Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 12 Elo 2019, 10:39

Fisu kirjoitti:
20 Heinä 2019, 04:32
Kenityskin jatkanut projektiaan. Hienoa!
Kävinkin tässä välillä lukemassa kaikki postaamasi vanhat arvostelut alertista. Tästä on hyvä jatkaa. Loistavaa työtä!

Ooh, palaute on jäänyt huomaamatta! Kiitos paljon! :) Yritän nyt taas aktivoitua kunnolla.

Kuva
STARRCADE 1995

Ja näin olen päässyt tässä old school -projektissani siihen pisteeseen, mistä aikoinaan vuonna 2009 aloitin, kun aloin kirjoittaa WrestlingAlertiin vuoden 1996 ppv-arvioita. Tämä on siis vuoden 1995 viimeinen ppv ja samalla viimeinen ppv tässä old school -saagassani. Tämän arvion jälkeen julkaisen siis jonkinlaisen koostepaketin vuosista 1983-1995 (se ei ehkä ole erityisen kiinnostava) ja sitten loikkaan vuoteen 2007 - siis siihen pisteeseen, mihin aikoinaan jäin projektissani ennen kuin päätin käydä läpi nämä oikeasti vanhat ppv:t. Monimutkaista? Kyllä. Ei se mitään. Monimutkaisuutta lisännee se, että arvostelen vielä koosteviestin jälkeen ainakin yhden vuodelta 1996 löytyvän kuriositeetti-ppv:n, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Nyt on nimittäin aika päättää vuosi 1995 myös WCW:n osalta, ja kyllä se on jumalauta aikamoinen vuosi ollutkin. Suurin osa vuodesta 1995 oli aivan kamalaa kuraa, joka oli täynnä kaikkea Hulk Hoganiin liittyvää käsittämätöntä hölmöilyä. Tässä vaiheessa WCW-fanit olivat niin täynnä Hogania, että WCW oli päättänyt storylinessä hyllyttää Hulk Hoganin vuoden loppuun saakka. Hyllytys johtui siitä, että Hogan oli mennyt totaalisesti sekaisin World War 3:n jälkimainingeissa, palataan tähän arvostelun loppupuolella. Toki osasyy Hoganin hyllyttämiseen oli taatusti myös se, että Hoganin pitäminen poissa ppv:stä tarkoitti sitä, että Hoganille ei tarvinnut maksaa hillittömiä ppv-korvauksia. Näin ollen koko vuoden jatkuneen Hogan-sekoilun jälkeen WCW:n vuoden suurin ppv Starrcade järjestettiin sitten ilman Hogania. Jippii. Buyratekseen tämä ppv sai 0.37, mikä oli yksi WCW:n huonoimpia ikinä. Se ei tosin ollut merkittävä tiputus edellisen kuukauden World War 3:sta (noin 0.4), jossa Hogan oli vielä mukana, joten sinänsä...

Eikä siis ollut mikään ihme, että tämä ppv myi surkeasti. WCW ei nimittäin ollut tehnyt MITÄÄN sen eteen, että kenenkään olisi pitänyt olla kiinnostunut tästä "WCW:n vuoden suurimmasta tapahtumasta". Koko kortissa oli nimittäin tasan kaksi ottelua, joiden saattoi kuvitella kiinnostavan ketään. Ensimmäinen oli Triangle-ottelu, jossa Ric Flair, Lex Luger ja Sting painisivat päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Toinen olisi ottelu, jossa äskeisen matsin voittaja kohtaisi WCW World Heavyweight -mestari Randy Savagen.

Mitä sitten kaikki muut tämän kortin ottelut olivat? No tietenkin WORLD CUP OF WRESTLING -OTTELUITA! "Ai mitä?", kysytte te, ja niin kysyivät varmasti lähes kaikki WCW:n katsojatkin. Jostain syystä WCW oli nimittäin saanut idean, että tämä Starrcade koostuisi seitsemästä ottelusta, jossa WCW:n painijat kohtaisivat NJPW:n painijat eräänlaisessa "turnauksessa", jossa enemmän otteluita voittanut firma voittaisi pokaalin ja kunnian ja muuta. Okei. Ihan ok idea sinänsä... JOS SITÄ OLISI RAKENNELTU JOTENKIN ESIM. WCW:N PÄÄSHOW'SSA NITROSSA! Mutta ei! Nitrossa ei nähty oikeastaan MITÄÄN koko tästä WCW vs. NJPW -kuviosta. Sen sijaan syksyllä nähtiin täysin järjenvastainen käänne, kun WCW:n selostaja Bobby Heenan myi osuuden lauantaipäivisin lähetettävän WCW Pro -ohjelman lähetysajasta japanilaiselle bisnesmiehelle Sonny Onoolle, joka täytti tuon ajan NJPW-painijoiden painilla ja ilmoitti haluavansa seuraavaksi vallata koko WCW:n (mikä siis saisi lisää pontta, kun hänen painijansa voittaisivat tässä Starrcadessa World Cup of Wrestlingin). Siis. Bobby Heenan - selostaja - MYI lähetysaikaa satunnaiselle japanilaiselle liikemiehelle, joka edusti nyt NJPW:tä. MITÄ? MITÄ? Ja mikä parasta: Heenan myi siis nimenomaan lähetysaikaa johonkin WCW:n täysin yhdentekevään show'hun, jonka tapahtumia ei mainittu millään tavalla Nitrossa! Ja silti juuri tuon show'n tapahtumien pohjalta rakennettiin lähes koko saatanan Starrcade! MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU? Käytännön syy siihen että japanilaispainijat esiintyivät Nitron sijaan Prossa oli tietenkin se, että Pro-lähetykset oli nauhoitettu parin kuukauden könttänauhoituksissa, jolloin japanilaisia painijoita ei tarvinnut lähettää joka viikko esiintymään live-Nitroon. Minua (ja tuskin ketään katsojaakaan) eivät kuitenkaan nämä käytännön syyt kiinnostaneet pätkääkään, kun lopputuloksena oli lähes kokonainen tapahtuma ilman buildia. Hienoa työtä, WCW.

Selostajinamme tässä show'ssa Tony Schiavone (joka oli yrittänyt opetella jotain japanilaisesta painista mutta masentui selostajapariensa sekoilun vuoksi), Bobby Heenan (joka oli tähän aikaan todella ärsyttävä) ja debyyttinsä tämän kaksikon kanssa selostamossa tehnyt Dusty Rhodes (joka oli aivan vitun hirvittävä). Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Chris Benoit vs. Jushin Thunder Liger w/ Sonny Onoo
En aio sen kummemmin selitellä näiden WCW vs. NJPW -otteluiden taustoja, koska niissä ei ole sen enempää selitettävää kuin mitä selitin jo yllä. WCW:tä edustanut Chris Benoit oli siis liittynyt loppuvuodesta Four Horsemeniin ja oli sen jälkeen noussut enemmän esille WCW:n lähetyksissä. Pian Benoit'n huomion tosin varastaisi Four Horsemen -kumppani Brian Pillman, joka aloitteli näihin aikoihin legendaarista "Loose Cannon" -gimmickiään. Benoit'n vastustaja, NJPW:tä edustanut Jushin Thunder Liger oli monille WCW-katsojille vanha tuttu aiemmilta vierailuiltaan.

Mielenkiintoinen vuosi tämä 1995. Chris Benoit'lla on ollut ppv-ottelut 2 Cold Scorpiota, Kensuke Sasakia ja nyt Jushin Thunder Ligeria vastaan. Kaikki ovat kuulostaneet paperilla sellaisilta otteluilta, että niillä on kaikki mahdollisuudet nousta vähintään huipputason matseiksi, ehkä jopa MOTYC-koitoksiksi. Siksi on ollut harmillista todeta kerta toisensa jälkeen, että jotain näistä Benoit'n vuoden 1995 otteluista on jäänyt puuttumaan. Se on erikoista, koska Benoit oli kuitenkin tähän aikaan jo täysin kykenevä painimaan kevyesti MOTY-tasoisen ottelun, mutta jostain syystä näissä matseissa homma ei vain lähtenyt toimimaan täydellisesti, vaikka vastustajatkin olivat huippuluokkaa. Eikä syy ole pelkästään otteluiden kestossa. Tämäkin matsi Ligerin kanssa kesti jopa yli 10 minuuttia, mutta jotenkin tämä ei vain missään vaiheessa noussut sille seuraavalle tasolle. Hyvää tekniikkapainia höystettynä parilla nätillä high flying -liikkeellä ehdottomasti, mutta ei mitään sen enempää. Harmi. Myös lopetus ärsytti, koska jostain syystä loppuun piti sitten sekoittaa The Taskmaster, joka saapui aiheuttamaan Chris Benoit'lle ongelmia, koska ilmeisesti Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin välit olivat jossain vaiheessa kiristyneet pahasti.
*** (10:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Koji Kanemoto w/ Sonny Onoo vs. Alex Wright
NJPW:tä edustanut Koji Kanemoto oli yksi niistä tämän tapahtuman japanilaispainijoista, jotka eivät olleet aiemmin esiintyneet WCW:n ppv:eissä. Tapahtuman aikaan 29-vuotias Kanemoto oli aloittanut uransa 1990-luvun alussa ja noussut nopeasti yhdeksi NJPW:n taidokkaimmista junior heavyweight -painijoista. Uransa alkuvuosina Kanemoto oli esiintynyt parin vuoden ajan legendaarisena Tiger Maskina, kunnes oli hävinnyt maskinsa ja alkanut painia itsenään. Nykyisin Kanemoto erittäin arvostettu, pitkän uran tehnyt moninkertainen IWGP Junior Heavyweight -mestari. Tuota mestaruusvyötä Kanemoto kantoi mukanaan myös tässä ottelussa asettuessaan WCW:tä edustavaa Aelx Wrightia vastaan.

Saattaa olla, että mielipiteeni eroaa nyt kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa. Ehkä katsoin Benoit vs. Ligerin aivan väärässä mielentilassa verrattuna esimerkiksi tähän otteluun, koska minun täytyy todeta, että pidin tästä ottelusta ehkä jopa hitusen enemmän kuin edellisestä. Hämmentävää kyllä, tämä oli mielestäni näyttävämpää ja viihdyttävämpää high flying -painia. Matsissa kyllä häirits tietty kehäpsykologian puute, enkä oikein ymmärtänyt, mikä pointti oli sillä, että Kanemoto katkaisi yhdessä kohdassa oman selätyksensä kesken kaiken. Mielestäni tuollaisille ylimielisille tempuille pitäisi aina olla selkeä syy, mutta tässä sitä ei ollut. En anna näiden pikkuseikkojen kuitenkaan häiritä liikaa, koska muuten nuoret Wright ja Kanemoto painivat pirun viihdyttävän, vauhdikkaan ja ennen kaikkea puhtaasti high flying -painotteisen ottelun, jota oli ilo katsoa. Wright osoitti olevansa taas kehityskelpoinen.
*** (11:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Masahiro Chono w/ Sonny Onoo vs. Lex Luger w/ Jimmy Hart
Entinen NWA World Heavyweight -mestari Masa Chono oli tuttu monille WCW:n katsojille viime vuosien ppv:eistä, joissa Chono oli käynyt vierailemassa. Nyt NJPW:tä edustanut Chono kohtasi WCW:n Lex Lugerin, joka sai yleisöltä yhdet illan kovimmista popeista siitä huolimatta, että Luger oli tähän aikaan Jimmy Hartin kanssa hengaileva tyylipuhdas heel. Hämmentävää.

Lähtökohtaisesti Lex Lugerin ottelulta on turha odottaa liikoja, eikä liikoja myöskään ollut tässä matsissa tarjolla. Suurin osa Masahiro Chononkin WCW-esiintymisistä on ollut lähinnä sellaista "ihan ok" -tasoa, mikä on johtunut siitä, että Chono on pantu painimaan yli 20 minuuttia pitkiä otteluita, joissa Chono ja hänen vastustajansa eivät ole olleet ollenkaan täysillä mukana vaan ovat ennemmin painineet vähän puolivillaisesti. Nyt sentään matsilla ei ollut yhtään liikaa kestoa, ja siksi ottelu ei ehtinyt missään vaiheessa käydä tylsäksi. Chono ja Luger vetivät ihan ok:n brawlaussetin, jossa ei sinänsä ollut mitään suurta vikaa muttei myöskään mitään, mikä olisi kummemmin ilahduttanut. Chonon Mafia Kickit ja Suplexit olivat tokia nättejä, mutta siinäpä se suurin piirtein olikin. Tämä oli sellainen perusvarma tv-ottelutasoinen koitos, mikä on toki jo enemmän kuin Lugerin ottelut tähän mennessä WCW:ssä paluunsa jälkeen.
** (6:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Johnny B. Badd w/ Kimberly vs. Masa Saito w/ Sonny Onoo
WCW Television -mestarilla Johnny B. Baddilla oli nyt ringsidellään mukana Kimberly (eli entinen Diamond Doll), jonka palvelukset Badd oli voittanut World War 3:ssa päihittämällä Diamond Dallas Pagen. TV-mestaruuden ja cheerleader-asuun pukeutuneen Kimberlyn kanssa paikalle saapunut Badd sai vastaansa NJWP:tä edustaneen Masa Saiton, joka oli myös tuttu monille WCW:n katsojille aiemmista tapahtumista. Jässikkämäinen brawler Saito oli yksi ahkerimmin WCW:ssä vierailleista japanilaisista, joka oli tuttu erityisesti rajuista Suplexeistaan.

Jos Masahiro Chonon WCW-otteluista ei ole kauheasti hyvää sanottavaan, ei sitä ole myöskään Masa Saiton otteluista. Vaikka Saito pystyykin tempaisemaan näyttäviä Suplexeja, muuten Saiton WCW-ottelut ovat lähes järjestään tuntuneet turhilta - varsinkin sen takia, että Saito ei tunnu ikinä olevan kiinnostunut vastustajan liikkeiden myymisestä tai ylipäänsä mistään, mikä saisi vastustajan näyttämään hyvältä. Nytkin Johnny B. Badd yritti kyllä tässä parhaansa, mutta kovin pitkälle se ei riittänyt, kun Saito ei tuntunut olevan millään tavalla yhteistyöhaluinen. Kun tähän yhdistettiin vielä typerän kankea lopetus, ei tästä ottelusta jää hirveästi muille kerrottavaa. Baddin yritykselle hatunnosto, Saitolle tylsästä suorituksesta peukku alaspäin.
*½ (5:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Shinjiro Otani w/ Sonny Onoo vs. Eddie Guerrero
Shinjiro Otani oli myös yksi niistä japanilaisista, jotka tekivät tässä ppv:ssä ensimmäisen WCW-esiintymisensä. Vasta 23-vuotias Otani oli aloittanut uransa kolme vuotta aiemmin ja oli näihin aikoihin yksi Japanin lupaavimmista junior heavyweight -painijoista. Nykyisin Otani onkin tunnettu ja arvostettu japanilaiskonkari, joka perusti 2000-luvun alussa yhdessä Shinya Hashimoton kanssa Pro Wrestling Zero-One -nimisen promootion ja on tullut tunnetuksi sen kirkkaana tähtenä. Otanin vastustaja Eddie Guerrero puolestaan paini nyt ensimmäisen singles-ottelunsa WCW:n ppv:ssä. Selostajat (varsinkin Schiavone) hehkuttiva Guerreroa yhtenä WCW:n lupaavimpana nuorena lahjakkuutena, joten kyseessä oli kahden nuoren ja lahjakkaan lupauksen välinen ottelu.

Hmm, en tiedä yliarvioinko nyt tätä hieman, mutta minä tykkäsin tästä ottelusta helkkarin paljon. Ehkä se on sitten vain se, että halusinkin innostua Eddie Guerreron ja Shinjiro Otanin välisestä ottelusta ja olin siksi jo etukäteen päättänyt tykätä tästä helkkarin paljon. Tai ehkä tämä oli vain oikeasti pirun kova keskikortin ottelu. Tämä vuoden 1995 Eddie Guerrero... Ai jumaliste. Pakko ihailla tätä nuorta Eddietä. Pelkästään World War 3 -esiintymisellään ja tällä ottelullaan Eddie nousi kirjoissani kirkkaasti yhdeksi vuoden 1995 ilahduttavimmista WCW-painijoista tänä kokonaisuutena kamalan surkeana vuotena. Nuori Eddie pisti tässäkin matsissa parastaan, liikkui upeasti, väläytti hemmetin näyttäviä high flying -liikkeitä ja paini yhdessä nuoren Shinjiro Otanin kanssa helkkarin hienon ottelun, joka yhdisti todella sulavasti tekniikkapainia, high flyingia, näyttäviä Suplexeja ja vähän kaikkea muutakin. Oikeastaan ainut selvä miinus ottelulle tulee siitä, että meksikolaistyylisesti Eddie ei oikeastaan myynyt ollenkaan toista jalkaansa ottelun lopussa, vaikka Otani sitä teloikin aika ankarasti. Vähän enemmän myymistä ja vähän enemmän aikaa tälle ottelulle, niin tämä olisi voinut olla jopa MOTYC, mutta tällaisenäänkin tämä oli huippuluokan keskikortin ottelu. Erityisesti lopetustaistelu oli hoidettu täydellisesti.
**** (13:43)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tenzan w/ Sonny Onoo vs. Randy Savage
World Cup of Wrestlingin kuudennessa ottelussa WCW:n kunniaa puolusti firman tuore WCW World Heavyweight -mestari Randy Savage - joka oli edelleen puolikuntoinen ja paini ottelunsa toinen käsi rajussa paketissa. Savagen vastustaja oli myös nuoriin lupauksiin kuulunut (Hiroyoshi) Tenzan - 24-vuotias isokokoinen japanilainen, joka oli aloittanut uransa vuonna 1991. Tenzanista oli kovaa vauhtia tulossa NJPW:ssä uusi kovan luokan tähti, ja myöhemmin urallaan hän onkin lunastanut tuon lupauksen nousemalla muun muassa moninkertaiseksi IWGP Heavyweight -mestariksi.

Täytyy myöntää, että tavallaan nautin tästä ottelusta, vaikka tässä ei oikeastaan mitään järkeä ollutkaan. Hiroyoshi Tenzan on taitava ja intensiivinen brawleri, joka kyllä pystyy iskemään näyttäviä liikkeitä, ja kun hänelle annetaan lupa murjoa Randy Savagea viitisen minuuttia lähes tauotta, onhan se ihan hauskaa katsottavaa. Ilmeisesti tähän erikoiseen ratkaisuun päädyttiin, koska Savage ei edelleenkään ollut oikeastaan edes painikunnossa ja koska Savage ei pystynyt ottelun aikana oikeastaan melkein mihinkään järkeviin painiliikkeisiin. On kyllä hienoa, että WCW on pannut puolikuntoisen Savagen maailmanmestarikseen... Todella looginen ratkaisu. Mutta siis: Tenzanin toteuttamaa murjomista oli kyllä ihan hauska katsoa, mutta ei se oikeastaan vienyt ottelua kunnolla mihinkään eteenpäin - varsinkin kun ottelun lopetus ei ollut sitten mitenkään linjassa ottelun muun meiningin kannalta. Idiotismia. No, oli tämä silti ihan tällainen hauska tv-ottelutasoinen matsi, mutta ei sen enempää.
** (6:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kensuke Sasaki w/ Sonny Onoo vs. Sting
Ja sitten World Cup of Wrestlingin viimeinen ja ratkaiseva ottelu. Siinä toisensa kohtasi kaksi miestä, joilla oli jo entuudestaan kaunaa toistensa kanssa viime kuukausilta. Kensuke Sasaki kantoi nimittäin mukanaan edelleen WCW United States Heavyweight -mestaruutta, jonka hän oli voittanut pari kuukautta sitten Stingiltä Japanissa järjestetyssä tapahtumassa. Tässä matsissa ei Sasakin US Heavyweight -mestaruus ollut pelissä, mutta Stingillä oli silti mahdollisuus saada revanssi Sasakista ja tuoda samalla arvostettu turnausvoitto WCW:lle.

Vähän lyhyeksi jäi tämä Kensuke Sasakin ja Stingin välinen ottelu, minkä takia tästä ei mitään kovin erityistä spektaakkelia tullut. En tiedä, olisiko tästä muutenkaan tullut sellaista, koska Stingin ottelut ovat olleet jo pidemmän aikaa aika järjestään tietynlaisia pettymyksiä, mutta nyt siihen ei ollut mahdollisuuksia ajankaan vuoksi. Aikaan nähden tämä Sasakin ja Stingin suoritus oli loppujen lopuksi jopa ihan mukava. Sasaki näytti hyvältä, liikkui taitavasti ja väläytti näyttäviä liikkeitä. Sting oli oma itsensä, keräsi yleisön puolelleen ja hoiti hommansa niin kuin suurimmassa osassa otteluistaan tekee. Eipä tästä kokonaisuudessaan oikeastaan ole sen enempää sanottavaa. Matsi oli buukattu hyvin, se kulki alusta loppuun toimivasti ja oli ihan hyvä paketti, mutta ei tässä silti mitään sen erikoisempaa ollut, mikä olisi tämän nostanut edes kolmen tähden tasolle.
**½ (6:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Lex Luger vs. Ric Flair vs. Sting - Triangle Match for the WCW World Heavyweight Title Shot
Kun turnaus oli ohi, siirryttiin niihin kahteen otteluun, jotka kiinnostivat katsojia etukäteenkin oikeasti. Tässä matsissa oli kieltämättä paljon tunnelmaa: Ric Flair, Sting ja Lex Luger olivat käytännössä olleet koko WCW:n olemassaolon ajan (eli siitä lähtien kun Jim Crockett myi firmansa vuonna 1988 Ted Turnerille) WCW:n Main Event -skenen kolme kulmakiveä - siitäkin huolimatta että Luger ja Flair olivat käyneet välillä WWF:n puolella. Juuri Stingiin, Lugeriin ja Flairiin oli tietyllä tavalla tiivistynyt hyvin paljon WCW:n päämestaruuskuvioista aina Hulk Hoganin saapumiseen saakka, eikä näköjään edes Hogan ollut pystynyt taklaamaan tätä kolmikkoa pois näistä kuvioista. Hulk Hogan oli nyt siis itse hyllytettynä, koska Hogan oli menettänyt totaalisesti hermonsa sen jälkeen, kun Randy Savage voitti WCW World Heavyweight -mestaruuden World War 3:n jättimäisessä Battle Royalissa. Hoganin mukaan Savagen voitto ei ollut reilu, koska Hogania ei ollut oikeasti eliminoitu ottelusta ollenkaan, vaan The Giant oli vain kiskaissut hänet pois kehästä kehäköysien alta. Tuomarit eivät olleet kuitenkaan nähneet tätä, vaan luulivat Hoganin tulleen eliminoiduksi oikeasti. Hogan valitti väärinkohtelustaan sekä ppv:ssä että Nitrossa, mutta päätös pysyi ja mestaruus säilyi Savagella. Niinpä Hogan alkoi riehua WCW:ssä valtoimenaan ja kävi kaikkien mahdollisten ihmisten kimppuun. Sen seurauksena Hogan hyllytettiin, ja WCW:n päämestaruudesta järjestettiin näiden kolmen konkarin välille ykköshaastajuusottelu.

Flairilla oli toki suurta kaunaa Stingin kanssa, eikä hän tullut kovin hyvin toimeen myöskään Lugerin kanssa, koska Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin välit olivat heikenneet radikaalisti. Luger ja Sting puolestaan olivat pyrkineet pysymään ystävinä siitä huolimatta, että Luger oli ajautunut henkilökohtaiseen vihanpitoon Stingin ystävien Randy Savagen ja Hulk Hoganin kanssa. Ennen tämän ottelun alkua Luger oli kuitenkin yllättäen ilmoittanut, että hän aikoo saapua tähän otteluun yksin eikä ota manageriaan Jimmy Hartia mukaan. Kiinnostavaa tässä ottelussa oli myös matsimuoto. Tämä oli toinen kera ppv-historiassa, kun singles-ottelu käytiin 1 vs. 1 vs. 1 -otteluna. Viime vuoden Fall Brawlissa WCW oli niin ikään järjestänyt "Triangle Matchin" Stingin, Guardian Angelin ja Vaderin välillä. Tuolloin ottelu oli kuitenkin toteutettu niin, että ensin Guardian Angel ja Vader painivat keskenään, kunnes toinen selätti toisen ja sen jälkeen Sting saapui painimaan tuon ensimmäisen taistelun voittanutta painijaa vastaan. Tuota ottelua ei voi siis oikeastaan vielä kutsua tulevaisuudessa normaaliksi muuttuneen Triple Threat -ottelun esiasteeksi, mutta tämä sen sijaan oli jo aika lähellä sitä. Kaikki kolme miestä olivat nimittäin samaan aikaan kehässä, mutta tässä matsi toimi vielä samoin kuin joukkueiden välisissä kolminotteluissa: yksi miehistä seisoi siis aina vuorollaan apronilla, ja kehävuoroon pääsi vain vaihtamalla itsensä sisään. Kehässä sai painia keskenään aina vain kaksi "kehävuorossa" olevaa miestä.

Äh. Harmi, että tässä ottelussa piti olla typerä lopetus, koska muuten olisin voinut hehkuttaa tätä avoimemmin. Nyt olen ihan siinä rajalla, annanko tälle kolme tähteä vai puolikkaan päälle. Päädyn kuitenkin siihen ylimääräiseen puolikkaaseen, koska tämä aikakaudelleen hyvin harvinainen kolmen miehen ottelu oli buukattu aivan lopetusta lukuun ottamatta oikeasti hyvin, ja tämä oli aidosti kiinnostava matsi näiden kolmen välillä. Ensin nähtiin pitkä vääntö Flairin ja Stingin välillä, joka oli mielestäni oikeastaan parempaa painia kuin miesten 1 on 1 -ottelussa World War 3:ssä. Sen jälkeen nähtiin Flairin ja Lugerin välinen osuus, mikä oli kirkkaasti parasta Lugeria pitkään, pitkään aikaan. Lopulta oli vuorossa sitten ystävysten Lugerin ja Stingin kohtaaminen, ja sekin toimi hämmästyttävän hyvin. Matsi ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi, vaan tämä pitkä ottelu kulki alusta loppuun sujuvasti ja kiinnostavasti. Ilmassa oli oikeasti suuren ottelun tuntua, ja kokonaisfiilis oli oikein myönteinen. Harmi, että lopetus oli sitten mitä oli... Tosin ei sekään nyt missään tapauksessa ollut typerimmästä päästä, kun puhutaan WCW-lopetuksista, mutta vähän mälsän maun se jätti silti hienosta ottelusta. Olen nyt tällä kertaa kuitenkin armollinen enkä miinusta puolikasta pois lopetuksen vuoksi.
***½ (28:03)
Voittaja:
► Show Spoiler
HUOM! SEURAAVA KOHTA SPOILAA ÄSKEISEN OTTELUN VOITTAJAN!











Kuva Kuva
Randy Savage (c) vs. Ric Flair w/ Jimmy Hart - WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten heti perään oli vuorossa itse päämestaruusottelu. Kun Flair oli voittanut äskeisen ottelun, kehänlaidalle juoksi yllättäen Jimmy Hart, joka oli siis tunnettu The Giantin ja Lex Lugerin managerina. Jostain syystä Hart lyöttäytyikin nyt yhteen Flairin kanssa, vaikka Flairilla ja Four Horsemanilla oli nimenomaan ollut viime aikoina ongelmia Hartin painijoiden kanssa. Flairia ei Hartin läsnäolo näyttänyt häiritsevän, vaan Hart jäi kannustamaan Flairia tämän kulmaukseen, kun WCW World Heavyweight -mestari Randy Savage saapui paikalle kohtaamaan pitkäaikaisen vihamiehensä.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 1995 Flair/Savage-otteluista heikoin, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska Savage oli tosiaan puolikuntoinen ja koska muutenkin tämän ottelun lähtökohdat eivät ollenkaan samanlaiset kuin kesällä nähdyissä Flair/Savage-otteluissa. Tästä huolimatta Savage ja ennen kaikkea Flair olivat tietenkin ammattilaisia ja tekivät kyllä parhaansa, ja Flair sai kannettua tämän kokonaisuuden sellaiseksi ihan hyväksi otteluksi. Flair/Savage-tasolla se ei vielä ole paljoa, koska vielä kolme ja puoli vuotta sitten nämä miehet painivat MOTYC-matsin, mutta niin ne ajat muuttuvat. Ottelun lopussa Flair teki todella rankan bleidauksen ja vuoti verta kuin pistetty sika. Tästä vuoden 1995 lopusta siis alkoi taas se vaihe, kun WCW:n ppv:eissä vuodatettiin verta, kun tätä ennen verelle oli ollut parin vuoden ajan ehdoton kielto. WWF:ssä tuo kielto yhä tähän aikaan oli, mutta se ei ollut estänyt Bret Hartia bleidaamasta viime ppv:ssä. WCW oli puolestaan päättänyt luopua kiellostaan nimenomaan Hartin vuotamisen vuoksi, ja bleidaamisesta sekä verenvuodatuksesta seurasikin seuraavina kuukausina pitkä ja monipolvinen keskustelu painipiireissä. Kokonaisuutena tämä ottelu oli ihan hyvä matsi ja ihan hyvä päätös ihan hyvälle ppv:lle.
**½ (8:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Eddie Guerrero
** Shinjiro Otani
* Ric Flair

Kokonaisarvio Starrcadesta: Niinhän siinä kävi, että WCW järjesti vuoden parhaan ppv:nsä heti, kun Hulk Hogan ei ollut mukana sekoilemassa. Ei tämä silti mitenkään tajunnanräjäyttävä kokemus ollut, vaan hyvistäkin matseista huolimatta tämä tuntui suurimmaksi osaksi täysin yhdentekevältä tapahtumalta, koska yhdeksä ottelusta seitsemällä ei ollut minkäänlaista buildia eikä siksi myöskään minkäänlaista merkitystä. Kokonasfiilis jäi silti positiivisen puolelle, joten kyllä tämä oli Ok tapahtuma ja näin kamala vuotena myös lähes tulkoon koko vuoden paras ppv.

1. WWF Survivor Series - Hyvä
-------------------
2. WCW Starrcade - Ok
3. WWF SummerSlam - Ok
4. WWF Royal Rumble - Ok
5. WCW World War 3 - Ok
-------------------
6. WCW Fall Brawl - Kehno
7. WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
8. WCW Collision In Korea - Kehno
9. WCW The Great American Bash - Kehno
10. WWF WrestleMania XI - Kehno
11. WWF In Your House 5 (Season's Beatings) - Kehno
12. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
13. WCW Bash At The Beach - Surkea
14. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
15. WCW Slamboree - Surkea
16. WWF King of the Ring - Surkea
17. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
18. WCW SuperBrawl V - Surkea
19. WCW Halloween Havoc - Surkea
20. WCW Uncensored - Surkea


So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 19 Elo 2019, 16:50

VUODET 1983-1995

Ainakin Lyyki on useammankin kerran kysynyt, enkö aio kirjoittaa minkäänlaista koosteviestiä näistä vuosista 1983-1995. Alun perin tarkoituksena olikin kirjoitella koosteviestejä muutaman vuoden välein, mutta sitten en jaksanut innostua koko touhusta. Oli vain mukavampaa aloittaa aina seuraavan vuoden arviointi kuin kirjoittaa koosteviestejä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi omiin muistiinpanoihini kerännyt ihan samoja tilastoja kuin aiemminkin tässä projektissa: lukuja muun muassa tähtipisteistä, huippuotteluiden määristä ja niin edelleen.

Nyt kun olen saanut kahlattua nämä old school -vuodet kokonaisuudessaan läpi ja olen siirtymässä jälleen uudempien tapahtumien arviointiin (tarkalleen vuoteen 2007), on hyvä vihdoin koostaa yhteen nämä kaikki tilastot ja luvut vuosilta 1983-1995 jonkinlaisen yhtenäisen koosteviestin muodossa. Aloitetaan se toteamalla, että näinä vuosina 1983-1995 käytiin yhteensä 108 ppv:tä, jotka siis arvostelujeni varten katsoin. Jos arvioidaan, että yhdessä ppv:ssä oli keskimäärin 7 ottelua, se tarkoittaisi, että katsoin näiltä vuosilta noin 750 ottelua. Knoppitiedoksi: vuosien 1995-2004 kokonaiskoosteviestissä WrestlingAlertin puolella aikoinaan kerroin, että noihin vuosiin mahtui 333 ppv:tä ja siis noin 2300 ottelua. Kun tuosta lasketaan pois päällekkäisyydet, tarkoittaa se, että olen vuosina 1983-2004 katsonut yhteensä 431 ppv:tä ja noin 3000 ottelua. Kun otetaan huomioon, että olen vuoden 2004 jatkanut jo pari vuotta eteenpäin, aletaan katsottujen ppv:eiden määrässä olla kohta jo lähellä 500:aa ja otteluiden määrässä 3500:aa. Niin, mitäpä tähän sanomaan. Kohta (24. toukokuuta) tulee tasan kymmenen vuotta täyteen siitä, kun aloitin tämän hulluuden. Varmaan olisin kuluneen kymmenen vuoden aikana voinut käyttää elämässäni aikaa toisinkin, mutta... En ole käyttänyt.

Tiedän myös, että vuosilta 1996-2006 löytyy varmaan joitain ppv:eitä, joista en ole ollut tietoinen ja joita en ole siksi aikoinaan pystynyt arvostelemaan. Löysin esimerkiksi Wrestling Observer Newslettereitä lukiessani tiedon, että vuonna 1996 Dallasin alueella toimi uusi CWA-niminen promootio, joka järjesteti tapahtumia legendaarisella Sportatorium-areenalla, joka oli ollut alun perin WCCW:n käytössä ja WCCW:n kaatumisen jälkeen muun muassa GWF:n ja Jim Crockettin uuden promootion käytössä. Kun nekin olivat kaatuneet, CWA oli perustettu ja se oli alkanut järjestää tapahtumia samalla areenalla. Jostain käsittämättömästä syystä CWA oli kuitenkin (muista alueellisista promootioista poiketen) päättänyt lähettää yhden tapahtumansa vuoden 1996 helmikuussa ppv-lähetyksenä. Tuo tapahtuma oli nimeltään CWA Bodyguards vs. Bandits, ja koko ppv-lähetys koostui vain yhdestä ottelusta, joka oli 6 vs. 6 -joukkueottelu, joka käytiin "Football Matchina". Käytännössä se tarkoitti sitä, että neljään kymmenen minuutin erään jaetussa ottelussa joukkueet saivat eri määrän pisteitä sen mukaan, jos selättivät vastustajansa, laittoivat vastustajansa luovuttamaan tai jos vastustajajoukkueen jäsen diskattiin. Enemmän pisteitä kerännyt joukkue voitti. Lisäksi ottelussa oli kahden "erän" jälkeen jalkapallotyylinen "puoliaika". Eikä tässä kaikki: toisen joukkueen jäsenet olivat hahmoiltaan "vankeja" ja toiset "vartijoita". Ja tapahtuman väitettiin ikään kuin käytävän Alcatrazin vankilan yhteydessä, vaikka samalla sen kerrottiin kuitenkin tapahtunvan Sporatoriumissa. Ei, tässä missään ei ole mitään järkeä. Ikävä kyllä löysin Youtubesta vain puolet tästä tapahtumasta, mutta sen perusteella se oli jo niin kamalaa kuraa, etten aio etsiä loppumateriaalia, koska sitä ei mistään torrent-sivuiltakaan löytynyt. PPV-debyyttinsä tuossa ottelussa kuitenkin teki muuan John Hawk, joka tullaan myöhemmin tuntemaan JBL:nä. Jos kiinnostaa lukea tarkemmin mietteet koko tapahtumasta, joku on joskus tuon koko ppv:n onnistunut katsomaan ja myös arvostelemaan. Jos muita vastaavia obskureeja ppv:eitä tiedätte jääneen minulta väliin, laittakaa viestiä, niin yritän metsästää ne käsiini ja huomioida jotenkin jälkikäteen tässä projektissa.

Siirrytään siis yksityiskohtaiseen nippelitietoon.

Top 10 eniten huippuotteluita painineet painijat vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 22
2. Bret Hart (WWF) - 15
3. Ricky Steamboat (JCP/WWF/WCW) - 11
4. Sting (JCP/WCW) - 9
5. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 8
6. Randy Savage (WWF/WCW) - 7, Flyin' Brian (WCW) - 7
8. Bobby Eaton (JCP/WCW) - 6, Shawn Michaels (WWF) - 6
10. Arn Anderson (JCP/WWF/WCW) - 5, Big Van Vader (WCW) - 5

Ei kovin suuria yllätyksiä tässä. Ric Flair oli kiistatta näiden vuosien 1983-1995 kovin suorittaja, joka oli jo vuonna 1983 huippukunnossa ja joka alkoi 90-luvun puolivälin aikaan olla jo kohtuullisen vanha mutta paini edelleen parempia otteluita kuin suurin osa WCW:n rosterista koskaan painisi. Nuori Bret Hart puolestaan nousi kovaa vauhtia vuosien edetessä tällä listalla kärkisijoille, eikä ihme. Seuraavat kolme sijaa menevät sitten JCP:n/WCW:n 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun oleellisille ME-nimille, joista Ricky Steamboat paini jatkuvasti kovia otteluita ja Sting sekä Luger puolestaan olivat enemmänkin siinä onnellisessa asemassa, että pääsivät painimaan kovia otteluita oikeiden vastustajien kanssa. Listan sijat 6-10 menevät sitten sellaisille nimille, jotka nähdessään tiesi voivansa aina olettaa hyvää matsia. Erityisen ilahduttava nimi listalla on Bobby Eaton, joka varsinkin 1980-luvun puolella oli tosi oleellinen osa JCP:n/WCW:n midcardia.

Top 10 tähtipainijat vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 71
2. Bret Hart (WWF) - 55
3. Ricky Steamboat (JCP/WWF/WCW) - 36, Big Van Vader (WCW) - 36
5. Shawn Michaels (WWF) - 35
6. Randy Savage (WWF/WCW) - 33
7. Flyin' Brian (WCW) - 31
8. Sting (JCP/WCW) - 19
9. Steve Austin (WCW) - 16
10. Scott Steiner (WCW) - 14, Cactus Jack (AWA/UWF/WCW) - 14, Owen Hart (WWF) - 14, Razor Ramon (AWA/WCW/WWF) - 14

Flairin ylivoima jatkuu tälläkin listalla, eivätkä Flairia seuraavatkaan nimet tule yllätyksenä. Listasta näkee helposti, että Bret Hart, Shawn Michaels ja Randy Savage olivat WWF:n puolella niitä nimiä, jotka tapahtumasta toiseen olivat yleensä show'n parhaita esiintyjiä ja keräsivät tähtipisteitä, vaikkeivät joka kerta olisikaan painineet huippuluokan ottelua. WCW:n puolella vastaavia nimiä olivat Ricky Steamboat, Big Van Vader ja Flyin' Brian. Listan sijoilla 9-10 oli sitten suurimmaksi osaksi sellaisia painijoita, jotka olivat esillä vähemmän aikaa, suurimmassa osassa tapauksista vain pari vuotta aktiivisesti ppv:eissä. Sijalla 8 ollut Sting puolestaan oli kyllä aktiivinen JCP:ssä/WCW:ssä suurimman osan tästä aikakaudesta, mutta tämä lista osoittaa hyvin juuri sen, että Sting oli harvoin itse se paras tai terävin esiintyjä, vaan yleensä hän oli mukana huippuotteluissa siksi, että hänet oli buukattu niihin illan parhaisiin otteluihin illan parhaiden painijoiden kanssa. Toki Stingilläkin oli omat loistohetkensä, ja hän ansaitsee paikan myös tällä listalla.

Top 10 Main Eventissä painineet vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 28
2. Hulk Hogan (WWF/WCW) - 25
3. Sting (JCP/WCW) - 16
4. Big Van Vader (WCW) - 12
5. Randy Savage (WWF/WCW) - 11
6. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 10
7. Sycho Sid (JCP/WWF/WCW) - 8
8. British Bulldog (WWF/WCW) - 7, Diesel (WCW/WWF) - 7
10. Rick Steiner (JCP/WCW) - 6, Bret Hart (WWF) - 6, Yokozuna (WWF) - 6

Kun sitten siirytään omilla suorituksilla ansaituista pisteistä tänne buukkauksilla ansaittuihin suorituksiin, nousee Ric Flairin rinnalle tietenkin WWF:n ykkösnimi Hulk Hogan, joka ei kuitenkaan tähtiarvosanoilla tai huippuotteluilla päässyt liiemmin loistamaan. Hogan oli kuitenkin aivan kiistaton koko alan ykkösnimi näinä vuosina, mutta ppv:eissä painittujen Main Event -otteluiden määrässä hän häviää silti niukasti Ric Flairille. Tämä johtuu toki siitä, että WWF:llä oli 80-luvulla vähemmän ppv:eitä kuin WCW:llä. Flairin ja Hoganin jälkeen ME-listalla nousevat esille siten Sting, Vader, Savage, Luger ja Sid, jotka kaikki olivat juuri niitä "bubbling under" ME-nimiä Hoganin ja Flairin takana. Top-listan loppupäästä löytyy sitten muun muassa Diesel ja Bret Hart, jotka nousivat ME-painijoiksi vasta 90-luvun puolivälin aikaan.

Top 10 eniten mestarina esiintymisiä vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair - 30 (NWA World Heavyweight, WWF World, World Heavyweight, WCW World Heavyweight)
2. Hulk Hogan - 27 (WWF World Heavyweight, WCW World Heavyweight)
3. Rick Steiner - 21 (NWA Television, NWA/WCW US Tag Team, NWA/WCW Tag Team, IWGP Tag Team, WWF Tag Team)
4. Arn Anderson - 20 (NWA National Tag Team, NWA/WCW Tag Team, WWF Tag Team, NWA/WCW Television)
5. Lex Luger - 19 (NWA/WCW US Heavyweight, WCW World Heavyweight)
5. Bret Hart - 19 (WWF Tag Team, WWF Intercontinental, WWF World)
7. Ted DiBiase - 18 (Million Dollar, WWF Tag Team)
8. Scott Steiner - 16 (NWA/WCW US Tag Team, NWA/WCW Tag Team, IWGP Tag Team, WWF Tag Team)
8. Steve Austin - 16 (WCW Television, WCW Tag Team, NWA Tag Team, WCW US Heavyweight)
8. Rick Rude - 16 (WWF Intercontinental, WCW US Heavyweight, World Heavyweight, WCW International Heavyweight)

Ei valtaisia yllätyksiä näissäkään tilastoissa. Flair ja Hogan pitävät jälleen kahta kärkisijaa, minkä jälkeen esille nousee pari midcard-mestaruuksien ansioitunutta haltijaa: Rick Steiner ja Arn Anderson pitivät vuosien aikana useita mestaruusvöitä, ja se näkyy. Lex Luger ja Bret Hart olivat puolestaan ME-nimistä usein mestaruuskuvioissa mukana, ja Ted DiBiasen nouseminen tälle listalle on tietenkin puhtaasti Million Dollar Championship -vyön olemassaolon ansiota.

Top 10 eniten otteluita painineet vuosina 1983-1995:
1. Sting (JCP/WCW) - 54
2. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 50
3. Bret Hart (WWF) - 46
4. Randy Savage (WWF/WCW) - 43
5. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 42
6. Arn Anderson (JCP/WWF/WCW) - 39
7. Hulk Hogan (WWF/WCW) - 38
8. Goldust (WWF/WCW) - 36
9. Rick Steiner (JCP/WCW) - 34
10. Shawn Michaels (WWF) - 31

Ja vihdoin lista, jossa Ric Flair ei ole ykkösenä! Vuosina 1983-1995 eniten ppv-matseja paini siis JCP:n/WCW:n vakiotähti Sting, ja Flair jäi niukasti kakkoseksi todennäköisesti sen takia, että kävi parin vuoden ajan pyörähtämässä WWF:ssä ja oli hetken aikaa "eläköityneenä". Kolmantena listalla on sitten WWF:n vakionimi Bret Hart, eivätkä myöskään seuraavat nimet listalla ole yllätykisä. Kiinnostavaa on oikeastaan ennen kaikkea se, että Dustin Rhodes (tai siis Goldust) nousi tällä listalla näin korkealle sijalle, vaikka aloitti uransa vasta vuonna 1991. WCW todellakin buukkasi Rhodesia aktiivisesti tämän WCW-runin aikana.

Ja sitten...

VUOSIEN 1983-1995 PARHAAT:

Kuten WrestlingAlert-aikaisia arvioitani lukeneet muistavat, jaoin aina vuoden lopussa palkinnot vuoden parhaista (ja huonoimmista) suorituksista eri kategorioissa. Tein tämän tietoisesti vain ppv:eiden pohjalta, vaikka tiesin, että pelkkien ppv:eiden katsominen antaa toki vääristyneen kuvan, jättää paljon huippuotteluita pois ja ei anna yhtä hyviä mahdollisuuksia esimerkiksi promottamisen arviointiin. Yleisestikin jakamani palkintoni olivat siis enemmän vain rajatun näkökulman perusteella muodostettuja näkemyksiä, enkä ole yrittänytkään väittää niiden olevan minkäänlainen ultimaattinen totuus millään tavalla.

Niinpä päädyin näitä vuosien 1983-1995 arvioita kirjoitellessa siihen, että jaoin myös aina jokaisen vuoden päätteeksi samaiset palkinnot sen perusteella, minkälainen kuva minulle oli muodostunut kyseisen vuoden tarjonnasta. Tiedostan kyllä, että varsinkin ensimmäisinä vuosina suurimman osan palkinnon jakamisissa ei ollut mitään järkeä, kun koko vuoden aikana nähtiin 1-3 ppv:tä. Päätin kuitenkin, etten anna tämän häiritä, vaan jaan oman fiilikseni mukaan kaikki mahdolliset palkinnot myös näiltä vuosilta. En kuitenkaan ole näitä palkintoja tätä ennen sen enempää täällä esitellyt, koska eiväthän ne millään tavalla erityisen virallisia tai kattavia näkemyksiä ole kyseisten vuosien tarjonnasta. Nyt päätin kuitenkin jakaa kaikki nämä näkemykseni myös täällä. Eli: vuosien 1983-1995 palkinnot puhtaasti ppv:eiden perusteella, olkaa hyvät!

WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1983 - Bugsy McGraw & Rufus R. Jones
1984 - The Zambuie Express (Elijah Akeem & Kareem Muhammad)
1985 - Miss Atlanta Lively & Jimmy Valiant
1986 - Kernodle Brothers (Don & Rocky)
1987 - Bolsheviks (Nikolai Volkoff & Boris Zhukov)
1988 - Stud Stable (Jimmy Golden & Robert Fuller)
1989 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1990 - Sting & RoboCop
1991 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1992 - Natural Disasters (Earthquake & Typhoon)
1993 - Colossal Kongs (Awesome & King)
1994 - Doink & Dink The Clown
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)

Kamalista joukkueista kamalimpia olivat ehdottomasti Bushwhackers, Natural Disasters, Colossal Kongs ja iki-inhokkini Blue Brothers (eli Harris Brothers). Jotkut todella huonot joukkueet selvisivät myös näistä vuosista ilman mainintaa, mutta nämä kaikki ovat kyllä ansainneet paikkansa huonoimpien listalla. Ensimmäisinä vuosina ei mitään erityisen huonoja joukkueita paininut ppv:eissä saakka, minkä vuoksi valintojen tekeminen oli vaikeampaa. Myöhemmin huonoja joukkueita alkoi sitten riittää. Erikoismaininta toki vielä vuoden 1990 parivaljakolle Sting & RoboCop, joka ei toki ollut mikään oikea joukkue mutta oli ideana niin kamalaa kuraa, että ansaitsee ehdottomasti maininnan.

WORST WRESTLER OF THE YEAR
1983 - Bugsy McGraw
1984 - Billy Graham
1985 - Big John Studd
1986 - Uncle Elmer
1987 - Haiti Kid
1988 - Jimmy Valiant
1989 - Zeus
1990 - El Gigante
1991 - Van Hammer
1992 - Nailz
1993 - Giant Gonzales
1994 - Dave Sullivan
1995 - Renegade

Varsinkin ensimmäisinä vuosina puhtaasti todella huonoja painijoita oli hyvin vähän, vaikka kieltämättä esimerkiksi vuoden 1984 Billy Grahamin meininki oli varsin hirveää katsottavaa. Lopulta vain yksi painija onnistui voittamaan tämän mahtavan palkinnon kahdesti, ja tuo painija on tietenkin El Gigante/Giant Gonzales, joka oli kaikin tavoin aivan kammottava painija. Eipä siinä, kyllä yhtä lailla myös Renegade, Dave Sullivan, Nailz, Van Hammer, Zeus ja muut ovat paikkansa ansainneet. 1980-luvun puolivälissä WWF:ssä pyöri todella paljon Big John Studdin ja Uncle Elmerin kaltaisia paskasäkkejä, mutta he saivat nyt tämän kunnian tässä listauksessani.

WORST GIMMICK OF THE YEAR
1983 - Charlie Brown
1984 - Billy Graham
1985 - Miss Atlanta Lively
1986 - Adrian Adonis
1987 - Ken Patera
1988 - Colonel DeBeers
1989 - Bushwhackers
1990 - Black Scorpion
1991 - Oz
1992 - Super Invader
1993 - The Shockmaster
1994 - Fake Undertaker
1995 - The Butcher / The Man With No Name / Zodiac

Naiseksi pukeutunut Ron Garvin (eli Miss Atlanta Lively), tökerö Adrian Adonis, rasistinen Colonel DeBeers, kammottava Black Scorpion, surkuhupaisa Oz, idioottimainen Super Invader, tajunnanräjäyttävä Shockmasters, identiteettikriisistä kärsivä Brutus Beefcake... Ai että, kyllä nämä vuodet olivat vain täynnä kammottavia hahmoja. Paljon jäi myös listausten ulkopuolelle, mutta oikeastaan jokaista näistä hahmoista vihasin hyvin paljon. Ehkä kaikkein eniten kuitenkin Black Scorpionia, joka oli vain niin älytöntä paskaa WCW:n Main Event -tasolla, että ei mitään järkeä.

WORST FEUD OF THE YEAR
1985 - Big John Studd vs. André The Giant
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T
1987 - King Kong Bundy vs. Hillbilly Jim
1988 - Honky Tonk Man vs. Brutus Beefcake
1989 - Hulk Hogan vs. Zeus
1990 - Sting vs. Black Scorpion
1991 - Sgt. Slaughter vs. Hulk Hogan
1992 - Nailz vs. Big Bossman
1993 - Giant Gonzales vs. The Undertaker
1994 - Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan
1995 - Hulk Hogan vs. Dungeon of Doom

Tätä palkintoa en päätynyt jakamaan ihan parina ensimmäisenä vuotena, koska mitään oikeasti huonoa feudia en yhden ppv:n perusteella osannut poimia. Sen jälkeen valinnoista tuli kuitenkin paljon helpompia. Näistä kuvioista oikeastaan jokainen oli järkyttävää kuraa jo ihan sen perusteella, mitä niistä ppv:eissä ehti nähdä. Hulk Hogan oli ainut painija, joka oli mukana useamassa kuin yhdessä vuoden huonoimmassa feudissa, ja Hoganille noita feudeja ehtikin sitten kertyä kolme kappaletta. Hyvää työtä. En oikeastaan osaa sanoa mistään näistä feudeista enempää: aika karua katsottavaa ihan koko lista.

WORST MATCH OF THE YEAR
1983 - The Assassins vs. Bugsy McGraw & Rufus R. Jones @ Starrcade
1984 - Wahoo McDaniel vs. Billy Graham @ Starrcade
1985 - King Kong Bundy vs. S.D. Jones @ WrestleMania
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T - Boxing Match @ WrestleMania 2
1987 - King Kong Bundy & Little Tokyo & Lord Littlebrook vs. Hillbilly Jim & Little Beaver & Haiti Kid @ WrestleMania III
1988 - 9 Woman Street Fight Lingerie Battle Royal @ SuperClash III
1989 - Bobby Heenan vs. Red Rooster @ WrestleMania V
1990 - Moondog Rex vs. Junkyard Dog @ Halloween Havoc
1991 - Sid Vicious vs. El Gigante - Stretcher Match @ SuperBrawl
1992 - El Gigante vs. Big Van Vader @ Japan Supershow
1993 - The Shockmaster vs. Awesome Kong @ Starrcade
1994 - The Royal Family vs. Clowns R Us @ Survivor Series
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)

Tämän listan läpikäymistä en voi suositella pahimmalle vihamiehellenikään. Kammottavia otteluita yksi toisensa perään. Loppujen lopuksi kuitenkin vain King Kong Bundy ja El Gigante pääsivät tälle listalle useammalla kuin yhdellä ottelulla. Siinä onkin kieltämättä sellainen kaksikko, että ovat ehdottomasti ansainneet otteluillaan paikan. Jos näistä otteluista pitäisi valita kaikkein huonoin, päätyisin luultavasti Piper/Mr. T:hen, Vicious/Giganteen, Shockmaster/Kongiin tai Mabel/Yokozunaan. Ne kaikki olivat jo sellaisia showpainin irvikuvia, että mielestäni niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä yhteenkään tapahtumaan.

WORST PPV OF THE YEAR
1985 - WWF The Wrestling Classic
1986 - WWF WrestleMania 2
1987 - WWF Survivor Series
1988 - AWA SuperClash III
1989 - WWF SummerSlam
1990 - WWF SummerSlam
1991 - UWF Beach Brawl
1992 - WCW Halloween Havoc
1993 - WCW Battlebowl
1994 - WCW Starrcade
1995 - WCW Uncensored

WWF hallitsi listaa 1980-luvun ajan, kunnes WCW alkoi kunnostautua ja nousi esille tässä kategoriassa. Täytyy tosin todeta, että osa todella hirvittävistä ppv:eistä jäi lopulta tässä ilman mainintaa, koska esimerkiksi vuoden 1991 The Great American Bash (jota monet pitävät historian huonoimpana WCW:n ppv:nä) tai vuoden 1995 King of the Ring (jota pidetään WWF:n historian huonoimpana ppv:nä) jäivät vielä niitäkin huonompien tapahtumien taakse. Vuoden 1995 Uncensored on ehdottomasti yksi kamalimmista ppv:eistä ikinä, mutta sekin häviää vertailussa Herb Abramsin hirvittävän UWF-promootion Beach Brawlille. Ai että. Kunniamaininta toki myös AWA:n surullisenkuuluisalle SuperClash III:lle.

BEST GIMMICK
1983 - Harley Race
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Ric Flair
1986 - Jake Roberts
1987 - Honky Tonk Man
1988 - Ted DiBiase
1989 - The Great Muta
1990 - Rick Martel
1991 - The Undertaker
1992 - Cactus Jack
1993 - Razor Ramon
1994 - Bob Backlund
1995 - Goldust

Omana aikanaan Goldust valittiin vuoden huonoimmaksi gimmickiksi, koska suurin osa smarkeista oli sitä mieltä, että se oli aivan hirvittävä hahmo. Minä olen kuitenkin aina ollut Goldust-mark, ja siksi kyllä markkasin jo vuoden 1995 Goldustille ja annan sille ehdottomasti vuoden gimmickin palkinnon. Samoin tuon palkinnon ovat ehdottomasti ansainneet mm. Razor Ramon, Ted DiBiase, Jake Roberts ja tietenkin Undertaker, jotka nousivat hahmoillaan heti omiksi suosikeikseni. Myös Honky Tonk Man oli vuoden 1987 köykäisessä hahmotarjonnassa ilahduttava piristysruiske, vaikka muuten HTM olikin täyttä paskaa.

BEST ANNOUNCER
1983 - Gordon Solie
1984 - Gordon Solie
1985 - Gorilla Monsoon
1986 - Jesse Ventura
1987 - Jim Ross
1988 - Jesse Ventura
1989 - Jim Ross
1990 - Jesse Ventura
1991 - Jim Ross
1992 - Bobby Heenan
1993 - Bobby Heenan
1994 - Bobby Heenan
1995 - Jim Ross

Niin, tämä nyt oli suurimmaksi osaksi parin nimen välinen kamppailu. Ensimmäisinä vuosina Gordon Solie oli tietenkin ykkönen. Itse kuulun myös heihin, jotka pitivät paljon Gorilla Monsoonista (vaikka Meltzer jostain käsittämättömästä syystä Monsoonia vihasikin), joten myös Monsoon ansaitsee paikan tällä listalla. Sitten valinta olikin usean vuoden ajan lähinnä Jesse Venturan tai Jim Rossin välinen, kunnes Bobby Heenan nousi loistavaksi color commentatoriksi ensin WWF:ssä ja sitten WCW:ssä.

BEST NEWCOMER
1984 - Keith Larson
1985 - Scott Hall
1986 - Big Bubba
1987 - Bam Bam Bigelow
1988 - Diamond Dallas Page
1989 - Theodore R. Long
1990 - Alexandra York
1991 - Johnny B. Badd
1992 - Erik Watts
1993 - Keith Cole
1994 - Alex Wright
1995 - The Giant

Tämän kategorian voittajan valitseminen oli vaikeaa, kun yritin tehdä sen taas niillä kriteereillä, että voittaja olisi oikeasti ollut tulkittavissa debytoineeksi tuon vuoden aikana. Niinpä valinnanvaraa ei ollut kovin monena vuonna liikaa, ja päädyin antamaan palkinnon mm. Erik Wattsille. Oli siellä toki myös oikeasti hyviä tulokkaita, kuten Scott Hall, Bam Bam Bigelow ja The Giant.

MOST UNDERRATED
1984 - Billy Adidas
1985 - Ricky Steamboat
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Barry Windham
1988 - Ricky Steamboat
1989 - Blue Blazer
1990 - The Z-Man
1991 - Flyin' Brian
1992 - Owen Hart
1993 - Brian Pillman
1994 - Flyin' Brian
1995 - Skip

Ricky Steamboat ja Flyin' Brian ehtivät molemmat voittaa tämän palkinnon kolmesti, Owen Hartkin kahdesti. Siinäpä oikeastaan ovatkin ne kolme nimeä, joita mielestäni näinä vuosina käytettiin kaikkein eniten väärin. Kaikilla olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta koko ajan joutuivat kakkossijalle, koska eivät osanneet politikoida oikein eivätkä kärttää sitä pushia, mikä heille olisi kuulunut.

MOST OVERRATED
1984 - Billy Graham
1985 - David Sammartino
1986 - George Steele
1987 - King Kong Bundy
1988 - Greg Gagne
1989 - Zeus
1990 - Junkyard Dog
1991 - Sid Vicious / Sid Justice
1992 - Erik Watts
1993 - Hulk Hogan
1994 - Jim Duggan
1995 - King Mabel

Tässä on kyllä myös sellainen lista painijoita, joista ei ole paljoa hyvää sanottavaa. Hulk Hogan nappasi tämän palkinnon minun listauksissani lopulta vain kerran, koska suuren osan urastaan Hogan sentään pystyi jollain tavalla perustelemaan pushinsa, mutta vuoden 1993 WWF:ssä se ei ollut enää millään tavalla perusteltavissa. Luultavasti vuonna 1995 Hogan olisi voittanut uudestaan, ellei WWF olisi päättänyt nostaa King Mabelia Main Event -painijakseen. Täysiä lahjattomuuksia olivat tietenkin myös vihaamani Jim Duggan, Erik Watts, Zeus, Greg Gagne, George Steele, King Kong Bundy ja David Sammartino, mutta se ei estänyt heitä saamasta aivan liian kovaa pushia.

BEST FLYING WRESTLER
1983 - Ricky Steamboat
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Dynamite Kid
1986 - Hector Guerrero
1987 - Jumping Bomb Angels
1988 - Bobby Fulton
1989 - Flyin' Brian
1990 - Bobby Eaton
1991 - Flyin' Brian
1992 - Flyin' Brian
1993 - 2 Cold Scorpio
1994 - 1-2-3 Kid
1995 - Flyin' Brian

Flyin' Brian voitti tämän palkinnon neljästi ja Ricky Steamboat kahdesti. Steamboat olikin 80-luvun alkupuolella melkein ainut high flying -tyyliseksi laskettava painija, WWF:ssä lähimmäksi pääsi sitten Dynamite Kid, joka voittikin palkinnon vuonna 1985. Flyin' Brian oli yksi ensimmäisiä koko painityylin mullistaneita nimiä, ja on aivan ansaitusti toistuvasti tämän listan ykkösnimi. Toki myös 2 Cold Scorpio ja 1-2-3 Kid olivat todella paljon aikaansa edellä ja ansaitsivat voiton omina vuosinaan. Samoin kunniaa pitää antaa Bobby Eatonille, Bobby Fultonille ja ennen kaikkea aivan upealla Jumpig Bomb Angels -kaksikolle, jota ei koskaan muisteta WWF:n historiasta puhuttaessa.

BEST BRAWLER
1983 - Roddy Piper
1984 - Ole Anderson
1985 - Dusty Rhodes
1986 - Terry Funk
1987 - Dusty Rhodes
1988 - Bam Bam Bigelow
1989 - Arn Anderson
1990 - Arn Anderson
1991 - Arn Anderson
1992 - Big Van Vader
1993 - Big Van Vader
1994 - Cactus Jack
1995 - Vader

Kolme kertaa Arn Anderson, kolme kertaa Vader. Siinäpä ne parhaat brawlerit oikeastaan olivatkin. Toki myös Mick Foley ansaitsee brawlauksestaan kunniaa jo 1990-luvulla, mutta hänen huippuvuotensa ajoittuvat kuitenkin vasta 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja siksi hän ei ole tässä vielä edustettuna kuin yhden vuoden voitollaan. 1980-luvulla yksi ykkösbrawlereista oli toki myös Dusty Rhodes, ja myö Roddy Piper, Ole Anderson, Terry Funk ja nuori Bam Bam Bigelow ansaitsivat ehdottomasti voittonsa.

BEST TECHNICAL WRESTLER
1983 - Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Ric Flair
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Ricky Steamboat
1988 - Dynamite Kid
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Bret Hart
1992 - Ricky Steamboat
1993 - Bret Hart
1994 - Ricky Steamboat
1995 - Bret Hart

Tämä palkinto olikin sitten täysin oikeutetusti lähinnä kolmen painijan juhlaa: Ric Flair voitti tämän neljä kertaa, Ricky Steamboat viisi kertaa ja Bret Hart kolme kertaa. Yhden kerran olen näköjään mennyt antamaan palkinnon Dynamite Kidille. Pitäisi perehtyä paremmin vuoteen 1988 tietääkseni, miksi olen tuolloin päätynyt tuollaiseen hieman yllättävään ratkaisuun. Joka tapauksessa Flair, Steamboat ja Hart olivat ehdottomasti parhaita teknisiä painijoita 1980- ja 1990-luvulla, joten heillehän tämä palkinto myös kuuluu.

MOST CHARISMATIC
1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Hulk Hogan
1986 - Hulk Hogan
1987 - Randy Savage
1988 - Ric Flair
1989 - Randy Savage
1990 - Hulk Hogan
1991 - Ric Flair
1992 - Sting
1993 - Ric Flair
1994 - Hulk Hogan
1995 - Shawn Michaels

Viisi kertaa Ric Flair, neljä kertaa Hulk Hogan, kaksi kertaa Randy Savage, kerran Sting ja Shawn Michaels. Karismaattisinta painijaa etsiessä nuo nimet ovat ehdottomasti ne, jotka näiltä vuosilta nousevat ensimmäisenä mieleen. Flair oli vuosikausien ajan WCW:n ehdottomasti karismaattisin tähti ja Hogan vastaavasti sitä WWF:ssä - ja sitten myös WCW:ssä, kun sinne loikkasi. Shawn Michaels nousi sitten aivan tämän projektin loppupuolella esille uuden aikakauden karismaattisena supertähtenä.

BEST ON INTERVIEWS
1983 - Ric Flair
1984 - Dusty Rhodes
1985 - Randy Savage
1986 - Roddy Piper
1987 - Bobby Heenan
1988 - Randy Savage
1989 - Terry Funk
1990 - Ted DiBiase
1991 - Jake Roberts
1992 - Ric Flair
1993 - Jerry Lawler
1994 - Ric Flair
1995 - Randy Savage

Ric Flair ja Randy Savage molemmat voittivat tämän palkinnon kolmesti, muita useamman kerran palkittuja ei tässä kategoriassa ollut. Ja kieltämättä juuri Flairin ja Savagen promot olivat useimmin ne, jotka tämän projektin aikana olivat tuoneet hymyn huulilleni. Olen ehkä mielipiteeni kanssa yksin, mutta halusin antaa vielä vuonna 1995 Savagelle kerran tämän palkinnon, koska Savagen täysin mielenvikaiset promot (kuten "I'm not talking") vuoden 1995 aikana olivat niin täyttä kultaa, että nautin niistä täysin siemauksin.

MOST IMPROVED
1984 - Dick Slater
1985 - Bob Orton
1986 - Nikita Koloff
1987 - Ron Garvin
1988 - Lex Luger
1989 - Rick Steiner
1990 - Scott Steiner
1991 - The Undertaker
1992 - Dustin Rhodes
1993 - Tatanka
1994 - Johnny B. Badd
1995 - Johnny B. Badd

Voiko sama painija voittaa kehittyneimmän painijan palkinnon kahdesti? Nyt voi. Olen oikeasti sitä mieltä, että Johnny B. Badd oli kehittynein sekä vuonna 1994 että 1995. Vuonna 1994 Badd kehittyi sellaisesta kehnosta gimmick-hahmosta vakavasti otettavaksi midcard-painijaksi ja vuoden 1995 aikana puolestaan vakavasti otettavasta midcard-painijasta pirun kovia otteluita painivaksi high flying -painijaksi. Baddin kehitys parin vuoden aikana oli todella kovaa, ja siitä pitää nostaa hattua. Samoin toki esimerkiksi Steinereiden kehitys 1980- ja 1990-lukujen taitteessa oli todella kovaa. Erikseen pitää nostaa esille myös Nikita Koloff, josta vuoden 1986 aikana kuoriutuikin todellinen isojen otteluiden painija, vaikka olin ensin pitäny häntä vain kankeana brawlerina.

PPV OF THE YEAR
1983 - NWA Starrcade
1984 - NWA Starrcade
1985 - NWA Starrcade
1986 - NWA Starrcade
1987 - WWF WrestleMania III
1988 - NWA Starrcade
1989 - NWA The Great American Bash
1990 - NWA Capital Combat
1991 - WCW WrestleWar
1992 - WCW SuperBrawl II
1993 - WCW SuperBrawl III
1994 - WCW Spring Stampede
1995 - WWF Survivor Series

Hämmentävää kyllä, WWF voitti tämän palkinnon näiden vuosien aikana vain kahdesti. Monena vuonna WWF:llä oli kyllä vähintäänkin yksi todella hyvä tapahtuma, mutta joku WCW:n ppv meni silti vain edelle. Esimerkiksi WrestleMania X:lle olisin mielelläni antanut palkinnon, mutta Spring Stampede oli vielä parempi. WCW kyllä todellakin osasi näinä alkuvuosinaan järjestää myös todella kovia tapahtumia.

MATCH OF THE YEAR
1983 - Harley Race vs. Ric Flair - Steel Cage Match @ Starrcade
1984 - Tully Blanchard vs. Ricky Steamboat @ Starrcade
1985 - Ric Flair vs. Magnum T.A. @ SuperClash
1986 - Rock 'n' Roll Express vs. Ole & Arn Anderson - Steel Cage Match @ Starrcade
1987 - Randy Savage vs. Ricky Steamboat @ WrestleMania III
1988 - Ric Flair vs. Lex Luger @ Starrcade
1989 - Ricky Steamboat vs. Ric Flair @ WrestleWar
1990 - Ultimate Warrior vs. Hulk Hogan @ WrestleMania VI
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior @ WrestleMania VII
1992 - The Dangerous Alliance vs. Sting's Squadron - WarGames Match @ SuperBrawl II
1993 - Vader vs. Ric Flair @ Starrcade
1994 - Owen Hart vs. Bret Hart @ WrestleMania X
1995 - Diesel vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series

Kyllä, Ultimate Warrior paini kaksi kertaa peräkkäin vuoden parhaassa ottelussa. Eriäviäkin mielipiteitä saa toki olla, mutta minun kirjoissani Warriorin ottelu niin WrestleMania VI:ssä kuin WrestleMania VII:ssäkin oli koko vuoden paras. Ensimmäisessä Warrior saa toki ensisijaisesti kiittää upeaa tunnelmaa ja ottelun tarkkaa buukkausta, jälkimmäisessä loistavaa vastustajaa. Silti hienoja otteluita molemmat - kuten on toki jokainen matsi tällä listalla. Tässä onkin semmoinen paketti otteluita, että jokaisen näiden katsomista voin suositella varauksetta, antavat aika hyvän aikamatkan myös läpi vuosien 1983-1995 ja osoittavat, miten paini (parhaimmillaan) oli näinä vuosina kehittynyt. Eniten parhaita otteluita paini tietenkin Ric Flair (yhteenä 5).

TAG TEAM OF THE YEAR
1983 - Ricky Steamboat & Jay Youngblood
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1986 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1987 - Hart Foundation (Bret Hart & Jim Neidhart)
1988 - Mega Powers (Hulk Hogan & Randy Savage)
1989 - Brain Busters (Arn Anderson & Tully Blanchard)
1990 - Midnight Express (Bobby Eaton & Stan Lane)
1991 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1992 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1993 - Hollywood Blonds (Steve Austin & Brian Pillman)
1994 - Eddy Guerrero & Love Machine
1995 - Owen Hart & Yokozuna

Hyviä joukkueita oli näinä vuosina paljon, koska parhaimmillaan joukkuepaini oli old school -aikana täyttä kultaa. Esimerkiksi Rock 'n' Roll Express ja Midnight Express ovat aivan klassikkoja, samoin toki Hart Foundation, Brain Busters, Steiner Brothers ja Hollywood Blonds. Rock 'n' Roll Express ja Steiner Brothers ovatkin ainoat, jotka ovat tämän palkinnon voittaneet kahdesti. Hieman hiljaisempiakin vuosia mahtuu silti väliin, ja silloin palkinnon voitti esimerkiksi Hoganin ja Savagen ME-superjoukkue, joka oli toki kaiken WWF:n karisman tiivistymä. Lisäksi vuonna 1995 oli todella vaikea keksiä yhtään erityisen hyvää joukkuetta, mutta päädyin lopulta antamaan tunnustuksen Owen Hartin sinnäkkäälle työlle Yokozunan kanssa.

FEUD OF THE YEAR
1983 - Harley Race vs. Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard
1985 - Ric Flair vs. Dusty Rhodes
1986 - Four Horsemen vs. Dusty Rhodes & Rock 'n' Roll Express & Nikita Koloff
1987 - Hulk Hogan vs. André The Giant
1988 - Randy Savage vs. Ted DiBiase
1989 - Randy Savage vs. Hulk Hogan
1990 - Ric Flair vs. Sting
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior
1992 - Sting vs. Dangerous Alliance
1993 - Big Van Vader vs. Cactus Jack
1994 - Bret Hart vs. Owen Hart
1995 - Arn Anderson vs. Ric Flair

Viisi Ric Flairin feudia, kolme Randy Savagen feudia... Tutut nimet toistuvat tälläkin listalla. Kun katsoo tätä listaa, voi todeta, että aika kovia ja legendaarisi feudeja mahtui kyllä näihin vuosiin, ja osa kovista feudeista jäi myös ilman tunnustusta, kun sopivaa saumaa palkitsemiselle ei löytynyt. Hulk Hoganin ja André The Giantin feudi on toki yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista, samoin kuin Savage/Hogan, Flair/Sting tai Bret/Owen. Myös tässä oikeastaan vuoden 1995 voittaja oli vaikein valinta, koska yhtään erityisen hyvää feudia ei koko vuonna noussut esille, mutta päädyin sitten Arn Andersonin ja Ric Flairin hieman poikkeukselliseen feudiin.

WRESTLER OF THE YEAR
1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Magnum T.A.
1986 - Ric Flair
1987 - Ric Flair
1988 - Ric Flair
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Randy Savage
1992 - Sting
1993 - Big Van Vader
1994 - Bret Hart
1995 - Bret Hart

Ja sitten tämä palkinto. Kuten listasta näkyy, 1990-luvun taitteeseen asti amerikkalaisten mainstream-promootioiden ppv:eissä oli oikeastaan vain yksi täydellinen painija, ja hän oli Ric Flair. Jos Magnum T.A:n elämässä olisi käynyt toisin kuin mitä kävi, hän olisi saattanut hyvinkin taistella Flairin kanssa pysyvästi paikasta tämän kategorian voittajana ja noin yleisesti muutenkin paikasta yhtenä showpainin legendaarisimpana nimenä. Ikävä kyllä T.A:n kohtalo oli murheellinen, ja näin ei koskaan päässyt käymään. Silti yhden vuoden ajan Magnum T.A. oli tässä listauksessani vuoden paras painija. 1990-luvulla siirtyessä Flairin ylivoima alkoi sitten kovasta suorittamisesta huolimatta murentua, ja Randy Savagen, Stingin, Big Van Vaderin ja lopulta Bret Hartin kaltaiset nimet nousivat esille. Mutta jos vain yksi painija pitäisi valita näiden vuosien parhaaksi, eihän siitä olisi epäilystäkään: se olisi tietenkin Ric Flair.

------------------------------------

Ja näin. Tämmöistä koosteviestiä nyt näistä vuosista. Tämän kummoisempaan en kyennyt, toivottavasti kelpaa! Seuraavaksi sitten siirrytäänkin aikakoneella 12 vuotta eteenpäin suoraan tammikuuhun 2007.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 01 Syys 2019, 12:58

Kuva
NEW YEAR'S REVOLUTION 2007

Ja näin! Tervetuloa aikamatkalle. Kuten huomaatte, olemme loikanneet sujuvasti suoraan vuodesta 1995 vuoteen 2007. Jos haluatte tietää, mitä tässä välissä on tapahtunut, valtaosa arvioista löytyy jo upeasti arkistoituna tänne Smarksiden sivuille (tästä urotyöstä voi ilmeisesti kiittää Zempparia/Enskaa/muitakin Smarkside-tyyppejä, kiitos!) ja loput löytyvät tällä hetkellä myös Alertin puolelta. Ehkä jonain päivänä vihdoin kaikki arvioni ovat samassa paikassa!

Mutta siis, nyt siirrytään vuoteen 2007. En näissä arvioissa käy yhtä yksityiskohtaisesti läpi aikakauden painibisneksen tilaa, koska se lienee ihmisille huomattavasti tutumpi kuin 1980- ja 1990-lukujen tilanne. Yleisnäkymänä voi tietenkin sanoa, että WWE oli WCW:n kaatumisen jälkeen ollut Yhdysvaltain painibisneksessä täysin ylivoimainen firma, eikä kenelläkään ollut mitään mahdollisuuksia sitä vastaan. TNA oli ainut, joka edes yritti, mutta sekin oli hyvin kaukana WWE:stä. Muita merkittäviä painifirmoja USA:ssa tähän aikaan olivat muun muassa ROH (jonka merkitys näissä arvioissa kasvaisi vuoden 2007 aikana) ja lyhytaikaiseksi yritykseksi jäänyt, MTV:llä tv-ohjelmaansa lähettänyt Wrestling Society X. Vielä pienemmistä mainninanarvoisia ehkäpä PWG, CZW ja Chikara. Todellista kilpailijaa WWE:llä ei kuitenkaan ollut. Toki WWE:lläkin oli omat vaikeutensa, mutta keskimäärin yhtiöllä meni varsin mukavasti. Raw'n katsojaluvut pyörivät parhaimmillaan noin 4.0:n luokassa. Tähän aikaan WWE noudatti vielä suhteellisen tiukkaa brändijakoa (Raw, SD! ja ECW) ja brändeillä oli omat ppv:nsä. Tämä tulisi tosin muuttumaan vuoden 2007 aikana. Buukkauksesta vastasi näihin aikoihin jo todella iso käsikirjoittajatiimi, johon kuuluivat Vince McMahonin ohella nimekkäimpinä henkilöinä mm. Kevin Dunn, Brian Gerwirtz, Michael Hayes, Stephanie McMahon ja Pat Patterson.

Ja näin tullaan New Year's Revolutioniin, joka järjestettiin vuonna 2007 kolmannen kerran. Samalla tämä oli viimeinen kerta, kun WWE järjesti New Year's Revolutionin. PPV oli luotu vuodelle 2005 aloittamaan WWE:n ppv-vuosi jo ennen Royal Rumblea Raw'n omalla tapahtumalla. Kahtena ensimmäisenä vuotena ppv:n päävetonaulana oli ollut Elimination Chamber -ottelu Raw'n päämestaruudesta, mutta tällä kertaa tuota ottelua ei ollut. Tämä vuosi 2007 oli myös sitä aikaa, kun WWE:n ppv:eiden lukumäärä alkoi olla huipussaan, ja tämän jälkeen WWE alkoi hieman vähentää tapahtumiensa määrää - tai ainakin siltä se hetkellisesti tuntui. NYR oli yksi niistä, jotka leikattiin pois. Selostajinamme klassikkopari Jim Ross ja Jerry Lawler. Haastattelijana Todd Grisham.

Kuva Kuva
Jeff Hardy (c) vs. Johnny Nitro w/ Melina - Steel Cage Match for the WWE Intercontinental Championship
Show'n avasi kamppailu IC-mestaruudesta, mikä oli jatkunut Jeff Hardyn ja Johnny Nitron välillä kuukausikaupalla. Hardy oli voittanut IC-mestaruuden Johnny Nitrolta syyskuussa, mutta Nitro oli voittanut sen hetkeksi takaisin itselleen, kunnes hävisi sen uudelleen Hardylle. Tämän jälkeen vyö oli pysynyt Hardylla, mutta sota kaksikon välillä jatkui. Joulukuun December To Dismemberissä nähtiin historiallinen hetki, kun Johnny Nitro yhdisti pitkää aikaa voimansa entisen MNM-parinsa Joey Mercuryn kanssa ja kohtasi Jeff Hardyn ja Matt Hardyn, jotka olivat puolestaan painineet ensimmäistä kertaa joukkueena pitkään aikaan Survivor Seriesissä. Joukkueet kohtasivat uudestaan Armageddonissa nähdyssä TLC-ottelussa, jossa MNM:n ja Hardyjen lisäksi painivat myös Paul London & Brian Kendrick ja William Regal & Dave Taylor. Tuossa ottelussa nähtiin brutaali botchi, kun epäonnistuneen tikapuuspotin seurauksena Mercuryn nenä murtui, silmä muurautui umpeen ja kasvot alkoivat vuotaa rajusti verta. Mercury joutui muutamaksi viikoksi pois kehistä, mutta tuota aitoa loukkaantumista käytettiin myös storylinessä hyödyksi, koska nyt Nitrolla oli entistä enemmän syitä kostaa Hardylle. Sota IC-vyöstä oli siis Mercuryn loukkaantumisen jälkeen käynyt entistä henkilökohtaisemmaksi, ja siksi nämä miehet kohtasivat toisensa nyt Steel Cage -ottelussa.

On myös välihuomiona todettava, että Johnny Nitro oli muutenkin nosteessa tässä vuoden 2007 taitteessa. Hän oli hengaillut paljon räppärin, Britney Spearsin ex-poikaystävän Kevin Federlinen kanssa, joka puolestaan oli haastanut WWE-mestari John Cenan otteluun ja voittanut hänet non title -ottelussa lukuisten sekaantumisten jälkeen vuoden 2007 ensimmäisessä Raw'ssa. Hämmentävää kyllä, Federlinea ei nähty koskaan WWE:ssä enää tämän jälkeen.

Huh, hienolla ottelulla alkoi vuosi 2007! En enää edes muista, mitä tästä aikanani pidin ja mikä oli yleinen konsensus tämän hyvyydestä, mutta sen muistan, että syksystä 2006 alkuvuoteen 2007 Jeff Hardy ja Johnny Nitro painivat keskenään ihan koko ajan, joten muistaakseni näihin aikoihin tämän otteluparin viehätys ja erikoisuus oli jo kadonnut pahasti. Nyt kuitenkin kun tähän pystyi keskittymään aidosti yksittäisenä otteluna, pidin tästä todella paljon. Nitro ja Hardy olivat selvästi molemmat päättäneet laittaa parastaan, ja lopputuloksena oli muun muassa hurja Sunset Flip Powerbomb häkin päältä, muutama pirun hieno high flying -liike ja oikeasti tyylikäs ja kekseliäs lopetusspotti. Hauskaa oli myös se, että ihan kaikkein ilmeisimmät spotit (kuten Swanton Bomb häkin päältä) loistivat poissaolollaan, mikä teki tästä ottelusta oikeastaan vain tuoreemman. Ei tämä toki mikään täydellinen ottelu ollut, mutta huippuotteluiden sarjaan nousee. Upeaa työtä!
**** (14:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
The Highlanders vs. World's Greatest Tag Team vs. Jim Duggan & Super Crazy vs. Lance Cade & Trevor Murdoch vs. Cryme Tyme - Tag Team Turmoil Match for the World Tag Team Title Shot
Tässä välissä nähtiin sitten puhdas impromptu-ottelu, jota painostettiin "Bonus Matchina". Mitään feudia näillä joukkueilla ei ollut, mutta heidän välilleen buukattiin Tag Team Turmoil -matsi, jonka voittaja nousisi joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi. Cryme Tyme ja The Highlanders olivat vuoden 2006 aikana Raw'ssa debytoineita uusia joukkueita, Lance Cade ja Trevor Murdoch olivat puolestaan debytoineet jo vuotta aiemmin ja muodostuneet vakituiseksi osaksi Raw'n joukkuedivaria. Sen sijaan Smackdownin joukkuedivisioonaa vuosina 2003-2004 hallinnut World's Greatest Tag Team ei ollut pitkään aikaan paininut yhdessä, ja urallaan laskusuhdanteesta kärsineet Shelton Benjamin ja Charlie Haas olivatkin palanneet joukkueeksi vasta noin kuukausi aiemmin joulukuussa 2006. Sen jälkeen WGTT oli yrittänyt saada uutta nostetta uralleen, ja nyt heillä oli siihen mahdollisuus, jos he voittaisivat ykköshaastajuuden. Lisäksi tämä oli Jim Dugganin ensimmäinen ppv-ottelu WWE:ssä sitten vuoden 1993. Duggan oli paininut WCW:ssä aina sen hajoamiseen jälkeen, minkä jälkeen hän oli vieraillut joitain kertoja TNA:ssa, kunnes lopulta vuosien 2005-2006 vaihteessa hän palasi WWE:hen ja alkoi painia semiaktiivisesti Eugenen kanssa. Tuo joukkue hajosi kuitenkin vuoden 2006 lopussa, mutta Duggan oli löytänyt itselleen uuden ystävän WWE:ssä huumorihahmoksi taantuneesta Super Crazysta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaksikko paini yhdessä ppv:ssä.

Olen varmaan sanonut tämän aiemminkin ties kuinka monta kertaa arvioissani, mutta sanonpa taas: minä pidän Tag Team Turmoil -formaatista. Ei siinä varmaan mitään erityistä järkeä ole, mutta pidän tästä samoista syistä kuin Royal Rumblesta ja Gauntleista. Mukavaa vaihtelua, uusia vastustajia ym. Samaan syssyyn on toki todettava, että Turmoilit ovat vain harvoin erityisen hyviä otteluita, eikä tämäkään ollut sellainen. Ei tässä toisaalta myöskään suurta vikaa ollut: erityisesti WGTT:n ja Cade & Murdochin suoritukset olivat oikein ilahduttavia, ja niitä oli mukava katsoa. Samoin Super Crazy oli roolissaan aivan loistava. Kokonaisuudessaan tämä olikin sellainen mukava, viihdyttävä mutta ei millään tavalla kuitenkaan todella erityinen välipalaottelu. Hoiti oman roolinsa silti juuri niin hyvin kuin sopi toivoa.
**½ (19:03)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kenny Dykstra vs. Ric Flair
Spirit Squad oli vihdoin historiaa. Vuoden 2006 alussa WWE:ssä debytoinut miescheerleaderporukka oli sabotoinut WWE:n joukkuedivaria suurimman osan vuodesta 2006 ja feudannut kuukausien ajan D-Generation X:n ja Ric Flairin kanssa. Lopulta tuo feud päättyi tylysti, kun DX ja Flair voittivat Spirit Squadin 5 on 3 Handicap -ottelussa, ja DX sulki koko Spirit Squadin jättimäiseen laatikkoon, jonka he lähettivät Ohio Valley Wrestlingin (WWE:n farmiliigaan). Muut Spirit Squadin jäsenet katosivatkin televisiosta (tosin Nickyä tultaisiin myöhemmin näkemään vielä pari kertaa), mutta ryhmän johtajana toiminut Kenny teki paluunsa vain pari viikkoa tuon episodin jälkeen. Nyt Kenny oli kuitenkin hylännyt kaikki Spirit Squad -tyyliset vaatteet ja eleet ja esiintyi sen sijaan ylimielisenä, nuorena heelinä. Lisäksi hän esiintyi nyt nimellä Kenny Dykstra. Dykstralla oli kuitenkin edelleen paljon hampaankolossa Ric Flairia kohtaan, joten hän jatkoi Flairin kanssa tappelua ja olikin ennen tätä ppv:tä onnistunut voittamaan Flairin kahdesti 1 on 1 -ottelussa huijaamalla. Lisäksi Dykstra oli hengaillut viime aikana Rated RKO:n jäsenten Edgen ja Randy Ortonin kanssa ja toivoi pääsevänsä liittymään tuohon porukkaan. Edge ja Orton olivatkin auttaneet Dykstraa tässä Flair-taistelussa telomalla Flairin pahasti Raw'ssa. Nyt Flairilla oli vihdoin mahdollisuus näyttää nuorelle kollille, kuinka paljon vuosikymmenten kokemus lopulta painaisi vaakakupissa.

Tämä oli aika lailla tällainen oppikirjamainen suoritus perushyvästä ottelusta, joka ei missään vaiheessa noussut erityisen hyvälle tasolle mutta onnistui toimimaan alusta loppuun kunniakkaasti. Kehäveteraani Flairille tämä ottelu oli tietenkin ihan täydellinen, koska Flair pääsi tässä kouluttamaan nuorta tulokasta ja auttamaan tätä rakentamaan kehäpsykologialtaan alusta loppuun hyvin toimivan matsin. Dykstra puolestaan pääsi tässä näyttämään atleettisuuttaan (erityisesti se ponnahdus yhdellä loikalla kehäkulmauksen päälle oli pirun näyttävä pikkukikka). Yhdessä nämä kaksi saivat sitten aikaan ihan hyvän ottelun, jonka katsoi mielellään alusta loppuun mutta joka ei missään vaiheessa säväyttänyt kuitenkaan sen enempään. En sitä toisaalta tältä otteluparilta odottanutkaan, koska ei tässä vain ollut mitään sen suurempaa tunnetta taustalla.
**½ (10:02)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mickie James (c) vs. Victoria - WWE Women's Championship
WWE:n naisten divisioona oli kokenut todella kovia kolauksia, kun parin kuukauden sisällä sekä Trish Stratus että Lita olivat eläköityneet. Niinpä huipulla oli nyt paljon enemmän tilaa, ja WWE Women's -mestarilla Mickie Jamesilla ei ollut yhtä paljon kovia haastajia. Yksi nousi kuitenkin esille: vuosikausia WWE:ssä paininut konkari Victoria. Noustuaan ykköshaastajaksi Victoria oli kuitenkin mennyt jollain tavalla sekaisin: yhtäkkiä Victoria alkoi kantaa mukanaan "listaa", jossa oli Candice Michellen, Marian, Torrie Wilsonin ja Mickie Jamesin nimet - siis lähes kaikkien Raw'n naispainijoiden nimet. Viikko toisensa perään Victoria hyökkäsi järjestyksessä tuolla listalla olevien naisten kimppuun ja teloi heidät pahasti Widow's Peak -liikkeellään. Viimeisenä uhrina oli siis James itse. Tämän jälkeen Victoria oli varma, että pystyisi nappaamaan mestaruusvyön Jamesilta New Year's Revolutionissa. Vielä ennen ottelua Victoria ehdotti backstagella yhteistyötä Melinalle (joka ei ollut hänen listallaan ollenkaan): jos Melina auttaisi hänet voittoon, Victoria antaisi ensimmäisen mestaruusottelun Melinalle.

Höh, olipa tylsää. Jos tällä ottelulla olisi ollut aikaa vaikka edes viisi minuuttia enemmän, olisi voitu puhua jo varsin hyvästä naisten ottelusta (varsinkin kun otetaan huomioon, että oli vuosi 2007 eikä 2019). Victoria ja Mickie James olivat Litan ja Trish Stratuksen eläköitymisen jälkeen ehdottomasti koko WWE:n rosterin lahjakkaimmat kaksi naispainijaa, ja siksi heidän ottelunsa oli parasta, mitä WWE:n naisdivarilla oli tarjota. Silti jostain syystä tämä ottelu pidettiin tosi tiiviinä (ja siihen nähden se vielä lähti käyntiin tarpeettoman hitaasti), joten lopputuloksena oli lähinnä sellainen tv-ottelulta tuntuva ihan kiva matsi. Ei tässä tosiaan mitään vikaa ollut: Victoria teki esimerkiksi näyttävän Moonsaultin ja lopputaistelun liikkeet olivat hyviä (sen sijaan Melinan, Candice Michellen ja Marian sekaantumiset täysin turhia), mutta tällä ajalla ei nyt vain enempään ollut mahdollisuuksia. Ok ottelu silti siis toki, potentiaalia tässä vain hukattiin.
** (6:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Rated RKO (c) vs. D-Generation X - World Tag Team Championship
Sitten oli tämän feudin huipennuksen aika. Tämä oli alkanut aika normaalina kukkoiluna, jossa Edgen ja Randy Ortonin muodostama uusi liittouma halusi osoittaa, että he ovat kaikin tavoin paljon parempia kuin paluunsa tehnyt D-Generation X ja että Raw ei oikeasti tarvitsisi Shawn Michaelsia ja Triple H:ta mihinkään. Kuukausien aikana tämä DX:n ja Rated RKO:ksi nimetyn joukkueen välinen vihanpito muuttui kuitenkin hyvin henkilökohtaiseksi ja brutaaliksi. Edge ja Orton olivat alkaneet säälimättömästi hyökätä niin HHH:n, Michaelsin kuin heidän ystävänsä Ric Flairinkin kimppuun Raw'n lähetyksissä, ja tätä ppv:tä edeltävinä viikkoina he olivat teloneet nämä kaikki kolme brutaalilla Conchairto-iskulla. Ei siis ihme, että Michaels ja Triple H olivat tähän tapahtumaan tultaessa aivan raivoissaan ja valmiina lopettamaan koko Rated RKO:n uran. Saman Rated RKO oli tosin uhonnut tehdä DX:lle. Lisäksi Rated RKO oli voittanut Raw'n joukkuemestaruudet, ja nekin olivat pelissä tässä ottelussa.

Huh, tämän ottelun katsominen tekee kyllä pahaa. Tämä otteluhan siis muistetaan ennen kaikkea matsina, jossa Triple H:lta repesi reisilihas, minkä seurauksena HHH joutui leikkaukseen ja oli poissa painikehistä kahdeksan kuukautta. Ottelussa on todella tuskallista katsoa, miten Triple H hajottaa jalkansa totaalisesti jysäyttäessään Spinebusterin Ortonille mutta yrittää sen jälkeen olla vielä välittämättä luultavasti suunnattoman kovasta kivusta, jatkaa ottelua minuuttikaupalla ja tekee muun muassa vielä Pedigreen selostuspöydän päälle hajonneella jalalla, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. Tuosta sisukkaasta (vaikkakin täysin järjenvastaisesta) suorituksesta annan Triple H:lle todella paljon pisteitä ja ison hatunnoston.

Samalla kaikessa tuskaisuudessaan tämän asian tietäminen nostaa myös omaa arvostustani tätä ottelua kohtaan. Tässä ottelussa todellakin annettiin kaikkensa. Ja vaikka HHH hajotti jalkansa kesken kaiken, senkään ei annettu vaikuttaa, vaan matsia vain jatkettiin. Tavallaan ottelun lopetus oli ehkä vähän tylsä, koska toivoisin toki tällaisille otteluille aina selkeän lopetuksen, mutta toisaalta tämä kyllä toimi myös todella hyvin. Tässä myös nähtiin isoja spotteja, todella brutaalia verenvuodatusta ja ennen tätä huikeaa lopputaistelua nähtiin myös paljon hienoa joukkuepainia. Nämä neljä todellakin osasivat hommansa, yleisö oli innoissaan ottelusta ja matsin tunnelma oli helkkarin korkealla. Shawn Michaels väläytti parikin pirun nättiä high flying -liikettä, erityisesti Running Planchan kulmauksesta toiseen suoraan kehästä ulos. Kyllä tämä minun kirjoissani on huippuottelu, vaikkakin samalla seuraustensa takia hyvin karu sellainen.
**** (23:20)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Carlito w/ Torrie Wilson vs. Chris Masters
Oi että, tällä ottelulla oli todellakin taustaa! Carlito ja Chris Masters olivat olleet vuosi sitten Raw'n johtava heel tag team, kunnes WrestleMania 22:ssa he hävisivät joukkuemestaruusottelun Big Show'lle ja Kanelle, ja sen jälkeen Carliton ja Mastersin joukkue hajosi hetkessä. Carlito kääntyi Mastersia vastaan ja iski tälle uuden finisherinsä Backstabberin, mutta yleisö oli niin vahvasti Carliton puolella, että Carlito kääntyikin faceksi ja Masters pysyi heelinä. Miehet kohtasivat toisensa Backlashissa. Pian tuon jälkeen Mastersin kipulääkeaddiktio kävi niin pahaksi, että Masters pakotettiin vieroitukseen. Masters oli kuukausia poissa WWE:stä, minä aikana myös hänen lihasmassansa surkastui huomattavasti (mikä viittaisi siihen, että "Masterpiece" olisi ehkä syönytkin muutakin kuin kipulääkkeitä...). Joka tapauksessa hän palasi Raw'han syksyllä jälleen heelinä (hetken aikaa mahtavan parran kanssa), mutta ei noussut merkittävään rooliin juonikuvioissa, kunnes loppuvuodesta 2006 hän aloitti uudestaan feudinsa Carliton kanssa. Tällä kertaa hän teki sen hyökkäämällä Carliton tyttöystävän Torrie Wilsonin kimppuun ja lukitsemalla hänet Masterlockiin. Carlito tietenkin halusi kostaa naisensa puolesta, joten tässä sitä oltiin.

Kaipa tätä ottelua voi pitää jopa hieman parempana kuin olin uskaltanut toivoa. Ajatukseni oli nimittäin, että Carliton ja Mastersin curtain jerk -ottelu tuskin tulee olemaan oikein mistään kotoisin, koska Carliton ja Mastersin feud oli hetken aikaa kiinnostava yli puoli vuotta sitten ja jo silloin näiltä kahdelta nähtiin varmaan parasta, mitä heillä on keskenään annettavaan. En siis odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, joten jo pelkästään tv-ottelun tasolle yltäminen on tässä kohtaa jo jonkinlainen saavutus. Erityisesti kiitosta on annettava tietenkin Carlitolle, jonka Double Springboard Moonsault, Springboar Back Elbow ja muut tällä hetkellä ilmeisesti ottelusta toiseen toistuvat spotit olivat kyllä pirun näyttäviä. Erityisesti se Double Springboard Moonsault on kyllä vain kaunis. Ja kyllähän Masterskin tässä ottelussa hoiti roolinsa ihan kohtuullisen hyvin, kun sai nyt vetää itselleen paljon luontevampaa heel-roolia. Myös Mastersin ja Carliton Masterlock-vaihtelu oli ihan hauskaa katsottavaa. Lopulta kestoa ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin paljoa (ja hyvä niin), mutta sen verran, että tämä ehti sen "ihan ok" -tason saavuttaa. Puhtaat paperit saa tämä suoritus.
** (5:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Umaga w/ Armando Alejandro Estrada - WWE Championship
Illan Main Event oli sitten varsin kiinnostava kohtaaminen. Huhtikuussa WWE-"debyyttinsä" (oikeasti tietenkin comebackinsa, mutta debyyttinsä uudella hahmolla) tehnyt Umaga oli tähän mennessä ollut Raw'ssa pysäyttämätön tuhokone, "Samoan Bulldozer", kuten hänen lempinimensä sanoi. Umaga oli tuhonnut viime aikoina muun muassa Kanen, ja nyt hän oli noussut WWE-mestari John Cenan ykköshaastajaksi vain noin yhdeksän kuukautta debyyttinsä jälkeen. Cena oli tietenkin huolissaan, koska ennen tätä ottelua Umagaa ei ollut kertaakaan selätetty tai laitettu luovuttamaan. Umagan manageri, kuubalainen sikarimies Armando Alejandro Estrada oli valmis tekemään kaikkensa, jotta Umaga nousisi WWE:n päämestariksi tämän ottelun jälkeen. Ppv:tä edeltävinä viikkoina Umaga olikin ollut murskaava hänen ja Cenan välisissä kohtaamisissa, joten kaikki todennäköisyydet olivat jälleen kerran Raw'n päämestaria vastaan.

Oho! Tässä oltiin hyvin lähellä jopa huippuottelua, ja se on kyllä ehdottomasti enemmän kuin olisin etukäteen kuvitellut sanovani tästä ottelusta. Muistan kyllä pitäneeni Umagasta, Umagan ja Cenan välisestä feudista sekä Umagan ja Cenan välisestä kemiasta heidän otteluissaan. Royal Rumblen revanssiottelu onkin jo ihan huippuluokkaa, mutten ollut varma, kuinka kova matsi tämä Cenan ja Umagan ensimmäinen singles-kohtaaminen olikaan. Siksi oli ilahduttavaa huomata, että tämä matsi oli ensinnäkin buukattu alusta loppuun erittäin hyvin: Umagan brutaali dominanssi jatkui lähes koko ottelun, ja Cena pääsi vastahyökkäyksiin vain muutamia kertoja muttei missään vaiheessa vaikuttanut sellaiselta supermies-Cenalta. Sen sijaan Cena myi ottamiaan iskuja varsin toimivasti koko ottelun ajan. Umaga puolestaan hoiti omat power-liikkeensä varsin tyylikkäästi, ja Umaga jyräämässä Cenaa kanveesiin olikin miellyttävä näky. Silti se joku viimeinen pieni silaus tästä ehkä kuitenkin jäi puuttumaan, minkä takia tämä hieno brawlaus ei ihan nouse huippuottelun tasolle. Hieno Main Event silti ja mainio päätös illalle.
***½ (17:20)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Triple H
** Johnny Nitro
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio New Year's Revolutionista: Vilkaisu muihin arvioihin todistaa sen, että muut arvostelijat eivät olleet aivan yhtä innoissaan Hardy/Nitrosta ja DX/Rated RKO:sta, mutta ihan sama. Minä pidin niitä molempia huippuotteluina, ja varsin lähellä tuota kunniaa oli myös Cena/Umaga. Kun tähän yhdistetään se, että tapahtumassa ei nähty yhtään huonoa ottelua (ja vain yksi odotukset lievästi alittanut matsi, sekin aikarajoituksen vuoksi), olin oikeastaan hyvin tyytyväinen kokonaisuuteen. Tämä oli kaikin puolin mallikas brandi-ppv, jollaisia katsoisi mielellään enemmäkin. Kokonaisuutena Hyvä paketti.

1. WWE New Year's Revolution - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 08 Syys 2019, 12:42

Kuva
FINAL RESOLUTION 2007

TNA:n vuosi 2007 alkoi siis edellisen vuoden tapaan Final Resolutionilla. Lyhyesti myös TNA:n puolelta siis muistutukseksi, missä oikein oltiin menossa, koska vähän on aikaa kulunut vuoden 2006 viimeisestä arviosta. TNA oli siis vuonna 2006 tehnyt koko yhtiön historian isoimman hankinnan, kun Kurt Angle oli loikannut WWE:stä TNA:han juuri ennen vuoden päätapahtumaa, Bound For Glory -ppv:tä. Samalla BFG:ssä päättyi TNA:ssa noin vuoden ajan käynnissä ollut Jeff Jarrettin ja Stingin feud, jonka jälkeen yhtiön ykkösnimenä käytännössä alusta lähtien toiminut Jarrett oli kadonnut tv-ruudusta, eikä häntä ollut nähty BFG:n jälkeisen Impactin jälkeen kertaakaan. Main Event -niminä TNA:ssa vaikuttivat muun muassa Kurt Angle, Samoa Joe, Sting, Christian Cage ja Abyss. Taloudellisesti TNA oli edelleen varsin kaukana WWE:stä, mistä kertonee jotain esimerkiksi se, että tämän Final Resolutionin ostoluvut olivat noin 35 000, kun taas WWE:n koko historian huonoimmat ostoluvut kerännyt joulukuussa 2006 järjestetty totaalinen floppi-ppv December To Dismember oli kerännyt ostoluvukseen 90 000. Tammikuun New Year's Revolution puolestaan keräsi ostoluvukseen 220 000. Eli aika kaukana oli TNA vielä WWE:n haastamisesta.

Vaikka TNA ei enää kuulunut NWA:han, sillä oli vielä NWA:n kanssa sopimus, jonka perusteella TNA saisi pitää NWA World Heavyweight- ja NWA Tag Team -mestaruuksia firmansa mestaruusvöinä. TNA:n omistaja oli näihin aikoihin edelleen Panda Energy, ja valtaa piti Dixie Carter. Buukkausvaltaa pitivät hallussaan ensisijaisesti Jeff Jarrett, Dutch Mantel ja tietenkin Vince Russo, joka oli palannut vuonna 2006 TNA:n buukkaustiimiin ja jota monet smarkit syyttivät tähän aikaan (luultavasti täysin aiheesta) kaikista älyvapaista ideoista TNA:n buukkauksessa. Vaikka Jim Cornette oli palkattu kesällä 2006 TNA:n on screen -authorityhahmoki, ilmeisesti Cornette ei kuitenkaan kuulunut varsinaiseen buukkaustiimiin.

Näillä askelmerkeillä sitten kohti Final Resolutionia. Selostajinamme tietenkin TNA:n kultakauden ainut oikea kaksikko Mike Tenay ja Don West. Backstage-haastattelijoina Jeremy Borash ja Leticia.

Kuva Kuva
AJ Styles vs. Rhino - Last Man Standing Match
Ei, AJ Styles ei todellakaan ollut face tähän aikaan TNA:ssa, vaikka omissa mielikuvissani Styles tuntui olleen face koko TNA-uransa ajan. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Styles oli tehnyt vuoden 2006 lopussa heel-turnin kääntymällä ensin ystäväänsä ja joukkuepariaan Christopher Danielsia vastaan, minkä jälkeen hän oli käynyt Rhinon kimppuun, kun Rhino oli yrittänyt tulla puhumaan Stylesille järkeä. Tästä alkoikin Rhinon ja Stylesin tulinen vihanpito, ja miehet kohtasivat ensimmäisen kerran vuoden 2006 viimeisessä ppv:ssä Turning Pointissa. Ensimmäinen ottelu ei ollut kuitenkaan ratkaissut vielä mitään, ja miesten feud oli muuttunut vain entistä rajummaksi, joten tähän Final Resolutioniin buukattiin heidän välilleen Last Man Standing -ottelu. Sen säännöt oli TNA-versioitu, eli ennen kuin tuomari alkaisi laskemaan vastustajaa ulos kymmeneenlaskun verran, olisi vastustajan saatava selätettyä vastustajansa tai pantua tämä luovuttamaan.

No äh, olipa ankea lopetus. Ehdin jo innostua tästä AJ Stylesin ja Rhinon ottelusta, ja pidinkin tätä kaikin puolin oikein hyvänä mäiskintänä. Odotin kuitenkin, että tämä ottelu saattaisi nousta vähintäänkin hienon ottelun tasolle, ehkä jopa huippuluokkaan, jos vain aikaa olisi tarpeeksi. Lopulta tähän ei kuitenkaan ylletty, ja suurin syy siihen oli tosiaan ankea lopetus. Storylinen kannalta se oli toki ihan toimiva ratkaisu, kun Stylesin ja Rhinon feudia haluttiin selvästi vielä jatkaa, mutta itse ottelun kiinnostavuudesta se vei paljon pois. Nyt meiltä jäi tylsän lopetuksen takia näkemättä kokonaan intensiivinen ja brutaali lopputaistelu, jota oli pohjustettu vahvasti ottelun aikana. Kokonaisuutena Rhino ja Styles siis toki vetivät silti hyvän ja viihdyttävän openerin tälle vuoden 2007 ensimmäiselle ppv:lle, mutta päällimmäinen fiilis oli kuitenkin pettymys siksi, että ehdin jo toivoa enemmänkin.
*** (15:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Christopher Daniels (c) vs. Chris Sabin vs. Jerry Lynn - TNA X Division Championship
Tätä ottelua mainostettiin lauseella "The past, the present and the future of the X Division". Menneisyys oli tietenkin Jerry Lynn, nykyhetki Christopher Daniels ja tulevaisuus Chris Sabin. Vasta 24-vuotias Sabin oli noussut todella nopeasti X-Divisioonan huipulle, ja kun hän oli voittanut X-Divisioonan mestaruuden Bound For Gloryssa, oli hänestä kuoriutunut ylimielinen kusipää. Erityisesti Sabin katkeroitui siinä vaiheessa, kun hän hävisi mestaruutensa vain pari viikkoa sen voiton jälkeen AJ Stylesille, joka puolestaan hävisi vyön Christopher Danielsille. Daniels oli puolustanut mestaruuttaan jo kahdesti Sabinia vastaan ppv:ssä, eikä Sabin ollut onnistunut voittamaan vyötään takaisin, mutta nyt hän sai vielä yhden mahdollisuuden, kun Jerry Lynn lisättiin tähän soppaan. X-Divisioonan pioneeri Jerry Lynn oli pysynyt poissa TNA:n kehistä lähes puolitoista vuotta ja yrittänyt lähinnä toimia nuorien nimien mentoreina, mutta nyt hän oli saanut tarpeekseen Sabinin ylimielisydestä ja halusi antaa tälle opetuksen. Samalla kuitenkin myös Lynnin ja Danielsin välit alkoivat rakoilla, koska "Fallen Angel" Daniels ilmoitti, että hän ei tarvitse Lynniä avukseen taistelussa Sabinia vastaan eikä Lynnin tukea noin ylipäänsä muutenkaan. Nyt sitten tämä kolmikko sai ratkaista X-Divarin mestaruuden kohtalon.

Takuuvarmaa suorittamista X-Divarin painijoilta, kuten olettaa sopi. Jerry Lynniä ei ole tosiaan nähty pitkään aikaan kehässä painimassa, koska yli nelikymppinen Lynn oli kärsinyt viime aikoina pahoista loukkaantumisista. Nyt Lynn oli kuitenkin palannut kehään, eikä tästä suorituksesta olisi voinut millään päätellä, että Lynn on ollut pidemmän aikaa poissa. Lynn väläytti pari näyttävää high flying -liikettä, jyräsi vastustajia kanveesiin näyttävillä heitoilla ja otti itse vastaan kovaa iskua. Samoin tietenkin myös Daniels ja Sabin näyttivät tässä hyvältä, ja kokonaisuutena tämä matsi olikin ehdottomasti hienoa painiviihdettä. Sellaista toki on totuttu näkemään jo pidemmän aikaa X-Divisioonan painijoilta, ja oikeastaan tällainen kolmen ja puolen tähden ottelu on melkeinpä normaalisuoritus X-Divarilta. Huippuluokan matsi olisi vaatinut vielä jotain spesiaalimpaa ja suurempaa. Sellainen jäi nyt puuttumaan, mutta tyytyväinen voi tähänkin otteluun olla.
***½ (11:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Alex Shelley vs. Austin Starr - Paparazzi Championship Series Final Match
Tähän matsiin liittyy niin monta hämärää käännettä, että en tiedä, osaanko selittää niitä kaikkia. Kevin Nash oli siis saapunut TNA:han kesällä 2006 ja alkanut ensin feudata koko X-Divaria vastaan (paitsi Alex Shelleytä, jonka kanssa Nash oli liittoutunut). Syksyllä Nash kuitenkin loukkaantui ja joutui pois kehätoiminnasta, ja samalla koko hänen kuvionsa suunta muuttui. Nash ilmoittikin yhtäkkiä ryhtyvänsä X-Divisioonan suojelijaksi ja tuovansa X-Divisioonaan "enemmän väriä", jotta X-Divarin painijoista tulisi "kiinnostavampia". Ensimmäisen näytteenään Nash järjesti Bound For Gloryssa avoimen Gauntlet-ottelun kaikille halukkaille X-Divarin painijoille. Tuon ottelun voitti TNA-comebackinsa tehnyt Austin Starr, eli Austin Aries, joka esitti ylimielistä filmitähteä. Nash nappasi myös Starrin suojatikseen, ja Starr sekä Shelley alkoivat Nashin toiveesta painia yhdessä joukkueena, vaikkeivat tulleet erityisen hyvin toimeen keskenään. Seuraavaksi Nash pääti järjestää Shelleylle, Starrille, Senshille, Sonjay Duttille ja Jay Lethalille "Paparazzi Championship Series" -turnauksen (Paparazzi-nimi oli viittaus alun perin Alex Shelleyn ja Johnny Devinen paparazzi-gimmickillä toimineeseen Paparazzi Productions -joukkueeseen), jossa X-Divarin painijat kilpailivat muun muassa hyppykepillä pomppimisessa, limboamisessa ja pokerissa.

Nyt oli vihdoin painin aikana, kun turnauksessa eniten pisteitä saaneet Shelley ja Starr kohtasivat toisensa finaalissa, joka oli 10-minuuttinen ottelu. Turnauksen aikana Nashin suojatit Shelley ja Starr olivatkin ajautuneet pahoihin riitoihin, ja Shelleystä oli vähitellen kuoriutunut sympaattinen face. Eikä tässä vielä kaikki: jos ottelu ei ratkeaisi 10 minuutissa, voittajan päättäisivät Nashin määräämät tuomarit. Tuomareina toimivat "Samolian Joe" (maskipäinen hahmo, joka oli siis tietenkin TNA:n oma vitsi Samoa Joesta), "Big Fat Oily Guy" (TNA:n tapa tehdä pilkkaa WWE:n vastaavasta hahmosta, smarkkien vihaamasta Big Dick Johnsonista oli siis tuoda samanlainen hahmo myös TNA:han, jepjep) ja... BOB BACKLUND! Kyllä, painilegenda Bob Backlund teki tässä show'ssa TNA-debyyttinsä ilmestymällä ottelun kolmanneksi tuomariksi. Nash oli koko PCS-turnauksen ajan puhunut "vanhasta ystävästään" Bob Backlundista, mutta nyt kun Backlund saapui paikalle, ei hän oikeastaan tuntunut olevan ollenkaan sitä mieltä, että hän ja Nash olisivat olleet ystäviä. Yhtä kaikki, Backlund oli kuitenkin kolmas tätä ottelua tuomaroimaan saapunut henkilö.

Tällä ottelulla olisi ollut ehdottomasti mahdollisuuksia enempäänkin, mutta Alex Shelley ja Austin Starr tekivät kyllä aika lailla sen, mikä heidän oli mahdollista tehdä tässä ajassa ja näissä puitteissa. Aikaa oli siis vain 10 minuuttia, ja lisäksi erityisesti ottelun alussa keskityttiin aivan turhan paljon "ottelun tuomareihin" ja heidän läsnäolollaan hassutteluun. Sinällään minulla ei ole mitään oikein ajoitettuja huumoriannoksia vastaan, ja huumori voi sopia hyvin myös X-Divarin otteluihin, mutta varsinkin Big Fat Oily Guy oli kyllä niin kaukana huumorista kuin vain saattoi olla. Onneksi parin ensimmäisen minuutin jälkeen matsissa huomio keskittyi kuitenkin täysin kehätoimintaan, ja siinä Shelley sekä Starr todellakin pistivät parastaan. Jos vain aikaa olisi ollut vähän enemmän, olisi tämä ollut ehdottomasti hieno ottelu, ja potentiaalia tällä olisi ollut ihan huippuotteluksi saakka. Ottelun jälkeen nähdyt tuomariarvioinnit ja erityisesti Bob Backlundin sekoilu oli tavallaan jopa hauskaa katsottavaa. Backlund veti kyllä roolinsa tässä aivan loistavasti.
*** (10:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
James Storm w/ Gail Kim vs. Petey Williams
America's Most Wanted oli ollut koko TNA:n historian merkittävin joukkue tähän saakka, ja AMW oli toiminutkin yhdessä käytännössä heti TNA:n syntymästä lähtien. Vihdoin kuitenkin vuoden 2006 lopussa tapahtui se hetki, jota oli monesti jo pelätty aiemmin: AMW hajosi kahtia. Lopullinen käänne saatiin Turning Pointissa todella yllättävästi, kun kesken AMW:n ja LAX:n tulisen Flag Matchin James Storm löi Homicidea takaraivoon tavaramerkkivälineellään kaljapullolla. Kaljapullon sirpale lensi kuitenkin iskun seurauksena suoraan Stormin joukkueparin Chris Harrisin silmään, minkä vuoksi AMW lopulta hävisi ottelun. Storm ei suinkaan osoittanut katumusta tai pyytänyt Harrisilta anteeksi, vaan sen sijaan hän alkoi raivota Harrisille ja syytti tätä tappiosta. Kun Harris ilmestyi seuraavan kerran Impact-lähetykseen, hänellä oli toisensa silmänsä suojana edelleen silmälappu. Vammasta huolimatta Harris paini Homicidea vastaan Impactissa vielä yhdessä ottelussa. Tuon ottelun aikana Storm juoksi kehään ja viimeisteli heel-turninsa lyömällä Harrisia nyt täysin tarkoituksellisesti kaljapullolla päähän niin, että pullo rikkoutui Harrisin kasvoihin. Harris joutui tämän jälkeen sairaalaan ja ilmoitti myöhemmin Impactissa esitetyssä promossaan, ettei välttämättä koskaan enää pystyisi painimaan. AMW:n managerina toiminut Gail Kim piti kaikkien fanien tavoin Stormin uutta käytöstä todella kuvottavana ja vastenmielisenä, mutta hän jatkoi Stormin managerina vastentahtoisesti, koska hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Koska Harris ei ollut siinä kunnossa, että voisi puolustaa itseään, Harrisin puolustajaksi ja Stormin vastustajaksi nousi face-turnin loppuvuodesta 2006 tehnyt Petey Williams, joka halusi opettaa Stormille, että tällainen käytös ei ole ok.

Tämä ottelu oli sitten illan ensimmäinen selvä pettymys. Heel-Stormin ja face-Williamsin ottelu kuulosti etukäteen mukavan raikkaalta ja kiinnostavalta matsilta - varsinkin kun sekä Storm että Williams tietävät kyllä, mitä tehdä kehässä. Jostain syystä tämä ottelu ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin toivomallani tavalla oikein missään vaiheessa, ja lopputuloksena olikin lähinnä tv-ottelutasoinen mäiskintä. Toki osasyy ottelun yllättävän heikolle laadulle oli myös se, että tämä tuntui loppuvan kesken kaiken. Aikaa ei ollut tarpeeksi, mutta toisaalta Storm ja Williams eivät kyllä hyödyntäneet myöskään saamaansa aikaa parhaalla mahdollisella tavalla. Oikeastaan ottelun post match -meiningit olivatkin kiinnostavampia kuin ottelu itse, joka tosiaan jäi lähinnä sellaiselle ok-tasolle. Ei mitään suurta ongelmaa, mutta ei mitään erityisen kiinnostavaakaan. Ottelun jälkeen TNA-debyyttinsä teki tosiaan TNA-paluunsa parin vuoden tauon jälkeen tehnyt konkarinaispainija Jacqueline, joka hyökkäsi Gail Kimin kimppuun juuri, kun Kim oli pieksemässä Stormia.
** (6:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Voodoo Kin Mafia & Christy Hemme
Ai että minä vihasin Voodoo Kin Mafiaa. Mutta ilmeisesti TNA:n fanit ihan oikeasti pitivät VKM:stä, joten... TNA:n fanit ovat idiootteja. Vuoden 2006 lopussa oli nähty siis jotain varsin älytöntä, kun konkarijoukkue James Gangin jäsenet BG James (Road Dogg) ja Kip James (Billy Gunn) olivat ottaneet uuden suunnan urallaan. James-kaksikko oli ilmoittanut, että heidän joukkueensa uusi nimi oli Voodoo Kin Mafia (jonka lyhenne VKM oli siis suora viittaus Vincent Kennedy McMahonin nimeen) - ja samalla he julistivat sodan WWE:lle. Kyllä. TNA päätti käyttää maailman vanhinta buukkauskikkaa niin, että BG James ja Kip James tekivät käytännössä kaikki samat temput kuin olivat tehneet kymmenen vuotta aikaisemmin New Age Outlawseina silloin WCW:tä vastaan WWF:n puolesta. Ainut ero on se, että silloin nuo temput olivat oikeasti ihan kekseliäitä. Nyt ne olivat vain... idioottimaisia. BG ja Kip James olivat siis sitä mieltä, että WWE oli pöllinyt kaikki heidän ideansa, kun "Michael" (Shawn Michaels) ja "Paul" (Triple H) esittivät WWE:ssä D-Generation X:ää käyttämällä NAO:n läppiä. Siksi VKM oli ensin haukkunut Vinceä, Michaelia ja Paulia viikkojen ajan telkkarissa, kunnes he olivat julistaneet Vincelle "miljoonan dollarin haasteen": he painisivat "oikeassa" ottelussa ketä tahansa WWE:n kaksikkoa vastaan, ja voittaja saisi miljoona dollaria. Vince ja WWE eivät tietenkään reagoineet TNA:n epätoivoiseen huuteluun mitenkään, joten sitten VKM meni häiriköimään WWE:n headquartersin pihalle ja kävi huudattamassa faneja ennen WWE:n livetapahtumaa. Ok, missään ei vain ollut mitään pointtia.

Tästä tullaan sitten tähän angleen, joka alkoi VKM:n sisääntulolla. Harmillisesti VKM:n DX-pilkka oli hieman menettänyt uskottavuutensa ja tyylikkyytensä (jos sillä sellaista oli ollutkaan), kun Triple H loukkaantui pahasti New Year's Revolutionin ottelussa. Niinpä James-kaksikko saapuikin ilmoittamaan, että sota on ohi ja että he olivat voittaneet sen, koska Vince ja koko WWE olivat liian pelkureita vastaamaan heidän haasteeseensa. Aaaaaaaivan. Nämä olivat siis Jamesien mukaan "voitonjuhlat". Voitonjuhlat koostuivat lähinnä siitä, että Jamesit pilkkasivat WWE:tä ja sitä, kuinka edellisessä Raw'ssa oli nähty järisyttävän kamala ottelu Donald Trumpia esittävän näyttelijän ja Rosie O'Donnelia esittävän näyttelijän välillä (kieltämättä yksi koko painihistorian kamalimmista otteluista, onneksi ei ppv:ssä). Tuon ottelun aikana yleisö oli Jamesien mukaan chantannut TNA:ta, mikä oli osoitus siitä, että TNA oli jo isompi kuin WWE. Aaaaaaaaivan.

Sitten tämän anglen (ikävä kyllä) paras osuus kuitenkin päättyi, kun yhtäkkiä paikalle juoksi hermostuneen ja hätääntyneen oloinen Christy Hemme. WWE:stä TNA:han keväällä 2006 loikannut Hemme oli viime aikoina alkanut vetää feminististä naispainin puolestapuhujan gimmickiä (vuoden 2019 Stephanie McMahon olisi ylpeä), jonka mielestä oli häpeällistä muun muassa se, että TNA:lla ei ollut ollenkaan naistendivisioonaa. Nyt Hemme saapui keskeyttämään VKM:n promon, koska hänen mukaansa oli järkyttävää, että sen enempää Triple H ja Shawn Michaels kuin BG ja Kip Jameskaan eivät olleet maininneet DX:n oikeasti merkittävintä jäsentä: Chynaa. Hemmen mukaan se johtui siitä, että Chyna on taas yksi esimerkki siitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa. Jostain syystä Hemme oli lähes itku kurkussa koko promonsa ajan, jossa hän muun muassa mainitsi Litan häpeällisen uran päättymisen WWE:ssä ja sanoi haluavansa painia TNA:ssa. Katsojat kyllästyivät tähän nopeasti ja chanttasivat "We want wrestling". Lopulta Hemme päätti promonsa sanomalla, että saa varmaan potkut sanomalla tämän, mutta sanoo silti: Naiset ansaitsevat kunnioitusta painimaailmassa. Vau. Siis tämänkö takia Hemmen pitäisi saada potkut? Mitä? En tajua yhtään. Ei näyttänyt tajuavan myöskään BG James, joka yritti rauhoitella Hemmeä ja sanoa, että he ovat samalla puolella Hemmen kanssa, kunnes Kip James nappasi mikin, haukkui Christyn huoraksi, ilmoitti että naisten paikka ei ikinä ole painikehässä ja oli muutenkin jatkamassa sovinistisen paskan huutelua, kunnes Hemme raivostui ja läimäisiä Kip Jamesia kasvoihin. Tämän jälkeen Hemmey poistui kehästä, ja BG esteli Kipiä hyökkäämästä tämän kimppuun. Tämä angle... Tässä ei ollut mitään vitun järkeä.

Kuva Kuva
LAX (c) vs. Team 3D - NWA Tag Team Championship
Brother Ray ja Brother Devon olivat saapuneet TNA:han jo lähes puolitoista vuotta sitten, mutta hämmentävää kyllä, he eivät olleet vielä kertaakaan voittaneet NWA Tag Team -mestaruuksia. Nyt oli Team 3D:n mielestä korkea aika, ja kun mestarijoukkue LAX oli saanut feudinsa America's Most Wantedin kanssa päätökseen, nousi konkarikaksikko heidän uusiksi haastajikseen. Homicide ja Hernandez eivät kuitenkaan aikoneet luopua vöistään helpolla, ja heillä oli tietenkin vielä apunaan managerinsa Konnan. LAX aloitti Team 3D:n piinaamisen hyökkäämällä Impactissa Rayn ja Devonin veljen Brother Runtin kimppuun. Runt oli ilmeisesti kärsinyt viime aikoina alkoholiongelmista, koska Runt oli saapunut Impactiin sekavan oloisena, viinapullo kädessään ja joulupukiksi pukeutuneena. LAX ei ollut tästä välittänyt, vaan oli piessyt Runtin sairaalakuntoon. Kostoksi Team 3D oli kaapannut Konnanin ja piessyt Konnanin puolestaan niin pahaan jamaan, että Konnan ei päässyt ollenkaan tähän ppv:hen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun LAX joutui painimaan ilman johtajaansa Konnania, joten Team 3D:llä oli kieltämättä etulyöntiasema.

Eihän tämä kieltämättä vastannut ollenkaan niitä odotuksia, mitä tälle ottelulle oli etukäteen tullut asetettua. Oikeastaan tämän lähtökohtainen ongelma oli sama kuin Storm vs. Williamsin: ottelu päättyi täysin kesken, minkä takia tästä jäi puuttumaan kokonaan se intensiivinen lopputaistelu, mitä olin odottanut. Paljon enemmän itseäni silti häiritsi ottelun idioottimainen lopetus, johon piti jostain käsittämättömästä syystä sekoittaa "humalainen" Brother Runt joulupukkiasussa. En tajua, kenen mielestä tällainen lopetus tälle ottelulle oli muka hyvä. Jos nämä heikkoudet jätetään huomioimatta, oli tämä kuitenkin ihan hyvää joukkuerymistelyä. Team 3D ja LAX pelasivat ihan kivasti yhteen, minkä takia ottelusta jäi tosiaan se olo, että läheskään kaikkea potentiaalista ei vielä nähty. Paremmalla lopetuksella ja muutenkin paremmalla buukkauksella tämä olisi ollut enemmän, nyt lähinnä ok.
** (10:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Samoa Joe vs. Kurt Angle - 30 Minute Iron Man Match for the NWA World Heavyweight Title Shot
Tämä oli kolmas TNA-ppv putkeen, jossa nämä kaksi kohtasivat toisensa. Kaikkien TNA-fanien märkänä unena pidetty feud oli saanut alkunsa siis käytännössä heti, kun Kurt Angle oli saapunut TNA:han. Aluksi feud oli alkanut vain intensiivisenä kilvoitteluna paremmuudesta, mutta vähitellen se oli muuttunut henkilökohtaisemmaksi. Ratkaiseva käänne nähtiin oikeastaan Turning Pointin jälkeen. Turning Pointissa Joe nimittäin voitti Anglen THE Rematchissa - ottelussa, jonka mainostettiin olevan ainut uusintaottelu ikinä näiden kahden välillä. Angle oli siis voittanut miesten ensimmäisen ottelun ja katkaissut Joen puolentoistavuoden voittamattoman putken, mutta Joe oli onnistunut viemään voiton uusintaottelussa. Tuo Joen voitto oli saanut Anglen aivan raivon partaalle, ja Angle vaati Joeta antamaan vielä uusintaottelun, mutta Joe ei halunnut suostua siihen, koska heidän Turning Point -ottelunsa piti olla ainut rematch. Niinpä Angle oli mennyt Turning Pointin jälkeen täysin sekaisin ja alkanut käydä kaikkien kimppuun TNA:ssa, kunnes vihdoin hänen ja Joen välille buukattiin nyt se aidosti viimeinen ottelu. Tämä ottelu päätettiin kuitenkin käydä 30 Minute Iron Man -säännöillä - ja ottelun voittaja pääsisi painimaan NWA World Heavyweight -mestaruudesta helmikuun ppv:ssä Against All Oddsissa.

Kahden edellisen Joe vs. Anglen näkemisestä on nyt sen verran aikaa, että ihan täysin vedenpitävää vertausta niihin en uskalla tehdä. Silti väitän, että tämä oli näistä kolmesta Joen ja Anglen välisestä ottelusta selvästi se huonoin. Eipä siinä, tämäkin oli siis ehdottomasti huippuottelu mutta ei enää MOTYC-tasoinen matsi. En oikeastaan osaa edes selittää, mikä tällä kertaa oli toisin. Ehkä suurin juttu oli juuri se tunne, että mitään uutta annettavaa ei vain ollut jäljellä. Ensimmäinen ottelu oli luultavasti niin hyvä ottelu kuin alle 15-minuuttinen matsi vain voi olla, ja toinen ottelu oli puolestaan ihan äärimmäisen lähellä viiden tähden arvosanaa. Tämä sen sijaan oli minun kirjoissani neljän tähden koitos, mikä on siis edelleenkin erittäin hyvä suoritus. Olin vain ehtinyt toivoa, että tämä olisi viimein se potin täydellisesti räjäyttävä matsi, mutta siihen tässä ei nyt ylletty. Jotenkin matsi tuntui vähän toistavan itseään eikä päässyt missään vaiheessa ihan täydellisen menon tasolle, joten tähän nyt jäätiin.
**** (30:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Abyss (c) w/ James Mitchell vs. Christian Cage vs. Sting - NWA World Heavyweight Championship
Ja sitten illan Main Event, jonka kuvio olikin aikamoinen soppa. Abyss oli siis voittanut Stingiltä NWA World Heavyweight -mestaruuden marraskuussa, ja tuosta lähtien Sting oli yrittänyt puhua Abyssiä (tai kuten Sting häntä nyt kutsui hänen oikealla nimellään: "Chrisiä") hylkäämään managerinsa James Mitchellin, unohtamaan pimeän menneisyyteensä ja kääntymään hyvien puolelle. Mitchell puolestaan yritti tehdä kaikkensa, jotta nämä Stingin tavoitteet eivät toteutuisi ja jotta Abyss pysyisi Mitchellin manipuloimana aivottomana monsterina. Tällä hetkellä Abyss oli jakautunut niin kahtia tässä tilanteessa, ettei tiennyt mitä tehdä. Lopullisesti soppaa sitten sekoitti Christian Cage, joka oli tuonut vuoden 2006 lopulla TNA:han henkivartijakseen Tomkon. Cage ja Tomko väittivät, että Tomko tiesi Abyssin menneisyydestä synkän salaisuuden, joka ilmeisesti jotenkin liittyi Abyssin aikaan vankilassa, jossa Abyss ja Tomko olivat ehkä olleet samaan aikaan. Mitchell puolestaan väitti, että Cage ja Tomko tiesivät vain pintaraapaisun koko asiasta, ja fanit puolestaan eivät tienneet mistään mitään. Tämän kaiken henkilökohtaisen sopan keskellä oli kyse kuitenkin NWA World Heavyweight -mestaruudesta, jota Abyss yhä kantoi ja jonka sekä Sting että Christian Cage halusivat takaisin. Nyt tämän kolmikon välille oli buukattu eliminointisäännöillä käytävä Three Way Dance, ja Cagen henkivartija Tomko oli suljettu ottelun ajaksi häkkiin.

En voi väittää nauttineeni tästä ottelusta erityisen paljon. Oikeastaan suurin ongelma oli se, että tämä ottelu ei tuntunut missään vaiheessa OTTELULTA. Siis sellaiselta kunnon matsilta, jossa olisi ollut kunnollinen tarina ja jota olisi jännittänyt tosissaan. Koska aikaa oli niin vähän, tässä skipattiin suoraan kaikki rakentelu ja normaali paini ja siirryttiin suoraan "lopputaisteluun" ja finisherhuoraukseen, mikä teki tästä kohtuullisen yksipuolista katsottavaa. Kun sitten vielä tähän lisättiin se, että ensimmäinen eliminointi tuli ihan puskista ja että kahden viimeisen painijan lopputaistelu oli sekaantumisten kanssa kunnon sekoilua, oli tässä paljon heikkoja puolia. Toisaalta taas kaikki kolme kyllä osasivat tällaisen entertainment brawl -tyylisen painimisen oikein mallikkaasti, ja siinä mielessä tämä oli ehdottomasti ihan mukavaa katseltavaa. Juuri ja juuri päästään siis erityisesti Christian Cagen loistavan työskentelyn ansiosta ihan hyvän puolelle, mutta ei sen enempää.
**½ (13:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Samoa Joe
** Kurt Angle
* Chris Sabin

Kokonaisarvio Final Resolutionista: Yksi huippuottelu, yksi ***½-ottelu ja kaksi ***-ottelua. Aivan hyvä aloitus vuodelle 2007 TNA:lta, vaikka todellista tykittelyä ei nähtykään ja vaikka osa otteluista hieman petti odotukset. Kamalinta antia oli oikeastaan painin sijaan VKM-angle, ja kieltämättä juuri anglet olivat näihin aikoihin usein TNA:lle suurin heikkous. Joka tapauksessa kokonaisuutena sellainen Ok-suoritus, ei sen enempää.

1. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
2. TNA Final Resolution - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

harska
Jobber
Viestit: 1
Liittynyt: 04 Joulu 2017, 10:34

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja harska » 09 Syys 2019, 07:59

Kaipa sitä täytyy menettää foorumineitsyys ihan vain ilmaistakseni arvostukseni ja kiitokseni Kenitykselle. Nämä sinun arvostelusi ovat suomalaisen showpainin suurimpia kulttuuritekoja, merkittävyydessään vähintään samaa luokkaa kuin ammoinen VPW:n kulttuurishokki.

Itse lopetin showpainin aktiivisen seuraamisen jo vuonna 2005, jonka jälkeen olen katsonut vain muutaman kokonaisen tapahtuman sekä satunnaisia yksittäisiä otteluita. Silti olen palannut aiemmin Wrestlingalertin ja nyttemmin Smarksiden foorumille ihan vain retroarvostelujasi lukiakseni. Nyt kun saaga jatkuu läheisemmästä menneisyydestä on hieman koetuksella jaksaako oma kiinnostus vielä riittää lukemaan näistä tapahtumista joihin ei ole omaa kosketuspintaa. Mutta onneksi voi aina palata lukemaan Alertista vanhoja arvosteluja, ja todella toivon että tämä arvosteluputki jatkuu ihan vain jo oman legendaarisuutensakin puolesta.

Eli vielä kerran kiitos, minä jatkan lukemista Alertista kerratakseni ne itselle läheisimmät vuodet, ja kenties ne luettuani palaan tänne uudempia arvosteluja lukemaan.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 21 Syys 2019, 07:19

harska kirjoitti:
09 Syys 2019, 07:59
Kaipa sitä täytyy menettää foorumineitsyys ihan vain ilmaistakseni arvostukseni ja kiitokseni Kenitykselle. Nämä sinun arvostelusi ovat suomalaisen showpainin suurimpia kulttuuritekoja, merkittävyydessään vähintään samaa luokkaa kuin ammoinen VPW:n kulttuurishokki.

Itse lopetin showpainin aktiivisen seuraamisen jo vuonna 2005, jonka jälkeen olen katsonut vain muutaman kokonaisen tapahtuman sekä satunnaisia yksittäisiä otteluita. Silti olen palannut aiemmin Wrestlingalertin ja nyttemmin Smarksiden foorumille ihan vain retroarvostelujasi lukiakseni. Nyt kun saaga jatkuu läheisemmästä menneisyydestä on hieman koetuksella jaksaako oma kiinnostus vielä riittää lukemaan näistä tapahtumista joihin ei ole omaa kosketuspintaa. Mutta onneksi voi aina palata lukemaan Alertista vanhoja arvosteluja, ja todella toivon että tämä arvosteluputki jatkuu ihan vain jo oman legendaarisuutensakin puolesta.

Eli vielä kerran kiitos, minä jatkan lukemista Alertista kerratakseni ne itselle läheisimmät vuodet, ja kenties ne luettuani palaan tänne uudempia arvosteluja lukemaan.
Kiitos todella miellyttävästä palautteesta! On mahtavaa kuulla, että arvosteluista on tykätty näin paljon ja että ne ovat aiheuttaneet iloa :) Kiva tietää, ettei ole turhaan näitä täällä kirjoitellut. Nyt tosiaan on se tilanne, että kaikki vuosilta 1983-2006 on arvosteltu, joten on pakko siirtyä uudempaan kamaan, vaikka se ei kaikille niin puhuttelevaa olekaan. Kiitos vielä kommentista, tuli tosi hyvä mieli!

Kuva
ROYAL RUMBLE 2007

No niin, tämän arvostelun kohdalla on käynyt klassikkotilanne: katsoin Royal Rumble 2007:n jo kuukausia sitten, ja kirjoitin silloin arvostelumuistiinpanot ylös kaikista otteluista. En kuitenkaan muistanut/ehtinyt/jaksanut kirjoittaa silloin varsinaista arvostelua, joten kirjoitan nyt tätä itse arvostelutekstiä kuukausia tapahtuman näkemisen jälkeen, enkä varsinaisesti voi väittää muistavani mitään yksityiskohtaista tämän tapahtuman aiheuttamista mielikuvista tai ylipäänsä WWE:n tilanteesta tähän aikaan.

Tämä oli siis vuoden ensimmäinen Raw'n, Smackdownin ja ECW:n yhteinen ppv (pian niitä olisikin sitten enemmän kuin tarpeeksi), ja samalla tämä olisi ensimmäinen Royal Rumble -ottelu, johon ECW-painijat osallistuisivat myös. Rumble-ottelun voittaja saisi valita, kohtaisiko hän WrestleManiassa Raw'n, Smackdownin vai ECW:n päämestarin. On hauskaa näin jälkikäteen katsoa, miten tähän aikaan WWE vielä oikeasti yritti parhaansa mukaan hypettää ECW:tä ihan tasavahvana brändinä Raw'n ja Smackdownin rinnalla ja miten ECW:n päämestaria pidettiin ihan yhtä varteenotettavana Rumble-voittajan vastustajana kuin Raw'n ja Smackdowninkin mestaria. Tämä tulisi pian muuttumaan...

Historian siipien havinaa oli myös siinäkin mielessä havaittavissa, että tämä San Antoniossa järjestetty Royal Rumble oli kaikkien aikojen 20. Rumble-tapahtuma. Selostajinamme Raw'n osalta JR ja King, SD:n osalta Michael Cole ja JBL sekä ECW:n osalta Joey Styles ja Tazz. Rumble-ottelun selostivat Cole, JBL ja Lawler.

Kuva Kuva
MNM w/ Melina vs. The Hardys
Tämä Hardyjen ja MNM:n välinen feud oli jatkunut pienen ikuisuuden, jos otetaan huomioon se, että Jeff Hardyn ja Johnny Nitron välinen taistelu Intercontinental-mestaruudesta oli alkanut jo edellisen vuoden syksynä pian sen jälkeen, kun Jeff Hardy oli tehnyt paluunsa WWE:hen. Loppuvuodesta taistelu oli syventynyt Jeffin ja Nitron välisestä 1 on 1 -kiistasta joukkuemähinäksi, kun Joey Mercury oli tehnyt paluunsa hyllytyksensä jälkeen ja yhdistänyt jälleen voimansa entisen joukkueparinsa Nitron kanssa. Mercury tosin paini Smackdownin puolella ja Nitro Raw'n puolella - samoin Hardyn veljeksistä Jeff oli Raw'ssa ja Matt Smackdownissa. Niinpä joukkueiden välinen taistelu alkoi hieman vahingossa ECW:n December to Dismember -ppv:ssä, johon buukattiin erikoisottelu MNM:n ja Hardyjen välillä. Tuo matsi oli koko illan paras ja syvensi joukkueiden välistä vihaa entisestään. Seuraavalla viikolla molemmat joukkueet osallistuivat Armageddonissa käytyyn Ladder-otteluun WWE Tag Team -mestaruuksista. Tuossa ottelussa nähtiin dramaattinen hetki, kun Hardy-veljekset mursivat Joey Mercuryn nenän ja silmäkuopan todella brutaalissa tikapuuspotissa. Mercuryn kasvot murtuivat siis tuossa spotissa oikeasti (mikä oli tietenkin täysi vahinko), mikä näytti todella pahalta tuossa ottelussa. WWE päätti tietenkin hyödyntää tätä vahinkoa feudissa, koska nyt Mercurylla oli entistä enemmä syytä janota kostoa Hardyilta. Niinpä joukkueiden välille buukattiin Royal Rumbleen vielä yksi ottelu. Mercury joutui kasvovammojensa takia käyttämään tähän aikaan kasvojensa suojana metallista maskia.

Vähitellen alkaa toistamaan itseään tämä Hardyjen ja MNM:n feudi. Kokonaisuutena tämä oli toki puhtaasti hieno joukkueottelu, joka kulki alusta loppuun sujuvasti, tarjosi muutaman näyttävän spotin ja piti otteeseen koko ajan. Semmoiset todelliset erikoisuudet tai tajunnanräjäyttävät hetket puuttuivat, mutta toisaalta tällä kertaa tämä ei käynyt missään vaiheessa hieman tylsäksi tai liian hidastempoiseksi liiallisen pituuden takia, kuten oli käynyt December To Dismemberin ottelussa. Kokonaisuutena siis hyvä paketti ja erittäin hyvä avaus Royal Rumblelle. Samalla tämä jätti kuitenkin toivomaan, että nyt sekä Hardyt että MNM voisivat siirtyä jälleen uusiin kuvioihin.
***½ (15:27)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bobby Lashley (c) vs. Test - ECW World Championship
Smackdownista äkillisesti ECW:hen siirretty Bobby Lashley oli noussut ECW:n päämestariksi pian draftinsa jälkeen surullisenkuuluisassa December To Dismember -ppv:ssä, jota tuskin kukaan WWE:n fani halusi enää muistella. D2D:hen asti ECW:n buukkauksesta vastannut (ja tuon ppv:n jälkeen WWE:stä lähtenyt) Paul Heyman olisi toki ennemmin halunnut nostaa ECW:n uudeksi päämestariksi esimerkiksi CM Punkin, mutta Vince McMahonin mielestä oli selvää, että ECW:n katsojat halusivat päämestarikseen ison, lihaksikkaan körilään. Ja sellaisen he todella saivat. Nyt iso lihaksikas köriläs sai vastaansa ensimmäisessä ppv-mestaruuspuolustuksessaan toisen ison lihaksikkaan körilään, kun viime syksynä WWE-comebackinsa tehnyt ja sittemmin ECW:n yläkortin vakioheeliksi noussut Test haastoi Lashleyn mestaruudesta. Testin ruumiinrakenne näytti näihin aikoihin todella karulta (lähinnä siltä, että mies tuskin söi ihan vain kaurapuuroa), mutta hän oli paluunsa jälkeen silti kerännyt myös smark-piireissä jonkun verran hypeä painittuaan ECW:ssä varsin kovatasoisen Hardcore-ottelun Rob Van Damin kanssa. Niinpä tätä Lashleyn ja Testin mestaruusottelua pidettiin muistikuvieni mukaan etukäteen ihan kiinnostavana mahdollisuudena nähdä kahden nälkäisen brawlerin intensiivinen HC-taistelu.

Huh. Yritän aina lähtökohtaisesti kirjoittaa nämä arvostelut ilman, että paljastan ottelun lopputulosta, mutta nyt on tehtävä harvinainen poikkeus. Jos et siis halua tietää ottelun lopputulosta, kerrottakoon, että tämä ottelu oli mielestäni ihan ok -tasoinen fyysinen mäiskintä. Ei millään tavalla erikoinen, mutta ihan jees, kunnes lopetus pilasi fiiliksen. Miksi lopetus sitten pilasi fiiliksen? Koska siinä ei ollut MITÄÄN järkeä. Se ei ollut ylibuukattu, swerve tai muutenkaan wrestlecrappia, mutta sen sijaan se oli totaalista idiotismia. Miksi HELVETISSÄ Test olisi päättänyt, ettei haluakaan jatkaa ottelua, ja hankkinut itselleen uloslaskun? Miksi? Siinä ei ole mitään järkeä! Koko ottelu oli rakennettu sen varaan, että Test teloi pahasti Bobby Lashleyn toisen olkapään, ja Test työsti tuota olkapäätä varsin hyvin tässä ottelussa. Sitten Test ei onnistu selättämään Lashleyta Big Bootin jälkeen, Lashley estää Testin TKO:n, saa hetkellisen voimaspurtin ja onnistuu jyräämään Clotheslinella ulos kehästä. Ihanko oikeasti katsojan pitäisi uskoa, että tämän pienen takapakin jälkeen Test (joka, alleviivataan vielä, oli hallinnut suurta osaa ottelua ja melkein voittanut sen jo) sai tarpeekseen ja ei halunnut enää yrittää? Lähti pois ottelusta? MIKSI? Tämä oli luultavasti Testin ainut mahdollisuus ECW-mestaruuden voittamiseen, ja hän oli jo hyvin lähellä voittaa, ja SITTEN HÄN LUOVUTTAA. ILMAN MITÄÄN SYYTÄ. Aivan käsittämätöntä. En muista koskaan nähneeni vastaavaa jossain muussa mestaruusottelussa, eikä ihme, koska tässä buukkauksessa ei ollut mitään järkeä. Argh, raivostuttavaa.
*½ (7:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Batista (c) vs. Mr. Kennedy - World Heavyweight Championship
WrestleMania 21:ssä World Heavyweight -mestaruuden voittanut Batista oli joutunut luopumaan mestaruudestaan vuoden 2006 alussa loukkaantumisensa vuoksi, ja kun hän palasi takaisin painikehiin kesällä 2006, hän joutui käymään kuukausien mittaisen taistelun King Bookeria vastaan, kunnes lopulta Survivor Series 2006:ssa hän voitti mestaruutensa takaisin. Nyt Batistalla oli edessään ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus, ja hänen vastustajakseen asettui todella kovassa nosteessa näihin aikoihin ollut Mr. Kennedy. Kennedystä oli vuoden 2006 aikana tullut Smackdownin kirkkaimpia heel-tähtiä, kun hän oli onnistunut päihittämään muun muassa pitkäaikaisen vihamiehensä Undertakerin, Kanen ja Batistan itsensä. Vuoden 2007 ensimmäisessä Smackdownissa järjestettiin Beat the Clock -haaste, jossa nopeimmin oman ottelunsa voittanut painija pääsisi haastamaan Batistan mestaruudesta Rumblessa. Kennedy voitti omassa ottelussaan Chris Benoit'n viidessä minuutissa, ja ennen illan viimeistä ottelua kukaan ei ollut häntä nopeampi. Viimeisessä ottelussa The Undertaker kohtasi kuitenkin The Mizin, ja näytti jo selvältä, että Undertaker voittaisi tuon ottelun tarpeeksi nopeasti, kunnes Kennedy sekaantui otteluun, aiheutti ottelun viivästyksen ja pilasi Undertakerin voiton. Näin Kennedy ansaitsi itselleen ykköshaastajuuden ja pääsi ensimmäistä kertaa urallaan yrittämään World Heavyweight -mestaruuden voittamista.

Etukäteen minulla oli sellainen mielikuva, että olisin tykännyt tästä ottelusta yllättävän paljon silloin, kun tämän näin tuoreeltaan. Odotuksissani oli vähintään kolmen tähden ottelu, ehkä enemmänkin. Ja nyt kun katson muita arvosteluita, näyttää siltä, että mielikuvani oli aivan oikea. Tämä Batistan ja Kennedyn välinen ottelu on nimittäin kerännyt monilta arvostelijoilta todella paljon hehkutusta ja korkeita arvosanoja, mutta minun silmissäni tämä ei tällä uusintakatsomisella nouse missään nimessä sen tasoiseksi otteluksi kuin millaisena monet muut arvostelijat ovat tätä pitäneet. Minuta oli harmillinen pettymys, että tämä ottelu jäi niin lyhyeksi, ettei tässä yksinkertaisesti ehditty rakentaa edes kolmen tähden matsia. Tämä oli kaikin puolin menevä, viihdyttävä ja hyvin rakennettu ottelu, mutta tässä ei ehtinyt tapahtua tarpeeksi ja lisäksi kaikki nytkin mahdutetut tapahtumat etenivät turhan nopeasti niin, että tämä tuntui loppujen lopuksi vähän läpijuostulta ottelulta. Harmi, enemmällä ajalla uskon Kennedyllä ja Batista olleen oikeasti aikaa oikein hyvään otteluun, mutta nyt jäätiin lopulta kuitenkin "ihan hyvän" tasolle. Ei sekään huono suoritus ole, mutta päämestaruusottelulta aina pienoinen pettymys.
**½ (10:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Umaga w/ Armando Alejandro Estrada - Last Man Standing Match for the WWE Championship
John Cenan ja "Samoan Bulldozer" Umagan välinen taistelu WWE-mestaruudesta ei ollut suinkaan päättynyt New Year's Revolutioniin, vaan kamppailu oli muuttunut entistä brutaalimmaksi. Umaga ja hänen managerinsa Armando Alejandro Estrada olivat edelleen sitä mieltä, että Umagan kuuluisi olla WWE:n päämestari, ja niinpä he jatkoivat Cenan piinaamista. Miehet ottivat rajusti yhteen Raw'ssa, ja lopulta kaksikon välille määrättiin uusintaottelu Royal Rumbleen. Tällä kertaa Estrada sai valita ottelun stipulaation, ja hän ilmoitti, että Umaga ja Cena kohtaisivat toisensa Last Man Standing -ottelussa. Jotta tässä ei olisi tarpeeksi, Umaga hyökkäsi Cenan kimppuun ppv:tä edeltävässä Raw'ssa ja vammaannutti Cenan pernan niin pahasti, ettei Royal Rumblen alla ollut edes varmaa, pystyisikö Cena osallistumaan tähän otteluun.

Huh, tämä oli kyllä kova ottelu. Aivan perkeleellisen kova matsi, yksi omia suosikkejani kaikista näkemistäni Last Man Standing -otteluista. Cenan ja Umagan tyylit toimivat tässä täydellisesti yhteen, ja molemmat olivat valmiita ottamaan todella kovaa bumppia. Cena bleidasi rajusti. Umaga otti suoran iskun päähänsä muun muassa kehästä heitetyistä teräsportaista ja selostuspöydällä olleesta tv-monitorista. Lisäksi loppupuolella nähty spotti, jossa Umaga juoksi selostuspöytien päältä ja hyppäsi lopulta viimeisen selostuspöydän läpi, oli perhanan näyttävä. Samoin lopetus oli toteutettu aivan pirun hienosti. Oikeastaan minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa tästä ottelusta: Cena ja Umaga todellakin näyttivät, mihin pystyvät parhaimmillaan, kun mahdollisuutena on painia todella kova HC-tyylinen päämestaruusottelu. Kiistaton MOTYC, varsinkin kun tietää, että vuoden 2007 aikana ei liikaa todella kovia otteluita tulla WWE:ssä näkemään.
****½ (23:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania 23 Title Shot
Participants: Ric Flair, Finlay, Kenny Dykstra, Matt Hardy, Edge, Tommy Dreamer, Sabu, Gregory Helms, Shelton Benjamin, Kane, CM Punk, King Booker, Super Crazy, Jeff Hardy, The Sandman, Randy Orton, Chris Benoit, Rob Van Dam, Viscera, Johnny Nitro, Kevin Thorn, Hardcore Holly, Shawn Michaels, Chris Masters, Chavo Guerrero, MVP, Carlito, The Great Khali, The Miz, The Undertaker
Vuoden 2006 poikkeusjärjestelyn jälkeen Royal Rumble oli palannut jälleen illan viimeiseksi otteluksi, ja ottelun panos oli tuttu: voittaja pääsisi painimaa valitsemastaan päämestaruudesta WrestleMaia 23:n Main Eventissä. Yleensä minulla on aina ollut Rumble-ottelun kohdalla jonkun verran huomioita tietyistä painijoista (kuten debytanteista ym.), mutta tällä kertaa huomioita on oikeastaan hämmentävän vähän. WWE itse mainosti tätä Rumblea etukäteen paljon sillä, että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun mukana olisi ECW:n painijoita, ja matsissa todella nähtiin ECW-rosterin nimiä, kuten Tommy Dreamer, Sabu, Sandman, CM Punk ja Rob Van Dam. Jonkun verran myös aseita nähtiin ottelussa. Muuten oleellisimmat maininnat paiijoista ovat oikeastaan siinä, että Shawn Michaels saapui nyt tähän Royal Rumbleen yksin, koska Triple H oli joutunut kuukausiksi sivuun vakavan loukkaantumisen vuoksi, ja että The Great Khali edusti nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä Raw'ta. Khali oli vuoden 2006 lopulla hetkellisesti draftattu managerinsa Daivarin kanssa ECW:hen, mutta vuoden 2007 alussa Raw'ta pyörittänyt Jonathan Coachman hankki Khalin Raw'n vahvistukseksi (Daivari jäi ECW:hen).

Huh, tämän Rumblen lopputaistelu on kyllä yksi parhaista Rumblen historiassa, ehkä jopa paras. Ja vaikka vihaankin täydestä sydämestäni The Great Khalia (ja sitä, että tässäkin Khali eliminoi ison osan WWE:n lupaavia nuoria nimiä), kieltämättä Khalin kehään saapumisen jälkeen nähty kehän todellinen tyhjentäminen toimi tällä kertaa pirun hyvin. Sen jälkeen tultiin nimittäin nopeasti tilanteeseen, jossa jäljellä oli enää neljä oikeasti kiinnostavaa nimeä, ja kun niistäkin oli kaksi eliminoitu nokkelasti pois, päästiin kovaan lopputaisteluun. Muuten tämän Rumblen heikkous oli se, että tässä ei nähty mitään erikoisuuksia, comebackeja tai muuta vastaavaa, ja ECW:n hardcore-tyyliäkin hyödynnettiin vain yhden pöytäbumpin verran. Toisaalta, se oli kyllä näyttävä pöytäbumppi. Ja vaikka mitään supererikoista tai päräyttävää ei nähty, matsi ei missään vaiheessa täyttynyt hitaista brawlereista, vaan kehässä oli koko ajan paljon taidokkaita painijoita, joten painin taso pysyi varsin hyvänä. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti huippuluokan Rumble-ottelu, vaikkei ihan all time -suosikkejani olekaan.
**** (56:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** John Cena
** Umaga
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Pidin tästä ppv:stä todella paljon, koska tässä nähtiin yksi MOTYC, huippuluokan Royal Rumble -ottelu ja hieno opener. Eikä kortissa ollut mitään täyttä kuraa. Toki jos olisin pitänyt Batistan ja Kennedyn matsista yhtä paljon kuin monet muut arvostelijat, tämä ppv olisi ollut silmissäni varmaan vieläkin onnistuneempi paketti, mutta tällaisenaankin tämä nousee kyllä minun kirjoissani juuri ja juuri Hienon arvosanan puolelle.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Ultimate
Upper Midcarder
Viestit: 76
Liittynyt: 06 Tammi 2016, 09:29

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Ultimate » 24 Syys 2019, 10:12

Olenkin odottanut, koska pääset tänne vuoteen 2007. Se on itselleni painifanina tietyllä tapaa se merkittävin vuosi: aloin vuoden alusta nimittäin seuraamaan painia aktiivisesti (mikä siis tarkoitti WWE:tä viikoittaisohjelmineen ja PPV-tapahtumineen). Tätä ennen seuraaminen oli ollut sellaista satunnaista SubTV-katselua, mutta jostain syystä juuri 2007 vuoden alussa päätin aloittaa seuraamisen ihan tosissaan ja se on jatkunut tänne asti. Ehkäpä juuri siksi nämä 2007 vuoden tapahtumat ovat yllättävänkin kirkkaina mielessä. Siispä joitain kommentteja!

Luulen, että aikoinaan aloitin seuraamisen nimenomaan vuoden 2007 Royal Rumblesta eli en ole ikinä tainnut nähdä tuota New Year's Revolutionia. Mieleen on kuitenkin jäänyt tuo Flairin ja Dykstran feudi - en tiedä oliko se loppujen lopuksi mitenkään erityisen hyvä, mutta mieleen palautuu pätkiä jopa joistain miesten viikoittaisotteluista. Hassua. Toki tuo Rated RKO:n ja DX:n matsi on tullut myös nähtyä myöhemmin parillakin tapaa merkittävänä otteluna.

Royal Rumblen sen sijaan silloin 12 vuotta sitten katselin. MNM/Hardyt-kuvio oli oikeasti viihdyttävää settiä aikoinaan. Lashley taas oli varsin erikoinen tapaus, muistaakseni miehen pushia oli tavallaan ihan kiva seurata, mutta jälkikäteen mietittynä oli ihan hyväkin, ettei miehestä tullut mitään vuosikymmentä dominoivaa kestotähteä WWE:n riveihin. Sen sijaan Mr. Kennedystä tykkäsin aikoinaan tosi paljon, potentiaalia miehessä olisi ollut vaikka mihin. Ja tapahtumasta kokonaisuutena, nuo kaksi viimeistä ottelua ovat ihan loistavia. Cenan ja Umagan LMS-matsia muistellaan yhä, eikä syyttä ja muistan myös kuinka huikea tuo Rumble-matsin lopputaistelu oli. Kovaa kamaa.

Palailen taas kommentoimaan seuraavaan WWE-tapahtuman yhteydessä!

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 15 Loka 2019, 10:33

Kiitos Ultimatelle todella paljon kommenteista! Ilahduttaa kyllä kuulla, että nämä arvostelut kiinnostavat yhä - vaikka nyt henkilökohtaisen elämän kiireiden takia tahti onkin huomattavasti aiempaa hitaampi.

Mutta siirrytään nyt taas eteenpäin projektissa.

Kuva
AGAINST ALL ODDS 2007

Vuosi 2007 jatkui TNA:n osalta helmikuussa järjestetyn Against All Odds -ppv:n merkeissä. Kyseessä oli historian kolmas Against All Odds, joka oli jo ottanut paikkansa TNA:n ppv-kalenterissa helmikuisena tapahtumana. Selostajinamme tutut ja turvalliset Don West ja Mike Tenay. Tällä kertaa ei tämän pidempiä alkusanoja, palataan TNA:n yleistilanteeseen taas jossain vaiheessa myöhemmin.

Kuva Kuva
Team 3D vs. LAX - Little Italy Street Fight Match
Team 3D:n ja LAX:n ppv oli jatkunut siis koko alkuvuoden ajan, koska viime ppv:ssä nähty mestaruusottelu ei ollut tarjonnut ratkaisua joukkueiden väliseen vihanpitoon. Nyt tarjolla oli uusi yritys välienselvittelyyn, ja nyt näiden kahden joukkueen välinen keskinäinen viha oli edennyt jo sille tasolle, että tähän otteluun ei ollut laitettu edes joukkuemestaruuksia panokseksi, vaikka LAX oli edelleen mestarijoukkue. Team 3D ei nyt tällä hetkellä siis välittänyt edes mestaruusvöistä, vaan he halusivat vain päästä pieksemään LAX:n, joka oli halpamaisesti viime aikoina väijyttänyt Team 3D:n monesti ylimääräisillä latinoapureillaan. Tällä kertaa ottelussa ei oltaisi kuitenkaan latinomaaperällä, vaan 3D:n kotiseuduilla Little Italyssa. Käytännössä kyse oli siis normaalista Street Fight -ottelusta, jossa oli vain käytettävänä kaikenlaista Little Italy -henkistä kamaa.

En tiedä, olenko jotenkin liian nihkeä näitä Team 3D:n ja LAX:n välisiä otteluita kohtaan, mutta tämäkään ei vain minun silmissäni lähtenyt missään vaiheessa liikkeelle sillä tavalla kuin olisi voinut toivoa. Aluksi nähtiin kyllä pari näyttävää bumppia, mutta sitten ottelu alkoi junnata paikallaan, muuttui sekavaksi ja ei oikein päässyt missään vaiheessa järkevästi raiteilleen. Lopputuloksena oli sekavahko HC-mähinä, joka oli parhaimmillaan hauskaa ja viihdyttävää entertainment brawlia, mutta huonoimillaan vain epämääräistä sekoilua kehässä. Devon vuoti verta kunnioitettavasti, mutta sekään ei vielä tee ottelusta erityisen hyvää. En myöskään pitänyt yhtään siitä, että otteluun tarvitsi sekoittaa joitain LAX:n random-apureita, joita kutsuttiin "Latino nationin" jäseniksi. Lopetuskin oli vähän platku, joten hyvistä puolistaankin huolimatta tämä jää vain ihan hyväksi otteluksi. Parannusta silti Final Resolutioniin verrattuna.
**½ (9:26)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Austin Starr vs. Senshi
Austin Starrin ja Senshin välinen vihanpito oli alkanut viime ppv:ssä nähdyn Starrin ja Alex Shelleyn välisen ottelun jälkimainingeissa. Tuo ottelu oli siis Kevin Nashin järjestämän Paparazzi Championship Series -turnauksen finaaliottelu, ja se päättyi lopulta Shelleyn voittoon. Matsin jälkeen muut PCS-turnauksen osanottajat Sonjay Dutt, Jay Lethal ja Senshi saapuivat juhlimaan Shelleyn voittoa, mikä raivostutti tietenkin entisestään vihaista Starria. Hän ilmoitti kunnioittavansa X-Divarin painijoista vain Senshiä ja käski Senshin tulla mukanaan. Senshi ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Starrista tai tämän kunnioituksesta, joten Starr läpsäisi Senshiä suoraan kasvoihin. Tästä Senshi ei arvatenkaan pitänyt, ja käsillä oli raju yhteenotto. Seuraavina viikkoina Starr ja Senshi jatkoivat toistensa kimppuun hyökkäämistä, joten lopulta meillä oli valmiina ottelu Against All Oddsia varten.

Pitää näköjään toistaa itseäni jo tässä vaiheessa arvostelua ja todeta, että openerin tavoin tämäkään ottelu ei viihdyttänyt minua ollenkaan niin paljon kuin olin toivonut. Austin Starrin ja Senshin välinen 1 on 1 -ottelu on kuin kenen tahansa TEW-bookkaajan valmis hengentuotos: laitetaan kaksi taidokasta X-Divarin painijaa toisiaan vastaan ppv:ssä ja annetaan heidän painia kova ottelu ilman mitään ylimääräistä säätöä. Luulisi, että tätä ei voi mokata, mutta jotenkin tällä kertaa Austin Aries ja Low-Ki eivät vain ilmeisesti olleet panneet ihan parhaita työsaappaitaan jalkaan. Koko ottelun ajan meno tuntui vähän puolittaiselta. Siltä, että kumpikaan ei halunnut näyttää ihan parasta osaamistaan ja että kumpikaan ei varsinkaan keksinyt tässä ottelussa mitään uutta tai yllättävää. Niinpä lopputuloksena oli ppv-matsin sijaan enemmänkin tv-show-tasoiselta ottelulta tuntuva koitos, jossa ei toki ollut mitään vikaa, mutta paljon enemmän olisi näiltä kahdelta voinut toivoa. Ottelun jälkeen Bob Backlund saapui paikalle ja pani Austin Starrin nyöräksi, koska Starr vittuili Backlundille. Mitäpä tähän sanomaan.
**½ (8:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christy Hemme vs. Big Fat Oily Guy - Tuxedo Match
Muistatteko vielä, miten Christy Hemme keskeytti viime ppv:ssä Voodoo Kin Mafian promon ja vaati TNA:ssa asiankuuluvaa kohtelua naispainijoille, mikä johti siihen, että Kip James ilmoitti naisten paikan olevan muualla kuin painikehässä, heitti misogynistä läppää ja sai tietenkin yleisöltä hurraukset? Kyllä, minäkin muistan. Ikävä kyllä. Tällaista oli showpaini vielä vuonna 2007. Ja vaikka tästä "naisten vallankumouksen" ylihehkuttamisesta voi montaa mieltä ollakin, niin luojan kiitos tällaisesta idioottimaisesta naisvihamielisestä sisällöstä on vähitellen showpainissa päästy eroon. Mutta koska siis vuosi oli 2007 ja koska TNA:n naispainin puolestapuhujaksi oli jostain syystä päätetty nostaa Christy Hemme (joka ei ihan oikeasti ollut millään tavalla lahjakas painija), jatkui tämä Hemmen "Antakaa naisille se paikka, mikä heille kuuluu" -storyline tietenkin lisänöyryyttämisellä. TNA:n komissaari Jim Cornette oli siis ilmoittanut Hemmelle, että Against All Oddsissa hän pääsisi painimaan, koska oli niin kovaa vaatinut naisille otteluita. PPV:tä edeltävässä pre show'ssa kävi sitten ilmi, että Hemmelle buukattu ottelu olisikin Tuxedo Match, eli ottelun osanottajat saapuisivat kehään frakeissa ja voittaja olisi se, joka saisi riisuttua toiselta frakin pois. Eikä tässä kaikki: Hemmen vastustaja olisi... kyllä vain... Big Fat Oily Guy, eli TNA:n "hauska ja mahtavan ironinen vastine" WWE:n DX-kuvioissa nähdylle Big Dick Johnsonille. Ai että. Ai että. En sano enempää.

Tästä "ottelusta" nyt ei tarvitse todeta oikeastaan mitään muuta kuin että tämä oli täyttä herenpaskaa. TNA halusi siis järjestää kuvion, jossa vaadittiin kunnioitusta naisten painille ja naispainijoille, ja he päättivät toteuttaa sen tuomalla esiin Christy Hemmen, joka vaatii kunnioitusta naispainijoille, joutuu naurunalaiseksi ja päätyy lopulta painimaan Tuxedo-ottelussa Big Fat Oily Guyta vastaan? Helvetin hyvin hoidettu, TNA. Asiaa ei myöskään auttanut se, että selostajat tuntuivat oikeastaan olevan vain samaa mieltä Kip Jamesin ja muiden kanssa siitä, että Christy Hemmen oleellisin anti on hänen ulkonäkönsä. Tämä vahvistui viimeistään siinä vaiheessa, kun ottelun jälkeen Kip James saapui kehään aukomaan päätään Christy Hemmelle ja riisui tämän frakin, koska "senhän kaikki halusivat nähdä". Selostajat totesivat samalla, että näinhän se on: kaikki halusivat vain nähdä Hemmen alusvaatteisillaan. Hienoa.
DUD (2:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dale Torborg w/ A. J. Pierzynski vs. Lance Hoyt w/ David Eckstein
Muistatteko, kuinka mahtavaa oli, kun TNA:n kehässä nähtiin NASCAR-kuskeja? Niinpä! Mikä voisi olla vielä parempaa kuin NASCAR-kuskit? Tietenkin baseball-pelaajat! Kyllä vain, seuraavaksi oli siis vuorossa juonikuvio, joka pohjautui baseball-pelaajan, painijan ja entisen painijan/nykyisen baseball-valmentajan väliseen juonikuvioon. En oikeastaan kovin tarkasti ymmärtänyt tätä juonikuviota, koska nämä baseball-pelaajat eivät sanoneet kaltaiselleni sivistymättömälle suomalaiselle mitään, ja täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, etten edes yrittänyt kovin tarkkaan ymmärtää tätä. Selvää kuitenkin oli se, että A. J. Pierzynski oli ilmeisesti 2000-luvun halpa versio Dennis Rodmanista: vihattu ja ylimielinen urheilija, joka saapui wrestling-bisnekseen keräämään lisää heattia. Apurinaan hän toi mukanaan Dale Torborgin, joka tietenkin parhaiten muistetaan upealta WCW-uraltaan 2000-luvun alusta, jolloin hän paini WCW:n ppv:eissä KISS Demonina. Lisäksi Torborg oli kuitenkin satunnaisesti paininut myös TNA:ssa, ja nyt hän yhdessä Pierzynskin kanssa herätti siis kaikenlaista pahennusta TNA:ssa. Lopulta heidän pelleilystään sai tarpeekseen TNA-konkari Lance Hoyt, joka haastoi Torborgin otteluun Against All Oddsissa. Torborg tietenkin suostui. Vielä ennen ppv:tä Hoyt ilmoitti tuovansa omaan kulmaukseensa baseball-pelaaja David Ecksteinin, joka oli ilmeisesti kaikkien rakastama sankari. Jee.

Eipä tästäkään paljon hyvää sanottavaa ole. Lance Hoyt olisi voinut olla oikein käytettynä ihan hyvä ylemmän keskikortin brawleri TNA:ssa, mutta tällaisissa juonikuvioissa hän on täysin hyödytön. Dale Torborgilla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa painikehään vuonna 2000, eikä hänellä pitäisi olla asiaa sinne seitsemän vuotta myöhemminkään. Baseball-pelaajat kehän laidalla ovat täsmälleen yhtä rasittavia kuin NASCAR-kuljettajatkin, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ottelu saa yhden tähden sen ansiosta, että Lance Hoyt teki parhaansa ja yritti kantaa Torborgin kelvolliseen otteluun. Vähän enemmänkin olisi voinut irrota muuten, mutta kaiken muun hyvän lisäksi myös ottelun lopetus oli buukattu täysin idioottimaisesti.
* (5:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
AJ Styles vs. Rhino - Motor City Chain Match
Tässä AJ Stylesin ja Rhinon feudissa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää sitten viime ppv:n. Styles oli edelleen halpamainen liero, joka halusi tehdä Rhinon elämästä mahdollisen inhottavaa, ja Rhino halusi edelleen antaa Stylesille kunnon opetuksen. Tällä kertaa nämä kaksi kohtaisivat toisensa Motor City Chain -ottelussa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että molemmat sidottiin toisiinsa pitkällä metalliketjulla ja niiden päässä olevilla käsiraudoilla. Tämän lisäksi kehän kahteen kulmaukseen oli kiinnitetty paalut. Toisen paalun päässä oli nightstick, jonka Rhino oli saanut valita ottelun erikoisaseeksi, jota saisi käyttää sen jälkeen, kun oli saanut pampun alas paalusta. Toisen paalun päässä oli puolestaan avaimet käsirautoihin. Huomaatteko kenties jostain, että Vince Russo oli tosiaan liittynyt vuoden 2006 aikana takaisin TNA:n käsikirjoitustiimiin?

Tämä Stylesin ja Rhinon feud ei vain millään mittarilla ole mikään erityinen suosikkini Stylesin uralta. Ensinnäkin tämä feud kesti hämmentävän pitkään, eikä yhdessäkään ottelussa nähty mitään erityisen uutta tai ihmeellistä. Miesten kemiat eivät sopineet erityisen hyvin keskenään, joten lopputuloksena oli matseja, jossa Styles joutui vetämään itselleen sopimatonta pelkurimaista heel-roolia ja Rhino ikään kuin oli otteluissa kantajan asemassa. Toki lopujen lopuksi Styles joutui vastamaan otteluiden kantamisesta, mutta tämäkin matsi ylsi vain hyvällä tasolle, koska Stylesillä ja Rhinolla ei yksinkertaisesti ollut enempää annettavaa. Ei nähty isoja spotteja, suuria bumppeja tai mitään muutakaan tajunnanräjäyttävää, vaan perusvarmaa ja hyvää HC-tyyppistä mäiskintää, jollaista on kuitenkin tottunut näkemään vähemmänkin lahjakkailta painijoilta kuin AJ Stylesiltä.
*** (15:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chris Sabin (c) vs. Jerry Lynn - TNA X Division Championship
Nuori ja ylimielinen Chris Sabin oli noussut jo neljättä kertaa urallaan TNA:n X-Divisioonan mestariksi, kun hän oli päihittänyt viime ppv:ssä nähdyssä kolminottelussa mestari Christopher Danielsin ja konkari Jerry Lynnin. Nyt Sabin joutui ensimmäisessä mestaruusvoittonsa jälkeisessä ppv-tason mestaruuspuolustuksessa puolustamaan vyötään Jerry Lynniä vastaan, ja se oli aivan oikein, koska juuri Lynnin ja Sabinin välille oli viime kuukausien aikana kehkeytynyt mehevä riita. Se johtui tietenkin siitä, että Sabin piti itseään ylivertaisena painijana ja Lynniä puolestaan ikäloppuna has-beeninä. Lynn ei tästä tietenkään pitänyt, ja hän päätti palata pitkän tauon jälkeen TNA:n painikehiin osoittaakseen Sabinille, että hän voisi koska tahansa halutessaan edelleen päihittää Sabinin ja nousta vaikka X-Divisioonan mestariksi.

Äh, vähän pettymyksenä jatkui tämä ilta, koska edes X-Divarin ottelu ei nyt yltänyt kolmea tähteä parempaan suoritukseen. Yleensä X-Divarin ottelu on ollut heittämällä illan parasta osastoa, usein helposti huippuluokan ottelu. Olen lisäksi pitänyt tästä Lynnin ja Sabinin feudista, ja jotenkin toivoin kovasti, että tämä päättyisi Lynnin voittoon. Ehkä Lynn sitten kuitenkin alkoi vain olla vähän liian vanha ja kankea, koska tässä ottelussa ei yksinkertaisesti ollut sellaista meininkiä, mitä X-Divarin otteluissa on. Matsi kyllä toimi hyvin, eteni koko ajan ja oli kohtuullisen vauhdikastakin menoa, mutta mitään oikeasti innovatiivista tai tajunnan räjäyttävää ei ollut, vaan kokonaisuutena yleisölle tarjoiltiin perusvarma ja hyvä ottelu. Toki sekin on hyvä suoritus, ja mielellään tämän ottelun katsoi, mutta X-Divarilta on vain lupa odottaa enemmän.
*** (13:33)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Robert Roode, Miss Brooks & Eric Young
Pitkin tätä iltaa oli nähty videopätkiä, joissa Paparazzi-porukkaa johtanut Alex Shelley esitteli Kevin Nashille, Sonjay Duttille ja Jay Lethalille saamaansa videomateriaalia siitä, miten Robert Rooden manageri Miss Brooks oli saanut vieteltyä Eric Youngin ja huijattua samalla Youngin allekirjoittamaan sopimuksen, jossa hän liittyisi Rooden talliin. Jostain syystä Robert Roode oli siis pitkän aikaa halunnut saada entisen Team Canada -parinsa ja nykyisen halveksimansa luuserin, yleisön sympatisoiman altavastaajan Eric Youngin "talliinsa", johon kuului Rooden lisäksi tätä ennen vain hänen managerinsa Miss Brooks. Lopulta Young oli siis allekirjoittanut sopimuksen, kun oli luullut pääsevänsä harrastamaan seksiä Brooksin kanssa, mutta tämä tietenkin osoittautui valheeksi. Niinpä nyt monien videoklippien päätteeksi tätä samaa jostain syystä erittäin merkittävää kuviota päästiin jatkamaan vielä kehässä, kun Roode raahasi paikalle Brooksin ja Youngin, pilkkasi heitä molempia ja sai Youngin hermostumaan. Yleisö yritti saada Youngia kääntymään Roodea vastaan, mutta Young ei uskaltanut, ja Roode poistui tyytyväisenä paikalta. Tämä angle ei tuntunut millään tavalla kiinnostavalta.

Kuva Kuva
James Storm & Jackie Moore vs. Petey Williams & Gail Kim - Mixed Tag Team Match
Viime ppv:ssä nähtiin James Stormin ja Petey Williamsin välinen ottelu, jossa Williams puolusti Stormin entisen joukkueparin ja nykyisen vihamiehen Chris Harrisin kunniaa. Harrisia ei ollut siis nähty TNA:ssa sen jälkeen, kun Storm oli kääntynyt pitkäaikaista joukkuepariaan ja ystäväänsä vastaan iskemällä häntä kaljapullolla suoraan päähän. Harrisin toinen silmä oli sokeutunut iskusta, ja siksi Harris ei ollut painikunnossa, joten Harrisin puolustajaksi nousi Petey Williams. Final Resolutionissa nähdyssä ottelussa Williamsin puolelle lyöttäytyi myös America's Most Wantedin entinen manageri Gail Kim. Se ei kuitenkaan auttanut, koska yllätyspaluunsa TNA:han teki Jacqueline, joka tunnettiin nyt nimellä Jackie Moore. Hänestä tuli James Stormin uusi manageri, joka auttoi Stormia taistelemaan nyt Williamsia ja Gail Kimiä vastaan. Niinpä luonteva jatkumo oli se, että ppv:hen buukattiin näiden neljän välille Mixed Tag Team -ottelu.

Tämä jatkoi aika pitkälti sekä illan teemaa että edellisessä ppv:ssä nähdyn Storm vs. Williams -ottelun teemaa. Missään vaiheessa tämä joukkueottelu ei noussut sellaista kivaa tv-ottelua kummoisemmaksi suoritukseksi, vaan kokonaisuutena tämä oli lähinnä kädenlämpöinen. On sekin toki selvästi parempi kuin että tässä ottelussa olisi ollut joku erityisen suuri vika tai että tämä olisi ollut erityisen huono. Mistään sellaisesta ei siis ollut kyse, vaan matsissa ei vain tapahtunut mitään, minkä ansiosta tätä olisi voinut kutsua mitenkään jännittäväksi. Gail Kimin rooli tässä ottelussa jäi harmillisen pieneksi, mikä on sääli, koska Kim oli oikeasti näihin aikoihin pirun taitava naispainija ja ansaitsisi kaikki mahdolliset paikat todistaa kykynsä. Kokonaisuutena siis ihan ok ottelu, ei sen kummempaa.
** (8:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Abyss w/ James Mitchell vs. Sting - Prison Yard Match
Abyssin ja Stingin välinen feud oli alkanut loppuvuodesta 2006, kun Sting oli juuri voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden. Sitten Abyss oli voittanut mestaruuden Stingiltä diskauksella, ja feudi oli syventynyt entisestään. Välillä kuvio oli muuttunut entistä oudommaksi, kun Sting oli yrittänyt alkaa käännyttää Abyssiä puolelleen. Sting alkoi kutsua Abyssiä tämän oikealla nimellä Chrisiksi ja yritti saada tämän hylkäämään James Mitchellin ja koko pimeän puolen, jota Mitchell edusti. Tätä käännöstä Abyss ei koskaan kuitenkaan tehnyt, ja Final Resolutionissa hän hävisi NWA World Heavyweight -mestaruutensa Christian Cagelle kolminottelussa, jossa myös Sting oli mukana. Abyssin ja Stingin vihanpitoa mestaruustappio ei suinkaan päättänyt, vaan nyt saatanallisen James Mitchellin käskyttämällä monsterilla oli entistä enemmän syitä tehdä lopullisesti selvää Stingistä. Sting puolestaan pyrki edelleen jatkamaan mind gamesejaan Abyssin kanssa muun muassa pukeutumalla Abyssin entiseen maskiin. Nyt kaikista mind gameseista oli kuitenkin aika tehdä loppu, kun nämä kaksi kohtasivat toisensa Prison Break -ottelussa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että ottelu alkoi kehän sijaan parkkihallin läheltä "Prison Yard" -alueelta, josta ottelu eteni vähitellen kehään. Kehässä puolestaan oli kiinnitetty kehätolppiin pyörivät vilkkuvalot, ja keskellä kehää oli haihäkki, ja ottelun voittaisi se, joka saisi suljettua ensin vastustajansa haihäkkiin.

Vihdoin! Tämä oli illan ensimmäinen positiivinen yllätys. Ehkä olen jotenkin liian suuri tällaisten HC-mäiskintöjen fani ja ehkä kukaan muu ei olekaan pitänyt tätä ottelua mitenkään kummoisena, mutta minusta tämä oli pirun viihdyttävä, intensiivinen ja hyvin buukattu HC-ottelu. Odotin etukäteen jotain aivan kammottavaa ylibuukattua russoilua, jolla ei olisi mitään tekemistä varsinaisen painin kanssa. Tämä oli kuitenkin täysin väärä, koska heti ottelun alusta lähtien Sting ja Abyss päättivät näyttää, että tässä ottelussa ei keskitytä sen idioottimaiseen taustatarinaan vaan brutaaliin tappeluun. Ensin areenan ulkopuolella nähty HC-mättö oli loistava osuus, ja Stingin loikka korkean roskalavan päältä Abyssin päälle ja pöydän läpi oli perhanan näyttävä. Sen jälkeen päästiin vähitellen kehäalueelle, jossa nähtiin kaikkea, mitä sopi toivoa: verta, kovia bumppeja, piikkilankaa, näyttäviä spotteja... Erityisen hieno oli hetki, kun Abyss repi kehäkulmauksen päällä olleen hälytysvalon ja pamautti sen aivan täysiä säpäleiksi Stingin päähän. Sen lisäksi tietenkin ottelun lopetusspotti oli pirun näyttävä: Powerbomb piikkilankapöydän läpi on sitä jotain. Ei tällaisia matseja nykypainissa liikaa nähdä: oikeasti väkivaltainen HC-ottelu, jossa on kuitenkin selvä tarina ja taustalla pitkä vihanpito. Nautin tästä kovasti, vaikka toki tässä olisi kaivattu enemmän oikeaa painia, jotta tällä olisi ollut mahdollisuuksia nousta huippuotteluksi. Luultavasti tämä oli niin hyvä ottelu kuin nämä kaksi vain pystyivät painimaan keskenään.
***½ (11:57)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christian Cage (c) vs. Kurt Angle - NWA World Heavyweight Championship
Ilta oli ollut pitkä, mutta vihdoin oli Main Eventin aika. Christian Cage oli siis voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden takaisin itselleen, ja nyt oli ensimmäisen mestaruuspuolustuksen aika. Haastajakseen Cage sai Kurt Anglen, joka oli voittanut Final Resolutionissa Samoa Joen ratkaisevassa ottelussa ja ansainnut itselleen ykköshaastajuuden. Cage ja Angle olivat tietenkin vanhoja tuttuja, ja tuota tuttuutta hyödynnettiin myös ottelun rakentelussa. Itse asiassa Cage uhosi pitkän aikaa hankkineensa itselleen apurin, joka tuntee Anglen todella hyvin. Viikkojen ajan vihjailtiin, että Cagen apuri saattaisi olla Samoa Joe, ja selostajat olivat järkyttyneitä siitä, saattaisiko Joe liittyä näin halpamaisesti Cagen puolelle. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että Joe ei ollut millään tavalla liitossa Cagen kanssa - mutta sen sijaan Cagen vihjaama apuri oli Scott Steiner, joka teki paluunsa TNA:han parin kuukauden poissaolon jälkeen ja hyökkäsi brutaalisti Anglen kimppuun. Nyt Cagella oli siis apurinaan sekä Tomko että Scott Steiner. Ainut ongelma oli se, että Steiner ja Tomko eivät tulleet toimeen ollenkaan keskenään. Ja että tässä ottelussa Cagella ei saisi olla Tomkoa tai Steineria ringisdellä. Ja että ottelun epävirallinen enforcer oli Samoa Joe, joka seurasi ottelua ringsidellä.

Äh, olipas pettymys lopulta tämäkin. Etukäteen ajattelin, että Christianin ja Anglen välinen ottelu olisi helposti voinut olla huippuluokan ottelu, vaikka kieltämättä on jotenkin hupaisaa, että TNA:n Main Eventissä painii kaksi pitkän (ja vieläpä osittain yhteisen) uran tehnyttä WWE-jyrää. Toisaalta juuri siksi näillä kahdella pitäisi toimia kemiat keskenään, ja varmaan ne olisivat toimineetkin toisenlaisissa olosuhteissa. Nyt tämä ottelu tuntui alusta lähtien siltä, että joku tässä ei vain natsannut. Jotenkin matsin tunnelma ei ollut oikeanlainen, eikä tässä päästy missään vaiheessa kunnon painimisen makuun, vaan ottelu koostui lähinnä yksittäisistä isoista liikkeistä ja kokonaisuutta ei rakennettu missään vaiheessa. Isommat ongelmat alkoivat sitten siinä vaiheessa, kun ottelu tarpeettomasti ylibuukattiin AJ Stylesin, Tomkon, Scott Steinerin ja Samoa Joen sekaantumisille sekä useammalla refbumpilla. Toki Angle ja Cage tekivät koko ajan hyvää työtä kehässä, ja sen ansiosta tämä oli kaikesta sekoilustaan huolimatta hyvä ottelu, mutta paljon enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.
*** (19:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Abyss
** Kurt Angle
* Sting

Kokonaisarvio Against All Oddsista: Olipa kaikin puolin heikohko esitys. Abyss/Sting oli ppv:n tähtihetki, muuten parasta oli lähinnä muutama hyvä ottelu, jotka nekin olivat pettymyksiä odotuksiin nähden. Lisäksi tarjolla oli liian paljon Vince Russolta haisevaa roskaa, jota ei ole TNA:ssa yhtään kaivannut mutta jota lienee luvassa tulevina kuukausina entistä enemmän. Kokonaisuudessaan tämä haisi myös hyvin vahvasti väli-ppv:ltä, joten vaikka tämä ei täysi katastrofi ollutkaan, niin Kehno suoritus silti.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
---------------
4. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 446
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 07 Marras 2019, 19:32

Kuva
NO WAY OUT 2007

No Way Out oli vakiintunut 2000-luvun alkupuolella WWE:n viimeiseksi ppv:ksi ennen WrestleManiaa - ja oikeastaan ainoaksi ppv-tason välipysähdykseksi Royal Rumblen ja WrestleManian välissä. Vuosien ajan No Way Out oli ollut Smackdownin järjestämä ppv, ja niin oli myös tänä vuonna. Vuoden 2007 No Way Out oli kuitenkin siinä mielessä historiallinen ppv, että tämä jäi useaksi vuodeksi viimeiseksi WWE:n brand exclusive -ppv:ksi. WrestleManian jälkeen WWE:ssä alkoivat uudet ajat, ja WWE päätti luopua brändijaosta ppv:eissään. Käytännössä se tarkoitti sitä, että jatkossa Raw'n, Smackdownin ja ECW:n paijnijat saattoivat osallistua kaikkiin ppv:eihin. Brändijaon joustavuudesta ppv-tapahtumissa oli tosin nähty jo usean kuukauden ajan viitteitä, eikä sen kokonaan poistaminen ollut tällöin vuonna 2007 oikeastaan kovin kummoinen yllätys. Tässäkin ppv:ssä paini neljä Raw'n painijaa ja yksi ECW:n painija.

Selostajinamme tietenkin Michael Cole ja JBL. Tosin tämä ppv muistetaan parhaiten ppv:nä, jossa Michael Cole menetti äänensä kesken show'n ja jossa JBL joutui selostamaan käytännössä yksin tapahtuman kaksi viimeistä ottelua. Vaikka JBL on nykytietämyksen valossa yksi koko bisneksen suurimmista kusipäistä, jota on vaikea kunnioittaa millään tavalla, näihin aikoihin JBL:n selostukset nauttivat monien smarkkien - myös minun - suurta fanitusta. Cole puolestaan ei ole koskaan ollut erityisemmin pidetty, ja kun JBL lopulta osoitti tässä ppv:ssä pystyvänsä selostamaan matsit varsin hyvin yksin ilman Colea, JBL:n suosio selostajana sen kuin kasvoi.

Kuva Kuva
MVP & MNM vs. The Hardys & Chris Benoit
Niin se vain oli. MNM:n ja Hardyjen välinen feud ei ollut tullut edellenkään päätökseen Royal Rumblessa, vaan sama brändirajat ylittävä joukkueiden välinen vihanpito sen kuin jatkui jatkumistaan. Jeff Hardy oli näihin aikoihin edelleen IC-mestari, ja Johnny Nitro halusi IC-mestaruuden takaisin itselleen, mutta se oli varsin toissijaista verrattuna siihen, miten paljon henkilökohtaisella tasolla nämä joukkueet vihasivat toisiaan. Tällä kertaa vuorossa ei kuitenkaan ollut enää 2 vs. 2 -ottelua, vaan tähän matsiin oli lisätty myös US-mestari Chris Benoit ja hänen uusi vihamiehensä MVP. Ylimielinen nuorukainen MVP oli sitä mieltä, että muun muassa Kane-voitollaan hän oli ansainnut mahdollisuuden nousta Smackdownin seuraavaksi US-mestariksi. Hän oli myös varma, että pystyisi päihittämään Benoit'n. Benoit ei sen sijaan ollut millään tavalla vakuuttunut MVP:n egoboostailusta, mutta nyt miehet pääsivät kohtaamaan toisensa painikehässä.

Mitäpä tähän sanoisi? Toivoin jo Royal Rumblen kohdalla, että MNM:n ja Hardyjen väliset ottelut olisi käyty, mutta niin vain vielä No Way Outkin piti aloittaa Hardyjen ja MNM:n välisellä ottelulla. Okei, tällä kertaa mukana olivat hieman tuoreutta tuomassa MVP ja Chris Benoit, mutta perusasetelma pysyi silti samana. Oikeastaan Benoit'n ja MVP:n lisääminen otteluun toi tähän enemmänkin sellaista tv-ottelun tuntua kuin varsinaista raikkautta ja kiinnostavuutta. Hyvää tässä oli toki se, että kaikki kuusi kehässä ollutta miestä olivat kiinnostavia painijoita, ja suurin osa heistä pystyi tässäkin ottelussa oikein viihdyttäviin otteisiin. Niinpä kokonaisuutena oli kasassa hyvä, viihdyttävä ja kaikin puolin toimiva opener, jota katsoessa kuitenkin toivoi hartaasti, että nyt vihdoin ja viimein MMN:n ja Hardyjen välinen feud olisi todellakin ohi.
*** (14:19)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
8 Man Cruiserweight Open Match - WWE Cruiserweight Championship
Participants: Scotty 2 Hotty, Daivari, Gregory Helms (c), Funaki, Shannon Moore, Jimmy Wang Yang, Jamie Noble, Chavo Guerrero
Gregory Helms oli kantanut WWE Cruiserweight -mestaruutta yli vuoden ajan ja kohdannut sinä aikana monenlaisia haastajia. Nyt hän oli kuitenkin koko uransa kovimman haasteen edessä, kun impromptu-otteluna tähän ppv:hen oli lisätty muun muassa WrestleMania XX:stä tuttu Cruiserweight Open -ottelu. Käytännössä kyse oli siis Tag Team Turmoil -tyyppisillä säännöillä toimivasta ottelusta, johon kaikki cruiserweight-painijat saivat osallistua. Ottelun aloitti kaksi satunnaisesti arvottua cruiserweightia, ja kun toinen oli selättänyt toisen tai pannut toisen luovuttamaan, kehään saapui seuraava painija. Tätä jatkuisi niin kauan, kunnes kaikki halukkaat olivat päässeet osallistumaan otteluun. Ottelun osanottajista Scotty 2 Hotty oli tehnyt edellisen ppv-esiintymisensä tasan vuosi sitten, ja tämä jäisi myös hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen WWE:ssä, koska paria kuukautta myöhemmin WWE-konkari Hotty sai vihdoin potkut, minkä monet fanit olivat odottaneet tapahtuvan paljon aiemmin. Daivari oli puolestaan juuri siirtynyt ECW:n rosterista Smackdowniin, ja Smackdown-debyytissään hän oli onnistunut voittamaan Helmsin. Scotty 2 Hottyn tavoin Funaki oli pitkään ollut CW-divarin jobberi, ja myös hänellä oli edellisestä ppv-esiintymisestä aikaa vuosi. Shannon Moore oli puolestaan tehnyt paluunsa WWE:hen edellisenä syksynä ilmestymällä ECW:hen uudenlaisessa punkkarilookissa. Tämän toivottiin ilmeisesti tekevän Mooresta suositun, mutta lopulta suosio jäi minimaaliseksi, ja alkuvuodesta Moore siirtyi Smackdowniin osaksi CW-divaria. Jamie Noble ja Jimmy Wang Yang olivat tuttuja näkyjä viime aikojen CW-mestaruuskuvioista. Moninkertainen CW-mestari Chavo Guerrero oli sen sijaan pitkään paininut US-mestaruuskuvioissa ja isommissa otteluissa, mutta tämän matsin lopussa hän teki yllätysesiintymisen saapumalla ottelun viimeiseksi osanottajaksi.

Alkuun tämä ottelu vaikutti todela heikolta, koska ensimmäiset välienselvittelyt olivat lähinnä vitsimuotoisia otteluita ilman ollenkaan kunnon painia. Tilanne alkoi onneksi muuttua siinä vaiheessa, kun Shannon Moore saapui kehään, ja kolmen viimeisen painijan (Wang Yang, Noble ja Guerrero) kohdalla tästä kuoriutuikin sitten kaikin puolin hemmetin viihdyttävä CW-mättö. Tällaista nähtin näihin aikoihin WWE:ssä aivan liian harvoin (ja kohta CW-divari tapettaisiinkin kokonaan), mikä oli todella sääli, koska tässäkin ottelussa suorastaan kuuli, miten yleisö heräsi kunnolla henkiin, kun matsi alkoi olla jännittävä ja kiinnostava. Ottelun ehdoton tähti oli Jimmy Wang Yang, joka esitteli todella näyttäviä liikkeitä, myi ottamiaan iskuja vastaan hienosti ja kantoi muutenkin ison osan ottelusta. Toki myös Gregory Helms, Noble ja Chavo Guerrero loistivat omissa rooleissaan. Kokonaisuutena viihdyttävä CW-mättö.
*** (14:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Finlay & Little Bastard vs. Boogeyman & Little Boogeyman
Mmm. Niin. Kyllä. Eli: vuoden 2006 loppukeväästä lähtien Finlayn otteluita oli alkanut häiritä pienikokoinen vihreisiin vaatteisiin ja hattuun pukeutuva hahmo, joka ilmestyi kehänlaidalle aina kehän alta. Aluksi kukaan ei tuntunut tietävän, mikä tai kuka tämä hahmo oikein oli, mutta hän selvästi piti Finlaysta ja yritti auttaa Finlayta tämän otteluissa. Nopeasti tätä hahmoa alettiin kutsua "Little Bastardiksi" (kyllä) ilmeisesti hänen käytöksensä vuoksi, ja tässä vaiheessa Little Bastard oli edelleen tämän hahmon virallinen nimitys. Samalla oli kuitenkin käynyt selväksi, että Little Bastard oli irlantilaiseen tarustoon kuuluva leprechaun, eli eräänlainen tonttu tai maahinen. Se piti Finlayta isähahmonaan, vaikka Finlay näytti suurimmaksi osaksi lähinnä häpeävän ympärillään pyörivää Little Bastardia. Ennen ottelua nähdyssä backstage-segmentissä Finlay muuten kutsui Little Bastardia yhden kerran nimellä "Hornswoggle", josta pian tulisikin hänen virallinen kehänimensä, kun Pikkuäpärä oli todettu sopimattomaksi. Todellisuudessa Little Bastard ei siis suinkaan ollut leprechaun, kääpiö, menninkäinen tai edes irlantilainen, vaan vuonna 2004 uransa aloittanut kääpiöpainija Dylan Postl. Nyt sitten Little Bastard teki ppv-kehädebyyttinsä, kun yhdessä Finlayn kanssa he kohtasivat Boogeymanin ja... Little Boogeymanin? Smackdownin pelottavin mörkö Boogeyman oli siis alkanut alkuvuodesta 2007 häiritä Finlayta ja estänyt tätä huijaamasta otteluissaan. Finlay ei tietenkään tästä matoja syövästä möröstä pitänyt, ja helmikuussa hän oli onnistunut Little Bastardin avulla voittamaan Boogeymanin, mikä oli Boogeymanin ensimmäinen tappio WWE:ssä. Tätä seurasi se, että seuraavalla viikolla Boogeyman kaappasi Little Bastardin ja toi avukseen itsensä näköisen Pikkumörön, eli Little Boogeymanin. Eri raporttien mukaan tuo Little Boogeyman oli joko näyttelijä Chris Hollyfield tai kääpiöpainija Short Sleeve Sampson. Oli miten oli, ppv:hen oli nyt sitten buukattu tämä käsittämätön ottelu.

"Mitä helvettiä me oikein katsomme", kysyi JBL tämän ottelun aikana selostamossa, ja minun on pakko olla samaa mieltä Bradshaw'n kanssa. Jos Finlay ei olisi niin pirun taitava ja intensiivinen painija, tämä koko ottelu olisi ollut aivan uskomatonta herenpaskaa, mutta nyt Finlay sai juuri ja juuri kannettua tätä kokonaisuutta sen verran, että annan tälle ottelulle puolikkaan. Myönnettäköön tuo puolikas vaikka ihan vain siitä ilosta, että Finlayn stiffi Big Boot Little Boogeymanin päähän oli oikeasti varsin näyttävä hetki. Muuten tällä matsilla ei ollutkaan paljon mitään tekemistä painin kanssa, vaan kyse oli enemmänkin "hassuttelusta" ja sekoilusta, ja sellaistahan WWE-kansa tietenkin rakastaa, maggle. Tai sitä mieltä Vince McMahon tuntui ainakin vahvasti olevan. Onneksi tämä ei kestänyt liian kauaa. Paskaa. Eteenpäin.
½ (6:44)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
King Booker w/ Queen Sharmell vs. Kane
Entinen World Heavyweight -mestari King Booker oli jäänyt varsin tyhjän päälle sen jälkeen, kun hän oli hävinnyt mestaruutensa Batistalle Survivor Seriesissä eikä ollut saanut voitettua sitä takaisin revanssimatsissaan. Tämä feud Kanen kanssa oli saanut alkunsa siitä, kun Kane oli eliminoinut Bookerin Royal Rumble -ottelussa, ja Booker oli saanut totaalisen hermoromahduksen siitä, että hänen viimeinenkin mahdollisuutensa nousta takaisin päämestariksi oli tuhottu. Niinpä Booker oli palannut Rumble-ottelussa kehään ja eliminoinut Kanen kostoksi. Tätä Big Red Machine ei tietenkään sulattanut, joten seuraavien viikkojen aikana Smackdownissa oli tarjolla rajuja yhteenottoja näiden kahden konkaripainijan välillä, kunnes heidän välilleen vahvistettiin ottelu ppv:hen.

Olipa jotenkin yhdentekevän tuntuinen ottelu. Sinänsä Booker ja Kane tekivät kyllä hyvää työtä ja yrittivät saada aikaan mukavan väli-ppv:n ottelun, mutta ei minulla ainakaan ollut mitään syytä, miksi olisin millään tavalla ollut kiinnostunut näiden kahden konkarin lyhyellä rakentelulla syntyneestä ottelusta. Noh, Kane ja Booker tekivät tässä ottelussa aika lailla sen, minkä Kane ja Booker osasivat ilman parempia, kiinnostavampia ja nuorempia vastustajia, ja lopputuloksena oli pienellä ppv-yrityksen tuomalla lisällä ihan hyvä ottelu. Sen enempää tuskin kukaan saattoi Bookerilta ja Kanelta myöskään etukäteen odottaa, joten ei tästä ottelusta voi liikaa valittaa. Ihmetellä toki voi hieman, kokiko WWE todella oleelliseksi tällaisen ottelun buukkaamisen ppv:hen. Ehkäpä sitten kyllä.
**½ (12:38)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Paul London & Brian Kendrick (c) vs. Deuce 'n' Domino w/ Cherry - WWE Tag Team Championship
Paul London ja Brian Kendrick olivat pitäneet WWE Tag Team -mestaruuksia hallussaan lähes yhtä pitkään kuin Gregory Helms oli hallinnut WWE Cruiserweight-mestaruutta. London ja Kendrick olivat voittaneet vyöt viime toukokuussa MNM:ltä, ja sen jälkeen he olivat puolustaneet joukkuemestaruuksia kuukaudesta toiseen kovatasoisissa otteluissa Smackdownissa. Nyt uusimmaksi haastajajoukkueeksi oli noussut Smackdownin tulokaskaksikko Deuce 'n' Domino. Deuce ja Domino olivat tehneet päärosteridebyyttinsä alkuvuodesta 2007, kun he saapuivat Smackdowniin ja jäivät heti katsojien mieleen erikoisella hahmolla. Deuce ja Domino sekä heidän managerinsa Cherry edustivat tyyliltään 1950-luvun "greaser"-lookkia, ja he pyrkivätkin imitoimaan niin käytöksellään kuin ulkonäölläänkin täysin 50-luvun menoa. Deuce 'n' Domino saapuivat esimerkiksi kehään vanhanmallisella jenkkiraudalla, ja heidän managerillaan Cherryllä oli jalassa vanhanaikaiset rullaluistimet. Cherry oli (kayfabessa) Deucen tyttöystävä ja Dominon sisko. Kehädebyyttinsä Deuce 'n' Domino teki helmikuussa, ja kaikkien yllätykseksi he nappasivat sokkivoiton non title -ottelussa mestarikaksikko Londonista ja Kendrickistä. Tuon voiton turvin Deuce 'n' Domino ansaitsikin heti mestaruusottelun ppv:hen, ja nyt heillä oli ensiluokkainen mahdollisuus voittaa joukkuemestaruudet itselleen heti uransa alussa. Deuce on siis oikealta nimeltään James Snuka, hän on Jimmy Snukan poika, mutta sitä ei tuotu mitenkään esille tähän aikaan. Domino on oikealta nimeltään Cliff Compton. Hän oli paininut vuosia indyissä ennen kuin pääsi WWE:hen.

Tämä oli Londonin ja Kendrickin mestaruuskauden ehdottomasti heikoin ppv-mestaruuspuolustus, mikä on sääli. London ja Kendrick olivat vuosina 2006-2007 sellainen takuuvarma kova nimi Smackdownin joukkuedivisioonassa, ja nämä kaksi keskenään vaikuttivat tosi paljon siihen, että WWE:n joukkuedivisioona näytti kiinnostavalta, vaikka muuten WWE:n kiinnostus joukkuedivisioonansa oli jo näihin aikoihin aika lailla pohjamudissa. London ja Kendrick tekivät kuitenkin kuukaudesta toiseen kovaa työtä ja painivat loistavia otteluita. Nyt jostain syystä samanlaista ei nähty. Ehkä Londrickin ja Deuce 'n' Dominon kemiat eivät vain pelanneet keskenään tai ehkä ottelu oli buukattu kömpelösti, mutta lopputuloksena oli lopulta vain vähän normaalia tv-ottelua kummoisempi ottelu. London ja Kendrick väläyttivät kyllä pari nättiä liikettä, mutta mitään sen kummempaa tässä ei ikävä kyllä nähty.
**½ (8:07)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bobby Lashley (c) vs. Mr. Kennedy - ECW World Championship
ECW World -mestari Bobby Lashley oli saapunut ECW:stä Smackdownin ppv:hen puolustamaan mestaruuttaan, koska... En oikeastaan tiedä, miksi. Todellinen syy oli tietenkin se, että WWE varmaan jo tässä vaiheessa tajusi, että ECW:n omissa ppv:eissä ei ollut mitään järkeä, joten he ajattelivat kokeilla, voitaisiinko ECW:n päämestaruutta vain puolustaa toisten brändien ppv:ssä. Kayfabe-syy oli kaiketi se, että Mr. Kennedy oli turhautunut siitä, miten lähellä hän oli World Heavyweight -mestaruuden voittoa Royal Rumblessa, ja kun hän ei saanut uusintaottelua Batistaa vastaan, hän päätti alkaa haastaa riitaa Lashleyn kanssa, ja nyt Lashley saapui selvittämään tuon riidan Kennedyn kanssa mestaruusottelussa.

Blaah, pettymykseksi jäi tämäkin ottelu. Harmillisesti ottelun fiilistä söi myös hieman se, että yleisö ei jostain syystä ollut tässä ollenkaan mukana, vaikka mielestäni paini oli kehässä suurimmaksi osaksi varsin hyvää. Kennedy osaa hyvin tämän roolinsa, jossa hän työstää jotain vahvemman vastustajansa ruumiinosaa (usein jalkaa) ja yrittää sitten parhaansa mukaan dominoida ottelua tuon työstämisen avulla. Nytkin Kennedy työstämässä Lashleyn jalkaa oli toimivaa, ja se olisi ollut vielä toimivampaa, jos Lashley olisi muistanut myydä jalkaansa loppuun asti. Tällaisenaankin silti varsin hyvä suoritus, ja sen jälkeen matsi jatkui myös toimivasti, kun Lashley counteroi näyttävästi Kennedyn Kenton Bombin ja pääsi pamauttamaan pari isoa voimaliikettään. Oikeastaan ottelun suurin ongelma olikin sitten (yleisön vaisuuden lisäksi) surkea lopetus, joka söi tosi paljon fiilistä koko ottelusta. Täyteen tehoon tämä ottelu ei missään vaiheessa päässyt, mutta paremmalla lopetuksella olisi voinut olla hyvä matsi. Nyt juuri ja juuri ihan hyvä koitos.
**½ (15:27)
Voittaja:
► Show Spoiler
The Miz's WWE Diva Invitational Talent Contest w/ Kelly Kelly, Layla, Brooke Adams, Jillian, Candice, Maria, Ariel & Ashley Massaro
Jippii. Ennen ME:tä nähtiin upea segmentti, jossa ärsyttävä Miz saapui kehään huutamaan HOOOO-RAH, minkä jälkeen suurin osa WWE:n painitaidottomista naisista saapui kilpailemaan toisiaan vastaan "talent-kilpailussa". Ensin ECW:n "Extreme Expose", eli Kelly Kellyn, Laylan ja Brooke Adamsin muodostama tanssiporukka tanssi kehässä eroottisesti. Sen jälkeen Jillian saapui haukkumaan kaikkia ja laulamaan kamalasti (koska hänen gimmickinsä oli nykyisin se, että hän kuvitteli osaavansa laulaa). Tuo laulu keskeytyi vasta, kun Candice, Maria ja Ariel saapuivat paikalle ja tekivät... Eivät mitään. Sitten alkoi soida Ashley Massaron tunnusmusiikki, ja tämän vuoden WWE-Playboy-kansitytöksi valittu Ashley käveli sisääntulorampille, räjäytti taakseen jättimäisen version Playboy-kannestaan ja repi päältään koko yläosansa niin, että vain pienet puput peittivät hänen nänninsä. Miz kävi villinä kehässä, ja kaikki miehet olivat taas hetken aikaa tyytyväisiä, koska nyt heidän ei tarvitsisi hävetä sitä, että he katsovat puolialastomien miesten ähinää kehässä. Kyllä naisen paikka oli taas näytetty.

Kuva Kuva
Shawn Michaels & John Cena vs. Batista & The Undertaker
Sitten oli vuorossa jotain vielä hienompaa kuin Ashley Massaron tissit: illan hurja Main Event! Tässä ottelussa toisensa kohtasivat siis Raw'n tulevan WrestleMania-pääottelun osanottajat ja Smackdownin tulevan WrestleMania-pääottelun osanottajat. Alkunsa tämä matsi oli tietenkin saanut Royal Rumblesta, joka oli huipentunut The Undertakerin ja Shawn Michaelsin ilmiömäiseen välienselvittelyyn. Matsin lopuksi Undertaker oli eliminoinut Michaelsin ja voittanut itselleen WrestleMania-pääottelun. Epäselvää oli kuitenkin se, kenet Undertaker haastaisi mestaruudesta. Sitä ei onneksi kauaa tarvinnut arvuutella, koska seuraavassa Raw'ssa Undertaker jysäytti Batistalle Chokeslamin ja ilmoitti kohtaavansa WrestleManiassa "Animalin". Tämä tarkoitti samalla sitä, että Raw'n päämestari John Cena oli ilman WrestleMania-haastajaa, joten Raw'ssa järjestettiin kolminottelu ykköshaastajuudesta Shawn Michaelsin, Edgen ja Randy Ortonin välillä. Michaels onnistui voittamaan tuon ottelun ja nousemaan näin Cenan haastajaksi WrestleManiaan. Ennen No Way Outia niin Michaelsin ja Cenan kuin Batistan ja Undertakerinkin välit alkoivat kuumentua, vaikka kaikki neljä olivat yleisönsuosikkeja. Michaels ei luottanut Cenaan, Cena ei luottanut Michaelsiin - ja sama Smackdownissa. Jännitteitä tuntui Raw'n puolella vain lisäävän se, että Michaels ja Cena voittivat ikään kuin vahingossa World Tag Team -mestaruudet. Koska tilanne oli kaikin puolin niin jännittävä, päätettiin No Way Outin Main Eventiksi buukata lopulta ottelu, jossa molempien brändien Main Event -kaksikko saisi osoittaa olevansa toisen brändin Main Event -kaksikkoa parempi.

o Tämä ottelu oli juuri sellainen kuin kuuluikin olla: hyvä entertainment brawl, joka viihdytti alusta loppuun. Toki Shawn Michaelsin ja Undertakerin välinen ottelu tai Batistan ja John Cenan välinen ottelu tai keiden tahansa näiden keskinäinen ottelu olisi ollut paljon kovempaa kamaa, mutta se olisi ollut niin kovaa kamaa, että ei sellainen olisi sopinut tähän WM-kauden väli-ppv:n Main Eventiksi. Niinpä tämä joukkueottelu oli ihan hyvä lohdutuspalkinto, vaikka mitään MOTYC-koitosta tästä ei saatukaan. Erityisesti ilahduttaa se, että myös ottelun lopetus oli varsin toimiva. Näihin aikoihin WWE osasi vielä rakennella kuvioita rauhallisesti ja loogisesti, vaikka WrestleManiaan olikin luvassa kaksi face vs. face -päämestaruusottelua. Jännitteitä syntyi, ja yleisö halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hieno päätös kehnohkolle illalle.
***½ (22:09)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Batista
* John Cena

Kokonaisarvio No Way Outista: Vaikka tämä ilta sekä alkoi että päättyi varsin kivasti, kokonaisuutena tämä show oli kuitenkin sen verran yhdentekevä, mitäänsanomaton ja paikoitellen myös suorastaan huono, että ei tästä paljon hyvää kerrottavaa eteenpäin jää. Ymmärrän sinänsä WWE:n ajatuksen luopua brändikohtaisista ppv:eistä näihin aikoihin, koska tällaisia väli-ppv:eitä kukaan ei jää kaipaamaan. Main Eventkin oli käytännössä ihan puhdas filleri, vaikka toki viihdyttävä matsi kovilla nimillä se oli. Tämä show oli Kehno.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
---------------
4. WWE No Way Out - Kehno
5. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin