Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 18 Marras 2018, 20:13

Kuva
STARRCADE 1994

Ja näin saadaan myös painivuosi 1994 päätökseen! Vuoden viimeinen ppv oli siis tuttuun tapaan WCW:n Starrcade, joka järjestettiin nyt jo 12. kerran. Tämä oli kuitenkin parempi Starrcade kuin kaikki muut Starrcadet tähän mennessä yhteensä, koska tämä oli ensimmäinen, jossa oli mukana HULK HOGAN. Lisäksi meille olisi tarjolla suorastaan herkullinen TRIPLE MAIN EVENT. Eikä siinä suinkaan kaikki! Vain hieman ennen Starrcadea oli nimittäin paljastunut, että WWF:stä näyttävät jäähyväiset marraskuussa saanut Randy Savage oli tehnyt sopimuksen WCW:n kanssa - ja että Savage saapuisi esiintymään tähän Starrcadeen! Savage ei kuitenkaan painisi vielä tässä tapahtumassa, vaan sen sijaan hän oli luvannut tulla "kohtaamaan Hulk Hoganin". Tällä ilmaisulla WCW halusi tietenkin rakentaa mysteeriä sen ympärille, johtaisiko Hoganin ja Savagen kohtaaminen siihen, että Savage hyökkäisi Hoganin kimppuun, vai siihen, että kaksikko asettuisikin samalle puolelle. Tätä suurta jännitystä buildattiin koko ppv:n ajan.

Lisäksi koko Starrcaden ajan WCW hehkutti Pro Wresting Illustrated -lehden palkintoseremoniaa ja näytti siitä pitkiä klippejä, joissa muun muassa Hulk Hogan palkittiin vuoden painijana, Nasty Boys vuoden joukkueena ja Sting fanien suosikkina. Hämmästyttääkö yhtään, miksi painimedia oikeasti valitsi Hoganin vuoden painijaksi ja Nasty Boysit vuoden joukkueeksi? No, ei tarvitse hämmästellä: WCW oli nimittäin OSTANUT nuo voitot itselleen, jotta voisi hehkuttaa niitä Starrcadessa. Vastineeksi WCW oli tietenkin luvannut PWI:lle paljon näkyvyyttä tapahtumassaan. Että jos olette joskus miettineet, kumpia palkintoja kannattaa pitää luotettavimpana: PWI:n vai Observerin, niin tämä tarjoaa tietynlaisen vastauksen asiaan.

Muuten WCW:ssä ei sitten ollutkaan sattunut mitään kovin merkittäviä käänteitä Halloween Havocin ja Starrcaden välillä Savagen palkkaamisen lisäksi (mitä nyt Bischoff oli antanut loukkaantuneelle Ricky Steamboatille kenkää, mutta sehän on ihan arkipäivää), joten mennään itse asiaan. Selostajinamme jälleen Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Jim Duggan (c) vs. Vader w/ Harley Race - WCW United States Heavyweight Championship
Niin. Nythän oli todellakin käynyt niin, että yksi WCW:n lupaavimmista painijoista Steve Austin oli loukkaantunut marraskuussa järjestetyssä Clash of the Championsissa otellessaan Jim Duggania vastaan US Heavyweight -mestaruudesta. Tai itse asiassa en ole nyt täysin varma, oliko Austin jo loukkaantunut tuohon matsiin tultaessa, mutta yhtä kaikki matsi jäi torsoksi - ja samala viimeiseksi Austinin merkittäväksi otteluksi WCW:ssä. PPV:ssä häntä ei nähty enää kertaakaan. Austin kyllä ehti vielä toipua loukkaantumisestaan ja painia alkuvuodesta 1995 WCW:n house show -tapahtumissa ja tv-lähetyksissäkin, mutta Eric Bischoffin mielestä Austinissa ei ilmeisesti ollut enää potentiaalia, ja lopulta Austin sai kenkää. Tiedättekö, kenessä Bischoffin mielestä sen sijaan oli potentiaalia? No tietenkin Jim Dugganissa! Ja niinpä painitaidoton Duggan jatkoi edelleen US Heavyweight -mestarina, ja Austinin jäätyä sairaslomalle Dugganin uudeksi haastajaksi oli noussut Vader. Miksikö Vader? Lähinnä kai siksi, koska Vaderilla ei ollut tällä hetkellä parempaakaan tekemistä. Vader oli voittanut WCW World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuuden jo Fall Brawlissa, mutta backstage-politikoinnin takia hän ei ollut päässyt edelleenkään haastamaan Hogania päämestaruudesta, joten sen sijaan Vader pistettiin sitten haastamaan Jim Duggan firman toiseksi merkittävimmästä vyöstä. Koska miksipäs ei.

Hemmetti, pakko myöntää. Tämäkin päivä sitten koitti. Jim Dugganin ottelu, josta tykkäsin. Ja ei, en sis tarkoita tällä nyt sitä, että tämä ottelu olisi ollut jotenkin megalomaanisen hyvä tai ilmiömäinen. Ei todellakaan. Sen sijaan tämä oli HYVÄ ja viihdyttävä ja intensiivinen braw. Ja bah gawd nämä ovat ensimmäisen kerran sanat, joita voin tämän projektini aikana käyttää Dugganin 1 on 1 -ottelusta. Kyllä, tarkastin oikein erikseen: en ole antanut yhdellekään Dugganin 1 on 1 -ottelulle ennen tätä yli kahden tähden arvosanaa. Nyt se päivä kuitenkin koitti, ja siitä voimme lähes yksinomaan kiittää Vaderia. Vain LÄHES yksinomaan, koska kieltämättä myös Duggan teki tässä poikkeuksellisen paljon töitä, paiskoi Vaderia näyttävästi, otti itsekin varsin hyvin bumppia vastaan ja jumalauta teki jopa todella kummallisen Second Rope Elbow Dropin. Toki sitten vastapalvelukseksi tästä kaikesta Duggan oli buukattu tässä ottelussa näyttämään jopa typerryttävän vahvalta, mutta se siedettäköön, koska ottelu oli muuten hyvä. Vader todellakin teki töitä ihan pirusti ja kantoi loistavalla brawlerin taidollaan jopa Dugganin kaltaisen kankean, vanhan pierun hyvään brawlaukseen. Ei voi mitään, tämä oli ilahduttavan positiivinen yllätys ja kiva alku illalle. Olen toki ilmeisesti ainut ihminen maailmassa, joka on tätä mieltä tästä ottelusta, mutta ihan sama!
*** (12:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jean Paul Levesque vs. Alex Wright
Oi kyllä! Oi kyllä! Tätä olette odottaneet: ALEX WRIGHTIN PPV-DEBYYTTI! Saksalainen painilupaus Wright tunnetaan parhaiten pitkästä urastaan WCW:ssä: Wright debytoi WCW:ssä syksyllä 1994 ja jatkoi firmassa yhtäjaksoisesti aina siihen saakka, kun WCW joutui konkurssiin. Mitään kovin merkittävää hän ei tosin missään vaiheessa WCW-urallaan tehnyt, vaan pyöri parhaimmillaankin midcard-kuvioissa. WCW:n kaatumisen jälkeen Wright palasi kotimaahansa eikä vuosiin paininut ollenkaan. Amerikan painipromootioissa häntä ei ole nähty WCW:n kaatumisen jälkeen. Joulukuussa 1994 Wright oli kuitenkin vasta 18-vuotias, monien mielestä lupaava ja vauhdikkaaseen painiin kykenevä nuorukainen, josta ehkä monikin WCW:n johdossa odotti paljon. Niin ja tekihän tässä ottelussa ppv-debyyttinsä tosiaan myös muuan Paul Levesque, jonka joku saattaa tuntea paremmin nimellä Triple H. Kyllä, Killer Kowalskin kouluttama Paul Levesque oli 25-vuotias, kun WCW teki hänen kanssaan sopimuksen vuonna 1994. Levesque debytoi WCW:ssä ensin Terra Ryzing -nimellä, mutta hyvin nopeasti hänen nimekseen päätettiin vaihtaa Jean Paul Levesque. Samalla nuorukaisesta tehtiin "ranskalainen aristrokraatti", joka puhui englantia ranskalaisella aksentilla ja alkoi hengailla brittiläisen aristokraatin Lord Steven Regalin kanssa. Tässä Starrcadessa Levesque sai kuitenkin painia vielä ihan singles-ottelussa ilman Regalia. Levesquen WCW-ura on hieman lyhyempi kuin Wrightin. Levesque oli jo tämän Starrcaden aikaan tyytymätön siihen, mitä suunnitelmia WCW:llä oli hänen varalleen. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut joukkueena painiminen Regalin kanssa, vaan hän olisi halunnut pyrkiä singles-uralle. WCW ei kuitenkaan uskonut, että hänellä olisi potentiaalia siihen. Niinpä Levesque jätti yhtiön heti alkuvuodesta 1995 eikä esiintynyt enää koskaan toiste WCW:n ppv:ssä. Tässä projektissa häneen sen sijaan törmäisimme vielä pariin kertaan.

Jos äskeisessä ottelussa tapahtui paljon enemmän kuin olin odottanut, tässä ottelussa tapahtui puolestaan paljon vähemmän kuin olin toivonut. Paperilla tämä kahden nuoren, lahjakkaan ja lupaavan painijan matsi kuulosti jopa potentiaaliselta showstealerilta. Tämä erityisesti sen takia, koska tiedän Wrightin pystyneen myöhemmin urallaan oikein näyttäviin suorituksiin. Ja kai tämä Levesque-kaverikin on jokusen kohtuullisen ottelun myöhemmin urallaan paininut. Siksi oli harmillista, että tämä ottelu ei oikein missään vaiheessa lähtenyt kunnolla käyntiin. Sekä Wright että Levesque väläyttivät kyllä aina hetkellisesti ihan nättejä ja tyylikkäitä liikkeitä, ja matsia katsoessa alkoi muutamaan kertaan tulla sellainen olo, että tästähän voi kuoriutua vielä kova ottelu. Sitten ottelun tempo kuitenkin taas laski, matsi ei oikein lähtenyt kunnolla käyntiin ja meno pysähtyi jonkinlaiseen restholdiin. Niinpä loppujen lopuksi tämä ottelu ei noussut sitä "ihan hyvä" -tasoa paremmalle missään vaiheessa. Oli tämä toki siis silti ihan kivaa katsottavaa, ja siinä mielessä viihdyin tämän parissa, mutta en olisi odottanut pitäväni Dugganin ottelusta enemmän kuin tästä.
**½ (14:03)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Johnny B. Badd (c) vs. Arn Anderson w/ Col. Robert Parker & Meng - WCW Television Championship
Voi pojat. Sitten on aika tuottaa kaikille iso pettymys. Tässä Starrcadessa oli nimittäin tarkoitus nähdä Halloween Havoc -uusintaottelu Johnny B. Baddin ja HONKY TONK MANIN välillä. Vielä tämän Starrcadenkin aikana katsojille mainostettiin Baddin ja Honkyn ottelua, mutta toisin kävi. Kun ottelu oli valmis alkamaan, yhtäkkiä paikalle ei kävellytkään viime kuukausina Baddin kanssa feudannut Honky, vaan Stud Stablen saattelema Arn Anderson. Eli mitä kävi? Meltzerin mukaan Honky Tonk Man oli suivaantunut lopullisesti juuri ennen Starrcadea siitä, ettei häntä ollut sittenkään buukattu voittamaan tätä ottelua, ja hän oli kieltäytynyt esiintymästä show'ssa, vaikka oli ilmeisesti jo saapunut paikalle. Tämä oli mahdollista, koska Honkylla ei ollut edelleenkään sitovaa sopimusta WCW:n kanssa, vaan hänelle maksettiin esiintymiskohtaisesti. Samalla Honky oli vihainen juuri tästä, ettei hänen kanssaan ollut tehty edelleenkään pysyvää sopimusta. Näin kuvio siis meni ainakin vuoden '94 Observerin mukaan. Aikanaan Eric Bischoff on tosin kirjassaan sanonut, että Honky Tonk Manille potkujen antaminen olivat "nautinollisimmat potkut, jotka hän on antanut", eli en tiedä, onko tilanne nyt ihan näin yksiselitteinen. Yhtä kaikki, Honky ei tässä ppv:ssä esiintynyt eikä häntä enää WCW:ssä nähty. Hätäpaikkauksena Honky Tonk Manin paikan ottelussa otti company man Arn Anderson.

Äh, vähän pettymys oli tämäkin. Kun kävi ilmi, että Honky Tonk Manin sijaan Baddin vastustaja onkin Arn Anderson, ehdin jo innostua paljon. Arn on parhaimmillaan loistava painija ja saa revittyä heikommistakin painijoista ainakin välillä ihan hyviä otteluita. Kun tähän yhdistää sen, ettei Badd ole erityisen heikko painija, uskalsin toivoa näiden kahden TV-mestaruusottelulta jopa hyvää menoa. Ikävä kyllä sellaista ei lopulta saatu. Tässä oli oikeastaan vähän sama ongelma kuin Halloween Havocin Anderson vs. Rhodes -ottelussa. Silloinkin olin varma, että Anderson olisi pystynyt enempään ja että ottelu ei jostain syystä vain lähtenyt missään vaiheessa kunnolla käyntiin. Nytkin odotin koko ajan, että Anderson pistäisi kaiken peliin ja että ottelussa saataisiin vitosvaihde silmään. Sitä ei saatu, joten lopputuloksena oli ihan hyvää ja kaikin puolin pätevää painia, joka ei kuitenkaan noussut sille hyvälle tasolle.
**½ (12:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Harlem Heat (Booker T & Stevie Ray) w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys
Ei, tässä Starrcadessa ei jostain käsittämättömästä syystä nähty joukkuemestaruusottelua, eivätkä joukkuemestarit edes esiintyneet tapahtumassa. Starrcaden aikaan joukkuevöitä piti vielä hallussaan Stars & Stripes, mutta Bagwell ja Patriot jobbaisivat vyönsä pian Starrcaden jälkeen Harlem Heatille. Harlem Heat olikin ollut viime kuukausina jälleen isossa nosteessa sen jälkeen, kun veljekset "Kole ja Kane" katosivat ruudusta käytännössä kokonaan alkuvuodesta 1994. Syksyllä 1993 debytoinut joukkue ei ollut lähtenyt toimimaan oikein toivotulla tavalla, ja kaksikko oli tippunut lopulta melkeinpä jobberiasemaan. Tähän alkoi tulla kuitenkin muutos siinä vaiheessa, kun Hulk Hogan saapui firmaan. Hogan halusi, että Harlem Heat saa pushia, ja niin myös alkoi tapahtua. Ensin kaksikon nimet vaihdettiin Kolesta ja Kanesta heidän oikeiksi nimikseen: tästä eteenpäin heidät tunnettiin siis Booker T:nä ja Stevie Rayna. Sen jälkeen alkoi pitkä kuvio, jossa Harlem Heatille rakenneltiin mystistä uutta manageria. Lopulta paljastui, että tuo uusi manageri oli Flairin eläköitymisen jälkeen tyhjän päälle jäänyt Sherri, jota kutsuttiin nyt Sister Sherriksi. Samaan aikaan Harlem Heat aloitti feudin yhden WCW:n suosituimman face-joukkueen Nasty Boysien kanssa, ja nyt tuota vihanpitoa selvitetiin Starrcadeen buukatussa ottelussa.

Tätä ottelua kai täytyy pitää jopa jonkinlaisena positiivisena yllätyksenä, koska minulla ei ollut etukäteen minkäänlaisia odotuksia tälle ottelulle. Sen enempää Harlem Heat kuin Nasty Boyskaan ei ollut toistaiseksi osoittanut pystyvänsä kantamaan heikkoa joukkueta hyvään suoritukseen, vaan molemmat joukkueet tuntuivat tarvitsevan joko HC-stipulaation tai hyvän vastustajan (mielellään molemmat) pystyäkseen hyvään suoritukseen. Koska nyt kumpaakaan ei ollut tarjolla, pelkäsin tämän voivan olla todella heikko suoritus. Tuohon pelkoon suhteutettuna tämä ottelu oli lopulta jopa varsin hyvä. Itse asiassa pidin tästä paikoin enemmän kuin kahdesta edellisestä ottelusta, ja jos tämä olisi osattu pitää vähän lyhyempänä, olisin jopa saattanut antaa tälle arvosanaksi kolme tähteä. Suurin osa ottelusta oli nimittäin hämmentävän hyvää intensiivistä tiukkaa brawlausta. Ongelma oli kuitenkin se, että ottelua ei ymmärretty lopettaa ajoissa, vaan se jatkui hämmentävän pitkään, ja lopussa ottelu alkoi menettää vähän otettaan. Kun lopetuskin oli sitten heikko, ei tämä lopulta noussut ihan hyvän arvosanan ylitse. Silti varsin onnistunut suoritus näiltä joukkueilta.
**½ (17:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kevin Sullivan vs. Mr. T
TRIPLE MAIN EVENT! Niin tätä illan huipentavaa spektaakkelia meille mainostettiin. "Kolme upeaa Main Event -tasoista ottelua" oli luvassa. Ja tässä niistä oli ensimmäinen. Kyllä. Tässä. Halloween Havoc oli siis päättynyt siihen, kun Hulk Hogania pitkään piinannut maskipää oli paljastanut Brother Brutiksi (Brutus Beefcakeksi), Hoganin parhaaksi ystäväksi. Mikä pahinta, samalla kertaa WCW-debyyttinsä teki Avalanche (Earthquake), ja Avalanchen seurassa paikalle ilmestyi myös Kevin Sullivan. Yhdessä Sullivan, Avalanche ja The Butcheriksi nimensä muuttanut Brother Bruti kävivät Hoganin kimppuun ja pieksivät hänet henkihieveriin... Siihen asti, kunnes Hoganin avuksi ryntäsivät Sting ja Sullivanin veli Dave Sullivan. Voiko tätä paremmaksi enää Main Event -kuviot mennä? Tuskin. Kuka kaipaisi Ric Flairia? Tai esimerkiksi Curt Hennigiä, jota pitkään huhuiltiin maskipääksi ja jonka uskottiin olevan seuraava Hoganin haastaja. Kuka kaipaisi Vaderia, joka oli voittanut ykköshaastajuuden jo syyskuussa? Steve Austinia? Ricky Steamboatia? Pyh. Kyllä Brutus Beefcake, Earthquake, Kevin Sullivan, Hulk Hogan, Dave Sullivan ja Sting olivat juuri oikeat nimet. Kevin Sullivanin johtama heel-porukka otti nimekseen Three Faces of Fear, ja yhdessä he kohtasivat marraskuussa käydyssä Clash of the Championsissa Hoganin, Stingin ja Dave Sullivanin joukkueen. Tuo ottelu ei ollut kuitenkaan päättänyt feudia alkuunkaan, vaan nyt oli aika jatkaa samaa kuviota TRIPLE MAIN EVENTISSÄ. Jostain (minulle täysin epäselväksi jääneestä) syystä Kevin Sullivan ei kuitenkaan kohdannut Starrcadessa veljeään, vaan sen sijaan Sullivanin vastustajaksi asettui Hulk Hoganin vanha ystävä Mr. T. Kyllä: Mr. T, joka oli täysin hyödytön painikehässä jo vuonna 1986. Mr. T, joka oli käynyt tuomaroimassa Halloween Havocin Hogan vs. Flair -ottelun ja esiintynyt sen jälkeen vain hyvin harvoin. Mr. T, JOKA SAAPUI TÄHÄN OTTELUUN JOSTAIN TÄYSIN KÄSITTÄMÄTTÖMÄSTÄ SYYSTÄ TUOMARIRAIDOITETTUUN PYJAMA-ASUUN PUKEUTUNEENA. Ei saatanan saatana. No, nyt Mr. T siis puolusti Dave Sullivanin kunniaa Kevin Sullivania vastaan.

Huoh, onko WCW oikeasti sitä mieltä, että joku nauttisi tällaisesta paskasta? Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin feud on ollut aivan hirveää roskaa (potentiaalinen vuoden huonoin feud), ja nyt tähän sotkuun oli päätetty lisätä Mr. T, joka ei osannut painia senkään vertaa kuin Dave Sullivan. Ja SE on paljon. Se on ihan helvetin paljon. No, tästä ottelusta ei ole oikeasti yhtään mitään sanottavaa. Sullivan toki pystyisi oikeanlaisen vastustajan kanssa ihan mihin tahansa, mutta sen sijaan hänet pantiin "painimaan" hasbeen-tasoisen action-tähden kanssa, joten lopputuloksen voi varmasti ihan jokainen arvata. Kamalaa kuraa kamalalla lopetuksella. Asiaa ei todellakaan auttanut se, että kesken ottelun Dave Sullivan saapui sekoilemaan sisääntulorampille ja ringsidelle joulupukiksi pukeutuneena. Aaaaaaaaargh. Onneksi tämä oli sentään aika lyhyt, mutta ei sekään arvosanasta pelasta yhtään mitään.
DUD (3:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Avalanche w/ Kevin Sullivan vs. Sting
WCW oli siis tehnyt loppuvuodesta upeita hankintoja ja palkannut WWF:ssä vuosien ajan Earthquake -nimellä painineen John Tentan rosteriinsa. Koska Tenta ei saanut käyttää Earthquake-nimeä WCW:ssä, tehtiin hänestä ovelasti AVALANCHE. Debyyttinsä Avalanche teki Halloween Havocissa hyökkäämällä Kevin Sullivanin kanssa Hulk Hoganin kimppuun. Siitä lähtien Avalanche oli sitten yhdessä Sullivanin ja The Butcherin kanssa piinannut Hogania, Stingiä ja Dave Sullivania. Koska Hoganilla oli ensisijaisesti kana kynittävänä entisen parhaan ystävänsä The Butcherin kanssa, ei Avalanche "ikävä kyllä" päässyt painimaan Hogania vastaan Starrcadessa, vaan sen sijaan hän kohtasi 1 on 1 -otelussa Hoganin uuden parhaan ystävän Stingin.

Olipa juuri niin yhdentekevä ottelu kuin saattoi vain pelätä. Karu tosiasia on se, että John Tenta ei ole koskaan ollut kiinnostava Main Event -nimi (ja luojan kiitos häntä ei koskaan ppv-tasolla laitettukaan Hogania vastaan 1 on 1 -otteluihin 1990-luvun taitteen WWF:ssä, vaikka Earthquake jatkuvasti feudasikin Hoganin kanssa). Vielä vähemmän John Tenta oli millään tavalla ME-kaliiberia nyt, kun hän alkoi olla vanha, väsynyt ja aikaisempaa huonommassa kunnossa. Sting puolestaan oli jo usean vuoden ajan osoittanut pystyvänsä kiinnostaviin ja viihdyttäviin otteluihin lähinnä oikeiden (lue: itseään taitavampien) painijoiden kanssa. Stingistä ei todellakaan ollut kantamaan Avalanchea hyvään otteluun. En tiedä, olisiko kenestäkään ollut, mutta ei ainakaan Stingistä. Parhaansa hän toki yritti, ja sitä yritystä selvästi koetettiin buustata hyvin perinteisellä buukkauksella tässä ottelussa. Ikävä kyllä yritys ei kantanut kovin pitkälle, vaan lopputuloksena oli lähinnä siedettävä brawl. Ei kovin kummoinen co-ME.
*½ (15:26)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. The Butcher - WCW World Heavyweight Championship
Huh. Huh. Tämä ottelu oli WCW:n vuoden suurimman ppv:n Main Event. Tämä. Hulk Hogan vastaan Brutus Beefcake. Hulk Hogan vastaan Brutus vitun Beefcake. Hulk Hogan tosielämän parhaan ystävänsä kanssa halailemassa keskenään kehässä. Voiko mikään ottelu symbolisoida enemmän backstage-politikointia kuin tämä? Voiko? Ei voi. Jollain käsittämättömällä tavalla Hogan oli ilmeisesti saanut uskoteltua Eric Bischofille ja muille, että hänen ja "The Butcherin" feud olisi oikeasti kiinnostava Main Event -kuvio vuoden suurimpaan ppv:hen. No, totuus oli tietenkin, että ei se ollut. Tämä Starrcade sai buyratekseen 0.6, joka oli ihan yhtä huono luku kuin WCW:n ppv:eille ennen Hoganin saapumista. Että se siitä Hoganin vaikutuksesta. Tästä feudista selitinkin oikeastaan jo kaiken oleellisen Sullivan vs. Mr. T -ottelun kohdalla. Hogania oli siis kuukausikaupalla piinannut maskipäinen hyökkääjä, ja monesta hyökkäyksestä hänet oli pelastanut hänen paras ystävänsä Brother Bruti. Niinpä oli vähintään KIINNOSTAVAA, että Halloween Havocissa Hogan sai paljastettua, että hänen kimppuunsa hyökännyt mies olikin koko ajan ollut Brother Bruti, joka kutsui nyt itseään nimellä The Butcher. Tätä logiikan riemuvoittoa oli sitten jatkettu lokakuusta lähtien: The Butcher kertoi toimintansa syyksi sen, että Hogan oli vienyt kaiken valokeilan eikä ollut millään tavalla lojaali vanhalle ystävälleen. Selvä homma. Ja nyt The Butcher halusi viedä Hoganilta mestaruusvyön, joka Butcherin mukaan kuuluisi hänelle.

Olihan tämä juuri sitä itseään mitä tältä ottelulta saattoi vain kuvitella. Hulk Hogan ja Brutus Beefcake painimassa keskenään "vuoden suurimman ppv:n" Main Eventissä. En voi uskoa, että maapallolla on yhtään ihmistä, kenen mielestä tämä saattoi olla edes etäisesti hyvä idea, mutta jossain se ihminen (Eric Bischoff) kai sitten on. Mutta siis. Eihän tämä nyt ollut laadullisesti sentään tuollaista Mr. T vs. Kevin Sullivan -ottelun tasoista totaalista DUD-häränpaskaa, eikä tämä ottelu voita vuoden huonoimman ottelun titteliä. Se ei poista silti sitä tosiasiaa, että tämä oli puhtaasti huono ottelu, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa tai mitään niistä asioista, minkä takia tykkään katsoa showpainia. En ikimaailmassa näyttäisi tätä ottelua yhtään kellekään, jolle yritän selittää, miksi käytän aikaani hikisten miesten pellepainin katsomiseen. Ei. Saatana. Hogan teki omat temppunsa. Beefcake teki omansa. Tuttua hommaa näille kahdelle keskenään. Sitten ottelu loppui. Ja hyvä niin.
* (12:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Hulk Hogan, The Butcher, Jimmy Hart, Kevin Sullivan, Avalanche & RANDY SAVAGE
Ja tietenkin illan päätteeksi saatiin vielä sitten se huipennus, jota oli hehkutettu koko show'n ajan. Ottelun jälkeisen post match -nahistelun keskeytti RANDY SAVAGE. Savage oli etukäteispromoissa luvannut ottaa oman paikkansa WCW:ssä ja selvittää epäselvyydet Hoganin kanssa. Siksi "monet" "olivat" "luulleet", että Savage kääntyisi tässä Hogania vastaan. Niin ei tietenkään käynyt, vaan hirveän pitkän buildauksen päätteeksi Savage hyökkäsikin Kevin Sullivanin porukan kimppuun, ja näin Mega Powers oli palannut yhteen. Ihanaa. Tämän ikimuistoisen käänteen siirryttiin vielä backstagelle juhlimaan Hoganin voittoa. Siellä Hoganin juhlat keskeytti sitten Vader, joka ilmoitti, että nyt vihdoin olisi hänen aikansa saada mestaruusottelu, joka hänelle luvattiin jo kuukausia sitten. Hoganin ja Vaderin lyhyt kohtaaminen olikin oikeastaan kiinnostavin hetki koko saatanan Starrcadessa.

*** Vader
** Alex Wright
* Booker T

Kokonaisarvio Starrcadesta: Huh, olipa TODELLA surullinen ppv. Todella. Monien arvostelijoiden mielestä tämä on kaikkien aikojen huonoin Starrcade, ja ymmärrän hyvin heidän näkemyksensä. Omissa kirjoissani Starrcadet 1999 ja 2000 menevät kyllä aika lailla samalle tasolle, mutta niissä molemmissa oli toki se hyvä puoli, että niissä oli YKSI OIKEASTI HYVÄ (***½-tasoinen) ottelu. Tässä ei ollut yhtään sellaista. Tässä oli YKSI juuri ja juuri kolmeen tähteen yltänyt ottelu. Oikeastaan tämän tapahtuman kamaluus näkyy siinä, että pelkästään noiden yllä olevan kolmen, kahden ja yhden tähden jakaminen oli todella vaikeaa, koska Vaderia lukuun ottamatta oikeastaan kukaan ei suoriutunut tässä ppv:ssä mitenkään kehuttavasti. Ei millään tavalla kiinnostavasti. Kaikki ottelut olivat joko turhia tai yksinkertaisesti aivan paskoja. Mikä pahinta, "TRIPLE MAIN EVENTIKSI" hehkutetut ottelut olivat aivan kamalaa paskaa Main Event -kriteereillä mitattuna. Tämä on hirveä tapahtuma. Älkää katsoko. Surkea. Tähän on Hulk Hogan WCW:n alle puolessa vuodessa tuonut.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
3. AAA When Worlds Collide - Hyvä
-------------------
4. WCW Bash At The Beach - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WCW Fall Brawl - Ok
7. WWF Royal Rumble - Ok
8. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
9. WCW SuperBrawl IV - Kehno
10. WWF Survivor Series - Kehno
11. WWF King of the Ring - Kehno
-------------------
12. WCW Halloween Havoc - Surkea
13. WCW Starrcade - Surkea


So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 25 Marras 2018, 10:06

Kuva
ROYAL RUMBLE 1995

Okei, ensimmäisenä on todettava, että nyt siirrymme näissä arvioissa mielenkiintoiseen ajanjaksoon, kun vuoden 1995 käsittely alkaa. Kuten ehkä jotkut saattavat muistaa, koko tämä hullu projektini alkoi lähes 10 vuotta sitten (keväällä 2009), kun aloin postatata vuoden 1996 alusta lähtien WCW:n ja WWF:n ppv:eiden arvosteluja WrestlingAlertiin. Sitä ennen olin kuitenkin jo vuonna 2008 alkanut katsoa kaikkia vuoden 1995 WWF-ppv:itä ja arvostellut nuo tapahtumat muistiooni. En tarkalleen ottaen edes muista, mistä sain alun perin idean alkaa katsoa WWF:n ppv:itä juuri vuodesta 1995. Luulen, että se liittyy jollain tavalla In Your House -tapahtumien alkamiseen tuona vuonna. Yhtä kaikki, juuri tuo vuoden 1995 WWF-ppv:eiden katselu ja arvostelu oli aloitus tälle hulluudelle, jota olen siitä lähtien jatkanut. En kuitenkaan koskaan julkaissut vuoden 1995 ppv-arvioitani missään, enkä myöskään ole koskaan katsonut vuoden 1995 WCW-ppv:itä. Niiden katsomisen aloitin siis vasta vuodesta 1996.

Niinpä kun nyt tässä old school -projektissani olen vihdoin päässyt vuoteen 1995, halusin totta kai käsitellä myös tämän vuoden tapahtumat ennen kuin vihdoin siirtyisin takaisin vuoteen 2007, jonka kohdalla alun perin pysäytin tuon vuodesta 1996 alkaneen projektini ja palasin sen sijaan vuoteen 1983. On kuitenkin yksi ongelma. Vuosi 1995 on sekä yleisen mielipiteen mukaan että omasta mielestäni luultavasti paskin vuosi WWF:n historiassa. Niinpä minulla ei ole MITÄÄN mielenkiintoa käyttää aikaani katsomalla uudestaan kymmentä vuonna 1995 järjestettyä WWF-ppv:tä vain, jotta voisin antaa niiden otteluista tarkat tekstimuotoiset analyysit. Vuoden 1995 WCW-ppv:t toki aion katsoa ja arvioida ihan normaaliin tapaan, koska niitä en ole ikinä nähnyt. WWF-ppv:eiden kohdalla sen sijaan toimin vähän toisin. Kirjoitan kyllä näistä WWF-ppv:eistä muodoltaan ihan samanlaiset tekstit kuin muistakin ppv:eistä, mutta otteluiden arvosteluosuuden kuittaan hyvin lyhyesti - riippuen, minkälaisia muistikuvia minulla on ottelusta. Tähtiarvosanat annan toki otteluille, koska olen kymmenen vuotta sitten antanut kyllä kaikille näille otteluille arvosana. Ne arvosanat minulla on tallessa muistiossani, joten luotan vain siihen, että olen noiden otteluiden laadusta edelleen samaa mieltä kuin kymmenen vuotta sitten. Sen sijaan kovin yksityiskohtaisia analyysejä en otteluiden laaduista todennäköisesti kirjoita, koska en niistä kovin paljon muista. Toivottavasti tämä järjestely tyydyttää joten kuten kaikkia, en vain pysty uhrautumaan niin, että katsoisin vuoden 1995 WWF-ppv:t uusiksi.

Ja sitten itse asiaan. Vuoden 1995 Royal Rumble oli historian kahdeksas Rumble, seitsemäs ppv:ssä lähetetty sellainen. Survivor Seriesin ja Royal Rumblen välissä ei ollut WWF:ssä tapahtunut mitään kovin kummoisia käänteitä - paitsi että WWF oli alkanut ottaa "uudeksi" bisnesstrategiakseen tuoda mahdollisimman paljon julkkiksia tapahtumiinsa, jotta julkkiksista kiinnostuneet ihmiset lisäisivät myös WWF:n katsojalukuja. Tammikuun aikana Raw'ssa oli nähty näyttelijä William Shatner. Tähän ppv:hen oli buukattu Royal Rumble -ottelun erikoisvalvojaksi Baywatch-tähti Pamela Anderson. Lisäksi NFL-pelaaja Lawrence Taylor oli katsomossa. Selostajinamme Vince McMahon ja Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Stephanie Wyand.

Kuva Kuva
Razor Ramon (c) vs. Jeff Jarrett w/ The Roadie - WWF Intercontinental Championship
Fanien suosikki Razor Ramon oli kantanut IC-mestaruutta SummerSlamista lähtien ja joutunut puolustamaan vyötään useita haastajia vastaan. Vuodenvaihteen aikaan Ramonin uudeksi haastajaksi oli noussut country-muusikko Jeff Jarrett, joka oli ollut viime kuukausina selvässä nosteessa WWF:ssä. Kaksikon feudissa ei ainakaan tähän mennessä ollut mitään kovin erikoista. IC-mestaruutta havitteleva Jarrett oli kuitenkin saanut loppuvuodesta 1994 apurikseen The Roadie -nimisen lippispäisen nuoren miehen, joka pyöri Jarrettin kannoilla, auttoi tätä voittamaan ottelunsa huijaamalla ja saapui nyt myös Rumblessa Jarrettin avuksi ringsidelle. Roadie oli oikealta nimeltään Brian Armstrong, paremmin tunnettu Road Doggina ja BG Jamesina. Eli kyllä, tämä Royal Rumble oli pitkän uran tehneen Road Doggin ppv-debyytti. 26-vuotias Brian oli Armstrong-suvun viimeinen vesa, joka ei ollut vielä tätä ennen esiintynyt ppv:ssä. Hänen veljensä Scott, Brian ja Steve olivat painineet jo vuosia, ja Brianin isä Bob oli tietenkin NWA-legenda. Brian sen sijaan oli osallistunut 1990-luvun alussa Persianlahden sotaan ja siirtynyt painimaan paljon veljiään myöhemmin.

Jarrett alkoi näihin aikoihin saada koko ajan enemmän otetta omasta tyylistään, ja oikeiden vastustajien kanssa Double J pystyi oikeastaan yllättävänkin hyviin otteluihin. Jarrettin ja Ramonin tyylit sopivat alusta lähtien mukavasti yhteen, ja toisiaan vastaan nämä kaksi pystyivät painimaan varsin päteviä entertainment brawl -tyyppisiä otteluita. Ei tokikaan mitään klassikoita, mutta muistikuvieni mukaan tämä IC-mestaruusottelu oli kaikin puolin hyvä matsi ja toimiva avaus illalle.
*** (18:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
IRS w/ Ted DiBiase vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
The Undertakerin feud Ted DiBiasen ja DiBIasen johtaman Million Dollar Corporationin kanssa oli jatkunut käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Undertaker oli palannut SummerSlamissa 1994 ja tuhonnut DiBiasen manageroiman Fake Undertakerin. Survivor Seriesissä Undertaker oli paininut vanhaa vihollistaan Yokozunaa vastaan Casket Matchissa ja lukinnut Yokozunan pysyvästi arkkuun: japanilaista jättiläistä ei ollut nähty tuon ottelun jälkeen ollenkaan. Sen sijaan samaisen ottelun päätteeksi Undertakerin kimppuun hyökkäsi DiBiasen ykkösmies Irwin R. Schyster, joka löi Undertakeria tämän omalla uurnalla. Tästä alkoi Takerin ja IRS:n tiukka feud, jonka aikana IRS toi avukseen aikaisemmin Undertakerin apuna olleet "druidit". IRS oli siis jotenkin onnistunut kääntämään druidit Undertakeria vastaan, ja nämä mind gamesit olivat sotkeneet Undertakerin ja Paul Bearerin suunnitelmat. Nyt druideja ei kuitenkaan näkynyt, kun IRS marssi kehään kohtaamaan Undertakerin.

Ensimmäiseksi on sanottava, että tämä ottelu jäi IRS:n viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä, vaikka ainakin yhdessä ppv:ssä häntä nähtäisiin vielä painikehän ulkopuolella. Kesällä 1995 Mike Rotunda jätti WWF:n ja siirtyi takaisin WCW:hen, jossa hän aloittaisi syksyllä 1995 juuri sopivasti, kun ensimmäinen Nitro oli alkamaisillaan. IRS:n ottelut olivat jo pidemmän aikaa olleet aika tylsiä, eikä Rotunda ollut enää kyennyt samanlaisiin suorituksiin kuin vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Niinpä myös tämä IRS:n ja Undertakerin ottelu jäi lähinnä tv-tasoiseksi brawlailuksi, johon vaikutti myös se, että Undertakerillekin juuri vuodet 1994-1995 olivat painisuoritukseltaan kaikkein heikoimpia. Ottelun laatua eivät mainittavasti parantaneet myöskään IRS:n "druidien" ja King Kong Bundyn sekaantumiset.
** (12:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. Bret Hart - WWF Championship
No niin, sitten päämestaruuskuvioihin, joissa oli tapahtunut todella dramaattisia käänteitä Survivor Seriesin jälkeen. Ensimmäisen käänne oli nähty jo Survivor Seriesissä, kun Bob Backlund sokeerasi kaikki voittamalla WWF-mestaruuden Bret Hartilta noin 10 minuuttia kestäneen Crossface Chicken Wing -otteen päätteeksi. Hart "loukkaantui" tuossa ottelussa niin, että häntä ei nähty painikehässä pariin seuraavaan kuukauteen. Oikeastaan Hart teki paluunsa painikehiin vasta tätä Rumblea edeltäneessä Raw'ssa. Niinpä kun Backlundin oli tarkoitus puolustaa juuri voittamaansa mestaruutta Hartia vastaan pari päivää Survivor Seriesin jälkeen järjestetyssä Madison Square Gardenin house show'ssa, Hartin paikan tuossa ottelussa otti juuri Survivor Seriesissä face-turnin tehnyt ja fanien suureksi suosikiksi noussut Diesel.

Ja sitten... Diesel tuhosi Bob Backlundin kahdeksassa sekunnissa. Tämä on yksi painihistorian ikimuistoisimmista mestaruusotteluista. Kun ottelu alkoi, Diesel pamautti Backlundin maahan Jackknife Powerbombilla ja selätti: 1.2.3. Kukaan ei ollut odottanut tätä, mutta ilmeisesti Vince McMahon ja muu WWF:n johto olivat todenneet, että WWF:n mestaruuskuvio tarvitsivat nyt oikeasti jotain täysin uutta ja tuoretta ilmettä, ja tuoksi ratkaisuksi keksittiin Diesel, joka oli ylipäänsä otellut ensimmäiset WWF-ottelunsa vasta vuoden 1994 alussa. Shawn Michaelsin bodyguardista oli tullut siis muutamassa kuukaudessa koko WWF:n ykkösnimi. Ikävä kyllä katsojaluvut osoittivat, että ainakaan näin mestaruuskauden alussa suuri yleisö ei ollut innostunut Dieselin mestaruuskaudesta kovin massiivisesti. Niinpä dirt sheetien mukaan WWF suunnitteli jo mestaruuden siirtämistä takaisin Bret Hartille - tai jopa Shawn Michaelsille. Jos mietitte, mitä Bob Backlundille oli käynyt, hänet oli tammikuuhun mennessä tiputettu jo takaisin keskikorttiin tai sitäkin alemmas. WWF oli nopeasti todennut, että koko Backlundin ME-run oli ollut virhe ja että Backlundin aika firman merkittävänä nimenä oli kauan sitten ohi. Se siitä siis. Nyt Bret Hart sai revanssinssa tässä Royal Rumblessa, koska tätä ennen hänellä ei ollut mahdollisuutta havitella takaisin vyötä, jonka hän oli kaikkien hämmästykseksi hävinnyt Survivor Seriesissä. Mitään suurta vihanpitoa ei Dieselin ja Hartin välille yritettykään rakennella, vaan tämä oli ihan rehti face vs. face -kamppailu.

Osa arvostelijoista on antanut tälle ottelulle vielä korkeampiakin arvosanoja, mutta muistan edelleen, että minua tässä ottelussa ärsytti suuresti sen lopetus. Bret Hart oli saamassa Dieselistä irti erittäin hyvän, suorastaan loistavan ottelun. Kaikki vaikutti siltä, että tästä ottelusta tulisi vähintään ****-tasoinen. Sitten matsi meni kuitenkin totaaliseksi sekamelskaksi, kun Dieseliä vastaan kääntynyt Shawn Michaels, Bret Hartia vihaava Owen Hart, Jeff Jarrett, The Roadie ja lopulta myös Bob Backlund kaikki sekaantuivat tähän otteluun. Niinpä ottelu jäi lopulta keskeneräiseksi, ja erityisesti sen lopetus meni täysin pilalle. Heikon lopetuksen takia tämä ottelu ei kirjoissani nouse huippuotteluiden joukkoon, vaikka Hart tekikin tässä matsissa upean suorituksen. Onneksi vuoden 1995 aikana nähdään vielä tätä parempi ottelu Dieselin ja Hartin välillä.
***½ (27:19)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow & Tatanka w/ Ted DiBiase vs. Bob Holly & 1-2-3 Kid - WWF Tag Team Championship
Myös tämä ottelu liittyy Dieselin ja Shawn Michaelsin välien rikkoutumiseen ja Dieselin face-turniin. Diesel ja Shawn Michaels olivat nimittäin vielä Survivor Seriesin aikaan joukkuemestarit, mutta kun Diesel kääntyi hyvikseksi ja Michaels päätti hylätä vanhan ystävänsä, päättyi myös miesten kausi joukkuemestareina. Michaels heitti oman mestaruusvyönsä roskakoriin ja ilmoitti, ettei hän enää puolustaisi vöitä Dieselin kanssa. Niinpä mestaruudet vakatoitiin ja niistä järjestettiin turnaus. Turnauksen ennakkosuosikiksi oli hehkutettu Smoking Gunnseja, mutta juuri ennen ensimmäisen kierroksen otteluaan Gunns-kaksikko joutui vetäytymään turnauksesta pois, koska Bart Gunn oli loukkaantunut rodeo-onnettomuudessa. Niinpä Gunnsien paikan ottivat kaksi todellista underdogia: 1-2-3 Kid ja Bob Holly. Kaikkien yllätykseksi Holly ja Kid onnistuivat voittamaan turnauksen kahdella ensimmäisellä kierroksella sekä Timothy Wellin ja Steven Dunnin Well Dunn -joukkueen että Heavenly Bodiesit. Finaalissa heitä vastaan asettuivat Ted DiBiasen manageroimat Bam Bam Bigelow ja Tatanka, jotka olivat päihittäneet tähän mennessä Men on a Missionin ja Headshrinkersit. Ei ole vaikea arvata, kumpi joukkueista oli ennakkosuosikki.

Muistikuvieni mukaan tämä oli varsin viihdyttävä joukkueottelu, joka ei kuitenkaan (jostain syystä) minun kirjoissani noussut ihan hyvälle tasolle. Se on ehkä jopa pieni yllätys, koska monet muut arvostelijat olivat antaneet tälle arvosanaksi vähintään kolme tähteä. No, minun kirjoissani tämä ottelu jää hieman alle kolmen tähden, mutta on silti varsin viihdyttävä ja sopivan erilainen joukkuemestaruusottelu. Tulevaisuuden kannalta merkittävin käänne tässä ottelussa nähtiin oikeastaan vasta matsin jälkeen, kun Bam Bam Bigelow ajautui sanasotaan ringsidellä olleen NFL-tähden Lawrence Taylorin kanssa. Tästä kuultaisiin lisää WrestleManiassa.
**½ (15:32)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania XI Title Shot
Participants: Shawn Michaels, British Bulldog, Eli Blu, Duke Droese, Jimmy Del Ray, Sione, Tom Prichard, Doink The Clown, Kwang, Rick Martel, Owen Hart, Timothy Well, Bushwhacker Luke, Jacob Blu, King Kong Bundy, Mo, Mabel, Bushwhacker Butch, Lex Luger, Mantaur, Aldo Montoya, Henry Godwinn, Billy Gunn, Bart Gunn, Bob Backlund, Steven Dunn, Dick Murdoch, Adam Bomb, Fatu, Crush
Ja tietenkin Royal Rumble -ppv:n päätti itseoikeutetusti Royal Rumble -ottelu. Tänä vuonna Rumblen sääntöjä oli kuitenkin muutettu niin, että uusi painija saapui kehään minuutin välein (ei 90 sekunnin tai kahden minuutin välein kuten normaalisti Rumbleissa), mikä teki tämän vuoden Rumblesta paljon nopeatahtisemman ja lyhyemmän. Lisäksi Rumblen ajan ringsidellä oleili siis Pamela Anderson, koska Rumble-ottelun voittaja saisi Andersonin valetikseen WrestleMania XI:ssä käytävään mestaruusotteluun.

Sitten huomioita osallistujalistasta. Ja niitä riittää tällä kertaa. Ensinnäkin tämä lienee Saimoun ilon ja onnen päivä, koska ppv-debyyttinsä tässä ottelussa tekivät muuan Eli ja Jacob Blu - miehet, jotka tultaisiin tuntemaan paremmin Ron ja Don Harrisina. Harrisin veljekset ovat (mielestäni) painihistorian kamalin painikaksikko, jolla ei olisi pitänyt olla mitään tekemistä missään promootiossa, mutta niin vain he ovat olleet näissä arvosteluissa kiusanani vuosikaupalla. Uransa Harris-veljekset olivat aloittaneet jo vuonna 1987, minkä jälkeen he olivat painineet muun muassa USWA:ssa, SMW:ssä ja ECW:ssä Bruise Brothers -nimellä. Loppuvuodesta 1994 he saivat sitten sopimuksen ECW:hen, jossa heidän ulkomuotonsa pysyi samanlaisena kuin aiemmissa promootioissa: tähän aikaan urallaan Harris-veljeksillä oli vielä pitkät, pehkomaiset hiukset ja he näyttivät lähinnä villimiehiltä. Kaksiko nimi vaihdettiin kuitenkin Bruise Brothersista Blu Brothersiksi. Managerinaan heillä oli "Uncle Zebekiah" -nimeä käyttänyt Dutch Mantel, joka oli saapunut WWF:ään samoihin aikoihin Harris-veljesten kanssa. Ppv-debytoijien joukkoon kuuluvat myös Duke Droese, Mantaur, Aldo Montoya ja Henry Godwinn. Droese oli 1990-luvun alussa uransa aloittanut indy-painija, joka oli nauttinut pienoista suosiota erikoisella roskakuski-gimmickillä. Vuonna 1994 WWF palkkasi Droesen vetämään samaa gimmickiä, ja nyt Duke "The Dumpster" teki ppv-debyyttinsä. Mantaur oli niin ikään 1990-luvun alussa uransa aloittanut painija, oikealta nimeltään Mike Halac. Koska Halac oli järkyttävän iso (lähes 200-kiloinen), päätti WWF antaa hänelle minotaurus-gimmickin. Kyllä, Mantaur esitti olevansa minotaurus. Hahmo ei noussut kovin suosituksi, ja tämä jäi Mantaurin ainoaksi ppv-esiintymiseksi. Aldo Montoya oli myös WWF:n uusia gimmickejä: vuonna 1992 uransa aloittanut nuori PJ Polaco oli palkattu kesällä 1994 WWF:ään vetämään maskipäisen portugalilaisen painijan Aldo Montoyan roolia, ja häntä kutsuttiin leikkisästi "portugalinsotalaivaksi". Montoya-gimmickistä (ja Polacon WWF-urasta ylipäänsä) ei tullut koskaan mitään merkittävää, mutta Polaco tultaisiin kyllä myöhemmin tuntemaan nimellä Justin Credible. Ja sitten oli vielä Henry Godwinn: Arkansasista kotoisin oleva ilkeä possufarmari. Godwinn tekikin varsin merkittävän uran WWF:ssä, ja jo ennen WWF-uraansa hän oli paininut WCW:ssä ihan erilaisella cowboy-gimmickillä nimellä Shanghai Pierce. Vuoden 1995 aikana hän saisi WWF:ssäkin seurakseen WCW-aikaisen joukkueparinsa Tex Slazengerin.

Eikä tässäkään vielä kaikki. Ppv-debyyttinsä teki Harris-veljesten lisäksi myös toinen joukkue: Timothy Well ja Steven Dunn, eli Well Dunn. Well ja Dunn olivat kaksi varsin mitäänsanomatonta keskikortin painijaa, joista ei koskaan tullut mitään kovin merkittävää WWF:ssä tai muualla. Tämä Rumble jäi molempien ainoaksi ppv-esiintymiseksi, ja molemmat olivat lähteneet WWF:stä jo vuoden 1995 loppuun mennessä. Eräänlaisen comebackin tässä ottelussa puolestaan teki Mo. Mabelin joukkuepari oli ollut monta kuukautta poissa WWF:stä, mutta teki paluunsa loppuvuodesta 1994 ja esiintyi nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä sitten WrestleMania X:n. Myös Billy ja Bart Gunn tekivät paluunsa Bartin lyhyen loukkaantumisen jälkeen. Ja kaiken huipuksi konkaripainija, NWA-legenda Dick Murdoch esiintyi tässä Royal Rumblessa ensimmäistä (ja ainutta) kertaa WWF:n ppv:ssä. Murdoch oli paininut 1980-luvun alkupuolella pitkään WWF:ssä ja pitänyt myös joukkuemestaruuksia Adrian Adoniksen kanssa. Nyt jo eläkeiän lähellä oleva Murdoch teki tässä lähinnä yllätysesiintymisen, mitään muuta syytä hänen osallistumiselleen ei ollut. Kaikkien debytoijien vastapainoksi tässä ottelussa nähtiin myös viimeinen ppv-esiintyminen useilta 1990-luvun alkupuolen WWF-nimiltä. Sione, Doink The Clown, Rick Martel ja molemmat Bushwhackerit tekivät tässä viimeisen ppv-esiintymisensä. Sionen lähtö tiesi Headhsrinkersien tarun loppumista, Rick Martelin WWF-ura oli ollut loppusuoralla jo pitkään, ja Doinkin sekä Bushwhackersien lähtö oli pelkästään helpotus meille kaikille.

Huh, aikamoinen lista poikkeuksellisia esiintyjiä. Silti oikeastaan koko tässä ottelussa oli vain kaksi kiinnostavaa nimeä: Shawn Michaels ja British Bulldog aloittivat tämän ottelun ja painivat ottelun yhdessä aina loppuun saakka. Niinpä nimenomaan Bulldogin ja erityisesti Michaelsin suoritukset kannattelivat tätä ottelua, jossa muuten oli kiinnostavat nimet ja taidokkaat painijat aika vähissä. Onneksi ottelun tempoa oli nopeutettu lyhentämällä painijoiden saapumisväliä minuuttiin, vaikka samalla toki tuo muutos teki koko tästä ottelusta sekavamman ja vähemmän tärkeältä tuntuvan. Ilman Michaelsin ja Bulldogin loistavia suorituksia tämä ottelu olisi ollut luultavasti täyttä kuraa, mutta ennen kaikkea Michaelsin hurjan työn ansiosta pidin näin Rumble-fanina tästä kyllä aika paljon. Ja tietenkin tässä ottelussa on se legendaarinen lopetus, jota on pyöritetty kaikissa Rumble-kertauksissa tästä lähtien.
***½ (38:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Bret Hart
* British Bulldog

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Tätä Rumblea on pidetty yleisesti yhtenä kaikkien aikojen heikoimmista Rumbleista, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska koko vuoden 1995 maine painifanien keskuudessa on aika kamala. Samalla on kuitenkin huomioitava, että itse asiassa kaikki Rumblen ottelut (IRS vs. Undertakeria lukuun ottamatta) saivat esimerkiksi Dave Meltzeriltä hämmästyttävän hyvät arvosanat. Enkä itsekään voi väittää, että tässä Rumblessa olisi ollut mitään erityisen huonoa. Ei nyt toki myöskään mitään hämmentävän hyvää tai tajunnanräjäyttävää, mutta kokonaisuutena tämä oli oikeastaan varsin Ok ppv. Vuoden 1995 parhaimmistoa WWF:ltä.

1. WWF Royal Rumble - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 02 Joulu 2018, 09:11

Kuva
SUPERBRAWL V

Ja näin on vuosi 1995 avattu myös WCW:n osalta. SuperBrawl oli muodostunut jo perinteiseksi tavaksi WCW:n vuoden avaamiseen, ja nyt viidettä kertaa järjestetty tapahtuma hoiti taas tuota roolia. WCW:lle vuoden alku ei sinänsä ollut kovin merkittävä. Lähinnä vuoden 1995 alku tiesi aikaa, jolloin WCW:llä olisi pian edessään rosterinsa siivoaminen. Palataan siihen tarkemmin seuraavassa arviossa, vaikka tosin jo tässäkin nähdään ainakin yhden painijan viimeinen WCW-ppv-esiintyminen.

Kokonaisuudessaan WCW:n bisnes ei ollut edelleenkään lähtenyt pyörimään ollenkaan niin ylivoimaisen vahvasti kuin oli ehkä toivottu Hulk Hoganin ja Randy Savagen palkkaamisen jälkeen, mutta kieltämättä mediassa ja erilaisissa painitapahtumissa WCW veti nyt paljon enemmän huomiota kuin aiemmin. Itse asiassa jopa paljon enemmän kuin WWF, jonka nimekkäimmät tähdet olivat Bret Hart ja Diesel. Toisaalta taas WWF oli edelleen WCW:tä selvästi katsojaluvuissa ja yleisömäärissä, joten kuka nauraa viimeisenä... No, SuperBrawl V:n jälkeen WCW:tä varmaan nauratti, koska sekä yleisömäärältään että buyrateltaan tämä tapahtuma oli laskettavissa helposti menestykseksi. Yleisöä oli paikalla 13 000, tapahtuma oli loppuunmyyty ja tapahtuman buyrate oli kova 0.9 (eli selvästi parempi kuin esim. Starrcade). Ja tällä kertaa ei tarvittu edes Hogan vs. Flairia - vaan ehkä jopa sitäkin kiinnostavampi ottelupari. Palataan siihen Main Eventin kohdalla.

Selostajinamme Bobby Heenan ja Tony Schiavone. Haastattelijana Gene Okerlund. Niin ja hämmentävää kyllä, WWE Networkin versio tästä ppv:stä on siinä mielessä vajavainen, että lähetyksestä puuttuvat ensimmäiset minuutit. Show alkaa jostain syystä kesken ensimmäisen ottelun, tosin mitään kovin merkittävää ei ensimmäisestä ottelusta tuossa versiossa puuttu.

Kuva Kuva
Paul Roma vs. Alex Wright
Paul Roman ja Paul Orndorffin joukkue Pretty Wonderful oli alkanut olla ongelmissa sen jälkeen, kun Pretty Wonderful oli hävinnyt toistamiseen WCW Tag Team -mestaruutensa Stars & Stripesille vuoden 1994 lopussa. Roma ja Orndorff olivat tappionsa jälkeen keskittyneetkin painimaan lähinnä singles-otteluissa, vaikka muodollisesti olivat edelleen joukkue. Tähänkin matsiin Roma saapui aluksi yksin, mutta kesken ottelun Orndorff käveli kuitenkin paikalle hieman tuohtuneen oloisena kannustamaan joukkuepariaan. Samalla kun Pretty Wonderful oli alkanut hajota, oli Roma alkanut kehitellä itselleen uutta lookkia. Roma oli kasvattanut pidemmät hiukset, kerännyt enemmän massaa ja alkanut painia speedojen sijaan painitrikoissa. Niin ja lisäksi Roma oli alkanut feudata WCW-tulokas Alex Wrightin kanssa. Tämä jäi samalla Roman viimeiseksi feudiksi koko hänen WCW-urallaan ja oikeastaan hänen urallaan missään merkittävässä painipromootiossa. Roma oli tullut vuosien aikana nimittäin tunnetuksi hyvin vaikeana ja jopa egoistisena painijana, joka piti itseään paljon isompana nimenä kuin hän oikeasti oli. Viimeistään pääseminen osaksi Four Horsemania oli ollut ratkaiseva käänne tässä. Niinpä Roma ei missään nimessä kokenut omalle arvolleen sopivaksi feudata tulokasmaisen Wrightin kanssa, eikä hän varsinkaan aikonut suostua WCW:n suunnitelmiin siitä, että tässä feudissa hänen roolinsa oli lähinnä saada Wright näyttämään hyvältä. WCW oli nimittäin menettänyt uskonsa Romaan ja tämän potentiaaliin missään merkittävässä roolissa WCW:ssä, ja nyt häntä haluttiin käyttää enää uusien nimien pushaamiseen. Siihen puolestaan Roma ei niin vain aikonut suostua.

Kyllä, tämä ottelu jäi siis Paul Roman viimeiseksi ppv-otteluksi. Tätä ottelua on ensinnäkin hitusen vaikea arvostella, koska ilmeisesti jonkinlaisen SuperBrawl V:n arkistoihin liittyvän ongelman vuoksi Networkin versio tästä ottelusta alkaa hieman kesken. Tulkitsin kuitenkin ottelun rakenteesta ja etenemisestä, että mitään kovin oleellista ei alusta ollut missattu. Hämmentävintä tässä ottelussa oli oikeastaan Paul Roman uudenlainen look. Jotenkin pitkätukkainen, lihaksikas ja kokovartalopainiasuun pukeutunut Roma ei vain sopinut ollenkaan mielikuvaani. En suostu uskomaan, että kyseessä oli oikeasti Paul Roma, joka oli kehässä. Paitsi että sen verran tuttua liikkumista ja meininkiä (ja karismattomuutta) noin muutenkin ottelussa Romalta kyllä nähtiin, että eiköhän se Roma ollut. Ja viimeistään Roman henkilöllisyys kävi selväksi siinä vaiheessa, kun Roma A) ei suostunut myymään Wrightin iskuja kunnolla ja B) pilasi koko ottelun lopetuksen historiallisella egobuustailulla. Kyllä vain, Roma teki ottelun lopetuksessa pahempaa kuin suurin osa oikeista nimistä oli koskaan tehnyt: hän ei suostunut menemään käsikirjoitetun lopetuksen mukaisesti. Tuomari oli kuitenkin sen verran kartalla, että päätti ottelun tästä huolimatta. Roman sekoilu tässä ottelussa onkin nostanut tämän ottelun tietynlaiseen surullisenkuuluisaan maineeseen, mutta samalla se pilasi tämän ottelun mahdollisuudet mistään ok-tasoa paremmasta arvosanasta. Samalla Roma pilasi tempullaan lopullisesti WCW-uransa. Tämän ottelun jälkeen Roma joutui puhtaaseen koirankoppiin, ja kun keväällä säästösyistä pistettiin porukkaa pihalle, Roma oli ensimmäisenä listalla.
** (13:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker & Meng vs. Jim Duggan
En oikeastaan osaa selittää, miksi tämä ottelu käytiin ppv:ssä. Duggan oli siis hävinnyt US Heavyweight -mestaruutensa Starrcadessa Vaderilla, ja nyt Luojan kiitos näytti siltä, että Duggan olisi tippumassa mestaruustappionsa jälkeen hieman alemmas kortissa. Ainakin Duggan oli tippunut US-mestaruuskuvioista lähinnä keskikortin feudiin. Bunkhouse Buck oli siis Col. Robert Parkerin johtaman Stud Stablen yksi näkyvimmistä jäsenistä, ja kun hänen ikuisuusfeudinsa Dustin Rhodesin kanssa oli vihdoin tullut viime vuoden lopulla päätökseen, oli Buck jäänyt aika lailla tyhjän päälle. Tämä feud Dugganin kanssa oli ensimmäinen Buckin merkittävä kuvio Rhodes-feudin jälkeen, ja kaiketi tässä oli lähinnä kyse siitä, kumpi on oikein kovempi jätkä.

Ai että tykkään jollain kierolla tavalla Bunkhouse Buckista. Vaikka mitään kummoisia otteluita Buck ei ole otellutkaan (eikä varmasti näissä tulevissakaan tapahtumissa ottele), jotain perhanan tyylikästä tuossa resuisessa paidassa ja farkuissa painivassa ÄIJÄSSÄ vain on. En sen kummemmin sitä osaa edes selittää, mutta Buckin look, gimmick ja painityyli sopivat vain täydellisesti yhteen. Harmi, että aivan kovin pitkälle se ei silti vielä kanna. Ei varsinkaan Jim Dugganin kaltaisen vastustajan kanssa. Suurin ongelma tässä ottelussa oli tosin pituus. En ymmärrä, miksi helvetissä näiden kahden välille buukattiin yli kymmenen minuutin ottelu. Täysin päätöntä. Ensimmäiset minuutit olivat nimittäin ihan hyvää kamaa: Buck murjoi parhaansa mukaan Duggania, ja homma vaikutti ok-brawlaukselta. Vähitellen ottelu alkoi kuitenkin toistaa aika pahasti itseään, sitten Duggan väsyi täysin ja viimeiset minuutit olivat kaikin puolin kankeaa meininkiä. Annan silti siedettävän arvosanan tälle ok:n alun ansiosta. Vihaan Jim Duggania.
*½ (11:58)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kevin Sullivan w/ The Butcher vs. Dave Sullivan
Kyllä vain. Tämä herkullinen veljesten välinen feud jatkui edelleen, koska miksipä helvetissä ei. Alkuvuosi oli tässä feudissa lähinnä kulunut niin, että Kevin Sullivan oli nöyryyttänyt entistä pahemmin vajaavaista veljeään. Yhdessä The Butcherin kanssa Kevin oli hyökännyt Daven kimppuun tämän ottelun jälkeen, leikannut Daven hiukset ja varastanut Davelta tämän myyttiset painisaappaat, jotka Dave oli saanut lahjaksi itseltään Hulk Hoganilta. Ja kyllä vain, nuo painisaappaat olivat samat kuin ne, jotka jalassa Hulk Hogan oli itse aikoinaan iskenyt André The Giantin Body Slamilla maahan! Mutta nyt siis saappaat oli varastettu, hiukset oli leikattu ja kunniaa oli loukattu. Niinpä "Evad" Sullivan halusi vielä kerran päästä painimaan veljeään vastaan. Luvassa olisi VIIMEINEN ottelu. Ilmeisesti saappailla oli jonkinlainen vaikutus myös Daven sisääntulomusiikkiin, koska tässä tapahtumassa Dave ei saapunut paikalle I Wanna Be a Hulkamaniac -kappaleen tahtiin, ja korvani lauloivat hoosiannaa tehtyäni tämän huomion.

En tiedä, onko arviointikykyni sumentunut jo kokonaan näistä toistuvasti Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan -feudin otteluista, mutta väitän tämän matsin olleen hieman parempi kuin Kevinin ja Evadin aiempi kohtaaminen. Ei siis mainittavasti parempi. Oikeastaan "parempi" on turhan kaunis sana tässä yhteydessä, koska tämä ottelu oli kiistattomasti huono. Turha. Heikko. Sellainen, jota ei olisi missään tapauksessa tarvittu ppv:hen. Silti Kevinin ja Evadin ensimmäinen otteu oli niin kamalaa pelleilyä, että se nousi hyvin korkealle omalla Worst Match of the Year -listalla. Tämä oli sentään sen verran siedettävämpi, että tätä katsoessa ei alkanut puistattaa, vaan ottelu tuntui vain tylsältä ja turhalta painiottelulta. Lisäksi ottelun lopetus, johon liittyi hullusti päähän kohdistunutta iskua ylimyynyt The Butcher, oli jopa ihan huvittava. Vielä huvittavampaa on se, kun tietää, mitä tuosta päähän kohdistuneesta iskusta seuraa. Yhtä kaikki, olen todella iloinen siitä, että tämä oli viimeinen Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin välinen ottelu.
* (7:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Harlem Heat (c) w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys - WCW Tag Team Championship
Harlem Heatin ja Nasty Boysien feud oli alkanut tulisesti jo vuoden 1994 lopulla, ja se oli muuttunut entistä kuumottavammaksi sen jälkeen, kun Harlem Heat oli onnistunut voittamaan WCW Tag Team -mestaruudet Stars & Stripesiltä. Nyt sitten Harlem Heat oli ensimmäisen mestaruuspuolustuksensa edessä, kun ykköshaastajat Brian Knobbs ja Jerry Sags revittelivät parhaansa mukaan kohti mestaruusottelua. Muuten Harlem Heatin ja Nasty Boysin välisestä feudista ei ole paljoa uutta kerrottavaa: kuvio oli jatkunut simppelin väkivaltaisena, kun molemmat joukkueet halusivat tehdä toisistaan selvää.

Huolestuttaa jo tässä vaiheessa hieman se tosiasia, että tämä on ilmeisesti se joukkuefeudi, josta saa nauttia ison osan vuodesta 1995 WCW:ssä. Sinänsä se ei ole mikään katastrofi, koska on varmasti olemassa myös paljon huonompia ottelupareja kuin Harlem Heat vs. Nasty Boys, mutta en silti usko, että näillä kahdella joukkueella on kovin paljon kykyä uudistaa touhuaan, mikä tarkoittaa sitä, että ottelut alkavat toistaa aika pahasti toisiaan. Tämäkin matsi oli jo suurimmaksi osaksi samaa menoa kuin Starrcaden ottelu. Ihan hyvää joukkuerymistelyä, jossa erityisesti Booker T näytti hyvältä liikkuessaan vauhdikkaasti ja väläyttäessään pari ihan nättiä liikettä. Kokonaisuutena silti ei mitään tajunnanräjäyttävää tai edes mitään sellaista, millä noustaisiin hyvälle tasolle arvosanassa - ei varsinkaan, kun ottelun lopetukseen piti sitten sotkea ikiaikainen Dusty Finish -kikkailu. Kokonaisuutena siis ihan hyvä joukkueottelu, mutta ei sen enempää.
**½ (17:07)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Blacktop Bully w/ Col. Robert Parker vs. Dustin Rhodes
Kyllä vain, seuraavaksi oli luvassa WCW-ppv-debyytti! Tai no, "debyytti". Kuvassa näkyvien aurinkolasien ja lippiksen alle piiloutui nimittäin Barry Darsow -niminen mies, joka tunnettiin paremmin Demolition Smashina tai Repo Manina. Repo Manin WWF-ura oli päättynyt vuonna 1993, minkä jälkeen Darsow oli jäänyt pyörimään pikkupromootioihin, kunnes WCW palkkasi hänet kesällä 1994. Pian sen jälkeen WCW päätti uudistaa Darsowin hahmon täysin. Darsow tuotiin seisomaan ringsidelle rekkakuskin näköisenä tyyppinä, joka piti meteliä, käyttäytyi sopimattomasti, häiritsi muita ihmisiä äänekkäällä torvellaan ja buuasi ennen kaikkea Dustin Rhodesille. Aluksi Darsowin hahmolla ei ollut edes nimeä, vaan järjestysmiehet vain heittivät aina hänet pihalle. Darsowin hahmon oli ilmeisesti tarkoitus olla parodiaa WCW-faneista, jotka buuasivat kovaa Hoganille eli eivät käyttäytyneet areenalla, kuten piti. Hienoa WCW, hienoa. Lopulta Darsowin hahmo sai nimekseen Blacktop Bully, kun Col. Robert Parker palkkasi hänet uudeksi suojatikseen ja kun Parker alkoi entistä enemmän piinata nimenomaan Dustin Rhodesia. Lopulta feud Rhodesin ja ilkeän rekkakuskin Bullyn välillä kävi jo kuumana, ja niinpä kaksikon välille buukattiin tämä ottelu.

Tässä ottelussa haisi jo vahvasti se, että Dustin Rhodesin WCW-run oli lopuillaan. Vielä noin vuosi sitten Rhodesin otteluissa saattoi puhua siitä, miten Rhodes pystyi yllättävän hyviin ja näyttäviin suorituksiin sekä parhaimmillaan ylitti itsensä. Nyt Rhodes oli jo pidemmän aikaa jumittunut täysin paikalleen, juonikuviot toistivat itseään ja ottelut olivat niin perusvarmaa puurtamista kuin vain saattoi olla. Kun tähän sitten yhdistää vielä sen tosiasian, että Blacktop Bully (alias Barry Darsow) ei ollut millään mittareilla erityisen taitava painija eikä varsinkaan kykeneväinen kantamaan ketään hyviin suorituksiin, oli lopputuloksena tällainen ok-tason brawlaus. Sekin on sinänsä jo ihan kohtuullinen suoritus, koska näistä lähtökohdista matsi olisi voinut olla pahimmillaan täysin kamalakin. Sellainen tämä ei sentään ollut, mutta en voi silti väittää erityisen paljon nauttineeni tämän katsomisesta.
** (16:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Ric Flair & Gene Okerlund
Tässä välissä nähtiin sitten hetki, jota selostajat olivat hehkuttaneet koko illan. RIC FLAIR saapui paikalle sisääntuloramppia pitkin kävelläkseen katsomaan tapahtumaa eturiviin. Sitä ennen Gene Okerlund haastatteli kuitenkin Flairia. Hetkinen. Siis Ric Flairia. Samaa Ric Flairia, joka hävisi Halloween Havocissa Hulk Hoganille ottelun, jonka panoksena oli se, että häviäjä eläköityisi loppuiäkseen? Samaa Ric Flairia, joka oli mm. Wrestling Observerin mukaan vakuuttanut, että jos hän eläköityy, hän todella eläköityy? Samaa Ric Flairia, jonka WCW haluaisi erinäisten tietolähteiden mukaan jo tuoda takaisin kehään, koska tähtivoimaa oli liian vähän? Kyllä, juuri samaa Ric Flairia. On toki todettava, että tähän tapahtumaan Flair saapui pukuun pukeutuneena ja että hän todellakin keskittyi lähinnä katsomossa istumiseen. Silti jo tässä vaiheessa oli aivan selvää, että Flair palaisi kehään ihan lähikuukausina ja että WCW oli vain tietoisesti kusettanut fanejaan järjestämällä "massiviiseksi eläköitymisotteluksi" hypetetyn matsin, jonka seuraukset kestävät maksimissaan muutaman kuukauden. Itse Flairin haastattelussa ei ollut mitään erikoista. Gene Okerlund halusi tietää, oliko Flair aloittanut yhteistyön Vaderin kanssa. Flair kiisti kaiken.

Kuva Kuva
Big Bubba Rogers & Avalanche vs. Randy Savage & Sting
Kyllä, seuraavaksi oli vuorossa Randy Savagen ppv-otteludebyytti WCW:ssä. Savage oli siis saapunut WCW:hen juuri ennen Starrcadea, ja Starrcadeen oli rakennettu jännitystä sen varaan, kääntyisikö Savage Hogania vastaan vai liittyisikö Savage sittenkin Hoganin puolelle. Starrcadessa sitten paljastui, että Savage valitsi "kunniallisen tien" saapuessaan pelastamaan Hoganin Kevin Sullivanin, The Butcherin ja Avalanchen beatdownilta. Samalla Savage ystävystyi myös toisen Hoganin apurin Stingin kanssa. Stingillä oli puolestaan edelleen meneillään vihanpito Avalanchen kanssa. Starrcaden ottelu Stingin ja Avalanchen välillä oli päättynyt diskaukseen, joten tammikuussa järjestettyyn Clash of the Championsiin buukattiin uusintaottelu, jonka erikoistuomariksi määrättiin The Guardian Angel. Tuossa tapahtumassa nähtiin sitten yllätyskäänne, kun Guardian Angel ei suostunutkaan soittamaan kehäkelloa, vaikka Avalanche luovutti Stingin Scorpion Deathlockiin. Sen sijaan Guardian Angel teki heel-turnin ja hyökkäsi rajusti Stingin kimppuun. Pian tämän jälkeen hän luopui Angel-nimestään ja katupartioijan asustaan ja alkoi käyttää vanhaa WCW-nimeään Big Bubba Rogers ja pukeutua muutenkin hieman eri tavalla. Kun Sullivanin, Butcherin ja Avalanchen Three Faces of Fear -kolmikon tiivis yhteistyö alkoi vähitellen olla ohi, Avalanche otti uudeksi parikseen nimenomaan Rogersin. Niinpä oli kaikkien näiden tapahtumien jälkeen luontevaa, että SuperBrawlissa Savage ja Sting kohtasivat Rogersin ja Avalanchen. Ennen ottelua muuten nähtiin backstagella legendaarisen mahtava Stingin ja Savagen haastattelu, jossa Savage ei puhu.

Ääääh. Tämä oli yllättävänkin viihdyttävä ja oikeasti varsin hyvin hoidettu entertainment brawl. Sen takia on niin harmi, että ottelun lopetus oli jotenkin niin ihmeellistä sekoilua ja täysin epäloogiselta vaikuttavaa meininkiä, että se hieman myös haittasi ottelun viihdyttävyyttä. Annan tälle silti **½-arvosanan, ja samalla tämä oli tähän mennessä illan paras ottelu. Kertoo enemmän SuperBrawlista kuin tästä ottelusta. Ottelun viihdyttävyyttä haittasi hieman myös sekoilu katsomossa istuneen Flairin kanssa, mikä oli ihan turhaa. Positiivista tässä oli se, että tämä ei kestänyt ainakaan liian kauan. Randy Savage näytti ilahduttavan hyvältä: Savage oli selvästi innoissaan, että pääsi taas painimaan Main Event -kuvioihin, joissa ei ollut WWF:ssä ollut pariin vuoteen enää. Katsotaan, mitä Savage saa itsestään irti tulevissa otteluissa.
**½ (10:18)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. Vader - WCW World Heavyweigh Championship
Jäljellä oli enää illan Main Event, ja se olikin sitten ISO ottelu. Samalla ehdottomasti se ottelu, jonka takia tämä tapahtuma myi niin hyvin ja keräsi areenan täyteen. Toki varmasti myös muun muassa Savagen kehäpaluulla oli osuutta asiaan, mutta silti Hoganin ja Vaderin feud oli varmasti kuumin ottelupari, joka WCW:llä oli tällä hetkellä buukattavanaan. Niinpä jättiläismäisen korston Vaderin ja kuolemattoman maailmanmestarin Hoganin ensimmäinen kohtaaminen oli todella kuumaa kamaa. Vader oli siis ansainnut tämän ottelun jo syyskuussa voittamalla ykköshaastajuusottelun, ja vihdoin Starrcaden jälkeen hän ilmoitti Hoganille, että heidän ottelunsa aika on tullut. Hogan ja Vader olivat viime viikkojen aikana ottaneet rajusti yhteen WCW:n eri tapahtumissa, ja Clash of the Championsissa Vader oli hyökännyt Hoganin kimppuun sen jälkeen, kun tämä oli Randy Savagen kanssa voittanut The Butcherin ja Kevin Sullivanin ottelussa. Ikävä kyllä tämän ottelun rakenteluun liittyy myös dramaattinen tosielämän käänne. Vaderin apuna Hogania vastaan käydyssä juonittelussa oli tietenkin tuttuun tapaan ollut hänen pitkäaikainen managerinsa Harley Race, jonka piti alun perin olla myös tässä ottelussa Vaderin ringsidellä. Race oli kuitenkin joutunut tammikuussa vakavaan auto-onnetomuuteen, jonka seurauksena hänelle piti tehdä lonkkaleikkaus. Tuo onnetomuus ja leikkaus johtivat siihen, että Race ei pystynyt koskaan enää palaamaan edes managerin rooliin, jota hän oli hoitanut painikehistä eläköitymisen jälkeen. Race kyllä palasi sinänsä hyvään kuntoon ja jatkoi toimimista painibisneksessä backstage-roolissa, mutta managerina esiintyminen ja Vaderin rinnalla esiintyminen oli häneltä nyt ohi. Niinpä Vader saapui siis tähän otteluun yksin, vaikka tapahtuman alussa oli nähty, että hän saapui areenalle autossa yhdessä jonkun vaaleahiuksisen henkilön kanssa. Selostajat olivat varmoja, että Ric Flair olisi Vaderin uusi manageri. Flair kuitenkin pysyi ottelun alkaessa tiukasti katsomossa. Ai niin, Vader oli tähän aikaan myös US Heavyweight -mestari, joten siksi US Heavyweight -mestaruudesta ei painittu tässä tapahtumassa.

Ja vihdoin. Illan ensimmäinen oikeasti hyvä ottelu. Siitä toki valtaosa kiitoksesta kuuluu Vaderille, joka teki taas helvetillisesti töitä ja yritti parhaansa mukaan saada sekä Hoganin että itsensä näyttämään hyvältä. On tosin todettava, että myös Hogan oli yllättävänkin paljon elementissään Vaderin tasoista monsteria vastaan, ja myös Hoganin suoritukset tässä ottelussa olivat kaikin puolin päteviä. Nautin siis tämän ottelun katsomisesta varsin paljon, ja tämä oli nousta kirjoissani jopa hienoksi otteluksi, mutta... Sitten alkoi backstage-politikointi. Koska kumpikaan näistä miehistä ei tietenkään suostunut jobbaamaan toisilleen puhtaasti, oli WCW:n keksittävä jotain muuta. "Jotain muuta" tarkoitti tietenkin WCW-tasoista paskabuukkausta ja puhtaasti typerää lopetusta, joka söi myös harmittavan paljon ottelun viihdyttävyydestä. Niinpä huonon lopetuksen takia tämä oli lopulta vain hyvä, muuten tämä olisi ollut helposti enemmän.
*** (15:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Vader
** Hulk Hogan
* Randy Savage

Kokonaisarvio SuperBrawl V:stä: No huh huh. Olipa ihan uskomatonta tauhkaa. Jos vuodesta 1995 puhutaan paskana vuotena WWF:n osalta, ei WCW:llä mene kyllä yhtään paremmin. Päinvastoin: väitän, että tämä ppv oli huonompi kuin yksikään vuoden 1995 WWF-ppv, ja se on jo aika paljon sanottu. Tässä tapahtumassa oli tasan yksi hyvä ottelu, ja sekin olisi voinut olla paljon parempi, jos ottelun lopetusta ei olisi buukattu täysin paskasti WCW-tyylisesti. Muuten meille tarjoiltiin sitten kaksi ihan hyvää joukkueottelu ja kasa tylsiä/turhia/paskoja otteluita. Kokonaisuutena tapahtuma oli lähinnä hirveä, eikä tässä ollut mitään oikeasti erityisen viihdyttävää ennen Main Eventiä. Surkea.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
-
-------------------
2. WCW SuperBrawl V - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 09 Joulu 2018, 21:50

Kuva
UNCENSORED 1995

Vuosi 1995 oli siinä mielessä mullistava vuosi painimaailmassa, että tämän vuoden aikana sekä WCW että WWF ottivat pysyvästi suunnakseen sen, että ne pyrkivät järjestämään ppv:n lähes joka kuukausi. WCW oli toki jo useamman vuoden ajan kasvattanut tasaisesti ppv-kalenteriaan (WWF oli puolestaan pitänyt tiukasti kiinni 4-5 ppv:n vuositahdista), mutta silläkin oli ollut tähän mennessä noin 7 ppv:tä vuodessa. Nyt edessä oli muutoksien aika, ja tämä maaliskuulle WCW:n lisäämä uusi Uncensored-ppv toimisi ensimmäisenä merkkinä siitä. Tästä Uncensoredista lähtien WCW järjestäisikin sitten ppv:n lähes joka kuukausi, ja juuri samoihin aikoihin tässä alkukeväästä myös WWF oli päättänyt tehdä saman linjauksen ja tuplannut ppv:eidensä määrän vielä tälle vuodelle aikaisemmasta viidestä suoraan kymmeneen. Tästä lisää myöhemmissä tämän vuoden arvioissa.

Syy ppv:eiden määrän kasvattamiseen oli tietenkin se, että ne olivat tällä hetkellä vaikeuksista kärsiville painifirmoille parasta bisnestä. House show'iden järjestäminen oli varsin kallista, ja house show'iden yleisömäärät olivat koko ajan laskussa, joten niillä tehtiin jatkuvasti vähemmän rahaa. Samoin tv-ohjelmilla tuottojen tekeminen oli edelleen ongelmallista. Sen sijaan ppv:t olivat hyvää bisnestä. Vaikka buyratet eivät näihin aikoihin kummallakaan firmalla olleet huippuluokkaa, myyntiluvut olivat silti hyvällä tasolla. Niin hyvällä, että yhdellä ppv-tapahtumalla pystyi tekemään oikeasti isot rahat. WCW oli onnistunut hinaamaan buyratejaan ainakin hetkellisesti hyvälle tasolle parilla isolla Hogan-feudilla. Lisäksi molemmat yhtiöt olivat huomanneet, että ne pystyivät tasaisesti nostamaan ppv:eiden hintoja, eikä hintojen nostamisella näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta ostolukuihin. Siispä sekä WCW:ssä että WWF:ssä todettiin, että ppv:eiden määrää kannattaisi kasvattaa, koska se oli tällä hetkellä varminta bisnestä.

Näillä tunnelmilla päästiin sitten Uncensored-ppv:hen, joka oli WCW:ltä uudenlainen idea. Tapahtumaa markkinoitiin näyttävästi sillä, että kaikki olisi sallittua, diskauksia ei tunnettaisi ja säännöt olisi heitetty ulos ikkunasta. Oikeasti Uncensored-ppv tosin tarkoitti ennemminkin joukkoa erikoisia gimmick-otteluita, koska ppv-lähetyksissä elettiin edelleen uudenlaista tiukkaa PG-aikaa, jonka takia kaikki oikeasti brutaali HC-meininki ja esimerkiksi veren vuodattaminen oli kokonaan kielletty lähetyksissä. Siksi olikin hyvin kiinnostavaa, että WCW päätti silti järjestää tällaisen ppv:n tällaisena aikana. No, milloinpa logiikka olisi WCW:tä haitannut. Selostajinamme Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana EI GENE OKERLUNDIA, joka oli tämän ppv:n aikaan munuaisleikkauksessa, joten Okerlundin paikan poikkeuksellisesti otti Mike Tenay.

Kuva Kuva
Dustin Rhodes vs. Blacktop Bully - King of the Road Match
Tätä hämmentävämmin ilta tuskin olisi pystynyt alkamaan. Heti selostajien alkujuonnon jälkeen kuva siirtyi nimittäin screenille, jossa alkoi pyöriä "suora lähetys maantieltä". Eli mitä ihmettä? Dustin Rhodesin ja Blacktop Bullyn välinen feud oli siis jatkunut SuperBrawlin jälkeen suurin piirtein samoissa vihamielisissä tunnelmissa, ja koska miesten välistä paremmuutta ei ollut onnistuttu ratkaisemaan lopullisesti SuperBrawlissa, buukattiin heidän välilleen uusintaottelu Uncensorediin. Tällä kertaa ottelua ei käyty kuitenkaan perinteisillä säännöillä eikä edes perinteisesti kehässä. Sen sijaan Rhodes ja Bully kohtasivat toisensa liikkuvan rekan avoimessa perävaunussa heinäpaalien päällä. Tämä johtui siis siitä, että Blacktop Bully oli gimmickiltään entinen rekkakuski, joten nyt hän ja Rhodes kohtaisivat toisensa maantietä pitkin ajavan rekan kyydissä. Kaikki olisi tietenkin sallittua, ja ottelun voittaisi se, joka saisi ensin soitettua perävaunun toisessa päässä olevaa äänekästä torvea. Tämä ottelu oli oikeasti tietenkin kuvattu ennakkoon, vaikka selostajat väittivät kyseessä olevan livelähetys. Tätä oli myös leikattu paljon lyhyemmäksi kuin mitä ottelu oli alun perin ollut.

Huh huh, olipa aivan uskomatonta dadaa tämä ottelu. Jollain sairaalla tavalla tämä oli yksi hauskimmista asioista, jonka olen näitä ppv:itä katsoessa nähnyt, mutta painin kanssa tällä ei toki ollut yhtään mitään tekemistä. Rhodes ja Bully siis ihan oikeasti painivat toisiaan vastaan LIIKKUVAN REKAN kyydissä, tarkalleen rekan avoimessa perävaunussa heinäpaalien keskellä. Heitä sitten kuvattiin vieressä ajavasta autosta ja yläpuolella pörräävästä helikopterista. Ottelussa nähtiin ehkä juuri ja juuri kaksi oikeaa painiliikettä, ja suurin osa matsista oli vain epämääräistä hortoilua perävaunun puolelta toiselle. Missään vaiheessa en ymmärtänyt yhtään, mitä kumpikaan oikein yritti, koska ottelun idea oli päästä soittamaan perävaunun toisessa päässä korkealla olevaa torvea, mutta silti jostain syystä Rhodes ja Bully hortoilivat hämmentävän paljon rekan toisessa päässä ja kiipeilivät täysin epäloogisesti välillä perävaunun reunoille. Kokonaisuutta oli todella vaikeaa seurata siksikin, että kuvakulmaa vaihdettiin jatkuvasti, ja aina kun ottelun tapahtumista oli vähän pääsemässä kärryille, päätettiin kuva siirtää taas ilmakuvaan, josta hädin tuskin erotti edes perävaunussa olevia Bullya ja Rhodesia. Välillä ilmakuvassa ei edes näkynyt rekkaa ollenkaan vaan pelkkää maisemaa. Aivan mieletöntä. Tätä ottelua on siis oikeastaan lähes mahdoton tiivistää mitenkään järkevästi, joten tyydyn toteamaan, että tällä ei ollut mitään tekemistä painin kanssa ja että tämä oli kaikin puolin niin älytöntä sekoilua, että tämä täytyy nähdä itse, jotta voi ymmärtää. Annan tälle yhden tähden ihan siksi, että olen wrestlecrap-sekoilun ystävä.

On vielä sanottava, että osittain runsaan ilmakuvan käyttö johtui ilmeisesti siitä, että Rhodes ja Bully molemmat bleidasivat tässä ottelussa, mikä oli vastoin WCW:n sääntöjä. WCW ei halunnut näyttää näihin aikoihin verta televisiossa. Tämä sitten johtikin siihen, että tämä ottelu jäi tältä erää viimeiseksi WCW:ssä niin Rhodesille, Bullylle kuin ottelun buukanneelle Mike Grahamille. Kaikki kolme saivat kenkää firmasta pian tämän jälkeen. Barry Darsowia ei nähtäisi tämän jälkeen kuin enää satunnaisesti ppv:eissä, mutta Dustin Rhodesille WCW-potkut avaisivat aivan kokonaan toisen - voisi jopa sanoa kultaisen - tien.
* (13:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ Col. Robert Parker vs. Jim Duggan - Martial Arts Match
Amerikan ystävä Jim Duggan oli kohdannut inhottavan Stud Stablen jäsenen Bunkhouse Buckin SuperBrawlissa, ja tuon ottelun päätteeksi Stud Stablen henkivartija Meng oli yllättäen käynyt Dugganin kimppuun ja kolkannut hänet tajuttomaksi potkullaan. Tämä tietenkin johti siihen, että Duggan halusi päästä kostamaan Mengille. Stud Stablen johtaja Col. Robert Parker yritti ensin vastustella, koska Meng ei ollut painija, vaan henkivartija. Duggan ei kuitenkaan välittänyt, ja niinpä Uncensorediin lopulta buukattiin ottelu, jossa Meng painisi ensimmäisen WCW-ppv-ottelunsa. Edeltävinä viikkoina Meng valmistautui otteluun murskaamalla vastustajia tv-lähetyksissä. Ottelun stipulaatioksi määrättiin "Martial Arts Match", koska Meng oli ilmeisesti gimmickiltään jonkinlainen martial arts -ekspertti. Kukaan ei kuitenkaan selittänyt, mitä tämä stipulaatio varsinaisesti tarkoitti - paitsi että normaalin tuomarin sijaan ottelua tuomaroi "karatemestariksi" väitetty Sonny Onoo, joka oli oikeasti Eric Bischoffin vanha ystävä ja WCW-NJPW-yhteistyöstä vastaava henkilö, josta tulisi myöhemmin vakituinen manageri WCW:ssä.

Martial Arts -nimestä huolimatta tämä oli ihan sitä samaa Duggan-brawlausta ja rymistelyä kuin mikä tahansakin ottelu. Paitsi siis että ennen ottelun alkamista Onoo pakotti Dugganin ja Mengin kumartamaan toisilleen ja Onoolle lähemmäs tuhat kertaa, ja ottelu ei meinannut päästä ollenkaan alkamaan, koska Duggan ei suostunut kumartamaan vaan tyytyi sekoilemaan. Kyllä, tätä on WCW:n mielikuvissa ilmeisesti "Martial Arts Match". En edes jaksa sanoa mitään. Itse otteluhan oli tietenkin totaalisen huono, koska Duggan on kehässä edelleen aivan paska ja koska tämä typerä "stipulaatio" ja siihen liittyvä ylimääräinen sekoilu ei mitenkään parantanut matsin viihdyttävyyttä. Päinvastoin: ottelussa ei oikeastaan päästy missään vaiheessa edes minkäänlaiseen painimiseen, vaan vähäinen oikea kehätoimintakin oli epämääräistä Dugganin nyrkkienheiluttelua. Meng toki on kova nimi, ja ottelun ainoat lyhyet valonpilkahdukset olivat hetkiä, jolloin Meng pääsi pariin kertaan potkaisemaan Duggania tyylikkäästi. Ei niistä voi silti tälle ottelulle antaa puolikasta enempää.
½ (7:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Arn Anderson w/ Col. Robert Parker vs. Johnny B. Badd w/ Roc Finnegan - Boxer vs. Wrestler Match
Arn Andersonin ja Johnny B. Baddin feud oli jatkunut käytännössä siitä lähtien, kun Anderson oli Starrcadessa noussut yllättäen Baddin haastajaksi TV-mestaruusottelussa. Vielä Starrcadessa Badd onnistui säilyttämään vyönsä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin hän hävisi sen tv-ottelussa Andersonille. Siitä lähtien Badd oli yrittänyt voittaa vyötä takaisin - epäonnistuneesti. SuperBrawlia edeltäneessä Main Event -tapahtumassa Anderson oli säilyttänyt mestaruutensa ottelussa Baddia vastaan. Nyt Anderson ja Badd kohtasivat toisensa taas, mutta tällä kertaa mestaruutta ei ollut edes pelissä, koska Baddin ja Andersonin feud oli mennyt niin henkilökohtaiseksi ja koska jostain syystä yhdessäkään näistä Uncensoredin otteluista ei ollut mestaruutta pelissä. Mutta ei tämäkään toki ollut normaali ottelu, ei suinkaan. Tämä oli nimittäin BOXER vs. WRESTLER -ottelu! Kyllä vain, WCW oli saanut taas vaihteeksi jostain idean kaivaa esiin Baddin menneisyyden nyrkkeilijänä, joten nyt hän joutui panemaan nyrkkeilyhanskat käsiinsä ja nyrkkeilyvaatteet päälleen ja kohtaamaan normaalissa painivaatteissa paikalle saapuvan Andersonin. Managerikseen Badd sai tähän ottelunsa jonkun Roc Finneganiksi ilmoitetun miehen, jonka väitettiin olleen Baddin valmentaja nyrkkeilyaikoina. Ok. Ja tämä ottelu käytiin siis täysin pähkähulluilla säännöillä: ottelu oli jaettu 12:een kolmen minuutin erään (kuten nyrkkeilyssä), ja jokaisen erän välissä olisi minuutin lepotauko. Badd joutui ottelemaan ottelun kuin nyrkkeilijä, eli hänen piti keskittyä Andersonin lyömiseen ja pyrkiä tyrmäämään hänet. Anderson puolestaan painisi ottelun kuin normaali painija, ja hän yrittäisi selättää Baddin tai saada hänet luovuttamaan. Ei... Ei... En ole mitään typerämpää taas vähään aikaan kuullut.

Tämä ottelu oli niin uskomatonta paskaa ja järjetöntä sekoilua, etten oikeasti tiedä, mitä edes sanoa. Meille siis vakavissaan tarjoiltiin ottelu, jossa painija (Anderson) painii nyrkkeilijää (Badd) vastaan niin, että Anderson normaaleissa painikamoissa ja yrittää otella normaalia painiottelua ja Badd on puolestaan nyrkkeilyvarusteissa (nyrkkeilyhanskat kädessä ym.) ja yrittää otella nyrkkeilyottelua. Kyllä. Tässä ei ollut yhtään mitään järkeä. Mikä pahinta (tai parasta, mistä kulmasta nyt asiaa oikein haluaa katsoa), koko ottelun idea "kolmen minuutin eristä" ja "minuutin lepotauosta" vedettiin heti toisen ja kolmannen erän välissä vessanpöntöstä alas, kun Anderson kävi Baddin kimppuun minuutin lepotauon aikana, eikä tuomari puuttunut tähän sekoiluun mitenkään. Muutenkin koko "ottelu" (jos tätä sellaiseksi haluaa kutsua) oli lähinnä painiviihteen irvikuva ja luultavasti kaikkien aikojen paskinta "nyrkkeilyyn" liittyvää menoa, jota showpainitapahtumassa olen koskaan nähnyt. Ja se on paljon sanottu, koska Roddy Piperin ja Mr. T:n "nyrkkeilyottelu" WrestleMania 2:ssa oli myös aivan infernaalista paskaa. Kyllä, tämä oli täyttä herenpaskaa. Ja mikä hämmentävintä, monien arvostelijoiden mielestä tämä oli oikeasti viihdyttävä. Dave Meltzer antoi tälle kaksi ja puoli vitun tähteä. En edes pysty ymmärtämään. En pysty. Minusta tässä ei ollut mitään hyvää.
DUD (13:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Randy Savage vs. Avalanche
SuperBrawlissa nähtiin joukkueottelu, jossa Randy Savage ja Sting kohtasivat Avalanchen ja Big Bubba Rogersin. Nyt tuota samaa feudia käytännössä jatkettiin vain kahdessa erillisessä ottelussa, kun ensin Savage ja Avalanche kohtaisivat toisensa ja heti tämän ottelun jälkeen Sting ja Rogers kohtaisivat toisensa. Muuten tässä Savagen ja Avalanchen välisessä feudissa ei ollutkaan tapahtunut mitään kummempaa. Savage, Sting, Hogan ja muut hyvikset kamppailivat edelleen Avalanchea, Rogersia, Vaderia ja muita pahiksia vastaan.

Pakko nostaa WCW:lle hattua tietyllä tavalla todella nerokkaasta buukkauksesta. Vaatii jonkinlaista taitoa buukata ppv:n alkukortti täyteen niin kamalaa paskaa, että olen ilahtunut, kun vuorossa on Avalanchen ottelu. En tiennyt sen olevan mahdollista, mutta näköjään se on. Toki ilahtuminen johtuu käytännössä yksinomaan siitä, että tässä ottelussa oli mukana Randy Savage. Ja siitä, että tässä ei ollut mitään idioottimaisen typerää stipulaatiota. Jos siis ei lasketa sitä, että (selostajien mukaan) missään ottelussa ei tunneta diskauksia tai muuta vastaavaa. Onhan tämä Uncensored. Siksi onkin suorastaan hulvatonta, että tämä ottelu päättyi lopulta - kyllä vain - diskaukseen. Hienosti tehty WCW. Jos kuitenkin jätetään vielä lopetus huomioimatta, täytyy sanoa, että tämä ottelu oli mielestäni jopa yllättävän ok. En tiedä, onko alkukortin kamaluus nyt tosiaan sumentanut arvostelukykyni aivan täysin, mutta tämän ottelun katsominen oli (lopetukseen saakka) ihan ok kokemus. Randy Savage teki aivan helvetisti töitä myydessään kaikki Avalanchen iskut hyvin vastaan, ja sen lisäksi ottelu oli oikeasti buukattu varsin hyvin. Avalanche oli toki hidas ja kankea, mutta tavallaan se jopa sopi tähän, kun hän hallitsi ottelua brutaalisti, paiskoi Savagea menemään ympäriinsä, ja sitten Savage yritti aina välillä epätoivoisesti iskeä jonkinlaisen vastahyökkäyksen. Matsin rakenne siis toimi hyvin, tämä oli otteluna ihan ok-suoritus. Ei toki yhtään sen enempää, koska Avalanchen painitaidoilla ei nyt parempaan pystytä.

Sitten tuli kuitenkin lopetus, jossa... tätä on vaikea sanoa... NAISEKSI PUKEUTUNUT RIC FLAIR HYÖKKÄSI AIVAN YHTÄKKIÄ KATSOMOSTA RANDY SAVAGEN KIMPPUUN. Kyllä. Naiseksi pukeutunut Ric Flair. Hyökkäsi Savagen kimppuun. Naiseksi pukeutunut. Ei, mitään selitystä tälle täysin päättömälle menolle ei annettu. Miksi Flair oli pukeutunut naiseksi, koska heti hyökkäyksen jälkeen kävi ilmi, että se oli Flair? Mitä hyötyä siitä oli Flairille? Pystyykö hän "eläkkeeltään" (jonne hänet edelleenkin oli pakotettu alle puoli vuotta sitten, haluan muistuttaa) hyökkäämään jotenkin oikeutetummin Savagen kimppuun, kun on pukeutunut naiseksi? Mitä täällä oikein tapahtuu? En edes yritä ymmärtää. Tavallaan naiseksi pukeutuneen (ja eläkkeellä olevan) Flairin sekaantuminen tähän otteluun oli jo absurdilla tavalla niin käsittämätöntä paskaa, että tällehän pitäisi antaa viisi tähteä ihan avantgardistisista syistä. Annan nyt kuitenkin puolitoista, koska lopetus toki pilasi osittain muuten ihan hyvin rullanneen ottelun, ja puolitoistakin tähteä tälle saattaa olla kyllä liikaa.
*½ (11:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Big Bubba Rogers vs. Sting
Minulla ei ole tämän ottelun taustatarinasta oikeastaan sanottavana mitään, mitä en olisi jo edellisen ottelun taustatarinaa selittäessä kertonut. Stingin ja Big Bubba Rogersin feud oli siis edennyt entistä henkilökohtaisemmaksi sen jälkeen, kun SuperBrawlin joukkueottelusta oli selvitty. Vielä viime syksynä Sting ja Guardian Angel olivat ystäviä, mutta nyt tilanne oli aivan toisenlainen. Rogers halusi tehdä selvää Stingistä.

Vihdoin illan ensimmäinen normaali painiottelu, johon ei ollut sotkettu typeriä stipulaatioita, onnettomia lopetuksia tai naiseksi pukeutuneita Ric Flaireja. Samalla tämä oli ilmiselvästi illan paras ottelu tähän mennessä, mikä ei varmasti tullut yllätyksenä kenellekään henkilölle, jolla on yhtään järkeä päässä. Tässä seurassa tämä ottelu tuntui todellakin hyvältä suoritukselta, mutta rehellisyyden nimissä on toki todettava, että ei tämäkään nyt erityisen hyvä ottelu ollut. Ongelma on se, että Sting ei edelleenkään ole painija, joka pystyisi kantamaan itseään heikompia painijoita erityisen hyviin suorituksiin, ja Big Bubba Rogers tarvitsisi nimenomaan sellaisen vastustajan, joka pystyisi kantamaan hänet johonkin erityiseen hyvään. Siitä huolimatta Sting ja Rogers yrittivät kyllä parhaansa ja saivatkin aikaan ihan hyvän ottelun. Ottelun rakenne oli se, että Sting loukkasi jalkansa heti alkupuolella ja myi sitä suurimman osan matsista. Lopussa Sting pääsi sitten vauhtiin ja iski Rogersille muun muassa pirun näyttävän German Suplexin. Myös ottelun lopetus toimi ottelun tarinan kannalta hyvin, joten kokonaispakettina tämä oli ihan hyvä ottelu. Varmaan parasta, mihin nämä kaksi pystyvät.
**½ (13:43)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Harlem Heat w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys - Texas Tornado Match
Oikeastaan tästäkään feudista ei ole mitään merkittävää uutta kerrottavaa, koska tämä on jo kolmas ppv putkeen, kun nämä joukkueet kohtasivat toisensa. Harlem Heat oli edelleen mestarijoukkue, mutta jostain syystä Uncensoredin otteluissa ei ollut mestaruuksia pelissä, joten tämäkin matsi käytiin vain keskinäisestä paremmuudesta. Lisäksi tämä ottelu käytiin Texas Tornado -säännöillä, joka tarkoitti WCW:ssä ainakin tässä ottelussa sitä, että kaikki oli sallittua, kaikki saisivat painia kaikkia vastaan samaan aikaan ja ottelu voisi päättyä missä tahansa areenalla.

Tätä tämä WCW:n roskapaini nyt sitten on, kun ei saa bleidata eikä ottaa kunnon bumppia. Vuosi sitten Nastyt painivat oikeasti brutaaleja otteluita Cactus Jackin ja Maxx Paynen kanssa, nyt vuorossa oli lähinnä vetisellä lattialla luistelua, sinapin pursuttamista toisen päälle ja yleistä sekoilua. Eipä siinä, ihan hupaisaa tätä menoa oli katsoa, mutta paljon mielummin palaisin siihen vuoden takaiseen OIKEAAN HC-painiin. Tämä oli enemmänkin pelkkää pelleilyä, ja sellaisena sen viihdearvo jää aika lailla siihen "ihan hyvä" -tasolle. Ottelun alkupuoli oli vielä peruspainia, mutta sekin oli itse asiassa ankeampaa ja tylsempää kuin näiden joukkueiden aikaisemmissa kohtaamisissa. Tämä ottelupari alkaa kyllä olla nähty, mutta pahoin pelkään, ettei tämäkään jäänyt vielä näiden joukkueiden viimeiseksi keskinäiseksi otteluksi, koska jostain syystä tässä ottelussa ei ollut edes mestaruuksia panoksena. Huoh.
** (8:43)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan w/ Renegade vs. Vader w/ Ric Flair - Strap Match
Tämä ppv oli suurimmaksi osaksi vain vanhojen feudien jatkoa, ja niin oli myös tämä. Hulk Hoganin ja Vaderin hyvä SuperBrawl-ottelu oli päättynyt typerästi siihen, kun Ric Flair oli sekaantunut otteluun, hyökännyt Hoganin kimppuun ja aiheuttanut Vaderille diskauksen (vaikka Vader oli sitä ennen voittamaisillaan ottelun). Jostain syystä tämä silti tarkoitti sitä, että Flair ja Vader olivat nyt liittoutuneet yhteen, ja Flairista tuli Vaderin uusi manageri, kun Harley Race oli pysyvästi poissa kuvioista. Vader tietenkin janosi kostoa Hoganilta, koska hän oli niin lähellä voittaa mestaruuden SuperBrawlissa. Nyt Vader saisi revanssinsa, mutta mestaruus ei ole tässäkään ottelussa panoksena. Sen sijaan ottelun stipulaatio oli vanha kunnon Strap Match. Ja lisäksi Jimmy Hart oli kadoksissa! Hoganin manageri Jimmy Hart oli kadonnut juuri ennen ppv:tä nähdyssä Main Event -show'ssa, ja kaikki olivat varmoja siitä, että Flair ja Vader olisivat tämän katoamisen takana.

Hogan ei olisi kuitenkaan yksin, koska hänen ringsidelleen ilmestyi uusi mystinen hahmo, jota oli hehkutettu jo ppv:tä edeltävissä lähetyksissä. Tuo hahmo olisi... RENEGADE! Eli kuka, saatatte kysyä. No, kaikkien hypevideoiden ja -kuvien perusteella näyttäisi siltä kuin Renegade olisi... ULTIMATE WARRIOR. Tätä vaikutelmaa ei vähentänyt se, että Hogan oli luvannut tähän tapahtumaan "ultimaattisen yllätyksen". Lisäksi Renegade näytti kaukaisissa kuvissa aivan Warriorilta. Eikä siinä kaikki: selostajat myös puhuivat hänestä vähän kuin Warriorista, vaikka eivät missään vaiheessa maininneet Warriorin nimeä suoraan. Niinpä osa yleisöstä ihan oikeasti odotti, että Hoganin ringsidelle saapuisi nimensä vaihtanut Warrior. WCW-kusetus ei suinkaan loppunut tähän, vaan kun Hogan odotti Renegadea saapuvaksi ringsidelle, alkoi kaiuttimista soida Warriorin musiikkia muistuttava musiikki. Samalla paikalle ryntäsi lihaksikas, paksutukkainen ja kasvonsa maalannut mies, joka oli pukeutunut kuin Warrior ja juoksi paikalle ihan samoin kuin Warrior. Edelleenkin monet varmaan luulivat, että kyseessä oli oikeasti Warrior. Kun mies saatiin lähikuviin, kävi kuitenkin selväksi, ettei hän ollut Warrior. Ei, Renegade oli vain satunnainen indypainija Richard Wilson, joka oli paininut pikkupromootioissa nimellä Rio, Lord of the Jungle. Koska hän oikeasti näytti jonkun verran Warriorilta, oli WCW ilmeisesti päättänyt vain "tehdä hänestä uuden Ultimate Warriorin" (koska alkuperäinen Warrior vaati aivan liikaa rahaa, jota WCW ei aikonut häneen käyttään) ja toivoa, ettei yleisö huomaisi eroa. No, yleisö kyllä huomasi eron. Palataan Renegadeen tulevissa arvioissa.

Ei jumalauta. Ei jumalauta. Tämä on kyllä jotain aivan uskomatonta. Ja tarkoitan nyt tämän ottelun lopetusta. En oikeasti uskonut, että WCW voisi keksiä vielä pahempia aivopieruja kuin mitä olen vuosien aikana todistanut, mutta olin selvästikin väärässä. Tämän ottelun lopetus oli nimittäin jotain... aivan absurdia. En oikeasti tiennyt, että WCW:ssä KENENKÄÄN mielestä voisi olla hyvä idea, että ottelu päättyy siihen, kun toinen ottelun osanottajista raahaa TOISEN PAINIJAN MANAGERIN perässään ja koskee kaikkiin neljään kulmaukseen. KYLLÄ. MANAGERIN. Ei. Ei vastustajaa. Vaan vastustajan managerin. Mitä aktuaalista vittua? WCW, mitä helvettiä? En edes jaksa ymmärtää. Parasta toki on, että tässä ei edes ollut kaikki sekoilu. Ottelun aikana Hoganin kimppuun hyökkäsi nimittäin JÄLLEEN UUSI MASKIMIES (aivan samannäköinen kuin viime syksynä). Maskimies kuitenkin JOSTAIN SYYSTÄ katosi välissä. Ottelun jälkeen sitten MASKIMIES PALASI. Mutta tällä kertaa maskimies hyökkäsikin Flairin ja Vaderin kimppuun, ja samalla hetkellä sisääntulorampille epätoivoisesti raahautui maskimiehen asussa oleva Arn Anderson. Ja samalla kehässä oleva maskimies riisui maskinsa ja paljastui Randy Savageksi. ELI: maskimies 1 oli Arn Anderson, joka jostain syystä ensimmäisen hyökkäyksensä jälkeen palasi backstagelle (koska miksipä ei) ja joutui siellä Randy Savagen hyökkäyksen kohteeksi, minkä jälkeen Savage (jolla tietenkin oli käsillään samanlainen maskimiehen asu kuin Andersonilla) kiskoi Andersonin maskin päähänsä ja saapui auttamaan Hogania. Tässä missään ei ole mitään vitun järkeä. No, tämän kaiken keskellä Hogan ja Vader painivat kyllä ihan kivan tasoisen entertainment brawl -tyyppisen HC-rymistelyn, mutta minun on täysin mahdoton pitää sitä erityisen hyvänä otteluna, koska buukkaus oli niin armotonta paskaa. Oikeastaan siis aika samoin kuin Halloween Havocin Hogan vs. Flair. Paremmalla buukkauksella potentiaalia olisi ollut paljon enempään. Nyt tämä oli vain... Noh, oli.
** (18:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Vader
** Sting
* Big Bubba Rogers

Kokonaisarvio Uncensoredista: Huh huh. Uncensored 1995:llä on ollut yleisesti maine yhtenä painihistorian huonoimpana WCW:nä, enkä voi väittää olevani eri mieltä. Älkää katsoko tätä tapahtumaa. Tämä oli ei pelkästään Surkea vaan myös aivan kamala.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
-
-------------------
2. WCW SuperBrawl V - Surkea
3. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 17 Joulu 2018, 16:46

Kuva
WRESTLEMANIA XI

Kyllä vain. Oli WWF:n vr oden suurimman ja kauneimman ppv:n aika, vuorossa oli historian 11. WrestleMania. Vaikka painibisneksellä ei näihin aikoihin mennytkään erityisen vahvasti, WWF yritti jälleen vuonna 1995 parhaansa, jotta WrestleMania tuntuisi mahdollisimman suurelta. Ja koska paini itsessään ei ollut tarpeeksi kuumaa kamaa, oli Vince McMahon päättänyt palata takaisin 1980-luvun puolivälin toimiviin ideoihin ja täyttää WrestleManian mahdollisimman monilla julkisuuden henkilöillä. Heistä tarkemmin kunkin ottelun kohdalla erikseen, mutta show'n kaksi suurinta julkkista olivat tietenkin Baywatch-tähti Pamela Anderson, jonka oli ilmoitettu saattavan Royal Rumble -voittajan kehään, ja NFL-pelaaja Lawrence Taylor, joka kohtaisi Bam Bam Bigelowin koko illan Main Eventissä. Erityisesti Taylorin osallisuus WrestleManiaan olikin tuonut WWF:lle enemmän mainstream-julkisuutta kuin mikään pitkään aikaan, ja sen toivottiin näkyvän myös show'n buyratessa. Lopulta WrestleMania XI:n buyrate oli kuitenkin paha pettymys: odotetun 2.0-tason sijaan buyrate jäi 1.4:ään. Lisäksi iso osa urheilumediasta kääntyi näihin aikoihin Tayloria vastaan, koska he eivät sulattaneet sitä, että Taylor osallistuisi shwowpainin kaltaisen feikkilajin tapahtumaan.

WrestleMania-valmisteluiden ulkopuolella WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää. WWF pyrki edelleen pitämään asemansa maan suurimpana showpainipromootiona, vaikka WCW parhaansa mukaan yrittikin haastaa WWF:ää Hulk Hoganin voimalla. Toistaiseksi WWF oli kuitenkin vielä selvästi edellä. Selostajina tässä tapahtumassa Vince McMahon ja Jerry Lawler. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Jim Ross, joka teki tässä tapahtumassa siis paluunsa WWF:ään. Rossin sopimusta ei ollut jatkettu vuoden 1994 alussa, koska hän ei ollut osoittautunut sellaiseksi selostajaksi kuin Vince McMahon oli toivonut. Niinpä Ross siirtyi vuonna 1994 selostamaan SMW:hen, ja siellä hän työskenteli siihen asti, kunnes vuodenvaihteessa 1994-1995 Vince McMahon päätti kuitenkin palkata hänet takaisin - lähinnä siksi, että WWF:n valikoima selostajista Vincen itsensä ulkopuolella oli nyt entistä ohuempi, kun Gorilla Monsoon oli siirtynyt pysyvästi backstage-rooliin. Selostamoon Rossia ei vielä tässä Maniassa päästetty, mutta haastatteluita hän sai jo tehdä. Niin ja America The Beautifulin show'n aluksi lauloi Special Olympics -kilpailija Kathy Huey.

Kuva Kuva
The Allied Powers (Luger & Bulldog) vs. The Blu Brothers w/ Uncle Zebekiah
Viimeinen vuosi ei ollut kovin helppo Lex Lugerille. Vielä vuosi sitten WrestleManian aikaan moni uskoi, että Lugerista oltaisiin tekemässä firman seuraava ykkös ME-nimeä, joka kantaisi päämestaruutta pitkään. Sen sijaan Luger hävisi WM X:ssä mestaruusottelunsa ja tippui seuraavien kuukausien aikana nopeasti midcardiin. Sieltä Luger ei enää koskaan noussut mihinkään merkittävään kuvioon, ja nyt vuoden 1995 alussa hänet oli paritettu British Bulldogin syy. Päällimmäinen syy Lugerin ja Bulldogin joukkueen muodostumiselle oli se, että kummallakaan ei ollut mitään parempaa tekemistä rosterissa, joten WWF päätti kokeilla, toimisivatko patrioottinen amerikkalainen ja patrioottinen brittiläinen hyvin yhteen toisen maailmansodan Allied Powers -hengessä. Aluksi Allied Powers feudasi Ted DiBiasen Million Dollar Teamin kanssa, koska kummallakin oli omat erimielisyytensä DiBiasen porukan kanssa. WrestleManiaan mennessä Allied Powers oli kuitenkin siirtynyt kuitenkin painimaan Blu Brothersia vastaan. Mitään mainittavaa feudia ei näillä kahdella joukkueella tosin ollut, mutta siitä huolimatta he painivat keskenään WrestleManian openerissa. Koska miksipä ei. Ja kyllä, Blu Brothersin muodostivat siis oma kaikkien aikojen inhokkikaksikkoni Don & Ron Harris. Heidän managerinsa oli Uncle Zebekiah -nimellä esiintyvä Dutch Mantel. Mitään kovin merkittävää eivät Blu-veljekset olleet saaneet toistaiseksi aikaan WWF:ssä.

Tätä ottelua on varsin yleisesti pidetty yhtenä heikoimmista (ellei kaikkein heikoimpana) WrestleMania-openereista koskaan, enkä voi olla eri mieltä tästä asiasta. Olihan tämä ottelu muistikuvieni mukaan kaikin puolin täysin yhdentekevä otelu, joka tuntui hädin tuskin sopivalta tv-show'hun - saati sitten vuoden suurimpaan ppv:hen. Varsin yleinen mielipide tuntuu olevan myös se, että Lugerin ja Bulldogin joukkueta pidettiin kaikin puolin floppina. Tässä minun pitää olla siinä suhteessa eri mieltä, että pidin tätä kaksikkoa varsin potentiaalisena. Koska kummallakaan ei ollut mitään parempaa tekemistä, Luger ja Bulldog olivat oikein sopiva paritus joukkuedivarissa, jossa ei ollut mitenkään liikaa overeita face-joukkueita. Lisäksi Bulldogin ja Lugerin tyylit sopivat hyvin yhteen, ja uskonkin, että oikeat vastustajat olisivat voineet kantaa heidät oikeasti hyviin otteluihin. Ikävä kyllä Blu Brothers oli kaikki muuta kuin "oikea vastustaja", jotten lopputuloksena oli juuri ja juuri kahden tähden rajalle yltävä ottelu.
** (6:34)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jeff Jarrett (c) w/ The Roadie vs. Razor Ramon w/ 1-2-3 Kid - WWF Intercontinental Championship
Razor Ramonin ja Jeff Jarrettin feud IC-mestaruudesta oli jatkunut entistä tulisempana sen jälkeen, kun Jarrett oli monien yllätykseksi onnistunut ryöstämään IC-mestaruuden itselleen Royal Rumblessa. Jarrett selätti Ramonin ottelussa sen jälkeen, kun Roadie oli sekaantunut otteluun ja pilannut Ramonin mahdollisuuden voittoon. Ramon oli tietenkin janonnut tammikuusta lähtien mahdollisuutta voittaa IC-mestaruutensa takaisin, ja nyt hän sai sen mahdollisuuden WrestleManiassa. Koska Ramon oli hävinnyt vyönsä Jarrettille Roadien sekaantumisen takia, tällä kertaa Ramon itsekään ei saapunut yksin, vaan hän toi ringsidelle vanhan ystävänsä 1-2-3 Kidin, jolla ei ollut omaa ottelua Maniassa.

Razor Ramon ja Jeff Jarrett olivat oikeasti varsin toimiva paritus IC-mestaruuskuvioon, koska miesten kemiat mätsäsivät hyvin yhteen, ja tuloksena oli kuukausi toisensa perään tasaisen varmoja otteluja. Eivät nämä Ramonin ja Jarrettin mestaruusottelut nyt tietenkään mitään tajunnanräjäyttäviä MOTY-tasoisia koitoksia olleet, mutta ei niiden tarvinnut ollakaan, koska pelkästään hyvälle tasolle yltävä perusvarma entertainment brawl -meininki on näin IC-mestaruuskuvioissa jo oikein hyvä. Sellainen ottelu nähtiin siis tälläkin kertaa. Olen ilmeisesti pitänyt tätä hieman heikompana kuin Rumblen ottelua, mutta merkittävää eroa näiden otteluiden välillä ei ole laadullisesti. Ehkä ratkaiseva syy tämän hienoiseen heikkouteen verrattuna Rumble-otteluun on se, että tässä oli tylsempi lopetus.
*** (13:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Undertaker w/ Paul Bearer vs. King Kong Bundy w/ Ted DiBiase - Special Referee: Larry Young
Kyllä vain, Undertakerin loputtomalta tuntuva feud Ted DiBiasen ja DiBiasen johtaman Million Dollar Corporationin kanssa sen kuin vain jatkui. Royal Rumblessa Undertaker oli kohdannut ja voittanut IRS:n, mutta tuon ottelun jälkeen Undertakerin kimppuun oli hyökännyt DiBiasen poppoon suurin köriläs: 1980-luvun legendaarinen jätti King Kong Bundy. Mikä pahinta, Bundy oli onnistunut telomaan Takerin pahasti ja vieläpä varastamaan Undertakerin uurnan, jonka väitettiin olevan Takerin mystisten voimien lähde. Nyt uurna oli siis Million Dollar Corporationilla, ja Undertaker halusi sen tietenkin takaisin. Ainut mahdollisuus oli kohdata King Kong Bundy WrestleManiassa. Tässä ottelussa nähtiin myös illan ensimmäinen julkkisvierailija ja erikoistuomari: legendaarinen baseball-tuomari Larry Young toimi tässä ottelussa erikoistuomarina.

Kun WWE tekee listauksia Undertakerin WrestleMania-otteluista, tämä hyvin harvoin nousee ollenkaan esille noissa listauksissa. Syykin on harvinaisen selvä: Giant Gonzalesia vastaan painitun ottelun ohella tämä on aivan heittämällä Undertakerin paskin WrestleMania-ottelu. Se ei tietenkään ole millään tavalla ihme, koska Undertakerilla oli oikeasti vastassaan King Kong Bundy. King Kong vitun Bundy, joka ei ollut hyvä tai kiinnostava painija "huippuvuosinaan" 1980-luvulla, eikä hän todellakaan ollut kumpaakaan noista näin 1990-luvun puolivälissä palattuaan eläkkeltä nostamaan WWF:stä vielä hyvät rahat pois. Ei, tässä oli lopputuloksena suurimmaksi osaksi tylsää ja ankeaa brawlausta, jonka pelasti todelliselta paskuudelta ilmeisesti vain se, että Taker sentään yritti tosissaan. Myös yleisö oli loppujen lopuksi varsin hyvin mukana. Saattaa myös olla, että olen vain arvostellut tämän liian kiltisti vuosia sitten, mutta minulla ei ole pienintäkään aikomusta katsoa tätä ottelua uudestaan varmistuakseni asiasta.
* (6:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Smoking Gunns (c) vs. Owen Hart & Yokozuna w/ Jim Cornette & Mr. Fuji - WWF Tag Team Championship
Joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut merkittäviä käänteitä myös Royal Rumblen jälkeen. Rumblessa yllätysnimet 1-2-3 Kid ja Bob Holly olivat siis onnistuneet nousemaan uusiksi joukkuemestareiksi päihittämällä turnausfinaalissa Bam Bam Bigelowin ja Tatankan. Kidin ja Hollyn ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, koska Rumblea seuranneessa Raw'ssa he joutuivat puolustamaan vöitään Smoking Gunnseja vastaan. Bart ja Billy Gunn saivat tämän mahdollisuuden heti, koska he olivat joutuneet jättäytymään sivuun mestaruusturnauksesta Bartin loukkaantumisen vuoksi. Nyt Gunnsit olivat kuitenkin kunnossa, ja sen he osoittivat voittamalla Kidin ja Hollyn heti heidän ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessaan. Kidin ja Hollyn mestaruuskausi jäi vain päivän mittaiseksi, ja tuosta ottelusta lähtien Bart ja Billy olivat pitäneet mestaruuksia itsellään. Nyt he saivat kuitenkin kiinnostavan haastajan.

Owen Hart oli vaatinut itselleen joukkuemestaruusottelua jo pitkään, koska hänen mukaansa hänen tappionsa mestaruusturnauksessa ei ollut hänen (vaan potkitun Jim Neidhartin) vika). Niinpä Hart haastoi Gunnsit WrestleManiassa käytävään mestaruusotteluun, johon Hart lupasi tuoda "yllätysvastustajan". Maniaa edeltävinä viikkoina Wrestling Observerin tietojen mukaan WWF harkitsi jopa nousevan kanadalaisen tähden Chris Benoit'n tuomista Hartin joukkuepariksi. Lopulta Hart ei kuitenkaan saanut parikseen Benoit'ta, vaan... Yokozunan. Kyllä vain, Survivor Seriesin Casket-ottelun jälkeen kadonnut Yokozuna teki nyt yllätyspaluunsa Owen Hartin uutena joukkueparina. Kaksikko tuntui tulevan toimeen heti erittäin hyvin. Kayfaben ulkopuolisena huomiona pitää mainita, että Yokozuna käskettiin vuoden 1994 lopussa tauolle, jotta hän voisi hieman laihduttaa ja palata takaisin parempikuntoisena. Laihdutus epäonnistui kuitenkin surkeasti, koska nyt palatessaan Yokozuna oli vain entistä isompi kuin aiemmin. Niinpä nopeasti tämän paluun jälkeen alkoi olla myös selvää, ettei Yokozuna enää koskaan palaisi ME-kuvioihin - eikä hän myöskään palannut.

Owen Hart on nero. Hart saa melkein mistä tahansa paskasta kiinnostavaa, ja joukkue Yokozunan kanssa on siitä kyllä malliesimerkki. Ei ole ihan helpoin tehtävä kantaa Yokozunan kaltainen möhkäle kiinnostavaan joukkueottelukokonaisuuteen, kun joutuu itse tekemään suurimman osan työstä. Juuri tuohon Owen Hart kuitenkin pystyi muun muassa tässä ottelussa. Ei lopputuloksena toki mitään erityisen hienoa ollut, mutta tämä oli kaikin puolin silti ihan mukava joukkuemestaruusottelu. Bart ja Billy Gunn eivät ole mitään kehävelhoja, mutta toisaalta Owen Hartin kanssa hekin kyllä pärjäsivät varsin mukavasti. Kaikki pisteet siis Owenille, ottelu oli sellainen aivan hyvä.
**½ (9:42)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Bob Backlund - Special Referee: Roddy Piper - 'I Quit' Match
Oi että, odotettu Survivor Series -rematch! Ja kyllä, käytän tässä kohtaa sanaa "odotettu" ironisessa merkityksessä. Hart oli siis hävinnyt mestaruutensa Backlundille Survivor Seriesissä ja epäonnistunut mestaruuden takaisin voittamisessa Royal Rumblessa. Tämän jälkeen Hart olikin ajautunut tilanteeseen, jollaisessa hän ei ollut pitkään aikaan ollut WWF:ssä: yhtäkkiä Hartilla ei ollut mitään luontevaa paikkaa WWF:n kortissa, koska ME-kuvioita haluttiin pyörittää ensisijaisesti Dieselin ympärillä. Niinpä Hart tippui WrestleMania-kaudella yhtäkkiä keskikorttiin, ja kaiken huipuksi hänet laitettiin Maniassa ottelemaan Bob Backlundia vastaan uusintaottelu, vaikka Hartin ja Backlundin välinen feud oli oikeastaan tyrehtynyt täysin Survivor Seriesiin. Backlund itse oli siis hävinnyt SurSerissä voittamansa vyön viikkoa myöhemmin Dieselille ennätysnopeasti, ja sen jälkeen myös Backlund oli tiputettu ME-kuvioista hyvin nopeasti keskikortin jobberiksi. Royal Rumblessa Backlund sekaantui Dieselin ja Hartin väliseen mestaruusotteluun hyökkäämällä Hartin kimppuun, ja tuolla nojalla Hartin ja Backlundin tylsäksi käynyttä "feudia" mehusteltiin Maniaan asti. Tällä kertaa ottelumuoto oli "I Quit" Match, mutta oikeastaan kyse oli kyllä ennemmin vain uudesta Submission-ottelusta. Yllätyksenä ottelun erikoistuomariksi ilmestyi Roddy Piper, joka oli kadonnut WWF:stä kesällä 1994 nopeasti sen jälkeen, kun oli paininut Jerry Lawleria vastaan King of the Ringin Main Eventissä. Tälläkin kertaa Piperin visiitti jäisi lyhyeksi, sillä hän katoaisi WWF:stä uudestaan heti Manian jälkeen ja saapuisi firmaan seuraavan kerran vasta vuoden 1996 alussa, tuolloin WWF:n uutena "presidenttinä".

Tästä ottelusta ei ole kamalasti sanottavaa. Survivor Seriesin aikaan Hartin ja Backlundin feudi oli kuuma, ja myös miesten välinen ottelu oli erinomainen (vaikka jotkut ovatkin väärässä ja väittivät sitä tylsäksi). Nyt feud oli muuttunut täysin kädenlämpöiseksi, ja myös ottelulle oli käynyt sama kohtalo. Tässä ei ollut jäljellä mitään siitä sähköisestä tunnelmasta ja jännityksestä, mitä Survivor Seriesin ottelussa oli. Sen sijaan Hart ja Backlund painivat sellaisen ihan hyvän submission-painotteisen ottelun, mutta mihinkään aikakirjoihin tämä ottelu ei todellakaan jää - paitsi siinä mielessä, että tämä jäi Backlundin viimeiseksi singles-otteluksi ppv:ssä. Backlund kyllä roikkui WWF:n rosterissa vuoteen 1998 asti, paini vielä vuoden 1996 Royal Rumble -ottelussa ja siirtyi sen jälkeen manageriksi.
**½ (9:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) w/ Pamela Anderson vs. Shawn Michaels w/ Sid & Jenny McCarthy - WWF Championship
Ei, WWF:n päämestaruusottelu ei tosiaan ollut tämän vuoden Maniassa illan Main Event. Tästä kohta lisää. Sen sijaan illan toiseksi viimeisenä matsina nähtiin tämän noin vuoden ajan rakennellun kuvion tietynlainen huipentuma. Monsterimainen Diesel oli siis saapunut WWF:ään ylimielisen Shawn Michaelsin henkivartijaksi, ja kaksikko onnistui vuoden 1994 aikana voittamaan joukkuemestaruudet yhdessä. Jo sitä ennen Diesel oli noussut IC-mestariksi. Samoihin aikoihin yleisö alkoi kuitenkin kääntyä Dieselin puolelle ja hurrata tälle, mistä yleisön vihat niskoilleen saava Michaels ei tietenkään pitänyt yhtään. SummerSlamissa Michaels aiheutti Dieselille vahingossa tappion IC-mestaruusottelussa, mikä lisäsi kismaa miesten välillä. Lopulta Michaelsin ja Dieselin tiimi hajosi Survivor Seriesissä, kun Michaels potkaisi taas Dieseliä vahingossa Sweet Chin Musicillaan, ja pian tuon jälkeen Diesel kääntyi kokonaan faceksi ja asettui Michaelsia vastaan. Samalla Diesel nostettiin myös "raketti perseeseen" -metodilla WWF:n päämestariksi, ja Michaels tietenkin halusi päästä haastamaan Dieselin tuosta vyöstä. Tuo toive toteutuikin, kun Michaels teki mahdottoman ja voitti Royal Rumble -ottelun, vaikka oli osallistunut siihen sisääntulonumerolla 1.

WrestleMania-kauden ajan entiset ystävykset sitten ottivat rajusti yhteen, ja Michaels vielä lisäsi panoksia kokonaisuuteen, kun hän toi itselleen uuden henkivartijan: SIDIN! Kyllä vain, Sid Vicious/Justice/mitä tahansa oli palannut ppv-tasolle. Viimeksi hänet oli nähty WCW:ssä vuonna 1993 ennen kuin hän yritti tappaa Arn Andersonin hotellissa. Sen jälkeen Sid oli hetken aikaa kokonaan poissa painimaailmasta, kunnes vuonna 1994 hän alkoi painia Jerry Lawlerin Memphis-promootiossa USWA:ssa. Sid nousi jopa firman päämestariksi. USWA ja WWF tekivät näihin aikoihin varsin tiivistä yhteistyötä, ja monet uumoilivatkin, että jossain vaiheessa Sid palaisi WWF:ään. Niin myös lopulta kävi, kun vuoden 1995 alussa WWF ja Sid saivat neuvoteltua uuden sopimuksen. Sid teki paluunsa talvella Michaelsin uutena henkivartijana ja saatteli tässä ottelussa Michaelsin kehään. Sid ei ollut kuitenkaan ainut henkilö, joka saatteli Michaelsin otteluun. Royal Rumble -ottelun panoksena oli nimittäin ollut päämestaruusmatsin lisäksi se, että Baywatch-tähti Pamela Anderson saattaisi Rumble-voittajan kehään WrestleManiassa. Manian aikana Michaels ei kuitenkaan löytänyt mistään Andersonia, joka oli selvästi menettänyt hermonsa ylimielisen Michaelsin kanssa. Niinpä Michaels päätti näpäyttää Andersonia, ja hän sai houkuteltua huippumalli Jenny McCarthyn sen sijaan uudeksi valetikseen. Anderson vastasi sitten tähän tulemalla ringsidellä mestari-Dieselin kanssa.

Tämä oli ehdottomasti illan paras ottelu, mutta jälleen täytyy todeta, että ainakin monen vuoden takainen minä on ollut hieman pettynyt tämän otteluun laatuun. Osassa arvioista tälle matsille on näytetty antavan neljääkin tähteä, mutta samoin kuin Royal Rumblen Diesel vs. Hartissa, tästäkin puuttui mielestäni se joku viimeinen silaus, mikä olisi tehnyt tästä neljän tähden ottelun. Dieselin ja Michaelsin feud oli hyvin rakenneltu, ja tässä oli eittämättä suuren ottelun tuntua... Mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Jotenkin tämä ottelu enemmän vain oli sen sijaan, että tämä olisi ollut oikeasti spektaakkelimainen. Ehkä Michaels ei ollut vieläkään parhaassa iskussa? Ehkä WrestleMania XI:n yleinen ankea tunnelma vain aiheutti sen, että tämäkin tuntui enemmän riviottelulta kuin oikeasti vuoden suurimman tapahtuman päämestaruusottelulta? En tiedä. Joka tapauksessa tämä oli hieno ottelu, mutta hienoinen pettymys. Toisaalta tähän pitäisi kyllä olla erittäin tyytyväinen, kun tietää, millaisia päämestaruusotteluita seuraavien kuukausien ajan on luvassa...
***½ (20:35)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow w/ Tatanka, Nikolai Volkoff, Kama, IRS, King Kong Bundy & Ted DiBiase vs. Lawrence Taylor w/ Steve McMichael, Ken Norton Jr., Chris Speilman, Ricky Jackson, Carl Banks & Reggie White - Special Referee: Pat Patterson
Niin. Sitten illan OIKEA Main Event. Näin se meni. WWF oli siis saanut houkuteltua NFL-tähti Lawrence Taylorin osallistumaan WrestleMania-kuvioon (huhujen mukaan Taylorille maksettiin koko lystistä puoli miljoonaa dollaria, mutta näkemykset summan suuruudesta vaihtelevat eri raporteissa), ja koska Taylor oli näihin aikoihin oikeasti pirun iso nimi urheilumaailmassa, WWF päätti repiä asiasta kaiken lystin irti - aina siihen asti, että tämä ottelu pantiin oikeasti Manian Main Eventiksi. Hauskinta oli toki se, että ennen tätä kuviota Bam Bam Bigelow oli ollut varsin mitäänsanomattomassa roolissa WWF:n keskikortissa, mutta nyt hän oli huomion keskipisteenä. Kuvio oli alkanut siis siitä, kun Bigelow ja Tatanka olivat hävinneet Rumblessa joukkuemestaruusottelun Bob Hollylle ja 1-2-3 Kidille. Ottelua katsomassa ollut Taylor oli nauranut Bigelowin ja Tatankan suoritukselle, ja niinpä ottelun jälkeen Bigelow kävi Tayloriin käsiksi. Bigelow pakotettiin pyytämään anteeksi tekoaan, mutta viikko anteeksipyynnön jälkeen Bigelow ilmoitti peruvansa anteeksipyyntönsä ja haastavansa sen sijaan Taylorin kohtaamaan hänet kehässä, jos Taylor uskaltaisi.

Monien yllätykseksi Taylor ilmoitti suostuvansa Bigelowin haasteeseen, ja tämä suuri ottelu julkistettiin WrestleManian pressitilaisuudessa, minkä avulla WWF sai oikeasti sekä ottelulle että ennen kaikkea koko tapahtumalle hämmästyttävän paljon mainstream-julkisuutta. Tämä olikin ensimmäinen kerta todella pitkään aikaan, kun WWF oli merkittävän MYÖNTEISEN mainstream-julkisuuden keskellä. WM-kaudella Taylorin näytettiin treenaavan otteluunsa WWF-mestari Dieselin kanssa, ja ottelua hehkutettiin kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Bigelow ja Taylor pääsivät jopa ppv:tä edeltävinä päivinä merkittäviin talk show'ihin haastateltavaksi, mikä oli showpainin suosion alhon aikaan oikeasti poikkeuksellista. Showpainin suosion alho tosin vaikutti siihen, että urheilumediat alkoivat pilkata Tayloria ja kutsua häntä selloutiksi, kun hän oli suostunut osallistumaan "leikkiurheilua" edustavan WWF:n tapahtumaan näin merkittävässä roolissa. Ottelun suuruuden alleviivaamiseksi Taylorin sisääntuloa ennen paikalla kävi esiintymässä suosittu hiphop-yhtye Salt-N-Pepa, ja Taylorin ringsidelle saapui joukko NFL-tähtiä. Mukana muun muassa Steve "Mongo" McMichael, joka tulisi myöhempinä vuosina WCW-katsojille tutuksi. Bigelowin puolelle ringsidelle saapui puolestaan koko Million Dollar Team, johon kuuluivat nykyisin myös Nikolai Volkoff (joka oli tehnyt vielä yhden comebackin ja toimi nyt Million Dollar Teamin surkeana juoksupoikana) ja Kama (joka oli debytoinut äskettäin ja oli Million Dollar Teamin eräänlainen MMA-tähti).

Voinee sanoa, että tämä ottelu oli parempi kuin olisi voinut luulla. Lawrence Taylor kuuluu ehdottomasti niihin julkkispainijoihin, jotka ottivat tehtävänsä tosissaan ja pyrkivät oikeasti suoriutumaan ottelusta niin hyvin kuin olisi mahdollista. Kovin monesta muusta NFL-tähdestä ei voisi sanoa samaa, mutta Taylorin suoritus oli kyllä ilahduttavan onnistunut, ja Taylor sai myös siitä kehuja jälkikäteen paljon. Ikävä kyllä ottelu ei Taylorin suhteellisen hyvästä suorituksesta huolimatta ollut erityisen kummoinen, koska kyse oli kuitenkin painijan ja jenkkifutispelaajan välisestä matsista. Muutenkin ottelun koko suuruus rakentui vain sen varaan, että Lawrence Taylor oli saatu painimaan WWF:n kehään. No, lopputuloksena oli siis sellainen ihan ok ottelu, mikä on tältä matsilta ihan hyvä suoritus mutta WrestleManian Main Eventilä varsin heikko saavutus.
** (11:42)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Razor Ramon
* Diesel

Kokonaisarvio WrestleMania XI:stä: Eipä tätä WrestleManiaa voi pahemmin kehua. Yksi ***½-ottelu. Yksi ***-ottelu. Muuten lähinnä kädenlämpöisiä suorituksia. Kaikkein pahinta oli kuitenkin se, että tästä Maniasta puuttui WrestleMania-tunnelma täysin. Ero viime vuoden WrestleMania X:n ja tämän välillä on kuin yöllä ja päivällä. Vaikka tapahtuma oli kuinka täynnä kaikenlaisia julkkiksia, tämä kökössä Hartfordin areenalla järjestetty tapahtuma tuntui lähinnä sellaiselta ihan ok:lta väli-ppv:ltä. Sellaisenakin tämä oli vain Kehno, WrestleManiana yksi kaikkien aikojen huonoimmista Manioista.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
3. WCW SuperBrawl V - Surkea
4. WCW Uncensored - Surkea
Viimeksi muokannut kenitys, 18 Joulu 2018, 11:13. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 18 Joulu 2018, 11:11

a
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 26 Joulu 2018, 13:38

Kuva
IN YOUR HOUSE 1 (PREMIERE)

No niin, tervetuloa uuteen aikakauteen! WWF oli siis alkuvuodesta 1995 päättänyt vastata WCW:n ratkaisuun lisätä ppv:eidensä määrää lisäämällä myös omien ppv:eidensä määrää selvästi. Tähän asti WWF oli pitänyt tiukasti kiinni 4-5 ppv:n vuositahdista, mutta nyt yhdellä päätöksellä WWF tuplasi vuoden ppv-määränsä lisäämällä yhteensä viisi uutta tapahtumaa kalenteriinsa loppuvuoden ajalle. Selityksiä tälle oli useampiakin, mutta ne kaikki tiivistyivät rahaan. Kuten on useaan kertaan todettu, painibisneksellä ei näin 1990-luvun puolivälissä mennyt erityisen hyvin. Monien muiden ongelmien ohella WWF oli joutunut myös lopettamaan merkittävät Saturday Night Main Event -tapahtumansa, kun pääkanavista sen enempää NBC kuin Foxkaan eivät halunneet sitä enää ohjelmistoonsa. Monien muiden ongelmien ohella WWF kärsi myös siitä, että house show'iden yleisömäärät olivat aiempia selvästi pienempiä ja tuottivat siksi selvästi vähemmän rahaa. Kurjuuden keskellä ppv:t olivat kuitenkin ilahduttava poikkeus: niidenkin buyratet olivat kyllä laskussa, mutta eivät yhtä jyrkästi, ja huonommillakin buyrateilla ppv:t tuottivat silti pirun paljon rahaa. Niinpä niitä kannatti järjestää enemmän, koska ppv:eiden määrä ei ollut näyttänyt vaikuttavan merkittävästi niiden ostomääriin - kuten ei myöskään niiden hinnan hienoinen korottaminen.

Niinpä tämän päätelyketjun seurauksena WWF loi WCW:stä mallia ottaen itselleen viisi uutta ppv-tapahtumaa vuodelle 1995. WCW:stä poiketen WWF ei kuitenkaan halunnut kohdella kaikkia ppv:itä tasavertaisina, vaan Royal Rumble, WrestleMania, King of the Ring, SummerSlam ja Survivor Series haluttiin pitää erityisempinä. Sen sijaan uusia ppv:itä päätettiin alkaa kaikkia kutsua In Your House -nimellä, ja ne päätettiin erottaa toisistaan vain numeroinnilla. IYH-tapahtumista tulikin WWF:n ppv-kalenterin vakituinen osa aina vuoteen 1998 asti, jolloin IYH-nimestä luovuttiin ja jokainen ppv sai oman nimensä. Jo sitä ennen IYH-tapahtumat olivat kyllä alkaneet saada omat teemanimensä, ja niinpä myös näille alkuperäisille pelkästään numeroiduille IYH-tapahtumille on sittemmin annettu omat teemanimensä (esim. tämä on jossain raporteissa In Your House: Premiere), mutta alun perin nämä ensimmäiset väli-ppv:t eroteltiin vain numeroilla. Muuten In Your House -ppv:t poikkesivatkin muista ppv:eistä lähinnä siten, että nämä kestivät kolmen tunnin sijaan vain kaksi tuntia ja maksoivat hieman vähemmän kuin isot ppv:t. IYH:stä tulikin ihan onnistunut brändi WWF:lle, koska näiden avuilla WWF pystyi tavallaan pitämään selvän eron "isojen ppv:eiden" ja näiden vähän pienempien välitapahtumien välillä.

Tämä ensimmäinen In Your House oli taloudellisesti varsin suuri menestys, koska tapahtuma onnistui keräämään peräti yli 0.8:n rajan ylittävän buyraten. Ei merkittävästi huonompi kuin esimerkiksi Royal Rumble tai Survivor Series. Ehkä osittain kiinnostusta lisäsi se, että haastattelijat Todd Pettengill ja Stephanie Wiand arpoivat tapahtuman loppupuolella katsojien kesken Orlandossa sijaitsevan oikean talon. Aikamoista. Tämä arvonta oli yksittäinen poikkeus, eikä se enää toistunut tulevissa IYH-ppv:eissä. Selostajina Vince McMahon - ja Dok Hendrix! "Vince ja kuka", saatatte kysyä. No, Dok Hendrix oli tietenkin kukapa muukaan kuin MICHAEL HAYES. Kyllä vain, legendaarinen WCW/NWA/WCCW-painija Michael Hayes oli siis alkuvuodesta 1995 käynyt WWF:n tryoutissa, ja hänelle oli päätetty tarjota paikkaa WWF:n selostamossa, koska yhtiöllä oli huutava pula kunnollisista color commentatoreista. Niinpä painikehistä eläköitynyt Hayes päätti tarttua tarjoukseen. Hänelle annettiin uudeksi nimeksi Dok Hendrix, ja hän alkoi vetää selostamossa sekä satunnaisena haastattelijana selvää heel-roolia. Lopulta Hendrixin kerrat merkittävien tapahtumien selostamossa jäivät varsin vähäiseksi, ja Hendrix vakiintuikin ennemmin haastattelijan rooliin WWF:ssä. Ja kaikki Booked By -fanit varmasti osaavat arvostaa sitä, että "SE TALO" -Hayes teki WWF-ppv-debyyttinsä juuri In Your House -tapahtumassa - jossa arvottiin katsojien kesken yksi Orlandossa sijaitseva talo.

Kuva Kuva
Hakushi w/ Shinja vs. Bret Hart
Kuten WrestleManian arvostelussa olin kirjoittanut, pian Royal Rumblen jälkeen entinen WWF-mestari Bret Hart oli tiputettu nopeasti midcard-kuvioihin. Se oli hyvin erikoinen ratkaisu WWF:ltä, koska Hart oli kuitenkin näihin aikoihin yksi WWF:n suosituimmista tähdistä, ellei jopa suosituin. WWF ei antanut tämän häiritä, vaan laittoi Hartin samaan aikaan käymään useita midcard-feudeja. Tämä oli yksi - ja samalla tuorein - niistä. Hartin vastustaja oli siis WWF-ppv-debyyttinsä tässä In Your Housessa tekevä japanilaispainija Hakushi. Japanilaisen painin fanit tuntevat hänet todennäköisesti paremmin nimellä Jinsei Shinzaki. Shinzaki oli aloittanut uransa vuonna 1992 Michinoku Prossa, ja siellä nopealiikkeinen lucha libre ja puroresu -tyylejä yhdistelevä Shinzaki oli noussut nopeasti hyvin suosituksi. WWF kiinnitti huomionsa Shinzakiin vuonna 1994 Japanin-kiertueellaan ja tarjosi tälle WWF-sopimusta. Shinzaki tarttui siihen, ja niinpä loppuvuodesta 1994 WWF:ssä debytoi mystisen oloinen japanilainen atleetti, jota manageroi Shinja-niminen apuri. Shinja oli aikaisemmin paininut Orient Express -joukkueessa nimellä Sato. Ensimmäisten kuukausiensa aikana Hakushi ei saavuttanut WWF:ssä mitään kovin merkittävää, mutta huhtikuussa hän hyökkäsi Bret Hartin kimppuun. Kaikki alkoi, kun Hart sai japanilaismedioilta palkinnon japanilaisten ykkössuosikkina amerikkalaispainijoista. Hakushi ei sulattanut tätä, vaan hyökkäsi rajusti Hartin kimppuun ja liittoutui Hartin toisen vihollisen Jerry Lawlerin kanssa. Seuraavien viikkojen aikana Hart ja Hakushi ottivat yhteen useamman kerran, minkä jälkeen Hartin ja Hakushin välille määrättiin ottelu ppv:hen.

Huh. Osa arvostelijoista on selvästi eri mieltä kanssani ja saattaisin itsekin olla, jos nyt arvostelisin tämän uudestaan, mutta luotan silti vuosien takaisen itseni makuuni tässä kohtaa. Olen nimittäin ollut sitä mieltä, että tämä Hartin ja Hakushin välinen ottelu oli 1) erinomainen opener, 2) yksi vuoden 1995 parhaista WWF-otteluista ja 3) kaikin puolin huippuluokan ottelu. Ei tämä sentään MOTYC-tasoinen koitos ollut, mihin suurin syy varmastikin oli se, että ottelu kesti loppujen lopuksi hieman alle 15 minuuttia. Muuten tämä oli kuitenkin mallisuoritus, eikä ihme. Hakushi tarjosi tyyliltään sellaista painia, mitä WWF:ssä ei näihin aikoihin ollut nähty käytännössä ollenkaan, ja kun hänen annettiin painia Hartin kaltaisen huippuluokan painijan kanssa lähes 15 minuuttia 1 on 1 -ottelussa, ei ole mikään ihme, että syntyy huippusuoritus. Silti osa arvostelijoista on ollut sitä mieltä, että tämä oli hienoinen pettymys ja että Hakushin suoritukset olivat vähän laiskoja, mutta minua tällainen kritiikki ei kiinnosta.
**** (14:39)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jeff Jarrett & The Roadie vs. Razor Ramon - 2 on 1 Handicap Match
IC-mestari Jeff Jarrettin feud Razor Ramonin kanssa jatkui tulisena edelleen myös WrestleManian jälkeen, kun Jarrett oli onnistunut säilyttämään vyönsä Ramonia vastaan käydyssä ottelussa huijauksella. WrestleManian jälkeen tähän kahden miehen väliseen feudiin oli kuitenkin entistä enemmän sotkettu myös Jarrettin apuri The Roadie ja Ramonin ystävä 1-2-3 Kid. Joukkotaistelun olikin tarkoitus johtaa siihen, että In Your Housessa olisi nähty joukkueottelu Ramon & Kid vs. Jarrett & Roadie. Tuo suunnitelma meni pilalle, kun Kid loukkasi niskansa oikeasti pari viikkoa ennen tapahtumaa. Hetken aikaa loukkaantumisen pelättiin olevan jopa niin paha, että se päättäisi koko Kidin uran. Kuten tiedämme, niin ei tokikaan käynyt. Lopulta Kid oli poissa vain pari kuukautta. Tähän ppv:hen hän ei kuitenkaan pystynyt osallistumaan, joten Ramon joutui kohtaamaan Jarrettin ja Roadien Handicap-ottelussa. Tämä matsi oli myös The Roadien eli Road Doggin eli BG Jamesin ensimmäinen ppv-ottelu.

Jarrettin ja Ramonin kuvio on tarjonnut edeltävissä ppv:eissä takuuvarmoja hyviä otteluita, ja tälläkin kertaa kuvio tarjosi illan toiseksi parhaan ottelun. Ihan yhtä arvosanaa en tälle kuitenkaan ole antanut kuin miesten keskinäisille kohtaamisille, mikä mitä todennäköisemmin johtuu siitä, että Handicap-stipulaatio toi mukanaan lisäsekoilua, joka ei varsinaisesti parantanut ottelun viihdyttävyyttä. Muutenkin Ramon ja Jarrett alkoivat olla jo sen verran kulutettu ottelupari, että jotain uutta kaivattaisiin. Kokonaisuutena silti ihan hyvä Handicap-ottelu. Matsin jälkeen Roadie ja Jarrett jatkoivat Ramonin pieksemistä, ja ensin Ramonin yritti pelastaa Aldo Montoya. Heelit kuitenkin hakkasivat Montoyan nopeasti, mutta silloin katsomosta kehään loikkasi tuntematon mies, joka hyökkäsi Jarrettin ja Roadien kimppuun ja onnistui pelastamaan Ramonin. Tässä vaiheessa selostajat eivät vielä osanneet kertoa, kuka tuo mystinen latinomies olisi, mutta pian selviäisi, että hänen nimensä olisi Savio Vega. Kyllä, tämä oli siis aikaisemmin Kwang-gimmickillä painineen Vegan uuden hahmon WWF-debyytti.
**½ (12:36)
Voittaja(t):
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mabel w/ Mo vs. Adam Bomb - King of the Ring Qualifying Match
WWF:n alkukesän suurin tapahtuma King of the Ring siinsi tulevaisuudessa noin kuukauden päässä, ja sitä varten WWF:ssä oli alettu jo käydä King of the Ring -turnauksen karsintaotteluita. Otteluiden voittajat etenisivät siis turnauksen varsinaiselle ensimmäiselle kierrokselle. Nyt karsintaottelussa toisensa kohtaisivat Adam Bomb ja Mabel, joiden urat olivat menossa hyvin vastakkaisiin suuntiin. Bomb oli jo pidemmän aikaa jumittunut pahasti alakorttiin, ja nyt hän oli käytännössä tippunut jobberirooliin. Tämä ppv jäisikin Bombin viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä moneen vuoteen, sillä hän lähtisi WWF:stä loppukesästä 1995. Mabel sen sijaan... No, kuulisitte Mabelista kyllä tulevina kuukausina. Alkusysäys Mabelin uudelle uralle oli nähty maaliskuussa, kun Mabelin ja Mon joukkue Men On a Mission oli hävinnyt ottelunsa Smoking Gunnseja vastaan. Hyväntahtoiset räppärit Mabel ja Mo olivat jostain syystä menettäneet tappionsa jälkeen täysin hermonsa ja käyneet brutaalisti Gunssien kimppuun. Pari viikkoa myöhemmin MOM oli saapunut kehiin pahoittelemaan tekoaan, mutta tuo pahoittelu päättyi siihen, että he hakkasivat uudestaan Gunnsit ja kääntyivät myös manageriaan Oscaria vastaan. Tuo oli viimeinen kerta, kun Oscaria nähtiin WWF:ssä. Mabel ja Mo sen sijaan kääntyivät täysiveriseksi ja häikäilemättömiksi heeleiksi, jotka tavoittelivat nyt uutta nousujohdetta erityisesti jättiläismäisen Mabelin uralle.

Tämä ottelu oli alle kaksiminuuttinen rykäys Mabelin ja Bombin välillä, ja kaikki fiksummat luultavasti osaavatkin päätellä tuosta ottelun taustatarinasta, kumpi tässä squashasi kumman. Mitään sen kummempaa tästä ottelusta ei ole sanottavaa. Ei mitenkään katastrofaalisen kamala squash, mutta kaikin puolin varsin mitäänsanomaton yhden painiuran tuho. Eteenpäin.
½ (1:54)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Owen Hart & Yokozuna (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. The Smoking Gunns - WWF Tag Team Championship
Yokozuna oli tehnyt parin kuukauden poissaolon jälkeen vakuuttavan paluun WrestleManiassa saapumassa paikalle Owen Hartin yllätysparina ja voittamalla heti Hartin kanssa joukkuemestaruudet Smoking Gunnseilta. Hart ja Yokozuna olivatkin voittonsa jälkeen alkaneet hallita WWF:n joukkuedivisioonaa varsin tehokkaasti, mutta heidän hallintansa tiellä oli yksi este. Billy ja Bart Gunn halusivat tietenkin takaisin mestaruusvyöt, jotka he olivat hävinneet WrestleManiassa, ja WWF:n presidentti Jack Tunney myönsi Gunnseille uusintaottelun tähän In Your Houseen.

WrestleManian ottelu oli mielestäni tätä astetta parempi ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se sentään kesti kauemmi. Tämä IYH:n joukkuemestaruusottelu oli varsin pikainen rykäys, ja siksi tämä muistutti enemmänkin tv-ottelutasoista joukkuemestaruuskoitosta kuin ppv:n joukkuemestaruusottelua. Hart on toki hyvä (kuten Maniankin arvostelussa kirjoitin), ja hän sopi joukkueseen Yokozunan kanssa kieltämättä pirun hyvin. Eikä Gunnseissakaan ole mitään vikaa. Silti kokonaisuutena tämä oli vain ok-tason joukkuemestaruusottelu. On niitä huonompiakin silti WWF:n historiassa nähty.
** (5:44)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jerry Lawler vs. Bret Hart
Kun sanoin, että Bret Hartilla oli monta rautaa tulessa, tarkoitin sitä ihan oikeasti. Kyllä vain, Bret Hart paini samana iltana kaksi ottelua, joista molemmat oli buukattu tähän ppv:hen etukäteen. Tässä toisessa ottelussa oli tietenkin kyse ikuisuuden ajan jatkuneesta feudista, joka oli saanut alkunsa jo vuonna 1993. Tuolloin Jerry Lawlerin ja Bret Hartin vihanpito oli kuitenkin jäänyt kesken, kun Survivor Seriesiin buukattua ottelua ei Lawlerin ja Hartin välillä nähty koskaan Lawlerin saamien rikossyytteiden vuoksi. Kun syytteet hylättiin, Lawler palasi WWF:ään color commentatoriksi, mutta silti feud Hartin kanssa uudelleenlämmiteltiin vasta vuonna 1995 WrestleManian alla. Viime aikoina Lawler oli kuitenkin taas piinannut Hartia parhaansa mukaan, ja Lawler oli myös auttanut Hakushia kamppailussa Hartia vastaan. Lopulta Hart sai Lawlerin halpamaisista tempuista tarpeekseen ja ilmoitti olevansa valmis kohtaamaan myös Lawlerin tässä IYH-ppv:ssä, vaikka hänen ja Hakushin välille oli jo buukattu ottelu. Lawler tietenkin suostui tähän haasteeseen. Vielä enemmän hän ilahtui siitä, että Hart näytti loukanneen jalkansa ottelussa Hakushia vastaan. Juuri ennen matsin alkua kävi kuitenkin ilmi, että Hart oli vain feikannut jalkavammansa, jotta Lawler ei varautuisi otteluunsa kunnolla. Tämä ppv käytiin muuten äitienpäivänä, minkä takia Hart oli omistanut tämän ottelun äidilleen ja minkä takia Lawler oli saapunut kehään itseään nuoremman naisen kanssa, jota väitti "äidikseen".

Noh, eihän tämä ottelu nyt varsinaisesti Hart vs. Hakushin veroinen ollut. Hart teki kyllä ottelussa loistavaa psykologista työtä jalallaan, jonka piti olla loukkaantunut paitsi että ei oikeasti ollutkaan. Lawler puolestaan hoiti heel-roolinsa jälleen suorastaan riemukkaasti, ja kaiken tämän perusteella olisi voinut uskoa, että Lawlerille ja Hartilla olisi mahdollisuuksia enempäänkin. Noita mahdollisuuksia ei kuitenkaan hyödynnetty, koska ottelu jäi hyvin lyhyeksi ja koska siitäkin ajasta osa käytettiin Hakushin ja Shinjan sekaantumiseen. Kokonaisuutena ok ottelu, mutta ei silti yhtään sen enempää.
** (5:01)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Diesel (c) vs. Sid w/ Ted DiBiase - WWF Championship
Oi kyllä. Tästä ppv:stä alkaa WWF:n päämestaruuskuvioissa ajanjakso, jota kukaan meistä ei halua muistella jälkeenpäin. Ja joka kesti aivan liian kauan aikaa. Vielä WrestleManiassa päämestaruuskuvioissa oli hyvä tilanne, kun Shawn Michaels haastoi entisen henkivartijansa Dieselin tulisessa ottelussa. WM:n jälkeisessä Raw'ssa nähtiin kuitenkin täyskäänne, kun Michaelsin uusi henkivartija Sid kääntyikin Michaelsia itseään vastaan ja pieksi tämän brutaalisti keskellä kehää. Yhtäkkiä Michaelsin avuksi riensi tämän entinen henkivartija ja ystävä, WM:ssä Michaelsin tiukan kamppailun päätteeksi päihittänyt Diesel. Diesel kävikin rajusti Sidin kimppuun, ja näiden isojen miesten välille syntyi nopeasti vihanpito, joka eskaloitui päämestaruusotteluksi. Samalla tästä matsista tuli Sidin WWF-ppv-paluuottelu. Kayfaben ulkopuolisena selityksenä kerrottakoon siis, että Michaels oli päätetty äkillisesti kirjoittaa ulos kuvioista, koska hänet haluttiin kääntää faceksi ja sen ajateltiin onnistuvan parhaiten, jos Michaels olisi vähän aikaa pois ruudusta. Koska WWF:llä oli kuitenkin samalla huutava pula kunnon heeleistä, uudeksi ykköshaastajaksi päätettiin pikanopeutetuksella nostaa vasta pari kuukautta sitten WWF-comebackinsa tehnyt Sid. Sidin uskottavuuden lisäämiseksi hän liittyi vielä pari viikkoa ennen IYH:tä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationiin, kun DiBiasen porukan aikaisempi korsto Bam Bam Bigelow oli hylännyt porukan pian WrestleManian jälkeen. Nyt Sidillä oli siis mahdollisuus nousta urallaan ensimmäistä kertaa WWF-mestariksi.

Niin... Sid vastaan Diesel. Päämestaruusottelussa ppv:ssä. Eipä tästä mitään kovin kaunista voi oikeastaan sanoa. Nämä Sidin ja Dieselin väliset ottelut ovat melkein yksiä omia inhokkejani WWF:n päämestaruusotteluista, koska näissä ei yksinkertaisesti ollut yhtään mitään. Eivät nämä nyt mitenkään katastrofaalisen huonoja tai kamalia olleet, mutta nämä olivat vain kaikin puolin tylsiä ja mitäänsanomattomia kahden korston brawlauksia. Ehdottomasti parasta näissä Dieselin ja Sidin välisissä otteluissa (ei, tämä ei jää yhteen) oli Diesel, ja se, että WWF-mestari Diesel oikeasti yritti kaikkensa, jotta nämä olisivat edes jotenkuten uskottavia ja toimivia otteluita. Tuosta Dieselin yrityksestä annan tälle ylimääräisen puolikkaan. Tekisi tosin mieli ottaa se pois typerän sekaantumisen takia. Ottelun jälkeen kehässä tappelivat Sidin ja Dieselin lisäksi myös Million Dollar Teamin luottojäsen Tatanka ja äskettäin faceksi kääntynyt Bam Bam Bigelow.
*½ (11:31)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Bret Hart
** Hakushi
* Razor Ramon

Kokonaisarvio In Your House 1:stä: Kokonaisuutena tämä ppv oli juuri niin yhdentekevä kuin vain saattoi pelätäkin. Opener oli kyllä yksi vuoden parhaista WWF-otteluista, mutta kokonaisuuteen se ei hirveästi vaikuttanut, koska kaikki muu oli parhaimmillaan tylsää ja huonoimmillaan aivan kamalaa. Kun tähän yhdistetään se, että edes Hart vs. Hakushikaan ei ollut mikään MOTYC-tasoinen koitos, kallistuu tämä juuri ja juuri Surkean puolelle - kuten koko mielialani, kun käyn läpi tätä vuoden 1995 ppv-tarjontaa. Parempaa ei ole luvassa.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
3. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
4. WCW SuperBrawl V - Surkea
5. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 30 Joulu 2018, 11:17

Kuva
SLAMBOREE 1995

Slamboree oli hyvää vauhtia vakiintunut osaksi WCW:n vuotuista ppv-kalenteria, ja niin oli myös ppv:n lisänimi "A Legend's Reunion". Kahden viime vuoden tapaan myös vuoden 1995 Slamboreessa nähtiin siis Hall of Fame -seremonia, jossa joukko NWA/WCW-legendoja liitettiin WCW:n Hall of Fameen. Lisäksi illan aikana nähtiin yksi legendojen välinen ottelu. Tällä kertaa Slamboreeta ei kuitenkaan kahden viime vuoden tapaan avattu sillä, että iso joukko NWA/WCW-legendoja saapui näyttäytymään sisääntulorampilla, eikä legendoilla muutenkaan ollut enää tämän vuoden tapahtumassa ollenkaan niin isoa roolia kuin kahtena edellisenä vuonna. Seuraavana vuonna Slamboreen kohdalla olikin sitten jo luovuttu kokonaan "A Legend's Reunion" -gimmickistä, ja samalla myös koko WCW:n Hall Of Fame painui tämän vuoden jälkeen unholaan. Tästä hieman lisää myöhemmin arvostelussa.

Koska WCW:ssä ei muuten ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää Uncensoredin jälkeen, siirrytään suoraan tapahtumaan. Selostajinamme tällä kertaa Bobby Heenan ja ERIC BISCHOFF. Tony Schiavone puuttui tapahtumasta, koska Schiavone oli päässyt kauan kaipaamaansa niskaleikkaukseen juuri ennen tapahtumaa. Sen sijaan viime ppv:ssä poissaolollaan loistanut Gene Okerlund oli nyt takaisin kuviossa. Mainittakoon myös, että tämä ppv jäi viimeiseksi legendaariselle kehäkuuluttajalle Gary Michael Cappettalle, joka irtisanottiin pian tämän ppv:n jälkeen säästösyistä. Ehkä hieman yllätäen Cappetta jättäytyi tämän jälkeen kokonaan pois bisneksestä vuosien ajaksi. Eikä Cappetta ollut ainut, jolle tämä ppv jäi viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi: WCW:n suuri selostajalegenda Gordon Solie lähti WCW:stä myös pian tämän ppv:n jälkeen. Tästä myös vielä lisää Hall of Fame -seremonian kohdalla. Ennen lähtöään Solie selosti kuitenkin vielä yhden ppv-ottelun, koska hän toimi tässä tapahtumassa Bobby Heenanin selostajaparina legendojen välisen ottelun ajan. Solie on kyllä yksi tämän alan merkittävimpiä selostajanimiä, joka muun muassa selosti koko tämän projektini ensimmäisen ppv:n Starrcade 1983:n. Tämä Slamboree 1995 jäisi viimeiseksi kerraksi, kun häntä kuultaisiin ppv:ssä. Vuonna 2000 Solie kuoli kurkkusyöpään.

Kuva Kuva
Harlem Heat (c) w/ Sister Sherri vs. Nasty Boys - WCW Tag Team Championship
Ei, tässä kuukaudesta toiseen jatkuvassa Harlem Heatin ja Nasty Boysien välisessä feudissa ei ollut tapahtunut edelleenkään mitään merkittävää uutta. Nastyt olivat siis voittaneet Harlem Heatin Uncensoredissa, mutta koska tuon ppv:n yhdessäkään ottelussa ei jostain syystä ollut mestaruus panoksena, pitivät Booker T ja Stevie Ray mestaruudet edelleen itsellään. Nyt he kuitenkin joutuivat puolustamaan vöitään vielä kerran ppv:ssä Nastyja vastaan, koska tokihan Nastyt olivat Uncensored-voitollaan ansainneet mestaruusottelun. Matsin alkaessa näytti kuitenkin pahasti siltä, että Jerry Sags joutuisi painimaan tämän ottelun yksin, koska Brian Knobbs ei saapunut hänen kanssaan ollenkaan kehään. Selostajat selittivät syyksi sen, että ppv:tä edeltävässä Main Event -lähetyksessä WCW:n uusi joukkue Blue Bloods - eli Lord Steven Regal ja hänen uusi joukkueparinsa Earl Robert Eaton - olivat hyökänneet Knobbsin kimppuun.

Vähitellen alkaa olla aika vaikea kirjoittaa mitään uutta enää näistä Harlem Heatin ja Nasty Boysien otteluista, koska tämä on jumalauta NELJÄS ppv-ottelu putkeen näiltä joukkueilta. Oliko WCW:n joukkuedivari tähän aikaan todella näin ohut, vai eikö kellään ollut vain mitään ideoita? Harlem Heat ja Nasty Boys eivät vieläpä millään mittareilla ole mitenkään erityisen herkullinen paritus toisiaan vastaan, joten tuntuu aivan käsittämättömältä, että WCW haluaa kuukaudesta toiseen jankata tätä samaa ottelua. No, laadultaan tämä oli - kuten olettaa sopii - aika lailla samanlainen kuin kaikki muutkin näiden joukkueiden ottelut. Ehkä jos nämä johonkin paremmuusjärjestykseen pitäisi laittaa, tämä saattaisi olla siellä parhaassa päässä, koska tästä jotenkin huokui se, että nyt ollaan vihdoin viimeisen ottelun äärellä. Jerry Sags joutui painimaan suurimman osan ottelusta yksin, koska Brian Knobbs oli takahuoneessa myymässä "loukkaantumistaan", mutta Sags hoiti roolinsa yllättävänkin hyvin. Sags myi Heatin iskut oikein hyvin ja vaikutti tavallaan tässä buukkauksessa oikeasti ihan sympaattiselta babyfacelta. Ottelussa taidettiin myös nähdä ensimmäistä kertaa ppv-tasolla Booker T:n Harlem Hangover, ja onhan se vain pirun nätti liike Bookerilta. Loppukäänteet ja lopetuskin toimivat tässä ihan moitteetta, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan hyvä joukkuemestaruusmatsi. Ottelun jälkeen Blue Bloods saapui ringsidelle katsomaan voittajien juhlintaa.
**½ (10:52)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Man With No Name vs. Kevin Sullivan
Mistä tietää katsovansa WCW:tä? Vain WCW:ssä Brutus Beefcake pääsee painimaan ppv:ssä nimellä THE MAN WITH NO NAME. Kyllä. Tämä saattaa olla koko painihistorian typerin painijan nimi ja samalla yksi typerimmistä gimmickeistä ikinä. Joten. No, mitä muuta voi WCW:ltä odottaa. Miten The Butcherista tuli The Man With No Name, saatatte nyt kysyä. No, kaikki alkoi SuperBrawl V:ssä nähdystä klassikko-ottelusta Kevin Sullivanin ja Dave Sullivanin välillä. Tuolloin Butcher oli vielä Kevin Sullivanin puolella ja seisoi tämän kulmauksessa ottelun ajan. Matsin lopussa Kevin Sullivan kuitenkin käytti Butcheria halpamaisesti hyödykseen paiskaamalla Dave Sullivanin kovan kallon suoraan Butcherin kasvoja päin. Butcher jäi seurauksen jälkeen kitumaan todella tuskaisen näköisenä maahan. Poikkeuksellisen kova kipu tietenkin johtui siitä, että 1990-luvun alussa Butcherin koko kasvojen luusto oli murtunut vakavasti. Nyt vanhat vammat palasivat iskun seurauksena. Eivätkä pelkästään vammat: pian nimittäin paljastui, että iskun seurauksena Butcher MENETTI MYÖS MUISTINSA (juu), ja siksi hän kääntyi entistä ystäväänsä Sullivania vastaan. Muistinsa menettäneelle miehellä ei myöskään ollut nimeä, mutta sen hän tuntui tietävän, että hän halusi kostaa muistinsa menettämisen ja vähän kaiken muunkin Kevin Sullivanille. Ja niinpä sitten oltiin tilanteessa, jossa Kevin Sullivan pääsi painimaan Nimetöntä Miestä vastaan ppv:ssä.

Huh huh, pakko arvostaa tätä WCW:n tyyliä buukata kyllä kaikkea aivan ihmeellistä paskaa ppv:eidensä täytteeksi. Erityisesti pitää tietenkin arvostaa Brutus Beefcaken jatkuvia uusia gimmickejä ja jatkuvasti uusia hahmonimiä. Itse otteluhan Sullivanin ja Beefcaken välillä oli täysin yhdentekevä, eikä siinä ollut mitään viihdyttävää. En silti luokittele tätä ihan täydeksi paskaksi, koska Sullivan on kuitenkin pätevä kaveri, ja osaa jo pelkästään ilmeillä ja eleillään tuoda otteluun aina jotain kiinnostavuutta. Ja on Beefcake nyt sentään parempi painija kuin Dave Sullivan, joten ihan Sullivan vs. Sullivan -otteluiden tasoista kuraa ei nyt tarjoiltu. Ei tässäkään ottelussa silti mitään kehuttavaa varsinaisesti ollut - paitsi se, että ottelun päättänyt puhdas lopetus oli kyllä hämmästyttävä ratkaisu ja tuntui todella virkistävältä buukkaukselta. Ottelun jälkeen päästiin sitten kuitenkin sekoilumoodissa ihan uudelle tasolle, koska tässä ppv:ssä alkunsa sai legendaarinen Dungeon of Doom -meininki. Ottelun jälkeen screenille ilmestyi nimittäin hyvin erikoisen näköinen mies, joka näytti oleilevan jonkinlaisessa erikoisessa sinisessä luolassa. Mies huusi Sullivanin perään, kutsui tätä "pojakseen" ja käski Sullivanin palata luokseen, koska heidän oli lopetettava Hulkamania. Sullivan näytti hämääntyvän miehen ilmestymisestä täysin ja karkasi kehästä pois yleisön kautta katsomatta screeniin ollenkaan. Voi pojat, tästä tulee vielä hyvä. Screenillä nähty mies oli siis oikeasti 1960-1980-lukujen painija King Curtis Iaukea, mutta palaisimme häneen kyllä vielä.
* (5:24)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dick Murdoch vs. Wahoo McDaniel
Sitten vuorossa oli legendojen ottelu, jossa ei tietenkään mitään kummempaa feudia ollut taustalla. Tai siis: toki Murdoch ja McDaniel olivat menneinä vuosikymmeninä feudanneet toistensa kanssa vaikka kuinka paljon, mutta mitään tuoretta vihanpitoa ei ollut taustalla, koska molemmat olivat jo puoliksi eläköityneet kehästä. Murdoch oli tosin alkuvuodesta käynyt painimassa WWF:n Royal Rumble -ottelussa, joten Murdoch oli nyt onnistunut saman vuoden aikana painimaan sekä WCW:n että WWF:n tapahtumassa 48 vuoden iässä. Tämä jäisikin sitten Murdochin viimeiseksi ppv-otteluksi, koska vuonna 1996 hän kuoli sydänkohtaukseen. Ai niin: en ole tarkoituksella muuttanut Murdochin ja McDanielin kuvia mustavalkoiseksi, vaan tämä kyseinen ottelu todellakin lähetettiin mustavalkoväreillä ppv-lähetyksessä.

Pakko antaa kyllä kymmenen pistettä ja papukaijamerkki sille neropatille, jonka mielestä oli loistava idea muuttaa lähetyksen värit MUSTAVALKOISIKSI, kun Dick Murdoch ja Wahoo McDaniel saapuivat painimaan "legendojen ottelun". Kyllä, mustavalkoiseksi. Kyllä, Wahoo McDanielin ja Dick Murdochin otteluun. Siis sellaisen kahden painijan otteluun, jotka ovat ison osan urastaan painineet ihan normaaleissa värilähetyksissä. Mutta ei sillä mitään väliä ole, koska nyt haluttiin alleviivata nostalgiaa! Ei ihme, että tämä mustavalkohömpötys olikin viimeinen kerta, kun Slamboree-ppv:ssä oli tämä "A legend's reunion" -gimmick. Noin muuten tämä McDanielin ja Murdochin ottelu oli juuri niin yhdentekevä kuin saattoi vain kuvitella. Kumpikaan ei ollut vuonna 1995 varsinaisesti elämänsä kunnossta, jotten lopputuloksena oli laiskaa brawlausta ja simppeli lopetus. Ei nyt täyttä kuraa, mutta kaikin puolin heikko ja turha ottelu.
* (6:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Great Muta (c) vs. Paul Orndorff - IWGP World Heavyweight Championship
Seuraavaksi oli vuorossa ottelu, jonka varsinaisesta syystä minulla ei ole oikeastaan mitään hajua. WCW:ssä säännöllisen epäsäännöllisesti vieraillut japanilaistähti The Great Muta oli voittanut muutama viikko ennen Slamboreeta NJPW:n päämestaruuden IWGP World Heavyweight -mestaruuden Shinya Hashimotolta, ja nyt hän saapui vierailemaan WCW:ssä puolustakseen vyötään WCW-konkaria Paul Orndorffia vastaan. Ei tällä ottelulla mitään kummempaa feudia siis todellakaan ollut: ilmeisesti WCW halusi vain New Japan -yhteistyön nimissä tuoda taas Mutan painimaan ppv:hensä. Hupaisa yksityiskohta tässä ottelussa on se, että WCW oli ehtinyt mainostaa Mutan puolustavan IWGP World Heavyweight -mestaruuttaan Slamboreessa jo ennen kuin Muta oli voittanut vyön Hashimotolta.

Saattaa olla, että yliarvioin nyt tämän ottelun, mutta oli jotenkin vain todella ilahduttavaa nähdä pitkästä aikaa perinteinen, hyvin rakennettu ja kokonaisuutena yllättävän toimiva PAINIottelu WCW:ssä. Ei tässä tietenkään mitään erityisen jännittävää tai erikoista nähty, koska 1) Orndorff ei ollut enää missään elämänsä kunnossa ja 2) Muta ei koskaan pystynyt parhaisiin suorituksiinsa WCW-vierailuillaan. Tästä huolimatta sekä Muta että Orndorff tiesivät kyllä, mitä tehdä kehässä, ja yhdessä he saivatkin aikaan kaikin puolin pätevän ottelun. Jos vain tässä olisi ollut vähän vähemmän restholdeja ja paikallaan junnaamista, tämä olisi voinut yltää jopa hyvään arvosanaan, koska tämä oli kuitenkin kaikin puolin perustoimiva matsi. Nyt ottelun keskiosa junnasi kuitenkin sen verran pahasti paikallaan, että hyvästä ja näyttävästä lopetuksesta huolimatta tämä jää alle kolmen tähden. Erityiskiitosta pitää kuitenkin antaa jälleen yhdelle puhtaalle lopetukselle.
**½ (14:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Arn Anderson (c) vs. Alex Wright - WCW Television Championship
Uncensoredin jälkeen Arn Anderson oli hylännyt Col. Robert Parkerin johtaman Stud Stablen (joka alkoi muutenkin olla hajoamaisillaan) ja liittoutui vanhan ystävänsä Ric Flairin sekä Vaderin kanssa. Tämä tuhokolmikko alkoikin dominoida WCW:tä parhaansa mukaan, ja suurimman osan ajastaan Anderson oli itse asiassa käyttänyt Hoganin uuden apurin, mysteerisen Renegaden kanssa tappelemiseen. PPV:n tullen Anderson ei kuitenkaan kohdannut Renegadea, vaan hän joutui puolustamaan edelleen hallussaan pitämäänsä TV-mestaruutta nuorta Alex Wrightia vastaan. Saksalainen "wunderkid" oli edelleen voittamaton 1 on 1 -otteluissa, joten hän oli ehdottomasti ansainnut mahdollisuuden päästä ottelemaan TV-mestaruudesta.

Ja taas yksi ottelu, joka päättyi puhtaaseen lopetukseen! En tiedä, mitä WCW:n buukkaustiimissä on oikein tapahtunut, mutta tämä on todella virkistävää katsottavaa. Noin muutenkin tämä Andersonin ja Wrightin ottelu oli tähän mennessä koko illan paras ottelu. Suurin ongelma tässä oli se, että Wright on edelleen harmillisen vihreä, ja siksi hänellä ei oikein tunnu olevan mitään kunnollista hajua ottelun kuljettamisesta tai rakentamisesta. Tämä siis suurena erona verrattuna äskeiseen otteluun, jossa vastakkain oli kaksi konkaria, jotka todellakin osasivat tällaiset asiat. Onneksi Wrightia vastassa oli kuitenkin Anderson, joka tiesi kehäpsykologiasta kaiken oleellisen ja pystyi kantamaan Wrightin suurin piirtein niin hyvään otteluun kuin vain mahdollista. Samalla Wright pystyi sitten keskittymään näyttäviin high flying -liikkeisiinsä, kuten ulos kehästä vedettyyn Crossbodyyn ja ilmavaan Missile Dropkickiin. Tähän päälle Wright myös myi ihan hyvin Andersonin signature-liikkeet, kuten Spinebusterin ja erityisesti DDT:n. Ottelun lopetus oli myös puhtaan lisäksi buukattu hyvin, joten kyllä tämä nousee juuri ja juuri hyväksi otteluksi. Jos vain Wrightin tilalla olisi ollut Brian Pillman, olisi mahdollisuuksia ollut vielä aika paljon enempään.
*** (11:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ Col. Robert Parker vs. Road Warrior Hawk
Voi pojat, Hawk on palannut! Kyllä vain, jo pidemmän aikaa painihuhuissa oli puhuttu siitä, että WCW yritti jälleen tuoda Animalia ja Hawkia takaisin ja yhdistää Road Warriorsit ensimmäisen kerran sitten vuoden 1992. Nuo suunnitelmat kaatuivat kuitenkin toistuvasti siihen, että Animal pystyi edelleen nostamaan vakuutusrahoja loukkaantumistensa seurauksena eikä ollut siksi kiinnostunut palaamaan painimaan. Hawk oli puolestaan keskittynyt painimaan Japanissa sen jälkeen, kun hänen edellinen WCW-vierailunsa päättyi vuoden 1993 lopussa. Nyt tätä ppv:tä edeltäneeessä Main Event -tv-lähetyksessä nähtiin kuitenkin yllätys, kun kaikista maailman painijoista Hawk vastasi Mengin avoimeen haasteeseen. Col. Robert Parkerin manageroima tuhokone Meng oli siis saapunut Main Event -lähetykseen uhoamaan omaa erinomaisuuttaan, ja tuo uho päättyi siihen, kun Hawk teki yllätyspaluunsa ja kävi Mengin sekä Parkerin kimppuun. Mengin ja Hawkin välille buukattiin Slamboreehen "bonusottelu".

Huh, olipa kokonaisuudessaan täysin turha ottelu. Meng ja Hawk mäiskivät toisiaan nyrkeillä parin minuutin ajan kehässä, jatkoivat sen jälkeen toistensa mäiskimistä nyrkeillä kehän ulkopuolella - ja sitten ottelu olikin jo ohi. Sen enempää Mengillä kuin Hawkillakaan ei ole kykyä tällaisten otteluiden painimiseen mitenkään kiinnostavasti, joten tietenkin lopputuloksena oli puhtaasti huono ottelu. Ja tällä kertaa piristämässä ei ollut edes toimivaa lopetusta. Tämän enempää en oikeastaan osaa sanoa tästä. Onneksi tämä oli sentään suhteellisen lyhyt ottelu. Eteenpäin.
½ (4:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
WCW Hall of Fame w/ Wahoo McDaniel, Terry Funk, Angelo Poffo, Antonio Inoki, Big John Studd, Dusty Rhodes & Gordon Solie
Tässä välissä nähtiin sitten Gordon Solien juontama pitkä Hall of Fame -seremonia, jossa esiteltiin WCW:n vuoden 1995 Hall of Fame -luokka. Paikan Hall of Famessa saivat Wahoo McDaniel, Terry Funk, Angelo Poffo, Antonio Inoki, Big John Studd, Dusty Rhodes - ja lopuksi Solie itse yllätettiin, kun Dusty Rhodes ilmoitti, että myös Solie on virallisesti julistettu Hall of Famen jäseneksi. Tämä vuoden 1995 Hall of Fame -luokka jäi viimeiseksi WCW:n historiassa. Osasyy Hall of Famen lopettamiselle lienee se, että Hall of Famen nimeämisestä vastannut Gordon Solie jätti yhtiön pian tämän ppv:n jälkeen. Varmaan muutenkaan WCW ei vain kokenut Hall of Famea niin merkittäväksi. Samaan lopputulokseen tuli nimittäin WWF vuotta myöhemmin: se lopetti oman Hall of Famensa vuonna 1996, ja seuraavan kerran painipromootion oma Hall of Fame -seremonia nähtäisiin vasta vuonna 2004. Ai niin! Tässä seremonian aikana ppv-debyyttinsä teki muuan Cody Rhodes. 9-vuotias Cody-poika oli nimittäin isänsä Dustyn mukana, kun Dusty tuli hakemaan kunniapystiään.

Mutta miksi Gordon Solie siis jätti WCW:n juuri kun oli itse päässyt Hall of Fameen? Syitä saattoi olla useampiakin, mutta yleisen näkemyksen mukaan yksi iso vaikuttaja oli se, että Solie oli äärimmäisen pettynyt siihen, että Angelo Poffo nimettiin WCW:n Hall of Fameen. "Kuka on Angelo Poffo", saatatte kysyä, ja ehkä se kertoo kaiken oleellisen siitä, kuuluuko hän minkään painipromootion Hall of Fameen. Poffo oli siis Randy Savagen isä, ja Savage käytännössä pakotti politikoimalla WCW:n nimeämään isänsä Hall of Fameen, vaikka Poffo oli ollut painiurallaan lähinnä alueellisten promootioiden midcarder-painija. Solien mukaan Poffolla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa Hall of Fameen, mutta politikointi ajoi hänen ohitseen. Tämä oli Solielle viimeinen niitti. Samoin nettihuhut kertovat, että Solie ei myöskään pitänyt siitä, että vain pari kuukautta ennen Slamboreeta kuollut Big John Studd nimettiin Hall of Fameen. Studd ei myöskään ollut koskaan merkittävä nimi NWA:ssa/WCW:ssä (vaan ennemmin WWF:ssä), mutta se ei ollut Solien suurin huoli. Studdin nimittäin tiedettiin syöneen lähes koko uransa kasvuhormoneja, jotta hän olisi mahdollisimman isokokoinen (André The Giantin kokoinen), ja nuo kasvuhormonit todennäköisesti johtivat Studdin kuolemaan. Solie ei arvostanut sitä, että steroideihin julkisesti tiukan linjauksen ottanut WCW osoitti tekopyhyytensä nostamalla Big John Studdin Hall of Fameen ainakaan heti tämän kuoleman jälkeen.

Kuva Kuva
Big Bubba Rogers vs. Sting - Lights Out Match
Big Bubba Rogersin ja Stingin välinen feud oli jatkunut Uncensoredin jälkeen hyvin samanlaisena, eikä siinä ollut tapahtunut mitään merkittävää muutosta. Sting oli pettynyt siihen, että Rogers oli onnistunut voittamaan hänet Uncensoredissa, ja nyt Sting janosi kostoa. Tämä Rogers-feud on oikeastaan hyvä osoitus siitä, miten Sting oli pian Hoganin WCW-debyytin jälkeen jumittunut tälleiseksi ylemmän keskikortin faceksi, jolla ei oikein ollut mitään oleellista roolia. Tätä jatkuikin aina syksylle 1996 saakka. Ai niin: tämän ottelun stipulaatio oli "Lights Out Match", mikä tarkoitti oikeasti vain No DQ -ottelua. Blaaaaaah.

Toinen kerta ei Stingin ja Big Bubba Rogersin tapauksessa tehnyt hyvää otteluparille. Vielä Uncensoredissa Sting ja Rogers pääsivät "loistamaan" (jos **½-tasoisen ottelun painimista voi loistamiseksi kutsua), koska kaikki muu koko tapahtumassa oli niin kamalasti buukattua paskaa, että yksi normaali entertainment brawl -tyylinen ottelu oli virkistävä poikkeus. Nyt kortissa oli nähty kuitenkin pari muutakin ihan oikeaa ottelua, joten Stingin ja Rogersin ottelulla ei ollut enää samanlaista virkistävää asemaa. Kun tähän sitten yhdistetään se, että tämä ottelu oli oikeastaan vain heikompana versiona ensimmäisen ottelun toistamista ja että koko Lights Out -stipulaatio oli täysin idioottimainen, ei tästä ottelusta voi liiemmin innostua. Miksi tätä piti edes mainostaa "Lights Out" -otteluna, kun No DQ -stipulaatiota ei kuitenkaan hyödynnetty käytännössä mitenkään. Plus että "Lights Out" on kyllä typerin nimi No DQ -ottelulla mikä on keksitty. No, lopetus oli sentään tässäkin puhdas, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ok-luokan tv-ottelu-tyylinen ottelu. Huonompikin voisi olla siis, ainakin WCW:ssä vuonna 1995.
** (9:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair & Vader w/ Arn Anderson vs. Hulk Hogan & Randy Savage w/ Jimmy Hart & The Renegade
Sitten. Illan iso ottelu. Main Event. RIC FLAIRIN PALUUOTTELU. Kyllä, sen saman Ric Flairin, joka hävisi puoli vuotta aiemmin Halloween Havocissa Hulk Hoganille eläköitymisottelun. Sama Ric Flair, joka vannoi, ettei koskaan palaisi kehään, jos hän joutuisi eläköitymään. No, puoli vuotta on kyllä painimaailmassa aikamoinen ikuisuus. Tuskin WCW tai varsinkaan Flair itsekään olisivat halunneet tuoda Flairia näin nopeasti takaisin painikehiin, mutta karu tosiasia oli vain se, että WCW:n heel-tarjonta Main Event -tasolla oli Vaderin ohella käytännössä olematon, joten WCW tarvitsi Flairia kipeästi takaisin. Niinpä sitten Uncensoredissa nähtiin maailman kiusallisin kuvio, jossa täysin selittämättömästä syystä naiseksi pukeutunut Flair hyökkäsi Savagen kimppuun kesken tämän ja Avalanchen ottelun. Main Eventissä Flair sekaantui manageroitavansa Vaderin ja Hoganin väliseen otteluun, ja lopulta Hogan voitti Strap-ottelun raahaamalla Flairin perässään neljään kehäkulmaukseen, vaikka Flair ei millään tavalla ollut ottelun virallinen osanottaja. Seuraavina viikkoina Hoganin, Savagen ja heidän uuden liittolaisensa, Ultimate Warrioria kaikin mahdollisin tavoin kopioivan Renegaden feud Vaderin, Ric Flairin ja Arn Andersonin kanssa kiihtyi kiihtymistään. Hogan ja Savage alkoivat kuumeisesti vaatia, että WCW:n johtokunta suostuisi palauttamaan Flairin oikeuden painia WCW:ssä. Johtokunta suostui tähän, kun Hogan ja Savage olivat vaatineet asiaa tarpeeksi kauan, ja niinpä Slamboreehen viimein buukattiin ottelu, jossa Flair palaisi painikehiin ja asettuisi yhdessä Vaderin kanssa Hogania ja Savagea vastaan.

Toivoin tältä ottelulta huomattavasti enemmän, koska tämä oli kuitenkin Ric Flairin paluuottelu. Toisin kävi: kokonaisuutena tämä ei onnistunut tarjoamaan mitään sellaista, mitä en olisi jo unohtanut muutaman kuukauden päästä. Se ei toki tarkoita sitä, etteivätkö Vader, Flair ja Savage olisi hoitaneet hommaansa kehässä erittäin hyvin (ja okei, ei se Hogankaan nyt täysin kamala ollut), joten lopputuloksena oli kyllä hyvä ja viihdyttävä entertainment brawl -mäiskintä. Juuri sellainen väli-ppv:n ME, mikä tästä ottelusta alusta lähtien huokui todella vahvasti. Samoin kuin koko tapahtumasta huokui se väli-ppv:n tunnelma. Sinänsä siis tämä onnistui roolissaan oikein hyvin, mutta olisihan sitä nyt ollut kiva nähdä välillä vaikka joku oikeasti yllättävän hyvä tai viihdyttävä tai erikoinen ottelu eikä vain juuri sitä meininkiä, mitä uskalsi etukäteen odottaa. Kiinnostavinta oikeastaan koko Main Eventissä oli se, että facejen sisääntulon aikana ja myöhemmin kesken ottelun sisääntulorampille ilmestyi isokoinen mies, joka näytti tuijottavan hyvin kuumottavasti Hulk Hogania. Kukaan ei tiennyt, kuka tuo mies oikein oli, mutta aika Jättiläismäiseksi häntä voisi kutsua...
*** (18:57)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Ric Flair
** Vader
* Randy Savage

Kokonaisarvio Slamboreesta: Noh, oli tämä sentään vuoden ensimmäinen WCW-ppv, jossa oli peräti kaksi kolmeen tähteen yltävää ottelua. Yhtään yli kolmen tähden matsia ei toki ollut edelleenkään, mutta sen sijaan kolme maksimissaan yhden tähden ottelua tästäkin tapahtumasta löytyi. Kokonaisuteena Slamboree tuntui täysin turhalta väli-ppv:ltä, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa tai säväyttävää, joten kyllä tämäkin Surkean puolelle jää, vaikka oli juuri ja juuri kahta edellistä WCW-ppv:tä parempi. Kovaa menoa, WCW. Kovaa menoa.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
3. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
4. WCW Slambore - Surkea
5. WCW SuperBrawl V - Surkea
6. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 06 Tammi 2019, 09:25

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1995

Edellisestä ppv:stä oli vain kuukausi, joten voisi kuvitella, että WCW:ssä ei ole tapahtunut tässä välissä mitään merkittävää. Se on kuitenkin paha harhaluulo. Kesäkuun alussa painimaailmaan saatiin nimittäin uutinen, jonka merkittävyyttä ei vielä tässä vaiheessa pystytty ymmärtämään.

WCW:n nykyinen johtaja Eric Bischoff oli nimittäin vieraillut Ted Turnerin luona. Ensin tapaamisen sisällöstä ei tihkunut mitään tietoa, mutta viikkoa myöhemmin Dave Meltzer raportoi, että Turner ja Bischoff olivat sopineet siitä, että WCW aloittaa Turnerin tv-kanavalla TNT:llä elokuun lopussa maanantai-illoissa lähtetettävän painishow'n, josta tulee WCW:n uusi lippulaivatuote. Siis painishow'n, joka lähetetään televisiossa tismalleen samaan aikaan maanantai-illoissa kuin WCW:n ykköskilpailijan WWF:n suurin show Monday Night Raw lähetettiin. Vaikka WWF:llä ei muuten mennyt erityisen vahvasti (esim. buyratet laskivat edelleen), jostain syystä Raw'n katsojaluvut olivat olleet pitkään tasaisessa nousussa, ja Raw'sta oli alkanut tulla merkittävä brändituote WWF:lle. Niinpä Bischoffin tavoite oli se, että kilpailevalla ohjelmalla WCW pystyisi vihdoin tosissaan haastamaan WWF:n asemasta maan suurimpana painifirmana - ja lopullisena tavoitteena oli tietenkin WWF:n tuhoaminen. Koska WCW:n omistaja Ted Turner tahtoi samaa ja koska hän uskoi Bischoffin vakuutuksia siitä, että vain samanaikaisesti lähetettävä kilpaileva tv-ohjelma tarjoaisi mahdollisuuden tähän, päätti Turner antaa luvan tälle uudelle tv-show'lle. Vielä tässä vaiheessa kesää ei ollut kuitenkaan tietoa mm. ohjelman nimestä tai siitä, lähetettäisiinkö se samalla tavalla kuin Raw (eli joka kolmas viikko livenä ja kaksi muuta viikkoa välissä nauhoitettuina jaksoina). Kaikki kuitenkin selviäisi tulevina kuukausina. Samalla selviäisi myös se, kuinka iso muutos tämä uusi ohjelma tulisi olemaan koko painibisnekselle. Tässä vaiheessa muuten veikattiin, että ohjelman nimeksi tulisi Head To Head - alleviivaamaan siis sen kilpailuasetelmaa Raw'n kanssa.

Muuten WCW:ssä ei ollut kuluneen kuukauden aikana tapahtunut mitään kovin mullistavaa. Rahat olivat edelleen tiukalla (koska sitä syydettiin Hoganille, Savagelle ja muille Hoganin kavereille), ja siksi jatkuvat säästötoimenpiteet olivat läsnä. Yksi ratkaisu kulukuriin olikin ppv-tapahtumien lisääminen, kuten olen aiemmissa arvioissa kertonut. Siksi WCW päätti vuonna 1995 tuoda takaisin myös perinteikkään The Great American Bash -tapahtumansa, jota ei ollut jostain syystä järjestetty ollenkaan vuosina 1993 ja 1994. Paluunsa tehneen TGABin selostamossa istuivat paluunsa tehnyt Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Flyin' Brian vs. Alex Wright
Illan avasi hyvin kiinnostava ottelu. Nuori ja kovassa nosteessa ollut Alex Wright oli viime ppv:ssä kärsinyt ensimmäisen tappionsa TV-mestaruusottelussa Arn Andersonia vastaan, ja nyt hän haki uutta nostetta uralleen. Sitä varten hän päätyi kohtaamaan ppv:ssä WCW:n high flying -"divisioonaa" edustavan konkarin Flyin' Brianin, jota ei ollut nähty ppv:ssä yli vuoteen. On täysin käsittämätöntä, että WCW:n oli jostain syystä niin saatanan vaikea keksiä mitään järkevää käyttöä Brianille, joka 1) huippulahjakas, 2) karismaattinen, 3) hyvä mikissä ja 4) vieläpä hyvännäköinen. Kaikesta tästä huolimatta Brian oli viettänyt taas suurimman osan viime vuodestaan alakortissa pyörien. Aina välillä liikkui huhuja siitä, että WCW suunnittelisi jonkinlaista pushia Brianille (useimmin huhut liittyivät ideaan Light Heavyweight -divisioonan palauttamisesta), mutta lopulta mikään ei realisoitunut miksikään. Nyt kokenut Brian pääsi sitten kohtaamaan ystävällishenkisessä ottelussa nuoren Wrightin, jota markkinoitiin WCW:ssä vähän kuin nuorena versiona Flyin' Brianista.

Olipa fiiliksien osalta aikamoista vuoristorataa tämän ottelun katsominen. Ensimmäisistä minuuteista tykkäsin tosi paljon, kun Flyin' Brian pääsi hallitsemaan ottelua ja väläyttämään näyttäviä high flying -liikkeitä. Sitten hetkeksi ottelun tunnelma latistui kuitenkin, kun tuli Wrightin hallintavaihe, ja Wright botchasi pari helppoa liikettä tosi kömpelösti ja pilasi hetkeksi ottelun momentumin. Brian onnistui kuitenkin pelastamaan momentumin stiffeillä chopeilla ja hyvällä tarinankerronnalla, ja vaikka Wright oli välissä taas pilata momentumin vetämällä pari tosi vaarallisen näköistä spottia (mm. historian hurjimman näköinen Suplex ulos kehästä Wrightille), nuokin spotit olivat lopulta näyttäviä ja vain paransivat ottelua, koska niissä ei onnekkaasti käynyt kenellekään mitään. Sitten ottelun lopputaistelu olikin pirun kovaa ja viihdyttävää meininkiä, mistä voi ihan puhtaasti kiittää Briania, Brianin upeita liikkeitä ja Brianin loistavaa myyntitaitoa. Wright osoitti siis tässä ottelussa taas kerran sen, että hänellä oli paljon enemmän intoa ja halukkuutta kuin kykyä. Innolla ja halukkuudellakin pääsee silti aika pitkälle, kun vastassa on Brianin kaltainen mestaripainija, joka pystyy kantamaan erinomaisiinkin suorituksiin. Niinpä tämä puhdas cruiserweight-tyylinen high flying -ottelu oli vaikeuksistaankin huolimatta hieno opener ja koko vuoden paras WCW-ottelu tähän mennessä.
***½ (15:42)
Voittaja:
► Show Spoiler
Arm Wrestling Contest w/ Diamond Dallas Page & Dave Sullivan
Voi pojat, kyllä vain! Ennen seuraavaa ottelua oli luvassa kädenvääntöä, mikä on aina ihan ykkösluokan viihdettä showpainissa (lue: joka kerta täyttä kuraa). Tällä kertaa Arm Wrestling Contestissa toisensa kohtasivat Diamond Dallas Page ja Dave Sullivan. "Miksi?" saatatte kysyä, ja se on hyvä kysymys. Tässä vaiheessa uraansa DDP oli edelleen lähinnä alakortin ärsyttävä heel, eikä häntä ollut nähty painimassa ppv:ssä yli vuoteen. Loppukeväästä 1995 Diamond Dallas Page alkoi kuitenkin saada uutta pushia, kun hänelle annettiin valetiksi näyttävä nuori nainen nimeltään Diamond Doll (Pagen oikea vaimo Kimberly Page) ja manageriksi järisyttävän lihaksikas Max Muscle (mitäänsanomaton brawler 1990-luvulta). Erityisesti Max Musclen avulla Page alkoi kiusata WCW:n rosterin painijoita järjestämällä kädenvääntökilpailuita, jotka hän aina voitti, kun Muscle jollain tavalla auttoi häntä huomaamatta. Samalla Page oli ottanut silmätikukseen säälittävän Dave Sullivanin, joka oli jäänyt lähinnä pyörimään WCW:n rosteriin tyhjän panttina, kun hänen feudinsa Kevin Sullivanin kanssa oli ohi. Säälittävä Evad Sullivan oli ilmeisesti ihastunut Diamond Dolliin ja halusi tämän kanssa deiteille, mitä Page piti lähinnä surkuhupaisana ajatuksena. Niinpä Page tarjosi Sullivanille mahdollisuutta: he kohtaisivat toisensa TGABissa Arm Wrestling Contestissa. Jos Sullivan voittaisi, hän pääsisi treffeille Diamond Dollin kanssa. Mutta jos Page voittaisi... hän saisi itselleen Dave Sullivanin uuden rakkaan lemmikkikanin Ralphin - ja tekisi siitä soppaa. Sillä tavalla. No, itse kädenvääntökilpailu oli tosiaan ihan täyttä kuraa ja ajanhukkaa ja päättyi lopulta Sullivanin voittoon, kun Diamond Doll vahingossa pilasi miehensä voiton. Se siitä, eteenpäin.

Kuva Kuva
Jim Duggan vs. Sgt. Craig Pittman
Uh, voi pojat. Vuorossa oli taas yksi osa WCW:n palkkauksista, jotka tuntuivat paperilla varmasti paljon paremmilta ideoilta kuin mitä olivat oikeasti. Tai no, en kyllä ihan tarkalleen osaa sanoa, miten Sgt. Craig Pittmanin pushaaminen saattoi tuntua edes paperilla erityisen hyvältä idealta. Craig Pittman oli siis oikea USA:n merijalkaväen sotilas, joka oli sotilasuransa aikana harrastanut painia ja menestänyt sotilaiden välisissä kilpailuissa kreikkalaisroomalaisessa painissa. Joku Pittmanin olemuksessa oli herättänyt kiinnostuksen WCW:ssä, ja niinpä 1990-luvun puolivälissä Pittmanin sotilasuran päättyessä WCW päätti palkata Pittmanin ja tehdä hänestä seuraavan isänmaallisen tähden rosteriinsa. Pittmanista tehdiin Sgt. Craig "Pittbull" Pittman, ja poikkeuksellisesti hänestä ei tullutkaan isänmaallisen patrioottinen ja rakastettava sotilas, vaan heikompiaan kiusaava, ylimielinen ja aggressiivinen nilkki. Pittman alkoi saada keväällä kovaa nostetta uralleen, ja hän otti ensimmäiseksi kohteekseen WCW:n vakiobabyfacen Marcus Alexander Bagwellin. Bagwellin ja Pittmanin vihanpito eteni siihen, että miesten oli tarkoitus kohdata tässä ppv:ssä, mutta Bagwell joutui viime hetkellä jättämään koko ppv:n väliin, koska hänelle oli asennettu pohkeisiin implantit (kyllä), ja tuo leikkaus oli johtanut vakavaan tulehdukseen, minkä takia Bagwell oli joutunut jäämään sivuun kehistä vähäksi aikaa. Niinpä Bagwellin paikan tässä ottelussa otti - kuka muu muka kuin - Jim Duggan.

Saatan olla jopa turhan myötämielinen tälle ja antaa paremman arvosanan kuin muut arvostelijat (epäilen siis että muut arvostelijat ovat antaneet tälle aivan täyttä paskaa ja negatiivisia tähtiä). Minustakin tämä oli siis ehdottomasti puhtaasti huono ottelu ja jälleen kerran yksi osoitus siitä, ettei Jim Dugganilla pitäisi olla mitään tekemistä WCW:n ppv:eiden kanssa. Silti olen sitä mieltä, että tämä oli edes hitusen viihdyttävämpää katsottavaa kuin esimerkiksi Dugganin ja Mengin välinen ottelu Uncensoredissa. Se puolestaan johtui siitä, että tässä ottelussa oli edes jotenkin järkevä tarina ja että Duggan yritti myydä vammautunutta jalkaansa kohtuullisesti. Ottelun lopetus ei sitten tosin liittynyt tuohon jalkavammaan mitenkään, mutta sekin oli ihan tyylikkäästi hoidettu. Muuten ottelu oli toki sitten enimmäkseen kuraa, eikä Dugganilla tai Pittmanilla ollut tietenkään mitään käsitystä hyvän painiottelun painimisesta. Mutta tämä nyt oli muutenkin ilmiselvää.
* (8:13)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dick Slater & Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker vs. Harlem Heat w/ Sister Sherri
Tämä ottelu osoittaa oikeastaan hyvin, miten heel-painotteinen koko WCW:n joukkuedivisioona oli tällä hetkellä. Nasty Boysien lisäksi joukkuedivarissa ei ollut oikeastaan yhtään merkittävää face-joukkuetta, joten niinpä ppv-tasolla nähtiin puhdas heel vs. heel -joukkueottelu. Mikä "parasta", tämä oli vielä impromtu-ottelu, joka oli lisätty The Great American Bashin korttiin vasta ppv:tä edeltävässä Main Event -lähetyksessä. Miksi sitten entinen mestarijoukkue Harlem Heat oli ajautunut tappeluun Col. Robert Parkerin suojattien kanssa? Pohjimmiltaan kyse oli tietenkin lähinnä siitä, että molemmat joukkueet halusivat päästä painimaan joukkuemestaruuksista. Sen lisäksi Parker oli kuitenkin osoittanut varsin suurta - noh - kiinnostusta Sister Sherriä kohtaan, mutta Sherri ei ollut millään tavalla kiinnostunut Parkerista, mikä johti joukkueiden väliseen tappeluun Main Event -lähetyksessä. Ja tosiaan: Bunkhouse Buckin joukkueparina tässä show'ssa ppv-comebackinsa teki konkaripainija Dick Slater. 1960-luvun lopussa uransa aloittanut Slater oli aikoinaan paininut jo historian ensimmäisessä Starrcadessa, ja 1980-luvun lopulta lähtien hän oli pyörinyt säännöllisen epäsäännöllisesti JCP:n/WCW:n rosterissa mutta saanut harvoin vain merkittävämpää näkyvyyttä. Nyt semmoista hänelle kuitenkin suotiin, kun Slater oli nostettu uudeksi jäseneksi Parkerin Stud Stableen.

Hämmentävää, tämä oli oikeasti aika lailla tyylipuhdas heel vs. heel -ottelu, minkä takia yleisö ei tietenkään ollut tässä mitenkään erityisen hyvin mukana. Oikeastaan muutenkin tuntui hyvin oudolta, että tällainen ottelu oli yleensä buukattu ppv:hen, koska Harlem Heatin ja Stud Stablen feud ei tuntunut mitenkään erityisen kuumalta tai kiinnostavalta. Eikä tuntunut myöskään itse ottelu, joka oli liian pitkä siihen nähden, miten vähän tässä tapahtui mitään. Tv-otteluksikin tämä olisi ollut tylsä, mutta ppv-tasolla tämä oli totaalisen turha ottelu. Kokonaiskuvaa ei parantanut ottelun typerä lopetus, jonka aikana kaksi painijaa piti toisiaan Small Packagessa vähintään puolen minuutin ajan. Viimeistään tuon lopetuksen ansiosta tämä matsi tuntui erityisesti Booker T:n hyvästä yrittämisestä huolimatta täysin idiottimaiselta.
*½ (8:39)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Nick Bockwinkel & Vader
Tässä välissä nähtiin sitten sen verran hämmentävä angle, että tämä on pakko mainita arviossakin. Tätä ppv:tä (kuten kaikkia WCW:n ppv:eitä ennen näihin aikoihin) nähtiin siis Main Event -niminen tv-show, joka lähetettiin livenä samalta tapahtumapaikalta kuin itse ppv. Esimerkiksi Slamboreeta ennen tuossa Main Eventissä Hawk oli tehnyt paluunsa WCW:hen, minkä jälkeen hänelle oli buukattu impromptu-ottelu ppv:hen (Hawkin piti muuten esiintyä tässäkin ppv:ssä, mutta hän no-showasi tapahtuman). Nyt tällä kertaa Main Event -show'ssa nähtiin raju yhteenotto WCW World Heavyweight -mestarin Hulk Hoganin ja ykköshaastaja Vaderin välillä. Tuo yhteenotto päättyi siihen, kun Vader kävi käsiksi WCW:n presidenttiin Nick Bockwinkeliin, joka oli tullut katkaisemaan tappelun. Hoganin ja Vaderin tappelun näkeminen Main Eventissä oli siksi kova juttu, että Hogania tai Vaderia ei ollut buukattu tähän ppv:hen painimaan ollenkaan. Main Eventin päätteeksi Vader kuitenkin haastoi Hoganin kohtaamaan hänet tänä samana iltana ppv:ssä. Tällä kiusoittelulla yritettiin siis saada vielä Main Eventin katsovia ihmisiä viime hetkellä ostamaan ppv:n (eikä ihme: tämän ppv:n buyrate oli vain 0.5) sillä ajatuksella, että he näkisivät sittenkin Hulk Hoganin ottelun. Oikeasti Hogania ei ollut buukattu tähän ppv:hen ollenkaan (koska sillä tavalla WCW:n ei tarvinnut maksaa tästä ppv:stä ppv-rojalteja Hoganille), eikä hänelle ollut mitään aikomusta buukata ottelua, vaikka WCW antoi ppv:tä edeltävässä show'ssa niin ymmärtää. Mahtavaa huijausmainontaa, WCW! Nyt sitten presidentti Nick Bockwinkel ja Vader saapuivat selvittelemään sisääntulorampille aikaisempaa välikohtausta, ja Bockwinkel teki selväksi, että Vader ja Hogan eivät kohtaisi toisiaan tänään. Sen sijaan Bash At The Beachissa (Bockwinkel tosin unohti tapahtuman nimen) Hogan ja Vader kohtaisivat toisensa brutaalissa Steel Cage -ottelussa. Jee!

Kuva Kuva
Arn Anderson (c) vs. Renegade w/ Jimmy Hart - WCW Television Championship
No niin, Renegaden ppv-debyyttiottelu. Olenkin jo kirjoittanut Renegadesta kaiken (tässä kohtaa) oleellisen Uncensoredin arviossa, mutta palataan Renegadeen vielä lyhyesti. Oikealta nimeltään Renegade oli siis Richard Wilson, ja ennen WCW:tä hän oli lähinnä paininut pikkupromootioissa nimellä Rio, Lord of the Jungle. Wilsonissa oli kuitenkin yksi piirre, joka herätti WCW:n kiinnostuksen: hän muistutti fysiikaltaan ja ulkonäöltään hämmästyttävän paljon Ultimate Warrioria. Niinpä WCW päätti tehdä alhaisimman keksittävissä olevan tempun ja alkoi talvella markkinoida, että Hogan tuo mukanaan WCW:hen "mystisen hahmon", joka näytti mainosvideoissa täysin Ultimate Warriorilta. Lopulta tämä Renegadeksi kutsuttu hahmo sitten teki debyyttinsä Uncensoredissa Hoganin ringsidellä, ja vaikka hän pukeutui kuin Warrior, liikkui kuin Warrior, teki samoja liikkeitä kuin Warrior ja oli maalannut naamansa kuin Warrior, nopeasti kaikille kävi selväksi, että hän ei todellakaan ollut oikea Warrior. Sen sijaan oikea Warrior uhkasi haastaa WCW:n oikeuteen, jos hänen trademarkatun hahmonsa kopiointi ei loppuisi. No, WCW poisti hieman ilmeisimpiä yhtäläisyyksiä, kuten vaihtoi aikaisemman Warrior-tyylisen kasvomaalauksen R-kirjaimeksi kasvoissa. Koska katsojat tajusivat, ettei kyseessä ollut oikea Warrior, ei Renegaden hahmo kerännyt kovin kummoista suosiota, mutta se ei WCW:tä haitannut. Renegaden pushaaminen jatkoi, Renegade nappasi nopeita voittajia vastustajistaan, hengaili Hulk Hoganin ja Randy Savagen kanssa - ja nyt hän sitten pääsi haastamaan Arn Andersonin TV-mestaruudesta.

Arn Andersonille on pakko nostaa hattua. Ei ole helppoa olla se tyyppi, johon WCW luottaa kaikissa niissä tilanteissa, joissa pitää kantaa joku todella kankea tai epäpätevä painija kohtuulliseen otteluun. Nyt konkari-Anderson sai kannettavakseen Renegaden, joka oli vähän kuin Ultimate Warrior mutta vihreämpi versio. Niin, ehkä tämä kertookin kaiken oleellisen lähtökohdista. No, Anderson teki kyllä tässä ottelussa parhaansa, täräytti Renegadelle muutaman näyttävän liikkeen ja yritti muutenkin pitää ottelun etenemisen loogisena. Lopputuloksena olikin Andersonin kovan työn ansiosta sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos, mikä on luultavasti parasta, mitä Renegdesta pystytään repimään irti. Monet muut arvostelijat ovat dumanneet tämän ottelun vielä paljon rankemmin, mutta ehkä minussa on sitten jotain vialla, kun tykkään katsoa Andersonia kantamassa huonoja painijoita siedettäviin otteluihin. Jotain Renegaden suosiosta ja WCW:n suuren "kopioidaan Ultimate Warrior ja toivotaan ettei kukaan huomaa eroa" -idean onnistumisesta kertoo se, että yleisökin oli tässä ottelussa Andersonin puolella.
** (9:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Nasty Boys (c) vs. Blue Bloods (Regal & Eaton) - WCW Tag Team Championship
Ai että! Tämä oli ensimmäinen kerta vuoden 1995 aikana WCW:ssä, kun joukkuemestaruusottelussa toisiaan EIVÄT kohdanneet Nasty Boys ja Harlem Heat. Brian Knobbs ja Jerry Sags olivat siis vihdoin voittaneet mestaruudet Booker T:ltä ja Stevie Raylta Slamboreessa, ja saman tien mestaruusvoittonsa jälkeen he olivat ajautuneet tappeluun WCW:n uuden heel-joukkueen Blue Bloodsin kanssa. Blue Bloods koostui siis kahdesta "brittiläisestä" "aristrokraatista" Lord Steven Regalista ja Earl Robert Eatonista. Käytän lainausmerkkejä, koska oikeasti Bobby Eaton ei ollut sen enempää brittiläinen kuin aristorkraattikaan. Lord Steven Regal oli vetänyt WCW:ssä jo vuodesta 1993 lähtien tuota ylimielisen brittilordin gimmickiä tehokkaasti, ja kun hän katosi tv:stä loppuvuodesta 1994, alettiin hänelle suunnitella seuraavaksi uraa joukkuedivisioonassa. Aluksi Regalin pariksi päätettiin buukata nuori ja lupaava "ranskalainen" Jean-Paul Levesque, mutta hän otti hatkat WCW:stä ennen kuin joukkueesta ehti tulla mitään. Niinpä WCW sai uuden idean: entä jos rosterissa vuosikausia pyörineestä joukkuepainin konkarista, oikeasti Alabamasta kotoisin olevasta Bobby Eatonista tehtäisiin "jaarli" niin, että Lord Steven Regal saisi yhtäkkiä selville Eatonin salaiset brittiläiset sukujuuret? Kuulostaa ehkä idioottimaiselta, mutta oikeastaan Eatonin muuttuminen brittiläistä yläluokan edustajaa esittäväksi Robert Eatoniksi toimi hämmentävän hyvin, ja Blue Bloodsista tuli nopeasti vihattu joukkue. Nyt sitten nämä ylimieliset aristrokraatit pääsivät haastamaan joukkuemestaruuksista kaksikon, joka edusti tyyliltään kaikkea sitä, mitä Regal ja Eaton inhosivat.

WCW:n suurin ongelma Nasty Boysien kanssa jo pidemmän aikaa on ollut se, että jostain käsittämättömästä syystä Nastyjen ottelut ovat olleet kestoltaan kortin pisimpiä otteluita. Miksi? Ovatko Knobbs ja Sags jotenkin hekumoineet kestävyydellään, vai mistä käsittämättömästä syystä WCW on ajatellut, että juuri Nastyjen ottelut paranevat sitä mukaa, mitä kauemmin ne kestävät? Jos joku on luullut näin, sille jollekulle voisi opettaa jotain elämän realiteetteja. Koska (spoiler alert) Nastyjen ottelut eivät todellakaan parane sitä mukaa, mitä kauemmin ne kestävät. Tämäkin Nastyjen ja Blue Bloodsien ottelu oli aluksi oikein viihdyttävää, hyvin toimivaa ja sopivan väkivaltaista entertainment brawlia. Sitten ottelu kuitenkin vain jatkui ja jatkui, alkoi junnata paikallaan, Nastyt alkoivat väsyä, ja lopulta meille tarjoiltiin typerä lopetus. Lyhyempänä ja tiiviimpänä matsina tämä olisi voinut olla helposti hyvä. Nyt päästään hädin tuskin "ihan hyvä" -tasolle.
**½ (15:03)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Meng w/ Col. Robert Parker vs. Sting - WCW United States Heavyweight Championship Tournament Final Match
WCW:ssä oli jo hämmentävän pitkään jatkunut aika, jolloin WCW US Heavyweight -mestaruus ei ollut esillä oikeastaan ollenkaan. Ensin mestaruutta kantoi Vader, mutta Vader ei puolustanut vyötään oikeastaan ollenkaan, koska hän pyöri päämestaruuskuvioissa Hulk Hoganin kanssa. Sitten mestaruus kirjoitettiin Vaderilta pois niin, että presidentti Nick Bockwinkel riisui sen häneltä, koska Vader oli pahoinpidellyt Dave Sullivanin kehätoiminnan ulkopuolella. Tuon jälkeen US Heavyweight -mestaruudesta oli aloitettu valtaisa 16 miehen turnaus, joka oli jatkunut kahden kuukauden ajan. Ja nyt vihdoin tuo turnaus huipentuisi finaaliin, jossa toisensa kohtasivat Sting ja Meng. Sting oli ansainnut paikkansa tässä ottelussa voittamalla aikaisemmilla kierroksilla Arn Andersonin ja Paul Orndorffin. Meng oli puolestaan voittanut Marcus Alexander Bagwellin ja Flyin' Brianin. Alun perin tämän Stingin ja Mengin ottelun piti olla mestaruusturnauksen välieräottelu, mutta toinen välieräottelu Ric Flairin ja Randy Savagen välillä päättyi tuplauloslaskuun, ja molemmat miehet eliminoitiin turnauksesta, joten tästä matsista tulikin kerralla koko turnauksen finaali.

Ai että, onpa mukavaa katsoa WCW:n tapahtuma, jossa on USEAMPI vähintään kolmeen tähteen yltävä ottelu. Tällaista ei ole vielä vuoden 1995 aikana tullut vastaan. Tämä Stingin ja Mengin ottelu oli kaikin puolin ilahduttava ja hyvä US-mestaruusottelu, vaikka mitään oikeasti erikoista tässä ei nähtykään. Meng teloi aluksi Stingiä näyttävästi potkuillaan ja vastaavilla, ja Sting myi nuo iskut varsin hyvin. Sitten hallinta alkoi kääntyä vähitellen Stingin puolelle, ottelu pysyi toimivana, yleisö oli hyvin mukana, ja ottelun lopetuskin oli hyvä. Tämä oli juuri sellainen ottelu, joita toivoisi tämän aikakauden WCW:ssä näkevänsä enemmänkin. Kaksi hommansa osaavaa painijaa painimassa puhdasta ottelua mestaruudesta vieläpä niin, että ottelu päättyykin puhtaasti. Toki sitten asiat olisivat vielä paremmin, jos ottelu olisi laadultaan jotenkin tajunnanräjäyttävä, mutta jo tällainen hyvä ottelukin on sentään jotain.
*** (13:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair vs. Randy Savage w/ Angelo Poffo
Kyllä, tämä oli ppv:n Main Event nyt, kun Hulk Hogan ei ollut varastamassa spotlightia. Kyseessä oli Flairin ja Savagen ensimmäinen 1 vs. 1 -ottelu ppv:ssä sitten WrestleMania VIII:n, ja vaikka tuo ottelu olikin loistava matsi, ei tässä Flairin ja Savagen kohtaamisessa ollut ihan samanlaista jännitystä kuin Flairin ja Hoganin ensimmäisessä ppv-kohtaamisessa. Ei, vaikka WCW oli kyllä tehnyt kaikkensa rakentaakseen tälle ottelulle jännitettä. Viime ppv oli nimittäin päättynyt siihen, kun Flair, Anderson ja Vader pieksivät brutaalisti Savagen isän Angelo Poffon, joka oli juuri samana iltana hyväksytty WCW:n Hall of Fameen. Savage oli tietenkin tästä aivan raivoissaan ja janosi kostoa Flairista. Tässä ppv:ssä feud meni entistä henkilökohtaisemmaksi, kun Flair nosti esille vuoden 1992 WWF:ssä nähdyn juonikuvion ja väitti, että hän oli onnistunut selättämään Savagen vaimon Miss Elizabethin. Elizabethin nimen mainitseminen oli oikeasti yllättävä käänne, koska Elizabeth oli 1) eronnut Savagesta (oikeassa elämässä) ja 2) vetäytynyt kokonaan painibisneksestä. Yhtä kaikki, Savage janosi kostoa - erityisen paljon tietenkin siksi, että tämä ppv satuttiin järjestämään isänpäivänä. Niinpä Savagella oli oma isänsä mukanaan ringsidellä, kun hän aikoi kostaa isänsä puolesta Flairille.

Okei, WCW päätti siis käyttää vihdoin varman keinon buukata hyvä Main Event tapahtumalleen jättämällä Hoganin pois koko tapahtumasta. No, vuosi oli 1995, joten tämä ei ole todellakaan historian paras ppv-tason Ric Flair vs. Randy Savage. Ei, se käytiin WrestleMania VIII:ssä. Jos siis haluatte nähdä vain yhden ppv:ssä käydyn Flair vs. Savagen, katsokaa ennemmin se. Jos sen sijaan haluatte nähdä vuonna 1995 käydyn hyvän WCW-ppv-ottelun, tämä on erittäin hyvä vaihtoehto. Tämä tai openerina nähty Wright vs. Brian. Vaikka siis vuosi olikin 1995, osasivat Flair ja Savage ehdottomasti asiansa. Mikä parasta, Flairin ja Savagen annettiin oikeasti painia suurimman osan ottelusta kahdestaan, eikä matsiin sekoitettu mitään idioottimaista buukkausta tai kamalia sekaantumisia. Miehet painivat ihan tosissaan ja ottivat oikeasti kovaa bumppia. Savagelta jopa aukesi silmäkulma ottelun aikana, mitä ei tietenkään tämän ajan TV-säädöksillä olisi saanut käydä. Se kuitenkin näytti pahalta ja lisäsi hitosti ottelun uskottavuutta. Lisäksi Flair teloi Savagen jalkoja erittäin hyvin tässä ottelussa - harmi vain, että loppua kohti Savage ei enää myynyt noita jalkavammoja. No, ottelun tarina toimi silti, ja kokonaisuus oli oikein hieno. Ei tämä huipputasolle nouse, mutta kaikin puolin toimiva Main Event silti tapahtumalle.
***½ (14:42)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Flyin' Brian
** Ric Flair
* Randy Savage

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Ei ole helppoa olla WCW-fani vuonna 1995. Tapahtuma, jossa on kaksi ***½-ottelua, yksi ***-ottelu ja muuten lähinnä kasa paskaa on jo paljon parempi kuin mikään, mitä koko vuonna aiemmin oli nähty - yhteensä. Silti tämäkään ppv ei yltänyt vielä Kehnoa paremmaksi, mutta oli tässä sentään jo jotain potentiaalia. Kai sekin pitää ottaa tässä kohtaa jo hyvänä merkkinä tulevasta.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW The Great American Bash - Kehno
3. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
4. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
5. WCW Slambore - Surkea
6. WCW SuperBrawl V - Surkea
7. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 415
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 13 Tammi 2019, 16:18

Kuva
KING OF THE RING 1995

Kesä on kuumimmillaan, luonto kauneimmillaan ja kaikilla hyvä mieli. Tähän ajankohtaan WWF päätti myös vuonna 1995 järjestää King of the Ring -nimisen ppv:nsä, samalla tavalla kuin se oli tehnyt myös vuosina 1994 ja 1993. Tällä kaikki ei mennyt kuitenkaan samalla tavalla kuin oli kahtena aikaisempana vuotena mennyt. KOTR-ppv:stä ei tullut menestystä. KOTR-voittajasta ei tullut yleisön suosikkia. Se tosin pysyi samana, että KOTR-ppv:stä puhuttiin pitkään myös tapahtuman jälkeen. Tällä kertaa keskustelun syy oli vain eri. Tämä King of the Ring -ppv on nimittäin todella monen painifanin mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista ellei jopa koko WWF:n historian huonoin ppv. Tätä ppv:tä vihataan enemmän kuin Vince Russoa.

Heti ensimmäisenä täytyy todeta, että minulla ei ole koskaan ollut lähellekään yhtä vahvaa vihaa tätä ppv:tä kohtaan. Se saattaa johtua siitä, että olen nähnyt tämän vain kerran - vuonna 2008, jolloin olin vielä huomattavasti innokkaampi painifani ja jolloin pidin aivan erityisen paljon King of the Ring -konseptista ja tykkäsin katsoa tämän tapahtuman ihan pelkästään sen takia, että tässä nähtiin KOTR-turnaus. En myöskään vihannut läheskään yhtä paljon kaikkia tapahtuman buukkauksia kuin monet muut, mutta mennään niihin kohta. Ennen kaikkea väitän silti, että suurin syyni huomattavasti laimeampiin tunteisiini on se, että näin tämän vuonna 2008, jolloin tiesin etukäteen jo ihan tarkalleen, mitä tässä ppv:ssä tulee tapahtumaan. Mikään lopputulos ei yllättänyt minua millään tavalla. Oletan, että kaikki muutkin tietävät tarkalleen, kuka vuoden 1995 King of the Ringin voitti, mutta yritän nyt silti seuraavassa olla spoilaamatta kaikkea.

Toisin oli vuonna 1995, kun ihmiset näkivät tämän livenä. Taustaksi on hyvä mainita se, että parin kuukauden tauon pitänyt Shawn Michaels oli palannut WWF-kehiin vain muutama viikko ennen KOTRia ja ansainnut paikan turnauksessa. Suuri osa WWF-faneista piti aivan varmana, että Michaels tulisi voittamaan koko turnauksen, ansaitsemaan vähitellen paikan SummerSlamin Main Eventissä ja painimaan siellä upean ottelun WWF-mestaruudesta. Kun sitten tämä ppv koitti, karmaiseva totuus valkeni ja lopputulos lävähti ihmisten silmillä, kaikki olivat sekä järkyttyneitä että aivan raivoissaan. Tämä oli täyttä paskaa. Tämä oli aivan hirveää. Tämä ei ollut sitä, mitä kukaan olisi halunnut. WWF päätti silti päätyä siihen buukkausratkaisuun mihin se päätyikään, ja tuo virhearvio muistetaan edelleen vielä yli 20 vuotta myöhemminkin.

Tähän yhdistyy vielä se, että tämä tapahtuma järjestettiin Philadelphiassa, josta oli näihin aikoihin tullut jo ECW-nimisen promootion kotiseutu. Philadelphialaiset fanit vihasivat perinteistä WWF-maininkia, rakastivat rujon ECW:n HC-painia ja eivät todellakaan halunneet nähdä sitä, mitä WWF päätyi heille tarjoamaan tänä iltana. Lopputulos oli se, että liveyleisö paskoi täysin tämän tapahtuman päälle, mikä taatusti myös vaikuttaa ihmisten mielikuviin tästä tapahtumasta.

Totean siis heti alkuun, että minustakin tämä ppv oli surkea. Totaalisen epäonnistunut, erityisesti buukkaukseltaan. WWF:llä oli useita kovatasoisia painijoita (Owen Hart, British Bulldog, Jeff Jarrett, Razor Ramon), jotka eivät painineet ollenkaan tässä ppv:ssä. Selvästi WWF:n idea oli tänä vuonna keskittyä KOTR-turnauksessa tuttujen nimien sijaan puhtaasti uusien tähtien luomiseen, ja idea on toki kaunis, mutta sen toteutus epäonnistui täysin. Palataan tähänkin myöhemmin. Lopputuloksena oli suurimmaksi osaksi heikkoja otteluita ja pahoja pettymyksiä. Silti minulle tämä tapahtuma ei yksinkertaisesti ole koskaan jättänyt niin palavaa pettymystä kuin monille muille katsojille, eli en voi väittää vihaavani tätä tapahtumaa. Jos siis haluatte lukea arvion, jossa tämä ppv haukutaan täysin, suosittelen lukemaan jonkun muun tekstin. Minusta tämä ppv on saanut nimittäin osakseen jopa kohtuuttoman paljon vihaa verrattuna siihen, että WWF:n ja painimaailman historiassa on lukuisia suunnilleen samantasoisia ppv:eitä. Eikä tämä KOTR ole edes vuoden 1995 huonoin ppv, siitä WCW on pitänyt huolen.

Selostajinamme jälleen Vince McMahon ja Don "Michael Hayes" Hendrix. Haastattelijoina Todd Pettengill ja Stephanie Wiand. Ai niin: ennen tätä ppv:tä edeltävänä päivänä Philadelphiassa oli järjestetty WWF:n vuoden 1995 Hall of Fame -seremonia, jossa Hall of Fameen oli lisätty Antonino Rocca, Ernie Ladd, George Steele, Ivan Putski, Fabulous Moolah, The Grand Wizard ja Pedro Morales. Morales ei saapunut paikalle, koska oli näihin aikoihin WCW:n palkkalistoilla espanjankielisenä selostajana, mutta muuten tapahtumaa pidettiin onnistuneena. KOTRin aikana nähtiin lyhyt videokooste seremoniasta.

Kuva Kuva
Yokozuna w/ Mr. Fuji & Jim Cornette vs. Savio Vega w/ Razor Ramon - King of the Ring First Round Match
Illan "tuhkimotarinaksi" (tai Philadelphiaan sopien Rocky-tarinaksi) tarkoitettu spektaakkeli alkaa heti illan ensimmäisestä ottelusta. Tai oikeastaan tämä oli saanut alkunsa jo ennen itse ppv:n alkua. Nuori Savio Vega oli nimittäin saanut ennen ppv:n alkamista järjestetyssä Sunday Night Slam -show'ssa viime hetken mahdollisuuden päästä mukaan KOTR-turnaukseen. Alun perin turnauksen kahdeksannen osanottajan piti olla Vegan hyvä ystävä Razor Ramon, mutta Ramon oli loukannut kylkiluunsa alkukesästä Ladder-ottelussa Jeff Jarrettia vastaan eikä voinut siksi painia tässä tapahtumassa. Niinpä Vega sai otella ennen ppv:tä käydyssä ottelussa IRS:ää vastaan karsintaottelussa, jonka voittaja saisi Ramonin paikan turnauksessa. Vega voitti ottelun ja eteni itse turnaukseen, ja nyt hän joutui heti perään ottelemaan toisen ottelunsa, jossa vastaan asettui uransa isoimmassa kunnossa ollut Yokozuna. Yokozuna oli ansainnut paikan turnauksessa voittamalla Lex Lugerin karsintaottelussa. Niin ja kyllä vain: tämä oli Savio Vega -nimisen painijan debyyttiottelu ppv:ssä. Vega oli toki aikaisemmin paininnut WWF:ssä Kwang-gimmickillä, mutta alkukeväästä hän teki debyytin Savio Vega -nimellä, puertoricolaisena underdogina, joka ystävystyi heti In Your House -ppv:ssä tekemänsä ensiesiintymisensä jälkeen Razor Ramonin kanssa.

Tämä ottelu oli aika tyypillinen mismatch: jättikokoinen Yokozuna vastaan Savio Vega, joka ei ollut varsinaisesti tunnettu siitä, että pystyisi kantamaan ainakaan itseään kaksi kertaa isompia vastustajia erityisen hyviin otteisiin. Osa arvostelijoista on dumannut tämän ottelun (ja yleisesti Vegan suoritukset) aivan täysin, mutta minä kyllä pidin tästä Vegan osuudesta koko ppv:ssä. Ok, Vega ei tosiaan ollut tässä vaiheessa YHTÄÄN MILLÄÄN tavalla overi, koska hän oli tehnyt uudella hahmolla debyyttinsä WWF:ssä vain kuukautta aiemmin, eikä kukaan oikeastaan ollut vielä kiinnostunut hänestä. Niinpä oli WWF:ltä aika erikoinen valinta rakentaa tuhkimotarina juuri nobody-Vegan varaan varsinkin, kun Vega ei ollut kehässä mikään taidokkain tapaus, mutta ainakin se oli rohkean erilaista buukkausta (toisin kuin illan muut buukkausratkaisut, jotka olivat vain paskaa). Vega myös yritti ihan oikeasti parhaansa, tässäkin ottelussa, ja se näkyi. Siksi minun silmissäni tämä matsi oli sellainen ihan toimiva tv-ottelutasoinen koitos, mutta ei toki yhtään enempää.
** (8:24)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Roadie w/ Jeff Jarrett vs. Bob Holly - King of the Ring First Round Match
Jeff Jarrett itse ei ollut selvinnyt KOTR-turnaukseen karsintaottelustaan, mutta hänen suojattinsa The Roadie oli kukistanut Doink The Clownin ja ansainnut paikan turnauksessa. Oikeastaan juuri tämä osoittaa aika tyhjentävästi sen, että tämän vuoden KOTRissa WWF tuntui haluavansa keskittyä vain kaikkein tuoreimpien nimien esille nostamiseen ja pitämään jo overimmat painijat vähemmällä huomiolla. Vastaansa Roadie sai Bob "Sparky Plugg" Hollyn, joka oli niin ikään vasta uransa alkusuoralla. Holly oli voittanut karsintaottelussaan Mantaurin.

Tämä ottelu on yllättävän hyvä, ja monissa arvosteluissa tämä on nostettu jopa illan parhaaksi suoritukseksi. Minä en ole siitä ihan samaa mieltä, mutta on kyllä todettava, että tämä - toisin kuin suunnilleen mikään muu tässä ppv:ssä - onnistui yllättämään positiivisesti. Road Doggin ja Hardcore Hollyn ottelu ei ole lähtökohtaisesti kovin kuumaa valuttaa, eikä todellakaan sellaista, millä myytäisiin yhtään mitään tapahtumaa vaikka 10 vuotta tästä myöhemmin. Tässä vaiheessa uraansa sekä Holly että Roadie olivat kuitenkin nuoria, innokkaita, nälkäisiä ja näyttämisenhaluisia. Lopputuloksena oli varsin vauhdikas ja jopa viihdyttävä ottelu, jossa ei toki mitään oikeasti erikoista nähty, mutta kokonaisuutena tämä oli silti aivan kiva.
**½ (7:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kama w/ Ted DiBiase vs. Shawn Michaels - King of the Ring First Round Match
Tämän ottelun molemmista osanottajista pitää sanoa pari oleellista huomiota. Ensin Shawn Michaels: Michaels oli tosiaan jäänyt pois ruudusta WrestleManian jälkeen, kun hänen henkivartijansa Sid kääntyi häntä vastaan ja samalla paljastui, että Sid oli yhdessä Ted DiBiasen Million Dollar Corporationin kanssa juonitellut saadakseen Michaelsin pois kuvioista. Michaels oli storylinen mukaan loukkaantunut, mutta oikeasti hän oli poissa vain pari kuukautta, jotta voisi palata babyfacena, koska Vince halusi tehdä Michaelsista taas facen. Niinpä kesän alussa Michaels sitten teki paluunsa ja alkoi feudata Million Dollar Corporationin kanssa. Tuohon porukkaan kuului myös Kama, joka paini nyt ppv-debyyttiottelunsa. Tai no, ei oikeasti kyllä paininut. Kama oli oikealta nimeltään Charles Wright, joka oli paininut WWF:ssä jo vuosina 1992-1993 voodootohtori Papa Shangona. Tuosta (kamalasta) gimmickistä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään suurempaa, joten vuoden 1995 alussa Wrightista päätettiin tehdä "The Supreme Fighting Machine" Kama. Kaman gimmick oli Vincen idea yrittää repiä rahaa parhaillaan kasvamassa olleesta MMA-ilmiöstä. Sekä Yhdysvalloissa että Japanissa oli alkanut syntyä palava kiinnostus shootfighting-tyylisiin otteluihin, ja USA:ssa uusi promootio nimeltään UFC keskittyi nimenomaan tähän "MMA:ksi" kutsuttuun lajiin. Vince päätti luoda WWF:lle oman "MMA-tähden" ja tehdä Kamasta tällaisen tappelijan. Debyyttinsä jälkeen Kama liittyi Million Dollar Corporationiin ja oli viime kuukausien ajan feudannut Undertakerin kanssa (ja jopa sulattanut Undertakerin uurnan kaulassaan roikkuvaksi kaulakoruksi). Nyt hän kohtasi Takerin sijaan kuitenkin Michaelsin.

Tämän ottelun kiistattomasti suurin ongelma oli se, miten paskasti tämä oli lopulta buukattu. Shawn Michaels oli tähän aikaan aivan kuuminta kamaa WWF:ssä, ja WWF:n olisi pitänyt pystyä hyödyntämään Michaelsin ympärillä oleva hype. Sen sijaan WWF päätti toimia täysin päinvastoin ja painaa Michaelsin ennemmin midcard-kuvioihin, joihin hän ei missään tapauksessa enää tässä vaiheessa uraansa kuulunut. Samalla WWF:ssä oli joku palava halu yrittää luoda Kamasta jonkinlainen supertähti, vaikka oikeastaan yleisö ei ollut millään tavalla kiinnostunut Kaman hahmosta. Lopputulos oli sitten se, että esimerkiksi tämä ottelu oli paljon tylsempi kuin se olisi kunnollisella buukkauksella voinut olla. Harmi. Oli tämä silti aika lähellä illan parhaan ottelun leimaa, mutta tässä tapauksessa se ei ole vielä kovin paljon.
**½ (15:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Video w/ Bob Backlund
Tässä välissä nähtiin lyhyt video, jossa Bob Backlund hehkutti pyrkimystään nousta USA:n presidenttiehdokkaaksi. Backlundille oli pian WrestleManian jälkeen alettu luoda hahmoa, jossa hän pyrkisi seuraavaksi presidentiksi, ja tätä rakentelua jatkettiin todella pitkiin, vaikka lopulta se ei oikeastaan johtanut mihinkään järkevään.

Kuva Kuva
Mabel w/ Mo vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - King of the Ring First Round Match
No niin. Ensimmäisen kierroksen viimeinen ottelu. Undertaker oli siis edelleenkin jatkanut ikuisuusfeudiaan Million Dollar Corporationin kanssa, mutta nyt KOTR-turnauksessa hän pääsi tekemään vielä jotain parempaa: painimaan Mabelia vastaan. Aikaisemmin Men on a Mission -joukkueen leppoisana räppärinä tunnetusta Mabelista oli siis kuoriutunut kevään aikana ylimielinen ghetto-heel, joka yhdessä joukkueparinsa Mo'n kanssa yritti nyt kylvää mahdollisimman paljon tuhoa WWF:ssä. Mabel olikin jonkinlaisessa nosteessa tähän ppv:hen tultaessa, mutta tuskin kukaan olisi saattanut kuvitella, mihin tuo noste vielä johti. Mabel oli voittanut KOTR-karsintaottelussa Adam Bombin, Undertaker Jeff Jarrettin.

Kymmenen minuutin mittainen ottelu Undertakerin ja Mabelin välillä on asia, jota en katsoisi uudestaan, vaikka minulle maksettaisiin. Ja toistaiseksi kukaan ei ole vielä maksanut minulle penniäkään näistä kirjoituksistani. Niinpä en lähde katsomaan tätä ottelua uudestaan, vaan tyydyn mielikuvaani siitä, että tämä ei itse asiassa ollut niin kamala ottelu kuin "10 minuutin ottelu Mabelin ja Undertakerin välillä" saattaa lähtökohtaisesti kuulostaa. Korostan toki taas, että missään tapauksessa tämä ei ollut hyvä ottelu. Ei edes kohtuullinen. Ei välttämättä siedettäväkään. Ei, tämä oli puhtaasti huono ottelu. Ihan jo sen takia, että tämä kesti aivan liian kauan. Silti tämä ei ollut aivan täyttä paskaa eikä tämä myöskään tule voittamaan "vuoden huonoin ottelu" -palkintoa, mikä on jo pienoinen saavutus näillä spekseillä.
* (10:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Savio Vega w/ Razor Ramon vs. The Roadie w/ Jeff Jarrett - King of the Ring Semi Final Match
Razor Ramonin ja Jeff Jarrettin välinen matsi olisi ollut kova KOTR-välierä, mutta Savio Vegan ja The Roadien välinen KOTR-välierä maistuu vähän puulta. Se juuri olikin tämän KOTRin suurin ongelma: WWF ei halunnut tarjota tässä katsojille ollenkaan sitä, mitä katsojat itse olisivat halunneet. Niinpä tässä kohtaa viimeistään Philadelphian yleisö alkoi kyllästyä tähän paskaan ja chantata "ECW"-chanttia, mikä ei taatusti miellyttänyt Vince McMahonia. Eikä tapahtuman surkeus ollut missään tapauksessa Vegan tai Roadien syy. He kyllä yrittivät tässä ottelussa parhaansa ja onnistuivat tarjoamaan aivan kohtuullisen matsin, jossa ei ollut kuitenkaan mitään muistettavaa. Tv-otteluna tämä olisi toiminut oikein hyvin, mutta KOTR-välieränä ei kovin kummoisesti.
** (6:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jerry Lawler vs. Bret Hart - Kiss My Foot Match
Sitten oli vuorossa ensimmäinen illan kahdesta ottelusta, joilla ei ollut mitään tekemistä KOTR-turnauksen kanssa. Tässä "historian ensimmäisessä Kiss My Foot Matchissa" oli sen sijaan kyse loputtoman kauan jatkuneesta vihanpidosta. Kuten olen aiemmissa arvioissani kirjoittanut, Lawlerin ja Hartin välinen feud oli alkanut WWF:ssä jo vuonna 1993, ja se oli väliaikaisesti jo loppunut kokonaan, mutta niin vain vuonna 1995 feud herätettiin henkiin ja nyt Hart ja Lawler painivat taas toisiaan vastaan. Tätä ottelua oli nyt hehkutettu koko vihanpidon lopullisesti päättävänä otteluna (spoiler: se ei ollut sitä), koska nyt panoksena oli niin suuri nöyryytys, ettei vastaavaa ollut koskaan aikaisemmin nähty. Häviäjä joutuisi suutelemaan voittajan haisevaa jalkaa ja nöyrtymään voittajan edessä. Ennen ottelua Bret Hart piti vielä promon, jossa hän kertoi, että tällä kertaa hän ottaa Jerry Lawlerin tosissaan eikä anna tälle minkäänlaista mahdollisuutta.

Tämä Lawlerin ja Hartin ottelu on illan matseista ainut, jolle muut arvostelijat ovat tuntuneet antavan parempia arvosanoja kuin minä olen antanut. En tiedä, mikä minulla on tätä Lawlerin ja Hartin feudia vastaan, mutta minusta tämä ei ole ollut missään vaiheessa erityisen mielenkiintoinen. Lawler on kyllä hyvä promottaja, mutta... No, tässä ei vain mielestäni ole mitään sellaista, mikä pitäisi minut erityisen kiinnostuneena. Suurin ongelma on juuri se, että Lawler ei enää 1990-luvun puolivälissä ollut mitenkään kiinnostava painikehässä, eikä Bret Hartilla ollut kykyä tai halua kantaa häntä mihinkään erityisen viihdyttäviin otteluihin. Ennemminkin nämä matsit olivat sellaisia "ihan hyviä" vääntöjä, joita katsoessa toivoi kuitenkin koko ajan, että näkisi jotain kiinnostavampaa ja parempaa.
** (9:20)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mabel w/ Mo vs. Savio Vega w/ Razor Ramon - King of the Ring Final Match
Ai että kiinnostavampaa ja parempaa? No tässä sitä olisi! Mabel painimassa KOTR-turnauksen finaalissa itseään puolet pienempää ja kolme ottelua aikaisemmin illalla paininutta Savio Vegaa vastaan. Vega oli siis tähän mennessä päihittänyt IRS:n, Yokozunan ja The Roadien, mutta nyt hänen pitäisi voittaa Mabel, jos hän haluaisi "tuhkimotarinalleen" huipennus. Mabel oli puolestaan edennyt suoraan Undertaker-voitolla finaaliin, koska Kaman ja Michaelsin ottelu oli päättynyt tasapeliin aikarajan tultua täyteen. Mitä sitten Mabelin ja Vegan ottelusta on sanottavana? Ei yhtään mitään. Tätä on kutsuttu kaikissa arvosteluissa historian huonoimmaksi KOTR-finaaliksi, ja noihin arvioihin yhdyn täysin. Mabelin ja Vegan kemiat eivät kohdanneet ollenkaan, ottelu kesti turhan kauan ja lopputuloksena oli aivan puhtaasti huono ottelu. Asiaa ei auttanut se, että yleisö vihasi koko ottelua ja ennen kaikkea sen lopetusta. Tämä ei todellakaan ollut se KOTR-finaali, jota ihmiset olivat luulleet pääsevänsä katsomaan. Eikä todellakaan sellaiset kruunajaiset, mitä ihmiset olivat odottaneet.
* (8:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tatanka & Sycho Sid w/ Ted DiBiase vs. Diesel & Bam Bam Bigelow
Mukavan KOTR-meiningin jälkeen oli vielä vuorossa illan oikea Main Event. Siinä WWF-mestari Diesel pääsi yhdessä Bam Bam Bigelowin kanssa kohtaamaan Tatankan ja Sycho Sidin. Tämä koko ottelu oli pienoisessa vaarassa, koska Diesel oli loppukeväästä loukannut kyynärpäänsä oikeasti, mutta oli nyt onneksi taas painikunnossa. Onneksi. Ja Dieselin joukkuepari oli todellakin Bam Bam Bigelow: mies, joka viime näkemällä paini WrestleManian Main Eventissä ja kuului vielä Million Dollar Corporationiin. Bigelow oli tehnyt face-turnin melkein heti WrestleManian jälkeen eroamalla DiBiasen Corporationista ja kääntymällä entisiä kavereitaan vastaan. Dirt sheetien mukaan Bigelow oli ylipäänsä suostunut jobbaamaan Lawrence Taylorille WM:ssä sillä ehdolla, että hän saisi sen jälkeen pushia WWF:ssä ME-facena. Niin oli Bigelowille luvattu, ja nyt Bigelow sitten paini ME:ssä yhdessä Dieselin kanssa Million Dollar Corporationin Tatankaa ja Sidiä vastaan. Tatanka oli tietenkin Bigelowin pitkäaikainen arkkivihollinen/ystävä ja Sid oli puolestaan edelleen Dieselin WWF-mestaruuden perässä. Sid oli puolestaan tässä kohtaa alkanut saada liikanimen Sycho Sid, vaikka hän ei itse sitä hyväksynytkään. Mitä sitten tulee Bigelowin ME-face-uraan, tämä jäi hänen ainoaksi ME-ottelukseen WWF:ssä. Jälleen dirt sheetit osaavat kertoa, että yksi syy oli siihen se, että Kevin Nashin, Scott Hallin ja Shawn Michaelsin näihin aikoihin muodostama Kliq-kaveriporukka oli alkanut ottaa huomattavaa takahuonevaltaa WWF:ssä, ja he eivät halunneet varsin overiksi nopeasti nousseen Bigelowin varastavan heiltä huomiota. Kuinka mukavaa. Bigelowin WWF-urasta lisää kuitenkin vielä tulevissa arvioissa.

Olen hämmästynyt. Tätä ottelua on suurimmassa osassa muiden arvioita pidetty täytenä paskana, mikä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Minusta tämä oli nimittäin aivan viihdyttävä ottelu ja itse asiassa aika toimivaa entertainment brawlia. Sycho Sid oli toki taas oma tylsä itsensä, ja Tatanka oli kieltämättä tällä heel-runillaan taantunut paljon aikaisemmasta menosta. Diesel oli puolestaan Diesel (ja ilmeisesti paini vielä vähän tavallista kehnommin saadakseen myös Bigelowin näyttämään huonolta). Silti kenenkään näiden meininki ei tällaisessa joukkueottelussa ärsyttänyt liikaa - ei varsinkaan kun Bam Bam Bigelow teki aivan helvetisti töitä tässä ottelussa. Bigelow oli aivan kiistattomasti ottelun tähti, piti sitä kasassa, hoiti kaikki viihdyttävimmät hetket ja sai kokonaisuudessaan aikaan pirun toimivan meiningin tähän otteluun. On aivan jumalattoman sääli, että Bigelow ei tällöin 1990-luvun puolivälissä päässyt WWF:n ME-tähdeksi: potentiaalia olisi ollut vaikka mihin. No, Bigelowin ansiosta tämä oli siis ihan hyvä ottelu, ja samalla myös koko ppv:stä jäi vähän parempi maku suuhun.
**½ (17:35)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Bam Bam Bigelow
** Shawn Michaels
* Savio Vega

Kokonaisarvio King of the Ringistä: Niin, olihan tämä Surkea. Olihan tässä lähinnä vain kamalaa buukkausta. En minä sitä kiistä. Silti tämän paskuutta on mielestäni liioiteltu. Ei tämä nyt niin ratkaisevasti poikkea monista muista WWF:n kamalista ppv:eistä. Puhumattakaan siitä kurapaskasta, mitä esimerkiksi WCW on tarjoillut projektini aikana aivan riittävästi. Tässä kontekstissa King of the Ring ei näyttäydy mitenkään erityisen kammottavana jäteläjänä, mutta en minä ikinä suosittelisi tämän katsomista yhtään kellekään. Ehkä parempi vain, että annetaan tämän jäädä osaksi painihistoriaa ja mennään eteenpäin.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW The Great American Bash - Kehno
3. WWF WrestleMania XI - Kehno
-------------------
4. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
5. WCW Slambore - Surkea
6. WWF King of the Ring - Surkea
7. WCW SuperBrawl V - Surkea
8. WCW Uncensored - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin