Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 18 Marras 2018, 20:13

Kuva
STARRCADE 1994

Ja näin saadaan myös painivuosi 1994 päätökseen! Vuoden viimeinen ppv oli siis tuttuun tapaan WCW:n Starrcade, joka järjestettiin nyt jo 12. kerran. Tämä oli kuitenkin parempi Starrcade kuin kaikki muut Starrcadet tähän mennessä yhteensä, koska tämä oli ensimmäinen, jossa oli mukana HULK HOGAN. Lisäksi meille olisi tarjolla suorastaan herkullinen TRIPLE MAIN EVENT. Eikä siinä suinkaan kaikki! Vain hieman ennen Starrcadea oli nimittäin paljastunut, että WWF:stä näyttävät jäähyväiset marraskuussa saanut Randy Savage oli tehnyt sopimuksen WCW:n kanssa - ja että Savage saapuisi esiintymään tähän Starrcadeen! Savage ei kuitenkaan painisi vielä tässä tapahtumassa, vaan sen sijaan hän oli luvannut tulla "kohtaamaan Hulk Hoganin". Tällä ilmaisulla WCW halusi tietenkin rakentaa mysteeriä sen ympärille, johtaisiko Hoganin ja Savagen kohtaaminen siihen, että Savage hyökkäisi Hoganin kimppuun, vai siihen, että kaksikko asettuisikin samalle puolelle. Tätä suurta jännitystä buildattiin koko ppv:n ajan.

Lisäksi koko Starrcaden ajan WCW hehkutti Pro Wresting Illustrated -lehden palkintoseremoniaa ja näytti siitä pitkiä klippejä, joissa muun muassa Hulk Hogan palkittiin vuoden painijana, Nasty Boys vuoden joukkueena ja Sting fanien suosikkina. Hämmästyttääkö yhtään, miksi painimedia oikeasti valitsi Hoganin vuoden painijaksi ja Nasty Boysit vuoden joukkueeksi? No, ei tarvitse hämmästellä: WCW oli nimittäin OSTANUT nuo voitot itselleen, jotta voisi hehkuttaa niitä Starrcadessa. Vastineeksi WCW oli tietenkin luvannut PWI:lle paljon näkyvyyttä tapahtumassaan. Että jos olette joskus miettineet, kumpia palkintoja kannattaa pitää luotettavimpana: PWI:n vai Observerin, niin tämä tarjoaa tietynlaisen vastauksen asiaan.

Muuten WCW:ssä ei sitten ollutkaan sattunut mitään kovin merkittäviä käänteitä Halloween Havocin ja Starrcaden välillä Savagen palkkaamisen lisäksi (mitä nyt Bischoff oli antanut loukkaantuneelle Ricky Steamboatille kenkää, mutta sehän on ihan arkipäivää), joten mennään itse asiaan. Selostajinamme jälleen Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Jim Duggan (c) vs. Vader w/ Harley Race - WCW United States Heavyweight Championship
Niin. Nythän oli todellakin käynyt niin, että yksi WCW:n lupaavimmista painijoista Steve Austin oli loukkaantunut marraskuussa järjestetyssä Clash of the Championsissa otellessaan Jim Duggania vastaan US Heavyweight -mestaruudesta. Tai itse asiassa en ole nyt täysin varma, oliko Austin jo loukkaantunut tuohon matsiin tultaessa, mutta yhtä kaikki matsi jäi torsoksi - ja samala viimeiseksi Austinin merkittäväksi otteluksi WCW:ssä. PPV:ssä häntä ei nähty enää kertaakaan. Austin kyllä ehti vielä toipua loukkaantumisestaan ja painia alkuvuodesta 1995 WCW:n house show -tapahtumissa ja tv-lähetyksissäkin, mutta Eric Bischoffin mielestä Austinissa ei ilmeisesti ollut enää potentiaalia, ja lopulta Austin sai kenkää. Tiedättekö, kenessä Bischoffin mielestä sen sijaan oli potentiaalia? No tietenkin Jim Dugganissa! Ja niinpä painitaidoton Duggan jatkoi edelleen US Heavyweight -mestarina, ja Austinin jäätyä sairaslomalle Dugganin uudeksi haastajaksi oli noussut Vader. Miksikö Vader? Lähinnä kai siksi, koska Vaderilla ei ollut tällä hetkellä parempaakaan tekemistä. Vader oli voittanut WCW World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuuden jo Fall Brawlissa, mutta backstage-politikoinnin takia hän ei ollut päässyt edelleenkään haastamaan Hogania päämestaruudesta, joten sen sijaan Vader pistettiin sitten haastamaan Jim Duggan firman toiseksi merkittävimmästä vyöstä. Koska miksipäs ei.

Hemmetti, pakko myöntää. Tämäkin päivä sitten koitti. Jim Dugganin ottelu, josta tykkäsin. Ja ei, en sis tarkoita tällä nyt sitä, että tämä ottelu olisi ollut jotenkin megalomaanisen hyvä tai ilmiömäinen. Ei todellakaan. Sen sijaan tämä oli HYVÄ ja viihdyttävä ja intensiivinen braw. Ja bah gawd nämä ovat ensimmäisen kerran sanat, joita voin tämän projektini aikana käyttää Dugganin 1 on 1 -ottelusta. Kyllä, tarkastin oikein erikseen: en ole antanut yhdellekään Dugganin 1 on 1 -ottelulle ennen tätä yli kahden tähden arvosanaa. Nyt se päivä kuitenkin koitti, ja siitä voimme lähes yksinomaan kiittää Vaderia. Vain LÄHES yksinomaan, koska kieltämättä myös Duggan teki tässä poikkeuksellisen paljon töitä, paiskoi Vaderia näyttävästi, otti itsekin varsin hyvin bumppia vastaan ja jumalauta teki jopa todella kummallisen Second Rope Elbow Dropin. Toki sitten vastapalvelukseksi tästä kaikesta Duggan oli buukattu tässä ottelussa näyttämään jopa typerryttävän vahvalta, mutta se siedettäköön, koska ottelu oli muuten hyvä. Vader todellakin teki töitä ihan pirusti ja kantoi loistavalla brawlerin taidollaan jopa Dugganin kaltaisen kankean, vanhan pierun hyvään brawlaukseen. Ei voi mitään, tämä oli ilahduttavan positiivinen yllätys ja kiva alku illalle. Olen toki ilmeisesti ainut ihminen maailmassa, joka on tätä mieltä tästä ottelusta, mutta ihan sama!
*** (12:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jean Paul Levesque vs. Alex Wright
Oi kyllä! Oi kyllä! Tätä olette odottaneet: ALEX WRIGHTIN PPV-DEBYYTTI! Saksalainen painilupaus Wright tunnetaan parhaiten pitkästä urastaan WCW:ssä: Wright debytoi WCW:ssä syksyllä 1994 ja jatkoi firmassa yhtäjaksoisesti aina siihen saakka, kun WCW joutui konkurssiin. Mitään kovin merkittävää hän ei tosin missään vaiheessa WCW-urallaan tehnyt, vaan pyöri parhaimmillaankin midcard-kuvioissa. WCW:n kaatumisen jälkeen Wright palasi kotimaahansa eikä vuosiin paininut ollenkaan. Amerikan painipromootioissa häntä ei ole nähty WCW:n kaatumisen jälkeen. Joulukuussa 1994 Wright oli kuitenkin vasta 18-vuotias, monien mielestä lupaava ja vauhdikkaaseen painiin kykenevä nuorukainen, josta ehkä monikin WCW:n johdossa odotti paljon. Niin ja tekihän tässä ottelussa ppv-debyyttinsä tosiaan myös muuan Paul Levesque, jonka joku saattaa tuntea paremmin nimellä Triple H. Kyllä, Killer Kowalskin kouluttama Paul Levesque oli 25-vuotias, kun WCW teki hänen kanssaan sopimuksen vuonna 1994. Levesque debytoi WCW:ssä ensin Terra Ryzing -nimellä, mutta hyvin nopeasti hänen nimekseen päätettiin vaihtaa Jean Paul Levesque. Samalla nuorukaisesta tehtiin "ranskalainen aristrokraatti", joka puhui englantia ranskalaisella aksentilla ja alkoi hengailla brittiläisen aristokraatin Lord Steven Regalin kanssa. Tässä Starrcadessa Levesque sai kuitenkin painia vielä ihan singles-ottelussa ilman Regalia. Levesquen WCW-ura on hieman lyhyempi kuin Wrightin. Levesque oli jo tämän Starrcaden aikaan tyytymätön siihen, mitä suunnitelmia WCW:llä oli hänen varalleen. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut joukkueena painiminen Regalin kanssa, vaan hän olisi halunnut pyrkiä singles-uralle. WCW ei kuitenkaan uskonut, että hänellä olisi potentiaalia siihen. Niinpä Levesque jätti yhtiön heti alkuvuodesta 1995 eikä esiintynyt enää koskaan toiste WCW:n ppv:ssä. Tässä projektissa häneen sen sijaan törmäisimme vielä pariin kertaan.

Jos äskeisessä ottelussa tapahtui paljon enemmän kuin olin odottanut, tässä ottelussa tapahtui puolestaan paljon vähemmän kuin olin toivonut. Paperilla tämä kahden nuoren, lahjakkaan ja lupaavan painijan matsi kuulosti jopa potentiaaliselta showstealerilta. Tämä erityisesti sen takia, koska tiedän Wrightin pystyneen myöhemmin urallaan oikein näyttäviin suorituksiin. Ja kai tämä Levesque-kaverikin on jokusen kohtuullisen ottelun myöhemmin urallaan paininut. Siksi oli harmillista, että tämä ottelu ei oikein missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Sekä Wright että Levesque väläyttivät kyllä aina hetkellisesti ihan nättejä ja tyylikkäitä liikkeitä, ja matsia katsoessa alkoi muutamaan kertaan tulla sellainen olo, että tästähän voi kuoriutua vielä kova ottelu. Sitten ottelun tempo kuitenkin taas laski, matsi ei oikein lähtenyt kunnolla käyntiin ja meno pysähtyi jonkinlaiseen restholdiin. Niinpä loppujen lopuksi tämä ottelu ei noussut sitä "ihan hyvä" -tasoa paremmalle missään vaiheessa. Oli tämä toki siis silti ihan kivaa katsottavaa, ja siinä mielessä viihdyin tämän parissa, mutta en olisi odottanut pitäväni Dugganin ottelusta enemmän kuin tästä.
**½ (14:03)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Johnny B. Badd (c) vs. Arn Anderson w/ Col. Robert Parker & Meng - WCW Television Championship
Voi pojat. Sitten on aika tuottaa kaikille iso pettymys. Tässä Starrcadessa oli nimittäin tarkoitus nähdä Halloween Havoc -uusintaottelu Johnny B. Baddin ja HONKY TONK MANIN välillä. Vielä tämän Starrcadenkin aikana katsojille mainostettiin Baddin ja Honkyn ottelua, mutta toisin kävi. Kun ottelu oli valmis alkamaan, yhtäkkiä paikalle ei kävellytkään viime kuukausina Baddin kanssa feudannut Honky, vaan Stud Stablen saattelema Arn Anderson. Eli mitä kävi? Meltzerin mukaan Honky Tonk Man oli suivaantunut lopullisesti juuri ennen Starrcadea siitä, ettei häntä ollut sittenkään buukattu voittamaan tätä ottelua, ja hän oli kieltäytynyt esiintymästä show'ssa, vaikka oli ilmeisesti jo saapunut paikalle. Tämä oli mahdollista, koska Honkylla ei ollut edelleenkään sitovaa sopimusta WCW:n kanssa, vaan hänelle maksettiin esiintymiskohtaisesti. Samalla Honky oli vihainen juuri tästä, ettei hänen kanssaan ollut tehty edelleenkään pysyvää sopimusta. Näin kuvio siis meni ainakin vuoden '94 Observerin mukaan. Aikanaan Eric Bischoff on tosin kirjassaan sanonut, että Honky Tonk Manille potkujen antaminen olivat "nautinollisimmat potkut, jotka hän on antanut", eli en tiedä, onko tilanne nyt ihan näin yksiselitteinen. Yhtä kaikki, Honky ei tässä ppv:ssä esiintynyt eikä häntä enää WCW:ssä nähty. Hätäpaikkauksena Honky Tonk Manin paikan ottelussa otti company man Arn Anderson.

Äh, vähän pettymys oli tämäkin. Kun kävi ilmi, että Honky Tonk Manin sijaan Baddin vastustaja onkin Arn Anderson, ehdin jo innostua paljon. Arn on parhaimmillaan loistava painija ja saa revittyä heikommistakin painijoista ainakin välillä ihan hyviä otteluita. Kun tähän yhdistää sen, ettei Badd ole erityisen heikko painija, uskalsin toivoa näiden kahden TV-mestaruusottelulta jopa hyvää menoa. Ikävä kyllä sellaista ei lopulta saatu. Tässä oli oikeastaan vähän sama ongelma kuin Halloween Havocin Anderson vs. Rhodes -ottelussa. Silloinkin olin varma, että Anderson olisi pystynyt enempään ja että ottelu ei jostain syystä vain lähtenyt missään vaiheessa kunnolla käyntiin. Nytkin odotin koko ajan, että Anderson pistäisi kaiken peliin ja että ottelussa saataisiin vitosvaihde silmään. Sitä ei saatu, joten lopputuloksena oli ihan hyvää ja kaikin puolin pätevää painia, joka ei kuitenkaan noussut sille hyvälle tasolle.
**½ (12:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Harlem Heat (Booker T & Stevie Ray) w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys
Ei, tässä Starrcadessa ei jostain käsittämättömästä syystä nähty joukkuemestaruusottelua, eivätkä joukkuemestarit edes esiintyneet tapahtumassa. Starrcaden aikaan joukkuevöitä piti vielä hallussaan Stars & Stripes, mutta Bagwell ja Patriot jobbaisivat vyönsä pian Starrcaden jälkeen Harlem Heatille. Harlem Heat olikin ollut viime kuukausina jälleen isossa nosteessa sen jälkeen, kun veljekset "Kole ja Kane" katosivat ruudusta käytännössä kokonaan alkuvuodesta 1994. Syksyllä 1993 debytoinut joukkue ei ollut lähtenyt toimimaan oikein toivotulla tavalla, ja kaksikko oli tippunut lopulta melkeinpä jobberiasemaan. Tähän alkoi tulla kuitenkin muutos siinä vaiheessa, kun Hulk Hogan saapui firmaan. Hogan halusi, että Harlem Heat saa pushia, ja niin myös alkoi tapahtua. Ensin kaksikon nimet vaihdettiin Kolesta ja Kanesta heidän oikeiksi nimikseen: tästä eteenpäin heidät tunnettiin siis Booker T:nä ja Stevie Rayna. Sen jälkeen alkoi pitkä kuvio, jossa Harlem Heatille rakenneltiin mystistä uutta manageria. Lopulta paljastui, että tuo uusi manageri oli Flairin eläköitymisen jälkeen tyhjän päälle jäänyt Sherri, jota kutsuttiin nyt Sister Sherriksi. Samaan aikaan Harlem Heat aloitti feudin yhden WCW:n suosituimman face-joukkueen Nasty Boysien kanssa, ja nyt tuota vihanpitoa selvitetiin Starrcadeen buukatussa ottelussa.

Tätä ottelua kai täytyy pitää jopa jonkinlaisena positiivisena yllätyksenä, koska minulla ei ollut etukäteen minkäänlaisia odotuksia tälle ottelulle. Sen enempää Harlem Heat kuin Nasty Boyskaan ei ollut toistaiseksi osoittanut pystyvänsä kantamaan heikkoa joukkueta hyvään suoritukseen, vaan molemmat joukkueet tuntuivat tarvitsevan joko HC-stipulaation tai hyvän vastustajan (mielellään molemmat) pystyäkseen hyvään suoritukseen. Koska nyt kumpaakaan ei ollut tarjolla, pelkäsin tämän voivan olla todella heikko suoritus. Tuohon pelkoon suhteutettuna tämä ottelu oli lopulta jopa varsin hyvä. Itse asiassa pidin tästä paikoin enemmän kuin kahdesta edellisestä ottelusta, ja jos tämä olisi osattu pitää vähän lyhyempänä, olisin jopa saattanut antaa tälle arvosanaksi kolme tähteä. Suurin osa ottelusta oli nimittäin hämmentävän hyvää intensiivistä tiukkaa brawlausta. Ongelma oli kuitenkin se, että ottelua ei ymmärretty lopettaa ajoissa, vaan se jatkui hämmentävän pitkään, ja lopussa ottelu alkoi menettää vähän otettaan. Kun lopetuskin oli sitten heikko, ei tämä lopulta noussut ihan hyvän arvosanan ylitse. Silti varsin onnistunut suoritus näiltä joukkueilta.
**½ (17:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kevin Sullivan vs. Mr. T
TRIPLE MAIN EVENT! Niin tätä illan huipentavaa spektaakkelia meille mainostettiin. "Kolme upeaa Main Event -tasoista ottelua" oli luvassa. Ja tässä niistä oli ensimmäinen. Kyllä. Tässä. Halloween Havoc oli siis päättynyt siihen, kun Hulk Hogania pitkään piinannut maskipää oli paljastanut Brother Brutiksi (Brutus Beefcakeksi), Hoganin parhaaksi ystäväksi. Mikä pahinta, samalla kertaa WCW-debyyttinsä teki Avalanche (Earthquake), ja Avalanchen seurassa paikalle ilmestyi myös Kevin Sullivan. Yhdessä Sullivan, Avalanche ja The Butcheriksi nimensä muuttanut Brother Bruti kävivät Hoganin kimppuun ja pieksivät hänet henkihieveriin... Siihen asti, kunnes Hoganin avuksi ryntäsivät Sting ja Sullivanin veli Dave Sullivan. Voiko tätä paremmaksi enää Main Event -kuviot mennä? Tuskin. Kuka kaipaisi Ric Flairia? Tai esimerkiksi Curt Hennigiä, jota pitkään huhuiltiin maskipääksi ja jonka uskottiin olevan seuraava Hoganin haastaja. Kuka kaipaisi Vaderia, joka oli voittanut ykköshaastajuuden jo syyskuussa? Steve Austinia? Ricky Steamboatia? Pyh. Kyllä Brutus Beefcake, Earthquake, Kevin Sullivan, Hulk Hogan, Dave Sullivan ja Sting olivat juuri oikeat nimet. Kevin Sullivanin johtama heel-porukka otti nimekseen Three Faces of Fear, ja yhdessä he kohtasivat marraskuussa käydyssä Clash of the Championsissa Hoganin, Stingin ja Dave Sullivanin joukkueen. Tuo ottelu ei ollut kuitenkaan päättänyt feudia alkuunkaan, vaan nyt oli aika jatkaa samaa kuviota TRIPLE MAIN EVENTISSÄ. Jostain (minulle täysin epäselväksi jääneestä) syystä Kevin Sullivan ei kuitenkaan kohdannut Starrcadessa veljeään, vaan sen sijaan Sullivanin vastustajaksi asettui Hulk Hoganin vanha ystävä Mr. T. Kyllä: Mr. T, joka oli täysin hyödytön painikehässä jo vuonna 1986. Mr. T, joka oli käynyt tuomaroimassa Halloween Havocin Hogan vs. Flair -ottelun ja esiintynyt sen jälkeen vain hyvin harvoin. Mr. T, JOKA SAAPUI TÄHÄN OTTELUUN JOSTAIN TÄYSIN KÄSITTÄMÄTTÖMÄSTÄ SYYSTÄ TUOMARIRAIDOITETTUUN PYJAMA-ASUUN PUKEUTUNEENA. Ei saatanan saatana. No, nyt Mr. T siis puolusti Dave Sullivanin kunniaa Kevin Sullivania vastaan.

Huoh, onko WCW oikeasti sitä mieltä, että joku nauttisi tällaisesta paskasta? Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin feud on ollut aivan hirveää roskaa (potentiaalinen vuoden huonoin feud), ja nyt tähän sotkuun oli päätetty lisätä Mr. T, joka ei osannut painia senkään vertaa kuin Dave Sullivan. Ja SE on paljon. Se on ihan helvetin paljon. No, tästä ottelusta ei ole oikeasti yhtään mitään sanottavaa. Sullivan toki pystyisi oikeanlaisen vastustajan kanssa ihan mihin tahansa, mutta sen sijaan hänet pantiin "painimaan" hasbeen-tasoisen action-tähden kanssa, joten lopputuloksen voi varmasti ihan jokainen arvata. Kamalaa kuraa kamalalla lopetuksella. Asiaa ei todellakaan auttanut se, että kesken ottelun Dave Sullivan saapui sekoilemaan sisääntulorampille ja ringsidelle joulupukiksi pukeutuneena. Aaaaaaaaargh. Onneksi tämä oli sentään aika lyhyt, mutta ei sekään arvosanasta pelasta yhtään mitään.
DUD (3:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Avalanche w/ Kevin Sullivan vs. Sting
WCW oli siis tehnyt loppuvuodesta upeita hankintoja ja palkannut WWF:ssä vuosien ajan Earthquake -nimellä painineen John Tentan rosteriinsa. Koska Tenta ei saanut käyttää Earthquake-nimeä WCW:ssä, tehtiin hänestä ovelasti AVALANCHE. Debyyttinsä Avalanche teki Halloween Havocissa hyökkäämällä Kevin Sullivanin kanssa Hulk Hoganin kimppuun. Siitä lähtien Avalanche oli sitten yhdessä Sullivanin ja The Butcherin kanssa piinannut Hogania, Stingiä ja Dave Sullivania. Koska Hoganilla oli ensisijaisesti kana kynittävänä entisen parhaan ystävänsä The Butcherin kanssa, ei Avalanche "ikävä kyllä" päässyt painimaan Hogania vastaan Starrcadessa, vaan sen sijaan hän kohtasi 1 on 1 -otelussa Hoganin uuden parhaan ystävän Stingin.

Olipa juuri niin yhdentekevä ottelu kuin saattoi vain pelätä. Karu tosiasia on se, että John Tenta ei ole koskaan ollut kiinnostava Main Event -nimi (ja luojan kiitos häntä ei koskaan ppv-tasolla laitettukaan Hogania vastaan 1 on 1 -otteluihin 1990-luvun taitteen WWF:ssä, vaikka Earthquake jatkuvasti feudasikin Hoganin kanssa). Vielä vähemmän John Tenta oli millään tavalla ME-kaliiberia nyt, kun hän alkoi olla vanha, väsynyt ja aikaisempaa huonommassa kunnossa. Sting puolestaan oli jo usean vuoden ajan osoittanut pystyvänsä kiinnostaviin ja viihdyttäviin otteluihin lähinnä oikeiden (lue: itseään taitavampien) painijoiden kanssa. Stingistä ei todellakaan ollut kantamaan Avalanchea hyvään otteluun. En tiedä, olisiko kenestäkään ollut, mutta ei ainakaan Stingistä. Parhaansa hän toki yritti, ja sitä yritystä selvästi koetettiin buustata hyvin perinteisellä buukkauksella tässä ottelussa. Ikävä kyllä yritys ei kantanut kovin pitkälle, vaan lopputuloksena oli lähinnä siedettävä brawl. Ei kovin kummoinen co-ME.
*½ (15:26)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. The Butcher - WCW World Heavyweight Championship
Huh. Huh. Tämä ottelu oli WCW:n vuoden suurimman ppv:n Main Event. Tämä. Hulk Hogan vastaan Brutus Beefcake. Hulk Hogan vastaan Brutus vitun Beefcake. Hulk Hogan tosielämän parhaan ystävänsä kanssa halailemassa keskenään kehässä. Voiko mikään ottelu symbolisoida enemmän backstage-politikointia kuin tämä? Voiko? Ei voi. Jollain käsittämättömällä tavalla Hogan oli ilmeisesti saanut uskoteltua Eric Bischofille ja muille, että hänen ja "The Butcherin" feud olisi oikeasti kiinnostava Main Event -kuvio vuoden suurimpaan ppv:hen. No, totuus oli tietenkin, että ei se ollut. Tämä Starrcade sai buyratekseen 0.6, joka oli ihan yhtä huono luku kuin WCW:n ppv:eille ennen Hoganin saapumista. Että se siitä Hoganin vaikutuksesta. Tästä feudista selitinkin oikeastaan jo kaiken oleellisen Sullivan vs. Mr. T -ottelun kohdalla. Hogania oli siis kuukausikaupalla piinannut maskipäinen hyökkääjä, ja monesta hyökkäyksestä hänet oli pelastanut hänen paras ystävänsä Brother Bruti. Niinpä oli vähintään KIINNOSTAVAA, että Halloween Havocissa Hogan sai paljastettua, että hänen kimppuunsa hyökännyt mies olikin koko ajan ollut Brother Bruti, joka kutsui nyt itseään nimellä The Butcher. Tätä logiikan riemuvoittoa oli sitten jatkettu lokakuusta lähtien: The Butcher kertoi toimintansa syyksi sen, että Hogan oli vienyt kaiken valokeilan eikä ollut millään tavalla lojaali vanhalle ystävälleen. Selvä homma. Ja nyt The Butcher halusi viedä Hoganilta mestaruusvyön, joka Butcherin mukaan kuuluisi hänelle.

Olihan tämä juuri sitä itseään mitä tältä ottelulta saattoi vain kuvitella. Hulk Hogan ja Brutus Beefcake painimassa keskenään "vuoden suurimman ppv:n" Main Eventissä. En voi uskoa, että maapallolla on yhtään ihmistä, kenen mielestä tämä saattoi olla edes etäisesti hyvä idea, mutta jossain se ihminen (Eric Bischoff) kai sitten on. Mutta siis. Eihän tämä nyt ollut laadullisesti sentään tuollaista Mr. T vs. Kevin Sullivan -ottelun tasoista totaalista DUD-häränpaskaa, eikä tämä ottelu voita vuoden huonoimman ottelun titteliä. Se ei poista silti sitä tosiasiaa, että tämä oli puhtaasti huono ottelu, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa tai mitään niistä asioista, minkä takia tykkään katsoa showpainia. En ikimaailmassa näyttäisi tätä ottelua yhtään kellekään, jolle yritän selittää, miksi käytän aikaani hikisten miesten pellepainin katsomiseen. Ei. Saatana. Hogan teki omat temppunsa. Beefcake teki omansa. Tuttua hommaa näille kahdelle keskenään. Sitten ottelu loppui. Ja hyvä niin.
* (12:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Hulk Hogan, The Butcher, Jimmy Hart, Kevin Sullivan, Avalanche & RANDY SAVAGE
Ja tietenkin illan päätteeksi saatiin vielä sitten se huipennus, jota oli hehkutettu koko show'n ajan. Ottelun jälkeisen post match -nahistelun keskeytti RANDY SAVAGE. Savage oli etukäteispromoissa luvannut ottaa oman paikkansa WCW:ssä ja selvittää epäselvyydet Hoganin kanssa. Siksi "monet" "olivat" "luulleet", että Savage kääntyisi tässä Hogania vastaan. Niin ei tietenkään käynyt, vaan hirveän pitkän buildauksen päätteeksi Savage hyökkäsikin Kevin Sullivanin porukan kimppuun, ja näin Mega Powers oli palannut yhteen. Ihanaa. Tämän ikimuistoisen käänteen siirryttiin vielä backstagelle juhlimaan Hoganin voittoa. Siellä Hoganin juhlat keskeytti sitten Vader, joka ilmoitti, että nyt vihdoin olisi hänen aikansa saada mestaruusottelu, joka hänelle luvattiin jo kuukausia sitten. Hoganin ja Vaderin lyhyt kohtaaminen olikin oikeastaan kiinnostavin hetki koko saatanan Starrcadessa.

*** Vader
** Alex Wright
* Booker T

Kokonaisarvio Starrcadesta: Huh, olipa TODELLA surullinen ppv. Todella. Monien arvostelijoiden mielestä tämä on kaikkien aikojen huonoin Starrcade, ja ymmärrän hyvin heidän näkemyksensä. Omissa kirjoissani Starrcadet 1999 ja 2000 menevät kyllä aika lailla samalle tasolle, mutta niissä molemmissa oli toki se hyvä puoli, että niissä oli YKSI OIKEASTI HYVÄ (***½-tasoinen) ottelu. Tässä ei ollut yhtään sellaista. Tässä oli YKSI juuri ja juuri kolmeen tähteen yltänyt ottelu. Oikeastaan tämän tapahtuman kamaluus näkyy siinä, että pelkästään noiden yllä olevan kolmen, kahden ja yhden tähden jakaminen oli todella vaikeaa, koska Vaderia lukuun ottamatta oikeastaan kukaan ei suoriutunut tässä ppv:ssä mitenkään kehuttavasti. Ei millään tavalla kiinnostavasti. Kaikki ottelut olivat joko turhia tai yksinkertaisesti aivan paskoja. Mikä pahinta, "TRIPLE MAIN EVENTIKSI" hehkutetut ottelut olivat aivan kamalaa paskaa Main Event -kriteereillä mitattuna. Tämä on hirveä tapahtuma. Älkää katsoko. Surkea. Tähän on Hulk Hogan WCW:n alle puolessa vuodessa tuonut.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
3. AAA When Worlds Collide - Hyvä
-------------------
4. WCW Bash At The Beach - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WCW Fall Brawl - Ok
7. WWF Royal Rumble - Ok
8. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
9. WCW SuperBrawl IV - Kehno
10. WWF Survivor Series - Kehno
11. WWF King of the Ring - Kehno
-------------------
12. WCW Halloween Havoc - Surkea
13. WCW Starrcade - Surkea


So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 25 Marras 2018, 10:06

Kuva
ROYAL RUMBLE 1995

Okei, ensimmäisenä on todettava, että nyt siirrymme näissä arvioissa mielenkiintoiseen ajanjaksoon, kun vuoden 1995 käsittely alkaa. Kuten ehkä jotkut saattavat muistaa, koko tämä hullu projektini alkoi lähes 10 vuotta sitten (keväällä 2009), kun aloin postatata vuoden 1996 alusta lähtien WCW:n ja WWF:n ppv:eiden arvosteluja WrestlingAlertiin. Sitä ennen olin kuitenkin jo vuonna 2008 alkanut katsoa kaikkia vuoden 1995 WWF-ppv:itä ja arvostellut nuo tapahtumat muistiooni. En tarkalleen ottaen edes muista, mistä sain alun perin idean alkaa katsoa WWF:n ppv:itä juuri vuodesta 1995. Luulen, että se liittyy jollain tavalla In Your House -tapahtumien alkamiseen tuona vuonna. Yhtä kaikki, juuri tuo vuoden 1995 WWF-ppv:eiden katselu ja arvostelu oli aloitus tälle hulluudelle, jota olen siitä lähtien jatkanut. En kuitenkaan koskaan julkaissut vuoden 1995 ppv-arvioitani missään, enkä myöskään ole koskaan katsonut vuoden 1995 WCW-ppv:itä. Niiden katsomisen aloitin siis vasta vuodesta 1996.

Niinpä kun nyt tässä old school -projektissani olen vihdoin päässyt vuoteen 1995, halusin totta kai käsitellä myös tämän vuoden tapahtumat ennen kuin vihdoin siirtyisin takaisin vuoteen 2007, jonka kohdalla alun perin pysäytin tuon vuodesta 1996 alkaneen projektini ja palasin sen sijaan vuoteen 1983. On kuitenkin yksi ongelma. Vuosi 1995 on sekä yleisen mielipiteen mukaan että omasta mielestäni luultavasti paskin vuosi WWF:n historiassa. Niinpä minulla ei ole MITÄÄN mielenkiintoa käyttää aikaani katsomalla uudestaan kymmentä vuonna 1995 järjestettyä WWF-ppv:tä vain, jotta voisin antaa niiden otteluista tarkat tekstimuotoiset analyysit. Vuoden 1995 WCW-ppv:t toki aion katsoa ja arvioida ihan normaaliin tapaan, koska niitä en ole ikinä nähnyt. WWF-ppv:eiden kohdalla sen sijaan toimin vähän toisin. Kirjoitan kyllä näistä WWF-ppv:eistä muodoltaan ihan samanlaiset tekstit kuin muistakin ppv:eistä, mutta otteluiden arvosteluosuuden kuittaan hyvin lyhyesti - riippuen, minkälaisia muistikuvia minulla on ottelusta. Tähtiarvosanat annan toki otteluille, koska olen kymmenen vuotta sitten antanut kyllä kaikille näille otteluille arvosana. Ne arvosanat minulla on tallessa muistiossani, joten luotan vain siihen, että olen noiden otteluiden laadusta edelleen samaa mieltä kuin kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan kovin yksityiskohtaisia analyysejä en otteluiden laaduista todennäköisesti kirjoita, koska en niistä kovin paljon muista. Toivottavasti tämä järjestely tyydyttää joten kuten kaikkia, en vain pysty uhrautumaan niin, että katsoisin vuoden 1995 WWF-ppv:t uusiksi.

Ja sitten itse asiaan. Vuoden 1995 Royal Rumble oli historian kahdeksas Rumble, seitsemäs ppv:ssä lähetetty sellainen. Survivor Seriesin ja Royal Rumblen välissä ei ollut WWF:ssä tapahtunut mitään kovin kummoisia käänteitä - paitsi että WWF oli alkanut ottaa "uudeksi" bisnesstrategiakseen tuoda mahdollisimman paljon julkkiksia tapahtumiinsa, jotta julkkiksista kiinnostuneet ihmiset lisäisivät myös WWF:n katsojalukuja. Tammikuun aikana Raw'ssa oli nähty näyttelijä William Shatner. Tähän ppv:hen oli buukattu Royal Rumble -ottelun erikoisvalvojaksi Baywatch-tähti Pamela Anderson. Lisäksi NFL-pelaaja Lawrence Taylor oli katsomossa. Selostajinamme Vince McMahon ja Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Stephanie Wyand.

Kuva Kuva
Razor Ramon (c) vs. Jeff Jarrett w/ The Roadie - WWF Intercontinental Championship
Fanien suosikki Razor Ramon oli kantanut IC-mestaruutta SummerSlamista lähtien ja joutunut puolustamaan vyötään useita haastajia vastaan. Vuodenvaihteen aikaan Ramonin uudeksi haastajaksi oli noussut country-muusikko Jeff Jarrett, joka oli ollut viime kuukausina selvässä nosteessa WWF:ssä. Kaksikon feudissa ei ainakaan tähän mennessä ollut mitään kovin erikoista. IC-mestaruutta havitteleva Jarrett oli kuitenkin saanut loppuvuodesta 1994 apurikseen The Roadie -nimisen lippispäisen nuoren miehen, joka pyöri Jarrettin kannoilla, auttoi tätä voittamaan ottelunsa huijaamalla ja saapui nyt myös Rumblessa Jarrettin avuksi ringsidelle. Roadie oli oikealta nimeltään Brian Armstrong, paremmin tunnettu Road Doggina ja BG Jamesina. Eli kyllä, tämä Royal Rumble oli pitkän uran tehneen Road Doggin ppv-debyytti. 26-vuotias Brian oli Armstrong-suvun viimeinen vesa, joka ei ollut vielä tätä ennen esiintynyt ppv:ssä. Hänen veljensä Scott, Brian ja Steve olivat painineet jo vuosia, ja Brianin isä Bob oli tietenkin NWA-legenda. Brian sen sijaan oli osallistunut 1990-luvun alussa Persianlahden sotaan ja siirtynyt painimaan paljon veljiään myöhemmin.

Jarrett alkoi näihin aikoihin saada koko ajan enemmän otetta omasta tyylistään, ja oikeiden vastustajien kanssa Double J pystyi oikeastaan yllättävänkin hyviin otteluihin. Jarrettin ja Ramonin tyylit sopivat alusta lähtien mukavasti yhteen, ja toisiaan vastaan nämä kaksi pystyivät painimaan varsin päteviä entertainment brawl -tyyppisiä otteluita. Ei tokikaan mitään klassikoita, mutta muistikuvieni mukaan tämä IC-mestaruusottelu oli kaikin puolin hyvä matsi ja toimiva avaus illalle.
*** (18:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
IRS w/ Ted DiBiase vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
The Undertakerin feud Ted DiBiasen ja DiBIasen johtaman Million Dollar Corporationin kanssa oli jatkunut käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Undertaker oli palannut SummerSlamissa 1994 ja tuhonnut DiBiasen manageroiman Fake Undertakerin. Survivor Seriesissä Undertaker oli paininut vanhaa vihollistaan Yokozunaa vastaan Casket Matchissa ja lukinnut Yokozunan pysyvästi arkkuun: japanilaista jättiläistä ei ollut nähty tuon ottelun jälkeen ollenkaan. Sen sijaan samaisen ottelun päätteeksi Undertakerin kimppuun hyökkäsi DiBiasen ykkösmies Irwin R. Schyster, joka löi Undertakeria tämän omalla uurnalla. Tästä alkoi Takerin ja IRS:n tiukka feud, jonka aikana IRS toi avukseen aikaisemmin Undertakerin apuna olleet "druidit". IRS oli siis jotenkin onnistunut kääntämään druidit Undertakeria vastaan, ja nämä mind gamesit olivat sotkeneet Undertakerin ja Paul Bearerin suunnitelmat. Nyt druideja ei kuitenkaan näkynyt, kun IRS marssi kehään kohtaamaan Undertakerin.

Ensimmäiseksi on sanottava, että tämä ottelu jäi IRS:n viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä, vaikka ainakin yhdessä ppv:ssä häntä nähtäisiin vielä painikehän ulkopuolella. Kesällä 1995 Mike Rotunda jätti WWF:n ja siirtyi takaisin WCW:hen, jossa hän aloittaisi syksyllä 1995 juuri sopivasti, kun ensimmäinen Nitro oli alkamaisillaan. IRS:n ottelut olivat jo pidemmän aikaa olleet aika tylsiä, eikä Rotunda ollut enää kyennyt samanlaisiin suorituksiin kuin vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Niinpä myös tämä IRS:n ja Undertakerin ottelu jäi lähinnä tv-tasoiseksi brawlailuksi, johon vaikutti myös se, että Undertakerillekin juuri vuodet 1994-1995 olivat painisuoritukseltaan kaikkein heikoimpia. Ottelun laatua eivät mainittavasti parantaneet myöskään IRS:n "druidien" ja King Kong Bundyn sekaantumiset.
** (12:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. Bret Hart - WWF Championship
No niin, sitten päämestaruuskuvioihin, joissa oli tapahtunut todella dramaattisia käänteitä Survivor Seriesin jälkeen. Ensimmäisen käänne oli nähty jo Survivor Seriesissä, kun Bob Backlund sokeerasi kaikki voittamalla WWF-mestaruuden Bret Hartilta noin 10 minuuttia kestäneen Crossface Chicken Wing -otteen päätteeksi. Hart "loukkaantui" tuossa ottelussa niin, että häntä ei nähty painikehässä pariin seuraavaan kuukauteen. Oikeastaan Hart teki paluunsa painikehiin vasta tätä Rumblea edeltäneessä Raw'ssa. Niinpä kun Backlundin oli tarkoitus puolustaa juuri voittamaansa mestaruutta Hartia vastaan pari päivää Survivor Seriesin jälkeen järjestetyssä Madison Square Gardenin house show'ssa, Hartin paikan tuossa ottelussa otti juuri Survivor Seriesissä face-turnin tehnyt ja fanien suureksi suosikiksi noussut Diesel.

Ja sitten... Diesel tuhosi Bob Backlundin kahdeksassa sekunnissa. Tämä on yksi painihistorian ikimuistoisimmista mestaruusotteluista. Kun ottelu alkoi, Diesel pamautti Backlundin maahan Jackknife Powerbombilla ja selätti: 1.2.3. Kukaan ei ollut odottanut tätä, mutta ilmeisesti Vince McMahon ja muu WWF:n johto olivat todenneet, että WWF:n mestaruuskuvio tarvitsivat nyt oikeasti jotain täysin uutta ja tuoretta ilmettä, ja tuoksi ratkaisuksi keksittiin Diesel, joka oli ylipäänsä otellut ensimmäiset WWF-ottelunsa vasta vuoden 1994 alussa. Shawn Michaelsin bodyguardista oli tullut siis muutamassa kuukaudessa koko WWF:n ykkösnimi. Ikävä kyllä katsojaluvut osoittivat, että ainakaan näin mestaruuskauden alussa suuri yleisö ei ollut innostunut Dieselin mestaruuskaudesta kovin massiivisesti. Niinpä dirt sheetien mukaan WWF suunnitteli jo mestaruuden siirtämistä takaisin Bret Hartille - tai jopa Shawn Michaelsille. Jos mietitte, mitä Bob Backlundille oli käynyt, hänet oli tammikuuhun mennessä tiputettu jo takaisin keskikorttiin tai sitäkin alemmas. WWF oli nopeasti todennut, että koko Backlundin ME-run oli ollut virhe ja että Backlundin aika firman merkittävänä nimenä oli kauan sitten ohi. Se siitä siis. Nyt Bret Hart sai revanssinssa tässä Royal Rumblessa, koska tätä ennen hänellä ei ollut mahdollisuutta havitella takaisin vyötä, jonka hän oli kaikkien hämmästykseksi hävinnyt Survivor Seriesissä. Mitään suurta vihanpitoa ei Dieselin ja Hartin välille yritettykään rakennella, vaan tämä oli ihan rehti face vs. face -kamppailu.

Osa arvostelijoista on antanut tälle ottelulle vielä korkeampiakin arvosanoja, mutta muistan edelleen, että minua tässä ottelussa ärsytti suuresti sen lopetus. Bret Hart oli saamassa Dieselistä irti erittäin hyvän, suorastaan loistavan ottelun. Kaikki vaikutti siltä, että tästä ottelusta tulisi vähintään ****-tasoinen. Sitten matsi meni kuitenkin totaaliseksi sekamelskaksi, kun Dieseliä vastaan kääntynyt Shawn Michaels, Bret Hartia vihaava Owen Hart, Jeff Jarrett, The Roadie ja lopulta myös Bob Backlund kaikki sekaantuivat tähän otteluun. Niinpä ottelu jäi lopulta keskeneräiseksi, ja erityisesti sen lopetus meni täysin pilalle. Heikon lopetuksen takia tämä ottelu ei kirjoissani nouse huippuotteluiden joukkoon, vaikka Hart tekikin tässä matsissa upean suorituksen. Onneksi vuoden 1995 aikana nähdään vielä tätä parempi ottelu Dieselin ja Hartin välillä.
***½ (27:19)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow & Tatanka w/ Ted DiBiase vs. Bob Holly & 1-2-3 Kid - WWF Tag Team Championship
Myös tämä ottelu liittyy Dieselin ja Shawn Michaelsin välien rikkoutumiseen ja Dieselin face-turniin. Diesel ja Shawn Michaels olivat nimittäin vielä Survivor Seriesin aikaan joukkuemestarit, mutta kun Diesel kääntyi hyvikseksi ja Michaels päätti hylätä vanhan ystävänsä, päättyi myös miesten kausi joukkuemestareina. Michaels heitti oman mestaruusvyönsä roskakoriin ja ilmoitti, ettei hän enää puolustaisi vöitä Dieselin kanssa. Niinpä mestaruudet vakatoitiin ja niistä järjestettiin turnaus. Turnauksen ennakkosuosikiksi oli hehkutettu Smoking Gunnseja, mutta juuri ennen ensimmäisen kierroksen otteluaan Gunns-kaksikko joutui vetäytymään turnauksesta pois, koska Bart Gunn oli loukkaantunut rodeo-onnettomuudessa. Niinpä Gunnsien paikan ottivat kaksi todellista underdogia: 1-2-3 Kid ja Bob Holly. Kaikkien yllätykseksi Holly ja Kid onnistuivat voittamaan turnauksen kahdella ensimmäisellä kierroksella sekä Timothy Wellin ja Steven Dunnin Well Dunn -joukkueen että Heavenly Bodiesit. Finaalissa heitä vastaan asettuivat Ted DiBiasen manageroimat Bam Bam Bigelow ja Tatanka, jotka olivat päihittäneet tähän mennessä Men on a Missionin ja Headshrinkersit. Ei ole vaikea arvata, kumpi joukkueista oli ennakkosuosikki.

Muistikuvieni mukaan tämä oli varsin viihdyttävä joukkueottelu, joka ei kuitenkaan (jostain syystä) minun kirjoissani noussut ihan hyvälle tasolle. Se on ehkä jopa pieni yllätys, koska monet muut arvostelijat olivat antaneet tälle arvosanaksi vähintään kolme tähteä. No, minun kirjoissani tämä ottelu jää hieman alle kolmen tähden, mutta on silti varsin viihdyttävä ja sopivan erilainen joukkuemestaruusottelu. Tulevaisuuden kannalta merkittävin käänne tässä ottelussa nähtiin oikeastaan vasta matsin jälkeen, kun Bam Bam Bigelow ajautui sanasotaan ringsidellä olleen NFL-tähden Lawrence Taylorin kanssa. Tästä kuultaisiin lisää WrestleManiassa.
**½ (15:32)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania XI Title Shot
Participants: Shawn Michaels, British Bulldog, Eli Blu, Duke Droese, Jimmy Del Ray, Sione, Tom Prichard, Doink The Clown, Kwang, Rick Martel, Owen Hart, Timothy Well, Bushwhacker Luke, Jacob Blu, King Kong Bundy, Mo, Mabel, Bushwhacker Butch, Lex Luger, Mantaur, Aldo Montoya, Henry Godwinn, Billy Gunn, Bart Gunn, Bob Backlund, Steven Dunn, Dick Murdoch, Adam Bomb, Fatu, Crush
Ja tietenkin Royal Rumble -ppv:n päätti itseoikeutetusti Royal Rumble -ottelu. Tänä vuonna Rumblen sääntöjä oli kuitenkin muutettu niin, että uusi painija saapui kehään minuutin välein (ei 90 sekunnin tai kahden minuutin välein kuten normaalisti Rumbleissa), mikä teki tämän vuoden Rumblesta paljon nopeatahtisemman ja lyhyemmän. Lisäksi Rumblen ajan ringsidellä oleili siis Pamela Anderson, koska Rumble-ottelun voittaja saisi Andersonin valetikseen WrestleMania XI:ssä käytävään mestaruusotteluun.

Sitten huomioita osallistujalistasta. Ja niitä riittää tällä kertaa. Ensinnäkin tämä lienee Saimoun ilon ja onnen päivä, koska ppv-debyyttinsä tässä ottelussa tekivät muuan Eli ja Jacob Blu - miehet, jotka tultaisiin tuntemaan paremmin Ron ja Don Harrisina. Harrisin veljekset ovat (mielestäni) painihistorian kamalin painikaksikko, jolla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä missään promootiossa, mutta niin vain he ovat olleet näissä arvosteluissa kiusanani vuosikaupalla. Uransa Harris-veljekset olivat aloittaneet jo vuonna 1987, minkä jälkeen he olivat painineet muun muassa USWA:ssa, SMW:ssä ja ECW:ssä Bruise Brothers -nimellä. Loppuvuodesta 1994 he saivat sitten sopimuksen ECW:hen, jossa heidän ulkomuotonsa pysyi samanlaisena kuin aiemmissa promootioissa: tähän aikaan urallaan Harris-veljeksillä oli vielä pitkät, pehkomaiset hiukset ja he näyttivät lähinnä villimiehiltä. Kaksiko nimi vaihdettiin kuitenkin Bruise Brothersista Blu Brothersiksi. Managerinaan heillä oli "Uncle Zebekiah" -nimeä käyttänyt Dutch Mantel, joka oli saapunut WWF:ään samoihin aikoihin Harris-veljesten kanssa. Ppv-debytoijien joukkoon kuuluvat myös Duke Droese, Mantaur, Aldo Montoya ja Henry Godwinn. Droese oli 1990-luvun alussa uransa aloittanut indy-painija, joka oli nauttinut pienoista suosiota erikoisella roskakuski-gimmickillä. Vuonna 1994 WWF palkkasi Droesen vetämään samaa gimmickiä, ja nyt Duke "The Dumpster" teki ppv-debyyttinsä. Mantaur oli niin ikään 1990-luvun alussa uransa aloittanut painija, oikealta nimeltään Mike Halac. Koska Halac oli järkyttävän iso (lähes 200-kiloinen), päätti WWF antaa hänelle minotaurus-gimmickin. Kyllä, Mantaur esitti olevansa minotaurus. Hahmo ei noussut kovin suosituksi, ja tämä jäi Mantaurin ainoaksi ppv-esiintymiseksi. Aldo Montoya oli myös WWF:n uusia gimmickejä: vuonna 1992 uransa aloittanut nuori PJ Polaco oli palkattu kesällä 1994 WWF:ään vetämään maskipäisen portugalilaisen painijan Aldo Montoyan roolia, ja häntä kutsuttiin leikkisästi "portugalinsotalaivaksi". Montoya-gimmickistä (ja Polacon WWF-urasta ylipäänsä) ei tullut koskaan mitään merkittävää, mutta Polaco tultaisiin kyllä myöhemmin tuntemaan nimellä Justin Credible. Ja sitten oli vielä Henry Godwinn: Arkansasista kotoisin oleva ilkeä possufarmari. Godwinn tekikin varsin merkittävän uran WWF:ssä, ja jo ennen WWF-uraansa hän oli paininut WCW:ssä ihan erilaisella cowboy-gimmickillä nimellä Shanghai Pierce. Vuoden 1995 aikana hän saisi WWF:ssäkin seurakseen WCW-aikaisen joukkueparinsa Tex Slazengerin.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Ppv-debyyttinsä teki Harris-veljesten lisäksi myös toinen joukkue: Timothy Well ja Steven Dunn, eli Well Dunn. Well ja Dunn olivat kaksi varsin mitäänsanomatonta keskikortin painijaa, joista ei koskaan tullut mitään kovin merkittävää WWF:ssä tai muualla. Tämä Rumble jäi molempien ainoaksi ppv-esiintymiseksi, ja molemmat olivat lähteneet WWF:stä jo vuoden 1995 loppuun mennessä. Eräänlaisen comebackin tässä ottelussa puolestaan teki Mo. Mabelin joukkuepari oli ollut monta kuukautta poissa WWF:stä, mutta teki paluunsa loppuvuodesta 1994 ja esiintyi nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä sitten WrestleMania X:n. Myös Billy ja Bart Gunn tekivät paluunsa Bartin lyhyen loukkaantumisen jälkeen. Ja kaiken huipuksi konkaripainija, NWA-legenda Dick Murdoch esiintyi tässä Royal Rumblessa ensimmäistä (ja ainutta) kertaa WWF:n ppv:ssä. Murdoch oli paininut 1980-luvun alkupuolella pitkään WWF:ssä ja pitänyt myös joukkuemestaruuksia Adrian Adoniksen kanssa. Nyt jo eläkeiän lähellä oleva Murdoch teki tässä lähinnä yllätysesiintymisen, mitään muuta syytä hänen osallistumiselleen ei ollut. Kaikkien debytoijien vastapainoksi tässä ottelussa nähtiin myös viimeinen ppv-esiintyminen useilta 1990-luvun alkupuolen WWF-nimiltä. Sione, Doink The Clown, Rick Martel ja molemmat Bushwhackerit tekivät tässä viimeisen ppv-esiintymisensä. Sionen lähtö tiesi Headhsrinkersien tarun loppumista, Rick Martelin WWF-ura oli ollut loppusuoralla jo pitkään, ja Doinkin sekä Bushwhackersien lähtö oli pelkästään helpotus meille kaikille.

Huh, aikamoinen lista poikkeuksellisia esiintyjiä. Silti oikeastaan koko tässä ottelussa oli vain kaksi kiinnostavaa nimeä: Shawn Michaels ja British Bulldog aloittivat tämän ottelun ja painivat ottelun yhdessä aina loppuun saakka. Niinpä nimenomaan Bulldogin ja erityisesti Michaelsin suoritukset kannattelivat tätä ottelua, jossa muuten oli kiinnostavat nimet ja taidokkaat painijat aika vähissä. Onneksi ottelun tempoa oli nopeutettu lyhentämällä painijoiden saapumisväliä minuuttiin, vaikka samalla toki tuo muutos teki koko tästä ottelusta sekavamman ja vähemmän tärkeältä tuntuvan. Ilman Michaelsin ja Bulldogin loistavia suorituksia tämä ottelu olisi ollut luultavasti täyttä kuraa, mutta ennen kaikkea Michaelsin hurjan työn ansiosta pidin näin Rumble-fanina tästä kyllä aika paljon. Ja tietenkin tässä ottelussa on se legendaarinen lopetus, jota on pyöritetty kaikissa Rumble-kertauksissa tästä lähtien.
***½ (38:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Bret Hart
* British Bulldog

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Tätä Rumblea on pidetty yleisesti yhtenä kaikkien aikojen heikoimmista Rumbleista, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska koko vuoden 1995 maine painifanien keskuudessa on aika kamala. Samalla on kuitenkin huomioitava, että itse asiassa kaikki Rumblen ottelut (IRS vs. Undertakeria lukuun ottamatta) saivat esimerkiksi Dave Meltzeriltä hämmästyttävän hyvät arvosanat. Enkä itsekään voi väittää, että tässä Rumblessa olisi ollut mitään erityisen huonoa. Ei nyt toki myöskään mitään hämmentävän hyvää tai tajunnanräjäyttävää, mutta kokonaisuutena tämä oli oikeastaan varsin Ok ppv. Vuoden 1995 parhaimmistoa WWF:ltä.

1. WWF Royal Rumble - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 02 Joulu 2018, 09:11

Kuva
SUPERBRAWL V

Ja näin on vuosi 1995 avattu myös WCW:n osalta. SuperBrawl oli muodostunut jo perinteiseksi tavaksi WCW:n vuoden avaamiseen, ja nyt viidettä kertaa järjestetty tapahtuma hoiti taas tuota roolia. WCW:lle vuoden alku ei sinänsä ollut kovin merkittävä. Lähinnä vuoden 1995 alku tiesi aikaa, jolloin WCW:llä olisi pian edessään rosterinsa siivoaminen. Palataan siihen tarkemmin seuraavassa arviossa, vaikka tosin jo tässäkin nähdään ainakin yhden painijan viimeinen WCW-ppv-esiintyminen.

Kokonaisuudessaan WCW:n bisnes ei ollut edelleenkään lähtenyt pyörimään ollenkaan niin ylivoimaisen vahvasti kuin oli ehkä toivottu Hulk Hoganin ja Randy Savagen palkkaamisen jälkeen, mutta kieltämättä mediassa ja erilaisissa painitapahtumissa WCW veti nyt paljon enemmän huomiota kuin aiemmin. Itse asiassa jopa paljon enemmän kuin WWF, jonka nimekkäimmät tähdet olivat Bret Hart ja Diesel. Toisaalta taas WWF oli edelleen WCW:tä selvästi katsojaluvuissa ja yleisömäärissä, joten kuka nauraa viimeisenä... No, SuperBrawl V:n jälkeen WCW:tä varmaan nauratti, koska sekä yleisömäärältään että buyrateltaan tämä tapahtuma oli laskettavissa helposti menestykseksi. Yleisöä oli paikalla 13 000, tapahtuma oli loppuunmyyty ja tapahtuman buyrate oli kova 0.9 (eli selvästi parempi kuin esim. Starrcade). Ja tällä kertaa ei tarvittu edes Hogan vs. Flairia - vaan ehkä jopa sitäkin kiinnostavampi ottelupari. Palataan siihen Main Eventin kohdalla.

Selostajinamme Bobby Heenan ja Tony Schiavone. Haastattelijana Gene Okerlund. Niin ja hämmentävää kyllä, WWE Networkin versio tästä ppv:stä on siinä mielessä vajavainen, että lähetyksestä puuttuvat ensimmäiset minuutit. Show alkaa jostain syystä kesken ensimmäisen ottelun, tosin mitään kovin merkittävää ei ensimmäisestä ottelusta tuossa versiossa puuttu.

Kuva Kuva
Paul Roma vs. Alex Wright
Paul Roman ja Paul Orndorffin joukkue Pretty Wonderful oli alkanut olla ongelmissa sen jälkeen, kun Pretty Wonderful oli hävinnyt toistamiseen WCW Tag Team -mestaruutensa Stars & Stripesille vuoden 1994 lopussa. Roma ja Orndorff olivat tappionsa jälkeen keskittyneetkin painimaan lähinnä singles-otteluissa, vaikka muodollisesti olivat edelleen joukkue. Tähänkin matsiin Roma saapui aluksi yksin, mutta kesken ottelun Orndorff käveli kuitenkin paikalle hieman tuohtuneen oloisena kannustamaan joukkuepariaan. Samalla kun Pretty Wonderful oli alkanut hajota, oli Roma alkanut kehitellä itselleen uutta lookkia. Roma oli kasvattanut pidemmät hiukset, kerännyt enemmän massaa ja alkanut painia speedojen sijaan painitrikoissa. Niin ja lisäksi Roma oli alkanut feudata WCW-tulokas Alex Wrightin kanssa. Tämä jäi samalla Roman viimeiseksi feudiksi koko hänen WCW-urallaan ja oikeastaan hänen urallaan missään merkittävässä painipromootiossa. Roma oli tullut vuosien aikana nimittäin tunnetuksi hyvin vaikeana ja jopa egoistisena painijana, joka piti itseään paljon isompana nimenä kuin hän oikeasti oli. Viimeistään pääseminen osaksi Four Horsemania oli ollut ratkaiseva käänne tässä. Niinpä Roma ei missään nimessä kokenut omalle arvolleen sopivaksi feudata tulokasmaisen Wrightin kanssa, eikä hän varsinkaan aikonut suostua WCW:n suunnitelmiin siitä, että tässä feudissa hänen roolinsa oli lähinnä saada Wright näyttämään hyvältä. WCW oli nimittäin menettänyt uskonsa Romaan ja tämän potentiaaliin missään merkittävässä roolissa WCW:ssä, ja nyt häntä haluttiin käyttää enää uusien nimien pushaamiseen. Siihen puolestaan Roma ei niin vain aikonut suostua.

Kyllä, tämä ottelu jäi siis Paul Roman viimeiseksi ppv-otteluksi. Tätä ottelua on ensinnäkin hitusen vaikea arvostella, koska ilmeisesti jonkinlaisen SuperBrawl V:n arkistoihin liittyvän ongelman vuoksi Networkin versio tästä ottelusta alkaa hieman kesken. Tulkitsin kuitenkin ottelun rakenteesta ja etenemisestä, että mitään kovin oleellista ei alusta ollut missattu. Hämmentävintä tässä ottelussa oli oikeastaan Paul Roman uudenlainen look. Jotenkin pitkätukkainen, lihaksikas ja kokovartalopainiasuun pukeutunut Roma ei vain sopinut ollenkaan mielikuvaani. En suostu uskomaan, että kyseessä oli oikeasti Paul Roma, joka oli kehässä. Paitsi että sen verran tuttua liikkumista ja meininkiä (ja karismattomuutta) noin muutenkin ottelussa Romalta kyllä nähtiin, että eiköhän se Roma ollut. Ja viimeistään Roman henkilöllisyys kävi selväksi siinä vaiheessa, kun Roma A) ei suostunut myymään Wrightin iskuja kunnolla ja B) pilasi koko ottelun lopetuksen historiallisella egobuustailulla. Kyllä vain, Roma teki ottelun lopetuksessa pahempaa kuin suurin osa oikeista nimistä oli koskaan tehnyt: hän ei suostunut menemään käsikirjoitetun lopetuksen mukaisesti. Tuomari oli kuitenkin sen verran kartalla, että päätti ottelun tästä huolimatta. Roman sekoilu tässä ottelussa onkin nostanut tämän ottelun tietynlaiseen surullisenkuuluisaan maineeseen, mutta samalla se pilasi tämän ottelun mahdollisuudet mistään ok-tasoa paremmasta arvosanasta. Samalla Roma pilasi tempullaan lopullisesti WCW-uransa. Tämän ottelun jälkeen Roma joutui puhtaaseen koirankoppiin, ja kun keväällä säästösyistä pistettiin porukkaa pihalle, Roma oli ensimmäisenä listalla.
** (13:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker & Meng vs. Jim Duggan
En oikeastaan osaa selittää, miksi tämä ottelu käytiin ppv:ssä. Duggan oli siis hävinnyt US Heavyweight -mestaruutensa Starrcadessa Vaderilla, ja nyt Luojan kiitos näytti siltä, että Duggan olisi tippumassa mestaruustappionsa jälkeen hieman alemmas kortissa. Ainakin Duggan oli tippunut US-mestaruuskuvioista lähinnä keskikortin feudiin. Bunkhouse Buck oli siis Col. Robert Parkerin johtaman Stud Stablen yksi näkyvimmistä jäsenistä, ja kun hänen ikuisuusfeudinsa Dustin Rhodesin kanssa oli vihdoin tullut viime vuoden lopulla päätökseen, oli Buck jäänyt aika lailla tyhjän päälle. Tämä feud Dugganin kanssa oli ensimmäinen Buckin merkittävä kuvio Rhodes-feudin jälkeen, ja kaiketi tässä oli lähinnä kyse siitä, kumpi on oikein kovempi jätkä.

Ai että tykkään jollain kierolla tavalla Bunkhouse Buckista. Vaikka mitään kummoisia otteluita Buck ei ole otellutkaan (eikä varmasti näissä tulevissakaan tapahtumissa ottele), jotain perhanan tyylikästä tuossa resuisessa paidassa ja farkuissa painivassa ÄIJÄSSÄ vain on. En sen kummemmin sitä osaa edes selittää, mutta Buckin look, gimmick ja painityyli sopivat vain täydellisesti yhteen. Harmi, että aivan kovin pitkälle se ei silti vielä kanna. Ei varsinkaan Jim Dugganin kaltaisen vastustajan kanssa. Suurin ongelma tässä ottelussa oli tosin pituus. En ymmärrä, miksi helvetissä näiden kahden välille buukattiin yli kymmenen minuutin ottelu. Täysin päätöntä. Ensimmäiset minuutit olivat nimittäin ihan hyvää kamaa: Buck murjoi parhaansa mukaan Duggania, ja homma vaikutti ok-brawlaukselta. Vähitellen ottelu alkoi kuitenkin toistaa aika pahasti itseään, sitten Duggan väsyi täysin ja viimeiset minuutit olivat kaikin puolin kankeaa meininkiä. Annan silti siedettävän arvosanan tälle ok:n alun ansiosta. Vihaan Jim Duggania.
*½ (11:58)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kevin Sullivan w/ The Butcher vs. Dave Sullivan
Kyllä vain. Tämä herkullinen veljesten välinen feud jatkui edelleen, koska miksipä helvetissä ei. Alkuvuosi oli tässä feudissa lähinnä kulunut niin, että Kevin Sullivan oli nöyryyttänyt entistä pahemmin vajaavaista veljeään. Yhdessä The Butcherin kanssa Kevin oli hyökännyt Daven kimppuun tämän ottelun jälkeen, leikannut Daven hiukset ja varastanut Davelta tämän myyttiset painisaappaat, jotka Dave oli saanut lahjaksi itseltään Hulk Hoganilta. Ja kyllä vain, nuo painisaappaat olivat samat kuin ne, jotka jalassa Hulk Hogan oli itse aikoinaan iskenyt André The Giantin Body Slamilla maahan! Mutta nyt siis saappaat oli varastettu, hiukset oli leikattu ja kunniaa oli loukattu. Niinpä "Evad" Sullivan halusi vielä kerran päästä painimaan veljeään vastaan. Luvassa olisi VIIMEINEN ottelu. Ilmeisesti saappailla oli jonkinlainen vaikutus myös Daven sisääntulomusiikkiin, koska tässä tapahtumassa Dave ei saapunut paikalle I Wanna Be a Hulkamaniac -kappaleen tahtiin, ja korvani lauloivat hoosiannaa tehtyäni tämän huomion.

En tiedä, onko arviointikykyni sumentunut jo kokonaan näistä toistuvasti Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan -feudin otteluista, mutta väitän tämän matsin olleen hieman parempi kuin Kevinin ja Evadin aiempi kohtaaminen. Ei siis mainittavasti parempi. Oikeastaan "parempi" on turhan kaunis sana tässä yhteydessä, koska tämä ottelu oli kiistattomasti huono. Turha. Heikko. Sellainen, jota ei olisi missään tapauksessa tarvittu ppv:hen. Silti Kevinin ja Evadin ensimmäinen otteu oli niin kamalaa pelleilyä, että se nousi hyvin korkealle omalla Worst Match of the Year -listalla. Tämä oli sentään sen verran siedettävämpi, että tätä katsoessa ei alkanut puistattaa, vaan ottelu tuntui vain tylsältä ja turhalta painiottelulta. Lisäksi ottelun lopetus, johon liittyi hullusti päähän kohdistunutta iskua ylimyynyt The Butcher, oli jopa ihan huvittava. Vielä huvittavampaa on se, kun tietää, mitä tuosta päähän kohdistuneesta iskusta seuraa. Yhtä kaikki, olen todella iloinen siitä, että tämä oli viimeinen Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin välinen ottelu.
* (7:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Harlem Heat (c) w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys - WCW Tag Team Championship
Harlem Heatin ja Nasty Boysien feud oli alkanut tulisesti jo vuoden 1994 lopulla, ja se oli muuttunut entistä kuumottavammaksi sen jälkeen, kun Harlem Heat oli onnistunut voittamaan WCW Tag Team -mestaruudet Stars & Stripesiltä. Nyt sitten Harlem Heat oli ensimmäisen mestaruuspuolustuksensa edessä, kun ykköshaastajat Brian Knobbs ja Jerry Sags revittelivät parhaansa mukaan kohti mestaruusottelua. Muuten Harlem Heatin ja Nasty Boysin välisestä feudista ei ole paljoa uutta kerrottavaa: kuvio oli jatkunut simppelin väkivaltaisena, kun molemmat joukkueet halusivat tehdä toisistaan selvää.

Huolestuttaa jo tässä vaiheessa hieman se tosiasia, että tämä on ilmeisesti se joukkuefeudi, josta saa nauttia ison osan vuodesta 1995 WCW:ssä. Sinänsä se ei ole mikään katastrofi, koska on varmasti olemassa myös paljon huonompia ottelupareja kuin Harlem Heat vs. Nasty Boys, mutta en silti usko, että näillä kahdella joukkueella on kovin paljon kykyä uudistaa touhuaan, mikä tarkoittaa sitä, että ottelut alkavat toistaa aika pahasti toisiaan. Tämäkin matsi oli jo suurimmaksi osaksi samaa menoa kuin Starrcaden ottelu. Ihan hyvää joukkuerymistelyä, jossa erityisesti Booker T näytti hyvältä liikkuessaan vauhdikkaasti ja väläyttäessään pari ihan nättiä liikettä. Kokonaisuutena silti ei mitään tajunnanräjäyttävää tai edes mitään sellaista, millä noustaisiin hyvälle tasolle arvosanassa - ei varsinkaan, kun ottelun lopetukseen piti sitten sotkea ikiaikainen Dusty Finish -kikkailu. Kokonaisuutena siis ihan hyvä joukkueottelu, mutta ei sen enempää.
**½ (17:07)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Blacktop Bully w/ Col. Robert Parker vs. Dustin Rhodes
Kyllä vain, seuraavaksi oli luvassa WCW-ppv-debyytti! Tai no, "debyytti". Kuvassa näkyvien aurinkolasien ja lippiksen alle piiloutui nimittäin Barry Darsow -niminen mies, joka tunnettiin paremmin Demolition Smashina tai Repo Manina. Repo Manin WWF-ura oli päättynyt vuonna 1993, minkä jälkeen Darsow oli jäänyt pyörimään pikkupromootioihin, kunnes WCW palkkasi hänet kesällä 1994. Pian sen jälkeen WCW päätti uudistaa Darsowin hahmon täysin. Darsow tuotiin seisomaan ringsidelle rekkakuskin näköisenä tyyppinä, joka piti meteliä, käyttäytyi sopimattomasti, häiritsi muita ihmisiä äänekkäällä torvellaan ja buuasi ennen kaikkea Dustin Rhodesille. Aluksi Darsowin hahmolla ei ollut edes nimeä, vaan järjestysmiehet vain heittivät aina hänet pihalle. Darsowin hahmon oli ilmeisesti tarkoitus olla parodiaa WCW-faneista, jotka buuasivat kovaa Hoganille eli eivät käyttäytyneet areenalla, kuten piti. Hienoa WCW, hienoa. Lopulta Darsowin hahmo sai nimekseen Blacktop Bully, kun Col. Robert Parker palkkasi hänet uudeksi suojatikseen ja kun Parker alkoi entistä enemmän piinata nimenomaan Dustin Rhodesia. Lopulta feud Rhodesin ja ilkeän rekkakuskin Bullyn välillä kävi jo kuumana, ja niinpä kaksikon välille buukattiin tämä ottelu.

Tässä ottelussa haisi jo vahvasti se, että Dustin Rhodesin WCW-run oli lopuillaan. Vielä noin vuosi sitten Rhodesin otteluissa saattoi puhua siitä, miten Rhodes pystyi yllättävän hyviin ja näyttäviin suorituksiin sekä parhaimmillaan ylitti itsensä. Nyt Rhodes oli jo pidemmän aikaa jumittunut täysin paikalleen, juonikuviot toistivat itseään ja ottelut olivat niin perusvarmaa puurtamista kuin vain saattoi olla. Kun tähän sitten yhdistää vielä sen tosiasian, että Blacktop Bully (alias Barry Darsow) ei ollut millään mittareilla erityisen taitava painija eikä varsinkaan kykeneväinen kantamaan ketään hyviin suorituksiin, oli lopputuloksena tällainen ok-tason brawlaus. Sekin on sinänsä jo ihan kohtuullinen suoritus, koska näistä lähtökohdista matsi olisi voinut olla pahimmillaan täysin kamalakin. Sellainen tämä ei sentään ollut, mutta en voi silti väittää erityisen paljon nauttineeni tämän katsomisesta.
** (16:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Ric Flair & Gene Okerlund
Tässä välissä nähtiin sitten hetki, jota selostajat olivat hehkuttaneet koko illan. RIC FLAIR saapui paikalle sisääntuloramppia pitkin kävelläkseen katsomaan tapahtumaa eturiviin. Sitä ennen Gene Okerlund haastatteli kuitenkin Flairia. Hetkinen. Siis Ric Flairia. Samaa Ric Flairia, joka hävisi Halloween Havocissa Hulk Hoganille ottelun, jonka panoksena oli se, että häviäjä eläköityisi loppuiäkseen? Samaa Ric Flairia, joka oli mm. Wrestling Observerin mukaan vakuuttanut, että jos hän eläköityy, hän todella eläköityy? Samaa Ric Flairia, jonka WCW haluaisi erinäisten tietolähteiden mukaan jo tuoda takaisin kehään, koska tähtivoimaa oli liian vähän? Kyllä, juuri samaa Ric Flairia. On toki todettava, että tähän tapahtumaan Flair saapui pukuun pukeutuneena ja että hän todellakin keskittyi lähinnä katsomossa istumiseen. Silti jo tässä vaiheessa oli aivan selvää, että Flair palaisi kehään ihan lähikuukausina ja että WCW oli vain tietoisesti kusettanut fanejaan järjestämällä "massiviiseksi eläköitymisotteluksi" hypetetyn matsin, jonka seuraukset kestävät maksimissaan muutaman kuukauden. Itse Flairin haastattelussa ei ollut mitään erikoista. Gene Okerlund halusi tietää, oliko Flair aloittanut yhteistyön Vaderin kanssa. Flair kiisti kaiken.

Kuva Kuva
Big Bubba Rogers & Avalanche vs. Randy Savage & Sting
Kyllä, seuraavaksi oli vuorossa Randy Savagen ppv-otteludebyytti WCW:ssä. Savage oli siis saapunut WCW:hen juuri ennen Starrcadea, ja Starrcadeen oli rakennettu jännitystä sen varaan, kääntyisikö Savage Hogania vastaan vai liittyisikö Savage sittenkin Hoganin puolelle. Starrcadessa sitten paljastui, että Savage valitsi "kunniallisen tien" saapuessaan pelastamaan Hoganin Kevin Sullivanin, The Butcherin ja Avalanchen beatdownilta. Samalla Savage ystävystyi myös toisen Hoganin apurin Stingin kanssa. Stingillä oli puolestaan edelleen meneillään vihanpito Avalanchen kanssa. Starrcaden ottelu Stingin ja Avalanchen välillä oli päättynyt diskaukseen, joten tammikuussa järjestettyyn Clash of the Championsiin buukattiin uusintaottelu, jonka erikoistuomariksi määrättiin The Guardian Angel. Tuossa tapahtumassa nähtiin sitten yllätyskäänne, kun Guardian Angel ei suostunutkaan soittamaan kehäkelloa, vaikka Avalanche luovutti Stingin Scorpion Deathlockiin. Sen sijaan Guardian Angel teki heel-turnin ja hyökkäsi rajusti Stingin kimppuun. Pian tämän jälkeen hän luopui Angel-nimestään ja katupartioijan asustaan ja alkoi käyttää vanhaa WCW-nimeään Big Bubba Rogers ja pukeutua muutenkin hieman eri tavalla. Kun Sullivanin, Butcherin ja Avalanchen Three Faces of Fear -kolmikon tiivis yhteistyö alkoi vähitellen olla ohi, Avalanche otti uudeksi parikseen nimenomaan Rogersin. Niinpä oli kaikkien näiden tapahtumien jälkeen luontevaa, että SuperBrawlissa Savage ja Sting kohtasivat Rogersin ja Avalanchen. Ennen ottelua muuten nähtiin backstagella legendaarisen mahtava Stingin ja Savagen haastattelu, jossa Savage ei puhu.

Ääääh. Tämä oli yllättävänkin viihdyttävä ja oikeasti varsin hyvin hoidettu entertainment brawl. Sen takia on niin harmi, että ottelun lopetus oli jotenkin niin ihmeellistä sekoilua ja täysin epäloogiselta vaikuttavaa meininkiä, että se hieman myös haittasi ottelun viihdyttävyyttä. Annan tälle silti **½-arvosanan, ja samalla tämä oli tähän mennessä illan paras ottelu. Kertoo enemmän SuperBrawlista kuin tästä ottelusta. Ottelun viihdyttävyyttä haittasi hieman myös sekoilu katsomossa istuneen Flairin kanssa, mikä oli ihan turhaa. Positiivista tässä oli se, että tämä ei kestänyt ainakaan liian kauan. Randy Savage näytti ilahduttavan hyvältä: Savage oli selvästi innoissaan, että pääsi taas painimaan Main Event -kuvioihin, joissa ei ollut WWF:ssä ollut pariin vuoteen enää. Katsotaan, mitä Savage saa itsestään irti tulevissa otteluissa.
**½ (10:18)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. Vader - WCW World Heavyweigh Championship
Jäljellä oli enää illan Main Event, ja se olikin sitten ISO ottelu. Samalla ehdottomasti se ottelu, jonka takia tämä tapahtuma myi niin hyvin ja keräsi areenan täyteen. Toki varmasti myös muun muassa Savagen kehäpaluulla oli osuutta asiaan, mutta silti Hoganin ja Vaderin feud oli varmasti kuumin ottelupari, joka WCW:llä oli tällä hetkellä buukattavanaan. Niinpä jättiläismäisen korston Vaderin ja kuolemattoman maailmanmestarin Hoganin ensimmäinen kohtaaminen oli todella kuumaa kamaa. Vader oli siis ansainnut tämän ottelun jo syyskuussa voittamalla ykköshaastajuusottelun, ja vihdoin Starrcaden jälkeen hän ilmoitti Hoganille, että heidän ottelunsa aika on tullut. Hogan ja Vader olivat viime viikkojen aikana ottaneet rajusti yhteen WCW:n eri tapahtumissa, ja Clash of the Championsissa Vader oli hyökännyt Hoganin kimppuun sen jälkeen, kun tämä oli Randy Savagen kanssa voittanut The Butcherin ja Kevin Sullivanin ottelussa. Ikävä kyllä tämän ottelun rakenteluun liittyy myös dramaattinen tosielämän käänne. Vaderin apuna Hogania vastaan käydyssä juonittelussa oli tietenkin tuttuun tapaan ollut hänen pitkäaikainen managerinsa Harley Race, jonka piti alun perin olla myös tässä ottelussa Vaderin ringsidellä. Race oli kuitenkin joutunut tammikuussa vakavaan auto-onnetomuuteen, jonka seurauksena hänelle piti tehdä lonkkaleikkaus. Tuo onnetomuus ja leikkaus johtivat siihen, että Race ei pystynyt koskaan enää palaamaan edes managerin rooliin, jota hän oli hoitanut painikehistä eläköitymisen jälkeen. Race kyllä palasi sinänsä hyvään kuntoon ja jatkoi toimimista painibisneksessä backstage-roolissa, mutta managerina esiintyminen ja Vaderin rinnalla esiintyminen oli häneltä nyt ohi. Niinpä Vader saapui siis tähän otteluun yksin, vaikka tapahtuman alussa oli nähty, että hän saapui areenalle autossa yhdessä jonkun vaaleahiuksisen henkilön kanssa. Selostajat olivat varmoja, että Ric Flair olisi Vaderin uusi manageri. Flair kuitenkin pysyi ottelun alkaessa tiukasti katsomossa. Ai niin, Vader oli tähän aikaan myös US Heavyweight -mestari, joten siksi US Heavyweight -mestaruudesta ei painittu tässä tapahtumassa.

Ja vihdoin. Illan ensimmäinen oikeasti hyvä ottelu. Siitä toki valtaosa kiitoksesta kuuluu Vaderille, joka teki taas helvetillisesti töitä ja yritti parhaansa mukaan saada sekä Hoganin että itsensä näyttämään hyvältä. On tosin todettava, että myös Hogan oli yllättävänkin paljon elementissään Vaderin tasoista monsteria vastaan, ja myös Hoganin suoritukset tässä ottelussa olivat kaikin puolin päteviä. Nautin siis tämän ottelun katsomisesta varsin paljon, ja tämä oli nousta kirjoissani jopa hienoksi otteluksi, mutta... Sitten alkoi backstage-politikointi. Koska kumpikaan näistä miehistä ei tietenkään suostunut jobbaamaan toisilleen puhtaasti, oli WCW:n keksittävä jotain muuta. "Jotain muuta" tarkoitti tietenkin WCW-tasoista paskabuukkausta ja puhtaasti typerää lopetusta, joka söi myös harmittavan paljon ottelun viihdyttävyydestä. Niinpä huonon lopetuksen takia tämä oli lopulta vain hyvä, muuten tämä olisi ollut helposti enemmän.
*** (15:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Vader
** Hulk Hogan
* Randy Savage

Kokonaisarvio SuperBrawl V:stä: No huh huh. Olipa ihan uskomatonta tauhkaa. Jos vuodesta 1995 puhutaan paskana vuotena WWF:n osalta, ei WCW:llä mene kyllä yhtään paremmin. Päinvastoin: väitän, että tämä ppv oli huonompi kuin yksikään vuoden 1995 WWF-ppv, ja se on jo aika paljon sanottu. Tässä tapahtumassa oli tasan yksi hyvä ottelu, ja sekin olisi voinut olla paljon parempi, jos ottelun lopetusta ei olisi buukattu täysin paskasti WCW-tyylisesti. Muuten meille tarjoiltiin sitten kaksi ihan hyvää joukkueottelu ja kasa tylsiä/turhia/paskoja otteluita. Kokonaisuutena tapahtuma oli lähinnä hirveä, eikä tässä ollut mitään oikeasti erityisen viihdyttävää ennen Main Eventiä. Surkea.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
-
-------------------
2. WCW SuperBrawl V - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 09 Joulu 2018, 21:50

Kuva
UNCENSORED 1995

Vuosi 1995 oli siinä mielessä mullistava vuosi painimaailmassa, että tämän vuoden aikana sekä WCW että WWF ottivat pysyvästi suunnakseen sen, että ne pyrkivät järjestämään ppv:n lähes joka kuukausi. WCW oli toki jo useamman vuoden ajan kasvattanut tasaisesti ppv-kalenteriaan (WWF oli puolestaan pitänyt tiukasti kiinni 4-5 ppv:n vuositahdista), mutta silläkin oli ollut tähän mennessä noin 7 ppv:tä vuodessa. Nyt edessä oli muutoksien aika, ja tämä maaliskuulle WCW:n lisäämä uusi Uncensored-ppv toimisi ensimmäisenä merkkinä siitä. Tästä Uncensoredista lähtien WCW järjestäisikin sitten ppv:n lähes joka kuukausi, ja juuri samoihin aikoihin tässä alkukeväästä myös WWF oli päättänyt tehdä saman linjauksen ja tuplannut ppv:eidensä määrän vielä tälle vuodelle aikaisemmasta viidestä suoraan kymmeneen. Tästä lisää myöhemmissä tämän vuoden arvioissa.

Syy ppv:eiden määrän kasvattamiseen oli tietenkin se, että ne olivat tällä hetkellä vaikeuksista kärsiville painifirmoille parasta bisnestä. House show'iden järjestäminen oli varsin kallista, ja house show'iden yleisömäärät olivat koko ajan laskussa, joten niillä tehtiin jatkuvasti vähemmän rahaa. Samoin tv-ohjelmilla tuottojen tekeminen oli edelleen ongelmallista. Sen sijaan ppv:t olivat hyvää bisnestä. Vaikka buyratet eivät näihin aikoihin kummallakaan firmalla olleet huippuluokkaa, myyntiluvut olivat silti hyvällä tasolla. Niin hyvällä, että yhdellä ppv-tapahtumalla pystyi tekemään oikeasti isot rahat. WCW oli onnistunut hinaamaan buyratejaan ainakin hetkellisesti hyvälle tasolle parilla isolla Hogan-feudilla. Lisäksi molemmat yhtiöt olivat huomanneet, että ne pystyivät tasaisesti nostamaan ppv:eiden hintoja, eikä hintojen nostamisella näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta ostolukuihin. Siispä sekä WCW:ssä että WWF:ssä todettiin, että ppv:eiden määrää kannattaisi kasvattaa, koska se oli tällä hetkellä varminta bisnestä.

Näillä tunnelmilla päästiin sitten Uncensored-ppv:hen, joka oli WCW:ltä uudenlainen idea. Tapahtumaa markkinoitiin näyttävästi sillä, että kaikki olisi sallittua, diskauksia ei tunnettaisi ja säännöt olisi heitetty ulos ikkunasta. Oikeasti Uncensored-ppv tosin tarkoitti ennemminkin joukkoa erikoisia gimmick-otteluita, koska ppv-lähetyksissä elettiin edelleen uudenlaista tiukkaa PG-aikaa, jonka takia kaikki oikeasti brutaali HC-meininki ja esimerkiksi veren vuodattaminen oli kokonaan kielletty lähetyksissä. Siksi olikin hyvin kiinnostavaa, että WCW päätti silti järjestää tällaisen ppv:n tällaisena aikana. No, milloinpa logiikka olisi WCW:tä haitannut. Selostajinamme Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana EI GENE OKERLUNDIA, joka oli tämän ppv:n aikaan munuaisleikkauksessa, joten Okerlundin paikan poikkeuksellisesti otti Mike Tenay.

Kuva Kuva
Dustin Rhodes vs. Blacktop Bully - King of the Road Match
Tätä hämmentävämmin ilta tuskin olisi pystynyt alkamaan. Heti selostajien alkujuonnon jälkeen kuva siirtyi nimittäin screenille, jossa alkoi pyöriä "suora lähetys maantieltä". Eli mitä ihmettä? Dustin Rhodesin ja Blacktop Bullyn välinen feud oli siis jatkunut SuperBrawlin jälkeen suurin piirtein samoissa vihamielisissä tunnelmissa, ja koska miesten välistä paremmuutta ei ollut onnistuttu ratkaisemaan lopullisesti SuperBrawlissa, buukattiin heidän välilleen uusintaottelu Uncensorediin. Tällä kertaa ottelua ei käyty kuitenkaan perinteisillä säännöillä eikä edes perinteisesti kehässä. Sen sijaan Rhodes ja Bully kohtasivat toisensa liikkuvan rekan avoimessa perävaunussa heinäpaalien päällä. Tämä johtui siis siitä, että Blacktop Bully oli gimmickiltään entinen rekkakuski, joten nyt hän ja Rhodes kohtaisivat toisensa maantietä pitkin ajavan rekan kyydissä. Kaikki olisi tietenkin sallittua, ja ottelun voittaisi se, joka saisi ensin soitettua perävaunun toisessa päässä olevaa äänekästä torvea. Tämä ottelu oli oikeasti tietenkin kuvattu ennakkoon, vaikka selostajat väittivät kyseessä olevan livelähetys. Tätä oli myös leikattu paljon lyhyemmäksi kuin mitä ottelu oli alun perin ollut.

Huh huh, olipa aivan uskomatonta dadaa tämä ottelu. Jollain sairaalla tavalla tämä oli yksi hauskimmista asioista, jonka olen näitä ppv:itä katsoessa nähnyt, mutta painin kanssa tällä ei toki ollut yhtään mitään tekemistä. Rhodes ja Bully siis ihan oikeasti painivat toisiaan vastaan LIIKKUVAN REKAN kyydissä, tarkalleen rekan avoimessa perävaunussa heinäpaalien keskellä. Heitä sitten kuvattiin vieressä ajavasta autosta ja yläpuolella pörräävästä helikopterista. Ottelussa nähtiin ehkä juuri ja juuri kaksi oikeaa painiliikettä, ja suurin osa matsista oli vain epämääräistä hortoilua perävaunun puolelta toiselle. Missään vaiheessa en ymmärtänyt yhtään, mitä kumpikaan oikein yritti, koska ottelun idea oli päästä soittamaan perävaunun toisessa päässä korkealla olevaa torvea, mutta silti jostain syystä Rhodes ja Bully hortoilivat hämmentävän paljon rekan toisessa päässä ja kiipeilivät täysin epäloogisesti välillä perävaunun reunoille. Kokonaisuutta oli todella vaikeaa seurata siksikin, että kuvakulmaa vaihdettiin jatkuvasti, ja aina kun ottelun tapahtumista oli vähän pääsemässä kärryille, päätettiin kuva siirtää taas ilmakuvaan, josta hädin tuskin erotti edes perävaunussa olevia Bullya ja Rhodesia. Välillä ilmakuvassa ei edes näkynyt rekkaa ollenkaan vaan pelkkää maisemaa. Aivan mieletöntä. Tätä ottelua on siis oikeastaan lähes mahdoton tiivistää mitenkään järkevästi, joten tyydyn toteamaan, että tällä ei ollut mitään tekemistä painin kanssa ja että tämä oli kaikin puolin niin älytöntä sekoilua, että tämä täytyy nähdä itse, jotta voi ymmärtää. Annan tälle yhden tähden ihan siksi, että olen wrestlecrap-sekoilun ystävä.

On vielä sanottava, että osittain runsaan ilmakuvan käyttö johtui ilmeisesti siitä, että Rhodes ja Bully molemmat bleidasivat tässä ottelussa, mikä oli vastoin WCW:n sääntöjä. WCW ei halunnut näyttää näihin aikoihin verta televisiossa. Tämä sitten johtikin siihen, että tämä ottelu jäi tältä erää viimeiseksi WCW:ssä niin Rhodesille, Bullylle kuin ottelun buukanneelle Mike Grahamille. Kaikki kolme saivat kenkää firmasta pian tämän jälkeen. Barry Darsowia ei nähtäisi tämän jälkeen kuin enää satunnaisesti ppv:eissä, mutta Dustin Rhodesille WCW-potkut avaisivat aivan kokonaan toisen - voisi jopa sanoa kultaisen - tien.
* (13:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ Col. Robert Parker vs. Jim Duggan - Martial Arts Match
Amerikan ystävä Jim Duggan oli kohdannut inhottavan Stud Stablen jäsenen Bunkhouse Buckin SuperBrawlissa, ja tuon ottelun päätteeksi Stud Stablen henkivartija Meng oli yllättäen käynyt Dugganin kimppuun ja kolkannut hänet tajuttomaksi potkullaan. Tämä tietenkin johti siihen, että Duggan halusi päästä kostamaan Mengille. Stud Stablen johtaja Col. Robert Parker yritti ensin vastustella, koska Meng ei ollut painija, vaan henkivartija. Duggan ei kuitenkaan välittänyt, ja niinpä Uncensorediin lopulta buukattiin ottelu, jossa Meng painisi ensimmäisen WCW-ppv-ottelunsa. Edeltävinä viikkoina Meng valmistautui otteluun murskaamalla vastustajia tv-lähetyksissä. Ottelun stipulaatioksi määrättiin "Martial Arts Match", koska Meng oli ilmeisesti gimmickiltään jonkinlainen martial arts -ekspertti. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt, mitä tämä stipulaatio varsinaisesti tarkoitti - paitsi että normaalin tuomarin sijaan ottelua tuomaroi "karatemestariksi" väitetty Sonny Onoo, joka oli oikeasti Eric Bischoffin vanha ystävä ja WCW-NJPW-yhteistyöstä vastaava henkilö, josta tulisi myöhemmin vakituinen manageri WCW:ssä.

Martial Arts -nimestä huolimatta tämä oli ihan sitä samaa Duggan-brawlausta ja rymistelyä kuin mikä tahansakin ottelu. Paitsi siis että ennen ottelun alkamista Onoo pakotti Dugganin ja Mengin kumartamaan toisilleen ja Onoolle lähemmäs tuhat kertaa, ja ottelu ei meinannut päästä ollenkaan alkamaan, koska Duggan ei suostunut kumartamaan vaan tyytyi sekoilemaan. Kyllä, tätä on WCW:n mielikuvissa ilmeisesti "Martial Arts Match". En edes jaksa sanoa mitään. Itse otteluhan oli tietenkin totaalisen huono, koska Duggan on kehässä edelleen aivan paska ja koska tämä typerä "stipulaatio" ja siihen liittyvä ylimääräinen sekoilu ei mitenkään parantanut matsin viihdyttävyyttä. Päinvastoin: ottelussa ei oikeastaan päästy missään vaiheessa edes minkäänlaiseen painimiseen, vaan vähäinen oikea kehätoimintakin oli epämääräistä Dugganin nyrkkienheiluttelua. Meng toki on kova nimi, ja ottelun ainoat lyhyet valonpilkahdukset olivat hetkiä, jolloin Meng pääsi pariin kertaan potkaisemaan Duggania tyylikkäästi. Ei niistä voi silti tälle ottelulle antaa puolikasta enempää.
½ (7:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Arn Anderson w/ Col. Robert Parker vs. Johnny B. Badd w/ Roc Finnegan - Boxer vs. Wrestler Match
Arn Andersonin ja Johnny B. Baddin feud oli jatkunut käytännössä siitä lähtien, kun Anderson oli Starrcadessa noussut yllättäen Baddin haastajaksi TV-mestaruusottelussa. Vielä Starrcadessa Badd onnistui säilyttämään vyönsä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin hän hävisi sen tv-ottelussa Andersonille. Siitä lähtien Badd oli yrittänyt voittaa vyötä takaisin - epäonnistuneesti. SuperBrawlia edeltäneessä Main Event -tapahtumassa Anderson oli säilyttänyt mestaruutensa ottelussa Baddia vastaan. Nyt Anderson ja Badd kohtasivat toisensa taas, mutta tällä kertaa mestaruutta ei ollut edes pelissä, koska Baddin ja Andersonin feud oli mennyt niin henkilökohtaiseksi ja koska jostain syystä yhdessäkään näistä Uncensoredin otteluista ei ollut mestaruutta pelissä. Mutta ei tämäkään toki ollut normaali ottelu, ei suinkaan. Tämä oli nimittäin BOXER vs. WRESTLER -ottelu! Kyllä vain, WCW oli saanut taas vaihteeksi jostain idean kaivaa esiin Baddin menneisyyden nyrkkeilijänä, joten nyt hän joutui panemaan nyrkkeilyhanskat käsiinsä ja nyrkkeilyvaatteet päälleen ja kohtaamaan normaalissa painivaatteissa paikalle saapuvan Andersonin. Managerikseen Badd sai tähän ottelunsa jonkun Roc Finneganiksi ilmoitetun miehen, jonka väitettiin olleen Baddin valmentaja nyrkkeilyaikoina. Ok. Ja tämä ottelu käytiin siis täysin pähkähulluilla säännöillä: ottelu oli jaettu 12:een kolmen minuutin erään (kuten nyrkkeilyssä), ja jokaisen erän välissä olisi minuutin lepotauko. Badd joutui ottelemaan ottelun kuin nyrkkeilijä, eli hänen piti keskittyä Andersonin lyömiseen ja pyrkiä tyrmäämään hänet. Anderson puolestaan painisi ottelun kuin normaali painija, ja hän yrittäisi selättää Baddin tai saada hänet luovuttamaan. Ei... Ei... En ole mitään typerämpää taas vähään aikaan kuullut.

Tämä ottelu oli niin uskomatonta paskaa ja järjetöntä sekoilua, etten oikeasti tiedä, mitä edes sanoa. Meille siis vakavissaan tarjoiltiin ottelu, jossa painija (Anderson) painii nyrkkeilijää (Badd) vastaan niin, että Anderson normaaleissa painikamoissa ja yrittää otella normaalia painiottelua ja Badd on puolestaan nyrkkeilyvarusteissa (nyrkkeilyhanskat kädessä ym.) ja yrittää otella nyrkkeilyottelua. Kyllä. Tässä ei ollut yhtään mitään järkeä. Mikä pahinta (tai parasta, mistä kulmasta nyt asiaa oikein haluaa katsoa), koko ottelun idea "kolmen minuutin eristä" ja "minuutin lepotauosta" vedettiin heti toisen ja kolmannen erän välissä vessanpöntöstä alas, kun Anderson kävi Baddin kimppuun minuutin lepotauon aikana, eikä tuomari puuttunut tähän sekoiluun mitenkään. Muutenkin koko "ottelu" (jos tätä sellaiseksi haluaa kutsua) oli lähinnä painiviihteen irvikuva ja luultavasti kaikkien aikojen paskinta "nyrkkeilyyn" liittyvää menoa, jota showpainitapahtumassa olen koskaan nähnyt. Ja se on paljon sanottu, koska Roddy Piperin ja Mr. T:n "nyrkkeilyottelu" WrestleMania 2:ssa oli myös aivan infernaalista paskaa. Kyllä, tämä oli täyttä herenpaskaa. Ja mikä hämmentävintä, monien arvostelijoiden mielestä tämä oli oikeasti viihdyttävä. Dave Meltzer antoi tälle kaksi ja puoli vitun tähteä. En edes pysty ymmärtämään. En pysty. Minusta tässä ei ollut mitään hyvää.
DUD (13:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Randy Savage vs. Avalanche
SuperBrawlissa nähtiin joukkueottelu, jossa Randy Savage ja Sting kohtasivat Avalanchen ja Big Bubba Rogersin. Nyt tuota samaa feudia käytännössä jatkettiin vain kahdessa erillisessä ottelussa, kun ensin Savage ja Avalanche kohtaisivat toisensa ja heti tämän ottelun jälkeen Sting ja Rogers kohtaisivat toisensa. Muuten tässä Savagen ja Avalanchen välisessä feudissa ei ollutkaan tapahtunut mitään kummempaa. Savage, Sting, Hogan ja muut hyvikset kamppailivat edelleen Avalanchea, Rogersia, Vaderia ja muita pahiksia vastaan.

Pakko nostaa WCW:lle hattua tietyllä tavalla todella nerokkaasta buukkauksesta. Vaatii jonkinlaista taitoa buukata ppv:n alkukortti täyteen niin kamalaa paskaa, että olen ilahtunut, kun vuorossa on Avalanchen ottelu. En tiennyt sen olevan mahdollista, mutta näköjään se on. Toki ilahtuminen johtuu käytännössä yksinomaan siitä, että tässä ottelussa oli mukana Randy Savage. Ja siitä, että tässä ei ollut mitään idioottimaisen typerää stipulaatiota. Jos siis ei lasketa sitä, että (selostajien mukaan) missään ottelussa ei tunneta diskauksia tai muuta vastaavaa. Onhan tämä Uncensored. Siksi onkin suorastaan hulvatonta, että tämä ottelu päättyi lopulta - kyllä vain - diskaukseen. Hienosti tehty WCW. Jos kuitenkin jätetään vielä lopetus huomioimatta, täytyy sanoa, että tämä ottelu oli mielestäni jopa yllättävän ok. En tiedä, onko alkukortin kamaluus nyt tosiaan sumentanut arvostelukykyni aivan täysin, mutta tämän ottelun katsominen oli (lopetukseen saakka) ihan ok kokemus. Randy Savage teki aivan helvetisti töitä myydessään kaikki Avalanchen iskut hyvin vastaan, ja sen lisäksi ottelu oli oikeasti buukattu varsin hyvin. Avalanche oli toki hidas ja kankea, mutta tavallaan se jopa sopi tähän, kun hän hallitsi ottelua brutaalisti, paiskoi Savagea menemään ympäriinsä, ja sitten Savage yritti aina välillä epätoivoisesti iskeä jonkinlaisen vastahyökkäyksen. Matsin rakenne siis toimi hyvin, tämä oli otteluna ihan ok-suoritus. Ei toki yhtään sen enempää, koska Avalanchen painitaidoilla ei nyt parempaan pystytä.

Sitten tuli kuitenkin lopetus, jossa... tätä on vaikea sanoa... NAISEKSI PUKEUTUNUT RIC FLAIR HYÖKKÄSI AIVAN YHTÄKKIÄ KATSOMOSTA RANDY SAVAGEN KIMPPUUN. Kyllä. Naiseksi pukeutunut Ric Flair. Hyökkäsi Savagen kimppuun. Naiseksi pukeutunut. Ei, mitään selitystä tälle täysin päättömälle menolle ei annettu. Miksi Flair oli pukeutunut naiseksi, koska heti hyökkäyksen jälkeen kävi ilmi, että se oli Flair? Mitä hyötyä siitä oli Flairille? Pystyykö hän "eläkkeeltään" (jonne hänet edelleenkin oli pakotettu alle puoli vuotta sitten, haluan muistuttaa) hyökkäämään jotenkin oikeutetummin Savagen kimppuun, kun on pukeutunut naiseksi? Mitä täällä oikein tapahtuu? En edes yritä ymmärtää. Tavallaan naiseksi pukeutuneen (ja eläkkeellä olevan) Flairin sekaantuminen tähän otteluun oli jo absurdilla tavalla niin käsittämätöntä paskaa, että tällehän pitäisi antaa viisi tähteä ihan avantgardistisista syistä. Annan nyt kuitenkin puolitoista, koska lopetus toki pilasi osittain muuten ihan hyvin rullanneen ottelun, ja puolitoistakin tähteä tälle saattaa olla kyllä liikaa.
*½ (11:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Big Bubba Rogers vs. Sting
Minulla ei ole tämän ottelun taustatarinasta oikeastaan sanottavana mitään, mitä en olisi jo edellisen ottelun taustatarinaa selittäessä kertonut. Stingin ja Big Bubba Rogersin feud oli siis edennyt entistä henkilökohtaisemmaksi sen jälkeen, kun SuperBrawlin joukkueottelusta oli selvitty. Vielä viime syksynä Sting ja Guardian Angel olivat ystäviä, mutta nyt tilanne oli aivan toisenlainen. Rogers halusi tehdä selvää Stingistä.

Vihdoin illan ensimmäinen normaali painiottelu, johon ei ollut sotkettu typeriä stipulaatioita, onnettomia lopetuksia tai naiseksi pukeutuneita Ric Flaireja. Samalla tämä oli ilmiselvästi illan paras ottelu tähän mennessä, mikä ei varmasti tullut yllätyksenä kenellekään henkilölle, jolla on yhtään järkeä päässä. Tässä seurassa tämä ottelu tuntui todellakin hyvältä suoritukselta, mutta rehellisyyden nimissä on toki todettava, että ei tämäkään nyt erityisen hyvä ottelu ollut. Ongelma on se, että Sting ei edelleenkään ole painija, joka pystyisi kantamaan itseään heikompia painijoita erityisen hyviin suorituksiin, ja Big Bubba Rogers tarvitsisi nimenomaan sellaisen vastustajan, joka pystyisi kantamaan hänet johonkin erityiseen hyvään. Siitä huolimatta Sting ja Rogers yrittivät kyllä parhaansa ja saivatkin aikaan ihan hyvän ottelun. Ottelun rakenne oli se, että Sting loukkasi jalkansa heti alkupuolella ja myi sitä suurimman osan matsista. Lopussa Sting pääsi sitten vauhtiin ja iski Rogersille muun muassa pirun näyttävän German Suplexin. Myös ottelun lopetus toimi ottelun tarinan kannalta hyvin, joten kokonaispakettina tämä oli ihan hyvä ottelu. Varmaan parasta, mihin nämä kaksi pystyvät.
**½ (13:43)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Harlem Heat w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys - Texas Tornado Match
Oikeastaan tästäkään feudista ei ole mitään merkittävää uutta kerrottavaa, koska tämä on jo kolmas ppv putkeen, kun nämä joukkueet kohtasivat toisensa. Harlem Heat oli edelleen mestarijoukkue, mutta jostain syystä Uncensoredin otteluissa ei ollut mestaruuksia pelissä, joten tämäkin matsi käytiin vain keskinäisestä paremmuudesta. Lisäksi tämä ottelu käytiin Texas Tornado -säännöillä, joka tarkoitti WCW:ssä ainakin tässä ottelussa sitä, että kaikki oli sallittua, kaikki saisivat painia kaikkia vastaan samaan aikaan ja ottelu voisi päättyä missä tahansa areenalla.

Tätä tämä WCW:n roskapaini nyt sitten on, kun ei saa bleidata eikä ottaa kunnon bumppia. Vuosi sitten Nastyt painivat oikeasti brutaaleja otteluita Cactus Jackin ja Maxx Paynen kanssa, nyt vuorossa oli lähinnä vetisellä lattialla luistelua, sinapin pursuttamista toisen päälle ja yleistä sekoilua. Eipä siinä, ihan hupaisaa tätä menoa oli katsoa, mutta paljon mielummin palaisin siihen vuoden takaiseen OIKEAAN HC-painiin. Tämä oli enemmänkin pelkkää pelleilyä, ja sellaisena sen viihdearvo jää aika lailla siihen "ihan hyvä" -tasolle. Ottelun alkupuoli oli vielä peruspainia, mutta sekin oli itse asiassa ankeampaa ja tylsempää kuin näiden joukkueiden aikaisemmissa kohtaamisissa. Tämä ottelupari alkaa kyllä olla nähty, mutta pahoin pelkään, ettei tämäkään jäänyt vielä näiden joukkueiden viimeiseksi keskinäiseksi otteluksi, koska jostain syystä tässä ottelussa ei ollut edes mestaruuksia panoksena. Huoh.
** (8:43)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan w/ Renegade vs. Vader w/ Ric Flair - Strap Match
Tämä ppv oli suurimmaksi osaksi vain vanhojen feudien jatkoa, ja niin oli myös tämä. Hulk Hoganin ja Vaderin hyvä SuperBrawl-ottelu oli päättynyt typerästi siihen, kun Ric Flair oli sekaantunut otteluun, hyökännyt Hoganin kimppuun ja aiheuttanut Vaderille diskauksen (vaikka Vader oli sitä ennen voittamaisillaan ottelun). Jostain syystä tämä silti tarkoitti sitä, että Flair ja Vader olivat nyt liittoutuneet yhteen, ja Flairista tuli Vaderin uusi manageri, kun Harley Race oli pysyvästi poissa kuvioista. Vader tietenkin janosi kostoa Hoganilta, koska hän oli niin lähellä voittaa mestaruuden SuperBrawlissa. Nyt Vader saisi revanssinsa, mutta mestaruus ei ole tässäkään ottelussa panoksena. Sen sijaan ottelun stipulaatio oli vanha kunnon Strap Match. Ja lisäksi Jimmy Hart oli kadoksissa! Hoganin manageri Jimmy Hart oli kadonnut juuri ennen ppv:tä nähdyssä Main Event -show'ssa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että Flair ja Vader olisivat tämän katoamisen takana.

Hogan ei olisi kuitenkaan yksin, koska hänen ringsidelleen ilmestyi uusi mystinen hahmo, jota oli hehkutettu jo ppv:tä edeltävissä lähetyksissä. Tuo hahmo olisi... RENEGADE! Eli kuka, saatatte kysyä. No, kaikkien hypevideoiden ja -kuvien perusteella näyttäisi siltä kuin Renegade olisi... ULTIMATE WARRIOR. Tätä vaikutelmaa ei vähentänyt se, että Hogan oli luvannut tähän tapahtumaan "ultimaattisen yllätyksen". Lisäksi Renegade näytti kaukaisissa kuvissa aivan Warriorilta. Eikä siinä kaikki: selostajat myös puhuivat hänestä vähän kuin Warriorista, vaikka eivät missään vaiheessa maininneet Warriorin nimeä suoraan. Niinpä osa yleisöstä ihan oikeasti odotti, että Hoganin ringsidelle saapuisi nimensä vaihtanut Warrior. WCW-kusetus ei suinkaan loppunut tähän, vaan kun Hogan odotti Renegadea saapuvaksi ringsidelle, alkoi kaiuttimista soida Warriorin musiikkia muistuttava musiikki. Samalla paikalle ryntäsi lihaksikas, paksutukkainen ja kasvonsa maalannut mies, joka oli pukeutunut kuin Warrior ja juoksi paikalle ihan samoin kuin Warrior. Edelleenkin monet varmaan luulivat, että kyseessä oli oikeasti Warrior. Kun mies saatiin lähikuviin, kävi kuitenkin selväksi, ettei hän ollut Warrior. Ei, Renegade oli vain satunnainen indypainija Richard Wilson, joka oli paininut pikkupromootioissa nimellä Rio, Lord of the Jungle. Koska hän oikeasti näytti jonkun verran Warriorilta, oli WCW ilmeisesti päättänyt vain "tehdä hänestä uuden Ultimate Warriorin" (koska alkuperäinen Warrior vaati aivan liikaa rahaa, jota WCW ei aikonut häneen käyttään) ja toivoa, ettei yleisö huomaisi eroa. No, yleisö kyllä huomasi eron. Palataan Renegadeen tulevissa arvioissa.

Ei jumalauta. Ei jumalauta. Tämä on kyllä jotain aivan uskomatonta. Ja tarkoitan nyt tämän ottelun lopetusta. En oikeasti uskonut, että WCW voisi keksiä vielä pahempia aivopieruja kuin mitä olen vuosien aikana todistanut, mutta olin selvästikin väärässä. Tämän ottelun lopetus oli nimittäin jotain... aivan absurdia. En oikeasti tiennyt, että WCW:ssä KENENKÄÄN mielestä voisi olla hyvä idea, että ottelu päättyy siihen, kun toinen ottelun osanottajista raahaa TOISEN PAINIJAN MANAGERIN perässään ja koskee kaikkiin neljään kulmaukseen. KYLLÄ. MANAGERIN. Ei. Ei vastustajaa. Vaan vastustajan managerin. Mitä aktuaalista vittua? WCW, mitä helvettiä? En edes jaksa ymmärtää. Parasta toki on, että tässä ei edes ollut kaikki sekoilu. Ottelun aikana Hoganin kimppuun hyökkäsi nimittäin JÄLLEEN UUSI MASKIMIES (aivan samannäköinen kuin viime syksynä). Maskimies kuitenkin JOSTAIN SYYSTÄ katosi välissä. Ottelun jälkeen sitten MASKIMIES PALASI. Mutta tällä kertaa maskimies hyökkäsikin Flairin ja Vaderin kimppuun, ja samalla hetkellä sisääntulorampille epätoivoisesti raahautui maskimiehen asussa oleva Arn Anderson. Ja samalla kehässä oleva maskimies riisui maskinsa ja paljastui Randy Savageksi. ELI: maskimies 1 oli Arn Anderson, joka jostain syystä ensimmäisen hyökkäyksensä jälkeen palasi backstagelle (koska miksipä ei) ja joutui siellä Randy Savagen hyökkäyksen kohteeksi, minkä jälkeen Savage (jolla tietenkin oli käsillään samanlainen maskimiehen asu kuin Andersonilla) kiskoi Andersonin maskin päähänsä ja saapui auttamaan Hogania. Tässä missään ei ole mitään vitun järkeä. No, tämän kaiken keskellä Hogan ja Vader painivat kyllä ihan kivan tasoisen entertainment brawl -tyyppisen HC-rymistelyn, mutta minun on täysin mahdoton pitää sitä erityisen hyvänä otteluna, koska buukkaus oli niin armotonta paskaa. Oikeastaan siis aika samoin kuin Halloween Havocin Hogan vs. Flair. Paremmalla buukkauksella potentiaalia olisi ollut paljon enempään. Nyt tämä oli vain... Noh, oli.
** (18:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Vader
** Sting
* Big Bubba Rogers

Kokonaisarvio Uncensoredista: Huh huh. Uncensored 1995:llä on ollut yleisesti maine yhtenä painihistorian huonoimpana WCW:nä, enkä voi väittää olevani eri mieltä. Älkää katsoko tätä tapahtumaa. Tämä oli ei pelkästään Surkea vaan myös aivan kamala.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
-
-------------------
2. WCW SuperBrawl V - Surkea
3. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 17 Joulu 2018, 16:46

Kuva
WRESTLEMANIA XI

Kyllä vain. Oli WWF:n vr oden suurimman ja kauneimman ppv:n aika, vuorossa oli historian 11. WrestleMania. Vaikka painibisneksellä ei näihin aikoihin mennytkään erityisen vahvasti, WWF yritti jälleen vuonna 1995 parhaansa, jotta WrestleMania tuntuisi mahdollisimman suurelta. Ja koska paini itsessään ei ollut tarpeeksi kuumaa kamaa, oli Vince McMahon päättänyt palata takaisin 1980-luvun puolivälin toimiviin ideoihin ja täyttää WrestleManian mahdollisimman monilla julkisuuden henkilöillä. Heistä tarkemmin kunkin ottelun kohdalla erikseen, mutta show'n kaksi suurinta julkkista olivat tietenkin Baywatch-tähti Pamela Anderson, jonka oli ilmoitettu saattavan Royal Rumble -voittajan kehään, ja NFL-pelaaja Lawrence Taylor, joka kohtaisi Bam Bam Bigelowin koko illan Main Eventissä. Erityisesti Taylorin osallisuus WrestleManiaan olikin tuonut WWF:lle enemmän mainstream-julkisuutta kuin mikään pitkään aikaan, ja sen toivottiin näkyvän myös show'n buyratessa. Lopulta WrestleMania XI:n buyrate oli kuitenkin paha pettymys: odotetun 2.0-tason sijaan buyrate jäi 1.4:ään. Lisäksi iso osa urheilumediasta kääntyi näihin aikoihin Tayloria vastaan, koska he eivät sulattaneet sitä, että Taylor osallistuisi shwowpainin kaltaisen feikkilajin tapahtumaan.

WrestleMania-valmisteluiden ulkopuolella WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää. WWF pyrki edelleen pitämään asemansa maan suurimpana showpainipromootiona, vaikka WCW parhaansa mukaan yrittikin haastaa WWF:ää Hulk Hoganin voimalla. Toistaiseksi WWF oli kuitenkin vielä selvästi edellä. Selostajina tässä tapahtumassa Vince McMahon ja Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Jim Ross, joka teki tässä tapahtumassa siis paluunsa WWF:ään. Rossin sopimusta ei ollut jatkettu vuoden 1994 alussa, koska hän ei ollut osoittautunut sellaiseksi selostajaksi kuin Vince McMahon oli toivonut. Niinpä Ross siirtyi vuonna 1994 selostamaan SMW:hen, ja siellä hän työskenteli siihen asti, kunnes vuodenvaihteessa 1994-1995 Vince McMahon päätti kuitenkin palkata hänet takaisin - lähinnä siksi, että WWF:n valikoima selostajista Vincen itsensä ulkopuolella oli nyt entistä ohuempi, kun Gorilla Monsoon oli siirtynyt pysyvästi backstage-rooliin. Selostamoon Rossia ei vielä tässä Maniassa päästetty, mutta haastatteluita hän sai jo tehdä. Niin ja America The Beautifulin show'n aluksi lauloi Special Olympics -kilpailija Kathy Huey.

Kuva Kuva
The Allied Powers (Luger & Bulldog) vs. The Blu Brothers w/ Uncle Zebekiah
Viimeinen vuosi ei ollut kovin helppo Lex Lugerille. Vielä vuosi sitten WrestleManian aikaan moni uskoi, että Lugerista oltaisiin tekemässä firman seuraava ykkös ME-nimeä, joka kantaisi päämestaruutta pitkään. Sen sijaan Luger hävisi WM X:ssä mestaruusottelunsa ja tippui seuraavien kuukausien aikana nopeasti midcardiin. Sieltä Luger ei enää koskaan noussut mihinkään merkittävään kuvioon, ja nyt vuoden 1995 alussa hänet oli paritettu British Bulldogin syy. Päällimmäinen syy Lugerin ja Bulldogin joukkueen muodostumiselle oli se, että kummallakaan ei ollut mitään parempaa tekemistä rosterissa, joten WWF päätti kokeilla, toimisivatko patrioottinen amerikkalainen ja patrioottinen brittiläinen hyvin yhteen toisen maailmansodan Allied Powers -hengessä. Aluksi Allied Powers feudasi Ted DiBiasen Million Dollar Teamin kanssa, koska kummallakin oli omat erimielisyytensä DiBiasen porukan kanssa. WrestleManiaan mennessä Allied Powers oli kuitenkin siirtynyt kuitenkin painimaan Blu Brothersia vastaan. Mitään mainittavaa feudia ei näillä kahdella joukkueella tosin ollut, mutta siitä huolimatta he painivat keskenään WrestleManian openerissa. Koska miksipä ei. Ja kyllä, Blu Brothersin muodostivat siis oma kaikkien aikojen inhokkikaksikkoni Don & Ron Harris. Heidän managerinsa oli Uncle Zebekiah -nimellä esiintyvä Dutch Mantel. Mitään kovin merkittävää eivät Blu-veljekset olleet saaneet toistaiseksi aikaan WWF:ssä.

Tätä ottelua on varsin yleisesti pidetty yhtenä heikoimmista (ellei kaikkein heikoimpana) WrestleMania-openereista koskaan, enkä voi olla eri mieltä tästä asiasta. Olihan tämä ottelu muistikuvieni mukaan kaikin puolin täysin yhdentekevä otelu, joka tuntui hädin tuskin sopivalta tv-show'hun - saati sitten vuoden suurimpaan ppv:hen. Varsin yleinen mielipide tuntuu olevan myös se, että Lugerin ja Bulldogin joukkueta pidettiin kaikin puolin floppina. Tässä minun pitää olla siinä suhteessa eri mieltä, että pidin tätä kaksikkoa varsin potentiaalisena. Koska kummallakaan ei ollut mitään parempaa tekemistä, Luger ja Bulldog olivat oikein sopiva paritus joukkuedivarissa, jossa ei ollut mitenkään liikaa overeita face-joukkueita. Lisäksi Bulldogin ja Lugerin tyylit sopivat hyvin yhteen, ja uskonkin, että oikeat vastustajat olisivat voineet kantaa heidät oikeasti hyviin otteluihin. Ikävä kyllä Blu Brothers oli kaikki muuta kuin "oikea vastustaja", jotten lopputuloksena oli juuri ja juuri kahden tähden rajalle yltävä ottelu.
** (6:34)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jeff Jarrett (c) w/ The Roadie vs. Razor Ramon w/ 1-2-3 Kid - WWF Intercontinental Championship
Razor Ramonin ja Jeff Jarrettin feud IC-mestaruudesta oli jatkunut entistä tulisempana sen jälkeen, kun Jarrett oli monien yllätykseksi onnistunut ryöstämään IC-mestaruuden itselleen Royal Rumblessa. Jarrett selätti Ramonin ottelussa sen jälkeen, kun Roadie oli sekaantunut otteluun ja pilannut Ramonin mahdollisuuden voittoon. Ramon oli tietenkin janonnut tammikuusta lähtien mahdollisuutta voittaa IC-mestaruutensa takaisin, ja nyt hän sai sen mahdollisuuden WrestleManiassa. Koska Ramon oli hävinnyt vyönsä Jarrettille Roadien sekaantumisen takia, tällä kertaa Ramon itsekään ei saapunut yksin, vaan hän toi ringsidelle vanhan ystävänsä 1-2-3 Kidin, jolla ei ollut omaa ottelua Maniassa.

Razor Ramon ja Jeff Jarrett olivat oikeasti varsin toimiva paritus IC-mestaruuskuvioon, koska miesten kemiat mätsäsivät hyvin yhteen, ja tuloksena oli kuukausi toisensa perään tasaisen varmoja otteluja. Eivät nämä Ramonin ja Jarrettin mestaruusottelut nyt tietenkään mitään tajunnanräjäyttäviä MOTY-tasoisia koitoksia olleet, mutta ei niiden tarvinnut ollakaan, koska pelkästään hyvälle tasolle yltävä perusvarma entertainment brawl -meininki on näin IC-mestaruuskuvioissa jo oikein hyvä. Sellainen ottelu nähtiin siis tälläkin kertaa. Olen ilmeisesti pitänyt tätä hieman heikompana kuin Rumblen ottelua, mutta merkittävää eroa näiden otteluiden välillä ei ole laadullisesti. Ehkä ratkaiseva syy tämän hienoiseen heikkouteen verrattuna Rumble-otteluun on se, että tässä oli tylsempi lopetus.
*** (13:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Undertaker w/ Paul Bearer vs. King Kong Bundy w/ Ted DiBiase - Special Referee: Larry Young
Kyllä vain, Undertakerin loputtomalta tuntuva feud Ted DiBiasen ja DiBiasen johtaman Million Dollar Corporationin kanssa sen kuin vain jatkui. Royal Rumblessa Undertaker oli kohdannut ja voittanut IRS:n, mutta tuon ottelun jälkeen Undertakerin kimppuun oli hyökännyt DiBiasen poppoon suurin köriläs: 1980-luvun legendaarinen jätti King Kong Bundy. Mikä pahinta, Bundy oli onnistunut telomaan Takerin pahasti ja vieläpä varastamaan Undertakerin uurnan, jonka väitettiin olevan Takerin mystisten voimien lähde. Nyt uurna oli siis Million Dollar Corporationilla, ja Undertaker halusi sen tietenkin takaisin. Ainut mahdollisuus oli kohdata King Kong Bundy WrestleManiassa. Tässä ottelussa nähtiin myös illan ensimmäinen julkkisvierailija ja erikoistuomari: legendaarinen baseball-tuomari Larry Young toimi tässä ottelussa erikoistuomarina.

Kun WWE tekee listauksia Undertakerin WrestleMania-otteluista, tämä hyvin harvoin nousee ollenkaan esille noissa listauksissa. Syykin on harvinaisen selvä: Giant Gonzalesia vastaan painitun ottelun ohella tämä on aivan heittämällä Undertakerin paskin WrestleMania-ottelu. Se ei tietenkään ole millään tavalla ihme, koska Undertakerilla oli oikeasti vastassaan King Kong Bundy. King Kong vitun Bundy, joka ei ollut hyvä tai kiinnostava painija "huippuvuosinaan" 1980-luvulla, eikä hän todellakaan ollut kumpaakaan noista näin 1990-luvun puolivälissä palattuaan eläkkeltä nostamaan WWF:stä vielä hyvät rahat pois. Ei, tässä oli lopputuloksena suurimmaksi osaksi tylsää ja ankeaa brawlausta, jonka pelasti todelliselta paskuudelta ilmeisesti vain se, että Taker sentään yritti tosissaan. Myös yleisö oli loppujen lopuksi varsin hyvin mukana. Saattaa myös olla, että olen vain arvostellut tämän liian kiltisti vuosia sitten, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta katsoa tätä ottelua uudestaan varmistuakseni asiasta.
* (6:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Smoking Gunns (c) vs. Owen Hart & Yokozuna w/ Jim Cornette & Mr. Fuji - WWF Tag Team Championship
Joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut merkittäviä käänteitä myös Royal Rumblen jälkeen. Rumblessa yllätysnimet 1-2-3 Kid ja Bob Holly olivat siis onnistuneet nousemaan uusiksi joukkuemestareiksi päihittämällä turnausfinaalissa Bam Bam Bigelowin ja Tatankan. Kidin ja Hollyn ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Rumblea seuranneessa Raw'ssa he joutuivat puolustamaan vöitään Smoking Gunnseja vastaan. Bart ja Billy Gunn saivat tämän mahdollisuuden heti, koska he olivat joutuneet jättäytymään sivuun mestaruusturnauksesta Bartin loukkaantumisen vuoksi. Nyt Gunnsit olivat kuitenkin kunnossa, ja sen he osoittivat voittamalla Kidin ja Hollyn heti heidän ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessaan. Kidin ja Hollyn mestaruuskausi jäi vain päivän mittaiseksi, ja tuosta ottelusta lähtien Bart ja Billy olivat pitäneet mestaruuksia itsellään. Nyt he saivat kuitenkin kiinnostavan haastajan.

Owen Hart oli vaatinut itselleen joukkuemestaruusottelua jo pitkään, koska hänen mukaansa hänen tappionsa mestaruusturnauksessa ei ollut hänen (vaan potkitun Jim Neidhartin) vika). Niinpä Hart haastoi Gunnsit WrestleManiassa käytävään mestaruusotteluun, johon Hart lupasi tuoda "yllätysvastustajan". Maniaa edeltävinä viikkoina Wrestling Observerin tietojen mukaan WWF harkitsi jopa nousevan kanadalaisen tähden Chris Benoit'n tuomista Hartin joukkuepariksi. Lopulta Hart ei kuitenkaan saanut parikseen Benoit'ta, vaan... Yokozunan. Kyllä vain, Survivor Seriesin Casket-ottelun jälkeen kadonnut Yokozuna teki nyt yllätyspaluunsa Owen Hartin uutena joukkueparina. Kaksikko tuntui tulevan toimeen heti erittäin hyvin. Kayfaben ulkopuolisena huomiona pitää mainita, että Yokozuna käskettiin vuoden 1994 lopussa tauolle, jotta hän voisi hieman laihduttaa ja palata takaisin parempikuntoisena. Laihdutus epäonnistui kuitenkin surkeasti, koska nyt palatessaan Yokozuna oli vain entistä isompi kuin aiemmin. Niinpä nopeasti tämän paluun jälkeen alkoi olla myös selvää, ettei Yokozuna enää koskaan palaisi ME-kuvioihin - eikä hän myöskään palannut.

Owen Hart on nero. Hart saa melkein mistä tahansa paskasta kiinnostavaa, ja joukkue Yokozunan kanssa on siitä kyllä malliesimerkki. Ei ole ihan helpoin tehtävä kantaa Yokozunan kaltainen möhkäle kiinnostavaan joukkueottelukokonaisuuteen, kun joutuu itse tekemään suurimman osan työstä. Juuri tuohon Owen Hart kuitenkin pystyi muun muassa tässä ottelussa. Ei lopputuloksena toki mitään erityisen hienoa ollut, mutta tämä oli kaikin puolin silti ihan mukava joukkuemestaruusottelu. Bart ja Billy Gunn eivät ole mitään kehävelhoja, mutta toisaalta Owen Hartin kanssa hekin kyllä pärjäsivät varsin mukavasti. Kaikki pisteet siis Owenille, ottelu oli sellainen aivan hyvä.
**½ (9:42)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Bob Backlund - Special Referee: Roddy Piper - 'I Quit' Match
Oi että, odotettu Survivor Series -rematch! Ja kyllä, käytän tässä kohtaa sanaa "odotettu" ironisessa merkityksessä. Hart oli siis hävinnyt mestaruutensa Backlundille Survivor Seriesissä ja epäonnistunut mestaruuden takaisin voittamisessa Royal Rumblessa. Tämän jälkeen Hart olikin ajautunut tilanteeseen, jollaisessa hän ei ollut pitkään aikaan ollut WWF:ssä: yhtäkkiä Hartilla ei ollut mitään luontevaa paikkaa WWF:n kortissa, koska ME-kuvioita haluttiin pyörittää ensisijaisesti Dieselin ympärillä. Niinpä Hart tippui WrestleMania-kaudella yhtäkkiä keskikorttiin, ja kaiken huipuksi hänet laitettiin Maniassa ottelemaan Bob Backlundia vastaan uusintaottelu, vaikka Hartin ja Backlundin välinen feud oli oikeastaan tyrehtynyt täysin Survivor Seriesiin. Backlund itse oli siis hävinnyt SurSerissä voittamansa vyön viikkoa myöhemmin Dieselille ennätysnopeasti, ja sen jälkeen myös Backlund oli tiputettu ME-kuvioista hyvin nopeasti keskikortin jobberiksi. Royal Rumblessa Backlund sekaantui Dieselin ja Hartin väliseen mestaruusotteluun hyökkäämällä Hartin kimppuun, ja tuolla nojalla Hartin ja Backlundin tylsäksi käynyttä "feudia" mehusteltiin Maniaan asti. Tällä kertaa ottelumuoto oli "I Quit" Match, mutta oikeastaan kyse oli kyllä ennemmin vain uudesta Submission-ottelusta. Yllätyksenä ottelun erikoistuomariksi ilmestyi Roddy Piper, joka oli kadonnut WWF:stä kesällä 1994 nopeasti sen jälkeen, kun oli paininut Jerry Lawleria vastaan King of the Ringin Main Eventissä. Tälläkin kertaa Piperin visiitti jäisi lyhyeksi, sillä hän katoaisi WWF:stä uudestaan heti Manian jälkeen ja saapuisi firmaan seuraavan kerran vasta vuoden 1996 alussa, tuolloin WWF:n uutena "presidenttinä".

Tästä ottelusta ei ole kamalasti sanottavaa. Survivor Seriesin aikaan Hartin ja Backlundin feudi oli kuuma, ja myös miesten välinen ottelu oli erinomainen (vaikka jotkut ovatkin väärässä ja väittivät sitä tylsäksi). Nyt feud oli muuttunut täysin kädenlämpöiseksi, ja myös ottelulle oli käynyt sama kohtalo. Tässä ei ollut jäljellä mitään siitä sähköisestä tunnelmasta ja jännityksestä, mitä Survivor Seriesin ottelussa oli. Sen sijaan Hart ja Backlund painivat sellaisen ihan hyvän submission-painotteisen ottelun, mutta mihinkään aikakirjoihin tämä ottelu ei todellakaan jää - paitsi siinä mielessä, että tämä jäi Backlundin viimeiseksi singles-otteluksi ppv:ssä. Backlund kyllä roikkui WWF:n rosterissa vuoteen 1998 asti, paini vielä vuoden 1996 Royal Rumble -ottelussa ja siirtyi sen jälkeen manageriksi.
**½ (9:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) w/ Pamela Anderson vs. Shawn Michaels w/ Sid & Jenny McCarthy - WWF Championship
Ei, WWF:n päämestaruusottelu ei tosiaan ollut tämän vuoden Maniassa illan Main Event. Tästä kohta lisää. Sen sijaan illan toiseksi viimeisenä matsina nähtiin tämän noin vuoden ajan rakennellun kuvion tietynlainen huipentuma. Monsterimainen Diesel oli siis saapunut WWF:ään ylimielisen Shawn Michaelsin henkivartijaksi, ja kaksikko onnistui vuoden 1994 aikana voittamaan joukkuemestaruudet yhdessä. Jo sitä ennen Diesel oli noussut IC-mestariksi. Samoihin aikoihin yleisö alkoi kuitenkin kääntyä Dieselin puolelle ja hurrata tälle, mistä yleisön vihat niskoilleen saava Michaels ei tietenkään pitänyt yhtään. SummerSlamissa Michaels aiheutti Dieselille vahingossa tappion IC-mestaruusottelussa, mikä lisäsi kismaa miesten välillä. Lopulta Michaelsin ja Dieselin tiimi hajosi Survivor Seriesissä, kun Michaels potkaisi taas Dieseliä vahingossa Sweet Chin Musicillaan, ja pian tuon jälkeen Diesel kääntyi kokonaan faceksi ja asettui Michaelsia vastaan. Samalla Diesel nostettiin myös "raketti perseeseen" -metodilla WWF:n päämestariksi, ja Michaels tietenkin halusi päästä haastamaan Dieselin tuosta vyöstä. Tuo toive toteutuikin, kun Michaels teki mahdottoman ja voitti Royal Rumble -ottelun, vaikka oli osallistunut siihen sisääntulonumerolla 1.

WrestleMania-kauden ajan entiset ystävykset sitten ottivat rajusti yhteen, ja Michaels vielä lisäsi panoksia kokonaisuuteen, kun hän toi itselleen uuden henkivartijan: SIDIN! Kyllä vain, Sid Vicious/Justice/mitä tahansa oli palannut ppv-tasolle. Viimeksi hänet oli nähty WCW:ssä vuonna 1993 ennen kuin hän yritti tappaa Arn Andersonin hotellissa. Sen jälkeen Sid oli hetken aikaa kokonaan poissa painimaailmasta, kunnes vuonna 1994 hän alkoi painia Jerry Lawlerin Memphis-promootiossa USWA:ssa. Sid nousi jopa firman päämestariksi. USWA ja WWF tekivät näihin aikoihin varsin tiivistä yhteistyötä, ja monet uumoilivatkin, että jossain vaiheessa Sid palaisi WWF:ään. Niin myös lopulta kävi, kun vuoden 1995 alussa WWF ja Sid saivat neuvoteltua uuden sopimuksen. Sid teki paluunsa talvella Michaelsin uutena henkivartijana ja saatteli tässä ottelussa Michaelsin kehään. Sid ei ollut kuitenkaan ainut henkilö, joka saatteli Michaelsin otteluun. Royal Rumble -ottelun panoksena oli nimittäin ollut päämestaruusmatsin lisäksi se, että Baywatch-tähti Pamela Anderson saattaisi Rumble-voittajan kehään WrestleManiassa. Manian aikana Michaels ei kuitenkaan löytänyt mistään Andersonia, joka oli selvästi menettänyt hermonsa ylimielisen Michaelsin kanssa. Niinpä Michaels päätti näpäyttää Andersonia, ja hän sai houkuteltua huippumalli Jenny McCarthyn sen sijaan uudeksi valetikseen. Anderson vastasi sitten tähän tulemalla ringsidellä mestari-Dieselin kanssa.

Tämä oli ehdottomasti illan paras ottelu, mutta jälleen täytyy todeta, että ainakin monen vuoden takainen minä on ollut hieman pettynyt tämän otteluun laatuun. Osassa arvioista tälle matsille on näytetty antavan neljääkin tähteä, mutta samoin kuin Royal Rumblen Diesel vs. Hartissa, tästäkin puuttui mielestäni se joku viimeinen silaus, mikä olisi tehnyt tästä neljän tähden ottelun. Dieselin ja Michaelsin feud oli hyvin rakenneltu, ja tässä oli eittämättä suuren ottelun tuntua... Mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Jotenkin tämä ottelu enemmän vain oli sen sijaan, että tämä olisi ollut oikeasti spektaakkelimainen. Ehkä Michaels ei ollut vieläkään parhaassa iskussa? Ehkä WrestleMania XI:n yleinen ankea tunnelma vain aiheutti sen, että tämäkin tuntui enemmän riviottelulta kuin oikeasti vuoden suurimman tapahtuman päämestaruusottelulta? En tiedä. Joka tapauksessa tämä oli hieno ottelu, mutta hienoinen pettymys. Toisaalta tähän pitäisi kyllä olla erittäin tyytyväinen, kun tietää, millaisia päämestaruusotteluita seuraavien kuukausien ajan on luvassa...
***½ (20:35)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow w/ Tatanka, Nikolai Volkoff, Kama, IRS, King Kong Bundy & Ted DiBiase vs. Lawrence Taylor w/ Steve McMichael, Ken Norton Jr., Chris Speilman, Ricky Jackson, Carl Banks & Reggie White - Special Referee: Pat Patterson
Niin. Sitten illan OIKEA Main Event. Näin se meni. WWF oli siis saanut houkuteltua NFL-tähti Lawrence Taylorin osallistumaan WrestleMania-kuvioon (huhujen mukaan Taylorille maksettiin koko lystistä puoli miljoonaa dollaria, mutta näkemykset summan suuruudesta vaihtelevat eri raporteissa), ja koska Taylor oli näihin aikoihin oikeasti pirun iso nimi urheilumaailmassa, WWF päätti repiä asiasta kaiken lystin irti - aina siihen asti, että tämä ottelu pantiin oikeasti Manian Main Eventiksi. Hauskinta oli toki se, että ennen tätä kuviota Bam Bam Bigelow oli ollut varsin mitäänsanomattomassa roolissa WWF:n keskikortissa, mutta nyt hän oli huomion keskipisteenä. Kuvio oli alkanut siis siitä, kun Bigelow ja Tatanka olivat hävinneet Rumblessa joukkuemestaruusottelun Bob Hollylle ja 1-2-3 Kidille. Ottelua katsomassa ollut Taylor oli nauranut Bigelowin ja Tatankan suoritukselle, ja niinpä ottelun jälkeen Bigelow kävi Tayloriin käsiksi. Bigelow pakotettiin pyytämään anteeksi tekoaan, mutta viikko anteeksipyynnön jälkeen Bigelow ilmoitti peruvansa anteeksipyyntönsä ja haastavansa sen sijaan Taylorin kohtaamaan hänet kehässä, jos Taylor uskaltaisi.

Monien yllätykseksi Taylor ilmoitti suostuvansa Bigelowin haasteeseen, ja tämä suuri ottelu julkistettiin WrestleManian pressitilaisuudessa, minkä avulla WWF sai oikeasti sekä ottelulle että ennen kaikkea koko tapahtumalle hämmästyttävän paljon mainstream-julkisuutta. Tämä olikin ensimmäinen kerta todella pitkään aikaan, kun WWF oli merkittävän MYÖNTEISEN mainstream-julkisuuden keskellä. WM-kaudella Taylorin näytettiin treenaavan otteluunsa WWF-mestari Dieselin kanssa, ja ottelua hehkutettiin kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Bigelow ja Taylor pääsivät jopa ppv:tä edeltävinä päivinä merkittäviin talk show'ihin haastateltavaksi, mikä oli showpainin suosion alhon aikaan oikeasti poikkeuksellista. Showpainin suosion alho tosin vaikutti siihen, että urheilumediat alkoivat pilkata Tayloria ja kutsua häntä selloutiksi, kun hän oli suostunut osallistumaan "leikkiurheilua" edustavan WWF:n tapahtumaan näin merkittävässä roolissa. Ottelun suuruuden alleviivaamiseksi Taylorin sisääntuloa ennen paikalla kävi esiintymässä suosittu hiphop-yhtye Salt-N-Pepa, ja Taylorin ringsidelle saapui joukko NFL-tähtiä. Mukana muun muassa Steve "Mongo" McMichael, joka tulisi myöhempinä vuosina WCW-katsojille tutuksi. Bigelowin puolelle ringsidelle saapui puolestaan koko Million Dollar Team, johon kuuluivat nykyisin myös Nikolai Volkoff (joka oli tehnyt vielä yhden comebackin ja toimi nyt Million Dollar Teamin surkeana juoksupoikana) ja Kama (joka oli debytoinut äskettäin ja oli Million Dollar Teamin eräänlainen MMA-tähti).

Voinee sanoa, että tämä ottelu oli parempi kuin olisi voinut luulla. Lawrence Taylor kuuluu ehdottomasti niihin julkkispainijoihin, jotka ottivat tehtävänsä tosissaan ja pyrkivät oikeasti suoriutumaan ottelusta niin hyvin kuin olisi mahdollista. Kovin monesta muusta NFL-tähdestä ei voisi sanoa samaa, mutta Taylorin suoritus oli kyllä ilahduttavan onnistunut, ja Taylor sai myös siitä kehuja jälkikäteen paljon. Ikävä kyllä ottelu ei Taylorin suhteellisen hyvästä suorituksesta huolimatta ollut erityisen kummoinen, koska kyse oli kuitenkin painijan ja jenkkifutispelaajan välisestä matsista. Muutenkin ottelun koko suuruus rakentui vain sen varaan, että Lawrence Taylor oli saatu painimaan WWF:n kehään. No, lopputuloksena oli siis sellainen ihan ok ottelu, mikä on tältä matsilta ihan hyvä suoritus mutta WrestleManian Main Eventilä varsin heikko saavutus.
** (11:42)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Razor Ramon
* Diesel

Kokonaisarvio WrestleMania XI:stä: Eipä tätä WrestleManiaa voi pahemmin kehua. Yksi ***½-ottelu. Yksi ***-ottelu. Muuten lähinnä kädenlämpöisiä suorituksia. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että tästä Maniasta puuttui WrestleMania-tunnelma täysin. Ero viime vuoden WrestleMania X:n ja tämän välillä on kuin yöllä ja päivällä. Vaikka tapahtuma oli kuinka täynnä kaikenlaisia julkkiksia, tämä kökössä Hartfordin areenalla järjestetty tapahtuma tuntui lähinnä sellaiselta ihan ok:lta väli-ppv:ltä. Sellaisenakin tämä oli vain Kehno, WrestleManiana yksi kaikkien aikojen huonoimmista Manioista.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
3. WCW SuperBrawl V - Surkea
4. WCW Uncensored - Surkea
Viimeksi muokannut kenitys, 18 Joulu 2018, 11:13. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 18 Joulu 2018, 11:11

a
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 26 Joulu 2018, 13:38

Kuva
IN YOUR HOUSE 1 (PREMIERE)

No niin, tervetuloa uuteen aikakauteen! WWF oli siis alkuvuodesta 1995 päättänyt vastata WCW:n ratkaisuun lisätä ppv:eidensä määrää lisäämällä myös omien ppv:eidensä määrää selvästi. Tähän asti WWF oli pitänyt tiukasti kiinni 4-5 ppv:n vuositahdista, mutta nyt yhdellä päätöksellä WWF tuplasi vuoden ppv-määränsä lisäämällä yhteensä viisi uutta tapahtumaa kalenteriinsa loppuvuoden ajalle. Selityksiä tälle oli useampiakin, mutta ne kaikki tiivistyivät rahaan. Kuten on useaan kertaan todettu, painibisneksellä ei näin 1990-luvun puolivälissä mennyt erityisen hyvin. Monien muiden ongelmien ohella WWF oli joutunut myös lopettamaan merkittävät Saturday Night Main Event -tapahtumansa, kun pääkanavista sen enempää NBC kuin Foxkaan eivät halunneet sitä enää ohjelmistoonsa. Monien muiden ongelmien ohella WWF kärsi myös siitä, että house show'iden yleisömäärät olivat aiempia selvästi pienempiä ja tuottivat siksi selvästi vähemmän rahaa. Kurjuuden keskellä ppv:t olivat kuitenkin ilahduttava poikkeus: niidenkin buyratet olivat kyllä laskussa, mutta eivät yhtä jyrkästi, ja huonommillakin buyrateilla ppv:t tuottivat silti pirun paljon rahaa. Niinpä niitä kannatti järjestää enemmän, koska ppv:eiden määrä ei ollut näyttänyt vaikuttavan merkittävästi niiden ostomääriin - kuten ei myöskään niiden hinnan hienoinen korottaminen.

Niinpä tämän päätelyketjun seurauksena WWF loi WCW:stä mallia ottaen itselleen viisi uutta ppv-tapahtumaa vuodelle 1995. WCW:stä poiketen WWF ei kuitenkaan halunnut kohdella kaikkia ppv:itä tasavertaisina, vaan Royal Rumble, WrestleMania, King of the Ring, SummerSlam ja Survivor Series haluttiin pitää erityisempinä. Sen sijaan uusia ppv:itä päätettiin alkaa kaikkia kutsua In Your House -nimellä, ja ne päätettiin erottaa toisistaan vain numeroinnilla. IYH-tapahtumista tulikin WWF:n ppv-kalenterin vakituinen osa aina vuoteen 1998 asti, jolloin IYH-nimestä luovuttiin ja jokainen ppv sai oman nimensä. Jo sitä ennen IYH-tapahtumat olivat kyllä alkaneet saada omat teemanimensä, ja niinpä myös näille alkuperäisille pelkästään numeroiduille IYH-tapahtumille on sittemmin annettu omat teemanimensä (esim. tämä on jossain raporteissa In Your House: Premiere), mutta alun perin nämä ensimmäiset väli-ppv:t eroteltiin vain numeroilla. Muuten In Your House -ppv:t poikkesivatkin muista ppv:eistä lähinnä siten, että nämä kestivät kolmen tunnin sijaan vain kaksi tuntia ja maksoivat hieman vähemmän kuin isot ppv:t. IYH:stä tulikin ihan onnistunut brändi WWF:lle, koska näiden avuilla WWF pystyi tavallaan pitämään selvän eron "isojen ppv:eiden" ja näiden vähän pienempien välitapahtumien välillä.

Tämä ensimmäinen In Your House oli taloudellisesti varsin suuri menestys, koska tapahtuma onnistui keräämään peräti yli 0.8:n rajan ylittävän buyraten. Ei merkittävästi huonompi kuin esimerkiksi Royal Rumble tai Survivor Series. Ehkä osittain kiinnostusta lisäsi se, että haastattelijat Todd Pettengill ja Stephanie Wiand arpoivat tapahtuman loppupuolella katsojien kesken Orlandossa sijaitsevan oikean talon. Aikamoista. Tämä arvonta oli yksittäinen poikkeus, eikä se enää toistunut tulevissa IYH-ppv:eissä. Selostajina Vince McMahon - ja Dok Hendrix! "Vince ja kuka", saatatte kysyä. No, Dok Hendrix oli tietenkin kukapa muukaan kuin MICHAEL HAYES. Kyllä vain, legendaarinen WCW/NWA/WCCW-painija Michael Hayes oli siis alkuvuodesta 1995 käynyt WWF:n tryoutissa, ja hänelle oli päätetty tarjota paikkaa WWF:n selostamossa, koska yhtiöllä oli huutava pula kunnollisista color commentatoreista. Niinpä painikehistä eläköitynyt Hayes päätti tarttua tarjoukseen. Hänelle annettiin uudeksi nimeksi Dok Hendrix, ja hän alkoi vetää selostamossa sekä satunnaisena haastattelijana selvää heel-roolia. Lopulta Hendrixin kerrat merkittävien tapahtumien selostamossa jäivät varsin vähäiseksi, ja Hendrix vakiintuikin ennemmin haastattelijan rooliin WWF:ssä. Ja kaikki Booked By -fanit varmasti osaavat arvostaa sitä, että "SE TALO" -Hayes teki WWF-ppv-debyyttinsä juuri In Your House -tapahtumassa - jossa arvottiin katsojien kesken yksi Orlandossa sijaitseva talo.

Kuva Kuva
Hakushi w/ Shinja vs. Bret Hart
Kuten WrestleManian arvostelussa olin kirjoittanut, pian Royal Rumblen jälkeen entinen WWF-mestari Bret Hart oli tiputettu nopeasti midcard-kuvioihin. Se oli hyvin erikoinen ratkaisu WWF:ltä, koska Hart oli kuitenkin näihin aikoihin yksi WWF:n suosituimmista tähdistä, ellei jopa suosituin. WWF ei antanut tämän häiritä, vaan laittoi Hartin samaan aikaan käymään useita midcard-feudeja. Tämä oli yksi - ja samalla tuorein - niistä. Hartin vastustaja oli siis WWF-ppv-debyyttinsä tässä In Your Housessa tekevä japanilaispainija Hakushi. Japanilaisen painin fanit tuntevat hänet todennäköisesti paremmin nimellä Jinsei Shinzaki. Shinzaki oli aloittanut uransa vuonna 1992 Michinoku Prossa, ja siellä nopealiikkeinen lucha libre ja puroresu -tyylejä yhdistelevä Shinzaki oli noussut nopeasti hyvin suosituksi. WWF kiinnitti huomionsa Shinzakiin vuonna 1994 Japanin-kiertueellaan ja tarjosi tälle WWF-sopimusta. Shinzaki tarttui siihen, ja niinpä loppuvuodesta 1994 WWF:ssä debytoi mystisen oloinen japanilainen atleetti, jota manageroi Shinja-niminen apuri. Shinja oli aikaisemmin paininut Orient Express -joukkueessa nimellä Sato. Ensimmäisten kuukausiensa aikana Hakushi ei saavuttanut WWF:ssä mitään kovin merkittävää, mutta huhtikuussa hän hyökkäsi Bret Hartin kimppuun. Kaikki alkoi, kun Hart sai japanilaismedioilta palkinnon japanilaisten ykkössuosikkina amerikkalaispainijoista. Hakushi ei sulattanut tätä, vaan hyökkäsi rajusti Hartin kimppuun ja liittoutui Hartin toisen vihollisen Jerry Lawlerin kanssa. Seuraavien viikkojen aikana Hart ja Hakushi ottivat yhteen useamman kerran, minkä jälkeen Hartin ja Hakushin välille määrättiin ottelu ppv:hen.

Huh. Osa arvostelijoista on selvästi eri mieltä kanssani ja saattaisin itsekin olla, jos nyt arvostelisin tämän uudestaan, mutta luotan silti vuosien takaisen itseni makuuni tässä kohtaa. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että tämä Hartin ja Hakushin välinen ottelu oli 1) erinomainen opener, 2) yksi vuoden 1995 parhaista WWF-otteluista ja 3) kaikin puolin huippuluokan ottelu. Ei tämä sentään MOTYC-tasoinen koitos ollut, mihin suurin syy varmastikin oli se, että ottelu kesti loppujen lopuksi hieman alle 15 minuuttia. Muuten tämä oli kuitenkin mallisuoritus, eikä ihme. Hakushi tarjosi tyyliltään sellaista painia, mitä WWF:ssä ei näihin aikoihin ollut nähty käytännössä ollenkaan, ja kun hänen annettiin painia Hartin kaltaisen huippuluokan painijan kanssa lähes 15 minuuttia 1 on 1 -ottelussa, ei ole mikään ihme, että syntyy huippusuoritus. Silti osa arvostelijoista on ollut sitä mieltä, että tämä oli hienoinen pettymys ja että Hakushin suoritukset olivat vähän laiskoja, mutta minua tällainen kritiikki ei kiinnosta.
**** (14:39)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jeff Jarrett & The Roadie vs. Razor Ramon - 2 on 1 Handicap Match
IC-mestari Jeff Jarrettin feud Razor Ramonin kanssa jatkui tulisena edelleen myös WrestleManian jälkeen, kun Jarrett oli onnistunut säilyttämään vyönsä Ramonia vastaan käydyssä ottelussa huijauksella. WrestleManian jälkeen tähän kahden miehen väliseen feudiin oli kuitenkin entistä enemmän sotkettu myös Jarrettin apuri The Roadie ja Ramonin ystävä 1-2-3 Kid. Joukkotaistelun olikin tarkoitus johtaa siihen, että In Your Housessa olisi nähty joukkueottelu Ramon & Kid vs. Jarrett & Roadie. Tuo suunnitelma meni pilalle, kun Kid loukkasi niskansa oikeasti pari viikkoa ennen tapahtumaa. Hetken aikaa loukkaantumisen pelättiin olevan jopa niin paha, että se päättäisi koko Kidin uran. Kuten tiedämme, niin ei tokikaan käynyt. Lopulta Kid oli poissa vain pari kuukautta. Tähän ppv:hen hän ei kuitenkaan pystynyt osallistumaan, joten Ramon joutui kohtaamaan Jarrettin ja Roadien Handicap-ottelussa. Tämä matsi oli myös The Roadien eli Road Doggin eli BG Jamesin ensimmäinen ppv-ottelu.

Jarrettin ja Ramonin kuvio on tarjonnut edeltävissä ppv:eissä takuuvarmoja hyviä otteluita, ja tälläkin kertaa kuvio tarjosi illan toiseksi parhaan ottelun. Ihan yhtä arvosanaa en tälle kuitenkaan ole antanut kuin miesten keskinäisille kohtaamisille, mikä mitä todennäköisemmin johtuu siitä, että Handicap-stipulaatio toi mukanaan lisäsekoilua, joka ei varsinaisesti parantanut ottelun viihdyttävyyttä. Muutenkin Ramon ja Jarrett alkoivat olla jo sen verran kulutettu ottelupari, että jotain uutta kaivattaisiin. Kokonaisuutena silti ihan hyvä Handicap-ottelu. Matsin jälkeen Roadie ja Jarrett jatkoivat Ramonin pieksemistä, ja ensin Ramonin yritti pelastaa Aldo Montoya. Heelit kuitenkin hakkasivat Montoyan nopeasti, mutta silloin katsomosta kehään loikkasi tuntematon mies, joka hyökkäsi Jarrettin ja Roadien kimppuun ja onnistui pelastamaan Ramonin. Tässä vaiheessa selostajat eivät vielä osanneet kertoa, kuka tuo mystinen latinomies olisi, mutta pian selviäisi, että hänen nimensä olisi Savio Vega. Kyllä, tämä oli siis aikaisemmin Kwang-gimmickillä painineen Vegan uuden hahmon WWF-debyytti.
**½ (12:36)
Voittaja(t):
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mabel w/ Mo vs. Adam Bomb - King of the Ring Qualifying Match
WWF:n alkukesän suurin tapahtuma King of the Ring siinsi tulevaisuudessa noin kuukauden päässä, ja sitä varten WWF:ssä oli alettu jo käydä King of the Ring -turnauksen karsintaotteluita. Otteluiden voittajat etenisivät siis turnauksen varsinaiselle ensimmäiselle kierrokselle. Nyt karsintaottelussa toisensa kohtaisivat Adam Bomb ja Mabel, joiden urat olivat menossa hyvin vastakkaisiin suuntiin. Bomb oli jo pidemmän aikaa jumittunut pahasti alakorttiin, ja nyt hän oli käytännössä tippunut jobberirooliin. Tämä ppv jäisikin Bombin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä moneen vuoteen, sillä hän lähtisi WWF:stä loppukesästä 1995. Mabel sen sijaan... No, kuulisitte Mabelista kyllä tulevina kuukausina. Alkusysäys Mabelin uudelle uralle oli nähty maaliskuussa, kun Mabelin ja Mon joukkue Men On a Mission oli hävinnyt ottelunsa Smoking Gunnseja vastaan. Hyväntahtoiset räppärit Mabel ja Mo olivat jostain syystä menettäneet tappionsa jälkeen täysin hermonsa ja käyneet brutaalisti Gunssien kimppuun. Pari viikkoa myöhemmin MOM oli saapunut kehiin pahoittelemaan tekoaan, mutta tuo pahoittelu päättyi siihen, että he hakkasivat uudestaan Gunnsit ja kääntyivät myös manageriaan Oscaria vastaan. Tuo oli viimeinen kerta, kun Oscaria nähtiin WWF:ssä. Mabel ja Mo sen sijaan kääntyivät täysiveriseksi ja häikäilemättömiksi heeleiksi, jotka tavoittelivat nyt uutta nousujohdetta erityisesti jättiläismäisen Mabelin uralle.

Tämä ottelu oli alle kaksiminuuttinen rykäys Mabelin ja Bombin välillä, ja kaikki fiksummat luultavasti osaavatkin päätellä tuosta ottelun taustatarinasta, kumpi tässä squashasi kumman. Mitään sen kummempaa tästä ottelusta ei ole sanottavaa. Ei mitenkään katastrofaalisen kamala squash, mutta kaikin puolin varsin mitäänsanomaton yhden painiuran tuho. Eteenpäin.
½ (1:54)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Owen Hart & Yokozuna (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. The Smoking Gunns - WWF Tag Team Championship
Yokozuna oli tehnyt parin kuukauden poissaolon jälkeen vakuuttavan paluun WrestleManiassa saapumassa paikalle Owen Hartin yllätysparina ja voittamalla heti Hartin kanssa joukkuemestaruudet Smoking Gunnseilta. Hart ja Yokozuna olivatkin voittonsa jälkeen alkaneet hallita WWF:n joukkuedivisioonaa varsin tehokkaasti, mutta heidän hallintansa tiellä oli yksi este. Billy ja Bart Gunn halusivat tietenkin takaisin mestaruusvyöt, jotka he olivat hävinneet WrestleManiassa, ja WWF:n presidentti Jack Tunney myönsi Gunnseille uusintaottelun tähän In Your Houseen.

WrestleManian ottelu oli mielestäni tätä astetta parempi ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se sentään kesti kauemmi. Tämä IYH:n joukkuemestaruusottelu oli varsin pikainen rykäys, ja siksi tämä muistutti enemmänkin tv-ottelutasoista joukkuemestaruuskoitosta kuin ppv:n joukkuemestaruusottelua. Hart on toki hyvä (kuten Maniankin arvostelussa kirjoitin), ja hän sopi joukkueseen Yokozunan kanssa kieltämättä pirun hyvin. Eikä Gunnseissakaan ole mitään vikaa. Silti kokonaisuutena tämä oli vain ok-tason joukkuemestaruusottelu. On niitä huonompiakin silti WWF:n historiassa nähty.
** (5:44)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jerry Lawler vs. Bret Hart
Kun sanoin, että Bret Hartilla oli monta rautaa tulessa, tarkoitin sitä ihan oikeasti. Kyllä vain, Bret Hart paini samana iltana kaksi ottelua, joista molemmat oli buukattu tähän ppv:hen etukäteen. Tässä toisessa ottelussa oli tietenkin kyse ikuisuuden ajan jatkuneesta feudista, joka oli saanut alkunsa jo vuonna 1993. Tuolloin Jerry Lawlerin ja Bret Hartin vihanpito oli kuitenkin jäänyt kesken, kun Survivor Seriesiin buukattua ottelua ei Lawlerin ja Hartin välillä nähty koskaan Lawlerin saamien rikossyytteiden vuoksi. Kun syytteet hylättiin, Lawler palasi WWF:ään color commentatoriksi, mutta silti feud Hartin kanssa uudelleenlämmiteltiin vasta vuonna 1995 WrestleManian alla. Viime aikoina Lawler oli kuitenkin taas piinannut Hartia parhaansa mukaan, ja Lawler oli myös auttanut Hakushia kamppailussa Hartia vastaan. Lopulta Hart sai Lawlerin halpamaisista tempuista tarpeekseen ja ilmoitti olevansa valmis kohtaamaan myös Lawlerin tässä IYH-ppv:ssä, vaikka hänen ja Hakushin välille oli jo buukattu ottelu. Lawler tietenkin suostui tähän haasteeseen. Vielä enemmän hän ilahtui siitä, että Hart näytti loukanneen jalkansa ottelussa Hakushia vastaan. Juuri ennen matsin alkua kävi kuitenkin ilmi, että Hart oli vain feikannut jalkavammansa, jotta Lawler ei varautuisi otteluunsa kunnolla. Tämä ppv käytiin muuten äitienpäivänä, minkä takia Hart oli omistanut tämän ottelun äidilleen ja minkä takia Lawler oli saapunut kehään itseään nuoremman naisen kanssa, jota väitti "äidikseen".

Noh, eihän tämä ottelu nyt varsinaisesti Hart vs. Hakushin veroinen ollut. Hart teki kyllä ottelussa loistavaa psykologista työtä jalallaan, jonka piti olla loukkaantunut paitsi että ei oikeasti ollutkaan. Lawler puolestaan hoiti heel-roolinsa jälleen suorastaan riemukkaasti, ja kaiken tämän perusteella olisi voinut uskoa, että Lawlerille ja Hartilla olisi mahdollisuuksia enempäänkin. Noita mahdollisuuksia ei kuitenkaan hyödynnetty, koska ottelu jäi hyvin lyhyeksi ja koska siitäkin ajasta osa käytettiin Hakushin ja Shinjan sekaantumiseen. Kokonaisuutena ok ottelu, mutta ei silti yhtään sen enempää.
** (5:01)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. Sid w/ Ted DiBiase - WWF Championship
Oi kyllä. Tästä ppv:stä alkaa WWF:n päämestaruuskuvioissa ajanjakso, jota kukaan meistä ei halua muistella jälkeenpäin. Ja joka kesti aivan liian kauan aikaa. Vielä WrestleManiassa päämestaruuskuvioissa oli hyvä tilanne, kun Shawn Michaels haastoi entisen henkivartijansa Dieselin tulisessa ottelussa. WM:n jälkeisessä Raw'ssa nähtiin kuitenkin täyskäänne, kun Michaelsin uusi henkivartija Sid kääntyikin Michaelsia itseään vastaan ja pieksi tämän brutaalisti keskellä kehää. Yhtäkkiä Michaelsin avuksi riensi tämän entinen henkivartija ja ystävä, WM:ssä Michaelsin tiukan kamppailun päätteeksi päihittänyt Diesel. Diesel kävikin rajusti Sidin kimppuun, ja näiden isojen miesten välille syntyi nopeasti vihanpito, joka eskaloitui päämestaruusotteluksi. Samalla tästä matsista tuli Sidin WWF-ppv-paluuottelu. Kayfaben ulkopuolisena selityksenä kerrottakoon siis, että Michaels oli päätetty äkillisesti kirjoittaa ulos kuvioista, koska hänet haluttiin kääntää faceksi ja sen ajateltiin onnistuvan parhaiten, jos Michaels olisi vähän aikaa pois ruudusta. Koska WWF:llä oli kuitenkin samalla huutava pula kunnon heeleistä, uudeksi ykköshaastajaksi päätettiin pikanopeutetuksella nostaa vasta pari kuukautta sitten WWF-comebackinsa tehnyt Sid. Sidin uskottavuuden lisäämiseksi hän liittyi vielä pari viikkoa ennen IYH:tä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationiin, kun DiBiasen porukan aikaisempi korsto Bam Bam Bigelow oli hylännyt porukan pian WrestleManian jälkeen. Nyt Sidillä oli siis mahdollisuus nousta urallaan ensimmäistä kertaa WWF-mestariksi.

Niin... Sid vastaan Diesel. Päämestaruusottelussa ppv:ssä. Eipä tästä mitään kovin kaunista voi oikeastaan sanoa. Nämä Sidin ja Dieselin väliset ottelut ovat melkein yksiä omia inhokkejani WWF:n päämestaruusotteluista, koska näissä ei yksinkertaisesti ollut yhtään mitään. Eivät nämä nyt mitenkään katastrofaalisen huonoja tai kamalia olleet, mutta nämä olivat vain kaikin puolin tylsiä ja mitäänsanomattomia kahden korston brawlauksia. Ehdottomasti parasta näissä Dieselin ja Sidin välisissä otteluissa (ei, tämä ei jää yhteen) oli Diesel, ja se, että WWF-mestari Diesel oikeasti yritti kaikkensa, jotta nämä olisivat edes jotenkuten uskottavia ja toimivia otteluita. Tuosta Dieselin yrityksestä annan tälle ylimääräisen puolikkaan. Tekisi tosin mieli ottaa se pois typerän sekaantumisen takia. Ottelun jälkeen kehässä tappelivat Sidin ja Dieselin lisäksi myös Million Dollar Teamin luottojäsen Tatanka ja äskettäin faceksi kääntynyt Bam Bam Bigelow.
*½ (11:31)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Bret Hart
** Hakushi
* Razor Ramon

Kokonaisarvio In Your House 1:stä: Kokonaisuutena tämä ppv oli juuri niin yhdentekevä kuin vain saattoi pelätäkin. Opener oli kyllä yksi vuoden parhaista WWF-otteluista, mutta kokonaisuuteen se ei hirveästi vaikuttanut, koska kaikki muu oli parhaimmillaan tylsää ja huonoimmillaan aivan kamalaa. Kun tähän yhdistetään se, että edes Hart vs. Hakushikaan ei ollut mikään MOTYC-tasoinen koitos, kallistuu tämä juuri ja juuri Surkean puolelle - kuten koko mielialani, kun käyn läpi tätä vuoden 1995 ppv-tarjontaa. Parempaa ei ole luvassa.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
3. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
4. WCW SuperBrawl V - Surkea
5. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 30 Joulu 2018, 11:17

Kuva
SLAMBOREE 1995

Slamboree oli hyvää vauhtia vakiintunut osaksi WCW:n vuotuista ppv-kalenteria, ja niin oli myös ppv:n lisänimi "A Legend's Reunion". Kahden viime vuoden tapaan myös vuoden 1995 Slamboreessa nähtiin siis Hall of Fame -seremonia, jossa joukko NWA/WCW-legendoja liitettiin WCW:n Hall of Fameen. Lisäksi illan aikana nähtiin yksi legendojen välinen ottelu. Tällä kertaa Slamboreeta ei kuitenkaan kahden viime vuoden tapaan avattu sillä, että iso joukko NWA/WCW-legendoja saapui näyttäytymään sisääntulorampilla, eikä legendoilla muutenkaan ollut enää tämän vuoden tapahtumassa ollenkaan niin isoa roolia kuin kahtena edellisenä vuonna. Seuraavana vuonna Slamboreen kohdalla olikin sitten jo luovuttu kokonaan "A Legend's Reunion" -gimmickistä, ja samalla myös koko WCW:n Hall Of Fame painui tämän vuoden jälkeen unholaan. Tästä hieman lisää myöhemmin arvostelussa.

Koska WCW:ssä ei muuten ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää Uncensoredin jälkeen, siirrytään suoraan tapahtumaan. Selostajinamme tällä kertaa Bobby Heenan ja ERIC BISCHOFF. Tony Schiavone puuttui tapahtumasta, koska Schiavone oli päässyt kauan kaipaamaansa niskaleikkaukseen juuri ennen tapahtumaa. Sen sijaan viime ppv:ssä poissaolollaan loistanut Gene Okerlund oli nyt takaisin kuviossa. Mainittakoon myös, että tämä ppv jäi viimeiseksi legendaariselle kehäkuuluttajalle Gary Michael Cappettalle, joka irtisanottiin pian tämän ppv:n jälkeen säästösyistä. Ehkä hieman yllätäen Cappetta jättäytyi tämän jälkeen kokonaan pois bisneksestä vuosien ajaksi. Eikä Cappetta ollut ainut, jolle tämä ppv jäi viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi: WCW:n suuri selostajalegenda Gordon Solie lähti WCW:stä myös pian tämän ppv:n jälkeen. Tästä myös vielä lisää Hall of Fame -seremonian kohdalla. Ennen lähtöään Solie selosti kuitenkin vielä yhden ppv-ottelun, koska hän toimi tässä tapahtumassa Bobby Heenanin selostajaparina legendojen välisen ottelun ajan. Solie on kyllä yksi tämän alan merkittävimpiä selostajanimiä, joka muun muassa selosti koko tämän projektini ensimmäisen ppv:n Starrcade 1983:n. Tämä Slamboree 1995 jäisi viimeiseksi kerraksi, kun häntä kuultaisiin ppv:ssä. Vuonna 2000 Solie kuoli kurkkusyöpään.

Kuva Kuva
Harlem Heat (c) w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys - WCW Tag Team Championship
Ei, tässä kuukaudesta toiseen jatkuvassa Harlem Heatin ja Nasty Boysien välisessä feudissa ei ollut tapahtunut edelleenkään mitään merkittävää uutta. Nastyt olivat siis voittaneet Harlem Heatin Uncensoredissa, mutta koska tuon ppv:n yhdessäkään ottelussa ei jostain syystä ollut mestaruus panoksena, pitivät Booker T ja Stevie Ray mestaruudet edelleen itsellään. Nyt he kuitenkin joutuivat puolustamaan vöitään vielä kerran ppv:ssä Nastyja vastaan, koska tokihan Nastyt olivat Uncensored-voitollaan ansainneet mestaruusottelun. Matsin alkaessa näytti kuitenkin pahasti siltä, että Jerry Sags joutuisi painimaan tämän ottelun yksin, koska Brian Knobbs ei saapunut hänen kanssaan ollenkaan kehään. Selostajat selittivät syyksi sen, että ppv:tä edeltävässä Main Event -lähetyksessä WCW:n uusi joukkue Blue Bloods - eli Lord Steven Regal ja hänen uusi joukkueparinsa Earl Robert Eaton - olivat hyökänneet Knobbsin kimppuun.

Vähitellen alkaa olla aika vaikea kirjoittaa mitään uutta enää näistä Harlem Heatin ja Nasty Boysien otteluista, koska tämä on jumalauta NELJÄS ppv-ottelu putkeen näiltä joukkueilta. Oliko WCW:n joukkuedivari tähän aikaan todella näin ohut, vai eikö kellään ollut vain mitään ideoita? Harlem Heat ja Nasty Boys eivät vieläpä millään mittareilla ole mitenkään erityisen herkullinen paritus toisiaan vastaan, joten tuntuu aivan käsittämättömältä, että WCW haluaa kuukaudesta toiseen jankata tätä samaa ottelua. No, laadultaan tämä oli - kuten olettaa sopii - aika lailla samanlainen kuin kaikki muutkin näiden joukkueiden ottelut. Ehkä jos nämä johonkin paremmuusjärjestykseen pitäisi laittaa, tämä saattaisi olla siellä parhaassa päässä, koska tästä jotenkin huokui se, että nyt ollaan vihdoin viimeisen ottelun äärellä. Jerry Sags joutui painimaan suurimman osan ottelusta yksin, koska Brian Knobbs oli takahuoneessa myymässä "loukkaantumistaan", mutta Sags hoiti roolinsa yllättävänkin hyvin. Sags myi Heatin iskut oikein hyvin ja vaikutti tavallaan tässä buukkauksessa oikeasti ihan sympaattiselta babyfacelta. Ottelussa taidettiin myös nähdä ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Booker T:n Harlem Hangover, ja onhan se vain pirun nätti liike Bookerilta. Loppukäänteet ja lopetuskin toimivat tässä ihan moitteetta, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan hyvä joukkuemestaruusmatsi. Ottelun jälkeen Blue Bloods saapui ringsidelle katsomaan voittajien juhlintaa.
**½ (10:52)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Man With No Name vs. Kevin Sullivan
Mistä tietää katsovansa WCW:tä? Vain WCW:ssä Brutus Beefcake pääsee painimaan ppv:ssä nimellä THE MAN WITH NO NAME. Kyllä. Tämä saattaa olla koko painihistorian typerin painijan nimi ja samalla yksi typerimmistä gimmickeistä ikinä. Joten. No, mitä muuta voi WCW:ltä odottaa. Miten The Butcherista tuli The Man With No Name, saatatte nyt kysyä. No, kaikki alkoi SuperBrawl V:ssä nähdystä klassikko-ottelusta Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin välillä. Tuolloin Butcher oli vielä Kevin Sullivanin puolella ja seisoi tämän kulmauksessa ottelun ajan. Matsin lopussa Kevin Sullivan kuitenkin käytti Butcheria halpamaisesti hyödykseen paiskaamalla Dave Sullivanin kovan kallon suoraan Butcherin kasvoja päin. Butcher jäi seurauksen jälkeen kitumaan todella tuskaisen näköisenä maahan. Poikkeuksellisen kova kipu tietenkin johtui siitä, että 1990-luvun alussa Butcherin koko kasvojen luusto oli murtunut vakavasti. Nyt vanhat vammat palasivat iskun seurauksena. Eivätkä pelkästään vammat: pian nimittäin paljastui, että iskun seurauksena Butcher MENETTI MYÖS MUISTINSA (juu), ja siksi hän kääntyi entistä ystäväänsä Sullivania vastaan. Muistinsa menettäneelle miehellä ei myöskään ollut nimeä, mutta sen hän tuntui tietävän, että hän halusi kostaa muistinsa menettämisen ja vähän kaiken muunkin Kevin Sullivanille. Ja niinpä sitten oltiin tilanteessa, jossa Kevin Sullivan pääsi painimaan Nimetöntä Miestä vastaan ppv:ssä.

Huh huh, pakko arvostaa tätä WCW:n tyyliä buukata kyllä kaikkea aivan ihmeellistä paskaa ppv:eidensä täytteeksi. Erityisesti pitää tietenkin arvostaa Brutus Beefcaken jatkuvia uusia gimmickejä ja jatkuvasti uusia hahmonimiä. Itse otteluhan Sullivanin ja Beefcaken välillä oli täysin yhdentekevä, eikä siinä ollut mitään viihdyttävää. En silti luokittele tätä ihan täydeksi paskaksi, koska Sullivan on kuitenkin pätevä kaveri, ja osaa jo pelkästään ilmeillä ja eleillään tuoda otteluun aina jotain kiinnostavuutta. Ja on Beefcake nyt sentään parempi painija kuin Dave Sullivan, joten ihan Sullivan vs. Sullivan -otteluiden tasoista kuraa ei nyt tarjoiltu. Ei tässäkään ottelussa silti mitään kehuttavaa varsinaisesti ollut - paitsi se, että ottelun päättänyt puhdas lopetus oli kyllä hämmästyttävä ratkaisu ja tuntui todella virkistävältä buukkaukselta. Ottelun jälkeen päästiin sitten kuitenkin sekoilumoodissa ihan uudelle tasolle, koska tässä ppv:ssä alkunsa sai legendaarinen Dungeon of Doom -meininki. Ottelun jälkeen screenille ilmestyi nimittäin hyvin erikoisen näköinen mies, joka näytti oleilevan jonkinlaisessa erikoisessa sinisessä luolassa. Mies huusi Sullivanin perään, kutsui tätä "pojakseen" ja käski Sullivanin palata luokseen, koska heidän oli lopetettava Hulkamania. Sullivan näytti hämääntyvän miehen ilmestymisestä täysin ja karkasi kehästä pois yleisön kautta katsomatta screeniin ollenkaan. Voi pojat, tästä tulee vielä hyvä. Screenillä nähty mies oli siis oikeasti 1960-1980-lukujen painija King Curtis Iaukea, mutta palaisimme häneen kyllä vielä.
* (5:24)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dick Murdoch vs. Wahoo McDaniel
Sitten vuorossa oli legendojen ottelu, jossa ei tietenkään mitään kummempaa feudia ollut taustalla. Tai siis: toki Murdoch ja McDaniel olivat menneinä vuosikymmeninä feudanneet toistensa kanssa vaikka kuinka paljon, mutta mitään tuoretta vihanpitoa ei ollut taustalla, koska molemmat olivat jo puoliksi eläköityneet kehästä. Murdoch oli tosin alkuvuodesta käynyt painimassa WWF:n Royal Rumble -ottelussa, joten Murdoch oli nyt onnistunut saman vuoden aikana painimaan sekä WCW:n että WWF:n tapahtumassa 48 vuoden iässä. Tämä jäisikin sitten Murdochin viimeiseksi ppv-otteluksi, koska vuonna 1996 hän kuoli sydänkohtaukseen. Ai niin: en ole tarkoituksella muuttanut Murdochin ja McDanielin kuvia mustavalkoiseksi, vaan tämä kyseinen ottelu todellakin lähetettiin mustavalkoväreillä ppv-lähetyksessä.

Pakko antaa kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille neropatille, jonka mielestä oli loistava idea muuttaa lähetyksen värit MUSTAVALKOISIKSI, kun Dick Murdoch ja Wahoo McDaniel saapuivat painimaan "legendojen ottelun". Kyllä, mustavalkoiseksi. Kyllä, Wahoo McDanielin ja Dick Murdochin otteluun. Siis sellaisen kahden painijan otteluun, jotka ovat ison osan urastaan painineet ihan normaaleissa värilähetyksissä. Mutta ei sillä mitään väliä ole, koska nyt haluttiin alleviivata nostalgiaa! Ei ihme, että tämä mustavalkohömpötys olikin viimeinen kerta, kun Slamboree-ppv:ssä oli tämä "A legend's reunion" -gimmick. Noin muuten tämä McDanielin ja Murdochin ottelu oli juuri niin yhdentekevä kuin saattoi vain kuvitella. Kumpikaan ei ollut vuonna 1995 varsinaisesti elämänsä kunnossta, jotten lopputuloksena oli laiskaa brawlausta ja simppeli lopetus. Ei nyt täyttä kuraa, mutta kaikin puolin heikko ja turha ottelu.
* (6:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Great Muta (c) vs. Paul Orndorff - IWGP World Heavyweight Championship
Seuraavaksi oli vuorossa ottelu, jonka varsinaisesta syystä minulla ei ole oikeastaan mitään hajua. WCW:ssä säännöllisen epäsäännöllisesti vieraillut japanilaistähti The Great Muta oli voittanut muutama viikko ennen Slamboreeta NJPW:n päämestaruuden IWGP World Heavyweight -mestaruuden Shinya Hashimotolta, ja nyt hän saapui vierailemaan WCW:ssä puolustakseen vyötään WCW-konkaria Paul Orndorffia vastaan. Ei tällä ottelulla mitään kummempaa feudia siis todellakaan ollut: ilmeisesti WCW halusi vain New Japan -yhteistyön nimissä tuoda taas Mutan painimaan ppv:hensä. Hupaisa yksityiskohta tässä ottelussa on se, että WCW oli ehtinyt mainostaa Mutan puolustavan IWGP World Heavyweight -mestaruuttaan Slamboreessa jo ennen kuin Muta oli voittanut vyön Hashimotolta.

Saattaa olla, että yliarvioin nyt tämän ottelun, mutta oli jotenkin vain todella ilahduttavaa nähdä pitkästä aikaa perinteinen, hyvin rakennettu ja kokonaisuutena yllättävän toimiva PAINIottelu WCW:ssä. Ei tässä tietenkään mitään erityisen jännittävää tai erikoista nähty, koska 1) Orndorff ei ollut enää missään elämänsä kunnossa ja 2) Muta ei koskaan pystynyt parhaisiin suorituksiinsa WCW-vierailuillaan. Tästä huolimatta sekä Muta että Orndorff tiesivät kyllä, mitä tehdä kehässä, ja yhdessä he saivatkin aikaan kaikin puolin pätevän ottelun. Jos vain tässä olisi ollut vähän vähemmän restholdeja ja paikallaan junnaamista, tämä olisi voinut yltää jopa hyvään arvosanaan, koska tämä oli kuitenkin kaikin puolin perustoimiva matsi. Nyt ottelun keskiosa junnasi kuitenkin sen verran pahasti paikallaan, että hyvästä ja näyttävästä lopetuksesta huolimatta tämä jää alle kolmen tähden. Erityiskiitosta pitää kuitenkin antaa jälleen yhdelle puhtaalle lopetukselle.
**½ (14:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Arn Anderson (c) vs. Alex Wright - WCW Television Championship
Uncensoredin jälkeen Arn Anderson oli hylännyt Col. Robert Parkerin johtaman Stud Stablen (joka alkoi muutenkin olla hajoamaisillaan) ja liittoutui vanhan ystävänsä Ric Flairin sekä Vaderin kanssa. Tämä tuhokolmikko alkoikin dominoida WCW:tä parhaansa mukaan, ja suurimman osan ajastaan Anderson oli itse asiassa käyttänyt Hoganin uuden apurin, mysteerisen Renegaden kanssa tappelemiseen. PPV:n tullen Anderson ei kuitenkaan kohdannut Renegadea, vaan hän joutui puolustamaan edelleen hallussaan pitämäänsä TV-mestaruutta nuorta Alex Wrightia vastaan. Saksalainen "wunderkid" oli edelleen voittamaton 1 on 1 -otteluissa, joten hän oli ehdottomasti ansainnut mahdollisuuden päästä ottelemaan TV-mestaruudesta.

Ja taas yksi ottelu, joka päättyi puhtaaseen lopetukseen! En tiedä, mitä WCW:n buukkaustiimissä on oikein tapahtunut, mutta tämä on todella virkistävää katsottavaa. Noin muutenkin tämä Andersonin ja Wrightin ottelu oli tähän mennessä koko illan paras ottelu. Suurin ongelma tässä oli se, että Wright on edelleen harmillisen vihreä, ja siksi hänellä ei oikein tunnu olevan mitään kunnollista hajua ottelun kuljettamisesta tai rakentamisesta. Tämä siis suurena erona verrattuna äskeiseen otteluun, jossa vastakkain oli kaksi konkaria, jotka todellakin osasivat tällaiset asiat. Onneksi Wrightia vastassa oli kuitenkin Anderson, joka tiesi kehäpsykologiasta kaiken oleellisen ja pystyi kantamaan Wrightin suurin piirtein niin hyvään otteluun kuin vain mahdollista. Samalla Wright pystyi sitten keskittymään näyttäviin high flying -liikkeisiinsä, kuten ulos kehästä vedettyyn Crossbodyyn ja ilmavaan Missile Dropkickiin. Tähän päälle Wright myös myi ihan hyvin Andersonin signature-liikkeet, kuten Spinebusterin ja erityisesti DDT:n. Ottelun lopetus oli myös puhtaan lisäksi buukattu hyvin, joten kyllä tämä nousee juuri ja juuri hyväksi otteluksi. Jos vain Wrightin tilalla olisi ollut Brian Pillman, olisi mahdollisuuksia ollut vielä aika paljon enempään.
*** (11:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ Col. Robert Parker vs. Road Warrior Hawk
Voi pojat, Hawk on palannut! Kyllä vain, jo pidemmän aikaa painihuhuissa oli puhuttu siitä, että WCW yritti jälleen tuoda Animalia ja Hawkia takaisin ja yhdistää Road Warriorsit ensimmäisen kerran sitten vuoden 1992. Nuo suunnitelmat kaatuivat kuitenkin toistuvasti siihen, että Animal pystyi edelleen nostamaan vakuutusrahoja loukkaantumistensa seurauksena eikä ollut siksi kiinnostunut palaamaan painimaan. Hawk oli puolestaan keskittynyt painimaan Japanissa sen jälkeen, kun hänen edellinen WCW-vierailunsa päättyi vuoden 1993 lopussa. Nyt tätä ppv:tä edeltäneeessä Main Event -tv-lähetyksessä nähtiin kuitenkin yllätys, kun kaikista maailman painijoista Hawk vastasi Mengin avoimeen haasteeseen. Col. Robert Parkerin manageroima tuhokone Meng oli siis saapunut Main Event -lähetykseen uhoamaan omaa erinomaisuuttaan, ja tuo uho päättyi siihen, kun Hawk teki yllätyspaluunsa ja kävi Mengin sekä Parkerin kimppuun. Mengin ja Hawkin välille buukattiin Slamboreehen "bonusottelu".

Huh, olipa kokonaisuudessaan täysin turha ottelu. Meng ja Hawk mäiskivät toisiaan nyrkeillä parin minuutin ajan kehässä, jatkoivat sen jälkeen toistensa mäiskimistä nyrkeillä kehän ulkopuolella - ja sitten ottelu olikin jo ohi. Sen enempää Mengillä kuin Hawkillakaan ei ole kykyä tällaisten otteluiden painimiseen mitenkään kiinnostavasti, joten tietenkin lopputuloksena oli puhtaasti huono ottelu. Ja tällä kertaa piristämässä ei ollut edes toimivaa lopetusta. Tämän enempää en oikeastaan osaa sanoa tästä. Onneksi tämä oli sentään suhteellisen lyhyt ottelu. Eteenpäin.
½ (4:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
WCW Hall of Fame w/ Wahoo McDaniel, Terry Funk, Angelo Poffo, Antonio Inoki, Big John Studd, Dusty Rhodes & Gordon Solie
Tässä välissä nähtiin sitten Gordon Solien juontama pitkä Hall of Fame -seremonia, jossa esiteltiin WCW:n vuoden 1995 Hall of Fame -luokka. Paikan Hall of Famessa saivat Wahoo McDaniel, Terry Funk, Angelo Poffo, Antonio Inoki, Big John Studd, Dusty Rhodes - ja lopuksi Solie itse yllätettiin, kun Dusty Rhodes ilmoitti, että myös Solie on virallisesti julistettu Hall of Famen jäseneksi. Tämä vuoden 1995 Hall of Fame -luokka jäi viimeiseksi WCW:n historiassa. Osasyy Hall of Famen lopettamiselle lienee se, että Hall of Famen nimeämisestä vastannut Gordon Solie jätti yhtiön pian tämän ppv:n jälkeen. Varmaan muutenkaan WCW ei vain kokenut Hall of Famea niin merkittäväksi. Samaan lopputulokseen tuli nimittäin WWF vuotta myöhemmin: se lopetti oman Hall of Famensa vuonna 1996, ja seuraavan kerran painipromootion oma Hall of Fame -seremonia nähtäisiin vasta vuonna 2004. Ai niin! Tässä seremonian aikana ppv-debyyttinsä teki muuan Cody Rhodes. 9-vuotias Cody-poika oli nimittäin isänsä Dustyn mukana, kun Dusty tuli hakemaan kunniapystiään.

Mutta miksi Gordon Solie siis jätti WCW:n juuri kun oli itse päässyt Hall of Fameen? Syitä saattoi olla useampiakin, mutta yleisen näkemyksen mukaan yksi iso vaikuttaja oli se, että Solie oli äärimmäisen pettynyt siihen, että Angelo Poffo nimettiin WCW:n Hall of Fameen. "Kuka on Angelo Poffo", saatatte kysyä, ja ehkä se kertoo kaiken oleellisen siitä, kuuluuko hän minkään painipromootion Hall of Fameen. Poffo oli siis Randy Savagen isä, ja Savage käytännössä pakotti politikoimalla WCW:n nimeämään isänsä Hall of Fameen, vaikka Poffo oli ollut painiurallaan lähinnä alueellisten promootioiden midcarder-painija. Solien mukaan Poffolla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa Hall of Fameen, mutta politikointi ajoi hänen ohitseen. Tämä oli Solielle viimeinen niitti. Samoin nettihuhut kertovat, että Solie ei myöskään pitänyt siitä, että vain pari kuukautta ennen Slamboreeta kuollut Big John Studd nimettiin Hall of Fameen. Studd ei myöskään ollut koskaan merkittävä nimi NWA:ssa/WCW:ssä (vaan ennemmin WWF:ssä), mutta se ei ollut Solien suurin huoli. Studdin nimittäin tiedettiin syöneen lähes koko uransa kasvuhormoneja, jotta hän olisi mahdollisimman isokokoinen (André The Giantin kokoinen), ja nuo kasvuhormonit todennäköisesti johtivat Studdin kuolemaan. Solie ei arvostanut sitä, että steroideihin julkisesti tiukan linjauksen ottanut WCW osoitti tekopyhyytensä nostamalla Big John Studdin Hall of Fameen ainakaan heti tämän kuoleman jälkeen.

Kuva Kuva
Big Bubba Rogers vs. Sting - Lights Out Match
Big Bubba Rogersin ja Stingin välinen feud oli jatkunut Uncensoredin jälkeen hyvin samanlaisena, eikä siinä ollut tapahtunut mitään merkittävää muutosta. Sting oli pettynyt siihen, että Rogers oli onnistunut voittamaan hänet Uncensoredissa, ja nyt Sting janosi kostoa. Tämä Rogers-feud on oikeastaan hyvä osoitus siitä, miten Sting oli pian Hoganin WCW-debyytin jälkeen jumittunut tälleiseksi ylemmän keskikortin faceksi, jolla ei oikein ollut mitään oleellista roolia. Tätä jatkuikin aina syksylle 1996 saakka. Ai niin: tämän ottelun stipulaatio oli "Lights Out Match", mikä tarkoitti oikeasti vain No DQ -ottelua. Blaaaaaah.

Toinen kerta ei Stingin ja Big Bubba Rogersin tapauksessa tehnyt hyvää otteluparille. Vielä Uncensoredissa Sting ja Rogers pääsivät "loistamaan" (jos **½-tasoisen ottelun painimista voi loistamiseksi kutsua), koska kaikki muu koko tapahtumassa oli niin kamalasti buukattua paskaa, että yksi normaali entertainment brawl -tyylinen ottelu oli virkistävä poikkeus. Nyt kortissa oli nähty kuitenkin pari muutakin ihan oikeaa ottelua, joten Stingin ja Rogersin ottelulla ei ollut enää samanlaista virkistävää asemaa. Kun tähän sitten yhdistetään se, että tämä ottelu oli oikeastaan vain heikompana versiona ensimmäisen ottelun toistamista ja että koko Lights Out -stipulaatio oli täysin idioottimainen, ei tästä ottelusta voi liiemmin innostua. Miksi tätä piti edes mainostaa "Lights Out" -otteluna, kun No DQ -stipulaatiota ei kuitenkaan hyödynnetty käytännössä mitenkään. Plus että "Lights Out" on kyllä typerin nimi No DQ -ottelulla mikä on keksitty. No, lopetus oli sentään tässäkin puhdas, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ok-luokan tv-ottelu-tyylinen ottelu. Huonompikin voisi olla siis, ainakin WCW:ssä vuonna 1995.
** (9:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair & Vader w/ Arn Anderson vs. Hulk Hogan & Randy Savage w/ Jimmy Hart & The Renegade
Sitten. Illan iso ottelu. Main Event. RIC FLAIRIN PALUUOTTELU. Kyllä, sen saman Ric Flairin, joka hävisi puoli vuotta aiemmin Halloween Havocissa Hulk Hoganille eläköitymisottelun. Sama Ric Flair, joka vannoi, ettei koskaan palaisi kehään, jos hän joutuisi eläköitymään. No, puoli vuotta on kyllä painimaailmassa aikamoinen ikuisuus. Tuskin WCW tai varsinkaan Flair itsekään olisivat halunneet tuoda Flairia näin nopeasti takaisin painikehiin, mutta karu tosiasia oli vain se, että WCW:n heel-tarjonta Main Event -tasolla oli Vaderin ohella käytännössä olematon, joten WCW tarvitsi Flairia kipeästi takaisin. Niinpä sitten Uncensoredissa nähtiin maailman kiusallisin kuvio, jossa täysin selittämättömästä syystä naiseksi pukeutunut Flair hyökkäsi Savagen kimppuun kesken tämän ja Avalanchen ottelun. Main Eventissä Flair sekaantui manageroitavansa Vaderin ja Hoganin väliseen otteluun, ja lopulta Hogan voitti Strap-ottelun raahaamalla Flairin perässään neljään kehäkulmaukseen, vaikka Flair ei millään tavalla ollut ottelun virallinen osanottaja. Seuraavina viikkoina Hoganin, Savagen ja heidän uuden liittolaisensa, Ultimate Warrioria kaikin mahdollisin tavoin kopioivan Renegaden feud Vaderin, Ric Flairin ja Arn Andersonin kanssa kiihtyi kiihtymistään. Hogan ja Savage alkoivat kuumeisesti vaatia, että WCW:n johtokunta suostuisi palauttamaan Flairin oikeuden painia WCW:ssä. Johtokunta suostui tähän, kun Hogan ja Savage olivat vaatineet asiaa tarpeeksi kauan, ja niinpä Slamboreehen viimein buukattiin ottelu, jossa Flair palaisi painikehiin ja asettuisi yhdessä Vaderin kanssa Hogania ja Savagea vastaan.

Toivoin tältä ottelulta huomattavasti enemmän, koska tämä oli kuitenkin Ric Flairin paluuottelu. Toisin kävi: kokonaisuutena tämä ei onnistunut tarjoamaan mitään sellaista, mitä en olisi jo unohtanut muutaman kuukauden päästä. Se ei toki tarkoita sitä, etteivätkö Vader, Flair ja Savage olisi hoitaneet hommaansa kehässä erittäin hyvin (ja okei, ei se Hogankaan nyt täysin kamala ollut), joten lopputuloksena oli kyllä hyvä ja viihdyttävä entertainment brawl -mäiskintä. Juuri sellainen väli-ppv:n ME, mikä tästä ottelusta alusta lähtien huokui todella vahvasti. Samoin kuin koko tapahtumasta huokui se väli-ppv:n tunnelma. Sinänsä siis tämä onnistui roolissaan oikein hyvin, mutta olisihan sitä nyt ollut kiva nähdä välillä vaikka joku oikeasti yllättävän hyvä tai viihdyttävä tai erikoinen ottelu eikä vain juuri sitä meininkiä, mitä uskalsi etukäteen odottaa. Kiinnostavinta oikeastaan koko Main Eventissä oli se, että facejen sisääntulon aikana ja myöhemmin kesken ottelun sisääntulorampille ilmestyi isokoinen mies, joka näytti tuijottavan hyvin kuumottavasti Hulk Hogania. Kukaan ei tiennyt, kuka tuo mies oikein oli, mutta aika Jättiläismäiseksi häntä voisi kutsua...
*** (18:57)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Ric Flair
** Vader
* Randy Savage

Kokonaisarvio Slamboreesta: Noh, oli tämä sentään vuoden ensimmäinen WCW-ppv, jossa oli peräti kaksi kolmeen tähteen yltävää ottelua. Yhtään yli kolmen tähden matsia ei toki ollut edelleenkään, mutta sen sijaan kolme maksimissaan yhden tähden ottelua tästäkin tapahtumasta löytyi. Kokonaisuteena Slamboree tuntui täysin turhalta väli-ppv:ltä, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa tai säväyttävää, joten kyllä tämäkin Surkean puolelle jää, vaikka oli juuri ja juuri kahta edellistä WCW-ppv:tä parempi. Kovaa menoa, WCW. Kovaa menoa.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
3. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
4. WCW Slambore - Surkea
5. WCW SuperBrawl V - Surkea
6. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 06 Tammi 2019, 09:25

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1995

Edellisestä ppv:stä oli vain kuukausi, joten voisi kuvitella, että WCW:ssä ei ole tapahtunut tässä välissä mitään merkittävää. Se on kuitenkin paha harhaluulo. Kesäkuun alussa painimaailmaan saatiin nimittäin uutinen, jonka merkittävyyttä ei vielä tässä vaiheessa pystytty ymmärtämään.

WCW:n nykyinen johtaja Eric Bischoff oli nimittäin vieraillut Ted Turnerin luona. Ensin tapaamisen sisällöstä ei tihkunut mitään tietoa, mutta viikkoa myöhemmin Dave Meltzer raportoi, että Turner ja Bischoff olivat sopineet siitä, että WCW aloittaa Turnerin tv-kanavalla TNT:llä elokuun lopussa maanantai-illoissa lähtetettävän painishow'n, josta tulee WCW:n uusi lippulaivatuote. Siis painishow'n, joka lähetetään televisiossa tismalleen samaan aikaan maanantai-illoissa kuin WCW:n ykköskilpailijan WWF:n suurin show Monday Night Raw lähetettiin. Vaikka WWF:llä ei muuten mennyt erityisen vahvasti (esim. buyratet laskivat edelleen), jostain syystä Raw'n katsojaluvut olivat olleet pitkään tasaisessa nousussa, ja Raw'sta oli alkanut tulla merkittävä brändituote WWF:lle. Niinpä Bischoffin tavoite oli se, että kilpailevalla ohjelmalla WCW pystyisi vihdoin tosissaan haastamaan WWF:n asemasta maan suurimpana painifirmana - ja lopullisena tavoitteena oli tietenkin WWF:n tuhoaminen. Koska WCW:n omistaja Ted Turner tahtoi samaa ja koska hän uskoi Bischoffin vakuutuksia siitä, että vain samanaikaisesti lähetettävä kilpaileva tv-ohjelma tarjoaisi mahdollisuuden tähän, päätti Turner antaa luvan tälle uudelle tv-show'lle. Vielä tässä vaiheessa kesää ei ollut kuitenkaan tietoa mm. ohjelman nimestä tai siitä, lähetettäisiinkö se samalla tavalla kuin Raw (eli joka kolmas viikko livenä ja kaksi muuta viikkoa välissä nauhoitettuina jaksoina). Kaikki kuitenkin selviäisi tulevina kuukausina. Samalla selviäisi myös se, kuinka iso muutos tämä uusi ohjelma tulisi olemaan koko painibisnekselle. Tässä vaiheessa muuten veikattiin, että ohjelman nimeksi tulisi Head To Head - alleviivaamaan siis sen kilpailuasetelmaa Raw'n kanssa.

Muuten WCW:ssä ei ollut kuluneen kuukauden aikana tapahtunut mitään kovin mullistavaa. Rahat olivat edelleen tiukalla (koska sitä syydettiin Hoganille, Savagelle ja muille Hoganin kavereille), ja siksi jatkuvat säästötoimenpiteet olivat läsnä. Yksi ratkaisu kulukuriin olikin ppv-tapahtumien lisääminen, kuten olen aiemmissa arvioissa kertonut. Siksi WCW päätti vuonna 1995 tuoda takaisin myös perinteikkään The Great American Bash -tapahtumansa, jota ei ollut jostain syystä järjestetty ollenkaan vuosina 1993 ja 1994. Paluunsa tehneen TGABin selostamossa istuivat paluunsa tehnyt Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Flyin' Brian vs. Alex Wright
Illan avasi hyvin kiinnostava ottelu. Nuori ja kovassa nosteessa ollut Alex Wright oli viime ppv:ssä kärsinyt ensimmäisen tappionsa TV-mestaruusottelussa Arn Andersonia vastaan, ja nyt hän haki uutta nostetta uralleen. Sitä varten hän päätyi kohtaamaan ppv:ssä WCW:n high flying -"divisioonaa" edustavan konkarin Flyin' Brianin, jota ei ollut nähty ppv:ssä yli vuoteen. On täysin käsittämätöntä, että WCW:n oli jostain syystä niin saatanan vaikea keksiä mitään järkevää käyttöä Brianille, joka 1) huippulahjakas, 2) karismaattinen, 3) hyvä mikissä ja 4) vieläpä hyvännäköinen. Kaikesta tästä huolimatta Brian oli viettänyt taas suurimman osan viime vuodestaan alakortissa pyörien. Aina välillä liikkui huhuja siitä, että WCW suunnittelisi jonkinlaista pushia Brianille (useimmin huhut liittyivät ideaan Light Heavyweight -divisioonan palauttamisesta), mutta lopulta mikään ei realisoitunut miksikään. Nyt kokenut Brian pääsi sitten kohtaamaan ystävällishenkisessä ottelussa nuoren Wrightin, jota markkinoitiin WCW:ssä vähän kuin nuorena versiona Flyin' Brianista.

Olipa fiiliksien osalta aikamoista vuoristorataa tämän ottelun katsominen. Ensimmäisistä minuuteista tykkäsin tosi paljon, kun Flyin' Brian pääsi hallitsemaan ottelua ja väläyttämään näyttäviä high flying -liikkeitä. Sitten hetkeksi ottelun tunnelma latistui kuitenkin, kun tuli Wrightin hallintavaihe, ja Wright botchasi pari helppoa liikettä tosi kömpelösti ja pilasi hetkeksi ottelun momentumin. Brian onnistui kuitenkin pelastamaan momentumin stiffeillä chopeilla ja hyvällä tarinankerronnalla, ja vaikka Wright oli välissä taas pilata momentumin vetämällä pari tosi vaarallisen näköistä spottia (mm. historian hurjimman näköinen Suplex ulos kehästä Wrightille), nuokin spotit olivat lopulta näyttäviä ja vain paransivat ottelua, koska niissä ei onnekkaasti käynyt kenellekään mitään. Sitten ottelun lopputaistelu olikin pirun kovaa ja viihdyttävää meininkiä, mistä voi ihan puhtaasti kiittää Briania, Brianin upeita liikkeitä ja Brianin loistavaa myyntitaitoa. Wright osoitti siis tässä ottelussa taas kerran sen, että hänellä oli paljon enemmän intoa ja halukkuutta kuin kykyä. Innolla ja halukkuudellakin pääsee silti aika pitkälle, kun vastassa on Brianin kaltainen mestaripainija, joka pystyy kantamaan erinomaisiinkin suorituksiin. Niinpä tämä puhdas cruiserweight-tyylinen high flying -ottelu oli vaikeuksistaankin huolimatta hieno opener ja koko vuoden paras WCW-ottelu tähän mennessä.
***½ (15:42)
Voittaja:
► Show Spoiler
Arm Wrestling Contest w/ Diamond Dallas Page & Dave Sullivan
Voi pojat, kyllä vain! Ennen seuraavaa ottelua oli luvassa kädenvääntöä, mikä on aina ihan ykkösluokan viihdettä showpainissa (lue: joka kerta täyttä kuraa). Tällä kertaa Arm Wrestling Contestissa toisensa kohtasivat Diamond Dallas Page ja Dave Sullivan. "Miksi?" saatatte kysyä, ja se on hyvä kysymys. Tässä vaiheessa uraansa DDP oli edelleen lähinnä alakortin ärsyttävä heel, eikä häntä ollut nähty painimassa ppv:ssä yli vuoteen. Loppukeväästä 1995 Diamond Dallas Page alkoi kuitenkin saada uutta pushia, kun hänelle annettiin valetiksi näyttävä nuori nainen nimeltään Diamond Doll (Pagen oikea vaimo Kimberly Page) ja manageriksi järisyttävän lihaksikas Max Muscle (mitäänsanomaton brawler 1990-luvulta). Erityisesti Max Musclen avulla Page alkoi kiusata WCW:n rosterin painijoita järjestämällä kädenvääntökilpailuita, jotka hän aina voitti, kun Muscle jollain tavalla auttoi häntä huomaamatta. Samalla Page oli ottanut silmätikukseen säälittävän Dave Sullivanin, joka oli jäänyt lähinnä pyörimään WCW:n rosteriin tyhjän panttina, kun hänen feudinsa Kevin Sullivanin kanssa oli ohi. Säälittävä Evad Sullivan oli ilmeisesti ihastunut Diamond Dolliin ja halusi tämän kanssa deiteille, mitä Page piti lähinnä surkuhupaisana ajatuksena. Niinpä Page tarjosi Sullivanille mahdollisuutta: he kohtaisivat toisensa TGABissa Arm Wrestling Contestissa. Jos Sullivan voittaisi, hän pääsisi treffeille Diamond Dollin kanssa. Mutta jos Page voittaisi... hän saisi itselleen Dave Sullivanin uuden rakkaan lemmikkikanin Ralphin - ja tekisi siitä soppaa. Sillä tavalla. No, itse kädenvääntökilpailu oli tosiaan ihan täyttä kuraa ja ajanhukkaa ja päättyi lopulta Sullivanin voittoon, kun Diamond Doll vahingossa pilasi miehensä voiton. Se siitä, eteenpäin.

Kuva Kuva
Jim Duggan vs. Sgt. Craig Pittman
Uh, voi pojat. Vuorossa oli taas yksi osa WCW:n palkkauksista, jotka tuntuivat paperilla varmasti paljon paremmilta ideoilta kuin mitä olivat oikeasti. Tai no, en kyllä ihan tarkalleen osaa sanoa, miten Sgt. Craig Pittmanin pushaaminen saattoi tuntua edes paperilla erityisen hyvältä idealta. Craig Pittman oli siis oikea USA:n merijalkaväen sotilas, joka oli sotilasuransa aikana harrastanut painia ja menestänyt sotilaiden välisissä kilpailuissa kreikkalaisroomalaisessa painissa. Joku Pittmanin olemuksessa oli herättänyt kiinnostuksen WCW:ssä, ja niinpä 1990-luvun puolivälissä Pittmanin sotilasuran päättyessä WCW päätti palkata Pittmanin ja tehdä hänestä seuraavan isänmaallisen tähden rosteriinsa. Pittmanista tehdiin Sgt. Craig "Pittbull" Pittman, ja poikkeuksellisesti hänestä ei tullutkaan isänmaallisen patrioottinen ja rakastettava sotilas, vaan heikompiaan kiusaava, ylimielinen ja aggressiivinen nilkki. Pittman alkoi saada keväällä kovaa nostetta uralleen, ja hän otti ensimmäiseksi kohteekseen WCW:n vakiobabyfacen Marcus Alexander Bagwellin. Bagwellin ja Pittmanin vihanpito eteni siihen, että miesten oli tarkoitus kohdata tässä ppv:ssä, mutta Bagwell joutui viime hetkellä jättämään koko ppv:n väliin, koska hänelle oli asennettu pohkeisiin implantit (kyllä), ja tuo leikkaus oli johtanut vakavaan tulehdukseen, minkä takia Bagwell oli joutunut jäämään sivuun kehistä vähäksi aikaa. Niinpä Bagwellin paikan tässä ottelussa otti - kuka muu muka kuin - Jim Duggan.

Saatan olla jopa turhan myötämielinen tälle ja antaa paremman arvosanan kuin muut arvostelijat (epäilen siis että muut arvostelijat ovat antaneet tälle aivan täyttä paskaa ja negatiivisia tähtiä). Minustakin tämä oli siis ehdottomasti puhtaasti huono ottelu ja jälleen kerran yksi osoitus siitä, ettei Jim Dugganilla pitäisi olla mitään tekemistä WCW:n ppv:eiden kanssa. Silti olen sitä mieltä, että tämä oli edes hitusen viihdyttävämpää katsottavaa kuin esimerkiksi Dugganin ja Mengin välinen ottelu Uncensoredissa. Se puolestaan johtui siitä, että tässä ottelussa oli edes jotenkin järkevä tarina ja että Duggan yritti myydä vammautunutta jalkaansa kohtuullisesti. Ottelun lopetus ei sitten tosin liittynyt tuohon jalkavammaan mitenkään, mutta sekin oli ihan tyylikkäästi hoidettu. Muuten ottelu oli toki sitten enimmäkseen kuraa, eikä Dugganilla tai Pittmanilla ollut tietenkään mitään käsitystä hyvän painiottelun painimisesta. Mutta tämä nyt oli muutenkin ilmiselvää.
* (8:13)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dick Slater & Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker vs. Harlem Heat w/ Sister Sherri
Tämä ottelu osoittaa oikeastaan hyvin, miten heel-painotteinen koko WCW:n joukkuedivisioona oli tällä hetkellä. Nasty Boysien lisäksi joukkuedivarissa ei ollut oikeastaan yhtään merkittävää face-joukkuetta, joten niinpä ppv-tasolla nähtiin puhdas heel vs. heel -joukkueottelu. Mikä "parasta", tämä oli vielä impromtu-ottelu, joka oli lisätty The Great American Bashin korttiin vasta ppv:tä edeltävässä Main Event -lähetyksessä. Miksi sitten entinen mestarijoukkue Harlem Heat oli ajautunut tappeluun Col. Robert Parkerin suojattien kanssa? Pohjimmiltaan kyse oli tietenkin lähinnä siitä, että molemmat joukkueet halusivat päästä painimaan joukkuemestaruuksista. Sen lisäksi Parker oli kuitenkin osoittanut varsin suurta - noh - kiinnostusta Sister Sherriä kohtaan, mutta Sherri ei ollut millään tavalla kiinnostunut Parkerista, mikä johti joukkueiden väliseen tappeluun Main Event -lähetyksessä. Ja tosiaan: Bunkhouse Buckin joukkueparina tässä show'ssa ppv-comebackinsa teki konkaripainija Dick Slater. 1960-luvun lopussa uransa aloittanut Slater oli aikoinaan paininut jo historian ensimmäisessä Starrcadessa, ja 1980-luvun lopulta lähtien hän oli pyörinyt säännöllisen epäsäännöllisesti JCP:n/WCW:n rosterissa mutta saanut harvoin vain merkittävämpää näkyvyyttä. Nyt semmoista hänelle kuitenkin suotiin, kun Slater oli nostettu uudeksi jäseneksi Parkerin Stud Stableen.

Hämmentävää, tämä oli oikeasti aika lailla tyylipuhdas heel vs. heel -ottelu, minkä takia yleisö ei tietenkään ollut tässä mitenkään erityisen hyvin mukana. Oikeastaan muutenkin tuntui hyvin oudolta, että tällainen ottelu oli yleensä buukattu ppv:hen, koska Harlem Heatin ja Stud Stablen feud ei tuntunut mitenkään erityisen kuumalta tai kiinnostavalta. Eikä tuntunut myöskään itse ottelu, joka oli liian pitkä siihen nähden, miten vähän tässä tapahtui mitään. Tv-otteluksikin tämä olisi ollut tylsä, mutta ppv-tasolla tämä oli totaalisen turha ottelu. Kokonaiskuvaa ei parantanut ottelun typerä lopetus, jonka aikana kaksi painijaa piti toisiaan Small Packagessa vähintään puolen minuutin ajan. Viimeistään tuon lopetuksen ansiosta tämä matsi tuntui erityisesti Booker T:n hyvästä yrittämisestä huolimatta täysin idiottimaiselta.
*½ (8:39)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Nick Bockwinkel & Vader
Tässä välissä nähtiin sitten sen verran hämmentävä angle, että tämä on pakko mainita arviossakin. Tätä ppv:tä (kuten kaikkia WCW:n ppv:eitä ennen näihin aikoihin) nähtiin siis Main Event -niminen tv-show, joka lähetettiin livenä samalta tapahtumapaikalta kuin itse ppv. Esimerkiksi Slamboreeta ennen tuossa Main Eventissä Hawk oli tehnyt paluunsa WCW:hen, minkä jälkeen hänelle oli buukattu impromptu-ottelu ppv:hen (Hawkin piti muuten esiintyä tässäkin ppv:ssä, mutta hän no-showasi tapahtuman). Nyt tällä kertaa Main Event -show'ssa nähtiin raju yhteenotto WCW World Heavyweight -mestarin Hulk Hoganin ja ykköshaastaja Vaderin välillä. Tuo yhteenotto päättyi siihen, kun Vader kävi käsiksi WCW:n presidenttiin Nick Bockwinkeliin, joka oli tullut katkaisemaan tappelun. Hoganin ja Vaderin tappelun näkeminen Main Eventissä oli siksi kova juttu, että Hogania tai Vaderia ei ollut buukattu tähän ppv:hen painimaan ollenkaan. Main Eventin päätteeksi Vader kuitenkin haastoi Hoganin kohtaamaan hänet tänä samana iltana ppv:ssä. Tällä kiusoittelulla yritettiin siis saada vielä Main Eventin katsovia ihmisiä viime hetkellä ostamaan ppv:n (eikä ihme: tämän ppv:n buyrate oli vain 0.5) sillä ajatuksella, että he näkisivät sittenkin Hulk Hoganin ottelun. Oikeasti Hogania ei ollut buukattu tähän ppv:hen ollenkaan (koska sillä tavalla WCW:n ei tarvinnut maksaa tästä ppv:stä ppv-rojalteja Hoganille), eikä hänelle ollut mitään aikomusta buukata ottelua, vaikka WCW antoi ppv:tä edeltävässä show'ssa niin ymmärtää. Mahtavaa huijausmainontaa, WCW! Nyt sitten presidentti Nick Bockwinkel ja Vader saapuivat selvittelemään sisääntulorampille aikaisempaa välikohtausta, ja Bockwinkel teki selväksi, että Vader ja Hogan eivät kohtaisi toisiaan tänään. Sen sijaan Bash At The Beachissa (Bockwinkel tosin unohti tapahtuman nimen) Hogan ja Vader kohtaisivat toisensa brutaalissa Steel Cage -ottelussa. Jee!

Kuva Kuva
Arn Anderson (c) vs. Renegade w/ Jimmy Hart - WCW Television Championship
No niin, Renegaden ppv-debyyttiottelu. Olenkin jo kirjoittanut Renegadesta kaiken (tässä kohtaa) oleellisen Uncensoredin arviossa, mutta palataan Renegadeen vielä lyhyesti. Oikealta nimeltään Renegade oli siis Richard Wilson, ja ennen WCW:tä hän oli lähinnä paininut pikkupromootioissa nimellä Rio, Lord of the Jungle. Wilsonissa oli kuitenkin yksi piirre, joka herätti WCW:n kiinnostuksen: hän muistutti fysiikaltaan ja ulkonäöltään hämmästyttävän paljon Ultimate Warrioria. Niinpä WCW päätti tehdä alhaisimman keksittävissä olevan tempun ja alkoi talvella markkinoida, että Hogan tuo mukanaan WCW:hen "mystisen hahmon", joka näytti mainosvideoissa täysin Ultimate Warriorilta. Lopulta tämä Renegadeksi kutsuttu hahmo sitten teki debyyttinsä Uncensoredissa Hoganin ringsidellä, ja vaikka hän pukeutui kuin Warrior, liikkui kuin Warrior, teki samoja liikkeitä kuin Warrior ja oli maalannut naamansa kuin Warrior, nopeasti kaikille kävi selväksi, että hän ei todellakaan ollut oikea Warrior. Sen sijaan oikea Warrior uhkasi haastaa WCW:n oikeuteen, jos hänen trademarkatun hahmonsa kopiointi ei loppuisi. No, WCW poisti hieman ilmeisimpiä yhtäläisyyksiä, kuten vaihtoi aikaisemman Warrior-tyylisen kasvomaalauksen R-kirjaimeksi kasvoissa. Koska katsojat tajusivat, ettei kyseessä ollut oikea Warrior, ei Renegaden hahmo kerännyt kovin kummoista suosiota, mutta se ei WCW:tä haitannut. Renegaden pushaaminen jatkoi, Renegade nappasi nopeita voittajia vastustajistaan, hengaili Hulk Hoganin ja Randy Savagen kanssa - ja nyt hän sitten pääsi haastamaan Arn Andersonin TV-mestaruudesta.

Arn Andersonille on pakko nostaa hattua. Ei ole helppoa olla se tyyppi, johon WCW luottaa kaikissa niissä tilanteissa, joissa pitää kantaa joku todella kankea tai epäpätevä painija kohtuulliseen otteluun. Nyt konkari-Anderson sai kannettavakseen Renegaden, joka oli vähän kuin Ultimate Warrior mutta vihreämpi versio. Niin, ehkä tämä kertookin kaiken oleellisen lähtökohdista. No, Anderson teki kyllä tässä ottelussa parhaansa, täräytti Renegadelle muutaman näyttävän liikkeen ja yritti muutenkin pitää ottelun etenemisen loogisena. Lopputuloksena olikin Andersonin kovan työn ansiosta sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos, mikä on luultavasti parasta, mitä Renegdesta pystytään repimään irti. Monet muut arvostelijat ovat dumanneet tämän ottelun vielä paljon rankemmin, mutta ehkä minussa on sitten jotain vialla, kun tykkään katsoa Andersonia kantamassa huonoja painijoita siedettäviin otteluihin. Jotain Renegaden suosiosta ja WCW:n suuren "kopioidaan Ultimate Warrior ja toivotaan ettei kukaan huomaa eroa" -idean onnistumisesta kertoo se, että yleisökin oli tässä ottelussa Andersonin puolella.
** (9:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Nasty Boys (c) vs. Blue Bloods (Regal & Eaton) - WCW Tag Team Championship
Ai että! Tämä oli ensimmäinen kerta vuoden 1995 aikana WCW:ssä, kun joukkuemestaruusottelussa toisiaan EIVÄT kohdanneet Nasty Boys ja Harlem Heat. Brian Knobbs ja Jerry Sags olivat siis vihdoin voittaneet mestaruudet Booker T:ltä ja Stevie Raylta Slamboreessa, ja saman tien mestaruusvoittonsa jälkeen he olivat ajautuneet tappeluun WCW:n uuden heel-joukkueen Blue Bloodsin kanssa. Blue Bloods koostui siis kahdesta "brittiläisestä" "aristrokraatista" Lord Steven Regalista ja Earl Robert Eatonista. Käytän lainausmerkkejä, koska oikeasti Bobby Eaton ei ollut sen enempää brittiläinen kuin aristorkraattikaan. Lord Steven Regal oli vetänyt WCW:ssä jo vuodesta 1993 lähtien tuota ylimielisen brittilordin gimmickiä tehokkaasti, ja kun hän katosi tv:stä loppuvuodesta 1994, alettiin hänelle suunnitella seuraavaksi uraa joukkuedivisioonassa. Aluksi Regalin pariksi päätettiin buukata nuori ja lupaava "ranskalainen" Jean-Paul Levesque, mutta hän otti hatkat WCW:stä ennen kuin joukkueesta ehti tulla mitään. Niinpä WCW sai uuden idean: entä jos rosterissa vuosikausia pyörineestä joukkuepainin konkarista, oikeasti Alabamasta kotoisin olevasta Bobby Eatonista tehtäisiin "jaarli" niin, että Lord Steven Regal saisi yhtäkkiä selville Eatonin salaiset brittiläiset sukujuuret? Kuulostaa ehkä idioottimaiselta, mutta oikeastaan Eatonin muuttuminen brittiläistä yläluokan edustajaa esittäväksi Robert Eatoniksi toimi hämmentävän hyvin, ja Blue Bloodsista tuli nopeasti vihattu joukkue. Nyt sitten nämä ylimieliset aristrokraatit pääsivät haastamaan joukkuemestaruuksista kaksikon, joka edusti tyyliltään kaikkea sitä, mitä Regal ja Eaton inhosivat.

WCW:n suurin ongelma Nasty Boysien kanssa jo pidemmän aikaa on ollut se, että jostain käsittämättömästä syystä Nastyjen ottelut ovat olleet kestoltaan kortin pisimpiä otteluita. Miksi? Ovatko Knobbs ja Sags jotenkin hekumoineet kestävyydellään, vai mistä käsittämättömästä syystä WCW on ajatellut, että juuri Nastyjen ottelut paranevat sitä mukaa, mitä kauemmin ne kestävät? Jos joku on luullut näin, sille jollekulle voisi opettaa jotain elämän realiteetteja. Koska (spoiler alert) Nastyjen ottelut eivät todellakaan parane sitä mukaa, mitä kauemmin ne kestävät. Tämäkin Nastyjen ja Blue Bloodsien ottelu oli aluksi oikein viihdyttävää, hyvin toimivaa ja sopivan väkivaltaista entertainment brawlia. Sitten ottelu kuitenkin vain jatkui ja jatkui, alkoi junnata paikallaan, Nastyt alkoivat väsyä, ja lopulta meille tarjoiltiin typerä lopetus. Lyhyempänä ja tiiviimpänä matsina tämä olisi voinut olla helposti hyvä. Nyt päästään hädin tuskin "ihan hyvä" -tasolle.
**½ (15:03)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ Col. Robert Parker vs. Sting - WCW United States Heavyweight Championship Tournament Final Match
WCW:ssä oli jo hämmentävän pitkään jatkunut aika, jolloin WCW US Heavyweight -mestaruus ei ollut esillä oikeastaan ollenkaan. Ensin mestaruutta kantoi Vader, mutta Vader ei puolustanut vyötään oikeastaan ollenkaan, koska hän pyöri päämestaruuskuvioissa Hulk Hoganin kanssa. Sitten mestaruus kirjoitettiin Vaderilta pois niin, että presidentti Nick Bockwinkel riisui sen häneltä, koska Vader oli pahoinpidellyt Dave Sullivanin kehätoiminnan ulkopuolella. Tuon jälkeen US Heavyweight -mestaruudesta oli aloitettu valtaisa 16 miehen turnaus, joka oli jatkunut kahden kuukauden ajan. Ja nyt vihdoin tuo turnaus huipentuisi finaaliin, jossa toisensa kohtasivat Sting ja Meng. Sting oli ansainnut paikkansa tässä ottelussa voittamalla aikaisemmilla kierroksilla Arn Andersonin ja Paul Orndorffin. Meng oli puolestaan voittanut Marcus Alexander Bagwellin ja Flyin' Brianin. Alun perin tämän Stingin ja Mengin ottelun piti olla mestaruusturnauksen välieräottelu, mutta toinen välieräottelu Ric Flairin ja Randy Savagen välillä päättyi tuplauloslaskuun, ja molemmat miehet eliminoitiin turnauksesta, joten tästä matsista tulikin kerralla koko turnauksen finaali.

Ai että, onpa mukavaa katsoa WCW:n tapahtuma, jossa on USEAMPI vähintään kolmeen tähteen yltävä ottelu. Tällaista ei ole vielä vuoden 1995 aikana tullut vastaan. Tämä Stingin ja Mengin ottelu oli kaikin puolin ilahduttava ja hyvä US-mestaruusottelu, vaikka mitään oikeasti erikoista tässä ei nähtykään. Meng teloi aluksi Stingiä näyttävästi potkuillaan ja vastaavilla, ja Sting myi nuo iskut varsin hyvin. Sitten hallinta alkoi kääntyä vähitellen Stingin puolelle, ottelu pysyi toimivana, yleisö oli hyvin mukana, ja ottelun lopetuskin oli hyvä. Tämä oli juuri sellainen ottelu, joita toivoisi tämän aikakauden WCW:ssä näkevänsä enemmänkin. Kaksi hommansa osaavaa painijaa painimassa puhdasta ottelua mestaruudesta vieläpä niin, että ottelu päättyykin puhtaasti. Toki sitten asiat olisivat vielä paremmin, jos ottelu olisi laadultaan jotenkin tajunnanräjäyttävä, mutta jo tällainen hyvä ottelukin on sentään jotain.
*** (13:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair vs. Randy Savage w/ Angelo Poffo
Kyllä, tämä oli ppv:n Main Event nyt, kun Hulk Hogan ei ollut varastamassa spotlightia. Kyseessä oli Flairin ja Savagen ensimmäinen 1 vs. 1 -ottelu ppv:ssä sitten WrestleMania VIII:n, ja vaikka tuo ottelu olikin loistava matsi, ei tässä Flairin ja Savagen kohtaamisessa ollut ihan samanlaista jännitystä kuin Flairin ja Hoganin ensimmäisessä ppv-kohtaamisessa. Ei, vaikka WCW oli kyllä tehnyt kaikkensa rakentaakseen tälle ottelulle jännitettä. Viime ppv oli nimittäin päättynyt siihen, kun Flair, Anderson ja Vader pieksivät brutaalisti Savagen isän Angelo Poffon, joka oli juuri samana iltana hyväksytty WCW:n Hall of Fameen. Savage oli tietenkin tästä aivan raivoissaan ja janosi kostoa Flairista. Tässä ppv:ssä feud meni entistä henkilökohtaisemmaksi, kun Flair nosti esille vuoden 1992 WWF:ssä nähdyn juonikuvion ja väitti, että hän oli onnistunut selättämään Savagen vaimon Miss Elizabethin. Elizabethin nimen mainitseminen oli oikeasti yllättävä käänne, koska Elizabeth oli 1) eronnut Savagesta (oikeassa elämässä) ja 2) vetäytynyt kokonaan painibisneksestä. Yhtä kaikki, Savage janosi kostoa - erityisen paljon tietenkin siksi, että tämä ppv satuttiin järjestämään isänpäivänä. Niinpä Savagella oli oma isänsä mukanaan ringsidellä, kun hän aikoi kostaa isänsä puolesta Flairille.

Okei, WCW päätti siis käyttää vihdoin varman keinon buukata hyvä Main Event tapahtumalleen jättämällä Hoganin pois koko tapahtumasta. No, vuosi oli 1995, joten tämä ei ole todellakaan historian paras ppv-tason Ric Flair vs. Randy Savage. Ei, se käytiin WrestleMania VIII:ssä. Jos siis haluatte nähdä vain yhden ppv:ssä käydyn Flair vs. Savagen, katsokaa ennemmin se. Jos sen sijaan haluatte nähdä vuonna 1995 käydyn hyvän WCW-ppv-ottelun, tämä on erittäin hyvä vaihtoehto. Tämä tai openerina nähty Wright vs. Brian. Vaikka siis vuosi olikin 1995, osasivat Flair ja Savage ehdottomasti asiansa. Mikä parasta, Flairin ja Savagen annettiin oikeasti painia suurimman osan ottelusta kahdestaan, eikä matsiin sekoitettu mitään idioottimaista buukkausta tai kamalia sekaantumisia. Miehet painivat ihan tosissaan ja ottivat oikeasti kovaa bumppia. Savagelta jopa aukesi silmäkulma ottelun aikana, mitä ei tietenkään tämän ajan TV-säädöksillä olisi saanut käydä. Se kuitenkin näytti pahalta ja lisäsi hitosti ottelun uskottavuutta. Lisäksi Flair teloi Savagen jalkoja erittäin hyvin tässä ottelussa - harmi vain, että loppua kohti Savage ei enää myynyt noita jalkavammoja. No, ottelun tarina toimi silti, ja kokonaisuus oli oikein hieno. Ei tämä huipputasolle nouse, mutta kaikin puolin toimiva Main Event silti tapahtumalle.
***½ (14:42)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Flyin' Brian
** Ric Flair
* Randy Savage

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Ei ole helppoa olla WCW-fani vuonna 1995. Tapahtuma, jossa on kaksi ***½-ottelua, yksi ***-ottelu ja muuten lähinnä kasa paskaa on jo paljon parempi kuin mikään, mitä koko vuonna aiemmin oli nähty - yhteensä. Silti tämäkään ppv ei yltänyt vielä Kehnoa paremmaksi, mutta oli tässä sentään jo jotain potentiaalia. Kai sekin pitää ottaa tässä kohtaa jo hyvänä merkkinä tulevasta.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW The Great American Bash - Kehno
3. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
4. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
5. WCW Slambore - Surkea
6. WCW SuperBrawl V - Surkea
7. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 13 Tammi 2019, 16:18

Kuva
KING OF THE RING 1995

Kesä on kuumimmillaan, luonto kauneimmillaan ja kaikilla hyvä mieli. Tähän ajankohtaan WWF päätti myös vuonna 1995 järjestää King of the Ring -nimisen ppv:nsä, samalla tavalla kuin se oli tehnyt myös vuosina 1994 ja 1993. Tällä kaikki ei mennyt kuitenkaan samalla tavalla kuin oli kahtena aikaisempana vuotena mennyt. KOTR-ppv:stä ei tullut menestystä. KOTR-voittajasta ei tullut yleisön suosikkia. Se tosin pysyi samana, että KOTR-ppv:stä puhuttiin pitkään myös tapahtuman jälkeen. Tällä kertaa keskustelun syy oli vain eri. Tämä King of the Ring -ppv on nimittäin todella monen painifanin mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista ellei jopa koko WWF:n historian huonoin ppv. Tätä ppv:tä vihataan enemmän kuin Vince Russoa.

Heti ensimmäisenä täytyy todeta, että minulla ei ole koskaan ollut lähellekään yhtä vahvaa vihaa tätä ppv:tä kohtaan. Se saattaa johtua siitä, että olen nähnyt tämän vain kerran - vuonna 2008, jolloin olin vielä huomattavasti innokkaampi painifani ja jolloin pidin aivan erityisen paljon King of the Ring -konseptista ja tykkäsin katsoa tämän tapahtuman ihan pelkästään sen takia, että tässä nähtiin KOTR-turnaus. En myöskään vihannut läheskään yhtä paljon kaikkia tapahtuman buukkauksia kuin monet muut, mutta mennään niihin kohta. Ennen kaikkea väitän silti, että suurin syyni huomattavasti laimeampiin tunteisiini on se, että näin tämän vuonna 2008, jolloin tiesin etukäteen jo ihan tarkalleen, mitä tässä ppv:ssä tulee tapahtumaan. Mikään lopputulos ei yllättänyt minua millään tavalla. Oletan, että kaikki muutkin tietävät tarkalleen, kuka vuoden 1995 King of the Ringin voitti, mutta yritän nyt silti seuraavassa olla spoilaamatta kaikkea.

Toisin oli vuonna 1995, kun ihmiset näkivät tämän livenä. Taustaksi on hyvä mainita se, että parin kuukauden tauon pitänyt Shawn Michaels oli palannut WWF-kehiin vain muutama viikko ennen KOTRia ja ansainnut paikan turnauksessa. Suuri osa WWF-faneista piti aivan varmana, että Michaels tulisi voittamaan koko turnauksen, ansaitsemaan vähitellen paikan SummerSlamin Main Eventissä ja painimaan siellä upean ottelun WWF-mestaruudesta. Kun sitten tämä ppv koitti, karmaiseva totuus valkeni ja lopputulos lävähti ihmisten silmillä, kaikki olivat sekä järkyttyneitä että aivan raivoissaan. Tämä oli täyttä paskaa. Tämä oli aivan hirveää. Tämä ei ollut sitä, mitä kukaan olisi halunnut. WWF päätti silti päätyä siihen buukkausratkaisuun mihin se päätyikään, ja tuo virhearvio muistetaan edelleen vielä yli 20 vuotta myöhemminkin.

Tähän yhdistyy vielä se, että tämä tapahtuma järjestettiin Philadelphiassa, josta oli näihin aikoihin tullut jo ECW-nimisen promootion kotiseutu. Philadelphialaiset fanit vihasivat perinteistä WWF-maininkia, rakastivat rujon ECW:n HC-painia ja eivät todellakaan halunneet nähdä sitä, mitä WWF päätyi heille tarjoamaan tänä iltana. Lopputulos oli se, että liveyleisö paskoi täysin tämän tapahtuman päälle, mikä taatusti myös vaikuttaa ihmisten mielikuviin tästä tapahtumasta.

Totean siis heti alkuun, että minustakin tämä ppv oli surkea. Totaalisen epäonnistunut, erityisesti buukkaukseltaan. WWF:llä oli useita kovatasoisia painijoita (Owen Hart, British Bulldog, Jeff Jarrett, Razor Ramon), jotka eivät painineet ollenkaan tässä ppv:ssä. Selvästi WWF:n idea oli tänä vuonna keskittyä KOTR-turnauksessa tuttujen nimien sijaan puhtaasti uusien tähtien luomiseen, ja idea on toki kaunis, mutta sen toteutus epäonnistui täysin. Palataan tähänkin myöhemmin. Lopputuloksena oli suurimmaksi osaksi heikkoja otteluita ja pahoja pettymyksiä. Silti minulle tämä tapahtuma ei yksinkertaisesti ole koskaan jättänyt niin palavaa pettymystä kuin monille muille katsojille, eli en voi väittää vihaavani tätä tapahtumaa. Jos siis haluatte lukea arvion, jossa tämä ppv haukutaan täysin, suosittelen lukemaan jonkun muun tekstin. Minusta tämä ppv on saanut nimittäin osakseen jopa kohtuuttoman paljon vihaa verrattuna siihen, että WWF:n ja painimaailman historiassa on lukuisia suunnilleen samantasoisia ppv:eitä. Eikä tämä KOTR ole edes vuoden 1995 huonoin ppv, siitä WCW on pitänyt huolen.

Selostajinamme jälleen Vince McMahon ja Don "Michael Hayes" Hendrix. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Stephanie Wiand. Ai niin: ennen tätä ppv:tä edeltävänä päivänä Philadelphiassa oli järjestetty WWF:n vuoden 1995 Hall of Fame -seremonia, jossa Hall of Fameen oli lisätty Antonino Rocca, Ernie Ladd, George Steele, Ivan Putski, Fabulous Moolah, The Grand Wizard ja Pedro Morales. Morales ei saapunut paikalle, koska oli näihin aikoihin WCW:n palkkalistoilla espanjankielisenä selostajana, mutta muuten tapahtumaa pidettiin onnistuneena. KOTRin aikana nähtiin lyhyt videokooste seremoniasta.

Kuva Kuva
Yokozuna w/ Mr. Fuji & Jim Cornette vs. Savio Vega w/ Razor Ramon - King of the Ring First Round Match
Illan "tuhkimotarinaksi" (tai Philadelphiaan sopien Rocky-tarinaksi) tarkoitettu spektaakkeli alkaa heti illan ensimmäisestä ottelusta. Tai oikeastaan tämä oli saanut alkunsa jo ennen itse ppv:n alkua. Nuori Savio Vega oli nimittäin saanut ennen ppv:n alkamista järjestetyssä Sunday Night Slam -show'ssa viime hetken mahdollisuuden päästä mukaan KOTR-turnaukseen. Alun perin turnauksen kahdeksannen osanottajan piti olla Vegan hyvä ystävä Razor Ramon, mutta Ramon oli loukannut kylkiluunsa alkukesästä Ladder-ottelussa Jeff Jarrettia vastaan eikä voinut siksi painia tässä tapahtumassa. Niinpä Vega sai otella ennen ppv:tä käydyssä ottelussa IRS:ää vastaan karsintaottelussa, jonka voittaja saisi Ramonin paikan turnauksessa. Vega voitti ottelun ja eteni itse turnaukseen, ja nyt hän joutui heti perään ottelemaan toisen ottelunsa, jossa vastaan asettui uransa isoimmassa kunnossa ollut Yokozuna. Yokozuna oli ansainnut paikan turnauksessa voittamalla Lex Lugerin karsintaottelussa. Niin ja kyllä vain: tämä oli Savio Vega -nimisen painijan debyyttiottelu ppv:ssä. Vega oli toki aikaisemmin paininnut WWF:ssä Kwang-gimmickillä, mutta alkukeväästä hän teki debyytin Savio Vega -nimellä, puertoricolaisena underdogina, joka ystävystyi heti In Your House -ppv:ssä tekemänsä ensiesiintymisensä jälkeen Razor Ramonin kanssa.

Tämä ottelu oli aika tyypillinen mismatch: jättikokoinen Yokozuna vastaan Savio Vega, joka ei ollut varsinaisesti tunnettu siitä, että pystyisi kantamaan ainakaan itseään kaksi kertaa isompia vastustajia erityisen hyviin otteisiin. Osa arvostelijoista on dumannut tämän ottelun (ja yleisesti Vegan suoritukset) aivan täysin, mutta minä kyllä pidin tästä Vegan osuudesta koko ppv:ssä. Ok, Vega ei tosiaan ollut tässä vaiheessa YHTÄÄN MILLÄÄN tavalla overi, koska hän oli tehnyt uudella hahmolla debyyttinsä WWF:ssä vain kuukautta aiemmin, eikä kukaan oikeastaan ollut vielä kiinnostunut hänestä. Niinpä oli WWF:ltä aika erikoinen valinta rakentaa tuhkimotarina juuri nobody-Vegan varaan varsinkin, kun Vega ei ollut kehässä mikään taidokkain tapaus, mutta ainakin se oli rohkean erilaista buukkausta (toisin kuin illan muut buukkausratkaisut, jotka olivat vain paskaa). Vega myös yritti ihan oikeasti parhaansa, tässäkin ottelussa, ja se näkyi. Siksi minun silmissäni tämä matsi oli sellainen ihan toimiva tv-ottelutasoinen koitos, mutta ei toki yhtään enempää.
** (8:24)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Roadie w/ Jeff Jarrett vs. Bob Holly - King of the Ring First Round Match
Jeff Jarrett itse ei ollut selvinnyt KOTR-turnaukseen karsintaottelustaan, mutta hänen suojattinsa The Roadie oli kukistanut Doink The Clownin ja ansainnut paikan turnauksessa. Oikeastaan juuri tämä osoittaa aika tyhjentävästi sen, että tämän vuoden KOTRissa WWF tuntui haluavansa keskittyä vain kaikkein tuoreimpien nimien esille nostamiseen ja pitämään jo overimmat painijat vähemmällä huomiolla. Vastaansa Roadie sai Bob "Sparky Plugg" Hollyn, joka oli niin ikään vasta uransa alkusuoralla. Holly oli voittanut karsintaottelussaan Mantaurin.

Tämä ottelu on yllättävän hyvä, ja monissa arvosteluissa tämä on nostettu jopa illan parhaaksi suoritukseksi. Minä en ole siitä ihan samaa mieltä, mutta on kyllä todettava, että tämä - toisin kuin suunnilleen mikään muu tässä ppv:ssä - onnistui yllättämään positiivisesti. Road Doggin ja Hardcore Hollyn ottelu ei ole lähtökohtaisesti kovin kuumaa valuttaa, eikä todellakaan sellaista, millä myytäisiin yhtään mitään tapahtumaa vaikka 10 vuotta tästä myöhemmin. Tässä vaiheessa uraansa sekä Holly että Roadie olivat kuitenkin nuoria, innokkaita, nälkäisiä ja näyttämisenhaluisia. Lopputuloksena oli varsin vauhdikas ja jopa viihdyttävä ottelu, jossa ei toki mitään oikeasti erikoista nähty, mutta kokonaisuutena tämä oli silti aivan kiva.
**½ (7:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kama w/ Ted DiBiase vs. Shawn Michaels - King of the Ring First Round Match
Tämän ottelun molemmista osanottajista pitää sanoa pari oleellista huomiota. Ensin Shawn Michaels: Michaels oli tosiaan jäänyt pois ruudusta WrestleManian jälkeen, kun hänen henkivartijansa Sid kääntyi häntä vastaan ja samalla paljastui, että Sid oli yhdessä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationin kanssa juonitellut saadakseen Michaelsin pois kuvioista. Michaels oli storylinen mukaan loukkaantunut, mutta oikeasti hän oli poissa vain pari kuukautta, jotta voisi palata babyfacena, koska Vince halusi tehdä Michaelsista taas facen. Niinpä kesän alussa Michaels sitten teki paluunsa ja alkoi feudata Million Dollar Corporationin kanssa. Tuohon porukkaan kuului myös Kama, joka paini nyt ppv-debyyttiottelunsa. Tai no, ei oikeasti kyllä paininut. Kama oli oikealta nimeltään Charles Wright, joka oli paininut WWF:ssä jo vuosina 1992-1993 voodootohtori Papa Shangona. Tuosta (kamalasta) gimmickistä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään suurempaa, joten vuoden 1995 alussa Wrightista päätettiin tehdä "The Supreme Fighting Machine" Kama. Kaman gimmick oli Vincen idea yrittää repiä rahaa parhaillaan kasvamassa olleesta MMA-ilmiöstä. Sekä Yhdysvalloissa että Japanissa oli alkanut syntyä palava kiinnostus shootfighting-tyylisiin otteluihin, ja USA:ssa uusi promootio nimeltään UFC keskittyi nimenomaan tähän "MMA:ksi" kutsuttuun lajiin. Vince päätti luoda WWF:lle oman "MMA-tähden" ja tehdä Kamasta tällaisen tappelijan. Debyyttinsä jälkeen Kama liittyi Million Dollar Corporationiin ja oli viime kuukausien ajan feudannut Undertakerin kanssa (ja jopa sulattanut Undertakerin uurnan kaulassaan roikkuvaksi kaulakoruksi). Nyt hän kohtasi Takerin sijaan kuitenkin Michaelsin.

Tämän ottelun kiistattomasti suurin ongelma oli se, miten paskasti tämä oli lopulta buukattu. Shawn Michaels oli tähän aikaan aivan kuuminta kamaa WWF:ssä, ja WWF:n olisi pitänyt pystyä hyödyntämään Michaelsin ympärillä oleva hype. Sen sijaan WWF päätti toimia täysin päinvastoin ja painaa Michaelsin ennemmin midcard-kuvioihin, joihin hän ei missään tapauksessa enää tässä vaiheessa uraansa kuulunut. Samalla WWF:ssä oli joku palava halu yrittää luoda Kamasta jonkinlainen supertähti, vaikka oikeastaan yleisö ei ollut millään tavalla kiinnostunut Kaman hahmosta. Lopputulos oli sitten se, että esimerkiksi tämä ottelu oli paljon tylsempi kuin se olisi kunnollisella buukkauksella voinut olla. Harmi. Oli tämä silti aika lähellä illan parhaan ottelun leimaa, mutta tässä tapauksessa se ei ole vielä kovin paljon.
**½ (15:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Video w/ Bob Backlund
Tässä välissä nähtiin lyhyt video, jossa Bob Backlund hehkutti pyrkimystään nousta USA:n presidenttiehdokkaaksi. Backlundille oli pian WrestleManian jälkeen alettu luoda hahmoa, jossa hän pyrkisi seuraavaksi presidentiksi, ja tätä rakentelua jatkettiin todella pitkiin, vaikka lopulta se ei oikeastaan johtanut mihinkään järkevään.

Kuva Kuva
Mabel w/ Mo vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - King of the Ring First Round Match
No niin. Ensimmäisen kierroksen viimeinen ottelu. Undertaker oli siis edelleenkin jatkanut ikuisuusfeudiaan Million Dollar Corporationin kanssa, mutta nyt KOTR-turnauksessa hän pääsi tekemään vielä jotain parempaa: painimaan Mabelia vastaan. Aikaisemmin Men on a Mission -joukkueen leppoisana räppärinä tunnetusta Mabelista oli siis kuoriutunut kevään aikana ylimielinen ghetto-heel, joka yhdessä joukkueparinsa Mo'n kanssa yritti nyt kylvää mahdollisimman paljon tuhoa WWF:ssä. Mabel olikin jonkinlaisessa nosteessa tähän ppv:hen tultaessa, mutta tuskin kukaan olisi saattanut kuvitella, mihin tuo noste vielä johti. Mabel oli voittanut KOTR-karsintaottelussa Adam Bombin, Undertaker Jeff Jarrettin.

Kymmenen minuutin mittainen ottelu Undertakerin ja Mabelin välillä on asia, jota en katsoisi uudestaan, vaikka minulle maksettaisiin. Ja toistaiseksi kukaan ei ole vielä maksanut minulle penniäkään näistä kirjoituksistani. Niinpä en lähde katsomaan tätä ottelua uudestaan, vaan tyydyn mielikuvaani siitä, että tämä ei itse asiassa ollut niin kamala ottelu kuin "10 minuutin ottelu Mabelin ja Undertakerin välillä" saattaa lähtökohtaisesti kuulostaa. Korostan toki taas, että missään tapauksessa tämä ei ollut hyvä ottelu. Ei edes kohtuullinen. Ei välttämättä siedettäväkään. Ei, tämä oli puhtaasti huono ottelu. Ihan jo sen takia, että tämä kesti aivan liian kauan. Silti tämä ei ollut aivan täyttä paskaa eikä tämä myöskään tule voittamaan "vuoden huonoin ottelu" -palkintoa, mikä on jo pienoinen saavutus näillä spekseillä.
* (10:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Savio Vega w/ Razor Ramon vs. The Roadie w/ Jeff Jarrett - King of the Ring Semi Final Match
Razor Ramonin ja Jeff Jarrettin välinen matsi olisi ollut kova KOTR-välierä, mutta Savio Vegan ja The Roadien välinen KOTR-välierä maistuu vähän puulta. Se juuri olikin tämän KOTRin suurin ongelma: WWF ei halunnut tarjota tässä katsojille ollenkaan sitä, mitä katsojat itse olisivat halunneet. Niinpä tässä kohtaa viimeistään Philadelphian yleisö alkoi kyllästyä tähän paskaan ja chantata "ECW"-chanttia, mikä ei taatusti miellyttänyt Vince McMahonia. Eikä tapahtuman surkeus ollut missään tapauksessa Vegan tai Roadien syy. He kyllä yrittivät tässä ottelussa parhaansa ja onnistuivat tarjoamaan aivan kohtuullisen matsin, jossa ei ollut kuitenkaan mitään muistettavaa. Tv-otteluna tämä olisi toiminut oikein hyvin, mutta KOTR-välieränä ei kovin kummoisesti.
** (6:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jerry Lawler vs. Bret Hart - Kiss My Foot Match
Sitten oli vuorossa ensimmäinen illan kahdesta ottelusta, joilla ei ollut mitään tekemistä KOTR-turnauksen kanssa. Tässä "historian ensimmäisessä Kiss My Foot Matchissa" oli sen sijaan kyse loputtoman kauan jatkuneesta vihanpidosta. Kuten olen aiemmissa arvioissani kirjoittanut, Lawlerin ja Hartin välinen feud oli alkanut WWF:ssä jo vuonna 1993, ja se oli väliaikaisesti jo loppunut kokonaan, mutta niin vain vuonna 1995 feud herätettiin henkiin ja nyt Hart ja Lawler painivat taas toisiaan vastaan. Tätä ottelua oli nyt hehkutettu koko vihanpidon lopullisesti päättävänä otteluna (spoiler: se ei ollut sitä), koska nyt panoksena oli niin suuri nöyryytys, ettei vastaavaa ollut koskaan aikaisemmin nähty. Häviäjä joutuisi suutelemaan voittajan haisevaa jalkaa ja nöyrtymään voittajan edessä. Ennen ottelua Bret Hart piti vielä promon, jossa hän kertoi, että tällä kertaa hän ottaa Jerry Lawlerin tosissaan eikä anna tälle minkäänlaista mahdollisuutta.

Tämä Lawlerin ja Hartin ottelu on illan matseista ainut, jolle muut arvostelijat ovat tuntuneet antavan parempia arvosanoja kuin minä olen antanut. En tiedä, mikä minulla on tätä Lawlerin ja Hartin feudia vastaan, mutta minusta tämä ei ole ollut missään vaiheessa erityisen mielenkiintoinen. Lawler on kyllä hyvä promottaja, mutta... No, tässä ei vain mielestäni ole mitään sellaista, mikä pitäisi minut erityisen kiinnostuneena. Suurin ongelma on juuri se, että Lawler ei enää 1990-luvun puolivälissä ollut mitenkään kiinnostava painikehässä, eikä Bret Hartilla ollut kykyä tai halua kantaa häntä mihinkään erityisen viihdyttäviin otteluihin. Ennemminkin nämä matsit olivat sellaisia "ihan hyviä" vääntöjä, joita katsoessa toivoi kuitenkin koko ajan, että näkisi jotain kiinnostavampaa ja parempaa.
** (9:20)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mabel w/ Mo vs. Savio Vega w/ Razor Ramon - King of the Ring Final Match
Ai että kiinnostavampaa ja parempaa? No tässä sitä olisi! Mabel painimassa KOTR-turnauksen finaalissa itseään puolet pienempää ja kolme ottelua aikaisemmin illalla paininutta Savio Vegaa vastaan. Vega oli siis tähän mennessä päihittänyt IRS:n, Yokozunan ja The Roadien, mutta nyt hänen pitäisi voittaa Mabel, jos hän haluaisi "tuhkimotarinalleen" huipennus. Mabel oli puolestaan edennyt suoraan Undertaker-voitolla finaaliin, koska Kaman ja Michaelsin ottelu oli päättynyt tasapeliin aikarajan tultua täyteen. Mitä sitten Mabelin ja Vegan ottelusta on sanottavana? Ei yhtään mitään. Tätä on kutsuttu kaikissa arvosteluissa historian huonoimmaksi KOTR-finaaliksi, ja noihin arvioihin yhdyn täysin. Mabelin ja Vegan kemiat eivät kohdanneet ollenkaan, ottelu kesti turhan kauan ja lopputuloksena oli aivan puhtaasti huono ottelu. Asiaa ei auttanut se, että yleisö vihasi koko ottelua ja ennen kaikkea sen lopetusta. Tämä ei todellakaan ollut se KOTR-finaali, jota ihmiset olivat luulleet pääsevänsä katsomaan. Eikä todellakaan sellaiset kruunajaiset, mitä ihmiset olivat odottaneet.
* (8:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tatanka & Sycho Sid w/ Ted DiBiase vs. Diesel & Bam Bam Bigelow
Mukavan KOTR-meiningin jälkeen oli vielä vuorossa illan oikea Main Event. Siinä WWF-mestari Diesel pääsi yhdessä Bam Bam Bigelowin kanssa kohtaamaan Tatankan ja Sycho Sidin. Tämä koko ottelu oli pienoisessa vaarassa, koska Diesel oli loppukeväästä loukannut kyynärpäänsä oikeasti, mutta oli nyt onneksi taas painikunnossa. Onneksi. Ja Dieselin joukkuepari oli todellakin Bam Bam Bigelow: mies, joka viime näkemällä paini WrestleManian Main Eventissä ja kuului vielä Million Dollar Corporationiin. Bigelow oli tehnyt face-turnin melkein heti WrestleManian jälkeen eroamalla DiBiasen Corporationista ja kääntymällä entisiä kavereitaan vastaan. Dirt sheetien mukaan Bigelow oli ylipäänsä suostunut jobbaamaan Lawrence Taylorille WM:ssä sillä ehdolla, että hän saisi sen jälkeen pushia WWF:ssä ME-facena. Niin oli Bigelowille luvattu, ja nyt Bigelow sitten paini ME:ssä yhdessä Dieselin kanssa Million Dollar Corporationin Tatankaa ja Sidiä vastaan. Tatanka oli tietenkin Bigelowin pitkäaikainen arkkivihollinen/ystävä ja Sid oli puolestaan edelleen Dieselin WWF-mestaruuden perässä. Sid oli puolestaan tässä kohtaa alkanut saada liikanimen Sycho Sid, vaikka hän ei itse sitä hyväksynytkään. Mitä sitten tulee Bigelowin ME-face-uraan, tämä jäi hänen ainoaksi ME-ottelukseen WWF:ssä. Jälleen dirt sheetit osaavat kertoa, että yksi syy oli siihen se, että Kevin Nashin, Scott Hallin ja Shawn Michaelsin näihin aikoihin muodostama Kliq-kaveriporukka oli alkanut ottaa huomattavaa takahuonevaltaa WWF:ssä, ja he eivät halunneet varsin overiksi nopeasti nousseen Bigelowin varastavan heiltä huomiota. Kuinka mukavaa. Bigelowin WWF-urasta lisää kuitenkin vielä tulevissa arvioissa.

Olen hämmästynyt. Tätä ottelua on suurimmassa osassa muiden arvioita pidetty täytenä paskana, mikä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Minusta tämä oli nimittäin aivan viihdyttävä ottelu ja itse asiassa aika toimivaa entertainment brawlia. Sycho Sid oli toki taas oma tylsä itsensä, ja Tatanka oli kieltämättä tällä heel-runillaan taantunut paljon aikaisemmasta menosta. Diesel oli puolestaan Diesel (ja ilmeisesti paini vielä vähän tavallista kehnommin saadakseen myös Bigelowin näyttämään huonolta). Silti kenenkään näiden meininki ei tällaisessa joukkueottelussa ärsyttänyt liikaa - ei varsinkaan kun Bam Bam Bigelow teki aivan helvetisti töitä tässä ottelussa. Bigelow oli aivan kiistattomasti ottelun tähti, piti sitä kasassa, hoiti kaikki viihdyttävimmät hetket ja sai kokonaisuudessaan aikaan pirun toimivan meiningin tähän otteluun. On aivan jumalattoman sääli, että Bigelow ei tällöin 1990-luvun puolivälissä päässyt WWF:n ME-tähdeksi: potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. No, Bigelowin ansiosta tämä oli siis ihan hyvä ottelu, ja samalla myös koko ppv:stä jäi vähän parempi maku suuhun.
**½ (17:35)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Bam Bam Bigelow
** Shawn Michaels
* Savio Vega

Kokonaisarvio King of the Ringistä: Niin, olihan tämä Surkea. Olihan tässä lähinnä vain kamalaa buukkausta. En minä sitä kiistä. Silti tämän paskuutta on mielestäni liioiteltu. Ei tämä nyt niin ratkaisevasti poikkea monista muista WWF:n kamalista ppv:eistä. Puhumattakaan siitä kurapaskasta, mitä esimerkiksi WCW on tarjoillut projektini aikana aivan riittävästi. Tässä kontekstissa King of the Ring ei näyttäydy mitenkään erityisen kammottavana jäteläjänä, mutta en minä ikinä suosittelisi tämän katsomista yhtään kellekään. Ehkä parempi vain, että annetaan tämän jäädä osaksi painihistoriaa ja mennään eteenpäin.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW The Great American Bash - Kehno
3. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
4. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
5. WCW Slambore - Surkea
6. WWF King of the Ring - Surkea
7. WCW SuperBrawl V - Surkea
8. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 675
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 06:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari » 18 Tammi 2019, 14:06

Tämä projekti ei pääty koskaan. ENDVR-juttujen arviointi oli virhe.

ENDVR 12

The Garage, Islington, Lontoo
13.9.2015

- Glen Joseph availi iltaa kiusoittelemalla seuraavasta Chapterista ja sen britti-Office viittauksista. Lisää siitä vuonna 2020. Joseph hoiti myös selostuksen, kaverinaan ENDVR-legenda Ali Armstrong. Armstrong oli kuiva ja unohdettava, kumma kyllä. Avausotteluna toimi sitten Shen Woon ja Super Oktanen kohtaaminen. Shen Woo oli hävinnyt Kyle Ashmorelle ENDVR 10 -tapahtumassa. Super Oktanea ei muista kukaan, vähiten minä. Tätä naamiohyypiötä nähtiin viimeksi ENDVR 7 -tapahtuman openerissa. Maski oli vielä halvemman näköinen kuin muistin. Kyseessä oli kahden minuutin kössitys firman kahden huonoimman lookin omaavan painijan kanssa. Woo voitti, etiäpäin.

- Viimeksi Kyle Ashmore voitti Earl Black Jr:n. Nyt hän otti mittaa tämän uudesta mentorista, Darrell Allenista. Mies, jonka gimmick on parta ja mies, joka toivoisi omaavansa gimmickin. Kehässä saattoi olla negatiivinen määrä karismaa (sekä lisää miinusta kehän ulkopuolella Blackin muodossa), mutta ottelu oli sentään solidi. Loukkaantumishuolistaan huolimatta Allen on edelleen tasaisen varma tekninen painija kehässä. Ashmore on edelleen hiomaton timantti, mutta toimi altavastaajana Allenin kurittaessa polvea. Taktiikka oli voittava Allenin lukitessa polvilukon kiinni luovutuksen arvoisesti.

- Sitten Progressin mittava naisten divisioona päästettiin esiin. Jinny oli kärsinyt tappion Pollyannalla ensimmäisessä Chapterissa nähdyssä naisten ottelussa, mutta oli edelleen rakennuksen vihatuin nainen. Vastaan tuli myös edellisen kerran ENDVR 10 -tapahtumassa nähty Toni Storm. Storm oli silloin hävinnyt Jinnyn avustaja Elisabethille, mutta vain Jinnyn sekaantumisen ansiosta. Kalavelkoja, mitäs muutakaan. Tulevina vuosina kaksikko tulisi taistelemaan keskenään ympäri Englantia, mutta tämä oli kaksikon ensikohtaaminen. Jinny esitteli jälleen erinomaista heel-työskentelyään muun muassa töhrimällä Stormin kasvot huulipunalla ja pukemalla hänet roskapussiin. Storm oli sitten tulinen ja energinen face ja näytti erittäin varmalta kehässä. Todella positiivinen yllätys, kun ajattelee kuinka uriensa aluissa kaksikko vasta oli. Olisi sopinut myös Chapteriin (ja tulisi toki myöhemmin siellä tapahtumaan). Jinny sai voiton Elisabethin sekaannuttua otteluun, tietenkin.

- Kaljat koneeseen väliajalla ja takaisin naistenpainin pariin. Toinen puolikas naisten divarista eli Elisabeth ja Pollyanna pääsivät mittelemään. Pollyanna on tietenkin Jinnyn arkkivihollinen, kuten kukaan ei muista. Alkupuolisko olikin täynnä Jinnyn pööpöilyä ja häirintää, kunnes neiti heitettiin ulos paikalta. Loppuosa ottelusta olikin sitten yllättävän tasaista menoa. Itse asiassa yltyi hyväksi otteluksi asti. Pollyanna voittaa kovan taistelun jälkeen. Kaksi kehuttavaa ottelua putkeen, mitä hittoa ENDVR?

- DAMON MOSER, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Moser oli ENDVR:n ulkopuolella vaikka ja mihin, paljastuen Faceless-joukkion jäseneksi ja viettäessä siitä syntyneessä Origin-poppoossa jopa päivän. Nyt Moser (ja Progress) unohtivat Moserin riidat Originin kanssa ja oli aika sekoilla jälleen ENDVR:ssä. Vastassa oli… El Pantera Negro, eli naamioitu jobberi, joka oli nähty viimeksi joskus. Knee Trembler ja se on siinä. Jobberi jobbaa, ei kai siinä.

- Panseksuaalinen ihme Jack Sexsmith kauhistutti edelleen ainakin minua. Yleisö sai myös osansa kermavaahdosta ja vihjailevista eleistä. Jokin tässä kuulostaa aivan liian tutulta… Nyt hän kohtasi Natural Progression Serieksen karsinta-ottelussa australailaisen Josh Shooterin. Shooter oli debytoinut vuonna 2009 ja paininut lähinnä kotimaassaan ja nyt lähtenyt Englannin kiertueelle. Kaksikko ottelisi eeppisen revanssin kahta ja puolta vuotta myöhemmin, kun Shooter oli vaihtanut nimensä Live at the Dome -tapahtumassa. En tiedä oliko revanssi eeppinen, en ole sitä nähnyt (eivätkä LATD-tapahtumat tule olemaan osa projektia, haluan päästä loppuun ennen kuin olen haudassa). Shooter sai yleisöltä rapaa niskaansa heti kättelyssä ”Shit Supersaiyan” -huuteluiden muodossa. Ottelu koostui pitkälti Sexsmithin pervoilusta ja Shooterin hallinnasta. Shooter oli kovin geneerisen oloinen muskelimasa, kuin Australian Johnny McMetal. Sexsmith voitti ottelun tunkemalla kondomin Shooterin kurkkuun. Kyllä. Hyi.

- Pääottelu, vihdoin. Tämänhän piti siis olla ottelu GZRSin ja Project Egon välillä, mutta Kris Travis otteli viimeiseksi jääneen ottelunsa edellisessä Chapterissa. Niinpä Martin Kirby oli hankkinut parikseen kaikkien komediapainijoiden kummisedän, kätilön ja koiranulkoiluttajan… Rampage Brownin. Erityishuomiona pitää mainita, että Kirbyn sisääntulomusiikki oli 2000-luvun alun korvamato, O-Zonen Dragostea Din Tei. Täydellinen vastakohta Rampagen Hatebreedille. Tämä oli sitä komediaa. Irvin selittämässä gimmick-muutostaan, Irvinin ja Kirbyn kaljujen kohtaaminen ja kaiken keskellä Rampage yrittää pysyä jokseenkin vakavana. Tanssitauko, Bubba Bomb kaljamukiin, mitä kaikkea… Viiden tähden ottelu, ei kai muuta. Paitsi että yleisö chanttasi ”Fuck Dave Meltzer.” MINUS FIVE STARS. Liukasteöljyyn liittyvän perseilyn jälkeen GZRS selättää Kirbyn.

Kokonaisuudessaan jälleen pätevä ENDVR, jossa ainoat ”epäonnistumiset” olivat ne kaksi kössitystä. Näitähän katsoo melkein mielellään.

*** The GZRS
** Rampage Brown
* Jinny

Vuonna 2021 luvassa Chapter 22: UK Office.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 20 Tammi 2019, 09:27

Kuva
BASH AT THE BEACH 1995

Kesä jatkui eteenpäin, ja vuorossa oli WCW:n Bash At The Beach. Vuosi sitten Bash At The Beach järjestettiin ensimmäisen kerran, ja tuolloin ppv:ssä nähtiin Hulk Hoganin WCW-debyyttiottelu. Vuoden päästä vuoden 1996 Bash At The Beachissa WCW kokisi jälleen täysmullistuksen, kun muuan mustavalkoinen ryhmittymä saisi alkunsa kyseisessä ppv:ssä. Nyt vuonna 1995 - jolloin kaikki muukin oli aika lailla painibisneksessä perseestä - myöskään Bash At The Beachiin ei liittynyt mitään erityistä piirrettä.

WCW:ssä sen sijaan oli tapahtunut jälleen asioita sitten viime ppv:n. Eric Bischoff oli vahvistanut haastattelussa, että maanantainen WCW:n uusi lippulaivaohjelma todella alkaisi syyskuun alussa. Bischoffin mukaan olisi tosin "täysin sattumaa", että ohjelma - jota todennäköisesti kutsuttaisiin Nitroksi - lähetetään samaan aikaan Raw'n kanssa. Jepjep. Lisäksi WCW:n takahuoneissa oli tapahtunut taas merkittäviä muutoksia, kun Kevin Sullivan oli ottanut Ric Flairin paikan WCW:n pääbuukkaajana. Flair oli ollut jo pidemmän aikaa kyllästynyt pääbuukkaajan rooliin - varsinkin koska hänellä ei ollut minkäänlaista valtaa mihinkään Hoganin kuvioon, vaan Hogan ja Jimmy Hart määräsivät kaiken niistä kuvioista, joihin Hogan liittyi. Näihin kuvioihin kuului myös kesän aikana tulta alleen saanut Dungeon of Doom, joka oli täyttä hevonpaskaa. Nyt Flair oli siis kuitenkin päätetty siirtää sivuun pääbuukkaajan roolista (koska hän ei suostunut muuttamaan kokopäiväisesti Atlantaan), mutta Flair jatkaisi WCW:ssä painijana. Sen sijaan pääbuukkaajan roolin ottaisi Kevin Sullivan, jolla tosin ei myöskään ollut mitään valtaa Hoganin kuvioihin, joten hän keskittyisi alakortin matsien buukkaamiseen. Sullivanin pääbuukkaajaksi nousemisen tosin uskottiin vaikuttavan siihen, että hän houkuttelisi WCW:hen joukon lupaavia ECW-painijoita, joihin hänellä oli hyvät suhteet.

Kiinnostavaa tässä vuoden 1995 Bash At The Beachissa oli se, että nimensä mukaisesti tämä järjestettiin oikeasti ulkoilmatiloissa oikealla uimarannalla Huntington Beachilla Kaliforniassa. Tämä oli WCW:n tapa yrittää rikkoa amerikkalaisen showpainitapahtuman yleisöennätys, koska uimarannalla järjestetylle tapahtumalle ei myyty lippuja ollenkaan, vaan koko ranta-alueelle oli avoin pääsy. WCW odotti etukäteen, että tapahtuma vetäisi paikalle jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja selostajat hehkuttivat tapahtuman aikana, että paikalla oli jopa "satoja tuhansia ihmisiä" ja että kyseessä olisi "suurin WCW:n tapahtuman yleisö Yhdysvalloissa ikinä". Kuulostaa hyvältä, mutta oli ihan täyttä valetta. Tapahtuma veti rannalle hädin tuskin 10 000 ihmistä, eikä tehnyt minkäänlaista yleisöennätystä. WCW ei antanut tosiasioiden häiritä hyvää hypetystä. Myös ppv:n buyrate oli myös varsin heikko (0.82) - tosin merkittävästi parempi kuin kamalaksi katastrofiksi osoittautuneella WWF:n King of the Ringillä. Selostajina Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Sting (c) vs. Meng w/ Col. Robert Parker - WCW United States Heavyweight Championship
Pari kuukautta vakanttina lojunut WCW United States Heavyweight -mestaruus oli siis saanut The Great American Bashissa uuden omistajan, kun Sting oli voittanut Mengin turnauksen finaalissa ja voittanut mestaruuden itselleen. Koska pyörää oli turha keksiä uudelleen, WCW päätti turnauksen jälkeenkin jatkaa Stingin ja Mengin feudia, ja lopputuloksena oli se, että nyt nämä samat miehet kohtasivat toisensa uudestaan US Heavyweight -mestaruudesta. Mitään sen suurempaa tarinaa ei ottelun taustalla ollut. Kalifornialainen yleisö oli toki kotiseutunsa pojan Stingin puolella tässä ottelussa.

Viime ppv:ssä Sting ja Meng painivat US Heavyweight -mestaruudesta hyvän ottelun. Nyt - arvaattekin ehkä - Sting ja Meng painivat US Heavyweight -mestaruudesta hyvän ottelun. Koska Sting ja Meng eivät ole kuukaudessa muuttunut sen enempää maailman parhaiksi kehävelhoiksi kuin myöskään paskasäkeiksi, ei heidän keskinäisen ottelunsa tasossa ole tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta. Tuntui kyllä, että tällä kertaa kaksikko ehkä yritti vähän enemmän. Ikävä kyllä se näkyi vain vähän kömpelöllä tavalla. Sting esimerkiksi teki Mengille Hurracanranan, joka saattoi kuitenkin olla yksi painihistorian kankeimmista Hurracanranoista. Sting, älä yritä tällaista jatkossa. Pysy niissä asioissa, jotka osaat. Onneksi suurimman osan ottelusta näin myös kävi, yleisö oli mukavasti mukana tässä ottelussa ja kokonaisuutena oli kaikin puolin viihdyttävä entertainment braw WCW:n kakkosmestaruudesta. Ei mitään sen enempää, mutta openeriksi tämä oli kaikin puolin hyvä suoritus.
*** (15:28)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Renegade (c) w/ Jimmy Hart vs. Paul Orndorff - WCW Television Championship
WCW:n surkea Renegade-projekti oli tässä vaiheessa osoittautumassa jo karmaisevaksi flopiksi, mutta WCW ei tietenkään voinut jättää hommaa kesken, joten Renegadea tungettiin edelleen katsojien kurkusta alas, vaikka kukaan ei ollut millään tavalla kiinnostunut Renegadesta eikä varsinkaan hänen kamalista painiotteistaan. The Great American Bashissa Renegade oli yllättänyt kaikki voittamalla TV-mestaruuden Arn Andersonilta, ja nyt hän sitten puolusti mestaruuttaan toista konkaria Paul Orndorffia vastaan. Orndorff oli oikeastaan voittanut oikeuden mestaruusotteluun jo silloin, kun Anderson oli mestari, mutta Renegade ehti siinä välissä voittaa mestaruuden itselleen, joten Andersonin sijaan Orndorff pääsi painimaan Renegadea vastaan. Kuinka onnekasta.

Huh, Renegade on kyllä uskomattoman paska painija. Tiedän jo nyt, kuka tulee olemaan erittäin vahvoilla vuoden huonointa painijaa valittaessa. Ongelma on se, että Renegadella ei ole 1) minkäänlaista hajua kehäpsykologiasta, 2) kykyä myydä mitään liikkeitä oikein ja 3) kykyä TEHDÄ mitään liikkeitä oikein. Niinpä koko Renegaden otteluiden toimivuus rakentuu täysin sen varaan, miten paljon hänen vastustajansa pystyy kantaman häntä siedettävään suoritukseen. Arn Anderson pärjäsi vielä kohtuullisesti, mutta se on jumalauta Arn Anderson. Vastaavaa ei voi odottaa monelta. Ei esimerkiksi Paul Orndorffilta, vaikka Orndorffkaan ei missään tapauksessa ole huono kehässä. Orndorff alkoi vain tässä vaiheessa uraansa olla jo vanha ja väsynyt, eikä häntä luultavasti ihan kovin paljoa kiinnostanut kantaa Renegaden kaltaista paskasäkkiä mihinkään kunnon otteluun. Niinpä lopputuloksena oli puhtaasti huono matsi, joka ei vajonnut totaalisen kurapaskan tasolle vain sen ansiosta, että Orndorff sentään teki tässä töitä, myi Renegaden liikkeitä ja teki oman osuutensa kohtuullisesti. Olisin antanut tälle puolikkaan tähden muuten, mutta annan toisen puolikkaan ekstraa, koska oli niin hupaisaa kuunnella kalifornialaisen yleisön buuaavan Renegadelle ja hurraavan Orndorffille. Hyvää työtä, WCW.
* (6:12)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kamala w/ The Taskmaster vs. Jim Duggan
Ai, että! Ihanaa! Dungeon of Doom -kuvio! Ehkä muistattekin, kun mainitsin, että Slamboreessa nähdyn Kevin Sullivan vs. The Man With No Name -ottelun (vintage WCW) päätteeksi screenille oli ilmestynyt kummallisessa luolassa oleileva vanhalta mieheltä näyttävä hahmo, joka kutsui Kevin Sullivania pojakseen, julisti tämän tehtävän olevan Hulk Hoganin ja Hulkamanian tuhoaminen ja käski Sullivania tulemaan luokseen. Sullivan oli tuon videon näkemisen jälkeen lähtenyt karkuun areenalta, mutta seuraavien viikkojen aikana hän alkoi etsiä tuota miestä. Lopulta Sullivan päätyi miehen luokse luolaan ja kutsui miestä "isäkseen" (oikeasti tämä mystisessä luolassa valtaistuimella istuva mies oli 1960- ja 1970-lukujen konkaripainija King Curtis Iaukea). Yhdessä isänsä kanssa Sullivan alkoi suunnitella sitä, miten he saisivat tuhottua Hoganin ja Hulkamanian. Sitä varten he perustivat Dungeon of Doom -nimisen ryhmän, ja Sullivan sai uudeksi nimekseen "The Taskmaster". Dungeon of Doomin ensimmäiseksi jäseneksi "isä" taikoi (kyllä, kirjaimellisesti taikoi) esiin konkaripainija Kamalan Ugandan viidakon syövereistä. Yhdessä Kamalan kanssa Taskmaster olikin alkanut tehdä viime viikkoina tuhoa WCW:ssä, ja nyt he kohtasivat ppv-ottelussa Jim Dugganin, joka oli tietenkin Hoganin läheinen ystävä. Kamalan lisäksi Taskmasterin johtamaan Dungeon of Doomiin oli juuri ennen Bash At The Beachia liittynyt myös mysteerisen näköinen, vahvaan kasvomaaliin naamioitunut The Zodiac, joka muistutti kumman paljon erästä miestä, joka ei vielä vähän aikaa sitten tiennyt nimeään...

Okei, WCW:n taktiikka Renegaden kanssa on ilmeisesti se, että jos Renegaden ottelun jälkeen nähdään VIELÄ PASKEMPI ottelu, alkaa Renegaden matsikin tuntua hyvältä. Hyvä yritys, WCW! Mutta ei, en ehtinyt tämän ottelun aikana unohtaa vielä Renegaden paskuutta. Sen sijaan ehdin kyllä ihan oikeasti järkyttyä siitä, että WCW halusi vuonna 1995 ihan tosissaan tarjota maksaville katsojilleen tällaista paskaa. Nauttiko joku buukkaustiimissä katsojien kiduttamisesta? Halusiko WCW nimenomaan kaikin keinoin hävitä sodan WWF:ää vastaan? Vai mikä helvetti voi olla perusteluna sille, että ppv:ssä nähdään oikea ottelu Kamalan ja Jim Dugganin välillä? Vieläpä "Dungeon of Doom" Kamalan, mikä tarkoittaa ihanaa Taskmaster-sekoilua ottelun ringsidelle. Ei saatanan saatanan saatana. Tämä ottelu oli ihan täyttä paskaa. Tämä oli hädin tuskin ottelu. Tässä ei nähty yhtään oikeaa painiliikettä. Tässä ei nähty mitään. Yleisö oli kuollut. Ja tietenkin ottelun lopussa nähtiin taas uuden gimmickin itselleen keksineen Brutus Beefcaken hämmentävä sekaantuminen. Ei. Ei. En kestä.
DUD (6:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diamond Dallas Page w/ Diamond Doll & Max Muscle vs. Dave Sullivan
Seuraavaksi lisää loistofeudeja. Viime ppv:ssä kädenvääntönä ratkottu Diamond Dallas Pagen ja Dave Sullivanin välinen feud jatkui nyt normaalina otteluna, koska Dave (tai Evad) oli edelleen ihastunut Diamond Dolliin ja koska Diamond Dallas Page piti edelleen Sullivania idioottina, joka ei ikinä pääsisi Diamond Dollin kanssa treffeille. Diamond Doll puolestaan oli alkanut pitää Sullivania hieman sympaattisena tyyppinä, mikä ärsytti Pagea vain enemmän. Mitään muuta merkittävää tässä feudissa ei sitten ollut tapahtunutkaan Great American Bashin jälkeen, joten tässä sitä oltiin. Tämä alkoi olla myös lopun alkua Dave Sullivanin WCW-uralle. Pian tämän feudin jälkeen Sullivan tippui lopullisesti alakorttiin, ja tämä jäisi hänen viimeiseksi singles-ottelukseen WCW:n ppv:ssä.

Mikä vittu tätä firmaa vaivaa? Jos olisin maksanut tästä Bash At The Beachista penniäkään (no tavallaan olen toki maksanut 9,99 kuukaudessa siitä lystistä että saan katsoa tämänkin), olisin tässä vaiheessa aivan raivoissani. Kolmas ottelu putkeen, joka on suurimmaksi osaksi täysin kelvoton katsottavaksi. Orndorff vs. Renegade oli vielä joten kuten siedettävä Orndorffin ansiosta. Kamala vs. Duggan oli ihan täysin kamalaa paskaa. Tämä oli sitten jotain siitä välimaastosta. DDP:n ongelma tässä vaiheessa uraansa oli edelleen se, että hän ei oikeastaan osannut painia kunnolla. Page oli kyllä motivoitunut ja pyrki kehittymään kovaa vauhtia, mutta toistaiseksi kehitys oli vielä varsin maltillista. DDP sentään kuitenkin yritti, mutta hänen vastustajansa Dave Sullivan ei sen sijaan yrittänyt yhtään mitään. Sullivan oli kehässä aivan täysi paskakasa eikä tuntunut olevan kiinnostunut muuttamaan asiaa millään tavalla. No, tässä ottelussa Page veti kyllä taas heel-roolinsa hienosti ja yritti "kantaa" Sullivania jonkinlaiseen otteluun, mutta koska hänellä ei ollut minkäänlaista kykyä siihen, lopputuloksena oli vain puhtaasti kaikin puolin huono ottelu. Sen ainut hyvä puoli oli se, että tämä oli sentään sopivan lyhyt.
½ (4:23)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Harlem Heat (c) w/ Sister Sherri vs. Blue Bloods vs. Nasty Boys - Triangle Match for the WCW Tag Team Championship
WCW:n joukkuemestaruusdivisioona oli junnannut kuukausikaupalla paikallaan, vaikka näennäisesti sitä oli piristetty tuomalla mukaan Dick Slaterin ja Bunkhouse Buckin joukkue sekä Blue Bloods. Molemmat joukkueet olivat kuitenkin heelejä, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että mestaruuskuvioiden ainut face-joukkue oli Nasty Boys ja että kaikki mestaruuskuviot oikeastaan pyörivät Nasty Boysien ympärillä. Nyt Nastyt olivat hävinneet Harlem Heatilta voittamansa joukkuemestaruudet takaisin Harlem Heatille, ja he halusivat tietenkin taas revanssin. Luojan kiitos meille ei kuitenkaan tarjoiltu noin miljoonatta Nasty Boys vs. Harlem Heat -ottelua, vaan mukaan sotkettiin myös Blue Bloods, jotka hävisivät Nastyille viime ppv:ssä mestaruusottelussa mutta jostain syystä silti ansaitsivat uuden mestaruusmatsin. Samalla tämä ottelu oli jotain aivan uutta: jotain, millaista ei ollut nähty ikinä aikaisemmin amerikkalaisten promootioiden ppv:eissä. Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun ppv-tasolla nähtiin kolmen joukkueen välinen ottelu, eli ottelu, jossa kolme joukkuetta paini toisiaan vastaan. Tähän mennessä erityisesti WCW:ssä ja WWF:ssä oli pidetty tiukasti kiinni siitä, että ottelut saattoivat olla vain 1 vs. 1 tai 2 vs. 2 (tai 3 vs. 3 jne.) -otteluita. Muun muassa Meksikossa ja ECW:ssä oli kyllä jo totuttu uuden ajan Triangle-otteluihin, joissa kolme singles-painijaakin paini samaan aikaan samassa kehässä toisiaan vastaan. Tällainen oli kuitenkin mainstream-promootioissa aivan uutta, ja tässäkin ottelussa pidettiin vielä tiukasti kiinni siitä, että kehässä oli samaan aikaan vain kaksi painijaa, eli yksi joukkue oli aina kokonaan vaihdossa. Siltikin tämä oli muodoltaan uuden ajan ottelu. Tulevina vuosina juuri nämä kolmen joukkueen matsit vakiintuivat hyvin perinteiseksi osaksi WCW:n joukkuemestaruuskuvioita.

Historian ensimmäinen ppv:ssä käyty kolmen joukkueen välinen ottelu ei ollut rehellisyyden nimissä kovinkaan ikimuistoinen. Toki kolmen edellisen ottelun jälkeen tällainen OIKEA PAINIOTTELU tuntui jo suoranaiselta taivaan lahjalta, vaikka kokonaisuutena tämäkin oli lähinnä ihan ok. Ottelun tähtiä olivat ehdottomasti Regal ja Eaton, joiden suurin ongelma tuntui kuitenkin olevan, että varsinkaan Regal ei tajunnut yhtään, miten tässä ottelussa kuuluisi toimia, ja niinpä hän jatkuvasti vaihtoi kehävuoroon jomman kumman vastustajajoukkueen jäsenen. Tai ehkä Regal vain veti roolinsa loistavasti. Niin loistavasti, että se alkoi tuntua tyhmältä. No, joka tapauksessa: kehävuorossa ollessaan Regal ja Eaton loistivat. Sen sijaan Nasty Boysien ja Harlem Heatin välistä painia oli tänä vuonna ehtinyt nähdä jo niin paljon, että siinä ei ollut yhtään mitään kiinnostavaa. Päinvastoin, homma alkoi tuntua todella puuduttavalta. Onneksi sitä ei tässä liikaa ollut. Blue Bloodsien kanssa painiessaan Nastyt ja Harlem-kaksikkokin näyttivät ihan hyviltä. Silti tämä ottelu ei missään vaiheessa lähtenyt sen enempää lentoon. Itse tavallaan pidin ottelun lopetuksesta, vaikka ei se matsin typerää fiilistä vähentänyt.
** (13:08)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair vs. Randy Savage - Lifeguard Match
Ric Flairin ja Randy Savagen feud ei suinkaan ollut (jostain syystä) päättynyt The Great American Bashiin, vaan nämä konkarit jatkoivat henkilökohtaista vihanpitoaan edelleen Bash At The Beachiin saakka. Koska Savage oli hävinnyt Flairille TGABissa Flairin huijaamisen jälkeen, Savage janosi edelleen kostoa Flairille ja halusi edelleen piestä Flairin isänsä puolesta. Tällä kertaa Angelo Poffo ei kuitenkaan ollut Savagen ringsidellä, vaan hän heilui katsomon puolella ilman paitaa. Voitte itse tulkita, oliko muutos parempaan vai huonompaan suuntaan. Muuten tässä feudissa ei ollutkaan tapahtunut merkittävästi mitään uutta. Tällä kertaa ottelu käytiin Lifeguard-otteluna, eli toisin sanoen Lumberjack-otteluna, paitsi että nyt kehän ulkopuolella seisseitä painijoita kutsuttiin tukkijätkien sijaan hengenpelastajaksi, koska tapahtuma järjestettiin rannalla. Lisäksi ennen ottelua joukko Baywatch-tähtiä käveli ringsidelle, mutta heillä ei ollut mitään roolia tässä ottelussa.

Tavallaan ymmärrän Randy Savagea, joka ei halunnut päättää uraansa WWF:ssä. Onhan se hienoa päästä painimaan vielä kerran ottelusarja Ric Flairin kanssa - ja päästä pitkästä aikaa urallaan painimaan otteluita, jotka ovat potentiaalisesti illan parhaimpien joukossa. Vuoden 1995 WCW:ssä se ei tosin vaatinut paljoa. Harmillista on sitten se, että eivät nämä ottelut silti yllä lähellekään niitä ensimmäisiä Flairin ja Savagen otteluita, ja siksi näiden uusintaotteluiden katsomisesta tulee itse asiassa vähän surullinen olo. No, eipä siinä: vuoden 1995 Flair ja vuoden 1995 Savage tekivät kyllä tässäkin ihan hyvää työtä ja painivat itse asiassa varsin epätyypillisen WCW-ottelun. Tässä ei nähty nimittäin kovinkaan paljon aikakaudelle tyypillistä sekoilua tai jatkuvia sekaantumisia, vaikka Arn Anderson lopussa puutuikin matsin. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ehjä kokonaisuus ja kaikin puolin hyvä, toimivalla kehäpsykologialla varusteltu kahden konkarin matsi. Enemmän tällaisia ei olisi pahitteeksi WCW:lle. On tosin todettava, että tämä alkoi tuntua jo sen verran viime ppv:n kertaukseltakin, että ei tämä kolmen tähden arvosanaa ylitä. Illan paras matsi silti.
*** (13:56)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart & Dennis Rodman vs. Big Van Vader - Steel Cage Match for the WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten illan Main Event. Hulk Hoganin ja Vaderin feud oli jatkunut käytännössä koko vuoden 1995, ja nyt se vihdoin tulisi päätökseensä teräshäkin sisällä. Mitään merkittäviä uusia käänteitä ei Hoganin ja Vaderin vihanpidossa ollut nähty enää pitkään aikaan, mutta nyt tällä kertaa juuri tässä ottelussa Vader oli varma, että hän pystyisi vihdoin viemään WCW World Heavyweight -mestaruuden vihaamaltaan Hulk Hoganilta. Hogan tietenkin oli varma, että hän pystyisi säilyttämään mestaruutensa - eikä hänen itsetuntoaan vähentänyt se, että hänellä oli tässä tapahtumassa ringsidellä tukena hänen hyvä ystävänsä, NBA-tähti Dennis Rodman. Sekopääksi myöhemmin paljastuneen Rodmanin aktiiviura oli näihin aikoihin vielä täysillä käynnissä, ja tämä saattoi olla jopa hänen ensimmäinen esiintymisensä showpainitapahtumassa. Myöhemmin Rodman olisi ihan vakituinen osa WCW:n kalustoa.

Rodmaniakin kiinnostavampaa on kuitenkin kaksi asiaa Hoganin vastustajassa. Ensinnäkin tämä oli ensimmäinen kerta useaan vuoteen, kun Vaderia kutsuttiin ppv:ssä taas Big Van Vaderiksi pelkän Vaderin sijaan. Tämä johtui siitä, että Vaderin ja japanilaisen UWFI-promootion yhteistyö oli ilmeisesti päättymäisillään ja Vaderin välit NJPW:n kanssa olivat jälleen lämpeämässä. Koska NJPW omisti oikeudet "Big Van Vader" -nimeen, ei WCW ollut uskaltanut käyttää koko nimeä niin kauan, kun tilanne NJPW:n kanssa oli tulenarka. Nyt vanhaan nimeen oli kuitenkin palattu, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi. Tämä ppv jäi nimittäin Vaderin viimeiseksi WCW-ppv:ksi koskaan. Vaderin WCW-ura alkoi tämän Hogan-feudin jälkeen olla aika umpikujassa, ja vaikka Vader vielä teki face-turnin ja ajautui lyhyeen feudiin Ric Flairin ja Arn Andersonin kanssa (ja kohtasi heidät elokuun Clash of the Championsissa), ei seuraavaa polkua enää oikeastaan ollut. Samalla Vader ajautui takahuoneissa rajuun tappeluun Paul Orndorffin kanssa, mikä oli viimeinen niitti sille, että syyskuun alkaessa Vaderin ja WCW:n tiet erkanivat. Tämä oli merkittävä käänne, koska Vader oli käytännössä koko 1990-luvun ajan ollut WCW:n yksi tärkeimpiä ja myyvimpiä nimiä. Kovin kauaa ei toki kestänyt, että Vader löysi sitten uuden kodin WWF:stä, jossa hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut samanlaista asemaa kuin WCW:ssä. Ikävä kyllä.

Olen hieman hämmästynyt arvioista, joissa tämä matsi on dumattu täysin, vaikka samat arvostelijat ovat tykänneet merkittävästi Hoganin ja Vaderin kahdesta aiemmasta ottelusta. Okei, tässä ottelussa ei ollut ehkä ihan samaa intensiteettiä kuin Hoganin ja Vaderin kahdessa edellisessä matsissa, mutta sen sijaan tämä oli kirkkaasti parhaiten buukattu ottelu Hoganin ja Vaderin matseista. Lisäksi tässä nähtiin Vaderilta täysin sekopäinen spotti, jossa hän hyppäsi kehäkulmauksen päältä suoraan kanveesiin jonkinlaisella kummallisella Sentonilla. Hetken aikaa näytti siltä, että Vader yrittäisi Stooting Star Pressiä, mutta Luojan kiitos ei sentään. Kokonaisuutena tämä oli mielestäni hyvä entertainment brawl Hoganin ja Vaderin välillä, ja paremman buukkauksen ansiosta tämä ei häviä mainittavasti miesten ottelulle SuperBrawlissa. Nyt vihdoin tämä feud oli saatu päätökseen - ja samalla oli saatu päätökseen koko Vaderin WCW-ura.
*** (13:23)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Ric Flair
** Randy Savage
* Vader

Kokonaisarvio Bash At The Beachista: Niin, olihan tämä taas aikamoista tauhkaa. Toki tässä oli sentään kolme hyvää ottelua, mutta vastapainona oli kolme ottelua täynnä kurapaskaa. Kun otetaan huomioon myös se, että yksikään hyvistä otteluista ei ylittänyt kolmea tähteä, tai se, että yksikään hyvistä otteluista ei ollut millään tavalla uniikki tai ennennäkemätön, ei tässä show'ssa ollut oikeastaan mitään, mistä olisin erityisemmin nauttinut. Jälleen lähinnä paikallaan junnaamista, tylsyyttä ja ankeutta. Kokonaisuutena Surkea, kuten koko vitun vuosi 1995.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW The Great American Bash - Kehno
3. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
4. WCW Bash At The Beach - Surkea
5. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
6. WCW Slambore - Surkea
7. WWF King of the Ring - Surkea
8. WCW SuperBrawl V - Surkea
9. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 27 Tammi 2019, 20:29

Kuva
IN YOUR HOUSE 2 (THE LUMBERJACKS)

Voi veljet. Koska WWF oli päättänyt kasvattaa ppv-kalenteriaan huomattavasti, oli tietenkin myös King of the Ringin ja SummerSlamin väliin ängetty yksi uutta In Your House -konseptia edustava ppv. Normaaleista ppv:eistä poiketen nämä IYH-ppv:t olivat siis vain kaksituntisia ja maksoivat hieman vähemmän. Ensimmäinen In Your House ei ollut mikään supermenestys, mutta sen buyrate oli silti kohtuullinen 0.8. Nyt tämä toinen (jonka lisänimeksi aikanaan ilmoitettiin The Lumberjacks) sai hieman heikomman buyraten, mutta 0.7 oli silti parempi kuin King of the Ringin häpeällinen 0.6. Tämän IYH:n suurin erikoisuus on oikeastaan se, että Bret Hart ei esiintynyt tässä ollenkaan (vaikka oli ihan painikunnossa ja paini tapahtuman Dark Matchissa). Ehkä tämäkin kertoo jotain WWF:n ongelmista löytää järkevää suuntaa: yhdelle firman isoimmista tähdistä ei keksitty edes ottelua ppv:hen. Tämä oli ensimmäinen ppv sitten Royal Rumble 1992:n, jossa Hart ei esiintynyt ollenkaan.

Kuten näistä buyrate-luvuista voi päätellä, WWF:llä ei todellakaan mennyt erityisen hyvin taloudellisesti näihin aikoihin. Itse asiassa kesällä 1995 alkoi liikkua ensimmäistä kertaa vakavia huhuja siitä, että WWF saattaisi olla todellisissa taloudellisissa vaikeuksissa. Nämä huhut liittyivät siihen, että kesän aikana WWF oli irtisanonut säästösyistä useampia pääkonttorillaan työskenteleviä korkea-arvoisia pomoja. Lisäksi säästösyistä WWF:stä oli irtisanottu joukko painijoita ja managereita, kuten Barbarian, Afa, Lou Albano, Doink, Dink ja road agent Tony Garea. Huhuja liikkui myös siitä, että monien muiden alakortin painijoiden kohtaloa harkittiin myös uudestaan. Myös Dave Meltzer myönsi, että WWF:n tilanne oli paha - muttei vielä katastrofaalinen. Ainakaan WWF ei ollut vielä joutunut myymään osuutta yhtiöstä ulkopuolisille taholle eikä se ollut joutunut siirtämään Titan Towers -pääkonttoriaan halvemmalle sijainnille. WWF oli kuitenkin oikeissa taloudellisissa ongelmissa, ja yhtiössäkin oli vihdoin herätty siihen, että jotain pitäisi alkaa tehdä eri tavalla, jotta tulevaisuutta ylipäänsä olisi. Hauskaa, kuinka nopeasti nämä asiat lopulta kääntyvät.

Selostajinamme tällä kertaa Vince McMahon ja vaihteeksi paluunsa selostamon puolelle tehnyt Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengil ja Dok Hendrix. Lisäksi yhden "haastattelun" teki Barry Didinsky - mies, jota kutsuttiin WWF:n "Mayor of Merchandiseksi". Käytännössä Didinskyn tehtävä oli promota kameralle WWF:n uusia fanituotteita, ja siinä samalla hän jututti välillä painijoita. Sanomattakin lienee selvää, että Didinskyn aika WWF:ssä ei jäänyt kovin ikimuistoiseksi.

Kuva Kuva
1-2-3 Kid vs. The Roadie
Tämä 1-2-3 Kidin ja The Roadien feud oli jatkunut oikeasti varsin pitkään. Kid oli ollut Razor Ramonin apuna vuoden 1995 alusta lähtien tämän kamppailussa Jeff Jarrettia vastaan, ja Roadie oli puolestaan ollut Jarrettin apuna tuossa samaisessa taistossa. Alun perin In Your House 1:ssä piti nähdä joukkueottelu, jossa Roadie ja Jarrett olisivat kohdanneet Ramonin ja Kidin. 1-2-3 Kid loukkasi niskansa kuitenkin juuri ennen tapahtumaa ja joutui jäämään parin kuukauden sairaslomalle (aluksi pelättiin paljon pahempaakin). Nyt kesällä hän oli kuitenkin palannut painikuntoon ja halusi vihdoin päästä kohtaamaan Roadien 1 on 1 -ottelussa, jota oli odottanut kuukausien ajan.

Täytyy myöntää, että vuoden 1995 BG James ei ollut ollenkaan huono painija. Nuori Roadie liikkui kehässä yllättävänkin hyvin, ja kun vastassa oli 1-2-3 Kidin kaltainen painija, joka näihin aikoihin oli laskettavissa ihan puhtaaksi high flyeriksi, oli lopputuloksena viihdyttävää meininkiä. Ei tämä ottelu toki mikään huippuluokan matsi ollut, mutta sekä Roadie että Kid kyllä yrittivät parhaansa ja saivat aikaiseksi ihan hyvän openerin. Sen kummempaa ei ehkä tässä ajassa ja näillä edellytyksillä olisikaan ollut mahdollista saada aikaan. Kaikin puolin silti ihan pätevä avaus illalle. Roadielle ilta ei suinkaan ollut vielä tämän jälkeen ohi: ottelun jälkeen hän nimittäin meni säätäämään sisääntulorampille aseteltua keikkasettiä, koska myöhemmin illalla Jeff Jarrett oli luvannut esittää yleisölle livenä uutuuskappaleensa With My Baby Tonight.
**½ (7:26)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
King Mabel & Sir Mo vs. Savio Vega & Razor Ramon
Oi kyllä. Mabel oli todellakin kaikkien painifanien kauhuksi voittanut KIng of the Ring -turnauksen, ja sen seurauksena hänestä oli tullut King Mabel. Mabelin joukkueparista Mo'sta oli puolestaan tietenkin tullut Sir Mo. Nyt nämä kaksi sitten kulkivat ympäriinsä kuninkaallisissa kaavuissa kruunut päällään ja pyrkivät kylvämään mahdollisimman paljon tuhoa. Kovasti vaikutti siltä, että Mabelin King of the Ring -voitto saattaisi johtaa johonkin peruuttamattoman kamalaan Main Event -pushiin. Ennen sitä King Mabel ja Sir Mo keskittyivät kuitenkin tähän midcard-feudiin Savio Vegan ja Razor Ramonin kanssa. Vega oli siis hävinnyt Mabelille King of the Ring -turnauksen finaalissa, minkä jälkeen Mabel oli piessyt vielä hänet pahasti, ja nyt Vega ystävänsä Razor Ramonin kanssa janosi tietenkin kostoa. KOTRin aikaan loukkaantuneena ollut Ramon oli nyt taas painikunnossa. Dirt sheetien mukaan Ramon oli näihin aikoihin urallaan jonkinlaisessa koirankopissa, koska hänen päihdeongelmansa olivat alkaneet käydä ilmeiseksi ja koska hän ei ollut kyennyt tekemään mitään asialle.

Voi olla, että olen vähemmistössä, mutta kerrankin myös Dave Meltzer on kanssani samassa vähemmistössä. Olemme molemmat olleet sitä mieltä, että tämä ottelu on itse asiassa ollut ihan hyvä. Ei siis missään tapauksessa hyvä tai mikään sellainen, mitä erityisemmin haluaisin hehkuttaa, mutta silti... ihan hyvä. Razor Ramon oli toki ratkaisevassa roolissa tässä ottelussa, koska "Bad Guy" teki kyllä parhaansa saadakseen ottelun vaikuttamaan mahdollisimman viihdyttävältä. Toki asiaan auttoi myös se, että Ramonilla oli niin paljon karismaa, ettei Mabel pystyisi koskaan edes uneksimaan sellaisesta. Myös nuori ja lahjakas Savio Vega hoiti roolinsa tässä ottelussa varsin pätevästi, joten Ramon ja Vega onnistuivat kantamaan Men on a Mission -kaksikon ihan hyvään otteluun. Se olikin parasta, mitä koko King Mabel -runista olisi saatavilla.
**½ (10:09)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Jeff Jarrett
Tässä välissä nähtiin sitten pitkä, ihan oikea musiikkiesitys, kun Intercontinental-mestari Jeff Jarrett todella esitti oikean bändin ja taustakuoron kanssa country-kappaleensa With My Baby Tonight. Täytyy myöntää, ettei kappale edes ollut countryksi mitenkään erityisen huono. Tätä musiikkiesitystä oli hehkutettu paljon show'n aikana, ja kokonaisuudessaan tämä sai melkein yhtä paljon aikaa kuin alakortin ottelut. Kun tähän yhdistetään vielä se, että Jarrettilla oli edessään myöhemmin illalla IC-mestaruusmatsi, oli hän luultavasti eniten ruutuaikaa koko tässä ppv:ssä saanut painija. Se oli hyvin kiinnostavaa sen takia, että vain päivä tämän ppv:n jälkeen Jeff Jarrett ja hänen tosielämänsä ystävä The Roadie jättivät WWF:n. Siitä lisää myöhemmin tässä arvostelussa.

Kuva Kuva
Henry O. Godwinn vs. Bam Bam Bigelow
Vihainen sikafarmari Henry O. Godwinn oli saapunut WWF:ään jo vuoden 1995 alussa, ja ppv-debyyttinsä hän oli tehnyt Royal Rumble -ottelussa. Sen jälkeen tämä alakorttiin jumahtanut, likasangon kanssa vastustajiaan piinannut törkyinen sikafarmari ei kuitenkaan ollut saanut merkittävästi ruutuaikaa. Kesällä 1995 tämä tilanne alkoi muuttua, koska Henry O. Godwinn halusi epätoivoisesti liittyä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationiin. DiBiase ei kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut saastaisesta sikafarmarista, mutta päätti antaa tälle mahdollisuuden: jos Godwinn onnistuisi päihittämään Million Dollar Corporationin piinana olleen Bam Bam Bigelowin, DiBiase hyväksyisi Godwinnin osaksi Corporationia. PPV:tä edeltävinä viikkoina Godwinn oli muun muassa aiheuttanut Bigelowille tappion ottelussa Sycho Sidia vastaan.

Muistatteko, kun kirjoitin King of the Ringin arviossa, että Bam Bam Bigelowille oli lupailtu Main Event -tason face-pushia, jos hän häviäisi Lawrence Taylorille WrestleMania XI:ssä? No, nyt voitaneen todeta, että tuo lopetus oli ollut täyttä paskaa. WWF:n Main Event -skenessä tuntui tällä hetkellä olevan tilaa tasan kahdelle facelle: Shawn Michaelsille ja Dieselille. Siksi myös Bret Hart oli äkillisesti tippunut yhdentekeviin midcard-kuvioihin. On tosi sääli, ettei Bigelow koskaan saanut oikeaa mahdollisuutta ME-kuvioissa, koska yleisö piti hänestä paljon. KOTRissa ja vielä tässäkin ppv:ssä Bigelow sai yleisöltä kovat popit, ja hänellä oli sekä kokoa että taitoa pärjätä missä tahansa ME-ottelussa. Sitä mahdollisuutta WWE ei kuitenkaan halunnut antaa Bigelowille, joten niinpä hän jumittui painimaan sikafarmarin kanssa välippv:n keskikorttiin. Ottelu oli itse asiassa ihan siedettävä brawlauspainotteinen ottelu, ja se olisi voinut olla varmasti parempikin, mutta sen suurin heikkous oli se, että Bigelowin motivaation vähyys näkyi pahasti myös matsin tasossa.
*½ (5:33)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jeff Jarrett (c) w/ The Roadie vs. Shawn Michaels - WWF Intercontinental Championship
Jeff Jarrett oli pitänyt Intercontinental-mestaruutta hallussaan suurimman osan vuodesta 1995 tähän saakka, mutta nyt hän oli uransa kovimman haasteen edessä, kun entinen IC-mestari Shawn Michaels haastoi hänet mestaruudesta. Michaels oli siis tehnyt lyhyen taukonsa jälkeen paluunsa toukokuussa 1995, kääntynyt faceksi ja lyöttäytynyt yhteen vanhan ystävänsä/vihamiehensä Dieselin kanssa. Yhdessä tämä Two Dudes With Attitudes -kaksikko pyrki tietenkin mahdollisimman suureen menestykseen, ja niinpä Michaels halusi viedä IC-mestaruuden Jarrettilta. Mitään sen henkilökohtaisempaa ja syvempää feudia ei tämän mestaruusottelun takana ollut.

Tämä oli vihdoin ensimmäinen vuoden 1995 WWF:n ottelu, joka minun täytyi oikeasti katsoa uusiksi tätä projektia varten. En nimittäin ollut päälle 10 vuotta sitten pitänyt tästä mitenkään poikkeuksellisen paljon (olin antanut arvosanaksi ***½), ja siksi olin yllättynyt, kun tajusin, että esimerkiksi Meltzer oli antanut tälle arvosanaksi ****½ ja että tätä pidetään yhtenä koko vuoden parhaimpana WWF-otteluna. Hämmentävää sinänsä, koska tämä on kyllä todellinen "forgotten gem", en muista kenenkään puhuneen tästä ottelusta missään huippuotteluiden listauksissa, vaikka varsin moni tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä on itse asiassa jopa yksi koko Jeff Jarrettin uran parhaista singles-otteluista. Oli siis pakko katsoa tämä ottelu uudestaan, ja kyllä tämä kieltämättä on huippuluokan matsi. Shawn Michaels oli aivan loistavassa iskussa ja paini mahtavan ottelun, mutta olisi silti väärin sanoa, että Michaels olisi kantanut Jarrettin huippuotteluun. Myös Jarrett oli näihin aikoihin oikeasti varsin viihdyttävä painija (ehkä minulla oli vuonna 2008 näitä arvioidessa päällä aika paha Jarrett-antipatia), ja hän teki tässä ottelussa myös loistavaa työtä. Ehdottomasti huippuluokan matsi ja yksi koko vuoden parhaista tähän mennessä. Ei silti neljää tähteä enempää.

Ottelun jälkeen nähtiin (tai ennemminkin kuultiin) backstagella Jarrettin ja Roadien raju välienselvittely, koska miehet olivat ajautuneet pahoihin erimielisyyksiin matsin jälkeen. Tämän Roadien ja Jarrettin runsaan huomion tässä Jarrettin kotiseudulla Tennesseessä järjestetyssä ppv:ssä oli tarkoitus tietenkin pohjustaa Jarrettin ja Roadien välistä feudia, jonka WWF aikoi aloittaa heti ppv:n jälkeen. Toisin kuitenkin kävi: Jarrett ja Roadie päättivät nimittäin lähteä WWF:stä ppv:n jälkeisenä päivänä, ja molemmat siirtyivät painimaan Jarrettin isän promootioon USWA:han (jonka kanssa WWF - ironista kyllä - teki yhteistyötä). Dirt sheetien mukaan päällimmäinen syy Jarrettin ja Roadien lähtöön oli se, että he eivät olisi halunneet aloittaa keskinäistä juonikuviota. Lopulta tämä Jarrettin ja Roadien lähtö ei kuitenkaan ollut niin dramaattinen kuin olisi voinut luulla: Jarrett palasi WWF:hen jo vuoden 1995 lopussa - tosin toinen vierailu jäi vain parin kuukauden mittaiseksi. Myös Roadie palasi WWF:ään vuoden 1996 aikana, minkä jälkeen hänen uransa ottikin varsin uuden suunnan.
**** (20:01)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Owen Hart & Yokozuna (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. The Allied Powers - WWF Tag Team Championship
Owen Hart ja Yokozuna olivat pitäneet WWF Tag Team -mestaruuksia hallussaan WrestleManiasta lähtien, ja kuluneiden kuukausien aikana he olivat puolustaneet vöitä suurinta osaa WWF:n joukkuedivarista vastaan. Yksi vastustaja löytyi kuitenkin vielä, joita Hart ja Yokozuna eivät olleet päihittäneet. Hartin sukulaismies ja vanha joukkuepari British Bulldog ja Yokozunan vanha vihamies Lex Luger olivat yhdistäneet voimansa jo alkuvuodesta ja luoneet The Allied Powers -joukkueen, joka ei ollut kuitenkaan toistaiseksi nauttinut merkittävää menestystä. Nyt Bulldogilla ja Lugerilla oli kuitenkin mahdollisuus päästä päihittämään itselleen hyvin tutut vastustajat ja nousta samalla joukkuemestareiksi.

Täytyy myöntää, että minä pidin tästä Owen Hartin ja Yokozunan joukkueesta paljon. On toki totta, että Yokozuna alkoi tämän runin aikana olla jo niin isossa kunnossa, ettei hän pystynyt tekemään kehässä kovinkaan paljon asioita eikä varsinkaan jaksanut olla siellä pitkiä aikoja. Yokozuna oli kuitenkin todella vaikuttava näky, ja lisäksi hän hoiti roolinsa jokaisessa ottelussa kyllä perhanan hyvin. Kun tähän sitten yhdistetään se, että Yokozunan joukkuepari oli yksi koko firman parhaista painijoista, oli kasassa varsin vaikuttava kombo. Kun vielä vastassa oli varsinkin British Bulldog, joka pystyi oikeasti hyviin otteluihin, ei tämä mestaruusmatsi ollut ollenkaan pöljempi. Ei nyt mitenkään erityisen hyvä ottelu, mutta ihan hyvä joukkuemestaruusottelu silti kaikin puolin. Tämä muuten jäi myös Lex Lugerin viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi ikinä. Ei mennä kuitenkaan vielä Lugerin WWF-uran päättymiseen, koska hän tekisi vielä viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä SummerSlamissa.
**½ (10:54)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. Sycho Sid w/ Ted DiBiase - Lumberjack Match for the WWF Championship
Ai että mitä ihanuutta. Kukapa ei haluaisi nähdä In Your House 2:n Main Eventissä uusintaa In Your House 1:n puhtaasti huonosta Main Eventistä? Niinpä, WWF:n päämestaruuskuviot olivat todellakin vajonneet varsin synkkään alhoon, kun alkuvuoden Diesel-Hartit ja Diesel-Michaelsit olivat vaihtuneet nyt Diesel-Sideiksi. Mitään merkittävää uutta tässä kahden korston välisessä feudissa ei ollut tapahtunut. Kunhan Sid nyt vain jollain ilveellä oli vielä ansainnut uuden mahdollisuuden nousta WWF:n päämestariksi. Tällä kertaa ottelu käytiin Lumberjack Matchina, ja itse asiassa ottelun kiinnostavin osuus onkin katsoa, keitä painijoita näiden yhteensä 30 tukkijätkän joukossa oli. PPV-debyyttinsä tässä tekivät muun muassa Rad Raford (alias Louie Spicolli), Skip (alias Chris Candido), uudella gimmickillään Jean-Pierre Lafitte (alias Quebecer Pierre), Man Mountain Rock (alias WCW:n Maxx Payne), surullisen kuuluisa Tekno Team 2000 (eli Chad Fortune ja Erik vitun Watts) - sekä muuan Hunter Hearst Helmsley, joka tulisi esiintymään muutamassa arviossa myös tämän ppv:n jälkeen.

Niin, mitäpä tähän nyt voisi oikein sanoa? Dieseliä ja Sidiä ei edelleenkään ollut tarkoitettu painimaan toisiaan vastaan, joten tämä ottelu ei ollut yhtään sen kummoisempi kuin ensimmäinenkään kohtaaminen. Oikeastaan tämä olisi varmaan itsensä toistavuuden ja tylsyytensä takia voinut olla jopa astetta huonompi kuin ensimmäinen ottelu, mutta kehän laidalla aktiivisesti heiluneet ja otteluun säännöllisesti sekaantuneet tukkijätkät toivat matsiin sen verran lisäkiinnostavuutta, että ehkä tämä nyt sitten juuri ja juuri ansaitsee saman arvosanan kuin miesten ensimmäinen kohtaaminen. Onneksi tämä jäi myös viimeiseksi Diesel vs. Sidiksi Main Eventissä, mutta show'n päätteeksi nähty staredown Dieselin ja King Mabelin välillä ei luvannut hyvää Main Event -kuvioiden tulevaisuudelle.
*½ (10:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Jeff Jarrett
* Owen Hart

Kokonaisarvio In Your House 2:sta: Hyvää tässä ppv:ssä oli se, että tässä nähtiin yksi vuoden toistaiseksi parhaista otteluista ja että useampi muistakin alakortin otteluista oli ihan hyviä. Huonoa oli sitten se, että tälläkin kertaa vain yksi koko kortin otteluista ylsi edes kolmeen tähteen (tai siitä yli) ja että ppv:n Main Event oli tälläkin kertaa aikamoista paskaa. Kokonaisuutena tämä oli silti astetta onnistuneempi suoritus kuin In Your House 1, joten kyllä tämä kipuaa Kehnon puolelle, mikä alkaa ilmeisesti vuonna 1995 olla jo kohtuullinen saavutus.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW The Great American Bash - Kehno
3. WWF WrestleMania XI - Kehno
4. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
5. WCW Bash At The Beach - Surkea
6. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
7. WCW Slambore - Surkea
8. WWF King of the Ring - Surkea
9. WCW SuperBrawl V - Surkea
10. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 03 Helmi 2019, 11:02

Kuva
COLLISION IN KOREA 1995

Sitten on vuorossa jälleen varsin poikkeuksellinen tapahtuma. Tämä WCW:n Collision In Korea on edelleen painihistoriassa suurimman live-yleisön edessä järjestetty painitapahtuma. Kyllä, suurempi kuin WrestleMania III. Suurempi kuin WrestleMania 32. Suurempi kuin MIKÄÄN. Ja syy tähän on tietenkin siinä, missä tämä tapahtuma järjestettiin. Tämä Collision In Korea oli nimittäin historian ensimmäinen kerta, kun amerikkalaisen showpainipromootion tapahtuma järjestettiin Pohjois-Koreassa. Kyllä, Pohjois-Koreassa. Oikeastaan tämä Collision In Korea oli kaksi-iltainen tapahtuma (lähetyksen yksityiskohdista kohta lisää), joka veti Pohjois-Korean jättimäiselle May Day Stadiumille ensimmäisenä päivänä noin 165 000 ihmistä ja toisena päivänä noin 190 000 ihmistä. Luvut vaihtelevat eri raporttien mukaan jonkun verran, mutta varmaa on se, että kahden päivän aikana yleisöä oli yhteensä yli 300 00.

Yleisö oli tokikin pakotettu paikalle. Koska tapahtuma järjestettiin Pohjois-Koreassa, ja koska Pohjois-Korea (kuten tiedämme) on - ja oli myös vuonna 1995 - täysin poikkeuksellinen diktatuuri, jossa kansan on pakko totella Suurta Johtajaa (vuonna 1995 Pohjois-Korean presidenttinä pidettiin edelleen suruajan vuoksi Kim Il-sungia, joka oli kuollut jo vuonna 1994) ja jossa käytännössä kaikkea toimintaa vahditaan äärimmäisen tarkasti. Tämän Collision In Korea -tapahtumankin yhteydessä järjestettiin muun muassa Kim Il-sungia kunnioittava paraati, joka oli pohjoiskorealaisille suurempi syy olla paikalla kuin itse painitapahtuma. Pohjoiskorealaisilla ei oikeastaan ollut edes etukäteen mitään hajua siitä, mitä amerikkalainen showpaini olisi, eivätkä he tietenkään tunteneet ketään show'n tähdistä - ehkä Antonio Inokia lukuun ottamatta.

Normaalisti Pohjois-Korea oli täysin suljettu erityisesti amerikkalaisilta, mutta tämän tapahtuman kohdalla Pohjois-Korea teki poikkeuksen, ja amerikkalaisten painijoiden ja WCW:n työntekijöiden lisäksi maahan päästettiin myös amerikkalaista mediaa. Kaikkia valvottiin toki äärimmäisen tarkasti koko vierailun ajan. Collision In Koreassa paikalla olleet painijat ja WCW:n työntekijät ovat kuvailleet koko vierailun tunnelmaa lähinnä pelottavaksi ja ahdistavaksi, koska Pohjois-Korea erosi tunnelmaltaan täysin kaikesta muusta, mitä he olivat ikinä kokeneet. Lisäksi ainakin Scott Norton ja Ric Flair olivat joutua vierailunsa aikana pahoihin ongelmiin. Norton puhui matkan aikana hotellihuoneensa puhelimessa vaimonsa kanssa ja riidan päätteeksi päätyi kuvailemaan Pohjois-Koreaa "shitholeksi". Tämän jälkeen Nortonin puhelin mykistettiin ja Pohjois-Korean viranomaiset veivät hänet kuulusteltavaksi, mutta päästivät lopulta pois, kun olivat ilmoittaneet, ettei Norton saisi enää puhua missään pahaa Pohjois-Koreasta. Matkan lopuksi Ric Flairilta oli odotettu puolestaan haastattelua Pohjois-Korean viralliselle tv-kanavalle, jossa hän muun muassa sanoisi ymmärtävänsä nyt, miksi Pohjois-Korea on mahtava maa ja miksi Yhdysvallat pelkää Pohjois-Koreaa. Flair ei kuitenkaan suostunut sanomaan tällaisia asioita, vaan tyytyi kiittämään Kim Il-sungia ja pohjoiskorealaisia vieraanvaraisuudesta. Flair selvisi ongelmitta. Tarkempia yksityiskohtaisia muisteluita matkan käsittämättömistä yksityiskohdista on luettavissa esimerkiksi tästä Sports Illustratedin artikkelista.

Miksi ihmeessä WCW siis järjesti tapahtuman Pohjois-Koreassa? No, ensinnäkin on oikeastaan aikamoista totuuden venyttämistä kutsua tätä tapahtumaa millään tavalla WCW:n järjestämäksi. Koko tapahtumassa paini vain yksi tapahtuma-aikaan (huhtikuussa 1995) WCW:n palkkalistoilla ollut painija: Ric Flair. Kaikki muut painijat - myös amerikkalaiset - olivat NJPW:n palkkalistoilla. WCW kuitenkin teki näihin aikoihin tiivistä yhteistyötä NJPW:n kanssa, ja kun NJPW:n pomo Antonio Inoki ehdotti heille yhteistyötä, jossa myös osa WCW:n työntekijöistä lennätettäisiin paikalle ja WCW televisioisi tapahtuman myöhemmin Yhdysvalloissa, Eric Bischoff suostui tähän. Syynä oli kansainvälisen huomion lisäksi se, että WCW sai näin nimiinsä historian suurimman painitapahtuman järjestämisen.

Oikeasti koko tapahtuma oli kuitenkin NJPW-pomon Antonio Inokin idea. Inoki oli yksi koko japanilaisen painin suurimmista legendoista (ehkä jopa suurin), mutta 1990-luvun puolivälissä hän oli jo hyvin lähellä eläköitymistä. Inoki oli kotimaassaan äärimmäisen pidetty, ja vuonna 1989 hän oli aloittanut painiuran rinnalla poliittisen uran. Inoki oli kuitenkin ajautunut 1990-luvun puolivälissä pahoihin ongelmiin kotimaassaan Japanissa, koska hänen väitettiin ottaneen lahjuksia Yakuza-mafialta. Tämä skandaali keräsi paljon mediahuomiota Japanissa, ja alkoi näyttää selvältä, että Inokia ei valittaisi uudestaan Japanin kongressiin vuoden 1995 vaaleissa. Inoki oli tunnettu suurista eleistään: hän oli muun muassa käynyt vuonna 1990 Irakissa menestyksekkäästi neuvottelemassa itsensä Saddam Husseinin kanssa japanilaisten pankkivankien vapauttamisesta. Nyt hän päätti kokeilla vielä yhtä suurta elettä, jonka toivoi palauttavan suosiotaan Japanissa. Inoki päätti yrittää parantaa Pohjois-Korean ja Japanin erittäin tulehtuneita välejä historiallisella showpainitapahtumalla. Syykin tähän oli selvä: japanilaisen painin pioneerinä ja Antonio Inokin oppi-isänä pidetty legendaarinen Rikidozan oli syntyisin Pohjois-Koreasta, ja tämän tapahtuman aikana nähdyn vierailun aikana Inoki kävi kunnioittamassa näyttävästi Pohjois-Koreassakin arvostetun Rikidozanin muistoa. Lopulta Inokin tempaus ei tuottanut toivottua tulosta: häntä ei valittu kongressiin uudestaan. Sen sijaan tässä tapahtumassa paininut Hiroshi Hase valittiin, ja nimenomaan vuodesta 1995 alkoi Hasen poliittinen ura, joka huipentui 2010-luvulla siihen, että hänet nimitettiin Japanin urheiluministeriksi. Sittemmin myös Inoki on palannut politiikkaan Japanissa.

Inoki halusi tietenkin tapahtumalleen maksimaalisen mediahuomion (mikä oli syy siihen, että hän halusi tehdä tämän yhteistyössä WCW:n kanssa), ja siksi tapahtuman Main Eventiksi buukattiin Inokin itsensä kohtaaminen amerikkalaisen painin yhtä suuren legendan Ric Flairin kanssa. Tästä ottelusta lisää myöhemmin tässä arviossa. Lisäksi paikalle lennätettiin kuitenkin Inokin läheinen ystävä Muhammad Ali, jonka paikallaolo keräsi tietenkin paljon mediahuomiota varsinkin Yhdysvalloissa.

Tämä tapahtuma on myös siinä mielessä poikkeuksellinen, että nykyisin tätä on erittäin vaikea löytää mistään. Myytäviä videoita/DVD:eitä tapahtumasta ei ole, ja tapahtumaa ei ole myöskään julkaistu WWE Networkissa, vaikka käytännössä kaikki muut WCW:n ppv:t on. Nykyisin Collision In Koreaa ei mainita edes oikeastaan missään WWE:n historiikeissä - eikä ihme, onhan tämä tapahtuma todellinen kummajainen koko amerikkalaisen showpainin historiassa. Alun perin tämä kaksipäiväinen tapahtuma järjestettiin Pohjois-Koreassa siis jo huhtikuussa 1995, mutta WCW lähetti kaksipäiväisen tapahtuman otteluista koostetun kahden tunnin Collision In Korea -nimisen paketin ppv:nä elokuussa 1995. Tältä osin tapahtuma muistutti hyvinkin paljon WCW:n ja NJPW:n vuosina 1991-1993 yhteistyössä järjestämiä Japan Supershow -tapahtumia, jotka myös esitettiin Yhdysvalloissa pari kuukautta alkuperäisen tapahtuman jälkeen koosteena.

Selostajinamme tässä historialisessa tapahtumassa Mike Tenay (joka oli selostamossa erittäin hyvä), Eric Bischoff (joka oli selostamossa kamala) - ja Kazuo Ishikawa. "Kuka?" kysytte nyt oletettavasti. No, Ishikawa oli Bischoffin hyvä ystävä, japanilainen Sonny Onoo, jota tässä vaiheessa kutsuttiin jostain syystä Kazuo Ishikawaksi. Onoo oli kyllä tehnyt yhden esiintymisen Uncensoredissa oikealla nimellään, mutta sen jälkeen hän oli lähinnä vieraillut muutaman kerran WCW:n tapahtumissa eräänlaisena WCW:n Japanin-edustajana (mitä hän näihin aikoihin oikeastikin oli), ja silloin hänelle oli kehitelty tämä erikoinen nimi. Myöhemmin Onoo tulisi parhaiten tunnetuksi WCW:ssä ihan Sonny Onoo -nimellä. Niin ja Ishikawa/Onoo oli selostamossa aivan hirvittävä, vielä paljon Bischoffiakin pahempi.

Kuva Kuva
2 Cold Scorpio vs. Wild Pegasus
Suurimmalla osalla näistä otteluista ei oikeastaan ollut mitään kummempaa taustatarinaa, joten en käytä aikaa sellaisten selittelyyn. Wild Pegasus (eli Chris Benoit'n paininimi Japanissa) ja 2 Cold Scorpio olivat parin viime vuoden aikana painineet säännöllisesti sekä toisiaan vastaan että toistensa kanssa samalla puolella niin Amerikassa, Meksikossa kuin Japanissakin. Näihin aikoihin Benoit ja Scorpio painivat säännöllisesti NJPW:n riveissä, ja siksi he olivat mukana tässäkin tapahtumassa.

WCW:n pitää ilmeisesti järjestää show Pohjois-Koreassa asti, että kehään saadaan kaksi taitavaa ja nuorta painijaa kohtaamaan toisensa. Toki Chris Benoit'n ja 2 Cold Scorpion välisiä otteluita oli pari vuotta sitten nähty WCW:ssäkin, mutta ilmeisesti näin vuonna 1995 taso on vain niin kovaa, että Scorpion ja Benoit'n kaltaisia turhakkeita ei kannata päästää esiintymään muissa kuin tällaisissa Korea-tapahtumissa. No niin, nyt kun olen päästänyt pois tämän turhautumiseni vuoden 1995 WCW:hen, on tietenkin todettava, että nämä kaksi näihin aikoihin NJPW:ssä aktiivisesti paininutta nuorukaista painivat oikein viihdyttävän ja taidokkaan ottelun. Ongelma oli vain se, että matsi kesti hädin tuskin kuusi minuuttia, ja siinä ajassa eivät edes Chris Benoit ja 2 Cold Scorpio saa aikaiseksi minkäänlaista klassikkoa. Hyvän ottelun he silti saivat aikaan, ja sekin on jo paljon näin tiukalla aikarajoitteella.
*** (6:22)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tokimitsu Ishizawa vs. Yuji Nagata
Vuonna 1992 painiuransa aloittaneet Tokimitsu Ishizawa ja Yuji Nagata olivat tähän aikaan vielä nuoria tulokkaita ja aivan uransa alkuvaiheissa NJPW:ssä. Nagatasta, joka vieraili hetken aikaa vuosina 1997-1998 myös WCW:n rosterin aktiivijäsenenä, on sittemmin tullut japanilaisen painin legenda, ja myös Ishizawa on sittemmin niittänyt pitkällä urallaan paljon mainetta maskipäisenä Kendo Kashinina. Näihin aikoihin kummastakaan ei kuitenkaan vielä tiedetty paljon mitään, eikä amerikkalaisilla katsojilla ollut varmasti mitään hajua, keitä nämä kaksi mustiin speedoihin pukeutunutta japanilaista oikein olivat.

Okei, tämä ottelu onnistui olemaan vielä lyhyempi kuin äskeinen, mikä on jo aikamoinen saavutus, kun puhutaan oikeista painiotteluista eikä mistään squash-tyyppisistä rymistelyistä. Ishizawa ja Nagata ovat ehdottomasti taitavia painijoita, mutta tässä ottelussa heidän lahjakkuuttensa ei käynyt mainittavasti esille. Olisiko se käynyt paremmin pidemmässä ottelussa? Todennäköisesti, mutta toisaalta tämä matsi ei vain lähtökohtaisestikaan tuntunut kiinnostavalta. Ehkä kyse on sitten taas jonkinlaisesta Japani-painivammastani, mutta kaksi mustiin speedoihin pukeutunutta, toisiltaan hyvin paljon näyttävää miestä painimassa toisiaan vastaan ilman minkäänlaista tarinaa ei vain herätä minussa yhtään mitään tunteita. Eivätkä Nagata ja Ishizawa tehneet kyllä kehässä mitään parantaakseen tätä vaikutelmaa. Alle viidessä minuutissa nämä kaksi kyllä väläyttivät joitakin näyttäviä potkuja, pari nättiä luovutusliikkettä ja ainakin yhden hienon Suplexin, mutta lopulta mikään ei tuntunut miltään, kun ottelussa ei tuntunut olevan oikein mitään tarinaakaan. Molemmat vain tekivät toisilleen joitain liikkeitä, ja sitten ottelu oli jo ohi. Yhdentekevä matsi.
*½ (4:28)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hiro Saito & Masahiro Chono vs. El Samurai & Tadao Yasuda
Sitten päästiin hieman tutumpien japanilaisten painijoiden äärelle. Parhaiten tästä nelikosta amerikkalaisille katsojille oli tullut tutuksi tietenkin Masahiro Chono, joka oli entinen NWA World Heavyweight -mestari ja puolustanut vyötään myös WCW:n ppv:eissä. Vuonna 1995 Chono oli muodostanut tuhoisan heel-joukkueen kokeneen Hiro Saiton kanssa. Myös Hiro Saito (ei sukua useissa WCW:n ppv:eissä painineelle Masa Saitolle) oli nähty viimeksi WCW:n lähetyksessä vuoden 1992 Japan Supershow'ssa. Vastapuolen painijoista luchadore-henkinen El Samurai oli puolestaan esiintynyt viimeksi WCW:n katsojille vuoden 1993 Japan Supershow'ssa. Hänen joukkueparinsa sen sijaan oli vasta puroresu-uransa alkuvaiheessa oleva Tadao Yasuda, joka oli tehnyt pitkän uran sumopainijana ja siirtynyt sieltä vuonna 1994 NJPW:hen. Toistaiseksi Yasudasta ei ollut vielä tullut kovin kummoista painijaa, mutta Japanissa hän nautti kyllä merkittävää suosiota.

Sitten päästiin taas edes astetta pidemmän ottelun pariin. Ei tätäkään ollut silti pituudella pilattu, mutta tämä sentään ehti tuntua ihan kokonaiselta ottelulta. Tämän matsin ongelma oli se, että entinen sumopainija Yasuda ei ollut kovin kummoinen painija, ja hänen osuuksillaan matsi alkoi laahata. Onneki Saito ja Chono tekivät parhaansa, ja erityisesti Chonon stiffit kickit olivat perhanan hienoa katsottavaa. Myös El Samurai hoiti kyllä roolinsa kunniakkaasti, myi Chonon ja Saiton iskuja parhaansa mukaan ja liikkui kehässä ihailtavan vauhdikkaasti. Kokonaisuutena tämä oli ihan hyvä ottelu, mutta ei tässä silti ollut mitään sellaista, mikä olisi tuntunut jotenkin erityisemmin tajunnanräjäyttävältä. Väliotteluna silti kelpo suoritus.
**½ (8:06)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Manami Toyota & Mariko Yoshida vs. Akira Hokuto & Bull Nakano
Sitten oli vuorossa naisten painia. Aikaisemmista arvosteluista tämän nelikon tutuin on toki japanilaisen naispainin legenda Bull Nakano, joka vuoden 1994 aikana paini WWF:n naistendivisioonassa ja voitti Women's-mestaruuden vuoden 1994 lopulla. Nakano jobbasi kuitenkin vyön takaisin Alundra Blayzelle keväällä 1995, ja hänen yhteistyönsä WWF:n kanssa päättyi, kun hänen hallustaan löydettiin kokaiinia ja WWF irtisanoi Nakanon välittömästi. Niinpä Nakano oli sopivasti vapaa tämän tapahtuman aikaan, ja tässä show'ssa hän muodosti joukkueen luultavasti tämän ajan suosituimman ja tunnetuimman naispainijan Akira Hokuton kanssa. Hokuto oli jo tähän aikaan todella suuri ja rakastettu nimi Japanissa - ja itse asiassa tämän tapahtuman jälkimainingit vain lisäsivät Hokuton suosiota. Huhujen mukaan Hokuto ja NJPW:n painija Kensuke Sasaki tapasivat tutustuivat toisiinsa lähemmin nimenomaan tämän Pohjois-Korean matkan aikana, ihastuivat, rakastuivat - ja menivät naimisiin jo vuoden 1995 aikana. Aluksi Hokuton ja Sasakin suhdetta epäiltiin vain julkisusstuntiksi, mutta pari on edelleen naimisissa onnellisesti. Vuonna 2006 heidät äänestettiin Japanin suosituimmaksi julkkispariksi. Niin ja sitten vielä Nakanon ja Hokuton vastustajista. Mariko Yoshida on pitkän uran tehnyt ja arvostettu japanilainen naispainija, mutta häntä huomattavasti oleellisempi nimi on silti hänen joukkueparinsa. Tämä on nimittäin ainut kerta tässä projektissa, kun olen päässyt näkemään Manami Toyotan ottelun. Tässä vaiheessa uransa huipulle kovaa vauhtia nousemassa ollutta Toyotaa pidetään yhtenä koko historian parhaimpana naispainijana, joka valittiin muun muassa Wrestling Observer Newsletterin äänestyksessä vuonna 1995 "Most Outstanding Wrestleriksi". Toyota on todellinen japanilaisen painin legenda, joka eläköityi painikehistä vuonna 2017.

Hemmetti, että minä piru vie nautin tästä ottelusta paljon. Tämä oli ehdottomasti tähän mennessä illan paras ottelu ja samalla aivan ensiluokkainen osoitus siitä, miksi naisten ottelu Japanissa oli näihin aikoihin niin kovaa kamaa ja miksi naisten ottelut keräsivät jatkuvasti hehkutusta arvostelijoilta. Toki kun ottaa huomioon, että Japanissa painittiin näihin aikoihin säännöllisesti naisten otteluita, jotka saivat Meltzeriltä viittä tähteä tai hyvin lähelle sitä yltäviä arvosanoja, ei tämä missään tapauksessa ole sellainen klassikko. Silti tämä oli aivan pirun hieno ja intensiivinen ottelu, jossa nähtiin mahtavaa high flying -meininkiä erityisesti Toyotalta, upeita power-liikkeitä Nakanolta ja kovaa bumpin ottoa koko nelikolta. Kokonaisuutena tämä oli ensihetkistä loppuun saakka jännittävä ja mukaansa tempaava matsi, jossa nähtiin illan hienoimmat liikkeet tähän mennessä. Hieno ottelu!
***½ (8:34)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Scott Norton vs. Shinya Hashimoto
Tämä ottelu oli ilmeisesti paikan päällä ilmoitettu IWGP Heavyweight -mestaruusotteluksi, mutta tässä ppv:ssä asiasta ei mainittu mitään. Syykin oli tietenkin selvä: Shinya Hashimoto oli IWGP Heavyweight -mestari vielä tämän tapahtuman järjestämisen aikaan, mutta pari viikkoa myöhemmin hän hävisi vyönsä The Great Mutalle, ja niinpä kun tämä show esitettiin elokuussa Yhdysvalloissa, ei Hashimoto ollut enää IWGP Heavyweight -mestari. Näin siinä käy, kun lähettää tapahtumia neljä kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa ppv:nä. Hashimoto oli siis näihin aikoihin japanilaisen painin konkari, ja vastaansa hän sai pitkän uran Japanissa gaijinina tehneen muskelimiehen Scott Nortonin.

Mahtava tapahtuma. 2 Cold Scorpio ja Chris Benoit saavat ottelulleen hädin tuskin reilut viisi minuuttia, ja sitten tälle matsille annetaan aikaa 20 minuuttia. Joo, tiedän kyllä, että Pegasuksen ja Scorpion ottelu oli alakortin nopea ottelu ja että tämä oli (olevinaan) yksi illan isoimpia otteluita, koska siinä oli mukana IWGP Heavyweight -mestari Shinya Hashimoto. Tämä mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nimenomaan tälle ottelulle olisi riittänyt hyvin se 6-7 minuuttia ja että Benoit/Scorpio olisivat voineet painia 20 minuutissa MOTYn. No, tasan eivät mene onnen lahjat, joten tässä sitä ollaan. Norton näytti paikoitellen ihan hyvältä, ja esimerkiksi Powerbomb Hashimotolle oli oikeasti pirun tyylikäs. Paikoitellen Norton kuitenkin sitten botchaili ja sekoili omiaan, ja vaikka Hashimoto onkin kunnioitettava painija, ei hänkään pystynyt repimään Nortonista mitään ilmiömäistä menoa irti. Kokonaisuutena tämä oli sellainen ok-ottelu, joka aina hetkittäin tuntui jopa ihan hyvältä ja hetkittäin taas aika heikolta. Kokonaisvaikutelmaa ei parantanut maailman ennalta-arvattavin ja tylsin lopetus.
** (20:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tadao Yasuda vs. Road Warrior Hawk
Koska tämä show oli kooste kahden illan otteluista, pääsimme nauttimaan vielä uudestaankin tässä tapahtumassa entisen sumopainijan Tadao Yasudan ottelusta. Ihanaa! Vastaansa Yasuda sai tässä singles-ottelussa Road Warrior Hawkin, joka oli vielä huhtikuussa 1995 ollut NJPW:n palkkalistoilla mutta siirtyi pian sen jälkeen takaisin Yhdysvaltoihin WCW:hen. Alun perin tähän tapahtumaan oli suunniteltu Road Warriorsien paluuottelua, mutta pitkään painikehistä poissa ollut Animal pysyi lopulta edelleen poissa, koska hänen nostamansa sairasvakuutukset olisivat katkenneet, jos hän olisi palannut painimaan. Hawk sen sijaan paini siis yksin, ja Road Warriorsien paluu nähtiin vasta vuoden 1996 alussa WCW:ssä, kun Animal vihdoin palasi aktiivipainijaksi.

Jokaisessa WCW/NJPW-tapahtumassa tuntuu olevan ehtona se, että kortissa on oltava yksi totaaliturhake ottelu, ja tällä kertaa se oli sitten tämä. Road Warrior Hawk ei ole koskaan ollut tunnettu erityisen mainittavista singles-otteluistaan, ja kun hänellä oli nyt vastassaan entinen sumopainija (joka oli koko tapahtuman ainut painija, jolta näytettiin kaksi ottelua), ei tältä oikeastaan voinut odottaa mitään. Koko matsin aikana ei oikeastaan myyty yhtään liikettä, mikä oli jopa Japani-standardeilla hieman huvittavaa, kun molemmat miehet vain nousivat ylös toistensa heitoista. Onneksi matsi oli nopeasti ohi. Tämmöisenään tämä oli lähinnä nopea squash. Aika harmiton sentään.
½ (2:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Steiner Brothers vs. Kensuke Sasaki & Hiroshi Hase
Steiner-veljekset olivat lähteneet WWF:stä vuoden 1994 ja siirtyneet sen jälkeen painimaan Japaniin. NJPW:ssä Steiner Brothers oli nauttinut varsin tasaista suosiota, ja vaikka koko vuoden 1995 ajan Steinereiden WCW-paluuta oli huhuiltu, eivät WCW ja Steinerit olleet päässeet toistaiseksi sellaiseen sopimukseen, joka olisi miellyttänyt molempia osapuolia. Niinpä tämä tapahtuma jäi vuoden 1995 ainoaksi ppv:ksi, jossa Steinerit esiintyivät. Sen sijaan loppuvuodesta 1995 Steinerit vierailivat lyhyesti ECW:ssä, ja lopulta vuoden 1996 keväällä Steinerit ja WCW tekivät sopimuksen, joka toi veljekset takaisin WCW:hen. Tässä tapahtumassa Steinerit kohtasivat vanhat tutut vastustajansa Kensuke Sasakin ja Hiroshi Hasen. Hase ja Sasaki olivat ennen painineet säännöllisesti joukkueena ja pitäneet hallussaan myös IWGP Tag Team -mestaruuksia, ja niinpä vuoden 1991 Japan Supershow'ssa Steinerit olivat painineet loistavan ottelun Hasen ja Sasakin kanssa. Sittemin Hasen ja Sasakin joukkue oli hajonnut, mutta nyt miehet yhdistivät voimansa yhden illan ajaksi otellakseen uusintaottelun vuoden 1991 kohtaamisesta Steinereiden kanssa.

Ikävä kyllä tämä Steinereiden ja Sasaki/Hase-kaksikon kohtaaminen ei ihan yltänyt tuolle vuoden 1991 Japan Supershow'ssa nähdyn ottelun tasolle. En oikeastaan osaa sanoa tarkalleen, mikä yksittäinen asia tästä puuttui verrattuna tuohon otteluun. Ennemmin tämän kokonaisfiilis oli vain hieman vaisumpi kuin reilun neljän vuoden takaisessa ottelussa. Tämä ei toki tarkoita sitä, etteikö tämäkin olisi ollut hieno ottelu ja ehdottomasti illan parhaimpia matseja. Steinereita oli jälleen mahtava nähdä, koska molemmat liikkuivat kehässä upeasti ja tarjoilivat perhanan näyttäviä Suplexeja. Hase oli tuttuun tapaansa tällaisessa joukkueottelussa aivan elementissään, eikä Sasakenkaan suoritusta voi kuin ihailla. Kokonaisuudessaan siis kaikki neljä näyttivät ottelussa erittäin hyvältä ja painivat hienon joukkueottelun, mutta joku viimeinen silaus tästä jäi vain puuttumaan, minkä vuoksi tämä ei yllä ihan neljän tähden tasolle.
***½ (11:51)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair vs. Antonio Inoki
Ja sitten tämä ottelu, illan Main Event. Antonio Inoki oli siis vuonna 1995 jo vahvasti uransa ehtoopuolella ja puoliksi eläköitynyt painikehistä. Samoin Ric Flair oli jo kiistatta nähnyt parhaat vuotensa - ja ehtinyt eläköitymäänkin jo kertaalleen, kunnes hänen oli palattava heti takaisin aktiivipainijaksi, jottei WCW hajoaisi aivan käsiin. Inoki oli ehdottomasti yksi koko japanilaisen painin suurimmista legendoista, ja samoin Flair oli kiistatta yksi koko amerikkalaisen painin suurimmista legendoista. Niinpä oli hämmentävää, että ennen tätä hetkeä nämä kaksi eivät olleet koskaan kohdanneet toisiaan. Flair ja Inoki eivät olleet koskaan painineet toisiaan vastaan - eivätkä koskaan myöskään painineet tämän yhden kerran jälkeen. Tämä oli siis todellinen Once In a Lifetime, aivan ainutlaatuinen ottelu.

On jotenkin absurdia, että historian ainut ottelu Antonio Inokin ja Ric Flairin välillä on käyty vuonna 1995, kun Inoki oli käytännössä jo eläkkeellä ja Flairkin ehdottomasti nähnyt parhaat vuotensa. Yhtä absurdia on se, että tämä ottelu käytiin kaikista maailman paikoista Pohjois-Koreassa. Jos Flair ja Inoki olisivat kohdanneet toisensa 1980-luvulla Japanissa tai yhtä hyvin Yhdysvalloissa, olisi tämä voinut olla todellinen klasikko. Historiallinen ottelu, jota muistellaan edelleen legendaarisena kohtaamisena. Nyt tämä on enemmänkin historiallinen kuriositeetti: outo kohtaaminen, jossa kaksi alan jättimäistä legendaa kohtaavat vihdoin toisensa, vaikka oikeastaan koko ottelussa ei ole mitään järkeä. No, ikääntymisestään huolimatta Flair ja Inoki olivat toki edelleenkin painilegendoja, ja keskenään he pystyivät pistämään pystyyn varsin toimivan teknisen ottelun. Ei tässä toki ollut mitään todellista jännitettä, eikä kummallakaan tuntunut olevan kykyä tai ideaa rakentaa tästä oikeasti sellaista ottelua, joka olisi tuntunut erityisen suurelta. Niinpä he tyytyivät painimaan varsin perinteisen tekniikkapainiottelun, ja sellaisenaan tämä oli kyllä mielestäni yllättävänkin hyvä, aivan pätevä ottelu. Mahtavan suurelta ja historialliselta ottelulta tämä ei sen sijaan (ikävä kyllä) missään vaiheessa tuntunut.
*** (14:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Manami Toyota
** Scott Steiner
* Bull Nakano

Kokonaisarvio Collision In Koreasta: Onhan tätä tapahtumaa nyt käytännössä mahdotonta arvioida mitenkään normaalisti. Historiallisena anekdoottina tämä on todella ainutlaatuinen tapahtuma, ja pelkästään historiallisen arvon vuoksi kehotan kyllä kaikkia katsomaan tämän tapahtuman, jos vain jaksavat. Painilliselta anniltaan tämä on varsin heikko. Naisten ottelu oli erittäin hyvä, MOTN. Samoin Steiners vs. Hase/Sasaki oli oikein hyvä ottelu, vaikkei miesten aikaisemman matsin tasolle yltänytkään. Muuten kaikki oli parhaimmillaankin hyvään, huonoimmillaan turhaa. Lisäksi on todettava, että paikalla ollut 150 000-190 000 henkeä ei kyllä luonut tapahtumalle mitään tunnelmaa. Koko show oli kuvattukin sillä tavalla, ettei valtaisaa yleisöä tai massiivista areenaa erottanut ollenkaan. Tapahtumaa katsoessa olisi ihan yhtä hyvin voinut luulla, että tämä oli järjestetty jollain pienellä pimeällä areenalla. Pohjoiskorealainen yleisö ei pitänyt koko tapahtuman aikana mitään ääntä, joten tapahtuman tunnelma oli täysin nolla. Niin siinä käy, kun pakottaa yleisön show'hun. Kokonaisuutena tästä jäi sellainen "heikompi versio Japan Supershow -tapahtumista" -fiilis. Ja sehän sopii hyvin teemaan, koska koko vuosi 1995 on ollut heikompi versio kaikesta muusta WCW:n tuotannosta. Kokonaisuutena tämä oli siis Kehno, mutta huonona painivuotena tämä oli silti yksi vuoden parhaista tapahtumista, koska tässä nähtiin kuitenkin oikeasti hyvää painia usean ottelun verran.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW Collision In Korea - Kehno
3. WCW The Great American Bash - Kehno
4. WWF WrestleMania XI - Kehno
5. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
6. WCW Bash At The Beach - Surkea
7. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
8. WCW Slambore - Surkea
9. WWF King of the Ring - Surkea
10. WCW SuperBrawl V - Surkea
11. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 10 Helmi 2019, 10:05

Kuva
SUMMERSLAM 1995

Oli jälleen se aika, kun vuodesta 1988 lähtien järjestetty SummerSlam koitti. SummerSlam piti kuitenkin lisääntyneestä ppv-tarjonnasta huolimatta roolinsa yhtenä WWF:n "viidestä suuresta" tapahtumasta. Koska erityisesti King of the Ring oli ollut totaaline n katastrofi buyraten osalta (KOTRin buyrate oli 0.65, yksi WWF:n historian huonoimmista suorituksista), oli WWF:ssä hieman ennen SummerSlamia painettu paniikkinappulaa. Yrityksessä alettiin tosissaan miettiä keinoja, millä loputtomalta näytävä laskusuhdanne saataisiin kääntymään nousuun. Erityisen huolissaan oltiin nimenomaan ppv-ostolukujen jatkuvasta laskusta, eikä stressiä helpottanut sekään, että varsin hyvin menestynyt tärkein tv-ohjelma Raw saisi syyskuun alussa itselleen kilpailijan, kun WCW Monday Nitro alkaisi samaan aikaan.

Yksi keino kurssin kääntämiseen oli tietenkin irtisanoa porukkaa. Kerroin jo viime arvion kohdalla irtisanomisista, mutta ne olivat jatkuneet entisestään heinäkuun jälkeen. Painijoista muun muassa Heavenly Bodies ja surullisenkuuluisa Tekno Team 2000 (eli Erik Watts ja Chad Fortune) oli vapautettu sopimuksistaan. Backstage-henkilöstöstä Lord Alfred Hayes oli saanut lähteä - ja hänen lisäkseen WWF oli antanut kenkää WWF:ssä vuosikausia authority figure -roolia vetäneelle Jack Tunneylle. Vaikka katsojille Tunney oli parhaiten tuttu WWF:n "presidenttinä", oli hän oikeasti kanadalainen promoottori, jolla oli vuosien ajan iso rooli WWF:n Kanadan-bisneksissä. Nyt WWF lopetti kuin seinään yhteistyön Tunneyn ja Tunneyn firman kanssa, eikä tuota yhteistyötä aloitettu koskaan uudestaan. Tunneyn ja WWF:n yhteisen taipaleen päättyminen on varsin surullinen tarina, koska Tunney jättäytyi potkujensa jälkeen kokonaan pois painibisneksestä ja katkaisi kaikki välinsä WWF:ään. Välirikkoa ei selvitetty koskaan, ja kun Tunney kuoli vuonna 2004, ei WWE muistanut häntä ollenkaan lähetyksessään tai nettisivuillaan.

Samalla kun Jack Tunney irtisanottiin, nostettiin hänen tilalleen kayfabe-"presidentiksi" Gorilla Monsoon. Tunney oli ollut koko uransa ajan hyvin harvoin ja vain akuuteissa tiloissa esiintynyt auktoriteettihahmo, mutta Monsoonille suunniteltiin selvästi aktiivisempaa roolia. Tämä liittyi myös WWF:n paniikkiin buyratejen laskusta. Heti ensitöikseen WWF:n "presidenttinä" Monsoon nimittäin muutti tätä SummerSlamin korttia enemmän katsojaystävälliseksi: WWF halusi viime hetkellä lisätä korttiin pari sellaista ottelua, joiden tiedettiin olevan laadultaan kovatasoisia. KOTRin kaltainen katastrofi haluttiin välttää, ja se myös onnistui ainakin kohtalaisesti, koska tämä tapahtuma sai buyratekseen 0.9.

Irtisanottujen lisäksi täytyy mainita, että hieman ennen tätä tapahtumaa Tatanka oli hyllytetty WWF:stä erikoisen rikosepäilyn vuoksi. Noin vuotta aiemmin satunnaisen WWF:n tapahtuman jälkeen hotellissa nainen oli joutunut erikoisen väkivallan teon uhriksi. Ilmeisesti nainen oli huumattu, joutunut seksuaalisen väkivallan uhriksi ja hänen päänsä oli ajeltu puoliksi kaljuksi. Teosta syytettiin Jimmy Del Rayta (joka oli juuri saanut potkut WWF:stä) ja Tatankaa. Tapauksen noustua esille Tatanka hyllytettiin WWF:stä käsittelyn ajaksi. Koko tapauksesta löytyy vähän heikosti raportteja netistä, mutta ilmeisesti Tatankaa kohtaan syytteistä lopulta luovuttiin, ja Tatanka palasi painimaan WWF:ään vuoden 1996 alussa. Tatanka esiintyi vielä tuon vuoden Rumblessa, mutta pian sen jälkeen hänen uransa päättyi vuosikausiksi.

Selostajina tässä SummerSlamissa suurimman osan show'sta Vince McMahon ja Jerry Lawler. Loppushow'sta Lawlerin korvasi Dok Hendrix, joka oli toiminut alkuillan haastattelijana. Hendrixin lisäksi haastattelijoina tässä tapahtumassa Todd Pettengill ja Jim Ross. Lisäksi "erikoiskommentaattorina" nähtiin muuan Dean Douglas, joka pilkkasi backtagella liitutaulunsa äärellä painijoita heidän otteluidensa jälkeen. Dean Douglas tunnettiin siis tietenkin paremmin nimellä Shane Douglas, ja pitkään ECW:ssä painittuaan Douglas oli tehnyt WWF:n kanssa sopimuksen kesällä 1995 ja loikannut WWF:ään, jossa hänelle annettiin ilkeän opettajan gimmick. Tämä oli siinä mielessä luontevaa, että Douglas oli oikeasti myös opettaja. Tässä ppv:ssä Douglas teki siis ppv-debyyttinsä uudella gimmickillään.

Kuva Kuva
1-2-3 Kid vs. Hakushi
Tämä oli nimenomaan toinen niistä otteluista, jotka Monsoon oli lisännyt viime hetkellä korttiin ja joilla WWF toivoi houkuttelevan lisää katsojia. Tämän vuoden aikana WWF:ää seuranneille oli nimittäin selvää, että kun nämä kaksi pantaisiin ppv:ssä toisiaan vastaan, olisi lopputuloksena erittäin viihdyttävää painia. Mitään sen kummempaa feudia ei tämän ottelun taustalla tosin ollut. Hakushi oli viime aikoina otellut kovia tv-otteluita mutta kärsinyt myös Skipin takia nöyryyttävän tappion jobberi Barry Horowitzille (tästä myöhemmin lisää), joten nyt hän halusi osoittaa olevansa parempi kuin 1-2-3 Kid. Hakushin oli muuten huhuttu jo lopettavan WWF:ssä, mutta Hakushi pyörsi viime hetkellä päätöksensä, kun hänelle annettiin mahdollisuus painia Bret Hartin kanssa upea ottelu Raw'ssa.

Olen mielestäni valinnut tämän ottelun vuosia sitten WrestlingAlertissa Enskan järjestämässä "Alert Idols" -kilpailussa, jossa joka kierroksella piti valita joku mahdollisimman hyvä ottelu. Tämä ottelu oli valintani kierroksella, jossa etsittiin parasta alle 10 minuutin ottelua. En välttämättä nykyisin tarjoaisi tätä valintaa ihan tuohon kategoriaan, mutta olen silti ehdottomasti sitä mieltä, että tämä on yksi parhaista näkemistäni alle 10-minuuttisista otteluista. 1-2-3 Kid oli uskomattoman hyvässä vireessä, ja Hakushi oli tietenkin kehässä aivan loistava. Kun nämä kaksi sitten pantiin toisiaan vastaan, he tarjosivat yleisölle sellaisen high flying -tyylisen ottelun, ettei vuoden 1995 WWF-yleisö ollut todellakaan tottunut siihen. Kokonaisuutena siis ehdottomasti hieno ja erittäin viihdyttävä ottelu, joka olisi voinut pidempänä nousta huipputasolle asti.
***½ (9:27)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hunter Hearst Helmsley vs. Bob Holly
Kyllä vain. Seuraavaksi uransa ensimmäisen WWF-ppv-ottelun paini nuori Hunter Hearst Helmsley. Helmsley, oikealta nimeltään Paul Levesque, oli siis loikannut WCW:stä WWF:ään vuoden 1995 alussa sen jälkeen, kun se oli sopimusteknisesti mahdollista. Levesque ei ollut halunnut jäädä WCW:hen, koska siellä hänestä ei olisi tehty singles-painijaa. Niinpä Levesque saapui WWF:ään ja sai heti debyytissään varsin samanlaisen gimmickin kuin WCW:ssä: "Connecticut Blueblood" -lisänimen saaneesta painijasta tehtiin myös WWF:ssä ylimielinen yläluokkainen snobi. Nimi kuitenkin vaihtui: WWF:ssä Levesque tunnettiin nimellä Hunter Hearst Helmsley. Ensimmäisen WWF-ppv-esiintymisen Helmsley oli tehnyt jo IYH 2:ssa Lumberjack-ottelun tukkijätkänä, mutta nyt hän pääsi painimaan ensimmäisen WWF-ppv-ottelunsa. Mitään kummempaa taustaa tälläkään ottelulla ei ollut: Helmsleyn vastustajaksi oli vain valikoitunut toinen nuorehko painija, kilpa-autoilija Bob "Sparky Plugg" Holly.

Tämä ottelu oli nuoren Helmsleyn ppv-otteluksi aivan ok suoritus, mutta ei tässä mitään ikimuistettavaa ollut. Sellaista WWF tuskin tällaiselta kahden alakortin tulokkaan kohtaamiselta odottikaan, ja kokonaisuutena tämä matsi tuntui olevan paljon enemmän tv-show-kaliiberia kuin varsinainen ppv-matsi. PPV:ssä tämä nyt kuitenkin käytiin, ja tämän vuoden 1995 aikana on rehellisesti sanottuna nähty ppv:ssä paljon huonompiakin otteluita kuin tämä. Kelvollinen suoritus, eteenpäin.
** (7:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Blu Brothers w/ Uncle Zebekiah vs. The Smoking Gunns
Jostain syystä SummerSlamissa ei nähty WWF:n joukkuemestareita Owen Hartia ja Yokozunaa ollenkaan. Sen sijaan joukkuemestaruudet Hartille ja Yokozunalle hävinneet ja sen jälkeen uutta nostetta hakeneet Billy ja Bart Gunn pääsivät painimaan WWF:n virallista mörssärijoukkuetta Blu Brothersia vastaan. Kuten kahdella edellisellä ottelulla, tälläkään ei ollut mitään sen kummempaa taustatarinaa. Smoking Gunns toivoi, että voitolla he ansaitsivat uuden mahdollisuuden nousta mestareiksi. Blu Brothers toivoi... En tiedä, mitä he toivoivat. Minä ainakin toivoin, ettei minun tarvitsisi nähdä heitä ppv:ssä, ja pariksi vuodeksi tuo toiveeni toteutuikin. Harrisin veljekset jättivät WWF:n vuoden 1995 loppuun mennessä, mutta palaisivat kyllä aikanaan WWF:ään (ikävä kyllä).

Jos edellinen ottelu tuntui tv-showmatsilta, täsmälleen samaa voi sanoa tästä ottelusta. Jos Blu Brotherseilla olisi ollut vastustajanaan joku muu joukkue, todennäköisesti lopputulos olisi ollut vielä huomattavasti kamalampi. Nyt vastassa oli kuitenkin WWF:n joukkuedivarin kokenut kaksikko ja tietynlainen tukipilari Smoking Gunns, joka selvästi yritti parhaansa. Billy ja Bart Gunn liikkuivat hyvin ja kantoivat surkeat Harris-veljekset ok-tasoisiin suorituksiin. Se on suorastaan aikamoinen ihme, eli tämän ottelun saamaa kahden tähden arvosanaa voi pitää niin hyvänä kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista.
** (6:09)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Skip w/ Sunny vs. Barry Horowitz
No niin, sitten illan ensimmäinen ottelu, jolla oli oikea taustatarina - ja samalla kaksi WWF-ppv-debyyttiottelua! Ensinnäkin WWF-ppv-debyyttimatsinsa tässä paini Skip, joka tunnetaan tietenkin paremmin oikealla nimellään Chris Candido. Skipin managerina WWF-ppv-debyyttinsä puolestaan teki Sunny, joka tunnetaan... no, kyllä te tiedätte, mistä Sunny tunnetaan. Candido oli siis nuori ja lupaava painija, joka oli aloittanut uransa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja kerännyt mainetta erityisesti Smoky Mountain Wrestlingissä. Siellä hän oli esiintynyt yhdessä tosielämän tyttöystävänsä Tammy Lynn Sytchin kanssa. Vuonna 1995 WWF kiinnostui lahjakkaasta Candidosta ja hänen varsin mukavan näköisestä tyttöystävästään ja päätti palkata molemmat. Candidosta tehtiin Skip, Sytchista Sunny. Yhdessä he alkoivat esittää ylimielisiä "fitness-guruja", jotka julistivat terveellisydeen ilosanomaa. Samalla Sunnysta tuli yksi ensimmäisiä uuden ajan naisvaletteja, jotka keräsivät mieskatsojien huomion ulkonäöllään. Skipin ensimmäinen merkittävä feud WWF:ssä koitti sitten Barry Horowitziä vastaan. Ja vaikka Horowitz niin ikään tekee tässä SummerSlamissa WWF-ppv-debyyttinsä, ei hän todellakaan ollut mikään tulokas. Horowitz oli aloittanut uransa jo 1970-luvun lopussa, ja 1980-luvulta lähtien hän oli ollut vakituinen jobberi WWF:ssä. 1990-luvun puolivälissä kukaan ei pitänyt Horowitziä minään, kunnes kesäkuun alussa hän sokeerasi kaikki voittamalla Skipin ottelussa. Ultimaattisen underdogin voitto keräsi yleisön sympatiat, ja seuraavien viikkojen aikana Horowitzistä alkoi tulla oikeasti suosittu. Skip oli puolestaan aivan raivoissaan tappiosta, haastoi Horowitzin uusintaotteluun ja hävisi senkin, koska ei voittanut Horowitziä aikarajan aikana. Horowitz puolestaan jatkoi voittojen keräämistä, kun seuraavaksi Skip aiheutti vahingossa tappion Hakushille ottelussa Horowitziä vastaan. Nyt Horowitz ja Skip kohtaisivat vielä kerran, koska Skip oli aivan varma, että ppv:ssä hän voittaisi Horowitzin ja panisi lopun tälle pelleilylle.

Ai että, tässä on jotain todella hienoa. Chris Candido ja Barry Horowitz painimassa yhdessä vuoden suurimmista ppv:eistä ottelussa, jota oli oikeasti buildattu hyvin ja jossa yleisökin oli hämmentävän hienosti mukana. Kun tähän vielä yhdistää sen, että tällä ottelulla oli oikeasti aikaa, oli tämä matsi ehdottomasti koko vuoden 1995 SummerSlamin positiivisimpa yllätyksiä. Skip ja Horowitz painivat viihdyttävän ottelun, jota oli tosissaan ilo katsoa. Ei tämä toki mitään ennennäkemätöntä tai tajunnan räjäyttävää menoa ollut, mutta ilahduttavan erilaista siihen kaikkeen muuhun verrattuna, mitä WWF oli viime kuukausina tuottanut. Hyvä ottelu hyvällä paikalla korttia.
*** (11:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Alundra Blayze (c) vs. Bertha Faye w/ Harvey Whippleman - WWF Women's Championship
Ai että, Women's-mestaruus tekee paluunsa ppv-tasolle! Ikävä kyllä tässä paluussa ei ole mitään iloittavaa. Vuodesta 1995 tuli nimittäin jälleen se vuosi, kun naisten divisioona vajoaisi WWF:ssä kokonaan näkymättömiin aina vuoteen 1998 saakka. Siitä lisää loppuvuoden arviossa, ja sitä ennen olisi käsillä kuitenkin tämä mestaruusottelu. Edellisen kerran Women's-mestari oli nähty siis Survivor Seriesissä, kun juuri vyönsä voittanut Bull Nakano esiintyi haastattelussa. Nakano piti vyötä aina huhtikuulle 1995, jolloin hän hävisi sen kiireellisesti takaisin fanien ykkössuosikille Alundra Blayzelle. Kiireellisyyteen syynä oli se, että Nakanon hallusta oli löydetty kokaiinia ja hänen WWF-sopimuksensa lopetettiin. Heti mestaruusvoittonsa jälkeen Blayze joutui kuitenkin yllättävän hyökkäyksen kohteeksi, kun katsomosta kehään rynnännyt "fani", eli isokokoinen nainen ryntäsi kehään ja mursi Blayzen nenän. Blayze joutui kuukausien ajan hyökkäyksen takia kokonaan sivuun painikehistä, ja katsojille puolestaan selvisi, että Blayzen päälle hyökännyt nainen oli nimeltään Bertha Faye. Oikealta nimeltään Faye oli Rhonda Sing, ja hänellä oli pitkä kokemus painikehistä aina 1970-luvun lopulta saakka. Erityisen paljon Sing oli paininut Japanissa. Nyt tämä isokokoinen kanadalaispainija oli kuitenkin palkattu WWF:ään, ja WWF:ssä hänestä tehtiin puhtaasti komediahahmo: trailer parkissa asuva ja Harvey Whipplemanin kanssa seurusteleva erikoinen nainen, joka havitteli Women's-mestaruutta itselleen. Kun Blayze lopulta palasi takaisin sairaslomalta nenävammastaan parannuttuaan, kävi hän tietenkin heti Fayen kimppuun ja vaati saada kohdata hänet SummerSlamissa.

Tämä ottelu oli illan ensimmäinen puhtaasti huono matsi, ja lienee jo jonkinlainen saavutus, että tuo tilanne tulee esiin vasta ppv:n puolivälissä. Tämän matsin ehdoton ongelma oli se, että Faye oli kehässä täysin surkea. En tiedä, mistä se johtui: ilmeisesti Rhonda Sing ei ollut Japanissa millään tavoin surkea, mutta WWF:ssä hän oli täysin onneton. Ehkä se johtui sitten siitä, että Fayen hahmo oli idioottimainen ja että Faye ei sen takia voinut myöskään painia kunnolla. Olipa syy mikä tahansa, Faye näytti tässä ottelussa huonolta, ja vaikka Blayze yritti parhaansa, ei hänkään saanut kannettua tätä matsia muuhun kuin lähinnä siedettävälle tasolle. Onneksi tämä oli nopeasti ohi.
* (4:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kama w/ Ted DiBiase vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - Casket Match
Kaman ja Undertakerin feud oli siitä erikoinen, että se oli jatkunut lähes WrestleManian jälkimainingeista lähtien, mutta sen ensimmäinen ppv-ottelu käytiin vasta nyt SummerSlamissa. Ted DiBiasen Million Dollar Corporationiin kuuluva "Supreme Fighting Machine" Kama oli siis kuukausien ajan yrittänyt tehdä samaa, mihin kukaan muu Million Dollar Corporationissa ei ollut pystynyt: pysäyttämään Undertakerin uran. Kama oli jopa onnistunut varastamaan Undertakerin uurnan, sulattamaan sen ja valamaan siitä itselleen mystistä voimaa sisältävän kaulakorun. Kaikesta kovasta yrittämisestä huolimatta Undertaker oli edelleen pystyssä, mutta Kama oli osoittautunut ehdottomasti vaikeimmaksi vastustajaksi, jonka Million Dollar Corporation oli hänen tielleen asettanut. Nyt nämä toisiaan syvästi vihaavat miehet kohtaisivat toisensa SummerSlamissa, mutta eivät sunkaan missä tahansa ottelussa: luvassa oli pahamainen Casket Match.

Kuten olen useampaan kertaan näissä arvioissa todennut, Undertakerin otteluilla ei ollut vuosina 1994-1995 kovin kummoinen maine. Suurin osa otteluista oli puhtaasti tylsiä: kankeaa brawlausta ilman mitään päämärää. Takeria itseäänkin voi ehkä jollain tasolla syyttää ongelmasta, mutta ehdottomasti pääsyy tähän tilanteeseen oli se, että Undertaker pantiin jatkuvasti feudiin yhdentekevien, tylsien ja kankeiden vastustajien kanssa. Tässä joukossa Kama ei ollut missään tapauksessa pahimmasta päästä, vaan itse asassa Kama oli yllättävän ok brawler. Ongelma oli silti se, että Kaman ja Undertakerin välillä ei ollut missään vaiheessa erityistä kemiaa, ja siksi näiden miesten kaikki ottelut olivat parhaimmillaankin vain "ihan hyviä". Tässä feudin huipentavassa ottelussa molemmat selvästi yrittivät parhaansa, mutta silti lopputulos oli vain "ihan hyvä". Sen enempää ei näiltä kahdelta ole mahdollista saada irti.
**½ (16:26)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Isaac Yankem DDS w/ Jerry Lawler vs. Bret Hart
Vielä yksi WWF-ppv-debyytti... Kyllä, se on surullisenkuuluisa Isaac Yankeem DDS, kavereiden kesken Glenn Jacobs eli Kane. Kyllä, tämä ottelu oli Kanen ensimmäinen ppv-matsi tämän projektini aikana. Ja voi veljet minkälainen ppv-debyytti olikaan kyseessä. Glenn Jacobs saapui nimittäin WWF:ään Jerry Lawlerin HAMMASLÄÄKÄRINÄ. Kyllä, hammaslääkärinä. Parimetrinen Jacobs oli nauttinut kohtuullisesta suosiosta USWA:ssa ja SMW:ssä monsterimaisena Unabombina, mutta jostain syystä hänelle ei annettu samaa gimmickiä, kun hänet palkattiin WWF:ään. Sen sijaan WWF:ssä Jacobsista päätettiin tehdä "sadistisen ilkeä hammaslääkäri", joka debytoi ruudussa sen jälkeen, kun Lawler oli King of the Ring -tappionsa jälkeen joutunut suutelemaan Bret Hartin likaista jalkaa. Lawler halusi tuon maun pois suustaan ja turvautui luottohammaslääkäriinsä Isaac Yankemiin. Mutta ei tässä tietenkään kaikki: Lawler päätti nimittäin tuoda mörssärimäisen Yankemin WWF:n kehään ja panna Yankemin painimaan Hartia vastaan kostoksi siitä kaikesta, minkä Hart oli aiheuttanut Lawlerille. Rehti ja reilu Hart otti tietenkin haasteen vastaan ja päätti kohdata vielä yhden Lawlerin asettaman haasteen. Ei voi kuin hämmästellä WWF:n buukkaustiimiä, joka jostain käsittämättömästä syystä halusi jatkaa Lawlerin ja Hartin feudia vielä King of the Ringinkin jälkeen - varsinkin kun se jatkamisen tapa oli näin idioottimainen. Argh.

Bret Hartille täytyy antaa paljon kehuja. Vielä tammikuussa Hart paini Dieseliä vastaan WWF-mestaruudesta (jonka oli pitkän mestaruuskauden päätteeksi hävinnyt Bob Backlundille Survivor Seriesissä), mutta sen jälkeen Hartilla ei ole ollut helppoa. Ensin nopea tippuminen midcardiin Dieselin, Shawn Michaelsin ja muiden tieltä ja sen jälkeen loputtomasti jatkuva ja yhdentekevä feudi Jerry Lawlerin kanssa kuukaudesta toiseen. WWF ei ollut tehnyt vuoden 1995 aikana yhtään mitään motivoidakseen Hartia, joten ei ole ihme, että näihin aikoihin liikkui tasaisesti huhuja siitä, että Hart olisi loikkaamassa WCW:hen. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sen sijaan Hart jaksoi puurtamista ja kantoi itseään heikompia vastustajia jatkuvasti hyviin otteluihin. Nytkin Hart teki ihmeen ja repi suhteellisen vihreästä mutta kieltämättä lupaavan oloisesta mörssäristä oikeasti hyvän ottelun. Olen saattanut antaa tälle jopa vähän liian korkean arvosanan, mutta pitäydyn silti sen takana, koska Hartin työskentelyä on pakko arvostaa.
*** (16:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) vs. Razor Ramon - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship
Huh, sitten se illan toinen ottelu, jota WWF päätti viime hetkellä muuttaa. Alun perin SummerSlamissa oli nimittäin tarkoitus nähdä IC-mestaruusottelu Shawn Michaelsin ja Sycho Sidin välillä. Tuolla ottelulla oli pitkä taustatarina, koska Sid oli ollut Michaelsin uusi henkivartija, kunnes oli kääntynyt Michaelsia vastaan ja noussut haastamaan Dieselin WWF-mestaruudesta. Tämä ottelu päätettiin kuitenkin hylätä kahdesta syystä: 1) WWF ei ollut ollenkaan varma, että edes uransa parhaassa kunnossa oleva Michaels pystyisi kantamaan Sidin hyvään otteluun, ja WWF kaipasi nyt kipeästi todella hyviä otteluita ppv:eihinsä. Niinpä viime hetken ideana WWF päätti buukata SummerSlamiin uusintaottelun WrestleMania X:n legendaarisesta Ladder-ottelusta, vaikka Michaelsin ja Razor Ramonin välillä ei ollut minkäänlaista feudia. Syyksi riitti se, että WWF oli varma, että tämä ottelu varastaisi taas show'n. 2) Toinen syy oli se, että Sid oli tähän aikaan lievästi loukkaantunut, ja SummerSlamin skippaaminen antoi hänelle aikaa parantaa vammojaan. Michaelsin ja Ramonin välille ei sen sijaan alettu edes rakentaa tätä ottelua varten kummempaa feudia, vaan Gorilla Monsoon ilmoitti vain tämän ottelun katsojille, minkä jälkeen IC-mestari ja ex-IC-mestari keskittyivät väittelemään siitä, kumpi heistä oli faktisesti se kovempi mestari.

Ja kyllä vain. Tämä ottelu ei pettänyt. Ei, tämä oli heittämällä tähän mennessä koko vuoden paras ottelu ja jälleen yksi osoitus siitä, kuinka pirun kovassa kunnossa Shawn Michaels oli tässä vaiheessa urallaan. Jo tähän aikaan Dave Meltzer kirosi Wrestling Observerissä WWF:n siitä, ettei firma tajunnut jostain syystä nostaa tulikuumaa Michaelsia päämestarikseen, vaan piti Michaelsin IC-mestaruuskuvioissa ja antoi Dieselin painia tylsiä mestaruusotteluita kuukaudesta toiseen onnettomien brawlereiden kanssa. Asetelma oli kieltämättä kammottava: tapahtuman toiseksi viimeisenä otteluna nähtiin MOTYC-tasoinen IC-mestaruusottelu, jonka jälkeen oli luvassa kaikkien jo etukäteen kamalaksi tietämä päämestaruusottelu. Tässä ottelussa Ramon ja Michaels uusivat siis monia WM X:n legendaarisia hetkiä ja loivat lisäksi pari uuttakin. Ihan WM X:n historiallisen ottelun tasolle tällä matsilla ei silti ylletty, koska "Once in a lifetime" -kokemusta ei vain voi luoda uudestaan, mutta se ei poista sitä, etteikö tämä olisi ollut liki täydellinen matsi.
****½ (25:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. King Mabel w/ Sir Mo - WWF Championship
Niin. Sitten tämä. Mabel. MABEL. VITTU MABEL paini todellakin SummerSlamin Main Eventissä WWF:n päämestaruudesta Dieseliä vastaan. Kyllä, tämä oli oikeasti WWF:n mielestä hyvä idea. Ei jumalauta. Mabel oli siis voittanut King of the Ring -turnauksen ja alkanut kutsua itseään King Mabeliksi. Kun Mabel oli päihittänyt IYH 2:ssa Razor Ramonin, oli hän saman tien tuon ppv:n päätteeksi ottanut kohteekseen Dieselin ja tehnyt selväksi, että hän aikoi haastaa Dieselin WWF-mestaruudesta. Koska Diesel oli "fighting champion", aloitti hän tietenkin intensiivisen taistelun Mabelia ja Sir Mo'ta vastaan. Diesel ei jäänyt tässä taistossa kuitenkaan yksin, vaan sai avukseen British Bulldogin - kunnes pari viikkoa ennen ppv:tä Bulldog teki sokeeraavan heel-turnin ja pieksi Dieselin yhdessä Men on a Missionin kanssa. Nyt Dieselillä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta kostaa Bulldogille, vaan sen sijaan hän joutui kohtaamaan Mabelin. Ottelussa, jota kukaan ei halunnut nähdä.

Suurin pöhinä tähän otteluun liittyen pyörikin oikeastaan sen ympärillä, nähtäisiinkö Bulldog tai Lex Luger tässä ottelussa. Erityisesti Lugerin esiintymistä jännitettiin, koska Luger oli ollut vajaan vuoden ajan Bulldogin joukkuepari, mutta Bulldogin heelturnin jälkeen Lugerin asema oli jäänyt auki. Monet odottivat myös Lugerin tekevän tässä show'ssa heelturnin ja hyökkäävän Dieselin kimppuun. Niin ei kuitenkaan käynyt: Luger kyllä ryntäsi paikalle ottelun aikana, mutta Dieselin kimppuun käymisen sijaan hän auttoi Dieseliä heel-kaksikkoa vastaan. Ja tämä esiintyminen jäi todella Lex Lugerin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Vielä SummerSlamin aikaan Lugerin tulevaisuudesta liikkui vain epämääräisiä huhuja. Dirt sheetien mukaan Luger ei ollut erityisen tyytyväinen asemaansa, ja joissain huhuissa puhuttiin, että Luger esiintyi WWF:ssä ilman pysyvää sopimusta. Erinäisten tietojen mukaan WWF oli suunnitellut Lugerille ja British Bulldogille feudia syksyksi. Lisäksi juuri ennen SummerSlamia oli alettu huhuta, että Sting yritti houkutella Eric Bischoffia palkkaamaan Lugerin WCW:hen, mutta sopimustoiveet olivat varsin kaukana toisistaan... Niinpä oli kaikille jättimäinen yllätys, kun syyskuun alussa Lex Luger marssi ensimmäisen Nitron aikana paikalle ja oli samalla ensimmäinen painija Monday Night Warsin aikana, joka teki tällaisen sokeeraavan loikan firmasta toiseen livenä. Myöhemmin vastaavia nähtäisiin kyllä useita. Vince McMahon piti tietenkin Lugerin loikkaa törkeänä, eikä Lugeria luultavasti sen takia ole nähty ikinä enää WWF:ssä.

Melkein jo unohdin, että tästä ottelustakin piti sanoa. No, tämä oli tietenkin aika lailla juuri niin huono kuin saattoi kuvitellakin. Täytyy tosin sanoa, että monet muut arvostelijat ovat tylyttäneet tämän ottelun vielä paljon pahemmin ja pitäneet tätä kaikin puolin aivan täytenä paskakasana. Minä en kuitenkaan pysty lähtemään ihan tuolle samalle linjalle. Loppujen lopuksi tämä oli jopa yllättävän harmiton kokonaisuus, ja ottelua katsoessa tuntui siltä, että varsinkin Mabel yritti oikeasti parhaansa, koska tiesi tämän olevan uransa ainut mahdollisuus painia näin isossa ottelussa. Ei tämä silti tehnyt kokonaisuudesta mitään muuta kuin heikon. Hieman kokonaiskuvaa paransi myös se, että Lugerin sekaantumiset ja muut tekivät tästä ottelusta edes vähän eläväisemmän. Kokonaisuutena siis heikko suoritus ja surkea valinta SummerSlamin Main Eventiksi, mutta olipahan ainakin ohi.
*½ (9:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Razor Ramon
* Hakushi

Kokonaisarvio SummerSlamista: Olemme tulleet vuodessa 1995 elokuuhun, ja vihdoin nyt tarjolla on vuoden toinen ppv, joka on parempi kuin Kehno. Näin huonoa ppv-vuotta ei ole koskaan tämän projektin aikana nähty, ja toivon todella, ettei koskaan tulla näkemäänkään. Itse asiassa tämä ppv on varsin helposti tähän mennessä vuoden paras ppv, mutta tässä tapauksessa se kertoo todella paljon enemmän vuodesta kuin ppv:stä. Michaelsin ja Ramonin ottelu oli ehdottomasti klassikko, mutta loppujen lopuksi sekin oli vain uusinta WM X:n alkuperäisestä klassikosta. Opener oli hieno, muttei mikään MOTY. Horowitz vs. Skip oli yllättävän hyvä, Bret Hart reki nuoresta Glenn Jacobsista hyvän ottelun irti ja suurin osa keskikortin matseista oli vähintäänkin harmittomia. Kyllä tässä siis huonoa naisten ottelua ja totaalisen epäonnistunutta Main Eventia lukuun ottamatta päästiin ihan hyviin suorituksiin, mutta ei Michaels/Ramonia lukuun ottamatta silti mihinkään sellaiseen, mitä erityisemmin tulisi muisteltua. Kokonaisuutena tämä oli siis vain Ok, mutta vuonna 1995 se on paljon.

1. WWF SummerSlam - Ok
2. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
3. WCW Collision In Korea - Kehno
4. WCW The Great American Bash - Kehno
5. WWF WrestleMania XI - Kehno
6. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
7. WCW Bash At The Beach - Surkea
8. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
9. WCW Slambore - Surkea
10. WWF King of the Ring - Surkea
11. WCW SuperBrawl V - Surkea
12. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 17 Helmi 2019, 12:19

Kuva
FALL BRAWL 1995

Tervetuloa syksyyn 1995, tervetuloa uuteen aikakauteen. Kaksi viikkoa ennen tätä WCW:n nyt jo kolmatta kertaa järjestettävää Fall Brawl -ppv:tä oli koittanut hetki, jota painifanit olivat viime kuukausien aikana odottaneet kuumeisesti. WCW oli aloittanut oman maanantai-illan tv-ohjelmansa, joka lähetettiin tismalleen samaan aikaan Raw'n kanssa ja kamppaili siis vastakkain WWF:n lippulaivatuotteen kanssa samoista katsojista. Nitron ero verrattuna Raw'hon oli kuitenkin se, että Nitro lähetettiin livenä joka viikko, kun taas Raw lähetettiin livenä vain kerran kuussa. Tästä erosta Nitro olikin sitten repinyt kaiken mahdollisen hyödyn irti heti sokkialoituksella: historian ensimmäisen Nitron lopussa LEX LUGER marssi WCW:n sisääntuloramppia pitkin kehään. Siis Lex Luger, joka oli vielä edellisenä viikonloppuna paininut WWF:n house show'ssa, joka oli paininut samaan aikaan lähetetyssä ja etukäteen nauhoitetussa Raw'ssa ja jolla noin ylipäänsä kaikki olettivat olevan sopimus WWF:n kanssa ainakin lokakuun loppuun asti. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Luger saapui sokeeraavasti paikalle ja liittyi ensimmäisessä Nitrossa osaksi WCW:n rosteria. Tämä oli WCW:n tarkoitus osoittaa, että Nitrossa voisi todella sattua mitä vain - ja että WCW aikoi tosissaan haastaa WWF:n aseman maan suurimpana painifirmana.

Katsojalukukamppailua oli ennen tätä ppv:tä ehditty tarkastella kahden viikon ajan, ja noiden lukujen perusteella näytti siltä, että Nitro ja Raw olivat todellakin tasaväkisiä kamppailijoita. Nitro oli voittanut debyyttiviikollaan taistelun lievästi. Seuraavalla viikolla luvut olivat olleet tasan. Tässä vaiheessa WWF toki näytti vielä selvästi suuremmalta ja mahtavammalta monien silmissä sen historian vuoksi, vaikka rehellisyyden nimissä mielikuvissa WCW:llä oli kyllä isommat tähdet kuin WWF:llä. WWF ei myöskään ollut suostunut tunnustamaan kilpailuasetelmaa, vaan se jatkoi Raw'iden buukkaamista ihan samalla tavalla kuin tähänkin asti.

Näissä tunnelmissa siis Fall Brawliin, josta oli muotoutunut nyt jo perinteisesti se ppv, jossa nähtäisiin WCW:n oma ottelumuoto WarGames. PPV:tä edetävinä viikkoina oli nähty pari isoa muutosta WCW:n rosterissa (tai no, toinen oli ennemminkin iso tulevaisuuden kannalta - sen merkitystä tuskin osattiin arvata näihin aikoihin). Ensinnäkin WCW oli hyllyttänyt yhden isoimmista tähdistään, Vaderin. Syy hyllyttämiseen oli se, että Vader oli elokuun lopussa ajautunut hyvin rajuun ja väkivaltaiseen pukuhuonetappeluun Paul Orndorffin kanssa, ja yleinen näkemys oli se, että koko tapaus oli Vaderin syytä. Niinpä Vader hyllytettiin heti tapauksen jälkeen, ja itse asiassa tilanteeseen suhtauduttiin niin vakavasti, että monien mielestä oli varmaa, ettei Vader palaisi painimaan WCW:hen enää ollenkaan (mikä myös piti paikkansa). Kaikki viittaukset Vaderiin oli siivottu WCW:n lähetyksistä pois. Tämän lisäksi Fall Brawl -viikolla tuli uutinen, että WCW oli antanut potkut Steve Austinille. Austin oli ollut WCW:n yksi lupaavimmista, taitavimmista ja lahjakkaimmista nuorista painijoista, mutta viimeistään Hulk Hoganin saapumisen jälkeen Austin oli jäänyt aika tyhjän päälle, koska hän ei tullut sen enemmän toimeen Hoganin porukan kuin Flairinkaan porukan kanssa. Kukaan ei ollut yhtäkkiä enää kiinnostunut buukkaamaan Austinia, ja kun Austin oli alkanut puhua äänekkäästi näkemyksistään WCW:n ongelmista, joutui hän nopeasti koirankoppiin. Kaiken huipuksu Austin loukkaantui kesällä, ja WCW päätti antaa hänelle kenkää muutama viikko ennen loukkaantumisesta toipumista, mitä pidettiin painipiireissä todella alhaisena temppuna. Syy potkuihin oli se, että WCW ei uskonut Austinissa olevan potentiaalia tähdeksi... Ja kuinka oikeassa he olivatkaan.

Selostajinamme Fall Brawlissa Tony "perseeseen" Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Flyin' Brian vs. Johnny B. Badd - WCW United States Heavyweight Title Shot
Flyin' Brian oli ollut pidemmän aikaa tuuliajolla, mutta viime aikoina hänen heel-turnillaan oli kiusoiteltu kiihtyvään tahtiin. Yleensä hyvin ystävällisenä tunnettu Brian oli alkanut käyttäytyä koko ajan äkkipikaisemmin, arvaamattomammin ja ilkeämmin. Brian tuli kyllä edelleen toimeen vanhojen ystäviensä kuten Johnny B. Baddin kanssa, mutta jokin hänen olemuksessaan oli muuttunut niin, että esimerkiksi tässä ottelussa fanit olivat täysin Baddin puolella ja Briania vastaan, vaikka molemmat olivat periaatteessa faceja. Lähtökohtaisesti tämä ottelu oli silti ystävällishenkinen, vaikka tässä oli isot panokset: voittaja pääsisi haastamaan WCW United States Heavyweight -mestarin Stingin lähitulevaisuudessa mestaruudesta.

Huh huh, olipa ottelu. En todellakaan odottanut näkeväni tällaista ottelua, kun Badd ja Pillman tekivät sisääntulonsa. WCW oli selvästi ottanut sivun WWF:n pelikirjasta ja tajunnut, että katsojia pitää pystyä houkuttelemaan Hulk Hoganin lisäksi lupauksella kovista otteluista. Ja tämä todellakin oli kova ottelu. Kovempi kuin mikään mitä WCW oli tarjonnut pitkään aikaan. Saatan jopa ihan hitusen nyt yliarvioida tämän ottelun, koska kieltämättä tällä oli heikkoutensa: varsinainen kehäpsykologia ja looginen tarina tältä ottelulta puuttui varsinkin loppupuolella, jossa matsi oli lähinnä sitä, että toinen teki aina toiselle hurjan liikkeen ja sitten toinen jotenkin vain selvisi siitä ja sitten tuli taas seuraava hurja liike. Toisaalta juuri tuo kerrankin ihanan pitkä, jännittävä ja helkkarin näyttävä lopputaistelu oli niin mahtavaa katsottavaa, että nautin jokaisesta hetkestä. Ennen lopputaisteluosuuttakin ottelu oli edennyt upeasti tyylikkäästä alkutaistelusta luovutusliikekamppailuvaiheeseen ja siitä sitten vähitellen koko ajan isompiin liikkeisiin. Matsin aikana nähtiin aivan upeita high flying -liikkeitä, hurjia spotteja ja näyttäviä heittoja. Ehdottomasti parasta oli se, että lähes jokainen liike - kuten vaikea Top Rope Sunset Flip ja Hurracanrana -spotitkin - onnistuivat lähes täydellisesti. Ja miksipä eivät olisi onnistuneet, koska Brian Pillman pääsi kerrankin näyttämään parasta osaamistaan. Toisaalta myös Johnny B. Badd osoitti viimeistään tässä ottelussa, kuinka koviin suorituksiin pystyy parhaimmillaan. Aivan upea ottelu. MOTYC.
****½ (29:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Cobra vs. Sgt. Craig Pittman w/ Private
Ihanaa, armeijafeud! Sitä olen ehdottomasti kaivannut WCW:tä katsoessani. Kuten The Great American Bashin arviossa kerroin, oikea merijalkaväen sotilas Sgt. Craig Pittman oli siis debytoinut WCW:ssä aikaisemmin vuonna 1995, ottanut hahmokseen ylimielisen kersantin roolin ja alkanut piinata WCW:n isänmaallisia painijoita, kuten Marcus Alexander Bagwellia ja Jim Duggania. Toistaiseksi Pittman oli ollut varsin menestyksekäs urallaan. Syyskuussa 1995 WCW:ssä debytoi kuitenkin mystinen, armeijavarusteisiin pukeutunut mies nimeltä Cobra, joka halusi päästä hyökkäämään Pittmanin kimppuun. Miksikö? Koska storylinen mukaan Cobra oli aikoinaan palvellut Persianlahden sodassa Pittmanin kanssa, mutta Pittman oli hylännyt hänet kesken taistelun sotatantereelle ja ilmoittanut Cobran kadonneeksi. Cobra oli kuitenkin selvinnyt jotenkin hengissä Yhdysvaltoihin ja kouluttautunut sen jälkeen painijaksi päästäkseen kostamaan Pittmanille kehässä. TÄYSIN loogista! Only in WCW. Niin ja siis Cobra oli oikeasti painija nimeltä Jeff Farmer, joka oli paininut vuosina 1993-1994 WCW:ssä joukkueessa Thunder & Lightning nimellä Lightning ja joka tultaisiin tuntemaan paremmin nWo Stinginä. Tästä Cobra-hahmosta ei koskaan tullut yhtään mitään.

Okei, olin hieman hämmentynyt. Olin jotenkin odottanut buildin perusteella, että Cobra olisi ollut jotain muutakin kuin puhdas jobberi, mutta niin ei sitten ollutkaan. Miksi WCW edes toi Pittmanin vastustajaksi kokonaan uuden ja rakennellun hahmon, jos hahmon ainut tarkoitus oli vain ottaa turpaan Pittmanilta? En ymmärrä. No, ottelusta itsestään ei tämän takia ole oikeastaan mitään sanottavaa. Pittmanin tökkivä sisääntulo katosta oli tavallaan aika hauska, ja ottelun alkuun liittynyt luotivyöllä kuristaminen oli ihan näppärä spotti. Annan näiden ansiosta tälle sitten vaikkapa puoli tähteä, koska olihan tämä kokonaisuutena kuitenkin aivan harmiton squash.
½ (1:22)
Voittaja:
► Show Spoiler
Video w/ Paul Orndorff & Gary Spivey
Tässä välissä nähtiin todella hämmentävä video, jossa pitkään jatkuneesta tappioputkestaan turhautunut Paul Orndorff pyöri epätoivoisesti pukuhuoneessaan ja tuntui olevan varma siitä, että hän ei ollut nykyisin enää ollenkaan "Wonderful", kuten hänen lempinimensä lupasi. Tämän itsesäälissä piehtaroinnin keskeytti ilmeisesti Yhdysvalloissa jonkinlaisen julkkiksen asemassa ollut "henkinen parantaja" Gary Spivey, joka tuli tsemppaamaan Orndorffia ja sai tämän rakastamaan uudestaan itseään. Video päättyi siihen, kun Orndorff suuteli omaa peilikuvaansa. Kokonaisuudessa todella kiusallista katseltavaa, varsinkin kun tiesi, että tämä angle ei johtaisi lopulta koskaan mihinkään, koska Orndorff joutui eläköitymään vuoden 1995 loppuun mennessä uransa varrella kärsimien loukkaantumistensa takia.

Kuva Kuva
Renegade (c) w/ Jimmy Hart vs. Diamond Dallas Page w/ Diamond Doll & Max Muscle - WCW Television Championship
Ja näin päättyisi Renegadena tunnetun painijan ppv-singles-ura tähän otteluun. Kovin pitkä ei tämä Renegaden run huipulla ollut, mutta se oli sitäkin kiusallisempaa katsottavaa. Heti ensiesiintymisestä lähtien oli selvää, että Renegade oli aivan väärässä paikassa väärään aikaan, ja koska hänellä ei ollut minkäänlaista kykyä vetää uskottavasti tätä Ultimate Warrior ripoff-gimmickiä ja koska varsinkaan hänellä ei ollut minkäänlaista karismaa tai painitaitoa, ei kokonaisuus ollut kovin kaunista katsottavaa. Siihen nähden Renegaden matka TV-mestarina kesti yllättävänkin pitkään, vaikka näin syyskuuhun tultaessa yleisö oli jo täysin kääntynyt Renegadea vastaan. Vuoden 1995 lopussa Renegaden hahmo haudattiin lopullisesti Nitrossa, kun Renegaden managerina toiminut Jimmy Hart pesi Renegadelta pilkallisesti kasvomaalit pois ja sanoi, ettei tämä "ole oikeasti mikään Renegade, vaan pelkkä Rick". Tämän jälkeen Renegade lähettiin WCW:n farmiin Power Plantiin, ja vaikka Renegade palasikin painimaan WCW:n päärosteriin vuonna 1996, ei häntä käytetty enää minään muuna kuin jobberina. Tuossa asemassa Renegade jatkoi WCW:ssä aina vuoden 1998 loppuun saakka (ja osallistui vuosien 1996-1998 World War 3 Battle Royal -otteluihin), kunnes hänen sopimuksensa irtisanottiin. Richard Wilsonin elämä koki lopulta todella traagisen lopun, kun kohtalostaan ja uransa pilalle menemisestä masentunut Wilson teki vuonna 1999 itsemurhan. Painibisnes, välillä todella perseestä.

Renegaden elämän ohella tämän ottelun taustarinasta ei ole kovin paljon sanottavaa. Renegade oli siis jatkanut edelleen TV-mestaruutensa puolustamista WCW:ssä, ja nyt hänen haastajakseen oli noussut viime aikoina kovaa nostetta saanut äärimmäisen ylimielinen ja tyttöystäväänsä Diamond Dollia todella huonosti kohteleva Diamond Dallas Page. Page halusi voittaa uransa ensimmäisen mestaruuden ja oli varma, että pystyisi päihittämään Renegaden.

Itse asiassa pelkäsin tältä ottelulta vielä pahempaa etukäteen. Vihreä Diamond Dallas Page vastaan surkea Renegade kuulosti etukäteen suorastaan katastrofin reseptiltä, joten siihen nähden tämä oli jopa ihan siedettävä ottelu. Tai no, ehkä se on vähän liikaa sanottu, koska painiotteluna tämä oli toki puhtaasti heikko, mutta toisaalta jos odotuksena oli täyttä paskaa, kai sitten jo heikko on jonkinlainen positiivinen yllätys. Voi veljet, kyllä tämä 1990-luvun puolivälin paini on ihanaa. Pisteitä annan tälle ottelulle siis siitä, että molemmat tuntuivat yrittävän ihan tosissaan. Erityisesti Renegaden loikka lopussa kehäkulmauksen päältä ulos kehästä ei ollut hieno, mutta siinä näki, että Renegade yritti ihan tosissaan. Samoin Renegaden hämmentävä Handspring Elbow -liike oli kunnioitusta herättävä nimenomaan yrityksensä puolesta. Minkäänlaista kehäpsykologista järkeä toki missään näissä liikkeissä ei ollut, mutta sitä oli kai ihan turha odottaa. All in all: paljon yritystä, hyvin vähän osaamista. Eteenpäin.
* (8:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bunkhouse Buck & Dick Slater (c) w/ Col. Robert Parker vs. Harlem Heat w/ Sister Sherri - WCW Tag Team Championship
WCW:n joukkuedivari oli kyllä todella hämmentävä paikka vuonna 1995. Nyt Harlem Heat ja Bunkhouse Buck & Dick Slater painivat jo toisen kerran toisiaan vastaan ppv:ssä, vaikka molemmat ovat heel-joukkueita ja vaikka yleisöä ei tuntunut kiinnostavan olla kummankaan puolella. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että edelleenkään koko joukkeudivarissa ei ollut Nasty Boysien lisäksi ketään oikeaa joukkuetta, ja Nastyt eivät voineet olla kaikissa joukkuemestaruuskuvioissa mukana. Noh, Col. Robert Parkerin manageroimat Buck ja Slater olivat siis toden totta voittaneet joukkuevyöt hieman ennen Fall Brawlia Harlem Heatilta, ja nyt Harlem Heat halusi mahdollisuuden voittaa vyönsä takaisin. Mikä hämmentävintä, Harlem Heatin managerilla Sister Sherrille ja Buckin sekä Slaterin managerille Col. Robert Parkerille oli kehkeytynyt ppv:tä edeltävinä viikkoina jonkinlainen romanssi. Kummatkaan joukkueet eivät tuntuneet olevan tästä romanssista innoissaan, ja vaikka Parkerin ja Sherrin välillä oli kuumia tunteita, manageroivat he silti vastakkaisia joukkueita, jotka kamppailivat nyt toisiaan vastaan.

Ei, nämä kaksi joukkuetta eivät toimi toisiaan vastaan. Kohtaaminen The Great American Bashissa ei toiminut, eikä lopputulos ollut yhtään parempi tälläkään kertaa. Suurin ongelma on se, että jostain syystä näistä WCW:n joukkueotteluista on vuoden aikana 1995 tehty lähes järjestään aivan liian pitkiä verrattuna siihen, miten vähän näissä tapahtuu. Tämäkin olisi voinut olla aivan toimiva matsi selvästi alle 10-minuuttisena intensiivisenä mättönä, jolloin ottelusta olisi jäänyt pois kaikki turha hidastelu ja resthold-meininki. Nyt tässä oli aivan liikaa tuota kankeaa brawlausta. Niin paljon, että se pilasi samalla koko ottelun kokonaisfiiliksen. Se on sääli, koska hetkittäin tässä nähtiin kyllä ihan nättejä spotteja, kuten Booker T:n loikkaaminen tyhjään kehäkulmaukseen ja siitä romahtaminen rajusti kanveesiin. Ottelun kokonaisfiilistä ei myöskään parantanut ottelun typerä lopetus, jossa Col. Robert Parker ja Sensational Sherri alkoivat suuteloida toisessa kehässä ja samalla Nasty Boys sekaantui ottelun lopputulokseen. Blaah, heikko joukkueottelu, mikä jatkoi ikävästi koko vuoden ajan käynnissä ollutta linjaa WCW:n joukkuemestaruusmatseissa.
*½ (16:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Arn Anderson vs. Ric Flair
"Ottelu, jota kukaan ei kuvitellut näkevänsä ja jonka kaikki olivat halunneet nähdä". Näin selostajat hehkuttivat tätä ottelua koko tapahtuman ajan, ja kieltämättä se on ihan hyvä myyntipuhe. Arn Andersonin ja Ric Flairin kohtaaminen oli yksi niistä harvoista dream matcheista, jota JCP/WCW ei ollut koskaan toteuttanut, vaikka kahden Four Horsemanin välinen feud oli ollut ajatus, joka varmasti jokaisen päässä oli käynyt. Nyt tämä ottelu sai siis alkunsa siitä, kun säännöllisesti yhteistyötä tehneet Anderson ja Flair ajautuivat kesällä riitaan Flairin entisen manageroitavan Vaderin kanssa. Vader kohtasi Flairin ja Andersonin elokuisessa Clash of the Championsissa Handicap-ottelussa ja voitti tuon ottelun. Ottelun jälkeen Flairin ja Andersonin välille syntyi kuitenkin pahoja erimielisyyksiä, jotka alkoivat syventyä viikko viikolta. Anderson käyttäytyi tylysti ja aggressiivisesti, kun taas Flair alkoi taas osoittaa sympaattisempia piirteitä, mikä alkoi tehdä hänestä taas yleisönsuosikin. Lopulta Flairin ja Andersonin välit olivat edenneet niin tulehtuneiksi, että tähän ppv:hen päätettiin buukata miesten historian ensimmäinen 1 on 1 -ottelu, todellinen historiallinen kohtaaminen. Ennen ottelua Flair piti vielä backstagella promon, jossa sanoi, ettei oikeastaan haluaisi painia tätä ottelua, mutta hänellä ei ole muita vaihtoehtoja.

Aikamoista. Vuoden 1995 WCW-ppv, jossa on KAKSI neljän tähden ottelua. Kaikki muu on toki sitten ollutkin tässä välissä täyttä paskaa, mutta mitäpä väliä sillä on. Ric Flairin ja Arn Andersonin ottelua oli buildattu koko illan ajan "otteluna, jonka kaikki ovat halunneet nähdä mutta kukaan ei ole kuvitellut voivansa nähdä". Kieltämättä kahden Four Horseman -ydinhahmon ensimmäinen ppv-yhteenotto oli aika legendaarinen hetki. Harmi vain, että tämä tapahtui tosiaan vuonna 1995, jolloin Anderson ja Flair eivät enää uransa aivan parhaassa kunnossa olleet. 1980-luvun lopussa tämä olisi voinut lähennellä viittä tähteä ja olla MOTY. Nytkin tämä oli ehdottomasti huippuottelu, joka oli rakenneltu juuri niin täydellisesti kuin saattoi. Kehäpsykologia oli täyttä timanttia, kaikki chopit ja toisen ruumiinosaa telovat liikkeet näyttivät kivuliailta, ja ottelu oli muutenkin juuri sellainen ottelu kuin Arn vs. Flairilta vain saattoi odottaa. Samalla se toki tarkoitti sitä, että mitään oikeasti yllättävää tässä ei nähty, ja ihan semmoinen suurin kliimaksi tästä jäi lopulta puuttumaan kokonaan. En myöskään tykännyt siitä, että ottelu lopulta päättyi laimeaan sekaantumiseen, koska se söi kyllä tunnelmaa harmillisesti. Siitäkin huolimatta siis kirkkaasti huippuottelu, mutta ei sellainen viiden tähden klassikko, mitä tämä olisi joskus voinut olla.
**** (22:37)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Dungeon of Doom (Zodiac & Shark & Kamala & Meng) w/ The Taskmaster vs. Hulkamaniacs (Savage & Sting & Luger & Hogan) w/ Jimmy Hart - WarGames Match
Olen jo edellisissä arvioissa selittänyt paljon tästä täysin sekopäisestä Dungeon of Doom -kuviosta ja Dungeon of Doomin sekä Hulk Hoganin välisestä feudista, mutta viime aikoina tuo feud oli mennyt vain entistä sekopäisemmäksi. Zodiacin ja Kamalan lisäksi The Taskmasterin johtamaan friikkiporukkaan olivat liittyneet myös Shark ja Meng. Shark oli siis John Tenta alias Avalanche, joka oli alkuvuodesta joutunut pois ruudusta, koska hänelle piti keksiä uusi nimi, koska WCW:n mukaan Avalanche oli liian sama kuin Earthquake. Niinpä WCW teki Tentasta nyt sitten ihmishain, joka liittyi comebackinsa jälkeen heti Taskmasterin porukkaan. Lisäksi porukkaan oli liittynyt Col. Robert Parkerin entinen henkivartija Meng, joka oli nyt paljastanut jonkinlaiseksi "Tongan kuninkaaksi" ja joka ensin oli alkanut käyttää todella hämmentävää maskia (tässä kuvassa oikealla) mutta oli nyt tyytynyt pelkkään kasvomaaliin. Tämä porukka siis halusi tuhota Hulk Hoganin ja Hulkamanian, ja Taskmasterin "isän" mystisillä voimilla he olivat muun muassa onnistuneet taikomaan Hulk Hoganin paikalle mystiseen luolaan, jossa kaikki Dungeon of Doomin juonittelut tapahtuivat. Nämä luola-anglet ovat niin upeaa kamaa, että niitä on mahdotonta edes selittää: ne pitää nähdä itse. Youtubesta löytyy, kun hakee Dungeon of Doomia. Todellista vuoden 1995 WCW:tä, aivan mieletöntä. Ja nyt siis Hulk Hogan halusi tehdä selvää tästä Taskmasterin sekä Taskmasterin isän johtamasta Dungeon of Doomista, ja siksi hän yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa kohtaisi Dungeon of Doomin WarGames-ottelussa. Hoganin joukkueen neljännen jäsenen piti alun perin olla Vader, jonka kanssa Hogan oli tehnyt sovun kesän loppupuolella, mutta arvostelun alussa mainittujen syiden vuoksi Vader ei osallistunut otteluun, ja sen sijaan neljännen paikan Hoganin joukkueessa otti WCW-paluunsa tehnyt Lex Luger. Ilmassa oli kuitenkin pieni epäilys sen osalta, pysyisikö Luger Hoganin puolella vai puukottaisiko hän Hogania selkään.

Huh, olipas totaalisen yhdentekevä Main Event. Ja täsmälleen sellainen mitä saattoi etukäteen odottaakin. Heelit heeleilivät ja hallitsivat sen ansiosta ottelua, vaikka yksikään nelikosta Shark-Zodiac-Kamala-Meng ei oikeasti ollut uskottava Main Event -tähti, kun taas heidän vastustajansa olivat käytännössä WCW:n neljä isointa nimeä. No, sitten koko nelikko brawlaili häkin sisällä parhaansa mukaan, ja onneksi ottelussa oli sentään Savagen, Stingin ja Mengin tapaisia tyyppejä, jotka myös saivat kehässä jonkun verran aikaan. Ei se silti hirveän paljon auttanut, kun ottelu oli buukattu niin ankean tylsästi, että jopa 1980-luvun pahimmalla Hulkamania-aikakaudella tämä olisi ollut varmaan faneista puuduttavaa katseltavaa. Nyt kun samaa menoa oli katseltu yli 10 vuoden ajan, oli se ihan helvetin puuduttavaa. Jälleen loistava osoitus siitä, että face-Hoganin aika minkään promootion ykköstähtenä alkoi tosissaan olla ohi. Vähitellen myös WCW alkoi tajuta sen. Ei siis mitään kamalaa paskaa, mutta ei paljon muutakaan.
*½ (18:47)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Hulk Hogan, The Taskmaster & The Giant
Ottelun jälkeen Hogan pääsi kahdestaan pieksemään Taskmasteria häkin sisällä, kunnes THE GIANT rynnisti paikalle, nousi häkkiin, hyökkäsi Hoganin kimppuun ja "mursi Hoganin niskat", ennen kuin Hoganin ystävät Sting, Luger ja Savage palasivat paikalle ja pelastivat Hoganin. The Giant oli siis Dungeon of Doomin uusin jäsen ja kaikkein suurin monsteri: Andre The Giantin pojaksi väitetty The Giant oli kuukausien ajan vaaninut Hogania varjoissa (hänet oli muun muassa nähty jo Slamboreen aikaan katsomossa Hoganin ottelussa). Tätä ppv:tä ennen Giant oli tuhonnut monster truckillaan Hoganin uuden moottoripyörän, jonka Hogan oli saanut lahjaksi faneiltaan. Näytti siis selvältä, että Hoganin ja Giantin kohtaaminen lähenisi lähenemistään. Oikealta nimeltään Giant oli siis tietenkin Paul Wight, yksi tämän bisneksen tunnetuimmista painijoista. Nuori Wight ei ollut tässä vaiheessa paininut vielä käytännössä ollenkaan, mutta WCW:llä oli kova luotto siihen, että jättiläismäisen kokoisesta ja atleettisesta Wightista tulisi iso tähti. Eivätkä he olleet siinä väärässä. Giantista kuulisimme tulevissa ppv:eissä paljon lisää.

*** Flyin' Brian
** Ric Flair
* Johnny B. Badd

Kokonaisarvio Fall Brawlista: Tämä ppv oli aivan täysin kahden ottelun ppv, mutta sellaisenaankin tämä oli parempi kuin mikään muu WCW:n tämän vuoden aikana tuottama ppv. Niistä kahdesta ottelusta toinen matsi oli kuitenkin aivan selvä MOTYC ja toinenkin huippuluokan tekniikkapaini kahden konkarin välillä. Harmi vain, että kaikki muu olikin sitten kuraa. Jos muu meno olisi ollut edes ok, olisi tämä voinut olla tosi kova ppv. Nyt tämä oli vain Kehno - mutta silti vuoden paras WCW-ppv tähän mennessä.

1. WWF SummerSlam - Ok
2. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
3. WCW Fall Brawl - Kehno
4. WCW Collision In Korea - Kehno
5. WCW The Great American Bash - Kehno
6. WWF WrestleMania XI - Kehno
7. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
8. WCW Bash At The Beach - Surkea
9. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
10. WCW Slambore - Surkea
11. WWF King of the Ring - Surkea
12. WCW SuperBrawl V - Surkea
13. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 27 Helmi 2019, 06:59

Kuva
IN YOUR HOUSE 3 (TRIPLE HEADER)

Syksy on saapunut myös WWF:ään, ja se tarkoittaa tässä kiristyneiden ppv-aikataulujen ajassa sitä, että WWF:llä oli luvassa vielä kaksi ppv:tä ennen syksyn tärkeintä tapahtumaa Survivor Seriesiä. Väli-ppv:eissä WWF jatkoi tuttua linjaa: vuorossa oli jälleen In Your House -niminen ppv. Järjestysnumeroltaan tämä oli kolmas In Your House -tapahtuma. PPV:n lisänimi oli sen Main Eventin vuoksi Triple Header. Mitään sen kummempaa en osaa WWF:n tämän hetken tilasta kertoa, koska siinä ei ollut tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta SummerSlamin jälkeen. Pian kuitenkin WWF:n buukkaustiimissä nähtäisiin muutoksia. Muutoksia olikin jo odotettu, koska selvää oli, että nykyinen tuote ei vain toiminut tarpeeksi hyvin ja että WWF:n ahdinko ei ollut helpottumassa nykyisellä reseptillä. Tämä IYH keräsi buyrateksi 0.7, mikä oli ihan ok tämän ajan WWF-standardeilla.

Selostajina tässä IYH:ssa ensimmäistä kertaa Vince McMahonin, Jerry Lawlerin ja Jim Rossin muodostama kolmikko, josta tulisi tulevina vuosina vakituinen selostusporukka, kunnes Vince lopulta jätti selostamon kokonaan. Haastattelijoina Dok Hendrix ja Todd Pettengill.

Kuva Kuva
Savio Vega vs. Waylon Mercy
Tämän ppv:n avasi hahmo, joka olisi voinut olla paljon enemmän kuin mitä lopulta oli. Ei, en puhu Savio Vegasta, vaan Vegan vastustajasta. "Kuka on Waylon Mercy", saatatte nyt kysyä, eikä ihme. Waylon Mercy debytoi WWF:ssä vasta heinäkuussa 1995, ja lopulta hänen WWF-uransa jäi vain muutaman kuukauden mittaiseksi. Itse asiassa koko ura päättyi hyvin pian tämän ppv:n jälkeen, ja tämä ottelu jäi Mercyn ainoaksi ppv-otteluksi. Oikeasti Waylon Mercy ei ollut siis mikään uusi debytoiva painija, vaan Mercy oli oikealta nimeltään Dan Spivey. Kyllä, tasaisesti kuluneiden vuosien aikana JCP:n ja WCW:n ppv:eissä paininut Dan Spivey. Nyt Spivey alkoi kuitenkin olla uransa ehtoopuolella, ja vuoden 1995 syksyyn tultaessa uran aikana koetut loukkaantumiset olivat käyneet niin pahoiksi, että Spiveyn oli pakko eläköityä painikehistä vuoden 1995 loppuun mennessä. Tästä Spiveyn lyhyestä WWF-runista mielenkiintoisen tekee kuitenkin hänen hahmonsa. Mercyn hahmo oli eräänlainen ripoff Cape Fear -elokuvan päähahmosta Max Cadysta. Lyhyesti selitettynä hahmon idea oli se, että havaijapaitaan ja valkoisiin vaatteisiin pukeutunut, tatuoitu ja pelottavan oloinen Mercy käyttäytyi kehän ulkopuolella kuin face: kätteli faneja, esitti mukavaa ja oli ystävällinen vastustajilleen. Kun ottelu alkoi, Mercy muuttui kuitenkin säälimättömäksi ja julmaksi huijariksi, joka teki mitä vain voittaakseen ottelunsa. Ottelun päättymisen jälkeen hän taas palasi ennalleen. Hahmossa olisi ollut paljon potentiaalia, mutta ikävä kyllä Mercyn WWF-ura jäi lopulta lyhyeksi.

Tämä Mercyn ja Savio Vegan kohtaaminen osoitti oikeastaan jo aika hyvin sen, miksi Mercyllä ei vain ollut mahdollisuuksia enempään. Dan Spivey ei tosiaan ollut enää erityisen hyvässä kunnossa vaan ennemminkin varsin kankea, minkä seurauksena myöskään tämä ottelu ei ollut erityisen vauhdikas. Vega kyllä teki parhaansa kantaakseen Mercyn kohtuullisen viihdyttävään otteluun, ja Mercyn gimmick toimi tässä matsissa sen verran hyvin, että lopputuloksena oli mielestäni ihan ok ottelu. Ei sen enempää missään tapauksessa, mutta siedettävä alku illalle.
** (7:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Sycho Sid w/ Ted DiBiase vs. Henry O. Godwinn
Ja näin nopeasti oli Sycho Sid tippunut päämestaruuskuvioista keskikorttiin. Hyvä. Harmi vain, että se tarkoitti samalla sitä, että nyt Sid paini sitten singles-otteluita Henry Godwinnin kaltaisten painijoiden kanssa. Huono. Tämä ottelu liittyi siis Million Dollar Corporationin ja Godwinnin väliseen feudiin. Godwinn oli kesän ajan halunnut epätoivoisesti liittyä Million Dollar Corporationiin, mutta Ted DiBiase ei ollut kelpuuttanut häntä mukaan, ja lopulta Godwinn oli iskenyt läskiämpärinsä DiBiasen päähän. Tuosta lähtien DiBiase oli tietenkin janonnut kostoa Godwinnistä, ja nyt semmoinen oli saatavilla, kun Million Dollar Corporationin arvaamattomin jäsen Sycho Sid pääsi painimaan Godwinniä vastaan.

Tämä ottelu oli aika lailla juuri sellainen kuin Sidin ja Godwinnin ottelulta saattoi etukäteen olettaakin. Rehellisyyden nimissä on tosin todettava, että Henry Godwinn ei ainakaan tässä vaiheessa uraansa ollut vielä niin onneton painija kuin millainen mielikuva minulle on Godwinnistä aina jäänyt. Ei hän silti ollut todellakaan sellainen painija, joka olisi pystynyt kiskomaan Sidiä minkäänlaiseen viihdyttävään otteluun. Ei, siihen tarvittiin Shawn Michaels, ja Henry Godwinn ei todellakaan ole Shawn Michaels. Niinpä nämä kaksi mörssäriä painivat aikansa kehässä, ja koska se ei ollut missään vaiheessa aivan kamalaa katsottavaa, voin ajatella katsojana voittaneeni jotain.
*½ (7:23)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
British Bulldog vs. Bam Bam Bigelow
British Bulldog oli tehnyt koko WWF-uransa ensimmäisen heel-turnin hieman ennen SummerSlamia puukottamalla ystäväänsä Dieseliä selkään ja auttamalla King Mabelia Dieselin pieksemisessä. Alkuperäinen suunnitelma oli se, että Bulldogin ja hänen entisen joukkueparinsa Lex Lugerin välille olisi viritelty koko syksyn ajan kestänyt feud. Se ei kuitenkaan toteutunut, koska Luger oli saanut tarpeekseen WWF:stä ja loikkasi WCW:hen syyskuun alussa, kun tilaisuus siihen tuli. Niinpä heel-Bulldog jäi hieman omilleen ja ilman mitään kuumaa feudia. Ensimmäisenä Bulldog liittoutui yhteen Owen Hartin ja Yokozunan managerin Jim Cornetten kanssa, ja nyt hän pääsi painimaan ppv:ssä Bam Bam Bigelowia vastaan. Mitään suurempaa feudia ei näiden kahden välillä ollut, mutta myös Bigelow harhaili aika päämäärättömästi tässä kohtaa WWF-urallaan, kun hänelle luvatusta ME-pushista ei ollut lopulta tullut yhtään mitään.

Bigelowin ja Bulldogin ottelu olisi voinut olla toisenlaisissa olosuhteissa huomattavasti kovatasoisempi ja jännittävämpi, mutta nyt olosuhteet eivät olleet varsinaisesti täydelliset. Vuoden 1995 British Bulldog oli harmillisesti hieman tylsä ja ankea, ja Bam Bam Bigelowin motivaatio oli puolestaan tässä vaiheessa täysi nolla, mikä ei ole mikään ihme, kun ottaa huomioon, miten WWF oli taas kusettanut Bigelowia. Kun nämä kaksi vielä pantiin painimaan varsin pitkä ottelu, ei heidän motivaatiollaan ja viihdyttävyydellään syntynyt ihan sellaista klassikkoa kuin olisi toivonut, vaan kokonaisuutena tämä jää enemmän sellaiselle "ihan hyvä" -tasolle.
**½ (12:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dean Douglas w/ Bob Backlund vs. Razor Ramon
ECW:stä WWF:ään ison huomion saatteleman loukannut Shane... tai siis Dean Douglas paini nyt ensimmäisen ppv-ottelunsa vuosiin WWF:n kehässä. Tässä comeback-ottelussaan hän sai hieman yllättäen managerikseen Bob Backlundin, joka oli käyttänyt viime kuukaudet lähinnä segmenteissä, joissa hän ilmoitti pyrkivänsä presidenttiehdokkaaksi. Nyt Backlund kuitenkin marssi kehään, veti lyhyen presidentillisen promon ja esitteli sitten yhteistyökumppaninsa Douglasin. Toisin kuin ECW:ssä, Douglas ei siis WWF:ssä vetänyt mitään ylimielistä "Franchise"-hahmon esiastetta, vaan sen sijaan Douglasista oli tehty ilkeä ja muita painijoita pilkkaava älykköopettaja. Tämä gimmick pohjautui siis siihen, että Douglas oli oikeassa elämässä opettaja. Pian WWF-comebackinsa jälkeen Douglas oli ottanut erityiseksi silmätikukseen Razor Ramonin, jota hän oli pilkannut SummerSlamin backstage-segmentissä ja saanut lopulta köniin Ramonilta. Pari viikkoa myöhemmin Douglas oli aiheuttanut Ramonille tappion, kun Ramon oli paininut Raw'ssa joukkuepariaan ja ystäväänsä 1-2-3 Kidiä vastaan. Myös Ramonin ja Kidin välit olivat alkaneet viime viikkoina rakoilla, ja kun Ramon oli kärsinyt nöyryyttävän tappion Kidille Douglasin vuoksi, oli hän päättänyt kostaa Douglasille tämän teot.

Shane Douglasin ja Scott Hallin ottelu vuonna 1995 oli ehdottomasti paperille näkemisen arvoinen, ja oli se sitä myös oikeasti, mutta ehkä tämä ottelu oli kuitenkin hienoinen pettymys. Muistan alun perin pitäneeni tästä ottelusta huomattavasti enemmän, mutta uusintatsekkaus vahvisti kyllä päivitetyn näkemykseni siitä, että tämä Ramonin ja Douglasin ottelu oli sittenkin "vain" hyvä. Toki näin vuoden 1995 WWF:ssä jokainen kolmeenkin tähteen yltävä painiottelu on jo onnistunut suoritus, mutta olin silti ajatellut etukäteen, että tässä olisi ollut mahdollisuuksia vielä enempäänkin. Ehkä Douglas ei vain lopulta koskaan sopinut niin hyvin WWF:ään, koska lopulta koko Douglasin WWF-urasta tuli vähän pannukakku.
*** (14:53)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jean-Pierre Lafitte vs. Bret Hart
PCO! PCO! PCO! No niin, suurimmalle osalle lukijoista tämä ei tarkoittanut varmaan yhtään mitään, mutta en voinut malttaa mahdollisuutta pieneen PCO-psykoosiin, jota varmasti ainakin Enska osaa arvostaa. Mistä siis on kyse? Selitän. Bret Hartin vastustaja tässä ottelussa oli siis Jean-Pierre Lafitte, joka oli aikaisemmin tunnettu WWF:ssä Quebecers-joukkueen toisena osapuolena Pierrenä. Kun Quebercs-joukkueen Jacques oli eläköitynyt vuoden 1994 lopussa, oli Pierrelle alettu keksiä jotain uutta, ja keväällä 1995 hänelle annettiin oikea merirosvogimmick. Kyllä, Pierrestä tehtiin merirosvo, joka käytti silmälappua. Aivan mahtavaa. Nimekseen hän sai Jean-Pierre Lafitte. Lopulta Lafitten WWF-run tuli varsin nopeasti päätökseen juuri sen jälkeen, kun hahmo oli alkanut nousta enemmän esille. Lafitte joutui pahoihin backstage-ongelmiin WWF:n takahuoneita tähän aikaan hallinneen Kliq'n (Diesel, Michaels, Ramon, Kid), koska hän ei ollut suostunut jobbaamaan Dieselille kotiseudullaan. Tämä johti oikeisiin yhteenottoihin backstagella, ja lopulta Lafitte sai kenkää WWF:stä. Tämä jäi hänen ainoaksi ppv-esiintymisekseen tällä gimmickillä. Ja nykyisin - siis yli 20 vuotta myöhemmin - samainen Quebecer Pierre/Jean-Pierre Lafitte tunnetaan uutta kulttinostetta uralleen saaneena indypainijana nimeltä PCO.

Pian merirosvoksi muuntautumisen jälkeen Lafitte oli aloittanut feudin Bret Hartin kanssa, koska Hartille tunnuttiin näin vuonna 1995 tunkevan kaikki mahdolliset sekavat midcard-feudit. Kokonaisuudessaan Hartin buukkauksessa ei tähän aikaan vain ollut mitään järkeä: Hart oli siis voittanut Jerry Lawlerin hammaslääkärin Isaac Yankemin SummerSlamissa diskauksella, kun Yankem ja Lawler olivat alkaneet piestä Hartia yhdessä. Tämä tuntui viittaavan jo loppumaisillaan olleen feudin jatkumiseen entisestään, mutta juuri niin ei käynyt. Sen sijaan Hart ja Lawler tai Lawlerin apurit eivät enää kohdanneet ppv:ssä. Hart pieksi Yankemin Raw'ssa Steel Cage -ottelussa syksyn aikana, ja sitten koko feud oli lopullisesti ohi. Samalla Hart keskittyi sitten satunnaisiin muihin feudeihin, kuten tähän yhteenottoon Lafitten kanssa. Tämä kuvio oli alkanut siitä, että merirosvotyylilleen uskollisesti Lafitte oli alkanut ensin varastella Hartin aurinkolaseja ja lopulta myös Hartin nahkatakin. Hart ei tätä tietenkään arvostanut, joten nyt hän halusi antaa Lafittelle opetuksen.

Huh, on Bret Hart kyllä ihmeellinen mies. Tosin kunniaa on annettava myös Lafittelle, joka teki tässä ottelussa oikeasti paljon töitä, otti kovaa bumppia, taisteli näyttävästi Hartia vastaan ja yritti selvästi tehdä kaikkensa saadakseen sekä itsenstä että koko ottelun näyttämään mahdollisimman hyvältä. Silti vielä suuremmat kehut on annettava Hartille, jonka WWF-ura oli tähän aikaan täysin tuuliajolla ilman minkäänlaista järkevää suuntaa - ja silti tuntui, että joka kerta Hart vain pani työkengät jalkaansa ja paini mahdollisimman hyvän ottelun. Osa arvostelijoista on pitänyt tätä Hartin ja Lafitten ottelua jopa huipputasoisena otteluna, joka "pelasti koko ppv:n". Itse en ihan samanlaisiin ylistyssanoihin kuitenkin yllä: joku viimeinen silaus tästä jäi mielestäni puuttumaan, jotta tämä olisi noussut huipputasolle. Ehdottomasti silti hieno ottelu ja illan paras matsi. Loistavaa työtä.
***½ (16:37)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Yokozuna & British Bulldog (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. Two Dudes With Attitudes (Michaels (c) & Diesel (c)) - WWF Tag Team, WWF Intercontinental & WWF Championship
Ja sitten illan Main Event, johon myös tämän IYH:n liikanimi viittasi. WWF oli siis päättänyt panna Main Eventin osalta kaikki munat samaan koriin, minkä seurauksena illan Main Eventissä painittiin kaikista kolmesta mestaruudesta. Ystävyksiksi palanneet WWF:n päämestari Diesel ja WWF Intercontinental -mestari Shawn Michaels - jotka tunnettiin yhdessä nimellä Two Dudes With Attitudes - oli siis saanut haastajikseen Owen Hartin ja Yokozunan muodostaman mestarijoukkueen. WWF:n uusi presidentti Gorilla Monsoon oli päättänyt tuoda uutta jännitystä WWF:n tapahtumiin päättämällä, että muutaman viikon ajan kestänyt vihanpito Michaels/Diesel ja Hart/Yokozuna -joukkueiden välillä johtaisi siihen, että ppv:ssä käytäisiin joukkueottelu, jossa olisi kaikki mestaruudet pelissä. Jos Michaels ja Diesel voittaisivat, he saisivat itselleen myös joukkuemestaruusvyöt. Jos Hart ja Yokozuna voittaisivat, ratkaisusuorituksen tehnyt osapuoli voittaisi samalla sen singles-mestaruuden, jonka haltijan hän selättäisi tai panisi luovuttamaan.

PPV:n alkaessa kävi kuitenkin ilmi, että Owen Hart ei ollut jostain syystä saapunut areenalle ollenkaan. Tämä oli tietenkin katastrofi Jim Cornettelle, joka vaati epätoivoisesti Gorilla Monsoonia perumaan koko ottelun. Siihen Monsoon ei suostunut, mutta hän antoi Monsoonille aikaa Main Eventin alkuun asti löytää Yokozunalle uusi joukkuepari. Cornette kääntyi tietenkin uuden suojattinsa British Bulldogin puoleen, vaikka Bulldog oli tänä iltana paininutkin jo yhden ottelun. Dirt sheetien mukaan tämä Owen Hart -käänne lisättiin tähän tapahtumaan varotoimenpiteenä sen vuoksi, että Hart ei pääsisikään paikalle, koska hänelle ja hänen vaimolleen oli syntynyt juuri tytär. Lopulta Hart oli paikalla tapahtumassa, mutta kuvio käytettiin silti.

Tämä ottelu on saanut lähes järjestään kaikilta arvostelijoilta todella paljon rapaa niskaansa, mikä saa minut miettimään, mikä minussa on oikein vialla. Minä nimittäin ihan oikeasti pidin tästä ottelusta. Ei tämä missään tapauksessa ole mikään klassikko-ottelu tai erityisen hyvä ja ikimuistoinen matsi, mutta mielestäni tämä oli kaikin puolin oikein viihdyttävää entertainment brawlia. Kokonaisuutena pidin tätä hyvänä otteluna, jossa erityisesti Shawn Michaels loisti jälleen, sai kaikki näyttämään hyvältä ja teki aivan pirusti loistavaa työtä. On toki totta, että ottelun lopetus oli lähes WCW-tasoista typeryyttä, koska ei ole millään tavalla edes etäisesti järkevää, että paikalle rynnännyt Owen Hart pystyttiin sotkemaan ottelun lopetukseen, koska Hart ei ollut alun perin ottelun osanottaja ollenkaan. No, lopetus oli mitä oli, minä pidin silti tästä ottelusta enemmän kuin pitkään aikaan mistään WWF:n ME:stä.
*** (15:42)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Bret Hart
** Shawn Michaels
* Jean-Pierre Lafitte

Kokonaisarvio In Your House 3:sta: Hyvää tässä ppv:ssä oli se, että tässä oli kolme vähintään kolmeen tähteen yltävää ottelua. Toisaalta tässä ei ollut yhtään huippuottelua, ja oikeastaan koko ppv:stä jäi kaikin puolin sellainen keskinkertainen fiilis, etten voi väittää nauttineeni tästäkään mitenkään erityisen paljon. Kaikki vain vähän niin kuin oli, ja mitään suurempaa ei ollut onnistuttu saamaan aikaan. Tällaisena suorituksena tämä oli Kehno, mutta koska tässä ei ollut mitään kamalaa paskaa, oli tämä silti kevyesti yksi vuoden parhaista ppv:eistä. On tämä vuosi 1995 hienoa aikaa.

1. WWF SummerSlam - Ok
2. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
3. WCW Fall Brawl - Kehno
4. WWF WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
5. WCW Collision In Korea - Kehno
6. WCW The Great American Bash - Kehno
7. WWF WrestleMania XI - Kehno
8. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
9. WCW Bash At The Beach - Surkea
10. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
11. WCW Slambore - Surkea
12. WWF King of the Ring - Surkea
13. WCW SuperBrawl V - Surkea
14. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 03 Maalis 2019, 10:29

Kuva
IN YOUR HOUSE 4 (GREAT WHITE NORTH)

Jatkamme jälleen In Your House -tapahtumien parissa. Tällä kertaa IYH järjestettiin Winnipegissä Kanadassa, minkä takia tapahtuman lisänimi oli Great White North. Tämän ja edellisen In Your House -tapahtuman välillä oli aikaa vain kuukausi, joten mitään supermullistavaa ei ollut WWF:ssä tapahtunut. Yritystä muutokseen oli kuitenkin ollut. WWF oli nimittäin jo loppukesästä palkannut yllättäen konkaripromoottori Bill Wattsin, joka muistetaan 1980-luvulla parhaimmillaan hyvin suositun Mid-South Wrestlingin omistajana ja joka sittemmin siirtyi WCW:hen ja nousi vuonna 1992 firman pääbuukkaajaksi. Wattsin aika WCW:ssä oli kuitenkin lähinnä kaoottista, koska vanhanaikainen Watts oli selvästi ajastaan jäljessä ja yritti johtaa firmaa tavalla, jolla 1990-luvun painifirmaa ei vain kannattanut enää johtaa. Lopulta Watts oli lähtenyt WCW:stä. Juuri siksi olikin kiinnostavaa, että WWF:llä ylipäänsä oli kiinnostuksia Wattsin palveluksiin.

Totuus kuitenkin oli se, että Watts tiesi paljon painibisneksestä, ja alun perin WWF ajatteli tuoda hänet vain näkymättömään backstage-rooliin, mistä voisi hyvin olla hyötyä sopivissa tilanteissa. Nyt kun WWF:n tilanne oli alkanut kuitenkin kuukausi kuukaudelta näyttää vain epätoivoisemmalta, oli Vince McMahon päättänyt turvautua epätoivoisiin keinoihin. Niinpä syys-lokakuun vaihteessa Bill Watts nostettiin yllättäen WWF:n buukkaustiimiin. Tavoitteena oli erityisesti se, että Watts saisi tehtyä myös muista WWF:n tv-ohjelmista taas kiinnostavia, koska tällä hetkellä kaikki huomio keskittyi Raw'hon. Tämän yhteistyön lopputulos oli kuitenkin karu. Wattsin ja McMahonin näkemykset eivät lopulta kohdanneet ollenkaan, ja Wattsin aika WWF:n buukkaustiimissä jäi vain muutaman viikon mittaiseksi. Watts sai kenkää WWF:stä jo ennen tätä IYH:ta, ja buukkaustiimin osalta palattiin entiseen tilanteeseen, jossa vastuuta kantoivat lähinnä Kevin Dunn, Pat Patterson, Gorilla Monsoon, JJ Dillon ja Bruce Prichard.

Buyratejen osalta tällä pelleilyllä ei ollut lopulta mitään väliä. Tämä IYH sai nimittäin buyratekseen 0.4, mikä on ihan historiallisen huono suoritus WWF:ltä ja viimeistään todellinen hälytysmerkki WWF:n surkeasta tilasta.

IYH:n selostajakolmikkona toimivat taas Vince McMahon, Jim Ross ja Jerry Lawler. Ross oli jo näiden parin esiintymisen perusteella oikeastaan koko vuoden 95 paras selostaja. Selostuksen(kin) taso oli hävettävän huono vuonna 1995. Haastattelijana Dok Hendrix. Tapahtuman aluksi kuultiin Kanadan kansallislaulu.

Kuva Kuva
Fatu vs. Hunter Hearst Helmsley
Fatun edellisestä ppv-esiintymisestä oli kulunut aikaa yhdeksän kuukautta, ja kuten kuvasta näkyy, sinä aikana Fatun hahmossa oli tapahtunut aikamoinen muutos. Viimeksi kun Fatu oli esiintynyt ppv:ssä, oli hän ollut vielä paljain jaloin painiva raakalasmainen villimies, joka muodosti Headshrinkers-joukkueen ensin Samun ja sittemmin Sionen kanssa. Alkukesästä 1995 Sione (eli Barbarian) lähti kuitenkin WWF:stä, mikä tiesi samalla Headshrinkersien loppua. Fatun hahmo päivitettiin kerralla nykypäivään, kun hänestä tehtiin San Franciscon ghettosta kotoisin oleva ja katuvaatteisiin pukeutuva äijä, joka puhui omasta rankasta nuoruudestaan ja halusi muita tekemään muutoksen. Tästä syntyi Fatun hahmon lempinimi "Make a Difference Fatu". Tämä Fatun hahmo ei kuitenkaan koskaan ottanut sen suuremmin tulta alleen, ja vuoden 1996 alkuun mennessä Fatu saisi taas jo uuden gimmickin. Ennen sitä Fatua seurasi kuukauden ajan katsomossa "kaksi miestä hänen menneisyydestään". Näiden miesten henkilöllisyyttä ei koskaan kerrottu, koska juonikuvio jätettiin kesken, mutta he olivat oikeasti Fatun sukulaiset Samu ja Lloyd Anoa'i, ja alkuperäinen idea oli, että hän alkaisi jossain vaiheessa feudata heidän kanssaan. Tämä jäi kuitenkin kokonaan näkemättä. Syksyllä 1995 Fatu oli kuitenkin kehittänyt ilmeisesti jonkinlaisen feudin tulokaspainija Hunter Hearst Helmsleyn kanssa, ja siksi he kohtasivat nyt toisensa ppv:ssä.

Fatun ja HHH:n ottelu vuonna 1995 on aika hauska historia-anekdootti, koska Triple H ja Rikishi feudasivat toistensa kanssa ihan tosissaan Main Event -kuvioissa viitisen vuotta myöhemmin. Tässä vaiheessa Fatu oli kuitenkin vielä runsaasti kevyempi ja HHH oli vielä runsaasti kokemattomampi. Tämä ottelu on saanut osalta arvostelijoista enemmänkin kehuja, mutta minusta tämä oli muistikuvieni mukaan lähinnä tv-ottelutasoinen koitos ilman mitään sen kummempaa jännittävyyttä. Molemmat olivat kyllä ihan lupaavia nimiä, mutta tässä se ei kovin näkyvästi tullut esille. Ottelun jälkeen Henry O. Godwinn hyökkäsi Helmsleyn kimppuun ja likasi tämän ämpärillään, koska ilmeisesti Helmsley on ollut riidoissa myös Godwinnin kanssa.
** (8:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Smoking Gunns (c) vs. 1-2-3 Kid & Razor Ramon - WWF Tag Team Championship
WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa oli nähty merkittävä käänne viime IYH:n jälkeen. Tuo tapahtuma oli siis päättynyt siihen, kun Shawn Michaels ja Diesel juhlivat uusina joukkuemestareina. Michaelsin ja Dieselin juhlat jäivät kuitenkin lyhyeen, koska seuraavassa Raw'ssa Gorilla Monsoon päätti palauttaa mestaruudet Owen Hartille ja Yokozunalle. Tämä johtui siitä, että Diesel oli selättänyt IYH-ottelussa Hartin, vaikka Hart ei ollut virallisesti ottelun osanottaja, koska Hartin ei alun perin pitänyt olla areenalla ottelun aikaan ja British Bulldog oli ottanut poikkeuksellisesti Hartin paikan ottelusta. Kun Monsoon oli määrännyt mestaruudet takaisin Hartille ja Yokozunalle, määräsi hän kuitenkin kaksikon puolustamaan vöitään samana iltana Smoking Gunnseja vastaan. Tuossa ottelussa Hart ja Yokozuna sitten hävisivät vyönsä Gunnseille. Nyt Gunnsit joutuivat puolustamaan vöitään ppv:ssä 1-2-3 Kidin ja Razor Ramonin ongelmaista joukkuetta vastaan. Ramonin ja Kidin välit olivat rakoilleet syksyn aikana, ja viikko viikolta alkoi näyttää enemmän siltä, että pitkäaikaiset ystävykset ajautuisivat vielä toistensa kimppuun. Ennen IYH:ta välit oli kuitenkin saatu setvittyä, ja Ramon sekä Kid vannoivat haluavansa voittaa joukkuemestaruudet yhdessä.

Tämän tapahtuman huonoudesta kertoo hyvin paljon se, että monien silmissä tämä oli koko illan paras ottelu, ja saatan oikeastaan olla itsekin sitä mieltä. On vaikeaa tarkalleen laittaa otteluita paremmuusjärjestykseen enää tässä vaiheessa, kun niiden näkemisestä on niin kauan aikaa. Selvää on kuitenkin se, että tämä oli otteluna lähinnä "ihan hyvä". Kid ja Ramon ovat kyllä hyviä, ja yhdessä Gunssien kanssa he pystyivät oikein kelpo otteluun. Toisaalta mitään sen suurempaa tai jännittävämpää ei tässä ottelussa kuitenkaan saatu aikaan, mikä voi osittain johtua siitä, että ottelusta niin merkittävä osa käytettiin Ramonin ja Kidin erimielisyyksien rakenteluun. Sinänsä se ei haitannut, koska Kidin ja Ramonin feud oli ehdottomasti yksi vuoden 1995 valopilkkuja.
**½ (12:46)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Marty Jannetty vs. Goldust
Oi! Sitten oli yhden legendaarisimman hahmon ppv-debyytin aika. Mutta sitä ennen mainittakoon, että Marty Jannetty oli jälleen palannut WWF:hen reilun vuoden tauon jälkeen. Huhujen mukaan Jannetty oli saanut työpaikan takaisin WWF:stä, kun hänen ja nuoren lupaavan Al Snow'n ottelu Smoky Mountain Wrestlingissä oli vakuuttanut WWE:n scoutit. Mitään kovin merkittävää Jannetty ei ollut kuitenkaan WWF:ssä tehnyt paluunsa jälkeen. Jannettyn vastustaja sen sijaan... Dustin Rhodes oli siis saanut WCW:stä potkut alkukeväästä 1995, ja sen jälkeen huhut Rhodesin siirtymisestä WWF:ään kävivät kuumana. Samoin kuumana kävivät huhut siitä, minkälaisen hahmon Rhodes saisi WWF:ssä. Lopulta elokuussa 1995 WWF-debyyttinsä teki mystinen kultaiseen asuun, kultaiseen kylpytakkiin, valkoiseen peruukkiin ja kultamustaan kasvomaaliin pukeutunut mies, joka kutsui itseään Goldustiksi. Todella hämmentävästi käyttäytyvää ja erikoiselta näyttäytyvää Goldustia kuvailtiin ensimmäisissä raporteissa transvestiittihahmoksi, mikä ei varsinaisesti kuitenkaan pitänyt paikkansa. Goldust oli vain lempinimensä mukaisesti "The Bizarre One": todellinen outous, jollaista mitään vastaavaa ei ollut WWF:ssä nähty aikaisemmin. Tähän mennessä mystinen Goldust oli tyytynyt muiden WWF-painijoiden häiritsemiseen hämmentävillä tempuillaan. Nyt hän pääsi painimaan ensimmäistä kertaa konkari-Jannettya vastaan.

Tämä ottelu on saanut arvostelijoilta todella huonoja arvosanoja, mutta minä en ole suhtautunut tähän ollenkaan yhtä negatiivisesti. Goldustin ppv-debyytti oli mielestäni loistava, ja vaikka Rhodesilla oli tässä alkuvaiheessa vielä hankaluuksia hahmon luontevassa esittämisessä, oli Goldust silti alusta lähtien hämmentävällä tavalla kiinnostava. Marty Jannetty ei ehkä ollut Goldustille ihan paras vastustaja, koska Jannetty ei näihin aikoihin ollut urallaan erityisen kovassa iskussa, vaikka Al Snow olikin saanut hänestä revittyä pirun kovan ottelun irti. Kokonaisuutena tämä ottelu oli turhan pitkä ja siksi lähinnä vaivoin "ihan ok" -tasoinen koitos.
** (11:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
King Mabel w/ Sir Mo vs. Yokozuna w/ Jim Cornette & Mr. Fuji
Voi veljet, mikä ottelu. Tämä on kaikkien wrestlecrapin ystävien märkä päiväuni: vähän kuin parempi versio Viscera vs. Mark Henrystä. Tässä olivat siis oikeasti vastakkain edelleen idioottimaista gimmickiä vetävä ja edelleen painitaidoton King Mabel sekä aivan helvetin isokokoiseksi ja lähes liikuntakyvyttömäksi paisunut Yokozuna. Että sillä tavalla. Lisäksi molemmat olivat heelejä. Joten miksi helvetissä tämä ottelu käytiin? No, lähinnä siksi, että Yokozuna ja Mabel olivat piesseet yhdessä Undertakerin eräässä Raw'ssa niin pahasti, että Taker oli joutunut sairaslomalle (Taker oli oikeasti loukkaantunut tuossa hyökkäyksessä, minkä takia hän oli pari kuukautta sivussa). WWF:n presidentti Gorilla Monsoon ei pitänyt siitä, mitä Yokozuna ja Mabel olivat tehneet Undertakerille, ja niinpä hän määräsikin Yokozunan ja Mabelin kohtaamaan vastentahtoisesti toisensa.

Ei, tästä ottelusta ei ole mitään hyvää sanottavaa. Tämä oli kaikin puolin aivan kamalaa paskaa ja lähinnä kiusallista katsottavaa. Kummallakaan kaksikosta ei ollut minkäänlaista halua tai kykyä painia sellaista ottelua, mistä voisi oikeasti sanoa mitään hyvää. Keksin tämän ottelun olemassaololle ylipäänsä vain yhden selityksen: WWF oli tullut kateelliseksi WCW:lle siitä, miten paskan ottelun he olivat onnistuneet buukkaamaan Kamalan ja Jim Dugganin välille Bash At The Beachiin, ja nyt he halusivat yrittää tuon suorituksen. Vuoden huonoin ottelu -palkinto, täältä tullaan!
DUD (5:12)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dean Douglas (c) vs. Razor Ramon - WWF Intercontinental Championship
Seuraavaksi vuorossa oli ties kuinka mones osa näytelmää "Shawn Michaelsin kummalliset ongelmat, joiden takia hän voi luopua mestaruudestaan". Viimeksi syksyllä 1993 Michaels oli yllättäen dropannut IC-mestaruutensa, vaikka oli palannut painikehiin lopulta vain pari kuukautta myöhemmin. Nyt samanlainen temppu toistuisi, eikä se jäisi viimeiseksi kerraksi Michaelsin uralla, kun hän luopuisi vyöstään erikoisesti. Kyllä, puhun vuoden 1997 alun "hymyn menettämisestä". Mutta siis: tähän ppv:hen tultaessa Shawn Michaels oli vielä IC-mestari, ja hänen oli tarkoitus puolustaa vyötään Dean Douglasia vastaan. Michaels oli kuitenkin vapaa-ajalla baarissa ollessan ajautunut tappeluun merijalkaväen sotilaiden kanssa (ilmeisesti sotilaat olivat haukkuneet Michaelsia homoksi), ja sotilasjoukko oli piessyt Michaelsin oikeasti pahasti. Niin pahasti, että lääkärit ihan oikeasti olivat kieltäneet Michaelsia painimasta tässä tapahtumassa. Kovin pahasta loukkaantumisesta ei kuitenkaan ollut kyse, koska parin viikon päästä Michaelsin pitäisi olla jo painikunnossa. WWF tiesi Michaelsin loukkaantumisesta hyvän aikaa ennen ppv:tä, mutta buyratejen pelastamiseksi (lol) Michaelsin poissaoloa ei kerrottu etukäteen, vaan vasta ppv:n alkamisen jälkeen Gorilla Monsoon ilmoitti, että Michaels joutuisi luovuttamaan vyönsä Dean Douglasille ja Douglas puolestaan joutuisi puolustamaan vyötään vanhaa vihamiestään Razor Ramonia vastaan.

Tätä ottelua ja ylipäänsä koko tätä tapahtumaa on pidetty yhtenä näkyvimmistä esimerkeistä siitä, miten Michaelsin, Kevin Nashin, Scott Hallin, Sean Waltmanin ja Triple H:n Kliq hallitsi koko WWF:n buukkausta tällä hetkellä. Shawn Michaels ei ollut painikunnossa, joten hän joutui luovuttamaan vyönsä (Kliq'n tosielämässä vihaamalle) Dean Douglasille, mutta Douglas ei saanut minkäänlaisia voitonjuhlia, vaan sen sijaan Michaelsin kaveri Razor Ramon saapui nöyryyttämään häntä täysin. Ilmeisesti tämän takia myös tätä ottelua on pidetty huonona, ja yleisestikin tämä Douglasin ja Ramonin ottelut olivat saaneet muilta arvostelijoilta paljon huonommat arvosanat kuin minulta. En tiedä, onko minussa sitten jotain vikana, mutta minä ihan pidin kyllä näistä molemmista Douglasin ja Ramonin ppv-otteluista. Tämä oli kyllä astetta huonompi kuin ensimmäinen eikä siksi mikään erityinen mestariteos, mutta ihan hyvä ottelu silti. Tässä ppv:ssä sekin oli jo hälyttävän paljon.
**½ (11:01)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. British Bulldog - WWF Championship
British Bulldog oli siis tehnyt uransa ensimmäisen heel-turnin kesällä 1995, kun hän oli yllättäen kääntynyt ystäväänsä Dieseliä vastaan ja auttanut King Mabelia pieksemään Dieselin. Siitä lähtien WWF:n päämestari Diesel oli kantanut kaunaa Bulldogille ja halunnut päästä kostamaan Bulldogille tämän teot kunnolla. Nyt siihen tuli viimein mahdollisuus, kun Diesel ja Bulldog buukattiin painimaan toisiaan vastaan WWF-mestaruusottelussa. Diesel oli tietenkin varma, että pystyisi päihittämään Bulldogin. Samoin Bulldog oli varma siitä, että hän nousisi WWF:n päämestariksi.

Edellisen ottelun tavoin myös tämä matsi on saanut muilta arvostelijoita vielä reilusti huonommat arvosanat kuin minulta. En tiedä olenko vuoden 1995 aikana ollut liian lepsu joidenkin otteluiden kohdalla, mutta minun muistikuvissani tämä oli selvästi parempi mestaruusottelu kuin tätä edeltäneiden kuukausien 1 on 1 -mestaruusottelut. Se ei toki vielä ollut paljon mitään vaadittu, koska edeltävinä kuukausina Diesel oli paininut King Mabelia ja Sycho Sidiä vastaan. Nyt Bulldog tuntui kyllä yrittävän ihan tosissaan tässä ottelussa, mutta silti paritus ei toiminut ihan parhaalla tavalla ja ottelun lopetus oli typerä. Näistä seikoista huolimatta tämä oli ihan hyvä ottelu, mikä oli ollut maaliskuun 1995 jälkeen silkkaa mahdottomuuttaa WWF:n päämestaruusotteluilta.
**½ (18:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** 1-2-3 Kid
** Razor Ramon
* Dean Douglas

Kokonaisarvio In Your House 4:stä: Ei yhtään edes kolmeen tähteen yltävää ottelua. Yksi otteluista oli todennäköisesti vuoden huonoin ottelu. Parhaimmatkin ottelut olivat hädin tuskin ihan hyviä, suurin osa otteluista oli turhia tai täyttä kuraa. Mikään ei tuntunut kiinnostavalta. Tällainen oli siis IYH 4. Ja sitten vielä kaikki väittävät, että King of the Ring oli mukamas kirkkaasti vuoden 1995 huonoin WWF-ppv ja yksi huonoimmista WWF-ppv:eistä ikinä. Pötypuhetta: tämä oli vielä huonompi kuin KOTR mutta ei sentään ihan häviä vielä WCW:n kaikkein pahimmille kuratapahtumille. Vuosi 1995, upea vuosi. Surkeaa.

1. WWF SummerSlam - Ok
2. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
3. WCW Fall Brawl - Kehno
4. WWF WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
5. WCW Collision In Korea - Kehno
6. WCW The Great American Bash - Kehno
7. WWF WrestleMania XI - Kehno
8. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
9. WCW Bash At The Beach - Surkea
10. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
11. WCW Slambore - Surkea
12. WWF King of the Ring - Surkea
13. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
14. WCW SuperBrawl V - Surkea
15. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 10 Maalis 2019, 16:03

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1995

Halloween Havocista oli 1990-luvun puoliväliin tultaessa muodostunut jo perinteinen osa WCW:n vuosittaista tapahtumakalenteria, joten tässä sitä taas oltiin. WCW:ssä ei ollut tapahtunut mitään dramaattista sitten Fall Brawlin. Yhtiö kamppaili edelleen täysin samojen ongelmien kanssa kuin aiemmin. Vaikka maanantai-iltaisin taistelu katsojista WWF:n kanssa oli tasaväkistä ja WWF kärsi parhaillaan pahimmista vaikeuksista kuin vielä kertaakaan viime vuosien aikana, ei WCW:llä silti voinut väittää menevän mitenkään erityisen hyvin.

Suurin ongelma oli se, että mittaamattoman arvokkaaksi drawiksi reilu vuosi sitten tuotu Hulk Hogan oli alkanut menettää kaiken kiinnostavuutensa. Liveyleisö oli alkanut kääntyä koko ajan vahvemmin Hogania vastaan, ja monilla areenoilla Hogan joutui kuuntelemaan tuttujen hurrausten sijaan kyllästyneen yleisön raivokasta buuausta. WCW-fanit olivat saaneet tarpeekseen Hulkamaniasta, eikä ihme: Hoganin gimmick oli pysynyt käytännössä muuttumattomana yli vuosikymmenen. Lisäksi Hogan oli ollut WCW-debyytistään lähtien tauotta WCW World Heavyweight -mestari. Hogan-kyllästyminen alkoi näkyä myös tapahtumien buyrateissa. Esimerkiksi tämä Halloween Havoc veti buyratekseen enää 0.6 Hoganista huolimatta.

Selostajinamme tutut Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Heenan oli kyllä poikkeuksellisen kamalaa kuultavaa vuoden 1995 loppupuolella. Haastattelijoina Gene Okerlund ja Mike Tenay. Lisäksi Eric Bischoff kävi selostamassa illan erikoisottelun, siitä lisää myöhemmin.

Kuva Kuva
Diamond Dallas Page (c) w/ Diamond Doll & Max Muscle vs. Johnny B. Badd - WCW Television Championship
Diamond Dallas Page oli armollisesti päättänyt Renegaden surullisen TV-mestaruuskauden viime ppv:ssä Fall Brawlissa voittamalla Renegaden Max Musclen avulla. Pian tuon mestaruusvoiton jälkeen Page ajautui riitoihin vanhan vihamiehensä Johnny B. Baddin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Fall Brawlissa US-mestaruuden ykköshaastajuusottelun voittaneen Baddin oli tarkoitus päästä ottelemaan US-mestari Stingiä vastaan WCW:n Saturday Night -ohjelmassa. Ottelun alkamisen aikaan Baddia ei kuitenkaan näkynyt areenalla ollenkaan, ja lopulta Baddille Fall Brawlissa hävinnyt Flyin' Brian sai mahdollisuuden painia Stingiä vastaan mestaruudesta. Myöhemmin illan aikana Badd saapui paikalle, ja hän kertoi myöhästyneensä show'sta, koska hänen auton renkaansa oli puhkottu. Myöhemmin kävi ilmi, että tuon sabotaasin takana olivat Diamond Dallas Page ja Max Muscle, jotka olivat Baddille kateellisia siitä, että Badd oli Pagen sijaan saanut mahdollisuuden painia US-mestaruudesta. Niinpä Page ja Badd ajautuivat sitten rajuun yhteenottoon, ja nyt Badd sai mahdollisuuden voittaa Pagen hallussa pitämän TV-mestaruuden.

Kieltämättä täytyy kehua sekä Diamond Dallas Pagea että Johnny B. Baddia. Kun nämä kaksi kohtasivat viimeksi (Spring Stampede 1994), oli ottelu vielä hyvin köykäinen ja tuntui lähinnä tv-ottelutasoiselta. Reilussa vuodessa sekä Badd että Page ovat kuitenkin kehittyneet selvästi, ja nyt nämä kaksi saivat aikaan jo hyvän ottelun! Itse asiassa uskon, että Baddilla ja Pagella olisi ollut mahdollisuuksia vieläkin parempaan otteluun, mutta jostain syystä Pagen henkivartija Max Muscle oli tässä ottelussa aivan liian isossa roolissa ja sekaantui otteluun toistuvasti, mikä söi harmillisesti matsin kokonaisviihdyttävyyttä. Tästä huolimatta Page ja Badd painivat pitkän TV-mestaruusottelun, joka ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi ja pysyi varsin ehjänä pakettina. Matsissa nähtiin myös muun muassa oikeasti pirun hieno Flip Dive Baddilta ulos kehästä Pagen ja Musclen päälle. Kokonaisuutena hyvä ottelu ja oikein mukava avaus illalle.
*** (17:01)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Zodiac vs. Randy Savage
En ihan tarkalleen ymmärrä, mitä Hulk Hoganin kavereiden Randy Savagen, Stingin ja Lex Lugerin välillä oli tapahtunut Fall Brawlin jälkeen, koska koko sotku selitettiin tässä show'ssa niin huonosti, mutta yritän ymmärtää edes osittain. Ilmeisesti Luger oli alkanut saada otteluihinsa jostain syystä apua The Taskmasterin johtamalta Dungeon of Doomilta, mikä oli johtanut muun muassa Savagen epäilemään, että Luger todellisuudessa kuuluukin Dungeon of Doomiin ja haluaa kääntyä häntä ja Hogania vastaan. Sting kuitenkin pyrki vakuuttamaan, että Luger olisi hyvä tyyppi, koska Luger oli hänen ystävänsä pitkältä ajalta. Lugerin käytös puolestaan ei ollut lisännyt kenenkään luottamusta häneen. Lopulta Sting oli sitten ilmeisesti ehdottanut, että Savage ja Luger kohtaisivat toisensa Halloween Havocissa, jos molemmat sitä ennen voittaisivat omissa otteluissaan Dungeon of Doomin jäsenen. En oikein pysy perässä logiikassa, ja voi olla, että olen ymmärtänyt jotain väärin, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta. Joka tapauksessa Randy Savagen piti nyt ensin kohdata omassa haasteessaan Kamala. Paitsi että Kamala oli päättänyt lähteä kokonaan WCW:stä, kun hänelle kävi ilmi, että hänen pitäisi jobata Savagelle. Niinpä Kamalan paikan viime hetkellä otti The Zodiac. Savage itse oli puolestaan lähes painikyvyttömässä kunnossa, koska hänen toinen kyynärpäänsä oli pahasti loukkaantunut ja teipattu paksusti tämän ottelun aikana.

Jos äskeisessä ottelussa pääsi kehumaan Baddin ja Pagen kehitystä, voi tässä ottelussa vastavuoroisesti sitten keskittyä sitten murehtimaan sitä, millaista paskaa Randy Savage on ajautunut WCW:ssä tuottamaan. Tämä reilun minuutin squash Brutus Beefcakea... anteeksi Zodiacia vastaan oli yksi kököimmistä squasheista, joita olen pitkään aikaan painin parissa nähnyt. Haluaisin sanoa, että se johtui siitä, että heti ottelun alkaessa fani ryntäsi kehään ja yritti ilmeisesti hyökätä painijoiden kimppuun, mutta todellisuus on se, että ringsidellä käyty painiottelu fanin ja turvamiesten välillä oli sata kertaa kiinnostavampi kuin tämä "painiottelu" Savagen ja Zodiacin välillä. Yhtään oikeaa painiliikettä tässä ei nähty, koska jopa Savagen Top-Rope Elbow Drop oli niin kankea, että heikompaa hirvitti. Surkeaa.
DUD (1:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kurasawa w/ Col. Robert Parker vs. Road Warrior Hawk
Pitkän linjan NJPW-painija Manabu Nakanishi oli vuonna 1995 vielä uransa alkuvaiheessa ja debytoinut pari vuotta aikaisemmin. Syksyllä 1995 Nakanishi oli päättänyt matkata Yhdysvaltoihin ja liittyä osaksi WCW:n rosteria saadakseen lisää kokoa ja kokemusta. WCW:ssä Nakanishistä tehtiin Kurasawa, geneerinen japanilainen heel, joka liittyi Col. Robert Parkerin Stud Stableen. Ensitöikseen WCW-debyyttinsä jälkeen Kurasawa oli hyökännyt brutaalisti Road Warrior Hawkin kimppuun ja telonut Hawkin käden niin pahasti, että Hawk oli joutunut olemaan sivussa kehästä tovin. Nyt Hawk oli toipunut loukkaantumisestaan ja halusi tiertenkin kostaa tälle ilkeälle japanilaiselle.

Hupaisaa sanoa tällaista yhden tähden arvoisesta ottelusta, mutta tämä oli itse asiassa parempi kuin odotin. Etukäteisodotukseni oli se, että Hawkin ja satunnaisen japanilaispainijan matsi on aivan yhtä kiusallista katsottavaa kuin Savagen ja Zodiacin ottelu, koska mikään Hawkin viime kuukausien otteissa ei ole antanut aihetta odottaa Hawkin otteluilta yhtään mitään. Niinpä oli melkein ilahduttavaa nähdä, että tämä pariminuuttinen rykäisy oli sentään laskettavissa ihan oikeaksi painiotteluksi. Ei tässä mitään viihdyttävää tai erityisemmin hyvää varsinaisesti ollut, mutta Kurasawa ja Hawk saivat aikaiseksi sentään ottelun. Kai sitäkin voi näinä päivinä pitää jonkinlaisena saavutuksena.
* (3:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
J.L. vs. Sabu w/ The Sheik
No nyt, nyt on kiinnostava ottelu, koska tässä nähdään kaksi merkittävää debyyttiä! Sabun toki tunnistavat kaikki: myöhemmin HC-painin suurimpana spottailijana uransa luonut Sabu oli tässä vaiheessa kohtuullisen nuori painija (30-vuotias), joka oli debytoinut jo 1980-luvun puolivälissä mutta alkanut tehdä tosissaan nimeä itselleen 1990-luvun alkupuolella. Vähitellen tieto hulluja spotteja vetävästä, näyttäviä high flying -liikkeitä tekevästä ja kovaa bumppia ottavasta Sabusta alkoi liikkua painifanien keskuudessa, ja esimerkiksi Observer Newsletterissä Sabua hehkutettiin melkein yhtä paljon kuin nuorta Rey Mysteriota. 1993 Sabu liittyi ECW:hen, jossa hänen maineensa vain kasvoi, kunnes vuoden 1995 aikana Paul Heyman potki Sabun julkisesti promossaan pihalle ECW:stä, koska Sabu oli jättänyt saapumatta ECW:n tapahtumaan ja matkannut sen sijaan painimaan Japaniin. Tämä välikohtaus oli katkaissut Sabun ja ECW:n välit toistaiseksi kokonaan, ja niinpä Sabu oli monien muiden nuorten lahjakkaiden painijoiden tavoin tehnyt loppukesästä 1995 sopimuksen WCW:n kanssa. WCW ei kuitenkaan oikein tiennyt, miten käyttää tätä hyvin poikkeuksellista painijaa, joten toistaiseksi Sabulle ei ollut keksitty mitään isoa juonikuviota. Sellaista ei myöskään ehditty keksiä, koska Sabu jätti WCW:n pian tämän ppv:n jälkeen, ja tämä Halloween Havoc jäikin hänen ainoaksi ppv-esiintymisekseen WCW:ssä. Tässä ppv:ssä Sabu pääsi kuitenkin esiintymään, mutta siihenkin ensisijainen syy löytyi ringsideltä: Sabun manageriksi tähän otteluun saapui nimittäin hänen setänsä, legendaarinen HC-painin ikoni The Sheik (siis eri kuin The Iron Sheik), joka oli saavuttanut menneinä vuosikymmeninä valtaisan maineen nimenomaan Detroitissa, jossa tämä ppv järjestettiin.

Entä sitten Sabun vastustaja? No sehän oli tietenkin uransa alkuvaiheessa oleva Jerry Lynn maskipäisenä painijana! Kyllä vain, 32-vuotias Lynn oli toki ehtinyt painia jo useamman vuoden (hän oli debytoinut 1980-luvun lopussa), mutta toistaiseksi hän ei ollut päässyt vielä suuriin parrasvaloihin. Painifanien keskuudessa oli kuitenkin Sabun tavoin puhuttu myös taidokkaasta Jerry Lynnistä, joka oli vakuuttanut monet arvostelijat vauhdikkaalla liikkumisellaan ja näyttävillä liikkeillään. Lynn oli paininut 1990-luvun alkupuolella jonkun verran myös ulkomailla, kunnes hänet oli niin ikään palkattu kesällä 1995 WCW:hen, kun WCW yritti epätoivoisesti hankkia rosteriinsa taidokkaita uusia painijoita. Jostain syystä WCW:ssä Lynn ei päässyt painimaan omalla nimellään, vaan hänestä tehtiin maskipäinen luchadore-tyyppinen painija, jonka nimeksi annettiin yksinkertaisesti "Mr. J.L.". Pakko nostaa hattua tuolle henkilölle, joka on tähän huikean mielikuvitukselliseen nimeen päätynyt. Lopulta Mr. J.L:stä ei tullut WCW:ssä mitään: tämä jäi Lynnin ainoaksi singles-otteluksi WCW-ppv:ssä, mutta Lynn pysyi silti firmassa jobberina aina vuoteen 1997 saakka, kunnes Eric Bischoff antoi hänelle kenkää, kun Lynn oli loukkaantunut. Kuulostaako tutulta? Jep.

On harmi, että WCW:llä ei ollut oikeasti minkäänlaista halua näihin aikoihin rakentaa kiinnostavia kuvioita näiden alakortin painijoiden välille, koska roster oli yhtäkkiä täynnä lupaavia nuoria nimiä Sabusta Eddie Guerreroon. Tässäkin matsissa toisensa kohtasivat siis Sabu ja Jerry Lynn, ja oikein rakenneltuna tämä olisi voinut olla pirun kova ja kiinnostava ottelu. Nyt yleisö oli täysin kuollut koko matsin ajan, ja ottelu kokonaisuudessaan kesti tuskin edes viittä minuuttia. Se on sääli, koska Lynn ja Sabu pistivät tässä kyllä ihan show’n pystyyn. Erityisesti Sabun suorituksia on ihailtava, koska suurin osa meistä muistaa nykyisin Sabun lähinnä botchailevana HC-rymistelijänä, mutta uransa alkuvaiheessa Sabu oli oikeasti helvetin lahjakas light heavyweight -painija, jota ylistettiin muun muassa Observerin raporteissa melkein yhtä paljon kuin Rey Mysteriota. Ja kieltämättä tässä ottelussa Sabu väläytti sellaisia tyylipuhtaita high flying -liikkeitä, jollaisia häneltä ei myöhemmin enää nähty. Ottelu oli kokonaisuudessaan kuitenkin vain ”ihan kiva”, koska mitään tunnelmaa ja tarinaa ei tässä ollut ja koko matsi koostui vain muutamasta nätistä high flying -liikkeestä. Sääli, potentiaalia olisi ollut paljon enemmän.
** (3:25)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ The Taskmaster vs. Lex Luger
Selitinkin jo aika lailla kaiken oleellisen tästä Randy Savagen ja Lex Lugerin erikoisesta kuviosta, johon myös tämä ottelu liittyi. Jos Luger voittaisi Dungeon of Doomiin kuuluvan Mengin tässä ottelussa, hän pääsisi painimaan Savagea vastaan. Oli kuitenkin epäselvää, miten tässä ottelussa kävisi, koska Meng ja koko Dungeon of Doom olivat nimenomaan edeltävinä viikkoina auttaneet Lugeria tämän otteluissa. Luger ei kuitenkaan virallisesti vielä kuulunut Dungeon of Doomiin, vaan oli kaiketi jollain tasolla face, joka ei vain tullut toimeen Randy Savagen kanssa. Ota tästä nyt sitten selvää.

Huh, olipas hämmentävä ja puuduttavan kamala ottelu. Meng ja Luger eivät kumpikaan ole painijoita, joiden otteista olisin erityisen kiinnostunut, ja niinpä heidän keskinäinen ottelunsa tuntui jo lähtökohtaisesti aika väkinäiseltä. Juuri sellaista se myös oli: Luger ja Meng ovat molemmat parhaimmillaan ihan hyviä brawlereita, ja oikean vastustajan kanssa he voivat saada aikaan aivan pätevän ottelun, mutta kumpikaan näistä miehistä ei ollut kyllä toisilleen millään tavalla hyvä vastustaja. Lopputuloksena oli todella tylsää ja aivan liian pitkään kestänyttä brawlausta. Asiaa sitten pahensi vielä tämä idioottimainen "kuuluuko Lex Luger Dungeon of Doomiin" -kuvio, josta en ymmärtänyt oikeastaan yhtään mitään ja joka ei tuntunut yhtään kiinnostavalta. Miksi Luger painisi Dungeon of Doomin painijaa vastaan, jos kuuluisi Dungeon of Doomiin? En ymmärrä. Tähän lisäksi sitten vielä se, että ottelun lopetus oli täyttä paskaa. Paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut edes vähän parempi, nyt ei jää paljon hyvää sanottavaa.
* (13:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Flyin' Brian & Arn Anderson vs. Sting & Ric Flair
Sitten jotain aivan muuta. Fall Brawlissa oli nähty siis historiallinen matsi, kun ikiaikaiset ystävät Ric Flair ja Arn Anderson olivat ajautuneet pahoihin riitoihin ja kohtasivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Yleisönsuosikiksi kääntyneen Flairin ja halpamaisen Andersonin ottelu päättyi lopulta siihen, kun yllättäen Flyin' Brian sekaantui otteluun ja auttoi Andersonin voittoon. Tämän jälkeen Brian ja Anderson alkoivat liikkua yhdessä ja käyttää tuttua Four Horsemen -elettä vihjatakseen, että Hevosmies-porukka olisi palaamassa. Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että Four Horsemen muodostuisi ilman Ric Flairia, koska Flair taisteli kiivaasti Briania ja Andersonia vastaan. Flair ei kuitenkaan ollut yksin: US Heavyweight -mestari Sting oli myös pahoissa ongelmissa Andersonin ja Brianin kanssa, ja niinpä Stingin ja Flairin oli yhdistettävä voimansa päihittääkseen Anderson ja Brian. Sting oli tosin hyvin varovainen Flairiin luottamisessa, koska Flair oli niin monta kertaa puukottanut Stingiä selkään Stingin uran aikana. Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että Flair olisi aidosti Stingin puolella ja taistelisi Andersonia ja Briania vastaan. Lopulta juuri ennen tämän ppv:n alkua Anderson ja Brian olivat hyökänneet Flairin kimppuun niin brutaalisti, että Flair ei ollut ottelun alkaessa painikunnossa ja Sting joutui saapumaan paikalle yksin. Ottelun aikana Flair kuitenkin juoksi pää tikattuna, t-paidassa ja puvunhousuissa kehään ja liittyi mukaan otteluun.

Tämä ottelu osoittaa täydellisesti, kuinka vuoden 1995 WCW:ssä ei ollut minkäänlaista yhtenäistä linjaa. Kaiken käsittämättömän Dungeon of Doom -sekoilun ja uudenlaista light heavyweight -painia edustavan Sabu vs. J.L. -meiningin jälkeen meille tarjoiltiin niin puhdas 1980-luvun JCP-henkinen buukkaus kuin vain voi olla. Tämä kokonaisuus huokui niin vahvasti 1980-luvun Four Horsemen vs. Sting -meininkiä ettei mikään ole pitkään aikaan huokunut. Eikä se toki ole ihme, koska tämä OLI Four Horsemen vs. Sting -kuvio, joka vieläpä eteni juuri niin kuin Four Horsemen vs. Sting -kuviot ovat aina edenneet. Ric Flair päätyi puukottamaan Stingiä selkään, liittoutui yhteen Arn Andersonin ja jonkun/joidenkin muiden lupaavien painijoiden kanssa (tällä kertaa Flyin' Brian ja hieman myöhemmin Chris Benoit), ja kaikki olivat jälleen kerran vihaisia Four Horsemenille. Tällä kertaa ilmeisen aidosti, koska yleisö oli toivonut pääsevänsä nauttimaan face-Flairista pidempään, mutta se toive oli turha. Myös itse ottelu oli rakenteeltaan täysin tyylipuhdas 1980-luvun Four Horsemen -joukkueottelu, ja sellaisena tämä oli hyvää ja toimivaa painia, mutta ei tässä mitään niin ihmeellistä ollut, että tämä olisi noussut hyvää paremmaksi matsiksi. Monet muut arvostelijat ovat hehkuttaneet tätä lähes neljän tähden tasoisena matsina ja Flairin turnia jotenkin historiallisen hienona, mutta itse en päässyt kumpaankaan noista fiiliksistä mukaan. Kokonaisuutena tämä oli normaaliudessaan aika hämmentävä kokemus kaiken edellä nähdyn (ja seuraavaksi luvassa olevan) jälkeen, mutta itsenäisenä suorituksena aivan hyvä.
*** (17:09)
Voittajat:
► Show Spoiler
Monster Truck Match w/ Hulk Hogan & The Giant
Kyllä. Sitten oli vuorossa historiallisen sekopäinen hetki ja samalla se osuus tästä show'sta, mitä oli koko illan ajan hehkutettu. WCW World Heavyweight -mestari Hulk Hogan ja Dungeon of Doomin tuhoisimmaksi jäseneksi osoittautunut, André The Giantin pojaksi paljastunut The Giant kohtaisivat toisensa MONSTER TRUCK SUMO CHALLENGE MATCHISSA DETROITILAISEN COBO ARENAN KATOLLA. Niin. Kyllä. Ei. Ei tässä ei ollut mitään järkeä. Kyllä. Tämä oli täysin mielenvikaista. Ei. En osaa selittää tätä. Tämä oli vuoden 1995 WCW:tä, ei tätä VOI selittää. Mutta siis. Yritetään. Hulk Hogan oli feudannut The Taskmasterin johtaman Dungeon of Doomin kanssa kuukausia, ja nuo feudiin kuuluvat anglet ovat niin huuruista kamaa, ettei niitä voi oikeasti selittää, vaan ne pitää nähdä itse. Suurin osa angleista tapahtui mystisessä sinisessä sumuisessa luolassa, jossa The Master (King Curtis Iaukea) ja The Taskmaster (Kevin Sullivan) olivat Dungeon of Doomin kanssa ja jotenkin manasivat Hulk Hoganin paikalle. Loppukesästä Dungeon of Doomin uudeksi jäseneksi oli siis paljastunut jättimäinen The Giant (Paul Wight, aka Big Show), jota WCW väitti pokkana André The Giantin pojaksi. Ei, Giant ei todellakaan ollut oikeasti Andrén poika. Kuolleen Andrén. Fall Brawlissa Hogan ja Giant kohtasivat vihdoin ensimmäisen kerran toisensa, kun Giant oli keskeyttänyt Hoganin ja Taskmasterin välisen kohtaamisen ja murtanut Hoganin niskat erikoisella niskavääntöliikkeellään. Tuon jälkeen Hogan oli liikkunut viikkojen ajan niskatuen kanssa ja pysynyt poissa painikehistä. Lopulta taistelu Dungeon of Doomin kanssa oli ajanut Hoganin niin reunalle, että Hogan oli ajanut tavarmerkkimäiset viiksensä ja lopettanut keltapunaiseen pukeutumisen ja sen sijaan alkanut pukeutua kokonaan mustaan. Muutenkin tämä "Dark Side Hogan" alkoi käyttäytyä paljon synkemmin kuin vanha Hogan.

Tähän sitten kuului myös se, että Hogan halusi kostaa äärimmäisellä tavalla Giantille sen, että Giant oli kesällä tuhonnut Hoganin Harley Davidsonin ajamalla sen yli monster truck -autollaan. Hogan nimittäin rakennutti itselleen oman Hulkster-tyylisen monster truck -auton, ja nyt sitten hän pääsi kohtaamaan monster truck -autollaan Giantin monster truck -auton. "Ottelun" "idea" oli "simppeli": molemmat miehet astuivat monster truck -autoihinsa Cobo Arenan katolla, ja molemmat yrittivät työntää toisen auton ulos isosta sumopaini-tyylisestä ringistä, joka oli luotu tuonne Cobo Arenan katolle. Tarkoituksena ei ollut siis työntää toisen autoa areenan katolta alas, mutta selostajat kuitenkin hekumoivat tapahtuman aikana sillä, kuinka hengenvaarallinen tämä ottelu olisi ja kuinka jompikumpi tai vaikka molemmat saattaisivat tippua katolta alas. No, itse "ottelu" oli sitten parin minuutin mittainen autopäristely, joka päättyi tietenkin siihen, että Hogan työnsi monster truckillaan Giantin monster truckin pois katolle muodostetusta ringistä. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin se oikeasti täysin sekopäisen päätön osuus: tappionsa jälkeen Giant nimittäin nousi autostaan ulos ja hyökkäsi Hoganin kimppuun. Miehet alkoivat tapella katon reunalla, ja lopulta HULK HOGAN TIPUTTI GIANTIN COBO ARENAN KATOLTA ALAS! Giant vain tippui tyhjyyteen, ja Hogan katsoi kauhuissaan, mitä juuri oli tapahtunut. Kyllä, Hogan tiputti Giantin kerrostalon katolta alas eli käytännössä murhasi Giantin. Koska miksipä ei. Selostajat olivat tietenkin aivan kauhuissaan ja yrittivät selvittää, mitä Giantille oli käynyt. Kukaan ei osannut sanoa. Parasta oli tietenkin se, että Hoganin ja Giantin välille oli buukattu Halloween Havociin tuplakohtaaminen: miesten oli tarkoitus pian tämän monster truck -päristelyn jälkeen kohdata vielä normaalissa painiottelussa, jossa oli panoksena Hoganin mestaruus. Sitä kuitenkaan tuskin nähtäisiin, jos Giant olisi kuollut... Ai niin, tätä ottelua selostanut Eric Bischoff kutsui jostain syystä Giantia koko ajan The Monsteriksi. Hyvä Eric.

Kuva Kuva
Lex Luger vs. Randy Savage
Ennen upeaa loppuhuipennusta vuorossa oli vielä ottelu, jota varmasti "kaikki olivat odottaneet". Savage ja Luger olivat siis molemmat päihittäneet omissa otteluissaan Dungeon of Doom -vastustajansa, ja nyt he sitten pääsivät painimaan toisiaan vastaan, vaikka ainakin minulle edelleen koko ottelun tarkoitus oli täysi mysteeri. Niin tuntui olevan myös Savagelle ja Lugerille, jotka kumpikaan eivät olleet omissa haastatteluissan puhuneet oikeastaan mitään tästä ottelusta. Ja nyt viimeistään koko ottelun merkitys katosi täysin, kun selostajat käyttivät koko tämän ottelun ajan sen spekuloimiseen, oliko Giant hengissä.

Tämä oli niin totaalisen turha ottelu kuin mikään vain saattoi olla. WCW:llä on oikeasti käsissään Randy Savage vs. Lex Luger - ottelu, joka oikein rakenneltuna ja oikein promottuna voisi olla aika iso matsi, vaikka kieltämättä laadullisesti siltä olisi turha odottaa mitään kovin kummoista. Miten WCW päättää käyttää sitten tämä ottelun? Ei mitään kunnon rakentelua. Ei edes mitään järkevää ideaa, miksi tämä ottelu käytiin. Minun kaltaiseni satunnainen katsoja ei saanut tästä ottelusta missään vaiheessa edes alkeellista käsitystä siitä, miksi Savage ja Luger, jotka molemmat olivat periaatteessa yleisönsuosikkeja, oikein painivat toisiaan vasten? Miksi ennen tätä ottelua järjestettiin karsintaottelut Savagelle ja Lugerille? Mikä niiden pointti oli? Miten Sting liittyi tähän kaikkeen? Kaikkein pahinta oli kuitenkin sitten se, että koko tämä ottelu oli ihan totaalisen yhdentekevää paskaa ja hädin tuskin edes painia. Kumpikaan ei yrittänyt mitään, eikä heidän kannattanutkaan, koska selostajat keskittyivät koko ottelun ajan kauhistelemaan The Giantin kohtelua. Kirsikaksi kakun päälle ottelun alussa ringsidelle juoksi ilman mitään selitystä Jimmy Hart, joka ilman mitään selitystä sekaantui myös ottelun lopetukseen. Tämä oli kokonaisuudessaan jo niin absurdia paskaa, että ihan siitä ilosta annan tälle ottelulle puolikkaan.
½ (5:23)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. The Giant w/ The Taskmaster - WCW World Heavyweight Championship
Sitten tämä. Illan Main Event. Ennen kuin mennään siihen täytyy vielä mainita ottelun taustatarinasta, että tätä ppv:tä edeltävässä Nitrossa Dungeon of Doom -porukkaan oli liittynyt mystinen jäämies THE YETI (kyllä), joka oli sulatettu jään sisältä esiin ja jonka oli tarkoitus olla Dungeon of Doomin uusin ase. Selostajat spekuloivat jo etukäteen sillä, sekaantuisiko The Yeti tähän otteluun. Alun perin Yetiksi oli kaavailtu paluunsa tekevää El Gigantea, mutta Gigante oli ikävä kyllä joutunut sairaalaan juuri ennen suunniteltua paluutaan, ja niinpä Yetin roolin otti toinen jättimäinen painija Ron Reis. Mutta se Yetistä, ja sitten tähän otteluun... JOKA SIIS TODELLAKIN TAPAHTUI, VAIKKA GIANT OLI TIPPUNUT KATOLTA VARTTI SITTEN. Ja mikä parasta: koko asiaa ei selitetty mitenkään! Kun Main Eventin oli tarkoitus alkaa, selostajat vielä selittivät, että koko ottelua tuskin käytäisiin. Sitten ahdistuneen oloinen Hulk Hogan käveli paikalle Jimmy Hartin kanssa ja alkoi selittää, miten kamala onnetomuus oli äsken käynyt, kunnes yhtäkkiä The Giantin musiikki alkoi soida ja ilman minkäänlaisia selityksiä Giant marssi paikalle täysin ehjänä ilman pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi loukannut edes pikkuvarvastaan pudotessaan kerrostalon katolta maahan. Koska. Miksipä. Ei. Apua. Sitten ottelu vain alkoi suunnitellusti: Hogan vastaan Giant WCW World Heavyweight -mestaruudesta.

Ei saatana. Tämä ottelu kannattaa katsoa pelkästään sen takia, että pääsee oikeasti syvälle siihen, millaista käsittämätöntä sekoilupaskaa WCW:n vuoden 1995 loppupuolen Main Event -kuviot olivat. Ottelun alkupuoli, eli ensimmäiset 10 minuuttia, olivat ihan normaalia varsin tylsää ja kankeaa brawlausta, missä ei kuitenkaan mitään dramaattisen huonoa ollut. Ja Giant näytti jopa oikeasti aika hyvältä ottaen huomioon, että tämä oli hänen ensimmäinen oikea painiottelunsa oikeassa tapahtumassa. Ihan hyvä... JOS SIIS JÄTETÄÄN HUOMIOIMATTA SE ETTÄ ALLE PUOLI TUNTIA AIEMMIN THE GIANT OLI TIPPUNUT TALON KATOLTA JA YHTÄKKIÄ ILMESTYI TÄYSIN NORMAALISTI KEHÄÄN EIKÄ NÄYTTÄNYT SILTÄ, ETTÄ HÄNELLE OLISI KÄYNYT MITENKÄÄN JA KOKO ASIAA EI SELITETTY MITENKÄÄN. Tämä oli kuitenkin pientä loppupuolen sekoiluun verrattuna. Yhtäkkiä Jimmy Hart kolkkasi tuomarin tajuttomaksi, KÄÄNTYI HULK HOGANIA VASTAAN ja yritti auttaa Giantia voittoon. Mitä helvettiä? Miksi? Sitten paikalle ryynivät yhtäaikaa Lex Luger ja Randy Savage ja yhtäkkiä Luger kääntyy Savagea vastaan (ja selostajat esittävät sen olevan suurin mahdollinen yllätys, vaikka tavallinen katsoja on olettanut Lugerin olevan koko ajan Dungeon of Doomin puolella) ja alkaa myös piestä Hogania. JA SITTEN TULEE VITTU SAATANA VESSAPAPERIMUUMIOLTA NÄYTTÄVÄ YETI, MAAILMAN KAMALIN PAINI-ILMESTYS. Yeti ja Giant kuivapanevat Hogania yhdessä kehässä (siltä se ihan oikeasti näyttää), ja minä en enää kestä. Hyvää yötä WCW.
* (14:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Flyin' Brian
** Ric Flair
* Johnny B. Badd

Kokonaisarvio Halloween Havocista: Ei saatana. Olipa aivan hirveän kamalaa paskaa. Tässä välissä WCW oli tarjoillut jo pari juuri ja juuri siedettävää ppv:tä, ja aloin jo toiveikkaasti ajatella, että pahin oli ohi. Olin väärässä. Tämä oli aivan kamalaa paskaa. Vain alkuvuoden Uncensored onnistui olemaan vielä hirvittävämpää kuraa, eli tämä oli tähän mennessä vain vuoden toiseksi huonoin ppv. Onneksi olkoon WCW. Surkeaa.

1. WWF SummerSlam - Ok
2. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
3. WCW Fall Brawl - Kehno
4. WWF WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
5. WCW Collision In Korea - Kehno
6. WCW The Great American Bash - Kehno
7. WWF WrestleMania XI - Kehno
8. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
9. WCW Bash At The Beach - Surkea
10. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
11. WCW Slambore - Surkea
12. WWF King of the Ring - Surkea
13. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
14. WCW SuperBrawl V - Surkea
15. WCW Halloween Havoc - Surkea
16. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 17 Maalis 2019, 10:09

Kuva
SURVIVOR SERIES 1995

Vuodesta 1987 lähtien Survivor Series oli ollut WWF:n loppuvuoden suurin tapahtuma, ja sitä se oli tänäkin vuonna, vaika WWF:llä yhtiönä menikin huonommin kuin kertaakaan tällä ppv-aikakaudella. Raw'n katsojaluvut pysyivät edelleen hyvänä, ja siellä kilpailu WCW:n kanssa oli tiukkaa, mutta se ei lämmittänyt kauheasti, kun house show -yleisömäärät olivat koko ajan huonompia ja ppv:eiden buyratet olivat heikompia kuin ikinä. WWF:ssä yritettiin epätoivoisesti keksiä uusia keinoja suunnan kääntämiseksi, ja vähitellen tuota suuntaa oli aistittavissa esimerkiksi tässä ppv:ssä.

WWF:n tilaa ei toki helpottanut se, että Shawn Michaelsin, Dieselin, Razor Ramonin, 1-2-3 Kidin ja Hunter Hearst Helmsleyn muodostama tosielämän kaveriporukka - lempinimeltään Kliq - oli alkanut pitää WWF:ssä aika vahvaa backstage-valtaa ja politikoinut itselleen niin hyvän aseman, että se ärsytti monia muita WWF:n painijoita. Politikoinnillaan Kliq oli muun muassa estänyt Sycho Sidiä nousemasta IC-mestariksi. Tyytymättömyys WWF:n pukuhuoneessa oli muutenkin kovassa nousussa, koska WWF oli vähentänyt house show -tapahtumiensa määrää huomattavasti, mikä tarkoitti sitä, että esiintymisten lukumäärän mukaan palkkionsa saavien painijoiden palkat olivat laskussa. Epätyytymättömyytensä olivat näkyvästi ilmaisseet muun muassa Bam Bam Bigelow, Jean-Pierre Lafitte, Bob Holly ja Kama. Nelikosta kaikki Bob Hollya lukuun ottamatta jättivätkin WWF:n vuosien 1995-1996 taitteessa.

Selostajinamme tässä ppv:ssä Vince McMahon, Jim Ross ja... MR. PERFECT! Kyllä, viimeksi Perfect oli nähty WWF:n ppv:ssä WrestleMania X:ssä, jossa hän oli toiminut päämestaruusottelun erikoistuomarina. Tuolloin WWF:llä oli isoja suunnitelmia Perfectin ja Lugerin välille, mutta ne kattuivat, kun Perfect totesi, ettei ole edelleenkään painikunnossa. Sen jälkeen Perfectin paluusta oli huhuiltu aina säännöllisesti, ja osassa huhuista oli ennustettu Hennigin siirtyvän WCW:hen. Suurimmaksi osaksi Hennig oli kuitenkin vain pysynyt poissa parrasvaloista, kunnes nyt hän teki paluunsa ja jäikin pidemmäksi aikaa osaksi WWF:n selostustiimiä. Perfect osittain korvasi Jerry Lawlerin selostamossa, koska Lawler paini edelleen semiaktiivisesti - muun muassa tässä tapahtumassa. Rakastan Mr. Perfectiä, mutta ainakin tässä ppv:ssä hän oli kyllä rehellisesti sanottuna aika heikko selostaja. Haastattelijana tapahtumassa vanha tuttu Todd Pettengill.

Kuva
Kuva
Team Underdogs (Jannetty & Holly & Horowitz & Hakushi) vs. The Body Donnas (Skip & Radford & Pritchard & 1-2-3 Kid) w/ Sunny & Ted DiBiase - Survivor Series Elimination Match
Koska kyseessä oli Survivor Series, olivat tänäkin vuonna pääroolissa perinteiset Survivor Series -eliminointiottelut. Ilta aloitettiinkin oikein kunnon alakortin mähinällä, mikä oli piristävää vaihtelua. Pääfeud tämän ottelun taustalla oli varmaan edelleen Skipin ja Sunnyn taistelu jobberimaista Barry Horowitzia vastaan. Horowitz oli kesällä onnistunut nöyryyttämään Skipiä useamman kerran nappaamalla tästä pari isoa voittoa, ja Horowitzistä oli jopa tullut kohtuullisen iso yleisön suosikki. WWF:llä ei ollut lopulta mitään halua kuitenkaan hyödyntää tätä tilannetta, ja niinpä Horowitz oli vähitellen tiputettu takaisin jobberiasemaan, ja Skip sekä Sunny jatkoivat muiden alakortin painijoiden kiusaamista. Nyt heillä oli vielä yksi mahdollisuus piinata Horowitziä ja muita alakortin underdog-painijoita. Alun perin face-joukkueessa piti olla Bob Hollyn sijaan painija nimeltä Avatar. Kuka? No, WWF oli vuoden 1995 kesällä palkannut Al Snow -nimisen nuoren painijan, jota oli ylistetty kuukausitolkulla muun muassa Observerissä yhtenä painimaailman lupaavimmista nuorista nimistä. WWF ja WCW molemmat kilpailivat Snow'n palkkaamisesta, ja lopulta WWF voitti kisan. Olisi voinut luulla, että taidokasta tekniikkapainijaa olisi kannattanut kokeilla buukata sellaisenaan, mutta sen sijaan Snow'sta tehtiin epämääräinen maskipäinen luchadore nimeltä Avatar, joka ei kiinnostanut ketään. Avatarin runi WWF:ssä jäi lyhyeksi, ja tässäkin ottelussa hän joutui luovuttamaan paikkansa Hollylle, koska Holly oli valittanut WWF:n johdolle vähäisestä ottelumäärästään ja ilmaissut tyytymättömyytensä. Face-joukkueessa paini nyt myös Hakushi, joka oli syksyn aikana kääntynyt faceksi ja hylännyt ilkeän managerinsa.

Avatarin eli Al Snow'n ppv-debyyttiä ei siis tässä ottelussa ikävä kyllä nähty, mutta Rad Radford sen sijaan teki tässä WWF-ppv-debyyttinsä. Radford, oikealta nimeltään Louie Spicolli, oli lahjakas 1980-luvun lopussa uransa aloittanut painija, joka oli saavuttanut mainetta erityisesti Meksikossa ja paini myös vuonna 1994 järjestetyssä AAA:n When Worlds Collide -ppv:ssä. WWF oli palkannut Spicollin keväällä 1995 ja tehnyt hänestä grunge-tyylisen "Courtney Loven poikaystävän". Loppuvuodesta 1995 Radford oli alkanut hengailla Skipin ja Sunnyn kanssa ja ilmoittanut haluavansa liitty Body Donnas -porukkaan, vaikka hänen kehonkoostumuksensa ei ollutkaan ihan fitness-gurujen mieleen. Survivor Seriesin aikaan Radfordia kutsuttiin "Body Donna In Training" -tittelillä. Lisäksi heel-joukkueessa oli vanha Heavenly Bodies -tuttu Tom Prichard, joka paini nyt ilman joukkuepariaan Jimmy Del Raytä, joka oli saanut kenkää WWF:stä. Heel-joukkueen neljäs jäsen oli 1-2-3 Kid, joka oli pian edellisen ppv:n jälkeen kääntynyt lopullisesti Razor Ramonia vastaan, tehnyt heel-turnin ja liittynyt vieläpä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationiin. Ennen ottelua Ramon yrittikin päästä hyökkäämään Kidin kimppuun, mutta turvamiehet tulivat väliin.

Tämä ottelu ei ollut Smash Wrestling -tyylistä maailmanluokan meininkiä, mutta sen sijaan tämä oli suurimmaksi osaksi varsin viihdyttävää, vauhdikasta ja menevää meininkiä. Eikä se ole mikään ihme, kun katsoo, keitä kehässä oli: 1-2-3 Kid, Hakushi, Skip, Barry Horowitz... Suurin osa ottelun osanottajista oli viime aikoina vakuuttanut muissakin otteluissa otteillaan, joten miksipä he eivät olisi yltäneet samaan myös ppv-tason ottelussa. Matsi oli myös buukattu varsin järkevästi, ja suurin osa ottelun osanottajista pääsi loistamaan juuri sopivasti. Meltzer on ylistänyt tätä ottelua huomattavasti enemmänkin ja antanut tälle todella korkean arvosanan, mitä en ehkä ihan täysin ymmärrä. Minun silmiini tämä oli kaikesta huolimatta kuitenkin "vain" hyvä opener, ei sen tajunnanräjäyttävämpää meininkiä. Silti sellaisenaankin oikein mukava matsi ja hyvä aloitus illalle.
*** (18:45)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Aja Kong & Bertha Faye & Lioness Asuka & Tomoko Watanabe w/ Harvey Whippleman vs. Alundra Blayze & Kyoko Inoue & Sakie Hasagawa & Chaparita Asari - Survivor Series Elimination Match
Sitten oli vuorossa hyvin kiinnostava ottelu - paristakin syystä. Ensimmäinen ja isoin syy on se, että tämä oli viimeinen naisten ppv-ottelu WWF:ssä ennen vuotta 1998 (jos muistan oikein). Jo ennen tätä ppv:tä WWF oli pidemmän aikaa harkinnut vuonna 1993 elvytetyn Women's-divisioonansa hautaamista uudelleen, koska naisten matsit eivät kiinnostaneet toivotulla tavalla ja niissä ei Vince McMahonin mukaan vain ollut rahaa (heh). Naisten divarin ehdoton ykköstähti oli Alundra Blayze, joka oli syksyllä voittanut Women's-mestaruuden takaisin Bertha Fayelta. Vincen idea tällä hetkellä oli se, että Blayze saisi painia WWF Women's-mestarina All Japan Women's Pro Wrestling -organisaatiossa Japanissa, jonne Blayzea oli haluttu jo pidemmän aikaa. Näin WWF:n naistenmestaruus pysyisi nimellisesti esillä, vaikka naisten matsit WWF:n puolella oikeastaan loppuisivat. Tämä suunnitelma ei sitten koskaan käynyt toteen, koska joulukuussa 1995 nähtiin yksi Monday Night Warsin eniten muistelluista hetkistä: kohteluunsa tyytymätön Alundra Blayze loikkasi dramaattisesti WCW:hen, ilmestyi kaikkien yllätykseksi Monday Night Nitroon ja heitti siellä WWF Women's -mestaruuden roskakoriin. Tämä teki lopun Women's-mestaruudesta WWF:ssä ja samalla myös naisten painista WWF:ssä useaksi vuodeksi. Tämä ottelu on siis eräänlainen jäähyväisottelu naisten painille 1990-luvun puolivälin WWF:ssä.

Jäähyväisotteluna tämä matsi onkin varsin kiinnostava, kuten ottelun osanottajista voi huomata. Miksi WWF:n kehässä paini yhtäkkiä iso joukko japanilaisia naispainijoita? Ilmeisesti syy oli se, että niin WWF kuin WCW:kin olivat heränneet laadukkaan naisten painin, erityisesti japanilaisten naisten painin, mahdollisuuteen sen jälkeen, kun surullisenkuuluisan Collision In Korea -tapahtuman paras ottelu käytiin neljän naispainijan välillä. Sen jälkeen sekä WWF että WCW olivat pyrkineet yhteistyöhön AJW:n (All Japan Women's), jotta voisivat tuoda osan AJW:n lahjakkaista tähdistä painimaan Yhdysvaltoihin. Itse asiassa molemmat olivat lopulta päässeet sopimukseen AJW:n kanssa, ja sekä tässä Survivor Seriesissä että seuraavaksi vuorossa olevassa WCW:n World War 3:ssä nähtäisiin AJW:n painijoita. WWF oli jopa buildannut tätä ottelua kohtuullisen hyvin näyttämällä hypevideoita tämän ottelun osallistujista ja hehkuttamalla heidän erinomaisuuttaan. Erityisesti Jim Ross oli myös perehtynyt japanilaisnaisiin ja osasi selostuksessakin kertoa heistä enemmän. Lisäksi Alundra Blayzen ja heel-joukkueen ykköstähden, japanilaisen naispainin legendan Aja Kongin välille oli rakenneltu jopa kunnollista feudia. Harmi, että se jäi lopulta aika lyhyeen edellä mainittujen syiden vuoksi.

No, ei tämä ottelu nyt ihan Collision In Korean joukkueottelun tai 1980-luvun Jumping Bomb Angels -otteluiden tasoinen ikävä kyllä ollut. Ongelma oli ehkä se, että aikaa oli tälle lopulta aika vähän, minkä takia ottelussa oli koko ajan vähän kiire ja siksi ottelussa nähtiin harmillisesti myös muutamia flow'n ikävästi tappaneita botcheja. Jos nämä pikkuviat jätetään huomioimatta, oli tämä kuitenkin ehdottomasti parasta naisten painia, jota tällä WWF:n Women's-divisioonan uudelleenherättelyn aikakaudella oli ppv:ssä nähty. Tai no, oikeastaan Blayzen ja Bull Nakanon ottelu SummerSlam 1994:ssä oli kyllä aika lailla samaa tasoa. Joka tapauksessa tätä oli viihdyttävää katsoa, ja lopputuloksena oli oikein kiva naisten matsi. Potentiaalia olisi toki ollut paljon enempäänkin.
**½ (10:01)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Goldust
Sääliksi käy Bam Bam Bigelowia. Suuri ottelu WrestleManiassa Lawrence Tayloria, sen jälkeen näyttävä face-turn ja yhtiön lupaus ME-pushista. Yleisökin oli innoissaan isokokoisesta ja lahjakkaasta Bigelowista, mutta lopulta lupaukset vedettiin vessanpöntöstä alas ja Bigelow tiputettiin yhden ppv-ME-ottelun jälkeen midcardiin täysin yhdentekevään rooliin. Ei siis ihme, että kaiken tämän jälkeen Bigelow oli tässä vaiheessa alkanut saada tarpeekseen WWF:stä ja oli tämän ppv:n aikaan käytännössä jo lähtökuopissa. Bigelow jättikin WWF:n heti Survivor Seriesin jälkeen ja siirtyi vuoden 1996 alussa ECW:hen. Tässä Bigelowin uran viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi jääneessä matsissa Bigelow kohtasi friikkimäisen Goldustin, joka oli toistaiseksi edelleen voittamaton ja oli herättänyt viikko toisensa jälkeen enemmän hämmästystä ja myös kuvotusta katsojissa oudolla käytöksellään.

Tämä ottelu ei ole saanut arvostelijoilta kummoisia arvosanoja, enkä itsekään pitänyt tästä mitenkään erityisen paljon, mutta kuulun silti ilmeisesti siihen porukkaan, joka nautti tästä keskivertoa enemmän. Minun muistikuvissani tämä oli sellainen ihan perustoimiva tv-ottelutasoinen koitos, mutta tähän mielikuvaan vaikuttaa toki se, että olen aina ollut suuri Bigelow-mark ja että tätä alkuaikojen Goldustin toimintaa oli otteluissa todella kiinnostava katsoa. On toki totta, että Bigelow ei ollut varmastikaan erityisen motivoitunut enää tämän ottelun aikaan ja että Bigelow ei tässä ottelussa esittänyt millään tavalla parasta osaamistaan, mutta oli tämä siitä huolimatta mielestäni aivan ok ottelu ilman kummempia ongelmia. Ei nyt välttämättä sellainen matsi, jota olisi ppv:ssä tarvinnut käydä.
** (8:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
The Royals (Lawler & Yankem & Helmsley & Mabel) w/ Sir Mo vs. Team Dark Side (Vega & Godwinn & Fatu & Undertaker) w/ Paul Bearer - Survivor Series Elimination Match
Tämän ottelun kantava feud oli kuvio King Mabelin ja The Undertakerin välillä. Kuten viime IYH:n arviossa kirjoitin, Mabel ja Yokozuna olivat brutaalisti hyökänneet Undertakerin kimppuun eräässä Raw'ssa, ja Mabel oli onnistunut oikeasti murtamaan luun Undertakerin kasvoista, minkä takia Undertaker joutui pariksi kuukaudeksi sairaslomalle. Tätä loukkaantumista käytettin tietenkin kayfabe-feudin jatkeena, ja viikkoja ennen Survivor Seriesiä oli hehkutettu, että Undertaker palaisi kehiin Survivor Seriesissä ja kostaisi Mabelille. Niin myös kävi: Undertaker teki tässä ppv:ssä ensimmäisen esiintymisensä pariin kuukauteen, mutta joku oli toisin kuin aiemmin. Undertakerin kasvojen suojana oli nimittäin oikeasti varsin pelottavan näköinen metalinen maski, jota Undertaker käytti parin seuraavan kuukauden ajan. Undertakerin joukkue koostui muuten lähinnä midcardereista, joilla oli ollut erimielisyyksiä Mabelin joukkueen jäsenten kanssa. Erityisesti Hunter Hearst Helmsleyn ja Henry O. Godwinnin feudi oli käynyt hyvin kuumana. Mabelin joukkue puolestaan koostui hänen "kuninkaallisista" kavereistaan, eli "The King" Jerry Lawlerista, Lawlerin hammaslääkäristä Isaac Yankemista ja uudesta siniverisestä Hunter Hearst Helmsleystä. Ja kyllä, tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta WWF:n historiassa, kun Glen Jacobs ja Mark Calaway olivat samassa ottelussa.

Tämä matsi oli illan Survivor Series -otteluista ehdottomasti heikoin ja turhin. Ottelu oli ensinnäkin buukattu varsin typerästi, koska heelit näyttivät tässä ottelussa tarpeettoman heikolta ja koko ottelu tuntui sen takia varsin turhalta. Ensin ottelu oli tasaväkistä brawlausta kymmenisen minuuttia, minkä jälkeen Undertaker yhtäkkiä tuhosi kaikki. Tylsää. Kiinnostavaa painia tässä nähtiin lähinnä Hunter Hearst Helmsleyn ja Fatun kaltaisten nuorten painijoiden välillä, ja tuo nuorten lupausten meininki kannattelikin tätä ottelua juuri sellaiseksi ihan ok -tasoiseksi matsiksi. Sen enempää tästä ei voi kuitenkaan sanoa. Kiinnostavin ilmestys koko ottelussa oli ehdottomasti Takerin pelottava metalinen maski.
** (14:21)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Team Razor (Yokozuna & Hart & Douglas & Ramon) w/ Mr. Fuji vs. Team Michaels (Bulldog & Sid & Johnson & Michaels) w/ Jim Cornette & Ted DiBiase - Survivor Series Elimination Wild Card Match
Illan viimeinen Survivor Series -eliminointiottelu olikin aika erikoinen ilmestys. WWF oli päättänyt kokeilla jotain ihan uutta buukkaamalla niin sanotun "Wild Card" -ottelun, jossa perinteiset joukkueet sekoitettiin, ja joukkueiden osanottajat arvottiin niin, että vihamiehet voisivat joutua keskenään samalle puolella ja hyvät ystävykset puolestaan toisiaan vastaan. Tämän seurauksena katsojille tarjoiltiin sitten ottelu, jossa IC-mestari Razor Ramonin joukkue kohtasi entisen IC-mestarin Shawn Michaelsin joukkueen. Michaels oli siis toipunut takaisin painikuntoon syksyisen pahoinpitelyn jälkeen, mutta ilmeisesti Michaelsin kunto oli vielä sen verran puolittainen, että tätä ppv:tä seuraavassa Raw'ssa hänelle päätettiin buukata kesken ottelun sattunut "sairaskohtaus", jonka ansiosta Michaels sai vielä kaksi kuukautta lisää lepoaikaa ennen Royal Rumblessa nähtyä paluuta. Ramonin joukkueessa oli siis kolme Ramonin vihamiestä: entiset joukkuemestarit Yokozuna ja Owen Hart sekä entinen IC-mestari Dean Douglas. Douglasille tämä jäisi viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä. Kohteluunsa kyllästynyt ja Kliq'n kanssa ongelmiin joutunut Douglas jättäisi WWF:n vuoden 1995 loppuun mennessä, mutta hänet nähtäisiin vielä vuoden viimeisessä ppv:ssä, joten palataan silloin Douglasiin tarkemmin.

Michaelsin joukkueeseen kuuluivat puolestaan Michaelsin vihamiehistä British Bulldog ja Sycho Sid. Ennen ottelua ppv:n aikana oli nähty ihan hupaisia angleja, joissa Jim Cornette oli vaikeuksissa: Cornetten asiakkaista tässä ottelussa olivat mukana Yokozuna, Owen Hart ja British Bulldog, ja Cornette yritti vakuutella kaikille auttavansa heidät voittoon. Samalla kuitenkin Ted DiBiase kuumotteli Cornettea siitä, ettei Cornette yrittäisi kusettaa sitä joukkuetta, jossa DiBiasen manageroitava Sycho Sid oli. Michaelsin joukkueen neljäs jäsen oli sitten isokokoinen ja lihaksikas nuori mies, joka teki tässä ottelussa ppv-debyyttinsä. Tuo mies oli tietenkin Ahmed Johnson, joka on tuttu luultavasti kaikille 1990-luvun puolivälin aikaista WWF:ää katsoneelle takuuvarmana midcarderina. Johnson, oikealta nimeltään Tony Norris, oli aloittanut uransa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja paininut erityisesti Texasin alueella, jossa isokokoinen musta köriläs oli kiinnittänyt myös WWF:n huomion. Niinpä Norris palkattiin WWF:ään, ja Vincellä oli isoja suunnitelmia Johnsonin pushin varalle. Heti debyyttinsä jälkeen Johnson olikin kerännyt isosti huomiota onnistumalla tekemään jättimäiselle Yokozunalla Bodyslamin. Aika paljon pushia myös Johnson sai WWF-urallaan, ja itse kuulun niihin ihmisiin, jotka itse asiassa pitivät ihan Johnsonin brawlausmeiningistä, vaikka vähän yksipuolisia Johnsonin ottelut olivatkin.

Muistan nauttineeni tästä ottelusta hämmentävän paljon silloin, kun vuosia sitten katsoin tämän. Paperillahan tämä ottelu kuulostaa varsin typerältä: miksi ihmeessä Survivor Series -ottelun joukkueet "arvottaisiin" tällä tavalla ja miksi vihamiehistä koostetut joukkueet haluaisivat painia keskenään omia kavereitaan vastaan? Lopulta tämä epäloogisuus ei kuitenkaan häirinnyt ottelun aikana ollenkaan, ja kun tähän yhdistetään se, että kehässä oli oikeasti iso osa WWF:n yläkortin kiinnostavimmista ja parhaista painijoista (Hart, Michaels, Ramon, Douglas, Bulldog), yksi lupaava tulokas (Johnson) ja kaksi onneksi varsin pienelle roolille jäänyttä mörssäriä (Yokozuna ja Sid), oli tämä ehdottomasti illan viihdyttävin Survivor Series -eliminointiottelu ja kokonaisuutena erittäin hauskaa katsottavaa. Ei tämä toki mikään huippuluokan ottelu sentään ollut, mutta täydellistä viihdepainotteista rymistelyä, jonka suurin tähti oli tietenkin Shawn Michaels.
***½ (27:24)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. Bret Hart - Anything Goes Match for the WWF Championship
Sitten se illan varsinainen Main Event. Tähän Surivor Seriesiin tultaessa Diesel oli ollut WWF:n päämestari lähes vuoden putkeen. Bob Backlund oli voittanut mestaruuden Bret Hartilta vuosi sitten Survivor Seriesissä ja hävinnyt mestaruuden vain paria päivää myöhemmin Dieselille. Sen jälkeen Diesel oli kantanut mestaruutta tauotta ja puolustanut sitä useissa sellaisissa otteluissa, joita varmasti kukaan ei haluaisi muistella. Ilmeisesti nyt Survivor Seriesin alla myös WWF oli alkanut epäillä sitä, että alkujaan hurjia hurrauksia faneilta kerännyt Diesel ei välttämättä sittenkään olisi isoin draw ja että voisi olla virkistävää kokeilla, kiinnostaisiko katsojia sittenkin enemmän sellaiset Main Event -kuviot, jotka eivät koostuisi siitä, että kaksi heikkoa brawleria rymistelee keskenään kehässä. Niinpä ratkaisuksi tähän vaikeaan tilanteeseen WWF tempaisi ainoan ratkaisun, joka oli käytettävissä. Suurimman osan vuodesta 1995 aivan yhdentekevissä midcard-kuvioissa viettänyt Bret Hart nostettiin In Your House 4 -ppv:n lopussa taas Main Event -kuvioihin, kun Dieselin ja British Bulldogin mestaruusottelun päätteeksi Hart ilmestyi kehään ja asettui Dieseliä vastaan. Hartin viesti oli selvä: hän oli sitä mieltä, että hän olisi ansaitumpi mestari kuin Diesel. Diesel ei tietenkään ollut samaa mieltä, ja niinpä näiden kahden yleisönsuosikin välille syttyi varsin raju sota. Se huipentuisi nyt tässä Survivor Seriesin ottelussa, jonka WWF:n presidentti Gorilla Monsoon oli määrännyt käytäväksi "Anything Goes" -säännöillä. Diskauksia ei tässä ottelussa siis tunnettaisi.

Mikä on vuoden 1995 paras ottelu? Se on kiinnostava kysymys, koska vuosi 1995 on ollut suurimmaksi osaksi niin kamalaa katsottavaa, ettei siitä jää kokonaisuudessaan mitään hyvää kerrotavaa. Pari yksittäistä poikkeusta paskakasaan on kuitenkin mahtunut. Shawn Michaels vs. Razor Ramon SummerSlamissa. Flyin' Brian vs. Johnny B. Badd Fall Brawlissa. Ja sitten... tämä. Tämä on mielestäni vuoden 1995 paras ottelu, voin sen jo tässä vaiheessa sanoa, ellei jotain dramaattista yllätystä nähdä WCW:n vuoden kahdessa viimeisessä ppv:ssä. Ymmärrän, että tämä ottelu ei ole välttämättä miellyttänyt kaikkia muita arvostelijoita, mutta minusta tämä ottelu on ihan perkeleellisen kova. Ja samalla osoitus siitä, miksi Bret Hart on vain niin uskomattoman kova painija. Hartista voi sanoa toki kaikenlaista pahaa, ja suuri osa pitää paikkansa, mutta tässä vaiheessa WWF-uraansa Hart ei ollut diivailija, toisin kuin Shawn Michaels. Michaels oli loistava painija, mutta venkoili Kliq'n kanssa koko ajan omiaan. Hart sen sijaa oli sietänyt suurimman osan vuodesta 1995 aivan uskomattoman paskaa buukkausta, kunnes viimeisenä toiveena hänet nostettiin vielä takaisin päämestaruuskuvioihin. Ja mitä teki Hart? Veti tietenkin työjalat kenkiinsä ja kantoi Dieselin aivan uskomattoman kovaan HC-tyyliseen mestaruusotteluun. Tämä oli nyt se ottelu, mitä jäin kaipaamaan Dieselin ja Hartin ottelulta Royal Rumblessa. Tässä oli kaikki. Loistava tarina, hurjaa painia, Bret Hart liekeissä alusta loppuun, ei mitään idioottimaisia sekaantumisia, kovia bumppeja (kuten WWF:n historian ensimmäinen kerta, kun painija lensi selostuspöydästä läpi) ja vaikka mitä. Tämä ottelu on upea suoritus Bret Hartilta - ja kieltämättä myös Dieselin uran parhaimpia hetkiä. Loistava ottelu, en voi muuta sanoa. Kokonaisuuden toki huipensi vielä ottelun jälkeen nähty alustus Dieselin tulevalle heel-turnille.
****½ (24:54)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Bret Hart
** Shawn Michaels
* Diesel

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Huh, kaikenlaista paskaa on vuoden 1995 aikana nähty, joten sen jälkeen tällainen tapahtuma tuntuu todella raikaalta tuulahdukselta. Ei tämäkään mikään täydellinen tapahtuma todellakaan ollut, mutta tässä oli selvästi enemmän hyvää kuin huonoa. Yksi MOTYC-tasoinen ottelu, yksi hieno joukkueottelu ja lisäksi hyvä illan avannut opener. Naisten ottelukin oli virkistävä kokonaisuus ja jotain ihan muuta kuin mitä oli totuttu näkemään. Kun tähän sitten vielä yhdistää sen, että illan heikommatkaan ottelut eivät olleet täyttä paskaa, vaan lähinnä tv-ottelutasoisia koitoksia, pitää kokonaisuutta oikeasti arvostaa. Saattaa olla, että intoilen tästä jopa nyt vähän liikaa, koska vuoden 1995 kokonaistaso oli vain niin kamalaa kuraa, mutta minun silmissäni tämä on ehdottomasti Hyvä tapahtuma ja kirkkaasti vuoden paras ppv tähän mennessä. Samalla tämä oli vihdoin lupaus siitä, että jotain parempaakin voisi olla WWF:llä edessään.

1. WWF Survivor Series - Hyvä
-------------------
2. WWF SummerSlam - Ok
3. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
4. WCW Fall Brawl - Kehno
5. WWF WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
6. WCW Collision In Korea - Kehno
7. WCW The Great American Bash - Kehno
8. WWF WrestleMania XI - Kehno
9. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
10. WCW Bash At The Beach - Surkea
11. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
12. WCW Slambore - Surkea
13. WWF King of the Ring - Surkea
14. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
15. WCW SuperBrawl V - Surkea
16. WCW Halloween Havoc - Surkea
17. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 24 Maalis 2019, 12:10

Kuva
WORLD WAR 3 1995

Vuosi 1995 alkoi vähitellen lähestyä loppuaan - ja sehän tarkoittaisi myös sitä, että tämä oma Old School -arvioideni aikakausi lähestyisi loppuaan. Olen aikoinaan aloittanut siis arvosteluprojektini vuodesta 1996, ja jatkoin sitä vuoteen 2006 saakka. Sen jälkeen hyppäsin vuoteen 1983 ja aloin käydä ppv:eitä ensimmäisestä ppv:stä lähtien läpi. Pian olisi siis edessä se, että siirtyisin vuoteen 2007, mitä monet ovat täälläkin toivoneet. Sitä ennen olisi jäljellä kuitenkin vielä pari herkkupalaa, ja niistä ensimmäisenä edessä on World War 3. Tämä World War 3 oli siis yksi WCW:n tämän vuoden uusista ppv:eistä. WCW oli jälleen vuonna 1995 kasvattanut ppv-kalenteriaan, koska ppv:t olivat osoittautuneet liiketoiminnallisesti tuottoisimmiksi tapahtumiksi näinä aikoina, kun showpainilla meni bisneksenä varsin surkeasti. Vuoden 1995 aikana tosin niin WWF kuin WCW:kin olivat saaneet huomata, että ppv:eiden määrän huomattava kasvu tarkoitti myös ostolukujen huomattavaa laskua. Tämä World War 3 sai buyratekseen enää vaivaiset 0.43, mikä oli kirkkaasti huonoin Hogan-ajan ppv-buyrate WCW:ssä. Se oli myös huonompi kuin WWF:n Survivor Seriesin buyrate.

Muuten WCW:n backstagella ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten Halloween Havocin jälkeen. Juonikuvioissa oli kyllä ollut muutamia merkittäviä käänteitä, mutta niistä myöhemmin lisää. Selostajina koko show'n ajan Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Lisäksi Mike Tenay kävi selostamossa japanilaisnaisten ottelun Schiavonen ja Heenanin kanssa, ja Main Eventiä saapui selostamaan myös kaksi muuta selostajaparia: Eric Bischoff ja Dusty Rhodes sekä Chris Cruise ja Larry Zbyszko. Haastattelijana Gene Okerlund.

In ring angle w/ Hulk Hogan, Randy Savage, Sting & Gene Okerlund
En yleensä mainitse näissä arvosteluissa normaaleja haastatteluita, mutta tämä on pakko mainita. Tai oikeastaan, tämä on pakko katsoa. Katso siis yksi koko Hulk Hoganin uran käsittämättömimmistä promoista tästä. Mistä tässä promossa oli siis kyse? No, ensinnäkin Hulk Hogan saapui Gene Okerlundin haastatteluun Stingin ja Randy Savagen kanssa samassa Dark Side Hogan -lookissa kuin Halloween Havocissa. Heti promon alkuun Hogan kuitenkin repi päältään mustan paidan ja mustan huivin ja ilmoitti palaavansa keltaiseen ja punaiseen. Lisäksi Hogan puhui siitä, miten Lex Luger oli kääntänyt selkänsä hänelle ja Savagelle. Sitten alkoi kuitenkin todellinen sekoilu.

Hogan kaivoi nimittäin esille Dave Meltzerin Wrestling Observer -uutiskirjeen ja alkoi paasata siitä, miten tämän paperin kaltaisissa roskalehdissä oli väitetty, että Randy Savagen käsi oli pahasti loukkaantunut ja että Savage ei pystyisi käyttämään toista kättään. Observerissa oli todellakin kirjoitettu viikkojen ajan Savagen käden loukkaantumisesta, mikä oli täysin totta: Savage oli paininut viikkojen ajan paksu side käsissään. Hogan kuitenkin väitti pokkana, että Savagen käden loukkaantuminen oli täyttä potaskaa ja että se oli ollut vain hänen ja Savagen juoni Lugeria ja muita vastaan (yeah, right). Sen jälkeen Hogan jatkoi vielä Observerin haukkumista, selitti sekopäisesti kuinka "internetissä oli oikeat skuupit" ja kuinka "Observer oli dinosaurus". Lopuksi Hogan heitti käsissään olevan Wrestling Observerin palavaan roskapönttöön ja totesi "Observe this". Missään osassa tätä promoa ei ollut mitään järkeä, koska luultavasi 95 prosenttia katsojista ei tajunnut MITÄÄN mistä Hogan selitti ja 5 prosenttia puolestaan tajusi, mutta piti Hogania täysin sekopäisenä valehtelijana. Meltzer itse tiivisti Hoganin reaktion seuraavassa uutiskirjeessään näin ja oli luultavasti harvinaisen oikeassa: "I suspect as his popularity and drawing power continues to drop he'll get even more bitter. Since it appeared to be directed at me, I took it as a tremendous compliment." Katsojat olivat todellakin tässä vaiheessa kääntyneet käytännössä täysin Hogania vastaan, mutta Hogan ei vain tuntunut uskovan sitä ja yritti epätoivoisesti kasvattaa suosiotaan tällaisella... täydellä idiotismilla. Yhtä kaikki, tämä on todellakin historiallinen hetki painihistoriassa, koska luultavasti tämä on yksi merkittävimpiä yksittäisi tapahtumia, joilla on ollut isoin vaikutus smark-yhteisön kasvamisessa. Kiitos, Hogan.

Kuva Kuva
Johnny B. Badd (c) vs. Diamond Dallas Page w/ Diamond Doll - WCW Television Championship
Sitten päästään Hoganin harhoista illan ensimmäiseen otteluun. Johnny B. Badd oli siis voittanut WCW Television -mestaruuden viime ppv:ssä Diamond Dallas Pagelta, ja nyt Pagella oli revanssimahdollisuus voittaa mestaruutensa takaisin. TV-mestaruuden lisäksi tässä ottelussa olivat panoksena kuitenkin Pagen managerin Diamond Dollin palvelukset, ja mitä todennäköisemmin Doll tuntui haluavan manageroitavansa tappiota. Diamond Doll oli nimittäin viime aikoina kyllästynyt lopullisesti siihen, miten huonosti Page häntä kohteli, ja sen sijaan Doll oli tuntunut hieman ihastuneen Johnny B. Baddiin, joka oli kehittänyt samansuuntaisia tunteita Dollia kohtaan. Page ei tästä tietenkään ollut millään tavalla innoissaan. Jostain syystä Max Muscle ei enää tässä tapahtumassa ollut Pagen ringsidellä, vaikka myöhemmin illalla Muscle kyllä paini illan Main Eventissä.

WCW:stä puhuttaessa aina keskitytään siihen, kuinka paljon valmiita supertähtiä firma hukkasi luopuessaan mm. Steve Austinin ja Hunter Hearst Helmsleyn kaltaisista tähdistä. Ihan totta, mutta yllättävän vähän puhutaan siitä, milloin WCW onnistui. Olisiko esimerkiksi Diamond Dallas Pagesta tullut koskaan tähteä missään muualla? Tuskin olisi, koska paperilla DDP nimenomaan kuulosti painijalta, jolla ei ollut potentiaalia yhtään mihinkään singles-painijana. Eikä DDP:llä sitä myöskään näyttänyt olevan kehäotteissa ensimmäisten vuosien aikana urallaan, mutta jotenkin kummallisesti niin vain DDP oli nimenomaan tämän vuoden 1995 aikana kehittynyt oikeasti hämmästyttävän viihdyttäväksi entertainment brawleriksi - ainakin oikean vastustajan kanssa. Ja Johnny B. Badd oli nimenomaan oikea vastustaja, koska myös Baddista oli kuoriutunut vuoden 1995 aikana suorastaan taidokas painija, joka pystyi myös näyttäviin high flying -liikkeisiin. Kun katsoo vaikka parin vuoden takaista DDP:tä ja Baddia, kehitys on huima. Nyt nämä kaksi pääsivät sitten osoittamaan kehityksensä painimalla puhtaan 15-minuuttisen ottelun, ja se oli aika lähellä huippuluokan matsia. Aivan ehdottomasti vuoden onnistuneimpia otteluita WCW:ltä, jolle tämä vuosi on toki ollut aivan hirveä. Hieno opener.
***½ (12:35)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Big Bubba Rogers vs. Jim Duggan - Taped Fist Match
Ilmeisesti nämä kaksi konkaria olivat hakanneet toisiaan jo pidemmän aikaa Nitroissa teipatuilla nyrkeillä ihan puhtaasti siksi, että eivät vain pitäneet toisistaan. Rogersilla ja Dugganilla oli sitten erinomainen mahdollisuus päättää vihanpitonsa Taped Fist -ottelussa, jossa kaikki olisi sallittua, molempien nyrkit oli teipattu kiinni ja voittaja olisi se, joka saisi tyrmättyä vastustajansa niin, ettei tämä pystyisi nousemaan ylös kymmeneenlaskuun mennessä.

Ehkä vuoden 1995 paskuus on jotenkin lopullisesti tuhonnut aivosoluni, koska jollain todella kierolla tavalla minä tavallaan pidin tästä ottelusta. Tämä oli mielestäni juuri niin täydellisesti buukattu matsi kuin Jim Dugganin ja Big Bossmanin välinen ottelu vain voi olla. Paskin mahdollinen idea olisi pistää nämä johonkin normaaliin otteluun, joka koostuisi restholdeista ja muusta idiotismista. Sen sijaan pistetään nämä Taped Fist -otteluun, joka koostuu lähinnä siitä, että nämä kaksi lyövät toisiaan oikeasti karun näköisistä teipatuilla nyrkeillä! Nyt puhutaan asiaa! Ja piru vie: Duggan ja Rogers todellakin mäiskivät toisiaan, esimerkiksi Rogersin nyrkiniskut Dugganin kylkeen näyttivät oikeasti pahalta. Eihän tämä nyt toki painiotteluna millään tavalla hyvä ollut, mutta väkivaltaisena rymistelynä tämä hoiti hommansa niin hyvin kuin vain saattoi. Annan tälle puhtaat paperit ja siedettävän arvosanan, ja se on Jim Dugganin ottelulle harvinaista. Ottelun lopussa WCW-ppv-comebackinsa teki muuten Mike Rotunsa, eli IRS, joka esiintyi nyt WCW:ssä nimellä V.K. Wallstreet.
** (10:08)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Cutie Suzuki & Mayumi Ozaki vs. Akira Hokuto & Bull Nakano w/ Sonny Onoo
Ensin WWF ja sitten WCW: japanilaiset naispainijat saivat todellakin nyt ppv-aikaa. Kyse oli siis edelleen siitä, että WWF:ssä ja WCW:ssä molemmissa oli innostuttu Collision In Koreassa nähdystä naispainijoiden ottelusta, ja nyt molemmat promootiot halusivat esittää samanlaista painia omissa tapahtumissaan. WWF sai kasan japanilaispainijoita Survivor Seriesiin, ja nyt WCW sai neljä japanilaisnaista omaan show'hunsa. WCW:n ottelussa olivat mukana myös Japanin naispainin legendat Akira Hokuto ja Bull Nakano sekä vähemmän tunnetut Cutie Suzuki ja Mayumi Ozaki. WCW ei ollut tehnyt World War 3:tä edeltävissä lähetyksissään mitään sen eteen, että satunnaisilla katsojilla olisi mitään hajua, keitä nämä naiset olivat, joten odotetusti katsomo oli täysin hiljainen ottelun alkaessa.

Tässä oli sen verran hitaampi alku ja vähän enemmän muutenkin sekoilua verrattuna Collision In Korean otteluun, että ei tämä ihan tuon hienon matsin tasolle yllä. Silti tällekin suorituksella on nostettava hattua, koska tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu ja samalla myös paras naisten painiottelu Yhdysvalloissa järjestetyn ppv:ssä pitkään aikaan - ehkä jopa koskaan. Nakano ja Hokuto olivat jälleen liekeissä dominoidessaan itseään selvästi pienempiä vastustajia, ja erityisesti Suzuki oli face-joukkueesta puolestaan aivan loistava väläyttäessään näyttäviä high flying -liikkeitä ja tyylikkäitä Suplexeja. Kokonaisuudessaan tämä oli siis ehdottomasti viihdyttävä kokonaisuus, jonka katsoi mielellään, ja yleisökin syttyi tälle hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon, että ketkään painijoista tuskin olivat etukäteen katsojille tuttuja.
*** (9:16)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kensuke Sasaki (c) w/ Sonny Onoo vs. Chris Benoit - WCW United States Heavyweight Championship
WCW:ssä oli loppuvuodesta 1995 menossa erikoinen kuvio, jonka yritän selittää paremmin Starrcaden arvostelussa. Jostain syystä WCW:n selostaja Bobby Heenan oli nimittäin myynyt japanilaiselle liikemiehelle ja NJPW-promootion edustajalle Sonny Onoolle osan WCW:stä ja sen tv-ohjelmien lähetysajasta. Ainakaan minulle ei ollut missään vaiheessa selvinnyt, miksi WCW:n selostaja Heenan edes alun perin omisti osuuden näistä ohjelmista, mutta ei kai sillä ollut mitään väliä. Yhtä kaikki Heenan oli nyt myynyt osuuden ilkeälle japanilaiselle Onoolle, joka yritti japanilaispainijoidensa kanssa vallata nyt koko WCW:n. Kuulostaako tutulta kuviolta? Kieltämättä haiskahtaa hieman joltain, minkä WCW saattaisi toteuttaa vuoden 1996 huomattavasti paremmin. Joka tapauksessa nyt Onoo oli alkanut piinata japanilaispainijoiden kanssa WCW:n painijoita, ja Onoon joukkoihin kuului muun muassa japanilaiskonkari Kensuke Sasaki, joka oli onnistunut voittamaan WCW US Heavyweight -mestaruuden Stingiltä Japanissa järjestetyssä tapahtumassa. Nyt Sasaki joutui puolustamaan vyötään Four Horsemenin uusinta jäsentä Chris Benoit'ta vastaan. Luvassa oli siis puhdas heel vs. heel -ottelu.

Enpä olisi uskonut, että koittaa tapahtuma, jossa annan paremman arvosanan Johnny B. Baddin ja Diamond Dallas Pagen ottelulle kuin Chris Benoit'n ja Kensuke Sasakin ottelulle. Niin kuitenkin on nyt käynyt, ja vieläpä aika selvästi. Jotenkin tämä Benoit'n ja Sasakin ottelu varsinkin lähti liikkeelle jotenkin hämmästyttävän hitaasti ja ilman, että matsissa tapahtui oikeastaan mitään kiinnostavaa. Ei siis Benoit'n ja Sasaken painissa missään tapauksessa ollut mitään vikaa, mikä on toki ihan päivänselvää näiden miesten välisessä ottelussa, mutta ei siinä ollut mitään sellaista oikein vangitsevaakaan. Ottelun edetessä matsi kyllä muuttui kiinnostavammaksi, ja erityisesti Benoit näytti viimeisten minuuttien aikana erittäin hyvältä. Kokonaisuutena tämä kyllä siis kipuaa hyvän ottelun puolelle, mutta ehdin toivoa näiden kahden väliseltä kohtaamiselta huomattavasti enemmänkin.
*** (10:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Randy Savage vs. Lex Luger w/ Jimmy Hart
Ei, tämä juonikuvio ei ikävä kyllä ollut päättynyt Halloween Havociin, vaan Savagen ja Lugerin ankea feud jatkui edelleen. Luger oli siis Halloween Havocissa viimeistään kääntynyt puhtaasti heeliksi. Kun Hulk Hoganin manageri Jimmy Hart sitten kääntyi Halloween Havocin Main Eventissä Hogania vastaan ja auttoi The Giantia nousemaan WCW World Heavyweight -mestariksi, liittoutui Luger Hartin kanssa yhteen. Siitä lähtien Luger ja Hart olivat ikään kuin kuuluneet Dungeon of Doomiin ainakin jonkinlaisina liittolaisina, ja tätä Savage sekä Hogan eivät tietenkään voineet sietää. Sen sijaan Lugerin vanha ystävä Sting tuntui olevan jakautunut pahasti kahtia: toisaalta Sting oli Hoganin ja Savagen hyvä ystävä, mutta toisaalta hän halusi uskoa, että Luger ei olisi pohjimmiltaan paha. Niinpä Sting ja Luger olivat edelleen jatkaneet ystävinä ja auttaneet toisiaan pulasta, vaikka Luger kävi tulista feudia Stingin ystävän kanssa.

Tämä ottelupari ei sytytä minua kyllä ollenkaan, eikä asiaa varsinaisesti auta se, että nämä ottelut on buukattu täysin yhdentekeviksi. Miksi WCW haluaa väkisin buukata 1 on 1 -otteluita Savagen ja Lugerin välille, jos Savage on täysin puolikuntoinen ja Luger ei ole millään tavalla kykeneväinen kantamaan Savagea kummoisiin suorituksiin? Mikä näiden otteluiden (tämän ja Halloween Havocin) on? En vain ymmärrä. No, samapa se: lopputuloksena oli jälleen täysin turhake ottelu, joka oli sentään astetta parempi kuin Halloween Havocin matsi ihan vain siksi, että tämä tuntui sentään oikealta ottelulta ja tässä oli sentään yllättävän tyylikkäästi hoidettu lopetus. Ei sillä silti kovin pitkälle päästä, joten ehkä tämä ottelupari on nyt hyvä vain unohtaa.
* (5:28)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair vs. Sting
Niinhän siinä kävi, että kaikista lupauksista ja vannomisistaan huolimatta Ric Flair puukotti Halloween Havocissa Stingiä selkään, kääntyi tätä vastaan kesken joukkueottelun, lyöttäytyi yhteen Flyin' Brianin ja Arn Andersonin kanssa ja perusti jälleen Four Horsemenin. Kun Flairin, Andersonin ja Brianin lisäksi Four Horsemeniin liittyi vielä nuori Chris Benoit, oli uusi porukka valmis. Sen jälkeen Flair oli ottanut jälleen tavoitteekseen nousta WCW World Heavyweight -mestariksi, koska oli kulunut jo hyvin pitkä aika siitä, kun tuo mestaruus oli komistanut viimeksi hänen vyötäisiään. Sitä ennen Flairilla oli kuitenkin edessään yksi iso haaste: Sting oli Flairille vihaisempi kuin luultavasti koskaan elämänsä aikana ja oli valmis tekemään mitä tahansa, jotta pääsisi kostamaan Flairille. Niinpä World War 3:een buukattiin Stingin ja Flairin välille todellinen Grudge Match, jonka oli tarkoitus selvittää lopullisesti näiden arkkivihollisten vihanpito.

Ric Flair ja Sting ovat kyllä otteluparina yksi erikoisimmista. Flairilla ja Stingillä on maine legendaarisena taisteluparina, mikä toki perustuu pitkälti siihen, että miehet vähän niin kuin feudasivat toistensa kanssa oikeastaan koko WCW-uransa ajan. Samalla heillä on kuitenkin (ainakin oman käsitykseni mukaan) maine erityisen kovatasoisena otteluparina, mikä ei omien havaintojeni mukaan kovin hyvin pidä paikkaansa. Tuntuu että tuo maine on syntynyt pitkälti sen ensimmäisen kunnollisen Flair-Sting-ottelun ansiosta, mikä nähtiin Clash of the Championsissa. Sen jälkeen lähes kaikki Flairin ja Stingin ottelut ovat olleet tavalla tai toisella pettymyksiä, vaikka toki hyviä/hienoja/jossain tapauksessa ehkä huipputasoisiakin ne ovat olleet. Sama ongelma vaivaa jälleen tätä ottelua. Flairin ja Stingin ottelua kyllä hypetettiin hurjasti historiallisen hienona kohtaamisena, mutta lopputuloksena oli ennemminkin "vain" hyvä ottelu. Ei se toki ole huono suoritus, ja kyllä tämän ottelun mielellään katsoi, mutta ei tässä ollut mitään sellaista, mikä olisi millään tavalla kunnolla säväyttänyt. Hyvä painiottelu, sen nämä kaksi toki osaavat.
*** (14:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
World War 3 60 Man Battle Royal - WCW World Heavyweight Championship
Participants: Arn Anderson, Alex Wright, Brian Knobbs, Ricky Santana, Squire David Taylor, Scott Armstrong, Sting, Joey Maggs, Pez Whatley, Disco Inferno, Meng, Stevie Ray, Mark Starr, Sgt. Buddy Lee Parker, Lt. James Earl Wright, Lex Luger, Eddie Gurrerero, Cobra, The Giant, Paul Orndorff, Chris Kanyon, Bobby Walker, Earl Robert Eaton, Chris Benoit, Randy Savage, Marcus Bagwell, The Yeti, Kurasawa, Hugh Morrus, The Zodiac, V.K. Wallstreet, Diamond Dallas Page, Scott Norton, Flyin' Brian, Sgt. Craig Pittman, One Man Gang, Super Assassin #2, J.L., Bunkhouse Buck, Kensuke Sasaki, Mike Winner, Shark, Steve Armstrong, Hawk, Dave Sullivan, Scotty Riggs, Johnny B. Badd, Big Train Bart, Lord Steven Regal, Dick Slater, Max Muscle, Super Assassin #1, Fidel Sierra, The Taskmaster, Jerry Sags, Jim Duggan, Booker T, Big Bubba Rogers, Ric Flair, Hulk Hogan
Niin, sitten tämä ottelu. Halloween Havoc oli siis päätänyt sekavaan tilanteeseen, kun Jimmy Hart oli kääntynyt Hulk Hogania vastaan ja sekaantunut Hoganin ja Giantin väliseen WCW World Heavyweight -mestaruusotteluun. Hartin sekaantuminen oli johtanut siihen, että Hogan oli diskattu ja että Giant oli voittanut ottelun diskauksella. Vielä Havocissa vaikutti siltä, että Hogan säilytti vyönsä, koska mestaruus ei voisi vaihtua diskauksella. Seuraavan päivän Nitrossa Hart paljasti kuitenkin kieroimman temppunsa: hän oli allekirjoittanut Hoganin nimissä ottelusopimuksen, jossa suostuttiin siihen, että mestaruus vaihtuisi myös diskauksella. Näin ollen Giant oli uusi WCW World Heavyweight -mestari! Tätä ei kuitenkaan WCW:n johto hyväksynyt, vaan mestaruus riistettiin Giantilta tilanteen kiistanalaisuuden vuoksi, mestaruus vakatoitiin ja World War 3:een ilmoitettiin VALTAVA, HISTORIALLINEN, 60 MIEHEN BATTLE ROYAL! Kyllä vain, WCW oli keksinyt ylittää WWF:n. Tässä tapahtumassa oli nimittäin 3 KEHÄÄ, ja tämän Main Eventin alkaessa jokaisessa kehässä olisi 20 MIESTÄ! Kun kustakin kehästä oli eliminoitu puolet painijoista pois, siirtyisivät kaikki samaan kehään, ja lopulta ottelun - sekä WCW World Heavyweight -mestaruuden - voittaisi se, joka olisi viimeisenä jäljellä viimeisessä kehässä. Huh huh! Tämä World War 3 Battle Royal -konsepti jatkui WCW:ssä aina vuoteen 1998 saakka, vaikka kuka tahansa olisi voinut todeta sen täysin sudeksi heti ensimmäisen kerran jälkeen.

En ala tämän ottelun osallistujalistasta erittelemään erityisiä osanottajia samalla innolla kuin Royal Rumblessa, mutta todettakoon, että Ricky Santana, Scott Armstrong, Pez Whatley, Joey Maggs, Mark Starr, Bobby Walker, Mike Winner, Big Train Bart ja Fidel Sierra edustivat sitä WCW:n jobberiosastoa, joista ei koskaan tullut mitään. Kiinnostavia debytoijiatässä olivat Squire David Taylor (Brittipainin konkari, joka oli saapunut WCW:hen vuonna 1995 ja liittynyt Blue Bloodsiin Regalin ja Eatonin seuraksi), Disco Inferno (vuonna 1991 painiuransa aloittanut Glenn Gilberti, joka oli saapunut WCW:hen vuonna 1995 ja saanut heti itselleen Saturday Night Feveriä kopioivan discogimmickin), Eddie Guerrero (ei vaatine esittelyitä), Chris Kanyon (vuonna 1992 uransa aloittanut nuori lupaus, joka oli näihin aikoihin vielä puhdas jobberi), Scott Norton (vuosia Japanissa paininut brawleri, joka oli saapunut WCW:hen samaan aikaan kun Nitro-lähetykset olivat alkaneet) ja Scotty Riggs (vuonna 1992 uransa aloittanut nuorukainen, joka oli saapunut WCW:hen vuonna 1995 ja perustanut American Males -joukkueen Marcus Bagwellin kanssa). Lisäksi comebackin tekivät V.K. Wallstreet (joka tuli mainittua jo aiemmin tässä arvostelussa), One Man Gang (joka oli viimeksi esiintynyt WCW:ssä vuonna 1991) ja Super Assassins (eli WCW-paluunsa tehneet Warlord ja Barbarian maskeissa).

Tämä ottelumuoto on kyllä niin puhdasta sekoilua, ettei mitään järkeä. Juuri siitä syystä tämä joko kannattaa katsoa tai kannattaa olla katsomatta. Jos nauttii oudolla tavalla siitä, että voi katsoa kolmessa kehässä samaan aikaan toisiaan mäiskiviä miehiä ilman, että pystyy yhtään seuraamaan, mitä oikeasti tapahtuu, tämä on ihan viihdyttävää kamaa. Ja toki kun osanottajat vähenivät, myös ottelu alkoi vähitellen muuttua järkevämmäksi - viimeistään siinä vaiheessa kun jäljellä olevat keskitettiin yhteen kehään. Ongelma tässä ottelussa on kuitenkin se, että loputtoman sekavuutensa takia tätä on tosiaan mahdoton seurata ja sen takia tässä ei myöskään synny murto-osaakaan sellaisista kiinnostavista tarinoista tai tähtipainijoista kuin Royal Rumblessa, joka on miljoona kertaa parempi konsepti. Oikeastaan ainut painija, joka koko matsista jäi jollain tavalla mieleen, oli Eddie Guerrero. Nuori Eddie teki kieltämättä hyvää työtä koko ottelun ajan ja loisti paljon enemmän kuin muut osanottajat. Lopputaistelu oli sitten taas oikein vintagemaisesta LOLWCW-menoa, ja lopetuskäänne oli niin järjetön, ettei mitään rajaa. No, olihan tämä tavallaan ihan hauska kuitenkin.
** (29:40)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Johnny B. Badd
** Diamond Dallas Page
* Bull Nakano

Kokonaisarvio World War 3:sta: Tämä tapahtuma ei missään nimessä ollut vahvin kokonaisuus showpainitapahtumien historiassa, mutta täytyy myöntää, että WCW:n vuoden 1995 mittapuulla (ja se oli TODELLA köykäinen mittapuu) tämä oli kieltämättä vuoden 1995 paras WCW-ppv tähän mennessä. Tässä oli vain yksi puhtaasti huono ottelu, peräti neljä vähintään kolmeen tähteen yltävää ottelua ja suorastaan hieno opener. Ei tässä toki yhtään huippuluokan ottelua ollut, mutta hei, tämä on WCW! Kyllä tämä silti juuri ja juuri nousee Ok:n puolelle, ja se on kyllä jo taputuksien arvoinen saavutus tänä kamalana vuotena.

1. WWF Survivor Series - Hyvä
-------------------
2. WWF SummerSlam - Ok
3. WWF Royal Rumble - Ok
4. WCW World War 3 - Ok
-------------------
5. WCW Fall Brawl - Kehno
6. WWF WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
7. WCW Collision In Korea - Kehno
8. WCW The Great American Bash - Kehno
9. WWF WrestleMania XI - Kehno
10. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
11. WCW Bash At The Beach - Surkea
12. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
13. WCW Slambore - Surkea
14. WWF King of the Ring - Surkea
15. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
16. WCW SuperBrawl V - Surkea
17. WCW Halloween Havoc - Surkea
18. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Merovingi
Midcarder
Viestit: 30
Liittynyt: 03 Tammi 2016, 22:40

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Merovingi » 25 Maalis 2019, 00:36

Käsittääkseni tuo Main Eventin loppu oli Hoganin botch eikä tarkoituksellinen. Se lopun raivoaminen oli siis ihan legittiä eikä angle.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 26 Maalis 2019, 19:20

Merovingi kirjoitti:
25 Maalis 2019, 00:36
Käsittääkseni tuo Main Eventin loppu oli Hoganin botch eikä tarkoituksellinen. Se lopun raivoaminen oli siis ihan legittiä eikä angle.
Jännää, aikakauden Observer-raporteissa ei viitattu tällaiseen ollenkaan.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 436
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 08 Heinä 2019, 18:33

Kuva
IN YOUR HOUSE 5 (SEASON'S BEATINGS)

Oi kyllä vain. Vuosi 1995 oli tulossa WWF:n osalta päätökseen, kun vuorossa olisi vuoden viimeinen WWF-ppv. WWF:ssä oli kehittynyt vielä vuoden lopun kunniaksi uusi katastrofin poikanen, kun julkisuuteen tuli väite siitä, että steroidioikeudenkäynnin aikana Vince McMahonin asianajajan aviomies olisi yrittänyt maksaa Vincen vastaisia todistajia pysymään hiljaa ja olisi esiintynyt toimittajana urkkiakseen heiltä tietoa heidän lausunnoistaan. Ilmeisesti tästä ei koskaan tullut kuitenkaan mitään suurempaa, koska asiasta ei löydy netistä kovin paljon mainintoja. Oma Observer Rewindien selaamiseni päätty tähän vuoteen 1995, joten jos joku haluaa avata paremmin keissiä, olkaa hyvä.

Muutenkin on hupaisaa, kuinka tämä old school -arvioideni aikakausi päättyy nimenomaan vuoteen 1995, eli wrestlingin suosion aallonpohjaan. Seuraavana vuonna 1996 (josta aikoinaan aloitin näiden arvioiden tekemisen) alkaisi sitten sellainen nousukausi, jota tuskin kukaan olisi osannut ennustaa vielä tässä vaiheessa. Hyvä esimerkki siitä oli se, että tämä ppv keräsi buyratekseen 0.33, mikä rikkoi jälkeen kaikki ennätykset WWF:n historian huonoimpana buyratena. Olen muuten viime aikoina keskittynyt painimaailman tilannekatsauksissa vain WWF:ään ja WCW:hen, mutta uutiset eivät olleet kovin valoisia muuallakaan. Oikeastaan ainut poikkeus oli kovassa nosteessa oleva ECW, joka sekään ei missään tapauksessa tahkonnut rahaa (päinvastoin: sekin kärsi rahaongelmista), mutta se järjesti jatkuvasti loistavia ja ylistettyjä tapahtumia, tarjosi upeaa painia, rajua HC-painia ja upeita promoja. Vuosi 1995 olikin eräänlainen ECW:n huippuhetki ennen kuin se alkoi jatkuvasti menettää kaikki parhaat nimensä muille. Vuonna 1995 ECW:n tähtiä olivat muun muassa Cactus Jack, Terry Funk, Steve Austin, Chris Benoit, Dean Malenko, Rey Misterio Jr., Sabu, Eddie Guerrero, Public Enemy, The Eliminators, Axl & Ian Rotten, Raven, The Sandman, Tommy Dreamer ja Tazmaniac.

Sen sijaan Jim Cornetten edustamalle territory-aikakauden painille vuosi 1995 tiesi lopullista kuoliniskua. Cornette oli perustanut Smoky Mountain Wrestling -promootionsa vuonna 1991 ja yrittänyt siitä lähtien saada siitä alueellisen pääpromootion. Se ei kuitenkaan ollut koskaan onnistunut, ja vaikka SMW nautti kulttimainetta, se kärsi samalla loputtomista talousongelmista. Lopulta päättymätön taistelu rahaongelmien kanssa johti siihen, että joulukuussa 1995 Jim Cornette päätti lopullisesti panna pillit pussiin, ja Smoky Mountain Wrestling järjesti historiansa viimeisen tapahtuman. SMW:n aikakausi oli tullut päätökseen, ja sen vähäiset omat tähdet yrittivät etsiä paikkaa muualta. Vaihtoehtoja oli kuitenkin vähän, koska vastaavia promootioita oli jäljellä enää oikeastaan Memphisin alueen USWA, ja se kärsi aivan yhtä pahoista ongelmista. USWA taisteli vielä vuoteen 1997 saakka, mutta lopulta senkin toiminta päättyi.

Selostajinamme Vince McMahon ja selostamoon taas vaihteeksi palannut Jerry Lawler. Haastattelijoina nähtiin tapahtuman aikana niin Jim Ross, Todd Pettengill kuin Dok Hendrixkin.

Kuva Kuva
1-2-3 Kid & Sycho Sid w/ Ted DiBiase vs. Marty Jannetty & Razor Ramon
Kuten aikaisemmissa arvioissa on tullut todettua, 1-2-3 Kid oli kääntynyt syksyllä pitkäaikaista ystäväänsä Razor Ramonia vastaan ja liittynyt osaksi Ted DiBiasen Million Dollar Corporationia. Kidin ja Ramonin feud olikin yksi loppuvuoden 1995 parhaista asioista, mutta vielä tässäkään ppv:ssä miehet eivät päässeet kohtaamaan 1 on 1 -ottelussa, vaikka heidän vihanpitonsa kävi tulikuumana. Sen sijaan Kid oli alkanut painia säännöllisesti joukkueena Million Dollar Corporation -ystävänsä Sycho Sidin kanssa, ja yhdessä Kid ja Sid kohtasivat nyt Ramonin ja tämän kaverin Marty Jannettyn. Jannettylla oli jäänyt myös asioita hampaankoloon Kidin ja Sidin kanssa, koska Survivor Seriesissä Jannetty oli hävinnyt ratkaisevan taistelun juuri 1-2-3 Kidille Survivor Series Elimination -ottelussa, kun Sid sekaantui otteluun.

Kidin ja Ramonin feud oli hyvä, mutta tässä ottelussa se ei vielä kovin näkyvästi tullut esille. Tämä ottelu oli kyllä ihan viihdyttävä paketti, jonka katsoi ongelmitta openerina, mutta ei tämä silti millään asteikolla ollut erityisen hyvä ottelu. Ramon ja Kid hoitivat oman osuutensa takuuvarmasti, mutta Sid oli jälleen kerran puhtaasti huono, eikä Jannettyllekään voi antaa liikaa kehuja. Mutta siis: oli tämä kokonaisuutena sellaista perustasoista tv-ottelua parempi, ja siinä mielessä ajoi ihan asiansa, mutta olisi Kidin ja Ramonin feudilta lupa odottaa vähän parempiakin otteluita kuin tämä. Harmi, että tuo feud ei oikeastaan koskaan huipentunut kunnon kovaan matsiin.
**½ (12:22)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Jerry Lawler & Jeff Jarrett
Tässä välissä selostaja Jerry Lawler nousi sitten kehään ja ilmoitti, että hänellä on yllätysvieras. Vieraaksi paljastui JEFF JARRETT, joka teki tässä siis paluunsa WWF:ään sen jälkeen, kun oli lähtenyt firmasta ovet paukkuen kesällä. Tällä kertaa Jarrett saapui kuitenkin yksin ilman The Roadieta, joka ei siis ollut tehnyt paluuta WWF:ään (vaan teki sen vasta myöhemmin). Jarrett ja Roadie olivat lähteneet WWF:stä kesällä juuri, kun heidän välilleen oli päätetty aloittaa kuuma feud. Vaikka Jarrettin lähtö oli sotkuinen, WWF oli halunnut hänet koko ajan takaisin, koska Jarrettia pidettiin lupaavana ja lahjakkaana. Lopulta tämä Jarrettin toinen WWF-run jäi minimittaiseksi, koska sopimuserimielisyyksien takia Jarrett lähti WWF:stä jo vuoden 1996 alussa ja loikkasi myöhemmin WCW:hen. Nyt Jarrett siis kuitenkin veti perus heel-promon Jerry Lawlerin kanssa, eikä ketään oikeastaan kiinnostanut.

Kuva Kuva
Buddy Landel w/ Dean Douglas vs. Ahmed Johnson
Opettaja Dean Douglas oli feudannut viime aikoina WWF-tulokas Ahmed Johnsonin kanssa, ja miesten oli tarkoitus kohdata tässä IYH-ppv:ssä. Douglas oli kuitenkin (aidosti) loukkaantunut hieman ennen In Your Housea, joten suunnitelmia jouduttiin muuttamaan. Loukkaantumisen lisäksi Douglas oli muutenkin lähtemäisillään WWF:stä: Douglas ei ollut missään vaiheessa sopeutunut hyvin WWF:ään, ja hänellä oli isoja ongelmia pukuhuonetta hallitsevan Kliq'n kanssa. Niinpä Douglasin sopimus oli lopetettu niin, että tämä IYH jäisi hänen viimeiseksi esiintymisekseen WWF:ssä. Näihin aikoihin Douglas tosin väitti, että hän harkitsi loukkaantumistensa ja yksityiselämänsä takia koko painiuran lopettamista. Sitä harkintaa ei ilmeisesti jatkunut kovin kauaa, koska WWF:stä lähtemisen jälkeen Douglas palasi takaisin ECW:hen heti vuoden 1996 ensimmäisessä tapahtumassa ja jatkoi siellä seuraavat kolme vuotta Main Eventerinä. Tässä ottelussa Douglasia kuitenkin paikkasi muuan Buddy Landel. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut ja eräänlaisena Nature Boy -kopiona tunnetuksi noussut Landel on tuttu tämänkin projektin aiemmista arvioista. Landel paini JCP:n ppv:eissä jo 1980-luvun puolivälissä, ja hänet muistetaan parhaiten nimenomaan territory-aikakauden keskikortin painijana. Myöhemmin urallaan Landel tosin muistetaan myös siitä, että hän jätti tosi usein saapumatta tapahtumiin, joihin hänet oli buukattu. Viimeisimpänä Landel oli paininut aktiivisesti Jim Cornetten Smoky Mountain Wrestling -promootiossa, mutta pitkän aikaa pahoista talousongelmista kärsinyt SMW oli kaatunut lopullisesti joulukuussa 1995, minkä vuoksi kaikki SMW:n painijat joutuivat etsimään uutta paikkaa. Landel palkattiin WWF:ään, mutta hänen aikansa WWF:ssä jäi lähinnä parin kuukauden mittaiseksi.

Tästä ottelusta ei ole painillisesti oikeastaan mitään sanottavaa, koska tämä oli lähinnä tyylipuhdas squash eikä sellaisena millään tavalla kiinnostava. Ottelun jälkeen Jarrett ja Lawler alkoivat vielä aukoa päätään Johnsonille, ja seurauksena oli tappelu Johnsonin ja Jarrettin välillä. Tuo tappelu sitten johti Royal Rumble 1996:ssa käytyyn otteluun Jarrettin ja Johnsonin välillä, mikä jäisi Jarrettin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi ennen WCW:hen siirtymistä.
DUD (0:45)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hunter Hearst Helmsley vs. Henry O. Godwinn - Special Referee: Hillbilly Jim - Arkansas Hog Pen Match
Connecticutilainen aristrokraatti Hunter Hearst Helmsley oli feudannut jo pidemmän aikaa ällöttävän sikafarmarin Henry O. Godwinnin välillä, ja nyt miehet pääsivät vihdoin selvittämään välinsä 1 on 1 -ottelussa. Mutta ei suinkaan missä tahansa 1 on 1 -ottelussa, vaan Arkansa Hog Pen Matchissa! Käytännössä tämä oli ottelu, joka alkoi normaalisti kehässä, mutta se päättyisi siihen, kun toinen onnistuisi heittämään vastustajansa sisääntuloväylän varrelle rakennettuun ehtaan sikolättiin, joka oli oikeasti sontainen ja mutainen ja jossa oli ihan aitoja oikeita sikoja. Upea konsepti, aivan liian harvoin käytetty! Mikä parasta, 1980-luvun WWF-midcarder Hillbilly Jim teki tässä tapahtumassa yllätyspaluunsa ja toimi ottelun erikoistuomarina. Tämän matsin jälkeen Jim jäikin pysyvämmin osaksi WWF:n rosteria ja ryhtyi Henry O. Godwinnin sekä vuoden 1996 alussa debytoivan Godwinnin serkkupojan Phineas I. Godwinnin manageriksi.

Helmsleylle täytyy nostaa hattua, että hän oli todellakin valmis tekemään kaikenlaista uransa alkuvaiheessa. Kun nyt siis pilkkaamme Triple H:ta siitä, että hänen on edelleen oltava yhtiön huipulla ja edelleen saatava aina oman osansa huomiosta, muistelkaamme sitä, kuinka WWF-uransa alkuvaiheessa hän oikeasti rypi mutaisessa sikolätissä Henry O. Godwinnin kanssa. Onhan siinä jotain... No, kaunista. Muutenkin tämä ottelu oli oikeastaan lähtökohtiin nähden varsin hyvä. Oletin, että tässä ei olisi mitään järkeä, mutta Helmsley teki kovasti töitä ja myös Godwinn oli varsin ok kehässä. Niinpä lopputuloksena oli ihan hyvä ottelu, mikä on tällaiselta keskikortin sikolättiottelulta paljon enemmän kuin olisi voinut toivoa.
**½ (8:58)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Owen Hart w/ Jim Cornette vs. Diesel
Survivor Seriesissä oli vihdoin nähty merkittävä käänne WWF:n päämestaruuskuvioissa, kun koko vuoden 1995 ajan WWF:n päämestaruutta hallussaan pitänyt Diesel oli hävinnyt vyönsä Bret Hartille. Tuon ottelun jälkeen nähtiin kuitenkin vielä yksi merkittävä käänne, kun Diesel raivostui totaalisesti tappiostaan (huusi muun muassa suorassa lähetyksessä "Motherfucker!"), pieksi Bret Hartin ja kaikki häntä rauhoittelemaan saapuneet tuomarit. Seuraavassa Raw'ssa Diesel piti aggressiivisen promon, jossa hän teki selväksi, ettei aikoisi pahoitella käytöstään keneltäkään ja että hän tekisi mitä tahansa noustakseen takaisin WWF:n päämestariksi. Tästä alkoi siis Dieselin kaivatun heel-turnin pohjustus, joka ei kuitenkaan ollut valmis vielä tähän ppv:hen mennessä. Nimittäin samassa Raw'ssa, jossa Diesel piti promonsa, Owen Hart kohtasi Dieselin ystävän Shawn Michaelsin Singles-ottelussa. Kesken tuon ottelun Michaels rojahti maahan tajuttomana ja kiidätettiin pois paikalta. Syyksi dramaattiselle käänteelle paljastui se, että Michaels kärsi syksyisen pahoinpitelyn jälkeen edelleen pään alueen vammoista eikä ollut painikunnossa. Tämä oli tietenkin vain juonikuvio, eikä Michaelsille ollut oikeasti käynyt ottelussa mitenkään, mutta lääkärit olivat myös oikeasti sitä mieltä, ettei Michaels olisikaan vielä painikunnossa, miksi hänet kirjoitettiin pois ruudusta pariksi kuukaudeksi tämän anglen avulla. Owen Hart tietenkin otti promoissaan kaiken kunnian siitä, että hän olisi "päättänyt Shawn Michaelsin uran". Lopulta sitten uusi raivoisa Diesel sai Hartin rehentelystä tarpeekseen ja päätti käydä Hartin kimppuun.

Owen Hartin ja Dieselin välinen ppv-ottelu on sen verran mielenkiintoinen konsepti, että on aika sääli, että tämä ottelu oli lähinnä glorifioitu squash. Uskon hyvin vahvasti siihen, että Owen olisi voinut repiä Dieselistä parhaimmillaan irti ihan yhtä kovan ottelun kuin Bret, mutta ikävä kyllä siihen ei tullut tässä ottelussa mahdollisuutta, koska tämä kesti vain muutaman minuutin. Tällaisenaankin tämä oli kyllä ihan viihdyttävää rymistelyä, ja lopetus sopi Dieselin uuteen hahmoon hyvin, mutta paljon hukattua potentiaalia tässä ottelussa ikävä kyllä oli.
** (4:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Ted DiBiase, Savio Vega & Xanta Klaus
Tässä välissä nähtiin suorastaan hulvaton angle, jossa Savio Vega ja Joulupukki saapuivat keskeyttämään Ted DiBiasen promon. Vega ja Joulupukki nousivat kehään DiBiasen kanssa, jolloin yhtäkkiä Joulupukki hyökkäsikin Vegan kimppuun ja lyöttäytyi yhteen DiBiasen kanssa. Tämän oli vain tarkoitus osoittaa, että DiBiase voisi ostaa aivan kenet tahansa: jopa Joulupukin. Tästä Xanta Klaus -hahmosta (eli ilkeästä Joulupukista) tuli parin viikon ajaksi osa Million Dollar Corporationia, mutta sitten hän katosi eikä esiintynyt koskaan uudestaan. Kiinnostavinta tässä on oikeastaan se, että Xanta Klausia esitti nuori Balls Mahoney, joka (menetettyään tässä nähdyssä tappelussa tekopartansa ja hattunsa) ei näyttänyt yhtään samalta kuin ECW-aikojen Mahoney.

Kuva Kuva
King Mabel w/ Sir Mo vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - Casket Match
Kuten on jo tullut todettua, King Mabel oli yhdessä Yokozunan kanssa murtanut Undertakerin kasvot syksyn aikana ja pakottanut Dead Manin pois kuvioista pariksi kuukaudeksi. Undertaker oli kuitenkin tehnyt paluunsa Survivor Seriesissä pelottavan näköinen metallimaski kasvoillaan ja tuhonnut koko Mabelin porukan. Niinpä Mabelilla oli nyt totuuden hetki: hänen oli pystyttävä pieksemään Undertaker tämän omassa nimikko-ottelussa Casket Matchissa, tai muuten Mabelin ura saattaisi olla ohi. Niin se myös oikeasti alkoi olla: King Mabel esiintyi vielä Royal Rumble 1996:ssa, mutta sen jälkeen hän jätti WWF:n vuosiksi. Mabelin Main Event -run vuoden 1995 aikana oli ollut lähinnä kivuliasta katsottavaa, mutta onneksi se ei kestänyt kauaa. Vielä viimetöikseen Mabel ja Mo olivat ilmeisesti ennen tätä ppv:tä onnistuneet saamaan käsiinsä kultaisen ketjun, jonka Kama oli aikaisemmin vuoden 1995 aikana tehnyt sulattamastaan Undertakerin uurnasta. Tuon uurnasta tehdyn ketjun avulla Mabel yritti hallita Undertakerin voimia ja voittaa sillä tavalla tämän ottelun.

Viime vuodet olivat kyllä olleet Undertakerille aivan kammottavia. Toinen toisensa perään kamalia vastustajia, joiden kanssa ei ollut yhtään mitään mahdollisuutta painia hyviä otteluita. Onneksi vuonna 1996 tämäkin vihdoin muuttuisi Undertakerin osalta, mutta vielä sitä ennen meillä oli "nautittavana" tämä Casket Match. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että ei tämä ollut ehkä ihan niin kamala kuin olisi voinut luulla, mutta kokonaisuutena tämä oli silti ehdottomasti heikko ottelu, jossa ei ollut mitään erityisemmin viihdyttävää. Ainakin Undertaker näytti vahvalta ja pelottavalta, ja ainakin Mabelin ME-ura sai näyttävän päätöksen. Kiitos, eteenpäin.
*½ (6:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. British Bulldog w/ Jim Cornette & Diana Smith - WWF Championship
Oi kyllä, Bret Hart oli jälleen WWF:n päämestari ja WWF:ssä oli kaikki hyvin! Ainakin sen osalta, että nyt WWF:n päämestaruusotteluilta oli jälleen lupa odottaa ensiluokkaista painia, mikä oli asia, jota ei ollut pitkään aikaan voinut sanoa. Ensimmäiseksi vastustajakseen Bret Hart sai hyvin henkilökohtaisessa ottelussa oman lankomiehensä British Bulldogin. Bulldog oli ansainnut ykköshaastajuuden päämestaruuteen jo ennen Survivor Seriesiä, joten oli selvää, että ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessaan Hart joutuisi kohtaamaan Bulldogin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sukulaismiehet kohtaisivat toisensa: vuoden 1992 SummerSlamissa Hart ja Bulldog olivat painineet Wembley Stadiumilla legendaarisessa ottelussa toisiaan vastaan, mutta tuolloin miehet olivat olleet vielä ystävyksiä ja halanneet ottelun jälkeen. Nyt tilanne oli toinen, kun Bulldog oli Owen Hartin tavoin kääntynyt Bret Hartia ja koko muuta Hartin sukua vastaan. Heel-Bulldog oli ilmoittanut tekevänsä kaikkensa piestäkseen Bret Hartin ja noustakseen WWF:n päämestariksi. Bulldog oli myös varma, että hän pystyisi siihen, koska Bret ei ollut koskaan voittanut häntä ottelussa. Matsin ajaksi Bulldogin kulmaukseen saapui myös Bulldogin vaimo, Bretin oma sisar Diana Smith.

Huh, en todellakaan muistanut, että tämä ottelu oli näin kova! Olen kyllä aikoinaan antanut tälle arvosanaksi neljä ja puoli, mutta olin jotenkin onnistunut unohtamaan koko matsin, ja aloin jo epäillä, että olisiko tämä todella näin kova. Kyllä tämä oli - ja on joidenkin arvostelijoiden mukaan vielä kovempi kuin millaisena minä tätä pidän. Osa arvostelijoista pitää tätä nimittäin parempana kuin SummerSlam 1992:n klassikkoa Hartin ja Bulldogin välillä, ja tämä on saanut jopa ääniä koko vuoden 1995 parhaaksi otteluksi. Hyvin korkealle tämä kyllä sijoittuu omallakin listallani, koska tämä oli kieltämättä perkeleellisen kova ottelu, jossa 1) Bulldog osoitti pystyvänsä edelleen halutessaan painimaan aivan upean ottelun ja 2) Hart osoitti, miksi hän on vain niin saatanan kova painija ja ehdottomasti oikea valinta WWF:n päämestariksi tähän aikaan. Hart oli vuoden kahdessa viimeisessä ppv:ssä paininut lähes tulkoon kovemmat ottelut kuin kukaan muu WWF:ssä koko vuoden aikana, joten eiköhän se kerro kaiken tarpeellisen Hartin loistavuudesta. Minun silmissäni tämä ei kaikista kovista bumpeista ja Hartin bleidaamisesta huolimatta nouse silti ihan Hart/Bulldog I:n tasolle, mutta kauaksi ei jäädä. Aivan mahtava ottelu, ja ehdottomasti vuoden 1995 suurimpia valonpilkkuja.
****½ (21:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Bret Hart
** British Bulldog
* Razor Ramon

Kokonaisarvio In Your House 5:stä: Olihan tämä taas aika lailla täysin yhden ottelun tapahtuma, mutta koska se ottelu oli niin kova, ei tämä ollut ihan täysi katastrofi. Muuten yksikään ottelu ei noussut edes kolmen tähden tasolle, mutta oli tässä sentään pari ihan hyvää ottelua ja yksi ok squash. Ja aivan totaalista paskaa oli varsin vähän, vaikka Mabel vs. Undertaker kovasti yritti olla sitä. Kyllä tämä siis WWF:n vuoden 1995 tasossa sijoittuu melkeinpä puoliväliin, mikä kyllä oikeastaan kertoo kaiken oleellisen vuodesta 1995. Kehno.

1. WWF Survivor Series - Hyvä
-------------------
2. WWF SummerSlam - Ok
3. WWF Royal Rumble - Ok
4. WCW World War 3 - Ok
-------------------
5. WCW Fall Brawl - Kehno
6. WWF WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
7. WCW Collision In Korea - Kehno
8. WCW The Great American Bash - Kehno
9. WWF WrestleMania XI - Kehno
10. WWF In Your House 5 (Season's Beatings) - Kehno
11. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
12. WCW Bash At The Beach - Surkea
13. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
14. WCW Slambore - Surkea
15. WWF King of the Ring - Surkea
16. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
17. WCW SuperBrawl V - Surkea
18. WCW Halloween Havoc - Surkea
19. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Fisu
Jobber
Viestit: 1
Liittynyt: 15 Elo 2018, 07:46

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Fisu » 20 Heinä 2019, 04:32

Kenityskin jatkanut projektiaan. Hienoa!
Kävinkin tässä välillä lukemassa kaikki postaamasi vanhat arvostelut alertista. Tästä on hyvä jatkaa. Loistavaa työtä!

Vastaa Viestiin