Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 02 Maalis 2021, 19:48

Järkevän julkaisutahdin ylläpito ei ole koskaan ollut vahvuuksiani.

1983 - Osa 2

Riki Choshu(c) vs Tatsumi Fujinami

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

WWF International Heavyweight Championship
Kuramae Kokugikan (21.4.1983)

Fujinami oli aloittanut Choshun ja mestaruutensa jahtaamisen heti vyönsä menetettyään. Choshun ja Fujinamin feudi veti yleisöä lehtereille siihen tahtiin, että tätä rautaa oli lyötävä kun se oli kuuma. Fujinami saapui otteluun polvi teipattuna ja siihen ottelun tarina sitten keskittyikin.

Fujinami ei ollut ainoa, jonka polvi sai kärsiä, sillä myös Choshun nivelet saivat kärsiä ottelun alussa piiiiiiiiitkän Figure Fourin kynsissä. Fujinami yrittää kuitenkin mennä liian pitkälle ja lukita kiinni Scorpion Deathlockin, johon Choshu vastaa läpsäyttämällä vastustajansa syljet poskelle ja ottamalla ottelun peruuttamattomasti hallintaansa. Molemmat miehet myyvät kyllä erinomaisesti. Choshu etenkin ottelun alkumetreillä pitää järkevästi etäisyyttä päästyään ensimmäisestä Figure Fourista irti. Fujinami puolestaan kerää niin perkeleen hyvin sympatiaa kärsiessään Choshun kynsissä ja yleisö on luonnollisesti tulikuumana.

Ottelun varsinaiset huippuhetket ovat hyvin vähäiset, sillä valtaosa ajasta vietetään erinäisissä lukoissa, vaikkakin kovin aggressiivisissa sellaisissa. Kaikesta tekemisestä paistaa (workattu) viha, jota Fujinami demonstroi erinomaisesti pääsemällä Choshun päälle ja läpsimällä tätä olan takaa. Koko ottelun kantavana tarinana on Choshun yritykset saada Scorpion Deathlock lukittua kiinni, mutta Fujinami saa kerta toisensa jälkeen revittyä itsensä irti. Ja kun peljätty lukko on vihdoin kiinni, niin "The Dragon" pääsee kuin pääseekin köysiin, jopa kahdesti.

Tämä sitten riittää Choshulle. Mies haki luovutusta kaiken muun edellä (hän selättänyt Lariatin jälkeen vaan mieluummin lukitsi Fujinamin Deeathlockiin), mutta vitut siitä. Choshu viskaa Fujinamin ulos, sitoo tämän jalat barrikadiin ja pakenee kehään. Fujinami lasketaan ulos. Lannistavan pettymyksellinen lopetus, sillä ottelu tuntui juuri suuntaavan sitä kunnon kliimaksiaan kohden. Fujinami yrittää vielä tapella lähes jalkapuolena Choshua vastaan ottelun jälkeen, mutta heltyy lopulta Inokin itse tullessa toppuuttelemaan tätä. Kokonaisuudessaan ihan hyvä ottelu vaikka edelleen tuntuu että parempaankin on rahkeita.

Akira Maeda vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP League Match
Takamatsu Civic Center (27.5.1983)

No niin, oli vihdoin aika saada uusi mestaruus Inokille New Japaniin. Keväinen Round Robin -turnaus oli saanut nimekseen IWGP Leaguen ja voittajasta kruunattaisiin ensimmäinen IWGP Heavyweight -mestari! Mukana oli kymmenen kisaajaa, joukossaan mestareita ulkomailta (El Canek sekä Saksan Otto Wanz), tuttuja naamoja Yhdysvalloista (Hulk Hogan ja Andre The Giant) sekä tietysti Japanin omia toivoja, kärkinimenään Antonio Inoki. Tämäniltainen vastustaja oli ensimmäiseen turnaukseensa osallistuva 24-vuotias Akira Maeda. Maeda oli entinen karateka, joka oli aloittanut NJPW:n dojossa vuonna 1978 ja oli päässyt debytoimaan samana vuonna. Aivan kuten Sayama, myös Maeda teki oppimatkansa Englantiin (nimellä Kwik-kik-Lee) ja oli palannut nyt takaisin kotiin. Maedaa pidettiinkin yhtenä suurena tulevaisuuden lupauksena ja tulisikin tekemään melkoisen jäljen Japanin painibisnekseen.

Takamatsun kaupunki kärsi varmasti järisyttävästä toukokuun lämpöpiikistä, sillä Maeda ja Inoki kiilsivät hiestä jo melkein heti alkulämmittelyn jälkeen. Se ei kuitenkaan juuri menoa päässyt hidastamaan... sillä tahti oli kohtuullisen rauhallinen. Tämä on aika lailla mattopainia alusta loppuun. Ja Inoki antaa Maedalle PALJON.

En oikeastaan muista onko Inoki koskaan ollut näin mankelissa nimenomaan tekniikkapainissa. Maeda hallitsee Inokia matossa nimittäin lähes koko ottelun ajan. Toki muutama tulisempikin hetki nähdään, kun Inoki tuohtuu tulokkaan taidoista ja läpsii menemään. Valitettavasti vihainen brawlaaja-Inoki vetäytyy takaisin yrmyyn kuoreensa ja makoilee matossa kuin lahna lähes koko loppuottelun ajan. Inoki saattoi antaa Maedan hallita ottelua, mutta ei kyllä tehnyt vittuakaan saadakseen Maedan lukkoja näyttämään siltä, että niillä olisi edes jotain vaikutusta. Niinpä Inoki makaa luovutusliikkeissä niin flegmaattisesti, että Maeda joutuu päästämään pariin otteeseen irti ihan sen takia, että Inoki ei tee mitään. Pystypainin osalta Maeda pääsee väläyttämään komean Belly-to-Belly Suplexin sekä muutaman ruman potkun. Minä luulin, että sinä olit karateka?

Lopetus oli kyllä niin priima-Inokia, etten voinut olla nauramatta. Inoki saa Maedan täysin puskista Octopus Holdiin, joka on kaatanut niin monta vastustajaa vuosien varrella. Mutta Maeda ei luovuta ja Inoki päästää irti, aivan kuten Maeda aiemmin. Inoki viittoo Maedaa näyttämään parastaan. Maeda tyhjentää pajatson ja iskee Piledriverin, German Suplexin ja Dragon Suplexin. Inoki nousee kaikesta helposti, iskee Enzuigirin ja voittaa. Juu, Maeda on vielä melkein tulokas, mutta olisi luullut tuon ottelun jälkeen, että voittoon olisi tarvittu muutakin kuin yksi puskasta revitty potku päähän. Noh, Inoki nostelee Maedan kättä ilmaan kunnioituksen merkiksi vielä ottelun jälkeen, että tässä on selkeästi pitkän matkan alkuaskeleet.

Ai, tämä oli Inokin ja Maedan ainoa yksilökohtaaminen. Miten näin pääsikään käymään, se varmaan selviää tulevaisuudessa...

Andre The Giant vs Hulk Hogan

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP League Match
Takamatsu Civic Center (27.5.1983)

Samana iltana tosiaan käytiin toinenkin IWGP Leaguen ottelu (tämä oli itse asiassa illan toiseksi viimeinen ottelu Cagematchin mukaan ja Maeda/Inoki pääottelu, mutta menen nyt tuon Lariaton listan järjestyksessä), jossa kaksi kaikille tuttua naamaa kohtasivat toisensa. Hulk Hogan ja Andre The Gianthan olivat jo feudanneet WWF:ssä vuosina 1980 ja 1981. Japanissa kohtaamisia oli ollut jo muutama ja lopputulos joka kerta sama: tuplauloslasku. Tämähän lupaa hyvää...

Dave Meltzer lätkäisi aikoinaan Hoganin ja Andren WM3-kohtaamiselle pärisyttävät MIINUS NELJÄ tähteä. Voidaan hyvinkin väitellä ansaitseeko noinkin ikoninen ottelun moisen ryöpytyksen. Sen sijaan TÄMÄ ottelu ansaitsisi tuon kyseisen arvosanan. Tämä saattoi hyvinkin olla projektin paskin ottelu tähän mennessä. Olisin katsonut mieluummin vuoden 2021 Keiji Mutoa kehässä tunnin ajan.

Jos Inokilla ja Maedalla olivat hikiset oltavat, niin voitte kuvitella minkälaisessa kunnossa Andre oli yli viidentoista HEVONVITUN minuutin jälkeen. Tai siis, noin KAHDEN MINUUTIN jälkeen. Ottelu nimittäin alkaa sillä, että Andre harhailee kehän ulkopuolelle ölisemään yleisölle, koska nämä kehtaavat kannustaa Hogania. Hulksteri ei tätä sulata vaan juoksee Andren perään ja kirittää tämän hölkkäämään takaisin kehään ja aloittamaan ottelun. Virhe, iso virhe. Andren bensatankki tyhjenee totaalisesti.

Seuraavat viisitoista minuuttia Hogan ja Andre hikoilevat noin neljässä eri rest holdissa. Yleisö kuolee tasaisesti Bear Hugin vaihtuessa Head Lockiin. Andre pihisee hapenpuutteesta ja litroittain hikeä tippuu kanveesiin. Ainoa edes jollain tavalla viihdyttävä osa tätä ottelua oli Andre mölisemässä siansaksaa/ranskaa/englantia aina välillä. Andre hoitaa ottelun kaksi bumppiaan niin puolivillaisesti kuin pystyy eli lähinnä pyllähtää hitaasti maahan ja siitä kohmeasti selälleen. Joko A) Andre on niin loppu ettei pysty enää bumppaamaan B) Andre on niin rikki, ettei pysty bumppaamaan C) Andrea ei vittu kiinnosta bumpata tässä vaiheessa tai D) kaikki edeltävät vaihtoehdot. Hogan bumppaa bisnekselle kolmesti ja on aika viedä tämä autokolari maaliin.

TUPLA

ULOS

LASKU

Hogan ja Andre yrittävät vielä kellonsoiton jälkeen jatkaa mähinää kehässä kuin Andre ja Hansen parhaimpina päivinä, mutta näky on lähinnä surullinen kaiken intensiteetin puuttuessa ja yleisön lähinnä kuollessa sisäisesti. Hoganilla on vielä munaa huutaa ICHIBAN tämän jälkeen.

Thank you, fuck you, bye.

Ensi kerralla: IWGP League -turnaus huipentuu odottamattomalla tavalla.

Viesti Kirjoittaja **FDR** » 10 Maalis 2021, 12:40

Kuninkaiden tie - Osa 5 - Jumbon kaatajat

Naamari oli heitetty pois ja Misawa oli paljastunut maskin alta. Yleisö toki tämän tiesi, mutta symboliikkana tämä oli erittäin suuri asia. Misawa nousi välittömästi kärkikaartiin ja kasasi ympärilleen nuorista painijoista koostuvan ryhmän. Tämä uusi sukupolvi lähti välittömästi haastamaan ulkomaisia painijoita ja vanhoja veteraaneja. Innokkaat nuoret saivat vastaansa ärjyt vanhat herrat, jotka halusivat pitää paikkansa. Baba päätti pistää ykköstähti Jumbon ja suositun Misawan törmäyskurssille.

Samoihin aikoihin Misawa rekrytoi joukkoihinsa nuoren Akira Tauen. Jo nuoruudessaan Taue kunnostautui useiden eri lajien suunnalla, mutta lukiossa hän päätyi sumon maailmaan. Vuonna 1980 mies teki debyyttinsä perinnelajissa, mutta suurta menestystä ei ollut luvassa. 7 vuoden jälkeen mies eläköityi. Sattumankaupalla hänet esiteltiin Genichiro Tenryulle, joka oli entinen sumopainija. Tämän tapaamisen seurauksena Taue hakeutui koulutukseen ja debytoi Kenta Kobashin kanssa samoihin aikoihin. Tauen alku-ura oli varsin mitäänsanomaton ja hän jäikin muiden nuorempien painijoiden varjoon kokemattomuutensa vuoksi. Giant Baban kaltainen iso painija ei vakuuttanut yleisöä. Vuosi 1990 muutti suunnan.

Jumbo Tsuruta, Masanobu Fuchi & Great Kabuki vs Kenta Kobashi, Akira Taue, Mitsuharu Misawa - Toukokuu 1990

Misawan poppoo lähti välittömästi hakemaan päänahkoja veteraaneilta. Korakuen Hallissa käyty joukkueottelu asetti oppipojat opettajiaan vastaan. Jumbo oli hieman käärmeissään Misawan yllättävälle eriytymiselle, kun taas Misawan porukalla oli tilaisuus käyttää veteraaneja ponnahduslautana isompiin kuvioihin. Akira Taue oli uusimpana rekrynä liittynyt osaksi Misawan jengiä, jonka tähtäimissä Jumbon porukka oli.

Ottelu alkoi melko tavanomaisesti, kuten tagiottelun kuuluu. Heti alussa oli selvää, että Kobashi ei pärjäisi yksin veteraaneja vastaan lainkaan. Taue taasen ei kovinkaan moksiskaan ollut vastarinnasta, vaan osasi näyttävästi torjua ja pistää kampoihin Kabukin ja Fuchin yritykset. Pienen kurmottelun jälkeen Jumbo päästetään kehään ja Kobashi saa kyytiä. Vaihtoon pakeneva Kobashi laitetaan maihin nopeasti ja Jumbo niittaa Tauen ja Misawan alas kehänlaidalta. Tämä ei Misawalle maistu, joka toettuaan pääsee vaihdosta ulos ja alkaa antamaan Jumbolle aimo kyytiä. Yleisö on täysin Misawan puolella ja kehässä näkyy pilkahdus tulevasta ylivoimasta. Jumbo pääsee kuitenkin takaisin vaihtoon ja Fuchi alkaa vääntämään Misawan kanssa. Hetken päästä Fuchi lähenee Jumbon ja Kabukin nurkkaa. Misawa onneksi saa pidettyä Fuchin etäällä vaihdosta, ollen selin Tsurutaan. Jumbo yrittää jotain härnätä, mutta tämä ei kelpaa. Misawa pamauttaa olkapäätään Jumbon naamaan.

Jumbo lentää lattialle ja on poissa pelistä hetkellisesti. Yleisö on aivan shokissa, sillä Misawan olkapään tuhovoimaa ei oltu esitelty tällä tavalla lainkaan. Jumbon tilannetta seuraavat Kabuki ja Fuchi ovat hieman alakynnessä, kun nuorisokolmikko pitää tilanteen hallussa. Hetken muilla mailla oltuaan Jumbo virkoaa. Sitten Jumbo heittää koko ottelun pointin ulos ikkunasta ja marssii suoraan mäiskimään Misawaa. Ottelu kääntyy pieneksi kaaokseksi kun Tsuruta ja Misawa kierivät matossa, muiden ottelijoiden ja tuomarin yrittäessä saada heidät irti. Otteluun tulee pieni hiljainen kohta kun miehet ovat nurkissaan ärtyneinä, joukkuetovereidensa yrittäessä pidätellä heitä erossa toisistaan. Mitä mieltä yleisö on? Aivan liekeissä. Yleisölle tämä on suurta herkkua, sillä yksi olkapääisku antoi osviittaa tulevalle.

Tilanteen rauhoituttua ottelu saatiin jatkumaan hetkellisesti, mutta nyt veteraanit saivat pidemmän korren. Kobashia riepotetaan aivan huolella, onneksi joukkuetoverit ovat pelastamassa häntä. Taue pääsee loistamaan ja näyttämään vihdoin taitonsa. Yleisön kannustusten lomassa Taue paiskoo kaikkia veteraaneja mattoon, vieden ottelua lähemmäksi heidän voittoaan. Kobashi kuitenkin joutuu taas kärsimään, kun Tsuruta pistää nuoren jullin boston crabiin vastustajan vaihtonurkassa. Nopea vaihtoliike ja Misawa pääsee antamaan Tsurutalle kyytiä. Homma menee lopulta mittavaksi vaihtojen ja läheltäpiti-tilanteiden vaihteluksi. Lukkoja rikotaan, selätyksiä ehditään hajottamaan ja yleisöä pidetään varpaillaan. Lopulta Misawa onnistuu hyvällä kehäymmärryksellään päihittämään Fuchin (vaikka Jumbo kävi vielä välissä iskemässä lariattia) ja ottamaan yllätysvoiton. ***. Näin vahvistetaan ja luodaan uusia tähtiä. Jumbon rooli ottelussa oli olla yllätettävissä. Ja toisinkuin tammisentoni, hänet yllätettiin. Yleisö oli aivan haltioissaan näkemästään ja kaikki 3 nuorta tähteä olivat selkeästi nousemassa suurempaan suosioon. Olikin osuvaa, että parin viikon päästä heille annettaisiin isompi valokeila.

Steve Williams vs Kenta Kobashi - Kesäkuu 1990

Baban suunnitelma ei rajoittunut pelkästään japanilaisten rakentamiseen. Japanilaisessa painissa on pitkät perinteet ulkomaisten painijoiden ja japanilaisten painijoiden vastakkainasettelusta. Baba halusi luoda uusille nuorilleen varteenotettavan ulkomaisen tähden ja tämä mies oli Steve Williams. “Dr Death” Steve Williams oli amerikkalaisen jalkapallon maailmasta painiin vaihtanut Oklahomalainen, jonka juuret löytyvät Bill Wattsin Mid-South Wrestling promootiosta. NWA:n leivissä paininut Dr Death tuotiin alkuvuodesta 1990 All Japaniin toimimaan Terry Gordyn, entisen Triple Crown -mestarin, joukkueparina. Kaksikko nousi kärkeen varsin vauhdilla, sillä ensimmäinen iso voitto oli Tenryun ja Hansenin joukkuemestaruuden vieminen. Kobashi ja Williams laitettiin vastakkain näyttäen millaista meininkiä Oklahomalainen saa yksin aikaan. Kobashi oli pitkään päässyt olemaan kakkosketjun pelaaja, mutta nyt nuorisoprojektin myötä hänelle annettiin mahdollisuuksia. Uusi nouseva tähti ja uhkaava ulkomaalainen kohtasivat historiallisessa Budokanissa.

Heti ottelun aluksi molemmat näyttävät olevansa kovia äijiä, kun miehet seisovat otsa-otsassa keskellä kehää. Nopeaksi läpsyttelyksi muuttuva kohtaaminen menee nopeasti äkäiseen matossa pyörimiseen. Kobashi ei kuitenkaan ole matossa niin etevä, joten Tohtori ottaa välittömästi ylemmän korren. Ottelun alkupuoli onkin tätä samaa asetelmaa. Kobashi ottaa yliotteen hetkellisesti, mutta Tohtori saa aina käännettyä tilanteen edukseen. Kobashi rohkeasti yrittää kaikenlaista, muttei saa Tohtoria kaadettua. Loppua kohden Kobashi kuitenkin saa yliotteen Tohtorista, väistäen tämän pahimmat iskut. Kobashi saa lariatilla Williamsin maahan ja iskettyä moonsaultilla. Tämä ei kuitenkaan riitä ja Williams saa tilanteen nollattua edukseen. Kobashi ottaa jenkkifutisolkapäätaklauksia useita, muttei kuitenkaan kaadu. Williamsille tämä ei riittänyt, joten yleisön pelkäämä powerslam-asetelma tuli. Williamsin liike oli kaatanut useita vastustajia. Williams kantoi vastustajan kulmasta kulmaan ja lopulta iski maahan. Tähänkö se päättyi? Ei. Kobashi potkaisi ulos ja yleisö on aivan pähkinöinä. Nuoren tähden taistelutahto oli ylivoimainen. Valitettavasti Williams oli askeleen edellä ja ylöspäästessään Kobashi maistoi yläköydeltä lentävää olkapäätä. *. Ottelu ei oikein tarjonnut muuta kuin Kobashin taistelutahdon. Molemmat olivat taitavia painijoita, joten kenties ensikohtaaminen oli väistämättä hieman vaisu verrattuna mitä jatkossa saatettaisiin nähdä. Eikä tämä edes ollut main event.

Jumbo Tsuruta vs Mitsuharu Misawa - Kesäkuu 1990

Illan main event oli tämä. Aiemmin esitellyn joukkueottelun seurauksena Jumbon ja Misawan kohtaaminen oli väistämätöntä. Fanit halusivat nähdä nämä kaksi taistelemassa mahdollisimman pian. Giant Baba arvosti fanejaan yli kaiken ja järjesti ottelun. Kuulostellessaan Budokaniin valuvaa yleisöä, Baba kuuli vain yhden nimen kaikkien huulilla. ”Misawa”. Oli aika laittaa seuraava vaihde silmään.

Heti ottelun alussa yleisöstä lähtee ääntä. Tsuruta ja Misawa ottavat aluksi hieman hiljaisen startin, kunnes Jumbo alkaa laittaa höökiä. Misawa näyttää kuitenkin olevan hieman askeleen edellä. Jumbolle tämä ei kelpaa, vaan alkaa heti vauhdikas höykytys. Polvea ja jopa backdroppiakin haetaan. Misawa kuitenkin onnistuu jallittamaan ja käännyttyä backdropin aikana. Selätys ei riitä. Misawa saa käännettyä tilanteen ja potkittua Jumbon ulos kehästä. Heti perään pieni planchalla kiusoittelu, jonka Jumbo aavistaa. Harmillisesti Jumbon aavistus ei riitä, vaan Misawa antaa missile dropkickkiä kehän laidalta. Hetken oteltuaan kehän ulkopuolella, Jumbo saa Misawan kyynärpäästä. Jumbo on maassa ja kerää itseään. Misawa palaa kehään odottamaan, Jumbo pääsee hitaasti paikalle. Sitten alkaa pieni vääntö, jossa Misawa saa yliotteen. Jumbo yrittää kääntää, mutta nuorella Misawalla on kokoajan vastaus tiedossa. Lopulta Misawa alkaa härnäämään Jumboa läpsimällä tätä, kuten Jumbolla itsellään oli tapana. Jumbo parin läpsäisyn jälkeen päättää ottaa Misawan käsittelyyn ja alkaa iskemään parhaita palojaan. Ottelu jatkuu pitkään tämänkaltaisena, Misawan ja Tsurutan vaihdellessa voimasuhteitaan. Tsuruta saa ottelun käännekohdassa itselleen vahvan voittomahdollisuuden, kun kehäköysistä ryntäävä Misawa paiskataan nopealla nostolla köysiin. Aivan kuten Tenryuta vastaan. Tsurutalla lähtee myös polvisuojus pois, koska tietenkin paljas polvi on vaarallisempi kuin suojilla pehmustettu. Paljon callbackia vanhoihin matseihin. Vääntö jatkuu kunnes Tsuruta ja Misawa ovat kumpikin nurkkaköysillä. Misawa yrittää superplexiä, mutta lentää maahan. Tsuruta yrittää kääntää tämän voitoksi ja antaa Misawalle lariattia ja powerbombia. Misawa ei taltu. Jumbo yrittää vielä hetken, mutta Misawa saa sitä taistelutahtoa ja iskee viime voimillaan Jumbon maahan. Jumbo kierii keräämään itseään kehän laidalle ja Misawa nousee ylös. Dropkickilla Jumbo maahan ja kehätolpalta Plancha ulkopuolelle. Tiikeri on hetkellisesti herännyt. Jumbo iskee pari lariattia Misawaan, ei riitä. Backdropin yritys kääntyy Jumbon kohtaloksi, sillä Misawa onnistuu käyttämään nurkkatoppauksia jaloillaan. Alastulokulma on Jumbolle epäsuodullinen. Misawa yrittää kääntää tilanteen edukseen ja iskee uuden liikkeensä, vanhan kunnon germanin. Jopa Tiger Driveria haetaan, jota ei viime yksilöottelussa saatu. Ei riitä, Jumbo saa käännettyä tilanteen edukseen ja ottaa polvellaan tilanteen haltuun. Yleisö huutaa Misawaa. Jumbo paiskaa Misawan nurkkaan, hakien nurkkalariattia. Tiikeri herää jälleen ja Misawa yrittää kääntää kulmasta planchaan. Jumbo kuitenkin reagoi nopeasti ja antaa olkapäätä. Jumbon olkapää on kuitenkin kovin heikko ja Jumbo kärsii. Jumbo pääsee hetkeksi keräämään itseään, kun Misawa on köysillä. Jumbo hakee dropkickkiä, mutta Misawa saa käännettyä tilanteen edukseen. Tilanne voitolle on nyt ja Misawa hakee vertical suplexia. Jumbo saa tämän käännettyä, Misawan kuitenkin laskeutuessa Jumbon taakse. Misawa hakee backdroppia ja melkein onnistuu. Jumbo kuitenkin kääntyy ilmassa, yrittäen yllätysselätystä. Ei onnistu, Misawa kääntää Jumbon omaan selätykseensä. Wada Kyohein lasku pääsee kolmeen ja Misawa voittaa. *****. Aivan uskomaton ottelu ja tähden tekevä hetki. Paljon viittauksia vanhempiin otteluihin ja myös hyvin ottelussa aiemmin näytettyjä elementtejä esiteltiin loppuhuipennuksessa hyvin. Misawa on uusi All Japanin sankari.
---
Seuraavassa osassa: Kobashin koitokset jatkuvat ja joukkueotteluilla pohjustetaan seuraavaa.

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 14 Maalis 2021, 13:36

JUDGMENT DAY 2008

Hienon WrestleManian jälkeen WWE oli ajautunut jotenkin erikoisesti tilanteeseen, jossa firmassa ei tuntunut tapahtuvan oikein mitään suurta tai merkittävää ja suurin osa kuvioista oli vain WrestleManian jälkihöyryillä jatkuvaa pyörittelyä. Muutoksen tuulet olisivat kyllä vähitellen näköpiirissä, mutta tässä toukokuisessa, kymmenen kerran järjestettävässä Judgment Dayssa junnattiin vielä aika paljon paikallaan. Siksi minulle parhaiten tästä tapahtumasta on oikeastaan jäänyt mieleen tuo posteri, jossa Triple H marssii vankilahaalarissa. Selostajina Raw'ssa JR ja King, SD:ssä Cole ja Mick Foley, ECW:ssä Tazz ja Mike Adamle. Backstage-haastattelut hoiti Todd Grisham.

JBL vs. John Cena
Tämä show alkoi siinä mielessä yllättävissä merkeissä, että John Cenaa ei ole viime vuosina totuttu näkemään ppv-openereissa. Nopealla tsekkauksella väittäisin, että edellisestä kerrasta on aikaa melkein neljä vuotta: heinäkuussa 2004 järjestetyn The Great American Bashin openerissa Cena, Booker T, Rob Van Dam ja René Duprée painivat United States -mestaruudesta. Sen jälkeen Cenan ura on ollut aikamoista nousukiitoa, mutta nyt vuoden 2008 Royal Rumblessa nähdyn odottamattoman comebackin jälkeen eteen on asettunut odottamattomia vaikeuksia. En ole niin tarkkaan perehtynyt tämän aikakauden WWE:n IWC-juoruihin, että osaisin sanoa, miksi jumalattoman sähköisen paluun loukkaantumiseltaan tehnyt Cena ei palannutkaan suoraan WWE:n päämestariksi, vaan sen sijaan WWE päätti laittaa Cenan häviämään mestaruusotteluissa niin NWO:ssa, WM:ssä kuin BL:ssäkin ja tiputtaa hänet sitten hetkellisesti kokonaan pois mestaruuskuvioista. Ehkä syynä oli sitten se, että tähän aikaan Cena-viha-ilmiö alkoi olla todella voimakas ja Cena sai osakseen todella paljon buuauksia? Nyt kun hänet iskettiin hetkellisesti feudiin JBL:n kanssa, tässä ottelussa Cena sai paljon enemmän hurrauksia kuin pitkään aikaan. Yleisö piti siis JBL:stä vielä vähemmän kuin Cenasta. No, olipa syy mikä tahansa, niin nyt Cena ja JBL kohtasivat toisensa singles-ottelussa ppv:ssä. Edellisen kerran he olivat painineet toisiaan vastaan 1 vs. 1 -matsissa ppv:ssä tasan kolme vuotta aiemmin Judgment Day 2005:ssä. Tällä kertaa ottelun taustatarina oli varsin simppeli. Cena ja JBL olivat molemmat olleet mukana Backlashin päämestaruusottelussa, jossa Cena oli ensin eliminoinut JBL:n ja sen jälkeen heti perään Randy Orton oli eliminoinut Cenan. JBL oli katkera Cenalle siitä, että tämä oli pilannut hänen mahdollisuutensa palata WWE:n päämestariksi, ja niinpä ppv:n jälkeisessä Raw'ssa JBL haastoi Cenan otteluun Judgment Dayssa. Cena suostui haasteeseen, ja tässä sitä oltiin.

Vaatii aikamoista pokkaa WWE:ltä, että A) show avataan JBL:n ja Cenan välisellä ottelulla, B) että tuo ottelu on 15 minuuttia pitkä ja C) ettei tästä yritettykään tehdä mitään nopeatempoista opener-tyylistä ottelua vaan ihan täysiverinen kahden brawlerin mähinä. Mutta... En tiedä. Ehkä olen sekoamassa. Juuri näistä syistä jollain oudolla tavalla pidin tästä. Kesti kyllä aikansa ennen kuin sain edes aloitettua tämän show'n katsomisen, koska JBL vs. Cena vuonna 2008 vielä kerran Judgment Dayssa ja heti jumalauta illan ensimmäisenä otteluna ei vain kiinnosta yhtään millään tavalla. Mutta kun sain pakotettua itseni aloittamaan tämän ottelun katsomisen, yllätyin erikoisella tavalla positiivisesti. Kyllä, tämä oli hidastempoista miehistä mähinää, jossa JBL työsti ison osan ajasta Cenan olkapäätä ja keskivartaloa ja piti Cenaa pitkiä aikoja maassa, mutta tuo tyyli vain toimi näiden kahden äijän välillä hämmentävän hyvin. Cenakin myi vammojaan kerrankin kunnolla, ja... En tiedä. Tämä oli jotain ihan muuta kuin mitä olisin ikinä voinut odottaa Judgment Dayn openerilta ja oikeastaan mitä olisin osannut enää tässä vaiheessa odottaa näiltä kahdelta. Cena ja JBL päättivät kiskaista ihan rehelliset painikengät jalkaan, painia oppikirjamaisen ja simppelin tarinan kertovan painiottelun, ja minä pidin siitä. En mitenkään superpaljon, mutta pidin silti. Hyvä - vaikkakin erikoinen - opener illalle.
*** (15:03)
Voittaja:

► Näytä spoileri

The Miz & John Morrison (c) vs. Kane & CM Punk - WWE Tag Team Championship
Jos Cenan ura junnasi paikallaan, vähän samaa voi sanoa koko ECW:n tilanteesta. Kane oli siis noussut ECW:n mestariksi WrestleManiassa, mutta sen jälkeen ECW:n mestaruuskuvioissa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää. CM Punk oli voittanut WrestleManiassa Money In The Bank -salkun, mutta voiton jälkeen Punk oli jäänyt vähän tuuliajolle. Kunnollisia heel-haastajia ECW:ssä ei oikein kunnolla ollut - paitsi John Morrison ja The Miz, jotka olivat voittaneet WWE:n joukkuemestaruudet viime marraskuussa ja alkaneet sen jälkeen luoda nimeä raivostuttavana ylimielisenä kaksikkona. Mizistä ja Morrisonista olikin tullut oikeastaan paras asia koko ECW:ssä: räkänokkamainen Miz ja rocktähteä esittävä Morrison sopivat kummallisella tavalla todella hyvin yhteen, ja heidän wwe.comissa juontama Dirt Sheet -sketsisarja oli noussut WWE:n suosituimmaksi nettisisällöksi. ECW:n jaksoissa Miz ja Morrison hyppivät myös parhaansa mukaan muiden ECW-painijoiden nenille, ja tietenkin he olivat kevään aikana ottaneet kahdeksi pääkohteekseen ECW-mestari Kanen ja MITB-salkkua kantavan CM Punkin. Miz 'n' Morrison tekivät julmaa pilkkaa Kanesta ja Punkista Dirt Sheet -sarjassaan siinä määrin, että lopulta Kane ja Punk saivat tarpeekseen ja päättivät yhdistää voimansa kostaakseen näille kahdelle. Tässä ottelussa panoksena olivat Mizin ja Morrisonin mestaruusvyöt.

Mitäpä tähän sanomaan. John Morrison ja CM Punk ovat ehdottomasti parhaita nuoria, uusia painijoita ECW:ssä, mutta jotenkin vain missään vaiheessa heidän keskinäiset ppv-ottelunsa eivät nousseet sille tasolle, että niistä jäisi mitään erityistä kerrottavaa jälkipolville. Sama ongelma on edelleen mukana, vaikka nyt kehässä olivat myös Miz ja Kane. Tämä oli siis kaikin puolin oikein pätevä joukkueottelu, ja samalla tämä oli muuten vuoden ensimmäinen joukkuemestaruusottelu WWE:n ppv:ssä. Tasoltaan tämä jää silti astetta heikommaksi kuin esimerkiksi Sacrificessä nähty 3D vs. LAX. Ensinnäkin aikaa olisi tällä saanut olla ainakin pari-kolme minuuttia enemmän, ja lisäksi matsi ei vain jotenkin tuntunut etenevän ihan loogisesti... Jotenkin matsi tuntui vähän hajanaiselta, ja siksi siihen oli vaikea tempautua mukaansa. Silti kokonaisuutena tämä oli ihan viihdyttävä, vauhdikas ja täynnä toimintaa. Kaikki painijat näyttivät hyvältä, mutta jos huomenna pitäisi kertoa, mitä tässä tapahtui, niin luultavasti en muistaisi oikein mitään. Jotain ikimuistoisempaa ECW tarvitsisi vähitellen.
**½ (7:12)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Chris Jericho vs. Shawn Michaels
Tämä oli ehdottomasti kiinnostavin ja kuumin kuvio, joka WWE:ssä oli alkanut kyteä WrestleManian jälkeen, mutta toistaiseksi tämä oli vasta alkutekijöissään. Tämä matsi sai oikeastaan alkunsa Backlashista, jossa Shawn Michaels paini Batistaa vastaan. Tuohon otteluun oli puolestaan päädytty pitkälti Chris Jerichon takia, koska ylimielisen riidankylväjän roolin ottanut Jericho oli saanut ystävykset Michaelsin ja Batistan epäilemään toisiaan ja syyttämään toisiaan Ric Flairin eläkkeelle päätymisestä. Lopulta Michaels ja Batista painivat Backlashissa rehdin ottelun, jonka erikoistuomarina Jericho toimi. Ottelun lopussa Michaels loukkasi kuitenkin jalkansa pahannäköisesti, mutta onnistui sitten yllättämään loukkaantumisesta hämääntyneen Batistan Sweet Chin Musicilla. Ottelun jälkeen Jericho talutti jalkaansa kivuliaasti pidelleen Michaelsin pois paikalta, mutta seuraavassa Raw'ssa hän ilmoittikin Highlight Reelissään antavansa Michaelsille palkinnon vuoden parhaasta näyttelijäsuorituksesta. Jericho julisti olevansa varma, että Michaels oli vain huijannut loukkaantumisensa hämätäkseen Batistaa ja voittaakseen tuon ottelun. Michaels saapui paikalle edelleen jalkaansa tuskaisesti pidellen ja nilkuttaen ja sanoi Jericholle, että tämän törkeä väite loukkaa häntä. Smackdownin puolella Batista julisti, että hän tuhoaisi Michaelsin pahasti, jos paljastuisi, että Michaels oli huijannut loukkaantumisensa. Seuraavalla viikolla Raw'ssa Jericho ja Michaels pakotettiin painimaan yhdessä John Morrisonia ja The Miziä vastaan, ja tuo ottelu päättyi Jerichon ja Michaelsin voittoon, kun täysin puolikuntoinen Michaels onnistui täräyttämään Morrisonille Sweet Chin Musicin ja nilkutti sitten saman tien pois paikalta. Miesten välille ilmoitettiin ottelu Judgment Dayhin. PPV:tä edeltävässä Raw'ssa katuvan oloinen Jericho sitten saapui kehään ja kertoi olevansa pahoillaan. Hän pyysi Michaelsilta anteeksi väitteitään ja kertoi uskovansa, että tämä oli oikeasti loukannut jalkansa. Kun Michaels saapui paikalle, hänellä olikin Jericholle yllätys: virnistävä Michaels sanoi, että Jericho oli ollut koko ajan oikeassa. Hänen jalassaan ei ollut mitään vikaa. Tämän sanottuaan Michaels täräytti Jerichon kanveesiin Sweet Chin Musicilla, pomppasi ilmavasti ulos kehästä ja tanssahteli sisääntulorampilla parhaansa mukaan.

En tiedä, mikä minua oikein vaivaa, mutta tämä Jerichon ja Michaelsin ottelu ei vain etukäteen oikein kiinnostanut ollenkaan. Ehkä minulla oli huono päivä ja ehkä minun olisi pitänyt vain pitää vähän enemmän taas taukoa painin katsomisesta ennen kuin aloin tuijottaa tätä, koska tämä olisi ehdottomasti kaivannut oikean fiiliksen. Silti tuntui jotenkin väärältä, että Shawn Michaelsin ja Chris Jerichon ensimmäinen ppv-kohtaaminen vuosikausiin nähtiin yhtäkkiä Judgment Dayn kaltaisessa väli-ppv:ssä ja vieläpä keskellä korttia. Erityisen paljon tämä häiritsi sen takia, että tiesin, mitä vuoden 2008 aikana olisi luvassa ja minkälaisia klassikko-otteluita nämä kaksi painisivat keskenään. En jotenkin osannut asennoitua tähän otteluun oikein, koska en lähtökohtaisesti edes muistanut, että tällainen ottelu oli käyty. Mutta. Mitäpä tähän nyt voi sanoa. 15 minuuttia Chris Jerichon ja Shawn Michaelsin puhdasta painia ilman minkäänlaista huijausta, keinottelua tai muuta kikkailua. Tämä oli lähes tulkoon face vs. face -tyylinen puhdas kilpailuhenkinen ottelu, ja siinä mielessä tämä oli todella ilahduttava matsi verrattuna moniin muihin Jerichon ja Michaelsin otteluihin. Ei voi mitään, olihan tämä nyt huippuluokan painiottelu. Tässä oli vastakkain kaksi miestä, jotka menevät koska tahansa aivan maailman parhaiden painijoiden joukkoon. Ei missään nimessä heidän paras ottelunsa, mutta huippuluokan ottelu silti.
**** (15:56)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Mickie James (c) vs. Beth Phoenix vs. Melina - WWE Women's Championship
Mickie James oli voittanut WWE Women's-mestaruuden Beth Phoenixilta pian WrestleManian jälkeen, mutta sen jälkeen hänellä oli riittänyt ongelmia naistendivisioonassa. Pahin vaikeus oli se, että Mickien kimpussa olivat molemmat ex-mestarit Beth Phoenix ja Melina - ja että nämä kaksi ilkeää entistä mestaria olivat liittoutuneet yhteen piestäkseen Jamesin. Kuluneiden viikkojen aikana James olikin tehnyt parhaansa taistellakseen samaan aikaan Phoenixia ja Melinaa vastaan, ja nyt hän joutui puolustamaan mestaruuttaan ottelussa, jossa molemmilla oli mahdollisuus mestaruuden voittamiseen. Jamesin onneksi onnellinen yhteistyö oli kuitenkin saanut ikävän päätöksen, kun ensin Melina oli vahingossa potkaissut Phoenixin kumoon joukkueottelun aikana ja sen jälkeen Phoenix oli jättänyt Melinan yksin painimaan Jamesia ja Mariaa vastaan. Backstagella Phoenix ja Melina olivat ajautuneet pahan käsirysyyn, jonka päätteeksi Phoenix oli jättänyt Melinan maahan makaamaan. Se siitä yhteistyöstä siis: nyt kaikki kolme vain keskittyivät mestaruuden tavoitteluun.

Ei voi mitään, ei pääse WWE edelleenkään TNA:n tasolle naisten otteluissa. Vaikka muuten vuosi onkin ollut kaikin puolin heikko tai suorastaan huono TNA:lle, naisten otteluissa he ovat piesseet WWE:n selvästi. Pari kuukautta sitten ppv:ssä nähtiin naisten kolminottelu TNA:n naisten mestaruudesta, ja se oli päivänselvästi parempi kuin tämä. Enkä usko, että kyse olisi edes siitä, että Mickie James, Melina ja Beth Phoenix eivät olisi pystyneet samaan. Heille ei vain haluttu ja uskallettu antaa samanlaista mahdollisuutta. Aikaa oli liian vähän, ja tässä matsissa oli koko ajan semmoinen tietty kiireen ja hätäilyn tunne, mikä väkisin söi ottelusta tiettyä viihdyttävyyttä. Muuten toki James, Phoenix ja Melina tekivät ottelun aikana oikein mallikasta työtä. Matsissa nähtiin pari todella näyttävää hetkeä, ja muutenkin meno oli kaikin puolin viihdyttävää. Mickie James oli jälleen elementissään päästessään väläyttämään high flying -liikkeitään, ja Phoenix vastaavasti esitellessään power-liikkeitään.
**½ (6:14)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Edge vs. The Undertaker - World Heavyweight Championship
Kyllä: kolmannessa ppv:ssä peräkkäin sama kaksikko painisi World Heavyweight -mestaruudesta, mutta tällä kertaa kumpikaan ei saapuisi otteluun mestarina. Backlashin jälkeisessä Smackdownissa oli nimittäin nähty odottamaton käänne, kun Smackdownin General Manager Vickie Guerrero saapui paikalle kertomaan, että hän riisuu World Heavyweight -mestaruuden Undertakerilta ja julistaa vyön vakantiksi. Syy oli seuraava: vuoden 2008 aikana Undertaker oli ottanut repertuaariinsa uuden luovutusliikkeen Hell's Gaten, eli Gogoplata Choken. Nyt Vickie Guerrero oli kuitenkin todennut, että tuo liike oli laiton kuristusote, joka oli esimerkiksi Backlashissa aiheuttanut Edgelle niin pahoja sisäisiä vammoja, että Edge ei ollut painikunnossa. Vickie ilmoitti, että tästä päivästä lähtien tuon liikkeen käyttö oli kiellettyä ja että Undertaker joutui luopumaan vyöstään laittoman kuristusotteen käytön vuoksi. Taker oli tietenkin tästä Guerreron päätöksestä aivan raivoissaan, vaikka eipä Dead Man sitä kummemmin näyttänyt. Osoittaakseen "reiluutensa" Vickie kuitenkin ilmoitti, että Undertakerilla olisi Judgment Dayssa mahdollisuus voittaa mestaruutensa takaisin. Undertakerin haastaja valittiin Vickien julistamalla "Championship Chase" -turnauksessa, jossa järjestettiin ensin joukko Singles-otteluita. Noiden otteluiden voittajat etenivät illan Main Eventinä järjestettyyn Battle Royal -otteluun, jonka voittaja pääsisi kohtaamaan Undertakerin Judgment Dayssa. Battle Royalin kaksi viimeistä miestä olivat Big Show ja Batista, ja lopulta Batista onnistui eliminoimaan Big Show'n. Tuolloin Vickie ilmestyi sisääntulorampille ja saapui kertomaan ilouutisen: lääkärit olivat juuri vain muutama minuutti sitten todenneet Edgen olevan sittenkin painikunnossa jo nyt, ja niinpä Vickie General Managerin ominaisuudessa lisäsi oman aviomiehensä Edgen tähän Battle Royal -otteluun. Batista ei ehtinyt edes toipua edeltävästä lopputaistelusta, kun Edge iski hänelle Spearin ja eliminoi ottelusta. Näin Edge nousi jälleen ykköshaastajaksi, ja Judgment Dayssa luvassa oli kolmas Edgen ja Undertakerin kohtaaminen.

Onhan tämä Edgen ja Undertakerin ottelupari kiistatta yksi parhaista ottelupareista 2000-luvun aikana mainstream-painissa. Vaikka kuukaudesta toiseen ppv:ssä tarjotaan toisesta päämestaruudesta saman kaksikon otteluita, ei näihin vielä kyllästy ainakaan kovin pahasti. Hienoa on toki se, että kuvio elää koko ajan pikkaisen. Nyt mestaruus oli siis vakatoitu, ja molemmat miehet kamppailivat vakantista mestaruudesta, ja vaikka etukäteen olisi voinut ajatella, ettei se tarjoa mitään uutta tälle otteluparille, niin... Toisin kävi. Jotenkin tässä oli taas ilahduttavalla tavalla erilainen dynamiikka kuin WrestleManian ottelussa (Edgen mestaruuspuolustus) ja Backlashin ottelussa (Edgen uusintaottelu, Undertakerin mestaruuspuolustus). Jälleen molemmat miehet pistivät parastaan ja jälleen ottelu oli rakennettu sopivasti eri tavalla ja erilaisten spottien varaan kuin edellisessä matsissa. Silti se on todettava, että vähän otteluiden taso koko ajan heikkenee. WM:ssä nähtiin MOTYC-matsi, Backlashissa vielä huippuottelu. Nyt tämä jäi varsinkin vähän ankean ja kuvion paikalleen junnaavan jättävän lopetuksen takia "vain" hienoksi matsiksi. Kova suoritus silti, mutta vähitellen toivoisi, että tämä feudi saateltaisiin päätökseensä.
***½ (16:15)
Voittaja:

► Näytä spoileri

MVP vs. Jeff Hardy
Ennen illan Main Eventiä kehään asteli yllättäen MVP, joka oli hävinnyt edellisessä ppv:ssä United States -mestaruutensa Matt Hardylle. Lähes vuoden mittaisen mestaruuskauden päättyminen oli jättänyt MVP:n hieman tyhjän päälle, ja nyt MVP saapuikin valittamaan, miten typerän päätöksen WWE oli tehnyt, kun se ei ollut buukannut MVP:lle ollenkaan ottelua Judgment Dayhin. MVP päätti korjata asian nyt itse ja julisti kenelle tahansa avoimen haasteen. Hetken odottelun jälkeen alkoi soida United States -mestari Matt Hardyn musiikki. Hardy oli pukeutunut kauluspaitaan ja farkkuihin, eli ei selvästikään ollut varautunut painimaan. Silti MVP yritti saada Hardya nousemaan kehään ja panemaan US-mestaruutensa panokseksi, mutta Hardy ilmoitti, että hänellä oli toisenlaisia suunnitelmia. Hardylla oli nimittäin tiedossa MVP:lle hyvä vastustaja... Tämän jälkeen alkoi sitten soida Jeff Hardyn hieman uudelleensovitettu sisääntulomusiikki, ja kyllä vain: Hardyn veli Jeff harppoi paikalle valmiina painimaan. Jeff Hardy oli siis kärsinyt 60 päivän hyllytyksen Welness Policyn rikkomisen vuoksi, ja hän oli palannut WWE:hen Judgment Dayta edeltävässä Raw'ssa, jossa hän paini Umagaa vastaan. Nyt Jeff sitten kohtasi brändien välisessä matsissa veljensä pitkäaikaisen vihamiehen.

Jeff Hardyn paluuta ei voi väittää erityisen ilahduttavaksi. Helmikuussa Hardy oli vielä käyttännössä koko WWE:n rosterin kuumin nimi, ja nyt huumeista kärähtämisen jälkeen ja parin kuukauden kotonaolon jälkeen tarjolla oli lähinnä kädenlämpöiseltä midcarderilta tuntuva Hardy. Mihin oli kadonnut se kaiken peliin laittava, yleisön villitsevä Main Event -tason Hardy? Toivotaan, että hän palaa pian. Tässä ottelussa MVP oli ehdottomasti matsin kantava voima, ja pitkälti MVP:n pitkäjänteisen ja uskottavan oloisen käden työstämisen ansiosta tämä matsi pysyi kivasti kasassa, vaikka Hardy ei tosiaan ollutkaan entisensä. MVP loisti, ja Hardy teki toki sen, minkä pystyi tekemään. Ei tästä kaikesta mollaamisesta huolimatta Jeff nyt siis ollut missään kamalassa kunnossa, mutta ero parin kuukauden takaiseen oli vain harmillinen. Nyt tämä matsi oli hädin tuskin ihan hyvä välimatsi väli-ppv:ssä, kun vielä alkuvuodesta Hardy käytännössä kantoi Randy Ortonin liki pitäen huippuluokan singles-otteluun. Onhan siinä ero. Mutta juu, kaikesta valittamisesta huolimatta ei minulla tästä ottelusta ole erityisesti mitään pahaa sanottavaa. Ajoi asiansa. MVP näytti hyvältä. Yllättävä lopetus oli yllättävä. Siinäpä se.
**½ (9:42)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Triple H (c) vs. Randy Orton - Steel Cage Match for the WWE Championship
No niin, näinhän siinä oli käynyt. Randy Ortonin noin puoli vuotta kestänyt mestaruuskausi oli päättynyt Backlashissa, kun kaikista maailman ihmisistä juuri Triple H oli onnistunut päihittämään hänet ja nousemaan jälleen kerran WWE:n päämestariksi. Ja nyt vuorossa oli tietenkin uusintaottelu. Alun perin Ortonin revanssimatsi käytiin jo Raw'ssa, mutta Raw'n General Manager King William Regal keskeytti tuon ottelun ja julisti, että sen sijaan Orton ja Triple H kohtaisivat toisensa Judgment Dayssa Steel Cage -ottelussa, joka ratkaisisi näiden miesten vihanpidon lopullisesti. Aika kauan tätä vihanpitoa oli taas jatkunutkin, ja nyt todella olisi aika selvittää lopullisesti, kumpi näistä miehistä ansaitsisi olla WWE:n päämestari. Ottelun buukanneesta General Manager Regalista piti sanoa, että hän oli tässä vaiheessa WWE-uraansa kiinnostavassa nosteessa: Regalista oli tullut uskottava aristokraattinen auktoriteettihahmo, minkä lisäksi hän oli onnistunut voittamaan itse Raw'honsa buukkaamaan King of the Ring -turnauksen kuluneen kevään aikana, minkä ansiosta hän kutsui nyt itseään King Regaliksi. Regalista olisi voinut tulla Raw'ssa vaikka mitä, mutta tätä Judgment Dayta seuraavalla viikolla hän kärähti Welness Policyn rikkomisesta, mikä toi hänelle 60 päivän hyllytyksen ja minkä vuoksi Regal laitettiin pois Raw'n auktoriteettihahmon paikalta. Eli se siitä. Ja tästä ottelusta sanottakoon vielä se, että Randy Orton saapui tähän matsiin uuden sisääntulomusiikin kera. Tämä oli siis ensimmäinen ppv, jossa kuultiin nyt jo yli kymmenen vuoden ajan Ortonin sisääntulomusiikkina toiminut Rev Theoryn Voices. Orton oli vuosikausien ajan inhonnut edellistä sisääntulokappalettaan, ja nyt hän oli vihdoin saanut vaihdettua sen.

Pakko nostaa hattua WWE:lle, jolla oli munaa vielä vuonna 2008 rakentaa päämestaruuskuvionsa Triple H:n ja Randy Ortonin vihanpidon varaan. Siis huolimatta siitä, että Orton ja HHH olivat feudanneet ensimmäisen kerran WWE:n mestaruudesta vuonna 2004, sen jälkeen vuonna 2005, sitten taas vuonna 2007... Ja nyt taas monta kuukautta. Ja mikä parasta: Tämä ei suinkaan olisi viimeinen kerta, kun HHH ja Orton kävisivät keskenään ison päämestaruusfeudin. Jos siis ei käynyt selväksi, olen jo täysin lopen kyllästynyt näihin Ortonin ja HHH:n otteluihin, joita on viime aikoina ollut aivan liikaa, ja siksi en ole ehkä enää kovin hyvä arvioimaan näitä matseja neutraalisti. Tämäkin ottelu olisi toisena ajankohtana toisesta lähtökohdista voinut olla silmissäni paljon parempi, koska tämähän oli hyvin rakenneltu ja hoidettu Steel Cage -ottelu, mutta... En vain jaksa. En vain enää jaksa. Tämä oli hyvä ottelu. Hyvää mähinää. Hyvää pieksentää. Mutta, ei sitten mitään sen enempää kuitenkaan. Jotain uutta seuraavaksi, jooko?
*** (21:11)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** Chris Jericho
** Shawn Michaels
* Edge

Kokonaisarvio Judgment Daysta: Tämä jos mikä oli väli-ppv. Hyvää oli se, että tässä ei ollut yhtään huonoa, epämiellyttävää tai typerää ottelua. Huonoa oli se, että tästä ei jäänyt yksinkertaisesti mitään muistettavaa. Kaikki matsit olivat joko vain jatkoa vanhoille feudeille tai sitten sellaisia kohtaamisia, että näissä feudeissa luvassa olisi vielä parempia otteluita. Kaikki oli ihan jees, mutta koko tapahtuman pystyisi ohittamaan, eikä mitään jäisi kaipaamaan. Kokonaisuutena Ok suoritus, mutta vaisuhkosti.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. WWE No Way Out - Hieno
---------------
3. ROH Rising Above - Hyvä
4. ROH Undeniable - Hyvä
5. WWE Royal Rumble - Hyvä
6. WWE Backlash - Hyvä
---------------
7. TNA Final Resolution - Ok
8. WWE Judgment Day - Ok
9. TNA Lockdown - Ok
10. TNA Destination X - Ok
11. TNA Sacrifice - Ok
---------------
12. TNA Against All Odds - Kehno

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 15 Maalis 2021, 12:53

Aivan mahtavaa, että kenitys on päässyt taas jatkamaan! Omat paininkatselun alkuajat sijoittuvat juurikin 2008 loppupuolelle niin jännät arvostelut ovat tosiaankin menossa.

1983 - Osa 3

Akira Maeda vs Hulk Hogan

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Chiba Park Gymnasium (30.5.1983)

Olin hetken aikaa hämmentynyt ottelun tapahtumapäivästä, sillä oletin tämän olevan osa IWGP Leagueta. Akira Maeda ja Hulk Hogan olivat jo kohdanneet toisensa turnauksessa (Hogan oli voittanut), mutta kohtasivat nyt toistamiseen ihan vain puhtaasti yksilöottelussa ilman mitään panoksia. Hämmentävää. Maeda oli tässä vaiheessa varmistanut seitsemännen sijan turnauksessa. Hogan oli puolestaan varmistanut lohkovaiheen voiton ja finaalipaikan ja odotteli enää tulisiko finaalissa vastaan Inoki vai Andre.

On niin kovin hämmentävää katsoa Hogania vääntämässä kohtuullisen simppeliäkin ketjupainia. Internetissä on kai pitkään pyörinyt vitsi, että Hogan näytti niitä oikeita painitaitojaan vaan Japanissa. Tästä todisteena toimii yleensä yksi gif, jossa Hogan tekee maata järisyttävän Drop Toe Holdin. Päräyttävä Drop Toe Hold (ja himmeä Arm Bar) nähdään tässäkin, mutta ei mattopainia voi Hoganin vahvuudeksi kutsua. Hogan vetääkin tässä enemmän heelin roolia isompana ja voimakkaampana miehenä.

Maeda on tässä ihan pätevä, mutta ei mitenkään erityisen päräyttävä. Hogania ei Suplexien vastaanottaminen tänä päivänä oikein kinostellut, joten Maeda esitteli lähinnä potkuarsenaaliaan. Potkujen taso vaihteli hyvistä Dropkickeista aivan karseaan Spinning Heel Kickiin.

Loppua kohden ottelu piristyy kyllä ihan mukavaksi koitokseksi, vaikkei voittajasta ole minkäänlaista epäselvyyttä. Axe Bomber päättää kohtaamisen Hoganin voittoon.

Tiger Mask vs Kuniaki Kobayashi

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

NWA World Jr. Heavyweight Championship
Kuramae Kokugikan (2.6.1983)

Juniorimestaruus oli (jälleen) vakatoitu Tiger Maskin loukkaantumisen takia huhtikuun tienoilla (eli viimeisen Dynamite-ottelun jälkimainingeissa). Nyt voittamaton mestari kohtasi kovimman kotimaisen haastajansa eli Kuniaki Kobayashin. Tammikuinen kohtaaminen oli päättynyt uloslaskuun ja kaksi kohtaamista tässä puolen vuoden välissä myös Tiger Maskin voittoon.

Jo edellinen Tiger Maskin ja Kobayashin ottelu oli päräyttävää settiä. Nyt nupit vedettiin vielä astetta enemmän kaakkoon. TÄMÄ oli ihan puhdas spotfest ja vieläpä ilman yhtään loikkaa kehän ulkopuolelle! Niin paljon kuin Tiger Maskin ja Dynamite Kidin otteluita voidaan pitää nykymallisen junioripainin kulmakivinä, niin myös Kobayashi ansaitsee kiitosta vähintäänkin sivulauseessa. Aiemmissa otteluissa parjanneeni potkut näyttivät vihdoin komeilta kautta linjan.

Tässä oli niin paljon hyvää. Ottelu alkaa räjähtävästi ja pitää temponsa hämmästyttävän hyvin yllä muutamaa hieman pidempää lukotussessiota lukuun ottamatta. Ottelun alkupuoli kuluukin pitkälti erilaisia potkuja iskiessä ja, hämmästyttävää kyllä, väistäessä. Ottelun parhaimpia paloja ovatkin ne hetket, kun kaksikko saa väistettyä jonkin vastsutajansa tavaramerkkipotkuista. Samalla ottelussa nähdään useita vastaliikkeitä, joita en muista montaa kertaa nähneeni edes näin kohta 40 vuotta myöhemmin. Erityisesti mieleen jäi spotti, jossa Tiger Mask hakee kääntyvää Crossbodya toiselta köydeltä, mutta laskeutuu suoraan Kobayashin Gutbusteriin. Yleisökin on aivan pirun hyvin messissä läpi ottelun.

Ei tämäkään täydellinen ottelu ole, sillä muutama botchi mahtuu luonnollisesti mukaan. Pariin otteeseen homman punainen lanka tuntuu tavallaan hukkuvan noin flown puolesta. Kaikki lopetukseen johtava on puolestaan mahtavaa kamaa, mutta se itse loppu on vähän pettymys. Tiger Mask nousee Kobayashin Fisherman's Suplexista ja tekee hetkeä myöhemmin saman liikkeen itse. Tämä johtaa siihen, että Tiger Mask iskee Tombstonen ja nousee vastakkaisen kulmaukseen yleisön mylviessä! Mies lähettää terveiset Englantiin ja lentää kehän halki Flying Headbuttilla, jonka Kobayashi väistää juuri ja juuri... ainakin oletan niin, sillä kamerakulma oli niin päin helvettiä ettei laskeutumisesta saanut mitään selvää. Kobayashi yrittää repiä naamiota irti, mutta joutuu Victory Rolliin, joka riittää juuri ja juuri. Huoh. Ainakaan se ei ollut tuplauloslasku.

Ottelun jälkeen Kobayashi ja Tiger Mask kättelevät ja ainakin näennäisesti päättävät edeltävänä vuotena alkaneen feudinsa. Kobayashin tulevia otteita näkisin myös innolla, mutta harmillisesti kultaiset vuodet kuluvat aivan toisen firman väreissä.

Minä pidin tästä todennäköisesti aivan liikaa, mutta minä rakastankin spotfestejä, joten Zemppari suosittelee.

Antonio Inoki vs Hulk Hogan

Mr.Lariaton tuomio: Recommended

IWGP League Final
Kuramae Kokugikan (2.6.1983)

Oli aika huipentaa ensimmäinen IWGP League (joka oli siis vain uudelleennimetty alkukesän round robin -turnaus) ja kruunata historian ensimmäinen IWGP Heavyweight -mestari! Tämä vyö ei ole kuitenkaan sama mestaruus, jonka me nykyään tunnemme IWGP Heavyweight -mestaruutena. Tämä mestaruuden ensimmäinen iteraatio oli nimittäin siinä mielessä erikoinen, että sitä puolustettiin vain kerran vuodessa. Vain IWGP League -turnauksen voittaja voisi haastaa hallitsevan mestarin. IWGP oli tosiaan lyhenne sanoista International Wrestling Grand Prix, joka oli NJPW:n luoma fiktiivinen painin kattojärjestö.

Nyt ensimmäisen mestaruuden kohtalon ratkaisisivat turnauksen lohkovaiheen voittanut Hulk Hogan sekä toiseksi sijoittunut Antonio Inoki. Turnauskohtaaminen oli päättynyt klassiseen tuplauloslaskuun, mutta kaksikon historiassa oli ihan oikeitakin ratkaisuja nähty. Hogan oli kohdannut Inokin kourallisen kertoja vuosina 1980 ja 1981 ja hävinnyt joka kerta.

Olin vähintäänkin skeptinen ennen ottelua. Hogan ei ole oikeastaan sytyttänyt minua liekkeihin tällä NJPW-urallaan ja mielipiteeni Inokista voi heitellä vahvasti jopa ottelun sisällä. Niinpä sainkin yllättyä positiivisesti, sillä minä oikeasti tykkäsin tästä ottelusta. Aivan helvetin iso kiitos menee kyllä yleisölle, joka söi Inokin kädestä koko ottelun ajan. Mylvintä oli niin huumaavaa, että se itsessään siivitti ottelun aivan toiselle tasolle. Inoki ja Hogan pitävätkin homman verrattain simppelinä, kun Inoki lypsää kädenmurtajaakin melkein minuuttitolkulla.

Vaikka ottelu onkin ketjupainivoittoista niin Hogan ei ainakaan näytä olevan toivottamasti pois mukavuusalueeltaan. Tunnelma on myös erittäin sähköinen aina kun Inoki aloittaa pienen iskujenvaihdon ja ottaa niissä(kin) etulyöntiaseman potkiessaan Hoganilta jalat alta. Hogan osaa kyllä reagoida ja myydä saamiaan iskuja. Hoganilla on kumminkin ässä hihassaan ja täräyttää Axe Bomberin Inokille... josta Inoki nousee. Yleisö räjähtää, Hogan näyttää siltä kuin olisi nähnyt aaveen ja Inoki nousee pystyyn tonnin seteli -ilmeellä.

Mähinä leviää vihdoin kehän ulkopuolelle ja Hogan tööttää Inokin otsan kehätolppaan Axe Bomberilla...

Ja sitten paska iskeytyy tuulettimeen.

"Tavallinen" Axe Bomber alas kehänlaidalta menee karsealla tavalla pieleen, sillä Inoki kolauttaa päänsä lattiaan menettäen tajuntansa. Tuomari laskee kotiyleisön sankaria ulos samalla kun kehänlaidalla olleet painijat kerääntyvät huolestuneena Inokin ympärille. Show must go on ja joukko nostaa Inokin kehään juuri ennen laskun loppumista. Hogan vetää yhden miehen esitystä yleisölle ja yrittää ostaa Inokille aikaa päästä takaisin elävien kirjoihin. Edes Sakaguchin avustavat läpsyt Inokin päähän eivät ole avuksi (järkevää todennäköisesti massiivisen aivotärähdyksen uhrille) ja miehen kielikin roikkuu jo ulkona. Tuomarilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa ottelu Hoganin tyrmäysvoittoon.

Tämähän EI ollut suunniteltu lopetus, vaan Inokin piti kuitenkin ilmeisesti/luonnollisesti voittaa kohtaaminen. Hogan juhliikin hetken aikaa, kunnes Sakaguchi ja/tai tuomari kertovat että Inoki on oikeasti tajuton. Hogan seuraakin huolestuneena tilanteen kehittymistä, mahdollisesti peläten työpaikkansa puolesta.

Inoki kärrätään pois paikalta samalla kun selostamossa lauotaan melodramaattisia lauseita:

"This was the day "fighting spirit" died."

Niin hullulta kuin se kuulostaakin sanoa, ensimmäistä kertaa sitten Billy Robinsonin, Inoki on mukana huippuottelussa. Zemppari suosittelee, ja maailmankirjat ovat sekaisin.

Ensi kerralla: Hyvästit Satoru Sayamalle.

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 21 Maalis 2021, 17:27

Zemppari kirjoitti: ↑15 Maalis 2021, 12:53 Aivan mahtavaa, että kenitys on päässyt taas jatkamaan! Omat paininkatselun alkuajat sijoittuvat juurikin 2008 loppupuolelle niin jännät arvostelut ovat tosiaankin menossa.

AIVAN MAHTAVAA! Kommentti foorumilla! Kiitos! Jatketaan taas sen voimalla.

TAKE NO PRISONERS 2008

Vuorossa oli vuoden 2008 kolmas ppv:nä esitetty ROH-tapahtuma - ja vuoden ensimmäinen oikeasti vuoden 2008 puolella käyty ROH-tapahtuma, joka esitettiin ppv:nä. Tammikuussa esitetty Undeniable ja maaliskuussa esitetty Rising Above oli oikeasti siis käyty vuoden 2007 puolella, mutta koska ROH lähetti nämä ppv:nsä parin kuukauden viiveellä, esitettiin ne ppv:ssä vasta vuoden 2008 puolella. Nyt tämä historian ensimmäinen Take No Prisoners -niminen tapahtuma lähetettiin ppv:nä toukokuun lopussa, mutta oikeasti se oli käyty maaliskuun puolivälissä. Tapahtuma järjestettiin Philadelphiassa, paitsi yksi illan otteluista (joukkuemestaruusmatsi) oli maaliskuun lopussa Orlandossa, Floridassa käydystä Supercard of Honor III -tapahtumasta. ROHissa oli näin vuonna 2008 taas pientä muutosta vakituisissa nimissä rosterissa: viimeisen vuoden ajan firman päämestaruuskuvioissa ja Main Event -otteluissa pyörinyt Pro Wrestling NOAHin japanilaistähti Takeshi Morishima oli nyt lopettanut ROHin tapahtumissa säännöllisesti esiintymisen. Storyline-syy Morishiman poistumiseen oli se, että Morishima oli viime ppv:ssä nähdyn Danielson-ottelun jälkeen hyökännyt tuomareiden kimppuun, ja niinpä ROHin johto oli päättänyt, että "Morishima ei saanut enää esiintyä ROHin ppv:issä". Selostajina tapahtumassa jälleen Dave Prazak ja Lenny Leonard. Morishiman lisäksi tästä ppv:stä puuttui vakionimistä ainakin Chris Hero ja El Generico. Jälkimmäinen oli pitkällä Euroopan-kiertueella, Heron tilanteesta en ihan varma ole. Larry Sweeney ja selostajat viittasivat jonkinlaisiin sopimusneuvotteluongelmiin, mutta en tiedä, oliko kyseessä vain storylinesyy.

Claudio Castagnoli vs. Tyler Black vs. Go Shiozaki vs. Delirious - ROH World Title Shot
Illan avasi ottelu, jonka voittaja kohtaisi saman illan Main Eventissä Nigel McGuinnessin ROHin päämestaruusottelussa. McGuinness itse istui tämän ottelun ajan selostamossa kommentoimassa matsia. Koska McGuinnessin asenne oli viime kuukausina ottanut aikamoisen muutoksen (tästä lisää Main Eventin kohdalla), oli kommenttiraita varsin viihdyttävää kuunneltavaa. Ykköshaastajuutta tässä ottelussa tavoitteli ensinnäkin kaksi ROH-konkaria: Claudio Castagnoli ja Delirious. Monet pitivät Castagnolia todennäköisesti jonkinlaisena ennakkosuosikkina tässä ottelussa, koska hän oli pitkään pyörinyt ROHin yläkortin kuvioissa ja koska moni odotti, milloin hän saisi mahdollisuuden päämestaruusotteluun. Ottelun kolmas osanottaja oli anarkistisen ja sadistisen Age of the Fall -porukan nuori lupaus Tyler Black, joka oli viime kuukausina ensisijaisesti paininut Jimmy Jacobsin joukkueparina mutta sai nyt todellisen mahdollisuuden singles-kuvioissa. Neljäs osanottaja oli japanilainen nuori lupaava painija Go Shiozaki. Shiozaki oli debytoinut ROHin yhteistyöpromootiossa NOAHissa vasta vuonna 2004 ja vakuuttanut nopeasti kriitikot vaikuttavilla kehäotteillaan. Shiozakia pidettiin japanilaisen painin tulevana supertähtenä, ja nyt hän oli ROHin ja NOAHin yhteistyön ansiosta tullut painimaan ROHin ppv:hen.

Tässä ottelussa olisi ollut potentiaalia paljon enempäänkin, mutta nyt tämä jäi vähän tyngäksi. Toisaalta arvostan ROHilta tietynlaista itsehillintää, että openerissa ei pistetä peliin kaikkea mahdollista ja tarjota ihan järjetöntä all in balls out -tyyppistä 20-minuuttista sekoilua, koska sellaistakin on kyllä ROHissa nähty heti openerissa. Ja vielä enemmän sellaista on nähty TNA:ssa. Eli siis pitää ehkä oikeastaan tapahtuman kokonaisuuden kannalta ollakin ennemmin tyytyväinen siihen, että tämä matsi ei lunastanut täyttä potentiaaliaan, vaan tämä tarjosi juuri sen verran menoa ja meininkiä kuin openerissa oli toivottavaa. Matsin suurin tähti oli Tyler Black, joka näytti singles-painijanakin aivan pirun hyvältä, tarjoili näyttäviä liikkeitä ja myi iskut hienosti. Toisaalta myös japanilaisvahvistus Go Shiozaki oli choppeineen todella hyvä lisä tähän, ja tietenkin ROH-konkarit Claudio Castagnoli ja Delirious hoitivat oman roolinsa moitteetta. Siispä: hyvä opener, muttei sen enempää. Ehkä hyvä niin.
*** (9:35)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Roderick Strong vs. Kevin Steen
No Remorse Corpsilla oli ollut pidemmän aikaa vihanpitoa vähän kaikkien ROHin face-painijoiden kanssa, niin myös Kevin Steenin ja El Genericon joukkueen kanssa. Kunhan Generico palaisi kiertueeltaan Euroopassa, luvassa olisi myös joukkuemestaruusottelu No Remorse Corpsin ja Steenericon välillä. Mutta nyt panoksena ei ollut joukkuemestaruuksia tai muitakaan vöitä, vaikka Strong kantoi edelleen ROHin sisarpromootion FIP:n maailmanmestaruusvyötä. Tämä oli aika puhdas keskinäisen paremmuuden mittely Steenin ja Strongin, kahden ROHissa pidemmän aikaa painineen nuorukaisen välillä.

Tämän aikakauden ROHia ei voi kuin ihailla. Roster on täynnä tällaisia Kevin Steenin ja Roderick Strongin kaltaisia huippulahjakkaita painijoita, jotka voi tuosta vain laittaa painimaan toisiaan vastaan ppv:ssä vähän alle 15 minuuttia kestävän kovatasoisen 1 on 1 -ottelun.( Steen ja Strong pistivät tässä parastaan, mutta vähän tuntui siltä, että ehkä myös Strong ja Steen lukivat nyt tarkoituksella paikkaansa kortissa. Tässäkään ei nähty mitään täysin överiä meinininkiä tai mieletöntä spottailua, vaan tiukkaa, vauhdikasta painia, jossa kerrotiin uskottava tarina alusta loppuun. Tätä oli ilo seurata, koska matsi eteni koko ajan sujuvasti: Strong myi vammautunutta jalkaansa hyvin ja Steen keskitti iskunsa sinne pitkän aikaa mallikkaasti. Kaikin puolin tämä oli oikeastaan aikamoinen oppikirjamainen suoritus siitä, miten painitaan hieno indie-painiottelu, mikä ei vie huomiota kortin isoimmilta matseilta. Hieno matsi.
***½ (11:12)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Briscoe Brothers w/ Daizee Haze vs. Age of the Fall (Matthews & Butcher) w/ Lacey - Philadelphia Street Fight Match
Briscoe Brothersien ja Age of the Fallin välinen vihantäyteinen, väkivaltainen ja raaka feud oli alkanut siitä hetkestä, kun Jimmy Jacobsin johtama porukka oli tehnyt debyyttinsä ROHissa vuonna 2007 ja hyökännyt hurjalla tavalla Jay ja Mark Briscoen kimppuun. Man Up -ppv oli päättynyt siihen, kun verta valtoimenaan vuotava Jay Briscoe oli ripustettu roikkumaan katosta pää alaspäin. Tämän jälkeen kuviossa oli ollut monenlaisia vaiheita. Ensin AOTFia ja Briscoeita ei päästetty edes samalle areenalle. Lopulta edessä oli kuitenkin odotettu kohtaaminen, kun Briscoe Brothers puolusti joukkuemestaruuksiaan Jimmy Jacobsia ja Tyler Blackia vastaan vuoden 2007 Final Battlessa. Jacobs ja Black voittivat tuon ottelun ja päättivät samalla Briscoen veljesten erittäin pitkän mestaruuskauden. AOTFin mestaruuskausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun he hävisivät vyöt kuukautta myöhemmin No Remorse Corpsin Davey Richardsille ja Rocky Romerolle. Mestaruustappio ei kuitenkaan lopettanut Briscoeiden ja AOTFin välistä feudia, vaan vihanpito jatkui edelleen. Jimmy Jacobsia ei tässä tapahtumassa nähty areenalla ollenkaan, vaan hän puhui entisestään kasvaneelle AOTFin seuraajajoukolle ennen tätä ottelua jossain toisaalla - selostajien mukaan mysteeriksi jääneessä tilassa. Sen sijaan Age of the Fallia tässä Street Fight -ottelussa edustivat porukan alkuperäisjäsen Necro Butcher sekä alkuvuodesta 2008 ROH-paluunsa tehnyt Joey Matthews. Viime vuodet WWE:ssä Joey Mercuryna paininut Matthews oli saanut potkut WWE:stä kesällä 2007, minkä jälkeen hän oli palannut painimaan indyihin ja liittyi nyt ROHissa osaksi Age of the Fallia. Näihin aikoihin Matthews alkoi olla aikamoisen lihaksikkaassa kunnossa, ja voisi luulla, ettei tätä massaa ollut välttämättä hankittu ihan pelkällä kaurapuurolla. Nyt siis Matthews ja Butcher yrittivät tuhota Briscoe-veljekset lopullisesti Street Fightissa.

Vuoden 2008 toistaiseksi yksi parhaista, ellei paras, perinteinen HC-ottelu oli tässä. Pakko tätä suoritusta on kunnioittaa. Tällä ottelulla ei ollut paljoakaan tekemistä hienojen painisuoritusten tai logiikan kanssa, mutta ei tarvinnutkaan. Tämä oli ensimmäisestä sekunnista lähtien helvetin väkivaltaista rymistelyä, jollaista näinä aikoina showpainissa ei tarjottu mitenkään liikaa. Necro Butcher on kaikilla tavoilla niin käsittämättömän sekopäinen painija, että hänen otteitaan kehässä ei voi kuin ihailla. Briscoet puolestaan sopivat juuri tämmöisiin HC-rymistelyihin aivan täydellisesti, ja Mark Briscoe vuoti ottelun alusta lähtien verta nin brutaalin oloisesti, että heikkoa teki. Ottelun villi kortti oli sitten ROHiin saapunut Joey Matthews, joka teki matsissa kuitenkin hienon suorituksen, otti kovaa bumppia vastaan ja hoiti asemansa toisena heel-joukkueen painijana hienosti. Kokonaisuutena tämä nelikko sai kasaan villin, sekopäisen ja brutaalin tappelun, ja juuri sitä tältä odotettiin. EI tämä huippuotteluksi nouse, koska ei tässä sentään niin ainutlaatuisiin suorituksiin ylletty, mutta hieno matsi tämä oli.
***½ (14:32)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Erick Stevens vs. Brent Albright w/ Larry Sweeney, Adam Pearce, BJ Whitmer, Shane Hagadorn & Bobby Dempsey
Tämä ottelu alkoi siitä, kun tähtimanageri Larry Sweeney saapui kehään yhdessä surkean Bobby Dempseyn kanssa. Sweeney julisti kehässä, että hänellä oli ROHissa vain yksi suunnitelma: palkata firman parhaat painijat palkkalistoilleen Sweet 'n' Sour Inc. -stableen, ja kun heistä lopulta tulisi tarpeeksi menestyneitä, Sweeney myisi heidän sopimuksensa "joen toiselle puolelle Vincelle". Viittaus tuskin jäi kenellekään epäselväksi. Sweeney antoi tässä kovasti siis ymmärtää, että Matt Sydalin lisäksi myös Chris Hero olisi siirtymässä WWE:n leipiin, mutta siihen menisi vielä vuosia. Samoin Sweeneyn suojattina viime ppv:ssä esiintynyt Daniel Puder oli nyt kadonnut kuvioista. Oikea syy oli se, että ROH oli päättänyt, etteivät Puderiin käytetyt rahat maksaisi itseään takaisin, mutta Sweeney selitti, että ROHin ja Puderin sopimusneuvottelut olivat jäissä. Myös Tank Toland oli nyt taas kadonnut Sweeneyn porukasta. Koska Sweeneyllä ei siis ollut rinnallaan ketään muuta Dempseyn lisäksi, julisti hän paljastavansa nyt Sweet 'n' Sour Incin uusimman hankinnan. Tämän jälkeen paikalle marssi koko The Hangmen Three -porukka: Adam Pearce, Brent Albright, BJ Whitmer ja Shane Hagadorn. Porukan muut jäsenet näyttivät hyvin epäileväisiltä, mutta Pearce oli hyvin tyytyväisen oloinen. Pearce ja Sweeney paiskasivatkin yhdessä kättä, ja Sweeney julisti, että The Hangmen Three on hänen uusin asiakkaansa. Erityisesti BJ Whitmer oli edelleen kehässä hyvin epäileväinen, mutta Pearce kuiskutteli stable-kumppaneidensa korviin ja vakuutti heille, että tämä diili olisi heille hyvä. Tämän iloisen uuden sopimuspaljastuksen keskeytti Sweet 'n' Sour Incin kanssa pidemmän aikaa vihanpidossa ollut Erick Stevens. Stevens vaati Sweeneyltä, että hän halusi päästä painimaan Daniel Puderia vastaan, koska Puder pilasi hänen ottelunsa viime ppv:ssä. Sitä ottelua Sweeneyllä ei ollut Stevensille tarjota, mutta sen sijaan Brent Albright hyökkäsi samalla Stevensin kimppuun, ja ottelu oli valmis alkamaan.

Aika hyvin on ROH kieltämättä tämän tapahtuman kortin rakentanut, koska tässä kohtaa olikin hieman tarve tämänkaltaiselle "väliottelulle", jolla ei olisi niin suurta roolia koko tapahtuman kannalta. Erick Stevens ja Brent Albright olivat sitä paitsi ROHin aktiivirosterista varmaan melkeinpä isoimmat korstot, joten heidän keskinäinen ottelunsa oli ajatuksenkin tasolla kiinnostava. Sinänsä toki on sääli, että juuri heille ei nyt sen enempää annettu tällä kertaa aikaa, koska olisi kiinnostanut nähdä, mitä Albright ja Stevens olisivat saaneet aikaan noin 15-minuuttisessa ottelussa. Nyt tämä noin kuuden minuutin rykäisy oli väkivaltaista brawlausta, jossa molemmat paiskoivat toisiaan isoilla liikkeillä kanveesiin. Myyminen jäi aika vähäiseksi, eikä tässä muutenkaan kerrottu mitään sen kummempaa tarinaa, mutta ihan hyvä matsi tämä oli omassa roolissaan. Ei silti mitään sen erityisempää tässä kohtaa. Pidän Albrightin lookista paljon. Myöhemmin illalla näytettiin vielä videopätkä siitä, miten tämän ottelun jälkeen BJ Whitmer oli asettunut Hangmen Three -kavereitaan ja Larry Sweeneytä vastaan ja miten Sweeneyn suojatit olivat piesseet vanhan kaverinsa.
**½ (6:17)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Remorse Corps (Richards & Romero) (c) vs. Vulture Squad (Ruckus & Jigsaw) - ROH World Tag Team Championship
No Remorse Corps oli siis pitkän yrittämisen jälkeen vihdoin voittanut ROHin joukkuemestaruudet vuoden 2008 alussa Jimmy Jacobsilta ja Tyler Blackilta, ja nyt he joutuivat puolustamaan mestaruusvöitään ensimmäisen kerran ppv:ssä. Vastaansa NRC-kaksikko sai Vulture Squadia edustaneet Ruckuksen ja Jigsaw'n. Vulture Squad oli ansainnut tämän ottelun voittamalla jonkinlaisen ykköshaastajuusottelun, eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta, kun he painivat mestaruuksista. Ruckus ja Jigsaw olivat jo kertaalleen aiemmin painineet NRC:tä vastaan joukkuemestaruuksista, ja tuolloin hävittyään ottelun Jigsaw oli luopunut maskistaan, koska oli etukäteen luvannut tehdä niin, jos he eivät onnistuisi voittamaan mestaruuksia. Nyt high flying -kaksikolla olisi uusi mahdollisuus saada vyöt itselleen. Muuten Vulture Squadin tarina alkoi kuitenkin olla jo loppusuoralla: porukan kolmas painija Jack Evans oli loukkaantunut Dragon Gaten tapahtumassa ja joutunut sivuun kuukausiksi. Samoin porukan manageri Julius Smokes oli jättänyt ROHin. Tätä ottelua ei siis oikeasti käyty samassa tapahtumassa kuin tämän ppv:n muut ottelut, vaan tämä oli nauhoitettu pari viikkoa myöhemmin järjestetyssä Supercard of Honor -tapahtumassa Orlandossa, Floridassa.

Jos sanakirjaan tarvitaan määrittely sanalle spotfest, tätä ottelua voi käyttää. Ei tarvita muuta. On vieläpä jotenkin erityisen kuvaavaa, että juuri tämä ottelu käytiin Orlandossa todennäköisesti pitkälti TNA-faneista koostuvan yleisön keskellä, joka tietenkin chanttaa "This is awesome", kun heille tarjotaan kahdeksan minuuttia alusta loppuun hillitöntä sekoilua. Mutta siis, eipä siinä, kyllä minäkin spotfesteistä tiettyinä annoksina nautin, ja tässä annostelu oli oikein sopivaa. Viihdyttävää, hurjaa spottailua ensi hetkestä viimeiseen. Kyllähän tällaisia aina välillä tykkää katsoa, ja ROH jos jokin tällä hetkellä hallitsee nämä erittäin hyvin. Sekä NRC että Vulture Squad ovat oikein lahjakkaita joukkueita. Tosin olisin mielelläni tällaisessa ottelussa nähnyt myös ultimaattisen spottiapinan Jack Evansin, mutta toki oli kiva antaa mahdollisuus nimenomaan Ruckukselle ja Jigsaw'lle. Yhtä kaikki: hyvä ottelu, mutta nyt ei päästy ollenkaan samalle tasolle kuin Briscoe Brothersien mestaruusotteluiden aikaan.
*** (9:15)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Bryan Danielson vs. Austin Aries
Tässä jos missä oli kyse keskinäisestä paremmuudesta. Sekä Bryan Danielson että Austin Aries olivat vakaasti sitä mieltä, että olivat ROHin paras painija ja että juuri hänelle kuuluisi mahdollisuus nousta ROHin maailmanmestariksi. Kuten selostajatkin heti ottelun alussa sanoivat, tässä ei ollut kyse henkilökohtaisesta vihanpidosta tai inhosta toista kohtaan, vaan yksinkertaisesti siitä, että Aries ja Danielson olivat äärimmäisen motivoituneita painijoita ja halusivat pystyä osoittamaan kaikille, että heitä parempaa painijaa ei ROHista löydy. Danielson ja Aries olivat painineet viime kuukausien aikana monta tiukkaa keskinäistä ottelua, ja nyt vuorossa olisi vielä yksi välienselvittely ppv:ssä. Vaikka Danielson oli edelleen hahmona varsin omalaatuinen ja jäyhä tyyppi, joka tunsi tarkkaan oman arvonsa, oli hänestä silti viime kuukausina selvästi tullut face, ja tässäkin matsissa hän veti selvempää face-roolia.

Ei voi kuin kunnioittaa näitä kahta painijana, vaikka Austin Ariesista henkilönä liikkuukin sellaisia tarinoita, että jos niistä edes osa pitää paikkansa, niin henkilönä Ariesta on vaikea kunnioittaa. Mutta painijana nämä molemmat ovat niin mielettömän lahjakkaita, taitavia ja motivoituneita, että ei voi kuin ihailla. Ja kun heidät päästetään painimaan keskenään ppv:ssä yli 15-minuuttinen ottelu, on selvää, että lopputuloksena on huippuluokan ottelu. Tämä matsi oli hienosti rakennettu: siinä oli mukana alkuvaiheen rauhallinen rakentelu, jonka jälkeen Aries alkoi työstää kaikin keinoin Danielsonin niskaa ja Danielson puolestaan kaikin keinoin Ariesin kyynärpäätä. Molemmat myivät näitä ruumiinosia ja niiden vammoja aivan ensiluokkaisesti, ja lopulta myös koko matsin lopetus huipentui näiden kahden ruumiinosan todella kivuliaan näköiseen työstämiseen, mikä oli hoidettu hienosti. Silti on todettava, että ehkä juuri loppuvaiheeseen olisin tälle matsille kaivannut vielä vähän lisää. Vielä suurempaa meininkiä, vielä yhtä kovempaa vaihdetta, vielä vähän enemmän hurjaa meininkiä. Vielä pari minuuttia lisää aikaa. Silloin tämä matsi olisi ollut kiistaton MOTYC, nyt tämä jää hitusen verran siitä, että en kuitenkaan anna tälle neljää ja puolta tähteä. Upea ottelu silti.
**** (17:21)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Nigel McGuinness (c) vs. Tyler Black - ROH World Championship
Siinä missä Bryan Danielson oli tosiaan viime kuukausien aikana muuntaunut selväksi faceksi, oli ROHin maailmanmestarista Nigel McGuinnesista viime kuukausina tullut pesunkestävä ylimielinen, halpamainen ja yleisöä vihaava nilkki. En tiedä, alkoiko käänne ensin McGuinnessin luonteenmuutoksesta vai siitä, että yleisö alkoi pian McGuinnessin mestaruusvoiton jälkeen vähitellen kääntyä häntä vastaan (esim. edellisen ppv:n Aries vs. McGuinnesissa yleisö oli selvästi Ariesin puolella), mutta nyt muutos oli valmis. Heti show'n openerin aikaan selostamossa kuultiin todella röyhkeää mestaria, joka ilmoitti, että hänelle oli ihan sama, kuka häntä vastaan asettui. Ennen kaikkea McGuinness teki selväksi, että häntä ei kiinnostanut pätkääkään, mitä Philadelphian idioottimainen yleisö ajattelisi hänestä. Ja nyt sitten röyhkeä McGuinness sai vastaansa... Kyllä vain, Age of the Fall -porukan nuoren lupauksen Tyler Blackin, joka oli kaikkien hämmästykseksi onnistunut voittamaan ykköshaastajuuden illan openerissa. Vaikka Black kuului vihattuun AOTF-porukkaan, tässä ottelussa hän hoiti aivan puhtaasti facen roolia ja yleisö oli 100-prosenttisesti hänen puolellaan matsissa. Tämä oli Blackin elämän suurin tilaisuus, tuhkimotarinaksi tätä selostajat kutsuivat. Pystyisikö Black yllättämään kaikki ja nousemaan ROHin maailmanmestariksi?

Huh, ei voi mitään. Tämä oli toistaiseksi vuoden paras ROHin ppv-ottelu, ja samalla tämä oli ilta, joka teki Tyler Blackista tähden. 21-vuotias Black oli toki vakuuttanut jo aiemmissa joukkueotteluesiintymisissä, mutta nyt. Jumalauta, mikä suoritus. Jumalauta, mikä ottelu. Mitä myymistä, mitä liikkeitä, mitä bumppeja, mitä... Kaikkea mahdollista. Siis tietenkin Black oli kehässä Nigel McGuinnessin kanssa, joka on aivan pirullisen kova painija, yksi parhaista. McGuinness saa todennäköisesti melkein kenet tahansa näyttämään hyvältä. Mutta tässä ottelussa McGuinness sai Blackin näyttämään supertähdeltä. Perkele, mikä ottelu. Heti ensimmäisestä sekunnista lähtien McGuinness työsti brutaalisti Blackin olkapäätä, ja Black myi tuota samaa kohtaa kehossaan uskollisesti koko ottelun ajan, kun McGuinness jatkoi ja jatkoi työstämistä. Ottelussa oli myös aivan täydellinen rakenne, ja lopputaistelu oli suorastaan hermojaraastavaa. Hetkellisesti myös ottelu sai minut täysin uskomaan siihen, että Black todellakin voittaa tämän ottelun, vaikka etukäteen minusta oli aivan selvää, että Blackilla ei ole tässä mitään mahdollisuuksia. Ainut pieni miinus tyyliseikasta tulee siitä, että lopussa ehkä yksi tai kaksi nearfallia olisi voitu jättää pois, koska aluksi ne pitkään tuntuivat shokeeraavilta, mutta lopulta niiden teho alkoi kadota, kun nearfalleja tuli loputtomasti. Harvoin sanon tätä, mutta tässä lopputaistelu oli jopa venytetty astetta turhan pitkälle. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus, ja muuten tämä oli aivan saatanallisen kova matsi. Seth Rollinsin tähti on syttynyt.
****½ (21:24)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** Tyler Black
** Nigel McGuinness
* Bryan Danielson

Kokonaisarvio Take No Prisonerista: Illan kaksi viimeistä ottelua olivat taas sellaista tykittelyä, että ei mitään järkeä. Kun tähän sitten yhdistää vielä hienon HC-joukkueottelun, viihdyttävän spotfest-tyylisen joukkuemestaruusottelun, hienon Steen/Strong-matsin, viihdyttävän openerin ja kivan välipalaottelun Albrightin ja Stevensin välillä, niin ei voi mitään. Olihan tämä saatanallisen kova tapahtuma, yksi vuoden parhaista. Tätä ROH on parhaimmillan. Hieno show.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
---------------
4. ROH Rising Above - Hyvä
5. ROH Undeniable - Hyvä
6. WWE Royal Rumble - Hyvä
7. WWE Backlash - Hyvä
---------------
8. TNA Final Resolution - Ok
9. WWE Judgment Day - Ok
10. TNA Lockdown - Ok
11. TNA Destination X - Ok
12. TNA Sacrifice - Ok
---------------
13. TNA Against All Odds - Kehno

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 02 Huhti 2021, 14:47

ONE NIGHT STAND: EXTREME RULES 2008

Jatketaan ROHin ppv:n jälkeen taas WWE:n tarjonnalla. Vuorossa oli WWE:n kesäinen ppv One Night Stand, joka järjestettiin nyt neljännen kerran. Alun perin One Night Stand oli ollut hieno ja ECW:n perinteitä kunnioittava ppv, joka oli järjestetty ECW:n pääkallonpaikalla Hammerstein Ballroomissa ja jonka kaikki ottelut oli käyty ECW-painijoiden välillä. Vuonna 2006 One Night Stand oli johtanut ECW:n "uudelleensyntymiseen" ja ECW-brändin perustamiseen, mikä olikin ollut lopun alkua. WWE:n versio ECW:stä oli osoittanut aikamoiseksi pannukakuksi, ja varsin nopeasti se oli valahtanut asemaansa kolmantena ja vähäpätöisimpinä brändinä. Kun vuonna 2007 WWE oli luopunut brändien omista ppv:eistä, ei ECW:llä ollut enää siis edes omia tapahtumia, vaan se sai keskimäärin ppv:hen yhden ottelun. Niinpä One Night Standistakin oli tullut jo vuonna 2007 vain tavallinen WWE-ppv, jossa oli mukana ECW-brändin painijoita. Alkuperäisen ECW:n kanssa koko hommalla ei ollut enää mitään tekemistä. Niinpä on tavallaan armollista, että tämä vuoden 2008 jäi lopulta historian viimeiseksi One Night Stand -nimiseksi ppv:ksi. Tämänkin virallinen alanimi oli jo "Extreme Rules", ja ensi vuonna nimenomaan Extreme Rules -niminen ppv ottaisi One Night Standin paikan WWE:n ppv-kalenterista. Tänä vuonna One Night Standia mainostettiin sillä, että yhden illan ajan kaikki show'n ottelut olisivat erilaisille hardcore-stipulaatioilla käytäviä matseja.

Selostajinamme tässä historian viimeisessä One Night Standissa Raw'sta JR ja King, SD:stä Cole ja Mick Foley sekä ECW:stä itsestään Tazz ja ECW-legenda Mike Adamle.

Jeff Hardy vs. Umaga - Falls Count Anywhere Match
Illan ensimmäisessä ottelussa toisensa kohtasi kaksi painijaa, joiden molempien ura oli viime kuukausien ajan ollut ikävästi laskusuhdanteessa. Vielä vuoden 2008 alussa Jeff Hardy oli koko WWE:n kuumin nimi, josta oli hieman vahingossa tullut järisyttävä yleisönsuosikki ja jota monet pitivät oikeasti varteenotettavana vaihtoehtona seuraavaksi WWE:n päämestariksi. Hardy feudasi Randy Ortonin kanssa mestaruudesta ja otteli Elimination Chamberissa ykköshaastajuudesta... ja sitten hän kärähti huumeista juuri ennen WrestleManiaa, jossa hänen oli todennäköisesti tarkoitus alkuperäisen suunnitelman mukaan voittaa Money In The Bank -salkku. Sen sijaan Hardy menetti Intercontinental-mestaruutensta, joutui hyllytetyksi 60 päiväksi ja palasi lopulta juuri ennen toukokuun Judgment Dayta. Siellä hän voitti MVP:n, minkä jälkeen Hardy oli alkanut jahdata uutta nousua iskemällä rajusti yhteen "Samoan Bulldozer" Umagan kanssa. Umaga puolestaan oli ollut hyvin pahasti tuuliajolla viime kuukaudet. Sen jälkeen kun Umaga oli hävinnyt niin päämestaruus- kuin IC-mestaruuskuvioistakin, ei hänellä oikein ollut mitään luontevaa paikkaa Raw'n juonikuvioissa. WrestleManiassa Umaga kohtasi Batistan show'n yhdentekevimmässä ottelussa, ja tämä oli hänen ensimmäinen ppv-esiintymisensä sen jälkeen. Viime viikot Umaga ja Hardy olivat kuitenkin piesseet toisiaan oikein urakalla Raw'ssa - ilmeisesti ihan vain siksi, että heillä oli entuudestaan jo historiaa viime vuodelta, jolloin he molemmat olivat jahdanneet IC-mestaruutta. Nyt kumpikin halusi osoittaa olevansa parempi kuin toinen, ja tässä One Night Standissa he pääsivät tekemään sen Falls Count Anywhere -ottelussa.

Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että ottelun lopetus näytti niin älyttömältä bumpilta, että sitä on mahdoton uskoa. Showpainiin kuuluu kuitenkin sellainen tietty "sunspension of disbelief". Vaikka tiedämme, että showpaini on käsikirjoitettua ja matsien lopputulokset sovittuja, haluamme kuitenkin showpainia katsoessa uskoa siihen, että kaikki otteluissa tapahtuva tapahtuu oikeasti. En ole vielä oikeastaan päässyt "Cinematic Matchien" maailmaan, eli en osaa sanoa, miten tämä ajatus sellaisissa toimii, mutta tällaisessa normaalissa ottelussa ajattelen, että tämä ajattelumalli pitää pitkälti paikkansa. Matsin on oltava uskottava, siinä tapahtuvien spottien on oltava uskottavia, vaikka sitten jotkut spotit olisikin oikeasti järjestelty niin, että ne on toteutettu paljon turvallisemmin kuin miltä ne oikeasti näyttävät. Tästä loistava esimerkki oli Jeff Hardyn loikka Randy Ortonin päälle hurjan korkealta vuoden 2008 alussa Raw'ssa. Se oli hurja ja toteutettu oikeasti turvallisesti, mutta sen saattoi uskoa. Sen sijaan tämän ottelun lopetus... Se ei vain olisi ollut mahdollinen ilman, että molemmat osanottajat olisivat kuolleet. Eli sitä oli helpotettu jollain tavalla, mutta nyt katsoja jäi vain miettimään, miten. Tyhmää. No niin, nyt kun sain tämän helkkarin pitkän avautumiseni lopetusspotista kirjoitettua, voin todeta, että matsihan itsessään oli oikein viihdyttävää HC-rymistelyä. Mukava opener: hyvää bumppailua, monipuolisesti hyödynnettiin areenaa. Ja olihan se lopetuskin siistin näköinen.
*** (9:27)
Voittaja:

► Näytä spoileri

CM Punk vs. Chavo Guerrero w/ Bam Neely vs. Tommy Dreamer vs. John Morrison vs. Big Show - Singapore Cane Match for the ECW Title Shot
ECW:n osuus tässä viimeisessä One Night Standissa oli tämä Singapore Cane -stipulaatiolla käytävä ykköshaastajuusottelu ECW:n mestaruudesta. Käytännössä ottelun stipulaatio tarkoitti siis sitä, että yhdessä kehäkulmauksessa oli PAALU, jonka päästä roikkui kendokeppi. Kun joku ottelun osanottajista sai napattua sen alas, oli kendokeppi sen jälkeen vapaasti käytettävissä ottelun aikana. ECW:n mestari oli siis edelleen Kane, joka seurasi tätä ottelua backstagella muttei itse paininut tapahtumassa ollenkaan (vaikka esiintyikin posterissa). Sen sijaan Kanen haastajaksi pyrki viisi entistä ECW-mestaria: Money In The Bank -voittaja CM Punk, Edgen johtamaan La Familia -porukkaan kuuluva Chavo Guerrero, ECW-konkari Tommy Dreamer, WWE Tag Team -mestari John Morrison ja... Big Show. Kyllä vain! Näyttävän paluunsa ja WrestleMania-esiintymisensä jälkeen Big Show oli jäänyt loppujen lopuksi täysin tyhjän päälle (enkä ole oikeastaan ihan varma, mihin brändiin hän edes virallisesti kuului), mutta nyt hän ilmestyi mukaan ECW:n ykköshaastajuusmatsiin, koska olihan hän pitänyt ECW:n mestaruutta hallussaan kuukausien ajan vuonna 2006. Ilmeisesti Show oli tosiaan kääntynyt faceksi pian WM:n jälkeen ja pysynyt sellaisena edelleen, vaikka eipä Big Show'sta koskaan voi varma olla.

Saatan joidenkin mielestä yliarvostella tämän, mutta minusta tämä oli pirun viihdyttävää rymistelyä, jossa oli vieläpä hyvä dynamiikka. Big Show oli tässä se outolintu, joka ei kuulunut otteluun ollenkaan, ja tuon tarinan varaan koko matsi rakennettiin. Aluksi Big Show dominoi täysin, kunnes hänet saatiin yhteistyöllä pelattua pois. Sitten Show vielä bleidasi rajusti kehän ulkopuolella, minkä jälkeen ottelussa saatiin nauttia pitkä pätkä muiden neljän keskinäisestä viihdyttävästä mähinästä, kunnes edessä oli Show'n paluu ja hurja loppuryminä. Kaikki osanottajat ottivat pirun kovaa bumppia: erityiskiitokset pitää antaa Morrisonille ja Dreamerille, joita kävi ottelun aikana pahasti sääliksi. Tämä oli juuri sellaista viihdyttävää hardcore-painotteista entertainment brawlia, mitä pitäisi olla WWE:ssä enemmänkin. Kokonaisuus toimi, ja matsia oli ilahduttavaa katsoa. Myös lopetus oli juuri sellainen kuin saattoi toivoa.
*** (8:35)
Voittaja:

► Näytä spoileri

JBL vs. John Cena - First Blood Match
JBL ja John Cena olivat todellakin uusineet vuoden 2005 feudinsa ihan kunnolla tässä kuluneiden kuukausien aikana, vaikka varsinaisesti mitään suurta alkusyytä tai jännitettä ei tässä feudissa ollut. Cena ja JBL yksinkertaisesti vihasivat toisiaan edelleen todella paljon, ja kun molemmat olivat jääneet ulos päämestaruuskuvioista, päättivät he keskittää energiansa toistensa pieksemiseen. Judgment Dayssa Cena oli voittanut JBL:n, mutta Bradshaw halusi nyt revanssin, ja sellaisenhan hän sai First Blood -ottelun muodossa. Tämä oli siis vielä aikaa, kun veri sai virrata WWE:n kehässä. Loppusuoralla oltiin kuitenkin ennen PG-eraan siirtymistä: vain kuukautta myöhemmin WWE:n lähetykset saisivat TV-PG -ratingin, ja se tarkoittaisi pahamaineisen PG Eran alkua. Mutta siitä myöhemmissä arvioissa lisää. Tämä JBL:n ja Cenan matsi jäisi historian viimeiseksi First Blood -otteluksi WWE:ssä tähän mennessä.

Antamani arvosanarivistö alkaa taas toistaa itseään, mutta ei voi mitään, kyllä minun silmissäni tämäkin menee aika laila samalle tasolle kuin kaksi edellistä ottelua, vaikkakin hyvin eri syistä. Hieman toki kummastelen edelleen tätä WWE:n halua buukata jo vuonna 2005 läpikäytyä feudparia toisiaan vastaan useampaan singles-otteluun ppv:issä. Onko todella niin, että John Cenalle ei keksitty mitään parempaa kuin kuvio JBL:ää vastaan? Alle puoli vuotta sen jälkeen, kun hän oli palannut loukkaantumiseltaan. Ehkä sitten niin. No, parhaansa JBL ja Cena todellakin tekivät näissä molemmissa otteluissaan. Judgment Dayn matsi oli puhdasta brawlausta, joka oli rakennettu hyvin. Tämä oli sitten väkivaltaisempaa rymistelyä, jossa nähtiin terästuolilla, mikrofonilla ja terästuolilla toisen lyömistä. Ei sinänsä mitään, mitä ei olisi nähty lukemattomia kertoja aiemminkin, mutta nämä kaksi taitavat kyllä entertainment brawlin salat, ja semmoisena tämä toimi hyvin. Mutta nyt kiitos lopettakaa tämän feudparin kanssa.
*** (14:30)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Beth Phoenix vs. Melina - 'I Quit' Match
Tämä ottelu oli monella tapaa poikkeuksellinen. Ensinnäkin tämä oli historian ensimmäinen naisten välinen "I Quit" -ottelu WWE:ssä. Sen lisäksi tämä oli pitkään pohjustettu naisten juonikuvio, joka sai huipennuksensa ppv:ssä, eikä tässä ollut edes mestaruutta pelissä. Tällainen olisi ollut WWE:ssä vielä vähän aikaa sitten täysin mahdotonta, koska naisten kuviot keskittyivät edelleen enemmän ulkonäköasioihin, Playboyssa poseeraamiseen ja Bra & Panties -otteluihin. Mutta niin vain TNA:n Knockout-divisioonan suosio oli todennäköisesti alkanut vaikuttaa WWE:ssäkin siihen, että naisten painiin piti alkaa suhtautua vakavammin, ja nyt Beth Phoenix sekä Melina saivat loistavan tilaisuuden osoittaa osaamisensa. Phoenix ja Melinahan olivat siis olleet ystäviä, jotka olivat tehneet yhteistyötä piestäkseen muun muassa hallitsevan naistenmestarin Mickie Jamesin ja muut mahdolliset haastajat. Vähitellen Phoenix ja Melina olivat kuitenkin ajautuneet pahoihin erimielisyyksiin, koska molemmat halusivat nousta uudeksi naistenmestariksi. Niinpä Beth Phoenix lopulta eräässä Raw'ssa puukotti Melinaa selkään ja päätti heidän yhteistyönsä. Nyt Melina halusi päästä kostamaan Phoenixille.

Tämä oli pirun kova naisten ottelu. Paras naisten ottelu WWE:ssä Trish Stratuksen parhaiden otteluiden jälkeen. Ja minun silmissäni tämä menee hyvin lähelle vuoden alussa TNA:ssa nähdyn Gail Kim vs. Awesome Kongin kanssa. Ei tämä ihan yhtä kova ottelu ole kuin se, mutta nyt voi vihdoin sanoa, että WWE ei todellakaan hävinnyt TNA:lle vertailussa naistenotteluiden välillä. Beth Phoenix ja Melina painivat sellaisen 'I Quit' -ottelun, että todennäköisesti en ole osannut arvostaa tätä vuonna 2008 ollenkaan sillä tavalla kuin olisi pitänyt osata. Tämä ei ollut siis sellainen brutaali ja sekopäisen verinen ottelu kuin WWE:n edeltävät 'I Quit' -ottelut ovat olleet. Sen sijaan tämä oli ihan pirullisen hyvin rakennettu ja suorastaan hämmästyttävän taidokkaasti teknisesti toteutettu Submission-ottelu, jossa molemmat yrittivät tehdä kaikkensa laittaaksen toisen luovuttamaan. Tässä nähtiin todella innovatiivisia luovutusliikkeitä ja hienoa myymistä. Beth Phoenixilta nähtiin pirullisen näyttäviä power-liikkeitä, Melinalta puolestaan taidokasta nopeaa liikehdintää ja yllättäviä countereita. Kyllä, tämä oli hieno painiottelu, ja tätä oli todella ilahduttavaa katsoa.
***½ (9:14)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Shawn Michaels vs. Batista - Stretcher Match
Shawn Michaelsilla oli kiireinen kevät. Yhtäältä oli pärjättävä kieron ja juonittelevan IC-mestarin Chris Jerichon kanssa, ja toisaalta taas hänen pitkäaikainen ystävänsä Batista oli kääntynyt pahasti häntä vastaan. Batistalla oli tosin siihen ihan perustellut syyt, koska Michaels oli toiminut itse juuri niin kierosti kuin Batista oli vain saattanut ajatellakin. Backlashissa Michaels ja Batista olivat kohdanneet toisensa Chris Jerichon tuomaroimassa ottelussa, koska Batista oli syyttänyt Michaelsia Ric Flairin uran päättämisestä. Jericho oli tuolloin heittänyt lisää löylyä uskottelemalla Batistalle, että Michaels oikein tarkoituksella halusi saada mainetta itselleen päättämällä Flairin uran. Tuossa ottelussa Michaels näytti loukkaantuvan pahasti, mutta onnistui sitten viime hetkellä yllättämään Batistan Sweet Chin Musicilla. Seuraavien viikkojen ajan Jericho julisti kaikille, että Michaels vain huijasi loukkaantumisensa, ja Batista ilmoitti, että jos Jerichon väitteet osoittautuisivat todeksi, hän pieksisi Michaelsin henkihieveriin. Lopulta Michaels sitten yllätti kaikki myöntämällä, että hän oli todellakin huijannut loukkaantumisensa. Samalla hän iski Sweet Chin Musicin Jericholle ja haastoi tämän otteluun Judgment Dayhyn. Tuokin ottelu päättyi Michaelsin voittoon, mutta tilanne ei helpottunut. Nyt sekä Batista että Jericho halusivat painia Michaelsia vastaan One Night Standissa, koska heillä molemmilla oli vielä kana kynittävänä Michaelsin kanssa. Lopulta Batista ja Jericho painivat keskenään siitä, kumpi pääsee painimaan Michaelsia vastaan One Night Standissa. Batista voitti tuon ottelun, ja nyt hänen oli aika kohdata Michaels Stretcher-matsissa.

Olihan tämä todella väkivaltainen rymistely. Shawn Michaels hoiti oman roolinsa taas niin mielettömän hienosti ottamalla bumppia ja myymällä iskuja, että on vaikea keksiä, kuka oikeasti on näissä asioissa parempi kuin Michaels. Lisäksi tässä ottelussa oli täydellinen tarina. Batista oli Michaelsin valehtelusta täysin raivoissaan, ja sen piti näkyä tässä ottelussa - ja niin se todellakin myös näki. Michaels puolestaan yritti parhaansa pärjätäkseen raivoisaa Batistaa vastaan, ja tästä vastakkainasettelusta syntyi loistava ottelu. Oman erikoisen twistinsä toi sitten Chris Jericho, joka tuli pari kertaa "kannustamaan" Michaelsia ottelun aikana. Tavallaan Jerichon sekaantuminen tuntui tässä kohtaa erikoiselta, mutta kun tietää, mitä kaikkea Jerichon ja Michaelsin välillä olisi vielä luvassa, niin tuo pieni lisä oli oikeastaan juuri täydellinen silaus tähän huippuluokan otteluun.
**** (17:03)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Triple H (c) vs. Randy Orton - Last Man Standing Match for the WWE Championship
Höpisin Judgment Dayn arviossa jotain omiani siitä, että toivoin sen olevan Ortonin ja HHH:n viimeinen mestaruusottelu vuonna 2008, vaikka aivan hyvin tiesin, että vielä olisi edessä yksi viimeinen kohtaaminen One Night Standissa. Voi pojat, ihanaa. Mitäpä muuta sitä painifanit haluaisivat kuin vielä yhden Ortonin ja Triple H:n välisen ottelun? Jotkut väittävät Orton vs. Cenaa ylikäytetyksi ottelupariksi, mutta kyllä Orton vs. HHH on paljon pahempi. Mutta niin. Tässä sitä oltiin. Triple H oli voittanut mestaruuden Ortonilta Backlashissa, Orton oli hävinnyt revanssimatsinsa Judgment Dayssa mutta niin vain hän sai vielä yhden revanssimatsin tässä One Night Standissa. Eikä mitä tahansa revanssimatsia, vaan Last Man Standing -ottelun! Se oli WWE:n näkökulmasta runollista, koska juuri viime vuoden No Mercyssä käydystä Last Man Standing -ottelusta koko Ortonin ja HHH:n tämänkertainen vihanpito oli alkanut. Tuolloin Orton oli siis onnistunut voittamaan mestaruuden takaisin Triple H:lta Last Man Standing -ottelussa, kun oli vyönsä ensin hävinnyt illan alussa normaalissa Singles-matsissa Hunterille. Ja nyt siis, viimeisen kerran: HHH vs. Orton... Yeah, right.

Huh, en todellakaan muistanut, että WWE tarjosi vuonna 2008 näin hämmentävän pitkän feudin Triple H:n ja Ortonin välillä. Tässä kohtaa tämän otteluparin suurin ongelma oli jo se, että nämä kaksi olivat kohdanneet toisensa niin monta kertaa, että oli vaikeaa keksiä enää mitään uutta tai kiinnostavaa, minkä takia edes etäisesti innostua näistä otteluista. Näin siitäkin huolimatta, että molemmat miehet olivat erittäin lahjakkaita painijoita ja pystyivät vetämään huippuotteluita, mutta liika on silti liikaa. Tämän ottelun kiinnostavuutta ei myöskään lisännyt se, että ottelun pointti oli se, että Orton ja Triple H olivat kohdanneet toisensa noin puoli vuotta sitten Last Man Standing -ottelussa... ja kohtaisivat nyt sitten samassa ottelussa uudestaan. Itse ottelusta ei ole ihan kamalan paljon lopulta sanottavaa, koska kaiken huomion varasti lopulta Randy Ortonin aito loukkaantuminen. Orton ja HHH olivat päättäneet kuitenkin tarjota katsojille jotain uutta ja kiinnostavaa, ja tuo "uusi" ja "kiinnostava" oli aivan sekopäisen näköinen spotti, jossa Triple H heitti Randy Ortonin kehäköysien yli juuri samalla hetkellä, kun Orton oli hypännyt ilmaan tekemään RKO:ta HHH:lle. Orton siis käytännössä lensi ilman minkäänlaista pehmennystä suoraan kehäköysien yli kehästä ulos toisen olkapäänsä päälle todella ruman näköisessä asennossa. Lopputulos oli se, että Orton mursi solisluunsa. Sen jälkeen matsi piti päättää varsin tuskaisesti. Ennen tätä tosi rajua spottia ja Ortonin loukkaantumista ottelu oli kyllä oikein hyvää entertainment brawlausta, koska kyllähän nämä kaksi sen tietenkin osaavat. Ei silti mitään sellaista, mitä ei olisi loputtoman monta kertaa näiltä aiemminkin nähty. No, nyt tämä feudi sai ainakin päätöksensä varsin ikävällä tavalla. Toistaiseksi.
*** (13:15)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Edge vs. The Undertaker - TLC Match for the World Heavyweight Championship
World Heavyweight -mestaruus oli siis edelleen vakanttina. Smackdownin General Manager oli riistänyt mestaruuden The Undertakerilta laittoman Hell's Gate -luovutuslikkeen käytön vuoksi ennen Judgment Dayta, ja kun Judgment Dayssa käytiin Edgen ja Undertakerin välinen ottelu vakatoidusta mestaruudesta, tuo matsi päättyi Undertakerin countout-voittoon. Guerreron mukaan mestaruutta ei voisi voittaa uloslaskulla, joten mestaruus pysyi edelleen vakatoituna, ja siitä käytäisiin Undertakerin ja Edgen välinen uusintaottelu tässä One Night Standissa. Edge ja Undertaker olivat siis painineet WHW-mestaruudesta keskenään nyt neljässä ppv:ssä putkeen, ja tämä jäisi takuuvarmasti heidän viimeiseksi kohtaamisekseen. Panokset olivat kovemmat kuin kertaakaan aiemmin: Jos Undertaker häviäisi, hän lähtisi WWE:stä (heh). Ottelun stipulaatio oli Edgen toiveiden mukaisesti tämän nimikko-ottelu TLC Match.

Onhan tämä uskomattoman kova ottelu, ei voi mitään. Edgen ja Undertakerin feud on kiistatta yksi vuoden 2008 kohokohdista, vaikka tässä alkuvuodesta miesten välillä nähtiinkin ppv-tasolla ehkä yksi singles-ottelu turhan paljon. Nyt sillä ei kuitenkaan ole väliä, koska tämä ottelu oli aivan mielettömän kova TLC-ottelu. Hurjia spotteja ja bumppeja oli niin paljon, että niitä on turha edes luetella. Erityisenä pitää tietenkin nostaa esille vain lopun hurja pudotus korkeiden tikkaiden päältä ulos kehästä pöytäkasan läpi. Se oli toki koko ottelun ajan nähtävissä, että niin tulee tapahtumaan, mutta se oli silti mielettömän hieno hetki. Erityismaininta pitää myös antaa sille, että ottelussa nähdyt La Familian sekaantumiset eivät pilanneet ottelua tai häirinneet sen flow'ta vaan ennemminkin toivat sopivasti lisävaikeuksia Undertakerille, kuten ottelun tarinaan sopi. Lisäksi erityisesti Ryder ja Hawkins ottivat vastaan sellaiset pöytäbumpit, että ansaitsevat niistä erityisen hatunnoston. Tämä oli mahtavasti rakennettu ottelu ja upea päätös upealle feudille. MOTYC. Toki ottelun post match -menot tuntuivat nyt näin vuonna 2021 hieman kornilta.
****½ (23:50)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** The Undertaker
** Edge
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio One Night Standista: Huh, olipa kova ppv WWE:ltä! Yksi MOTYC-ottelu, yksi huippuluokan ottelu, todella vahva alakortti, yksi parhaista naisten otteluista vuosikausiin... Tässä kortissa ei ollut oikeastaan yhtään oikeasti heikkoa hetkeä, ja illan huonoinkin ottelu oli sitä lähinnä siksi, että toinen painijoista loukkaantui pahasti kesken ottelun. Jos vuonna 2007 One Night Stand oli totaalisen yhdentekevä ja lähinnä myötähäpeää aiheuttava tapahtuma, nyt tämä oli yksi koko WWE-vuoden kohokohdista. Hieno suoritus WWE:ltä! Hieno show.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
4. WWE One Night Stand: Extreme Rules - Hieno
---------------
5. ROH Rising Above - Hyvä
6. ROH Undeniable - Hyvä
7. WWE Royal Rumble - Hyvä
8. WWE Backlash - Hyvä
---------------
9. TNA Final Resolution - Ok
10. WWE Judgment Day - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Destination X - Ok
13. TNA Sacrifice - Ok
---------------
14. TNA Against All Odds - Kehno

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 02 Huhti 2021, 16:46

1983 - Osa 4

Tiger Mask vs Fishman

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Jr. Heavyweight Championship
El Toreo de Cuatro, Mexico City, Meksiko (12.6.1983)

Tiger Mask oli lennähtänyt kesäksi Meksikoon ottelemaan WWF:n juniorivyöstä (vyö oli, yllätys, vakatoitu myös huhtikuussa Tiger Maskin loukkaantumisen vuoksi). Määränpäänä oli pitkästä aikaa Meksiko, jossa vastaan asettui UWA:ta edustava Fishman. Fishman oli aloittanut uransa 60-luvun lopussa, päätynyt EMLL:n riveihin ja loikannut UWA:n puolelle monien muiden mukana promootion synnyttyä 70-luvun lopulla. UWA:ssa Fishman oli niittänyt ihan kiitettävästi menestystä ja kuului selvästi firman isoihin nimiin. Tässä kyseisessä ottelussa miehelle piti seuraa kehänlaidalla itse Perro Aguayo. Tapahtumaa oli kerääntynyt katsomaan tornareiden mukaan jopa 30 000 katsojaa ja täyteen pakatulta härkätaisteluareena näyttikin. Pääottelun kunnian saivat Fujinami ja El Canek, kun kyseisessä ottelussa Canek kaatoi Fujinamin UWA:n Heavyweight -tittelistä.

Ja olipahan puuduttava kokemus. Perinteiseen luchatyyliin ottelu käytiin paras kolmesta menetelmällä, mikä samalla tarkoitti myös sitä että kaksi ensimmäistä "erää" oli täysin puolivaloilla vedettyä löysää läpsyttelyä. Miekkoset lähinnä makailivat toistensa luovutusotteissa aikansa, kunnes iskivät liikkeen tai kaksi ja palasivat lepäilemään. Myös jonkinasteisia kommunikaatiovaikeuksia tuntui olevan, sillä kun tahti "kiristyi" kolmannessa erässä niin epämääräisiä taukoja nähtiin kesken painin eikä minkään näköistä flowta syntynyt missään vaiheessa. Yleisöäkään ei ihan hirveästi vaikuttanut kiinnostavan ja suurimman huomionkin sai jokin yleisössä kameroiden ulottumattomissa tapahtunut rähinä.

Tiger Mask ottaa ensimmäisen ratkaisusuorituksen nimiinsä Dynamite-tribuutilla (Tombstone + Flying Headbutt), Fishman vie toisen Flying Splashilla ja Tiger Mask vie voiton lopulta vanhalla Dynamite-lopetuksella kääntämällä Suplexin Germaniksi. Ei, tästä ottelusa ei ole muuta sanottavaa. Tappavan tylsä puolituntinen. Erikoismaininta ottelun tuomarille, jonka laskutahti oli jotain verkkaisen ja laiskiaismaisen välillä.

Fishman jatkoi uraansa UWA:ssa firman kaatumiseen asti. Jotkut saattavatkin muistaa, että Fishman oli toisena osapuolena El Solitarion elämän viimeisessä ottelussa Solitarion saatua sairaskohtauksen ottelun jälkeen ja kuoltua sairaalassa. UWA:n ulkopuolella Fishman voitti erään Rey Misterion Luchas de Apuestas -ottelussa vieden tämän naamion. UWA:n kaaduttua Fishman paini vielä läpi 90-luvun sekä AAA:ssa sekä CMLL:ssä. Ura loppui lopulta vuonna 2000 meksikolaiseen indytapahtumaan, jossa mies menetti naamionsa Mascara Sagradalle. Ottelun jälkeen promoottorit ilmoittivat Fishmanille etteivät he olleet saaneet tapahtumasta tarpeeksi tuloja maksaakseen tälle naamion menettämisestä luvattua summaa. Kolme Fishmanin poikaa päätyi myös painijoiksi nimillä Black Fish, El Hijo del Fishman sekä El Único de Ciudad Juárez. Fishman itse menehtyi sydänkohtaukseen vuonna 2017 66-vuotiaana.

Mutta niin, tämähän oli samalla viimeinen alkuperäisen Tiger Maskin ottelu tässä projektissa. Miten ihmeessä NJPW:n suurin junioritähti yhtäkkiä vaan katoaa? Noh, mitä ilmeisimmin Sayama oli väsähtänyt takahuonepolitikointiin ja päätti eläköityä painin parista. Chris Charltonin Lion's Pride -historiikin mukaan Sayama olisi yrittänyt vallankaappausta loppuvuodesta Anton Hisel -skandaalin vuoksi (palaan tähän 1983 lopussa/1984 alussa) ja saanut siksi kenkää. Oli miten oli, Sayama otteli viimeisen ottelunsa elokuussa 1983 ja vakatoi molemmat hallussaan pitämänsä vyöt. Mutta kuten kaikki painieläköitymiset, myöskään Sayaman eläke ei ollut ikuinen. Mies ilmaantui takaisin kuviohin UWF:ssa seuraavana vuonna ja oli yksi firman suurista tähdistä ennen kuin sukset menivät pahasti ristiin Akira Maedan kanssa. Seurasi toinen eläköityminen ja siirtyminen oikeiden taistelulajien pariin. Sayama perusti taistelulajiorganisaatio Shooton, jota hän pyöritti noin vuosikymmenen. Mutta alkuperäinen Tiikeri nousisi vielä esiin 90-luvun puolella, joten palataan asiaan jos koskaan sinne asti pääsen.

Dick Murdoch vs Abdullah The Butcher

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Osaka Prefectural Gym (7.7.1983)

Murdoch jatkoi NJPW:ssä ilman joukkuekaveri Dusty Rhodesia. Edellisen kerran miestä oli nähty vuoden 1981 Tag Leaguen merkeissä. Sen jälkeenkin Murdoch oli tehnyt säännöllisiä kiertueita Japanissa ilman mainittavampaa turnausmenestystä. Nyt vastassa oli tietysti legendaarinen Abdullah The Butcher. Butcher oli viettänyt yhä enemmän aikaa Yhdysvaltojen puolella NWA:ssa, mutta oli edelleen uhka NJPW:ssä vaikkei yläkorttia enää kutitellutkaan.

Haluatteko ottelun, jossa 97% koostuu lyönneistä ja pääpuskuista? Tässä se nyt olisi. Kaksikko löi toisiaan, kunnes Butcher kaivoi pöksyistään RUUVIN, jolla sitten kairasi Murdochin otsan auki. Hämmästyttävää kyllä, yleisö oli tässä mukana aivan sataprosenttisesti mukana ja antoi Murdochille paikoin aivan hemmetin kovaa reaktiota. On myös sanomattakin selvää, että myös Butcher alkoi spontaanisti vuotamaan verta jonkin spotin jälkeen. Ihan gif-muotoon piti taltioida ottelun kohokohdat: ensin päräyttävä lentävä pääpusku ensimmäiseltä köydeltä...

Ja loppupuolella nähty karseasti botchattu Suplex.

Lopetusta ei tarvitse kauaa arvailla, kun kymmenen minuutin jälkeen kaksikko brawlaa yleisöön ja NO CONTESTUHAN siitä seuraa. Tästä tuli oikeasti ihan pätevä nyrkkitappelu loppujen lopuksi, josta suuri kiitos kuuluu jälleen yleisölle.

Abdullah The Butcher on otellut elämässään vähintäänkin yhden ottelun, joka on parempi kuin yksi Tiger Maskin ottelu tässä projektissa. Surullisesti tämä jää Sudanin teurastajan viimeiseksi esiintymiseksi tässä projektissa. Mies jatkaisi NJPW:ssä vielä vuoden 1985 alkupuolelle asti, mutta lähti siinä vaiheessa firmasta keskittyäkseen uraansa taas Yhdysvalloissa paluu Japaniin tapohtui muutamaa vuotta myöhemmin tietenkin AJPW:n riveissä. Butcher päätyikin vielä seuraavan parin vuosikymmenen aikana painimaan vähän kaikkialla, muun muassa WCW:ssä, WCCW:ssä, ECW:ssä, BJW:ssä, ROH:ssa ja tietenkin Puerto Ricon WWC:ssä. Ura päättyi lopulta vuonna 2010 viimeiseksi otteluksi jääden kohtaamisen BULL BUCHANANIA vastaan. Samana vuonna mies teki yhden illan paluun New Japaniin Tokyo Domessa. Mies päätyi lopulta Wrestling Observerin (vuonna 1996) ja WWE:n (vuonna 2011) kunniagallerioihin. Superstar Billy Graham pöyristyi jälkimmäisestä niin pahasti, että halusi itsensä poistettavaksi samaisesta kunniagalleriasta.

Riki Choshu(c) vs Tatsumi Fujinami

Mr.Lariaton tuomio: Highly Recommended

WWF International Heavyweight Championship
Osaka Prefectural Gym (7.7.1983)

Choshun ja Fujinamin feudi jatkui edelleen. Merkittävin muutos oli tapahtunut kesäkuussa, kun Choshun johtama The New Wolves -liittouma koki pienoisen muodonmuutoksen. Periaatteessa IWE-invaasion Hamaguchi ja Teranishi loikkasivat Choshun remmiin mukaan ja täten Ishin Gundan (Revolutionary Army) oli viimein syntynyt. Loppuvuoden aikana myös Tiger Toguchi ja Yoshiaki Yatsui liittyisivät mukaan kasvattaen jäsenmäärän kahdeksaan (Choshu, Hamaguchi, Saito, Kobayashi, Killer Khan, Teranishi, Toguchi, Yatsu). Ishin Gundan taistelisikin Inokin ja Fujinamin johtaman kotijoukkueen kanssa seuraavat vuodet. Ensimmäinen NJPW:n varsinainen "heel-stable" oli syntynyt. Hamaguchi oli tässä tosiaan Choshun nurkkauksessa (ja Maeda Fujinamin nurkassa).

Mutta sitten itse otteluun. Tässä oli jälleen paljon hyvää, mutta jokin näissä Fujinami/Choshu-otteluissa ei vieläkään kolahda. Tämä oli kuitenkin varmaan kaksikon paras viritelmä tähän asti. Pitkä osa ottelusta oli kuitenkin jälleen ihan pätevää, mutta sangen kulunutta mattovääntöä. Hyviä elementtejä tässäkin oli. Fujinami työsti aktiivisesti Choshun vasenta jalkaa, kun taas temperamenttisempi Choshu otti kohteekseen vähän mitä sattui. Molemmat osasivat myöskin vältellä muutamaa tavaramerkkiliikettä. Fujinami oli saanut maistaa Backdrop Driveria aivan liian monta kertaa normaalista niskalukosta, joten blokkasi tätä kyseistä vastaliikettä jatkuvasti jalallaan. Choshu puolestaan luikahti Bow & Arrow -luovtuksesta helpohkosti irti. Yleisö on myös pirun kuumana, mutta se alkaa olla näissä vuoden 1983 matskuissa aika itsestäänselvyys. En edelleenkään ymmärrä, mistä "Japanissa on hiljaiset yleisöt" tornari on aikoinaan lähtenyt liikkeelle.

Lopetukseen johtavat setit ovat täyttä terästä. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa raskaaseen sarjaan hypättyään Fujinami saa tykittää kasaan juuri sellaisen loppurutistuksen, kun haluaa. Kaikki käynnistyy siitä, kun Choshu saa yllätettyä Fujinamin täysin pystymetsästä Lariatilla. Sitä seuraa kihelmöivä taistelu, jossa selviydytään luovutusliikkeistä ja nähdään kaksi helvetin tiukkaa läheltä-piti-laskua (Fujinamin Superplex(!) ja Choshun Backdrop Driver). Ja sitten alkaa vittu tapahtua! Fujinami iskee LARIATIN ja LUKITSEE KIINNI SCORPION DEATHLOCKIN! Choshu pääsee köysiin! Deathlock uudestaan kiinni! Choshu on taas köysissä, mutta FUJINAMI EI SUOSTU PÄÄSTÄMÄÄN IRTI! Tuomari diskaa Fujinamin lopetuksessa, joka on kohtuullisen lähellä Inokin ja Kimuran ensimmäistä kohtaamista.

Tuntuu kuin olisin palannut takaisin 80-luvun taitteeseen: lopputaistelu pelastaa jälleen paljon Fujinamin ottelussa.

Tatsumi Fujinami vs Riki Choshu(c)

Mr.Lariaton tuomio: Highly Recommended

WWF International Heavyweight Championship
Kuramae Kokugikan (4.8.1983)

Vielä kerran pojat. Kuukautta myöhemmin oli tiedossa jälleen yksi revanssi. Jee? Josko nyt nähdään se todellinen huippuottelu?

Nähdään. Nyt se vittu nähdään.

Ottelun alkuosaan pätevät lähestulkoon samat sanat kuin edeltäviinkiin Choshu/Fujinami-matseihin. Tällä kertaa Fujinami on kuitenkin selkeästi aggressiivisempi ja hakeekin jo ottelun alkupuolella iskuja ja potkuja kohtuullisen aikaisin. Choshu pysyy suorastaan kylmän viileänä. Ja hei, onhan se alkupuoli jälleen pitkähkö, mutta saunankuuma yleisö pitää mielenkiinnon yllä.

Ja kun se lopputaistelu lähtee, niin se helvetti tosiaan lähtee. Choshun päräyttävän komeasta Shoulderbreakerista siirrytään illan ensimmäiseen Scorpion Deathlockiin ja siitähän se sitten lähtee. Fujinami on ollut mukana monissa kovissa lopputaisteluissa, mutta tämä voi hyvinkin olla kovin. Tiesin ottelun lopetuksen suurin piirtein etukäteen, mutta siitä huolimatta olin kuvainnollisen penkkini reunalla useampaan otteeseen. Sarja nopeita selätysyrityksiä kuin juniorimatseissa ikään, Fujinami vuotaa verta, tuomari syö Choshun Lariatin...

Ei tässä nyt liian täydellisiä olla, sillä tämä tanssipari on lupa painaa rahaa. Sehän tarkoittaa sitä, että puhdasta selätystä tai luovutusta vieläkään saada. Taistelu leviää kehän ulkopuolelle, Fujinami iskee Enzuigirin ja Backdrop driverin ja selviää juuri ja juuri takaisin kehään! Fujinami on uusi mestari, mutta "vain" uloslaskulla. Fujinamillehan tämä ei kelpaa, vaan hän KIELTÄYTYY vyöstä (toisin kuin Choshu, jolla ei ollut ongelmia säilyttää vyötään uloslaskulla). Vyö (teknisesti) vakatoidaan ja revanssi nähtäisiin noin viikkoa myöhemmin CALGARYSSÄ (Albertan provinssissa, Kanadassa :lance:)...

Paitsi että tuo ottelu ei tapahdu, sillä Choshu ei matkustusongelmien vuoksi pääse paikalle. Fujinami julistetaan mestariksi ja vyön historiassa kauden luetaan alkavan juuri tästä kohtaamisesta.

Zemppari suosittelee aikakauteen aivan liian hyvin sopivasta lopetuksesta huolimatta.

Ensi kerralla: Vierailu Calgaryssa ja vuosi 1983 pakettiin.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 07 Huhti 2021, 19:13

1983 - Osa 5

Athol Foley vs Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Victoria Pavilion, Calgary, Kanada (14.8.1983)

Tervetuloa Stampede Wrestlingiin! New Japan oli lähettänyt kourallisen joukkojaan vierailemaan legendaarisen Stu Hartin operoimassa territoriossa. New Japanilla ja Stampedella oli ollut keskenään kohtuullisen hyvät välit viime vuosien ajan. Stampede oli yksi pysähdyspaikoista oppimatkoilla olevilla japanilaispainijoille ja toiseen suuntaan matkasivat silloin tällön Dynamite Kid ja kumppanit. Nyt valokeilan saivat Athol Foley sekä 21-vuotias Nobuhiko Takada. Foley (ei sukua Mickille) oli itse asiassa brittiläinen Bernie Wright ja (ilmeisesti) Steve Wrightin veli ja samalla Alex Wrightin setä. Merkittävämpää uraa hän ei Stampedea lukuun ottamatta luonut. Hän esitti territorion legendaarisen managerin JR Foleyn lahjatonta veljenpoikaa.

Takada on tästä kaksikosta huomattavasti kiinnostavampi ja (spoilers) tulevaisuudessa huomattavasti menestyneempi. Takada aloitti New Japanin dojossa Yoshiaki Fujiwaran oppilaana ja pääsi debytoimaan keväällä 1981. Perinteiseen young boy -tyyliin Takada vietti vuotensa alakortissa häviämässä. Muutaman vuoden aikana hän oli kuitenkin ehtinyt saavuttaa jonkin verran kehuja, sillä hänet oli nakitettu Inokin ja Hoganin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Tässä ottelussa Inoki saattoikin Takadan kehään ja siirtyi sen jälkeen selostamon puolelle, saaden luonnollisesti ensin töötättyä JR Foleyta käkättimeen.

Tämä oli ottelu. Tässä ei siis oikeasti tapahtunut mitään. Yleisöstä lähti kyllä paikoin ääntä, mutta mitään Japanissa käynnissä olleeseen hurmokseen verrattavaa. Foley ja Takada lähinnä siirtyivät lepootteesta toiseen kameran ottaessa tasaisesti fokukseen Inokin pärstän selostamossa. Ottelussa tapahtui tasan kaksi huomionarvoista asiaa: ensinnäkin Foleyn karsea irokeesi ja toiseksi tuomarin jakama KELTAINEN KORTTI varoitukseksi... jostain. Ai niin, ja Takada voitti. Jee?

Antonio Inoki vs Rusher Kimura

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Denen Colosseum (28.8.1983)

Ja taas mennään. Kimuran hiukset olivat edelleen tallella, joten kai sitä pitää vielä kerran rähistä. Kimuran IWE-jengi oli tässä vaiheessa hajonnut, sillä Animal Hamaguchi oli siirtynyt Ishin Gundanin rivistöön. Teranishi tässä vielä Kimuran rinnalla seisoi. Inoki oli puolestaan toipunut Hogan-tyrmäyksestään, mutta joutuisi odottamaan seuraavaan vuoteen että saisi uuden mahdollisuuden haastaa IWGP-vyöstä.

Oi kyllä, vihainen brawlaaja-Inoki nostaa päätään! Ilahduttava osa ottelusta menee jonkinasteisessa käsirysyssä. Mutta toisaalta loppuosa ottelusta menee vähemmän ilahduttavassa mattomatelussa. Kimura saa maistaa heti ottelun aluksi Enzuigiriä sekä useita lyöntejä suoraan päähän. Inokin vyörytys taittuu vasta kun Teranishi käy hipaisemassa Inokin kulkusia. Kimuran hyökkäys koostuu pitkälti kuristuksista, pääpuskuista sekä chopeista.

Ottelun "kohokohta" on Inokin täydellinen no-sellaus Kimuran Figure Fouriin. Enkä nyt puhu tavallisesta Inokin no-sellauksesta, missä liikkeestä/kautta lukosta noustaan pystyyn kuin mitään ei olisi tapahtunut. Inoki ei siis reagoi jalkalukkoon laisinkaan, haukkuu Kimuralle että tämän lukko on aivan paska, vääntää Kimuran nilkkaa siten että KIMURA JOUTUU OTTAMAAN ROPE BREAKIN. Ah, priima-Inokin herenpaskaa. Lopputulos ei varmaan tuon jälkeen ole mikään erityinen yllätys, kun Kimura luovuttaa Octopus Holdiin.

Ottelun jälkeen Ishin Gundanin Choshu, Hamaguchi sekä SENSUROITU MIES saapunut kehään mölisemään, mutta heille ei edes suoda mikkiaikaa, kun Inoki höpisee litaniansa ja poistuu paikalta.

Samalla jätämme jäähyväiset Rusher Kimuralle. Kimuran rooli yläkortissa oli tässä vaiheessa taputeltu yli 40 vuoden iässä. Hän olikin yksi monista UWF:n puolelle loikanneista painijoista (josta lisää ensi kerralla). Kimura ei UWF:ssa kauaa viihtynyt vaan siirtyi pian AJPW:n puolelle. AJPW:ssa Kimuta roikkui sitkeästi mukana 2000-luvun taitteeseen asti, jolloin seurasi Mitsuharu Misawaa Pro Wrestling NOAHiin. NOAHissa ura lopulta taputeltiin vuonna 2004 62-vuotiaana. Mies menehtyi kuusi vuotta myöhemmin keväällä 2010.

The Cobra vs Davey Boy Smith

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

NWA World Jr. Title Tournament Final
Kuramae Kokugikan (3.11.1983)

Niin, Tiger Maskin eläköityminenhän tarkoitti sitä, että juniorivyöt oli JÄLLEEN vakatoitu. NWA:n juniorivyön kohtalo ratkaistaisiin nyt ja WWF:n juniorivyölle löydettäisiin uusi omistaja seuraavan vuoden aikana. NWA:lle alkoi kuitenkin riittää kääpiösarjan vyön juuttuminen Japaniin. Niinpä Yhdysvaltojen puolella ex-mestari Les Thornton tunnistetaan mestariksi. NWA-vyö kuitenkin seikkailee Japanissa vuoteen 1985 asti. Nyt vyön uuden haltija olisi jompi kumpi kahdesta uudesta naamasta tässä projektissa.

Davey Boy Smith tekee tässä projektin ainoan esiintymisensä. Englannissa vuonna 1962 syntynyt Smith aloitti uransa kotimaassaan ja päätyi nopeasti World of Sportiin jo 15-vuotiaana. Sieltä hänet bongasi Bruce Hart ja Smith lennähti serkkunsa Dynamite Kidin ohella Calgaryn Hart Dungeoniin koulittavaksi. Kun Smith oli hyväksyttävästi läpäissyt Stun mankelin (ja ihastunut tulevaan vaimoonsa Diana Hartiin), hänestä tuli yksi Stampeden nuorista kasvoista Dynamiten ja Bret Hartin ohella. Nyt vuorossa oli ihka ensimmäinen keikka Japaniin.

Vastapuolella odotti nuori naamioitu painija, 25-vuotias The Cobra. Mies naamion alla oli Joji "George" Takano, joka oli nuorempana harrastanut sumoa ennen kuin aloitti New Japanin dojossa vuonna 1977. Puoliksi amerikkalaiset sukujuuret omistava Takano (hänen isänsä oli amerikkalainen laivaston jäsen, joka jätti Takanon äidin ja yhteiset lapset palattuaan Yhdsyvaltoihin) oli ollut samassa young lion -limbossa kuin monet muut ikätoverinsa. Oppimatka ulkomaille käynnistyi vihdoin vuonna 1982 reissulla Meksikoon, josta mies jatkoi pohjoiseen Stampedeen vuodeksi 1983. Tiger Maskin yllättävän eläköitymisen jälkeen New Japan tarvitsi uuden naamioidun sankarin junioridivisioonaan. Niin syntyi The Cobra, Ugandasta saapunut naamioitu mies. Cobralle tämä oli paluu kotiin ja ensimmäinen ottelu uuden identiteetin alla.

Ottelu ainakin alkaa räjähtävästi, kun Smith hyökkää Cobran kimppuun ennen virallisia esittelyitä ja viskaa tämän pirun pelottavalla Military Pressillä kehästä ulos. Yleisö mylvii siihen malliin, että oletan heidän luulevan että Smith on oikeasti vielä yhden roidikierroksen vetänyt Dynamite Kid. Minulla ei ole mitään käryä, miten Smith mahtuu junioripainorajan alle, sen verta lihaksikkaassa kunnossa ollaan jo nyt. Valitettavasti ottelun kohokohta on varmaan tuo kuvassa oleva Smithin poseeraus Military Pressin jälkeen.

En ole ihan varma, pitäisikö Cobran identiteetti olla mysteeri, mutta joku nainen huutaa yleisöstä aika selkeästi "Takanoooo~" aika alkuvaiheilla. Sen jälkeen ainoa erottuva huuto yleisöstä onkin "Takano" sillä muuten reaktiot ovat aika vähissä. On karsea palata maan pinnalle muiden erittäin kuumien yleisöjen jälkeen, kun yleisö reagoi erittäin harvoin kahden heille tuntemattoman painijan menoon. Eipä siinä, Smith ja Cobra eivät hirveästi anna syytä hurrauksille.

Voin varmuudella sanoa, että kaksikko ryssii lähes kaikki Body Slamia isommat spottinsa jollain tasolla. Alkuosa on ihan pätevää rannelukoista pakoilua voltein ja kierähdysten avulla, mutta sen jälkeen tahti kuolee lepolukkoihin. Ja kun isompaa vaihdetta pitäisi kaivaa silmään, niin ei saatana. Pelkkää tohelointia spotista toiseen ja yleisö kuolee täysin. Okei, ei ihan. Yleisö paikoin NAURAA kaksikon menolle. Osa on selkeästi ihan puhtaita kommunikaatiovirheitä, mutta silti. Ja sitten kun hetkeksi luulee että kaksikko saa yleisön takaisin (Cobran massiivinen sukellus yläköyden ylitse menee ohi, molemmat iskevät Piledriverit kehän ulkopuolella, no-sellaavat ne ja palaavat kehään) niin eiköhän seuraava spotti jo pääty botchiin joka tukkii yleisön turvat.

Cobra voittaa Tiger Maskilta pöllityltä Flying Forearmilla. Ei vittu mikä junakolari. Toivottavasti Cobra on ensi kerralla parempi.

Davey Boy löytää luonnollisesti enemmän menestystä tulevina vuosina joukkuekuvioissa Dynamite Kidin kanssa. Mies loikkaa vuonna 1984 Dynamiten kanssa AJPW:n puolelle ja löytää tiensä WWF:n riveihin. WWF:ssä The British Bulldogs nousi joukkuemestareiksi, mutta lento katkesi Dynamiten vakavaan selkävammaan. Bulldogit lähtivät WWF:stä vuonna 1988, mutta Smith palasi firmaan paria vuotta myöhemmin (eivätkä välit serkkupojan kanssa koskaan palautuneet entiselleen). Toisella WWF-reissullaan Smith kohosi keskikorttiin asti, uran huippuhetkenä Intercontinental-mestaruudesta käyty pääottelu täyteen ahdetulla Lontoon Wembleyllä SummerSlamissa vuonna 1992. Ottelua Bret Hartia vastaan pidetään Smithin uran parhaana, uskomaton suoritus ottaen huomioon että hän vietti edeltävät kaksi viikkoa polttaen crackia Jim Neidhartin kanssa. Huume- ja steroidiongelmathan varjostivat pitkälti Smithin uraa. Mies veti pari reissua myös WCW:n riveissä, joista toinen johti vakavaan selkävammaan, joka oli lähellä johtaa halvaantumiseen. Ura päättyi lopulta vuonna 2000 WWF:ssä. Smith kuoli traagisesti sydänkohtaukseen vuonna 2002 vasta 39-vuotiaana, todennäköisesti seurauksena vuosien steroidien ja huumeiden käytöstä. Hänen poikansa Harry päätyi myös painin pariin ja on onnistunut luomaan menestyksekkään uran nimellä Davey Boy Smith Jr.

Akira Maeda vs Riki Choshu

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Kuramae Kokugikan (3.11.1983)

Taistelu Ishin Gundanin ja New Japanin kotijoukkueen kiihtyi. Tässä marraskuisessa tapahtumassa nähtäisiin erikoislaatuinen neljän yksilöottelun haaste kahden liittouman välillä. Molempien puolien neljä kovinta raskassarjalaista (Ishin Gundanin Choshu, Hamaguchi, Khan sekä Yoshiaki Yatsu, kotijoukkueen Inoki, Fujinami, Sakaguchi ja Maeda) kohtaisivat illan alussa "arvotuissa" ottelupareissa. Illan ensimmäisessä kohtaamisessa Hamaguchi oli ottanut shokkivoiton (diskauksella) Sakaguchista. Nyt oli nuoren Maedan aika näyttää mihin pystyisi Ishin Gundanin ykköstykkiä vastaan.

Mukavan tiivis paketti tämä loppujen lopuksi oli. Choshussa arvostaa erityisesti tiettyä räjähtävyyttä, mitä hän tuo isoihin liikkeisiin ja hetkiin. Choshu melkein dominoi Maedaa miten tahtoo ottelun ajan, mutta Maeda ei tosiaankaan luovuta. Tiettyä epävarmuutta Maedassa vielä on, mutta homma toimi tässä astetta paremmin kuin Inokia vastaan. Jälleen henkiin herännyt yleisö saa jälleen suuren kiitoksen ottelun nautittavuudesta. Etenkin keskivaiheen lyhyt iskujenvaihto saa kansan mylvimään.

Maeda saa vihdoin aloitettua vastaiskunsa ja sitten asiat menevät jännäksi. Mainitsin Maedan ja Inokin ottelussa, että Inoki halusi saada näyttämään Maedan tuossa ottelussa erittäin hyvältä. Choshu ei puolestaan välitä tästä paskaakaan ja nousee YKKÖSELLÄ Maedan kolmesta isosta liikkeestä (Leg Lariat, Brainbuster ja komea Belly-to-Belly Suplex). Choshu iskee Backdrop Driverin ja lukitsee kiinni Scorpion Deathlockin. Maeda taistelee liikaa, joten Choshu repii tämän pystyyn, pamauttaa järisyttävän Lariatin (miehen paras Lariat tähän mennessä) ja lukitsee Deathlockin uudestaan kiinni! Maeda ei halua luovuttaa! Tuomari joutuu päättämään ottelun, koska Maeda on liikuntakyvytön lukossa. Hyvää settiä! Toivottavasti Maedaa ja Choshua saa katsoa seuraavina vuosina vielä paljon lis- ai niin.

---

Vuosi 1983 oli New Japanille ennen näkemättömän vahva talousmielessä. Inoki, Fujinami ja Choshu olivat tulikuumia akteja ja heidän takanaan väijyi Maedan kaltaisia nimiä. Tuntui siltä että mikään ei voinut mennä pieleen!

Ensi kerralla: Kaikki menee pieleen.

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 24 Huhti 2021, 12:49

SLAMMIVERSARY 2008

No niin, pitkästä aikaa taas TNA:n parissa. Välissä ehti olla pari WWE:n ppv:tä ja yksi ROHin tapahtuma, mutta nyt siis oli TNA:n kesän kohokohdan aika. Slammiversary järjestettiin perinteisesti TNA:n perustamisen vuosipäivän aikoihin: vuonna 2008 tuli jo kuusi vuotta promootion perustamisesta, ja Slammiversary-tapahtumien historiassa tämä oli neljäs. Muuten TNA:lla meni näihin aikoihin varsin vakaasti. Fanikunta osoitti koko ajan pienoista kasvusuhdannetta, ja kokonaiskuva oli se, että toivoa paremmasta tulevaisuudesta olisi. Yksi merkki siitä oli se, että TNA järjesti jälleen ppv:n muualla kuin Orlandon studioilla: tällä kertaa Missisippissä, jossa ppv:tä oli saapunut katsomaan täysi areena, 2 000 henkeä. Selostajinamme tälläkin kertaa tutut Mike Tenay ja Don West. Backstage-haastattelijana Jeremy Borash ja Lauren.

Tähän Slammiversaryyn liittyy toki myös murheellinen uutinen: tapahtuman jälkeisen purkamisen aikana työlava petti Kevin "Angus" Sinex -nimisen miehen alta, ja Sinex romahti korkealta betonilattialle. Hänet kiidätettiin onnettomuuden jälkeen sairaalaan, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. TNA omisti seuraavan Impact-jakson kuolleen Sinexin muistolle.

Petey Williams (c) w/ Scott Steiner & Rhaka Khan vs. Kaz - TNA X Division Championship
"Maple Leaf Muscle", "The Definition of Definition" Petey Williams oli noussut TNA X Division -mestariksi loppukeväästä, ja nyt hän pääsi puolustamaan mestaruuttaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Scott Steinerin ja mystisen muskelinaisen Rhaka Khanin manageroima Williams oli kieltämättä kerännyt itselleen aikamoiset lihakset, joilla hän oli kylvänyt tuhoa TNA:n X-Divarissa viime aikoina. Vastaansa hän sai tässä mestaruuspuolustuksessa Kazin, joka oli voittanut edellisessä ppv:ssä käydyn Terrordome-ottelun ja ansainnut sillä X-Divisioonan mestaruuden ykköshaastajuuden. Kazin ura oli muutenkin taas vaihteeksi selvästi noususuhdanteessa, koska selostajat huomauttivat, että Kazille oli luvattu myös TNA:n päämestaruusottelu seuraavaan Impactiin sitä vastaan, kuka ikinä poistuisikaan Slammiversaryn Main Eventinä käytävästä King of the Mountain -ottelusta mestarina.

Eipä tässä voi muuta kuin ihailla Williamsin ja Kazin kehätaitoja. Molemmat olivat ensiluokkaisia X-Divisioonan painijoita ja vetivät keskenään todella mallikkaan mestaruusottelun. Kaz on muutenkin ehdottomasti suurimpia suosikkejani TNA:ssa näihin aikoihin, ja on sääli, ettei TNA lopulta koskaan antanut hänelle sellaista pushia, mitä hän olisi ansainnut. Tässä matsissa Williams ja Kaz saivat ehdottomasti tarpeeksi aikaa (15 minuuttia), mutta ottelu oli silti rakennettu oikein: tässä ei nähty mitään ihan överiälyttömiä spotteja, vaikka toki paljon hienoja liikkeitä, sekaantumisia ja muuta all over the place -meininkiä nähtiinkin. Silti tämän jälkeen ei tullut sellainen olo, että ihan kaikki mahdollinen olisi jo show'sta nähty, ja siksi tämä matsi itsessään ei myöskään nouse huippuluokan otteluksi. Hieno matsi silti ja erinomainen opener kaikin puolin. Ottelun jälkeen Steiner sitten pieksi Kazin brutaalisti, koska hän halusi päästä Kazin sijaan painimaan mestaruudesta seuraavassa Impactissa.
***½ (15:19)
Voittaja:

► Näytä spoileri

The Beautiful People (Moose & Love & Sky) vs. Gail Kim & ODB & Roxxi
Tässä ppv:ssä ei nähty naisten mestaruusottelua, mutta naiset olivat esillä sitäkin enemmän. Nyt vuorossa oli kuuden naisen joukkueottelu, joka oli saanut alkunsa edellisessä ppv:ssä käydystä "Knockout Makeover Battle Royal Ladder" -ottelusta (pakko rakastaa TNA:ta). Tuohan ottelu oli siis naisten mestaruuden ykköshaastajuusmatsi, jonka erikoispanoksena oli vieläpä se, että ottelussa toiseksi jääneen painijan pää ajeltaisiin kaljuksi. Ottelun aikana Roxxi Laveaux (nyt enää vain Roxxi) onnistui eliminoimaan ylimielisen ja kauneuttaan korostavan Beautiful People -kaksikon jäsenet Angelina Loven ja Velvet Skyn, mikä raivostutti heitä suuresti. Niinpä Love ja Sky aiheuttivat Roxxille tappion lopun Ladder Match -osuudessa, ja Gail Kim vei voiton sekä ykköshaastajuuden. Roxxia nöyryytettiin ottelun jälkeen ajamalla hänen päänsä kaljuksi. Gail Kim puolestaan sai mestaruusottelunsa Awesome Kongia vastaan Impactissa, mutta hävisi tuon ottelun Loven sekaantumisen vuoksi. Nyt siis sekä Gail Kimillä että Roxxilla oli kana kynittävänä Beautiful Peoplen kanssa, ja he liittoutuivat yhteen kostaakseen Lovelle ja Skylle. Kesäkuun alussa Beautiful People vetäisi kuitenkin vielä yhden ässän hihastaan, kun TNA-debyyttinsä teki heidän uusin apurinsa: isokokoinen ja pelottavan oloinen naispainija, jota kutsuttiin nimellä Moose (kyllä, painihistoriassa on ehtinyt olla useampi Moose). Moose toimi nyt siis eräänlaisena Beautiful Peoplen henkivartijana. Oikealta nimeltään Moose oli Mickie Knuckles: vuonna 2003 painidebyyttinsä tehnyt Knuckles oli tullut tunnetuksi erityisesti IWA Mid-Southissa osallistumalla King of the Deathmatch -turnaukseen. IWA:MS-vuosiensa aikana Knuckles teki monellakin tavalla naispainihistoriaa ja paini monissa intergender deathmatcheja. Tähän Slammiversaryn otteluun Gail Kim ja Roxxi saivat avukseen Kimin vanhan ystävän ODB:n, jotteivat he jäisi alakynteen Beautiful Peoplea vastaan jo numeroidenkin valossa.

Tämä oli kaikin puolin hyvin perusottelu eikä välttämättä sellainen, jota olisin kaivannut vuoden toiseksi suurimpaan TNA-ppv:hen. Minusta on edelleenkin sääli, että TNA ei jostain syystä halunnut buukata ppv:hen uudestaan Awesome Kongin ja Gail Kimin välistä 1 on 1 -ottelua, vaikka feudia oli rakenneltu kuukausikaupalla ja vaikka edellinen ppv-matsi oli ollut täyttä priimaa. Sen sijaan tarjoillaan sitten tällaisia ihan kivoja mutta loppujen lopuksi vähän yhdentekeviltä tuntuvia naistenotteluita, kun enemmänkin voisi olla mahdollista saada aikaiseksi. Hyvää oli toki se, että tämä ottelu oli jälleen ihan oikea ottelu eikä mitään pelleilyä, ja olihan kehässä paljon osaavia nimiä. Siksi olisi voinut itse asiassa odottaa vähän enemmänkin.
** (10:14)
Voittajat:

► Näytä spoileri

LAX (c) w/ Hector Guerrero & Salinas vs. Team 3D - TNA World Tag Team Championship
Ei, näiden joukkueiden välinen feud ei kaiketi pääty ikinä. Viime ppv:ssä LAX voitti siis joukkueturnauksen, jonka panoksena olivat vakatoidut joukkuemestaruudet. Turnauksen finaalissa LAX päihitti vanhan kilpakumppaninsa Team 3D:n, joten olisi voinut kuvitella, että se olisi riittänyt näiden joukkueiden välisistä kohtaamisista. Luulo ei ole koskaan tiedon väärtti: TNA totesi, että totta kai Slammiversaryyn tarvitaan vielä yksi ottelu LAX:n ja Team 3D:n välillä. Ja tässä sitä nyt ollaan. Selvittämässä, kumpi joukkue ansaitsee joukkuemestaruudet lopullisesti.

Taisin Sacrificenkin arviossa todeta, että olen nähnyt niin monta Team 3D:n ja LAX:n välistä kohtaamista, että näiden yksittäisten otteluiden arvostelu alkaa menettää jo merkityksensä. Eipä siinä, ihan kaikin puolin perustoimivaa joukkuepainia tämäkin oli jälleen kerran. Homicide osaa hommansa hyvin, Hernandez osaa pari näyttävää ison miehen liikettä ja Team 3D on todennäköisesti yksi koko painihistorian kokeneimmista joukkueista. Kyllä näistä aineksista saa joka kerta aikaan ihan hyvän ottelun, mutta ihan joukkuedivisioonan tuoreuden nimissä toivoisin, että vähitellen niitä edes vaikka ihan hyviäkin otteluita voitaisiin kaivella muualta kuin tästä otteluparista.
**½ (15:00)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Awesome Kong w/ Raisha Saeed vs. Serena Deeb
Kuten saatoitte huomata, kaikki ottelut tähän mennessä olivat saaneet varsin paljon aikaa. Se olikin ihan perusteltua, koska loppujen lopuksi koko tässä ppv:ssä oli vain viisi oikeaa ottelua. Seuraavaksi edessä oli nimittäin kaksi squashia, jotka olivat enemmänkin yksi pitkä angle kuin mitään varsinaisia otteluita. Ja sen jälkeen edessä olisi vielä toinen pitkä angle, mutta siitä lisää sitten. Nyt siis kehään marssi TNA Knockout -mestari Awesome Kong, joka oli alkanut alkukesästä järjestää Impact-lähetyksissä Awesome Kongin 25 000 dollarin haastetilaisuuksia. Käytännössä se tarkoitti sitä, että Kong tarjoutui painimaan ketä vain yleisössä olevaa naista vastaan, ja jos tämä onnistuisi voittamaan Kongin, hän voittaisi 25 000 dollaria. Tietenkään Kongin vastustajat eivät olleet oikeita faneja, vaan plantteja, käytännössä indie-naispainijoita. Nyt Kong saapui julistamaan haasteensa Slammiversaryn yleisölle, ja yleisöstä esiin ponnisti peräti kaksi naista, jotka halusivat kuumeisesti kohdata Kongin. Molemmat saivat esitellä itsensä, minkä jälkeen Kong ilmoitti, että hän kohtaisi ensin Serena Deebiksi itsensä esitelleen naisen. Deeb oli 2000-luvun puolivälissä debyyttinsä tehnyt naispainija, joka oli paininut pitkään OVW:ssä ja WWE:stä lähtemisen jälkeen muun muassa Shimmerissä. Tässä show'ssa hän ei toki tätä kertonut, vaan ilmoitti, että hänellä on "paljon MMA-taustaa".

Mitäpä näistä otteluista nyt oikein sanomaan? Puhtaita squashejahan nämä olivat. Kong on pirun vakuuttavan näköinen ja yksi koko painihistorian uskottavammista naispainijoista. Ei voi kuin ihailla tuota monsterimaista tuhokykyä, joka Kongilla oli näissä huippuvuosiensa esiintymisissä. Squashina siis ihan ok, eipä sen kummempaa.
½ (2:26)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Awesome Kong w/ Raisha Saeed vs. Josie Robinson
Ensimmäisen ottelun jälkeen Kong ilmoitti olevansa valmis kohtaamaan myös toisen halukkaan haastajan. Tämä toinen innokas nainen oli nimeltään Josie Robinson, ja Serena Deebin tavoin myös hän oli debytoinut 2000-luvun puolivälissä OVW:ssä ja paininut sen jälkeen muun muassa Shimmerissä. Robinsonia tultaisiin näkemään TNA:ssa myöhemminkin (niin toki myös Deebiä, mutta Robinsonia aiemmin). Ottelusta itsestään ei ole yhtään sen enempää sanottavaa kuin äskeisestä matsista. Ihan ok squash jälleen. Ottelun jälkeen tätä pitkäksi venynyttä anglea pitkitettiin entisestään, kun paikalle ilmestyi Eric Young. Young oli aikaisemmin backstage-promossa ja ilmeisesti myös ppv:tä edeltävissä Impacteissa luvannut tuoda paikalle Elviksen (kyllä). No, nyt Young ilmoitti, että oli Elviksen paluun aika, ja paikalle marssi Elvis-imitaattori. Ainut ongelma oli, että hän ei näyttänyt yhtään Elvikseltä. Tämä oli ehkä maailman huonoin Elvis-imitaattori, ja yleisöäkään ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. No, Young ja "Elvis" marssivat kuitenkin kehään, ja kun "Elvis" oli vetänyt lyhyen promon, Awesome Kong tuhosi hänetkin Awesome Bombilla. Kiitos. Tähän (varsinkaan loppuun) ei olisi tarvinnut käyttää näin paljon aikaa.
½ (1:42)
Voittaja:

► Näytä spoileri

So Cal Val's & Jay Lethal's Wedding
No niin, tässä välissä oli sitten lisää segmenttejä keskellä ppv:tä. "Black Machismo" Jay Lethalin ja So Cal Valin rakkaustarina oli siis tietoisesti ollut TNA:ssa tarkka kopio Randy Savagen ja Miss Elizabethin rakkaustarinasta. Nyt tarina oli sitten edennyt siihen pisteeseen, että Lethal ja So Cal Val menisivät painikehässä naimisiin, kuten Savage ja Miss Elizabeth olivat menneet SummerSlamissa 1991. Ensin paikalle saapuivat Lethalin sulhaspojat (tai mitä lie), joina toimi kokonainen joukko legendoja: Jake Roberts (kyllä, sama Jake Roberts, joka oli tuhonnut Savagen ja Elizabethin häät), Kamala, Koko B. Ware, George Steele ja... Ace Young. "Kuka vitun Ace Young", saatatte nyt kysyä, ja se on erittäin hyvä kysymys. Vastaus: American Idol -finalisti, josta TNA ilmeisesti luuli yleisön välittävän mutta jolle yleisö pelkästään buuasi. Muut sulhaspojat olivat siis tietenkin Randy Savagen aikaisia WWF-legendoja, koska pitihän tähän saada kaikki mahdolliset Savage-viittaukset. No, sitten paikalle saapui Lethal itse, ja bestmaninaan hänellä oli tietenkin paras ystävänsä Sonjay Dutt. So Cal Val saapui paikalle hääpukuun pukeutuneena. Sitten oli aika siirtyä itse seremoniaan... Ja se meni tietenkin totaalisen pieleen, koska kuukausien ajan Lethalin kanssa pahempiin ja pahempiin ongelmiin ajautunut Dutt keskeytti seremonian kesken kaiken, ilmoitti että on ITSE rakastunut So Cal Valiin ja hyökkäsi tämän jälkeen brutaalisti Lethalin kimppuun. Se niistä häistä ja siitä ystävyydestä. Kauhistunut ja pettynyt So Cal Val juoksi paikalta pois samalla kun legendat rynnistivät kehään ja pieksivät Duttin. Sitä ennen Dutt toki antoi turpaan Ace Youngille, ja hyvä niin. Vihdoin siis Lethalin ja Duttin kuvio oli saatu siihen pisteeseen, että he olivat valmiita painimaan toisiaan vastaan. Tämä segmentti itsessään oli ihan hauska, ja oli näitä vanhoja legendoja mukavaa nähdä myös TNA:n puolella. Ei minulla ole kummemmin tästä mitään valitettavaa - muuta kuin että putkeen tässä tuli todella paljon ei-paini-osuutta yhdessä vuoden isoimmista ppv:istä.

AJ Styles vs. Kurt Angle w/ Tomko
No niin, sitten oli jälleen painin aika, ja voi pojat minkälaisen painin. Tämä Kurt Anglen ja AJ Stylesin välinen kuvio oli ollut yksi koko vuoden huolellisimmin rakenneltu feudi, ja vaikka feudista itsestään voi olla montaa mieltä, niin itse matsit näiden kahden välillä olivat aina täyttä priimaa. Kaikkihan oli siis alkanut siitä, kun vuoden 2007 lopulla AJ Styles ja Tomko kääntyivät Christian Cagea vastaan (mikä teki Cagesta facen) ja liittoutuivat Kurt Anglen kanssa muodostaakseen Angle Alliancen. Varsin nopeasti Angle Alliancen rivit alkoivat kuitenkin rakoilla. Ensin Styles ei ollutkaan varma, kumman puolella hän todella olisi Anglen ja Christianin välisessä vihanpidossa, mutta vuoden ensimmäisessä ppv:ssä Final Resolutionissa hän puukotti Cagea jälleen selkään, auttoi Anglen voittoon ja liittoutui takaisin Anglen kanssa. Seuraavan kuukauden ppv:ssä Against All Oddsissa nähtiin tismalleen sama kuvio Tomkon kohdalla: Tomko vaikutti ensin hylänneen Anglen ja Stylesin mutta kusettikin vain Cagea ja auttoi Anglen voittoon.

Lopulta näytti siis siltä, että koko kolmikko olisi taas onnellisesti yhdessä - mutta ikävä kyllä AJ Styles oli juuri samaan aikaan alkanut kehittää ihastuksen Anglen vaimoon Karen Angleen. Ja mikä pahinta: Kurtin ja Karenin liitto oli alkanut rakoilla pahasti (niin storylinessä kuin ihan oikeastikin, mutta se on jo oma lukunsa), ja Karen oli alkanut osoittaa tietynlaista kiinnostusta Stylesiä kohtaan. Tästä Kurt ei tietenkään pitänyt, ja vähitellen hän ja Styles alkoivat ajautua pahoihin riitoihin. Kun vielä Stylesin joukkuemestaripari Tomko "loukkaantui" (tämä oli oikeasti vain tapa kirjoittaa Tomko hetkeksi ulos kuviosta) ja kaksikko menetti joukkuemestaruutensa, Styles huomasi yhtäkkiä olevansa aivan yksin. Lopullinen niitti Stylesin face-turnille ja tämän feudin alkamiselle nähtiin toukokuun lopussa Impactissa, kun AJ Styles joutui Team 3D:n beatdownin kohteeksi ja Kurt Angle juoksi paikalle. Ensin näytti siltä, että Angle pelastaisi Stylesin 3D:n kynsistä, mutta sen sijaan hän löikin Stylesiä terästuolilla päähän. Kun Tomko palasi, hän liittoutui Anglen kanssa ja tuki siis tätä nyt taistelussa entistä joukkuepariaan vastaan. Nyt oli sitten aika päästää Angle ja Styles painimaan ensimmäistä kertaa toisiaan vastaan. Kurt Angle oli tähän otteluun tultaessa edelleen hädin tuskin painikuntoinen: Angle oli loukkaantunut toukokuun alussa Etelä-Koreassa, minkä vuoksi hän oli joutunut jättämään Sacrificen väliin, ja osa lääkäreistä oli ilmeisesti sitä mieltä, ettei hänen kannattaisi painia vieläkään. Angle ei tästä välittänyt. Muutenkin Angle oli tähän aikaan todella pienikokoinen, näytti kehässä selvästi AJ Stylesiä pienemmältä. Näin jälkikäteen tiedämme, että tämä johtui mitä todennäköisemmin siitä, että näihin aikoihin Angle oli kehittänyt itselleen aivan äärimmäisen pahan kipulääkeriippuvuuden. Angle on sittemmin kertonut haastatteluissa, että pahimman lääkeriippuvuutensa aikaan hän otti "65 ekstravahvaa Vicodinia" päivässä ja käytti kipulääkkeitä sekaisin alkoholin kanssa. Vetää sanattomaksi.

Angle ei siis tähän otteluun tultaessa ollut ehkä elämänsä parhaassa kunnossa, mutta kuten Anglella oli tapana, hän ei antanut sen näkyä kehäsuorituksessaan. Päinvastoin: Angle ja Styles vetivät aivan pirullisen kovan ottelun, joka oli heittämällä huippumatsitasoa. En sen tarkemmin rupea tätä ottelua selostamaan yksityiskohtaisesti, koska Anglen ja Stylesin ottelut kannattaa ehdottomasti katsoa itse, jotta voi nauttia ensiluokkaisesta painista. Hatunnoston arvoinen suoritus on myös se, että todennäköisesti tarkoituksella Angle ja Styles eivät panneet tässä peliin heti kaikkea, vaan he jättivät selvästi parannettavan varaa ja vielä isomman matsin meininkiä tuleviin kohtaamisiinsa. Tämä oli siis kiistata huippuluokan ottelu, mutta tästä jäi puuttumaan vielä se ihan viimeinen vaihde, joka olisi nostanut tämän saman tien MOTYC-otteluiden joukkoon. Hyvin lähellä sitä oltiin silti, kenties vuoden paras TNA-ottelu tähän mennessä.
**** (22:44)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Samoa Joe (c) vs. Rhino vs. Robert Roode vs. Christian Cage vs. Booker T - Special Enforcer: Kevin Nash - King of the Mountain Match for the TNA World Heavyweight Championship
Koska tämä oli Slammiversary, tietenkin illan Main Event oli King of the Mountain -ottelu. Säännöt todennäköisesti tiedättekin: ottelun voittaisi se, joka onnistuisi ensimmäisenä ripustamaan mestaruusvyön katossa roikkuvaan koukkuun tikkaiden avulla. Sitä ennen kuitenkin oli ansaittava oikeus mestaruuden ripustamiseen selättämällä joku ottelun vastustajista tai panemalla joku heistä luovuttamaan. Ja jos painija selätettäisiin tai hän luovuttaisi, hän joutuisi kahdeksi minuutiksi ringsidellä olevaan jäähykoppiin. Näin. Mestarina oli siis edelleen Samoa Joe, ja hänen vastustajinaan oli neljä TNA:n yläkortin painijaa. Vastustajat oli valittu yksinkertaisesti karsintaotteluissa, joissa Robert Roode oli voittanut Matt Morganin, Booker T oli voittanut AJ Stylesin, Rhino oli voittanut James Stormin ja Christian Cage oli voittanut Tomkon. Jostain syystä Samoa Joen mentori/vihamies (en taas ollut perillä, missä tilanteessa heidän välinsä olivat nyt) Kevin Nash halusi tämän ottelun Special Enforceriksi, ja komissaari Jim Cornette salli Nashille tuon tehtävän.

Tämä oli... Oikein viihdyttävä entertainment brawl. Eniten oikeastaan tässä ottelussa häiritsi se, että tästä puuttui kaikki jännitys. Kukaan ottelun osanottajista ei tuntunut uskottavalta haastajalta Joelle, mikä puolestaan johtui siitä, että Joelle ei ollut yritetty rakentaa minkäänlaista kunnon vihanpitoa yhdenkään näistä painijoista kanssa. Kaikki olivat vain päätyneet tähän otteluun, ja nyt he kaikki yrittivät nousta TNA:n uudeksi maailmanmestariksi, ja se siitä. On huono tilanne, jos yhden vuoden isoimmista ppv:istä mestaruusottelu tuntuu yhdentekevältä. Mutta jos tämä tunne onnistutaan sivuuttamaan, pitää todeta, että itse ottelu oli oikein viihdyttävää katsottavaa. Kaikki ottivat kunnon bumppia, tässä nähtiin muutamia hienoja spotteja ja muutenkin matsi oli rakenneltu oikein mainiosti (jos pakollista Kevin Nash -sekaantumista ei lasketa). Myös lopetus toimi moitteetta, joten mitäpä minä tässä enempää valittamaan.
***½ (19:49)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** AJ Styles
** Kurt Angle
* Kaz

Kokonaisarvio Slammiversarysta: Tämän ppv:n ongelma oli sen kummallinen rakenne. Ensin oli yllättävän pitkiä alakortin otteluita, jonka jälkeen nähtiin helvetin pitkä putki pelkkää segmentti-meininkiä - ja sitten taas kaksi pitkää Main Event -ottelua. Lisäksi alakortin otteluista kaksi jälkimmäistä ei ollut oikein kovin kummoisia, ja myös Main Event oli viihdyttävyydestään huolimatta pliisu siinä mielessä, että siitä puuttui kaikki jännite. Oli tässä show'ssa siis paljon hyvääkin (erityisesti opener ja Styles/Angle), mutta silti tämä oli taas vain Ok. Varsin tasapaksu vuosi TNA:lta tähän mennessä.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
4. WWE One Night Stand: Extreme Rules - Hieno
---------------
5. ROH Rising Above - Hyvä
6. ROH Undeniable - Hyvä
7. WWE Royal Rumble - Hyvä
8. WWE Backlash - Hyvä
---------------
9. TNA Final Resolution - Ok
10. WWE Judgment Day - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. TNA Destination X - Ok
14. TNA Sacrifice - Ok
---------------
15. TNA Against All Odds - Kehno

Viesti Kirjoittaja **FDR** » 27 Huhti 2021, 10:01

Kuninkaiden tie - Osa 6 - Uusi Sukupolvi

Projekti ei ole jäänyt tuuliajolle, vaan Jumbon ja Misawan ensikohtaaminen oli hyvä hetki pitää taukoa. Projektin jatkuvuuden kannalta hyvä idea, sillä paljon on vielä edessä. Palataan kuitenkin takaisin vuoteen 1990 ja Misawan suuren nousun jälkimaininkeihin.

Toshiaki Kawada vs Kenta Kobashi - kesäkuu 1990

Misawan suuren voiton myötä AJPW:n uusi sukupolvi oli ottanut ensiaskeleen uuden vuosikymmenen kynnyksellä. Misawa alkoi rakentamaan omaa joukkiotaan veteraaneja vastaan, mutta ennen tätä annettiin nuorille, nouseville tähdille näytön paikkoja toisiaan vastaan. Toshiaki Kawada ja Kenta Kobashi olivat näyttäneet olevansa Misawan rinnalla promootion tulevaisuus ja lojaaliudestaan Giant Babaa kohtaan heillekkin annettiin mahdollisuus nousta korkeampaan valokeilaan.

Vuotta aiemmin kaksikko oli kohdannut nuorisoturnauksessa, mutta nyt edessä oli erikoisnäytösottelu. Selostamossa kerrottiin ottelun olevan epävirallinen nuorten painijoiden johtajuuden päättävä matsi. Heti alussa Kobashi pääsi loistamaan. Kawadan taitavuus oli jo yleisön tiedossa, mutta Kobashin kehitystä ei oltu vielä korostettu. Nyt heti alussa Kobashi alkoi ottamaan hommaa haltuun. Kawadan yritykset kääntää tilanne edukseen olivat Kobashilla tiedossa, jotenka mies piti ottelun alun visusti hallussaan. Kawadalla kuitenkin oli ärjy luonne, jotenka vilppi ja muut hämyisät temput käänsivät suuntaa miestä kohtaan. Ottelussa alettiin nopeutta nostamaan ja Kobashi sekä Kawada näyttivät oivia vastauksia toisten kikkoihin. Suplexeja ja isoja pommeja ei paljolti viskelty, nämä kaksi luottivat iskujen ja lukkojen voimaan. Ottelu kiihtyi entisestää kunnes erinomainen loppusegmentti iski. Mattopainin maailmassa molemmilla oli etu ja selätyksiä vaihdettiin. Parin minuutin sisällä sai olla varpaillaan, sillä mikä tahansa selätysyritys voisi johtaa voittoon. Jännittävän mattoväännön päätteeksi Kawada sai yllätettyä Kobashin ja sai niukan voiton. Kobashi ei ollut uskoa, Kawadan ollessa huojentunut. Molemmat miehet poistuivat voittajina. ****. Tämä oli aivan uskomattoman mainio ottelu. Molempien painijoiden taitavuus oli selkeästi esillä ja tulevaisuuden koitosten kaltaisia draaman kaaria nähtiin paljon. Kobashin vahva suosio oli myös alkanut hiipimään yleisön sekaan, sillä ottelun alkupuoliskolla Kobashin taistellessa Kawadan metkuja vastaan yleisö huusi legendaarikseksi muodostuvaa KO-BA-SHI -chanttiaan.

Stan Hansen vs Kenta Kobashi - Heinäkuu 1990

Kobashin nosto jatkui hetki tämän jälkeen, kun mies pistettiin Stan Hansenia vastaan. Stan Hansen oli Teksasilainen jenkkifutaaja, joka alkoi painimaan jalkapallouransa ohella. World Football League valitettavasti kaatui yrittäessään kisata NFL:n kanssa ja Hansenin ura päättyi tähän. Painimaailmassa miehellä kuitenkin oli kysyntää ja painista tuli päätoimi. Vuonna 1976 Hansen päätyi New Yorkiin ja Vince McMahon vanhemman WWWF:ään. Mies feudasi Bruno Sammartinon kanssa, nousten valitettavan loukkaantumisen (Bruno loukkasi niskansa Hansenin powerslamin kautta) kautta yhdeksi suurimmista heeleistä. Hansenin lariattia pidettiin syypänä tähän ja miehen legenda kasvoi. Kuitenkin New Yorkissa aika alkoi loppumaan ja Vince vanhempi laittoii Hansenin matkalle Japaniin. Hansen debytoi vuonna 1977 New Japanissa, kiitos McMahonien ja Inokin yhteistyön. Brunon telomisen kautta Hansen nousi välittömästi Japanin vihatuimmaksi heeliksi ja main eventejä Inokia, Sakaguchia ja muita New Japanin sankareita vastaan nähtiin useita. Hansen oli myös yksi harvoista, joka voitti Inokilta NWF-mestaruuden vuonna 1980. 1981 Hansen sai puhelun Giant Babalta ja miehelle tarjottiin hyvää diiliä All Japanissa. Isojen japanifirmojen välillä oli käyty paljon talenttiryöstöjä ja Hansen oli suurin veto.

Hansen jatkoi menestystään All Japanissa, ollen mm. Bruiser Brodyn kanssa yksi 80-luvun dominantteja joukkueita. Hansenin ikä alkoi kuitenkin jo painamaan ja myös näkö alkoi hieman pettää. Silti, miehen aura, olemus ja status oli melkein Giant Babasta seuraava. Olikin siis massiivista laittaa nuori Kobashi Hansenia vastaan. Ottelu alkoi vahvasti, sillä itsevarma Kobashi pystyi pistämään kampoihin Hansenille. Hansen kuitenkin sai pidettyä nuoren Kobashin aisoissa. Lopulta homma kuitenkin kääntyi Kobashille, joka nuoruudestaan huolimatta pystyi laittamaan Hansenille vastaan. Hansen sai aina väliin pientä yritystä, mutta Kobashi ei antanut periksi. Hansen jopa oli hyvin kärsivän oloinen, mikä korosti Kobashin tulevaisuuden tähden asemaa. Kobashi jopa antoi Hansenille pariin otteeseen kovia potkuja, mitä Hansen oli ottelun alkupuoliskolla tarjoillut. Kobashilla oli vahva ote ottelusta ja oli lähellä voittaa. Kuitenkin Hansenin ärtyisyys piti huolen, että oikean hetken tullen Kobashi saataisiin maahan ja iskettyä lariatilla kanveesiin. Hansenin lariatista ei nousta, ei edes Kobashi. ***. Kobashin vahva nousu jatkui jälleen ja nyt miehelle annettiin hyvä näytönpaikka Hansenia vastaan. Yleisö otti tämän täydestä ja jälleen kerran Kobashin nimi raikui yleisössä. Baba oli jälleen rakentanut nousevan tähden. Hansen ei tässä ottelussa tehnyt paljoa, mutta tarkoituksena oli pistää Kobashi valokeilaan.

Jumbo Tsuruta, Akira Taue & Masanobu Fuchi vs. Mitsuharu Misawa, Toshiaki Kawada & Tsuyoshi Kikuchi - Elokuu 1990

Kesäkuun voiton jäljiltä Jumbon ja Misawan vihanpito kasvoi entisestään. Jumbo onnistui rekrytoimaan riveihinsä nuoren Tauen, joka näki mahdollisuuden erottua muista nuorista nälkäisistä. Sumotaustainen Taue oli Jumbon seuraava suuri oppipoika, aiemman osoittautuessa tätä voimakkaammaksi. Misawan talliin taas liittyi Tsuyoshi Kikuchi, joka oli kevytsarjalaisten keskuudessa nouseva tähti. Jumbon tiimissä olevaa Fuchia vastaan otellut Kikuchi oli noussut yleisön suosikiksi nopeaksi. Nämä kaksi ryhmää olivat suoralla törmäyskurssilla.

Heti ottelun alkuvaiheilla kerrotaan ottelijoiden hierarkia:

-Kikuchi on nuorin ja kokemattomin sekä kevyin. Silti matsin edetessä hänestä voi tulla uhkaava vastus

-Taue on myös kokematon, mutta hän on varsinkin Jumbon kanssa erittäin vaarallinen

-Fuchi on hyvä liikenteenohjaaja ja osaa pitää nuoremmat kurissa

-Kawada on innokas ja vahva, mutta innokkuus voi koitua Fuchin ja Jumbon kaltaisten veteraanien kanssa kohtalokkaaksi

-Jumbo on vihainen ja haluaa pistää nuorison takaisin alakorttiin. Hän ohjaa toimintaa

-Misawa tietää mikä heikentää Jumbon ja se on kyynärpää.

Ottelun alkupuolisko koostuu näiden tasojen esittelystä. Erityisen mainittavana onkin, että Misawa pistää kyynärpäätä Jumbolle ja Jumbo ottaa tämän erittäin isona iskuna vastaan. Ottelu etenee hetken, osanottajien ja suunnan vaihdellen. Kikuchi kuitenkin joutuu keskivaiheilla pitkän höykytyksen kohteeksi, jossa kuitenkin toivonpilkahduksia on paljon. Kawadan pyörähtäessä kehään saadaan läheltäpiti tilanteita - Kawada voi viedä ottelun yksin. Misawa toimii Jumbon neutralisoijana aina tilanteen tullen. Fuchi pitää kovaa kuria ja kääntää aina tilanteen edukseen.

Ottelun loppu lähestyy ja yhtäkkiä alkaa tapahtua. Kikuchilla iskee turbovaihde ja mies alkaa laittamaan iskuja vastaan. Paljon toiveikkaita hetkiä, mutta aina mies saadaan alas. Misawa pääsee kehään ja kohtaa Jumbon. Jumbo saa kyynärpäistä ja harvinaisessa näyssä Misawan ollessa yliotteessa, yleisö huutaa Misawan nimeä tämän hakatessa kyynärpäätään Jumbon kalloon. Taue on myös herännyt ja onnistuu antamaan Misawalle kampoihin. Huvittavan näköinen sumoläiskintä saa yleisöltä vahvan reaktion. Meininki on aivan uskomatonta ja loppu voi tulla millä hetkellä hyvänsä. Misawan ja Kawadan keskittyessä Jumboon ja Fuchiin, Kikuchi on pistämässä ihmettä kehässä. Taue on yksin eikä veteraanit ole ohjastamassa. Kikuchi melkein nappaa voiton, mutta Tauen raju powerslam pistää juniorin maahan. ****. All Japanin kuusinotteluista on paljon kehuja ja tämän myötä ymmärrän miksi. Kaikilla ottelijoilla on selkeä rooli ja *dynamiikat* määrittävät mihin ottelu jatkuu. Tämä kuulemma ei edes ollut mitään verrattuna tulevaan, eli jotain huikeaa on edessä.

Jumbo Tsuruta, Masanobu Fuchi & Mighty Inoue vs. Mitsuharu Misawa, Kenta Kobashi & Tsuyoshi Kikuchi

Veteraanien viha näkyi myös maaseudulla. Mighty Inoue oli yksi IWE -promootion raunioista loikannut veteraani, jonka räväkkä volttityyli oli vanhemman fanikunnan suosiossa. Tämä taisikin olla syy, jonka myötä hänet pistettiin Jumbon talliin. Yleisössä oli nuorempaa väkeä, joille vanhat ärjyt ukot eivät olleet kannustettavissa. Nuoret tähdet taasen olivat sitä mikä heidät paikalle toi.

Jälleen kerran Kikuchi saa aloittaa, mutta joutuu pian alakynteen. Onneksi Jumbon päästessä kehään alussa Misawa on pistämässä kyynärpäätä ja Jumbo joutuu hakemaan itseään kehän laidalta. Korvaan osunut kyynär häiritsee koko loppuottelun ajan. Meininki on pitkälti samaa kuin edellisessä ottelussa. Ainoastaan Mighty Inouen veteraanistatus muuntaa tilanteen hieman Misawan porukalle epäsuotuisaksi. Onneksi tilanne kääntyi kiitos Misawan kyynärpään, sillä Jumbo oli kehävuorossa. Kobashi on myös innokas ja tekee pari vakavaa virhettä ottelussa. Veteraanit ottavat tästä kaiken irti. Jumbolle pitää nostaa hattua, sillä mies myi Misawan kyynärpäät aivan loistavasti.

Ottelu pysyy kasassa pitkälle yli 20 minuutin, kunnes Jumbo ja Misawa alkavat saamaan toisistaan tarpeeksi. Kobashi ja Inoue olivat myös tukkanuottasilla, joten mähinä siirtyi kehän ulkolaidalle. Misawan ja Tsurutan uusintaottelu oli äskettäin ilmoitettu, joten fanit saivat nähdä esimakua. Misawa oli kyynärpäänsä kanssa hakkaamassa Tsurutaa ympäri areenaa samalla kun kehässä tapahtui asioita. Fuchi oli päässyt Kikuchin kanssa taistoille ja veteraani otti selvän voiton nuoresta Kikuchista. Misawa selkeästi menetti katseensa ottelusta, sillä parin viikon kuluttua oteltaisiin mies miestä vastaan. ***. Aiemman ottelun kaltaista megasettiä ei nähty, mutta Misawan ja Jumbon ottelun panokset kovenivat. Kyynärpää pistää Jumbon maahan.**

Akira Taue, Masanobu Fuchi & Mighty Inoue vs. Mitsuharu Misawa, Toshiaki Kawada & Tsuyoshi Kikuchi - Elokuu 1990

Uusintaottelu lähestyi, mutta kiertue oli vielä kesken. Osakan illassa nähtiin taas joukkuottelu. Kobashille oltiin luvattu Tsurutaa vastaan yksilöottelu samana päivänä. Kawada astui paikkaamaan, tavoitteena Tauen päihittäminen.

Kawadalla ei ole yhtään kunnioitusta Tauea kohtaan. Lukot rikotaan kovilla potkuilla. Tauen nousu on ollut nopeaa ja Taue pystyy pistämään Misawalle hyvin kampoihin. Misawan ja Kawadan tiimityöskentely on vahvaa, tavoitteena selkeästi loppuvuoden joukkueturnauksen voitto. Kikuchi on myös aivan liekeissä, haluten piestä Fuchin takaisin 80-luvulle. Kikuchi kuitenkin nopeasti joutuu vanhaan kunnon alakynteen. Vaikka sisua on, ei se veteraanien metkuja pysäytä. Taue lähes teurastaa Kikuchin yläköyden kyynärpääpudotuksellaan. Kikuchia piestään huolella, eikä mitään toivoa ole näkyvissä. Kikuchi pääsee pakenemaan ja Misawa pääsee kehään. Misawalla on vitonen silmässä ja Mighty Inoue saa maistamaan Misawan kyynärpäätä. Taue tulee paikkaamaan, edes sumoläpsyt eivät kyynärtä pysäytä. Kawada ja Taue vaihtavat hetken hyökkäyksiä, mutta Misawan ja Kawdan yhteistyö saa tilanteen nuorison puolelle. Fuchin häiritesäs selätystä Osakan yleisö antaa vahvaa buuausta.

Tilanne on vahvassa taistossa, mutta Misawan porukka saa kunnon yliaseman. Taue lentää ulos, Kikuchi ottaa Inouen ulkopuolella käsittelyyn. Kawada pehmentää Fuchin ja Misawa pääsee kehään. Misawa iskee yläköydeltä lentävää kyynärpäätä. Fuchi on tyrmätty. Hetken hämmentelyn jälkeen Misawa selättää ja nuoriso ottaa voiton. Fuchi on kyynärpäästä aivan tyrmätty. Jumbolle se teki hallaa, heikommille vielä pahempaa. **. Lyhyt ottelu, joka loppui äkkiä. Rakentelua uusintaotteluun.

Seuraavaksi: Kobashin koitos ja uusintaottelu.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 27 Huhti 2021, 19:52

Ja sitten vuoden 1984 pariin! Kokoan tämän vuoden päätteeksi jälleen pienen palkintokattauksen samaan tapaan kuin koko 70-luvun tarjonnalle.

1984 - Osa 1

Tatsumi Fujinami & Akira Maeda vs Ishin Gundan (Riki Choshu & Yoshiaki Yatsu)

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Korakuen Hall (1.1.1984)

New Japanin kotijoukkueen ja Ishin Gundanin välinen taistelu ei ollut vielä lähelläkään laantumista. Fujinami ja Choshu olivat tässä vaiheessa jo tuttu taistelupari, mutta vierellä oli muutama tuoreempi nimi yläkortissa. Maeda teki vahvaa nousua kotijoukkueen riveissä ja oli ilmeisesti matkalla kolmanneksi isoksi nimeksi Inokin ja Fujinamin taakse. Choshun vierellä oli puolestaan 28-vuotias Yoshiaki Yatsu. Yatsu oli aloittanut vapaapainin parissa ja kilpaillut vuoden 1976 Montrealin olympialaisissa. Toinen kisamatka seuraaviin kisoihin (1980 Moskova) peruuntui boikotin vuoksi ja mies siirtyikin showpainin pariin. NJPW:n dojossa saatujen oppien jälkeen Yatsu painiskeli muun muassa WWF:ssä ja NJPW:n tapahtumien alakortissa. Yatsu palasi Yhdysvaltojen oppimatkaltaan (painien muun muassa WCCW:ssä) ja liittyi osaksi Ishin Gundania loppuvuodesta 1983.

Yatsu ei ainakaan tässä ottelussa mitenkään erityisesti säväyttänyt. Toki yksi komea Belly-to-Belly Suplex irtosi, mutta muuten mies vaikutti kovin kömpelöltä kollegoidensa vierellä. Choshun ja Fujinamin harvat keskinäiset pätkät olivat kovia, mutta muuten valtaosa kehäajasta annettiin Maedalle ja Yatsulle. Tahti pysyi erittäin korkealla alusta loppuun, mutta erityisen ikimuistoiseksi tätä ottelua ei voi väittää. Korakuenin yleisö oli lämmin, muttei mitenkään erityisen kuuma. Parasta antia olivat varmaan Ishin Gundanin väläyttämät joukkueliikkeet. Myös Fujinami oli ihan kovassa vireessä yrittäessään jatkuvasti hakea Choshun Scorpion Deathlockia.

Lopetus kuuluu taas loukkaan maailman nopeimmat uloslaskut, kun Choshu niittaa Lariatilla Maedan kehän ulkopuolella eikä Fujinami ehdi nostaa joukkuepariaan takaisin kehään tarpeeksi ajoissa. Se oli kaikin puolin ottelu.

Tatsumi Fujinami vs Riki Choshu

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

WWF Internation Heavyweight Championship
Nakajima Sports Centre (3.2.1983)

Fujinami ja Choshu jatkoivat mähinöintiään. Ei kai siitä muuta sanottavaa ole.

Eikä tästä ottelustakaan ole mitään sanottavaa, sillä sitä ei laisinkaan käydä! Tämä on ihan puhdas angle.

Joku NJPW-paitaan pukeutunut, otsansa sideharsolla sitonut mies (ehkä Yoshiaki Fujiwara?) nimittäin hyökkää Choshun kimppuun tämän sisääntulon aika ja pieksee tämän jollain teräsesineellä. Verinen Choshu hortoilee lopulta kehään samalla kun kehässä odotteleva Hamaguchi alkaa huutamaan jotain mikkiin ja osoittelemaan myös kehässä olevaa Fujinamia, oletettavasti syyttäen tätä raukkamaisesta yllätyshyökkäyksestä. Fujinamihan ei tästä välitä vaan ryntää tappelemaan Choshun kanssa! Verinen Choshu taistelee kuin riivattu samalla kun Ishin Gundanin joukot, Sakaguchi ja Maeda yrittävät erottaa miehiä toisistaan. Fujinami ja Choshu eivät pahemmin osapuolista välitä vaan lyövät kaikkea mikä liikkuu! Lopulta verinen ja rimpuileva Choshu talutetaan pois paikalta, vastustajansa vereen tahrautunut Fujinami poistuu turhautuneena ja Hamaguchi jää promottamaan kehään.

Olipahan mähinä! On ihan mielenkiintoista nähdä tälläisiäkin hetkiä otteluiden lisäksi... mutta harmi että Choshu ja Fujinami eivät päässeet jatkamaan ottelusarjaansa. Seuraava mahdollisuus siihen siunaantuu nelisen vuotta myöhemmin.

Antonio Inoki, Akira Maeda & Yoshiaki Fujiwara vs Ishin Gundan (Riki Choshu, Yoshiaki Yatsu & Animal Hamaguchi)

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

Osaka Prefectural Gym (9.2.1983)

Kätevää kun kaikki kolme ottelua koskevat tällä kertaa samaa kuviota ja pääasiassa samoja painijoita. Fujiwara ei ollut tehnyt mitään mainittavampaa sitten edellisen esiintymisensä, vaan oli viettänyt uransa tiukasti alakortin otteluissa. Fujiwara ja Choshu saapuvat molemmat otteluun otsat sidottuna, mikä vahvistaa arveluani että edellisen "ottelun" mystinen hyökkääjä olisi ollut juurikin Fujiwara.

Mutta jumalauta, Fujiwara on kuuma tässä ottelussa! Mies on koko ottelun tärkein tekijä ja yleisöreaktio kalpenee vain Inokin ja Choshun rinnalla. Mies villitsee kansaa Kintaro Oki -henkisillä pääpuskuilla läpi ottelun. Oikeastaan Maeda ja Inoki saavat vain hetkisen kehäaikaa, sillä koko ottelun tarina on juuri Fujiwaran kärsimyksessä Ishin Gundania vastaan. Tahti pysyy jälleen tiukkana ja yleisö on paikoin aivan liekeissä. Fujiwaran lisäksi myös Hamaguchi on aivan saatanallisessa vireessä ja onkin koko ottelun käynnissä pitävä moottori. Ottelu lähtee kunnolla käyntiin, kun Hamaguchi repii Fujiwaran otsan auki, joka johtaa miehen täydelliseen myllyttämiseen Ishin Gundanin nurkkauksessa minuuttien ajan. Verinen Fujiwara taistelee ja taistelee ja juuri kun hän on ryömimässä vaihtoon...

Tuomari julistaa ottelun loppuvan tekniseen tyrmäykseen? Anteeksi, mutta mitä helvettiä?

Mähinä jatkuu vielä hetken (onhan Inokin saatava paskansa sisään), mutta ottelun lopetus on silti täydellinen antikliimaksi. Teorian tasolla diggaan kyllä ottelusta, jossa hartaasti rakennettu hot tag ei koskaan tulekaan, mutta ei näin, ei näin. Tarkoituksenahan tällä on varmaan rakentaa Inokin ja Choshun tulevia koitoksia, mutta nyt minä haluaisin nähdä vain Fujiwaran saavan kostonsa Hamaguchista ja Choshusta.

Yatsu ja Hamaguchi eivät enää palaa projektin merkeissä New Japaniin. Yatsu jatkaisi All Japanissa, kunnes seurasi Genichiro Tenryuta SWS:n riveihin. Mies lopetteli uransa 90-luvun puolessa välissä. Hauskana knoppina mies pyrki vielä vuoden 1988 olympialaisiin, mutta Kansainvälinen Olympiakomitea iski miehelle kilpailukiellon tämän ammattilaisstatuksesta johtuen. Hamaguchi lopetti myös uransa WAR-firmassa vuonna 1995 ja keskittyi oman painikoulunsa pyörittämiseen. Miehen mankelista ovat valmistuneet muun muassa sellaiset miehet kuin Satoshi Kojima, Shinjiro Otani, Tetsuya Naito ja Shingo Takagi. Hamaguchin oma tytär Kyoko Hamaguchi oli yksi painoluokkansa (72 - 75 kg) kovimmista vapaapainijoista, voittaen viisi maailmanmestaruutta ja kaksi olympiapronssia. Lisäksi hän kantoi Japanin lippua Ateenan olympialaisten avajaisseremoniassa vuonna 2004.

----

Vihjasin viime kerralla. että New Japanin vuosi 1984 ei olisi yhtä ruusuinen kuin taloudelliseksi napakympiksi osoittautunut 1983. Oikeastaan hommat alkavat mennä päin prinkkalaa jo vuoden 1983 lopussa, mutta halusin säästää selitykset tähän väliin. Tästä ottelusta Yatsu ja Hamaguchi eivät enää projektiin palaa, Choshu on pian lähtökuopissa ja Maeda sekä Fujiwara viettävät pari seuraavaa vuotta muissa maisemissa. Miksi?

Interlude
Anton Hisel, ensimmäinen UWF ja Ishin Gundanin poistuminen

NJPW ei suinkaan ollut Antonio Inokin ainoa projekti. Inoki kanavoi New Japanin tuottoja nimittäin brasilialaiseen bioteknologiafirmaan nimeltä Anton Hisel (Inoki oli nuoruusvuosinaan asunut Brasiliassa, siitä yhteys jalkapallon luvattuun maahan). Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsössä ja Anton Hiselin kurssi kääntyi pahaan laskuun. Inoki kuitenkin jatkoi rahan syöttämistä meren taakse muiden johtokunnan jäsenien tietämättä. Tieto Inokin Brasilia-diileistä kuitenkin vuosi NJPW:n painijoiden pariin loppuvuodesta ja soppa oli valmis. Monella oli edelleen muistoissa JWA:n kaatuminen talousongelmiin.

Syntipukin viitan sai NJPW:n varajohtaja Hisashi Shinma, joka sai potkut. Inoki ja Seiji Sakaguchi luopuivat vapaaehtoisesti viroistaan firman johtajana ja varajohtajana, mutta "äänestettiin" takaisin virkoihinsa hieman myöhemmin. Satoru Sayama yritti tehdä vallankaappauksen, mutta sai sen lähteä firmasta. Shinma puolestaan pisti pystyyn uuden firman, Universal Wrestling Federationin, UWF:n (ei pidä sekoittaa useampaan samannimiseen firmaan). UWF:n puolelle loikkasivat Akira Maeda, Rusher Kimura, Gran Hamada, Ryoma Go sekä Mach Hayato. Myöhemmin vuonna 1984 perässä seuraisivat myös Yoshiaki Fujiwara, Nobuhiko Takada, Kazuo Yamazaki, Osamu Kido sekä Satoru Sayama. UWF ja sen lukuisat seuraajat loisivat "shoot stylen", realistisemman ja MMA-henkisemmän painityylin. UWF-painijoista kyllä kuullaan vielä... (UWF:n synnystä ja sen perillisten vaiheista voitte lukea tästä Puroresuprofessorin erinomaisesta tekstistä).

Choshu puolestaan väsyi politikointiin ja Inokin muotoiseen lasikattoon firmassa. Niinpä syyskuussa Choshu ja muut Ishin Gundanin jäsenet lähtivät kaikki New Japanista ja saapuisivat kilpailevan All Japan Pro Wrestlingin riveihin vuoden loppuun mennessä.

Vuoden sisään NJPW siis menetti yhden suurimmista tähdistään, tärkeimpiä tulevaisuuden lupauksiaan ja valtavan määrän rosterin kulmakiviä. Joku olisi soittelemassa jo tuomiokirkon kelloja, mutta NJPW:llä oli edelleen Inoki ja Fujinami. Seuraavat pari vuotta saattaisivat olla hieman haastavia, mutta tunnelin päässä pilottaa aina valo. Palataan siihen sitten vuoden 1986 alkupuolella.

Ensi kerralla: Inoki ja Choshu kohtaavat mies miestä vastaan.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 08 Touko 2021, 11:00

1984 - Osa 2

Riki Choshu vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Kuramae Kokugikan (19.4.1984)

UWF:n debyyttitapahtuma oli nähty reilua viikkoa aiemmin, mutta New Japan jatkoi eteenpäin. Ishin Gundan vastaan New Japanin kotijoukkue taistelevat, kyllä vain, edelleen. Ishin Gundan oli haastanut New Japanin joukot kymmenen hengen Gauntlet-otteluun. Se joukkue, jonka painijat olisi ensimmäisenä eliminoitu olisi luonnollisesti häviäjä. Fujinami aloitti haasteen päihittämällä Kobayashin ja Teranishin, mutta Ishin Gundan sai murjouttua Fujinamin jalkaa tarpeeksi, joka johti Yatsun voittoon uloslaskulla. Nobuhiko Takada kaatui seuraavana Yatsuin käsittelyssä, jonka jälkeen Kengo Kimura käänsi edun jälleen kotijoukkueelle eliminoimalla Yatsun. Hamaguchi voitti Kimuran, jonka jälkeen Fujiwara repi Hamaguchin tarkoituksella tuplauloslaskuun, jättäen kapteenit Inokin ja Choshun kohtaamaan toisensa rehdisti mies miestä vastaan ottelun ratkaisevassa osassa.

Jälleen kerran yleisö oli niin tulikuuma, että ottelua oli vaikea mokata. Ja kaverit kyllä toimittivat. Kyllä, jopa Inoki oli vetänyt työsaappaat jalkaan. Kaikessa tekemisessä oli sitä kuuluisaa intensiteettiä eikä ottelu missään vaiheessa jämähtänyt lukoissa makoiluksi. Aina kun jompi kumpi yritti saada jotain lukkoa kiinni, niin siitä taisteltiin kohtuullisen nopeasti ulos. Inoki oli toki hallitsevampi osapuoli mattopainissa (ollen ensimmäinen painija tässä projektissa, joka pakeni Scorpion Deathlockista ilman köysiä), mutta ei aina pystynyt vastaamaan Choshun räjähtävään energiaan ja myllytykseen. Ja kyllä, VIHAINEN BRAWLAAJA-INOKI sai nostaa päätään ja TOISIN KUIN kaikki aiemmat vihaisen brawlaaja-Inokin uhrit Choshu vastasi lähestulkoon samalla mitalla!

Onko lopetuksesta kuitenkaan vielä mitään epäselvyyttä? Inoki saa myllytettyä Choshua parilla Enzuigirillä, Drpokickillä ja yläköyden Knee Dropilla, jonka jälkeen Octopus Hold on lukittu kiinni. Choshu pakenee kerran, mutta kolmas Enzuigiri saa Choshun takaisin nöyräksi ja takaisin lukkoon. Choshu ei suostu luovuttamaan, mutta tuomari päättää ottelun.

Ehdottomasti hyvä ottelu oli kuitenkin kyseessä. Tästä on hyvä lähteä vielä parantamaan.

Dick Murdoch vs Adrian Adonis

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP League Match
Osaka Prefectural Gym (24.5.1984)

Toinen IWGP League alkoi perinteiseen malliin toukokuun alkupuolella. Mukana oli tällä kertaa 12 painijaa ja voittaja saisi mahdollisuuden kohdata Hulk Hoganin IWGP Heavyweight -mestaruudesta. Vakionimistä olivat mukana tietysti Inoki, Andre, Fujinami, Choshu ja Saito. Otto Wanz, Big John Studd, Dick Murdoch ja The Masked Superstar (Bill Eadie alias Demolition Ax) tekivät myös paluunsa turnaukseen. Turnauksen täydensivät "The Kentucky Butcher" John Quinn, Ken Patera (joka vain reilua kuukautta aiemmin oli vastustanut pidätystä Masa Saiton kanssa Wisconsinissa, mikä johtaisi vankilatuomioon molemmille) sekä tässä ottelussa projektin ainoan esiintymisensä tekevä b]Adrian Adonis[/b].

Adonis aloitti painiuransa 70-luvun alkupuolella, mutta pärähti suuremman yleisön tietoisuuteen vasta vuosikymmenen loppupuolella Minnesotan AWA:ssa Jesse "The Body" Venturan joukkueparina. Kaksikko päätyi WWF:n riveihin vuonna 1980 ja Adonis päätyi haastamaan sekä WWF:n mestaruudesta että Intercontinental-vyöstä. Tässä vaiheessa uraansa Adonis oli vielä tummaan nahkaan pukeutuva "prätkäjätkä" ja jopa ihan arvostettu painijana, voittaen Wrestling Observerin vuoden kehittyneimmän painijan palkinnon vuonna 1981 ja aliarvostetuimman painijan palkinnon seuraavana vuonna. Venturan loukkaantumiset johtivat lopulta tämän eläköitymiseen, joten Adonis muodosti joukkueen Dick Murdochin kanssa vuoden 1983 loppupuolella. Nyt joukkuekaverit pääsivät taistelemaan keskenään New Japanin kehässä.

Olkoon kuinka Observerin arvostama, Adonis oli tässä erittäin unohdettava ilmestys. Eikä Murdoch hirveästi parempi ollut. Toki tässäkin nähtiin muutama atleettisempi hetki Dropkickien muodossa, mutta noin muuten ottelu oli harvinaisen itseään toistava. Käsilukko kanveesissa, siitä ylös, juoksu köysiin, Shoulder Tackle tai vastaava ja sitten kaikki uudestaan. Eärgh. Yleisöäkään ei kiinnostanut kumpikaan miehistä, kun verta ei vuodatettu.

Ottelun ainoa merkittävä hetki on (typerän näköinen) lopetus. Adoniksella on Murdoch sylissään ja juoksee kulmauksesta kohti vastakkaista kulmaa. Adonis pyörähtää selälleen (aivan kuin Rolling Firemans Carryssä) ja Murdoch päätyy tämän päälle... ja se johtaa kolmeenlaskuun. Minä pärähdin nauramaan ja yleisö kummastelee kollektiivisesti mitä helvettiä Adonis edes yritti tehdä. Murdoch saa tästä suorituksestaan miljoonan yenin shekin, jonka hän haluaa ilmeisesti jakaa joukkueparinsa kanssa. Jee.

Adonis palaisi vielä kiertueelle NJPW:n puolelle seuraavan vuonna, mutta näki uransa "huipun" WWF:ssä seuraavien vuosien aikana. Vuonna 1985 Adonis lahjoitti nahkatakkinsa Roddy Piperille ja muuntautui "Adorable" Adrian Adonikseksi. Tästä blondista, meikatusta ja mekkoihin pukeutuvasta hahmostaan Adonis varmaan parhaiten muistetaankin. Adonis aloitti feudin Piperia vastaan loppuvuodesta 1986 (joka johti Piperin face-turniin WWF:ssä) ja kohtasi tämän Hair vs Hair -ottelussa WrestleMania III -tapahtumassa. Muutamaa kuukautta myöhemmin Adonis sai kenkää "pukukoodin rikkomisesta" ja palasi AWA:n ja NJPW:n riveihin. Adoniksen elämä loppui traagisesti auto-onnettomuudessa kesällä 1988. Neljä painijaa (William "Mike Kelly Arko, Victor "Pat Kelly" Arko, Dave McKigney ja Adonis) matkasivat kohti seuraavaa tapahtumapaikkaa, kun kuskina ollut William Arko väisti hirveä ja auringon sokaisemana suistui alas sillalta jokeen. William Arko oli ainoa, joka selviytyi kolarista hengissä.

Riki Choshu vs Andre The Giant

Mr.Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP League Match
Takamatsu Civic Center (1.6.1984)

IWGP League lähestyi loppusuoraa. Kaksi turnauksen kovimpiin nimiin kuuluvaa ottelijaa kohtasivat toisensa. Andre oli ennalta-arvattavasti dominoinut turnausta eikä ollut vielä hävinnyt kertaakaan (samassa tilanteessa oli myös tiedätte-kyllä-kuka). Choshu oli verrattain takamatkalla eikä turnausvoitto ollut enää omissa käsissä. Tappiot diskauksella Adonikselle ja (luonnollisesti) Inokille olivat jättäneet Choshun taistelemaan pronssista Fujinamin kanssa. Andren ja Choshun aiemmat yksilökohtaamiset menneissä turnauksissa (1978-1980) olivat päättyneet Andren voittoihin.

Tämä oli puhtaasti yhden spotin ottelu. Kuten kuvasta näkyy, Choshu sai todellakin nostettua jättiläisen ilmaan ja järistettyä kanveesia... keskellä ottelua. Massiivisen Body Slamin molemmilla puolilla nähtiin noin kolme minuuttia kestäneet lepo-otteet. Lisäksi Andre mölisi yleisölle. Ottelu loppui siihen, että Choshun lyhyen comebackin jälkeen Andre istui New Japanin kuumimman tähden päälle ja voitti.

Huoh.

Vielä yksi Andren ottelu olisi tässä projektissa jäljellä...

Ensi kerralla: Inokin ja Choshun revanssi.

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 09 Touko 2021, 11:03

NIGHT OF CHAMPIONS 2008

Vuosi 2008 oli siinä mielessä muutoksen aikaa WWE:ssä, että WWE alkoi jälleen uudistaa ppv-kalenteriaan. Osasta vanhoista ppv:eiden nimistä luovuttiin ja tilalle tuotiin uusia ppv-tapahtumia. Samalla WWE alkoi ideoida ppv:eitä, joissa itsessään olisi jokin erityinen "juju". Esimerkiksi One Night Stand -ppv:stä tuli myöhemmin Extreme Rules, ja sen idea oli nimenomaan, että kaikki ottelut olisivat gimmick-otteluita. Jo viime vuonna Vengeance-ppv:n lisänimi oli ollut Night of Champions, mikä tarkoitti sitä, että ppv:ssä puolustettiin kaikkia mestaruuksia. Nyt tuo tapahtuma sai jatkoa, mutta tällä kertaa Vengeance-nimestä oli luovuttu kokonaan, ja vuodesta 2008 eteenpäin tämä kesäinen ppv oli pelkkä Night of Champions. Kaikki kahdeksan WWE:n mestaruutta olisi pelissä show'ssa. Vastaavanlaisia gimmick-ppv:eitä olisi luvassa tulevina kuukausina ja vuosina huomattavasti lisää WWE:ssä.

WWE oli jälleen kesän kunniaksi järjestänyt myös brändien välisen draftin, joka oli käyty juuri tätä ppv:tä edeltävässä Raw'ssa ja Smackdownissa. Tällä kertaa draftin merkitys ei ollut enää niin valtaisa kuin esimerkiksi edellisenä vuonna, koska Smackdownin ja ECW:n välillä oli ollut jo lähes vuoden ajan "yhteistyösopimus", mikä tarkoitti sitä, että Smackdownin painijoita esiintyi säännöllisesti ECW:ssä ja vastaavasti ECW:n painijoita Smackdownissa. Sen sijaan Raw'n ja Smackdownin/ECW:n välinen jako oli edelleen tiukempi. Draftissa oli nähty jälleen merkittävä määrä siirtymiä: Painijoista Raw'hon olivat siirtyneet Rey Mysterio, CM Punk, Batista, Kane, Jamie Noble, Deuce, Chuck Palumbo, Matt Striker, Layla ja Kofi Kingston. Vastaavasti painijoista Smackdowniin olivat siirtyneet Jeff Hardy, Umaga, Mr. Kennedy, Triple H, Trevor Murdoch, Big Daddy V, DH Smith, Brian Kendrick, Maria, Shelton Benjamin ja Carlito. ECW:hen olivat siirtyneet Matt Hardy, Mark Henry, Hornswoggle, Super Crazy ja Finlay.

Noin puolet siirtymistä oli varsin merkityksettömiä, mutta mukana oli myös isoja loikkia: Rey Mysterio siirtyi ensimmäistä kertaa urallaan Raw'n puolelle. CM Punk oli edelleen Money In The Bank -salkun haltija ja loikkasi nyt ECW:stä Raw'hon. Batista palasi nyt Raw'n puolelle, samoin myös Kane, jolla oli edelleen hallussaan ECW:n mestaruus. Muutenkin mestaruudet menivät tässä aivan sekaisin, koska illan ehkäpä isoin siirto oli se, että WWE-mestari Triple H draftattiin Raw'sta Smackdowniin. Samalla Raw jäi kokonaan ilman päämestaruutta, koska WHW-mestari Edge pysyi Smackdownissa. Tämä olikin tämän illan suurin puheenaihe. Katsojilta kysyttiin, uskoivatko he, että jompikumpi mestaruuksista palaisi Raw'hon, koska molemmat mestaruudet olivat illan aikana pelissä brändien välisessä matsissa. Samoin siis tosiaan ECW:n mestaruus oli nyt Raw'n puolella, ja US-mestari Matt Hardy puolestaan toi vyön mukanaan ECW:hen.

Painijasiirtojen lisäksi yksi isoimmista sokkikäänteistä oli se, että Jim Ross draftattiin Smackdowniin ja Michael Cole Raw'hon. Tämä oli WWE:n ensimmäinen siirto sitä kohti, että tähän asti Smackdownin selostajana toimineesta Colesta alettiin tehdä firman ykkösselostajaa, kun hänet nostettiin firman pääshow'n selostajaksi Jerry Lawlerin pariksi. Vanhentunut JR puolestaan tiputettiin "kakkosshow'hun", ja samalla hänen ja Jerry Lawlerin vuosia kestänyt parivaljakko hajotettiin. Kaikkein hämmentävintä tässä koko kuviossa oli se, että JR ei aidosti tiennyt siirrostaan ennen kuin se ilmoitettiin hänelle jaksossa. JR oli niin vihainen uutisesta, että meinasi irtisanoutua WWE:stä, mutta päätti kuitenkin jäädä firmaan ja hoitaa hommansa Smackdownin selostamossa mahdollisimman hyvin.

Näillä mietteillä siis Night of Championsiin. Raw'n selostajina nyt ensimmäisen kerran Cole ja King. Smackdownin selostajina JR ja Mick Foley. ECW:ltä äänessä Tazz ja Mike Adamle. Backstage-haastattelijoina Todd Grisham ja ensimmäistä kertaa ppv:ssä haastattelijan roolia hoitanut Eve Torres.

John Morrison & The Miz (c) vs. Finlay & Hornswoggle - WWE Tag Team Championship
Morrisonin ja Mizin joukkuemestaruuskausi oli oikeastaan malliesimerkki siitä, miten vähän brand split loppujen lopuksi tässä vaiheessa enää merkitsi ainakaan Smackdownin ja ECW:n välillä. Miz ja Morrison kuuluivat molemmat ECW:hen, mutta he olivat pitäneet Smackdownin joukkuemestaruuksia hallussaan edellisen vuoden marraskuusta lähtien. Eivät he toki kovin paljon olleet mestaruuksiaan puolustanetkaan, mutta näihin aikoihin joukkuemestaruudet ylipäänsä olivat WWE:ssä hyvin yhdentekevässä roolissa. Se näkyi hyvin myös tästä ottelusta: mitään mainittavaa juonikuviota ei ottelun taustalla ollut. Finlay oli draftattu ECW:hen yhdessä poikansa Hornswogglen kanssa, ja tietenkään Miz ja Morrison eivät pitäneet tappelevasta irlantilaisesta ja tämän jaloissa pyörivästä leprechaunista. Nyt sitten Finlaylla ja Hornswogglella oli elämänsä tilaisuus nousta joukkuemestareiksi.

Tämä oli kaikin puolin tv-ottelutyylinen suoritus, eikä ihme. Joukkuemestaruudet eivät tosiaan näihin aikoihin paljoa merkinneet WWE:ssä, joten miksi turhaan ppv:ssäkään olisi käyty kunnon ottelua mestaruuksista? Miz, Morrison ja Finlay olivat kyllä kaikki kyvykkäitä nimiä ja pystyivät sinänsä hoitamaan hommansa kehässä, mutta kenelläkään ei tuntunut olevan työsaappaat erityisen kireällä jalassa. Hornswoggle oli itse asiassa ottelussa melkeinpä isoimmassa roolissa, ja se ei ole varsinaisesti hyvä asia, vaikka toki hän tuntui yrittävän ottelussa parhaansa. Eikä Hornswoggle nyt missään tapauksessa mikään katastrofaalisen huono kääpiöpainija ole, mutta ei näissä huumoriotteluksi viritetyissä joukkuematseissa lopulta mitään kovin erikoista kuitenkaan ole. Ihan ok.
** (8:46)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Matt Hardy (c) vs. Chavo Guerrero w/ Bam Neely - WWE United States Championship
Matt Hardy oli siis draftattu ECW:n puolelle, ja hän toi keväällä voittamansa US-mestaruuden mukanaan. Hardyn US-mestaruusvoitto lähes vuoden kestäneen MVP-feudin päätteeksi oli ollut hieno ja hyvin buukattu hetki, mutta sen jälkeen Hardy oli mestarina jäänyt täysin tyhjän päälle. Smackdownin puolella Hardy oli julistanut olevansa taisteleva mestari ja kohtaavansa kenet tahansa haastajan, ja hän oli puolustanutkin mestaruuttaan ahkerasti Smackdownissa. Tämä oli nyt ensimmäinen ppv-puolustus, ja vastaansa Hardy sai niin ikään ECW:n rosteriin kuuluvan, La Familia -stablen jäsenen Chavo Guerreron. Mitään sen kummempaa vihanpitoa ei Hardyn ja Chavonkaan välillä ollut, mutta eipä heillä ollut mitään erityistä syytä pitääkään toisistaan. Chavo oli monesti ennenkin urallaan pyrkinyt nousemaan US-mestariksi, ja nyt hän sai jälleen mahdollisuuden tuon vyön voittamiseen.

Minusta tämä ottelu oli aika kankea. Muissa arvosteluissa tätä on pidetty yllättävän hyvänä (yhtenä illan parhaista matseista), mutta minusta tämä oli lähinnä hidastempoinen ja hieman yhdentekevältä tuntuva tekninen ottelu. Sinänsä kyllä Hardy ja Chavo olivat molemmat tietty pirun taitavia painijoita ja pystyivät painimaan teknisesti täysin puhtaan painiottelun, siitähän nyt ei ollut pienintäkään epäilystä. Sinänsä minulla ei ole siis tästä mitään suurta moitittavaa, ja painisuoritteet molemmilta olivat kunnossa – jos ei oteta huomioon sitä, että Hardy tuntui liikkuvan tässä ottelussa hämmentävän hitaasti ja kankeasti. Ihan kuin hän ei olisi oikein vieläkään toipunut vuodenvaihteen loukkaantumisestaan. No, ihan hyvä ja toimivasti rakennettu painimatsi, mutta ei sen enempää.
**½ (9:22)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Kane (c) vs. Mark Henry vs. Big Show - ECW Championship
ECW:n mestaruudesta käytiin sitten kunnon mähinä. Alun perin tämän ottelun piti olla Kanen ja Big Show'n välinen kohtaaminen (voi pojat), mutta sitten drafti muutti suunnitelmia. Draftissa monsterimainen ECW:n mestari Kane siirrettiin siis taas Raw'n puolelle, ja hän vei mestaruusvyön mukanaan. Big Show... En tiedä, oli käsittääkseni edelleen Smackdownin rosterissa, mutta ihan luontevasti hän nyt haastoi ECW:n mestaria, joten mikäs siinä. Mark Henry sen sijaan draftattiin nyt ECW:hen, ja tuon draftin jälkeen WWE:n nettisivuilla tyynesti ilmoitettiin, että Henry oli nyt lisätty tähän otteluun. Lisäksi ppv:tä edeltävässä ECW:ssä Henry kohtasi Kanen singles-ottelussa ja voitti tuon matsin. Tämä oli Henryn tilaisuus voittaa urallaan ensimmäinen "major singles-mestaruus".

Voitte kutsua minua hulluksi (älkää silti mielellään), mutta minä nautin tästä. Piru vie, tämä oli todellakin kunnon rymistelyä, isojen ukkojen tömistelyä. Kolme karpaasia paiskomassa toisiaan kehässä parhaansa mukaan. Oleellista tässä oli juuri se, että vastakkain oli kolme korstoa. Jos tämä olisi ollut vain kahden monsterin brawlaamista, homma olisi todennäköisesti mennyt hitaaksi nyhjäämiseksi. Nyt tällä asetelmalla matsissa pysyi koko ajan tempo yllä, jotain tapahtui jossain ja lopetuskin oli buukattu hyvin. Ei tämä siis missään nimessä mitään painin riemujuhlaa ollut, mutta ihan viihdyttävä brawlaus. Varmasti juuri niin hyvä kuin näiden kolmen oli mahdollista vetää keskenään.
**½ (8:18)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Hardcore Holly & Cody Rhodes (c) vs. Ted DiBiase - World Tag Team Championship
Sanoinko jotain jo aikaisemmin joukkuemestaruuksien arvostuksesta WWE:ssä? No, sanonpa vähän lisää: konkari Hardcore Holly ja hänen nuori oppipoikansa Cody Rhodes olivat olleet Raw'n joukkuemestareita koko vuoden 2008, mutta he eivät olleet esiintyneet yhdessä kertaakaan tämän vuoden aikana ppv:ssä, eivätkä olisi taatusti esiintyneet nytkään, ellei koko ppv:n idea olisi ollut se, että kaikki mestarit painivat. Niin merkittävä oli heidän mestaruuskautensa ollut. No, nyt täytyy kyllä myöntää, että heidän ottelulleen oli jopa buukattu jonkinlainen juonikuvio (toisin kuin oikeastaan kolmelle edelliselle matsille). Heitä vastassa oli nimittäin WWE-kehädebyyttinsä tekevä Ted DiBiase (Jr.). Kyllä vain, WWE-legenda "Million Dollar Man" Ted DiBiasen poika Ted DiBiase nuorempi oli tehnyt toukokuussa 2008 WWE-debyyttinsä ja ilmoittanut aikovansa nousta WWE:ssä yhtä suureksi legendaksi kuin hänen isänsä oli. DiBiasen tavoitekin oli täsmälleen sama kuin isällään: nousta WWE:ssä mestariksi. Ensimmäisenä DiBiase päätti lähteä tavoittelemaan joukkuemestaruuksia, ja hän haastoi Hollyn ja Rhodesin joukkuemestaruusotteluun Night of Championsiin. Se passasi kaksikolle, mutta heitä ihmetytti yksi asia: Kuka DiBiasen partneri olisi? DiBiase lupasi, että se selviäisi ottelun alkuun mennessä. Nyt ottelu oli valmis alkamaan, ja DiBiase saapui paikalle yksin.

Olen pahoillani, mutta tämä "ottelun" "arvostelu" spoilaa nyt koko matsin, koska tästä on mahdoton puhua muuten. Eikä tämä oikeastaan ollut edes ottelu vaan ennemminkin angle. Nimittäin kun DiBiase oli saapunut kehään, hän alkoi selittää mikrofoniin, että hänen joukkueparilleen oli tullut viivästys. Hän kysyi, voitaisiinko ottelua siirtää myöhemmäksi, mutta se ei tietenkään tuomarille, Hollylle tai Rhodesille käynyt. Niinpä DiBiase sitten sanoi, että aloitetaan vain ottelu, ehkäpä hänen parinsa ilmestyy ottelun aikana. DiBiase vaati saada aloittaa matsin Hollya vastaan, ja juuri kun he olivat käymässä toistensa kimppuun, Cody Rhodes hyökkäsi Hollyn kimppuun takaapäin ja puukotti siis omaa joukkuepariaan selkään. Tarjolla oli todellinen sokkikäänne, kun yleisölle selvisi, että Ted DiBiasen joukkuepari olikin... Kyllä vain, Cody Rhodes. Rhodes iski Hollylle DDT:n, minkä jälkeen DiBiase viimeisteli Hollyn Million Dollar Dreamilla ja Dream Street -nimisellä Cobra Clutch Slamilla. Tämän jälkeen hän selätti Hollyn, ja uusiksi joukkuemestareiksi julistettiin DiBiase ja Rhodes. Cody Rhodes siis... voitti mestaruuden itseltään. Hämmentävää. Mutta ei suinkaan niin hämmentävää kuin se, että tämä ottelu jäi Hardcore Hollyn 15-vuotisen WWE-uran viimeiseksi esiintymiseksi. Holly vetäytyi tauolle WWE:stä tämän ppv:n jälkeen ja lopulta hänet irtisanottiin WWE:stä tammikuussa 2009. Holly ei saanut minkäänlaisia jäähyväisiä, vaikka hän jos kuka oli ollut WWE:n työhevonen monien vuosien ajan. Ura oli tässä. Ja niin oli myös tämä Rhodesin, Hollyn ja DiBiasen kuvio. Upeaa buukkausta.
DUD (1:28)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Chris Jericho (c) w/ Lance Cade vs. Kofi Kingston - WWE Intercontinental Championship
Kertoo kyllä jotain mestaruuksien arvostuksesta tämän ajan WWE:ssä, kun tämä oli jo illan viides ottelu, eikä oikeastaan yhdessäkään ollut vielä takana kunnollista juonikuviota (ei, en oikein laske tuota äskeistäkään sellaiseksi). Ylipäänsä mestaruuksia piti hallussaan hämmentävän iso joukko sellaisia painijoita, jotka eivät oikeastaan tehneet vöillään paljon mitään. Chris Jerichokin oli ollut IC-mestari maaliskuusta lähtien, mutta ennen tätä hän ei ollut puolustanut vyötään yhdessäkään ppv:ssä, eikä hän edes ollut mukana IC-mestaruuskuvioissa vaan feudasi täyttä häkää Shawn Michaelsin kanssa. Tähänkin ppv:hen Jericho tuli nimenomaan promottamaan Michaelsista, jota ei ollut buukattu tähän show'hun. Se johtui siitä, että One Night Standin brutaalin, Batistaa vastaan käydyn Stretcher-ottelun jälkeen Michaelsin ja Jerichon feud oli mennyt entistä henkilökohtaisemmaksi, ja legendaarisessa Jerichon talk show -segmentissä Highlight Reelissä Jericho paiskasi Michaelsin JeriTron 5000:n läpi niin, että Michaelsin silmä vammautui sen seurauksena (kayfabe). Michaels oli nyt siis sairauslomalla, mutta Jericho tietenkin väitti kehässä, että tämä ei vain uskaltanut saapua paikalle, vaikka show järjestettiin aivan Michaelsin kotikaupungin lähellä. Ringsidellä naureskeli Jerichon uusi liittolainen, Michaelsin aikoinaan painijaksi kouluttama Lance Cade. Mutta ei Jericho tullut kehään pelkästään pilkkaamaan Michaelsia: hänellä oli edessä myös mestaruuspuolustus yllätysvastustajaa vastaan.

Jerichon vastustajaksi paljastui sitten ppv-debyyttinsä tässä show'ssa tekevä Kofi Kingston. Kyllä vain: Ghanassa syntynyt ja painiuransa vuonna 2006 aloittanut Kofi Kingston oli paininut parin vuoden ajan WWE:n farmipromootiossa DSW:ssä, kunnes vuoden 2008 alussa hänet oli nostettu päärosteriin ECW:n brändiin. Ennen Kingstonin debyyttiä häntä hypetettiin videosegmenteissä, joissa julistettiin Kingstonin olevan ensimmäinen jamaikalainen supertähti WWE:ssä. Kingstonista siis tehtiin jamaikalaisväreihin pukeutunut ja jamaikalaisaksentilla puhuva painija, vaikka oikeasti hänellä ei ollut mitään sukujuuria Jamaikalle - vaan Ghanaan. Mutta samapa se Vince McMahonin firmassa oli. Kingston alkoi painia ECW:n lähetyksissä vuoden 2008 alusta lähtien, ja keväällä hänelle kehitettiin kunnon feudikin Shelton Benjaminin kanssa, mutta siitä ei koskaan nähty yhtään kohtaamista ppv:ssä. Nyt draftissa Kingston siirtyi ECW:stä Raw'n puolelle, ja tämä oli heittämällä hänen uransa isoin mahdollisuus: haastaa Chris Jericho IC-mestaruudesta ppv-debyytissä.

Kofi Kingston oli toki tässä vaiheessa vielä todella kokematon, ja se näkyi tässä ottelussa, mutta mitään muuta ei voinut odottaakaan. Ja kokemattomuudesta huolimatta Kingstonia oli todella hauska katsoa kehässä. Kingston liikkui älyttömän nopeasti ja ennen kaikkea loikki niin korkealle etten muista, kuka olisi viimeksi loikkinut samalla tavalla. Kingstonin hypyt olivat kauniita ja liikkeet hienoja, ja konkarimainen Jericho piti tietenkin varsinaisen matsin hyvin kasassa. Ei tästä silti mitään erityisen upeaa koitosta tullut, koska siihen edellytykset eivät tässä kohtaa olleet ihan parhaat mahdollisuudet. Jericho ja Kingston painivat silti hyvän ottelun, ja toki matsille saatiin myös hyvä storyline-lopetus, kun Shawn Michaels ilmestyi sittenkin paikalle ja hyökkäsi Jerichon kimppuun.
*** (13:28)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Mickie James (c) vs. Katie Lea Burchill w/ Paul Burchill - WWE Women's Championship
Mickie Jamesin tarina oli hyvin samankaltainen kuin monien muiden tämän illan aikana esiintyneiden mestareiden: Hän oli voittanut vyönsä aikaisemmin tänä vuonna (Jamesin tapauksessa Beth Phoenixilta huhtikuussa 2008), mutta sen jälkeen mestaruuskuviot ovat olleet lähinnä käymistilassa. Nyt James joutui puolustamaan mestaruuttaan illan kolmatta ppv-debytoijaa, Katie Lea Burchillia vastaan. Katarina Waters on 2000-luvun alussa debytoinut englantilainen painija, joka paini vuosia kotimaansa promootiossa Frontier Wrestling Alliancessa, josta oli niin ikään lähtöisin toinen WWE:hen noussut brittipainija Paul Burchill. Mitään sukua he eivät oikeasti olleet toisilleen. Vuonna 2006 Waters siirtyi Yhdysvaltoihin ja hänet palkattiin nopeasti WWE:hen. Lahjakkaan oloinen naispainija esiintyi pari vuotta OVW:ssä, kunnes vuoden 2008 alussa hänet nostettiin päärosteriin. Helmikuussa 2008 hän debytoi Raw'ssa nimellä Katie Lea Burchill, ja hänen ilmoitettiin olevan Paul Burchillin sisko. Paul Burchillin ura oli ollut tähän mennessä aikamoista vuoristorataa: aluksi hän oli paininut vakavasti otettavana heel-brittipainijana William Regalin kanssa, kunnes hänestä oli tehty piraattigimmickiä käyttävä komediahahmo. Piraatti Burchillista tuli yllättävän suosittu, mutta hahmo kuopattiin ilmeisesti siksi, että Vince McMahon ei pitänyt siitä.

Sen jälkeen Burchill oli ollut aika lailla tyhjän päällä, kunnes nyt hänestä tuli siskonsa apuri. Eikä pelkästään apuri... Burchillien välille kehiteltiin nimittäin hämmentävä ja kiusallinen juonikuvio, jossa vihjattiin vahvasti siihen, että Paul ja Katie Lea olisivat läheisemmissä tunnelmissa kuin sisaruksille olisi sopivaa. Insesti, aina yhtä mukava aihe showpainissa. No, kaikesta tästä huolimatta (tai sen takia) Katie Lea alkoi toukokuussa häiritä WWE Women's -mestaria Mickie Jamesia ja vihjailla, että tämä menestyi WWE:ssä vain siksi, että oli läheisissä väleissä John Cenan kanssa (Jamesille ja Cenalle oli siis näihin aikoihin buukattu pientä romanttista kuviota). James ei tietenkään tällaisista vihjailuista pitänyt ja halusi kohdata Katie Lean. Kaksikko olikin paininut parissa joukkueottelussa, jossa Burchill oli ottanut yllättäen voitot naistenmestarista, ja nyt hänellä oli mahdollisuus mestaruuden voittoon.

Mukavaa nähdä kehässä kaksi lahjakasta naispainijaa, tämä on kieltämättä piristävä kehityssuunta WWE:nkin puolella. Harmi vain, että tämä ottelu ei oikein missään vaiheessa lähtenyt käyntiin. En osaa selittää tarkalleen, mikä tästä puuttui, mutta jotenkin kokonaisfiilis oli vähän platku. Molemmat tekivät hyvää työtä, ja sinänsä mitään suurta valittamista ei ottelussa ole, mutta en vain voi väittää, että olisin erityisemmin innostunut tästä millään tavalla. Ihan ok ottelu, mutta kalpenee ikävästi esimerkiksi vertailussa edellisen ppv:n Beth Phoenix vs. Melinalle.
** (7:17)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Edge (c) vs. Batista - World Heavyweight Championship
Sitten päästiin päämestaruuskuvioihin, joissa oli käynnissä aikamoinen kuhina. Edge oli siis vihdoin ja viimein noussut jälleen World Heavyweight -mestariksi, kun hän voitti The Undertakerin One Night Standissa järjestetyssä TLC-ottelussa. Undertaker siis eläköityi tuon ottelun jälkeen, kuten oli luvannut, eikä häntä enää ikinä nähty WWE:ssä.

Heh, no niin. No, joka tapauksessa Undertaker oli nyt tovin aikaa pois Smackdownin juonikuvioista, ja oli vihdoin aika löytää Edgelle uusia vastustajia päämestaruuskuvioissa. Luontevin valinta oli tietenkin Batista, jonka kanssa Edge oli juuri edellisenä vuonna käynyt pitkän päämestaruuskuvion. Mutta ei käy kiistäminen, etteikö Batista olisi ansainnut tätä ottelua, koska ONS:ssä hän päihitti Shawn Michaelsin Stretcher-ottelussa. Smackdownin General Manager ja Edgen kihlattu Vickie Guerrero ei kuitenkaan ollut samaa mieltä Batistan sopivuudesta haastajaksi, ja hän yritti tehdä kaikkensa estääkseen sen, että Batista pääsisi painimaan Edgeä vastaan vyöstä. Ensin Smackdowniin buukattiin kahdeksan miehen joukkueottelu, jossa La Familia (Edge, Chavo, Zack Ryder ja Curt Hawkins) kohtasivat Batistan ja tämän joukkueparit, eli kolme Smackdown-jobberia: Funakin, Nunzion ja Colin Delaneyn. Stipulaationa oli, että Batistan joukkueen pitäisi voittaa, jotta Batista saisi mestaruusottelun. Batistan joukkue tietenkin voitti, mutta se ei riittänyt Vickielle, joka buukkasi seuraavalle viikolle Batistalle ottelun The Great Khalia vastaan. Kun Batista oli päihittänyt Khalinkin, oli Vickien vihdoin taivuttava ja buukattava tämä mestaruusottelu Night of Championsiin. Sitten tapahtui kuitenkin yllätyskäänne, kun Batista draftattiin Raw'hon. Edge sen sijaan pysyi Smackdownin puolella, joten tämä oli nyt Batistan ainut mahdollisuus napata WHW-mestaruus itselleen ja tuoda se Raw'n puolelle. Raw'ssa ei nimittäin ollut päämestaruutta tällä hetkellä ollenkaan.

Muistaakseni jo edellisen vuoden arvosteluissa totesin, etten koskaan pitänyt Edgeä ja Batistaa kovin kiinnostavana otteluparina, ja voin todeta saman edelleen. Jotenkin näiden kahden matsit eivät koskaan vain puhutelleet sillä tavalla kuin monet muut isot otteluparit. Ehkä keskinäinen kemia ei ollut paras mahdollinen, ehkä kumpikaan ei vain saanut toisistaan parasta mahdollista irti. Nytkin Edge ja Batista painivat pitkän ja rakenteellisesti oikein hyvän ottelun, mutta ei tässä silti vain päästy hyvää meininkiä paremmalle tasolle. Oleellinen hieno meininki, jännittävyys ja todellinen säväyttävyys jäi puuttumaan. Eikä kokonaisuutta varsinaisesti parantanut se, että ottelun lopetus oli taas yhtä La Familia -sekoilua. Hyvä matsi, mutta ei sen enempää.
*** (17:11)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Triple H (c) vs. John Cena - WWE Championship
Tämä oli se THE Matsi, jolla tätä tapahtumaa myytiin ja mainostettiin, eikä ihme. John Cena ja Triple H olivat painineet yli kaksi vuotta aiemmin WrestleMania 22:ssa klassikkoasemaan nousseen päämestaruusottelun, jonka Cena oli voittanut. Tuon jälkeen Cenan ja HHH:n välillä ei koskaan nähty 1 vs. 1 -uusintaottelua: miehet painivat parissa monen painijan mestaruusottelussa WM:n jälkeen, mutta sitten HHH teki face-turnin, muodosti Shawn Michaelsin kanssa uudelleen syntyneen D-Generation X:n ja kävi sotaan Vince McMahonia vastaan. Alkuperäinen suunnitelma oli, että HHH:n ja Cenan piti kohdata toisensa uudestaan WrestleMania 23:ssa, mutta HHH loukkaantui vakavasti pari kuukautta aiemmin, ja Mania jäi häneltä kokonaan sivuun. Sen sijaan HHH palasi kehiin kesällä, ja pian sen jälkeen hän aloitti pitkän feudin päämestaruudesta Randy Ortonin kanssa samalla, kun Cena vuorostaan oli loukkaantunut. Cena teki yllätyspaluun Royal Rumblessa ja eliminoi - kyllä vain - viimeisenä Triple H:n. Tämä johti Wrestlemania XXIV:ssä nähtyyn kolminotteluun Ortonin, Cenan ja HHH:n välillä, mutta Orton säilytti tuolloin vyönsä ja jatkoi kuviotaan Triple H:ta vastaan. Nyt HHH oli lopulta mestari, Orton poissa kuvioista (kirjaimellisesti) ja Cena oli valmiina haastamaan Triple H:n maailmanmestaruudesta. Tämä oli uusintaottelu, jota kaikki olivat odottaneet. Viimeinen twisti tähän otteluun saatiin ppv:tä edeltävässä draftissa, kun Raw'n ruumiillistumana pidetty Triple H siirrettiin Smackdowniin, ja hän vei WWE-mestaruuden mukanaan. Molemmat päämestaruudet olivat nyt Smackdownissa, ja Raw'hon jääneellä Cenalla oli kova paikka yrittää voittaa HHH ja tuoda mestaruus takaisin Raw'n puolelle.

Tämä matsi pelasti ppv:n ainakin jossain määrin. Ilman tätä tämä olisi ollut vain todella ankea kokonaisuus, josta ei olisi jäänyt mitään erityisen hyvää mieleen, mutta Triple H ja John Cena tekivät sen, mitä heiltä odotettiin. Sanotaanko silti näin, että ei tämä revanssi yltänyt aivan WrestleMania 22:n ottelun tasolle, mutta aika lähelle päästiin silti. Tunnelma oli kohdillaan, matsi tuntui aidosti isolta, ja molemmat painijat pistivät tässä todellakin parastaan. Matsi oli rakennettu upeasti, sillä oli juuri täydellisesti aikaa ja myös lopetus oli paitsi puhdas, myös hienosti buukattu. Tämä on malliesimerkki sellaisista Isoista Otteluista, jotka WWE osasi kyllä buukata. Cena ja HHH eivät tarvinneet taustalleen mitään kamalaa vihanpitoa, tämä puhdas mittely paremmuudesta oli tämmöisenään huippuluokan ottelu.
**** (21:38)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** Triple H
** John Cena
* Chris Jericho

Kokonaisarvio Night of Championsista: Vuosi 2008 oli tähän mennessä ollut WWE:ltä hyvin vahva, mutta tämä oli nyt aikamoinen pannukakku. Tämä haisi kilometrien päähän väli-ppv:ltä, joka oli pitänyt rykäistä äkkiä kasaan sen jälkeen, kun kaikki isot juonikuviot oli päätetty One Night Standiin. Lähes millään matsilla ei ollut varsinaista storylinea nimeksikään, ja monet ottelut tuntuivat siksi yhdentekeviltä. Asiaa ei auttanut sekään, että kehätoiminta jäi myös hämmentävän keskinkertaiseksi. Ei tämä missään mielessä kamala ppv ollut, mutta Main Eventiä lukuun ottamatta kaikin puolin täysin turha, ja tällaisena vahvana ppv-vuotena tällä suorituksella päädytään asteikon pohjalle.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
4. WWE One Night Stand: Extreme Rules - Hieno
---------------
5. ROH Rising Above - Hyvä
6. ROH Undeniable - Hyvä
7. WWE Royal Rumble - Hyvä
8. WWE Backlash - Hyvä
---------------
9. TNA Final Resolution - Ok
10. WWE Judgment Day - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. TNA Destination X - Ok
14. TNA Sacrifice - Ok
---------------
15. TNA Against All Odds - Kehno
16. WWE Night of Champions - Kehno

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 22 Touko 2021, 16:56

1984 - Osa 3

Hulk Hogan(c) vs Antonio Inoki

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Heavyweight Championship / 2nd IWGP League Final
Kuramae Kokugikan (14.6.1984)

Jos joku revanssi oli tähtiin kirjoitettu, niin tämä. Kuten kaikilla on hyvin muistissa, Hulk Hoganista tuli historian ensimmäisen IWGP Leaguen voittaja ja samalla IWGP Heavyweight -mestari voitettuaan Inokin aika lailla vuosi takaperin tyrmäyksellä. Näinhän ei pitänyt käydä, vaan Inoki toden totta menetti tajuntansa ja oli ottelukyvytön kolautettuaan päänsä betoniin Axe Bomberin jälkeen. Välitöntä revanssia oli turha hakea, sillä koko mestaruuden idea oli siinä, että sitä puolustettaisiin vain kerran vuodessa. Vain IWGP Leaguen voittajalla olisi oikeus haastaa mestari. Inoki olikin raivannut tiensä läpi turnauksen ilman yhtäkään tappiota.

Mitäs Hogan oli puuhaillut vuoden aikana? Noh, mies oli vielä vuonna 1983 ollut AWA:n palkkalistoilla ja kyseisen firman suurimpia tähtiä, ellei se kaikista suurin. Hulkamania oli lähtenyt todellakin rullaamaan, mutta AWA:n omistaja Verne Gagne ei lukuisista syistä nostanut Hogania päämestariksi. Hän halusi Hoganin jakavan AWA:n kanssa NJPW:stä ansaittuja rahojaan (Hogan ymmärrettävästi kieltäytyi) ja tarjosi Hoganille tyttärensä kättä vastineeksi mestaruudesta. Hogan ei tähän pelleilyyn ryhtynyt, veli, vaan otti vastaan Vince McMahon Jr:n ison tarjouksen palata WWF:n riveihin loppuvuodesta. Siinä ei kauan nokka tuhissut, kun WWF:n mestaruus kaikkosi pitkäaikaisen mestarin Bob Backlundin vyötäisiltä The Iron Sheikille ja Sheikiltä Hoganille. McMahon oli saanut kansikuvapojakseen miehen, josta oli hyvää tahtia tulossa yksi bisneksen historian kovimpia vetonauloja. Hogan saapui tähän otteluun siis tuplamestarina. Huolestuttavasti kehänlaidalla väijyvä Riki Choshu uhittelee heti ottelun aluksi Hoganille...

Tämä on vähän vaikea ottelu tuomita. Tässä on paljon hyvää ja sitten paljon ei niin hyvää.

Yleisö on, jälleen kerran, ilmiliekeissä. Sumo Hallin yleisö janoaa Inokin voittoa niin kovasti, että tässä melkein itsekin toivoo Inokin voittoa. Energia pysyy yllä lähes läpi ottelun ja välillä desibelimittaristo huutaa punaisella ottelun avainhetkillä. Kaksikko pitää jälleen valtaosan ottelusta kohtuullisen simppelinä. Vaikka Inoki vähän kiusoittelee vihaisen brawlaaja-minänsä paluulla, ei alun vihaista hyökkäystä lukuun ottamatta tätä aspektia oikein nähdä. Tarina on se sama vanha: Inoki on vahvempi matossa, mutta Hoganilla on voimaetu puolellaan. Tämän ympärille saadaan pari ihan kivaa piukkuhetkeä rakennettua. Hogan yrittää nostaa Inokin Armbarissa ilmaan, mutta Inoki muokkaa otettaan ja Hogan joutuu tyytymään köysiin pakenemiseen. Hetkeä myöhemmin Inoki itse makaa Hoganin (paskassa) Armbarissa, mutta ei suostu tarttumaan köysiin vaan löytää vastaliikkeen.

Sitten vaihdetta aletaan kiristämään vähän kovemmalle. Hogan yllätetään kerran pikaisella Dropkickillä, mutta Inokin kaksi seuraavaa yritystä nopeisiin hyppypotkuihin viuhuvat ohi Hoganin osatessa odottaa tätä ja väistäessä. Molemmat miehet iskevät Back Suplexit, mutta eivät saa selätystä. Mähinä leviää ulkopuolelle... Hogan iskee järisyttävän Vertical Suplexin...

Tupla. Ulos. Lasku.

Onneksi yleisö tietää juonen jujun tässä vaiheessa ja alkaa välittömästi huutamaan Endoa(?). Kansa ei suinkaan tarkoita aikamatkustavaa Tetsuya Endoa, vaan vaatii välitöntä ottelun uudelleenkäynnistystä. Sen kansa saakin... ja sitten päädytään periaatteessa heti uudestaan tuplauloslaskuun Inokin lukitessa Hoganin Figure Fouriin kehän reunalla. Tuomari pysäyttää laskun yleisön mölinnän takia ja Sakaguchi ja toinen painija purkavat tilanteen.

Hetken mähinän jälkeen ottelu pääsee vihdoin siihen pisteeseen, mitä kaikki ovat odottaneet. Hogan hakee samaa tappavaa Axe Bomberia, joka sammutti Inokin valot vuotta aiemmin. Tällä kertaa tuomari jää osittain alle ja Inoki saa kammettua Hoganin kehäköysien ylitse kehän ulkopuolelle. Hogan yrittää tönäistä Inokin päin tolppaa... JA CHOSHU ISKEE LARIATIN INOKILLE! CHOSHU JA HOGAN NIITTAAVAT TOISENSA MAAHAN SAMANAIKAISILLA LARIATEILLA! YLEISÖ HEITTÄÄ ROSKAA KEHÄÄN! INOKI RYÖMII KEHÄÄN JA VITTU VOITTAA ULOSLASKULLA! UUSI MESTARI!

Voi nyt saatana. Puhtaammalla lopetuksella tässä olisi ollut ihan ensimmäisen kohtaamisen veroinen tai jopa parempi kohtaaminen käsillä, mutta ensimmäisestä uloslaskusta alkava pööpöily vesittää tunnelmaa (vaikka yleisö ihan mukana olikin). Olisihan se pitänyt arvata, että WWF-mestarina Hogan ei voi puhdasta tappiota taaskaan ottaa. Helvetin vyöpolitiikka. Vitun herenpaskalopetukset.

Antonio Inoki vs Riki Choshu

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Kuramae Kokugikan (2.8.1984)

Kuten tässä vaiheessa on varmaan tullut useampaan otteeseen todettua, Ishin Gundanin ja kotijoukkueen taisto oli edelleen käynnissä. Kulissien takana toki kuohui, sillä Choshu ei ollut laisinkaan tyytyväinen Inokiin ja tämän asettamaan lasikattoon. Nyt oli vuorossa kaksikon viimeinen yksilöottelu hetkeen tulikuumassa Sumo Hallissa...

Jos miesten edellinen kohtaaminen herätteli nälkää seuraavaa koitosta varten, niin tämä ei siihen oikein kyennyt vastaamaan. Tämä oli selkeästi enemmän Inokin tyylinen ottelu kuin Choshun. Siitä kielii vähintään se, että valtaosa ottelusta meni puhtaan mattopainin ja pystypainin parissa. Vaikka Choshu onkin hyvä painija, ei hän ole mielenkiintoisimmillaan juhnatessaan maton tasassa.

Ottelun ensimmäinen puolikas meneekin pätevän, mutta kovin unohdettavan mattopainin parissa, jossa Inoki on hieman niskan päällä. Ottelu lähtee oikeastaan kunnolla käyntiin vasta, kun Choshu saa ensimmäisen kerran lukittua Scorpion Deathlockin kiinni. Inoki kärvistelee tuskaisena minuuttien ajan, kunnes onnistuu pakenemaan... johon Choshu vastaa Lariatilla ja lukitsemalla Inokin uudestaan bravuurilukkoonsa! Tällä kertaa Inoki pääsee köysiin astetta nopeammin, mutta ottelun dynamiikka on pysyvästi muuttunut. Inoki on nyt haavoittunut ja Choshu ottaa ottelua haltuunsa hetki hetkeltä enemmän...

Hiljaisten lukko-osuuksien aikana (kyllä, yleisö on kohtuullisen vaisu verrattuna esimerkiksi tuohon Inoki/Hogan-otteluun) ottelu taantuu, mutta tasaisin väliajoin on ripoteltu hienoja toiminnallisempia hetkiä. Inokin läpsyt saavat vain läpsyjä vastaukseksi, joten Inoki täräyttää Choshua NYRKILLÄ päin naamaa! Muutama räjähtävämpi heitto ja Suplex nähdään ja niistä noustaan viime hetkellä.

Ottelu päättyy vihdoin siihen, kun Inoki saa väistettyä Lariatin ja pyöräytettyä Choshun hartiat mattoon Octopus Holdilla. Kayfabessa Choshu on kohotettu lähes Inokin tasolle (Inoki antoi Choshulle kohtuullisen paljon), mutta Choshu ei ole vielä löytänyt lopullista tapaa päihittää firman ykköstähteä...

---

Kuten tulikin UWF:n kohdalla mainittua, Choshu ja koko muu Ishin Gundan poistuisi New Japanista syyskuun 21. päivänä 1984. Hamaguchi ja Killer Khan eivät New Japaniin enää palanneet, vaan eläköityivät vuosikymmenen loppupuolella. Toguchi, Teranishi ja Yatsu palaisivat kukin vasta 90-luvun puolella hetkeksi. Choshusta, Saitosta ja Kobayashista kuullaan vielä myöhemmin lisää.

1980-1984 parhaat palat

Ottelut:
1. Dynamite Kid vs Tiger Mask (maaliskuu 1983)
2. Tatsumi Fujinami vs Dynamite Kid (helmikuu 1980)
3. Stan Hansen vs Andre The Giant (syyskuu 1981)
4. Tiger Mask vs Kuniaki Kobayashi (tammikuu 1983)
5. Hulk Hogan vs Antonio Inoki (kesäkuu 1983)

En ole pitänyt mitään erityisempää kirjaa, mikä ottelu oli toista parempi ja kuinka monella tähden kymmenyksellä ottelut eroavat toisistaan. Tämä viisikko irtosi aika lailla fiilispohjalta tätä kirjoittaessa. Kunniamaininnan saavat kaikki Zemppari suosittelee -leiman saanutta ottelua.

Dynamite/Tiger-saagan finaali jää loppujen lopuksi hämärästä lopetuksestaan huolimatta kovimmaksi otteluksi. Dynamitella ja Tiger Maskilla oli keskenään kolme kovaa ottelua, jotka olisin joku toinen päivä voinut heittää kaikki tähän kärkiviisikkoon. Nyt on kuitenkin propseja annettava erittäin kovalle Dynamiten debyytille Fujinamia vastaan, hirviömäiselle mähinälle Andren ja Hansenin välillä, Kobayashi ja Tiger Maskin sekopäiselle spotfestille sekä Hoganin ja Inokin ikonien kohtaamiselle.

Gaijinit:
1. Dynamite Kid
2. Stan Hansen
3. Hulk Hogan
4. Perro Aguayo
5. Abdullah The Butcher

Tästä ei ollut missään vaiheessa mitään epäselvyyttä. Dynamite Kid ei ollut pelkästään paras gaijin vuosikymmenen alkupuoliskolla vaan ihan vaan puhtaasti paras painija koko firmassa. Ero seuraavaan kandidaattiin oli kohtuullisen reilu. Hansen ei ehkä huippuotteluilla juhlinut (liikaa Inokia), mutta oli noin muuten hyvä. Hogan ei oikeastaan ole niin paska kuin vuosikausien/kymmenien maine nykypäivän fanikunnassa saattaa antaa ymmärtää. Onhan mies yksiulotteinen, mutta karismaattinen kuin mikä ja oikean tanssiparin (paradoksaalisesti Inoki) jopa maaginen. Perro Aguayo vanhempi oli niin perkeleen vakuuttava ainoassa esiintymisessään, että on valtava sääli ettei häntä tämän projektin merkeissä enempää nähdä. Abdullah on rehellisesti sanottuna aivan hirveä, mutta viihdearvoltaan aivan mahtava. Enskan sanoin, paskasäkit kunniaan!

Japanilaiset:
1. Tiger Mask
2. Tatsumi Fujinami
3. Riki Choshu
4. Antonio Inoki
5. Kuniaki Kobayashi

Eikä tässäkään kategoriassa loppujen lopuksi hirveästi epäselvyyttä ollut. Pelkästään Tiger Maskin taistot Dynamitea vastaan riittäisivät, mutta siihen päälle vielä kaksi kovaa Kobayashi-ottelua ja liuta muita enemmän tai vähemmän nautittavia otteluita. On toki myönnettävä että Fujinami on painijana parempi kuin Sayama (Tiger Mask botchaili kyllä paikoin sellaista tahtia, että huh huh), mutta ykköskorin otteluiden osalta jäi vähän varjoon. Miten olisikaan käynyt, jos Fujinami olisi pysynyt juniorina ja saanut pitkän ottelusarjan Dynamitea vastaan...

Choshusta pidin hetki hetkeltä enemmän ja odotan kovasti miehen paluuta muutaman vuoden päästä. Inoki oli, noh, Inoki. Miehen kunniaksi on toki sanottava, että esiintyjänä mies on nyt huomattavasti parempi lähestyessä vuosikymmenen puoltaväliä kuin 70-luvun puolella. Inokismeja toki nähdään edelleen, mutta siedettävimmissä määrin. Viidenneksi maininnaksi kipuaa Kobayashi parin kovan ottelun ansiosta. Sori vaan Maeda, parempi onni seuraavalla kerralla.

(Kunniamaininta on ehdottomasti annettava Animal Hamaguchille, joka ei huippuotteluissa paininut, mutta oli aina hemmetin viihdyttävä päästessään esiintymään.)

Ensi kerralla: Andre vastaan Inoki, vielä kerran.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 11 Kesä 2021, 20:15

1985 - Osa 1

Antonio Inoki vs Bruiser Brody

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Miyagi Sports Centre (18.4.1985)

Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että edellisen arvostellun ottelun ja tämän välissä on noin kahdeksan kuukauden rako. Firma oli hieman köysissä menetettyään niin valtavan osan painijoistaan. Mutta, kuten sanottua, NJPW:llä oli edelleen Inoki ja Fujinami. Oli aika kaivaa jälleen vanhat temput esiin kikkapussista. Mikä onkaan klassisempi asetelma kuin urhea japanilainen kohtaamassa vierasmaalaisen hirviön? Ja jos plussana voidaan vielä satuttaa Baban All Japania, niin vielä parempi! Niinpä Inoki heitti rahatukulla All Japanissa paininutta Stan Hansenin joukkueparia Bruiser Brodya.

Teksasilainen Frank Goodish oli urheilija henkeen ja vereen, pelaten amerikkalaista jalkapalloa ja koripalloa yliopistossa, ja jatkoi siitä urheilutoimittajaksi. Isokokoinen Goodish päätyi kuitenkin 70-luvun alussa showpainin pariin ja sai koulutuksensa Von Erichin perheen patriarkalta Fritziltä. Goodishista tuli Bruiser (King Kong) Brody. Brody alkoi pikaisesti kerätä mainetta ja painikin pian ympäri Yhdysvaltoja ja päätyi All Japaniin vuonna 1979. Siellä Brodysta tuli nopeasti yleisön rakastama ja yhdessä Stan Hansenin kanssa he dominoivatkin joukkuedivisioonaa. Merkittävämpänä Brody sai maineen oman arvonsa tuntevana esiintyjänä. Toisin sanoen Brodya ei hirveämmin kiinnostanut hävitä. Vuonna 1985 raha puhui, kun 40 ikävuotta lähestyvä Brody metsästi vielä muutamaa kunnon palkkapäivää ennen kuin ripustelisi saappaita naulaan. Inoki tarjosi enemmän dollareita kuukaudessa kuin Baba, joten Brody loikkasi New Japanin leipiin. Viimeisen AJPW-ottelunsa Brody paini 14.3, teki ensimmäisen esiintymisensä NJPW:n kehässä viikkoa myöhemmin ja nyt oli edessä debyytti ja samalla unelmaottelu tietenkin Inokia vastaan. Plussana Inoki saapuu otteluun vasen käsi vahvasti teipattuna. Oikea loukkaantuminen vai jotain muuta, ken tietää enää näin 35 vuotta myöhemmin.

On varmaan sanomattakin selvää, että yleisö oli jälleen kuumana kuin se kuuluisa hellankoukku. Mutta noin muuten tämä ei ollut ihan tavallinen Inokin ottelu.

En muista milloin viimeksi Inoki on ollut samalla tavalla altavastaajan asemassa. Brody on tässä ottelussa lähes järkkymätön hirviö, jota Inoki joutuu muksimaan olan takaa saadakseen yhtään mitään aikaiseksi. Osa tästä voi toki olla buukkauksestakin kiinni, mutta todennäköisimmin paljon enemmän Brodystä itsestään. Mies ei ollut tunnettu anteliaista esityksistään, vaan lähinnä vastustajien liikkeiden no-sellauksesta ja oman pahapersestatuksen varjelemisesta.

Inoki katsoo tässä ottelussa siis suoraan peiliin.

Ja uskomatonta mutta totta, Inoki myy. Brody kohdistaa nopeasti lukkonsa Inokin loukkaantuneeseen käteen eikä Inoki oikeastaan löydä mitään vastauksia ottelun ensimmäisellä puolikkaalla. Inoki ei FYYSISESTI PYSTY viemään ottelua mattoon, mikä pakottaa vihaisehkon brawlaaja-Inokin esiin kuorestaan. Ottelun toiseksi paras osa nähdään heti alkuun, kun Inoki ei halua lock-upata Brodyn kanssa kätensä takia. Myöhemmin Brody pakenee Octopus Holdista, koska Inoki ei vaan saa samaa otetta kuin terveenä. Tätäkö on psykologia?

Inoki siis potkii ja lyö enemmän kuin koskaan aiemmin. Brody saattaa hyvinkin kestää enemmän Enzuigirejä kuin kaikki Inokin vastustajat yhteensä edeltävän viiden vuoden ajalta. Ja sitten ottelun kulku lopulta muuttuu. Brodyn King Kong Knee Drop menee ohi ja Inoki alkaa potkia Brodyn polvea. Ja todellakin, valehtelematta seuraavaan VIITEEN MINUUTTIIN Inoki ei tee muuta kuin potki Brodyn polvea. Ja Brody vastaa huutoon.

BRODY BLEIDAA POLVEENSA HAAVAN!

Vittu tätä bisnestä.

Tässä vaiheessa alkaa myös jatkuva tuplauloslaskulla kiusoittelu, mutta molemmat miehet pääsevät takaisin kehään yleisön riemuikkaan mylvinnän saattelemana. Lopulta kuitenkin enää hädin tuskin pystyssä pysyvä Brody saa iskettyä Inokin paalujuntan kehän ulkopuolella ja odotettu tulos tapahtuu. Vintage tuplauloslasku.

Odotetun flegmaattisesta lopetuksestaan huolimatta kyseessä oli hyvä ottelu. Ei tämä mikään tyylipuhdas suoritus ole, kaksikolla menevät pasmat sekaisin pariinkin otteeseen (mukaan lukien hetki, jossa Brody vaan päättää ettei aio tänä iltana ottaa mitään Robinsonin Erikoista vastaan), mutta mielenkiintoinen kokonaisuus siitä huolimatta.

Hulk Hogan(c) vs Tatsumi Fujinami

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

WWF Championship, Special Referee: Danny Hodge
Tokyo Metropolitan Gym (11.6.1985)

Yhdysvalloissa oli muutamaa kuukautta aiemmin nähty sellainen pikkuriikkinen tapahtuma kuin ensimmäinen WrestleMania. WWF, keulakuvanaan Hulk Hogan, oli hyvää tahtia ajamassa territoriot pois pelistä. Vanhoja diilejä oli kuitenkin vielä kunnioitettava ja WWF:n tähdistä Andre The Giant ja Hulk Hogan reissasivat säännöllisen epäsäännöllisesti edelleen Japanissa. Firmojen välejä ei ainakaan auttanut se, että Hisashi Shinma, yhteyshenkilö WWF:n suuntaan oli saanut kenkää Anton Hisel -jupakan myötä. Nyt oli vuorossa kuitenkin historiallinen tapaus, kun WWF:n mestaruutta puolustettiin viimeisen kerran NJPW:n kehässä. Mestarina oli luonnollisesti itse Hulkster, veli. Haastajana oli NJPW:n kakkostähti Tatsumi Fujinami, joka oli jo aiemmin samana vuonna haastanut Hoganin. Jostain syystä ottelun erikoistuomarina oli 60/70-lukujen amerikkalaisen junioripainin keulakuva Danny Hodge.

Kun kerta WWF:n mestaruus oli pelissä, niin oli paikalle myös saatu WWF:n tirehtööri Vincent Kennedy McMahon Jr. (ja hänen vaimonsa Linda, joka seurasi ottelua yleisöstä), joka hoiti ottelun viralliset kuulutukset. Katsomossa ei kaksikon ilmeissä hirveästi värähtelyä näkynyt. Toisaalta Hogan ja Fujinami eivät siihen ihan kauheasti syitä antaneetkaan.

Tylsänpullea voisi olla termi, jota käyttäisin tämän ottelun kuvailemiseen. Vaikka Fujinami ja Hogan suosittuja ovatkin, niin kumpikaan ei tässä mitään Inoki-tason reaktiota saa. Ottelu onkin pitkälti sitä "eksoottisempaa" Hogania, joka jaksaa vääntää vähän matossa Fujinamin kanssa. Ei sitä kiinnostavaksi voi väittää, lähinnä huvittaa kun Hogan vääntää Armbaria. Fujinami sentään lähettää terveiset All Japaniin lukitessaan Hoganin kiinni Scorpion Deathlockiin.

Ja kun ottelu vihdoin tuntuu siirtyvän siihen Fujinamin perinteiseen lopputykitykseen, niin sitten ottelu jo loppuukin. Fujinami saa töötättyä Hoganin mattoon omalla pyykkinarullaan, mutta saa pian maistaa AXE BOMBERIA kulmauksessa. Sitten juostaan köysissä, Fujinami väistää toisen, kaksikko juoksee kohti toisiaan ja... törmää toisiinsa. Hogan tekee nopeasti kömpelön pyykkinarun ja voittaa. Jeppistä jee.

WWF:n mestaruus (nykyään WWE:n mestaruus) elää ja voi edelleen kohtuullisen hyvin ja on yksi pisimpään aktiivisena olevista vöistä nykypäivänä.

Antonio Inoki vs Andre The Giant

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP Heavyweight Championship / 3rd IWGP League FINAL
Tokyo Metropolitan Gym (11.6.1985)

Vielä kerran, pojat.

Andre oli pysynyt vakiokasvona NJPW:ssä, feudannut Super Strong Machinen kanssa ja voittanut siinä sivussa myös kolmannen IWGP Leaguen (Inoki ei osallistunut). Nyt oli vuorossa mestaruusottelu vanhaa kilpakumppania vastaan. Yhdysvaltojen puolella edelleen fyysisesti hapertuva Andre oli edelleen yksi WWF:n suurimmista tähdistä ja oli hiljattain päihittänyt Big John Studdin ensimmäisessä WrestleManiassa. Andre oli saanut uuden hiustyylin lisäksi myös uuden managerin, kun Shogun KY Wakamatsu heilui megafoninsa kanssa kehänlaidalla.

Edellisen Inoki/Andre-ottelun kohdalla (vuodelta 1979) kirjoitin näin:

Zemppari kirjoitti: ↑31 Heinä 2020, 16:21Ei. Ei vitussa. Ei enää ikinä, kiitos.

Tuntemukseni eivät ole aivan yhtä vahvat tällä kertaa. Kyllä tämä huono ottelu oli, mutta ei läheskään niin kauhea kuin Andre/Hogan tai Andre/Choshu.

Tiedätte varmaan jutun juonen tässä vaiheessa. Andre hallitsee ottelua piiiiiiiiiiitkiiiiiiiiiilllläääääää ja hiiiiiiiiiiiitaaaaaaaaaaaaillllllaaaaaaaaa lukoillaan, kunnes Inoki saa iskun tai pari sisään.

Sitten ottelu loppuu. Andre keikahtaa yläköyden ylitse ja saa kätensä väännettyä köysien väliin tuomarin aloittaessa uloslaskun. Jumiutunut jätti rimpuilee ja pääsee irti tuomarin laskun ollessa vasta yhdeksässä, eli mitkään kiire ei pitäisi olla...

PAITSI ETTÄ JOSTAIN VITUN SYYSTÄ TÄSSÄ OTTELUSSA ULOSLASKU ONKIN VAIN KYMMENEEN ASTI?

Kuolema, verot, Inoki voittaa, lol.

Andre jatkoi esiintymisiä NJPW:ssä vielä seuraavaan vuoteen asti (sisältäen YHDEN VOITON Inokia vastaan), mutta muuten 80-luvun loppu meni WWF:n riveissä. Tähän lukeutuu tietysti legendaarinen WrestleMania 3 -tapahtuman pääottelu Hulk Hogania vastaan, siihen astisen painihistorian rahallisesti menestynein tapahtuma. Andren fyysinen kunto kuitenkin huonontui kuukausi kuukaudelta. Lisääntynyt paino ja vuosien rasitus piti miehen jatkuvassa kivussa, jota mies lääkitsi alkoholin massiivisella kulutuksella. Viimeisen yksilöottelunsa Andre paini vuonna 1989 ja pysyi sen jälkeen joukkueotteluissa, jossa hän pystyi jättämään leijoinanosan ottelusta joukkuepareilleen. Mies jätti WWF:n vuonna 1991 ja paini vuoden 1992 loppuun AJPW:ssa (Giant Baban joukkueparina) sekä Meksikon UWA:ssa. Andre lensi Ranskaan alkuvuodesta 1993 isänsä hautajaisiin eikä enää siltä matkaltaan palannut. Miehen sydän petti keskellä yötä 27.1.1993 eikä hän enää herännyt.

Andre on aivan syystä ikoninen hahmo showpainin historiassa. Oliko hän maailman kiinnostavin tai taitavin painija? Ei, hänen ei koskaan tarvinnut ollakaan. Hän oli vetonaula itsessään, lajiin suurimpia tähtiä parin vuosikymmenen ajan ilman yhtäkään mestaruuskautta.

Olihan valtaosa näistä Andren otteluista tässä projektissa jotain huonon ja kauhean väliltä.

Mutta onneksi sain nähdä sen yhden kovan ottelu (vs Hansen). Se riitti.

:andre:

Ensi kerralla: Ensimmäinen Kolmesta Musketööristä debytoi.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 18 Elo 2021, 14:17

Pieni tauko pääsi syntymään, sori siitä.

1985 - Osa 2

Antonio Inoki(c) vs Hulk Hogan

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP Heavyweight Championship
Aichi Prefectural Gym (13.6.1985)

Hei, eikös alkuperäisen IWGP Heavyweight -mestaruuden idea oli puolustaa vyötä ainoastaan IWGP League -turnauksen voittajaa vastaan? Ei ilmeisesti. Kahta päivää aiemmin Hogan oli puolustanut WWF:n mestaruutta Fujinamia vastaan ja Inoki oli puolestaan voittanut Andren, joten nyt olisi sitten kahden suuren mestarin vuoro mitellä toisiaan vastaan vielä kerran. Pikkupointtina nuori ja viattoman näköinen Masahiro Chono toimii Inokin kulmamiehenä.

Inoki, tuo koko kansan rakastama kusipäämulkero, aloittaa ottelun iskemällä Enzuigirin Hoganille, kun tuomari vasta tarkistaa tämän kengänpohjia. Hogan ei tehnyt mitään provosoidakseen Inokista tätä reaktiota, mutta ken nyt taas tietää mitä kauheuksia Hulkster on kelmuillut edeltävissä joukkuekohtaamisissa! Hogan toki ottelee itse ottelun aika neutraalisti.

Tämä oli selkeästi kolmesta Inoki/Hogan kohtaamisesta se heikoin. Yleisö ei ole ihan niin tulikuuma kuin edellisissä kohtaamisissa, mutta jaksaa aina silloin tällöin huutaa Inokille keuhkojensa pohjasta. Itse paini on noin tavallista perustasoa näiltä kahdelta. Hogan kärvistelee päälukossa pari minuuttia kunnes saa perille muutaman isomman liikkeen. Muutaman tiukan near-fallin jälkeen ottelu leviää kehän ulkopuolelle ja täällä kotikatsomoissa on nopeasti selvää että jonkinasteiseen uloslaskuunhan tämä päättyy. Hogan iskee Axe Bomberilla Inokin turvakaiteeseen, mutta seuraava yritys kehätolpan kanssa menee ohitse. Inoki kopsauttaa Enzuigirillä Hoganin maahan ja pääsee juuri ja juuri takaisin kehään, voittaen uloslaskulla.

Samalla tämä on Hoganin viimeinen ottelu NJPW:ssä kahdeksaan (teknisesti viiteen) vuoteen. Hoganin aikataulu Yhdysvalloissa alkoi olla jo tupaten täynnä eikä WWF:ää oikein enää kiinnostanut antaa Hoganin käydä Japanissa Hulkamanian laukatessa villisti. Samalla WWF katkaisi yhteistyön NJPW:n kanssa lopullisesti. Ainoa poikkeus oli vuoden 1990 Wrestle Summit -tapahtuma Tokyo Domessa, joka oli WWF:n, NJPW:n ja AJPW:n yhteistuotos. NJPW menetti yhtäkkiä lähes kymmenen vuotta kestäneen väylänsä Tyynenmeren taakse.

Antonio Inoki vs Bruiser Brody

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Ryogoku Kokugikan (1.8.1985)

Inokin ja Brodyn revanssi oli vain ajan kysymys tasapeliin päättyneen avauskohtaamisen jälkeen. Huomattava asia revanssissa oli kuitenkin areena, eli Ryogoku Kokugikan (Ryogoku Sumo Hall). Uusi Ryogoku (vanha, vuonna 1909 rakennettu Ryogoku, oli muutettu sodan jälkeen muihin tarkoituksiin) avattiin tammikuussa 1985 ja tulisi näkemään seuraavan reilun kolmen vuosikymmenen aikana painitapahtumia muun muassa NJPW:ltä, AJPW:ltä ja NOAH:lta. Samalla Kuramae Kokugikan, NJPW:n kantapaikka jää historiaan. Ryogokun valmistuessa Kuramae purettiin ja nykyään sen paikalle seisoo Tokion jätevesivirasto. Jostain syystä kehän laidalla väijyi Jimmy "MurderSuperfly" Snuka.

Ottelu alkaa vähintäänkin jännittävästi. Alkumähinöiden jälkeen Inoki onnistuu jotenkin repäisemään Brodyn kengän irti, johon Brody vastaa iskemällä Inokia päähän tuolla samaisella kengällä. Aivan oikein tuolle lurjukselle! Meno rauhoittuu hetkeksi pitkillä lepolukoilla (Inoki fiksusti ensin ottaa kohteekseen Brodyn polven, sen jälkeen vietetään minuuttikaupalla Brodyn leukalukossa), mutta Inokin comeback on niin tulinen potkuineen ja komealla Suplexillaan, että on räjäyttää pankin. Kaksikon kemiat klikkaavat tällä erää oikein kunnolla ja Brodykin myy... ainakin hieman! Inoki saa hetken toivoa, kunnes Brody päräyttää erittäin komean Dropkickin kokoisekseen mieheksi ja jatkaa saatanallisella paalujuntalla PUHTAALLE BETONILATTIALLE!

Luonnollisesti Inoki nousee seuraavasta selätyksestä, mutta ei onnistu tällä kertaa väistämään King Kong Knee Dropia... mutta saa jalkansa köyden alle selvitäkseen selätyksestä! Brodylle riittää tämä pelleily ja ottelu... huoh, leviää kehän ulkopuolelle. Brody alkaa riehua tuolilla, sitten Inokikin saa riehua tuolilla kehässä. JA INOKI DISKATAAN, herran jestas. Brody saa voittonsa ja pienen ottelun jälkeisen mähinän jälkeen pakenee yleisön puolelle.

Nyt ollaan jo aika lähellä suositteletasoa, mutta kohtuullisen tuskainen lukkoiluosio ja tympeä lopetus rokottavat arvosanaa. Brody kuitenkin tuntuu tässä vaiheessa yhdeltä parhaista gaijin-tanssipareista mitä Inokilla on ollut. Edes puhtaahkolla lopetuksella on potentiaalia vielä kovaankin tykitykseen... eli kokeillaan uudestaan vuonna 1986.

Keiji Muto vs Tony St. Clair

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Fukuoka Sports Centre (18.9.1985)

UWF-loikkarit ja Ishin Gundanin poistuminen olivat jättäneet valtavan loven NJPW:n painijakuntaan. Onneksi loppuvuodesta 1984 debytoi neljä dojon kasvattia, joista tulisi kasvamaan legendoja. Yamada. Choshu. Hashimoto. Ja kyllä, Keiji "vitun" Muto. Vuonna 1962 syntynyt Muto oli mustan vyön judoka ennen liittymistään New Japanin dojoon. Mies oli debytoinut noin vuotta aiemmin tulevaa musketööri-toveriaan Masahiro Chonoa vastaan.

Vastustaja Tony St. Clair oli toisen polven brittipainija, joka seurasi isänsä ja veljensä jalanjäljissä painikehiin jo vuonna 1966. Pääosan urastaan hän oli viettänyt kotimaassaan, jossa hän oli voittanut kahdesti British Heavyweight -vyön, sekä Saksassa. New Japanissa St. Clair oli vieraillut noin kerran vuodessa vuodesta 1979 eteenpäin.

Ottelusta ei valitettavasti hirveästi sanottavaa ole. Yhtä Muton planchaa lukuun ottamatta valtaosa ottelusta kuluu hitaasti matossa perinteisissä otteissa pyörien. Yleisö on aika lailla kuollut verrattuna InokiManiaan mitä on saanut kuunnella viime aikoina kohtuullisesti. Muto ei vielä mitään erikoisempaa kipinää väläyttänyt. Esitys oli jopa kohtuullisen flegmaattinen, jos ajatellaan minkälaista tunteen paloa nykypäivän young lionit näyttävät painiessaan. Muto pääsi kuitenkin esittämään muutamia atleettisimpia temppujaan, joista tulisikin osia miehen vakiorepertuaarissa: edellä mainittu plancha, Hnadspring Elbow kulmaukseen sekä Moonsault (josta St. Clair nousi helposti kakkosella ylös). Hetkisen Moonsaultin jälkeen St. Clair nappasikin voiton hevonvitun Rollupilla.

Se oli kaikin puolin ottelu.

Ensi kerralla: Sellainen pikkuottelu kuin INOKI VS FUJINAMI. Lisäksi NJPW saa joukkuemestaruuden.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 20 Elo 2021, 14:14

1985 - Osa 3

Antonio Inoki vs Tatsumi Fujinami

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Special referee: Lou Thesz
Tokyo Metropolitan Gym (19.9.1985)

Oli aika vetää iso ottelu hihasta. Tatsumi Fujinami oli ollut kytköksissä Inokiin uransa alusta alkaen. Hän oli yksi Inokin oppilaita JWA:n dojossa ja yksi siitä joukosta joka päätti seurata Inokia tämän perustaessa New Japanin vuonna 1972. Seuraavan kolmentoista vuoden aikana Fujinami oli noussut tulokkaasta upouuden junioridivisioonan kärkinimeksi ja painoluokassa noustuaan koko firman toiseksi tärkeimmäksi nimeksi. Edellä oli kuitenkin edelleen Inoki. Kaksikko oli kohdannut vain viisi kertaa aiemmin yksilöotteluissa ja joka kerta turnausympäristössä. Vähemmän yllättäen Inoki oli voittanut jokaisen noista kohtaamisista. Nyt oli kyseessä ensimmäinen ottelu ilman mitään turnausmeininkejä. Erikoistuomariksi tätä massiivista kohtaamista varten oli lennätetty vanha vihtahousu Lou Thesz.

Odotukset olivat katossa ja yleisössä tunnelma sen mukainen. Ensimmäistä kertaa tässä projektissa Inokin piti kohdata mies, joka sai paikoitellen enemmän hurrauksia kuin pomomies itse.

Jos pitkä ja harras mattovääntäminen ei ole omin kiinnostuksenkohde, tämän kohtaamisen voi sivuttaa. Ottelun ensimmäiset kaksikymmentäviisi minuuttia menevät hikisen väännön merkeissä. Perinteistä lukoissa lötkönä makaamistakin toki nähdään, mutta pääasiassa Fujinami ja Inoki osaavat pitää homman kohtuullisen kiinnostavana ja ripotella mukaan muutamia pikkumausteita (Fujinami hakee German Suplexia liian aikaisin, Fujinami läpsäisee Inokia poskelle ensimmäisten mattohetkien jälkeen, Fujinami välttää Inokin Leg Sweepin hyppäämällä, Fujinami saa kiinni Inokin tavaramerkin Bow & Arrown, Fujinami harkitsee lyöntiä Inokin vatsaan saatua tämän maahan... pitäisi siis sanoa että Fujinami maustaa ottelua tehokkaasti). Inoki kuitenkin hallitsee valtaosaa ottelusta eikä Fujinami kykene ylittämään opettajaansa vielä matossa.

Ette varmastikaan usko tätä, mutta ottelun kohokohta on SEITSEMÄN MINUUTTIA KESTÄVÄ Figure Four Leglock. Olen tosissani.

Fujinami saa vihdoin ottelun hallintaansa nopealla Scorpion Deathlockilla ja sitä seuraavalla PITKÄLLÄ Figure Fourilla. Inoki onnistuu kääntämään paineen muutamaan otteeseen, mutta Fujinami saa kerta toisensa jälkeen käännettyä liikkeen takaisin oikeaan asentoon. Draama on käsin kosketeltavaa Inokin hiipuessa tuskaisen näköisenä jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Lopulta Inoki saa pyöritettyä itsensä ja Fujinamin köysiin, mutta vahinko polveen on jo tehty. Fujinamin nopea potku polveen kaataa Inokin välittömästi ja Inoki joutuu turvautumaan köysiin paetakseen seuraavasta Figure Fourista pikaisesti.

Siitä alkaakin vihdoin ottelun loppurytistys. Fujinami käy nimittäin liian ylimieliseksi hakiessaan Inokin Enzuigiriä. Inoki väistää ja kaksikko iskeekin liikkeitä ja vastaliikkeitä toinen toisensa perään. Fujinami lainaa Choshun Lariatia ja Scorpion Deathlockia, ei riitä. Dragon Suplex saadaan perille, mutta väsynyt Fujinami ei saa pidettyä siltaa pystyssä. Inoki turvautuu lopulta nyrkkiin suoraan Fujinamin leukaan ja hyppää tilaisuuteen lukiten kiinni Octopus Holdin. Fujinami saa heitettyä Inokin irti kerran, pääsee köysiin, mutta kolmas lukko on kohtalokas. Thesz päättää lopettaa ottelun Fujinamin kärvistellessä lukossa. Ottelun jälkeen Umanosuke Ueda tulee jostain syystä kättelemään Fujinamin ja Inokin.

Olisiko Fujinamin pitänyt voittaa? Noh, olisihan jo korkea aika nostaa edes joku 42-vuotiaan Inokin rinnalle. Mutta Inoki jaksaa vielä hyvin (ja on oikeastaan puhjennut omasta mielestäni kunnolla kukkaan vasta 80-luvun puolella) että teoriassa mikään kiire ei vielä ole. Kyllähän Inoki luonnollisesti antaa mantelinperijälleen yhden voiton yksilöottelussa ennen kuin lyö saappaat naulaan, eikö?

Hieno kohtaaminen, joka tosin vaatii mattoväännön vakavaa kestokykyä. Pienillä varauksilla voin siis sanoa Zemppari suosittelee.

Antonio Inoki & Seiji Sakaguchi vs Tatsumi Fujinami & Kengo Kimura

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Tag League Final / IWGP Heavyweight Tag Team Championship
Miyagi Sports Centre (12.12.1985)

WWF-yhteistyön päättyminen tarkoitti lähes kaikkien mestaruuksien katoamista NJPW:stä. Jo valmiiksi vakatoitu International Heavyweight -vyö (Fujinami oli viimeinen mestari ja oli vakatoinut vyön mestaruusottelun Super Strong Machinea vastaan päätyttyä tupladiskaukseen), WWF Junior Heavyweight -vyö (viimeinen kantaja The Cobra) sekä vasta keväällä 1985 elvytetyt International Tag Team -vyöt (mestareina Fujinami ja Kengo Kimura) katosivat romukoppaan ja samalla ikuisesti historian hämäriin. Niinpä oli aika tuoda tiskiin omat IWGP-brändätyt mestaruudet. Ensimmäiset uudet joukkuemestarit päätettäisiin loppuvuoden perinteisen IWGP Tag Leaguen merkeissä. Finaaliin päätyivät lopulta lohkovaiheen kakkoset Fujinami ja Kimura sekä kolmoset Inoki ja Seiji Sakaguchi (hauskasti vuoden 1984 version oli voittanut Inokin ja Fujinamin joukkue ja samalla Sakaguchi ja Kimura olivat toimineet joukkueena). Inoki ja Fujinami ovat olleet säännöllisesti mukana meiningeissä, mutta Sakaguchin ja etenkin Kimuran edellisistä visiiteistä oli vierähtänyt jo hetkinen.

Sakaguchi oli selkeästi ottanut pienempää roolia 80-luvun edetessä Fujinamin noustua selkeästi Inokin kakkosmiehen asemaan (vaikka Sakaguchi usein olikin Inokin kulmamiehenä, vaikken sitä useimmiten mainitsekaan). Siitä huolimatta Sakaguchi kuului toki edelleen toimiston väkeen (myös Anton Hiselin jälkeen) ja vakio-osallistuja vuosittaisiin turnauksiin. Ikä ja loukkaantumiset alkoivat pikkuhiljaa jo raastaa Sakaguchia ja 1985 jäisikin miehen viimeiseksi täysaktiiviseksi vuodeksi. Kimura oli puolestaan ollut kohtuullisen toimettomana keskikortin työjuhtana, myös sen jälkeen kun oli bulkannut itsensä raskassarjalaiseksi. Fujinami, Choshu, Maeda ja kumppanit söivät selkeästi valokeilan. Ishin Gundanin lähdön ja Anton Hisel -skandaalin jälkeen Kimuralle aukenikin hieman suurempaa roolia ja miehestä tulikin Fujinamin säännöllinen joukkuepari. Siitä todisteena tuo mainittu joukkuemestaruusvoitto keväältä.

Finaaliottelun piti alun perin olla Fujinami ja Kimura haastamassa lohkovaiheen voittajat Bruiser Brodyn ja Jimmy Snukan. Toisin kuitenkin kävi, sillä Brody ja Snuka eivät saapuneet tapahtumapäivänä paikalle laisinkaan, syinä joko taloudelliset tai luovat erimielisyydet toimiston (eli Inokin) kanssa. Niinpä lohkovaiheen kolmanneksi sijoittuneet Inoki ja Sakaguchi pääsivät sittenkin mittelemään kunniasta nousta historian ensimmäisiksi IWGP Heavyweight Tag Team -mestaruuden kantajiksi. Bonuksena kehänlaidalla voi bongata ennen ottelun alkua hävyttömän nuoren Masakatsu Funakin.

Extrapitkän sepustuksen jälkeen itse ottelun pariin.

Se on vittu mahtava.

Kimura on ottelun heikoin lenkki kayfabessa. Hän ei ole lähelläkään Inokia matossa tai lähelläkään Sakaguchia iskujen vaihdossa. Niinpä Kimuran rooli on kärsiä legendojen kurmutuksessa ja antaa Fujinamille lepovuoro. Kimura ei kuitenkaan ole ihan turha mies, sillä hän pelastaa Fujinamin selätyksestä toisensa jälkeen. Kimura vetää roolinsa ihan kiitettävästi, mutta jää ihan selkeästi muiden persoonallisuuksien varjoon. Inoki vetää kohtuullisen virkamiesmäisen suorituksen, mitä nyt kerran intoutuu tarjoamaan Kimuralle turpasaunaa oikein isän kädestä. Sakaguchi on myös hämmästyttävästi liekeissä. Ottelun isoin mies pieksee pienempiään sellaisella raivolla että oksat pois, mutta on myös Kimuran ja Fujinamin suurimpana kohteena loukkaantuneen polvensa kanssa.

Ottelun ehdoton tähti on kuitenkin Fujinami. Mies on aika lailla kypsä vanhemman sukupolven naamoihin ja tarjoaa heti kättelyssä sellaista aggressiota pöytään että oksat pois. Ottelun parhaat palat eivät suinkaan ole Inokin ja Fujinamin tekniset väännöt vaan Fujinamin ja Sakaguchin keskinäiset rähinät. Sakaguchi kehtaa nostaa Fujinamin köysien yli ja iskee chopin perään, johon Fujinami vastaa läpsäisemällä Sakaguchin raskaalla avokämmenellä. Siitä lähtien aina kun kaksikko on keskenään kehässä on täysmuotoinen mähinä jatkuvasti käsillä. Edes Inokia vastaan Fujinami ei turhia kumartele vaan on selkeästi hyökkäävämmällä taktiikalla liikenteessä kuin edeltävässä yksilöottelussa.

Ottelun loppu lähestyy, kun kaikkensa antanut Sakaguchi pääsee pakenemaan vaihtoon, mutta jää tuskaisena kehän ulkopuolelle tuhottua polveaan hoitamaan. Inoki hyökkää kehään ja yrittää tuhota Kimuran nopeasti, mutta Kimura selviytyy sekä Backdrop Driverista että Enzuigiristä. Kimura saa vaihdettua Fujinamin sisään, joka puolestaan tarjoaa symbolista keskisormea Inokille ja LUKITSEE TÄMÄN OCTOPUS HOLDIIN! Inoki pakenee, mutta Fujinami saa iskettyä Dragon Suplexin...

ja...

FUJINAMI

SELÄTTÄÄ

INOKIN

PUHTAASTI!

Minä, yleisö ja Fujinami eivät voi uskoa mitä on tapahtunut. Fujinami ei itsekään oikein usko mitä on juuri tehnyt, mutta saa sitten juhlia riemukkaasti Kimuran kanssa voittoa. Inoki kuitenkin hyvässä urheiluhengessä halaa molemmat kilpakumppaninsa palkintojenjaon jälkeen.

Huh huh. Tuntuipa perkele hyvältä. Inokin ENSIMMÄINEN puhdas selätystappio tämän projektin aikana. Oli mahtavaa että Fujinami sai vihdoin edes yhden voiton opettajastaan.

Zemppari suosittelee, kevyesti. Rakastan hyvää joukkuepainia. Ehdoton katselusuositus kaikille.

Ensi kerralla: Akira Maeda palaa rikospaikalle.

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 19 Syys 2021, 12:05

VICTORY ROAD 2008

TNA:n vuosi jatkui kesän kohokohdan Slammiversaryn jälkeen Victory Road -nimisellä ppv:llä, kuten se oli jatkunut kahtena edellisenäkin vuonna. Ensimmäinen Victory Road oli järjestetty vuonna 2004, jolloin se oli ollut TNA:n historian ensimmäinen kolmetuntinen ppv ja käyty marraskuussa 2004. Sen jälkeen Victory Roadia ei käyty ollenkaan vuonna 2005, mutta vuodesta 2006 alkaen se oli ottanut paikan heinäkuisena ppv:nä TNA:n vuosikalenterissa. Mitään kovin merkittävää ei TNA:ssa ollut tässä välissä tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, mistä tässä pitäisi mainita. PPV järjestettiin Houstonissa, Texasissa ja oli siis TNA:n ensimmäinen ppv Booker T:n kotiseudulla. Selostajina tutut Tenay ja West. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Lauren.

Team Japan (Yoshino & Milano Collection AT & Puma) vs. Team Mexico (Averno & Bucanero & Guerrero) vs. Team International (Koslov & Williams & Dux) vs. Team TNA (Motor City Machine Guns & Curry Man) - World X Cup Tournament Third Round Match
Kesä 2008 tiesi sitä, että TNA toi takaisin World X Cup -turnauksen, joka oli järjestetty kaksi kertaa aikaisemmin TNA:n historiassa. World X Cup -turnauksen idea oli se, että neljän eri maan tai alueen X-Divisioonan painijat ottivat mittaa toisistaan monivaiheisessa turnauksessa, jossa jaettaisiin pisteitä voitettujen otteluiden perusteella. Kahdella edellisellä kerralla Team TNA oli voittanut turnauksen, ja tälläkin kertaa turnaukseen osallistui TNA:ta edustava joukkue. Sen lisäksi mukana oli kahden edellisen kerran tavoin Team Mexico ja Team Japan, mutta tällä kertaa neljäs joukkue ei ollutkaan Team Canada, vaan Team International, joka koostui neljää eri maata (Kanadaa, Britanniaa, Venäjää ja Irania) edustavista painijoista. Tähän ppv:hen tultaessa turnausta oli käyty kaksi kierrosta, ja Team Mexico sekä Team TNA johtivat turnausta tasapistein 3. Nyt edessä oli siis neljän joukkueen eliminointiottelu. Jokaisesta joukkueesta mukana oli kolmen hengen joukkue, ja pisteitä annettaisiin niille kolmelle maalle, jonka painijoita olisi viimeisenä jäljellä: voittajalle 3, toiselle 2 ja kolmannelle 1.

Tämän turnauksen osanottajista osa oli entuudestaan tuttu, mutta merkittävä osa teki tässä ppv-debyyttinsä Yhdysvalloissa. Team Japanin Puma (joka myös TJ Perkinsinä tunnetaan) oli toki esiintynyt useita kertoja ennenkin TNA:ssa satunnaisena vierailijana. Hauskaa kyllä, Puma edusti edellisessä World X Cupissa Meksikoa, mutta tällä kertaa hän oli osa Japanin joukkuetta. Muut Team Japanin edustajat, tässä siis Masato Yoshino ja Milano Collection AT olivat Dragon Gate -promootion painijoita. Molemmat olivat debytoineet 2000-luvun taitteessa ja olivat kuuluneet vuosia "Italian Connection" -nimiseen stableen. Yoshino oli tunnettu erityisesti äärimmäisen nopeasta painityyliistään, Yoshino puolestaan gimmickistään: hän esitti italialaista supermallia, joka talutti kehään näyttävässä talutuspannassa näkymätöntä koiraa. Team Mexicon edustajat olivat tällä kertaa CMLL-promootion painijoita kuin kahdella edellisellä kerralla he olivat olleet Meksikon toisen pääpromootion AAA:n painijoita. Último Guerrero, Averno ja Rey Bucanero olivat kaikki konkari-luchadoreja, jotka olivat aloittaneet uransa jo 90-luvun puolella ja nousseet hyvin arvostetuiksi nimiksi kotimaassaan. Erityisesti Guerrero on todella merkittävässä asemassa Meksikossa, ja hän oli tässäkin turnauksessa joukkueensa kapteeni. Team Internationalia tässä ottelussa edustivat Alex Koslov, Doug Williams ja Tyson Dux. Tästä kolmikosta kanadalainen Dux oli esiintynyt edellisessä World X Cup -turnauksessa oli osa Team Canadaa. Suomalaisillekin tuttu brittipainija Doug Williams oli aloittanut uransa kotimaassaan jo 90-luvun alkupuolella ja paininut siellä pitkään, kunnes 2000-luvulla hän debytoi ROHissa vuonna 2002. Williams painikin vuosien ajan säännöllisesti ROHin tapahtumissa, kunnes lopetti vuonna 2007 siellä esiintymisen. TNA:ssa hän oli debytoinut, kun TNA teki vuonna 2008 kiertueen Britanniassa, ja nyt hän pääsi osaksi Team Internationalia. Williamsista kuultaisiin näissä arvosteluissa vielä paljon. Joukkueen kolmas jäsen oli sitten venäläistä esittävä Alex Koslov, joka oli oikeasti syntynyt Moldovassa ja aloittanut painiuransa Kaliforniassa. Myös Koslov oli paininut viime vuodet CMLL:ssä Meksikossa, mikä oli todennäköisesti syy siihen, että hän pääsi mukaan tähän turnaukseen. Team TNA:n joukkueesa tuskin tarvinnee sanoa sen enempää: Motorcity Machine Guns oli vuoden 2008 aikana tippunut suoraan alakorttiin, mutta tämä turnaus toi heille uutta nostetta. Curry Man oli pysytellyt roolissaan rosterin huumoripainijana.

Huh, tämä jos mikä oli todellnen spottikimara. Matsi kesti lähes 25 minuuttia ja oli alusta loppuun sellaista tykittelyä, että heikompaa hirvittää. Eikä siinä: minä pidän spottailusta ja isoista, näyttävistä liikkeistä, mutta toki tällaisen matsin jälkeen on aika tyhjä olo. Vähän sellainen fiilis, että mitä enempää voi enää nähdä? Mitä tämän jälkeen pitäisi tuntea? Ja samalla myös: tarvittiinko tässä ottelussa TODELLA ihan kaikki nämä sekopäiset liikkeet? Jos alkaisin luetella kaikki spotit, joita tässä ottelussa nähtiin, kirjoittaisin tätä arviota vielä ensi vuonnakin, joten tyydyn toteamaan, että katsokaa tämä itse. Olihan tämä samaan aikaan ihan järisyttävää ilotulittelua ja aika hengästyttävää katsottavaa. Harmi vain, että samalla kaikenlainen tarinankerronta ja suureksi osaksi myös myyminen unohdettiin tässä ottelussa aivan täysin, mikä teki tästä osittain myös aika tylsää katsottavaa. Ottelun tähdiksi nostaisin Motorcity Machine Gunsin (aivan loistavaa joukkuetyöskentelyä jälleen kerran), Alex Koslovin (hienoa hahmotyöskentelyä), Milano Collection AT:n (samoin) ja Masato Yoshinon (ottelun ylivoimaisesti hurjin suorittaja fyysisesti). Eipä siinä, kyllä minä tästä tavallaan nautin siinä mielessä paljonkin, että tässä tarjoiltiin helvetinmoinen määrä hienoja liikkeitä, mutta tarinan ja rakenteen puute estää tämän nousemasta oikeasti huippuotteluiden joukkoon.
***½ (24:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Angelina Love w/ Velvet Sky vs. Gail Kim
Gail Kimillä oli ollut tähän mennessä aika kiireinen vuosi, koska hän oli ehtinyt feudata käytännössä kaikkien TNA:n merkittävien heel-naispainijoiden kanssa. Alkuvuosi oli mennyt isossa kuviossa Awesome Kongin kanssa, joka oli vähitellen hiipunut loppukeväästä, kun pinnalle oli noussut Kimin ja Beautiful Peoplen feudi. Se oli alkanut oikeastaan Sacrificessa, jossa Kim oli voittanut naisten mestaruuden ykköshaastajuusottelun, kun Angelina Love oli sekaantunut ja estänyt Roxxi Laveaux'ta voittamasta ottelua. Love oli siis käytännössä auttanut Kimin voittoon, muttei suinkaan siksi, että olisi pitänyt Kimistä, vaan siksi, että halusi nöyryyttää Roxxia (ajamalla tämän pään kaljuksi, koska se kuului ottelun sekopäiseen stipulaatioon). Kim tietenkin liittoutui yhteen Roxxin kanssa, ja tästä seurauksena Angelina Love ja Velvet Sky pilasivat Gail Kimin mestaruusottelun Awesome Kongia vastaan. Kesäkuun Slammiversaryssa Gail Kim, Roxxi ja ODB kohtasivat Beautiful Peoplen, johon oli hetkellisesti liittynyt henkivartijaksi isokokoinen naispainija nimeltään Moose. Ikävä kyllä Moose (eli Mickie Knuckles) loukkaantui IWA-MS:n tapahtumassa pian TNA-debyyttinsä jälkeen, ja lopulta hänet irtisanottiin TNA:sta, eikä hän siis enää koskaan palannut firmaan. Nyt Love ja Sky olivat taas kahdestaan, ja tässä ottelussa Love joutui ihan yksin painimaan rehdissä matsissa Gail Kimia vastaan.

Ei ollut Kimillä ja Lovella mikään helppo tehtävä tulla painimaan äskeisen mielettömän tykittelyn jälkeen, ja siihen nähden he mielestäni onnistuivat oikein mallikkaasti. Gail Kim oli todellakin tähän aikaan monin tavoin parasta, mitä Yhdysvaltojen mainstream-promootioiden naispainilla oli tarjota. Kokenut Kim pystyi kiskomaan tällaisesta Loven kaltaisestakin vähemmän kokeneesta painijasta irti oikein miellyttävän ottelun, jossa oli selvä rakenne ja joka onnistui viihdyttämään alusta loppuun. Ei tässä ollut toki mitään sellaista, mitä ei olisi lukuisissa muissakin matseissa nähty, mutta minä pidin tätä ihan pätevänä matsina, joka hoiti paikkansa kortilla oikein hyvin. Loven ja Skyn gimmick toimii, ei voi mitään.
**½ (6:13)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Sonjay Dutt vs. Jay Lethal w/ SoCal Val
Jostain syystä TNA:n X-Divisioonan mestari Petey Williams ei esiintynyt tässä ppv:ssä ollenkaan, mutta kortissa oli toki muuten ihan reippaasti X-Divisioonan otteluita. World X Cup -turnauksen lisäksi nähtiin nimittäin ensimmäinen Jay Lethalin ja Sonjay Duttin välienselvittely. Pitkäaikaisten ystävysten Duttin ja Lethalin välit olivat olleet jo jonkin aikaa hieman kireät, mutta kaksikko oli aina onnistunut löytämään vielä yhteisen sävelen... Kunnes nainen sekoitti kaiken. Niinhän siinä aina käy. "Black Machismo" Jay Lethal siis rakastui TNA:n rinside-tyttöön SoCal Valiin, kuten Randy Savage oli aikoinaan rakastunut Miss Elizabethiin, ja tämä rakkaustarina johti Slammiversaryssa käytävään hääseremoniaan Lethalin ja Valin välillä. Kaikki oli yhtä upeasti kuin Savagella ja Elizabethilla aikoinaan Summerslamissa 1991 – kunnes bestmanina toiminut Lethalin paras ystävä Sonjay Dutt kääntyi Lethalia vastaan ja ilmoitti olevansa rakastunut Valiin. Tämä järkytti Valin, joka poistui paikalta, ja Lethal piesty Lethal janosi tietenkin kostoa Duttilta. Slammiversaryn jälkeen SoCal Val oli pyytänyt Lethalilta, että häitä siirrettäisiin toistaiseksi, kunnes tilanne rauhoittuisi, ja Dutt oli alkanut pelata Lethalin kanssa mind gameseja väittämällä, että Val oli oikeasti rakastunut häneen. Lethal ei tietenkään tätä uskonut, mutta halusi tehdä lopullisesti selvää Duttista, ja siihen tarjoutuisi nyt mahdollisuus tässä matsissa.

Tämä oli aika turvallinen ja perinteinen X-Divisioonan ottelu, mikä ei ole sinänsä huono asia, mutta ottelun tarinaan tämä matsin tyyli sopi aika huonosti. Tämä oli enemmänkin sellainen ottelu, jossa Dutt ja Lethal esittelivät osaamistaan, tekivät hienoja sekvenssejä ja rakensivat ottelun perinteisen kaavan mukaan. Sinänsä se kyllä toimi, ja minä viihdyin aivan hyvin tätä ottelua katsoessani. Olisi toki voinut silti toivoa, että feudin henkilökohtaisuus olisi näkynyt jollain tavalla myös painityylissä ja matsin tapahtumissa – siis muutenkin kuin että SoCal Val sekaantui otteluun tarpeettomasti ja oli mukana myös ottelun lopetuksessa. En ole mikään äärimmäisen suuri tämän feudin vihaaja (kuten monet muut ovat), mutta näihin otteluihin en tätä SoCal Val -sekoilua varsinaisesti kaipaisi. Ehkä miesten seuraava ottelu on aidosti "Grudge Match", millaiseksi tätäkin oli mainostettu. Tämä oli vain... hyvä ottelu. Monien mielestä saatan yliarvostella tämän matsin, mutta pidän näiden miesten tyylistä, joten se vaikuttaa asiaan.
*** (8:24)
Voittaja:

► Näytä spoileri

LAX (c) w/ Hector Guerrero & Salinas vs. Beer Money Inc. (Roode & Storm) - Fan's Revenge Match for the TNA World Tag Team Championship
Pitkän aikaa TNA:n joukkuedivari oli tuntunut varsin pysähtyneeltä, mutta nyt vihdoin tapahtui jotain! UUSI joukkue! Uusi MERKITTÄVÄ joukkue! Uusi merkittävä heel-joukkue! Tuo uusi joukkue olisi siis tietenkin James Stormin ja Robert Rooden muodostama Beer Money Inc, josta tulisi yksi koko TNA:n historian ikonisimmista tiimeistä. Alkunsa joukkue oli saanut puhtaasti niin, että Slammiversaryn jälkeisessä Impactissa LAX:n uusiksi haastajiksi joukkuemestaruusotteluun saapuivat Robert Roode ja James Storm, jotka eivät olleet koskaan aiemmin painineet yhdessä. Roode oli ollut Slammiversaryssa päämestaruudesta käydyssä King of the Mountain -ottelussa, Storm puolestaan ei ollut tehnyt oikeastaan mitään sen jälkeen, kun hänen ja Stingin hädin tuskin alkanut feudi päättyi toukokuussa yhtäkkisesti, kun Sting jättäytyi jälleen pariksi kuukaudeksi pois TNA:n tapahtumista. Nyt he saivat mahdollisuuden kokeilla, voisivatko pärjätä yhdessä ja voittaa joukkuemestaruudet. Storm ja Roode onnistuivatkin voittamaan ottelun Jackie Mooren sekaantumisen ansiosta, mutta kuultuaan sekaantumisesta tuomari päätti käynnistää ottelun uudestaan, ja lopulta LAX voitti matsin.

Menetetty voitto tietenkin raivostutti Stormin ja Rooden täysin, ja he sitoivat LAX:n kiinni kehätolppaan ja alkoivat piestä heitä nahkaremmeillä, kunnes TNA:n turvamiehet puuttuivat tilanteeseen. Kommissari Jim Cornette päätti, että LAX saisi uusintaottelun mestaruuksista Victory Roadissa, mutta alhaisen temppunsa vuoksi he joutuisivat myös kärsimään ottelussa. Matsista tehtäisiin nimittäin Fan's Revenge Match, joka tarkoittaisi sitä, että kehänlaidalle tuotaisiin TNA-faneja, joilla olisi käsissään nahkaremmejä, joilla he saisivat vapaasti piestä kehän ulkopuolelle joutuneita painijoita. Ottelua ennen jostain syystä Road Dogg opetti näitä faneja käyttämään remmejään mahdollisimman tehokkaasti. Tähän ppv:hen tultaessa Roode ja Storm olivat ilmoittaneet, että heidän joukkueensa nimi olisi Beer Money Inc, mikä tuli tietenkin siitä, että Storm rakasti kaljaa ja Roode rakasti rahaa. Managerinaan heillä oli Stormin manageri Jackie Moore, joka ei kuitenkaan tässä ottelussa suostunut tulemaan ringsidelle, koska hän ei halunnut remmistä.

Oli kyllä virkistävää nähdä joukkuemestaruuskuvioissa joku täysin uusi joukkue – varsinkin kun tietää, että Beer Money Incistä tulee yksi TNA:n kovimmista joukkueista. Tässä matsissa Roode ja Storm vasta harjoittelivat yhteispeliään, mikä ei ole ihme. Heidän joukkueensa oli tässä vaiheesa hädin tuskin edes olemassa. Katsokaa nyt noita paitojakin, mitkä Stormilla ja Roodella ovat päällä tässä ottelussa. Matsi itsessään oli jälleen varsin perinteistä TNA:n joukkuepainia. LAX on aika lailla rutinoitunut kaksikko, mikä on sekä hyvä että huono asia. Hyvä siinä mielessä, että LAX:n rutiinit ovat oikein viihdyttäviä ja että varsinkin Homicide on oikein mainio painija. Huono se on siinä mielessä, että mitään yllättävää näissä otteluissa ei tapahdu. Nyt yllätyselementtinä olivat kehän laidalla häirineet fanit, mutta käytännössä tämä stipulaatio vain tarkoitti hieman erilaista Lumberjack Matchia. Kokonaisuudessaan tämä oli siis hyvä ottelu, mutta ei vielä sen enempää.
*** (10:06)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Taylor Wilde (c) vs. Awesome Kong w/ Raisha Saeed - TNA Knockout Championship
Sitten oli taas selityksen paikka. Kuten Slammiversaryn arvostelussa kävi ilmi, Awesome Kongilla oli TNA:ssa meneillään 25 000 dollarin haaste, jossa kuka tahansa katsomossa oleva naispainija saisi haastaa hänet. Jos joku onnistuisi voittamaan, hän saisi 25 000 dollaria. Viikko toisensa perään Kong dominoi "katsojia" (eli plantteina toimivia naispainijoita), mutta useana viikkona hänen vastustajakseen yritti päästä pienikokoinen blondi nainen. Kong ei kuitenkaan suostunut valitsemaan tätä, kunnes Slammiversaryn jälkeisessä Impactissa hän lopulta suostui valitsemaan blondin naisen vastustajakseen, kun hän oli jälleen paikalla. Nainen ilmoitti nimekseen "Taylor", ja vaikka hän hävisi Kongille, hän pärjäsi paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Seuraavalla viikolla Taylor pääsi painimaan Kongin manageria Raisha Saeedia vastaan ottelussa, jonka voittamalla hän saisi Kongia vastaan uusintaottelun, jossa olisi panoksena myös Kongin kantama TNA Knockouts -mestaruus. Taylor voitti, ja seuraavalla viikolla hän - nyt koko nimellä Taylor Wilde - paini Kongia vastaan virallisessa mestaruusottelussa. Todellinen shokkilopetus tarjottiin katsojille, kuin kaikkien odotusten vastaisesti Wilde onnistui voittamaan Kongin roll upilla. Täysin tuntemattomasta nuoresta naisesta oli siis tullut TNA Knockouts -mestari, kun hän oli voittanut Awesome Kongin, jota edes Gail Kim ei ollut pystynyt voittamaan tammikuun jälkeen. Kongin voittoputki oli ohi shokeeravalla tavalla, ja Kong tietenkin janosi uusintaottelua, jonka hän nyt sai Victory Roadissa. Kaikki olivat varmoja, että yllätysvoiton ottanut sympaattinen ja kokematon Taylor Wilde ei pystyisi voittamaan Kongia uudestaan.

Taylor Wilde ei siis tietenkään ollut oikeasti mikään kokematon fani, joka oli lähes tulkoon painidebyytissään voittanut TNA:n naisten mestaruuden dominoivalta Awesome Kongilta. Sen sijaan hän oli vuonna 2003 uransa aloittanut kanadalainen naispainija, joka oli tähän mennessä paininut nimellä Shantelle Taylor, ja vuosina 2006-2007 hänellä oli ollut WWE-sopimus. Tuolloin hän oli paininut WWE:n farmipromootioissa DSW:ssä ja FCW:ssä, mutta koskaan hän ei ollut päässyt painimaan päärosteriin. Kun Taylor oli irtisanottu WWE:stä loppukesästä 2007, hänelle aukeni mahdollisuus siirtyä TNA:n puolelle.

Pidän yleensä paljon altavastaajan ja ison mörssärin välisistä otteluista, mutta nyt täytyy todeta, että tämä ottelu ei erityisemmin puhutellut minua. Ehkä suurin syy siihen oli se, että tämä vain tuntui niin epäuskottavalta. Awesome Kongia oli tähän mennessä buukattu täysin pysäyttämättömänä monsterina, joka tosiaan teki jopa Gail Kimin ja ODB:n kaltaisille painijoille mitä tahansa. ODB ja Kim olivat myös hyvin älykkäitä painijoita, joten he varmasti olisivat pystyneet hyödyntämään Kongin heikkoudet ja voittamaan hänet Roll upilla, jos sellainen olisi mahdollista. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt, joten miksi Taylor Wilde pystyi nyt vielä uusintaottelussakin Kongia vastaan nöyryyttämään tätä varsin köykäisen oloisella tavalla? Jotenkin tämä vain häiritsi minua tosi paljon, vaikka itsessään Kongin ja Wilden rymistely oli ihan hauskaa katsottavaa ja Wilde oli roolissaan erittäin sympaattisen oloinen. En vain... Tämä buukkaus ei toimi nyt. Wilde sai tässä aivan liikaa aivan liian nopeasti ja Kong näytti aivan liian huonolta. Ottelun jälkeen Kong ja Raisha Saeed yrittivät piestä Wilden brutaalisti, mutta silloin parin kuukauden ajan poissa ollut Abyss ilmestyi paikalle musiikkinsa saattelemana, hääti Kongin paikalta ja iski Raisha Saeedille Black Hole Slamin. Tämän jälkeen Abyss kantoi Wilden paikalta pois käsivarsillaan. Hämmentävää.
*½ (4:51)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Naruki Doi vs. Volador Jr. vs. Daivari vs. Kaz - World X Cup Final Ultimate X Match
Sitten vuorossa oli World X Cup -turnauksen finaaliottelu, joka käytiin siis Ultimate X Matchina. En enää muista, minkä verran pisteitä tämän ottelun voittaja sai, mutta käytännössä pisteet olivat jakautuneet joukkueiden välillä niin tasaisesti, että tämän ottelun voittaja voittaisi myös koko turnauksen. Tässä matsissa Team Japania edusti Naruki Doi, joka oli Yoshinon ja Milano Collectionin tavoin osa Dragon Gaten rosteria ja erittäin lahjakkaana pidetty painija, joka oli vuoden aikana paininut myös useissa ROHin tapahtumissa ja pitänyt hetken aikaa hallussaan ROHin joukkuemestaruuksia yhdessä Shingon kanssa. Team Mexicoa edusti Volador Jr, joka oli aloittanut painiuransa vuosituhannen taitteessa seuraamalla isänsä Voladorin jalanjäljissä. Muiden Meksikoa edustavien painijoiden tavoin hän oli osa CMLL:n rosteria. Team Internatiolia edusti joukkueen kapteeni Daivari. Kyllä vain, WWE:ssä niin Muhammad Hassanin kuin The Great Khalinkin apurina tunnettu Daivari oli siis saanut potkut vuoden 2007 loppupuolella, minkä jälkeen hän oli paininut erinäisissä indypromootioissa, kunnes TNA kiinnostui Daivarista kesällä 2008. Daivarille tarjottiin sopimusta TNA:lta, ja ensimmäisenä työnään hän pääsi johtamaan ilkeistä ulkomaalaisista koottua Team Internationali tässä turnauksessa. Daivarista kuulisimme lisää tulevissa arvioissa. Team TNA:n edustaja tässä ottelussa oli itseoikeutetusti joukkueen kapteeni Kaz.

Olen yleensä pitänyt Ultimate X -otteluista varsin paljonkin, koska ne ovat näyttävää spottailua, jossa homma tuntuu toimivan hyvin. Tällä kertaa täytyy kuitenkin todeta, että tämä Ultimate X jäi pettymykseksi. Ei tämäkään ollut missään nimessä huono ottelu, vaan parhaimmillaan hyvää ja erittäin viihdyttävää meininkiä. Openerin tavoin tässä nähtiin monia näyttäviä spotteja, joita katsoi suu haukkoen. Suurin ongelma tässä matsissa liittyi kuitenkin juuri yhteen näistä spoteista: Aivan ottelun loppupuolella nähtiin Kazilta aivan valtaisa spotti, jossa hän hyppäsi koko Ultimate X -rakennelman päältä X-kirjainta tavoitelleen Daivarin päälle järisyttävällä Leg Dropilla niin, että miolemmat jysähtivät maahan. Spotti on ihan perkeleen hienon näköinen ja samalla sellainen, etten ymmärrä, miten se on ikinä pystytty tekemään järkevästi. Matsin olisi aivan ehdottomasti pitänyt loppua tuon spotin jälkeen, mutta sen sijaan saimmekin ihan kummallisen kädenlämpöisen lopetuksen, mikä söi koko spotin merkityksen ja momentumin ja aiheutti sen, ettei yleisö ollut ollenkaan kiinnostunut ottelun voittajasta. Paskaa buukkausta. Matsi oli hyvä, muttei sen enempää.
*** (10:58)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Team 3D & Kurt Angle vs. Rhino & Christian Cage & AJ Styles - Full Metal Mayhem Match
Kurt Anglen ja AJ Stylesin feud jatkui kuumana myös Slammiversaryn jälkeen, ja nyt tähän kuvioon oli sekoitettu muitakin painijoita. Slammiversaryn matsin jälkeen feud oli edennyt niin, että Angle ja Styles olivat kohdanneet Impactissa uusintaottelussa, joka käytiin Lumberjack-matsina. Tuon ottelun jälkikahinoissa kehään nousivat myös Team 3D, Tomko, Christian Cage ja Rhino. Cage ja Rhino asettuivat Stylesin puolelle, kun taas Tomko ja Team 3D asettuivat Anglen puolelle. Seuraavina viikkoina näiden porukoiden välille muodostuikin vastakkainasettelu, mutta facet jäivät alakynteen, kun ensin Team 3D ja Angle teloivat Rhinon pois pelistä ja seuraavalla viikolla paiskasivat Christian Cagen läpi lasipöydästä. Näin Styles jäi taistelemaan taas yksin Anglea ja tämän kavereita vastaan, mutta tilanne helpottui heinäkuun alussa, kun Rhino palasi Impactiin parin viikon poissaolon jälkeen ja haastoi Anglen sekä Team 3D:n Victory Roadissa käytävään kuuden miehen joukkueotteluun. Heelit suostuivat tähän, ja komissaari Cornette päätti, että fanit saivat äänestää tämän ottelun stipulaatiosta. Äänestyksen voitti Full Metal Mayhem Match, mikä oli käytännössä TNA:n versio TLC-ottelusta. Selostamossa istui jälleen kerran Kurt Anglen läheinen ystävä Frank Trigg.

Ei noussut tämä ottelu Slammiversaryn Angle vs. Styles -ottelun tasolle, ja suurin syy oli nimenomaan edellä mainittu Trigg. Voin myöntää suoraan, että minua Frank Trigg ei voisi vähempää kiinnostaa, ja vielä vähemmän kiinnostaa se, että Stylesin ja Anglen hyvin alkanut feud sotketaan nyt jollain käsittämättömällä Trigg-sekoilulla. Ottelun aikana Styles sai siis Triggin hermostumaan kunnolla, mikä johti siihen, että Trigg sekaantui ottelun lopetukseen, mikä johtanee siihen, että Stylesin ja Anglen feud muuttuu Stylesin ja Triggin feudiksi. No, jos tämä typerä käänne voidaan jättää huomioimatta, olihan tämä aivan ensiluokkaisen viihdyttävää HC-mähinää. Mitä muuta voisi toki odottaakaan tällaiselta konkarijoukolta? Team 3D:llä, Anglella, Cagella ja Rhinolla on kaikilta kokemusta kovista tikapuumähinöistä jo WWE-ajoilta, ja AJ Styles hallitsee ihan mitkä tahansa spotfestit noin vain. Lopputuloksena oli ehdottomasti yksi illan viihdyttävimmistä otteluista, ehkä jopa viihdyttävin. Jos vain lopetus olisi ollut parempi, olisi tämä voinut olla huippuottelu.
***½ (15:55)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Samoa Joe (c) vs. Booker T - TNA World Heavyweight Championship
Niin, sitten tämä... No niin, Samoa Joe oli siis säilyttänyt mestaruutensa King of the Mountain -ottelussa Slammiversaryssa, ja yksi tuon ottelun osanottajista oli ollut Booker T. Booker oli meinannut jo voittaa koko ottelun, mutta silloin matsin Special Enforcerina toiminut Kevin Nash oli sekaantunut otteluun ja piessyt Bookerin. Minulle ei oikeastaan missään vaiheessa selvinnyt, miksi Nash teki näin. Ehkä koska hän oli/yritti esittää olevansa Joen kaveri? Ehkä koska hänellä oli jotain hampaankolossa Booker T:tä vastaan? Ehkä edes TNA ei tiennyt? No, joka tapauksessa nyt Booker T pääsi sitten painimaan TNA:n päämestaruudesta Joeta vastaan ppv:ssä, joka järjestettiin Bookerin kotikaupungissa Houstonissa. Matsin rakentelu itsessään oli hyvin köykäistä ja oikeastaan suorastaan huonoa. Se koostui lähinnä siitä, että Kevin Nash ilmoitti "mentoroitavalleen" Joelle, että Joe ei pystyisi voittamaan Booker T:tä 1 on 1 -ottelussa. Joe tietenkin halusi todistaa, että Nash ja Booker T ja kaikki muut ovat väärässä. Ihan kuin TNA yrittäisi tahallaan saada Joen näyttämään mahdollisimman huonolta mestarina nyt, kun hän oli vihdoin voittanut mestaruuden? PPV:n aikana oli nähty useita videokoosteita siitä, miten Booker T saapui kotikaupunkiinsa ja millaisessa hulppeassa kartanossa hän oikein täällä asui. Bookerin vaimo Sharmell istui tietenkin katsomossa eturivissä ottelun aikana, eikä hän ollut ainut, joka oli kiinnostunut ottelun lopputuloksesta. Ennen ottelua Samoa Joe oli käskenyt Kevin Nashia pysyttelemään sivussa tästä ottelusta. PPV:tä edeltävässä Impactissa puolestaan Sting oli esiintynyt videolla, jossa oli kertonut saapuvansa Houstoniin seuraamaan kiinnostuneena tätä ottelua.

Huh, tämä ottelu oli todellinen clusterfuck ja aivan täydellinen esimerkki Vince Russon järjettömästä buukkauksesta. Matsin ensimmäinen puolisko oli vielä ihan toimivaa brawlausta Joen ja Bookerin välillä, ja Joe yritti selvästi kantaa Bookeria mahdollisimman hyvään otteluun. Sitten matsi alkoi kuitenkin saada sen kummemmin selittämättä käsittämättömiä piirteitä. Olen pahoillani, spoilaan tässä käytännössä nyt matsin kaikki tapahtumat, mutta tätä on mahdoton selittää muuten. Periaatteessa molemmat olivat siis tässä ottelussa faceja, mutta yleisö oli jo lähtökohtaisesti Bookerin puolella, koska hän oli kotikaupungin sankari. Ottelun edetessä Joe alkoi käyttäytyä koko ajan heelmäisemmin ja piestä Bookeria todella aggressiivisesti. Lopulta ottelun tuomari kolkattiin tajuttomaksi, minkä jälkeen Joe alkoi piestä Bookeria kehän ulkopuolella täysin säälimättömästi. Tämä johti siihen, että Booker alkoi vuotaa verta rajusti ja että Sharmell yritti saada Joeta lopettamaan ottelun. Sharmell läpsäytti Joeta kasvoille, jolloin Joe pieksi Sharmellin kanssa ringsidellä olleet miehet ja jatkoi sitten Bookerin järjetöntä hakkaamista kehässä. Kun kehään tuli uusia tuomareita, Joe pieksi heidätkin. Yleisö buuasi Joelle koko ajan kovempaa, ja lopulta ties ketä TNA:n henkilökuntaa juoksi paikalleen lopettaakseen brutaalin mäiskinnän. Joe ei tästä välittänyt paskaakaan vaan kävi kaikkien kimppuun...

Kunnes STINGIN musiikki alkoi soida, ja Sting marssi paikalle. Ensin näytti siltä, että Sting sai Joen järkiinsä, kun he lähtivät yhdessä kävelemään pois kehästä (en tiedä, missä vaiheessa ottelu oli virallisesti päättynyt) mutta sitten Joe kääntyi kannoillaan, ryntäsi takaisin kehään ja jatkoi jälleen verisen Bookerin säälimätöntä pieksentää. Tässä vaiheessa Sting sai tarpeekseen, ja hän juoksi kehään repiäkseen Joen pois Bookerin päältä. Sting alkoi raivota Joelle, mutta Joe ei välittänyt enää yhtään vaan näytti Stingille keskisormea ja meinasi taas jatkaa Bookerin pieksemistä... Mutta silloin Sting löi baseball-mailallaan Joen kanveesiin! Tämän jälkeen Sting jäi vain tuijottamaan järkyttyneenä, kun hädin tuskin tajuissaan oleva Booker nousi istumaan ja raahautui selättämään Joeta. Koska missään ei ollut enää mitään järkeä, Bookerin vaimo Sharmell laskeutui miehensä viereen ja laski kolmeen, kun hän selätti Joen. Tämän jälkeen Booker ja Sharmell poistuivat paikalta, ja Booker otti mukaansa TNA World Heavyweight -mestaruuden. Että... Sellaista. Tämä oli aivan suoraan kuin vuosien 1999–2000 WCW:stä. Joe teki kaikkensa, hoiti roolinsa aivan perkeleellisen hyvin ja annan siitä kaksi tähteä, mutta... Ei saatana. Ei vittu. Luulin, että tällainen sekoilu olisi jo lopettu, mutta haista vittu, never stop the madness ja kohta vedetään taas.
** (15:14)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** Kaz
** Alex Shelley
* Masato Yoshino

Kokonaisarvio Victory Roadista: Olipahan taas aikamoista meininkiä. Pari hienoa ottelua, joissa niissäkin oli omat ongelmansa. Muutama hyvä ottelu, jotka olisivat voineet olla parempia. Ihan hyvä naisten ottelu. Pettymyksen tuottanut naisten ottelu. Ja sitten aivan totaalista sekoilua Main Eventissä. Huoh, TNA tekee taas aidosti kaikkensa ollakseen mahdollisimman epäkiinnostava. Aivan liikaa paskaa buukkausta. Kehno ppv.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
4. WWE One Night Stand: Extreme Rules - Hieno
---------------
5. ROH Rising Above - Hyvä
6. ROH Undeniable - Hyvä
7. WWE Royal Rumble - Hyvä
8. WWE Backlash - Hyvä
---------------
9. TNA Final Resolution - Ok
10. WWE Judgment Day - Ok
11. TNA Lockdown - Ok
12. TNA Slammiversary - Ok
13. TNA Destination X - Ok
14. TNA Sacrifice - Ok
---------------
15. TNA Against All Odds - Kehno
16. TNA Victory Road - Ok
17. WWE Night of Champions - Kehno

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 29 Syys 2021, 14:37

Joskus vaan tälläisia isompia taukoja pääsee syntymään, pahoittelut kaikille niille kahdelle hengelle, jotka ovat jääneet näitä lyhyitä kirjoituksia odottelemaan.

1986 - Osa 1

Akira Maeda vs Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Korakuen Hall (3.1.1986)

Vuoden 1986 avaa kaksi miestä, joiden esiintyminen NJPW-kehässä tuntui varmasti vuotta aiemmin lähinnä toiveajattelulta. Kyllä vain, Akira Maeda oli palannut.

UWF oli tuomittu epäonnistumaan, kun promootio ei onnistunut saamaan televisiosopimusta ennen kuin lvasta opun kynnyksellä. Keväällä 1984 toimintansa aloittanut firma kesti lopulta syksyyn 1985 asti. Edes Satoru Sayaman (eli ensimmäisen Tiger Maskin) saapuminen firmaan ei auttanut. Päin vastoin, Maeda ja Sayama asettuivat poikkiteloin siitä, mihin suuntaan promootion kehätyylin pitäisi lähteä: Sayama suosi potkupainotteista räjähtävää pystypainia, jopa puhtaana shoottina, kun taas Maeda halusi perinteisempää lukko- ja mattopainiin keskittyvää tyyliä. Rähinä levisi takahuoneista lopulta kehään asti, kun Sayaman ja Maedan välinen ottelu äityi oikeaksi iskujenvaihdoksia (ei viimeinen kerta Maedan uralla) johtaen tuomarin tupladiskaukseen. Sayama lähti firmasta välittömästi ja Maeda hyllytettiin. Loppu oli siitä lähtien vain ajan kysymys, kun vielä kirsikkana kakun päällä UWF:n pääsponsorina toiminut yrityspomo murhattiin osana petosvyyhtiä. Lappu iskettiin luukulle syyskuussa 1985 ja UWF-painijat aloittivat nopeasti neuvottelut AJPW:n ja NJPW:n kanssa. Baba ei olisi huolinut muita kuin Maedan ja Takadan, joten suunnaksi otettiin NJPW. Joulukuussa 1985 Maeda palasi NJPW-kehään ja ilmoitti tulleensa todistamaan UWF:n voiman. Mukaan "invaasioon" tulivat muut UWF:n New Japan -lähtöiset painijat, eli Takada, Fujiwara, Kazuo Yamazaki sekä Osamu Kido.

Tarkemmin UWF:n perikadosta, tulevista NJPW-vuosista sekä sen kaikista perillisistä voi tietenkin lukea erinomaisista U:n Perilliset -blogeista.

Nyt UWF:n kärkinimet ottivat yhteen tulikuumassa Korakuen Hallissa. Ottelu oli käsittääkseni osa UWF-painijoiden keskinäistä turnausta, jonka voittajalla olisi oikeus otella itse Antonio Inokia vastaan. Itse ottelun katsomisesta on tätä kirjoittaessa ehtinyt kulua jo sen verta pitkä aika, ettei sen kummoisempaa tiukkaa analyysia ole tällä kertaa luvassa. Kyseessä oli kuitenkin lähes valmis prototyyppi "UWF-tyylin" ottelusta. Muka-realistista pystykamppailua, tiukkaa vääntöä matossa ja tiukkoja iskuja, siitähän se tyyli on tehty. Ainoastaan UWF-tyylin myöhemmät sääntölisäykset (rajattu määrä rope breakkeja yms.) puuttuivat.

Maeda ja Takada molemmat näyttivät päteviltä ja vaikuttivat astetta suuremmilta tähdiltä kuin vielä pari vuotta sitten. Maeda hallitsi ottelua selkeästi, vieden Takadaa matossa kuin litran mittaa ja sai lopulta voiton toistuvilla yhden jalan Boston Crabeilla. Takada vaikutti kuitenkin tässä siltä mielenkiintoisemmalta ottelijalta, juurikin enemmänkin pystypainiin ja koviin potkuihin keskittyvän tyylinsä ansiosta.

Mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti, mutta ei sen enempää. Tyylin suuret klassikot odottavat vasta joskus hamassa tulevaisuudessa.

Antonio Inoki & Keiichi Yamada vs Nobuhiko Takada & Osamu Kido

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

Osaka Jo-Hall (5.2.1986)

Kun Inoki odotteli haastajaansa, niin hänellä oli kuitenkin aikaa otella joukkueotteluissa UWF-edustajia vastaan. Osakan illassa oli tällä kertaa vastassa oppipoika Takada ja toveri vuosien takaa, Osamu Kido. Kido oli tehnyt debyyttinsä jo JWA:n riveissä vuonna 1969 ja oli seurannut Inokia mukaan NJPW:n riveihin vuonna 1972. Vaikka Takada olikin NJPW:n alkuperäisjäsen, niin suurempaa roolia ei mies koskaan saanut. Kidosta kuitenkin ehti tulla Karl Gotchin suosikkioppilas 70-luvun aikana, mutta sekään ei pitkälle siivittänyt. Lopulta Kido liittyi UWF:n riveihin ja sai suurempaa roolia kuin NJPW:ssä koskaan. Nyt 36-vuotias konkari sai palata kotiin ja oli nyt vastustamassa sitä miestä, jota aikanaan seurasi.

Inokin puolella olikin sitten pojankoltiainen, joka tulisi jättämään Kidoa hieman suuremman jäljen painihistoriaan. Vuoden 1984 dojon valmistumiserä onkin jo kerran mainittu: Muto, Hashimoto, Chono ja nyt projektin ensiesiintymisensä tekevä 21-vuotias Keiichi Yamada. Lukiovuosina tatamille löytänyt Yamada yritti päästä valmistumisensa jälkeen NJPW:n dojoon 80-luvun alussa, mutta ei täyttänyt tiukkoja pituusvaatimuksia. Yamada ei luovuttanut, vaan lähti Meksikoon kouluttautumaan showpainijaksi. Yamadan ura ei kuitenkaan lähtenyt samankaltaiseen lentoon kuin esimerkiksi Gran Hamadalla, vaan oli Meksikossa nääntymisen partaalla. Maassa vierailleet NJPW:n edustajat säälivät nuorukaista ja ottivat Yamadan NJPW:n dojoon. Vuonna 1984 Yamada debytoi kehässä häviten Shunji Kosugille ja vuotta myöhemmin hävisi ensimmäisessä Young Lion's Cupin finaalissa samaiselle miehelle. Yamadan ensimmäinen oikea oppimatka ulkomaille odottaisi jo pian, mutta sitä ennen ehti otella maan suurimman tähden rinnalla.

Kaikin puolin hauska alakortin joukkueottelu, jossa oli paljon hyvää. Yamada oli ottelun sydän ja sielu, sillä juniorin päättymätön taistelutahto ja lähes yhtä päättymätön turpaanotto piti yleisön mukana heti alkuhetkistä alkaen. Mies saa ottelun aikana muutaman liikkeen perille, mutta vietää muuten valtaosan ottelusta Kidon venytettävänä ja Takadan potkittavana. Yamada kehtaa jopa kätellä vastustajansa ennen ottelua, mitä Inoki ei todellakaan aio tehdä. Ottelun pienempi juonilanka keskittyy tavallisen polvilukon ympärille: UWF-edustajat käyttävät polvilukkoa miten tahtovat Yamadaan, Yamadan oma yritys käännetään helposti ja lopulta Inoki näyttää mistä se kana pissii.

Yamada on itselleni ottelun kohokohta, mutta jumalauta miten hyvältä Takada näyttää. Miehen potkut poloisen Yamadan vartaloon aiheuttavat pieniä irvistyksiä täällä kotikatsomossakin ja löytyy repertuaarista ilmava Tombstone (jonka jälkeen mies ei edes selätä vaan... lähtee vaihtoon :cornette:), komea Belly-to-Belly Suplex sekä murhaava German Suplex. Takadan ja Inokin keskinäiset hetket kehässä ovat elektrisiä, kohokohtanaan Takada OTTELEMASSA TASAVÄKISESTI Inokin kanssa iskujenvaihdossa. Toinen suosikkihetki nähtiin, kun Inoki lypsi olkapäänmurtajaa Kidolle, vain saadakseen Takadan potkusta vatsaansa. Ai niin, ottelussa oli kuin olikin mukana myös Kido. Tämä karisman musta aukko tyytyi pysmään lestissään ja vääntämään matossa. Kido vaikuttaa kyllä aivan pätevältä, mutta jäi tässä pahasti maan suurimman tähden Inokin, supertähdeltä näyttäneen Takadan ja tulisen Yamadan varjoon.

Takada vie ottelun nimiinsä aiemmin mainitulla Germanilla ja Inoki nöyrtyy kättelemään vastustajansa. Näin hauskoja alakortin joukkueotteluja haluaisin nähdä useamminkin.

Akira Maeda vs Yoshiaki Fujiwara

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Osaka Jo-Hall (5.2.1986)

"Oikeus Inokiin" -turnauksen viimeinen ottelu oli kohtaaminen Maedan ja veteraani Yoshiaki Fujiwaran välillä, voittaja saisi ottelun Inokia vastaan seuraavana päivänä New Year's Dash -kiertueen päätöstapahtumassa. Tilanne kaksikon välisissä yksilöotteluissa oli tässä vaiheessa kovin murskaava. Fujiwara oli päihittänyt Maedan 21 kertaa putkeen NJPW:ssä ja vielä kolme kertaa UWF:ssä. Maedan tilastoja kiillotti ainoastaan tuplauloslasku UWF:ssä.

Hmm. Paperilla tässä olisi voinut olla kovakin ottelu kasassa (ja internetin erinäisillä vastaanotto on pääosin erittäin positiivinen), mutta... ei tämä vaan pääosin toiminut. Valtaosa ottelusta on sen verta päämäärätöntä mattopainia, että hetkeksi luuli palanneensa 70-luvun Inokin maailmaan. Yleisökään ei erityisemmin liekeissä ollut, syystä tai toisesta. Ottelussa oli monta kiehtovaa osaa, mutta mikään niistä osista ei loppujen lopuksi tätä ottelua siivitä huippuluokkaan.

Odotan Maedalta edelleen sellaista esitystä, joka todellakin vakuuttaisi lopullisesti. Kokoa ja potkuvoimaa toki löytyy, mutta vieläkään paketti ei loksahda paikoilleen. Jos jotain tässä ottelussa pitää kehua, niin Fujiwaraa. Ottelun alkupuolen kohokohtia ovatkin Fujiwaran ovelat ja sulavat pois erinäisistä lukoista. Mutta samalla Fujiwaran taktiikka on hämmentävä kulmaan perääntyminen joka ikisestä pystypainin yrityksestä. Tämä ei varsinaisesti lopulta johda yhtään mihinkään, mitä nyt Fujiwara saa kerran ottelun loppupuolella käännettyä tilanteen edukseen. Se ei toki korvaa niitä kahtakymmentä kertaa, kun Maeda potki tätä kulmauksessa.

Ja sitten ottelu loppuu tuplauloslaskuun kaksikon pyöriessä kehän ulkopuolelle yhteisessä polvilukossa eikä kumpikaan päästä irti. Ottelu käynnistetään uudelleen ilman suurempia seremonioita, mitä nyt yleisö chanttaa revanssia (tai herenpaskaa, en tiedä, en ymmärrä japania). Uudelleenkäynnistys ei erityisemmin tahtia muuta, mitä nyt Fujiwara ja Maeda alkavat jakamaan ilkeitä koukkuja suoraan maksoihinsa.

Lopetukseen johtava pätkä saa yleisön heräämään, kun Fujiwara saa turhautuneen ja väsyneen Maedan väännettyä kerta toisensa jälkeen Fujiwara Armbariin, mutta Maeda selviää. Sitten Fujiwara saa Maedan polvilukkoon ja samalla Maeda saa Sleeperin kiinni. Molemmat vääntävät, Fujiwaran suusta valuu sylkeä valtoimenaan ja vajuaa tajuttomuuden rajamaille... ja ottelu loppuu? Maeda vääntää itsensä pystyyn tajuttoman Fujiwaran alta... ja FUJIWARA julistetaan voittajaksi luovutuksella? Mitä helvettiä? Tavallaan pidän tästä lopetuksesta, mutta en kieltämättä tajua missä vaiheessa Maeda ehti luovuttaa. Maeda ei vieläkään pääse Fujiwaran muotoisesta demonistaan ohitse.

Ehkä en vaan ymmärrä tätä stiffin mattoväännön hienoutta, mutta pettymyshän tämä oli.

Ensi kerralla: Ensimmäinen IWGP Junior Heavyweight -mestari kruunataan.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 04 Loka 2021, 15:20

1986 - Osa 2

The Cobra vs Shiro Koshinaka

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP Jr. Heavyweight Championship
Ryogoku Kokugikan (6.2.1986)

Kuten pari päivitystä sitten tulikin mainittua, oli NJPW menettänyt aika lailla kaikki mestaruutensa WWF-yhteistyön päätyttyä. Uudet IWGP-brändätyt joukkuevyöt saatiin joulukuussa ja nyt kruunattaisiin uusi juniorimestari. Mestaruus"turnauksen" (josta ei löydy muuta tietoa kuin tämä ottelu) finaaliin olivat kohonneet historian viimeinen WWF Junior Heavyweight -mestari The Cobra sekä uusi kasvo NJPW:ssä, 27-vuotias Shiro Koshinaka. Koshinaka oli aloittanut uransa itse asiassa All Japanissa valmistauduttuaan lukiosta vuonna 1978. Miehen ura ei lähtenyt lentoon vuosikausiin, pääasiassa häviten ottelunsa alakortissa. Vuonna 1983 Koshinaka voitti Lou Thesz Cupin, päihittämällä erään Mitsuhara Misawan finaalissa. Seuraavana vuonna Koshinaka lähti opintomatkalleen Meksikon EMLL:n riveihin. Samalla kun Koshinaka paini Meksikossa, iski AJPW nuorelle Misawalle rakettia ahteriin ja iski miehelle päähän Tiger Maskin naamion (AJPW oli ostanut NJPW:ltä lisenssin kyseiseen hahmoon). Misawasta tuli Tiger Mask II ja Koshinaka turhautui meininkiin, lähti firmasta ja saapui NJPW:n riveihin elokuussa 1985. Puolisen vuotta myöhemmin mies oli kohonnut jo (ohuen) junioridivisioonan kärkikahinoihin.

Koshinaka tulee olemaan osa NJPW:n kuvioita ainakin seuraavan vuosikymmenen, mutta debyytti jätti vielä kohtuullisen viileäksi. Ei ollut vaikeata kuvitella miksi Baba valitsi Misawan uudeksi junioritähdekseen, eikä kohtuullisen väritöntä Koshinakaa. Kyllä, tiedän että on epäreilua verrata Misawaa yhtään kehenkään. Hauskaa, että mestaruuden kohtalosta ottelevat kaksi miestä, jotka ovat painineet Tiger Maskin varjossa (Cobran kapeille harteille iskettiin Sayaman raskas viitta, Koshinaka jäi Misawan valtavaan varjoon).

Pelkäsin että ottelu olisi samanlainen mokailukimara kuin Cobran edellinen näytös, mutta pelkoni osoittautui vääräksi. Sen sijaan ottelun keskikohta oli tappavan tylsää lepolukoissa makoilua. Toinen piti lukkoa hetken, vastustaja iski liikkeen x, vaihdettiin vuoroa ja toistettiin. Vääräleukaisimmat voisivat väittää, että tämähän on jokaisen ison NJPW-ottelun rakenne vielä tähän päivään asti. Yleisöä tämä ei ainakaan kiinnostanut. Cobra on tappavan tylsä painija eikä Koshinaka ainakaan energisyydellään loistanut.

Onneksi veikot tajuavat, että joku likainen smarkki voisi antaa murska-arvion tälle historialliselle kohtaamiselle 35 vuotta myöhemmin ja päättävät iskeä uuden vaihteen silmään. Yhtäkkiä kaksikko alkaa vaihdella liikkeitä ja tiukkoja selätystilanteita aivan puskista. Yleisölläkin on vihdoin syytä pitää ääntä. Cobra iskee yhden rumimmista näkemistäni Sasuke Specialeista ja koskettaa Koshinakaa lähinnä hipaisten alas tullessaan. Jumalauta se mies on tylsä. Koshinaka vie ottelun ja historian ensimmäisen IWGP Junior Heavyweight -vyön nimiinsä German Suplexilla.

Cobralle ottelu jää viimeiseksi esiintymiseksi tässä projektissa. Mies luopuisi naamiostaan myöhemmin vuonna 1986, alkaisi käyttää oikeaa nimeään George Takano ja nousisi painoluokkaa ylemmäksi. Keskikortin ahertajan NJPW-ura "huipentui" kauteen joukkuemestarina Super Strong Machinen kanssa. Vuonna 1990 mies siirtyisi lyhytaikaisen Super World of Sportsin (SWS) riveihin, jossa onnistui voittamaan firman joukkuemestaruuden yhden päivän ajaksi veljensä Shunjin kanssa. SWS:n kaaduttua vuonna 1992 myös Takano lopetteli aktiiviuransa, vaikka tekisin pikavisiittejä kehään vielä ainakin vuoteen 2018 asti.

Antonio Inoki vs Yoshiaki Fujiwara

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Ryogoku Kokugikan (6.2.1986)

Kuten viimeksi tulikin selville, Fujiwara oli voittanut UWF-painijoiden kesken käydyn turnauksen, palkintona yksilöottelu Inokin kanssa. Hämmentävää kyllä, tämä oli tosiaankin Fujiwaran ja Inokin ensimmäinen yksilöottelu, vaikka Fujiwara olikin NJPW:n dojon ensimmäinen valmistuja ja Inokin pitkäaikainen sparrauskumppani. Historiaa opettajan ja oppilaan välillä oli kuitenkin yli viidentoista vuoden ajalta.

Aivan kuten Fujinamin ja Inokin kohtaaminen, myös tämä ottelu vaatii teknisen väännön sietokykyä. Matossa ja pystyssä väännetään oikein olan takaa, mutta kaksikko osaa pitää homman pääosin mielenkiintoisena. Fujiwara läpsäisee Inokia pari kertaa poskelle, johon Inoki vastaa yhden clean breakin jälkeen lyömällä Fujiwaraa tusinan kertaa nyrkillä päähän. UWF-kulmaus protetstoi oikeutetusti suljettujen nyrkkien käyttöä, mutta ottelu saa jatkua Fujiwaran päästessä virnuillen ylös. Fujiwara yrittää saada Kneebarin kiinni kunnolla useamman kerran, mutta Inoki kääntää joko omaan lukkoonsa tai onnistuu pakenemaan. Ottelu onkin täynnä teknisesti taitavia pakenemisia lukoista, mutta myös väläyttelyä komeiden Suplexien ja sairaan Armbreakerin muodossa.

Taisto säilyy pitkään tasaisena eikä Inoki saa päihitettyä Fujiwaraa matossa, vaan joutuu usein puolustuskannalle eikä ole koskaan edes lähellä tavaramerkkikatalogiaan (Cobra Stretch/Bow & Arrow/Octopus Hold). Myöskään Fujiwara ei koskaan saa Fujiwara Armbaria kiinni, vaan Inoki joutuu käyttämään erittäin (epä)Inokimaisia keinoja paetakseen. Ensimmäisestä selvitäkseen Inoki toimittaa sarjan sairaita pääpuskuja Fujiwaran takaraivoon. Toisesta Inoki pääsee pakenemaan muulipotkulla suoraan Fujiwaran penikseen. Maeda melkein hyppää kehään protestiksi, mutta ottelu saa kuin saakin jatkua. Fujiwara joutuu vihdoin turvautumaan omiin pääpuskuihinsa, mutta Inoki katkaisee momemtumin valtavalla iskulla suoraan leukaan. Nopea Sleeper seuraa ja Fujiwara sammahtaa nopeasti. Kokonaisuudessaan hyvä ottelu, joka olisi ehkä kaivannut vähän pidempää lopputaistelua noustakseen seuraavalle tasolle.

Heti kellon soiton jälkeen Maeda ryntää kehään ja potkaisee Inokin kanveesiin. Helvetti pääsee välittömästi valloilleen, kun UWF:n ja NJPW:n joukot brawlaavat hetken keskellä kehää yleisön heittäessä pehmeitä istuimiaan kehään. Aselepo saavutetaan, kun Fujiwara johtaa joukot pois kehästä, mutta tämä ei tosiaankaan ollut tässä...

Tatsumi Fujinami, Kengo Kimura & Kantaro Hoshino vs Akira Maeda, Yoshiaki Fujiwara & Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

Tokyo Metropolitan Gym (14.3.1986)

NJPW:n ja UWF:n joukkojen välinen taisto jatkoi joukkueottelun merkeissä. UWF iski pöytään koko ykkösketjunsa Maedan, Fujiwaran ja Takadan muodossa. NJPW:tä edustivat joukkuemestarit Fujinami ja Kimura sekä yksi NJPW:n pisimpiaikaisista veteraaneista Kantaro Hoshino. Rikidozanin alaisuudessa uransa aloittanut nyrkkeilytaustainen Hoshino astui painikehään ensimmäistä kertaa vuonna 1961 JWA:n riveissä. Mies pysyi JWA:n rivistössä firman kaatumiseen asti, jonka jälkeen siirtyi NJPW:n riveihin. Suuren osan urastaan mies toimi joukkuepainijana Kotetsu Yamamoton kanssa (The Yamaha Brothers -nimellä). Yamamoto eläköityi vuonna 1980, jonka jälkeen Hoshino oli pysynyt alakortissa, painien pääasiassa nuorten painijoiden kanssa.

Ottelu alkaa kohtuullisen rauhallisesti, kun osapuolet (Fujiwaraa lukuun ottamatta) jaksavat kätellä toisensa. Kuitenkin ottelun edetessä rehellinen urheiluhenkisyys alkaa kuitenkin karista itse kultakin. Alun rehti ja rehellinen pystypaini muuttuu aggressivisemmaksi ja lopulta aika lailla puhtaaksi iskujenvaihdoksi. Käy pian selväksi, että Kimuralla ja Hoshinolla ei ole hirveästi vastauksia Takadan räjähtävyyteen, Fujiwaran taituruuteen tai Maedan tappavaan tyyliin. Kimura neutralisoidaan pitkiksi ajoiksi muutamalla potkulla jalkoihin tai vatsaan. Hoshino ottaa vahinkoa vähän kaikilta, mutta saa yleisön puolelleen sitkeydellään. NJPW-puolen suuri toivo on Fujinami ja onkin runollista, että ottelu lähtee kunnolla käyntiin juuri sillä hetkellä kun "The Dragon" ensimmäistä kertaa kehään astuu.

Fujinamin ja Maedan vääntö on rankan näköistä ja muutenkin parasta Maedaa tähän mennessä. Maeda viettää vähiten aikaa kehässä ja saa näyttää lähinnä parastaan: muutaman kovan potkun ja pätevää mattovääntöä. Ottelun sykkivä sydän on toki Hoshinon taisto tuulimyllyjä vastaan ja veteraani näyttääkin erittäin hyvältä. Oikeastaan kaikki (paitsi kuivakka Kimura) pääsevätkin näyttämään lähes parastaan. Kohtuullisen pitkästä kahdenkymmenen minuutin kestostaan huolimatta ottelu soljuu eteenpäin sulavasti eikä tunnun laisinkaan niin pitkältä kuin minuuttimäärä antaa ymmärtää. Mukava keskikortin joukkueottelu kaikin puolin.

Maeda saa lopulta lukittua Hoshinon tappavaan Kneebariin ja saa luovutusvoiton. Mähinä kuitenkin jatkuu kellonsoiton jälkeen Maedan pitäessä lukkoa edelleen kiinni, muun nelikon brawlatessa ja lopulta Sakaguchin, Kidon ja Yamazakin rynnätessä kehään mähisemään. Jännitteet joukkojen välillä pysyvät korkealla...

Ensi kerralla: 80-luvun NJPW:n yksi klassisimpia otteluita, eli NJPW vs UWF -eliminaatio-ottelu.

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 20 Loka 2021, 12:08

1986 - Osa 3

NJPW (Antonio Inoki, Tatsumi Fujinami, Kengo Kimura, Kantaro Hoshino & Umanosuke Ueda)
vs
UWF (Akira Maeda, Yoshiaki Fujiwara, Nobuhiko Takada, Osamu Kido & Kazuo Yamazaki)

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Elimination Tag Match
Tokyo Metropolitan Gym (26.3.1986)

No niin, useampien pienempien joukkuekohtaamisten jälkeen NJPW ja UWF iskevät yhteen täysillä kokoonpanoilla. Kaikki viisi UWF-miestä kohtaavat NJPW:n "isoimmat" tähdet eliminaatio-ottelussa. Tavallisten selätysten ja luovutusten lisäksi eliminaatiot tapahtuivat myös kehästä pois heittämällä. Kahdeksan ottelun kymmenestä miehestä on ollut mukana viime aikojen mähinöissä, joten mainitaan tässä se yksi projektin debytantti ja yksi projektin viimeisen ottelunsa otteleva mies. Kazuo Yamazaki on tosiaan UWF-joukkion viides mies ja joukon pahjanpohjimmainen. Viisikon nuorin debytoi vuonna 1982, mutta loikkasi UWF:n riveihin vain paria vuotta myöhemmin, seuraten opettajaansa Satoru Sayamaa. Yamazaki pysyi UWF:ssä Sayaman myrskyisästä poistumisesta huolimatta loppuun asti ja palasi NJPW:n riveihin osana invaasiota. Vastapuolella seisoi ikäspektrumin toista puolta edustava Umanosuke Ueda. Ueda oli nähty edellisen kerran tässä projektissa vuonna 1978. Ueda oli viettänyt seuraavat vuodet Tiger Jeet Singhin joukkueparina NJPW:ssä ja 80-luvun alun myös AJPW:ssä. Singh jäi AJPW:n puolelle, kun vanha petturi Ueda palasi NJPW:n leipiin alkuvuodesta 1984. Nyt 45-vuotias Ueda oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta seisoi ensimmäistä kertaa Inokin rinnalla vuosikausiin (oletettavasti korvaamaan "loukkaantunutta" Sakaguchia?).

Tämä on 80-luvun New Japanin THE Ottelu. Jopa enemmän kuin Tiger Maskin ja Dynamite Kidin viimeinen kohtaaminen. Ottelun maine on melkoisissa sfääreissä. Vuosikymmenen NJPW:stä ei voi puhua mainitsematta tätä ottelua.

Ja aivan syystä.

Ottelu on (lähes) mestarillinen kokonaisuus, jossa yleisö on mukana sataprosenttisesti koko matkan ajan. Jokainen painija on yleisön silmissä valtava tähti, etenkin Inoki, Maeda ja Ueda(!). Jokainen painija antaa kaikkensa, eikä mukana ole ainuttakaan heikkoa lenkkiä. Kymmenen hengen eliminaatiokonsepti antoi myös tilaa pallotella usean eri painijan keskinäisiä tarinoita ja konflikteja samanaikaisesti. Ei ihme että WWF lainaisi konseptia vuotta myöhemmin Survivor Series -tapahtumaa varten!

Ottelu on täynnä hienoja hetkiä, mutta mainitaan nyt muutama, jotka jäivät parhaiten mieleen. (Jos et ole vielä ottelua nähnyt, niin suosittelen katsomaan sen ensin. Jotkut jutut iskevät spoilaantumattomana parhaiten.)

Ottelun alussa käy pian selväksi, että Kimuralla ja Hoshinolla ei ole mitään jakoa UWF:n kärkinimiä vastaan. Kaksikko taistelee kovasti, mutta ovat jatkuvasti alakynnessä. Sen lisäksi Ueda on niin rapakunnossa, etteivät joukkutoverit edes vaihda tätä sisään ja ne pari kertaa kun Ueda vaihtaa itsensä sisään, niin mies otetaan takaisin ulos muutaman sekunnin kuluttua. Maeda on lähes pysäyttämätön ja vain Inoki ja Fujinami saavat pidettyä miestä aisoissa. Kimura muksitaan lähes lunastuskuntoon Takadan ja Yamazakin salamannopeassa potkumankelissa, mutta Kimura saa yllätyseliminaation Yamazakista Backslidella! Puolikuollut Kimura joutuu toki ryömimään vaihtoon välittömästi.

Hoshino saa melkein yllätettyä Fujiwaran Backslidella, mutta joutuu itse Fujiwaran polvilukon uhriksi ja eliminoiduksi. Ottelun yksi parhaista hetkistä nähdään, kun Fujiwara kääntää Inokin Cobra Stretchin suoraan Fujiwara Armbariin. Inoki selviää vain vaivoin, mutta hänen kätensä on heikko kohta koko loppuottelun ajan. Aina kun Inoki pääsee sisään, niin vastustajat kohdistavat lukkonsa välittömästi Inokin käteen ja ajavat tämän pikaisesti vaihtoon. Kimura yrittää paikata tilannetta, mutta Maedan potkuryöppy ajaa Kimuran ulos kehästä ja eliminoiduksi. UWF johtaa tilannetta ja Fujinami joutuu töihin. Fujiwara saa kuitenkin lähes yllätettyä "Dragonin" Sleeper Holdilla eikä Fujinamilla ole muuta ratkaisua kuin heittää itsensä ja reppuselässä roikkuva vastustaja kehästä ulos!

Tilanne on kolme kahta vastaan ja Inokin on pakko antaa Uedalle kehävuoro. Valitettavasti vastassa on Maeda, joka tuhoaa papan välittömästi potkuilla. Mutta vanhalla ketulla on yksi temppu hihassaan. Vanha petturi voisi vain luovuttaa ja jättää Inokin susille. Mutta ei.

UEDA REPII MAEDAN ULOS KEHÄSTÄ ITSENSÄ MUKANA!

Vaikka Inoki on hieman käsipuolena liikenteessä, niin kahta vastaan hänellä on jopa mahdollisuuksia. Takada hylkää sotasuunnitelman murjoa Inokin kättä ja hakee sen sijaan ratkaisua potkuillaan ja polvilukolla. Ja Inoki taistelee, mutta Takada nousee tavaramerkistä toisensa jälkeen. Mahtuupa tähän mukaan yksi kaikkien aikojen parhaista Inokin Enzuigireistä!

Inoki saa lopulta Takadan eliminoitua Sleeperillä eikä värittömästä Kidosta ole päihittämään enää Inokia. Enzuigiri sammuttaa Kidon valot ja Inoki voittaa ottelun NJPW:lle! Rehellisesti lopputaistelu on ottelun heikoin osuus Inokin piestessä kaksi miestä kohtuullisen helposti. Siitä huolimatta...

Zemppari suosittelee. Projektin paras ottelu tähän mennessä. Paljon ottelusta nauttimista lisää toki kaiken konteksti, mutta ilman sitäkin voisi ottelun kuvitella kuuluvan painisivistykseen. Katsokaa tämä ottelu, saatana. Ja jos olette jo nähneet tämän... niin katsokaa vaikka uudestaan!

Ja kuten tulikin mainittua, tämä jää Uedan viimeiseksi esiintymiseksi tässä projektissa. Uedan NJPW-ura loppuisi jo seuraavana vuonna ja mies päätyi Takeshi's Castlen esiintyjäkaartiin. Viimeiset ottelunsa Ueda otteli IWA Japanissa vuonna 1996, kunnes auto-onnettomuus pisti lopun painihommille. Ueda kuoli vuonna 2011 71-vuotiaana.

NJPW (Keichi Yamada, Seiji Sakaguchi, Shiro Koshinaka, Kengo Kimura & Tatsumi Fujinami)
vs
UWF (Nobuhiko Takada, Kazuo Yamazaki, Osamu Kido, Yoshiaki Fujiwara & Akira Maeda)

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Gauntlet Challenge
Ryogoku Kokugikan (1.5.1986)

Vaikka eliminaatio-ottelu onkin NJPW vs UWF -feudin kohokohta (maineestaan huolimatta UWF-kuvio ei pääty suurella räjähdyksellä, vaan lähinnä hiipuu vuoden 1986 aikana), niin taistelut osapuolien välillä jatkuivat vielä kolme kuukautta historiallisen kohtaamisen jälkeen. Nyt luvassa oli erikoinen Gauntlet Challenge. Molemmilla osapuolilla oli taas viisi miestä, jotka kohtaisivat toisensa sarjassa yksilöotteluita. Sarjan voittaa luonnollisesti eliminoimalla kaikki vastapuolen painijat. Ihanan ärsyttävästi ottelu on NJPW Worldissa jaettu osiin ottelupareittain. UWF-puoli oli pysynyt samana, mutta NJPW-joukot olivat vaihtaneet veteraanikolmikko Inoki/Hoshino/Uedan vaihtopenkille (Inokin ja Uedan tapauksessa samaniltaiseen joukkueotteluun Andrea vastaan). Tilalle oli napattu tulinen tulokas Keichi Yamada, veteraaniosaston Seiji Sakaguchi sekä entinen IWGP Jr. Heavyweight -mestari Shiro Koshinaka. Koshinaka oli nimittäin hävinnyt vyön Takadalle toukokuussa ja janosi vyötään luonnollisesti takaisin.

Tässä vaiheessa on kuitenkin otettava huomioon vain muutamaa päivää aiemmin tapahtunut ottelu. Akira Maedan ja Andre The Giantin yksilöottelu jäi historiankirjoihin yhtenä legendaarisimmista otteluista Maedan uralla... negatiivisissä merkeissä. Enemmän tai vähemmän humaltunut Andre saapui ottelemaan, mutta jättiä ei suuremmin kiinnostanut yhteistyö Maedan kanssa (villien huhujen mukaan Inoki oli pyytänyt Andrea antamaan asenneongelmaiselle Maedalle pienen opetuksen). Niinpä jatkuvasti turhautuneempi Maeda ja Andre alkoivat rähistä oikeasti kehässä. Vikkelämpi Maeda onnistui väistelemään Andrea ja potkimaan tämän heikkoja polvia. Lopulta Andre laskeutui selälleen ja viittoi Maedaa vaan selättämään. Maedahan tulistui tästä kahta kauheammin. Inoki itse saapui kehäalueelle lopettamaan tilannetta, mutta Maeda poistui kehästä, päättäen ottelun lopulta NO CONTESTUUN. Niin, mikäköhän oli Maedan tulevaisuus tuon tempauksen jälkeen...

Ja sitten itse otteluun. Tai otteluihin.

Ottelun kohokohdat ovat selkeästi alussa ja lopussa. Ottelun keskiosuus uhrataan pitkälti ottelun kahdelle vähiten kiinnostavalle painijalle, eli Sakaguchille ja Kidolle. Kumpainenkin on osana kolmessa ottelussa, jotka pysyvät onneksi pääosin lyhyinä. Pisin osuus oli hieman yllättäen siis Yamadan ja Takadan noin viisitoistaminuuttinen avausosuus, muut osat pysyivät alle kymmenessä minuutissa. Järkevä valinta kaikin puolin, vaikka joitain parituksia olisi nähnyt ehkä enemmänkin.

Mainittu avausosuus Yamadan ja Takadan välillä oli erinomainen kohtaaminen. Takada ei edes vaivaudu potkimaan nuorta leijonaa, ennen kuin Yamada alkaa tosissaan pistää Takadaa tiukille (Asetelma käännetään hienosti seuraavassa osassa, kun Takada aloittaa Sakaguchia vastaan potkuilla). Takada pitää tähtäimensä Yamadan kädessä, mutta altavastaaja taistelee ja saa jopa Takadan jalkaa heikennettyä. Yleisö herää liekkeihin Yamadan toiveikkaidempien hetkien mukana ja lopputaisto tuntuu sähköiseltä. Yamada joutuu lopulta luovuttamaan, mutta repi Takadan pidemmälle kuin kukaan olisi osannut aavistaa. Yamada on jo muutaman esiintymisen aikana tehnyt suuren vaikutuksen, ehkä tästä kaverista tulee vielä jotain.

Keskipätkä on tosiaankin mitäänsanomaton. Sakaguchi eliminoi Takadan ja Yamazakin, Kido kaataa Sakaguchin ja Koshinakan ja Kimura tiputtaa Kidon. Ottelu herää uudelleen liekkeihin, kun jäljellä on enää neljä miestä. Kimura ja Fujiwara aloittavat tykityksen, kun Kimura hyökkää välittömästi Fujiwaran kimppuun, viskaa tämän kehän ulkopuolelle ja tolppaan. Fujiwaran otsa onkin auki noin puolessa minuutissa. Sitten Kimura tekee virheen, kun yrittää REPIÄ FUJIWARAN HAAVAA SUUREMMAKSI KYNSILLÄÄN?! Mitä vittua mies? Kimuran sadismi saa nopean lopun, kun puolestaan Fujiwara iskee psykopaattivaihteensa silmään. Verinen Fujiwara repii, puskee ja raastaa Kimuran mattoon kerta toisensa jälkeen, kunnes Kimura luovuttaa Fujiwara Armbariin.

Fujinami on siis NJPW:n viimeinen mies ja samassa tilanteessa kuin Inoki. Tosin tällä kertaa eivät vastassa ole elämäntapakeskikorttilainen Kido ja superjuniori Takada, vaan UWF:n kaksi kovinta ja vaarallisinta syömähammasta (joita ei kumpaakaan selätetty tai pistetty luovuttamaan eliminaatio-ottelussa). Fujiwara on kuitenkin verinen ja adrenaliinit ovat lopussa. Niinpä Fujiwara on nyt selkeästi passiivisempi ja yrittää lähinnä väsyttää Fujinamia ennen Maedaa. Fujiwara onkin tässä pätkässä mestarillinen, kun kaksikko lypsää SLEEPER HOLDISTA draamaa minuuttitolkulla. Fujiwara loistaa niillä kuuluisilla ilmeillä ja eleillä. Hän jopa yrittää repiä Fujinamin tuplauloslaskuun, joka jättäisi Maedan voittajaksi ilman vastustajaa. Mikään ei kuitenkaan onnistu... ennen kuin Fujiwara iskee Fujinamin naaman kehätolppaan Bulldogilla. Ja Fujinami vuodattaa verta tälle bisnekselle. Verta otsastaan pulppuava Fujinami raahautuu vaivoin kehään ja saa kuin saakin Fujiwaran eliminoitua Backslidella. Molemmat miehet ovat tässä vaiheessa Fujinamin veren peitossa.

Maeda saa kävellä valmiiseen pöytään, sillä Fujinami vuotaa edelleen verta viimeisen osan alkaessa. Taistelu on raivoisa, mutta Maedalla on tankki täynnä ja Fujinami ei voi kestää niin montaa sairasta potkua suoraan päähän. Maeda myös anastaa Dragon Suplexin mahtavaa near-fallia varten. Tuomarin on lopulta lopetettava ottelu Fujinamin vuotavan otsan vuoksi, vaikka Fujinami haluaisi edelleen jatkaa taistelua. Maeda ottaa voittonsa vastaan hyvillä mielin.

Otteluna tämä ei millään voinut eliminaatioklassikkoon, mutta kokonaisuutena kyseessä on silti erittäin kova setti. Keskikohdan ongelmistaan huolimatta alku ja loppu ovat sen verta kovaa kamaa, että Zemppari suosittelee -leima on jälleen ansaittu.

Tatsumi Fujinami vs Akira Maeda

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

IWGP League Match
Osaka Jo-Hall (12.6.1986)

IWGP League oli jälleen isketty käyntiin. Tällä kertaa painijat oli jaettu kahteen lohkoon ja lohkojen kaksi parasta etenisivät pudostuspelivaiheeseen. Turnauksen voittajasta tulisi uusi IWGP Heavyweight -mestari! Inoki oli nimittäin vakatoinut vyön... päästäkseen osallistumaan turnaukseen itse. Mihinköhän tämä voisi johtaa? Fujinami ja Maeda kohtasivat nyt B-lohkon kärkikamppailussa, joka myös jäisi kaksikon ainoaksi yksilökohtaamiseksi. Samalla kyseessä oli revanssi edeltävän Gauntlet Challengen loppuosiosta.

Maeda oli jättänyt paljon toivomisen varaa kaikissa edeltävissä yksilöotteluissaan. Tämän vuoden joukkueotteluissa häntä oli kuitenkin käytetty mainiosti, eritoten kahdessa edeltävässä ottelussa. Mutta nyt oli uusi ääni kellossa. Osan työstä hoitaa tietysti maestromainen Fujinami, mutta Maeda on loistava bambinsilmäisen tappajan roolissaan. Ottelun alkupuoli on jopa kohtuullisen tasainen, kunnes Maeda yrittää poistua mukavuusalueeltaan hyppypotkulla. Fujinami kuittaa välittömästi niin räjähtävästi, että yleisö alkaa heittää streamereita kehään kesken ottelun. Maeda ottaa opikseen ja aloittaa Fujinamin jalan musertamisen UWF-hengessä Knee Barilla (joka on rakennettu UWF-kavereiden käsissä niin uskottavaksi lukoksi, että yleisö poppaa aina sen nähdessään) ja napakoilla potkuilla. Toisin kuin esimerkiksi Inoki, Fujinami myy jalkaansa koko loppuottelun läpi. Yleisö on sataprosenttisesti Fujinamin puolella tämän kärsimysnäytelmän ajan.

Eikä Maeda jätä potkujaan vain jalkoihin, vaan yhä useampi kohdistuu suoraan päähän. Kuten kaikki tiedämme, sinnehän ei saisi potkia, etenkään näin karmeasti. Nyt emme puhu näteistä potkuista, joita esimerkiksi Kota Ibushi jakelee vuodesta toiseen. Ei, nämä potkut seilaavat aivan minne sattuu aataminomenan ja Fujinamin hiusrajan välissä. Ja se kaikki on niin makaaberin ihanaa katsottavaa, mukaan lukien legendaarinen kierrepotku joka aukaisee Fujinamin silmäkulman sekunneissa avohaavaksi.

Mutta Fujinami jatkaa taistelua. Miehen comebackit ovat jokainen toistaan tulisempia ja hetki hetkeltä näyttää siltä, että Fujinami onnistusi vihdoin kaatamaan Maedan...

Kaiken päättää lopetus, jota voi kuvailla vaan hernekeittoateriaksi ilman pannukakkua. Eli siis täydelliseksi flopiksi.

Verinen Fujinami ja Maeda törmäävät toisiinsa keskellä kehää molempien hakiessa Leg Lariatia/Enzuigiriä/hyppypotkua, jäävät maahan makaamaan... JA TUOMARI JULISTAA OTTELUN LOPPUVAN TASAPELIIN TUPLATYRMÄYKSELLÄ?! Ääääärgh. Tavallaan lopetus kyllä sopii ottelun tarinaan (Fujinami selviää tusinasta tyrmäyslaskusta), mutta loppu tulee silti puskista kiitos tuomarin jäätävän nopean laskutahdin. Itse yhteentörmäys on myös vähän tökerö, jos ajatuksena on nimenomaan "tyrmäys" sillä iskussa lähinnä kaksikon jalat kolahtavat yhteen. Oli miten oli, kaksikko kättelee ja nostaa toistensa kädet ilmaan sulassa sovussa ottelun jälkeen. Invaasio alkaa olla ohi ja joukot sulautumassa takaisin NJPW:n rivimiehistöön.

Kolme ottelua, kolme Zemppari suosittelee -arvosanaa. Melkoinen setti. Tästä onkin hyvä jatkaa ensi kerralla...

Ensi kerralla: DICK MURDOCH IWGP LEAGUEN FINAALISSA?

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 18 Tammi 2022, 16:49

Hmm. Nythän on niin, että elämä on ollut viimeisen sanotaanko öö vaikkapa vuoden ajan aika kiireistä, ja olen myös miettinyt, haluanko käyttää vähäisen ylimääräisen aikani vanhojen painitapahtumien katsomiseen vai esimerkiksi hyviin Netflix- ja HBO-sarjoihin. Olen suurimpana osana kerroista todennut, että vastaus on hyvät Netflix- ja HBO-sarjat. Tai vaikka huonotkin. MUTTA aina välillä päässä kolkuttelee tämä projekti. Niin monta vuotta olen jatkanut vanhojen painitapahtumien katsomista, ja jotain ihan perkeleellisen koukuttavaa tässä kaikesta huolimatta vain on... Eli! Olen nyt taas miettinyt, jos sittenkin saisin jatkettua tätä projektia ainakin jonkinlaisella aikataululla ja jossain määrin. Katsotaan nyt, missä määrin onnistun. Sen verran ainakin päätin keventää työtaakkaani näin ensimmäisenä, että lopetan pienten kasvokuvien lisäämisen arvosteluihin, koska vaikka se ihan hauskaa hommaa mielestäni olikin, se teetti kuitenkin ihan jonkin verran ylimääräistä työtä. Vähän muutenkin ehkä kevennän tätä arvosteluiden perusrakennetta. Katsotaan, tuleeko tästä jotain, mutta jatketaanpa sitten. Olen tämän tapahtuman katsonut joskus jo ajat sitten, mutta arvostelun kirjoittaminen siitä on jostain syystä jäänyt... Ehkä minulla on jotain sanottavaa vielä nytkin.

THE GREAT AMERICAN BASH 2008

Edellisen kerran olen tässä projektissa arvostellut Night of Championsin, jonka tapahtuessa WWE:ssä olivat menossa isot muutokset. WWE oli juuri järjestänyt vuosittaisen draftinsa, minkä seurauksena muun muassa molemmat päämestaruusvyöt olivat päätyneet Smackdowniin. Monelle katsojalle suuri yllätys oli se, että molemmat vyöt pysyivät Smackdownissa myös ppv:n jälkeen - mutta ppv:tä seuraavassa Raw'ssa tapahtui sitten taas isoja asioita. Palataan niihin tässä arvostelussa. Muutenkin tämä kesä 2008 oli WWE:ssä isojen muutosten aikaa. Tämä oli nimittäin viimeinen WWE:n ppv, jonka ikäsuositus oli TV-14. Seuraavalla viikolla WWE siirtyi kaikissa lähetyksissään PG-ikäsuositukseen, ja tämä tulisi tietämään monenlaisia muutoksia WWE:n ohjelmistoon. Palataan niihin kuitenkin tulevissa arvosteluissa.

The Great American Bashia oli järjestetty WWE:ssä vuodesta 2004 lähtien, ja sitä ennenhän se oli aikanaan ollut JCP:n ja WCW:n perinteinen tapahtuma 80- ja 90-luvuilla. Tätä kunniakasta tapahtumaa olivat selostamassa Raw'sta Michael Cole ja Jerry Lawler, Smackdownista Mick Foley ja Jim Ross, ECW:stä Tazz ja Mike Adamle. Backstage-haastattelijana Eve Torres. Tämä taitaisi jäädä viimeiseksi kerraksi, kun Mike Adamle selosti WWE:n ppv:tä. Häntä odottaisivat pian ihan uudet tehtävät. Suurempi juttu sen sijaan on se, että tämä jäi myös viimeiseksi ppv:ksi, jota Mick Foley oli selostamassa - ja itse asiassa vuosien ajaksi viimeiseksi WWE-ppv:ksi, jossa Foley esiintyisi. Keväällä selostajan paikalle istutettu Foley ei ollut oikeastaan missään vaiheessa pitänyt uudesta tehtävästään (jossa hän ei ollut kovin hyvä), ja niinpä hän antoi sopimuksensa WWE:n kanssa umpeutua kesän 2008 lopussa. Syksyllä Foleylla olisi edessään ihan uusi suunta...

WWE TAG TEAM CHAMPIONSHIP MATCH
The Miz & John Morrison (c) vs. Curt Hawkins & Zack Ryder vs. Jesse & Festus vs. Finlay & Hornswoggle
Smackdownin joukkuemestaruudet olivat tähän mennessä koko vuoden ajan olleet ECW-brändiin kuuluneelle The Mizin ja John Morrisonin muodostamalle ylimieliselle Hollywood-tähtikaksikolle. Toisaalta, eivätpä he olleet joutuneet mainittavasti puolustamaankaan mestaruuksiaan varsinkaan ppv:ssä. Viime show'ssa Miz 'n' Morrison puolusti vöitä Finlayta ja tämän poikaa, leprechaun-Hornswogglea vastaan. Nyt erikoisen isä & poika -joukkueen lisäksi mestaruuksia jahtasivat Edgen johtamaan La Familiaan kuuluvat Curt Hawkins ja Zack Ryder sekä ppv-debyyttinsä tässä tapahtumassa tehneet Jesse ja Festus. Hyväntuulinen kaksikko oli debytoinut WWE:ssä jo vuoden 2007 lopulla, mutta nyt he pääsivät painimaan ensimmäisen kerran ppv:ssä. Pienikokoisen Jessen ja järkälemäisen Festuksen muodostamassa kaksikossa oli yksi erikoinen piirre: muuten hyvin yksinkertaiselta, jopa vajaaälyiseltä vaikuttanut Festus muuttui aina aggressiiviseksi ja hurjaksi, kun kehäkello soi ottelun alkamisen merkiksi. Kun kehäkello soi uudestaan ottelun lopussa, Festus palasi takaisin liki lobotomiseen tilaan. Festus (joka tultaisiin tulevina vuosina tuntemaan painimaailmassa paremmin nimellä Luke Gallows) oli esiintynyt ennen tätä nykyistä gimmickiään WWE:ssä lyhyesti surullisenkuuluisan Impostor Kanen roolissa. Jesse puolestaan 2000-luvun alussa uransa aloittanut painija, joka oli saanut vuonna 2005 WWE-sopparin ja pääsi nyt ensimmäisen kerran päärosteriin esiintymään.

Tämä oli varsin perinteinen neljän joukkueen rymistelyottelu. Mitään kovin erikoista ei ehtinyt missään vaiheessa tapahtua, mutta kokonaisuus oli silti ihan viihdyttävää katsottavaa. Sinänsä on oikeastaan sääli, että tällaisia otteluita oli WWE:ssä näihin aikoihin varsin harvoin, koska molemmat joukkuedivarit oli ajettu niin onnettomaan tilaan. TOKI olisi vielä hienompaa, että tarjolla olisi kunnon feudeja ja isoja tarinoita joukkuemestaruuksista, mutta olisi nyt sitten edes tällaista menoa, kun joukkueita kerran riittää. Kaikin puolin ihan ok opener, josta ei kuitenkaan jäänyt mitään kerrottavaa tuleville sukupolville.
**½ (9:05)
Voittajat:

► Näytä spoileri

WWE UNITED STATES CHAMPIONSHIP MATCH
Matt Hardy (c) vs. Shelton Benjamin - WWE United States Championship
Matt Hardy oli voittanut US-mestaruuden pitkän ja monivaiheisen feudin päätteeksi MVP:ltä loppukeväästä, minkä jälkeen WWE:llä ei ikävä kyllä tuntunut olevan oikein mitään ideaa, miten käyttää Hardyn hyvää nostetta. Nyt suurin hype oli jo valunut hukkaan, ja Hardy oli jämähtänyt painimaan varsin merkityksettömiä keskikortin otteluita satunnaisia vastustajia vastaan. Nyt hän sai vastaansa ECW:n puolelta Smackdowniin palanneen Shelton Benjaminin, joka oli ollut jo pidemmän aikaa täysin tuuliajolla. Vuonna 2007 Benjamin oli palannut vanhan joukkueparinsa Charlie Haasin kanssa yhteen ja muodostanut taas World's Greatest Tag Teamin, kunnes Benjamin oli siirtynyt ECW:hen ja tiimi oli hajonnut. ECW:ssä Benjamin oli värjännyt hiuksensa platinablondiksi, vaihtanut gearinsa kultaiseksi ja alkanut kutsua itseään "The Gold Standardiksi". Lyhyen aikaa Benjamin oli myös tavoitellut ECW:n mestaruutta, mutta ei siitäkään mitään tullut. Nyt kesällä "The Gold Standard" draftattiin takaisin Smackdowniin, ja pian Smackdowniin palaamisen jälkeen hän iskikin silmänsä Hardyn US-mestaruuteen. Hardyhan puolestaan oli kesän draftissa siirtynyt ECW:hen, mutta hän piti edelleen hallussaan tätä Smackdownin mestaruutta. Lopputuloksena oli tämä ottelu.

Edellisen ppv:n Hardy vs. Chavo Guerrero -ottelu US-mestaruudesta oli muistikuvani mukaan hyvin kankea ja aiheutti itselläni jo sellaisen ajatuksen, että Hardysta ei olisi enää painimaan kummoisia matseja. Se oli selvästi ennenaikaista, koska tässä ottelussa Hardy oli todella hyvässä iskussa. Toki ensisijainen kunnia ottelun onnistumisesta kuuluu Benjaminille, joka oli näihin aikoihin totaalisen alikäytetty painija. Benjamin oli pirun hyvässä iskussa ja pystyi painimaan kovia otteluita, mutta sopivaa käyttöä hänelle ei vain millään tuntunut löytyvän. Nyt tämä kaksikko paini pirun hyvän keskikortin mestaruusottelun, joka sai ainakin minut innostumaan alusta loppuun. Hyvää työtä!
***½ (9:33)
Voittaja:

► Näytä spoileri

ECW CHAMPIONSHIP MATCH
Mark Henry (c) w/ Tony Atlas vs. Tommy Dreamer w/ Colin Delaney
Niinhän siinä oli käynyt, että maailman vahvin mies Mark Henry voitti ensimmäisen henkilökohtaisen maailmanmestaruutensa viime ppv:ssä päihittämällä Kanen ja Big Show'n hurjassa monsterirymistelyssä ECW:n mestaruudesta. Pian tuon voiton jälkeen ECW:n mestaruuden sääntöjä muutettiin taas ensinnäkin niin, että ECW-mestaruudesta saivat painia vain ECW:n brändiin kuuluneet painijat. Mestari-Henry puolestaan sai lisänostetta itselleen, kun WWE Hall of Famer Tony Atlas ilmestyi takaisin WWE:hen ja liittyi Henryn uudeksi manageriksi. Tämä kaksikko alkoikin kylvää pitelemätöntä tuhoa ECW:ssä, eikä kukaan tuntunut uskaltavan haastaa heitä. Kukaan... Paitsi tietenkin ECW-legenda Tommy Dreamer, joka otti Henryltä rajusti turpaan viikosta toiseen mutta sai silti sisukkuudellaan ansaittua itselleen tämän mestaruusottelun, jonka ECW:n uusi General Manager Theodore Long hänelle myönsi. Dreamerin kulmauksessa oli WWE-ppv-debyyttinsä tekevä Colin Delaney, jonka rooli oli käytännössä olla sympaattinen jobberi. Pienikokoinen ja ei kovin urheilullisen näköinen Delaney oli debytoinut WWE:ssä loppuvuodesta 2007, ja toistaiseksi hän oli lähinnä ottanut turpaan ECW:ssä kaikilta. Delaney oli kuitenkin pian debyyttinsä jälkeen saanut mentorikseen konkaripainija Tommy Dreamerin, joka kenties näki Delaneyssa jotain samaa kuin vaikkapa aikoinaan ECW:ssä painineessa Mikey Whipwreckissä. Olipa niin tai näin, näistä kahdesta oli muodostunut tiivis parivaljakko, ja nyt Delaney oli Dreamerin tukena ringsidellä tässä ottelussa.

Hohhhoijakkaa, tämä oli kaikin puolin hyvin kehno ottelu, mikä ei sinänsä ole ihme. Dreamerilla ei näihin aikoihin ollut edellytyksiä tai varmaan haluakaan kantaa Henryä kummoiseen otteluun, eikä Henryllä puolestaan ollut kykyä tehdä tästä matsista millään tavalla kiinnostavaa. Kun koko matsi oli muutenkin tunnelmaltaan lähinnä tv-ottelukoitos, saattoi hyvin vahvasti kyseenalaistaa sen, tarvittiinko tätä ottelua ollenkaan ppv:hen. Toisaalta, pitihän ECW:ltä joku matsi olla ppv:ssä. Kaiken muun hyvän lisäksi myös ottelun buukkaus oli taas ihan käsittämätöntä, koska ottelun suuri yllätyskäänne oli se, kun Colin Delaney puukotti Dreameria selkään ja teki samalla heel-turnin. Siis Delaney, joka oli tähän mennessä vetänyt puhdasta sympaattisen underdog-facen roolia, käännettiin nyt täysin puskista heeliksi. Koska... Miksipä ei?
*½ (5:29)
Voittaja:

► Näytä spoileri

SINGLES MATCH
Chris Jericho vs. Shawn Michaels
Tämä oli toinen illan kahdesta ei-mestaruusottelusta, ja kyseessä olikin aikamoinen henkilökohtainen feudi. Kaikki oli alkanut jo alkukeväällä, kun Chris Jericho onnistui kääntämään ystävät Shawn Michaelsin ja Batistan toisiaan vastaan. Kesällä 2008 nähtiin sitten ikimuistoinen brutaali hetki, kun Jericho paiskasi Michaelsin pään läpi JeriTron 5000:sta ja aiheutti samalla vakavan silmävamman Shawn Michaelsille. Michaels oli sen seurauksena poissa painikehistä viikkojen ajan, kunnes palasi viime ppv:ssä ja aiheutti Jericholle tappion, kun tämä puolusti IC-mestaruuttaan tulokaspainija Kofi Kingstonia vastaan. Seuraavina viikkoina Michaels ja Jericho ottivat rajusti yhteen, ja vaikka Michaels ei edelleenkään ollut 100-prosenttisesti kunnossa, halusi hän päästä vihdoin kostamaan Jericholle kaikki tämän viime kuukausien teot, joten tämä matsi sovittiin The Great American Bashiin.

Tästä ottelusta on ilmeisesti hyvin vaihtelevia mielipiteitä, mutta näyttää siltä, että suurin osa ei ole tykännyt tästä erityisen paljon (ainakaan kun otetaan huomion, että tämä oli Jerichon ja Michaelsin välinen ottelu). Minä asetun tässä sitten vastakkaiselle kannalle, koska mielestäni tämä oli pirun kova matsi. Ottelun tarina oli täydellinen ja ilahduttavan poikkeuksellinen verrattuna tavalliseen painiotteluun. Michaelsin silmä oli pahasti vammautunut jo ennen ottelun alkua, joten tietenkin Jericho kävi heti sen kimppuun ja pyrki sokeuttamaan Michaelsin. Matsin aikana nähtiin todella intensiivistä ja äärimmäisen hienosti toteutettua Michaelsin silmän myymistä, jota Michaels myi aivan historiallisen hyvin. Oikeasti, katsokaa tämän ottelun myymistä. Se hipoo täydellisyyttä, Michaels teki aivan täydellistä työtä. Kun Michaels yritti epätoivoisesti taistella Jerichoa vastaan silmä pahasti verta valuen, oli ottelun tarina aivan täyttä priimaa. Myös matsin lopetus oli toteutettu upeasti, joten tämä oli kaikin puolin minun kirjoissani aivan MOTYC-tason koitos. Mahtavaa työtä.
****½ (18:18)
Voittaja:

► Näytä spoileri

WWE DIVAS CHAMPIONSHIP MATCH
Michelle McCool vs. Natalya
Tunnettu sanonta kertoo, että "more is more", joten tässä sitä oltiin. WWE oli päättänyt, että kun esimerkiksi TNA oli alkanut tosissaan kilpailla WWE:tä vastaan tasokkaalla naisten painilla, firman kannatti antaa naisille lisää aikaa otteluihin... ei vaan rakentaa naisista uskottavia hahmoja, jotka voivat painia Main Eventissä... ei vaan LUODA TOINEN NAISTENMESTARUUS! Joten tässä sitä oltiin: nyt myös Smackdownilla oli oma naistenmestaruus, jonka nimi oli nerokkaasti Divas Championship. Mestaruusvyö oli upea perhosen muotoinen:

Smackdownin General Manager Vickie Guerrero oli siis ilmoittanut kesällä, että tällainen mestaruus saadaan Smackdowniin. Niinpä Smackdownissa oli käyty kaksi "Golden Dreams" -ottelua, jonka voitti nappaamalla alas yhdessä kehäkulmauksessa olevaan PAALUUN ripustetun kultaisen tähden. Ensimmäisen Golden Dreams -ottelun voitti Natalya, toisen Michelle McCool. Sen kummempaa tarinaa tämän ottelun taustalla ei ollut. Eikä ottelu itsessäänkään ihan erityisen kummoinen ollut, koska aikaa sillä oli harmillisesti alle viisi minuuttia. Natalya kyllä teki kovasti töitä ja yritti saada ottelusta mahdollisimman laadukkaan, ja myös Michelle McCool yllätti tässä ottelussa ihan positiivisesti kehäsuorituksillaan. Kokonaisuutena tämä oli molempien painijoiden kovan yrittämisen ansiosta ihan ok ottelu, mutta enemmän aikaa tarvittaisiin, jotta ihan ok:sta päästäisiin ylöspäin.
** (4:14)
Voittaja:

► Näytä spoileri

WORLD HEAVYWEIGHT CHAMPIONSHIP MATCH
CM Punk (c) vs. Batista
Vuorossa oli illan ensimmäinen päämestaruusottelu, ja voi pojat, tässä oli tosiaan käänteitä riittänyt sitten viime ppv:n. Night of the Championsista Edge poistui siis World Heavyweight -mestarina säilytettyään vyönsä Batistaa vastaan käydyssä ottelussa La Familian avulla. Ottelu oli samalla viimeinen kerta, kun Edge joutui puolustamaan vyötä Batistaa vastaan, koska Batista oli draftattu Raw'hon ja Edge pysyi Smackdownissa. PPV:n jälkeisessä Raw'ssa Edge saapui sitten ilakoimaan asialla show'hun, jolla ei ollut nyt päämestaruutta ollenkaan. Batista ei tätä Edgen suunpieksentää jaksanut kuunnella, vaan ryntäsi paikalle ja pieksi Edgen henkihieveriin. Kun Batista oli poistunut paikalta, alkoi kaikkien suureksi yllätykseksi soida CM PUNKIN sisääntulomusiikki! Kyllä vain: CM Punk, joka oli voittanut Money In The Bank -salkun WrestleManiassa, ryntäsi nyt paikalle salkkunsa ja tuomarin kanssa ja ilmoitti lunastavansa mestaruusottelunsa tässä ja nyt. Ja niinhän siinä kävi: Edge hävisi päämestaruutensa samalla tavalla kuin oli itse kahdesti voittanut, MITB-salkun ovelan käytön ansiosta. Pari vuotta sitten vielä ROHissa paininut indysuosikki CM Punk oli puolestaan noussut WWE:n päämestariksi. Uskomatonta mutta totta. Vielä samana iltana Punk joutui puolustamaan vyötään JBL:ää vastaan ja onnistui siinä John Cenan avulla. Seuraavalla viikolla Batista voitti Cenan, JBL:n ja Kanen ykköshaastajuusottelussa, ja mestaruusottelu määrättiin käytäväksi The Great American Bashissa. Punkin ja Batistan välit eivät olleet mainittavan hyvät, koska Batista oli tietenkin sitä mieltä, että Punk oli noussut mestariksi yksin hänen ansiostaan, mutta Punk ei tätä väitettä allekirjoittanut. Oman lisäongelmansa molemmille aiheutti se, että raivopäinen monsteri Kane janosi molempien päänahkaa ja oli käynyt rajusti kummankin kimppuun ppv:tä edeltävässä Raw'ssa.

Face vs. face -mestaruusottelut toimivat harvoin erityisen hyvin ainakaan ilman kunnon tarinaa, ja tässä sitä tarinaa ei oikein ollut. Erityisen vaikea tämä asetelma oli siksi, että Punk oli nyt ensimmäistä kertaa päämestari ja puolusti ensimmäistä kertaa päämestaruutta ppv:ssä. Hänen olisi pitänyt siis päästä näyttämään vahvalta tai muuten uskottavalta, mutta ikävä kyllä myös Batistan piti näyttää todella vahvalta ja uskottavalta, kun hän kohtasi päätä pienemmän Punkin. Lähtökohdat olivat siis vaikeat, ja siksi myös ottelun rakenne ei toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. Muutenkin Punkin ura oli tässä vaiheessa vähän sekavassa vaiheessa. Alkuperäinen valtava CM Punk -hype oli selvästi katoamaisillaan, eikä suuri yleisö ehkä ollut tästä päämestariksi nousseesta tatuoidusta miehestä enää niin innoissaan kuin WWE oli toivonut. Ottelu Batistan ja Punkin välillä oli kuitenkin olosuhteet huomioon ottaen aivan hyvä, mistä suuri kiitos kuuluu sille, että molemmat todellakin yrittivät tässä parhaansa. Parempikin tämä matsi olisi voinut olla, jos ottelu ei olisi loppunut niin typerästi. Nyt tämä jää juuri ja juuri kolmeen tähteen yltäväksi koitokseksi.
*** (11:10)
Voittaja:

► Näytä spoileri

NEW YORK CITY PARKING LOT BRAWL MATCH
JBL vs. John Cena
Tämä WrestleManian jälkeen alkanut feudi oli kestänyt aivan jumalattoman pitkään, ja nyt sille vihdoin saataisiin viimeinen näytös. John Cena ja JBL olivat kaikin mahdollisin tavoin yrittäneet tehdä selvää toisistaan, koska molemmat vihasivat vastapuolta niin kovasti. Kaikki muu mahdollinen oli jo nähty, joten nyt heidät buukattiin toisiaan vastaan areenan parkkihallissa käytävään New York City Parking Lot Brawl -otteluun.

On varmaan suhteellista, onko tämä edes perinteinen ottelu, jota kannattaa arvostella perinteisellä arvosanalla ollenkaan, mutta minusta tämä oli todella viihdyttävä rymistely. Jumalauta, kyllä John Cena ja JBL osaavat pistää kunnon HC-mäiskeen pystyyn, kun haluavat. Tässä parkkihallissa käydyssä tappelussa nähtiin oikeasti pirun näyttäviä bumppeja, kun isoja miehiä heiteltiin auton tuulilasista läpi, auton katon päälle ja ties mitä muuta. Kovin usein tällaisia otteluita ei todellakaan kannata käydä, mutta harvakseltaan toteutettuna tällaiset tuovat todella piristävää vaihtelua perinteiseen painishow'hun. Hieno mäiskintä ja yksi illan parhaista matseista.
***½ (14:36)
Voittaja:

► Näytä spoileri

WWE CHAMPIONSHIP MATCH
Triple H (c) vs. Edge
Tiedättekö, kun joku kutsuu showpainia urheilun ja saippuaoopperan yhdistelmäksi (tai jotain vastaavaa), ja sitten osa painifaneista on, että buhuu onpa typerä kuvaus että kyllä ei ole ollenkaan saippuaoopperaa tämä viihde? No, ehkä sitten ei kannattaisi buukata showpainiin juonikuvioita, jotka ovat niin puhdasta saippuaoopperaa, että Salattujen elämien käsikirjoittajiakin hävettäisi tuottaa tällaista. Triple H ja Edge kohtasivat siis illan Main Eventissä päämestaruusottelussa, mutta mestaruus tuntui tässä kohtaa vahvasti toissijaiselta. Triple H oli siis säilyttänyt Night of the Championsissa WWE-mestaruuden John Cenaa vastaan käydyssä ottelussa, mutta seuraavassa Smackdownissa General Manager Vickie Guerrero - joka sattui myös olemaan Edgen naisystävä - ilmoitti tietenkin, että juuri World Heavyweight -mestaruutensa hävinnyt Edge haastaisi Triple H:n WWE-mestaruudesta The Great American Bashissa. Mutta mutta: samaan aikaan tämän kanssa oli käynnissä myös Vickie Guerreron ja Edgen rakkaustarinan huipentuma, kun Smackdownissa oli tarkoitus käydä Edgen ja Vickien häät. Hääseremonia olikin jo hyvässä vauhdissa kehässä, kun vanha kunnon Triple H saapui sisääntulorampille keskeyttämään rakkauden toteutumisen. Triple H:lla oli mukanaan muutama salaa nauhoitettu videopätkä, jotka paljastivat... Kyllä vain... Että Edgellä olikin käynnissä salasuhde heidän hääsuunnittelijansa Alicia Foxin kanssa! Vickie meni tästä tietenkin aivan suunniltaan, häät keskeytettiin ja nyt kaikki oli pilalla Edgen ja Vickien välillä. Edge oli siis menettänyt Vickie Guerreron tuen, häät, avioliittonsa ja ties mitä muuta, ja nyt hänen ainoa mahdollisuutensa selvitä tästä kaikesta olisi voittaa mestaruus Triple H:lta. Tai jotain. Yleisö sai muuten äänestää upeassa AT&T-tekstiviestiäänestyksessä, kumman puolella olivat tässä aviokriisissä, ja tietenkin showpainiyleisöstä selvä enemmistö oli vaimoaan pettäneen ja tämän ulkonäköä pilkanneen Edgen puolella. Ai että.

Tämä matsi oli ihan hyvää perusbrawlailua ensimmäiset kymmenen minuuttia tai jotain, mutta siinäkään ei päästy kuitenkaan mihinkään sen suurempaan tunnelmaan, mikä johtunee pitkälti siitä, että oikeastaan koko tämä Edgen ja Triple H:n välinen feudi oli ihan tuulesta temmattu, ja se oli tässä vain siksi, että Edge pääsisi eroon Vickie Guerrerosta. Kai. Joten kun kunnon tunnelmaa ei ollut, ei sitä tässä ottelussakaan saatu sen paremmaksi luotua. Matsi kyllä parani mitä pidemmälle se eteni... Kunnes tuli lopetuksen aika, jolloin kehään saatiin sitten sekoilemaan niin Alicia Fox kuin Vickie Gurrerokin. Tässä vaiheessa homma meni jälleen aikamoiseksi saippuaoopperafarssiksi, eikä matsin lopetuksesta ole erityisesti hyvää sanottavaa. Lopetusta edeltänyt paini piti matsin kokonaistason hyvänä, mutta vain juuri ja juuri.
*** (16:48)
Voittaja:

► Näytä spoileri

*** Chris Jericho
** Shawn Michaels
* John Cena

KOKONAISARVIO: Edellinen ppv oli näköjään tuntunut vahvasti välishow'lta, ja vähän samaa tunnelmaa oli tässäkin. Vastapainona oli kuitenkin erinomainen Michaels/Jericho, hieno Hardy/Benjamin, erittäin viihdyttävä JBL/Cena ja ihan kiva opener. Päämestaruusottelut olivat toki mestaruusotteluiksi pettymyksiä, mutta eivät nekään mitään kastrofeja olleet. Kyllä tämä kokonaisuus varsin päteväksi Ok:ksi taipuu!

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
4. WWE One Night Stand: Extreme Rules - Hieno
---------------
5. ROH Rising Above - Hyvä
6. ROH Respect Is Earned II - Hyvä
7. ROH Undeniable - Hyvä
8. WWE Royal Rumble - Hyvä
9. WWE Backlash - Hyvä
---------------
10. WWE The Great American Bash - Ok
11. TNA Final Resolution - Ok
12. WWE Judgment Day - Ok
13. TNA Lockdown - Ok
14. TNA Slammiversary - Ok
15. TNA Destination X - Ok
16. TNA Sacrifice - Ok
---------------
17. TNA Against All Odds - Kehno
18. TNA Victory Road - Ok
19. WWE Night of Champions - Kehno

Tämmöistä tällä kertaa! Katsellaan, milloin seuraavaksi jotain.

Viesti Kirjoittaja **kenitys** » 30 Tammi 2022, 12:41

Jatketaanpas sitten!

RESPECT IS EARNED II

Heinäkuussa 2007 Ring of Honor lähetti historiansa ensimmäisen ppv:n (tapahtuma oli toki todellisuudessa järjestetty toukokuussa 2007, mutta se lähetettiin nauhoituksena puolitoista kuukautta myöhemmin), jonka nimi oli Respect Is Earned. Nyt, noin vuotta myöhemmin elokuussa 2008 oli aika tarjota ppv-katsojille Respect Is Earned II, joka jäisi samalla viimeiseksi tämän nimiseksi ROHin järjestämäksi tapahtumaksi. Show oli todellisuudessa käyty kesäkuussa 2008 Philadelphiassa, mutta ROH oli edelleen tilanteessa, jossa se esitti ppv:nsä noin kaksi kuukautta sen jälkeen kun tapahtumat oli oikeasti käyty. Tämä aiheutti kaikenlaisia kummallisuuksia ROHin aikajanalle, mutta minkäs voit. Ajat olivat kovia vielä viitisentoista vuotta sitten. Selostajinamme jälleen ketkäpäs muut kuin Lenny Leonard ja Dave Prazak.

TAG TEAM MATCH
Kevin Steen & El Generico vs. Vulture Squad (Ruckus & Jigsaw)
Illan avausotteluna oli tarjolla hyvin puhdas kahden yleisön suosiota nauttivan joukkueen välinen kohtaaminen, jossa ei ollut sen kummempaa taustatarinaa. Kevin Steen ja El Generico olivat siis palanneet jälleen tuttuun asemaansa joukkuedivisioonan tukipilarina, ja koska heillä ei ollut tällä hetkellä mitään isompaa juonikuviota meneillään (ja koska joukkuemestaruuskuviot olivat aika tukossa), pantiin heidät tässä tapahtumassa painimaan ROHin virallista spotfest-joukkuetta Vulture Squadia vastaan. Kuten jo edellisessä arvostelussa olin näköjään kirjoittanut, Vulture Squadin tarina alkoi tässä vaiheessa olla loppusuoralla: Jack Evans oli loukkaantumisen vuoksi poissa ja Julius Smokes oli jättänyt ROHin. Jäljellä olivat vain maskinsa menettänyt Jigsaw ja Ruckus. Vaikka lähtökohdat eivät olleet erityisen herkulliset, itse ottelu oli oikein pätevää ja todella vauhdikasta joukkuepainia. Tietenkin tarinankerronta ja rauhallinen rakentelu jäivät tässä täysin toissijaisiksi, koska varsinkin Jigsaw'lla ja Ruckusilla oli tarve taas näyttää kaikki mahdollinen spottailuosaamisensa, mutta pirun hienoltahan se näytti. Kun tähän yhdistettiin se, että El Generico on aivan helvetin hyvä painija ja että Kevin Steen toi matsiin sopivasti erilaista rytmiä, oli kasassa kaikin puolin pätevä opener. Tämä viihdytti alusta loppuun muttei millään tavalla varastanut show'ta. Hyvä alku illalle!
*** (8:05)
VOITTAJAT:

► Näytä spoileri

SINGLES MATCH
Claudio Castagnoli vs. Davey Richards
Vielä viime ppv:n jälkeen No Remorse Corps oli poistunut tapahtumapaikalta joukkuemestareina, mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon. Palataan niihin illan joukkuemestaruusottelun kohdalla, mutta nyt tilanne oli joka tapauksessa se, että Davey Richards ei ollut enää joukkuemestari ja ettei hänellä ollut tällä kertaa tässä matsissa mukanaan ketään NRC-kumppaneistaan. Itse asiassa Rocky Romero oli tässä vaiheessa lähtenyt kokonaan ROHista keskittyäkseen painimaan Meksikossa, joten NRC:stä olivat jäljellä enää Richards ja Roderick Strong. Koska Strongilla oli oma iso ottelunsa tässä show'ssa, Richards keskittyi vaihteeksi singles-painiin ja sai vastaansa Claudio Castagnolin, joka oli jäänyt vähän käymistilaan ROHissa. Iso feud Chris Heron ja koko Larry Sweeneyn porukan kanssa oli lopulta hieman tussahtanut, ja sen jälkeen Castagnolilla ei ollut mitään merkittävää tekemistä. Yleisön suosiota hän edelleen nautti, mikä kävi ilmi tämänkin matsin sisääntuloissa. Ottelu oli kaikin puolin oikein pätevää painia, mikä ei ole tietenkään ihme, kun kehässä on Richardsin ja Castagnolin tapaiset tekijäukot. Ottelun rakenne oli selkeä, homma eteni jouhevasti alusta loppuhuipennukseen ja matsin päätös oli jälleen kerran todella tyylikäs. Castagnolin tekemä spotti, jossa hän heittää vastustajansa korkealle ilmaan ja täräyttää sitten European Uppercutilla on vain joka kerta pirun nätti. Eipä tässä: toimivaa puhdasta perinteistä painia, jollaista katselee aina ilolla. Hyvä ottelu ilman sen suurempaa tarinaa.
*** (9:15)
VOITTAJA:

► Näytä spoileri

6-MAN TAG TEAM MATCH
Sweet & Sour Inc. (Hero & Pearce & Edwards) w/ Larry Sweeney & Sara Del Rey & Bobby Dempsey & Shane Hagadorn vs. Brent Albright & Delirious & Pelle Primeau w/ Daizee Haze
Larry Sweeneyn kokoama Sweet & Sour Inc. -porukka oli kasvanut jälleen entisestään, kun edellisessä ppv:ssä Adam Pearcen johtama The Hangmen Three -porukka oli lyöttäytynyt yhteen Sweeneyn kanssa. Tämä oli johtanut samalla kuitenkin siihen, että Sweet & Sour Inc. oli saanut uuden vihollisen itselleen, koska Hangmen Threen jäsen Brent Albright ei ollutkaan sulattanut tätä uutta yhteenliittymää, vaan sen sijaan hän oli kääntynyt entisiä kumppaneitaan ja Sweeneytä vastaan, tehnyt face-turnin ja noussut uudeksi Sweet & Sour Incin ykkösvastustajaksi. Tässä ppv:ssä Albright kohtasi nyt entisen joukkueparinsa Adam Pearcen, Larry Sweeneyn ykkösmiehen Chris Heron - ja Eddie Edwardsin. Vuonna 2002 debytoinut, 24-vuotias Edwards oli tässä vaiheessa paininut satunnaisesti ROHin tapahtumissa vuoden ajan, mutta tämä oli hänen ensimmäinen merkittävä juonikuvionsa firmassa. Keväällä 2008 Sweeney oli siis tarjonnut Edwardsille paikkaa stablessaan, ja Edwards oli suostunut tähän. Sweet & Sour Incin ja The Hangmen Threen yhteenliittymästä pitää sanoa myös se, että lopulta Sweeneyn poppooseen pysyvämmin liittyivät vain Pearce ja Shane Hagadorn. Niin ikään Hangmen Threehen kuulunut BJ Whitmer nimittäin lähti kokonaan ROHista hyvin pian tuon viime ppv:ssä nähdyn segmentin jälkeen, ja kesällä 2008 hän ilmoitti eläköityvänsä kokonaan painikehistä. Tämä päätös pitikin vuosien ajan, eikä Whitmeriä nähty painimassa ennen kuin 2010-luvulla. BJ Whitmerin joukkuepareina tässä ottelussa olivat ROHin ikuinen yleisönsuosikki Delirious ja firman virallinen underdog-painija Pelle Primeau.

Sweet & Sour Inc. oli kyllä näihin aikoihin ROHissa sellainen ikuinen gift that keeps on giving. Aina löytyy uusia juonikuvioita Sweeneyn poppoon ympärille, ja hyvä niin, koska olihan Larry Sweeney yksi viihdyttävimmistä esiintyjistä koko painibisneksessä näihin aikoihin. Rakastettava mulkero. Ai että kaipaan Larry Sweeneytä. Mutta siis itse otteluun: se oli oikein hyvä, varsin perinteisellä kaavalla edennyt kuuden henkilön joukkuemähinä. Brent Albright oli ehdottomasti face-joukkueen tähti tekemällä kaikki isot power-liikkeet. Albrightissa oli todellakin tähtipotentiaalia, ja on oikeastaan hämmentävää, ettei hänestä koskaan tullut WWE:ssä mitään suurempaa, koska koko, look ja kyvyt olisivat riittäneet siihen. Jos karismassa oli puutetta, se olisi voitu kyllä paikata. Erityismaininnan tästä ottelusta ansaitsee myös Pelle Primeau, joka hoiti matsissa heittopussin roolin aivan mahtavasti ja otti myös aivan hirvittävän näköisen bumpin Lariatista niskoilleen. Heel-puolella koko kolmikko toimi niin hyvin kuin vain saattoi olettaakin. Matsin jälkeen nähtiin sitten painihistorian kannalta legendaarinen hetki, kun salkun kanssa kehään tullut Adam Pearce pieksi ensin vastustajansa tuolla salkulla ja paljasti sitten salkun sisällön: siellä oli NWA World Heavyweight -mestaruus, jonka Pearce oli voittanut syyskuussa 2007 Puerto Ricossa NWA:n järjestämän Reclaiming the Glory -turnauksen finaalissa. Tuo turnaus oli siis järjestetty sen jälkeen, kun TNA:n ja NWA:n yhteistyösuhde oli katkennut lopullisesti ja TNA oli joutunut luovuttamaan NWA World Heavyweight -mestaruuden takaisin. Koska NWA:lla ei ollut jäljellä yhtään oikeastaan merkittävää promootiota, joka olisi kuulunut tähän painiliittoon, päätti NWA järjestää kaikille indypainijoille avoimen turnauksen historiallisesta mestaruudesta. Sen finaalissa Pearce voitti - hassua kyllä - nimenomaan Brent Albrightin. Nyt Pearce toi tuon mestaruusvyön ensimmäisen kerran ROHin tapahtumaan.
*** (11:21)
VOITTAJAT:

► Näytä spoileri

FIGHT WITHOUT HONOR
Roderick Strong vs. Erick Stevens
The Resilience -stablen viimeiseksi jäseneksi jäänyt Erick Stevens oli taistellut No Remorse Corpsin ja erityisesti sen johtajan Roderick Strongin käytännössä niin kauan kuin ROH oli järjestänyt ppv-tapahtumia. Vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua kaikenlaista - viimeisimpänä se, että NRC oli ajanut Stevensin tavaramerkki-irokeesin pois, minkä vuoksi Stevens oli nyt kasvattanut tavalliset tummat hiukset. Nyt tämä yli vuoden ajan kestänyt feud oli tullut vihdoin päätökseensä, kun Strong ja Stevens kohtaisivat ratkaisevassa taistelussa. Ja se ei suinkaan olisi mikä tahansa ottelu, vaan Fight Without Honor - eli toisin sanoen ottelu, jossa kaikki oli sallittua. Ja jumalauta, minkälainen ottelu tämä sitten olikin! Voisin jopa itse asiassa väittää, että tämä oli illan paras tai ainakin illan sykähdyttävin ottelu. Strong ja Stevens olivat todellakin päättäneet pistää kaiken peliin, ja lopputuloksena oli hurjia spotteja niin tuolien, pöytien kuin tikkaidenkin päälle. Molemmat miehet myös vuotivat ihan kunnolla verta, ja meno oli alusta lähtien todella brutaalia. Ronskeja choppeja jaettiin tässä matsissa varmaan 50. Rajuja bumppeja ja spotteja otettiin sellainen määrä, etten ala niitä tässä luetella, mutta ottelun loppupuolella nähty mieletön Superplex poikkeuksellisen korkeiden tikkaiden päältä kahden pöydän läpi oli kyllä koko illan kohokohta. Todella kovaa työtä molemmilta, huippuottelu! Ikimuistoiseksi klassikoksi tämä ei kuitenkaan nouse, koska tietynlainen suuruuden tunne ja ainutlaatuinen tarina tästä tuntui kuitenkin puuttuvan. Mutta saatiinpahan pitkä feudi päättymään komeasti.
**** (20:54)
VOITTAJA:

► Näytä spoileri

ROH WORLD CHAMPIONSHIP MATCH
Nigel McGuinness (c) vs. Go Shiozaki
ROHin päämestaruusottelu ei ollutkaan tällä kertaa illan Main Event, mikä ei sinänsä ole yllätys, koska tämän taustalla ei ollut mitään suurempaa feudia. Päämestari Nigel McGuinnessin ensisijainen haastaja ja päävihollinen oli monen kuukauden ajan ollut jo Bryan Danielson, mutta ROH ei vielä halunnut tarjota näiden miesten välillä kauan odotettua uusintaottelua. Sen sijaan McGuinness kohtasi nyt muita välihaastajia. Viime ppv:ssä häntä vastassa oli ollut Age of the Fall -porukan Tyler Black, tällä kertaa nuori nouseva japanilaispainija, NOAH-promootion supertähti Go Shiozaki. Lopputuloksena oli hyvin tekninen ja tarinallisesti ei kovin yllättävä kohtaaminen ylimielisen brittimestarin ja sinnikkään japanilaishaastajan välillä. Ehkä tietynlainen ongelma oli myös se, että Shiozakin liikearsenaali ei ollut kovin näyttävää tai monipuolista, vaan koostui enimmäkseen tiukoista iskuista ja potkuista sekä German Suplexeista. McGuinness oli toki oma tuttu itsensä. Joten kyllähän tästä syntyi erittäin taidokas, intensiivinen ja kaikin puolin kova painiottelu, mutta mihinkään historiankirjoihin tätä ei tulla kirjaamaan erityisen unohtumattomana mestaruuskoitoksena. Ottelun jälkeen Bryan Danielson ilmestyi sisääntulorampille muistuttamaan McGuinnessia siitä, että he eivät ole vielä painineet toisiaan vastaan.
***½ (17:00)
VOITTAJA:

► Näytä spoileri

ROH WORLD TAG TEAM CHAMPIONSHIP MATCH
The Age of the Fall (Jacobs & Black) (c) vs. Bryan Danielson & Austin Aries
Illan Main Eventinä oli sitten matsi, johon liittyi kaikenlaisia kuvioita. Ensinnäkin: joukkuemestaruudet olivat olleet ROHissa viime aikoina varsinainen kuuma peruna. No Remorse Corps piti vöitä vielä viime ppv:stä poistuessaan, mutta pian sen jälkeen he hävisivät ne Briscoe Brotherseille. Jay ja Mark Briscoe eivät kuitenkaan ehtineet pitää vöitä kauaa hallussaan, kunnes he hävisivät ne Jimmy Jacobsin johtamalle Age of the Fallille. Samalla myös Mark Briscoe loukkaantui niin, että hän joutui kuukausiksi sivuun painikehistä. Nyt AOTFilla oli sitten tilaisuus puolustaa mestaruusvöitään ensimmäistä kertaa ppv:ssä, mutta haastajaksi eivät asettuneet ketkä tahansa vaan ROHin kaksi suurinta yleisönsuosikkia: Bryan Danielson ja Austin Aries. Danielson ja Aries olivat kohdanneet toisensa viime ppv:ssä keskinäisessä ottelussa, jossa pyrittiin ratkaisemaan näiden kilpahenkisten painijoiden keskinäinen paremmuus. Sen jälkeen he olivat kuitenkin haudanneet keskinäiset erimielisyytensä ja sen sijaan yhdistäneet voimansa muun muassa taistellakseen Jimmy Jacobsin emoporukkaa vastaan. Siinä olikin hommaa erityisesti siksi, että Jacobsin naisystävänä ja AOTFin jäsenenä tunnetuksi tullut Lacey oli alkanut ppv:tä edeltävien kuukausien aikana osoittaa merkittävää romanttista kiinnostusta Ariesia kohtaan, mikä oli johtanut siihen, että Jacobs oli potkinut Laceyn kokonaan pihalle porukasta. Tämä tulinen kolmiodraama Jacobsin, Ariesin ja Laceyn välillä jäi kuitenkin pahanpäiväisesti kesken, kun Lacey päätti loppukeväästä lopettaa painibisneksessä ja palata takaisin opiskelemaan. Niinpä Lacey kirjoitettiin pikaisesti ulos kuvioista Youtube-anglella (kyllä, olimme päässeet Youtube-aikakauteen), jossa Jacobs ilmestyi Laceyn kotioven eteen ja vaikutti lyövän Laceyta tavaramerkkipiikillään. Nyt sitten AOTFin oli aika kohdata Aries ja Danielson ottelussa, jossa oli sekä hyvin henkilökohtainen taso että mestaruudet panoksena.

Noh, olihan tämä painilliselta anniltaan kieltämättä show'n paras ottelu. Se ei toki ole minkäänlainen ihme, koska kehässä olivat ensinnäkin Bryan Danielson ja Austin Aries, jotka jo näihin aikoihin kuuluivat aika lailla maailman parhaisiin painijoihin. Heel-puolella oli puolestaan ensinnäkin Jimmy Jacobs, joka oli näihin aikoihin yksi koko painibisneksen parhaista heeleistä. Ja sitten oli Tyler Black, joka oli ihan valtavassa nosteessa oleva, huippulahjakas ja äärimmäisen nuori painitähti. Kun nämä neljä pistettiin samaan kehään keskenään ja aikaa annettiin yli 20 minuuttia, eihän siitä voi syntyä mitään muuta kuin pirullisen kova painiottelu. Silti tämäkään ei mielestäni ollut ihan MOTYC-tasoa, koska semmoinen tietynlainen aivan mieletön tunnelma tai poikkeuksellinen meininki tästä jäi kuitenkin puuttumaan. Ehkä syy oli siinä, että tämä kuitenkin tuntui välipuolustukselta AOTFille. Joka tapauksessa: huippuottelu.
**** (23:45)
VOITTAJAT:

► Näytä spoileri

*** Tyler Black
** Bryan Danielson
* Roderick Strong

KOKONAISARVIO: Ei tämä ihan vuoden parhaan ROH-ppv:n tasolle nouse, koska sellaiset MOTYC-tasoiset matsit puuttuivat kortilta kokonaan, mutta olihan tämä pirun vahva suoritus taas firmalta. Kaksi huippuottelua, yksi hieno päämestaruusottelu ja vahva alakortti. Ensiluokkaista suorittamista, jatkakaa samaan malliin. Hyvä ppv.

1. WWE WrestleMania XXIV - Hieno
2. ROH Take No Prisoners - Hieno
3. WWE No Way Out - Hieno
4. WWE One Night Stand: Extreme Rules - Hieno
---------------
5. ROH Rising Above - Hyvä
6. ROH Respect Is Earned II - Hyvä
7. ROH Undeniable - Hyvä
8. WWE Royal Rumble - Hyvä
9. WWE Backlash - Hyvä
---------------
10. WWE The Great American Bash - Ok
11. TNA Final Resolution - Ok
12. WWE Judgment Day - Ok
13. TNA Lockdown - Ok
14. TNA Slammiversary - Ok
15. TNA Destination X - Ok
16. TNA Sacrifice - Ok
---------------
17. TNA Against All Odds - Kehno
18. TNA Victory Road - Ok
19. WWE Night of Champions - Kehno

Viesti Kirjoittaja **Zemppari** » 08 Helmi 2022, 14:43

Kenityksen comebackille valtava yläpeukku! Legendan innoittamana on aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja palata vuoden 1986 tunnelmiin.

1986 - Osa 4

Antonio Inoki vs Dick Murdoch

Mr. Lariaton tuomio: Recommended

IWGP League Final / IWGP Heavyweight Championship
Ryogoku Kokugikan (19.6.1986)

IWGP Leaguen finaalissa oli tällä kertaa itse turnausvoiton lisäksi myös IWGP Heavyweight -mestaruus. Antonio Inoki oli vakatoinut vyön päästäkseen osallistumaan itsekin turnauksen tuoksintaan. Pomomies itse oli (luonnollisesti) selviytynyt finaaliin voittamalla ensin lohkonsa ja sitten Andre The Giantin välierässä. Toinen finalisti ei kuitenkaan ollut Fujinami, Maeda tai kukaan muu NJPW/UWF -feudin tulikuumista osallistujista vaan Dick Murdoch. Miestä oli edellisen kerran nähty projektin tiimoilta muutamaa vuotta aiemmin. Vakituinen joukkuepari Adrian Adonis oli lähtenyt WWF:n puolelle vuonna 1985 jättäen Murdochin yksilöpainijaksi. Samoihin aikoihin katkennut yhteistyö NJPW:n ja WWF:n välillä (ja Bruiser Brodyn katoamistemppu loppuvuonna 1985) tarkoitti myös, että Murdochille aukeni paikka yläkortissa. Vuonna 1985 oli irronnut jo paikka IWGP Leaguen välierissä, jota seurasivat lyhyet feudit Inokin sekä Fujinamin kanssa. Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa Murdoch oli siirtynyt JCP:n puolelle kamppaillen Ric Flairia vastaan NWA:n mestaruudesta. Murdoch oli nyt selvinnyt lohkossaan toiseksi ja oli onnistunut välierässä päihittämään Akira Maedan uloslaskulla. Finaalissa Murdochilla olisi mahdollisuus tehdä historiaa ja nousta kolmanneksi IWGP Heavyweight -mestariksi, jos vain onnistuisi päihittämään Inokin.

Hämmästyttävästi Murdochin ja Inokin välinen ottelu ei ollut ainoastaan katsottava vaan jopa… hyvä? En usko enää itsekään mitä kirjoitan.

Itse ottelu on myös rakenteeltaan hämmentävä. Inoki on dominoinut legendoja kuten Thesziä, Briscota, Backlundia ja Hansenia heti kättelyssä. Mutta DICK MURDOCHIA vastaan Inoki jää täysin jyrän alle. Inoki saa ensimmäisen liikkeensä (Drop Toeholdin) perille seitsemän minuutin kohdalla ja ensimmäisen iskun (käänteentekevän Enzuigirin) aika lailla tarkalleen kymmenen minuutin kohdalla. Inoki oli aika purjeessa Brodya vastaan, mutta tämä oli melkein toista maata. Murdoch piti Inokin vasemman käden jatkuvasti tähtäimessään ja kuritti sitä lukoilla ja nopeilla iskuilla oikeastaan koko ottelun ajan. Aina kun Inoki pääsi köysiin, niin Murdoch repi hänet kehästä ulos ja jatkoi kiusaamista. Murdochin hallinta on erittäin yksinkertaista, mutta ottelu ei oikeastaan missään vaiheessa ajaudu tylsäksi lepolukossa makoiluksi.

(Hauskana pikkufaktana Murdoch huutaa jatkuvasti tuomarille “ask him, Pete!” NJPW:n päätuomari oli tässä vaiheessa Teruo “Peter” Takahashi, joka toimi myös yhteyshenkilönä NJPW:n toimiston ja ulkomaalaisten painijoiden välillä, toimien tulkkina ja apukätenä. Takahashi onkin ollut tuomarina valtaosassa isoista otteluissa 80-luvun aikana, Red Shoes Dugan ei ole enää kuvioissa. Pienemmissä otteluissa tuomariaikaa saa myös Katsuhisa Shibata.)

Inokin kunniaksi hän myös myy sitä vitun kättään. Inoki onkin lähes koko ottelun murjottavana. Vain ajoittaiset tiukat iskut ajavat Murdochin pakosalle ja lähes tyrmätyksi. Murdoch myy kaikkia saamiaan iskuja erinomaisesti. Lopputaistelukin on kovaa kamaa. Useampi (tupla)uloslaskulla kiusoittelu, muutama tiukka near-fall ja tulinen yleisö. Harmillisesti lopetus menee hieman reisille. Inoki heivaa Murdochin ruhon kanveesiin järisyttävällä German Suplexilla, myy edelleen kättään eikä saa kunnon otetta sillassa (mitä vittua???), Murdochin hartiat eivät hievahdakaan… mutta tuomari Takahashi lopettaa laskemisen millisekuntia ennen kolmeen laskemista luulleen/olettaen Murdochin nousevan vielä. Nopea Enzuigiri seuraa ja päättää ottelun. Ikävän lässähtävä lopetus muuten hyvälle kohtaamiselle.

Inokista tulee (vähemmän yllättäen) ensimmäinen kaksinkertainen IWGP Heavyweight -mestari. Inoki jäisi myös tämän alkuperäisen version viimeiseksi kantajaksi, mutta palataan siihen kun joskus vuoteen 1987 saavumme.

Tämä ottelu jää Murdochin viimeiseksi tässä projektissa. Murdoch pysyisi kuvioissa vielä vuoteen 1989 asti, palaten hetkellisesti yhteen Adoniksen kanssa vuonna 1988, mutta ei muutamia joukkuemestaruushaastoja korkeammalle enää kortissa noussut. Yhdysvaltojen puolella matka jatkui JCP:stä kuolevaan AWA:han, jossa Murdoch vietti aikaa vuoteen 1991. AWA:n kuollessa myös Murdochin ura isoissa organisaatioissa oli taputeltu. Seuraavat vuodet mies vaelsi muun muassa Puerto Ricossa ja WAR:ssa. Mukaan mahtuivat myös muutama yksittäinen esiintyminen WCW:ssä sekä WWF:ssä. Murdochin elämä päättyi lähes yhtä äkillisesti kuin entisen joukkueparinsa. Murdoch löydettiin kesäkuussa 1996 kuolleena kotoaan. Sydänkohtauksen saanut Murdoch oli vain 46-vuotias.

Shiro Koshinaka vs Nobuhiko Takada

Mr. Lariaton tuomio: Worth a watch

IWGP Jr. Heavyweight Championship
Ryogoku Kokugikan (5.8.1986)

NJPW:n ja UWF:n välinen rähinä oli huomattavasti vaimentunut kesän aikana ja vaimenisi vuoden loppuun mennessä UWF-painijoiden sulautuessa muuhun kokoonpanoon. Muutamat taisteluparit olivat vielä toistensa kanssa hippasilla. Nobuhiko Takada oli voittanut IWGP Jr. Heavyweight -vyön Shiro Koshinakalta toukokuussa. Koshinaka olikin jahdannut vyötään takaisin läpi kesän ja sai nyt mahdollisuutensa nousta vyön historian ensimmäiseksi kaksinkertaiseksi mestariksi. Vuoden kaksi aiempaa kaksikon mestaruustaistoa olivat päättyneet tuplauloslaskuun ja Takadan voittoon. Kolmas kerta toden sanoo? Takada oli myös onnistunut puolustamaan vyötään Yamadaa, UWF-toveri Yamazakia sekä The Cobraa vastaan.

Kahden eri puoliskon ottelu, muistuttaen siinä mielessä paljon vanhoja Fujinamin aikaisia junioriotteluita. Alkupuoli menee kohtuullisen yksinkertaisen mattoväännön parissa Takadan ottaessa kohteekseen Koshinakan polven. Koshinaka pelastuu kerta toisensa jälkeen pysymällä köysien lähellä. Kun Takada viimein aukaisee potkuarsenaalinsa, muuttuu ottelun tempo täysin. Koshinaka päätyy nopeatempoiseen selviytymistaisteluun kahden tulen väliin. Jää tuleen makaamaan ja joudu Takadan lukkojen armoille tai nouse pystyyn ja saa monosta päähäsi.

Onneksi Takada on (kayfabessa) erittäin jääräpäinen painija. Vaikka voitto irtoaisi varmasti helpommin usealla brutaalilla potkulla suoraan päähän, Takada haluaa saada vastustajansa luovuttamaan. Niinpä Takada jatkaa hyökkäystään erittäin harvoin saatuaan Koshinakan kanveesiin potkuillaan ja odottaa tämän jatkavan taistelua. Vastaavasti Takada hakee itsepäisesti voittoa samalla polvilukolla uudestaan ja uudestaan, repien loppuvaiheessa vastustajansa ainakin kolmesti takaisin köysistä päästäkseen iskemään lukkonsa uudestaan kiinni.

Puhun paljon Takadasta, sillä Koshinaka ei tässäkään täysin kolahtanut. Etenkin lopputaistelussa mies pääsi loistamaan, mutta kaverissa ei ole sitä samaa auraa kuin muissa ykkösketjun junioritähdissä. Ainakaan vielä tässä vaiheessa. Lopputaistelu venähtää rahtusen liian pitkäksi, yleisöreaktioiden lakipiste ohitetaan komeasti, mutta se ei ottelun hyvyyttä pahenna. Takada säilyttää vyönsä Koshinakan luovuttaessa Crossface Chickenwingiin.

Antonio Inoki vs Bruiser Brody

Mr. Lariaton tuomio: Highly recommended

Osaka Jo-Hall (16.9.1986)

Bruiser Brody oli poistunut komeasti takavasemmalle ja lähtenyt lätkimään NJPW:stä juuri ennen vuoden 1985 IWGP Tag Leaguen finaalia. Vuosi 1986 oli kulunut kotikonnuilla, pääasiassa WCCW:n riveissä. Erinäiset myllerrykset WCCW:ssä johtivat siihen, että Brodystä tehtiin promootion pääbuukkaaja vuoden alussa. Brody alkoikin järjestelemään yhteistyödiiliä NJPW:n kanssa. Aika (ja raha) selkeästi paransivat haavat, sillä painijavaihtodiili syntyi vuoden 1986. Brodyn lisäksi Japaniin reissasivat muun muassa Von Erichin (elossa olevat) veljekset. Brodylle itselleen oli luvassa rahakas revanssi Inokin kanssa. Inoki metsästi Bordyn päänahkaa, sillä edellinen kohtaaminen oli päättynyt tuplauloslaskuun. Asetelma oli tällä kertaa käännetty päälaelleen. Viimeksi Inoki saapui paikalle teippiä raajoissaan, kun taas tällä kertaa Brodyn polvessa oli tukiside.

Tunnin tasapelit ovat haastavia. Vain ani harva painijakaksikko pystyy pitämään koko tunnin eepoksen kiinnostavana. Pidin todella paljon Inokin ja Billy Robinsonin tunnin väännöstä, mutta Brody ja Inoki eivät pysty samaan. Alkupuolen meno on ihan hyvää, mutta jumittuu yli puoleksi tunniksi päättymättömään sarjaan erinäisiä jalkoihin kohdistuvia lukkoja. Toki tällä on ihan tarinallinen syynsä (Brodyn polven murjominen hidastaa tätä, vaikeuttaa heittoja ja neutralisoi King Kong Knee Dropia huomattavasti), mutta pointin olisi saanut ajettua perille huomattavasti pienemmässä ajassa. Eikä hommaa ole hoidettu yhtä hienosti kuin Inokin ja Fujinamin välisessä ottelussa. Vihdoin noin neljänkymmenen minuutin kohdalla nähdään ref bump ja Inokin saama visuaalinen selätys tuomarin ollessa pois pelistä.

Sitten kaksikko herää ja murjoo toisiaan seuraavat kaksikymmentä minuuttia pelkillä pommeilla. Heittoja, isoja iskuja ja dramaattisia near-falleja tulee kuin liukuhihnalta. Edellisen ottelun tuplauloslaskua kiusoitellaan Brodyn iskiessä paalujuntan betonilel, mutta kaksikko selviää kehään. Inoki jopa lainaa King Kong Kneen sekä paalujuntan Brodyn arsenaalista! Viimeinen kolmannes on siis mainiota tykitystä, jossa Inoki yrittää raivoissaan saada kaadettua omaa karvaista valastaan. Brody viettää oikeastaan suurimman osan ottelusta ottavana osapuolena, mutta kun mies osuu, niin Inoki on aina vaikeuksissa.

Sitten aika loppuu. Lopputulos on perin odotettu ja perinteistä Brodya/80-luvun politiikkaa. Brody söi ottelun aikana epävirallisen selätyksen, johon Inokin oli tyydyttävä. Oliko kenties suunnitelmissa vielä kolmas ottelu, jossa voittaja olisi viimein ratkaistu? Sitä me emme voi tietää, sillä Brody ottelisi enää yhden ottelun NJPW:n riveissä... ja siitä lisää ensi kerralla.

Ensi kerralla: Hyvästit Bruiser Brodylle

Smarkside

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut