus
1990 - Sting vs. Black Scorpion
1991 - Sgt. Slaughter vs. Hulk Hogan
1992 - Nailz vs. Big Bossman
1993 - Giant Gonzales vs. The Undertaker
1994 - Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan
1995 - Hulk Hogan vs. Dungeon of Doom

Tätä palkintoa en päätynyt jakamaan ihan parina ensimmäisenä vuotena, koska mitään oikeasti huonoa feudia en yhden ppv:n perusteella osannut poimia. Sen jälkeen valinnoista tuli kuitenkin paljon helpompia. Näistä kuvioista oikeastaan jokainen oli järkyttävää kuraa jo ihan sen perusteella, mitä niistä ppv:eissä ehti nähdä. Hulk Hogan oli ainut painija, joka oli mukana useamassa kuin yhdessä vuoden huonoimmassa feudissa, ja Hoganille noita feudeja ehtikin sitten kertyä kolme kappaletta. Hyvää työtä. En oikeastaan osaa sanoa mistään näistä feudeista enempää: aika karua katsottavaa ihan koko lista.

WORST MATCH OF THE YEAR
1983 - The Assassins vs. Bugsy McGraw & Rufus R. Jones @ Starrcade
1984 - Wahoo McDaniel vs. Billy Graham @ Starrcade
1985 - King Kong Bundy vs. S.D. Jones @ WrestleMania
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T - Boxing Match @ WrestleMania 2
1987 - King Kong Bundy & Little Tokyo & Lord Littlebrook vs. Hillbilly Jim & Little Beaver & Haiti Kid @ WrestleMania III
1988 - 9 Woman Street Fight Lingerie Battle Royal @ SuperClash III
1989 - Bobby Heenan vs. Red Rooster @ WrestleMania V
1990 - Moondog Rex vs. Junkyard Dog @ Halloween Havoc
1991 - Sid Vicious vs. El Gigante - Stretcher Match @ SuperBrawl
1992 - El Gigante vs. Big Van Vader @ Japan Supershow
1993 - The Shockmaster vs. Awesome Kong @ Starrcade
1994 - The Royal Family vs. Clowns R Us @ Survivor Series
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)

Tämän listan läpikäymistä en voi suositella pahimmalle vihamiehellenikään. Kammottavia otteluita yksi toisensa perään. Loppujen lopuksi kuitenkin vain King Kong Bundy ja El Gigante pääsivät tälle listalle useammalla kuin yhdellä ottelulla. Siinä onkin kieltämättä sellainen kaksikko, että ovat ehdottomasti ansainneet otteluillaan paikan. Jos näistä otteluista pitäisi valita kaikkein huonoin, päätyisin luultavasti Piper/Mr. T:hen, Vicious/Giganteen, Shockmaster/Kongiin tai Mabel/Yokozunaan. Ne kaikki olivat jo sellaisia showpainin irvikuvia, että mielestäni niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä yhteenkään tapahtumaan.

WORST PPV OF THE YEAR
1985 - WWF The Wrestling Classic
1986 - WWF WrestleMania 2
1987 - WWF Survivor Series
1988 - AWA SuperClash III
1989 - WWF SummerSlam
1990 - WWF SummerSlam
1991 - UWF Beach Brawl
1992 - WCW Halloween Havoc
1993 - WCW Battlebowl
1994 - WCW Starrcade
1995 - WCW Uncensored

WWF hallitsi listaa 1980-luvun ajan, kunnes WCW alkoi kunnostautua ja nousi esille tässä kategoriassa. Täytyy tosin todeta, että osa todella hirvittävistä ppv:eistä jäi lopulta tässä ilman mainintaa, koska esimerkiksi vuoden 1991 The Great American Bash (jota monet pitävät historian huonoimpana WCW:n ppv:nä) tai vuoden 1995 King of the Ring (jota pidetään WWF:n historian huonoimpana ppv:nä) jäivät vielä niitäkin huonompien tapahtumien taakse. Vuoden 1995 Uncensored on ehdottomasti yksi kamalimmista ppv:eistä ikinä, mutta sekin häviää vertailussa Herb Abramsin hirvittävän UWF-promootion Beach Brawlille. Ai että. Kunniamaininta toki myös AWA:n surullisenkuuluisalle SuperClash III:lle.

BEST GIMMICK
1983 - Harley Race
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Ric Flair
1986 - Jake Roberts
1987 - Honky Tonk Man
1988 - Ted DiBiase
1989 - The Great Muta
1990 - Rick Martel
1991 - The Undertaker
1992 - Cactus Jack
1993 - Razor Ramon
1994 - Bob Backlund
1995 - Goldust

Omana aikanaan Goldust valittiin vuoden huonoimmaksi gimmickiksi, koska suurin osa smarkeista oli sitä mieltä, että se oli aivan hirvittävä hahmo. Minä olen kuitenkin aina ollut Goldust-mark, ja siksi kyllä markkasin jo vuoden 1995 Goldustille ja annan sille ehdottomasti vuoden gimmickin palkinnon. Samoin tuon palkinnon ovat ehdottomasti ansainneet mm. Razor Ramon, Ted DiBiase, Jake Roberts ja tietenkin Undertaker, jotka nousivat hahmoillaan heti omiksi suosikeikseni. Myös Honky Tonk Man oli vuoden 1987 köykäisessä hahmotarjonnassa ilahduttava piristysruiske, vaikka muuten HTM olikin täyttä paskaa.

BEST ANNOUNCER
1983 - Gordon Solie
1984 - Gordon Solie
1985 - Gorilla Monsoon
1986 - Jesse Ventura
1987 - Jim Ross
1988 - Jesse Ventura
1989 - Jim Ross
1990 - Jesse Ventura
1991 - Jim Ross
1992 - Bobby Heenan
1993 - Bobby Heenan
1994 - Bobby Heenan
1995 - Jim Ross

Niin, tämä nyt oli suurimmaksi osaksi parin nimen välinen kamppailu. Ensimmäisinä vuosina Gordon Solie oli tietenkin ykkönen. Itse kuulun myös heihin, jotka pitivät paljon Gorilla Monsoonista (vaikka Meltzer jostain käsittämättömästä syystä Monsoonia vihasikin), joten myös Monsoon ansaitsee paikan tällä listalla. Sitten valinta olikin usean vuoden ajan lähinnä Jesse Venturan tai Jim Rossin välinen, kunnes Bobby Heenan nousi loistavaksi color commentatoriksi ensin WWF:ssä ja sitten WCW:ssä.

BEST NEWCOMER
1984 - Keith Larson
1985 - Scott Hall
1986 - Big Bubba
1987 - Bam Bam Bigelow
1988 - Diamond Dallas Page
1989 - Theodore R. Long
1990 - Alexandra York
1991 - Johnny B. Badd
1992 - Erik Watts
1993 - Keith Cole
1994 - Alex Wright
1995 - The Giant

Tämän kategorian voittajan valitseminen oli vaikeaa, kun yritin tehdä sen taas niillä kriteereillä, että voittaja olisi oikeasti ollut tulkittavissa debytoineeksi tuon vuoden aikana. Niinpä valinnanvaraa ei ollut kovin monena vuonna liikaa, ja päädyin antamaan palkinnon mm. Erik Wattsille. Oli siellä toki myös oikeasti hyviä tulokkaita, kuten Scott Hall, Bam Bam Bigelow ja The Giant.

MOST UNDERRATED
1984 - Billy Adidas
1985 - Ricky Steamboat
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Barry Windham
1988 - Ricky Steamboat
1989 - Blue Blazer
1990 - The Z-Man
1991 - Flyin' Brian
1992 - Owen Hart
1993 - Brian Pillman
1994 - Flyin' Brian
1995 - Skip

Ricky Steamboat ja Flyin' Brian ehtivät molemmat voittaa tämän palkinnon kolmesti, Owen Hartkin kahdesti. Siinäpä oikeastaan ovatkin ne kolme nimeä, joita mielestäni näinä vuosina käytettiin kaikkein eniten väärin. Kaikilla olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta koko ajan joutuivat kakkossijalle, koska eivät osanneet politikoida oikein eivätkä kärttää sitä pushia, mikä heille olisi kuulunut.

MOST OVERRATED
1984 - Billy Graham
1985 - David Sammartino
1986 - George Steele
1987 - King Kong Bundy
1988 - Greg Gagne
1989 - Zeus
1990 - Junkyard Dog
1991 - Sid Vicious / Sid Justice
1992 - Erik Watts
1993 - Hulk Hogan
1994 - Jim Duggan
1995 - King Mabel

Tässä on kyllä myös sellainen lista painijoita, joista ei ole paljoa hyvää sanottavaa. Hulk Hogan nappasi tämän palkinnon minun listauksissani lopulta vain kerran, koska suuren osan urastaan Hogan sentään pystyi jollain tavalla perustelemaan pushinsa, mutta vuoden 1993 WWF:ssä se ei ollut enää millään tavalla perusteltavissa. Luultavasti vuonna 1995 Hogan olisi voittanut uudestaan, ellei WWF olisi päättänyt nostaa King Mabelia Main Event -painijakseen. Täysiä lahjattomuuksia olivat tietenkin myös vihaamani Jim Duggan, Erik Watts, Zeus, Greg Gagne, George Steele, King Kong Bundy ja David Sammartino, mutta se ei estänyt heitä saamasta aivan liian kovaa pushia.

BEST FLYING WRESTLER
1983 - Ricky Steamboat
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Dynamite Kid
1986 - Hector Guerrero
1987 - Jumping Bomb Angels
1988 - Bobby Fulton
1989 - Flyin' Brian
1990 - Bobby Eaton
1991 - Flyin' Brian
1992 - Flyin' Brian
1993 - 2 Cold Scorpio
1994 - 1-2-3 Kid
1995 - Flyin' Brian

Flyin' Brian voitti tämän palkinnon neljästi ja Ricky Steamboat kahdesti. Steamboat olikin 80-luvun alkupuolella melkein ainut high flying -tyyliseksi laskettava painija, WWF:ssä lähimmäksi pääsi sitten Dynamite Kid, joka voittikin palkinnon vuonna 1985. Flyin' Brian oli yksi ensimmäisiä koko painityylin mullistaneita nimiä, ja on aivan ansaitusti toistuvasti tämän listan ykkösnimi. Toki myös 2 Cold Scorpio ja 1-2-3 Kid olivat todella paljon aikaansa edellä ja ansaitsivat voiton omina vuosinaan. Samoin kunniaa pitää antaa Bobby Eatonille, Bobby Fultonille ja ennen kaikkea aivan upealla Jumpig Bomb Angels -kaksikolle, jota ei koskaan muisteta WWF:n historiasta puhuttaessa.

BEST BRAWLER
1983 - Roddy Piper
1984 - Ole Anderson
1985 - Dusty Rhodes
1986 - Terry Funk
1987 - Dusty Rhodes
1988 - Bam Bam Bigelow
1989 - Arn Anderson
1990 - Arn Anderson
1991 - Arn Anderson
1992 - Big Van Vader
1993 - Big Van Vader
1994 - Cactus Jack
1995 - Vader

Kolme kertaa Arn Anderson, kolme kertaa Vader. Siinäpä ne parhaat brawlerit oikeastaan olivatkin. Toki myös Mick Foley ansaitsee brawlauksestaan kunniaa jo 1990-luvulla, mutta hänen huippuvuotensa ajoittuvat kuitenkin vasta 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja siksi hän ei ole tässä vielä edustettuna kuin yhden vuoden voitollaan. 1980-luvulla yksi ykkösbrawlereista oli toki myös Dusty Rhodes, ja myö Roddy Piper, Ole Anderson, Terry Funk ja nuori Bam Bam Bigelow ansaitsivat ehdottomasti voittonsa.

BEST TECHNICAL WRESTLER
1983 - Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Ric Flair
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Ricky Steamboat
1988 - Dynamite Kid
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Bret Hart
1992 - Ricky Steamboat
1993 - Bret Hart
1994 - Ricky Steamboat
1995 - Bret Hart

Tämä palkinto olikin sitten täysin oikeutetusti lähinnä kolmen painijan juhlaa: Ric Flair voitti tämän neljä kertaa, Ricky Steamboat viisi kertaa ja Bret Hart kolme kertaa. Yhden kerran olen näköjään mennyt antamaan palkinnon Dynamite Kidille. Pitäisi perehtyä paremmin vuoteen 1988 tietääkseni, miksi olen tuolloin päätynyt tuollaiseen hieman yllättävään ratkaisuun. Joka tapauksessa Flair, Steamboat ja Hart olivat ehdottomasti parhaita teknisiä painijoita 1980- ja 1990-luvulla, joten heillehän tämä palkinto myös kuuluu.

MOST CHARISMATIC
1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Hulk Hogan
1986 - Hulk Hogan
1987 - Randy Savage
1988 - Ric Flair
1989 - Randy Savage
1990 - Hulk Hogan
1991 - Ric Flair
1992 - Sting
1993 - Ric Flair
1994 - Hulk Hogan
1995 - Shawn Michaels

Viisi kertaa Ric Flair, neljä kertaa Hulk Hogan, kaksi kertaa Randy Savage, kerran Sting ja Shawn Michaels. Karismaattisinta painijaa etsiessä nuo nimet ovat ehdottomasti ne, jotka näiltä vuosilta nousevat ensimmäisenä mieleen. Flair oli vuosikausien ajan WCW:n ehdottomasti karismaattisin tähti ja Hogan vastaavasti sitä WWF:ssä - ja sitten myös WCW:ssä, kun sinne loikkasi. Shawn Michaels nousi sitten aivan tämän projektin loppupuolella esille uuden aikakauden karismaattisena supertähtenä.

BEST ON INTERVIEWS
1983 - Ric Flair
1984 - Dusty Rhodes
1985 - Randy Savage
1986 - Roddy Piper
1987 - Bobby Heenan
1988 - Randy Savage
1989 - Terry Funk
1990 - Ted DiBiase
1991 - Jake Roberts
1992 - Ric Flair
1993 - Jerry Lawler
1994 - Ric Flair
1995 - Randy Savage

Ric Flair ja Randy Savage molemmat voittivat tämän palkinnon kolmesti, muita useamman kerran palkittuja ei tässä kategoriassa ollut. Ja kieltämättä juuri Flairin ja Savagen promot olivat useimmin ne, jotka tämän projektin aikana olivat tuoneet hymyn huulilleni. Olen ehkä mielipiteeni kanssa yksin, mutta halusin antaa vielä vuonna 1995 Savagelle kerran tämän palkinnon, koska Savagen täysin mielenvikaiset promot (kuten "I'm not talking") vuoden 1995 aikana olivat niin täyttä kultaa, että nautin niistä täysin siemauksin.

MOST IMPROVED
1984 - Dick Slater
1985 - Bob Orton
1986 - Nikita Koloff
1987 - Ron Garvin
1988 - Lex Luger
1989 - Rick Steiner
1990 - Scott Steiner
1991 - The Undertaker
1992 - Dustin Rhodes
1993 - Tatanka
1994 - Johnny B. Badd
1995 - Johnny B. Badd

Voiko sama painija voittaa kehittyneimmän painijan palkinnon kahdesti? Nyt voi. Olen oikeasti sitä mieltä, että Johnny B. Badd oli kehittynein sekä vuonna 1994 että 1995. Vuonna 1994 Badd kehittyi sellaisesta kehnosta gimmick-hahmosta vakavasti otettavaksi midcard-painijaksi ja vuoden 1995 aikana puolestaan vakavasti otettavasta midcard-painijasta pirun kovia otteluita painivaksi high flying -painijaksi. Baddin kehitys parin vuoden aikana oli todella kovaa, ja siitä pitää nostaa hattua. Samoin toki esimerkiksi Steinereiden kehitys 1980- ja 1990-lukujen taitteessa oli todella kovaa. Erikseen pitää nostaa esille myös Nikita Koloff, josta vuoden 1986 aikana kuoriutuikin todellinen isojen otteluiden painija, vaikka olin ensin pitäny häntä vain kankeana brawlerina.

PPV OF THE YEAR
1983 - NWA Starrcade
1984 - NWA Starrcade
1985 - NWA Starrcade
1986 - NWA Starrcade
1987 - WWF WrestleMania III
1988 - NWA Starrcade
1989 - NWA The Great American Bash
1990 - NWA Capital Combat
1991 - WCW WrestleWar
1992 - WCW SuperBrawl II
1993 - WCW SuperBrawl III
1994 - WCW Spring Stampede
1995 - WWF Survivor Series

Hämmentävää kyllä, WWF voitti tämän palkinnon näiden vuosien aikana vain kahdesti. Monena vuonna WWF:llä oli kyllä vähintäänkin yksi todella hyvä tapahtuma, mutta joku WCW:n ppv meni silti vain edelle. Esimerkiksi WrestleMania X:lle olisin mielelläni antanut palkinnon, mutta Spring Stampede oli vielä parempi. WCW kyllä todellakin osasi näinä alkuvuosinaan järjestää myös todella kovia tapahtumia.

MATCH OF THE YEAR
1983 - Harley Race vs. Ric Flair - Steel Cage Match @ Starrcade
1984 - Tully Blanchard vs. Ricky Steamboat @ Starrcade
1985 - Ric Flair vs. Magnum T.A. @ SuperClash
1986 - Rock 'n' Roll Express vs. Ole & Arn Anderson - Steel Cage Match @ Starrcade
1987 - Randy Savage vs. Ricky Steamboat @ WrestleMania III
1988 - Ric Flair vs. Lex Luger @ Starrcade
1989 - Ricky Steamboat vs. Ric Flair @ WrestleWar
1990 - Ultimate Warrior vs. Hulk Hogan @ WrestleMania VI
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior @ WrestleMania VII
1992 - The Dangerous Alliance vs. Sting's Squadron - WarGames Match @ SuperBrawl II
1993 - Vader vs. Ric Flair @ Starrcade
1994 - Owen Hart vs. Bret Hart @ WrestleMania X
1995 - Diesel vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series

Kyllä, Ultimate Warrior paini kaksi kertaa peräkkäin vuoden parhaassa ottelussa. Eriäviäkin mielipiteitä saa toki olla, mutta minun kirjoissani Warriorin ottelu niin WrestleMania VI:ssä kuin WrestleMania VII:ssäkin oli koko vuoden paras. Ensimmäisessä Warrior saa toki ensisijaisesti kiittää upeaa tunnelmaa ja ottelun tarkkaa buukkausta, jälkimmäisessä loistavaa vastustajaa. Silti hienoja otteluita molemmat - kuten on toki jokainen matsi tällä listalla. Tässä onkin semmoinen paketti otteluita, että jokaisen näiden katsomista voin suositella varauksetta, antavat aika hyvän aikamatkan myös läpi vuosien 1983-1995 ja osoittavat, miten paini (parhaimmillaan) oli näinä vuosina kehittynyt. Eniten parhaita otteluita paini tietenkin Ric Flair (yhteenä 5).

TAG TEAM OF THE YEAR
1983 - Ricky Steamboat & Jay Youngblood
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1986 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1987 - Hart Foundation (Bret Hart & Jim Neidhart)
1988 - Mega Powers (Hulk Hogan & Randy Savage)
1989 - Brain Busters (Arn Anderson & Tully Blanchard)
1990 - Midnight Express (Bobby Eaton & Stan Lane)
1991 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1992 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1993 - Hollywood Blonds (Steve Austin & Brian Pillman)
1994 - Eddy Guerrero & Love Machine
1995 - Owen Hart & Yokozuna

Hyviä joukkueita oli näinä vuosina paljon, koska parhaimmillaan joukkuepaini oli old school -aikana täyttä kultaa. Esimerkiksi Rock 'n' Roll Express ja Midnight Express ovat aivan klassikkoja, samoin toki Hart Foundation, Brain Busters, Steiner Brothers ja Hollywood Blonds. Rock 'n' Roll Express ja Steiner Brothers ovatkin ainoat, jotka ovat tämän palkinnon voittaneet kahdesti. Hieman hiljaisempiakin vuosia mahtuu silti väliin, ja silloin palkinnon voitti esimerkiksi Hoganin ja Savagen ME-superjoukkue, joka oli toki kaiken WWF:n karisman tiivistymä. Lisäksi vuonna 1995 oli todella vaikea keksiä yhtään erityisen hyvää joukkuetta, mutta päädyin lopulta antamaan tunnustuksen Owen Hartin sinnäkkäälle työlle Yokozunan kanssa.

FEUD OF THE YEAR
1983 - Harley Race vs. Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard
1985 - Ric Flair vs. Dusty Rhodes
1986 - Four Horsemen vs. Dusty Rhodes & Rock 'n' Roll Express & Nikita Koloff
1987 - Hulk Hogan vs. André The Giant
1988 - Randy Savage vs. Ted DiBiase
1989 - Randy Savage vs. Hulk Hogan
1990 - Ric Flair vs. Sting
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior
1992 - Sting vs. Dangerous Alliance
1993 - Big Van Vader vs. Cactus Jack
1994 - Bret Hart vs. Owen Hart
1995 - Arn Anderson vs. Ric Flair

Viisi Ric Flairin feudia, kolme Randy Savagen feudia... Tutut nimet toistuvat tälläkin listalla. Kun katsoo tätä listaa, voi todeta, että aika kovia ja legendaarisi feudeja mahtui kyllä näihin vuosiin, ja osa kovista feudeista jäi myös ilman tunnustusta, kun sopivaa saumaa palkitsemiselle ei löytynyt. Hulk Hoganin ja André The Giantin feudi on toki yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista, samoin kuin Savage/Hogan, Flair/Sting tai Bret/Owen. Myös tässä oikeastaan vuoden 1995 voittaja oli vaikein valinta, koska yhtään erityisen hyvää feudia ei koko vuonna noussut esille, mutta päädyin sitten Arn Andersonin ja Ric Flairin hieman poikkeukselliseen feudiin.

WRESTLER OF THE YEAR
1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Magnum T.A.
1986 - Ric Flair
1987 - Ric Flair
1988 - Ric Flair
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Randy Savage
1992 - Sting
1993 - Big Van Vader
1994 - Bret Hart
1995 - Bret Hart

Ja sitten tämä palkinto. Kuten listasta näkyy, 1990-luvun taitteeseen asti amerikkalaisten mainstream-promootioiden ppv:eissä oli oikeastaan vain yksi täydellinen painija, ja hän oli Ric Flair. Jos Magnum T.A:n elämässä olisi käynyt toisin kuin mitä kävi, hän olisi saattanut hyvinkin taistella Flairin kanssa pysyvästi paikasta tämän kategorian voittajana ja noin yleisesti muutenkin paikasta yhtenä showpainin legendaarisimpana nimenä. Ikävä kyllä T.A:n kohtalo oli murheellinen, ja näin ei koskaan päässyt käymään. Silti yhden vuoden ajan Magnum T.A. oli tässä listauksessani vuoden paras painija. 1990-luvulla siirtyessä Flairin ylivoima alkoi sitten kovasta suorittamisesta huolimatta murentua, ja Randy Savagen, Stingin, Big Van Vaderin ja lopulta Bret Hartin kaltaiset nimet nousivat esille. Mutta jos vain yksi painija pitäisi valita näiden vuosien parhaaksi, eihän siitä olisi epäilystäkään: se olisi tietenkin Ric Flair.

------------------------------------

Ja näin. Tämmöistä koosteviestiä nyt näistä vuosista. Tämän kummoisempaan en kyennyt, toivottavasti kelpaa! Seuraavaksi sitten siirrytäänkin aikakoneella 12 vuotta eteenpäin suoraan tammikuuhun 2007.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin