Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
KING OF THE RING 1993

Tervetuloa historian ensimmäisen King of the Ringin pariin, kuten WWF haluaa tätä kutsua. Näin toki ei oikeasti ollut: WWF oli järjestänyt vuodesta 1985 lähtien King of the Ring -nimisiä turnauksia, mutta tätä ennen niitä ei ollut televisioitu. Turnauksen tulokset olivat kyllä näkyneet merkittävissä määrin myös WWF:n juonikuvioissa. Kun esimerkiksi Harley Race voitti turnauksen vuonna 1986, alkoi hän kutsua itseään King Harley Raceksi ja kulkea kaikkialle kuninkaana. Myöhemmin hän menetti "kuningas"-tittelinsä Hakulle, joka puolestaan hävisi sen Jim Dugganille ja tämä jälleen Randy Savagelle.

Edellisen kerran King of the Ring -turnaus oli järjestetty vuonna 1991, mutta nyt WWF herätti sen vuoden tauon jälkeen henkiin. Idea syntyi siitä, että WWF päätti lisätä yhden uuden ppv:n kalenteriinsa keskelle kesää. Juuri kesällä WWF:llä olikin pitkä tauko ilman ppv:tä. WrestleMania järjestetiin jo alkukeväästä ja SummerSlam vasta loppukesästä. WCW:llä oli puolestaan kevään ja kesän aikana useita ppv:eitä. Tästä kesäisestä ppv:stä muotoutuikin sitten vakio-osa WWF:n ppv-kalenteria aina 2000-luvun alkuun saakka. Vaikka yleensä WWE:n ppv:eissä puhutaan "neljästä suuresta" (Royal Rumble, WrestleMania, SummerSlam ja Survivor Series), toisinaan viidenneksi suureksi lasketaan mukaan King of the Ring.

Vaikka WWF lisäsikin uuden tapahtuman ppv-kalenteriinsa, se ei ollut varsinaisesti merkki siitä, että bisneksellä olisi mennyt yhtään paremmin. WWF:n katsojaluvut olivat edelleen laskussa (WCW:llä toki meni vielä huonommin), eikä edes Hulk Hoganin paluu ollut tuonut sellaista buustia lukuihin kuin oli toivottu. Hogan oli tosin esiintynyt WrestleManian jälkeen hyvin vähän ja käyttänyt siitäkin suurimman osan ajasta joukkuemestareiden kanssa feudaamiseen, vaikka oli nyt firman päämestari. Sen sijaan Hogan oli paininut Japanissa NJPW:n tapahtumassa ja aiheuttanut siellä kohun kommenteillaan. Palataan niihin kuitenkin myöhemmin. Yhtä kaikki, bisnes ei näyttänyt kohentumisen merkkiä, eikä edes Hoganista vaikuttanut olevan ratkaisua asiaan, kuten Vince McMahon oli toivonut. Tämän KOTRin buyrate oli 1.1, mikä oli ennätyksellisen huono suoritus WWF:ltä. KOTRin alla katsojaluvut olivat kuitenkin luultavasti aika pieni huoli Vincen mielessä. Vain pari viikkoa ennen ppv:tä WWF:n johtoportaassa oli tapahtunut nimittäin jotain todella merkittävää: Vince McMahon oli nimellisesti siirtynyt syrjään WWF:n hallituksen puheenjohtajan paikalta, ja hänen tilalleen oli tullut hänen vaimonsa Linda McMahon. Tässä vaiheessa kukaan ei vielä oikeastaan tiennyt varmaa syytä tälle siirrolle, mutta kaikki olivat varmoja, että mistään hyvästä asiasta ei voinut olla kyse - ottaen huomioon, minkälaisissa ongelmia WWF oli pyrkinyt viime vuosina välttelemään niin steroidikohun kuin seksuaalinen häirintä -syytösten kanssa. Mistään hyvästä ei todellakaan ollut kyse, mutta palataan siihen myöhemmin.

Selostajina tässä tapahtumassa taas Jim Ross, Randy Savage ja Bobby Heenan. Vielä WrestleMania IX:ssä nautin tämän kolmikon tuoreesta selostusmeiningistä, mutta nyt se tuntui todella kököltä ja väkinäiseltä. Ei hyvä. Haastattelijoina Gene Okerlund ja Terry Taylor. Heistä kumpaakaan ei enää nähtäisi seuraavissa ppv:eissä. Kyllä, tämä oli siis viimeinen WWF-ppv, jossa Gene Okerlund toimi haastattelijana. Okerlund oli ollut WWF:n haastattelupisteen virallinen ääni ensimmäisestä WrestleManiasta alkaen, mutta nyt hänen oli sopimuksensa oli tulossa päätökseen, eikä WWF:llä ollut enää suurta halua uusia sitä. Myös Okerlund halusi uusiin ympyröihin. Ja niinpä pian SummerSlam 1993:n jälkeen Okerlund poistui WWF:stä. SummerSlamissa hänen ääntään kuultiin vielä hypevideoiden kertojana, mutta haastattelupisteillä häntä ei nähty enää. Yksi aikakausi oli siis päättynyt. Ja tosiaan, myös Terry Taylor lähti WWF:stä jälleen kesällä 1993, mutta se ei ollut ihan yhtä iso juttu.

Kuva Kuva
Razor Ramon vs. Bret Hart - King of the Ring Quarter Final Match
Ja näin siis alkoi varsinainen tapahtuma heti KOTR-turnauksen ottelulla. Tässä turnauksessa ei ollut mitään varsinaista suoraa panosta, vaan voittaja vain kruunattaisiin kruunulla, viitalla ja valtikalla WWF:n "kuninkaaksi". Toki voitto tekisi hänestä myös vahvan ehdokkaan seuraavaksi mestaruushaastajaksi. Ennen näitä turnauksen puolivälieräotteluita oli käyty niin sanottu "karsintakierros", josta voittajat olivat edenneet puolivälieriin. Bret Hart oli päässyt suoraan puolivälieriin, koska hänet oli entisenä WWF-mestarina arvioitu turnauksen vahvimmaksi painijaksi. Hartin vastustaja Razor Ramon puolestaan oli voittanut karsintaottelussa Tito Santanan. Muuten Ramonilla olikin ollut viime aikoina vaikeampaa voittojen kanssa. Ramon oli nimittäin kokenut järisyttävän yllätystappion pienikokoiselle 1-2-3 Kidille (muuan Sean Waltman), joka oli debytoinut WWF:ssä keväällä ja hävinnyt ennen Ramonin kohtaamista jokaisen ottelunsa. Ramon oli tietenkin raivoissaan kokemasta nöyryytystappiosta ja oli yrittänyt saada 1-2-3 Kidiä suostumaan uusintaotteluun, mutta toistaiseksi Kid ei ollut siihen suostunut. Yleisö muistutti Ramonia tämänkin ottelun aikana tappiosta "1-2-3"-chantilla. Kidia itseä ei ppv:ssä nähty.

Vuoden toinen ppv-tason Ramon vs. Hart -ottelu jatkoi samaa hienoa meininkiä kuin miesten Royal Rumble -ottelu. Oikeastaan tuntui, että tämä oli vielä asteen energisempi ja säväyttävämpi matsi, mutta nyt pituutta oli sen verran vähemmän, että tämä ei nouse ihan samaan huippuotteluiden sarjaan kuin Royal Rumblen kohtaaminen. Jos vain aikaa olisi ollut edes se pari minuuttia enemmän, tämä olisi saattanut jopa saavuttaa neljän tähden rajan, mutta nyt ainakin itselleni jäi sellainen olo, että jotain jäi vähän puuttumaan. Se ei toki ole Hartin tai Ramonin vika, koska molemmat vetivät hienon suorituksen, täräyttivät näyttäviä liikkeitä ja myivät toistensa liikkeet hienosti. Kokonaisuutena siis todella kova matsi ja hieno opener sekä illalle että koko turnaukselle.
***½ (10:25)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Hughes w/ Harvey Whippleman vs. Mr. Perfect - King of the Ring Quarter Final Match
Tässä toisessa KOTR-turnauksen ottelussa nähtiin myös WWF-ppv-debyytti. Parin viime vuoden ajassa WCW:ssä Big Cat ja Mr. Hughes -nimillä vaikuttanut Curtis Hughes oli rantautunut ensin memphisiläiseen promootioon USWA:han, ja koska USWA:lla oli nykyisin yhteistyösopimus WWF:n kanssa, kaappasi WWF nopeasti tämän kookkaan körilään omaan rosteriinsa. Hughes sai myös heti debyytistään lähtien varsin kovaa pushia, sillä hän liittyi Harvey Whipplemanin talliin ja auttoi Whipplemania sekä Giant Gonzalesia telomaan The Undertakerin. Juuri Hughesin ansiota oli se, että Taker oli onnistuttu pieksemään niin pahasti, että Whippleman korstoineen onnistui varastamaan Undertakerin uurnan, jota Hughes nyt kantoi käsissään. Hughes ja Taker eivät kuitenkaan lopulta koskaan kohdanneet ppv-tasolla, koska Hughesin ensimmäinen WWF-ura päättyi jo loppukesään mennessä. Myöhempinä vuosina hänet nähtiin WWF:ssä niin Triple H:n kuin Chris Jerichonkin henkivartijana. Tähän KOTR-puolivälieräotteluun Hughes oli päässyt voittamalla Kamalan. Mr. Perfect oli puolestaan päihittänyt karsintaottelussa Doink The Clownin.

Pakko antaa kyllä kehuja Mr. Perfectille, joka sai revittyä jopa Mr. Hughesin kaltaisesta köntistä irti varsin ok:n ottelun. Toki tämä matsi oli myös buukattu hyvin (sopivan tiivis, Hughesille juuri sen verran hallintaa ettei taidottomuus alkanut näkyä), mutta ottelun kokonaisuus saa kiittää paljolti myös Mr. Perfectiä, joka teki kaikkensa saadakseen Hughesin näyttämään hyvältä. Perfect myi Hughesin voimaliikkeet täydellisesti, ja kun lopussa Perfect pääsi itse hallitsemaan ottelua, sekin näytti hämmästyttävän kivalta. Kaiken näiden ylistyssanojen jälkeen on toki muistettava, että kyse oli tosiaan muutaman minuutin mittaisesta ottelusta, jossa toisena osapuolena oli Mr. Hughes, joten mistään hyvästä ottelusta ei varsinaisesti ole kyse. Silti tämä ottelu oli positiivinen yllätys jo ihan sen takia, että tämä nousi sellaiseksi tv-ottelutasoiseksi matsiksi. Siltä osin tämä saa siis minulta puhtaat paperit.
** (6:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Jim Duggan - King of the Ring Quarter Final Match
Tämä ppv oli parille Hulk Hoganin läheiselle viimeinen ppv WWF:ssä, ja Jim Duggan oli nimenomaan yksi heistä. Tämä - siis VIHDOIN TÄMÄ - oli viimeinen kerta, kun Duggan esiintyi WWF:n ppv:ssä vuosikausiin. Olen odottanut tätä hetkeä kauan, koska jokainen Dugganin esiintyminen on ollut täyttä tuskaa. Viimeisen vuoden aikana Duggan ei ollut tehnyt enää mitään merkittävää WWF:ssä, mutta niin vain hän oli taas päässyt tähän KOTR-turnaukseen voittamalla ensimmäisellä kierroksella Papa Shangon. Duggan jätti WWF:n loppukesästä 1993, mutta ei hätää, palaamme Dugganin suorituksiin kyllä vielä myöhemmin näissä arvioissa toisen promootion parissa. Alkuvuodesta WWF:ään saapunut ja siitä lähtien vastustajia dominoinut Bam Bam Bigelow oli voittanut ensimmäisellä kierroksella Typhoonin.

Tämän turnauksen hyvä puoli on se, että tässä ei ole yritetty turhaan pitkittää sellaisia otteluita, joilla ei ole mahdollisuuksia olla painilliselta anniltaan millään tavalla kummoisia. Semmoiseksi voi luokitella esimerkiksi minkä tahansa ottelun, jossa on mukana Jim Duggan. Niinpä olin ilahtunut, kun tämä ottelu oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä alta viidessä minuutissa. Olin kyllä ilahtunut myös siitä, ettei tämä ollut edes niin huono ottelu kuin Dugganin ottelulta olisi voinut pelätä. Bigelow näytti tässä matsissa hyvältä (kuten pitikin) ja Duggan jopa yritti ottelun aikana myydä keskivartaloaan, jonka loukkaantuminen alussa oli ottelun kantava tarina. Toki Duggan sitten tyylilleen uskollisesti unohti lopussa kokonaan nuo vammat, mutta muuta ei olisi voinut odottaakaan. Lisäksi Duggan näytti tässä matsissa ihan hämmästyttävän isolta. Onko Duggan ollut aina näin iso? Dugganin rinnalla Bigelow oli pienen oloinen, hämmentävää. Mutta kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan siedettävä rymistely. Ei tosiaan painillisesti millään tavalla kummoinen suoritus, mutta koska ottelu pidettiin lyhyenä ja se oli muutenkin hyvin buukattu, ei tämä myöskään ärsyttänyt millään tavalla.
*½ (4:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Narcissist vs. Tatanka - King of the Ring Quarter Final Match
KOTR-turnauksen viimeinen puolivälieräottelu oli tiukka taisto, koska toisensa kohti kaksi voittamatonta painijaa. The Narcissist Lex Luger oli ollut voittamaton alkuvuoden debyytistään lähtien, mutta Tatankalla oli vielä kovempi putki: Tatankaa ei ollut selätetty tai pistetty luovuttamaan kertaakaan hänen 16 kuukautta kestäneen WWF-uransa aikana. Ensimmäisellä kierroksella Narcissist oli voittanut Bob Backlundin, Tatanka puolestaan Giant Gonzalesin. Kumpi joutuisi nyt taipumaan?

No voihan kökkö. Tässä ottelussa oli yllättävän paljon hyviäkin asioita (yllättävän paljon siksi, etten ole koskaan kummemmin pitänyt WWF-ajan Lex Lugerista tai myöskään Tatankasta), mutta ottelun loppu ei ollut yksi niistä. Oli jotenkin sääli, että ottelun lopetus oli niin etukäteen nähtävissä, että selostajatkin oikein vielä korostivat sitten koko ottelun ajan, kuinka "tässä on 15 minuutin aikaraja" ja "kuinkakohan tässä käy, kun kaksi voittamatonta painijaa kohtaa toisensa". Erityisen sääli oli kuitenkin se, että tuota lopetusta ei tässä edes hyödynnetty mitenkään tehokkaasti, vaan ottelu vain päättyi tosi platkusti. Kumpikaan ei yrittänyt edes finisheriään. Ei mitään hurjaa lopputaistelua. Ei mitään. Äh. Ei ihme, että yleisö oli vihainen matsin jälkeen. Jos kuitenkin tästä lopetuksen huonosta hoitamisesta pääsee yli, pitää ottelulle antaa muuten kehuja. Tatanka ja Luger saivat rakenneltua nimittäin hämmästyttävän hyvin toimivan, kiinnostavan ja viihdyttävänkin 15-minuuttisen taistelun, joka ei tuntunut missään vaiheessa edes mitenkään liian pitkältä. Kokonaisuutena siis oikein hyvä ja pätevä ottelu. Ehkä suurempi kiitos siitä kuuluu kuitenkin Tatankalle, joka on kieltämättä parissa viime ppv-ottelussaan ollut varsin kovassa iskussa.
*** (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Mr. Perfect - King of the Ring Semi Final Match
Koska tämä turnauksen välieräottelu oli kahden facen välinen taistelu, WWF päätti lisätä jännitettä panemalla Hartin ja Perfectin riitelemään toistensa kanssa ennen ottelua nähdyssä haastattelussa. Gene Okerlund sotki kaksikon välejä väittämällä, että Hart oli aikaisemmin illalla sanonut haluavansa kohdata mielummin Mr. Perfectin kuin Mr. Hughesin, koska pitää Perfectiä helpommin voitettavana. Sen jälkeen kaivettiinkin esille miesten välinen historia ja heidän ottelunsa SummerSlam 1991:ssä. Perfect käyttäytyi koko riidan ajan ja myös ennen ottelun alkua vaihteeksi taas heelmäisesti.

Mitäpä tähän voi oikein sanoa? Bret Hart ja Mr. Perfect osoittivat tässä ottelussa, miksi ovat käytännössä kaksi tämän hetken parasta painijaa WWF:ssä. Piste. Miesten edellinen ppv-ottelu (SummerSlam 1991 juuri ennen Perfectin yli vuoden kehätaukoa) oli loistava, mutta tämä oli vielä asteen parempi. Tässä oli mahtava tunnelma ja loistava tarina. Ottelu kulki alusta loppuun upeasti, siinä oli mahtavaa kehäpsykologiaa ja molemmat näyttivät loistavilta. Hart teloi hienosti Perfectin jalkoja. Perfect yritti kaikin keinoin päihittää Hartin, sortui jopa vähän likaisiin temppuihin ja yritti jopa hyödyntää Hartin vammautuneita sormia. Lopussa nähty spotti, jossa Hart blokkaa Perfectin Perfectplexin ja sen sijaan tempaisee sekä itsensä että Perfectin ulos kehästä oli yksi kauneimmista spoteista WWF:n kehässä. En oikeastaan tiedä, mitä enempää olisin tältä ottelulta voinut enää jäädä kaipaamaan, koska myös ottelun lopetus oli hoidettu upeasti. Silti tämä ei sentään ollut ihan täydellinen ottelu. Joku pieni viimeinen silaus olisi vielä tarvittu, että tässä olisi noustu viiden tähden joukkoon. Ehkä aikaa olisi pitänyt olla vielä enemmän. Ehkä ottelulla olisi pitänyt olla merkittävämpi taustatarina kuin se, että kyse oli "vain" KOTR-turnauksen välieräottelusta. Yhtä kaikki, tämä ottelu on klassikko. Kiistaton MOTYC.
****½ (18:56)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. Yokozuna w/ Mr. Fuji - WWF Championship
Sitten oli aika pitää turnauksessa taukoa ja siirtyä ISOON otteluun. Ennen kaikkea HISTORIALLISEEN otteluun - vaikka ottelun historiallisuutta ei vielä tajuttukaan sen aikana. Tämä oli nimittäin Hulk Hoganin viimeinen WWF-ppv-ottelu lähes kymmeneen vuoteen. Kyllä, Hulk Hoganin aika WWF:ssä oli vihdoin päättymäisillään. Miksi? Miksi nyt, kun Hogan oli vasta palannut ja kun hän oli juuri voittanut WrestleMania IX:n pääteeksi WWF-mestaruuden, jotta WWF:n katsojaluvut kääntyisivät jälleen nousuun? Viitteitä tästä alettiin saada, kun keväällä NJPW:n tapahtumassa painiessaan Hulk Hogan antoi japanilaismedialle hyvin erikoisen haastattelun. Haastattelussa Hogan käytännössä vähätteli WWF:n päämestaruuden arvostusta todella rajusti, kutsui sitä lähinnä "ponnahduskiveksi" ja sanoi, että IWGP World Heavyweight -mestaruus oli oikeasti maailman tärkein mestaruusvyö painissa. Hoganin kommentit aiheuttivat hämmästystä, ja niiden syyksi paljastui takahuonepolitikointi.

Vaikka Vince McMahon oli nostanut Hoganin päämestariksi WM:ssä, myös Vince tiesi, ettei Hogan olisi enää tulevaisuuden nimi. Niinpä Vince halusi, että Hogan häviäisi mestaruuden SummerSlamissa Bret Hartille. Siihen puolestaan Hogan ei aikonut suostua. Siksi Vince lopulta päätti, että Hoganin mestaruuskausi kokisi nopean päätöksen ja että hän häviäisi vyönsä jo aiemmin. Miten tähän reagoi Hogan? Haukkumalla kantamansa mestaruuden ennen sen häviämistä, jotta hän voisi häviämisen jälkeen sanoa, ettei koskaan oikeastaan pitänytkään mestaruutta tärkeänä. Hoganin ja WWF:n välit alkoivat siis olla aika heikot, eikä "oman pojan" kotiinpaluu ollut niin ruusuinen kuin oli toivottu. Hogan ei ollut tuonut merkittävästi katsojia lisää tapahtumiin, vaan yleisömäärät olivat aivan yhtä heikkoja Hoganin tähdittämissä tapahtumissa. Lisäksi Hogan yritti pakottaa firmaa pushaamaan parasta kaveriaan Brutus Beefcakea muun muassa Bret Hartin ja Mr. Perfectin sijaan. Siihen WWF ei suostunut. Alun perin Beefcaken piti olla tässä tapahtumassa Hoganin kulmauksessa, mutta kun Hoganin tulevaisuuden epävarmuus alkoi olla selvää, Beefcaken esiintyminen peruttiin, eikä häntä mainittu tapahtumassa ollenkaan. Niinpä WrestleMania IX -ottelu jäi Brutus Beefcaken viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi.

Tähän itse otteluun päädyttiin siis tietenkin WrestleMania IX:n jälkimainingeissa. Yokozuna voitti WM:ssä WWF-mestaruuden Bret Hartilta, mutta ilo jäi lyhyeksi (tarkalleen minuutin mittaiseksi), koska Yokozunan manageri Mr. Fuji haastoi Hartin apuun tulleen Hulk Hoganin mestaruusotteluun saman tien. Hogan voitti ottelun, ja WM päättyi Hoganin mestaruusjuhliin. Yokozuna ja Mr. Fuji tietenkin vaativat uusintaottelua, ja sen he myös saivat. PPV:tä edeltävinä viikkoina dirt sheeteissä oli uutisoitu, että ottelun erikoistuomariksi olisi palkattu tunnettu japanilaistuomari Tiger Hattori, mikä viittasi siihen, että WWF suunnitteli otteluun jonkinlaista screwjob-lopetusta. Hattorin esiintyminen kuitenkin peruttiin, kun tieto vuoti Wrestling Observeriin. Sen sijaan Vince keksi uuden suunnitelman ottelun lopetukseen... Samalla Hulk Hogan ja hänen hyvä ystävänsä Jimmy Hart valmistautuivat jo lähtemään WWF:stä. Osittain tyytymättömyyden vuoksi, osittain siksi että Hogan ei halunnut saada osakeen tippaakaan siitä huonosta julkisuudesta, joka oli selvästi kohta suuntautumassa taas täysillä WWF:ää kohtaan. Niinpä KOTRin jälkeen Hogan ja Hart esiintyivät enää WWF:n maailmankiertueen tapahtumissa, ja lopulta elokuussa 1993 hän jätti WWF:n kehät lopullisesti ja istui sopimuksensa loppuun asti kotona. Palataan Hoganin käänteisiin vielä myöhemmin.

Hmm, minä olin itse asiassa positiivisesti yllättynyt tästä ottelusta! En ole enää pitkään aikaan odottanut Hoganin otteluilta oikein mitään, eikä 1 on 1 -ottelu Yokozunaa vastaan ollut varsinaisesti sellainen tapaus, että olisin alkanut muuttaa odotuksiani. Siksi oli mukava yllättyä ja todeta, että tämähän oli ihan kiva entertainment brawl. Ehkä asiaan vaikutti se, että Hogan näytti tässä ottelussa oikeasti tavallista heikommalta, eikä "supermies-Hogan" päässyt oikein missään vaiheessa valloilleen. Yhdessä kohtaa nähtiin toki perinteinen hulk up, mutta sekin päättyi lopulta paljon tylymmin kuin yleensä. Yokozuna näytti koko matsin ajan oikeasti vahvalta ja dominoi Hogania näyttävillä voimaliikkeillä. Yleisö oli pirun hyvin mukana ja tunnelma oli kohdallaan. Paini oli toki siis parhaimmillaankin keskinkertaista, mutta tuskin kukaan mitään muuta tältä odottikaan. Odotuksiin nähden tämä oli siis kirkkaasti hyvä, ja olisi voinut olla vielä vähän parempikin, ellei ottelua olisi lopetettu sitten niin kökösti ja todella omituisesti. Heikossa lopetuksessakin oli silti myös hyvät puolensa, eli kyllä tämä kokonaisuutena oli itse asiassa ihan hyvä ottelu. Yllättävää.
**½ (13:09)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Steiner Brothers & Smoking Gunns (Billy & Bart) vs. Money Inc. & Headshrinkers w/ Afa
WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa ei ollut tapahtunut kevään aikana käytännössä mitään, koska mestarijoukkue Money Inc. oli käyttänyt suurimman osan ajastaan Hulk Hoganin ja Brutus Beefcaken kanssa feudaamiseen, vaikka Hogan oli WWF:n päämestari ja koko kuvioissa ei siksi ollut enää mitään järkeä. Niinpä tulikuumana joukkueena debytoineet Steinerit olivat jääneet nyt lähinnä midcardin täytteeksi eivätkä olleet päässeet vieläkään painimaan joukkuemestaruuksista. Sitä kunniaa heille ei suotu tässäkään tapahtumassa, vaan sen sijaan Steinerit ja Money Inc. olivat osa kahdeksan miehen joukkuehässäkkää. Ja tässä hässäkässä ppv-debyyttinsä teki WWF:n uusin tulokasjoukkue Smoking Gunns. Kyllä vain, muuan Billy Gunn ja hänen "veljensä" Bart Gunn debytoivat ppv-tasolla tässä tapahtumassa cowboy-tyylisenä face-joukkueena! Billy Gunn, oikealta nimeltään Monty Sopp, oli paininut 1980-luvun puolivälistä lähtien pienissä alueellisissa promootioissa, ja lopulta WWF nappasi hänet alkuvuodesta 1993. Bart Gunnin, oikealta nimeltään Mike Polchlopekin, historia oli lyhyempi. Hän oli paininut vasta pari vuotta, mutta WWF palkkasi hänet samoihin aikoihin Soppin kanssa. Kaksikossa nähtiin jotain samanlaista, ja heidät iskettiin joukkueeksi. Nopeasti heille keksittiin myös yhtenäiset nimet ja gimmick, ja niinpä he olivat valmiit tuomaan täytettä WWF:n joukkuekuvioihin.

Olipa kiva välipalaottelu! Saatan nyt yliarvioida tämän kevyesti, mutta minusta tämä oli nautinnollinen matsi ja hoiti täydellisesti paikkansa kortissa. Ei ole helppoa pyrkiä hoitamaan jollain tavalla kunniakkaasti ottelua sen jälkeen, kun kehässä on nähty kaikkien aikojen suurimman WWF-tähden uran mahdollinen loppuminen. Tuohon paikkaan nämä kahdeksan miestä kuitenkin laitettiin, ja he hoitivat hommansa oikein hyvin. Ei tässä ottelussa nähty mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä, eikä se olisi kannattanutkaan, koska silloin olisi annettu helmiä sioille. Äskeisen ottelun päätöksen jälkeen mikään tajunnanräjäyttävä ei olisi saanut arvoistansa huomiota, joten sen sijaan tällainen todella vauhdikas ja intensiivinen monen painijan mäiskintä oli juuri täydellinen ottelu. Lopetus oli tässäkin ehkä hieman outo, koska en tajunnut, miksi DiBiase irrotti Million Dollar Dream -otteensa juuri, kun oli voittamassa ottelua. Jos tuo kauneusvirhe annetaan kuitenkin anteeksi, oli tämä viihdyttävä ja vauhdikas matsi.
**½ (6:49)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) w/ Diesel vs. Crush - WWF Intercontinental Championship
Lisää debyyttejä! Kyllä vain, isokokoinen Diesel debytoi tässä ppv:ssä Shawn Michaelsin henkivartijana. Diesel (eli Kevin Nash) oli esiintynyt ensimmäisen kerran WWF:ssä noin viikkoa aiemmin, jolloin hän auttoi Michaelsia voittamaan IC-mestaruuden takaisin Marty Jannettylta, jolle Michaels oli toukokuussa hävinyt mestaruuden. Tuo Jannettyn IC-mestaruusvoittoon päätynyt ottelu oli muuten jälleen yksi Jannettyn WWF-comebackeista (hän oli saanut pian Royal Rumblen jälkeen taas kenkää päihdeongelmansa vuoksi), ja tuota kyseistä Jannettyn ja Michaelsin Raw-ottelua pidetään yhtenä koko vuoden 1993 parhaista otteluista. No, Jannettyn mestaruuskausi jäi lyhyeksi, koska järkälemäinen Diesel tosiaan saapui WWF:ään ja auttoi Michaelsin voittoon. Dieselin nimeä ei edes tiedetty ennen kuin tässä ppv:ssä Michaels esitteli hänet haastattelupisteellä. Kevin Nash oli ollut siis WCW:ssä sopimuksella kevääseen 1993 saakka, mutta hänelle ei ollut keksitty mitään järkevää käyttöä. Nash oli vielä yrittänyt parantaa tilanetta vaatimalla lisää rahaa ja pushia Ole Andersonilta, mutta Anderson oli kieltäytynyt ja päästänyt hänet meneään. Hyvä päätös, Ole. Hyvä päätös. Alun perin Michaelsin piti kohdata Crush tässä ppv:ssä non title -ottelussa, koska nämä kaksi olivat painineet toisiaan vastaan KOTR-karsintaottelussa mutta pudonneet molemmat, koska olivat painineet tasurin. Nyt panokseksi lisättiin kuitenkin Michaelsin juuri voittama mestaruusvyö. Crushilla puolestaan oli edelleen ongelmia ilkeän pellen Doink The Clownin kanssa.

Jos aikaisemmin tässä arvostelussa kehuin Mr. Perfectiä loistavasta kyvystä kantaa heikompia vastustajia hyviin suorituksiin, on nyt vähintään yhtä isot kehut annettava Shawn Michaelsille. En muista nähneeni tätä ennen oikeastaan yhtään hyvää singles-ottelua Crushilta koko tämän uran aikana, mutta tässä sellainen on. Suuri kiitos kuuluu siitä nimenomaan Michaelsille, joka kantoi koko ottelun ajan Crushia hienosti, venyi itse näyttäviin suorituksiin ja myi kaikki Crushin liikkeet hyvin. Silti näytti siltä, että loistava vastustaja innosti myös Crushia itseään sellaisiin suorituksiin, joita häntä ei yleensä ole nähty. Crush liikkui kehässä nopeamin, väläytti pari nättiä Dropkickiä ja viskoi Michaelsia tyylikkäillä heitoilla. Erityisen kova bumppi Michaelsilta nähtiin, kun Crush käytännössä punnersi Michaelsin Headlock-otteesta irti ja viskasi hänet sitten kehäköyden yli ulos kehästä. Kokonaisuutena vahvasti buukattu ottelu, ja vaikka yleensä en ole suuri sekaantumisten ystävä ppv-otteluiden lopetuksissa, tässä ottelun lopussa nähty sekaantumiskäännekin toimi hyvin. Hyvä IC-mestaruusottelu!
*** (11:14)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Bret Hart - King of the Ring Final Match
Illan Main Eventin aika. Kuten tarkkaavaisimmat saattoivatkin huomata, KOTR-välieräotteluja käytiin vain yksi. Tuo johtu siitä, että yksi puolivälieräotteluista oli päättynyt tasuriin ja niinpä molemmat tuon ottelun painijat tippuivat turnauksesta. Bam Bam Bigelow eteni suoraan finaaliin ja sai nyt vastaansa väsyneen sekä aiemmissa otteluissa loukkaantuneen Bret Hartin. Hart oli myös muuten ihan oikeasti loukannut nilkkansa juuri ennen tätä tapahtumaa, joten Hartin suoritukset hänen otteluissaan ovat siksi vielä erityisen suuren hatunnoston arvoisia. Hart paini koko tapahtuman käytännössä puolikuntoisena. Bigelowista täytyy muuten vielä mainita, että kevään aikana hän oli löytänyt syvän sielullisen yhteyden Luna Vachonin kanssa. Vachon oli siis aloittanut WWF-uransa Shawn Michaelsin managerina mutta siirtynyt keväällä Bigelowin tyttöystäväksi ja valetiksi. Siksi Michaelskin oli joutunut etsimään itselleen jälleen uuden apurin.

Olisin ehdottomasti antanut tälle ottelulle neljä tähteä, ellei WWF olisi onnistunut jälleen raivostuttamaan minut typerällä buukkauksellaan. Mihin tämä ottelu tarvitsi sitä, että puolessa välissä ottelua Bam Bam Bigelow selättää Hartin Luna Vachonin sekaantumisen jälkeen ja että yhtäkkiä Earl Hebner ryntää kehään, peruuttaa ottelun tuomarin ratkaisun ja ilmoittaa ottelun jatkuvan sittenkin? Mihin tätä "lisätwistiä" tarvittiin? Miten se teki tästä ottelusta viihdyttävämmän ja kiinnostavamman? Lähinnä se sai WWF:n näyttämään typerältä, koska vain tuntia aikaisemmin päämestaruusottelussa oli nähty ottelun ratkaissut sekaantuminen, ja silloin selätyksen jälkeen kukaan ei kuitenkaan rynnännyt kehään ja käskenyt jatkaa ottelua. Ei, silloin ottelu kyllä päättyi tuohon sekaantumiseen. Mikä ratkaisu ylipäänsä muutenkaan on se, että tällaisen sekaantumissotkun jälkeen ottelu jatkuu? Eikö WWF:n logiikan mukaan ottelun olisi pitänyt tuolloin päättyä Bam Bam Bigelowin diskaukseen, jos siis Hebnerin mukaan Vachonin sekaantuminen oli sellainen teko, että sen takia Bigelowin ei voinut sallia voittaa tätä ottelua? Äh. Todella, todella ärsyttävää. Ikävästi tuo idioottimainen buukkaus siis söi jonkun verran tämän ottelun viihdyttävyydestä. Se on erityisen harmillista siksi, että Bigelow ja Hart pistivät muuten pystyyn aivan täydellisen iso mies vs. pieni altavastaaja -ottelun. Tästä ottelusta (tuota typerää välikohtausta lukuun ottamatta) pitäisi jokaisen ottaa mallia. Mahtava rakenne, upeita liikkeitä, hienoa myymistä, erinomaista tarinankerrontaa... Aivan ensiluokkainen ottelu, ja myös se oikea lopetus oli sitten todella tyylikäs. Hieno ottelu, paremmalla buukkauksella olisi ollut huippumatsi.
***½ (18:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Bret Hart & Jerry Lawler
Show päättyi tietenkin voittajan kruunajaisseremoniaan, jota en muuten mainitsisi erikseen, mutta kesken kruunajaisten paikalle ilmestyi Jerry Lawler! Lisänimellä "The King" jo tuolloin tunnettu Lawler oli todella raivoissaan siitä, että WWF:ssä oli päätetty kruunata "uusi kuningas", vaikka hän oli tietenkin firman ainoa oikea kuningas. Niinpä Lawler ilmoitti Bret Hartille, ettei hänestä koskaan tulisi kuningasta, mutta Lawler voisi hyväksyä hänet prinssiksi, jos Hart suostuisi suutelemaan hänen jalkaansa. Tätä Hart ei tietenkään tehnyt vaan sen sijaan kutsui Lawleria pelkuriksi, joka ei edes uskaltanut ottaa osaa koko KOTR-turnaukseen. Sen jälkeen Hart kutsui Lawleria "Burger Kingiksi", mistä alkoi koko Lawlerin loppu-uran ajan seurannut fanien pilkkachant Lawleria kohtaan. Lawler raivostui Hartin vastauksesta, pieksi hänet valtikkansa avulla ja jätti Hartin makaamaan tajuttomana maahan. Tästä yhteenotosta alkoi siis Lawlerin ja Hartin feud, joka jatkui on/off-tyylillä yli kaksi seuraavaa vuotta WWF:ssä.

*** Bret Hart
** Mr. Perfect
* Bam Bam Bigelow

Kokonaisarvio King of the Ringistä: Kun luin muiden arvostelijoiden (muun muassa Supermacin) arvioita tästä ppv:stä, vaikuttaa siltä, että olen yliarvioinut melkein jokaista ottelua hieman paremmaksi kuin muut arvioitsijat. En kuitenkaan anna sen häiritä, koska minulla oli oikeasti koko tämän ppv:n ajan todella hyvä fiilis ja nautin lähes kaikesta näkemästäni! Jotenkin tässä oli pirun raikas fiilis, eikä ihme. Tämä oli Hulk Hoganin, Jim Dugganin ja Jimmy Hartin kaltaisten kääkkien viimeinen ppv, ja sen sijaan valokeilaan pääsivät Mr. Perfect, Bam Bam Bigelow... JA BRET HART, joka käytännössä varasti koko show'n painimalla kolme upeaa ottelua puolikuntoisena. Lopuksi nähtiin vielä Hartin ja Lawlerin välillä klassikkofeudin alku. Ei voi mitään, tämä show teki viimeistään Bret Hartista supertähden. Pakko nostaa hattua suuresti. Samalla tämä oli paras WWF-ppv pitkiin aikoihin, ehdottomasti Hyvä ppv.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WWF WrestleMania IX - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
BEACH BLAST 1993

Vuorossa oli historian toinen - ja samalla viimeinen - Beach Blast. WCW oli siis viime vuonna tuonut keskikesän tapahtumaksi uuden Beach Blastin, vaikka entuudestaan heinäkuussa järjestettiin jo perinteinen The Great American Bash. Nyt TGAB oli jostain syystä päätetty siivota ppv-kalenterista kokonaan, ja samalla Beach Blast siirrettiin kesäkuulta heinäkuulle. Ensi vuonna Beach Blastia ei enää järjestettäisi, vuorossa olisi jälleen uudet tuulet.

Uusia tuulia oli WCW:ssä muutenkin jälleen käynnissä. Yhtiö yritti parhaillaan kuumeisesti löytää ratkaisuja siihen, miten se pystyisi pärjäämään bisneksessä, kun katsojalukujen laskulle ei näkynyt loppua ja tapahtumat keräsivät koko ajan vain vähemmän live-yleisöä. Yksi ratkaisu oli se, että WCW siivosi radikaalisti house show -kalenteriaan: vähensi niiden määrää ja tiivisti kiertueitaan vain ydinalueilleen. WWF oli tehnyt vastaavaa viime aikoina.

WCW:llä oli kuitenkin myös paljon suurempi säästöidea, joka tulisi niin sanotusti koitumaan heille vielä kohtalokkaaksi. WCW:n tv-ohjelmista tähän aikaan merkittävä oli WCW WorldWide. Se oli viikottainen tv-ohjelma, samalla tavalla kuin WWF:n Prime Time Wrestling ja sen tilalla tammikuussa 1993 aloitettu Raw. Tv-kuvaukset olivat kuitenkin kalliita, keräsivät aika vähän katsojia ja muutenkin niistä piti saada paremmin hyötyä irti. Mikä olisi ratkaisu tähän ongelmaan, WCW:ssä pohdittiin… Ja ratkaisuksi keksittiin se, että WCW alkoi nauhoittaa kolmen kuukauden tv-ohjelmansa yhdellä kertaa! Kyllä. Nykyaikana toki NXT:n ja Impact Wrestlingin avulla katsojat ovat tottuneet siihen, että tv-lähetyksiä saatetaan nauhoittaa viikoiksi etukäteen, mutta tämä oli jotain aivan muuta.

WCW järjesti heinäkuussa Orlandossa Disneyn studioilla kolmen kuukauden Worldwiden nauhoitukset parissa illassa niin, että nyt kaikki tiesivät, mitä WCW:ssä tapahtuu aina lokakuun loppuun saakka. Samaan aikaan WCW joutui teeskentelemään esimerkiksi house show -tapahtumissa, että nauhoitetut tapahtumat eivät olleet vielä totta, ja esim. väärät painijat joutuivat kantamaan mestaruusvöitä ja kaikkea muuta absurdia. Koko tapausta pidettiin vuonna 1993 aivan käsittämättömänä - ja samalla viimeisenä niittinä kayfabelle, jos joku siihen vielä uskoi. Mikä pahinta, WCW:llä tulisi siis olemaan tässä välissä myös esimerkiksi ppv:eitä ja tietenkin house show -tapahtumia, joten nauhoitukset paljastivat myös tulevien ppv:eiden tulokset ja ylipäänsä kaikki WCW:n suunnitelmat useaksi kuukaudeksi. Mitään suunnitelmia ei voitaisi myöskään muuttaa nyt kun kaikki on nauhoitettu. Ei, vaikka joku painija loukkaantuisi, lähtisi WCW:stä (mikä oli tähän aikaan hyvin yleistä) - tai jos tapahtuisi vielä jotain kummempaa.

Enkä halua sen enempää spoilata tulevaa, mutta kummia tulisi WCW:ssä myös tapahtumaan. Pientä osviittaa siitä oli saatu jo ennen Beach Blastia. Kuten todettua, WCW käytti siis näihin aikoihin sekä NWA Tag Team että NWA World Heavyweight -mestaruuksia, jotka oli tuotu takaisin WCW:n ohjelmistoon vuonna 1992, kun Bill Watts ja NJPW:n Seiji Sakaguchi alkoivat tehdä työtä palauttaakseen NWA:n mestaruusvyöt esille. Nyt NJPW:n painijat oli tiputettu kokonaan pois NWA-kuvioista, eikä Sakaguchia kiinnostanut enää koko asia. Bill Watts oli kadonnut teille tietymättömille. NWA oli muuten lähes kuollut: siihen kuului vain pari pikkuorganisaatiota. Niinpä WCW piti hallussaan nyt NWA-mestaruusvöitä, vaikka se ei oikeastaan ollut virallisesti osa NWA:ta ja vaikka NWA-vyöt WCW:hen tuoneet henkilöt eivät enää olleet koko asian kanssa tekemisissä. Tämä ei ollut ongelma siihen asti, kunnes Dennis Coralluzzo, yksi harvoista NWA-vaikuttajista ja pienen NWA-promootion pyörittäjä, alkoi vaatia oikeutta tuoda NWA World Heayweight -mestari puolustamaan myös hänen promootioonsa NWA-mestaruuttaan. Tuo oikeus nimellisesti kuului kaikille NWA-promootioille. Tähän mennessä WCW ei ollut vastannut Coralluzzon vaateisiin vielä mitenkään, eikä kukaan alalla oikein tiennyt, mihin tapaus vielä johtaisi. Se nähtäisiin tulevina kuukausina…

Ja sitten vihdoin itse tapahtumaan. Selostajinamme Tony Schiavone ja yhden ppv:n poissaolon jälkeen paluunsa tehnyt Jesse Ventura. Haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt.

Kuva Kuva
Paul Orndorff (c) vs. Ron Simmons - WCW Television Championship
Viime kuukaudet eivät ole olleet helppoja Ron Simmonsille. Vielä hieman yli puoli vuotta sitten Simmons oli WCW World Heavyweight -mestari ja Bill Wattsin valinta firman ykkösfaceksi. Sitten Watts kyllästyi Simmonsin huonoihin reaktioihin ja pisti Simmonsin häviämään vyönsä aivan yhtäkkiä Vaderille. Simmons no-showasi tapahtuman, jossa hänen piti hävitä mestaruutensa ja saapui vasta seuraavan päivän tapahtumaan, ja joutui temppunsa takia koirankoppiin. Sen jälkeen Simmons vieläpä loukkaantui, ja Simmonsin ollessa poissa Watts sai lähteä firmasta. Kellään muulla firmassa ei ollut edes etäisesti mielenkiintoa pushata Simmonsia Main Eventiin, joten Simmons saattoi olla varma, että hänen uransa huipulla oli ohi. Niinpä Simmons sai olla tyytyväinen, että nyt paluunsa jälkeen hän pääsi feudaamaan edes TV-mestaruuden tasoisesta saavutuksesta. Parin viime viikon aikana Simmons oli onnistunut voittamaan Orndorffin ensin diskauksella ja sen jälkeen 10 minuutin aikarajan ylittymisen jälkeen (TV-mestaruudessa oli näihin aikoihin sääntö, että mestaruus olisi panoksena vain ensimmäiset 10 minuuttia). Nyt hänellä oli sitten vielä yksi mahdollisuus viedä vyö Orndorffilta ottelulta, jossa Orndorff häviäisi vyönsä myös diskauksella. Orndorff kärsi näihin aikoihin edelleen pahasta nivusvammasta, eikä ollut tapahtuman ainut painija, joka oli pakotettu kehään puolikuntoisena.

Olipas kökkö alku illalle. Minkä takia WCW:n mielestä näiden kahden ottelu tarvitsi aikaa noin 15 minuuttia (no siltä se ainakin tuntui), kun koko matsissa ei tapahtunut käytännössä mitään? Orndorff kärsi ilmeisesti edelleen nivusvammastaan, koska oli koko ottelun ajan tosi kömpelö. Tai ehkä ikä vain alkaa painaa Orndorffilla siinä määrin, että kovin hyviä otteluita ei ilman oikeaa vastustajaa enää synny. Ron Simmons ei selvästikään ollut oikea vastustaja, koska Simmons jatkoi tässä ottelussa samaa yhdentekevää painityyliään kuin koko viime syksyn WCW World Heavyweight -mestaruuskautensa ajan. Ei tämä missään määrin katastrofaalisen huono ottelu siis ollut, vaan enimmäkseen yhdentekevä. Ihan siedettävää brawlausta ja tarinankerrontaa, mutta koko matsissa ei ollut minkäänlaista jännitettä tai muuta kiinnostavaa. Ottelun laatua ei myöskään varsinaisesti parantanut antiklimaattinen lopetus. Kokonaisuutena siis aika heikko alku illalle. Myöhemmin illalla Orndorff muuten esiintyi haastattelupisteellä mystisen, ennennäkemättömän The Equalizer -nimisen kortston kanssa. Hänestä kuulisimme myöhemmin lisää, ikävä kyllä.
*½ (11:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell vs. Shanghai Pierce & Tex Slazenger
Ai hemmetti. Sitten oli vuorossa debyytti, jota en todellakaan ole odottanut. Mutta ensin lyhyesti 2 Cold Scorpiosta ja Marcus Bagwellista, joista oli viime kuukausien aikana tullut säännöllisesti yhdessä painiva joukkue. Scorpio ja Bagwell olivat myös napsineet varsin merkittäviä voittaja, ja heitä alettiinkin pitää potentiaalisina seuraavina ykköshaastajina. Sitä ennen heidän pitäisi kuitenkin päihittää kahdesta häijystä teksasilaisesta muodostuva joukkue. Keitä siis olivat cowboy-asuihin pukeutuneet maskipäinen Shanghai Pierce ja hänen kaverinsa Tex Slazenger? No, paremmin heidät tunnettaisiin nimillä Henry O. Godwinn ja Phineas I. Godwinn. Kyllä, tämä oli Godwinn-kaksikon ppv-debyytti! Kaksikko, oikeilta nimiltään Mark Canterbury ja Dennis Knight, olivat molemmat aloittaneet uransa omilla tahoillaan vuonna 1989. 1990-luvun alussa he päätyivät painimaat Memphisin alueen USWA-promootioon, jossa heidät iskettiin joukkueeksi. Vuonna 1992 he saivat tryoutin WCW:ssä, ja varsinkin isokokoinen Canterbury vakuutti scouttaajat taidoillaan. Niinpä molemmille tarjottiin sopimusta, ja he saivat jatkaa samana ilkeänä teksasilaiskaksikkona painimista. Ainut muutos oli se, että Canterburylle laitettiin täysin ilman mitään selitystä maski naamalle, koska Dusty Rhodesin mukaan hän oli liian hyvännäköinen, jolloin faneilla voisi olla vaikeuksia vihata häntä. Niinpä Canterburysta tuli Shanghai Pierce - maailman ainut teksasilainen cowboy, joka käytti maskia ja otti nimensä Aasiasta.

Olen ehkä nyt jopa turhan tiukka tälle ottelulle, mutta en vain voi myöntää, että Godwinssien ja Buff Bagwellin näkeminen samassa ottelussa vuonna 1993 olisi millään tavalla jotain, mitä olisin välttämättä halunnut katsoa. Varsinkin kun suuri osa ottelusta oli nimenomaan sitä, että Tex Slazenger ja Shanghai Pierce pieksivät Bagwellia. Bagwell on edelleen todella tylsä eikä osaa kehässä mitään kiinnostavaa. Sen sijaan teksasilaiset olivat itse asiassa jopa vähän parempai kuin olin pelännyt, ja erityisesti Shanghai Pierce vakuutti nätillä Gutwrench Powerbombillaan. Suurin osa ottelusta oli kuitenkin varsin mitäänsanomatonta perushallintaa. Onneksi matsissa oli sitten mukana myös 2 Cold Scorpio, joka yritti parhaansa ja jonka loistavat high flying -liikkeet olivat lähellä nostaa tämän matsin arvosanan myös kahden tähden ylitse. Olisin voinut ehkä antaakin tälle puolikkaan lisää, jos ottelun suurimmaksi spotiksi suunniteltu "Scorpio ponnistaa Bagwellin selän päältä ulos kehästä teksasilaisten päälle" -hetki ei olisi botchattu täysin niin, että Scorpio rojahti käytännössä köysiin ja siitä ulos kehästä. En tiedä, voiko botchista syyttää enemmän Scorpion epäonnistunutta ponnistusta vai Bagwellin epäonnistunutta avustamista ponnistukseen, mutta yhtä kaikki tuo pilasi täysin ottelun alun momentumin.
** (12:48)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Erik Watts vs. Lord Steven Regal w/ Sir William
Lisää debyyttejä! Ja tällä kertaa ilahduttavia sellaisia. Tämä oli nuoren William Regalin ensimmäinen ppv-esiintyminen. Regal, oikealta nimeltään Darren Matthews, oli 1980-luvun puolivälin aikoihin uransa aloittanut englantilainen painija. Regal alkoi saada kotimaassaan vuosien aikana mainetta painitaitojensa ansiosta, ja heti uransa alusta lähtien hän vakiinnutti käyttöönsä Steve Regal -nimen, jonka hän oli bongannut lukiessaan amerikkalaisia painilehtiä. 1980-luvun puolivälissä muun muassa AWA:ssa vaikutti light heayweight -painija Steve Regal, jonka yhden ottelun minäkin olen tässä projektissa arvioinut. Brittiläinen Regal paini kuitenkin kotimaassaan aina siihen asti, kunnes WCW iski silmänsä häneen ja palkkasi hänet vuoden 1993 alkupuolella. Niinpä Regal muutti Yhdysvaltoihin ja sai samalla uuden gimmickin. Regalista tehtiin “Lord Steven Regal”, ylimielinen brittiläinen aristrokraatti, joka halveksi amerikkalaista brutaalia painityyliä ja julisti olevansa maailman paras tekninen painija. Apurinaan hänellä oli “Sir William”, joka oli oikeasti pitkän linjan painija Bill Dundee. Nyt Lord Regal pääsi esiintymään ensimmäistä kertaa ppv:ssä ja sai vastaansa Erik Wattsin, joka oli jäänyt isänsä lähdön jälkeen WCW:ssä käytännössä täysin tyhjän päälle. Heti kun Bill oli lähtenyt, uskalsivat kaikki todeta sen tosiasian, ettei Erikillä ollut käytännössä mitään lahjoja tälle alalle.

Vähän sääliksi käy Regalia, joka joutuu heti WCW-ppv-debyytissään kantamaan Erik Wattsin kaltaisen säkin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Hattua pitää nostaa Regalille siitä, että hän onnistui tuossa todella vaikeassa tehtävässä oikeastaan hämmästyttävän hyvin. Ei tämä ottelu missään nimessä ollut kovin kummoinen, mutta pelkäsin todella paljon pahempaa siinä vaiheessa, kun Watts käveli kehään. Regal näytti helkkarin hyvältä, hoiti ylimielisen siniverisen roolin kehässä upeasti ja toimitti koko ottelun ajan hyvää teknistä painia. Yleisö ei siitä toki paljon mitään ymmärtänyt tai kummoisesti perustanut, mutta kehäpsykologialtaan tämä oli kyllä hyvä suoritus nuorelta Regalilta. Regal sai jopa Wattsinkin näyttämään aika hyvältä, ja Watts väläytti ottelun aikana yllättäviä teknisiä liikkeitä. Kokonaisuutena tämä matsi oli silti juuri ja juuri sellaista tv-ottelutasoa, koska eihän tässä oikeastaan mitään kovin erikoista painia ollut. Siitä voimme kiittää puhtaasti Wattsia, koska Regal teki kyllä parhaansa.
** (7:31)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Maxx Payne vs. Johnny B. Badd
WCW:llä oli jo pitkään ollut ongelma Johnny B. Baddin kanssa. He tiesivät Baddin olevan karismattinen esiintyjä, josta fanitkin pitivät, mutta Baddille ei silti vain keksitty sopivaa käyttöä. Nyt jotain olisi kuitenkin keksittävä, koska pitkän jahkailun jälkeen WCW oli taas tehnyt rahakkaan jatkosopimuksen Baddin kanssa. Niinpä Badd iskettiin feudiin firman uuden “rock-tähden” Maxx Paynen kanssa. Tätä ottelua mainostettiin “Super Grudge -otteluna”. Hurjaa. Oikeasti kyse oli vain siitä, että ylimielinen kitaristi Payne oli alkanut aukoa päätään Baddille ja varastanut tämän konfettitykin. Lopulta Badd oli saada konfettitykkinsä takaisin Paynelta, mutta sen sijaan Payne laukaisi tykin suoraan Baddin kasvoille. Tuo räjähdys aiheutti vammoja Baddin kasvoihin, ja sen takia Badd joutui nyt saapumaan paikalle suojaavan maskin kanssa. Paynesta on vielä sanottava se, että suomalaisilla on “läheisin” suhde häneen varmaan 2000-luvun alun oikeusjutun ansiosta. Tuolloin julkaistiin siis espoolaisen Remedy Entertainmentin kansainväliseksi hittipeliksi noussut Max Payne -peli. Painija Darryl Peterson, joka ei ollut vuosiin enää käyttänyt Maxx Payne -nimeä, oli sitä mieltä, että peli rikkoi hänen tekijänoikeuksiaan ja haastoi peliyhtiön oikeuteen. Tapaus sovittiin lopulta oikeuden ulkopuolella.

Totaalisen turha ottelu. Maxx Payne on osoittautunut yhdeksi WCW:n turhimmista nimistä, jolla ei ole minkäänlaista kykyä olla mukana kiinnostavassa ottelussa. Badd on puolestaan vähän surullinen tapaus. Baddilla on ihan hauska hahmo, joka on myös aika overi yleisön silmissä. Lisäksi mies osaa painia ihan hyvin (ja kehittyy koko ajan), muttei kuitenkaan pääse näyttämään taitojaan kunnollisissa otteluissa, vaan pääsee ylipäänsä painimaan ppv:ssä vain harvoin, ja kun pääsee, ottelut ovat sitten tällaisia vs. Maxx Payne -tyyppisiä matseja. Mitäpä tähän voisi hirveästi sanoa? Badd veti ihan nätin diven ulos kehästä, mutta harmi vain, että surkea kameratyöskentely pilasi siitäkin puolet. Baddin hyvän liikkumisen ja parin nätin liikkeen ansiosta tämä ei siis ollut totaalista paskaa mutta kaikin puolin huono ottelu silti.
* (4:50)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hollywood Blonds (c) vs. The Horsemen (Anderson & Roma) - WCW & NWA Tag Team Championship
Viime kuukausien yksi kuumimmista feudeista WCW:ssä oli ollut firman ykkösheeljoukkueen Hollywood Blondsien ja The Horsemenin välienselvittely. Slamboreessa oli nähty surullisenkuuluisa Four Horsemenin paluu, jossa Ole Andersonin ja Tully Blanchardin oli tarkoitus palata ja alkuperäisen Horsemenin oli tarkoitus palata yhteen vielä kerran. Blanchard jättäytyi kuitenkin koko jutusta pois, koska ei päässyt sopimukseen WCW:n kanssa. Ole Anderson puolestaan ei enää halunnut palata ruutuun backstage-roolistaan, ja niinpä Slamboree-esiintyminen jäi hänen ainoakseen. Sen sijaan Ric Fair toi WWF:ssä midcard-painijana tunnetun Paul Roman Horsemenin uudeksi jäseneksi, ja niinpä Flair, Arn Anderson ja Roma muodostivat uuden “Three Horsemenin”. Porukka oli alusta lähtien aikamoinen floppi, mutta sitä kannatteli silti Flairin karisma ja nimenomaan tämä kuvio Blondsien kanssa. Se sai kuitenkin tietyllä tavalla huipennuksensa jo ppv:tä edeltäneessä Clash of the Championsissa, jossa Flair paini ensimmäisen paluunsa jälkeisen WCW-ottelun ja nousi Arn Andersonin kanssa haastamaan Blondsit joukkuemestaruuksista. Tuo ottelu päättyi Barry Windhamin sekaantumiseen, mutta ottelu oli loistava. Harmi vain, että Clash of the Championsin katsojaluvut olivat surkeat (vaikka sitä oli mainittu Flairin kehäpaluulla), ja nyt WCW syytti tapahtuman epäonnistumisesta Hollywood Blondseja - jotka olivat siis kovaa vauhtia joutumassa koirankoppiin. Beach Blastiin tullessa Blondseilla oli kuitenkin vielä joukkuevyöt, ja nyt he joutuivat puolustamaan niitä Arn Andersonin ja Paul Roman muodostamaa Horsemen-kaksikkoa vastaan.

Voi Paul Roma, todellinen karisman musta aukko. Roma ei kuitenkaan ollut ainut syy, miksi olin hieman pettynyt tähän otteluun. Olisin odottanut hieman enemmän tältä kohtaamiselta - varsinkin kun WCW päätti kuitenkin käyttää tähän matsiin lähes puoli tuntia aikaa. Olisin odottanut, että tässä olisi ollut jotain spesiaalia, yllättävää tai edes pari poikkeuksellisen nättiä spottia. Nyt tämä oli... vain hyvin rakenneltua, hyvin etenevää ja hyvältä näyttävää joukkuepainia. Ei siis sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutta vähän enemmän olisin voinut vielä odottaa. Vähän enemmän jotain. Vähän enemmän... meininkiä. Tämmöisenään tämä oli kyllä oikein oppikirjamainen esimerkki hienosta joukkuemestaruusottelusta, jossa Austinin, Pillmanin ja Andersonin erilaiset tyylit toimivat hienosti yhdessä. Eikä edes Paul Roma onnistunut kummemmin pilaamaan tätä, vaan hoiti oman osuutensa ihan kohtuullisesti. Silti en voi olla miettimättä, että ehkä se "joku erikoisuus" tähän otteluun olisi tullut juuri siitä, jos Roman tilalla olisi ollut joku toinen painija. Ottelun lopputulos herätti Orlando-nauhoituksista tihkuneiden tulostietojen takia paljon hämmennystä vuonna 1993, mutta palataan noihin yksityiskohtiin tulevissa arvosteluissa.
***½ (26:14)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude vs. Dustin Rhodes - 30 Minute Iron Man Match for the WCW United States Heavyweight Championship
Viime vuoden Beach Blastissa US Heavyweight -mestari Rick Rude paini historian ensimmäisen 30 Minute Iron Man -ottelun Ricky Steamboatin kanssa. Nyt Steamboat ei ollut mukana koko tapahtumassa (syystä X), mutta Rude palasi painimaan jälleen 30 Minute Iron Man -ottelun. Tällä kertaa Ruden vastustaja oli Dustin Rhodes, ja syy ottelullekin oli selvä. Kuten Slamboreen arvostelussa kerroin, Rhodes oli “hävinnyt” US Heavyweight -mestaruutensa varsin sekavissa merkeissä Rick Rudelle, joka oli keväällä tehnyt paluunsa loukkaantumisen jälkeen ja haastanut heti Rhodesin mestaruudesta, jota hän ei ollut koskaan hävinnyt. Lopulta WCW:n johto oli sitä mieltä, että Ruden voitto Rhodesista ei ollut rehti ja että koko mestaruus olisi parempi vakatoida. Niinpä US Heavyweight -mestaruus oli nyt viime viikkojen ajan ollut ei kenenkään omistuksessa, mutta siihen yritettiin vihdoin saada muutos tällä ratkaisevalla ottelulla, jonka voittaisi se, jolla olisi enemmän ratkaisusuorituksia puolen tunnin jälkeen.

Pakko on aluksi kehua Dustin Rhodesia, joka on ottanut tällä noin kaksi ja puoli vuotta kestäneellä WCW-urallaan merkittäviä kehitysaskeleita. WCW:hen tullessaan Dustin oli todella vihreä ja tylsä painija, joka sai sokeaa pushia aivan pelkästään siksi, että oli buukkaajan poika. Samalla kun Dustyn asema WCW:ssä on laskenut, on Dustinista tullut ainakin vähän kiinnostavampi painija, koska Dustinin ottelut eivät automaattisesti tarkoita sitä, että hän voittaa noin vain kaikki vastustajat. Toki Rhodesin ongelma edelleen oli se, että hän oli turhan kirjaimellisesti "Natural", mikä oli hänen lisänimensäkin. Rhodesissa ei vain ollut sellaista todellista kiinnostavuutta tai karismaa, joka olisi huokanut otteluissa. Silti kehässä Rhodes oli kehittynyt selvästi. Tässäkin Beach Blastissa Rhodes tosiaan veti tiukan puolituntisen ottelun, ja yhdessä Ruden kanssa he kertoivat oikein loogisen tarinan ottelun aikana. En tiedä, oliko Rhodes loppua kohden vain oikeasti todella väsynyt, vai onnistuiko hän vain myymään väsymystä ja Ruden vammoja loistavalla pieteetillä. Tämän enempää en kuitenkaan viitsi kehua tätä ottelua, koska loogisuudesta ja hyvästä myymisestä huolimatta tämä oli paikoitellen aivan liian tylsä. Lisäksi tässä oli ärsyttävää epäloogisuutta jo ennen lopetusta. Miksi Rude ei yrittänyt kuin kerran tuhoisaa Rude Awakeningia? Näytti vähän tyhmältä. Tätä yksityiskohtaa enemmän ottelua kuitenkin vaivasi sama asia kuin äskeistä matsia. Ei mitään erikoista, ei mitään säväyttävää. Nyt vielä astetta tylsempi meno, ja lisäksi ottelun lopetus oli kyllä todellinen antikliimaksi tällaiselle puolen tunnin ottelulle - käytännössä lopetuksen takia koko tämä ottelu oli täysin turha.
*** (30:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham (c) vs. Ric Flair - NWA World Heavyweight Championship
Kyllä, tämä oli Ric Flairin ensimmäinen ppv-ottelu WCW:ssä yli kahteen vuoteen! Flair palaisi tietenkin tyylilleen uskollisesti saman tien huipulle eli haastaisi Barry Windhamin NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Tätä ottelua oli pohjustettu siitä lähtien, kun WCW-comebackissaan Flair saapui katsomaan Windhamin mestaruusottelua ja auttoi Windhamin mestaruusvoiton jälkeen mestaruusvyön Windhamin vyötäisille. Windham ilmoitti kuitenkin selvästi, ettei haluaisi olla missään tekemisissä vanhan mentorinsa kanssa, ja siitä lähtien miesten välit olivat tulehtuneet koko ajan huonommiksi. Lopulta tilanne oli edennyt siihen, että Windham ja Flair pieksivät toisiaan todella väkivaltaisesti WCW:n tapahtumissa, ja niinpä tämän mestaruusottelun oli vihdoin tapahduttava. Paul Orndorffin tavoin Windham oli loukkaantunut tämän tapahtuman aikaan, ja monet odottivat hänen jäävän ppv:n jälkeen usean kuukauden sairaslomalle. Niin myös kävi, eikä Windhamia itse asiassa nähty kuukausiin WCW:ssä ollenkaan.

Hmm, eipä tuntunut erityisen suurelta tämä Flairin ppv-paluuottelu. On oikeastaan aikamoinen saavutus, että WCW onnistui sössimään tämän Flairin odotetun paluun tällä tavoin. Heillä oli kuitenkin aikaa rakentaa Flairin paluuta ja comeback-feudia helmikuusta lähtien, ja silti kaikki oli hoidettu vähän puolivillaisesti. Flair vähän kuin feudasi koko ajan Windhamin kanssa, mutta feud syttyi liekkeihin kunnolla vasta aika viime hetkellä. Lisäksi Flair kuitenkin feudasi myös joukkuemestaruuksista Hollywood Blondseja vastaan ja otteli paluumatsinsakin heitä vastaan jo pari viikkoa aiemmin Clash of the Championsissa. Ehkä tämä kaikki yhdessä oli syy siihen, että tässä ottelussa ei vain oikein ollut tunnelmaa. Tämä vain... Oli. Hyvä ottelu, hyvää painia ja toki Flairin sekä Windhamin kemiat pelasivat hyvin yhteen. Silti tästä puuttui vielä kahta edellistä ottelua enemmän se säväyttävyys tai yllätyksellisyys. Tämä vain oli hyvä painiottelu, ei mitään sen kummempaa. Se on sääli, koska kyseessä oli Flairin ensimmäinen ppv-ottelu WCW:ssä yli kahteen vuoteen. Vähän köykäistä fiilistä ei myöskään auttanut se, että ottelu päättyi tosi laimeasti. Äh.
*** (11:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Masters of Powerbomb (Vicious & Vader) w/ Col. Robert Parker & Harley Race vs. Super Powers (Smith & Sting)
Tämä ottelu, kuten pari muutakin WCW:n feudia näinä aikoina oli rakennettu niin sanotuilla “minielokuvilla”, jotka olivat niin kamalia että olivat jopa tavallaan hyviä. Kaikkein tunnetuin WCW:n tämän aikakauden “minielokuva” oli alkuvuodesta nähty, surullisenkuuluisa “White Castle of Fear”, jonka jätin tarkoituksella mainitsematta SuperBrawl III:n arvostelussa - lähinnä siksi, ettei minulla vielä videon katsomisen jälkeenkään ole mitään hajua, mitä tuossa “minielokuvassa” pitäisi tapahtua, miten se olisi tarkoitus rakennella Stingin ja Vaderin feudia… JA MIKSI SE OLI YLEENSÄ TEHTY. Yhtä kaikki, tuo elokuva rakenteli silloin Stingin ja Vaderin yhteenottoa, kun Vader oli kutsunut Stingin “valkoiseen pelon linnakkeensa” ja kaksikko oli siellä yltynyt köydenvetokilpailuun. Millään näistä asioista ei ollut mitään tekemistä miesten SuperBrawl III -ottelun kanssa. Nyt käsissä oli aivan samanlainen tilanne tämän ottelun kanssa - ja mukana olivat jälleen Sting ja Vader. Tällä kertaa he olivat kuitenkin saaneet seurakseen Sid Viciouksen ja Davey Boy Smithin. Ja “minielokuva” oli (jos mahdollista) vielä sekopäisempi kuin White Castle of Fear.

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat uimarannalle, jossa Sting ja Smith hengailivat muuten vain kunnes, pahikset Vader, Vicious, Race ja Parker saapuivat paikalle. Heeleillä olikin aikamoinen juoni hyvisten varalle: he aikoivat RÄJÄYTTÄÄ Stingin ja Smithin veneen. Kyllä, RÄJÄYTTÄÄ. OIKEALLA POMMILLA. Katsojat näkivät videolla, kuinka “haiksi” naamioitunut henkilö ui Stingin ja Smithin veneen luo ja asetteli pommin sinne. Samalla rannalla Col. Robert Parker tarjosi Stingille paikkaa “heidän valitsemassaan eläköitymistaivaassa”. Kyllä, Parker yritti siis tuosta vain houkutella Stingiä ja Smithiä eläköitymään. Koska miksi ei! Jostain syystä Smith ja Sting kuitenkin kieltäytyivät ja lähtivät veneelleen - JOKA RÄJÄHTI! Paitsi että Smith ehti pelastaa Stingin juuri ennen sitä veneestä, ja kaikki oli hyvin. Tämä kaikki siis esitettiin tapahtuneen oikeasti. Olkaa hyvä. Ja nyt oli tietenkin käsillä verinen feud, joka piti selvittää täysin normaalissa joukkueottelussa. Lisäksi molemmilla joukkueilla oli mahtavat lempinimet: heelit olivat Masters of Powerbomb, hyvikset Super Powers. Orndorffin ja Windhamin tavoin myös Vader oli tämän show'n aikaan loukkaantunut ja paini puolikuntoisena. Itse asiassa Vaderin oli pelätty halvaantuneen vain muutama päivä ennen tätä show'ta nähdyssä tapahtumassa.

Videoista on vielä mainittava, että juuri näihin aikoihin kesällä 1993 WCW:n tuotannosta vastanneet Bill Shaw ja Bob Dhue sattuivat ilmeisesti kerrankin oikeasti vilkaisemaan, millaista paskaa heidän “johtamansa” firma tuotti televisioon viikottain. Lopputulos oli se, että nämä uskomatonta paskaa olevat minielokuvat lopetettiin heti. Kaikkein kovin kolaus se oli Cactus Jackille, jonka koko viime kuukausien juonikuvio oli rakennettu videoiden varaan. Jack oli siis viimeksi nähty kehässä, kun Vader oli paiskannut hänet brutaalisti Powerbombilla betonilattialle. Jack oli tuon iskun seurauksena “menettänyt muistinsa” (kyllä), ja legendaarisissa “Lost in Cleveland” -elokuvissa WCW:n palkkaama toimittaja yritti metsästää muistinsa menettänyttä ja kadonnutta Cactus Jackia. Tämä roska lopetettiin kuitenkin kesken kaiken, kun minielokuville iskettiin loppu. Harmi.

Sitten itse ottelusta. Ensimmäiseksi: VADERIN MOONSAULT! Ei saatana, aivan mieletön liike. En ole taas vähään aikaan painia katsoessa kokenut hetkeä, että suu on oikeasti loksahtanut auki yksittäisen liikkeen nähdessä, mutta Vaderin tyylipuhdas Moonsault on kyllä ihan mielettömän kova liike. Meinasin antaa ihan pelkästään sen takia tälle puolikkaan lisää, mutta pitäydyn kuitenkin juuri ja juuri kolmessa tähdessä, koska tuota yhtä liikettä lukuun ottamatta tämä oli muuten niin sellaista perushyvää brawlailua ilman mitään kummallisuuksia, etten syttynyt tästä mitenkään hirveästi. Vader oli vakuuttava itsensä ja hoiti hyvin intensiivisen brawlauksen, Davey Boy Smith oli aivan hyvä, Sting oli myös oma itsensä ja Sid... No, Sidkin suoriutui osuudestaan ihan kunniakkaasti. Ongelma vain oli se, että tämä ottelu... vain oli. Tässä ei ollut mitään panosta, ei mitään suurta jännitettä. Nämä Main Event -äijät nyt oli vain pistetty mäiskimään toisiaan, ja se siitä. Hyvä ottelu, muttei mitään sen kummempaa. Paitsi se Moonsault.
*** (16:44)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Brian Pillman
** Steve Austin
* Big Van Vader

Kokonaisarvio Beach Blastista: Nyt alettiin olla hyvin syvällä siinä vuoden 1993 WCW:ssä, jota en ollut odottanut. Mikään kuvio ei ollut erityisen kiinnostava, suurin osa kuvioista junnasi täysin paikoillaan ja loput olivat aivan käsittämätöntä paskaa. Uusia isoja kuvioita ei saatu aloitettua ollenkaan, parhaimmatkin painijat vaikuttivat jotenkin paljon tasoaan tylsemmiltä. Todelliset huippuottelut puuttuivat kokonaan, ja koko tuote tuntui tosi vaisulta. Ei ihme, että tällä meiningillä ei saatu katsojalukuja nousuun. Tämä oli Kehno suoritus.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WCW Beach Blast - Kehno
7. WWF WrestleMania IX - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUMMERSLAM 1993

WWF:n kesän päätapahtuma oli jälleen kerran SummerSlam, joka järjestettiin tänä vuonna Auburn Hilssissä, Michiganissa. Siinä missä WCW:ssä tapahtui jälleen uusia suunnanmuutoksia katsojalukujen parantamiseksi, WWF yritti edelleen jatkaa samalla reseptillä. Mitään merkittävää ei ollut muutettu, ja itse asiassa aivan viime viikkoina katsojaluvut sekä yleisömäärät olivat pitkästä aikaa alkaneet osoittaa hienoista toipumisen merkkiä. Ikävä kyllä toivo paremmasta oli tässä kohtaa kuitenkin vielä turhaa, koska uutta wrestling-buumia saatiin vielä odotella jokunen tovi ja sitä ennen WWF:llä oli edessään vielä monenlaisia ongelmia.

Siinä mielessä WWF oli kuitenkin nyt oikeasti uuden edessä, että hieman ennen SummerSlamia Hulk Hogan oli jättänyt WWF:n lopullisesti, ja samassa syssyssä joko lähtenyt tai lähtemäisillään olivat myös muun muassa Brutus Beefcake, Jimmy Hart, Gene Okerlund, Ted DiBiase, Jim Duggan ja joukko muita "vanhan liiton" painijoita. WWF:n aikakausista puhuttaessa vuotta 1993 ja joskus nimenomaan tätä SummerSlamia pidetään niin sanotun "New Generation" -aikakauden alkuna. Tuo "New Generation Era" jatkuukin sitten aina Attitude Eran alkuun saakka.

Olen aina välillä myös näissä raporteissa lyhyesti päivittänyt tilannetta myös niiden promootioiden osalta, jotka eivät koskaan onnistuneet järjestämään ppv-tapahtumia. Kuten olen muutamaan kertaan kirjoittanutkin, territory-aikakauden loppuminen tiesi samalla lähes kaikkien NWA:n alaisten promootioiden kuolemista. Samalla loppunsa kokivat muun muassa aikoinaan suuruudesta nauttineet Mid-South Wrestling, WCCW ja AWA. Hetken aikaa painikentällä olikin paljon tyhjää, mutta nyt uusia promootioita oli alkanut nousta.

Yksi merkittävimmistä oli Memphisin alueelle syntynyt USWA, jota johtivat Jerry Lawler ja Jerry Jarrett ja joka teki nykyisin tiivistä yhteistyötä WWF:n kanssa. Toinen merkittävä oli kulttisuosiota nauttiva, Jim Cornetten vuonna 1991 perustama Smoky Mountain Wrestling. SMW oli tehnyt lyhyesti yhteistyötä WCW:n kanssa vuosien 1992-1993 taitteessa, mutta se oli nyt päättynyt, ja sen sijaan SMW oli aloittanut kesällä 1993 USWA:n tavoin yhteistyön WWF:n kanssa. Muita mainittavia promootioita olivat Herb Abramsin UWF (joka onnistui järjestämään yhden ppv:nkin) ja Joe Pedicinon GWF, mutta molemmat olivat vuonna 1993 todella pahoissa taloudellisissa ongelmissa ja pysyivät vaivoin pystyssä - eikä niiden toiminta jatkunutkaan enää kauaa. Sen sijaan Tod Gordonin perustama Eastern Championship Wrestling (ECW) oli alkanut saavuttaa Philadelphiassa koko ajan enemmän suosiota poikkeuksellisen rankoilla hardcore-otteluillaan, ja moni näki sillä valoisan tulevaisuuden. Aivan uusi promootio oli puolestaan WCW:stä lähteneiden Paul E. Dangerouslyn ja Jim Crockettin perustama World Wrestling Network, joka oli järjestänyt vasta yhden tapahtuman, mutta se oli heti kerännyt todella paljon huomiota ja kovia painijoita. WWN:n taru jäi kuitenkin lopulta hyvin lyhyeksi. Mainittavaa on myös, että meksikolainen lucha libre -promootio AAA oli noussut viime aikoina suureen suosioon erityisesti Kalifornian alueella, jossa se oli jo järjestänyt loppuunmyytyjä tapahtumia isommalle yleisölle kuin WWF tai WCW.

Se muista promootioista, siirrytään SummerSlamiin. Selostajinamme Vince McMahon ja Bobby Heenan. Jostain syystä McMahon oli korvannut selostamossa Rossin, mikä on outoa ottaen huomioon, että McMahon oli juuri luopunut WWF:n hallinnossa johtopaikastaan välttääkseen tulevia kohuja. Haastattelijoina Todd Pettengil ja mainosmiehenä tunnettu Joe Fowler, joka debytoi tässä tapahtumassa WWF:n haastattelijana muttei koskaan uudestaan enää esiintynyt ppv:ssä.

Kuva Kuva
Ted DiBiase vs. Razor Ramon
Tämä ottelu jäi Ted DiBiasen viimeiseksi ppv-matsiksi. DiBiase palaisi kyllä WWF:ään jo vuonna 1994, mutta siinä vaiheessa hän oli joutunut eläköitymään kehistä pysyvien niska- ja selkävammojen vuoksi. SummerSlamin jälkeen DiBiase kuitenkin lähti WWF:stä ja lähti Japaniin, jossa hän paini AJPW:ssä aina loukkaantumiseensa saakka. Nyt edessä oli vielä ottelu Razor Ramonia vastaan. Ramon oli siis vihdoin kääntynyt faceksi kesän aikana, kuten fanit olivat toivoneet jo kuukausien ajan. Kaikki alkoi siitä, kun Ramon hävisi Raw'ssa ottelun uudelle pienikokoiselle tulokkaalle 1-2-3 Kidille, jota kukaan ei pitänyt minkäänlaisena uhkana. Ramon tietenkin raivostui tästä ja vaati uusintaottelua. Lopulta hän sai sen - ja hävisi jälleen. Tuolloin Ted DiBiase alkoi pilkata Ramonia ja tarjosi tälle muun muassa töitä vessansa siivoojana, koska Ramon ei ollut enää uskottava painija. Ramon ei tietenkään sulattanut tätä, vaan aiheutti DiBiaselle puolestaan tappion 1-2-3 Kidiä vastaan. Ramonin face-turn oli viimeistelty viimeistään siinä vaiheessa, kun hän aiheutti tappion toista jobberia vastaan myös IRS:lle, DiBiasen joukkuekaverille. Nyt DiBiase ja Ramon pääsivät selvittämään välinsä mies miestä vastaan.

Vähän pettymykseksi jäi tämä Ted DiBiasen viimeinen WWF-ppv-ottelu. Toisaalta se sopii teemaan, koska rehellisyyden nimissä suurin osa DiBiasen WWF-urasta oli tietynlaista pettymystä. Tätä ei pidä käsittää nyt väärin. Olen kyllä suuri DiBiasen fani, ja mielestäni hän on hoitanut roolinsa koko uransa ajan aivan mielettömästi, mutta ikävä kyllä vain hyvin harva DiBiasen ppv-otteluista oli millään tavalla ikimuistettavia tai erityisen hyviä. Ennemminkin ne olivat... ihan hyviä ja ok-kivoja. Juuri sellaisia kuin tämä. Ramon ja DiBiase liikkuivat kyllä mukavasti, väläyttivät pari oikein näyttävää liikettä ja hoitivat homman muutenkin kunniakkaasti alusta loppuun. Ottelun viihdyttävyyttä paransi myös molempien loistava karisma, minkä takia myös yleisö oli hyvin matsissa mukana. Silti kokonaisuutena tässä ei ollut oikeasti mitään erikoista tai kunnolla säväyttävää. Siksi tämä ottelu ei yllä edes hyvän ottelun tasolle, mikä on kyllä sääli.
**½ (7:32)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Heavenly Bodies (Prichard & Del Ray) w/ Jim Cornette - WWF Tag Team Championship
Kyllä, helvetti oli jäätynyt jälleen kerran, ja WWF oli onnistunut palkkaamaan taas yhden sellaisen nimen, jota moni ei olisi uskonut koskaan näkevänsä WWF:ssä. Tällä kertaa kyse oli Jim Cornettesta - vuosien ajan ensin MSW:ssä ja sitten JCP:ssä/WCW:ssä vaikuttaneesta huippumanagerista. Cornette oli siis lähtenyt WCW:stä huonoissa väleissä vuonna 1991, ja hän palasi firmaan lyhyesti vielä vuoden 1993 alussa, kun WCW ja Cornetten perustama promootio SMW alkoivat tehdä yhteistyötä. Tuo yhteistyö päättyi siihen, kun Bill Watts lähti WCW:stä, ja Cornette jatkoi oman promootionsa pyörittämistä. Kunnes kaikkien yllätykseksi kesällä 1993 Vince McMahon ja Jim Cornette tekivät samanlaisen yhteistyösopimuksen, jonka McMahon oli tehnyt muutamaa kuukautta aikaisemmin Jerry Jarrettin ja Jerry Lawlerin kanssa. SMW:stä tuli samanlainen WWF:n apupromootio kuin USWA:sta, ja tällä kertaa vielä todella poikkeuksellisella myönnytyksellä. Kun Jim Cornette saapui WWF:ään johtamansa Heavenly Bodies -joukkueen kanssa, selostajat oikeasti mainitsivat, että Cornette ja Heavenly Bodies olivat peräisin Smoky Mountain Wrestling -promootiosta. Toista wrestling-promootiota ei tiettävästi koskaan aikaisemmin ollut mainittu WWF:n lähetyksissä. Tom Prichardsin ja 1980-luvun puolivälissä uransa aloittaneen Jimmy Del Rayn muodostama Heavenly Bodies teki siis näyttävän debyytin WWF:ssä ja sai heti joukkuemestaruusottelun Steinereita vastaa. Steiner-veljekset olivat puolestaan voittaneet joukkuemestaruudet Money Inciltä kesän aikana house show'ssa. Tämä joukkuemestaruusottelu oli oikeasti täysin toissijainen syy Cornetten WWF-sopimukselle, palataan pääsyyhyn myöhemmin.

Hyvä joukkueottelu! Oli aikamoinen yllätys nähdä Jim Cornette WWF:n kehässä Heavenly Bodiesien kanssa, mutta tässä tapauksessa yllätys oli onneksi pelkästään positiivinen. Prichard on tasaisen varma suorittaja, ja Jimmy Del Ray yllätti tässä ottelussa todella positiivisesti muutamalla näyttävällä high flying -liikkeellä. Ensin Del Ray tempaisi Senton-tyylisen liikkeen apronilta ulos kehästä Rick Steinerin päälle ja vähän myöhemmin tyylipuhtaan Moonsault-spotin seisovan joukkuekaverinsa päälle. Steinerit olivat tietenkin omia varmoja itsejään, jälleen liekeissä. Vaikka suurin Steiner-hype alkoi ehkä miesten tämän WWF-runin aikana kuollakin, olivat he edelleen pirun viihdyttäviä kehässä, ja Suplexit olivat edelleen hienoja, vaikka ne aika samalta joka kerta näyttivätkin. Kokonaisuutena siis hyvä ja mallikkaasti toiminut mestaruusottelu, joka olisi voinut olla ehkä vielä parempikin, jos aikaa olisi ollut enemmän.
*** (9:28)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) w/ Diesel vs. Mr. Perfect - WWF Intercontinental Championship
Tämä ottelu jäi Mr. Perfectin viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi lähes kymmeneen vuoteen: seuraava (ja samalla viimeinen) olisi edessä vasta vuonna 2002. Perfect kyllä esiintyisi WWF:n ppv:eissä vielä parin seuraavankin vuoden ajan, mutta hänen uransa WWF:ssä oli tästä eteenpäin hyvin katkonainen. Perfectin selkävaivat eivät olleet parantuneet toivotusti, ja hän alkoi näihin aikoihin olla jo aika huonossa kunnossa. Niinpä hän jäi yllättäen pois marraskuussa 1993, mutta palaisi kyllä vielä pariin otteeseen näihin arvosteluihin - vaikkeikaan enää painikehään. Tämä Perfectin ja Michaelsin feud oli ollut käynnissä käytännössä WrestleMania IX:stä lähtien. Tuolloin Shawn Michaels oli hyökännyt yllättäen backstagella Perfectin kimppuun, kun tämä oli yrittänyt ottelunsa jälkeen jatkaa välienselvittelyä Lex Lugerin kanssa. Lopulta Perfect oli aiheuttanut Michaelsille IC-mestaruustappion ottelussa Marty Jannettya vastaan, mutta Michaels oli onnistunut voittamaan vyön takaisin henkivartijansa Dieselin avustuksella. Nyt vihdoin Perfect ja Michaels pääsivät kohtaamaan toisensa mestaruudesta, ja tätä ottelua oli etukäteen hehkutettu "yhtenä IC-mestaruushistorian parhaista ottelupareista".

Voi perse. Mikä WWF:ää oikein vaivaa? Antakaa näille miehille 20 minuuttia ja antakaa heidän tehdä mitä he haluavat ilman idioottimaista lopetusbuukkausta, ja teillä on käsissänne MOTYC. Ai ei kiinnosta? Okei, selvä homma. Siinä tapauksessa toki pistäkää nämä kaksi painimaan noin 10 minuuttia kestävä ottelu, joka päättyy vielä aivan idioottimaisella tavalla. Sitähän tämä yleisö toivoo! Aaargh. En pääse yli. Mr. Perfect ja Shawn Michaels 1 on 1 -ottelussa ppv:ssä painimassa IC-mestaruudesta, ja WWF onnistuu bukkauksellaan oikeasti sössimään tämän sillä tavalla, että tästä ei tule huippuottelua. En tiedä, mitä sanoa. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään. Hatunnosto tietenkin Perfectille ja Michaesille, jotka tekivät töitä saadakseen tästä ottelusta aikaan niin hyvän kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista. Ikävä kyllä se ei riitä kamalan pitkälle, kun täysin kesken jääneen matsin fiilistä pilaa vielä entisestään kamala buukkaus. Toki on totta, että sen enempää Perfect kuin Michaelskaan eivät olleet tämän ottelun aikana parhaassa kunnossa (Perfect loukkaantumisen vuoksi, Michaels henkilökohtaisten ongelmien vuoksi), mutta silti. Kiitos vain unelmaottelun pilaamisesta, WWF.
*** (11:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
IRS vs. 1-2-3 Kid
Nuori 1-2-3 Kid oli jo pariin kertaan mainittu näissä arvioissa, ja nyt oli vihdoin Kidin oman ppv-debyytin aika. Kid oli siis tietenkin Sean Waltman, tulevaa X-Pac, joka tässä vaiheessa uraansa näytti vielä aika erilaiselta kuin myöhemmin. Waltman oli aloittanut uransa 1980-luvun lopussa, ja nopeasti debyyttinsä jälkeen hän oli alkanut kerätä alueellisissa promootioissa mainetta poikkeuksellisen nopealla liikkumisellaan ja hämmästyttävillä liikkeillään. Erityisesti hänen ottelunsa toisen lupaavan ja pienikokoisen painijan Jerry Lynnin kanssa olivat jääneet mieleen. Lopulta Waltman sai tryoutin WWF:stä vuoden 1993 alussa, ja ehkä joidenkin yllätykseksi hän myös sai sopimuksen. Waltmanista tehtiin aluksi jobberi, joka hävisi jokaiselle vastustajalle helposti. Samalla hänessä oli kuitenkin jotain poikkeuksellisen sympaattista pienikokoisuutensa vuoksi. Vähitellen 1-2-3 Kid alkoi nousta yleisön suosioon - viimeistään napattua jättimäisen yllätysvoiton Razor Ramonista. Sittemin Kid oli napannut pari muutakin yllätysvoittoa, yhden IRS:n hyvästä ystävästä Ted DiBiasesta. Nyt IRS päätti näyttää DiBiasen puolesta, että Kidistä ei oikeasti olisi yhtään mihinkään.

Kaipa tämä ottelu oli jopa jonkinlainen positiivinen yllätys, koska odotin etukäteen, että tämä olisi ollut ihan puhdas squash, mutta tästä syntyi kuitenkin tv-ottelutasoinen ihan kiva ottelu. Ei tätä IRS:n ja 1-2-3 Kidin ottelua nyt voi liikaa kehua, mutta tällaisena välipalaotteluna tämä hoiti roolinsa kuitenkin aivan moittettomasti. Erityisesti nuoren Sean Waltmanin meininkiä oli kyllä todella ilahduttavaa katsoa. Kid liikkui kehässä pirun hyvin, oli todella pienestä koostaan huolimatta paikoitellen jopa ihan uskottavan näköinen ja väläytti kieltämättä muutaman oikein hienon liikkeen. Lisäksi Kid myi kaikki IRS:n liikkeet kunniakkaan uskottavasti, mikä oli hyvä, koska IRS itse oli tässä ottelussa jotenkin todella väsyneen oloinen. Ei todellakaan erityisen hyvässä kunnossa. Kokonaisuutena siis ihan kiva tv-ottelutasoinen matsi, mutta se siitä.
** (5:44)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Doink The Clown w/ Jerry Lawler
Ei, Bret Hartin ei pitänyt alun perin painia SummerSlamissa Doink The Clownia vastaan. Sen sijaan Hartin vastustajaksi oli buukattu Jerry "The King" Lawler - mies, jonka kanssa Hart oli feudannut koko kesän 1993. Hartin ja Lawlerin välienselvittely olikin yksi koko WWF:n kesän 1993 suurimmista juonikuvioista. Kaikki alkoi King of the Ringissä, kun Hart voitti KOTR-turnauksen ja kruunattiin WWF:n kuninkaaksi. Tuolloin paikalle ilmestyi Lawler, joka oli raivoissaan siitä, että Hart varastaisi hänen tittelinsä. Niinpä Lawler pieksi Hartin ja jätti hänet maahan makaamaan. Hart tietenkin janosi kostoa, ja seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Hart sekä Lawler olivat jatkuvasti toistensa kimpussa. SummerSlamiin buukattiin ottelu, jonka voittaja olisi "WWF:n virallinen kuningas". Tämän ottelun ringsidelle Hartia saapuivat kannustamaan hänen veljensä Owen ja Bruce. Mutta! Sitten Jerry Lawler saapui paikalle kävelysauvoissa ja ilmoitti, ettei hän olisikaan kykeneväinen painimaan. Sen sijaan hän oli hankkinut itselleen tuuraajaan, Doink The Clownin. Ja niin Hart joutui tyytymään Doinkiin Lawlerin sijaan. Tämä muuten jäi myös alkuperäisen Doinkin eli Matt Bornen viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Bornen ura sai tylyn lopun alkusyksystä, kun Borne ajautui jälleen huumeongelmiin. Doink sen sijaan ei enää kadonnut mihinkään WWF:stä, vaan hahmolle etsittiin uusi esittäjä. Minulle (ja monille muille) Borne oli kuitenkin ainoa oikea Doink, joten tämä oli siinä mielessä yhden aikakauden päätös. Bornea ei näissä arvioissa enää nähtäisi.

Tämä ja seuraava ottelu ovat tavallaan yhtä kokonaisuutta, mutta arvostelen ne silti nyt erillisinä suorituksina. Tämä Hartin ja Doinkin ottelu ei oikeastaan ollut millään tavalla kovin erikoinen, eikä kukaan varmaan sellaista odottanutkaan. Tv-show'hun tämä ottelu olisi ollut juuri täydellinen, mutta nyt oli kyse ppv-ottelusta, ja tämän aikana ei vielä voinut edes olla varma, pääseekö kukaan todella näkemään sitä Hart vs. Lawler -ottelua, jota on oikeasti odotettu. Niinpä koko matsin ajan oli vähän sellainen "äh"-fiilis. Doink kyllä hoiti jälleen heel-roolinsa kunnioitettavan hienosti ja toi otteluun omalla tavallaan jopa sopivaa huumoria. Lisäksi on jälleen todettava, että Doink osasi myös oikeasti painia, joten yhdessä Hartin kanssa he saivat kyllä aikaan ihan katsottavan ottelun. Lopulta ottelu päättyi kuitenkin Jerry Lawlerin sekaantumiseen, ja sen jälkeen jatko olikin aika selvää. Otteluna tämä oli sellainen ihan kiva tv-ottelumatsi, mutta ei muuta.
** (9:05)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Jerry Lawler
Hetkinen! Eikö Jerry Lawler ollutkaan oikeasti loukkaantunut? No ei tietenkään ollut, vaan loukkaantuneen esittäminen oli vain osa hänen juontaan. Kesken Hartin ja Doinkin ottelun Lawler siis nousi kehään ja löi kainalosauvallaan Hartia selkään. Sen jälkeen Lawler yritti päästä pakoon paikalta, mutta WWF:n presidentti Jack Tunney esti hänen pakomatkansa ja ilmoitti sen sijaan, että Lawlerin olisi painittava Hartia vastaan sovitusti tänään, koska Lawler oli selvästikin täysin painikuntoinen.

Sitten oli vuorossa se varsinainen ottelu, jota oli etukäteen odotettu. Ja kuten jokaisessa Hartin ja Lawlerin ottelussa, tässäkin suurin ongelma oli juuri se, että otteluiden painillinen anti ei vain ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jotenkin suuresti hehkuttaa. Ei näissä matseissa ollut mitään dramaattisesti vikana, eivätkä nämä millään tavalla olleet huonoja otteluita, mutta lähinnä nämä olivat sellaisia... ok:ita. Hartin ja Lawlerin painilliset kemiat eivät ehkä sitten vain kohdanneet oikein. Ehkä Lawler oli vain näiden otteluiden aikana jo liian vanha. Ehkä Hart ei vain osannut yrittää sopivalla tavalla Lawlerin kanssa, joka oli painijana hyvin erilainen kuin hän itse. Mikä ikinä olikaan syy, matsit olivat parhaimmillaankin vain hieman keskinkertaista parempia. Tämä ottelu saa sentään lisäpisteitä mahtavasta tunnelmastaan. Hartin ja Lawlerin viha oikeasti välittyi matsissa hienosti, ja ottelun aikana kerrottiin loistava tarina. Erityisesti pidin kuitenkin ottelun lopetuksesta ja siitä, kuinka ottelun jälkeen Hart vain jatkoi Lawlerin kiduttamista, kunnes kymmenet WWF:n työntekijät puuttuivat tilanteeseen. Erityisesti rakastan loppukuvaa Lawlerista, joka kärrätään pois paikalta paareilla ja joka nostaa vielä keskisormensa pystyyn ennen takahuoneisiin katoamista. Silti tunnelmakaan ei nosta tätä matsia ihan hyvää paremmaksi. Moni muu arvostelija on kanssani eri mieltä, tiedän. Minulle tämä feud ei ole vain koskaan ollut niin iso juttu kuin muille.
**½ (6:32)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marty Jannetty vs. Ludvig Borga
Sitten oli SE hetki, jotka me kaikki olemme odottaneet. Hetki, jonka amerikkalaisarvostelijat ohittavat aivan liian nopeasti. Suomalaisen Ludvig Borgan, Tony Halmeen, WWF-ppv-debyytti. Kyllä, tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun suomalainen painija esiintyi WWF:n ppv:ssä ja nousi siellä painikehään. Kyse ei tosiaan ole mistään pikkujutusta. Kuvitelkaapa tänä päivänä joku suomalainen painimaan WWE:ssä. Niinpä! Erityisen merkittävää oli se, että Borga ei tosiaan ollut mikään pikkutekijä. NJPW:stä WWF:ään kaapattu mörssäri oli debytoinut WWF:ssä heinäkuun lopussa, ja siitä lähtien hän oli ollut voittamaton. Lisäksi Borga oli pitänyt monia promoja, joissa hän huonolla englannilla kertoi vihaavansa Yhdysvaltoja ja korosti kaikkia sen epäkohtia, kuten korruptiota ja saasteisuutta. Nyt Borga sai ppv-debyytissä vastaansa Marty Jannettyn, joka oli ollut aikamoisessa syöksykierteessä siitä lähtien, kun oli hävinnyt IC-mestaruuden takaisin Shawn Michaelsille.

Kun arvioin Tony Halmeen ja Ron Simmonsin ottelua WCW/NJPW Supershow'ssa, totesin ettei tuohon arvosanaan tule edes mitään Suomi-lisää. Mutta nyt! Nyt kehässä ei ollut mikään satunnainen Japanissa uraa tehnyt ja varsin tylsältä vaikuttanut "Touni Holm". Nyt kehässä oli jumalauta Ludvig Borga, jokaisen suomalaisen showpainifanin märkä päiväuni! Suomalainen monsteri, jonka koko gimmick pohjautuu siihen, että hän on Amerikkaa vihaava SUOMALAINEN monsteri. Aivan loistavaa. Ja ihan pelkästään tuon hahmon takia tuo ottelu ansaitsee ylimääräisen puolikkaan. Muutenhan tämä on aika perus-squash, vaikkakin aika pitkä sellainen. Lisäksi on annettava kehuja Marty Jannettylle siitä, että hän hoiti oman osansa tässä erittäin hyvin. Jannetty liikkui hyvin, myi Borgan liikkeet hyvin ja täräytti pari pirun kovaa Superkickiä. Borga oli sitten Borga. No-sellasi, dominoi, täräytti power-liikkeitä. Mitä muuta kukaan saattoi odottaa? Kyllä minä tästä sairaalla tavalla nautin, ei voi mitään.
*½ (5:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Giant Gonzales w/ Harvey Whippleman vs. The Undertaker - Rest In Peace Match
Voi hyvä luoja sentään. WWF oli aivan oikeasti onnistunut venyttämään tämän Giant Gonzalesin ja Undertakerin välisen feudin lähes koko vuoden 1993 mittaiseksi. Tämän kamalan feudin. WrestleManissa näiden mörköjen yhteenotto oli siis päättynyt siihen, kun Gonzales huumasi Undertakerin koloroformilla ja hänet diskattiin sen takia. Ottelun jälkeen Taker kyyditettiin ensin paareilla backstagelle, mutta sitten hän kuitenkin vielä palasi. No, kevään aikana Gonzalesin manageri Harvey Whippleman oli tuonut uudeksi suojatikseen myös Mr. Hughesin, joka oli kaapannut Undertakerin uurnan. Hughes oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä jo ennen SummerSlamia, joten Takerin kohtaloksi jäi painia uudestaan Gonzalesta vastaan. Jostain syystä Takerin manageri Paul Bearer oli myös kadonnut kesän aikana (ehkä Whippleman ja Gonzales olivat jotenkin osallisena tähän - en ole oikeasti niin kiinnostanut tästä feudista että jaksaisin selvittää), joten Undertaker saapui nyt tähän otteluun aivan yksin. Ai niin, "Mikä on Rest In Peace Match?", saatatte kysyä. Vastaus: No DQ -ottelu. Hienolla nimellä. Lisäksi tämä jäi Giant Gonzalesin viimeiseksi ppv-otteluksi ikinä. Ihanaa.

Hyvää: Tämä oli aivan hitusen parempi kuin WrestleManian ottelu näiden kahden välillä (vaikka monet väittävät tätä muka vielä huonommaksi). Huonoa: Tämä oli edelleen ottelu näiden kahden välillä. En usko, että maailmankaikkeudessa on sellaista todellisuutta, jossa Undertakerin ja Giant Gonzalesin välinen ottelu voisi olla millään tavalla nautinnollinen. DUDilta tämän pelasti vain se, että Undertaker oli sentään valmis ottamaan vähän bumppia: Taker otti ensin vastaan Gonzalesin tuoliniskun ja lensi sen jälkeen oikeasti rajusti teräsportaita päin. Lisäpisteitä ottelu saa myös kaikessa naurettavuudessaan jopa ihan hupaisasta "Paul Bearerin paluusta kuoleman porteilta auttamaan Undertakeria". Niin ja onneksi tämä oli sentään aika lyhyt ja onneksi tämä lopetettiin puhtaasti niin, etteivät nämä kaksi varmasti enää ikinä kohtaa toisiaan. Onneksi tämä oli myös viimeinen kerta, kun Giant Gonzales tai El Gigante ikinä esiintyi ppv:ssä. Kiitos. Näkemiin.
½ (8:04)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Smoking Gunns & Tatanka vs. Headshrinkers & Bam Bam Bigelow w/ Afa & Luna Vachon
Vielä yksi ottelu ennen Main Eventiä. Bam Bam Bigelow ja Tatanka olivat feudanneet suurimman osan keväästä ja kesästä, ja nyt he vihdoin pääsivät kohtaamaan toisensa ppv-ottelussa. Niin merkittävänä WWF ei kuitenkaan pitänyt mörssärimäisen Bigelowin ja edelleen voittamattoman Tatankan feudia, että he olisivat saaneet singles-ottelun ppv:ssä. Sen sijaan otteluun lisättiin myös Smoking Gunns ja Headshrinkers, joilla oli ilmeisesti jonkinlaista feudia toistensa kanssa. Meltzerin mukaan Headshrinkersin piti alun perin haastaa Steinerit joukkuemestaruuksista SummerSlamissa, mutta suunnitelmat muutettiin, kun Fatu loukkaantui. Ilmeisesti ei kovin vakavasti, koska hän oli normaalisti kuitenkin mukana tässä ottelussa.

Illan ensimmäinen oikea positiivinen yllätys. Odotin että tämä olisi ollut vähän väsähtänyt, tylsä ja mitäänsanomaton mäiskintä, mutta niin vain matsi pääsi yllättämään ilahduttavasti! Oikeastaan kaikki kuusi näyttivät ottelun aikana hyvältä. Tatanka oli jälleen hyvä, Bigelow oli loistava monsteri, Headshrinkersiy jakelivat pirun tiukkoja potkuja ja Gunnsit liikkuivat hämmästyttävän vauhdikkaasti. Ottelu oli myös rakenneltu hyvin, eikä tuntunut liian tylsältä. Tykkäsin myös lopetuksesta ja erityisesti Triple Headbutt -spotista. Hyvä!
*** (11:15)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yokozuna (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. Lex Luger - WWF Championship
Ja vihdoin illan Main Event, jota WWF oli rakennellut kuumeisesti koko kesän. Aika paljon rakentelua tämä ottelu vaatikin, koska King of the Ringin jälkeen WWF oli aivan kamalassa tilanteessa. Paluunsa tehnyt firman ykköstähti Hulk Hogan ei suostunut häviämään uudeksi ykköstähdeksi kaavaillulle Bret Hartille SummerSlamin pääotteluksi kaavaillussa mestaruusottelussa, joten Hogan pistettiin häviämään vyönsä jo KOTRissa, koska hän ei esiintyisi SummerSlamissa enää ollenkaan. WWF oli siis menettänyt koko bisneksen suurimman nimen, eikä heillä ollut käytännössä ketään uutta tilalle. Bret Hartia ei voitu nostaa takaisin taistelemaan Yokozunaa vastaan, koska hän oli juuri hävinnyt Yokozunalle WrestleManissa. Ketään muuta ei ollut tarjolla. Mitä tehdä? Oli vain yksi epätoivoinen ratkaisu: kääntää kuukausien ajan heelinä rakenneltu Lex Luger täysin puskista faceksi ja nostaa hänet hetkessä koko firman ykköstähdeksi. Miten se voisi onnistua? No amerikkalaisen patriotismin avulla tietenkin.

Heti KOTRin jälkeen edessä oli USA:n itsenäisyyspäivä, jolloin Yokozuna järjesti "Body Slam Challengen" tarjoamalla hurjan köntin rahaa kenelle tahansa, kuka pystyisi iskemään hänelle Body Slamin. Kukaan ei pystynyt. Kukaan, kunnes Amerikan väreihin pukeutunut Lex Luger saapui paikalle, nousi Yokozunaa vastaan ja iski hänelle Body Slamin. Tällä yhdellä tempulla Lugerista oli tullut USA:n kansallissankari ja face. Käytännössä Lugerille annettiin siis tismalleen sama gimmick, joka Hulk Hoganilla oli ollut: Luger oli nyt uusi "Real American", kaikkien amerikkalaisten puolesta ilkeää japanilaista muukalaista vastaan taisteleva lihaskimppu. Lugerin face-turn toimi jopa kohtuullisen hyvin, mutta WWF joutui pakottamaan sitä todella kovaa. Luger lähti nimittäin oikeasti kiertämään maata häntä varten tehdyllä "Lex Express" -nimisellä bussilla, ja pari kuukautta kestäneen kiertueen aikana hän tapasi faneja ympäri USA:ta. Kiertueen kayfabe-idea oli se, että Luger keräsi allekirjoituksia vaatimukseensa saada kohdata Yokozuna SummerSlamissa mestaruudesta, koska Yokozunan uudeksi amerikkalaiseksi edustajaksi palkattu Jim Cornette oli kieltäytynyt Lugerin haasteesta Yokozunan puolesta. Tämä rooli oli siis se, mihin Cornette haluttiin oikeasti WWF:ään tuoda: Yokozunalle haluttiin hyvin englanniksi promottava ja uskottava manageri, ja siinä roolissa Mr. Fuji ei toiminut. Niinpä Cornette nousi Yokozunan edustajaksi ja samalla ME-kuvioihin. Lopulta Luger oli kerännyt tarpeeksi nimiä, ja Jack Tunney buukkasi mestaruusottelun näiden miesten välille SummerSlamiin. Oli kuitenkin yksi ehto: tämä jäisi ainoaksi mestaruusotteluksi, jonka Luger saisi.

Mitä ihmeellistä perseilyä, WWF? En tule koskaan - koskaan - ymmärtämään tämän ottelun lopetusta ja sen jälkeisiä meininkejä. Miten kukaan missään milloinkaan ajatteli, että on hyvä idea lopettaa tämä SummerSlamin Main Event tällä tavalla ja että sen lopetuksen jälkeen voidaan järjestää jotkut voitonjuhlat, vaikka mitään oikeaa syytä ei ole? Selitän tarkemmin lopetuksesta vielä tässä alla spoilereissa. Muuten ottelu oli, pakko myöntää, jopa hieman parempi kuin olin odottanut. Jo ennen ottelun alkua näki, että tapahtumalla on aikaa vielä vaikka kuinka, ja pitkä ottelu Lugerin ja Yokozunan välillä pelotti aika paljon. Niinpä siihen nähden nämä kaksi tekivät kyllä ihan oikeasti parhaansa. Molemmat yrittivät kunnolla, tekivät perhanasti töitä, paiskoivat toisiaan muutamilla näyttävillä liikkeillä ja jopa myivät kohtuullisesti toistensa liikkeitä. Toki mukana oli sitten restholdeja, no-sellausta ja toki muutenkin matsi oli osaksi juuri sitä kankeaa brawlausta mitä näiltä kahdelta saattoi vain odottaa. Silti matsi ei ärsyttänyt mitenkään älyttömästi ennen lopetusta. Tunnelmakin oli hyvä, ja Luger tuntui ihan oikeasti yrittävän kaikkensa, kun oli nyt saanut tämän Main Event -spotin. Yokozuna veti pari hienoa heittoa, ja olihan se Lugerin Body Slam Yokozunalle ihan nätti. Kokonaisuutena tämä oli siis voinut olla jopa Yokozuna-Hoganin tasoinen ihan jees mestaruusottelu (eli paljon odottamaani parempi), mutta surkea lopetus laskee arvosanaa.
** (17:58)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Vielä lopetuksesta:
► Näytä spoileri
*** Shawn Michaels
** Jimmy Del Ray
* Mr. Perfect

Kokonaisarvio SummerSlamista: Olen hämmästynyt siitä, kuinka siedettäviä arvioita tämä tapahtuma on saanut monilta arvostelijoilta verrattuna muihin tämän aikakauden tapahtumiin. Tämä ei ole monienkaan mielestä ollut yhtään niin huono tapahtuma kuin jotkut muut 1990-luvun surkeat tapahtumat. Miten ihmeessä? Minun silmissäni tämä menee aivan samaan kastiin esimerkiksi The Great American Bash 1991:n kanssa. Tässä tapahtumassa ei ollut YHTÄÄN YLI KOLMEN TÄHDEN OTTELUA. Ei YHTÄÄN. Ja VAIN KOLME OTTELUA KYMMENESTÄ ylsi edes kolmeen tähteen. Sitten oli kasa täysin yhdentekevää paskaa, useita pettymyksiä, surkeita lopetuksia, aivan hirvittävä Gonzales vs. Undertaker... Ei, tämä oli aivan kamala tapahtuma ja sai todellakin toivomaan, että uusi hyvä aika alkaisi pian. Tämä oli Surkeaa.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WCW Beach Blast - Kehno
7. WWF WrestleMania IX - Kehno
-------------------
8. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Kuva
NWA-TNA PPV #33 | 26.2.2003

Palataan Nashvilleen, TNA Asulym Areenalle. Jos olet unohtanut mitä edellisessä PPV:ssä tapahtui, hyvä! Niin tämä ohjelma haluaakin. Muistutuksena kuitenkin, että viime viikolla NWA World Heavyweight -mestari Jeff Jarrett päihitti vyötä pitkään jahdanneen AJ Stylesin. Jakso loppui Vince Russon suunnatessa kohti Jarrettien kotitaloa aikomuksenaan värvätä Jeff Sports Entertainment Xtreme -ryhmäänsä. Selostajina edelleen tuttu parivaljakko Mike Tenay ja Don West.

1 ) X-Division Championship: Kid Kash (c) (with Trinity) vs Jason Cross.
TNA:n persoonattomin urheilija Jason Cross palaa kehiin kuukauden sairasloman jälkeen. Vaikka Jason hävisi mestaruusottelussa juuri ennen kätensä loukkaamista, hän pääsee suoraan kohtaamaan Kashin. Samalla ykköshaastajuuden kaksi viikkoa sitten voittanut Jerry Lynn joutuu yhä odottamaan mahdollisuuttaan. Vaikea sanoa buuaako yleisö Borashin kuulutuksen aikana Crossia itseään vaiko typerää buukkausta. Buuaus muuttuu jo ensimmäisen rannelukon aikana ”T-N-A! T-N-A!” -huudoksi, joten ota nyt näistä faneista selvää. Kun näin Crossia vuoden aiemmissa PPV:issä, ihmettelin miten näinkin taidokas high flyer ei edennyt TNA:ssa pidemmälle tai noussut pinnalle missään muualla. Kuitenkin hänestä on yhä vaikea löytää mitään piirrettä mistä voisi innostua eikä miehen osakkeita nosta niskalukon vääntämiseen turvautuminen kriittisellä hetkellä. Muutaman näppärän liikkeen ansiosta tämä menettelee spottailuavauksena, mutta kommentaattorit puhuvat potaskaa väittäessään x-divisioonan palanneen entiseen kukoistukseen tälläisten otteluiden myötä. Siihen tarvittaisiin yli kuusi minuuttia aikaa ja jotain normaalista poikkeavaa. Kash säilyttää mestaruutensa iskettyään hurracanranan ja tornado DDT:n.
Voittaja ja yhä mestari: Kid Kash

Haastattelija Goldylocks yrittää udella areenalle saapuvalta Jeff Jarrettilta yksityiskohtia Russon kotivierailusta. Tavalliseen tapaan Goldy jää ilman skuuppia, sillä Jeff kävelee tylysti hänen ohitseen sanomatta sanaakaan.

Sitten Russo saapuu kehään pitämään pitkän puheen, joka sekä ärsyttää että turhauttaa. Edetään ranskalaisilla viivoilla, niin ei tule kauheaa tekstiseinää:

- Russolla on yllään Dustin Rhodesin vanha takki The Natural -ajoilta
- Russon mukaan illan teema on perhe ja ystävät
- Vince kertoo selvittäneensä kaikki erimielisyytensä Jeff Jarrettin kanssa vieraillessaan tämän luona. Niinpä Jarrett on päättänyt virallisesti liittyä SEX-ryhmään myöhemmin tänään!
- AJ Styles astelee kehään ja haluaa sittenkin liittyä SEXiin, jotta Russo voi auttaa häntä voittamaan NWA:n mestaruuden. Älä kysy miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Russo juuri äsken väitti mestari Jarrettin olevan nyt SEXin jäsen. Toisekseen, AJ hävisi viime viikon mestaruusmatsin juuri sen takia, että kieltäytyi Russon jengin avusta
- Raven tulee kehään ja sanoo epäsuorasti katuvansa WWE:stä lähtöä, koska hän on jäämässä paitsi luvatusta paikastaan SEXin ykköstähtenä
- Russo sanoo, että show’n keskipiste on hän itse eikä kukaan muu. Harvinaisen rehellinen toteamus
- Russokin katuu Ravenin palkkaamista, koska tämä houkutteli Sandmanin ja muut ECW-hylkiöt vanavedessään
- Raven ja AJ mollaavat toistensa painityylejä. Tämä johtaa siihen, että AJ haastetaan ottelemaan Sandmania vastaan hardcore-säännöillä ja Raven puolestaan joutuu testaamaan itseään x-divisioonan jäsentä vastaan. Matsit kuulostavat kiinnostavilta, mutta AJ ja Raven kisaavat käytännössä Russon suosiosta. Russolla ei edelleenkään ole kayfabe-valtaa tai oikein muutakaan annettavaa, mutta show’n parhaat painijat ovat silti täysin riippuvaisia hänestä. En tykkää ollenkaan AJ:n käytöksestä enkä ihmettele vaikka Raven tuntisikin jo kaipuuta takaisin Sunday Night Heatiin
- America’s Most Wanted tulee muistuttamaan tag-divisioonan olemassaolosta
- Harrisilla ja Stormilla piti olla tänään mestaruusmatsi, mutta Triple X ei ole paikalla, joten he aikovat sen sijaan tehdä selvää Russosta
- The Hotshots (Chase Stevens ja Cassidy O’Reilly) tekevät paluunsa liittyen samalla SEXiin ja pysäyttävät AMW:n, joiden kanssa he feudasivat edellisvuonna

Goldylocks kysyy backstagella Dusty Rhodesilta ja Vaderilta uskovatko he Jarrettin oikeasti liittyneen Sex Entertainmentiin, kuten hän Russon ryhmää kutsuu. Dusty sanoo, että Russolle kävisi kehnosti, jos hän yrittäisi samaa kotiintunkeutumista hänen kotikulmillaan Texasissa (huh huh). Dusty syyttää Russoa Dustinin takin pöllimisestä ja sanoo Jeff Jarrettin edustavan perinteitä niin kauan, kun hän kantaa NWA:n mestaruusvyötä. Vader päättää haastattelun huutamalla ”it’s Vader time!”.

2 ) Simon Diamond & Johnny Swinger vs Slash & Brian Lee (with Father James Mitchell).
Viikon eksperimentaalisin sisääntulomusiikki -palkinto menee ensimmäistä kertaa vuoden 2003 puolella esiintyvien Diamondin ja Swingerin omituiselle paukutukselle, jota ei harmi kyllä löydy youtubesta. Simon Diamondilla taisi joskus olla kovasti aliarvostetun painijan maine ja hän väläytteleekin Swingerin kanssa muutamia kekseliäitä kikkoja, joita ei joka päivä näe. Entinen ECW-duo ei kuitenkaan pidemmän päälle ole tarpeeksi innostava vastus, jotta jaksaisin välittää taas New Churchin mörssäreistä. Taannoinen face-turn antoi James Mitchellin suojateille vähän uutta väriä, mutta tuo kipinä alkaa olla hiipunut. TNA-yleisö ei tosin jaa mielipidettä kanssani, sillä Slash ja Lee ovat heidän keskuudessaan yhä yllättävän suosittuja. Myös Don West jaksaa ällistyä kerta toisensa jälkeen, kun fanit kannustavat New Churchia ”Evil! Evil!” -chanteilla. Mutta kuten mainitsin, innokkaasta yleisöstä huolimatta ottelu on hitusen pitkäveteinen. Slash voittaa rude awakening -tyylisellä neckbreakerillä. Diamond ei kai koskaan saavuttanut mitään mainittavaa on-screen hahmona, mutta toimi myöhemmin agentin ja tuottajan tehtävissä aina vuoteen 2017 asti, joten hän on yksi pisimpään mukana pyörineistä kasvoista tässä PPV:ssä.
Voittajat: Slash & Lee

Mahdollisesti ensimmäistä kertaa uransa aikana Goldylocks onnistuu saamaan tavoittelemansa jymyuutisen Jeff Jarrettin päästettyä hänet pukuhuoneeseensa. Jarrett kertoo pitkästä ystävyydestään Vince Russon kanssa. Viime viikolla Jeff tajusi vihdoin, että Russo haluaa vain parasta koko painibisnekselle. Jarrett avaa nahkatakkinsa ja kaikkien shokiksi alta paljastuu SEX-teepaita! Jarretilla on VHS-kasetti hänen perheensä ja Russon tapaamisesta ja hän aikoo näyttää sen koko maailmalle. Mike Tenay yrittää järkeillä tätä tapahtumaa ja tulee siihen lopputulokseen, että Russon on täytynyt aivopestä Jeff.

Don West pyytää järkyttynyttä selostajapariaan rauhoittumaan, joten Tenay ohjaa meidät katsomaan etukäteen nauhoitettua haastatteluaan Mike Sandersin ja Glenn Gilberttin kanssa. Tämä on selvästi turhin segmentti tähän mennessä, sillä kolmikko ainoastaan jauhaa edestakaisin siitä ovatko TNA:n kasvaneet PPV-ostoluvut perinteisen painin vai urheiluviihteen ansiota pääsemättä mihinkään lopputulokseen.

3 ) Cassidy O’Reilly & Chase Stevens (with Mike Sanders & Glenn Gilbertti) vs Chris Harris & James Storm.
Tämä on siis jatkoa edellisvuonna alkaneelle vihanpidolle. O’Reilly näyttää laihalta Shane Douglakselta ja Stevens Dolph Ziggleriltä. Hotshotit lentävät rajusti ympäriinsä AMW:n murjoessa heitä säälimättä heti ottelun alusta lähtien. Uskoisin, jos saisin tietää nelikolla olleen oikeaa biiffiä, sen verran jämäkkiä clotheslineja Harris ja Storm näille nulikoille iskee. Sanon tämän joka kerta, mutta Harris ja Storm tekevät kaiken mitä he tekevät niin hyvin, että sitä on aina ilo katsella. O’Reillyn ja Stevensin hallintaosuus on vähemmän räväkkä, mutta he ovat oikein tervetulleita niin kauan kun he painivat Sandersin ja Gilberttin puolesta. Hotshottien parhaaksi hetkeksi jää toisen heistä tekemä todella ilmava moonsault, mutta kokonaisuudessaan matsi on oikein hyvää toimintaa. Storm voittaa vähemmän käytetyllä 8 Second Ride -liikkeellään Sandersin ja Gilberttin jatkuvasta sekaantumisesta huolimatta. Tykkään lopetuksesta, sillä koko nelikon päihittäminen saa AMW:n näyttämään vahvalta. Rock ’n’ Roll Express -hairahduksen jälkeen TNA:n parhaan joukkueen buukkaus on jälleen terästä.
Voittajat: Harris & Storm

SEX-ryhmän pukuhuoneessa Goldylocks yrittää turhaan kysellä räikeään seeprakuosiin sonnustautuneelta Sonny Siakilta onko Jeff Jarrett oikeasti liittymässä ”Sex Entertainmentiin”. Siakilla on uusi lempinimi Ace in the Hole, jota hän toistaa vitsikkäästi niin usein kuin pystyy. Siaki yrittää antaa Ravenille neuvoja tulevaan ”house of horrors”-otteluun (!), mutta Raven pyörittelee silmiään. Siaki ihmettelee miksi vessakopista ulos kävellyt Raven ei pese käsiään. Gilbertti ja Sanders aikovat parannella Hotshottien hahmoa, mikä ei ole ollenkaan huono idea. Mestaruuden menetys oli sittenkin hyväksi Siakille, sillä koominen pahistelu sopii hänelle paremmin kuin totinen pahistelu. Usein nämä takahuonesketsit tuntuvat huonolla lailla täysin suunnittelemattomilta ja kaikki puhuvat toistensa päälle, mutta tämä oli hauska.

4 ) Special Challenge Match: Raven vs Julio Dinero.
House of Horrors saa odottaa, sillä nyt Raven joutuu testaamaan kykyjään x-divisioonan jäsentä vastaan. Idea on hyvä, mutta toteutus jättää parantamisen varaa. Kerkesin odottaa Ravenin kohtaamista Amazing Redin tai vaikka Paul Londonin kanssa, mutta hänen vastustajakseen paljastuukin ensiesiintymisensä tekevä Julio Dinero. Kummallinen paikka debyytille. Ottelusta jää lisäksi puuttumaan se fiilis, että Raven ottelisi erilaista vastustajaa vastaan kuin normaalisti, tai että hän joutuisi vaihtamaan tyyliään selvitääkseen haasteesta. Matsi ei ole yksipuolinen, mutta tuntuu silti viivytellyltä squashilta, koska minulla ei ole mitään syytä kannustaa Dineroa. Julio näyttää huolimattomalta päästessään tekemään comebackiaan. Vähän masentavaa miten tyhjänpäiväisiä matseja Raven ottelee jo nyt oltuaan firmassa kuukauden.

Lopetukseksi saadaan pitkästä aikaa ehta Russon neronleimaus. AJ Styles ilmeisesti tajusi viimeisen tunnin aikana, ettei haluakaan otella rehdisti Sandmania vastaan ja tarvitsee Ravenin apua myöhemmin. Tästä syystä Styles tulee kehään... ja auttaa Ravenia voittamaan ottelun, johon hän itse kiistakumppaninsa haastoi! Jos kyseessä olisivat vähemmät tärkeät keskikortin jannut, voisin naureskella tälle hulppealle käänteelle, mutta Stylesin ja Ravenin kohdalla se tuntuu karmealta ajan tuhlaukselta. Hauskasta ideasta saatiin lopputulos, joka lähinnä aiheuttaa päänsärkyä.
Voittaja: Raven

Goldylocks seisoo haastattelupisteellä Konnanin kanssa. Konnan myöntää Jerry Lynnin peitonneen pari nuorta painijanalkua viime viikolla (Jose ja Joel Maximon), mutta pian nähdään miten hän pärjää aitoa innovaattoria vastaan. Konnan esittelee ”The Juice” Juventud Guerreran ja listaa hänen lukuisia saavutuksiaan AAA:sta WCW:hen. Konnan väittää kaikkien Lynnistä ja AJ Stylesista lähtien kopioineen liikkeensä Juvilta, vaikka he eivät sitä ikinä tunnustaneet. Olenkin odottanut Juventudin ilmestymistä. Vielä jos hän saisi pitää samanlaisia pähkähulluja promoja kuin XPW:ssä niin TNA olisi pelastettu.

5 ) Juventud Guerrera (with Konnan) vs Jerry Lynn.
Yleisö on yhtä innoissaan kuin minä ja hokee ”Juice! Juice! Juice!” Guerreran astellessa kehään. Tarinalle uskollisesti tämä on lucha-henkinen ottelu, jossa nähdäänkin monta tyylikästä liikesarjaa ja vieläpä kovin nopealla temmolla. Suorastaan yllättävää kuinka hyvässä vireessä Juventud on, sillä hän ei näihin aikoihin ollut aina kaikkein varmin suorittaja (huumeilla saattoi olla osuutta asiaan). Parissa kohtaa kaksikko ei ole aivan samalla aaltopituudella, mutta täysin tyylipuhdasta esitystä en olisi voinut odottaakaan. Tämä ei ole se hidden gem -ottelu, joita toivon jossain vaiheessa löytäväni, mutta on virkistävää nähdä hyvä painimatsi ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Tyylinsä puolesta tämä tuntuu vaihtelulta myös muihin viimeaikaisiin x-divisioonan otteluihin verrattuna. Lucha libre vastaan x-division -tarina tarjoaa edelleen hyvää antia. Lynn selättää Guerreran pitkän roll-up taistelun päätteeksi European clutchilla, mikä saa Konnanin raivon partaalle.
Voittaja: Jerry Lynn

Goldylocks tiedustelee Sonny Siakilta milloin hänen olisi mahdollista päästä puhumaan Russolle. Myös Mortimer Plumtree vaanii jostain syystä yhä segmenttien taustalla etsien Russoa. Siaki sanoo, että ainoastaan Ace in the Hole saa puhua Russolle. Ässä Hihassa jatkaa nousuaan suosikkihahmojeni listalla.

6 ) Special Challenge Match: AJ Styles vs Sandman.
Sandman ahdistelee yhtä häkkitanssijoista matkalla kehään ja kaataa kaljaa fanin suuhun/päälle, mikä olisi ehkä ollut coolia joitain vuosia aiemmin ECW-areenalla, mutta veikkaan tämän kyseisen fanin katuneen pian kastuneita housujaan. Styles pistää lopun Sandmanin ylipitkälle sisääntulolle loikkaamalla köysien yli tämän päälle. Kaksikko alkaa painia matossa ja kieriikin kanveesissa kauemmin kuin voisi olettaa. Ottelusta on hetkittäin kuoriutua sellainen hauska erikoisuus, jota näiltä herroilta voisi ilmiselvän tyylien kontrastin ansiosta odottaa. Lyhyehkö matsi etenee kuitenkin epämääräisesti ja on liian sotkuinen. Kuten arvata saattaa, suurempi syypää on viikko viikolta kurjemmalta ulkoisesti sekä painiotteissaan näyttävä Sandman. Humalaiselle Hakille tuottaa vaikeuksia pelkkä tolpillaan pysyminen, kun AJ samalla esimerkiksi lentää ylimmästä kulmauksesta kehän ulkopuolella olevan pöydän läpi. Juuri kun nähdään pari kunnollista spottia (Sandman nappaa kendokepin käsiinsä roikkuessaan Styles Clashissa ja blokkaa liikkeen lyömällä AJ:tä), Raven palauttaa kiltisti palveluksen ja auttaa Stylesin voittoon. Sandmania oli kiva nähdä TNA:ssa, mutta viimeaikaisten esitysten perusteella olen nähnyt tarpeeksi.
Voittaja: AJ Styles

Sandman ei tosin ole menossa vielä vähään aikaan minnekään, sillä hän kohtaa Ravenin ensi viikolla ”house of clockwork orange”-ottelussa. Tenay ja West mainostavat myös Kid Kashin puolustavan mestaruuttaan jälleen viikon päästä. Raven poikkeaa areenan parvella puhumassa lyhyesti kryptiseen tyyliinsä siitä kuinka pirullinen tuo ensi viikon ottelu tulee olemaan.

7 ) Harris Brothers vs Dusty Rhodes & Vader.
Täytyy antaa taas pisteitä vaihtelusta pääotteluissa, mutta ne ovat ainoat pisteet, jotka tämän viikon ottelu saa. Matsi on nimittäin järjestelty ihan päin metsää. Tälläistä legendojen näytösottelua ei ole lainkaan vaikea buukata: laitat vain yleisön rakastamat suosikit vetämään tusina-pahiksia nopeasti kuonoon ja kaikilla on hyvä mieli. Mieli ei kuitenkaan ole hyvä, koska suurimman osan ajasta Harrikset hallitsevat telomalla Dustya. Iäkäs Dusty ei kykene ottamaan yhden yhtä bumppia, joten veljekset eivät voi muuta kuin takoa matossa kömpivää Rhodesia nyrkillä päähän kerta toisensa jälkeen. Bumppien ottamisen Dusty korvaa tietenkin viiltämällä otsansa auki. Turhaan, sillä veren näkeminen ei auta ollenkaan. Se tekee koko räpellyksestä surullisemman näyn jos jotain. Vaderin kontribuutioksi jää ottelun ainoat kaksi painiliikettä. Ensin hän heittää toisen Harriksista päänsä yli hienolla belly-to-belly suplexilla. Toisen liikkeen, Vader Bombin, saa diskauksen hetkeä aiemmin aiheuttanut Sonny Siaki. Ankea main event, josta olisi saanut paljon paremman karsimalla kaiken muun paitsi Vaderin kaksi liikettä.

Lisähuomiona, TNA:sta luottamuspulan takia kadonnut Ron ”Crow Sting” Killings näytetään kesken kaiken seuraamassa ottelua yleisöstä. Huvittavaa on myös kuulla Tenay mainitsemassa miten hyvin Dustyn poika Cody on pärjännyt koulun painiturnauksissa. Lisäksi vanha tuttumme Nikita Koloff käy kehässä vastaanottamassa Bionic Elbow’n ja häipyy sitten yhtä nopeasti. Verinen Dusty päättää koko farssin piiskaamalla Desiren takamusta vyöllä.
Voittajat: Rhodes & Vader (diskauksella)

Sandman ”mainostaa” ensi viikon brutaalia ottelua sanomalla olevansa niin EXTREME, ettei häntä edes kiinnosta mitä Raven on keksinyt. Olikohan tämä ihan pakko mahduttaa mukaan ohjelmaan? Myös Simon Diamond ja Johnny Swinger haukkuvat Ravenia, koska hän hylkäsi ECW:n uppoavan laivan toisin kuin he, jotka sinnittelivät loppuun asti.

Viisi minuuttia lähetystä jäljellä ja on aika Jeff Jarrettin viralliselle liittymiselle Sports Entertainment Xtremeen (ei Sex Entertainmentiin). Suuren ”Welcome Home Jeff” -bannerin kehään raahannut Russo saa kuitenkin yllättyä, kun isolla screenillä alkaa pyöriä tallenne, jossa hänen lapsensa puhuvat isästään. Yksi Russon buukkausfilosofian kulmakivistä on, ettei mikään ole mielenkiintoisempaa kuin perhedraama. On kuitenkin melkoisen toiveikasta laittaa teini-ikäinen Will Russo, jota ei ole aikaisemmin esitelty, kertomaan maksullisen showpainiohjelman viimeisessä segmentissä isänsä hektisen työn aiheuttamasta stressistä. Tästä päästään vuoden antiklimaattisimpaan huipennukseen: kaikkia muita etäisiksi vanhemmiksi syytellyt Vince paljastuukin itse huonoksi isäksi! Nauhan loputtua Vince haukkuu kiittämättömiä penikoitaan, kunnes Jeff Jarrett saapuu paljastamaan, yllätys yllätys, ettei aiokaan liittyä SEXiin. Aivan liian tuttuun tapaan Russo pääsee kuin koira veräjästä juuri, kun Jarrett ennättää hänen kimppuunsa. Jälleen liikutaan lähellä parodian rajaa, sillä Russon apuun ryntää varsinainen epäonnistuneiden toisen sukupolven painijoiden ykkösketju: David Flair, Brian Lawler ja... TNA-debyyttinsä tekevä Erik Watts. Watts heittää Jarrettin pöydästä läpi ja sanoo, että tämä tulee katumaan tekojaan. Mistä tekemisistä Erik puhuu? Et varmaan malta odottaa, mutta joudut odottamaan vastausta ensi kertaan!

Bonuksena, Russon ja Jarrettin kotikäynnissä on vielä sellainen paradoksi, että kummallakin on aivan eri versio siitä mitä tapahtui. Jarrett mainitsee loppusegmentin aikana, että Russo häädettiin kiväärin kanssa pois hänen tontiltaan. Russon hahmo kuitenkin käyttäytyy kuin hänen oma versionsa siitä, että Jarrettit päästivät hänet sisälle viettämään iltaa olisi aidosti totta. Juoniaukko, johon ei viitata koskaan uudestaan, vai Chikara-tyylinen rinnakkaistodellisuustarina aluillaan?


Loppuarvio: Blääh. Överiksi vedetty sekoilu voittaa aina tylsällä tavalla huonon buukkauksen. Tämä PPV menee tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Siltikin, että jaksossa nähtiin yhden Russon sijaan peräti kolme Russoa. Uskomatonta. America’s Most Wanted viihdyttää lähes aina, Sonny Siaki on oikeasti hauska ja Jerry Lynnin sota luchador-joukkoa vastaan pääsi kunnolla käyntiin, mutta kaikki muu aiheutti suurta turhautumista. Ravenin ja Stylesin kumartelu kaikkitietävälle SEX-johtajalle jäi pahasti hampaankoloon ja heidän erikoishaasteensa oli yhtä tyhjän kanssa. Myös pääottelu oli hirvitys, mutta kaikkein onnettomin kuvio on Russon ja Jarrettin paikallaan junnaava feudi, joka täytyy saada loppuun. Russon lapsien esiintyminen, vaikka Will hoitikin osuutensa hyvin, ei toiminut sellaisena ”siitäs sait Vince!” -hetkenä miksi se oli suunniteltu. Viisitoista vuotta vanhojen painiohjelmien moittiminen ennalta-arvattaviksi on tietysti epäreilua, mutta Jarrettin heel-turn oli kirjoitettu niin ettei missään vaiheessa ollut epäilystäkään siitä mitä lopulta tapahtuisi. Kaiken kukkuraksi Erik Wattsin lisääminen soppaan ei sekään nosta uskoa tulevaan. Tämä PPV jätti niin huonon kokonaisfiiliksen, että tekee mieli heittää se rankingin pohjalle.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Ai että, TNA-muisteloille taas peukkua!

Kuva
FALL BRAWL 1993

Tervetuloa syksyyn 1993. Tänä vuonna kesän jälkeen ensimmäinen tapahtuma oli WCW:n uusi ppv Fall Brawl. Samalla kun WCW oli siis karsinut loppukevään ja kesän tapahtumistaan osan ppv:eistä pois, oli syksylle päätetty tuoda kaksi uutta ppv:tä - tämä ja toinen marraskuussa järjestettävä ppv. Sinänsä tämä oli odotettavissa, koska WCW:n oli tarkoitus järjestää jo yksi ppv enemmän vuoden 1992 syksyllä, mutta Bill Watts perui sen viime hetkellä kulusyistä. Nyt nuo syyt oli unohdettu, siitäkin huolimatta että WCW:llä meni vielä huonommin kuin edellisenä vuonna. Fall Brawl ei kuitenkaan ollut siinä mielessä huono idea, että siitä tuli osa WCW:n vuotuista ppv-kalenteria aina firman kuolemaan saakka. Se oli myös siinä mielessä merkityksellinen, että WCW:n tavaramerkkiottelu WarGames käytiin tästä vuodesta lähtien aina Fall Brawlissa. Tämä muistutuksena heille, jotka valittavat että "Elimination Chamber" tai "Hell In A Cell" -nimiset ppv:t ovat tuoneet painimaailmaan ilmiön, jossa tietyt erikoisottelut käydään aina samassa tapahtumassa.

Hirveästi muuta uutta kerrottavaa ei tällä kertaa ole WCW:n osalta. Katsojaluvut, yleisömäärät ja muutkin tulovirrat voivat edelleen aivan yhtä huonosti kuin pari kuukautta aiemmin. Tosin WCW:n johdossa pidettiin suorastaan nerokkaana ideana järjestää kerralla monen kuukauden WCW Worldwide-ohjelman nauhoitukset Disneyn studiolla Orlandossa, ja noita nauhoituksia aiottiin jatkaa samalla tavalla, kunhan kesällä aina marraskuun loppuun saakka nauhoitetut jaksot oli saatu lähetettyä. Idean isänä pidetty Eric Bischoff olikin saanut jo ensimmäisen ylennyksensä johtoryhmässä. Kesän aikana WCW harkitsi myös uuden pääbuukkaajan palkkaamista, mutta tuo idea haudattiin. Buukkausvalta pysyi Dusty Rhodesin, Ole Andersonin, Greg Gagnen, Mike Grahamin ja Bischoffin kaltaisilla nimillä.

Ai niin! Olihan WCW:llä toki yksi merkittävä käänne tapahtunut syksyn alussa. 1. syyskuuta vuonna 1993 oli vihdoin se päivä, jolloin WCW lopullisesti erosi NWA:sta. Kuten arvostelujani lukeneet muistavat, WCW:n ja NWA:n säännöllinen yhteistyö oli päättynyt jo vuoden 1991 alussa. Tuolloin WCW luopui NWA-nimen käyttämisestä tapahtumissaan, jättäytyi pois NWA:n johdosta ja muutti kaikki mestaruutensa NWA-mestaruuksista WCW-mestaruuksista. Samalla kuitenkin koko NWA käytännössä kuoli, koska WCW oli ollut viimeinen aikoinaan niin mahtavan NWA:n merkittävä jäsenpromootio. Niinpä NWA päätti, että WCW World Heavyweight -mestari oli samalla edelleen myös NWA World Heavyweight -mestari. Kaikki meni hyvin, kunnes WCW World Heavyweight -mestari Ric Flair jätti firman kesällä 1991 - ja vei mukanaan mestaruusvyön, joka oli myös NWA World Heavyweight -mestaruusvyö. Monimutkaisten vaiheiden jälkeen mestaruusvyö päätyi lopulta takaisin WCW:lle (kun Flair myi sen heille), ja syksyllä 1992 päätettiin kruunata uusi NWA World Heavyweight -mestari. Vastuun tuosta ottivat WCW ja NJPW. Kumpikaan ei varsinaisesti ollut enää osa NWA:ta, mutta toimi yhteistyössä sen kanssa. Kaikki oli hyvin hetken aikaa.

Kun NJPW:n painija The Great Muta hävisi vyön alkuvuodesta 1993 WCW:n painijalle Barry Windhamille, NJPW ja sen pomo Seiji Sakaguchi jättäytyivät pois koko NWA-sotkusta, koska siitä ei ollut heille mitään hyötyä ja heillä meni Japanissa aivan tarpeeksi hyvin muutenkin. Vastuu NWA World Heavyweight -mestaruudesta jäi WCW:lle, mutta samaan aikaan Bill Watts - mies joka oli WCW:n osalta vastannut koko NWA-yhteistyöstä - jätti promootion. Molemmat uudesta NWA-yhteistyöstä vastanneet henkilöt olivat nyt jättäytyneet pois, mutta muutaman kuukauden ajan kaikki meni hyvin, koska käytännössä kukaan NWA:ssa (lähes kuolleessa yhdistyksessä) ei välittänyt. Sitten pientä NWA-promootiota pyörittänyt Dennis Coralluzzo alkoi vaatia, että NWA World Heavyweight -mestaruutta pitäisi puolustaa myös hänen promootiossaan. Häntä ja muita harvoja NWA-päättäjiä ärsytti myös se, että WCW oli buukannut epämääräisiä NWA World Heavyweight -mestaruusvaihdoksia tuleville kuukausille ilmoittamatta kellekään NWA:ssa. Samoihin aikoihin uusista promootioista ECW ja SMW hakivat NWA:n jäsenyyttä. Epämääräinen säätäminen alkoi. NWA:n vuotuinen kokous määrättiin pidettäväksi syyskuun alussa. WCW oli nauhoittanut marraskuun lopulle asti lähetyksiä, joissa NWA World Heavyweight -mestaruus oli mukana.

Syyskuun kokouksessa päätettiin, ettei WCW enää saanut käyttää tapahtumissaan NWA-nimeä eikä puhua NWA-mestaruuksista. Vuonna 1992 suurella rähinällä järjestetyn NWA Tag Team -mestaruusturnauksen mestaruuksia ei ollut mainittu enää pitkään aikaan, joten käytännössä kyse oli NWA World Heavyweight -mestaruudesta. WCW:tä tämä ei haitannut, koska WCW päätti vetäytyä samaan aikaan lopullisesti pois NWA:sta. Sen sijaan yksityiskohdista käytiin lakimiesten kanssa todellista sotaa. Saisiko NWA World Heavyweight -mestaruus yhä näkyä WCW:n lähetyksissä, vaikka siitä ei puhuttaisi NWA-mestaruutena? Tunnustaisiko NWA tuon mestarin yhä? Pitäisikö WCW:n maksaa korvauksia NWA:lle? Lopulta tekninen kikkailu ratkaisi kaiken: WCW nimittäin omisti fyysisen mestaruusvyön (sen joka symboloi NWA World Heavyweight -vyötä), joten se sai pitää sen, eikä sen tarvinnut maksaa mitään korvauksia NWA:lle. WCW vain alkoi puhua tuosta vyöstä eri nimellä ja jätti kaikki maininnat NWA:han pois. NWA yritti kyllä saada korvauksia WCW:ltä, mutta joutui lopulta häviämään taistelun. NWA ei enää tunnustanut WCW:n mestaruutta omakseen ja sai siis tietenkin vapaan oikeuden järjestää turnauksen uudesta NWA World Heavyweight -mestarista. Harmi vain, että NWA ilman WCW:tä ei kiinnostanut ketään. WCW:lle tämä kaikki oli toki silti siinä mielessä kiusallista, että nyt firmassa oli täysin idioottimaisesti kaksi "maailmanmestaruutta" (WCW World Heavyweight -mestaruus ja epämääräinen World Heavyweight -mestaruus), mutta itsepä olivat sotkunsa aiheuttaneet nauhoittamalla materiaalia kuukausien ajaksi etukäteen.

Ja sitten tapahtumaan. Selostajina taas Jesse Ventura ja Tony Schiavone. Haastattelijoina Eric Bischoff ja ainoan WCW-esiintymisensä tehnyt Scott Dunlap, tiettävästi painihistorian ainut cp-vammainen haastattelija. Ai niin, ja tässä ppv:ssä WCW-ensiesiintymisensä teki Michael Buffer, joka hoiti mestaruusotteluiden kehäkuulutukset.

Kuva Kuva
Ricky Steamboat (c) vs. Lord Steven Regal w/ Sir William - WCW Television Championship
Show alkoi viime ppv:n tapaan TV-mestaruusottelulla. Tällä kertaa osanottajat olivat kuitenkin hieman eri luokkaa kuin Paul Orndorff ja Ron Simmons. Shane Douglasin WCW-lähdön jälkeen Steamboat oli siirtynyt taas singles-painijaksi, mutta kovin merkittävää roolia hänelle ei enää WCW:ssä ollut tarjolla. Jonkinlaisena lohdutuspalkintona hän oli sitten voittanut kesän aikana TV-mestaruuden Orndorffilta, ja nuori Lord Steven Regal oli puolestaan noussut nopeasti uskottavaksi haastajaksi otettuaan merkittäviä voittoja parin viime kuukauden aikana. Nyt sitten ylimielinen brittiläislordi pääsisi haastamaan kokeneen Steamboatin mestaruudesta. Jostain syystä Steamboat oli alkanut taas viime aikoina pukeutua sisääntuloissaan lohikäärmeasuun ja puhaltaa tulta.

Huh, olipas alku illalle! Tällaista teknispainotteista ja kehäpsykologisesti loistavasti rakenneltua ottelua ei ole vähän aikaan tässä projektissa nähty, ei varsinkaan illan avausotteluna. Tietyllä tavalla tämä oli openeriksi ehkä jopa vähän turhan raskas, mutta toisaalta en voi valittaa. Oli todella ilo katsoa konkarimaisen Steamboatin ja kovassa nousussa olevan Regalin hienosti yhteensopivaa painia, joka vain jatkui ja jatkui. Steamboat myi keskivartalonsa vammat aivan mahtavasti, ja Regal puolestaan työsti niitä oppikirjamaisesti. Steamboatilta nähtiin pari hienoa high flying -liikettä ja muutenkin mahtavaa liikkumista kehässä, Regalilta puolestaan tyylikkäitä Suplexeja ja pirun tehokkaita lukkoja. Ei voi mitään, kyllä tämä parikymmentäminuuttinen taistelu oli aivan ehdottomasti huippuluokan ottelu ja samalla yksi koko vuoden 1993 parhaista WCW-otteluista tähän mennessä. Onneksi WCW:ssä oli Steamboatin ja Regalin kaltaisia huippupainijoita kaiken muun vastapainoksi. Ja loppuun on sitten hyvä mainita, että lähes kaikki arvostelijat ovat olleet kanssani aivan eri mieltä. Tätä ottelua on haukuttu tylsäksi, puuduttavaksi tai yhdentekeväksi. En vain voi käsittää, millä mittareilla, koska minusta tämä oli huippuottelu. No, minä nautin. Se riittää minulle.
**** (17:05)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Sky vs. Charlie Norris
Illan ensimmäisen debytantin vuoro, vieläpä hyvin turhan sellaisen. Charlie Norrisilla ei ole mitään tekemistä legendaarisen Chuck Norrisin kanssa. Sen sijaan hänellä on paljon tekemistä sen kanssa, että WCW:ssä oli kesällä 1993 herännyt (ehkä Tatankan WWF-suosion vuoksi) ajatus siitä, että hekin tarvitsivat rosteriinsa jälleen suositun intiaanipainijan. Niinpä he palkkasivat vuonna 1989 debytoineen nuoren ja lähinnä pienissä alueellisissa promootioissa painineen alkuperäiskansaan kuuluvan Charlie Norrisin ja antoivat hänelle geneerisen intiaanigimmickin. Sen avulla Norris oli napsinut muutamia voittoja, mutta mitään merkittävää hän ei ollut saanut aikaan. Nyt hän sai vastaansa isokokoisen mörssärin Big Skyn. Big Sky oli itse asiassa esiintynyt jo vuosia sitten WCW:ssä, tuolloin nimellä Nitron ja tuolloin Doom-joukkueen henkivartijana. Nitron katosi WCW:stä kuitenkin 1990-luvun alussa, pyöri muutaman vuoden Meksikossa ja Japanissa, kunnes palasi WCW:hen vuonna 1993 nimellä Big Sky. Aluksi Big Sky paini joukkueena Vinnie Vegasin kanssa, mutta kun Vegas lähti WWF:ään (ja ryhtyi Dieseliksi), Big Sky jäi lähinnä jobberiksi.

Tässä on oikein malliesimerkki turhasta ottelusta. Kummallakaan painijoista ei ole kiinnostavaa hahmoa eikä kumpikaan osaa painia. Sen lisäksi yleisökään ei ole kiinnostunut kummastakaan painijasta. Kaikesta tästä huolimatta tämä ottelu käytiin, eikä tässä tapahtunut paljon mitään. Ei tämä mitään katastrofaalista paskaa varsinaisesti ollut, mutta koko ottelun aikana ei tapahtunut yhtään mitään, mistä olisin edes etäisesti kiinnostunut. Onneksi ottelu sentää pidettiin lyhyenä, jotta tapahtumassa päästiin eteepäin. Annan puolikkaan Norrisin ihan näteille Chopeille ja Big Booteille. Liikkeissä ei sinänsä ollut mitään vikaa - harmi vain, että niiden takana ei vain ollut mitään tarinaa. Eteenpäin.
½ (4:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Equalizer & Paul Orndorff vs. Marcus Alexander Bagwell & 2 Cold Scorpio
2 Cold Scorpion ja Marcus Alexander Bagwellin joukkueesta ei ole mitään uutta kerrottavaa. Bagwell ja Scorpio olivat edelleen jatkaneet painimista joukkueena, napanneet kohtuullisia voittoja mutteivat olleet edenneet mihinkään joukkuemestaruuskuvioissa. Nyt he sitten painivat puhtaassa fillerottelussa entistä TV-mestaria Paul Orndorffia ja tämän uutta henkivartijaa The Equalizeria vastaan. Kuka oli Equalizer? Vuonna 1989 uransa aloittanut isokokoinen, rujonnäköinen ja ikävä kyllä painitaidoiltaan varsin kehno painija, jonka oikea nimi oli William Danenhauer. Ensimmäisten vuosien ajan Equalizer paini lähinnä pienissä alueellisissa promootioissa, kunnes hänet palkattiin WCW:hen. Debyyttinsä hän teki heinäkuussa 1993 ja oli siitä lähtien paininut yhdessä Orndorffin kanssa.

Viime ppv:ssä Scorpio ja Bagwell kohtasivat Shanghai Piercen ja Tex Slazengerin, tuttavallisemmin siis Henry ja Phineas Godwinnin, jotka ovat heti Harris Brothersien jälkeen inhokkijoukkueeni. Siksi en ehkä pystynyt arvioimaan tuota ottelua täysin neutraalisti, ja saattaa olla, että tuo ottelu olisi ansainnut jopa puolikkaan enemmän. Samapa se, minun silmissäni tuo ottelu oli silti heikompi kuin esimerkiksi tämä matsi. Ei tämäkään mikään erityinen mestariteos ollut, koska kehässä oli kuitenkin Equalizerin kaltainen turha mörssäri ja Marcus Bagwellin kaltainen... No, Marcus Bagwell. Onneksi kehässä oli kuitenkin Orndorff (joka tuntui olevan paremmassa kunnossa kuin parissa edellisessä ppv:ssä) ja 2 Cold Scorpio (joka oli jälleen loistavassa iskussa). Orndorff hallitsi ottelua hyvin teknisillä otteillaan ja kokemuksellaan, ja Scorpio puolestaan liikkui mahtavasti ja väläytti jälleen nättejä high flying -liikkeitä. Erityisesti näiden kahden keskinäinen osuus kehässä oli ilahduttavaa katsottavaa. Muuten matsi oli aika perusmenoa, sellainen ihan hyvä joukkueottelu muttei kuitenkaan mitään sen kummempaa. Scorpion ja Bagwellin joukkue on kyllä jotenkin talentin haaskausta.
**½ (10:46)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Shanghai Pierce w/ Tex Slazenger vs. Ice Train
Illan toisen debytantin vuoro. Shanghai Pierce ja hänen hyvä ystävänsä Tex Slazenger olivat tuttuja jo edellisestä ppv:stä, heille ei ollut tapahtunut mitään merkittävää tuossa ppv:ssä koetun tappion jälkeen. Oikeastaan Piercestä ja Slazengerista oli hyvää vauhtia tulossa uusia WCW-jobbereita. Vastaansa Pierce sai vasta aivan uransa alussa olevan uuden painijan, jonka nimi oli Ice Train. Oikealta nimeltään Train oli Harold Hogue, ja hän oli aloittanut uransa vasta vuoden 1993 aikana. WCW oli palkannut hänet nopeasti, koska - noh - katsokaa tuota kuvaa. Tietenkin he halusivat äärimmäisen lihaksikkaan ja isokokoisen Ice Trainin rosteriinsa, koska uskoivat, että hänestä olisi vaikka mihin, vaikka painitaidot olivatkin lähinnä kuraa. Aluksi Trainin managerina toimi Thunderbolt Pattersson. Oikeastaan Ice Train näytti tietyllä tavalla oman aikansa Big E Langstonilta. No, Ice Train oli kuitenkin napannut voittoja koko kesän ajan WCW:ssä, ja nyt hän pääsi painimaan uransa ensimmäisen ppv-ottelun.

Lisää turhia otteluita kahden turhan painijan välillä. Ice Train on yksi 1990-luvun tylsimmistä nimistä, ja on oikeastaan ihme, kuinka kauan WCW yritti pushata häntä ennen kuin luovutti kokonaan. Viimeisen kerran Train nähtiin WCW:n ppv:eissä vuonna 1996, ja sen jälkeen hänestä ei ole paljoa kuultukaan (lukuun ottamatta lyhyttä pistäytymistä WCW:ssä vuonna 2000). Hyvä niin, koska tässä ottelussa Train oli ehdottomasti se heikompi osapuoli. Ja kun Trainia vastassa on Shanghai Pierce alias Henry Godwinn alias yksi inhokkipainijoistani, voitte uskoa, ettei ole kovin hyvä asia olla tämän ottelun "heikompi osapuoli". On toki sinänsä ihan totta, että Shanghai Piercestä (tai Mark Canterburrysta tai Henry Godwinnista, millä nimellä nyt halutaankaan puhua) olisi voinut tulla ihan kohtuullinen brawler, koska tiettyjä kykyjä hänellä kyllä oli. Niistä nähtiin vähän tässä, ja niiden ansiosta tämä ottelu ei jäänyt täysin DUD-tasolle. Muuten tämä oli totaalista turhuutta heikolla lopetuksella. Yleisö sentään oli vähän paremmin mukana kuin ensimmäisessä squashissa.
½ (3:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Horsemen (Anderson & Roma) (c) vs. Nasty Boys w/ Missy Hyatt - WCW Tag Team Championship
Kyllä vain, Nasty Boysit olivat palanneet WCW:hen. Nastyt lähtivät WWF:stä kevään 1993 aikana, kun heidät oli syrjäytetty käytännössä kokonaan joukkuemestaruuskuvioista, vaikka alun perin heidän piti voittaa joukkuemestaruudet WrestleMania IX:ssä Money Inciltä. Sinänsä on hauskaa, että tuo syrjäyttäminen oli kokonaan Hulk Hoganin vika - miehen, josta tulisi myöhemmin Nastyjen läheinen ystävä. No, nyt Nasty Boysit olivat palanneet WCW:hen, josta he lähtivät muutama vuosi sitten WWF:ään. Ja heti debyyttinsä jälkeen he nousivat haastamaan Arn Andersonin ja Paul Roman joukkuemestaruuksista. Anderson ja Roma olivat puolestaan voittaneet vyöt Clash of the Championsissa Hollywood Blondseilta. Tarkalleen ottaen Steve Austinilta ja Lord Steven Regalilta, koska Brian Pillman oli loukkaantunut ja Regalin piti korvata hänet. Blondsit olivat tietenkin tippuneet nyt kokonaan pois joukkuemestaruuskuvioista, eikä Austinia nähty tässä ppv:ssä ollenkaan. Mutta kuka kaipaisi Blondeja, kun tarjolla on Nastyja? Niinpä niin. Tässä ppv:ssä Missy Hyatt debytoi Nasty Boysien managerina, tämä oli samalla syy siihen, ettei Missy ollut tällä kertaa haastattelemassa painijoita.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa sillä neropatille, joka päätti antaa NASTY BOYSIEN ottelulle aikaa noin 25 minuuttia. Siis Nasty Boysien. Siis Brian Knobbsin ja Jerry Sagsin. Siis saman kaksikon, jolle yleensä 10 minuuttiakin oli turhan paljon. No, luultavasti Arn Anderson oli yksi niistä harvoista painijoista, jotka pystyivät kantamaan Nastyt mitenkään järkevään 25-minuuttiseen matsiin. On siis todella suurelta osin Andersonin ansiosta, että tämän ottelun jaksoi katsoa alusta loppuun, koska Anderson käytännössä kantoi ottelua koko keskivaiheen ajan silloinkin, kun Nastyt oikeasti hallitsivat ottelua. Toisaalta vähän on annettava kehuja myös Romalle, joka oli ottelun loppuminuuttien taistelussa yllättävän pirteä ja väläytti myös varsin nätin Missile Dropkickin. Nämä asiat eivät silti poista sitä tosiasiaa, että tässä ottelussa oli aivan liikaa aivan liian tylsää Nastyjen hallintaa, jotta tämä olisi millään noussut hyväksi. Andersonin hurjan työ pelasti tämän kuitenkin jopa ihan hyvän puolelle, ilman Andersonia tämä olisi ollut oletettavasti totaalista paskaa.
**½ (23:58)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yoshi Kwan w/ Harley Race vs. Cactus Jack
Kyllä, Cactus Jack oli vihdoin palannut. Kuten Beach Blastin arviossa jo kerroin, Jack oli "kadonnut" WCW:stä sen jälkeen, kun Vader oli iskenyt häneltä tajun kankaalle pamauttamalla Jackin Powerbombilla betonilattialle. Seuraavina kuukausina WCW:n katsojat saivat "nauttia" minielokuvista, jossa Jackia etsittiin Clevelandista. Lopulta Jack myös löydettiin, mutta hän oli menettänyt muistinsa ja näytti muutenkin aivan erilaiselta. Jack ei edes tunnistanut omaa vaimoaan ja lapsiaan. Tämä upea juonikuvio lopetettiin yhtäkkiä kuin seinään, kun WCW:n johtajat Bill Shaw ja Bob Dhue saivat tarpeekseen WCW:n paskoista minielokuvista. Niinpä Cactus Jack katosi taas vähäksi aikaa, kunnes hän lopulta teki paluun videopromossa, jossa oli taas entisensä näköinen ja ilmoitti, että koko "muistinmenetys" oli ollut vain huijausta, jotta hän saisi pelattua mind gameseja Vaderin kanssa. Eikä hän tietenkään voinut tunnistaa "vaimoaan" ja "lapsiaan", koska he eivät olleet hänen oikeat vaimo ja lapsensa (eivät muuten oikeasti olleet, WCW käytti tuossa minielokuvassa Foleyn oikean perheen sijaan näyttelijöitä, koska ajattelivat Colette Foleyn olevan liian hyvännäköinen Foleyn vaimoksi). Nyt Cactus Jack oli siis tullut takaisin ja halusi vihdoin päästä kostamaan Vaderille ja Harley Racelle. Ainut ongelma oli se, että Race oli luvannut maksaa ison summan rahaa painijalle, joka päättäisi Cactus Jackin uran lopullisesti. Tuohon tarjoukseen tarttui mystinen hongkongilainen painija Yoshi Kwan (oikeasti 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut amerikkalainen painija nimeltään Chris Champion). Lisäksi Racella oli hallussaan Cactus Jackille kuuluva mystinen pussukka, jonka annettiin ymmärtää olevan Jackille jotenkin todella oleellinen siinä, että hän saisi kostonsa Vaderista.

Kahteen edelliseen squash-otteluun verrattuna tässä oli positiivista sentään se, että toinen ottelun osanottajista kiinnosti paljon. Harmi vain, että tässä ottelussa ei päästy kovin paljon - lähes ollenkaan - nauttimaan Cactus Jackista tai tämän sekopäisestä meiningistä. Se johtui pitkälti siitä, että ottelu oli onnettoman lyhyt. Lisäksi ottelu oli muutenkin buukattu huonosti, koska ihan liian osa matsista meni kömpelön Yoshi Kwanin kömpelöiden otteiden seuraamiseen. Ei kiinnostavaa. Onneksi tässä sentään nähtiin Cactus Jackin hurja Clothesline ulos kehästä ja pari muuta nättiä hetkeä, mutta olihan tämä kokonaisuutena nyt täysin turha ottelu. Cactus Jackin paluu repi yleisöstä sentään hyvän reaktion.
½ (3:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ Fifi vs. Rick Rude - World Heavyweight Championship
Tämän ottelun panoksena oli siis mestaruusvyö, joka olisi vielä pari viikkoa sitten tunnettu NWA World Heavyweight -mestaruutena. Nyt se oli kuitenkin vain "maailmanmestaruus", koska WCW ei ollut keksinyt vielä toiselle maailmanmestaruudelleen varsinaista nimeä. Ei hätää, sellainen olisi kyllä vielä luvassa. Joka tapauksessa Ric Flair oli pitänyt tuota vyötä hallussaan siitä lähtien kun oli voittanut sen Barry Windhamilta. Windham oli puolestaan kadonnut WCW:stä kokonaan, ilmeisesti loukkaantumisen vuoksi. Uudeksi haastajaksi oli noussut Rick Rude, joka oli siis luopunut WCW United States Heavyweight -mestaruuskamppailusta päästessään haastamaan Flairin maailmanmestaruudesta. Ruden ja Flairin välinen feud oli alkanut siitä, kun Rude oli keskeyttänyt Flairin talk show'n ja alkanut vokotella Flairin uutta valettia, "Fifi the French Maidia". Kyllä, Flairin uuden valetin nimi oli Fifi. Ja kyllä, hän oli "ranskalainen sisäkkö". Ja kyllä, hän on Flairin nykyinen kihlattu - pari löysi toisensa tosielämässä yli 20 vuotta myöhemmin. Mutta tällöin vuonna 1993 Flairilla ja Fifillä oli suhde vain käsikirjoitetussa maailmassa. Rude puolestaan halusi vokotella Fifin itselleen, ja tästä Flair tietenkin raivostui. Rude hyökkäsi takaapäin Flairin kimppuun, ja loppu oli historiaa. Nyt Flair joutui puolustamaan vyötään röyhkeää Rudea vastaan.

Jaa, puolituntinen ottelu Ric Flairin ja Rick Ruden välillä. Mitäköhän tästä oikein pitäisi osata sanoa? Arvasin jo etukäteen olevani eri mieltä muiden arvostelijoiden kanssa, mutta minun kirjoissani tämä oli hieno ottelu. Enkä muuta näiltä kahdelta odottanutkaan. Toki jos ottelu olisi buukattu täysin paskasti tai jos Flair/Rude hölmöilisivät jotain niin käsittämätöntä, että pilaisivat ottelun, tämä olisi voinut olla paskaa, mutta niin ei käynyt. Minusta tämä oli hienosti rakenneltu, kehäpsykologialtaan ok:sti toimiva (no vähän kömpelyyttä kyllä ruumiinosien työstämisen jatkuvuuden kanssa - Flair työsti pitkään Ruden kättä vaikka lopulta sitten lähti hakemaan taas Figure Four Leg Lockia), teknisesti taitava ja vieläpä hyvin lopetettu hieno oppikirjamainen puolen tunnin painiottelu. Mitä muuta oikein voi edes sanoa? Ei mielestäni mitenkään merkittävästi tylsä tai kankea. Tässä ei tosiaan ollut mitään tylsiä vaiheita, vaan rauhalisemmatkin vaiheet saatiin näyttämään siltä, että niillä oli merkitys. Tätä oli kiinnostavaa katsoa. Silti sen verran on kritisoitava, että tämä oli nimenomaan sellainen oppikirjamainen suoritus. Ei mitään sen suurempaa, ei mitään säväyttävää tai täysin tajunnanräjäyttävää. "Vain" hieno ottelu. Se on toki paljon se, mutta näiltä kahdelta voisi hyvänä päivänä odottaa vielä paljon enemmänkin. Ehkä on totta, että varsinkin Rude ei ollut enää näihin aikoihin niin kovassa iskussa. Minä silti pidin tästä ottelusta paljon, mutta olisi näiltä voinut huippuotteluakin toivoa.
***½ (30:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Vader & Sid Vicious & Harlem Heat (Kole & Kane) w/ Harley Race & Col. Robert Parker vs. Sting & The Shockmaster & Dustin Rhodes & Davey Boy Smith w/ Animal - WarGames Match
OI KYLLÄ! OI KYLLÄ! Tämä oli The Shockmasterin ppv-debyytti! Jos olet jotenkin säästynyt, etkä tiedä, kuka on The Shockmaster... Tunnen sääliä. Olet menettänyt niin monen vuoden edestä nauruja. Enkä oikeastaan edes tiedä, miten tämä selittäminen pitäisi aloittaa. Lähdetään vaikka siitä, miksi tämä ottelu ylipäänsä buukattiin Fall Brawliin. WCW siis halusi Fall Brawlin Main Eventiksi WarGames-ottelun. Davey Boy Smith ja Sting olivat jo viime kuukausina feudanneet Big Van Vaderin (nyt vain Vader, koska NJPW oli ilmoittanut omistavansa tekijänoikeudet Big Van Vader -nimeen) ja Sid Viciousin kanssa, ja tuo feudi toimi WarGames-ottelun pohjana. Nyt Smith ja Sting olivat liittoutuneet myös US Heavyweight -mestari Dustin Rhodesin kanssa, ja kolmikko oli luvannut tuoda joukkoonsa yllätysnimen. Sen oli tarkoitus olla Road Warrior Hawk, mutta Hawk perääntyi viime hetkellä koko WCW-sopimuksesta ja otti sen sijaan samalle ajalle rahakkaamman buukkauksen Japanista. Yllätysnimi oli kuitenkin jo luvattu nauhoituksissa, joten WCW:n oli keksittävä uusi yllätysnimi. Samaan aikaan WCW oli palkannut riveihinsä WWF:stä tutun Typhoonin/Tugboatin, oikealta nimeltään Fred Ottmanin. Buukkaustiimi päätti, että Ottman oli ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Ottmanille luotiin mahtava The Shockmaster -niminen hahmo, jolla oli päässään glitteröity stormtrooper-kypärä ja joka pukeutui isoon liiviin. Shockmasterin debyytti päätettiin lähettää Clash of the Championsissa A Flair for the Gold -talk show'ssa mahdollisimman näyttävästi, jotta hänestä saataisiin heti uskottava tähti ME-kuvioihin.

No, tuo debyytti ei mennyt suunnitellusti. En osaa tai edes halua yrittää selittää, mitä siinä kävi. Katsokaa itse:


Niin, Shockmaster kaatui naamalleen, pudotti maskinsa ja yritti sitten hoitaa homman loppuun samalla, kun (väärin asennetut) mikrofonit poimivat kaikkien muiden segmentissä mukana olevien painijoiden hämmästyneet reaktiot. Voisin mennä vaikka kuinka syvälle tämän kuvailussa (kuten että Shockmasterin muhkean puheäänen takana oli Ole Anderson), mutta annetaan olla. Joka tapauksessa WCW tiesi heti tuon Clash of the Championsin jälkeen, että Shockmaster oli flopannut totaalisesti ja ettei kukaan ottaisi hahmoa enää alkuperäisessä muodossaan uskottavasti. Niinpä Shockmasterista yritettiin rakentaa seuraavina viikkoina vähän enemmän huumorityyppistä hahmoa - henkilöä, joka oli luonteeltaan kömpelö. Myös ulkomuoto muuttui täysin. Shockmaster luopui liivistä ja stormtrooper-kypärästä ja alkoi saapua kehään rakennuskypärän kanssa ja normaaleissa vaatteissa. Missään koko hahmon osalta ei ollut oikeastaan mitään järkeä. Kukaan ei tiennyt, kuka Shockmaster oli, miksi häntä kutsuttiin Shockmasteriksi ja miksi hän ylipäänsä oli yhtäkkiä osa Stingin ja muiden face-joukkuetta. Kaikesta tästä huolimatta hän käveli nyt ensimmäiseen ppv-otteluunsa. Face-joukkueen managerina muuten tässä ottelussa oli Road Warrior Animal. Miksi HÄN ei ollut yllätysjäsen ja paininut ottelussa Shockmasterin sijaan? En tiedä. En todella tiedä. Ehkä Animal ei ollut päässyt Clash of the Championsiin, jossa face-joukkueen yllätysjäsen oli tarkoitus julkistaa? Animal ja Hawk eivät siis näihin aikoihin tulleet tosielämässä toimeen toistensa kanssa (kaikki oli alkanut WWF:stä lähdöstä), ja he painivat käytännössä eri promootioissa eri aikoihin, joten siksi heidän ristikkäinen esiintyminen ei sinänsä ole erikoista. Animal kuitenkin ilmestyi face-joukkueen ringsidelle muttei tehnyt mitään.

Niin ja heel-joukkueessa ppv-debyyttinsä tekivät kaksi nuorta teksasilaista painijaa, veljekset Booker ja Lash Huffman, eli Booker T ja Stevie Ray. Tässä vaiheessa heidät tosin tunnettiin vielä nimillä Kole ja Kane (kyllä, Stevie Ray paini Kane-nimellä vuosia ennen Kanea). Veljekset olivat aloittaneet uransa 1980-luvun lopussa ja painineet pari vuotta Teksasissa joukkueena nimeltä Ebony Experience. He olivat tutustuneet Sid Vicioukseen, ja kun Vicious oli palkattu takaisin WCW:hen, sai hän suostuteltua WCW:n palkkaamaan myös nuoret teksasilaisveljekset promootioon. Ensin heille suunniteltiin kahlittujen orjien gimmickiä, mutta sitä pidettiin lopulta "vähän" mauttomana, ja heistä tehtiin harlemilainen jengikaksikko Harlem Heat, jota manageroi aluksi Col. Robert Parker. Elokuussa debytoinut Harlem Heat oli nopeasti liittoutunut yhteen Sid Viciousin kanssa, ja niinpä he auttoivat nyt Viciousta ja Vaderia tässä ottelussa.

Mitä uskomatonta paskaa? Tämäkö oli oikeasti WCW:n mielestä hyvä tapa WarGames-ottelun buukkaamiseen? Siis buukata yhtenä painihistorian brutaaleimmista ottelumuodoista hypetetty matsi (jossa kaikki isot kamppailut saavat päätöksensä) ja sitten lopettaa ottelu sillä tavalla, ettei ottelu tunnu oikeastaan edes loppuneen. Lopetus ei näyttänyt yhtään miltään, kukaan faneista ei tajunnut ottelun ensin edes loppuneen, kaikki painijat olivat edelleen pystyssä ottelun loppuessa... Yleensä WarGamesin idea on ollut juuri se, että ottelun loppuessa kaikki ovat kaikkensa antaneita, ottelu on vienyt kaikki mehut painijoilta ja joku vastapuolen painijoista luovuttaa vasta, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole enää jäljellä. Nyt katsojille tarjoiltiin todella antiklimaattinen nynnylopetus, jonka jälkeen voittajat vain poistuivat ja häviäjät jäivät raivoamaan, että ottelu loppui kesken. Ja niin se loppuikin. Muutenkaan tässä ei ollut ollenkaan sitä samaa WarGames-tunnelmaa kuin parhaissa WarGames-otteluissa (kuten viime vuoden *****-matsissa). Tämä vain... Oli. Ei mitään sen kummempaa. Ei mitään erikoista. Matsi alkoi vielä ihan hyvin Vaderin ja Dustin Rhodesin kamppailulla, ja Rhodes olikin tässä ottelussa ainut, joka oikeasti pisti itsensä likoon, vuoti verta ja otti bumppia. Muuten tämä oli vain tällainen ihan hyvä rymistely, ei todellakaan mikään Main Event eikä todellakaan mikään WarGames.
**½ (16:39)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Ricky Steamboat
** Lord Steven Regal
* Ric Flair

Kokonaisarvio Fall Brawlista: Tässä tapahtumassa oli kaksi ottelua, joista pidin: opener ja Flair/Rude. Koska suurin osa arvostelijoista ei ole pitänyt noista otteluista, en ihmettele yhtään, että tämä show on saanut monilta varsin murskaavat arvostelut. Ja vaikka minulta nuo kaksi ottelua saavatkin puhtaat paperit, en silti voi liikaa kehua tätä show'ta. Tämä oli lähinnä jälleen osoitus siitä, että kaikki junnaa WCW:ssä paikallaan ja vaikka nimet, gimmickit ja feudit vaihtuvat, mitään oikeasti uutta tai kiinnostavaa ei vain tapahdu. Uudet pushattavat nimet tuntuvat kaikki turhilta tai tylsiltä. ME-kuviot junnaavat täysin paikallaan. Suurin osa otteluista on liian pitkiä. Ei hyvä. Kehno.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WCW Beach Blast - Kehno
7. WCW Fall Brawl - Kehno
8. WWF WrestleMania IX - Kehno
-------------------
9. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Kiitokset kenitykselle taas lukemisesta.

Kuva
NWA-TNA PPV #34 | 5.3.2003

Olen tyystin unohtanut tarkistaa viimeaikaiset dark matchit. Viime viikon osio olikin huomion arvoinen, sillä ennen PPV:n alkua esiintyi peräti kolme TNA:n tulevaa mestaria: Ken Anderson, Shawn Daivari ja ODB. Koko kolmikko päätyisi kuitenkin WWE:hen, tai ainakin Ohio Valley Wrestlingiin asti, ennen TNA-sopimuksien kirjottamista.

Raven aloittaa ohjelman parvelta käsin, puhuen siitä miten hölmö Sandman oli hyväksyessään hänen Clockwork Orange House of Fun -haasteensa. Raven sanoo, että tuo ottelu tulee olemaan Sandmanin henkilökohtainen Hiroshima. Yhtäkkiä valot sammuvat ja kehässä seisoo taas vaihteeksi vihoviimeinen henkilö, jota olisin odottanut: Kevin Sullivan. Hämmentyneen yleisön seuratessa hiljaa, Sullivan kertoo halunneensa olla paikalla näkemässä kaikkien aikojen väkivaltaisimman tappelun ja on siksi vaatinut TNA:ta tekemään hänestä ottelun ”special observerin”. Raven sanoo Taskmasterin olevan auttamatta myöhässä, jos hän tuli luovuttamaan soihtua uudelle sukupolvelle. Ravenin puhe katkeaa Sandmanin ilmestyessä kolkkaamaan hänet. Hyvällä tavalla kummallinen alku show’lle ja kellopeliappelsiinimatsin ylibuukkaus saa sekin yläpeukun. Tuo ottelu tarvitsee kaikki tarjolla olevat gimmickit.

Tenay kertoo, että Vince Russolla on valtavan tärkeä ilmoitus myöhemmin tänään. Onko tämä kenties ensimmäinen painimaailmaa järisyttävistä ilmoituksista, jotka muodostuvat myöhemmin perinteeksi TNA:lle?

1 ) Super Crazy (with Konnan) vs Jerry Lynn.
Konnanilla on uusi luchador Lynnin pään menoksi. Tenay selittelee Lynnin viivyttävän yhä mestaruusotteluaan, koska lucha-invaasion torjuminen on niin paljon tärkeämpää. Joopa joo, sitä matsia tuskin tullaan näkemään. Menetetty mestaruusmahdollisuus ei tosin haittaa, sillä jo alun nätistä lucha-vivahteisesta ketjupainista voi arvata, että tästä tulee hieno matsi. Uskoakseni Lynn ja Crazy eivät kohdanneet kovin montaa kertaa ECW:ssä, mutta he pelaavat joka tapauksessa yhteen täysin moitteetta. Tässä pannaan vielä paremmaksi viime viikon Juventud-ottelusta. Ainoaksi huolen aiheeksi jää ajan riittävyys eikä ottelu lopulta kestä kuin yhdeksän minuuttia. Liikkeistä suurempiin edetään kuitenkin niin sulavasti ja rauhallisesti, että olisin voinut vannoa matsin olleen muutamaa minuuttia pidempi kuin se oikeasti oli. Erityisesti Crazy näyttää loistavalta. Hän tekee yhdessä hetkessä upean moonsaultin kehän ulkopuolella ja toisessa pyörivän powerbombin, ja arvaamattomuus säilyy koko ottelun ajan. Yleisö uppoutuu toimintaan niin innokkaasti, että he laskevat espanjaksi Crazyn tehdessä kymmenen lyöntiä kulmassa. Lopussa saadaan niinkin harvinaista herkkua kuin uskottavia near-falleja. Dave Meltzer kutsui tätä vuonna 2003 liveraportissaan ”mahdollisesti parhaaksi matsiksi firman historiassa”. En uskalla väittää samaa, mutta on tämä ainakin vuoden paras ottelu tähän mennessä. Täten myös projektin ensimmäinen matsi, jonka voi suositella katsomaan. Laitan lopetuksen spoilereihin, jos joku niin innostuu tekemään [1].
► Näytä spoileri

Russon ilmoitus selviää Tenayn aiemmin viikolla Atlantassa nauhoittamassa haastattelussa. Russo sanoo, että viime viikolla hänen poikiensa puhuessa koko maailman edessä, hän tajusi miten huono isä ja aviopuoliso hän on ollut. Russo sanoo painibisneksen olevan liian hermojaraastava ala ja ilmoittaa eläköityvänsä hetimiten! Tenay epäilee Russon valehtelevan, mutta hän lupaa, että kerrankin kyseessä ei ole angle eikä work. Russon on mentävä kotiin voidakseen olla kunnollinen isä lapsilleen. Tästähän on tulossa paras jakso ikinä!

2 ) Chase Stevens & Cassidy O’Reilly (with Mike Sanders & Glenn Gilbertti) vs Slash & Brian Lee (with Father James Mitchell).
Sonny Siaki tulee hakemaan Sandersin ja Gilberttin takaisin pukuhuoneeseen. Ron Killings näytetään jälleen katselemassa ottelua yleisössä. Valitettavasti O’Reillyn ja Stevensin hahmoissa ei ole mitään uutta, kuten viikko sitten lupailtiin. Matsi kahden kädenlämpöisen joukkueen välillä ei etukäteen innosta, mutta se on sittenkin ihan katsottava koitos. Yleisön rakastamat satanistit ovat parhaimmillaan otellessaan pienempien vastustajien kanssa. Erityismaininta Brian Lee’lle, joka liikkuu tässä todella energisesti. Myös Hotshotit väläyttelevät kivoja double team -liikkeitä. Mieleenpainuvin spotti tulee, kun kaikki neljä yrittävät loikata yläköydeltä toistensa päälle ja epäonnistuvat siinä vuoron perään. Ottelu myös päätetään ajoissa New Churchin ottaessa voiton Doomsday Devicella, jossa Slash tekee missile dropkickin clotheslinen sijaan. Hyvästä esityksestä huolimatta en haluaisi nähdä Mitchellin joukkuetta uudestaan mestaruuskuvioissa, mihin tämän voittoputken voisi luulla johtavan. Toisaalta yleisö ei saa heistä tarpeekseen, joten eipä TNA:ta voi tästä pushista syyttääkään.
Voittajat: Slash & Brian Lee

Ottelun jälkeen Harriksen kaksoset viskaavat hävinneet Hotshotit ulos areenalta. Tenay uskoo SEXin olevan ongelmissa ilman Russon johtajuutta. Toinen henkilö, joka kaipaisi ohjaajaa on Sandman, joka yrittää improvisoida takahuoneessa puolen minuutin promon Clockwork Orange -ottelusta, siinä hädin tuskin onnistuen.

Jeff Jarrett saapuu kehään puhumaan Russon eläköitymisilmoituksesta. TNA:n oma Bechdelin testi voisi olla semmoinen, että yritetään etsiä henkilö, jolla on puherooli, mutta joka ei viittaa kertaakaan Vince Russoon. Jarrett puhuu siitä miten hyvä tyyppi Russo oli ennen kuin hän vaipui Sports Entertainment Xtreme -psykoosiin ja miten inspiroiva hänen nousunsa WWF Magazinen kirjoittajasta painibisneksen huipulle oli. Yleisön reaktio tälle yritykselle kääntää Russo nyt sympaattiseksi hahmoksi on odotetun tympeä.

Erik Watts, Brian Lawler ja David Flair (jolla on yhä kangassäkkinsä kainalossa!) keskeyttävät Jeffin. Watts paljastaa miksi hän heitti Jarrettin pöydän läpi viime viikolla, mutta tekee sen jumalattoman pitkästyttävällä ja monimutkaisella tavalla. Kyseessä on lopulta klassinen skenaario: Erik on pettynyt lapsuudenystävänsä Jeffin unohdettua hänet menestyttyään isoissa firmoissa. Watts sotkee kuitenkin mukaan muun muassa väitöksiä siitä miten Jarrett oli aina kateellinen hänelle, koska Erik sai kaiken helpommalla ja koska hänet valittiin kouluttamaan Jay Leno sitä yhtä WCW-show’ta varten. Jos Erik Watts halutaan sijoittaa main event -kuvioon, olisi parempi keksiä teräksinen motiivi feudille. Tämä taas oli tosi väkinäinen selitys.

3 ) Disgraceland (with Mike Sanders & Glenn Gilbertti) vs Jorge Estrada.
Apua, katsoin koko ottelun uskoen tämän olevan uusinta kahden viikon takaa. Vasta tarkistaessani asian tajusin Disgracelandin ensimmäisen vastustajan olleenkin Jorgen sijaan Shark Boy. Deja vu -tunne johtui varmaan siitä, että tämä on käytännössä sama matsi. Pullea Elvis-parodia on palannut, vain voileivät on jätetty pois. Leivän mussuttaminen painiliikkeiden välissä olikin tämän yksiulotteisen vitsin ”paras” osa. Hahmolla ei selvästi ole tulevaisuutta, eikä se varmasti ollut ideakaan. Yleisö kuolee kolmen minuutin pituisen ottelun aikana. Fanitan yhä Estradaa, mutta ei hänkään ihmeisiin pysty! Onneksi Jorge sentään voittaa uudella finisherillään, Masato Yoshinon Lightning Spiral -liikkellä. Uusia hahmoja kehiin Gilbertti, siitä sinulle maksetaan.
Voittaja: Jorge Estrada

Tajusin viimein ainakin yhden syyn TNA:n huonolaatuisille takahuonesegmenteille. He eivät uskoakseni käytä ollenkaan mikkipuomia vaan haastatteluissa Goldylocksin kädessään pitämä mikki on oikeasti ainoa toimiva mikrofooni. Myös segmenteissä, kuten seuraava SEX-ryhmän välinen riita, joissa viisi ihmistä huutaa samanaikaisesti. Goldylocks yrittää hätäisesti liikuttaa mikkiä ympäriinsä, mutta eihän siitä mitään tule. Kenestäkään ei saa selvää. Pointti on kuitenkin se, että Siaki ja Sanders eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä kuka johtaa ryhmää Russon poissaollessa. Gilbertti esittelee samalla uuden hahmon nimeltä ”Holly Wood”, joka on joku minulle tuntematon nainen. Mortimer Plumtreen syöksyessä huoneeseen Harrikset häätävät kameramiehen pois. Luokaton segmentti, jo pelkästään tuotantoarvojen puolesta.

Muistatko, kun yksi onnekas TNA-fani voitti huutokaupassa mahdollisuuden haastatella Jerry Lynniä? On käyty uusi kilpailu ja TNA-fani Andrew on maksanut itsensä TNA:n häkkitanssijaksi yhdeksi illaksi. Voi helvetti mitä menoa [2]. Häiritsevän näköiseen supersankariasuun ahtautunut Andrew keikkuu ruudussa kymmenen sekunnin ajan Don Westin hekotellessa vaivautuneesti. Onnea? Tämän jälkeen on Kid Kashin vuoro vastailla sana-assosisaatiokysymyksiin The Interrogators -segmentissä. Ainoa mainittava vastaus on ensimmäinen sana, joka Kashille tulee mieleen Paul Heymanista, ”juutalainen”.

4 ) X-Division Championship: Kid Kash (c) (with Trinity) vs Amazing Red.

Ottelu alkaa kopiolla aikanaan kuuluisasta Matrix-minuutista Ring of Honorista [3]. Tuo combo ei muuten ole yhtään niin uskomaton kuin ensimmäistä kertaa nähtynä. Redin ja Kashin versio ei myöskään ole yhtä virheetön kuin Low Ki’n kanssa. Samanlainen ”vähän sinne päin” -fiilis huokuu ottelun koko alkupuoliskosta. Miehillä on paljon ideoita, mutta he poukkoilevat spotista toiseen vailla minkäänlaista jatkuvuutta. Täysi vastakohta Lynn vs Super Crazy -matsille. Ottelu tuntuu merkillisen hajanaiselta, kunnes Kash viskaa Redin järjettömällä german suplexilla yläkulmauksesta [4]. Tuo Redin voltti on pakko kelata ja katsoa useampaan kertaan, ja se näyttää aina vain hullummalta. Jälkimmäinen viisiminuuttinen tuntuukin loksahtavan hienosti kohdilleen ja loppua kohden tästä muodostuu oikein viihdyttävä taistelu. Trinity pääsee pitkästä aikaa tekemään jotain, kun hän joutuu ottamaan päälleen vahingossa hypänneen Amazing Redin kiinni. Kaikki Kashin puolustukset ovat olleet muita hyviksiä vastaan, mutta tässä ottelussa aloin kuin huomaamatta kannattaa pienikokoista Rediä. Olin jopa vähän pettynyt, kun Kash voittaa Money Maker -piledriverilla. Jännittävien loppuminuuttien ansiosta hyvä ottelu.
Voittaja ja yhä mestari: Kid Kash

AJ Styles ryntää Jeff Jarrettin pukuhuoneeseen, tai oikeammin tyhjään komeroon, jossa Jarrett sattuu istumaan, vaatien uusintaottelua maailmanmestaruudesta. Yleensä niin kaunopuheinen Jarrett päättää käyttää kerralla kaikki tuntemansa kirosanat. Jeff sanoo, että Stylesilla on helvetin isot luulot itsestään, sillä hän on vain Russon persettä nuoleva ämmä, joka ei ansaitse paskaakaan.

Sitten nähdään Mike Tenayn aikaisemmin nauhoittama haastattelu America’s Most Wanted -tiimin kanssa. Storm ja Harris valaisevat taustojaan kertomalla kuinka pitkään he ovat raataneet hommia päästäkseen näyttämään taitojaan TNA:ssa. Kaksikko mainitsee Bret Hartin ja Curt Hennigin puhuessaan inspiraation lähteistään. Lopuksi he lupaavat voittaa tag-vyöt takaisin ensi viikon PPV:ssä. Ihan kiva pieni haastattelu, vaikkei mitään mullistavaa kuultukaan.

5 ) Mike Sanders & ”Gifted” Glenn Gilbertti vs James Storm & Chris Harris.
Olisin mielummin nähnyt sen AMW vs Triple X -ottelun jo nyt, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Syy mestaruusturnauksen finaalin viivästymiselle on Danielsin ja Low Ki’n kova kysyntä Japanissa. Daniels on viimekuisen NJPW-pestin jälkeen liittynyt Michinoku Pro’n kiertueelle ja Low Ki painii edelleen ZERO-1 -promootiossa Corinon ja Paul Londonin seurana. Elix Skipperin koti Japanissa on tähän aikaan AJPW, joten jännästi kaikki Triple X:n jäsenet työskentelevät eri promoottoreille. Ei siis ihme, että TNA:n edelle menevät buukkaukset ovat jo vaikuttaneet heidän esiintymisiinsä. Tässä ottelussa painii kuitenkin neljä miestä, jotka eivät ole toistaiseksi saaneet kutsua ulkomaille. Sanders ja Gilbertti on esitetty viime aikoina melkein non-wrestlereinä, jotka passittavat muita painimaan puolestaan. Harris ja Storm kohtelevatkin heitä vähäpätöisinä vastustajina ja katkaisevat kaikki kaksikon hallintayritykset välittömästi. AMW:n dominointi ei varsinaisesti ole tylsää seurattavaa, mutta ottelussa ei ehdi tapahdu muuta muistettavaa kuin lopetus. Sekin vain, koska pääsin juuri viime kerralla kehumaan Harrisin ja Stormin vahvaa buukkausta. Vastapainoksi Gilbertti onnistuu selättämään Chris Harrisin Elix Skipperin lyötyä tätä tuolilla. Haiskahtaa perinteiseltä hämäykseltä, jossa mestaruuden voittavat henkilöt häviävät edeltävän matsin. Silti, tätä ottelua ei olisi tarvinnut käydä ollenkaan.

TNA ei olisi TNA jos ottelun aikana ei tapahtuisi täysin siihen liittymättömiä asioita. Kameramiehet bongaavat jälleen Killingsin yleisössä. Haukansilmä-Tenay mainitsee, että Truthin silmistä näyttää valuvan kyyneleitä (ja tämä on sentään tavallista parempi jakso). Lisäksi nähdään kaikista hämmentävistä esiintymisistä hämmentävin, kun Memphis- ja WWF-veteraani Moondog Spot käy kääntymässä kehän laidalla. Tämä vierailu ei johda mihinkään muuhun kuin Don Westin tarinaan siitä miten hän tapasi Spotin pari viikkoa sitten. Koko miestä ei mainita enää uudelleen.
Voittajat: Sanders & Gilbertti

Ottelun jälkeen Sanders ja Sonny Siaki ajautuvat nyrkkitappeluun, henkilökunnan asetellessa samalla Clockwork Orange House of Fun -viritelmiä paikoilleen. Tappelun tuoksinnassa myös ”Holly Wood” hyökkää Desiren kimppuun. SEX sortuu kuin korttitalo ilman Russoa. Harriksen veljekset pakottavat joukkuelaisensa paiskaamaan kättä sovinnon merkiksi, mutta kättelyn sijaan Desire tappaa Holly Woodin yhdellä sairaimmista Rock Bottomeista mitä olen nähnyt [5]. Desire on kyllä loistava aina, kun hän ei joudu painimaan kokonaista matsia.

Kuva

6 ) Raven’s Clockwork Orange House of Fun (with Special Observer Kevin Sullivan): Raven vs Sandman.
Kaiken Ravenin uhkailun jälkeen tämä vinksahtaneen mielen syövereistä syntynyt sanoinkuvailematonta kauhua herättävä ottelutyyppi koostuu ketjuista, jotka on ripustettu kehän yläpuolelle ja ketjuista roikkuvista roskapöntön kansista ja kendokepeistä. Vau, kuka mieleltään sairas ihminen olisi voinut kuvitella tälläistä. Rakennelmaan panostettiin yhtä paljon kuin tuohon ylempänä olevaan grafiikkaan. Jeremy Borash sanoo matsin nimen väärin kuuluttaessaan. Voittaa voi ainoastaan heittämällä vastustaja alas parvelta pöydän läpi. Historian väkivaltaisin ottelu alkakoon.

Täytyy myöntää, että hype tehosi minuun jossain määrin. Ottelun raakuus mainittiin niin monta kertaa, että aloin oikeasti odottamaan jotain erikoista. Ehkä Raven on saanut käsiinsä CZW-nauhoja ja aikoo vetää kehän alta esiin nipun loisteputkia. Menin kuitenkin halpaan, samaa höttöä tämä on kuin edellinen Falls Count Anywhere -matsi. Kumpikin repii tiekylttejä irti ketjuista ja takoo toisiaan päähän. Vielä kun osa aseista on niin tiukkaan kiinni, että niiden irrottaminen takkuilee, niin voilà. Matsi ei silti itsessään ole huonompi kuin edellinen kohtaaminen. Sandman näyttää taas virkeämmältä ja Raven vuotaa verta erittäin näyttävästi. Tuntuu vaan, että kaikki parvekkeelta lentoa myöten nähtiin jo menneinä viikkoina. Vitsailin loisteputkista, mutta esimerkiksi piikkilangan käyttäminen olisi näyttänyt paljon vaarallisemmalta ja erottanut tämän aikaisemmasta. Jotain sellaista ekstraa tässä kaivattiin. Kehässä seisoskeleva Kevin Sullivan, joka lupasi huolehtia verilöylystä, ei lopulta tee muuta kuin ojentaa muutamat aseet ottelijoille. Tavaroiden loputtua kaksikko nousee rappuset ylös korotetulle tasanteelle. Raven sokaisee Sandmanin palosammuttimella ja viskaa tämän komeasti alas läpi kolmesta pöydästä. Idea näytti varmasti jännittävämmältä Ravenin pään sisällä, mutta todellisuudessa House of Fun oli ennemminkin House of Meh.
Voittaja: Raven

Verinen Raven haastaa Jeff Jarrettin mestaruusotteluun nyt heti. Jarrett saapuu paikalle ja vetää Ravenia vaivatta turpaan. AJ Styles tulee apuun, mutta lyö Jeffin väistäessä Ravenia tuolilla. Brian Lawler ja David Flair hyökkäävät Jarrettin kimppuun, mutta heistäkään ei ole vastusta NWA:n mestarille. Jeff nappaa Flairin kantaman kangassäkin ja pulssini sinkoaa tuhanteen aavistaessani, että säkin sisältö on paljastumassa. Kerkeän pettyä Erik Wattsin iskiessä Jarrettia pesäpallomailalla takaapäin. Mutta ei, annoin periksi liian aikaisin. David Flair tekee kuin tekeekin sen mitä olen odottanut viimeiset kolme kuukautta ja tyhjentää salaperäisen säkkinsä. Kaiken jännittämisen jälkeen säkistä löytyy NWA:n mestaruusvyö, samanlainen kuin Jarrettin kantama! Tenay päättelee tämän olevan isä Ricille kuulunut vyö. En usko, että mikään paljastus olisi tuntunut näin pitkän odotuksen arvoiselta. Tässä kohtaa täytyy olla tyytyväinen, ettei koko juttua unohdettu, kuten pelkäsin jo tapahtuneen. Säkin Arvoitus on vihdoin ratkennut! T-N-A! T-N-A!


Loppuarvio: Se, että kaksituntisessa painiohjelmassa on kaksi hyvää ottelua, ei pitäisi varmaan olla harvinaista. Kuitenkin Kash vs Red ja etenkin Lynn vs Super Crazy jo pelkästään nostavat tämän PPV:n korkealle rankingissa. Muutenkin tämä oli helppo jakso katsoa läpi ja oikeastaan Wattsin ja Jarrettin segmentti oli ainoa puuduttava osuus. Siinäkin auttoi, että Jarrettin kamppailu Russon kanssa on, luojan kiitos, ainakin tauolla. Ravenin ja Sandmanin kahinan luulisi samoin olevan loppu. Tosin TNA:n pitkän aikavälin suunnitelmat tuntuvat välillä erittäin epäselviltä (tai sellaisia ei ole). Esimerkiksi AJ Styles liittyi viikko sitten SEXiin, ja tällä viikolla ryhmä onkin hajoamassa eikä AJ:n osallisuutta taidettu edes mainita. Jaksosta jäi kuitenkin odottavainen tunne seuraavaa show’ta varten. Nyt vaan jännätään kestääkö Russon eläköitymislupaus ensi viikkoon asti.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
UWFi SHOOTFIGHTING: IT'S REAL!

Ennen kuin palataan WCW:n ja WWF:n tavallisten ppv:eiden pariin, on aika piipahtaa jossain ihan muualla. Tarkalleen ottaen Osakassa, Japanissa, jossa järjestettiin UWF Internationalin, tuttavallisemmin UWFin ppv. Siis japanilaisen promootion ppv, joka järjestettiin Japanissa. Miksi se on mukana tässä projektissani? Koska jostain syystä tämä tapahtuma (Shootfighting: It's Real!) lähetettiin myös Yhdysvalloissa ppv:nä. Tapahtumalla oli amerikkalaiset selostajat Jim Dougherty ja Gene Pelc (kumpikaan ei sano mitään minulle) ja jopa NWA-legenda Lou Thesz vieraili yhden ottelun ajan selostamossa ylistämässä UWFi:tä ja sen edustamaa shoot wrestling -tyyliä. Thesz kertoi, ettei kehtaa nykyään sanoa Amerikassa olevansa edes painija, koska nykyaikainen amerikkalainen showpaini on mennyt niin kauas hänen aikojensa painista, mutta tämä shoot wrestling tuo mieleen hänen omat aikansa.

Mistä siis oikein oli kyse? Ihan lyhyesti pitää taustaksi selittää, että Japanissa vaikutti näihin aikoihin todella iso määrä painipromootioita, enkä ole itsekään ihan perillä siitä, mitä kaikkia promootioita Japanissa näihin aikaan oli. Nimittäin toisin kuin Yhdysvalloissa, wrestling (tai siis puroresu) oli todella kovassa nosteessa Japanissa ja keräsi hurjia määriä yleisöä tapahtumiinsa. Siksi promootioilla oli mahdollisuuksia myös erikoistua paljon enemmän kuin Yhdysvalloissa. Perinteistä puroresua edustivat kaksi Japanin isointa promootiota AJPW ja NJPW. Ne molemmat menestyivät äärimmäisen hyvin ja keräsivät kymmeniä tuhansia katsojia jatkuvasti. Pelkästään naispainiin keskittynyt AJW (All Japan Women's) veti myös hurjia yleisömääriä samalla, kun Yhdysvalloissa naispainia ei ollut käytännössä ollenkaan (kiitos Fabulous Moolahin). Sitten oli muun muassa Genichiro Tenryun perustama uusi WAR-promootio, josta oli myös tulossa suosittu. Lucha libre -tyylinen Michinoku Pro oli perustettu vuonna 1993 ja noussut nopeasti suosituksi. Todella rajuihin deathmatcheihin erikoistunut FMW veti kymmeniä tuhansia katsojia. Ja sitten oli UWFi, joka oli erikoistunut shootwrestlingiin.

Shootwrestling oli eräänlainen MMA:n esiaste. Vuonna 1993 MMA siinä muodossa, missä se nykyisin tunnetaan, oli vasta syntymäisillään. Ultimate Fighting Championship -niminen promootio perustettaisiin vuoden 1993 lopussa, ja se järjestäisi samalla ensimmäisen tapahtumansa, joka kokoaisi yhteen muun muassa nyrkkeilyn, potkunyrkkeilyn, itämaisten kamppailulajien ja shootfightingin osaajia. Esimerkiksi Dave Meltzer ei pitänyt näihin aikoihin ilmiötä vielä mitenkään kiinnostavana tai vakavastiotettava, mitä hän joutuisi myöhemmin katumaan. Samanlainen ilmiö oli parhaillaan syntymässä Japaniin, ja "oikeaa tappelua" edustavien tapahtumien suosio oli siellä kovassa nousussa. Varsinaisen MMA-promootion Priden syntymiseen menisi vielä neljä vuotta. Japanissa alkunsa saanut shootfighting, eli periaatteessa erilaisista kamppailulajeista ja painista tekniikkaansa hyödyntävä taistelulaji oli eräänlainen MMA:n esiaste, ja USA:ssa yksi tunnetuimmista shootfightingin edustajista oli Ken Shamrock. Lajin idea oli nimenomaan olla jotain aivan muuta kuin se "pro wrestling", johon yleisö oli tottunut ja osittain myös kyllästynyt. Shootfightingissa oli kyse siitä, että ihmiset kamppailivat toisiaan vastaan oikeasti ja yrittivät saada toisensa luovuttamaan tai tyrmätyksi.

Ja tästä jalostui idea shoot wrestlingistä - lajista, joka näyttäisi vähän kuin shootfightingilta, mutta oli kuitenkin lopulta (tietyssä määrin) sovittua. Siis paljon stiffimpää, rajumpaa ja aidolta tappelulta oikeasti näyttävää painia, jossa olisi kuitenkin etukäteen sovitut voittajat. Toisin sanoen worked shoot. UWFi oli yksi merkittävimmistä promootioista, joka alkoi keskittyä tähän "shoot wrestlingiin" ja promota tapahtumiaan sillä, että UWFi:ssä nähtiin OIKEAA painia verrattuna kaikkeen muuhun FEIKKIIN painiin, jota muualla nähtiin. Selostajat korostivat tämän tapahtuman aikana, että näitä tapahtumia ei ollut etukäteen harjoiteltu tai sovittu. Luultavasti niin olikin osittain - UWFin ottelut olivat oikeasti todella stiffejä ja suurelta osin varmasti käsikirjoittamattomia, lähinnä voittajat olivat luultavasti etukäteen selvillä. Meininki näytti myös oikeasti ihan toisenlaiselta kuin missään muussa tämän ajan painissa. Painijat oikeasti nousivat rajuistakin heitoista lähes heti ylös, eivät jääneet "myymään" mitään ja potkivat sekä löivät toisiaan oikeasti todella stiffisti. Koska MMA ei ollut vielä mikään juttu, tämä outo MMA:n ja wrestlingin välimuoto nousi varsin suosituksi Japanissa, ja siksi UWFi päätti kokeilla lähettää tapahtumansa myös Yhdysvalloissa ppv:nä, koska mitään vastaavaa ei USA:n painitapahtumissa todellakaan nähty. Jostain syystä tapahtuman nimessä tätä tosin kutsuttiin shootfightingiksi eikä shootwrestlingiksi. Kukaan ei odottanut, että tämä konsepti menestyisi ollenkaan USA:ssa, mutta toisin kävi. Tämä Shootfighting-tapahtuma keräsi lähes yhtä kovan buyraten kuin WCW:n ppv:t. Tästä innostuneena UWFi päätti lähettää vuonna 1994 Yhdysvalloissa kaksi ppv:tä lisää ja odotti niistä vielä suurempia menestyksiä, mutta ne floppasivat rajusti. Niitä ei myöskään löydy mistään arkistoista, joten tyydyn arvostelemaan UWFi:n ppv-tarjonnasta vain tämän tapahtuman.

Alun perin tässä ppv:ssä piti olla mukana myös WCW:n päätähti Vader, joka oli esiintynyt vuoden 1993 muutamissa UWFi:n tapahtumissa. WCW esti kuitenkin Vaderin ottelun esittämisen, kun saivat tietää UWFi:n suunnitelmista lähettää tämä tapahtuma Yhdysvalloissa ppv:nä. WCW:llä ei ollut mitään Vaderin Japani-vierailuja vastaan, mutta suoranainen kilpailu WCW:n kanssa ppv-markkinoilla oman tähden avulla ei sopinut WCW:llekään. Vader paini siis kyllä tässä Osakassa nauhoitetussa tapahtumassa, mutta Vaderin ottelua ei nähty ppv:ssä. Harmi. Muuten suurin osa tämän tapahtuman painijoista on minulle varsin tuntemattomia japanilaisia painijoita, enkä aio kertoa heidän taustatarinoitaan sen tarkemmin. Osa oli paininut NJPW:ssä ennen UWFiin siirtymistä. Osa siirtyi myöhemmin NJPW:hen takaisin. Osasta tuli virallisia MMA-kamppailijoita, kun laji sai kunnolla alkunsa Japanissakin. Osa jatkoi sekä MMA:n että painin parissa. Show'n yhdysvaltalaisista nimistä osa jäi varsin tutnemattomaksi, mutta muutama ansaitsee erityismaininnan. Dennis Koslowski - kaksinkertainen olympiamitalisti - jatkoi kreikkalaisroomalaisen painin parissa, Tommy Cairo siirtyi myöhemmin showpainin pariin ja mm. feudasi ECW:ssä Sandmanin kanssa, 1980-luvun WWF-tapahtumista tuttu Bad News Allen (silloinen Bad News Brown) eläköityi 1990-luvun lopussa, Dan Severn jatkoi MMA-uralle ja vieraili myöhemmin myös WWF:ssä ja Gary Albright jatkoi painimista Japanissa kunnes kuoli kehässä traagisesti vuonna 2000.

Näillä mietteillä itse otteluihin. En merkitse painijoita sen enempää faceiksi tai heeleiksi, koska UWFissä ei ollut kyse mistään "hyviksistä" tai "pahiksista" tai "otteluiden etukäteen harjoittelusta". Eikä myöskään "juonikuvioista", joten otteluiden taustatarinoita on turha selittää.

Kuva Kuva
Yoji Anjoh vs. Tatsuo Nakano
Eipä tähän hirveästi ole sanottavaa. Stiffejä lyöntejä ja erityisesti pirun stiffejä potkuja. Nakanon Tiger Suplex Anjohille oli tosi raju. Tavallaan tätä katsoessa ymmärrän kyllä, miksi tällaiset "worked shoot" -tyyliset ottelut kiinnostavat tiettyjä katsojia. Itse en ole kuitenkaan koskaan sen enempää ollut tällaisten otteluiden kuin oikean MMA:nkaan fani, joten on vaikea sillä tavalla fanittaa. Ihan viihdyttävänä mäiskintänä tätä tappelua silti pidin, sinänsä siis kivaa ja sopivan erilaista katseltavaa.
**½ (9:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dennis Koslowski vs. Masahito Kakihara
Juu, kyllähän näitä otteluita on oikeasti siinä mielessä hauska katsoa, että näissä on tosiaan aivan erilainen meininki kuin saman aikakauden WCW:n ja WWF:n otteluissa, joissa monesti stiffeydestä ei ollut tietoakaan. En tiedä, onko näiden arvioinnissa nyt varsinaisesti mitään järkeä edes, koska näiden arvioiminen samoilla kriteereillä kuin muiden showpainiotteluiden kohdalla on aika vaikeaa. Lisäksi ei ole oikein edes mitään muita "worked shoot" -otteluitakaan, joihin edes verrata, joten mielipiteeni saattaa tavallaan muuttua ja kehittyä jokaisen ottelun jälkeen, mutta olkoon. Annan nyt tähtiä sen mukaan, miten viihdyin. Tässä viihdyin vielä astetta paremmin kuin ensimmäisessä, koska Kakiharan potkut ja Koslowskin heitot olivat molemmat pirun upeita. Lisäksi lopetus oli buukattu aika nätisti, kahden potkun torjuminen ja kääntäminen Boston Crabiksi oli oikeasti hieno spotti. Ilmeisesti muiden arvostelijoiden mielestä juuri tämä oli huono ottelu. No, ehkä en ole sitten vain oikeaa kohderyhmää.
*** (8:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hiromitsu Kanehara vs. Tommy Cairo
Harmillisen lyhyt ottelu, mutta niinhän "oikeiden tappeluiden" kuuluu ollakin. Tai siis että eivät kaikki ottelut saakaan kestää liian pitkään, joten siinä mielessä tämä hoiti tehtävänsä oikein hyvin. Olisin silti mielellään voinut katsoa tätä vähän pidempääkin. Cairon heitot näyttivät rajuilta, ja Kaneharan potkut olivat tosi karun oloisia. Hyvää mäiskintää, taas.
*½ (3:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kiyoshi Tamura vs. Yukoh Miyato
Tämä oli nyt varsin puhtaasti potkupainotteinen matsi, ja siinä mielessä ihan kiva sellainen. Tamura ja Miyaton potkivat toisiaan niin rajusti, että lopussa Miyaton tuska näytti jo aivan aidolta. Ehkä se sitä olikin, sen verran ilkeän oloisesti hän piti vatsansa seutua. Lopetus tuli jälleen puskista ja oli siksi varsin toimiva. Hyvää potkimista, hyvää tappelua. Vähän ehkä yksipuoleista, jos nyt näitä jotenkin järkevästi yrittää arvioida. Paljon muuta en tästäkään ottelusta osaa sanoa.
**½ (8:19)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jean Lydick vs. Greg Bobchuck
Nyt oli ensimmäinen ottelu, joka kävi hetkittäin hiukan puuduttavaksi. En tiedä, johtuiko siitä, että näitä samanlaisia otteluita kun näkee tarpeeksi monta putkeen, niiden tuoreusvaikutus vähän niin kuin katoaa. Uskon kuitenkin ennemmin siihen, että tämä ottelu ei vain yltänyt ihan samalle viihdyttävyyden tasolle kuin suurin osa aiemmista. Kyllä tämänkin siis mielellään katsoi, ja jenkkikaksikko mäiski toisiaan kyllä parilla oikeasti pirun kovalla Suplexilla. Silti jotenkin ihan samaa meininkiä ei tässä vain ollut. Ok ottelu silti tämäkin.
** (7:37)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kazuo Yamazaki vs. Bad News Allen
Vanha kunnon Bad News Brown. Olipa promootio sitten WWF tai UWFI, Bad News ei turhaan muuttunut yhtään viihdyttävämmäksi. Oli oikeastaan hauskaa kuunnella ottelun aikana selostajien pohdintaa siitä, vaivasiko Bad Newsin vastustajaa joku, koska hän ei pystynyt samanlaiseen tehokkaaseen (eli viihdyttävään) painiin kuin normaalisti. Vastaus: ei häntä mikään vaivannut. Vastassa oli vain sellainen säkki, ettei häntä vastaan auta mikään. No, parhaansa Yamazaki kyllä yritti, ja tuon yrittämisen ansiosta tämä ei ollut huono ottelu, vaan juuri ja juuri kohtuullisen siedettävä. Silti show'n heikoin ottelu ehdottomasti. Kiitos Bad News.
*½ (13:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dan Severn & Gary Albright vs. Salman Kashimikov & Vladimir Berkovitch
Hyvää joukkuerymistelyä, erityisesti Gary Albright on sellainen painija, että häntä olisi mielellään nähnyt painimassa muissakin promootioissa. Albrightilla oli kokoa, karismaa ja kykyä piestä vastustajia oikeasti näyttävillä liikkeillä. Olisi voinut olla kovaa kamaa myös WWF:ssä. Tai ainakin WCW:ssä. Dan Severn myöhemmin pääsikin kokeilemaan onneaan myös WWF:ssä, tulokset eivät olleet kovin kummoisia. Tässä ottelussa Severn ja Albright toimivat kuitenkin hyvin yhteen ja toivat sopivasti eri tyyliä otteluun. Venäläiset huolehtivat sitten perinteisemmästä painista, ja Kashimikov vakuutti samalla tavalla kuin pari vuotta sitten Starrcadessakin. Berkovitch oli yhtä lailla pätevä. Kokonaisuutena siis oikein hyvä, stiffi ja vauhdikas joukkuerymistely. Illan parhaita otteluita.
*** (13:09)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nobuhiko Takada (c) vs. Billy Scott - UWFI Pro-Wrestling World Heavyweight Championship
Takadan potkut olivat kyllä perhanan kovaa kamaa. Jopa sen verran kovaa, että tätä ottelua oli hetkittäin hiukan ikävä katsoa, koska tämä oli lähes täysin yksipuolista Takadan hallintaa. Tavallaan tarina oli kyllä ihan kiinnostavakin: täydellisen altavastaajan asemassa ollut Billy Scott yritti taistella parhaansa mukaan ja onnistui myös taistelemaan yllättävän hyvin, vaikka ottikin koko ajan rumasti turpaan. Takada jatkoi samalla vain ottelun hallintaa koko ajan tiukemmin. Ihan hyvä päätös siis illalle, vaikka otteluna tämä hieman yksitoikkoinen olikin. Takadan potkut ja lukot olivat kuitenkin sen verran tyylikkäitä, että tylsäksi tämä ei käynyt.
**½ (13:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Masahito Kakihara
** Gary Albright
* Nobuhiko Takada

Kokonaisarvio: En tiedä, onko tätä edes järkevää arvioida kokonaisarvosanalla. Toisaalta en tiedä, oliko näiden otteluiden arvioimisessakaan mitään järkeä. Tai koko tapahtuman arvioimisessa. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Ehkä jollain tämän UWFi:n ppv:n katsoneella amerikkalaisella katsojalla oli vähän samanlainen fiilis tämän tapahtuman katsomisen jälkeen. Kokonaisuutena tämä ei ollut mitenkään erityinen tai kovin suuresti viihdyttävä tapahtuma, eikä tässä nähty mitään huikean hyvää painia, vaikka Lou Thesz kuinka ylisti juuri tämän olevan sitä oikeaa kamaa. Silti on pakko myöntää, että tämä oli stiffiydessään ja erikoisuudessaan ihan virkistävä poikkeus. Kehno tämä silti minun mittareillani oli.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WCW Beach Blast - Kehno
7. WCW Fall Brawl - Kehno
8. WWF WrestleMania IX - Kehno
9. UWFI Shootfighting: It's Real! - Kehno
-------------------
10. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1993

Halloween Havoc oli muotoutunut jo WCW:n vuotuiseksi perinteeksi, joten ennen vuoden suurinta WCW-ppv:tä Starrcadea oli aika pysähtyä vielä tämän tapahtuman äärelle. Paitsi että tänä vuonna luvassa olisi vielä yksi WCW-ppv Halloween Havocin ja Starrcaden välissä, mutta palataan siihen seuraavassa arvostelussa. Tällä kertaa minulla ei ole oikeasti mitään merkittäviä uusia uutisia WCW:n taustoissa tapahtuneista käänteistä. Se ei sinänsä ole ihme, koska Fall Brawlin ja Halloween Havocin välissä oli vain kuukausi, joten siinä ajassa tämä firma ei ollut onnistunut tyrimään mitään uusia asioita kovin merkittävästi. Suurin epäselvyys WCW:ssä oikeastaan liittyi näihin aikoihin siihen, millä nimellä he kutsuisivat Rick Ruden kantamaa mestaruusvyötä, joka ei ole enää NWA World Heavyweight -mestaruus vaikka kyseinen fyysinen mestaruusvyö on vuosien ajan tunnettu nimenomaan NWA World Heavyweight -mestaruutena.

Selostajina tälläkin kertaa Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Haastattelut hoiti Eric Bischoff yksin. JA AI NIIN! Tämän show'n avasi kenties kaikkien aikojen mahtavin, kamalin, absurdein ja kaikilla tavoin vain aivan käsittämättömin aloitusvideo. En aio sanoa enempää, katsokaa tämä. Jos ette ehdi sekä katsoa videota että lukea arviota, katsokaa ennemmin tämä video.



Kuva Kuva
Harlem Heat & The Equalizer vs. Charlie Norris & The Shockmaster & Ice Train
Vielä viime ppv:n aikaan tämä isokokoinen mörkö nimeltään The Equalizer oli hengannut Paul Orndorffin apuna ja joukkueparina, mutta ilmeisesti nyt Orndorffin ja Equalizerin yhteistyö oli päättynyt. Sen sijaan Equalizer auttoi tällä kertaa Harlem Heatia tässä kuuden miehen joukkueottelussa, jossa heel-kolmikko kohtasi kolme nosteessa olevaa face-painijaa. Charlie Norris oli keräillyt edelleen voittoja nopeissa squash-otteluissa, samoin kuin Ice Train. The Shockmaster oli puolestaan ongelmallisempi tapaus. WCW halusi ilmeisesti kovasti edelleen pushata Fred Ottmania, jonka he olivat merkittävällä summalla napanneet WWF:stä, mutta KUKAAN ei ottanut The Shockmasteria millään tavalla tosissaan Shockmasterin debyytin takia. Shockmasterin look oli yritetty viedä mahdollisimman kauas siitä ensin nähdystä stormtrooper-tyypistä, mutta juuri siksi oli vieläkin typerämpää, että yhtäkkiä tämä tyyppi ei ollutkaan ollenkaan samanlainen uhkaavalla oudolla äänellä puhuva maskipäinen tyyppi, vaan raksamiehen vaatteisiin pukeutuva hölmöläinen. Jonka nimi oli silti Shockmaster. Joka silti otti voittoja painijoista. Ei, tässä missään vain ei ollut mitään järkeä, vaikka WCW kovasti yritti. Shockmaster oli siis Fall Brawlin WarGamesissa pistänyt Kolen luovuttamaan Bearhugiin, ja tuosta ottelusta jäänyt kauna toimi kai tämän ottelun taustatarinana.

Oho. Kun katsoo tämän ottelun osanottajia, tämä olisi voinut olla paljon huonompikin ottelu kuin mitä tämä lopulta oli. The Equalizer: täysi turhake. Ice Train: aivan liian vihreä ja tylsä. Charlie Norris: tylsä. The Shockmaster: ehkä en edes aloita. Onneksi, onneksi mukana oli sentään Harlem Heat! Ja vaikka Booker T ja Stevie Ray (tai siis Kole ja Kane) olivatkin vielä hyvin vihreitä tässä vaiheessa urallaan, erityisesti Booker T onnistui silti vakuuttamaan minut jo tässä ottelussa. Siltä osin pitää myös kiittää buukkaajia, koska juuri Kole oli suurimman osan ottelusta heel-joukkueesta kehässä. Kole liikkui hyvin, väläytti näyttäviä potkuja, myi vastustajien liikkeet hyvin ja sai muutenkin pidettyä matsin kiinnostavana. Kane suoriutui omasta osuudestaan myös kohtuullisesti. Mitä tulee muihin, niin Norris oli sen verran vähän aikaa kehässä, ettei hän alkanut ärsyttää ja Ice Traininkin vihreys onnistuttiin piilottamaan nyt aika hyvin, kun hän sai olla vain pieniä pätkiä kehässä. Tämä juuri on etuna, kun pistetään monta hieman heikkoa painijaa samaan otteluun - huonot ominaisuudet pystytään piilottamaan oikealla buukkauksella! Vaikka nyt olen siis tässä kehunut tätä ottelua huolestuttavan paljon, on siis korostettava, että tämä oli silti juuri ja juuri tv-ottelutasoinen rymistely. Ei missään nimessä yhtään parempi, koska paini oli suurimmaksi osaksi keskinkertaista (aina ei edes sitä). Silti tämä oli paljon enemmän kuin olisin voinut odottaa tältä. Lopetus oli toki typerä, koska hävinneen joukkueen jäsen poistui todella näkyvästi kehästä juuri sillä hetkellä kun olisi voinut estää ratkaisevan selätyksen.
** (9:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Paul Orndorff w/ The Assassin vs. Ricky Steamboat
Tämän ottelun piti olla alun perin Ricky Steamboat vs. Yoshi Kwan. En tiedä miksi. Ehkä heillä oli jonkinlainen itämainen feud menossa. Tuota ottelua ei kuitenkaan nähty, koska Kwan oli hieman ennen ppv:tä loukannut polvensa (eikä häntä lopulta nähty WCW:ssä enää ollenkaan tuon loukkaantumisen jälkeen). Niinpä Kwanin paikan Steamboatin vastustajan otti Paul Orndorff. Miksi? Ei varmaan oikeastaan mistään kummemmasta syystä, kunhan nyt Steamboat kaipasi vastustajaa. Orndorffin ringsidelle saapui tämän ottelun ajaksi NWA-legenda The Assassin. Miksi? Ei siihenkään ollut mitään syytä. Keväällä nähdyssä Slamboreessa Assassin ja Dusty Rhodes olivat uhitelleet toisilleen haastattelupisteellä, mikä johtui siitä, että Rhodes halusi buukata itsensä ja Assassinin välille feudin ja jopa ppv-ottelun. Kukaan muu WCW:n buukkaustiimissä ei kuitenkaan ollut innostunut tuosta ideasta, ja siksi se ei ollut edennyt tähän mennessä mihinkään. Nyt Assassin oli kuitenkin jostain syystä Orndorffin ringsidellä tässä ottelussa.

En osaa selittää, miksi tämän ottelun lopetus ärsytti minua paljon enemmän kuin viime ppv:ssä nähdyn Steamboat-ottelun lopetus, vaikka molemmissa kyse oli sekaantumisesta ja siitä seuranneesta ratkaisusta. Ehkä tässä se oli sitten se, että loppu tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja varsinkin tapa, jolla ottelu sekaantumisen vuoksi päättyi, oli tosi antiklimaattinen. Söi tosi paljon pois ottelun fiiliksestä. Harmi, koska muuten konkaripainijat Steamboat ja Orndorff pistivät kyllä parastaan. Steamboat työsti Orndorffin kättä hienosti, ja oikeastaan ottelun ainut selvä ongelma olikin se, ettei Orndorffilla tuntunut oikein olevan kunnolla käryä, miten tuota käsivammaa pitäisi myydä. Muuten Orndorffkin teki vaihteeksi taas oikein hyvää työtä, ja Steamboat loisti omalla tutulla loistavalla tavallaan. Mitään sen kummempaa merkitystä tällä ottelulla ei ollut, miksi tunnelma oli ehkä myös vähän puolittainen, mutta kyllä tämä silti hieno alakortin ottelu oli. Toisenlaisella lopetuksella olisi voinut olla huippuottelu.
***½ (18:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lord Steven Regal (c) w/ Sir William vs. Davey Boy Smith - WCW Television Championship
Alkuvuodesta näyttävän WCW-saapumisen tehnyt Davey Boy Smith alkoi vähitellen tippua alemmas ja alemmas WCW-tikapuilla. Ensin Smith oli joutunut sivuosaan ME-kuvioissa, ja nyt hän oli tippunut ME-kuvioista jo kokonaan pois. Nuori Lord Steven Regal oli siis voittanut WCW Television -mestaruuden nopeasti debyyttinsä jälkeen, ja nyt hän joutui puolustamaan sitä ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Vastustajakseen hän sai maanmiehensä Davey Boy Smithin, joten luvassa oli oikein britannialaisten välinen kamppailun TV-mestaruudesta. Ottelun kuvio oli rakenneltu lähinnä sen ympärille, että Regal oli ylimielinen yläluokkainen henkilö, joka piti Smithin kaltaista tyyppiä "rahvaana".

Äh, nyt tämä yksi lopetusmuoto WCW:n otteluissa alkaa taas ärsyttää oikein kunnolla. Ehkä Dusty Rhodes on sitten taas saanut enemmän käyttää buukkausvaltaansa, koska nyt tämän yhden jatkuvan lopetustavan käyttäminen tuo mieleen jo 1980-luvun lopun WCW:n. Tuntuu, että jatkuvasti joku kiinnostava mestaruusmatsi päättyy näin. Ehkä tämä on jopa väärä tuntuma, mutten silti voi mitään sille, että tuo ärsytys söi osan tämän ottelun fiiliksestä. Muuten Smithin ja Regalin ottelu oli itse asiassa yllättävänkin hyvää menoa, ja lähinnä power-matseissa viime kuukausina paininut Smith sopeutui hämmästyttävänkin hyvin Regalin tekniseen painityyliin tässä ottelussa. Kahden brittipainijan välienselvittely oli siis sopivan vauhdikasta, ja siinä oli hyvin tasapainossa teknisiä otteita, näyttäviä heittoja ja kovia iskuja. Hyvä midcard-mestaruusottelu, ja paremmalla lopetuksella olisi voinut olla vielä enemmänkin.
*** (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes (c) vs. Steve Austin - WCW United States Heavyweight Championship
Viime kuukaudet eivät olleet Steve Austinille helppoja. Ensin Austin joutui joukkueparinsa Brian Pillmanin kanssa tietynlaiseen koirankoppiin, koska WCW-pomojen mielestä oli Austinin ja Pillmanin syytä, että Ric Flairin comeback-ottelun tarjonnut Clash of the Champions floppasi niin pahasti. Sen jälkeen Austin ja Pillman joutuivat häviämään joukkuemestaruutensa - paitsi että Pillman loukkaantui pahasti juuri ennen vöiden häviämistä, joten nyt Austinilla ei ollut enää joukkuepariakaan. Ja koska WCW oli kuitenkin nauhoittanut Worldwide-lähetyksensä marraskuulle saakka (niin että Pillman oli niissä mukana), ei Austinin ja Pillmanin joukkuetta voinut myöskään hajottaa. Nyt Austin sitten sai mahdollisuuden haastaa Dustin Rhodesin WCW United States Heavyweight -mestaruudesta. Oikeastaan koko US Heavyweight -vyö oli jäänyt täysin heitteille sen jälkeen, kun Rick Ruden ja Dustin Rhodesin feud sai Beach Blastissa antiklimaattisen tasapelipäätöksen. Mestaruus ei siis päätynyt tuossa ottelussa kummallekaan, eikä US-mestaruutta huomioitu esimerkiksi Worldwide-nauhoituksissa ollenkaan. Lopulta Rhodes sitten voitti kesän aikana tuon vyön virallisesti takaisin, ja sen jälkeen hän on kantanut sitä, muttei ole tehnyt paljon mitään sen kanssa. Nyt sentään nähtiin mestaruuspuolustus.

Ja jälleen lopetus pilasi hyvän ottelun. Tai ei toki kokonaan pilannut, koska kyllä tämä oli silti hyvä ja viihdyttävä US-mestaruusottelu, mutta mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin, jos WCW olisi halunnut buukata kunnollisen lopetuksen. Koska sellainen ei selvästikään kuulunut WCW:n tyyliin, pitäydyttiin jälleen typerässä kikkailussa ja sen seurauksena faneille pettymyksen aiheuttamisessa. Se on harmi, koska erityisesti Steve Austin teki tässä jälleen hurjasti töitä ja ansaitsisi paljon enemmänkin kuin tällaisiin typeriin lopetuksiin jumittumisen. Olen viime arvosteluissa antanutkin jo kehuja Dustin Rhodesille ja hänen kehittyneille suorituksilleen, ja jälleen on todettava, että kyllä Rhodes on tosiaan jotain parin vuoden aikana oppinut WCW:ssä. Harmi vain, että Dustinilla ei ole ollenkaan samanlaista karismaa kuin vaikkapa tässä hänen vastustajallaan. Yhdessä kaksi nuorta tähteä saivat kuitenkin aikaan hyvän painiottelun, varsin samanlaisen kuin minkä he painivat jo tasan kaksi vuotta sitten tässä samaisessa ppv:ssä, tuolloin TV-mestaruudesta. Nyt kykyä olisi ollut tosiaan enempäänkin, mutta buukkaus esti sen.
*** (14:23)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell (c) w/ Theodore R. Long vs. Nasty Boys w/ Missy Hyatt - WCW Tag Team Championship
Nasty Boys oli siis voittanut WCW Tag Team -mestaruudet viime ppv:ssä Arn Andersonilta ja Paul Romalta (joita ei muuten nähty tässä ppv:ssä ollenkaan). Mestaruusjuhlaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska pian voittonsa jälkeen he ajautuivat ongelmiin kovassa nosteessa olleiden 2 Cold Scorpionin ja Marcus Alexander Bagwellin kanssa. Scorpio ja Bagwell olivat halunneet joukkuemestaruusottelua jo pitkään, ja heidän tahtonsa voimistui entisestään, kun he nappasivat non title -voiton Nasty Boyseista tv-show'ssa. Joukkueiden välinen feud tulistui entisestään, ja todellinen yllätys nähtiin juuri ppv:tä edeltävänä päivänä WCW Saturday Night -ohjelmassa, jossa Scorpio ja Bagwell yllättivät kaikki voittamalla mestaruudet Nasty Boyseilta uuden managerinsa Theodore R. Longin avulla. Nyt sitten Nastyillä oli revanssioikeus ja mahdollisuus napata juuri häviämänsä vyöt takaisin.

Scorpion ja Bagwellin tasaisen varmat suoritukset ppv:stä toisteen olivat johtaneet siihen, että nyt he saivat vihdoin painia joukkuemestaruuksista. Harmi vain, ettei vastassa ollut Hollywood Blonds tai edes The Horsemen, koska Nasty Boyseja vastaan Scorpiollakaan ei ollut mahdollisuuksia repiä mitään upeaa ottelua aikaan. Ei ainakaan niin kauan, kun joukkueparina on Bagwell. Bagwellille on tosin annettava kunniaa tässä ottelussa sen verran, että Bagwell otti yhden ihan saatanallisen karun bumpin, joka oli varmaan Nastyjen botchin ansiota. Knobbs nosti Bagwellin siis ilmaan, ja apronilla seissyt Sags tempaisi Bagwellin pään alas. Ilmeisesti oli tarkoitus, että Bagwellin pää olisi osunut kehäköysiin, mutta sen sijaan Nastyjen sijoittelu oli persiillään, ja Bagwell tippuikin suoraan ulos kehästä. Näytti pahalta, mutta Bagwell hoiti homman miehekkäästi. Muuten parhaista suorituksista vastasi tietenkin odotetusti 2 Cold Scorpio, mutta osa hänenkin potkuistaan ja liikkeistään oli nyt hiukan löysiä. Silti Scorpion kovan suorittamisen ansiosta tämä oli kokonaisuutena sentään ihan hyvä ottelu, mutta ei tällä korkeammille arvosanoille päästä.
**½ (14:38)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sid Vicious w/ Col. Robert Parker vs. Sting
Tässä feudissa oli kyse siitä, kuka oli todella WCW:ssä "The Franchise" - ykköstyyppi. WCW:n selostajat olivat kuukausien ajan hehkuttaneet Stingiä WCW:n karismaattisina ja suosituimpana painijana, mikä oli huvittavaa kahdesta syystä. 1) JOS Sting oli niin suosittu ja mahtava painija (ja WCW:n "The Franchise"), miksei hän ollut saanut oikeastaan YHTÄÄN päämestaruusottelua koko vuoden aikana? Miksi päämestaruudesta painivat ihan muut tyypit kuin firman suosituin atleetti? Eikö juuri hänelle pitäisi vähintään kuulua mahdollisuus tuon mestaruuden voittamiseen? WCW:n logiikka oli aivan nolla. 2) Tosiasiassa Sting ei enää ollut WCW:n suosituin painija. Fanit olivat vähitellen hieman kyllästymässä Stingiin, ja itse asiassa Stingin vastustajalla Sid Viciouksella oli melkein enemmän faneja. WCW oli tehnyt todella idioottimaisen vedon tuodessaan Sidin takaisin firmaan heelinä, koska Vicious keräsi debyytissään aivan järisyttävät face-popit. Senkin jälkeen WCW oli sinnikkäästi jatkanut Viciouksen buukkaamista heelinä, mikä oli vain puhdasta typeryyttä. Nyt Vicious oli siis ottanut Stingin silmätikukseen, ja yhdessä managerinsa Col. Robert Parkerin kanssa he halusivat osoittaa, että Sting ei ole mitään Vicioukseen verrattuna. Lisäksi Sting ja Vicious olivat vanhoja vihamiehiä: he olivat feudanneet nyt kesän alusta lähtien, ja ensimmäisen kerran he olivat kohdanneet toisensa jo Halloween Havoc 1990:ssä. Kaiken tämän keskellä Viciouksella oli kuitenkin omia ongelmia managerinsa Parkerin kanssa. Heidän luottamuksensa oli alkanut rakoilla, mutta tästä ottelusta tulevan voiton uskottiin ratkaisevan kaiken.

Eipä tämä ottelupari ollut muuttunut ratkaisevasti jännittävämmäksi kolmessa vuodessa. Ja mikä parasta, tämänkin ottelun lopetus oli taas sellaista typeryyttä, ettei se ainakaan parantanut ottelun viihdyttävyyttä. Muuten tämä oli ihan kohtuullisen toimivaa entertainment brawlia, josta sinänsä ei ole mitään moitittavaa mutta joka ei myöskään millään tavalla sytyttänyt mainittavasti. Sting yritti kyllä parhaansa, mutta hän ei vain koskaan ole ollut sellainen painija, että saisi kannettua selvästi heikompia vastustajia hyviin otteluihin. Vicious väläytti pari näyttävää power-liikettä, mutta hän vain puolestaan ei ole koskaan ollut sellainen painija, että osaisi painia pitkiä ja kiinnostavia otteluita ilman aivan ensiluokkaisen loistavaa vastustajaa. Niinpä lopputulokseksi jäi lähinnä tällainen ok-tasoinen ottelu vieläpä hieman kehnolla lopetuksella. Tämä muuten jäi Sid Viciouksen viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi lähes kuuteen vuoteen - mutta siitä lisää ensi arviossa.
** (10:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude (c) vs. Ric Flair w/ Fifi - World Heavyweight Championship
Fall Brawlissa Rick Rude oli onnistunut voittamaan NWA Word, anteeksi World Heavyweight -mestaruuden Flairilta lyötyään tätä nyrkkiraudalla kasvoihin. Flairin ja Ruden feud mestaruudesta oli kuitenkin jatkunut tuon jälkeen, mutta WCW:llä oli käsissään ongelma. He eivät tienneet, mistä mestaruudesta Flair ja Rude oikeastaan feudasivat. Koska WCW oli nyt virallisesti ulkona NWA:sta ja koska he eivät saaneet enää kutsua Ruden kantamaa (ja WCW:n omistamaa) fyysistä Big Gold Belt -mestaruusvyötä NWA World Heavyweight -mestaruudeksi, oli oikeastaan epäselvää, mikä mestaruus Rudella oli. Sekä Rude että Flair pitivät kyllä promot, jossa he kutsuivat nimenomaan Big Gold Beltiä "ainoaksi oikeaksi mestaruudeksi", mikä oli sinänsä ymmärrettävää, että tuo mestaruusvyö oli alun perin nimenomaan ollut WCW:n ainut oikea maailmanmestaruusvyö ja nykyisin Vaderin kantama WCW World Heavyweight -mestaruutta edustava vyö oli luotu vain, kun Flair oli vienyt Big Gold Beltin mukanaan lähdettyään WCW:stä. Nyt WCW:llä oli kuitenkin siis jo WCW World Heavyweight -mestaruus, joten Ruden kantama vyö ei voinut olla se... Joten mikä se oli? Tämä ei olisi näin suuri ongelma, ellei WCW olisi nauhoittanut marraskuulle saakka lähetyksiä, joissa tuo mestaruusvyö näkyy viikoittain ja on mukana kuvioissa viikoittain. Lopulta WCW päätti, että tuo vyö ei olisikaan mestaruus ollenkaan - se olisi vain arvokas vyö, josta Flair ja Rude kamppailivat. Juuri ennen Halloween Havocia suunnitelmat muuttuivat kuitenkin jälleen, sillä Halloween Havocin aikana Tony Schiavone ilmoitti, että Ruden vyö on sittenkin mestaruus. WCW:n "kansainvälinen hallitus" (mitä vittua se ikinä muka tarkoittikaan) oli tunnustanut tuon vyön aseman World Heavyweight -mestaruudena, ja kuka tämän ottelun voittaisikaan, puolustaisi hän juuri tätä World Heavyweight -mestaruutta WCW:n marraskuussa alkavalla kansainvälisellä kiertueella. Selvää pässinlihaa. Ai niin, tässä ottelussa oli jostain käsittämättömästä syystä kaksi tuomaria. Toisena tuomarina toimi Terry Taylor, joka oli siis jälleen lähtenyt WWF:stä ja palannut WCW:hen.

Nyt alkaa tylsistyttää. Vielä Fall Brawlissa puolustelin Ruden ja Flairin ottelua, vaikka muiden arvostelijoiden mielestä se oli heikko suoritus, koska itse pidin tuosta Flairin ja Ruden suurimmaksi osaksi hyvin rakennellusta puolituntisesta mestaruuskamppailusta. Se ei mielestäni käynyt missään vaiheessa tylsäksi, siinä ei ollut ylimääräistä sekoilua ja lopetuskin oli yllättävän toimiva. Tämä taas... Äh. No, ensimmäisen reilun kymmenen minuutin ajan ottelu kyllä toimi. Flair työsti Ruden jalkaa (loogista, koska Flairin finisher on Figure Four Leg Lock), ja Rude myös myi jalkansa vammoja hyvin. Rude viskoi Flairia muutamalla nätillä Suplexilla, Flair tarjoili Choppeja ja kaksikko tappeli ringsidellä. Hyvää menoa, tykkäsin. Sitten ottelu alkoi kuitenkin toistaa itseään. Rude unohti täysin jalkavammansa, matsi muuttui Bear Hug -tyyliseksi restholdailuksi ja tunnelma kuoli pahasti. Alkoi tuntua siltä, että nämä kaksi olivat tehneet jo kehässä kaiken, minkä keskenään osasivat, ja nyt vain pitkitettiin tavallaan samoja juttuja, jotka oli jo aikaisemmin nähty. Olisin voinut kuitenkin hyväksyä vielä tämän hyvänä otteluna, jos matsi olisi lopetettu pian tämän jälkeen jotenkin näyttävästi ja yllättävästi. Sen sijaan ottelussa alettiin sekoilla todella alkeellisesti kahdella tuomarilla, Terry Taylor hoiti roolinsa tuomarina aivan surkeasti, saatiin kaksi ref bumppia ja lopulta myös idioottimainen Dusty-finish-tyylinen lopetus. Huono maku jäi suuhun. Kyllä tämä nyt silti siis ihan hyvä ottelu oli, mutta Flairin mestaruusmatsiksi ei kyllä kummoinen. Nyt jotain muuta, kiitos WCW. Kaikkein hämmentävintä on tietenkin se, että olen taas muiden arvostelijoiden kanssa eri mieltä. Heidän mielestään nyt TÄMÄ ottelu oli laadultaan paljon parempi kuin Fall Brawlin matsi (vaikka lopetus tässä olikin paska). En ymmärrä. Minusta tämä on juuri toisinpäin. Ehkä en vain tajua painista enää mitään.
**½ (19:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Vader w/ Harley Race vs. Cactus Jack - Texas Death Match
Ja sitten illan iso ottelu. Pitkään rakenneltu äärimmäisen henkilökohtainen feud, joka saa vihdoin huipennuksena. Ilmeisesti feud oli niin henkilökohtainen, ettei WCW World Heavyweight -mestari Vaderin tarvinnut taaskaan puolustaa mestaruuttaan tässä ottelussa. Vader oli tähän mennessä puolustanut vyötään yhden kerran ppv:ssä vuonna 1993, ja vähitellen se alkoi tuntua idioottimaiselta. Ei tartuta siihen kuitenkaan nyt liikaa, koska tällä ottelulla oli tarinaa. Kaikki oli alkanut siis näiden kahden brutaaleista yhteenotoista vuoden 1993 alkupuolella. Lopulta miesten kaikkein fyysisin ottelu päättyi siihen, että Vader iski Cactus Jackin Powerbombilla betonilattialle, ja Jack jouduttiin kärräämään paareilla pois. Tuo spotti toteutettiin, jotta Mick Foley voisi oikeasti toipua vuosien aikana keräämistään rajuista vammoista. Kayfabessa Cactus Jackin poissaolo päätettiin toteuttaa niin, että hän... kärsi muistinmenetyksen. Kyllä. Muistinsa menettänyttä Cactus Jackia jäljitettiin surkeasti toteutetuissa minielokuvissa, kunnes niiden tekeminen päätettiin yhtäkkiä lopettaa ja koko "Cactus Jack menetti muistinsa" -kuvio hylättiin. Sitten Jackia ei nähty taas ruudussa hetkeen ollenkaan, kunnes syksyn alussa hän vihdoin palasi ja ilmoitti, että koko muistinmenetys oli vain huijausta, jotta hän voisi pelata mindgameseja Vaderin ja Harley Racen kanssa. Race lupasi palkkion Jackin päänahasta, jottei Vaderin tarvitsisi kohdata Jackia, mutta kukaan ei pystynyt pysäyttämään tätä sekopäätä. Niinpä lopulta WCW:n johdolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin määrätä Halloween Havociin ottelu näiden kahden villimiehen välille. Ja jotta ottelu olisi tarpeeksi hurja, päätti WCW uusia viime vuonna "hienosti" toimineen Spin the Wheel, Make the Deal -konseptin, jossa siis onnenpyörä arpoi miehille ottelustipulaation. Tällä kertaa stipulaatioksi valikoitui Texas Death Match, eli kansankielellä "idioottimainen versio Last Man Standing Matchista". Käytännössä ottelun voittaakseen piti ENSIN selättää vastustaja MINKÄ JÄLKEEN oli puolen minuutin lepoaika JONKA JÄLKEEN tuomari aloitti kymmeneen laskun, ja jos jompikumpi ei olisi tuon kymmeneenlaskun jälkeen ylhäällä, olisi toinen voittaja.

Voi jumalauta WCW. Onko oikeasti niin, että tässä show'ssa ei nähty openerin jälkeen YHTÄÄN ottelua, jonka lopetus ei olisi vituttanut minua? Kyllä, juuri niin on. Oikeastaan se kertoo kaiken tarpeellisen jo itsessään tästä tapahtumasta ja WCW:n meiningistä. Potentiaalisetkin hyvät ottelut pilataan (ainakin osittain) onnettomalla buukkauksella. Tämä Cactus Jackin ja Vaderin brutaali hardcore-ottelu olisi voinut olla aivan helposti ****½-matsi. Aivan helposti MOTYC. Ehkä jopa MOTY. Mitä tekee WCW? Lätkäisee ottelulle idioottimaisen stipulaation, ja sitten kun Vader ja Cactus Jack typerästä stipulaatiosta välittämättä vetävät brutaalin ja mahtavan hardcore-mäiskinnän, yrittää WCW silti vielä sabotoida koko roskan buukkaamalla ottelun lopetuksen niin sekavasti, ettei siinä ole mitään järkeä! Avaudun taas lopetuksesta tarkemmin spoilereissa vielä alla. Aaaaargh. No, lopetus ja stipulaatio olivat tosiaan aivan armotonta kuraa, mutta ONNEKSI ne olivat kuitenkin aika pienessä roolissa tässä. Muuten nimittäin nähtiin niin loistavaa, brutaalia ja veristä hardcore-mäiskintää, että nautin täysin siemauksin. Vader ja Cactus Jack pistivät kroppansa aivan täysillä peliin ja ottivat sellaisia bumppeja, että tämä ottelu todellakin kannattaa nähdä. Ja kyllä, tässä ottelussa nähtiin taas Vaderin mielipuolinen Moonsault. Tästä loistavasta suorituksesta annan tälle ottelulle kuitenkin huippuarvosanan, jota tämä ei kyllä buukkauksensa takia olisi melkeinpä ansainnut. Harmittaa, miten WCW onnistui pilaamaan valmiin kultakimpaleen.
**** (15:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Lopetuksesta:
► Näytä spoileri
*** Cactus Jack
** Vader
* Ricky Steamboat

Kokonaisarvio Halloween Havocista: On kieltämättä hauskaa, miten yksimielisiä painiarvostelijat välillä ovat. Ja vaikka toisinaan tuntuu, että olen kaikkien kanssa eri mieltä, niin nyt olen kaikkien kanssa täysin samaa mieltä. Lähes tulkoon KAIKKI tämän ppv:n arvostelleet sanovat nimittäin tismalleen samaa. Ensinnä: painillisesti tämä oli hämmästyttävän hyvä ppv. Ei yhtään täysin paskaa ottelua, ja suurin osa matseista oli jopa oikein viihdyttäviä tai ainakin hyviä. Main Event oli painillisesti helposti yksi koko vuoden kovimmista otteluista. MUTTA (ja tämä on helvetin iso mutta): Käytännössä openeria lukuun ottamatta KAIKKIEN otteluiden lopetukset oli buukattu uskomattoman paskasti. Halpoja huijauslopetuksia, typeriä lopetusten muutoksia, tyhjästä tulleita diskauksia, idioottimaisia käänteitä... Aivan jatkuvaa katsojien kusettamista, mikä oli nimenoman yksi suurimmista syistä, jonka takia JCP:n katsojat kyllästyivät firmaan 1980-luvun loppupuolella, vaikka paini oli hyvää, ja siksi JCP piti lopulta myydä Ted Turnerille. Muistatteko vielä, kuka tuolloin vastasi otteluiden buukkauksesta? Dusty Rhodes. Arvaatteko, kuka oli päävastuussa taas tässä ppv:ssä buukkauksesta? Nimenomaan. Aivan uskomatonta paskaa, ettei WCW ollut oppinut virheistään käytännössä ollenkaan. Jotenkin surullista, että isoa buukkausvastuuta tällä hetkellä firmassa kantoivat kaksi miestä (Rhodes ja Ole Anderson), jotka oli kertalleen jo todettu sysipaskoiksi ja korvattu muilla. No, pitkin hampain annan tälle juuri ja juuri Ok-arvosanan, koska painillinen anti oli oikeasti yllättävän hyvää. Mutta en voi väittää, että tämä erityisen hyvän fiiliksen olisi silti jättänyt.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WCW Halloween Havoc - Ok
-------------------
7. WCW Beach Blast - Kehno
8. WCW Fall Brawl - Kehno
9. WWF WrestleMania IX - Kehno
10. UWFI Shootfighting: It's Real! - Kehno
-------------------
11. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
BATTLEBOWL 1993

Ah, voi luoja. Tätä ppv:tä en ole odottanut. Muistatteko vielä Starrcade 1991:n? WCW:n vuoden suurimman ppv:n, jossa ei nähty yhtään rakenneltua ottelua, mestaruusottelua tai mitään feudin huipennuksia? Sen sijaan koko tapahtuma oli täytetty Dusty Rhodesin keksimällä hirveällä konseptilla: Battlebowl-turnauksella. Käytännössä se tarkoitti, että show'n aikana nähtiin kymmenen joukkueottelua, jonka osanottajat ja parit oli "arvottu" "täysin satunnaisesti". Kaikkien noiden otteluiden voittajat pääsivät illan lopuksi järjestettyyn Battlebowl Battle Royaliin, jonka voittaja sai... Battlebowl-sormuksen. Kyllä, sormuksen. Ei mitään muuta. Tuohon turhuuteen käytettiin koko Starrcade, ja käytännössä kaikki turnauksen ottelut olivat parhaimmillaan tylsiä, huonoimmillaan täyttä paskaa. Voitte lukea arvostelustani, kuinka paljon pidin koko ppv:stä. Vuonna 1992 näytti siltä, että WCW oli oppinut sentään jotain edellisen vuoden flopista, ja Battlebowl-turnaus järjestettiin paljon pienimuotoisempana Starrcadessa: joukkueotteluita nähtiin vain neljä, jonka jälkeen käytiin nopeasti kahdeksan miehen Battle Royal. Turnaus pilasi vain pienen osan Starrcadesta.

No, nyt on vuosi 1993. Hyvät uutiset: Battlebowlia ei käydä ollenkaan Starrcadessa, eli vuoden suurin ppv voi oikeasti yrittää olla vuoden suurin ppv. Huonot uutiset: WCW oli päättänyt PERUSTAA BATTLEBOWLILLE KOKONAAN OMAN PPV:N. Kyllä. Ja nyt oli sen aika. Ppv täynnä pelkästään Battlebowl-otteluita. Argh. Lisäksi tämä oli WCW:n yritys vittuilla WWF:lle. Battlebowl-ppv järjestettiin vain pari päivää ennen WWF:n Survivor Seriesiä, ja WCW pyrki tuolla tavoin vahingoittamaan WWF:n ppv:n buyrateja. Vince McMahon raivostui tietenkin tästä alhaisesta tempusta, ja Survivor Seriesin markkinoinnin mainoslauseeksi otettiin "Don’t settle for cheap imitations", mikä oli varsin suora isku takaisin kohti WCW:tä. Vincen suuttumus voisi toki kerätä hieman enemmän sympatiaa, jos ei muistaisi, että Vince itse loi Survivor Seriesin alun perin vuonna 1987 syrjäyttääkseen JCP:n lippulaivashow'n Starrcaden sen alkuperäiseltä paikalta kiitospäivän tapahtumana - ja onnistui myös siinä. Mutta se siitä. Lopulta Battlebowl onnistui ensisijaisesti vahingoittamaan WCW:n omia rahavirtoja. Battlebowl keräsi buyratekseen 0.27, joka oli huonoin luku WCW:n historiassa.

Eikä tässä suinkaan kaikki. WCW:llä meni jälleen vaihteeksi huonommin kuin koskaan. Marraskuun alussa WCW oli lähtenyt Euroopan-kiertueelle, eikä kukaan ollut etukäteen voinut arvata, mitä siellä kävisi. Kyseessä on yksi painihistorian rajuimmista painijoiden aidoista yhteenotoista, joka johti yhden miehen erottamiseen ja toisen poistamiseen ruudusta hyväksi aikaa. Kun WCW:n painijat olivat saapuneet Blackburnissa sijaitsevaan hotelliin, alkoi tapahtua. Painijat olivat väsyneitä pitkän matkapäivän takia ja alkoivat juopotella hotellin baarissa. Sid Vicious alkoi egoilla sillä, kuinka paljon hänelle oli maksettu lisää siitä, että hän suostui häviämään Stingille Halloween Havocissa. Arn Anderson raivostui tästä, koska hän itse oli joutunut kärsimään viime vuonna rajuista palkanalennuksista. Vicious solvani Andersonia ja tämän kaveria Flairia ja väitti näitä hasbeeneiksi. Anderson ja Sid aloittivat tappelun, mutta se saatiin rauhoitettua. Miehet menivät omiin huoneisiinsa ja sitten...

Riippuu, uskotaanko seuraavaksi Andersonia vai Sidiä, yksityiskohdat vaihtelevat. Varmaa on kuitenkin se, että Sid tunkeutui Andersonin huoneeseen (Andersonin mukaan terästuolin kanssa käyden Andersonin kimppuun, Sidin mukaan vain pyytääkseen anteeksi) ja Anderson kävi hänen kimppuunsa saksien kanssa. Anderson ehti lyödä Sidiä saksilla muutaman kerran, kunnes Sid sai sakset Andersonin käsistä ja löi Andersonia saksilla KAKSIKYMMENTÄ KERTAA. Anderson oli yltäpäältä veressä ja yksi iskuista osui aivan hänen silmäkulmaansa, joten Andersonin sokeutuminen oli senttien päässä. Onneksi paikalle saapui 2 Cold Scorpio, joka repäisi Sidin Andersonin päältä, päätti tilanteen ja todennäköisesti pelasti Andersonin hengen. Molemmat miehet joutuivat sairaalaan, Anderson tehohoitoon. Poliisitutkintaa ei aloitettu, koska Britannian viranomaiset halusivat miesten vain häipyvän maasta. Vicious kertoi jälkeenpäin, ettei hänellä ole mitään muistikuvia Andersonin kimppuun käymisestä. Lehdissä alettiin puhua roid ragesta, steroidien käytön aiheuttamasta sumeasta raivosta. Molemmat miehet hyllytettiin heti, ja heidät poistettiin kaikista jo nauhoitetuista tv-ohjelmista. Andersonin tulevaisuus oli vielä auki Battlebowliin tullessa, mutta Sid oli käytännössä jo erotettu. Lopullisesti erottamisilmoitusta ei ollut vielä tehty, mutta oli selvää, ettei Viciouksella olisi mitään tulevaisuutta firmassa. Useat WCW:n painijat julistivat ryhtyvänsä boikottiin, jos Viciousta ei erotettaisi. Niinpä tämä oli viimeinen kerta kuuteen vuoteen, kun Vicious esiintyisi WCW:ssä. Jos jätetään huomioimatta koko tapahtuman sekopäisyys ja se, että Sid vaikutti oikeasti olevan hengenvaaralinen henkilö, oli tämä myös muuten kova kolaus WCW:lle. Sid Vicious oli käytännössä firman suosituin painija, joka oli juuri tekemäisillään face-turnin. Viciousin oli tarkoitus kohdata Vader Starrcadessa ja voittaa WCW World Heavyweight -mestaruus häneltä sieltä. Nyt WCW joutui muuttamaan kaikki suunnitelmansa.

Näissä merkeissä tultiin siis Battlebowliin. Selostajina jälleen Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Eric Bischoffia ei tällä kertaa nähty ollenkaan, mutta Battlebowl-arvonnan hoitivat Ric Flairin valetina normaalisti toimiva Fifi ja... GENE OKERLUND. Kyllä, tämä oli "Mean" Genen WCW-ppv-debyytti. Ja tämä debyytti oli muuten aivan kamalan hirveää katsottavaa. Jokaisessa arvontasegmentissä Okerlund ja Fifi nimittäin flirttailivat kummalisesti toisilleen, hipelöivät toisiaan ja eivät mukamas huomanneet, että kamerat olivat käynnissä. En tajunnut ollenkaan Okerlundin ja Fifin vispilänkaupan pointtia (varsinkaan koska Fifi oli normaalisti Flairin manageri ja koska Okerlund oli noin kolme kertaa Fifiä vanhempi), ja jokainen noista välisegmenteistä oli vain tuskallisen kiusallista katsottavaa.

Kuva Kuva
Cactus Jack & Vader w/ Harley Race vs. Kane & Charlie Norris
En ala mitenkään kummemmin runoilemaan näiden otteluiden taustatarinoista, jos mitään erityistä syytä ei ole, koska mitään taustatarinoita näillä otteluilla ei ollut. Jokainen ottelu oli siis osa Battlebowl-turnausta, jossa painijat "arvottiin" "täysin satunnaisesti" toistensa joukkuepareiksi, ja jokaisen joukkueottelun voittajat pääsisivät illan lopuksi järjestettävään Battle Royaliin, jonka voittaja saisi MAHTAVAN SORMUKSEN. Heti illan ensimmäisessä arvonnassa kävi todellinen sattumusten sattuma, kun pahimmat vihamiehet Vader ja Cactus Jack joutuivat toistensa joukkuepariksi. Vastaansa he saivat Harlem Heatin Kanen (eli Stevie Rayn) ja Charlie Norrisin.

Tässä ottelussa kiinnostavaa oli lähinnä Cactus Jackin ja Vaderin välinen yhteenotto. Mutta koska WCW:n oli pakko päästä toteuttamaan kaikkien wrestlingkliseiden äiti ja iskeä kaksi pahinta vihamiestä samaan joukkueeseen, niin tuota yhteenottoa ei pahemmin nähty. Sen sijaan nähtiin Cactus Jack ja Vader tekemässä väkinäistä yhteistyötä kahta erittäin epäkiinnostavaa vastustajaa vastaan. Erityisesti Charlie Norris osoitti jälleen tässä ottelussa turhuutensa onnistumalla botchaamaan jopa Vaderin Powerbombin uhriksi joutumisen. Kane (eli Stevie Ray) teki ihan kohtuullista työtä, mutta hänen brawlauksessaan ei ollut mitään, mitä olisin muistanut enää pari minuuttia ottelun jälkeen. Eikä ollut missään muussakaan, jos lopetusta ja yhtä Cactus Jackin nättiä diveä apronilta ringsidelle ei lasketa. Täysin yhdentekevä ja turha ottelu, onneksi se ei kestänyt kovin pitkään. Lopetuskin oli harmillisen kökkö.
*½ (7:34)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Paul Roma & Erik Watts vs. Johnny B. Badd & Brian Knobbs w/ Missy Hyatt
Tässä kohtaa on kirjoitettava vähän muusta kuin Battlebowlista. En ole viime arvioissa maininnut paljon mitään Four Horsemenista, mutta nyt on pakko, koska Paul Roma oli mukana tässä ottelussa ja tämä on käytännössä viimeinen mahdollisuus puhua Four Horsemenista. Kuten jo aikaisemmissa arvioissa kirjoitin, keväällä uudestaan muodostettu Four Horsemen oli osoittautunut totaaliseksi flopiksi. Mukaan haluttu Tully Blanchard oli jättäytynyt kokonaan pois, ja Ole Anderson esiintyi vain yhdessä segmentissä. Blanchard korvattiin Paul Romalla, jonka karisma ja sopivuus Four Horsemeniin muutenkin oli käytännössä nolla. Lisäksi Flair ja Anderson vihasivat oikeassa elämässä Romaa, joka oli totaalisen ylimielinen ja mielestään paljon parempi painija kuin Flair ja Anderson. Niinpä hyvin nopeasti uuden Horsemenin (niin sanotun "Three Horsemenin") muodostamisen jälkeen alkoi olla selvää, ettei ryhmästä tulisi paljon mitään. Flair paritettiin Fifi-valetin kanssa, eikä hän tehnyt enää syksyllä käytännössä mitään yhteistyötä Horsemen-kavereidensa kanssa. Anderson ja Roma puolestaan hävisivät joukkuevyöt Nasty Boyseille Fall Brawlissa, ja sen jälkeen jäivät pyörimään alakorttiin. Lopullinen kuolinisku (pun intended) Thee Horsemenille tuli Andersonin ja Viciouksen väkivaltaisen yhteenoton seurauksena, koska sen vuoksi Anderson hyllytettiin WCW:stä. Horsemenista oli jäljellä siis enää Ric Flair ja Paul Roma. Ryhmä oli käytännössä kuollut, mutta virallisen loppunsa se saisi pari viikkoa tämän Battlebowlin jälkeen. Painifanit ovat varsin yksimielisiä siitä, että tämä Horsemen-ryhmittymä oli Horsemen-historian huonoin ja että sitä ei olisi pitänyt koskaan edes perustaa. Se siitä.

En voi väittää, että olisin erityisemmin nauttinut tästäkään ottelusta. Arvostan kyllä sitä, että kaikki neljä tuntuivat yrittävän parhaansa omien kykyjensä mukaan, mutta ikävä kyllä suurimman osan kohdalla se ei tarkoita paljon mitään. Ottelun paras osanottaja oli varmaankin Johnny B. Badd, joka liikkui hyvin ja väläytti muutaman nätin liikkeen. Badd tuntuu kuitenkin yhä edelleen vähän turhan vihreältä ja yksiulotteiselta painijalta. Paul Roma puolestaan tarjoili kyllä nättejä Dropkickejä, eikä hänen painissaan ole muutenkaan mitään dramaattisesti vikana, mutta Roma on vain ihan auttamattoman tylsä ja tarvitsisi aivan ehdottomasti hyvän painijan kantamaan hänet hyviin suorituksiin. Sellaista tässä ottelussa ei ollut. Erik Watts oli sitten oma itsensä, puhtaasti huono. Ja Brian Knobbs on näin singles-painijana vielä huonompi kuin joukkueessa Sagsin kanssa. Niinpä lopputuloksena oli kovasta yrityksestäkin huolimatta lähinnä heikko ottelu. Vieläpä aivan liian pitkä sellainen.
*½ (12:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Shockmaster & Paul Orndorff vs. Ricky Steamboat & Lord Steven Regal w/ Sir William
Tämä ottelu alkoi hyvin, kun Steamboat ja Orndorff pääsivät painimaan toisiaan vastaan oikeasti. Harmi vain, että heti alusta lähtien oli tiedossa, että tuota lystiä ei olisi tiedossa liian kauan aikaa, koska Steamboatin joukkuepari oli Lord Steven Regal (mikä tarkoitti että luvassa oli joukkueparien keskinäistä tappelua) ja koska Orndorffin pari oli The Shockmaster (mikä tarkoitti että luvassa oli paskaa painia). Kiinnostaa tietää, miksi WCW ei voinut vaikka tähän yhtään otteluun edes laittaa pareja ns. järkevästi. Orndorff & Regal vs. Steamboat & Shockmaster olisi heti ollut kiinnostavampi ottelu, koska sitten meidän ei olisi tarvinnut katsella tätä samaa joukkueparien keksinäistä tappelua, jota nähdään koko ajan muutenkin näissä Battlebowl-otteluissa. Nyt tässäkin ottelussa tunnelma kuoli täysin sen jälkeen, kun Steamboat ja Orndorff vaihtoivat itsensä pois kehästä. Nähtiin Shockmasterin surkeaa painia, nähtiin Regal ja Orndorff painimassa toisiaan vastaan vaivaannuttavasti ja nähtiin lopulta joukkueparien keskinäiset tappelut, jotka eivät kiinnostaneet ketään. Hyvin alkanut ottelu kuihtui lähinnä tv-ottelutasoiseksi ok-matsiksi. Harmi.
** (12:26)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Awesome Kong & The Equalizer vs. King Kong & Dustin Rhodes
Kuten kuvasta näkyy, tämän ottelun Awesome Kong ei ole sama Awesome Kong, jonka TNA-fanit muistavat yhtenä 2000-luvun vaikuttavimmista naispainijoista. Ei, tämä Awesome Kong ja hänen joukkueparinsa (vaikka tietenkin tämän upean Battlebowl-konseptin ansiosta hänen vastustajansa) King Kong olivat jotain aivan muuta. Kyseessä oli kaksi aivan järkyttävän isokokoista, hidasta ja lähes tulkoon painitaidotonta mörssäriä, jotka olivat aloittaneet uransa 1990-luvun alussa ja löytäneet nopeasti toisensa. WCW:hen he olivat saapuneet vuonna 1993, jossa heistä oli tehty maskipäinen "Colossal Kongs" -niminen joukkue. Normaalisti Harley Race manageroi kaksikkoa, mutta tällä kertaa Race ei ollut ringsidellä. Järisyttävästä koostaan huolimatta Kongit eivät saaneet mitään kovin mainittavaa aikaa WCW-urallaan, vaikka he kyllä nappasivat jatkuvasti voittoja viikottaisissa lähetyksissä. Lisäksi Kongit saivat kayfabessa kunnian siitä, että pieksivät Sid Viciouksen yhdessä viikottaisessa show'ssa niin pahasti, että hän kärsi "uran päättävän loukkaantumisen" (tapa, jolla Vicious kirjoitettiin WCW:stä lopullisesti ulos).

Oliko tämä jonkinlainen WCW:n sairas vitsi pistää kolme kenties koko rosterin kamalinta painijaa samaan otteluun. Kong-köntykset ja Equalizer samassa ottelussa, ei ole totta. Ei tässä silti varmaan ollut kyse vitsistä, koska WCW:llä ei ole tarpeeksi huumorintajua tällaiseen itseironiseen vitsiin ja koska ottelun neljänneksi henkilöksi oli sitten pistetty firman kultapoika Dustin Rhodes. Jos homma olisi haluttu oikeasti laittaa läskiksi, olisi tähän tungettu neljänneksi painijaksi The Shockmaster. Nyt tämä oli lähinnä tällainen kasa kädenlämpöistä paskaa, jonka pelasti DUD-arvosanalta ainoastaan se, että Rhodes yritti näiden surkimusten kanssa parhaansa ja sai aikaan muutaman ihan kivan liikkeen. Plus että lopetukseen liittyy yksi hupaisa erityispiire, joka aiheutti pienen naurahduksen. Niin ja onneksi tämä oli sentään aika lyhyt ottelu.
½ (5:55)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting & Jerry Sags w/ Missy Hyatt vs. Ron Simmons & Keith Cole
Myös tässä ottelussa nähtiin ppv-debyytti. Keith ja Kent Cole olivat nuoret kaksoisveljekset, jotka buukkaaja Dusty Rhodes oli tuonut WCW:hen vuonna 1992. Heillä ei ollut entuudestaan käytännössä minkäänlaista painikokemusta, mutta heidät koulutettiin WCW:ssä, ja niinpä Cole Twinseistä tuli osa WCW:n joukkuedivisioonaa. Koskaan mitään merkittävää he eivät kuitenkaan saaneet aikaan, vaan Coleista tuli enemmänkin osa WCW:n jobberiporukkaa. Lopulta Colejen tarina WCW:ssä (ja käytännössä koko painibisneksessä) päättyi vuoden 1994 alkupuolella, kun heidän sopimuksensa loppui. Mutta tässä ppv:ssä Keith Cole pääsi esiintymään! Hänen kaksoisveljellään Kentillä ei ollut yhtä hyvä tuuri.

Huoh. Tässäkään ottelussa ei vain ollut mitään. Ei mitään, mistä minun olisi pitänyt kiinnostua. Mitään, mistä olisi pitänyt innostua. Ei tässä toisaalta ollut mitään, mikä olisi ollut pahasti vikanakaan, mutta tämä oli vain kokonaisuutena niin yhdentekevä matsi, ettei tästä oikein keksi edes mitään sanottavaa. Sting ja Simmons hoitivat oman osuutensa rutiinilla. Keith Cole kaiketi yritti parhaansa muttei ainakaan minun silmissäni onnistunut olemaan ollenkaan kiinnostava. Sags... No, ainakaan ei revitellyt... No, ehkä nyt ei mennä siihen. Ja sitä paitsi revittelijähän on Knobbs. Joka muuten aikaisemmin nähdyssä ottelussa yrittäessään "repiä Erik Wattsia housuista" selätyksen aikana repi Wattsia käytännössä suoraan haaroista. No niin, nyt pääsin jo aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Oikeastaan ottelun ainut kiinnostava asia oli Simmonsin ja Colen välille kesken ottelun yhtäkkiä rakentunut tarina, jossa Cole munasi ottelun voittomahdollisuudet aloittelijamaisilla mokilla ja Simmons turhautui tähän. Tuokin lisäkäänne tähän otteluun toteutettiin kuitenkin aika heikosti, enkä ensin edes tajunnut, että sellainen on tässä käynnissä. No, kokonaisuutena tämä oli ok. Ei sen enempää muttei onneksi vähempääkään.
** (13:14)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Austin & Ric Flair w/ Col. Robert Parker vs. Maxx Payne & 2 Cold Scorpio
Steve Austinin joukkuepari Brian Pillman oli parantunut loukkaantumisestaan loppusyksyn aikana, mutta WCW oli ilmeisesti päättänyt, ettei sillä ollut enää käyttöä yhdelle koko vuosikymmenen parhaista joukkueista. Niinpä Austin ja Pillman käännettiin toisiaan vastaan heti Pillmanin paluun yhteydessä (Pillmanista tehtiin face), ja miehet kohtasivat toisensa vain viikkoa ennen tätä ppv:tä järjestetyssä Clash of the Championsissa. Austin voitti tuon ottelun, jota monet pitävät yhtenä vuoden 1993 parhaista WCW-otteluista. Tuon ottelun jälkeen Pillman tiputettiin käytännössä jobberiasemaan. Austinilla oli sentään hieman valoisampi tulevaisuus: hän sai uuden managerin, kun Col. Robert Parker oli alkanut luotsata häntä.

Ei tämäkään lopulta ollut niin erikoinen ottelu kuin olisin toivonut. Potentiaalia olisi ollut Flairilla, Austinilla ja Scorpiolla paljon enempään, mutta jotenkin ei nyt vain lähtenyt. Koko ottelu tuntui kaikilta näiltä kolmelta rutiinivedolta, eikä Maxx Payne nyt varsinaisesti onnistunut ainakaan parantamaan asiaa mitenkään. Ei myöskään Austinin ja Flairin keskinäinen tappelu, joka vei turhan paljon huomiota tässä ottelussa. Oli tämä kokonaisuutena silti tähän mennessä illan paras ottelu, mutta se ei vielä paljoa tässä kohtaa tarkoittanut.
**½ (14:31)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude & Shanghai Pierce vs. Marcus Alexander Bagwell & Tex Slazenger
Tämä ottelu jatkoi taas kaikin puolin tylsien ja tapahtumaköyhien otteluiden sarjaa. Oikeastaan yksikään kehässä olleista painijoista ei ollut millään tavalla kiinnostava, koska rehellisyyden nimissä on todettava, että Rudestakin oli tullut koko ajan vain tylsempi ja keskinkertaisempi kehässä. Ei ihme, että Ruden eläköityminen painikehistä alkoikin olla jo aika lähellä. Tässä ottelussa kukaan ei paininut mitenkään katastrofaalisen huonosti, eikä meno ollut mitenkään hirvittävää katseltavaa, mutta tämä oli vain todella tylsää. Perusmenoa, perusbrawlausta, peruslukottelua. Ei mitään yllättävää, kiinnostavaa tai säväyttävää. Vaikka tämä ottelu olisi käyty viikottaisessa tv-show'ssa, tämä olisi tuntunut sielläkin tylsältä ja turhalta. En voi siis väittää nauttineeni tämän katselusta millään tavalla mainittavasti, mutta ei tämä nyt mitenkään kamalan huonokaan ollut. Tämä vain oli. Harmi, että tämä koko ppv on käytännössä täynnä otteluita, jotka "vain olivat".
*½ (14:50)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Road Warrior Hawk & Rip Rogers vs. Davey Boy Smith & Kole
Voin ihan rehellisesti sanoa, että minulla ei ole mitään hajua Road Warriorsien tämän aikakauden WCW-sopimustilanteesta. Tilanne oli tosiaan se, että Hawk ja Animal eivät tosielämässä oikeastaan tulleet toimeen keskenään, eivätkä siksi halunneet painia yhdessä. Silti molemmat kävivät satunnaisesti vierailemassa WCW:n lähetyksissä, tosin varsin epäloogisesti. Esimerkiksi Hawkin piti alun perin olla syksyllä Dustin Rhodesin yllätyspari Fall Brawlin War Games -ottelussa, mutta hän perui sen, koska halusi lähteä ennemmin Japaniin. Sen sijaan Animal esiintyi tuossa ppv:ssä Rhodesin, Stingin ja muiden managerina. Sen jälkeen Animalia ei ole taas näkynyt, mutta Hawk oli taas palannut. Nyt hän jopa pääsi painimaan ppv:hen saakka. Hawkin joukkuepari oli Rip Rogers, 1970-luvulla uransa aloittanut konkari, josta oli 1990-luvulla tullut WCW:n virallinen naurunalainen heel-jobberi. 2000-luvulla Rogersista tuli muuten Ohio Valley Wrestling kouluttaja, joka on osallistunut muun muassa John Cenan, Randy Ortonin ja Batistan kouluttamiseen. Tässä ottelussa Rogersin rooli oli lähinnä narrin asema: Hawk hakkasi hänet sisääntulorampilla ennen ottelun alkua, ja sen jälkeen Smith ja Kolekin pieksivät häntä vielä sisääntulonsa aikana, joten Rogers jäi lojumaan sisääntulorampille ottelun alkaessa.

Olin ehkä tässä vaiheessa jo totaalisen kyllästynyt näihin otteluihin, mutta eihän tässä matsissa nyt ollut taas yhtään mitään järkeä. Miksi Road Warrior Hawkin vastapuolella oleva Davey Boy Smith kannusti Hawkia koko ottelun ajan ja ei tehnyt mitään auttaakseen omaa joukkuepariaan Kolea pärjäämään Hawkia vastaan? Kyllä, ymmärrän että Smith on face ja että Hawk on face ja että hyvikset tukevat toisiaan, mutta eihän nyt muissakaan Battlebowl-otteluissa "samalla puolella" olevat painijat ole sentään kannustaneet vastustajajoukkueen painijoita voittoon. Siinä ei vain... Siinä ei ole mitään järkeä. Argh. Tämän idiotismin takia tätä ottelua oli todella typerryttävää katsoa, eikä Rip Rogersin kanssa pelleily auttanut asiaa mitenkään mainittavasti. Totaalisen turha ottelu, jossa ainut hyvä asia oli se, että Kole ainakin yritti parhaansa. Tämä jäi muuten Davey Boy Smithin viimeiseksi WCW-ppv:ksi vuosiin, mutta siitä lisää ensi arviossa.
* (7:55)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
16 Man Battlebowl Battle Royal Match
Participants: Cactus Jack, Vader, Johnny B. Badd, Brian Knobbs, The Shockmaster, Paul Orndorff, King Kong, Dustin Rhodes, Sting, Jerry Sags, Steve Austin, Ric Flair, Rick Rude, Shanghai Pierce, Road Warrior Hawk, Rip Rogers
Tässä oli illan Main Event, jossa ratkaistiin arvokkaan sormuksen kohtalo. Eipä tähän ole enää mitään lisättävää. Oli tämä Battle Royaliksi ihan kohtuullisen hyvä. Vader, Austin ja Flair tekivät varsinkin hyvää työtä, ja Flair myi Vaderin tuottamat vammat oikeasti uskottavan oloisesti. Kiinnostavinta ottelussa olikin juuri se, miten tässä rakenneltiin Vaderin ja Flairin tulevaa ottelua. Sen sijaan itse Battlebowl-voitto ei tuntunut missään vaiheessa ollenkaan merkitykselliseltä, vaikka kahden viimeisen painijan lopputaistelu olikin lopulta hoidettu ihan hyvin. Ongelma oli vain se, että nuo kaksi viimeistä painijaa olivat ottaneet yhteen niin monta kertaa aiemminkin, ettei koko hommassa ollut enää mitään uutta. Suuri hatunnosto pitää antaa taas Steve Austinille, joka teki koko ottelun ajan kovaa työtä ja yritti parhaansa. Lopussa Austinilta nähtiin tosin aika outo veto, en tiedä oliko se mahdollisesti botchi. Joka tapauksessa muutamien painijoiden hyvät suoritukset piristivät tätä Battle Royalia, mutta eipä tässä muuten mitään erikoista ollut.
**½ (25:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Steve Austin
** Ric Flair
* Vader

Kokonaisarvio Battlebowlista: Olen lukenut tästä ppv:stä yllättävän puolustelevia arvosteluja. Sellaisia, että "olihan tämä ihan totaalisen huono, mutta tämä nyt oli tällainen väli-ppv, joka ei kuitenkaan ärsyttänyt missään vaiheessa mitenkään erityisemmin". Minua taas nimenomaan koko tämän ppv:n olemassaolo ärsytti ihan suunnattomasti. Meille jumalauta tarjoiltiin KOLMETUNTINEN PPV, jossa ei OLLUT YHTÄÄN KIINNOSTAVAA TAI SIIS EDES MILLÄÄN TAVALLA RAKENNELTUA OTTELUA. Mikä parasta, YKSIKÄÄN OTTELU EI YLITTÄNYT KOLMEN TÄHDEN RAJAA. Koko tapahtuma oli siis vain tuskallisen pitkä, tylsä, ankea ja kaikin tavoin paska tv-lähetys, jollaista ei pitäisi tarjoilla ppv:n nimellä edes vitsillä. Jos olisin maksanut tästä jotain vuonna 1993, olisin luultavasti ollut helvetin vihainen. Onneksi maksavia asiakkaita oli siis todella vähän. Tämä oli ihan totaalista paskaa. Surkea.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WCW Halloween Havoc - Ok
-------------------
7. WCW Beach Blast - Kehno
8. WCW Fall Brawl - Kehno
9. WWF WrestleMania IX - Kehno
10. UWFI Shootfighting: It's Real! - Kehno
-------------------
11. WWF SummerSlam - Surkea
12. WCW Battlebowl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SURVIVOR SERIES 1993

Vihdoin paluu WWF:n pariin ja sen vuoden 1993 viimeiseen ppv:hen! Ja voi pojat, sitten SummerSlamin jälkeen tilanne on muuttunut varsin ikäväksi WWF:lle. Syksyn ajan WWF:n saama huono julkisuus ja syytökset steroidien välittämisestä painijoille olivat jälleen voimistuneet, ja lopulta juuri ennen Survivor Seriesiä tuli lopullinen isku, jota WWF oli yrittänyt parhaansa mukaan vältellä. Yhtiötä ja myös Vince McMahonia henkilökohtaisesti syytettiin anabolisten steroidien laittomasta hallussapidosta ja aikomuksesta välittää niitä eteenpäin. Nämä eivät olleet enää huhuja, nämä olivat nyt oikeita syytteitä. Kaikki oli saanut alkunsa yli kaksi vuotta sitten, kun WWF:lle työskennellyttä lääkäri Zahoriania alettiin epäillä steroidien välittämisestä. Silloin tuskin kukaan olisi uskonut, että koko painimaailman isoin firma ja sen johtaja (joka tosin oli väistynyt WWF:n johtopaikalta ja luovuttanut virallisen vallan vaimolleen Linda McMahonille juuri tätä tapausta ennakoiden) olivat nyt syytettyinä. Maksimirangaistus kahdesta eri syytteestä voisi olla viisi vuotta linnaa per syyte.

Lisäksi WWF:ää kohtaan nostetuissa syytteissä mainittiin erikseen yksi painija, jolle Vince oli välittänyt steroideja. Ensin tuo painija pysyi nimettömänä (vaikka kaikki tiesivät kestä oli kyse), mutta sitten paljastettiin virallisesti, että kyse todella oli Hulk Hoganista. Kovin montaa tätä steroiditapausta isompaa ei koko painimaailman historiassa ole, ja ei ole vähättelyä sanoa, että alan ollessa muutenkin isoissa vaikeuksissa parin viime vuoden ajan osa ihan oikeasti pelkäsi, että tämä tutkinta ja nämä syytökset saattaisivat tietää loppua WWF:lle. Kuten nyt tiedämme, niin ei kuitenkaan käynyt. Palataan steroiditutkintaan kuitenkin myöhemmissä arvioissa vielä.

Tässä ei nimittäin ollut kaikki huono julkisuus, jonka kanssa Vince ja WWF olivat joutuneet viime viikkoina painimaan. Vain muutama viikko ennen Survivor Seriesiä nimittäin paljastettiin, että Jerry Lawleria syytettiin todella raskaista rikoksista. Alaikäinen tyttö oli kertonut, että Lawler oli ahdistellut häntä ja raiskannut hänet. Lawleria syytettiin siis sekä alaikäiseen sekaantumisesta että raiskauksesta. Ei todellakaan pieni juttu, ja sen takia WWF joutui ottamaan hänet heti pois kaikista tv-lähetyksistään - myös jo nauhoitetuista, joissa Lawler korvattiin kokonaan. Lawlerilla oli meneillään tulikuuma feud Bret Hartin kanssa, mutta se ymmärrettävästi keskeytettiin tämän asian takia. On toki hyvä tässä kohtaa mainita, että vain paria viikkoa myöhemmin (itse asiassa jo ennen Survivor Seriesiä) tyttö paljasti keksineensä koko asian ja että mitään raiskausta tai seksiä muutenkaan ei ollut. Kaikki Lawleria kohtaan nostetut syytteet peruttiin, mutta Lawler ei silti palannut WWF-lähetyksiin heti. Julkisuusmylläkkä Lawlerin ympärillä oli muutaman viikon ajan aikamoinen.

Näistä tunnelmista sitten itse Survivor Seriesiin. Kuten edellisessä arvioissa kerroin, WWF joutui tänä vuonna taistelemaan WCW:n kanssa samalla kiitospäivänviikolla järjestetyn Battlebowlin kanssa. Lopputulos oli se, että molempien ppv:eien buyrate oli historiallisen huono. Survivor Seriesillä se oli noin 0.8.

Selostajinamme Vince McMahon ja Bobby Heenan. Yhden ottelun ajan selostamossa vieraili myös Family Feud -ohjelmasta tuttu Ray Combs. Backstage-haastattelijana Todd Pettengill. Lisäksi yhden ottelun ajan selostamossa olivat Jim Ross ja vielä kerran Gorilla Monsoon! Miksikö näin? WWF:llä oli vuoden 1993 aikana ollut meneillään surullisenkuuluisa "Radio WWF" -kokeilu, eli oman radiokanavan perustaminen. Käytännössä kanavalta lähettiin Rossin juontamia ohjelmia, ja myös ppv:t selostettiin sinne. Ross ja Monsoon olivat toimineet Radio WWF:n selostajina SummerSlamissa ja Survivor Seriesissä, ja ilmeisesti tuota radiokanavaa promotakseen heidät nostettiin yhden ottelun ajaksi tässä lähetyksessä selostamoon. Radio WWF -kokeilu päätettiin kuitenkin pian vuoden 1994 alussa. Aikaisemmin ehdinkin jo kertoa Monsoonin selostusuran päättyneen Royal Rumbleen, ja toki se oli viimeinen hänen kokonaan selostamansa ppv, mutta tässä ja Royal Rumble 1994:ssä Monsoonia kuultaisiin vielä. Mutta paljon merkittävämpi asia on se, että tämä oli viimeinen Bobby Heenanin kerta WWF:n ppv:n selostamossa. Pian Survivor Seriesin jälkeen Heenanin sopimus WWF:n kanssa umpeutui, eikä sitä enää uusittu. Ilmeisesti kyse oli siitä, että WWF ei suostunut Heenanin toiveisiin kiertueaikataulun keventämisestä ja vähemmästä työtaakasta, ja niinpä vuosikausien ajan WWF:ssä työskennelleen Heenanin uraa WWF:ssä ei enää jatkettu.

Kuva
Kuva
IRS & Diesel & Rick Martel & Adam Bomb w/ Harvey Whippleman vs. 1-2-3 Kid & Marty Jannetty & Razor Ramon & Randy Savage - Survivor Series Elimination Match
Yhden vuoden tauon jälkeen WWF oli päättänyt palata Survivor Seriesissä jälleen juurilleen ja keskittyä tapahtumassa monen painijan joukkueiden välisiin eliminointiotteluihin. Illan ensimmäinen matsi oli midcardereiden kohtaaminen. Face-joukkueen muodostivat kovassa underdog-nosteessa oleva 1-2-3 Kid, tämän kaveri Marty Jannetty, uusi Intercontinental-mestari Razor Ramon ja ppv-kehäpaluunsa tekevä Randy Savage. Savagen ei tosin pitänyt painia tässä ottelussa alun perin. Neljänneksi painijaksi oli ilmoitettu Mr. Perfect, mutta loukkaantumisen ja/tai perheongelmien ja/tai sopimuserimielisyyksien takia Perfect oli lähtenyt WWF:stä juuri ennen Survivor Seriesiä (ja vaikka hän palaisi useamman kerran, ei hän tosiaan painisi WWF-ppv:ssä ennen vuotta 2002). Niinpä viime aikoina jälleen aktiivisemmin kehätoimintaan osallistunut Randy Savage otti Perfectin paikan ottelussa. Savagella oli itse asiassa menossa näihin aikoihin tulikuuma feud heel-turhin tehneen Crushin kanssa, mutta tässä ottelussa hän oli lähinä lisukkeena. 1-2-3 Kid sen sijaan feudasi edelleen IRS:n kanssa, ja Ramon oli kamppaillut IC-mestaruudesta Rick Martelin kanssa. IRS:n ja Martelin lisäksi heel-joukkueeseen kuuluivat WWF-ppv-kehädebyyttinsä tekevät Diesel ja Adam Bomb. Diesel oli siirtynyt syksyn aikana henkivartijasta singles-painijaksi, kun Shawn Michaels oli hetkellisesti lähtenyt (tai ainakin hyllytetty) WWF:stä. Adam Bomb oli puolestaan uusi tulokas. Bryan Clark oli kyllä nähty aivan uransa alussa vuonna 1991 yhdessä WCW-ppv:ssä painimalla nimellä The Nightstalker, mutta sitten hän oli siirtynyt alueellisiin promootioihin, kunnes hänet oli napattu SMW:stä WWF:hen keväällä 1993. Hänelle annettiin nimeksi Adam Bomb, ja hänen gimmickinsä oli se, että hän oli selviytynyt Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuudesta. Kyllä. Kovin merkittävästi tuo gimmick ei tosin vaikuttanut Bombin toimiin kehässä tai sen ulkopuolella, vaan hän oli lähinnä geneerinen monsteri. Managerikseen hän oli hiljattain saanut Harvey Whipplemanin.

Muistelen tykänneeni tästä ottelusta todella paljon silloin vuosia sitten, kun katsoin kaikki Survivor Seriesit läpi. En kuitenkaan löydä mistään enää mietteitäni noilta ajoilta, joten en voi olla varma. Joka tapauksessa tämän mielikuvan turvin suhtautuin hieman varovaisesti tähän otteluun. Olisikohan tämä sittenkään niin miellyttävä (tai jopa mainio) matsi kuin muistelin? Ja täytyy sanoa, että kyllä tämä oli. Poikkean arvostelijoiden valtavirrasta (jälleen), mutta minun silmissäni tämä oli erinomaisen viihdyttävä Survivor Series -eliminointiottelu. Oikeastaan melkein jopa malliesimerkki loistavasta midcard-painijoiden Survivor Series -eliminointiottelusta. Paljon auttoi jo pelkästään se, että suurin osa painijoista oli todella kiinnostavia. Ramon oli nousemassa koko firman kuumimmaksi nimeksi, 1-2-3 Kid oli todella vakuuttava roolissaan, comebackin tehnyt Savage loistava lisäys, Jannetty yllättävä villikortti, Diesel ja Adam Bomb kiinnostavia debytantteja, Martel ja IRS kokeneita kettuja. Kaikki myös hoitivat roolinsa aivan loistavasti. Jokainen pääsi esittämään parasta osaamistaan, väläyttämään näyttäviä liikkeitä ja painimaan hyvin. Ketään ei eliminoitu liian aikaisin, ja jokainen eliminointikin oli buukattu hyvin. Erityisesti tykkäsin ottelun yllättävästä lopetuksesta. Kestoa ottelulla oli juuri täydellisesti. Ei tässä matsissa toki mitään täysin tajunnanräjäyttävää tai aivan käsittämätöntä meininkiä nähty, mutta kova ottelu tämä kaikin puolin oli. Aivan erinomainen Survivor Series -eliminointiottelu.
**** (26:58)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Shawn Michaels & Blue Knight & Red Knight & Black Knight vs. Bret Hart & Owen Hart & Keith Hart & Bruce Hart w/ Stu Hart - Survivor Series Elimination Match
Tämä oli ottelu, jota ei pitänyt todellakaan käydä tässä muodossa. Ensinnäkin Shawn Michaels oli ollut hyllytettynä vielä juuri ennen tätä ppv:tä. Toiseksi tämän ottelun piti olla Jerry Lawlerin ja Bret Hartin feudin huipentuma. Mutta koska Lawler oli joutunut aikaisemmin tässä arviossa kerrottuun tilanteeseen, oli Lawler vedetty kokonaan ppv:stä pois. WWF oli kuitenkin suunnitellut tämän ottelun ja sen jälkitapahtumat niin pitkälle, ettei koko ottelua peruttu, vaan sen sijaan Michaelsin hyllytys päätettiin, hänet tuotiin takaisin ja hänet iskettiin Hartin vastustajaksi. Mitään järkeä tässä ei ollut juonikuviollisesti, ja WWF yritti epätoivoisesti rakentaa Hartin ja Michaelsin välille uutta kinaa pistämällä Michaelsin haukkumaan koko Hart-suvun. Alkuperäinen idea ottelulle oli siis se, että Hart olisi yhdessä veljiensä Owenin ja eläkkeiltä palanneiden Brucen sekä Keithin kanssa kohdannut "Kuninkaan ja tämän kolme ritaria". Ritareiksi oli vain palkattu kolme painijaa (Barry Horowitz, Jeff Gaylord ja vanha kunnon Greg Valentine) ja heille oli pistetty maskit päähän. Ei kummempaa ideaa, mutta olisi toiminut hyvin Lawlerin kanssa. Nyt Michaels-versiona tämä oli lähinnä hölmöä. Yksi ikuinen nettilegenda on muuten se, että yksi kolmesta "ritarista" olisi ollut muuan Glen Jacobs, eli Kane. Tuo ei kuitenkaan pidä paikkaansa, ja väärinkäsitys johtuu ilmeisesti siitä, että vuonna 1993 täysin tuntematonta Jacobsia huhuttiin alun perin yhdeksi ritareista.

Ai niin! Miksikö Shawn Michaels oli ollut hyllytettynä WWF:stä? No, se on mysteeri, johon ei oikein tunnu olevan selvää vastausta. Virallinen totuus on ilmeisesti se, että Michaels jäi kiinni kielletyistä aineista alkusyksystä. Se on tosin jännää, koska juuri samaan aikaan Michaels oli huonommassa kunnossa kuin kertaakaan urallaan. Yhtä kaikki Michaels oli tuolloin IC-mestari, ja niinpä IC-mestaruus vakatoitiin ja mestaruudesta järjestettiin Battle Royal -ottelu. Muun muassa Meltzerin mukaan kyse ei kuitenkaan ollut aineista, vaan siitä, että Michaels oli vuoden 1993 aikana tympääntynyt vähitellen johonkin WWF:ssä pahasti, menettänyt motivaationsa ja ilmoittanut kieltäytyvänsä jobbaamasta IC-mestaruutensa, kun sen aika oli. Osassa raporteista jopa kerrotaan, että Michaels oli hetkellisesti lähtenyt WWF:stä, minkä takia WWF joutui antamaan uuden fyysisen mestaruusvyön Battle Royalin voittaneelle Razor Ramonille, koska Michaels oli vienyt vyön lähtiessään. Jos tämä on totta, on toki hassua, että Michaels palasi WWF:ään lopulta vain muutaman viikon tauon jälkeen käytyään sitä ennen painimassa WWF:n yhteistyöpromootiossa USWA:ssa. Olipa totuus mikä tahansa, Michaels oli kuitenkin ollut syksyn aikana hetkellisesti pois ruudusta, menettänyt IC-mestaruutensa häviämättä ottelua ja palannut nyt kehiin.

Tässä ottelussa oli joitakin perustavanlaatuisia ongelmia. Suurin oli tietenkin se, että tämä ottelu ei ollut alun perin ollenkaan se, mikä piti käydä tässä Survivor Seriesissä. Shawn Michaels ja Bret Hart kohtasivat toisensa siis toisena vuotena peräkkäin Survivor Seriesissä, eikä siinä ollut mitään valitettavaa. Sen sijaan muuten suurin osa ottelusta tuntui aivan turhalta. Mikä oli Michaelsin ritareiden merkitys? Miksi meidän olisi pitänyt olla erityisen kiinnostunut siitä, että kehistä eläköitynyt Keith Hart painisi Michaelsin satunnaisen ritarin kanssa? En keksi yhtään syytä. Sinänsä paini ei missään vaiheessa ollut katastrofaalisen huonoa - varsinkaan silloin, kun kehässä oli Bret, Owen tai Michaels. Eikä ritareidenkaan paini ollut mitenkään kamalaa. Keith ja Bruce Hart olivat sen sijaan aikamoisia turhakkeita. Enemmän suurin ottelusta vain "oli". Ei oikein tuntunut merkittävältä. Ja sitä "olemista" oli aivan liikaa. Matsi kesti aivan liian pitkään ottaen huomioon, että siinä ei tosiaan tapahtunut ennen loppua paljon mitään kovin merkittävää. Viime minuuteilla nähty Owenin ja Bretin feudin ensimmäisen siemenen kylväminen oli kyllä hieni hetki, ja Owenin hermostuminen Bretille näytti mahtavalta. JSen sijaan vastapainona ottelun lopetus oli todellinen antikliimaksi. Helvetin pitkään kestänyt ja pitkään kohti lopetusta viritelty ottelu, ja lopulta yleisölle haistatettiin pitkät, kun se kaikkien toivoma lopetus olisi pitänyt nähdä. Tylsää, ja tuo lopetus takasi sen, ettei tämä matsi nouse edes hyvälle tasolle. Monet muut arvostelijat ovat olleet vielä paljon julmempia ja haukkuneet tämän matsin aivan pystyyn. Minusta tämä oli suurimmaksi osaksi hyvän peruspainin ansiosta sentään aivan jees, mutta ongelmia riitti. Jännittävää on muuten se, että alun perin Vince halusi Bretin alkavan feudata Owenin sijaan Bruce Hartin kanssa. Bret ei kuitenkaan tähän suostunut, joten Owen sai mahdollisuutensa - ja loppu onkin painihistoriaa.
**½ (30:57)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rock 'n' Roll Express (c) vs. Heavenly Bodies w/ Jim Cornette - SMW Tag Team Championship
Sitten oli vuorossa TODELLA erikoinen väliottelu. WWF:n ja Jim Cornetten promootion SMW:n yhteistyö oli siis jatkunut entisestään, ja nyt se oli viety niin pitkälle, että kaksi SMW:n joukkuetta paini WWF:n ppv:ssä toisiaan vastaan ja panoksena oli SMW:n mestaruus. Tällaista ei todellakaan ollut nähty koskaan ennen WWF:n historiassa, ja jos jotain, se ei ainakaan ollut merkki siitä, että WWF:llä olisi mennyt liian hyvin omillaan. Rock 'n' Roll Express ja Heavenly Bodies olivat feudanneet SMW:ssä joukkuemestaruuksista käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Heavenly Bodies oli korvannut Midnight Expressin tässä ikuisuusfeudissa. Kuten tarkkaavaisimmat muistavat, nämä kaksi joukkuetta kohtasivat myös vuoden 1993 SuperBrawlissa WCW:n puolella. Siinäkin mielessä tämä on todellinen poikkeustapaus. SuperBrawlissa selostajat eivät tosin ilmoittaneet, että ottelu olisi virallisesti ollut mestaruusottelu - nyt sen sijaan oli.

Olipa erikoinen ottelu WWF:n tapahtumassa, ja juuri siksi tämä olikin niin miellyttävää katsottavaa. Rock 'n' Roll Expressin ja Heavenly Bodiesin kohtaamisen pystyi jotenkin vielä sulattamaan alkuvuodesta WCW:n SuperBrawlissa, koska kyseissä firmassa näiden joukkueiden paini on kuitenkin entuudestaan tuttua. Sen sijaan WWF:ssä kumpikaan joukkueista ei ole koskaan mainittavimmin ollut, ja nyt he painivat keskenään ottelussa, jonka panoksena oli (WWF-katsojan näkökulmasta) jonkun täysin random-promootion mestaruus. Ihanaa, että näin oli, koska tämä toi tosiaan erittäin hyvää vaihtelua niin Survivor Seriesiin kuin WWF:n tarjontaan yleisestikin. Prichard, Del Ray, Gibson ja Morton tiesivät kyllä aivan tarkalleen, mitä tehdä kehässä keskenään. He ovat painineet niin lukemattomia otteluita yhdessä, että heille tämä on täysin tuttua hommaa, mutta silti ottelusta ei välittynyt väsyneisyys tai rutiinimeininki. Ei, koko nelikko pisti oikeasti kroppansa täysillä likoon, rakensi hienon joukkueottelun ja tarjosi perhanan näyttäviä liikkeitä. Ottelun tähti oli (samoin kuin Heavenly Bodiesin SummerSlam-vierailussa) Jimmy Del Ray, joka hämmensi ottelun aikana sekä normaalilla korkealla Moonsaultilla että varmaan WWF-historian ensimmäisellä Asai Moonsaultilla. Ei voi mitään, hurja kaveri. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti hieno joukkuemestaruusottelu, jonka ainut heikkous oli hieman sekava lopetus, mutta senkin voin nyt tämän ottelun kohdalla joten kuten hyväksyä.
***½ (13:41)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Bam Bam Bigelow & Bastion Booger & Headshrinkers w/ Luna Vachon & Afa vs. Bushwhackers & Men On A Mission (Mabel & Mo) w/ Oscar - Survivor Series Elimination Match
Kuluneen syksyn aikana oli nähty se surullinen hetki, kun Matt Borne joutui lähtemään WWF:stä henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi ja kuinka lähes heti sen jälkeen Doink The Clownista oli tehty face. Alun perin nerokkaana hahmona toiminut ilkeä pelle menetti kaiken kiinnostavuutensa, kun siitä tehtiin... vain "hassu pelle". Samalla Doink alkoi feudata Bam Bam Bigelowin kanssa, ja oikeastaan koko alkusysäys Doinkin face-turnille saatiin, kun hän kääntyi Bigelowia vastaan. Nyt kaksikon feudi oli mennyt niin pitkälle, että heidät pistettiin toisiaan vastaan Survivor Series -otteluun. Bigelow sai joukkueeseensa Headshrinkersit ja Bastion Boogerin. Booger oli Mike Shaw, tuttu parin vuoden takaa WCW:stä nimellä Norman. WCW:ssä Shaw oli esittänyt yksinkertaista isokokoista painijaa, nyt hänen hahmonsa oli epäsiisti ja kaikin puolin iljettävä Bastion Booger. Mitä tulee sitten Doinkin joukkueeseen... No, Doink jatkoi edelleen "monta Doinkia" -hassutteluaan ja ilmoitti, että Survivor Seriesissä Bigelow kohtaisi joukkueensa kanssa neljä Doinkia. Mitä tämä tarkoitti sitten käytännössä? No sitä, että ensin kehään saapuivat Doinkiksi pukeutuneet Bushwhackersit ja sen jälkeen Doinkiksi pukeutuneet Mabel ja Mo. Doinkia itseään ei näkynyt koko ottelun aikana ollenkaan. Ja aivan, tämä oli tosiaan myös Mabelin (eli Visceran), hänen joukkueparinsa Mon ja heidän managerinsa Oscarin ppv-debyytti. Nelson Frazier ja Bobby Horne olivat siis kaksi 1990-luvun alkupuolella uransa aloittanutta painijaa, jotka olivat painineet USWA:ssa nimellä Harlem Knights. He kiinnittivät WWF:n huomion erityisesti Frazierin jättimäisen koon ansiosta. Niinpä heidät palkattiin WWF:ään, jossa heille annettiin manageri Oscar ja heistä tehtiin eräänlaisia "räppäreitä", jotka villitsivät yleisöä heiluttamalla käsiään ja räppäämällä sisääntulobiisin ajan. Joukkueen nimeksi annettiin Men On A Mission, eli MOM, mikä oli myös joukkueen jäsenten nimikirjaimet. MOMista oli tullut nopeasti syksyn aikana hyvin suosittu joukkue fanien keskuudessa.

Tämän ottelun totaalinen idiotismi ärsytti niin paljon, että tämä nousi todella korkealla koko vuoden 1993 huonoimpien otteluiden listalla. Oikeasti, tässä paskassa ei ollut MITÄÄN järkeä. WWF oli etukäteen luvannut, että Bam Bam Bigelow kohtaisi joukkueensa kanssa "neljä Doinkia", josta olisi voinut olettaa, että ainakin yksi Bigelowin vastustajista olisi ollut se "oikea Doink". Mutta ei. Ei. Koko ottelun aikana ei jumalauta nähty oikeaa Doink The Clownia, vaan sen sijaan Bigelow paini (ilmeisesti) "Doinkin värväämiä" ja Doinkiksi pukeutuneita Bushwhackerseja ja Men On A Missionia vastaan! Miksi? En tiedä! Siinä ei ole mitään järkeä! Miksi Bigelow haluaisi painia kahta satunnaista WWF-joukkuetta vastaan, kun on ensin koko syksyn ajan feudannut Doink The Clownin kanssa? Aaaaaargh. Tämä ottelu ja tämän ottelun logiikka tappaa aivosoluja. Ja mikä pahinta, tämä totaalisen aivokuollut lähtöasetelma oli vain alkua tämän ottelun kamaluudelle. Koko ottelu oli buukattu niin jumalattoman paskasti ja älyttömän hirveästi, etten edes pysty kertaamaan kaikkea tuota idiotismia. Kaikki ottelun eliminoinnit oli hoidettu aivan törkeän lapsellisilla, tyhmillä ja koko showpainin "uskottavuuden" päälle kusevilla "pelleilyillä". Vesi-ilmapalloja, banaaninkuoreen liukastumisia, epämääräisiä ämpäreitä... Aaaaargh. Tämä oli aivan jumalattoman kamalaa katsottavaa. Samalla yleisö chanttasi "We want Doinkia" - tietenkin, koska häntä he olivat tulleet katsomaan, mutta häntä WWF ei katsojille tarjonnut. Lisäksi heelit näyttivät koko ottelun ajan aivan totaalisen idiootteilta, koska heillä oli toistuvasti mahdollisuuksia selättää vastustajansa, mutta joka kerta he lopettivat selätykset aivan käsittämätömästi kesken. No niin, tämän enempää en jaksa tästä ottelusta raivota. Tämän pelastaa DUD-arvosanalta ainoastaan se, että Bam Bam Bigelow teki kaikkensa saadakseen tästä kamaluudesta jotain järkevää ulos. Bigelowille pisteet, kaikille muille monoa. Erityisesti buukkaajille. Saatana.
½ (10:58)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
The Foreigns Fanatics (Yokozuna & Borga & Jacques & Crush) w/ Jim Cornette, Mr. Fuji & Johnny Polo vs. The All-Americans (Luger & Undertaker & Steiner Brothers) w/ Paul Bearer - Survivor Series Elimination Match
Ja sitten illan Main Event. Ensimmäisenä suru-uutiset: tämä jäisi Ludvig Borgan viimeiseksi ppv-esiintymiseksi koskaan. WWF:llä oli isoja suunnitelmia Borgalle, mutta ne eivät toteutuneet. Borga loukkaantui tammikuussa 1994 ottelussa Rick Steineria vastaan, ja lisäksi häntä vastaan nostettiin syyteet huumausaineiden maahantunnoista, myynnistä ja valmistuksesta (myöhemmin syytteet kumottiin). Borgan WWF-ura ja koko showpainiura Amerikassa päättyi. Halme esiintyi vielä parissa pienessä roolissa kansainvälisissä elokuvissa, mutta sen jälkeen hän palasi Eurooppaan ja siirtyi nyrkkeilyn pariin. Halme kokeilu myös MMA:ta (otteli kerran myös UFC:ssä), mutta hävisi siellä kaikki ottelunsa. Sen sijaan nyrkkeilyssä hänestä tuli kova luu ja aikanaan myös Suomen mestari. WWF:ssä Borga ehti tehdä lyhyelläkin uralla varsin merkittävän vaikutuksen: Borgasta tuli oikeasti vihattu heel ja vakionimi ME-kuvioissa muutaman kuukauden ajan. Koko syksyn hän oli feudannut Lex Lugerin kanssa, koska Luger ei ollut saanut enää uusintaottelua WWF-mestaruudesta voitettuaan Yokozunan SummerSlamissa uloslaskulla. Hiljainen hetki Tony Halmeen muistolle.

Muuten tämä ottelu oli siis lähinnä kooste kaikista meneillään olevista USA vs. "Muu maailma" -feudeista. Face-joukkueen neljännen jäsenen piti alun perin olla Tatanka, mutta hän oli loukkaantunut (kayfabe) sen jälkeen, kun Ludvig Borga ja Yokozuna murskasivat hänet yhteisvoimin ja aiheuttivat Tatankan ensimmäisen selätystappion. Kunnian Tatankan voittamisesta sai siis Borga, joka selätti Tatankan yhdelle sormella. Koska Tatanka ei ollut painikunnossa, hänen paikkansa otti The Undertaker, joka oli viime aikoina noussut feudaamaan WWF-mestaruudesta Yokozunan kanssa. Ottelun kolmas iso kuvio oli sitten Steiner-veljesten feud uutta Quebecers-joukkuetta vastaan. Steinerit olivat menettäneet vyönsä Quebecers-kaksikolle loppusyksystä, kun joukkue oli vedetty hetkeksi pois WWF:n lähetyksistä sopimuskiistojen vuoksi. Quebecersin muodostivat siis kaksi kanadanranskalaisesta Jacques ja Pierre, jotka olivat saapuneet WWF:ään loppukesästä. Quebecersin Jacques oli siis vanha tuttu Jacques Rougeau, ja hänen joukkueparinsa oli Pierre 26-vuotias kanadalainen (oikealta nimeltään Carl Ouellette), joka oli aloittanut uransa 1980-luvun lopussa ja saanut WWF-sopimuksen tutustuttaan Rougeauhun. Heidän managerinaan toimi Johnny Polo, joka oli aikaisemmin esiintynyt WCW:ssä Scotty Flamingo -nimisenä light heavyweight -painijana ja joka tultaisiin aikoinaan tuntemaan paljon paremmin Raven-nimellä. Ylimielisen "rich kidin" roolia vetäneestä Johnny Polosta oli siis tehty jostain syystä WWF:ssä painijan sijaan manageri, mutta hyvin hän roolinsa veti. Polon manageroimasta kaksikosta Pierreä ei tosin tässä ppv:ssä nähty, koska kostoksi Tatankan loukkaannuttamisesta facet olivat teloneet Pierren, ja niinpä heel-joukkue korvasi hänet havaijilaisella Crushilla. Crush oli ollut kesän aikana pari kuukautta poissa ruudusta (parantaakseen selkävammansa), ja paluunsa jälkeen hän kääntyi ystäväänsä Randy Savagea vastaan ja liittoutui Mr. Fujin kanssa. Siksi Crush oli luonteva valinta Yokozunan vetämän joukkueen neljänneksi jäseneksi.

Jos äskeisen ottelun buukkaus aiheutti sellaisen raivon, että miesmurhakin oli lähellä, niin tämän ottelun kohdalla on vastaavasti annettava kehuja buukkauksesta. Ottelu oli hoidettu kokonaisuutena sen verran toimivasti, että matsi tuntui alusta loppuun yllättävän hyvältä, vaikka varsinainen painillinen anti ei missään vaiheessa mitään erityisen hyvää ollutkaan. Ja kun katsoo tosiaan ottelun osanottajalistaa, olisi tältä matsilta voinut odottaa myös totaalista paskuutta, mutta minun silmissäni (ehkä vaihteeksi taas yliarvioin ottelun kaikkien muiden arvostelijoiden mielestä) tämä oli varsin pätevä päätös illalle. Erityispisteet tietenkin Steiner-veljeksille ja Jacques Rougeaulle, jotka olivat ottelun kirkkaasti parhaat painijat ja tarjosivat myös ottelun parhaan painillisen annin. Toisaalta myös pisteet buukkaajille, koska he pitivät nimenomaan Steinerit ja Jacquesin pitkän aikaa kehässä ottelun alkupuolella, eivätkä heikompitaitoiset painijat tulleet turhaan sotkemaan matsia. Ottelun loppupuolikin oli buukattu hyvin: erityisesti Yokozunan ja Undertakerin välinen taistelu oli oikeasti varsin säväyttävä, ja ottelu jätti odottamaan heidän tulevaa kohtaamistaan. Varsinainen lopetus oli sitten tosi perinteinen ja odotettu, mutta ainakaan sitä ei ollut venytetty liian pitkäksi. Ja kyllähän tässä taas Suomi-lisänsä ottelulla on, kun Tony Halme painii isossa roolissa Survivor Seriesin Main Eventissä. Ai että.
*** (27:59)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Razor Ramon
** 1-2-3 Kid
* Owen Hart

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Vähän keskinkertaiseksi jäi tämänkin WWF-ppv:n tarjonta. Oli tämä toki sentään huima parannus SummerSlamiin, joka oli täyttä kuraa. Tässä oli yksi loistava ottelu, yksi hieno ja yksi hyvä. Kokonaisfiilis oli silti vähän sellainen "äh", koska oikein mitään kovin suurta tässäkään ei taas tapahtunut ja WWF:llä ei oikein edelleenkään tuntunut olevan selkeää suuntaa. Silti ppv onnistui jättämään sellaisen olon, että kyllä tämän ihan mielellään katsoi ja ettei mikään kovin pahasti ole vikana, joten kyllä tämä kääntyy Ok:n puolelle.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WWF Survivor Series - Ok
7. WCW Halloween Havoc - Ok
-------------------
8. WCW Beach Blast - Kehno
9. WCW Fall Brawl - Kehno
10. WWF WrestleMania IX - Kehno
11. UWFI Shootfighting: It's Real! - Kehno
-------------------
12. WWF SummerSlam - Surkea
13. WCW Battlebowl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
STARRCADE 1993

Ja näin olisi aika päättää vuosi 1993 showpainin osalta. Kuten on moneen otteeseen tullut näissä arvioissa todettua, vuosi 1993 ei ollut erityisen helppo bisnekselle. Vaikka hetkittäisiä toipumisen merkkejä olikin välillä vuoden aikana nähtävissä, kokonaiskuva oli silti murheellinen. Katsojaluvut, yleisömäärä ja mainostajien kiinnostus eivät olleet kääntyneet nousuun, eikä asiaa varsinaisesti auttanut WWF:ää vastaan nostettu oikeusprosessi. WCW yritti selvitä tästä steroidikohusta mahdollisimman pienillä haitoilla, mikä oli toki helppoa sen takia, että hyvin harvaa ylipäänsä kiinnosti WCW ollenkaan. Onni onnettomuudessa, siis. Tästäkin huolimatta WCW oli selvinnyt nyt jo kaikkien aikojen 11. Starrcaden pariin. Tai siis "Starrcaden 10-vuotisjuhlaan", kuten WCW OIKEAOPPISESTI tämän show'n aikana meille katsojille kertoi. Ota oppia, Vince "The 25th Anniversary of WrestleMania" McMahon. Tämän vuoden Starrcade käytiin Ric Flairin kotiseudulla Charlottessa, Pohjois-Carolinassa.

Selostajina tämän vuoden Starrcadessa toimivat Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell w/ Theodore R. Long vs. Paul Orndorff & Paul Roma w/ The Assassin
Starrcade aloitettiin joukkueottelulle, jossa ei ollut kummempaa panosta. "Kiinnostavinta" tai "merkittävintä" tässä ottelussa oli se, että tässä nähtiin Paul Roma nyt ensimmäistä kertaa heelinä WCW-urallaan. Kuten Battlebowlin arviossa kirjoitin, surkuhupaisaksi osoittautunut "Four Horsemenin paluu" alkoi olla lopullisesti ohi siinä vaiheessa, kun Arn Anderson hyllytettiin hänen ja Sid Viciouksen välisen saksitappelun seurauksena. Paluu oli toki alusta lähtien ollut floppi, koska "Four Horsemen" oli oikeasti "Three Horsemen" (koska Ole Andersonia ei koskaan nähty porukan mukana) ja koska Tully Blanchard korvattiin viime hetkellä Paul Romalla. Lisäksi Horsemen-kolmikko ei edes loppusyksystä enää liikkunut mainittavasti yhdessä. Niinpä koko stable päätettiin tappaa lopullisesti, kun Paul Roma kääntyi marraskuun lopussa kaveriaan Erik Wattsia vastaan, teki heel-turnin ja lyöttäytyi yhteen Paul Orndorffin kanssa. Orndorffin apuna oli puolestaan viime aikoina ollut NWA-legenda The (Masked) Assassin. Missään ei ollut annettu kummempaa selitystä Orndorffin ja Assassinin yhteistyölle, mutta mitäpä selitystä tuo upea paritus kaipaisikaan. Ja nyt siis Orndorff ja Roma olivat löytäneet yhteisen sävelen ja pyrkivät kohti WCW:n joukkuedivisioonan huippua. PPV-debyytissään uusi joukkue sai vastaansa vuoden 1993 ahkerimman WCW-joukkueen 2 Cold Scorpion ja Marcus Alexander Bagwellin, jotka olivat minimestaruuskautensa jälkeen jumittuneet taas keskikorttiin. Ennen ottelua Scorpion ja Bagwellin manageri Teddy Long palkittiin "vuoden managerina", millä ei toki ollut konkreettista merkitystä mihinkään.

Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa 2 Cold Scorpiolle, joka on läpi vuoden tehnyt tasaisen kovaa työtä kehässä. Harmi vain, että Scorpion joukkuepari on tosiaan edelleen se Marcus Alexander Bagwell, josta ei vain ollut samalla tavalla kovin erikoisiin suorituksiin kehässä. Parhaansa kyllä nuori Bagwellkin teki, mutta se paraskaan ei vielä kantanut hirveän pitkälle. Nyt Scorpion ja Bagwellin vastustajina oli Orndorff & Roma -kaksikko, josta varsinkin Orndorff on pystyneet kuluneen vuoden aikana parhaimmillaan varsin hyviinkin otteisiin. Romakaan ei ole surkea, vain jumalattoman tylsä. Ja aika lailla tylsä oli ikävä kyllä myös koko tämä ottelu. Ei oikein missään vaiheessa kunnon meininkiä tai mitään säväyttävää. Muuten tämä olisi jäänyt sellaiseksi ok:ksi tv-ottelutasoiseksi koitokseksi, mutta onneksi mukana oli tosiaan Scorpio, joka vauhdikkaalla liikkumisella ja näyttävillä liikkeillään nosti tämän sentään ihan hyväksi matsiksi. Ei silti mitään, mitä jälkeenpäin jäisi muistelemaan. Vuosi 1993 oli ollut nuorelle 2 Cold Scorpiolle hieno näytönpaikka WCW:ssä, mutta ikävä kyllä tämä jäi hänen viimeiseksi WCW-ppv-esiintymisekseen pitkään aikaan, koska alkuvuodesta 1994 hän sai potkut ilmeisesti päihdeongelmien vuoksi.
**½ (11:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Awesome Kong w/ King Kong vs. The Shockmaster
Kyllä, tämä ottelu oli oikeasti totta. Colossal Kongs oli siis vuoden 1993 aikana WCW:ssä debytoinut joukkue, joka koostui kahdesta jättiläismäisestä ja painitaidotomasta maskipäisestä läskikasasta, joista toisen nimi oli King Kong ja toisen nimi Awesome Kong. Kongit olivat jopa saaneet kohtuullista pushia, mutta WCW:llä oli kuitenkin ollut sen verran järkeä, ettei heitä ollut missään vaiheessa nostettu joukkuemestaruuskuvioihin tai vastaaviin. No, nyt Kong-kaksikon toinen osapuoli Awesome Kong päästettiin kuitenkin painimaan vuoden suurimmassa ppv:ssä 1 on 1 -ottelu - ja vieläpä The Shockmasterin kanssa. Kyllä, sen surullisenkuuluisan Shockmasterin, jota WCW oli epätoivoisesti yrittänyt pushata koko loppuvuoden ajan. Yleisöä ei edelleenkään tämä debyytissään täydellisesti mokannut hölmöläinen kiinnostanut ollenkaan, mutta niin vain Shockmaster oli napsinut ensimmäisten kuukausiensa ajan isoja voittoja. Nyt hän sitten paini Awesome Kongia vastaan 1 on 1 -ottelussa, eikä minulla ole mitään hajua eikä todellakaan mitään mielenkiintoa ottaa selvää, miksi.

Siis oliko WCW:llä oikeasti hätä, että he eivät olleet järjestäneet vuoden aikana tarpeeksi huonoa ottelua ja että vuoden huonoimman ottelun palkinto saattaisi sittenkin mennä WWF:lle? Tämä on ainut järkevä selitys, jonka keksin sille, että tämä ottelu buukattiin Starrcadeen. Tässä ei nimittäin ollut mitään - EI MITÄÄN - järkeä. Shockmaster painimassa Awesome Kongia vastaan 1 on 1 -ottelussa. Kaksi täysin painikyvytöntä mörssäriä rymistelemässä keskenään kehässä. Ja ai niin, kehässä ei ilmeisesti edes oikeasti ollut Awesome Kong vaan King Kong, mutta ketään ei kiinnosta! Sitten Awesome Kong vain paini King Kongin puolesta ja siinä sitä oltiin. Ei mitään järkeä. Ei missään mitään järkeä. Aluksi Kongit saivat myös yhdessä piestä Shockmasteria, vaikka ottelu oli jo alkanut. Kaiketi. Koska kello ei soinut missään vaiheessa. Ei, tämän oli pakko olla WCW:n jonkinlainen itseironinen esitys paskasta painiottelusta, sillä tämä selittyy. Olihan tämä nyt surullista paskaa. Ehdottomasti parasta tässä oli se, että tämä jäi SEKÄ Kongien ETTÄ The Shockmasterin viimeiseksi esiintymiseksi WCW-ppv:ssä. Voi tätä ilon päivää!
DUD (1:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lord Steven Regal (c) w/ Sir William vs. Ricky Steamboat - WCW Television Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli uusinta Fall Brawlista. Tuolloin nuori Lord Steven Regal oli onnistunut voittamaan TV-mestaruuden kokeneelta Ricky Steamboatilta managerinsa Sir Williamin sekaantumisen avulla. Tuosta ottelusta lähtien Regal ja Steamboat olivat olleet säännöllisesti toistensa kimpussa. Steamboat halusi uuden mahdollisuuden voittaa mestaruutensa takaisin, mutta Regal ei tietenkään halunnut antaa sellaista Steamboatille. Lopulta miesten välille määrättiin kuitenkin mestaruusottelu, ja sen paikaksi päätettiin Starrcade. Nyt Steamboatilla oli mahdollisuus osoittaa, että hän voisi voittaa vyönsä takaisin. Matsi käytiin uusien TV-mestaruusottelusääntöjen mukaisesti, eli ottelu kesti vain 15 minuuttia. En tiedä, missä kohtaa tarkalleen WCW oli vakiinnuttanut tuon käytännön TV-mestaruusotteluihinsa, mutta jossain vaiheessa tämän Regalin mestaruuskauden aikana se oli kuitenkin tapahtunut, koska vielä Fall Brawlissa Steamboat ja Regal painivat yli 20-minuuttisen matsin.

Eikö WCW ihan oikeasti kyllästy näihin itseään toistaviin ja paskoihin buukkauksiin sekä maksavalle yleisölle vittuiluun? Onhan tämä nyt ihan oikeasti jo totaalista paskaa, että kuukaudesta toiseen ppv:hen buukataan yhdestä mestaruudesta mestaruusottelu, jonka voi jo melkein etukäteen arvata päättyvän ikivanhalla ja totaalisen idioottimaisella tavalla. Tässäkään ottelussa ei oikeasti enää viimeisten minuuttien kohdalla ollut mitään jännitystä, koska tiesi, että sieltä se Dustyn rakastama lopetus tälle ottelulle kuitenkin tulee. Aaaaargh. Muuten tämä oli jälleen oikein hyvää painia, vaikkei kieltämättä niin hyvää kuin miesten ensimmäisessä ottelussa Fall Brawlissa. Yliarvioinkohan sittenkin sen ottelun, kun se ei kenenkään muun mielestä ollut edes lähellä neljää tähteä? No, ihan sama. Minä tykkäsin siitä todella paljon, ja se on pääasia. Siinä ottelussa oli muuten myös kunnon lopetus. Tässä ei, ja siksi tämä on vain vaivoin edes hyvän arvosanan arvoinen.
*** (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tex Slazenger & Shanghai Pierce vs. Cactus Jack & Maxx Payne
Jostain kumman syystä Cactus Jack oli romahtanut parissa kuukaudessa Vaderin kanssa feudanneesta Main Event -tähdestä WCW:n joukkuedivarin midcard-täytteeksi. Ja kaikkein erikoisinta oli se, että Jack paritettiin yhteen Maxx Paynen kanssa. Mitään järkevää syytä ei heelistä faceksi kääntyneen kitaristitähden ja mielipuolisen Cactus Jackin paritukselle annettu, mutta ehkä sellaista ei tarvittukaan. Omalla tavallaan sekä Jack että Payne olivat todella omituisia, sekopäisiä ja hämmentäviä painijoita, ja ehkä juuri siksi Cactus Jack oli (kayfabessa) valinnut Maxx Paynen mentoroitavakseen ja päättänyt tehdä hänestä tähden. Nyt sitten Jack ja Payne painivat ensimmäistä kertaa ppv:ssä joukkueena, ja vastaansa he saivat viime kuukausina tasaisesti WCW:n keskikortissa kyntäneen teksasilaiskaksikon Slazenger & Piercen.

Äh, saatan nyt jopa hieman yliarvioida tämän, mutta Cactus Jackin meininki oli tässä ottelussa niin ihailtavan hyvää, että siitä oli pakko tykätä. Mick Foley yritti oikeasti kantaa tämän ottelun maaliin vaikka yksinään, ja suurin piirtein juuri niin hän tässä ottelussa myös teki. Cactus Jack otti taas bumppia, paiskoi vastustajiaan ja sopivasti myös itseään ympäri kehää. Vaikka Godwinn-kaksikkoa vihaankin sydämeni pohjasta, he eivät ole sentään totaalisia paskasäkkejä, eli oikea vastustaja pystyy kyllä repimään heistä siedettävän suorituksen irti. Hieman yllättäen myöskään Maxx Payne ei ollut tässä ottelussa täysin sietämätön. Koska ottelun neljästä painijasta kuitenkin kolme oli painitaidoiltaan heikkoja tai muuten vain vihaamiani, ei tämä missään tapauksessa ollut erityisen hyvä ottelu. Silti, loppujen lopuksi tämä oli jopa ihan ok tv-ottelutasoinen matsi, mikä on enemmän kuin olisin odottanut. Tämä jäi myös Tex Slazengerin ja Shanghai Piercen viimeiseksi WCW-ppv-otteluksi.
** (7:48)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes (c) vs. Steve Austin w/ Col. Robert Parker - 2 Out of 3 Falls Match for the WCW United States Heavyweight Championship
Lisää mestaruusotteluita ja lisää uusintoja edellisen kuukausien ppv-matseista. "The Natural" Dustin Rhodes oli puolustanut pitkän aikaa kantamaansa WCW United States Heavyweight -mestaruuttaan kieroa "Stunning" Steve Austinia vastaan jo Halloween Havocissa, ja tuolloin Rhodes oli selvinnyt ottelusta voittajana. Tuon jälkeen Austin oli kuitenkin kääntynyt lopullisesti Hollywood Blonds -pariaan Brian Pillmania vastaan ja liittoutunut Col. Robert Parkerin kanssa. Niinpä Austin oli nyt entistä kierompi ja entistä häikäilemättömänpi, ja niinpä hän halusi uuden mahdollisuuden painia Rhodesia vastaan. Tuon mahdollisuuden hän myös sai, ja tällä kertaa ottelu käytiin 2 out of 3 Falls -säännöillä.

Ikävä kyllä tämä Rhodesin ja Austinin ottelu ei onnistunut tarjoamaan mitään lisää miesten aikaisempiin kohtaamisiin verrattuna. Suurimmaksi osaksi hyvää painia, ja erityisesti Steve Austin oli jälleen liekeissä. Austin bleidasi, väläytti pari näyttävää liikettä ja otti lisäksi ottelun merkittävimmät bumpit. Jälleen tätä ottelua katsoessa ei voi kuin ihmetellä sitä, että seuraavan vuoden aikana WCW päätti, etteivät he enää tarvitse Austinia ja että he voivat katkaista hänen sopimuksen. Aivan mieletöntä. No mutta, Austin oli tosiaan taas iskussa tässä ottelussa ja Rhodeskin teki aivan hyvää työtä, mutta ei tämä vain silti... Ei tämä silti noussut missään vaiheessa sille seuraavalle tasolle, että tämä olisi ollut hyvää parempi. Asiaan toki vaikutti se, että ottelun kaikki ratkaisusuoritukset olivat buukkauksellisesti taas kerran vähän typeriä ja ärsyttäviä ja jättivät toivomaan, että tässä ottelussa olisi nähty enemmän. Kokonaisuutena tämä oli silti hyvä, mutta ei enempää.
*** (15:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude (c) vs. The Boss - WCW International World Heavyweight Championship
Sitten oli vuorossa illan erikoisin mestaruusottelu. Rick Ruden oli kyllä alun perinkin tarkoitus puolustaa tässä ppv:ssä tätä "WCW International World Heavyweight" -mestaruudeksi ristittyä entistä NWA World Heavyweight -mestaruutta, nykyistä WCW:n erikoista "kakkosmaailmanmestaruutta". Vastustajan piti kuitenkin olla Davey Boy Smith. Näin ei käynyt, koska hieman ennen Starrcadea Smith oli lähtenyt WCW:stä, eikä hän palannut WCW:hen enää ennen kuin vuosien päästä. Smithin ja WCW:n yhteistyö oli päättynyt yhtäkkisesti sopimusristiriitojen vuoksi. Smith oli vaatinut sopimukseensa oikeuden jättää joitain WCW:n house show'ita väliin voidakseen painia muun muassa Japanissa. Bill Watts oli tämän Smithille luvannut, mutta koska Watts ei ollut WCW:ssä enää kuukausiin, ei WCW:n johdolla ollut kiinnostusta noudattaa hänen lupauksiaan. Niinpä Smith velvoitettiin osallistumaan kaikkiin house show'ihin, mikä olisi tarkoittanut Smithille hänen jo lupaamiensa kiertueiden peruuttamista. Lopulta WCW ja Smith riitautuivat niin pahasti, että Smith lähti menemään, ja WCW päätti haistattaa hänelle pitkät haukkumalla hänet lähetyksissään. Mistä sitten saataisiin Rick Rudelle uusi haastaja Starrcadeen? Se olikin varsinainen yllätys. Vuosien ajan WWF:ssä paininut Big Bossman oli lähtenyt firmasta vuoden 1993 alussa, minkä jälkeen hän oli lähtenyt painimaan Japaniin. Bossman oli kuitenkin palannut Japanista ja tehnyt yllätysesiintymisen joulukuun alussa järjestetyssä WWF:n house show'ssa. Kaikki olettivat, että Bossman oli tehnyt uuden sopimuksen WWF:n kanssa ja palaisi WWF:ään. Toisin kävi: WCW houkutteli Bossmanin riveihinsä (ilmeisesti paremmalla sopimuksella), ja niinpä mies nimeltä "The Boss" saapui WCW:hen juuri ennen Starrcadea ja ilmoittautui suoraan Rick Ruden haastajaksi. WCW tiesi leikkivänsä tulella Bossmanin kanssa, koska Bossmanilla oli ilmeisesti ollut jonkinlainen WWF-sopimus yhä voimassa, kun hän oli päättänyt loikata WCW:n puolelle. Lisäksi WCW oli ennenkin ollut vaikeuksissa WWF:n trademarkkaamien nimien käytöstä, ja "The Boss" olisi mitä todennäköisemmin liian samanlainen nimi kuin Big Bossman. Tässä vaiheessa WCW ei kuitenkaan ollut ehtinyt murehtia näistä asioista. Oleellisempaa oli yrittää selittää, kuinka Davey Boy Smith oli kadonnut kummallisesti ja kuinka The Boss otti nyt hänen paikkansa Ruden haastajana.

Tälle ottelulle minulla ei ollut kovin kummoisia odotuksia, ja hyvä niin. Big Bossman, anteeksi "The Boss", vaikutti kyllä olevan ihan hyvässä kunnossa tässä ottelussa, mistä oli apua. Rick Rude sen sijaan oli jotenkin aivan käsittämättömän turvonneen näköinen, näytti todella pelottavalta. Ruden painisuorituksiin hänen ulkomuotonsa ei kyllä vaikuttanut mitenkään merkittävästi: Rude otti itse asiassa tässä jopa melkein parempaa bumppia kuin parissa edellisessä ottelussa. Erityisesti spotti, jossa Boss iski hänet Suplexilla kehän ulkopuolella roikkumaan kehäköysistä oli varsin hyvin rakenneltu. Suurimmaksi ongelmaksi ottelussa itse asiassa lopulta koitui aika. Koska aikaa ei ollut merkittävästi, jäi tämä lähinnä sellaiseksi pintapuoliseksi brawlaukseksi, ja tässä ei ehditty nähdä mitään oikeasti kovin erikoista. En tiedä, olisiko kumpikaan tästä kaksikosta sellaiseen edes pystynyt, mutta nyt siihen ei annettu edes mahdollisuutta. Kokonaisuutena tämä oli siksi lähinnä siedettävä.
*½ (9:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nasty Boys (c) w/ Missy Hyatt vs. Sting & Hawk - WCW Tag Team Championship
Koko syksyn ajan WCW:n joukkuedivaria hallinneet Nasty Boysit pitivät siis edelleen WCW:n joukkuemestaruuksia hallussaan, ja nyt he saivat vastaansa Stingin ja Road Warrior Hawkin muodostaman superjoukkueen. En tiedä, oliko tälläkään ottelulla mitään kummempaa tarinaa. Ainakaan WCW ei sellaista vaivautunut ppv-katsojille selittämään. Todennäköisempää on se, että WCW vain päätti lyödä yhteen kaksi yleisön rakastamaa facea ja panna heidät Nasty Boysien haastajiksi, koska Nasteillä tai Stingillä ja Hawkilla ei ollut mitään parempaakaan tekemistä. Sting oli ollut aika tyhjän päällä siitä lähtien, kun feudi Vaderin kanssa oli päättynyt. Monien muiden tässä ppv:ssä esiintyneiden painijoiden tavoin myös Hawk jätti WCW:n pian Starrcaden jälkeen. Hawk suuntasi pariksi seuraavaksi vuodeksi NJPW:hen, jossa hän jatkoi Hell Raisers -joukkueena painimista Kensuke Sasakin (Power Warriorin) kanssa. Hawkin legendaarinen joukkuepari Animal (jonka välit Hawkin kanssa olivat edelleen jollain asteella tulehtuneet) puolestaan jopa eläköityi väliaikaisesti painikehistä ja tekisi paluunsa vasta vuoden 1996 alussa, jolloin Road Warriorit tekivät yllätyscomebackinsa WCW:ssä.

Meinasin jo lepsuilla ja antaa tälle turhan hyvän arvosanan, koska katsoin tätä vähän puolella silmällä. Se puolestaan johtui puhtaasti siitä, etten voi väittää, että jo etukäteen noin puolituntiseksi arvioimani joukkueottelu Stingin, Road Warrior Hawkin ja Nasty Boysien välillä olisi kiinnostanut mitenkään erityisen paljon. Hawk oli kankea, Nastyt olivat Nastyja ja Sting oli toki oikein pätevä kaveri, mutta ei hänkään ollut ikinä tullut tunnetuksi siitä, että kantaisi itseään heikompia painijoita huippusuorituksiin. Niinpä oli oikeastaan hämmentävää, että tämä oli painilliselta anniltaan ok joukkueottelu. Ei todellakaan hyvä, ei todellakaan sellainen minkä katsoisin uudestaan. Mutta ei tässä mitään kamalan suurta vikaa ollut. Matsi kulki koko ajan eteenpäin, Hawk ei ollut ollenkaan niin kamala kuin olin pelännyt ja Nastytkin toimivat ihan ok:sti. Sting hoiti oman osuutensa enemmän kuin mallikkaasti. Olisin voinut jopa antaa tälle kaksi tähteä, koska tämä tietyllä tavalla ylitti odotukset, mutta sitten WCW onnistui jälleen kerran olemaan itsensä ja lopettamaan melkein puoli tuntia kestäneen joukkueottelun todella onnettoman paskalla tavalla. En tiedä, mitä enää oikein sanoa. Kenen mielestä WCW:ssä oli oikeasti hyvä idea pistää nämä neljä painimaan ensin puolen tunnin ajan ja sitten lopettaa ottelu aivan idioottimaisella tavalla? Ei tarvitse vastata, tiedän kyllä kenen. Aaaaaaaaaaargh.
*½ (29:11)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Vader (c) w/ Harley Race vs. Ric Flair - WCW World Heavyweight Championship
Sitten. Illan Main Event. Illan ainut ottelu, jota WCW oli oikeasti rakennellut. Illan ainut ottelu, joka oikeasti tuntui pirun isolta ottelulta - vuoden isoimman tapahtuman ottelulta. Ironista kyllä, samalla tämä oli se ottelu, jota WCW ei halunnut alun perin tähän ppv:hen ollenkaan. Alkuperäinen suunnitelma oli se, että Vader puolustaisi mestaruuttaan Sid Viciousta vastaan. Nuori Sid Vicious oli jälleen nousemassa WCW:n suosituimmaksi nimeksi, ja WCW oli vihdoin päättänyt kääntää hänet faceksi - ja nostaa hänet tässä tapahtumassa päämestariksi. Juuri samalla sitten Vicious kuitenkin kusi uransa ja lähes koko elämänsä päälle lyömällä Arn Andersonia hotellihuoneessa kymmeniä kertoja saksilla ympäri kehoa. Vicious sai potkut WCW:stä, ja WCW joutui keksimään Starrcaden Main Eventinsä uusiksi. Huhujen mukaan WCW:llä oli vielä "kakkossuunnitelmana" tuoda joku iso vapaa agentti Vaderin haastajaksi. Todennäköisintä oli, että WCW neuvotteli noihin aikoihin Ultimate Warriorin kanssa, mutta ei päätynyt yhteisymmärrykseen. Niinpä WCW päätti tyytyä "kolmosvaihtoehtoonsa" Ric Flairiin. Kyllä, vuoden 1993 alussa WCW:hen palannut yksi koko bisneksen legendaarisimmista nimistä oli WCW:n "kolmosvaihtoehto". Tämä johtui tietenkin siitä, että Flair oli (kuten niin monesti ennenkin urallaan) tilanteessa, jossa häntä pidettiin liian vanhana ja hänet haluttiin siirtää keskikorttiin. Juuri tuo oli ollut se syy, miksi Flair ei ollut WCW-paluunsa jälkeen saanut missään vaiheessa kunnollista Main Event pushia. Nyt WCW päätti sitten kääntyä Flairin puoleen, koska kaikki muut mahdollisuudet oli kokeiltu. Niinpä tämä ottelu rakennettiin nimenomaan "Flairin viimeisen mahdollisuuden" ympärille. Flair oli saanut Vaderin suostumaan tähän otteluun sillä ehdolla, että Flair eläköityisi bisneksestä, jos hän häviäisi. Lisäksi tämä tapahtuma käytiin Flairin kotikaupungissa, ja kaikki hänen läheisensä olisivat paikalla katsomassa tätä ottelua. Tämä oli Flairille SE viimeinen mahdollisuus nousta WCW:n ykkösnimeksi vielä kerran. Murskaava monsteri Vader piti tietenkin itsestäänselvänä, että hän tuhoaisi Flairin aivan kuin oli tuhonnut kaikki muutkin.

Ja lopulta sitten tämä. Ennen tätä WCW oli tarjoillut meille päälle kaksi tuntia parhaimmillaan yhdentekevää, huonoimmillaan totaalisen hirvittävää painia. Mutta onneksi oli jäljellä Main Event. Toki jos WCW:n alkuperäiset suunnitelmat olisivat toteutuneet, tämä olisi ollut Vader vs. Sid Vicious. Ehkä jopa Vader vs. Ultimate Warrior. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja minä olen siitä niin iloinen kuin voi olla. Tämä ottelu oli koko WCW:n vuoden paras painiottelu. Oikeastaan koko vuoden paras ppv-ottelu. Toki esimerkiksi Vader vs. Cactus Jack olisi voinut olla parempi, jos ottelun stipulaatio ei olisi ollut idioottimainen ja jos ottelu ei olisi päättynyt totaalisen aivokuolleella tavalla. Tässä ottelussa ei ollut idioottimaista stipulaatiota. Tässä ei ollut pökerryttävän typerää lopetusta vaan kerrankin oikea ja hyvin buukattu lopetus. Tässä oli täydellinen tunnelma. Ric Flair taisteli vihattua Vaderia vastaan kotikaupungissaan. Yleisö kävi aivan villinä. Ja sitten se itse ottelu. Se oli niin loistava iso hurja brawleri vastaan pieni tekninen painija -ottelu kuin vain saattoi olla. Nämä kaksi tiesivät, mitä tehdä. Ric Flair pääsi vihdoin näyttämään taas osaamisensa WCW:ssä. Vader oli jälleen kerran aivan mahtava kehässä, kuten oli ollut koko vuoden. Tässä ottelussa oli melkein kaikki mitä saattoi toivoa. Vaderin mahtavaa voimadominointia. Flairin loistavaa altavastaajataistelua, hyvää liikkumista ja hienoja teknisiä otteita. Tässä oli Vaderin Moonsault. Tässä oli Flairin likaiset temput. Tämä oli se ottelu, jollainen vuoden suurimman show'n lopuksi kuuluukin olla.
****½ (21:18)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Vader
* Steve Austin

Kokonaisarvio Starrcadesta: Tämä oli täysin yhden matsin show, ja se ei ole hyvä asia, kun puhutaan vuoden suurimmasta ppv:stä. Se ei ole hyvä, kun puhutaan mistä tahansa ppv:stä, mutta ei varsinkaan, kun puhutaan vuoden suurimmasta ppv:stä. Muutenkin koko tämän tapahtuman fiilis oli ennen Main Eventiä aivan katastrofaalisen surkea. Ei yhtään kiinnostavaa juonikuviota. Ei yhtään kiinnostavaa hetkeä. Suurin osa painijoista vaikutti väsyneiltä. Suurin osa otteluiden lopetuksista oli paskoja. Kaikki tuntui väljähtäneeltä, sellaiselta että WCW oli menettänyt jo toivonsa. Onneksi sitten tuli Main Event, joka pelasti sen minkä pelastettavissa oli ja loi uutta toivoa. Ok, se loi uutta toivoa RIC FLAIRIN avulla, ja jo tässä vaiheessa Flair alkoi ehdottomasti olla uransa ehtoopuolella. Toivoa se silti oli, mutta se toivo ei nosta tätä silti Kehnoa paremmaksi.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WWF Survivor Series - Ok
7. WCW Halloween Havoc - Ok
-------------------
8. WCW Starrcade - Kehno
9. WCW Beach Blast - Kehno
10. WCW Fall Brawl - Kehno
11. WWF WrestleMania IX - Kehno
12. UWFI Shootfighting: It's Real! - Kehno
-------------------
13. WWF SummerSlam - Surkea
14. WCW Battlebowl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
ROYAL RUMBLE 1994

Kyllä vain, uusi vuosi aloitettiin tuttuun tapaan Royal Rumblella. WWF oli nyt vakiinnuttanut tapahtuman perinteeksi viime vuonna ensimmäisen kerran käytössä olleen stipulaation siitä, että Royal Rumble -ottelun voittaja pääsisi haastamaan WWF-mestarin WrestleManian pääottelussa. Muutenkaan WWF:llä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten viime näkemän.

Oleellisinta on oikeastaan se, että WWF:n katsojaluvut ja yleisömäärät olivat tasaantuneet. Vaikka olen pitkän aikaa melkein joka arviossa kirjoittanut bisneksen huonosta tilanteesta, on nyt todettava kuitenkin se, että WWF:n house show -yleisömäärät eivät olleet enää laskeneet ainakaan mainittavasti (joskaan eivät myöskään nousseet). Lisäksi ppv:eiden buyraten pysähtymiselle näytti olevan tulossa ehkä jopa loppu. Esimerkiksi tämä Rumble keräsi paremman buyraten (1.1) kuin edellisen vuoden Rumble. PPV-bisnes oli muutenkin edelleen isosti kannattavaa, ja mikä parasta WWF:n kannalta, noin vuosi sitten aloitettu lippulaivashow Raw keräsi koko ajan parempia katsojalukuja. Monet alaa seuraavat ennustivatkin (eivät tosin ensimmäistä kertaa), että pohja olisi vihdoin alalla saavutettu ja että pientä elpymistä saattaisi olla edessä. No, kunnon elpymiseen oli kyllä vielä aikaa, ja ennen sitä WWF joutuisi vielä isoihin ongelmiin.

Yksi iso asia WWF:ssä oli se, että Bobby Heenanin lähdön jälkeen WWF:llä ei ollut oikeastaan yhtään kunnon color commentatoria. Jerry Lawler oli edelleen sivussa häneen kohdistuneiden rikossyytteiden takia. Lawleria raiskauksesta syyttänyt nuori nainen oli kyllä jo kertonut valehdelleensa, mutta koko tapauksen käsittely ei ollut sujunut niin nopeasti kuin Lawler itse oli toivonut. Niinpä moni mietti etukäteen kuumeisesti, kuka saapuisi Vince McMahonin seuraksi selostamoon. Vastaus oli lopulta varsin yllättävä: paikalle nimittäin saapui WWF-paluunsa tekevä Ted DiBiase! DiBiase oli tässä välissä käynyt painimassa Japanissa AJPW:ssä ja voitti siellä joukkuemestaruudet Stan Hansenin kanssa. DiBiaselle oli suunnitteilla vaikka mitä, mutta sitten hän kärsi varsin harmittoman näköisessä tilanteessa vakavan loukkaantumisen. Niin vakavan, että se johti hänen kaiki painiuransa päättymiseen. Niinpä DiBiase jätti vuoden 1993 lopussa Japanin ja päätti palata WWF:ään, josta hänelle tarjottiin muita hommia painikehän ulkopuolelta. DiBiase toimi tässä show'ssa ihan kohtuullisesti McMahonin selostusparina, mutta ei häntä ehkä ollut kuitenkaan luotu color commentatoriksi.

Yhden ottelun ajan selostajina kuultiin muuten taas Gorilla Monsoonia ja Jim Rossia - eikä tämäkään jäisi viimeiseksi kerraksi, kun Monsoon selostaisi ppv:ssä! Olin tosiaan Rumble 1993 -arviossa täysin ennenaikaisesti ennakoinut Monsoonin selostusuran päätöstä, pahoittelut siitä. Tosiasiassa Monsoon palaisi vielä pääselostajan rooliin King of the Ring 1994:ssa ja kommentaattoriksi Survivor Series 1994:ssa. Sen sijaan Jim Rossille tämä Rumble-esiintyminen jäisi viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi yli vuoteen. Vuosi sitten WWF:ään isolla hypellä WCW:stä saapunut Ross ei ollut osoittautunut sellaiseksi selostajaksi kuin Vince oli toivonut, ja niinpä WWF päätti olla jatkamatta Rossin sopimusta, kun se umpeutui helmikussa 1994. Viimeisenä ideana Vince ehdotti Rossille, että tämä muuttaisi hahmoaan edemmän komediahahmoksi, alkaisi pukeutua cowboy-hattuun ja ottaisi käyttöön JR-nimen, minkä olisi tarkoitus olla suora viittaus Dallas-sarjan JR Ewingiin. Tämmöisiin idioottimaisiin ideoihin Ross ei tietenkään suostunut, joten hänen ja WWF:n yhteistyö päättyi helmikuussa 1994. Kaksi viikkoa myöhemmin Ross kärsi ensimmäisen Bell's palsy -kohtauksen. Toivuttuaan siitä hän siirtyi selostamaan SMW:hen - ja palasi sitten toki aikanaan WWF:ään, mutta siitä aikanaan lisää.

Kuva Kuva
Tatanka vs. Bam Bam Bigelow w/ Luna Vachon
Kuten monet suomalaiset tietävät, tämän ottelun piti alun perin olla Tatanka vs. Ludvig Borga. Ikävä kyllä Tony Halme loukkasi nilkkansa juuri ennen tapahtumaa (ja joutui pian myöskin pahempiin ongelmiin), joten hän joutui jäämään pois tapahtumasta. Vielä ikävämpää suomalaisesta näkökulmasta oli tietenkin se, että Borga ei enää koskaan palannut WWF:ään ja että historian ainoan suomalaisen WWF-tähden ura päättyi tähän. Borgan poisjäänti oli toki myös juonikuviollisesti pettymys. Borga oli nimittäin loppuvuodesta tehnyt WWF-historiaa ja selättänyt Tatankan ensimmäisen kerran Tatankan WWF-uran aikana. Tatanka oli jäänyt samalla sairaslomalle, koska Borgan voittoon oli kuulunut Yokozunan brutaali hyökkäys. Tämän ottelun oli tarkoitus olla Tatankan paluuottelu Borgaa vastaan. Nyt Borgaa joutui sitten korvaamaan Bam Bam Bigelow, jonka kanssa Tatankalla ei ollut yhtään niin tulinen feud. Historiaa näilläkin kahdella riitti kyllä: Bigelow ja Tatanka olivat feudanneet koko viime vuoden kevään ja kesän, mutta feud oli oikeastaan päättynyt sen jälkeen, kun Tatankan ja Borgan kuvio oli alkanut. Nyt se heräteltiin vielä kerran tätä ottelua varten.

Oho, tämähän oli hyvä alku illalle! Ensimmäisten minuuttien aikana ajattelin vielä, että ei tästä välttämättä tule kovin kummoista ottelua, mutta sitten ottelu jatkuikin yllättävän pitkään ja molemmat painijat alkoivat pistää parastaan. Bigelow oli näihin aikoihin ehdottomasti yksi koko bisneksen parhaista isoista miehistä, ja Tatanka on tosiaan ollut oikeiden vastustajien kanssa rehellisyyden nimissä yllättävän virkistävä. Ja vaikka tätä touhua kuinka sinivalkoisten lasien läpi haluaisi katsoa, on pakko myöntää, että ei Ludvig Borgan ja Tatankan ottelu olisi millään yltänyt samalle tasolle kuin tämä. Tämä oli nimittäin hyvä painiottelu, joka kesti juuri sopivan aikaa ja joka sai myös hyvän lopetuksen. Mikä parasta, tässä nähtiin myös Bigelowin hurja Moonsault. All in all, mainio opener illalle, mutta ei sentään mitään sen erikoisempaa.
*** (8:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Quebecers (Jacques & Pierre) (c) w/ Johnny Polo vs. Hart Brothers (Owen & Bret) - WWF Tag Team Championship
Ensinnäkin: WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut nopeita käänteitä. Ensin Johnny Polon manageroima Quebecers-kaksikko oli hävinnyt vyönsä 1-2-3 Kidin ja Marty Jannettyn joukkueelle, mutta sitten he olivat voittaneet vyöt takaisin vain viikkoa myöhemmin. Samalla Bret ja Owen Hartin muodostamasta veljeskaksikosta oli tullut uudet ykköshaastajat joukkuemestaruuksille. Mitenkö niin oli käynyt? No, kaikki alkoi tietenkin Survivor Seriesistä, jossa Hart-veljekset Bret, Owen, Bruce ja Keith voittivat Shawn Michaelsin ja tämän ritarit. Kauniissa voitossa nähtiin kuitenkin yksi särö: Owen Hart eliminoitiin (ainoana Hart-veljeksenä) ottelusta sen jälkeen, kun Bret vahingossa potkaisi häntä selkään ja Michaels onnistui yllättämään Owenin. Ottelun jälkeen Owen palasi kehään ja syytti Bretiä kateellisuudesta, katkeruudesta ja ties mistä. Veljesten välille oli leimahtaa kunnon vihanpito, kun Owen haastoi oman veljensä otteluun, jossa selvitettäisiin heidän erimielisyytensä ja se, kuka oikein oli "paras Hart-veljes". Tämä oli siinä mielessä historiallinen haaste, että veljesten väliset painiottelut olivat näihin aikoihin TODELLA harvinaisia. Niinpä Bret ei tietenkään suostunut oman veljensä väliseen haasteeseen vaan ilmoitti haluavansa korjata hänen ja Owenin välit. Siinä hän myös lopulta onnistui: Owen ymmärsi, että Bretin teko Survivor Seriesissä oli vahinko ja että Bret oikeasti välitti Owenista. Niinpä Bret ja Owen päättivät vihamiehiksi ajautumisen sijaan yhdistää voimansa ja lähtivät tavoittelemaan WWF:n joukkuemestaruuksia, Owenin ensimmäistä WWF-mestaruutta. Hartit nousivat teoillaan nopeasti Quebecersien ykköshaastajiksi - olihan Bret kuitenkin entinen WWF:n päämestari. Niinpä tämä ottelu buukattiin ppv:hen, ja nyt Hart-veljeksillä oli täydellinen mahdollisuus osoittaa, että kaikki keskinäiset erimielisyydet olivat menneen talven lumia.

Huh huh, tässä ottelussa itse matsia paljon suurempi asia oli se, millainen merkitys tällä oli koko vuoden 1994 suurimmalle juonikuviolle. Vaikka Bret ja Owen Hartin välisen feudin rakentelu oli alkanutkin jo Survivor Series 1993:ssa, juuri tämä ottelu oli se ratkaiseva käännekohta, jolloin WWF:n historiallinen veljesriita polkaistiin kunnolla käyntiin. Ja voi pojat, millä tavalla polkaistiin! Vaikka tämän ottelun lopetus onkin yksittäisen ottelun lopetuksena vähän ärsyttävä (koska se jättää hyvän ottelun todella tympeästi kesken), on se kokonaiskuvassa aivan täydellinen ratkaisu. Kun tähän sitten ympätään kaikki post match -meiningit, ei voi kuin ihailla tämän feudin rakentelua. Mutta: kaiken tämän lisäksi tämä oli ehdottomasti hieno joukkuemestaruusottelu. Toisaalta mitä muuta saattoi odottaa, kun pistää Bret ja Owen Hartin painimaan joukkuemestaruudesta ja kun vastustajajoukkuekaan ei ole täytetty millään paskasäkeillä. Lisäksi aikaa oli vielä hyvin, ja ottelu oli rakennettu kiinnostavasti, joten tämä oli kokonaisuutena kova matsi. Tässä kerrottin hieno tarina, ja ottelun suuri lopetus rakenneltiin hyvin ottelun aikana. Silti ottelun lopetus on sillä tavalla ärsytävä, että se esti tätä ottelua nousemasta huipputasolle, vaikka muuten tuon lopetuksen puolella olenkin täysin. Jos ottelu olisi saanut kunnollisen lopetuksen, olisi tämä matsi voinut olla ehkä jopa huippuottelu. Toisaalta silloin tämä ottelu olisi menettänyt paljon siitä merkittävyydestään, jonka se sai juuri tällä lopetuksella. Eli loppu hyvin, kaikki hyvin.
***½ (16:48)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Razor Ramon (c) vs. IRS - WWF Intercontinental Championship
Razor Ramon oli kantanut viime syksystä lähtien IC-mestaruutta, ja nyt hän joutui puolustamaan vyötään ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Haastaja oli IRS, ja syykin oli varsin selvä. Ramon ja IRS olivat oikeastaan olleet vihamiehiä viime kesästä lähtien. Tuolloin Ramon oli ystävystynyt 1-2-3 Kidin kanssa, kääntynyt faceksi ja alkanut taistella yhdessä Kidin kanssa IRS:ää ja Ted DiBiasea vastaan. Tuon jälkeen oli tapahtunut paljon, mutta Ramon ja IRS olivat jatkaneet vihanpitoaan, minkä takia heidän johtamansa joukkueet olivat kohdanneet myös Survivor Seriesissä. Pian Seriesin jälkeen IRS oli onnistunut varastamaan Ramonille arvokkaan kultaketjun Ramonilta itseltään, pistämään sen talteen omaan salkuunsa ja kanniskelemaan tuota kultaketjua mukanaan viikkokaupalla. Nyt Ramon pääsi vihdoin kohtaamaan IRS:n ja saamaan mahdollisuuden viedä kultaketju takaisin. Taustalla koko matsissa häilyi myös Shawn Michaelsin varjo: "vanhaa" IC-mestaruutta edelleen kanniskeleva Michaels väitti yhä olevansa "oikea" IC-mestari, joten hänen mukaansa tällä ottelulla ei ollut edes mitään virkaa.

Tässä oli hyvin vahvasti sellainen välipuolustuksen maku alusta loppuun, eikä asiaa auttanut se, että lopetuksessa nähtiin vielä oikein klassinen Dusty finish -käänne. Ei WWF, juuri nämä lopetukset eivät ole se asia, jota yleisö on WCW:stä halunnut. Vaikka ottelun tunnelma olikin siis vähän sellainen puolittainen, oli tämä aivan pätevä välimestaruusottelu. Kumpikaan ei väläyttänyt mitään todella erikoista tai hämmentävää osaamista, mutta ei heidän myöskään tarvinnut, koska perusmenokin on näiden kahden kohdalla jo ihan hyvä. Entertainment brawl -tyylinen ottelu toimi hyvin suurimman osan ajasta, ja lopetusta lukuun ottamatta ottelu oli myös buukattu varsin mallikkaasti. Shawn Michaelsin sekaantuminen oli hyvä lisä ja jatkoi Ramon-HBK-feudin rakentelua hyvin. Kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu, mutta ei sen enempää.
**½ (11:30)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yokozuna (c) w/ Mr. Fuji & Jim Cornette vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - Casket Match for the WWF Championship
WWF-mestari Yokozuna oli feudannut The Undertakerin kanssa käytännössä siitä lähtien, kun Lex Luger oli voittanut Yokozunan SummerSlamissa uloslaskulla ja "ei voinut enää saada" uusintaottelua Yokozunaa vastaan (koska oli luvannut hyväksyä sen, että hänelle myönnettäisiin vain yksi mestaruusottelu). Tällä kaikella oli tietenkin selvä tarkoitus: WWF halusi rakennella Yokozunan ja Lugerin välillä nähtävää rematchia WrestleMania-tasoiseksi pääotteluksi, jota kaikki odottaisivat kuumeisesti ja jossa Luger vihdoin saisi omansa, joka häneltä oli viety niin halpamaisesti. Sitä ennen Yokozuna tarvitsi kuitenkin jonkun uskottavan haastajan - ja tuo uskottava haastaja oli käytännössä yhdeksi koko WWF:n overeimmista hahmoista noussut The Undertaker, joka oli tuhonnut kaikki monsterit tieltään. Pian Survivor Seriesin jälkeen The Undertaker alkoi piinata Yokozunaa 'mind gameseillaan' ilmoittamalla, että heidän välinen ottelunsa Rumblessa olisi Casket Match. WWF ei halunnut ilmeisesti käyttää uudestaan vuonna 1992 nähtyä Kamala-kikkaa ja väittää, että Yokozuna olisi varsinaisesti pelännyt arkkuja, mutta ei Yokozuna millään tavalla mielissään tätä ottelua odottanut. Ottelun tosielämän taustatarinaksi täytyy myös sanoa se, että Undertakerille (tai siis Mark Calawaylle) ja hänen vaimolleen oli syntynyt hieman ennen Rumblea pieni poika. Taker halusi jäädä kotiin poikansa kanssa ja toivoi muutenkin taukoa (koska oli ollut ME-kuvioissa käytännössä debyytistään lähtien kolme vuotta putkeen), joten tämä ottelu oli rakenneltu myös sitä varten.

Tämä oli enemmänkin angle kuin varsinainen ottelu, mutta sellaiseksi tämä oli oikein pätevä. WWF oli onnistunut tekemään The Undertakerista niin overin, että mikään normaali tapa ei voinut enää pysäyttää tätä, joten ainut oikea tapa kirjoittaa Undertaker ulos muutamaksi kuukaudeksi oli nimenomaan tällainen joukkomäiskintä, jossa kymmenkunta heeliä tulee yhteistuumin pieksemään Takerin. Muuten tästä ottelusta ei olekaan kovin paljoa sanottavaa. Undertaker hoiti roolinsa mallikkaasti, ja Yokozuna oli jälleen varsin pätevä heel-mestari. Ei tässä silti painillisesti mitään erikoista ollut (kuten olettaa saattoi), joten jos tälle jonkun arvosanan haluaa antaa, kaipa tämä oli lähinnä sellainen aivan ok. Tämän ottelun post match -kuviot ovat siinä mielessä legendaariset, että vuonna 1994 ne suututtivat suuren joukon smarkkeja, joiden mielestä "Undertakerin kuoleminen ja selviytyminen tuonpuoleiseen" (jotka oli toteutettu omasta mielestäni OIKEASTI tyylikkäillä videoilla ym.) olivat liikaa, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun WWF suoraan leikki Undertakerin hahmoon liittyen kuolemalla ja muulla täysin yliluonnollisella. Smarkkien mukaan tällaiset pelleilyt eivät kuuluneet millään tavalla showpainiin ja tuhosivat koko lajin uskottavuuden. Voi pojat.
** (14:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania X Title Shot
Participants: Scott Steiner, Samu, Rick Steiner, Kwang, Owen Hart, Bart Gunn, Diesel, Bob Backlund, Billy Gunn, Virgil, Randy Savage, Jeff Jarrett, Crush, Doink The Clown, Bam Bam Bigelow, Mabel, Sparky Plugg, Shawn Michaels, Mo, Greg Valentine, Tatanka, The Great Kabuki, Lex Luger, Tenryu, (Bastion Booger), Rick Martel, Bret Hart, Fatu, Marty Jannetty, Adam Bomb
Sitten illan Main Event, Royal Rumble. Mainittajat osallistujista: Scott Steiner ja Rick Steiner tekivät tässä viimeiset WWF-ppv-esiintymisensä vuosikausiin. Rick ei palaisi WWF:ään enää koskaan, Scott vuonna 2002. Steinereiden run jäi lopulta hyvin lyhyeksi WWF:ssä, vaikka heille oli asetettu debyytin aikaan isoja toiveita. Osittain runin lyhyys johtui luultavasti siitä, että WWF:llä oli varsin erilaiset odotukset Steinereille verrarttuna siihen, mihin he pystyivät vastaamaan ja mitä he puolestaan odottivat WWF:ltä. Ratkaiseva kynnys oli kuitenkin se, että Vince olisi halunnut hajottaa Steinerit ja kääntää heidät toisiaan vastaan. Tuohon Rick ja Scott eivät suostuneet, ja siksi he päättivät jättää WWF:n ja palata takaisin Japaniin, jossa he olivat hyvin suosittuja. WWF-debyyttinsä tässä puolestaan teki Kwang, mystinen maskipäinen "aasialainen" painija. Kwangin hahmoon oli huhujen mukaan ensin harkittu muuan Tazmaniac-nimistä painijaa, mutta lopulta roolin 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut puertoricolainen painija Juan Rivera, josta tulisi aikanaan osa WWF:n 1990-luvun keskikortin vakiokalustoa nimellä Savio Vega. Viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä puolestaan teki Virgil, jonka sopimus päättyi vuoden 1994 loppupuolella. Virgil siirtyi sittemmin WCW:hen. Debytoiviin painijoihin kuului taas Jeff Jarrett. Nuori Memphisistä lähtöisin oleva promoottorilegenda Jerry Jarrettin poika oli kyllä paininut jo kerran aiemmin ppv:ssä: AWA SuperClash III:ssä. Nyt Jarrett oli kuitenkin saapunut WWF:ään "Double J" -nimellä ja countrylaulaja-gimmickillä. Jarrett oli siis tätä ennen paininut vuosia isänsä promootiossa USWA:ssa mutta siirtynyt nyt vihdoin WWF:n ja USWA:n yhteistyön ansiosta WWF:ään. Ensiesiintymisensä teki myös Sparky Plugg. 1980-luvun lopussa uransa aloittanut Bob Howard oli löytänyt itsensä liityttyään SMW:hen ja saatuaan siellä hoidettavakseen "kilpa-autoilijagimmickin". Kun hahmo toimi SMW:ssä, päätti WWF napata nuoren lahjakkuuden ja tuoda hänet samalla hahmolla myös WWF:ään. Takatukka-autoilija ei koskaan kuitenkaan noussut isoksi hahmoksi WWF:ssä, ja myöhemmin hänestä tulisi muuan Hardcore Holly. Greg Valentine teki tässä myös virallisen comebackinsa oltuaan pari vuotta poissa ja entistä lähempänä eläkettä. Tenryu ja The Great Kabuki olivat japanilaisia vierailijoita, molemmat aiemmista arvosteluista tuttuja ja nyt vain käymässä "Mr. Fujin palkkaamina Yokozunan apureina" telomassa Lex Lugeria kaikin tavoin. Bastion Booger ei saapunut ollenkaan kehään vaikka piti, koska hän alkoi kärsiä huonovointisuudesta ennen ottelun alkua. Sen sijaan aiemmassa ottelussa jalkansa käytännössä tuhonnut Bret Hart saapui yleisön riemuksi normaalisti paikalle.

Äh, harmillisia pettymyksiä ovat olleet sekä vuoden 1993 että vuoden 1994 Royal Rumblet. Molempien kohdalla muistelin etukäteen, että olisin pitänyt näitä aika hyvinä Rumbleina, mutta ilmeisesti muistikuvani olivat väärät, koska viimevuotisen Rumblen tapaan tämäkään ei ollut kovin kummoinen. Suurin ongelma oli taas se, että tässä tapahtui aivan liian vähän mitään. Enkä siis oleta, että näissä 1990-luvun alkupuolen Rumbleissa tapahtuisi mitään villejä bookkauskikkailuita tai HC-meininkiä, joihin myöhemmin totuttiin. Sen sijaan vuoden 1992 Rumble on täydellinen osoitus siitä, miten loistavan ja PAINILLISESTI VIIHDYTTÄVÄN Rumblen voi buukata, kun panee oikeita painijoita oikeaan aikaan kehään. Nyt tässä oli aivan liikaa keskinkertaisia, hitaita ja isokokoisia mörssäreitä pyörimässä kehässä keskivaiheilta loppuun saakka, ja vasta lopputaisteluvaiheessa päästiin taas kunnon vauhdikkaan painin ja kiinnostavan meiningin pariin. Samoin alkupuoli matsista oli loistavaa meininkiä, mistä saadaan toki kiittää yksin buukkausta ja Dieselin uskottavuutta. Diesel nimittäin näytti ottelun alkupuolta hallitessaan aivan perhanan uskottavalta, ja sen näki myös yleisön mahtavasta reaktiosta. Diesel olikin "loukkaantuneen" Bret Hartin ohella ehdottomasti tämän ottelun suurin tähti. Ottelun lopetus oli sitten mitä oli: oman aikansa tuote. Vince halusi kokeilla tällä lopetuksella poikkeuksellista ratkaisua ja samalla hakea vastausta siihen kysymykseen, pitäisikö WWF:n tehdä Lex Lugerista vai Bret Hartista seuraava ykköstähti. No, vastaus saatiin lopulta, vaikkei vielä tämän ottelun avulla.
*** (55:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Owen Hart
* Diesel

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Varsin keskinkertainen tapahtuma. Monta asiaa olisi voitu tehdä paremmin, monta myös huonommin. Ilman Bret Hartia ja koko Hart-feudia tämä olisi ollut paljon huonompi tapahtuma. Nyt tällaisenaan tämä onnistuu kokonaisen tasaisen (ja ei kertaakaan kunnolla vituttavan) filiksensä ansiosta kipuamaan juuri ja juuri Ok:n puolelle.

1. WWF Royal Rumble - Ok
Viimeksi muokannut kenitys, 28 Loka 2018, 14:23. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUPERBRAWL IV

Tervetuloa vuoteen 1994 WCW:nkin osalta. Ja kyllä vain, vuoden 1994 tiesi taas uusia tuulia WCW:n johtoportaassa. Nyt WCW:n johto oli nimittäin vihdoin saanut tarpeekseen Dusty Rhodesista, tämän ikivanhoista ideoista ja yleisestä idiotimista. Kertauksen vuoksi: Rhodesin buukkaus oli merkittävä vaikuttaja 1980-luvun lopussa siinä, että Jim Crockett Promotionsin katsojaluvut ja tulot laskivat ja Jim Crockett joutui myymään firmansa Ted Turnerille. Niinpä Rhodes joutui lähtemään JCP:stä/WCW:stä, mutta vuonna 1991 hänet palkattiin takaisin samalle pääbuukkaajan paikalle, jossa hän oli edellisellä kerralla tehnyt tuhonsa. Ikävä kyllä Rhodes ei ollut kehittynyt yhtään, mutta hänen surkeuttiin peitteli osittain se, että WCW:ssä oli 1990-luvun alussa johdossa muutenkin kaikenlaisia idiootteja (Jim Herd, Bill Watts...), ja osittain se, että Rhodesilla oli apunaan monihenkinen "buukkauskomitea", eli hän ei hoitanut kaikkea yksin. Nyt Rhodes oli kuitenkin saanut yrittää kolme vuotta ja oli siinä ajassa osoittanut, ettei hänellä ole mitään kummempia lahjoja pääbuukkaajan roolissa. Niinpä Rhodes päätettiin vuoden 1994 alussa "siirtää muihin tehtäviin" WCW:n sisällä. Samalla buukkausvalta jaettiin taas buukkauskomitealla, jonka johtoon nimettiin väliaikaisesti Ric Flair. Jos en muista aivan väärin, myös Flair on joutunut useamman kerran joutunut luopumaan buukkausvastuustaan WCW:ssä, joten mitään suurta uutta innovaatiota tuskin haettiin tällä liikkeellä. Flairin ohella buukkauskomiteaan kuuluivat muun muassa Bill Shaw, Eric Bischoff, Mike Graham, Greg Gagne ja Col. Robert Parker.

Buukkajavaihdoksia lukuun ottamatta WCW:ssä ei ollut tapahtunut alkuvuoden aikana mitään kovin merkittävää... Jos ei lasketa koko ajan kasvavia huhuja siitä, että WCW ja Hulk Hogan olisivat parhaillaan tekemässä sopimusta ja että Hogan ilmestyisi WCW:hen hetkenä minä hyvänsä. Tuohon diiliin annettiin myös varsin selviä vihjauksia tapahtuman aikana, kun selostajat mainitsivat useamman kerran Hulk Hoganin nimen puhuessaan Ric Flairista ja Flairin mestaruusottelusta. Mutta ei kai nyt ikuisesti WWF:lle uskollinen Hogan voisi loikata WCW:hen... Ei kai.

No, se jää nähtäväksi. Selostajinamme tässä tapahtumassa Tony Schiavone... JA BOBBY HEENAN. Kyllä, viime vuoden lopussa WWF:stä lähtenyt Heenan oli nopeasti löytänyt uuden kodin WCW:stä, joka tarjosi kevyempää aikataulua ja (mahdollisesti) enemmän rahaa. Samalla rakastamani Jesse Ventura joutui väistymään sivuun, eikä häntä nähty tässä tapahtumassa enää ollenkaan. Moni oletti Heenanin saapumisen tietävän sitä, että Ventura lähtisi WCW:stä saman tien, mutta Ventura oli kuitenkin vuoden 1994 alussa tehnyt vielä uuden sopimuksen firman kanssa ja jäänyt tv-ohjelmien selostajaksi - toistaiseksi. Haastattelijana Gene Okerlund. Heenan oli loistava color commentator myös WCW:n puolella - vaikka kutsuikin kerran tämän show'n aikana Schiavonea "McMahoniksi", ilmeisesti täysin vahingossa. Se oli hauskaa.

In ring angle w/ Johnny B. Badd, Michael Hayes, Jimmy Garvin, Nick Bockwinkel & Gene Okerlund
Tämä ppv alkoi kummallisella anglella. Johnny B. Badd asteli kehään painivermeissä, koska hänen oli tarkoitus painia Michael Hayesia vastaan. Baddin ja Hayesin vihanpito oli alkanut, kun Hayes kääntyi joukkuepariaan Baddia vastaan. Saatatte ehkä ihmetellä, missä vaiheessa Badd ja Hayes olivat edes ehtineet muodostaa joukkueen. No, tuo uuden joukkueen syntyminen oli tapahtunut vasta vuoden 1993 lopussa, ja se päättyi melkein saman tien, kun Hayes kääntyi Baddia vastaan. Nyt heidän oli siis tarkoitus kohdata toisensa ottelussa, mutta toisin kävi. Sisääntulorampille saapui nimittäin pyörätuolissa istuva Michael Hayes, jota monien hämmästykseksi rullasi paikalle hänen vanha ystävänsä Jimmy Garvin. Hayes ilmoitti, ettei hän olisi painikunnossa ja että ottelu pitäisi siksi perua. Palataan tämän käänteen yksityiskohtiin vielä myöhemmin tässä arvostelussa. Hayesin promottelu päättyi nimittäin siihen, että WCW:n uudeksi komissaariksi (aikaisemmin semmoista ei WCW:llä edes ollut) nimetty AWA-legenda Nick Bockwinkel käveli paikalla Gene Okerlund vanavedessään ja ilmoitti, että näin helpolla Hayes ei pääsisi. Jos Hayes ei pysty painimaan, hänen ystävänsä Garvin saa tehdä sen hänen puolestaan. Garvin yritti vastustella selittämällä, että oli eläköitynyt kehistä vuonna 1992 ja että hänellä ei ollut edes painivermeitä mukanaan. Bockwinkel sanoi, että painivarusteita kyllä löytyisi areenalta. Jos Garvin ei olisi valmiina painimaan 45 minuutin päästä, hänet ja Hayes hyllytettäisiin WCW:stä.

Kuva Kuva
Harlem Heat vs. Thunder & Lightning
Sitten erikoisen aloituksen jälkeen päästiin illan ensimmäisen oikean ottelun pariin. Siinä toisensa kohtasivat kaksi viime aikoina jonkinlaisessa nosteessa ollutta nuorta WCW-joukkuetta. Harlem Heat on tuttu jo aikaisemmista arvosteluista, ja siitä tulisi aikanaan yksi koko 1990-luvun merkittävimmistä joukkueista WCW:ssä. Thunder & Lightning sen sijaan... No, tämä olisi heidän 15 minuuttiansa julkisuudessa. Thunder ja Lightning olivat siis kaksi nuorta 1990-luvun alussa uransa aloittanutta painijaa, jotka olivat vuoden 1993 lopussa saaneet WCW-sopimuksen ja aloittaneet siellä feudin Harlem Heatin kanssa. Tästä kaksikosta Thunderista ei tullut koskaan mitään, ja hän eläköityi koko bisneksestä käytännössä sen jälkeen, kun hän joutui joukkueparinsa kanssa lähtemään WCW:stä pian tämän ppv:n jälkeen. Lightning (oikealta nimeltään Jeff Farmer) sen sijaan palaisi myöhemmin WCW:hen, ja vuonna 1996 hän nousisi hetkeksi aikaa kaiken huomion keskipisteeksi esittämällä nWo:n puolelle kääntynyttä Stingiä tulikuuman WCW vs. nWo-feudin alkuvaiheissa. Sen jälkeen hänet tunnettaisiinkin koko loppu-uransa ajan "nWo Stinginä".

Hmm, tässä ottelussa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa. Ongelma on vain se, että tässä ei myöskään ollut mitään erityisen hyvää. Tämä ottelu vain... oli. Ja tällaisena suorituksena tämä oli aivan ok, mutta jos minun pitäisi nyt muutama minuutti ottelun jälkeen muistaa yksityiskohtaisesti tämän matsin tapahtumat, en enää pystyisi. Niin unohdettava ja yhdentekevä tämä ottelu oli. Molemmat joukkueet tekivät kyllä varmaan parhaansa, painivat ihan hyvin, kuljettivat ottelua niin stereotyyppisen perinteisesti kuin joukkueottelua ikinä voi kuljettaa ja niin edelleen. Harmi vain, että mikään tässä ottelussa ei tosiaan ollut millään tavalla niin kiinnostavaa, että tästä olisi voinut nauttia jotenkin enemmän. Tv-otteluksi tämä olisi ollut ihan kelposuoritus, mutta ei tällaisia "ihan ok" -otteluita kovin paljon ppv:ssä jaksa katsella. Eteenpäin.
** (9:47)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Equalizer vs. Jungle Jim Steele
Kuka on "Jungle Jim Steele", saatatte kysyä. Eikä ihme. Steele oli nimittäin jälleen yksi WCW:n palkkaama lähes painitaidoton mörssäri, jolle päätettiin tunkea raketti perseeseen ennen kuin kaveri oli edes kunnolla oppinut painimaan ja jonka push päätettiin lopettaa ennen kuin yleisö edes ehti kunnolla tottua häneen. Tällaisia kavereita olivat ennen Jungle Jim Steeleä olleet viime aikoina muun muassa Ice Train, The Shockmaster, Charlie Norris, Van Hammer ja niin edelleen. Nyt heidät kaikki oli jo unohdettu, mutta vuorossa oli Steele. Luultavasti Steele sai pushia myös sen takia, että hän näytti hämmästyttävän paljon Ultimate Warriorilta (tai Kerry Von Erichiltä). Myöhemmin Steele muuten tekisi pitkän uran Japanissa nimellä Wolf Hawkfield ja nousi ilmeisesti jopa ihan kohtuullisen pidetyksi painijaksi. Tässä vaiheessa sitä vaaraa ei vielä ollut... Toistaiseksi Steele oli keskittynyt painimaan squash-otteluissa, mutta nyt hän joutui painimaan alakortin heel-mörssäriksi vajonnutta The Equalizeria vastaan.

Voi luoja. KENEN mielestä oikeasti tämän ottelun buukkaaminen oli hyvä idea? Ok, teillä on ensinnäkin Ultimate Warriorilta tai Kerry Von Erichiltä näyttävä lihaskimppu, jota te haluatte pushata ja jonka te haluatte näyttävän vahvalta. Ongelma on vain se, että Steele osaa hädin tuskin painia. Mitä te teette? Pistätte hänet painimaan ppv:ssä aivan liian pitkän ottelun sellaista heel-mörssäriä vastaan, JOKA MYÖSKIN OSAA VAIN HÄDIN TUSKIN PAINIA. MITÄ? MITÄ? Miten voi olla niin vaikeaa tajuta, että jos tällaisia Jungle Jim Steelejä halutaan välttämättä pushata ppv-otteluissakin, niin joko pitäkää ne ottelut helvetin lyhyinä tai antakaa sellainen vastustaja, joka osaa kantaa toisen siedettävään otteluun. Nyt katsojille tarjoiltiin todella kiusallista rymistelyä, jossa nämä kaksi onnistuivat botchaamaan jopa vittu Irish Whipin. Annan tälle puolikkaan ihan vain sen takia, että Steele kyllä yritti ihan hurjasti ja näytti oikeasti motivoituneelta. Harmi, että se ei riitä kovin pitkälle, jos lopputulos on muuten paskaa.
½ (6:31)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Diamond Dallas Page w/ Diamond Doll vs. Terry Taylor
Kyllä vain, Diamond Dallas Page oli palannut WCW:hen. 1990-luvun alussa WCW:ssä managerina debytoinut DDP oli tehnyt 1990-luvun ensimmäisinä vuosina uraa WCW:ssä kohtuullisen merkittävä managerina, jonka asiakkaisiin kuului muun muassa nuori Diamond Studd (nykyinen WWF:n Razor Ramon). Sitten WCW kyllästyi DDP:n managerinuraan ja päätti iskeä hänet painijan rooliin. Se oli juuri sitä, mistä tuolloin jo 35-vuotias DDP oli haaveillut suuren osan elämästään. DDP:stä ei kuitenkaan tullut merkittävää painijaa, vaan ennemminkin jobberi. DDP pyöri alakortissa, kunnes sai kenkää, kun hänen joukkueparinsa Vinnie Vegas (nykyinen WWF:n Diesel) lähti WWF:ään. DDP ei kuitenkaan luovuttanut, vaan haki apua uralleen muun muassa Jake Robertsilta. Robertsin apujen hyödyntämisen jälkeen DDP yritti uudestaan, ja WCW päätti palkata hänet takaisin vuoden 1994 alussa. Nyt hänellä toimi managerina hänen vaimonsa Kimberly, jolle oli annettu nimeksi Diamond Doll. DDP:n gimmick oli käytännössä sama kuin aiemminkin: ylimielinen ja kaikkia muita surkimuksia pitävä lipevä tyyppi. Ensimmäiseksi vastustajakseen hän sai konkaripainija Terry Taylorin. Taylor oli siis palannut WCW:hen jälleen vuoden 1993 lopussa, eikä ollut sen jälkeen saavuttanut mitään merkittävää. Tämä jäi muuten lopulta viimeiseksi Taylorin ppv-otteluksi, ennen kuin hän paini TNA:ssa vielä 2000-luvun alussa yhden ppv-ottelun. Pian tämän ottelun jälkeen Taylor vetäytyi pysyvästi asemaansa selostajana, haastattelijana ja backstage-henkilönä. Ikävä kyllä Taylorista ei siis koskaan tullut isoa nimeä, vaikka painitaidoiltaan hänellä siihen olisi ollut mahdollisuuksia.

No niin, tässä oli sentään jonkinlainen esimerkki siitä, että selvästi heikompi painija (DDP) pannaan parempaa painijaa (Tayloria) vastaan, ja lopputulos ei ole ainakaan täysi katastrofi. Ikävä kyllä kovin paljon en voi hehkuttaa tätäkään ottelua, koska tämä oli kokonaisuutena mielestäni vain... no, tylsähkö. Oikeastaan hyvin samanlainen kuin opener. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, ja konkari-Tayloria on toki aina ilo katsoa kehässä, mutta tässä ei vain tapahtunut mitään, mistä olisin ollut erityisen innostunut. DDP:n raju oikea suora lopussa oli oikeasti ihan nätin näköinen, mutta kovin paljon ylimääräisiä pisteitä ei PAINIottelu saa hyvältä näyttävästä nyrkillä lyömisestä. Muuten tämä oli openerin tavoin sellaista ihan ok -tasoista tv-ottelumatsiksi hyvin kelpaavaa painia, mutta jotain enemmän olisin viimeistään tässä vaiheessa ppv:ltä jo kaivannut.
** (11:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Johnny B. Badd vs. Jimmy Garvin w/ Michael Hayes
Sitten päästiin siihen otteluun, joka piti käydä heti show'n alussa. Johnny B. Badd ja Michael Hayes olivat siis alkaneet painia joukkueena vuoden 1993 lopussa, kun Hayes oli palannut painikehiin, ja WCW hehkutti joukkuetta usean viikon ajan. Hehkutus päättyi lyhyeen, kun Hayes teki heel-turnin ja puukkotti joukkuepariaan selkään. Niinpä SuperBrawliin buukattiin ottelu entisten joukkueparien välille. Tuota ottelua ei kuitenkaan koskaan käyty, ja siihen oli kaksi syytä. Syy numero 1: Michael Hayes oli loukkaantunut oikeasti, eikä hän siksi ollut painikunnossa tämän ppv:n aikaan. Ei Hayes oikeasti ihan pyörätuolikunnossa ollut (vaikka ppv:ssä esiintyikin pyörätuolissa istuen), mutta painikehään häntä ei voinut päästää. Syy numero 2: Michael Hayesin ja WCW:n sopimusneuvottelut olivat kariutuneet tammikuussa 1994, kun WCW oli tarjonnut Hayesille liian matalaa palkkaa (Hayesin mielestä), ja Hayesin sopimus WCW:n kanssa päättyi tammikuun 1994 lopussa. Hayes ei siis ollut enää helmikuussa WCW:n sopimuksen alainen, mutta hän päätti silti esiintyä vielä tässä ppv:ssä palveluksena yhtiölle. Samalla WCW:hen palasi Jimmy Garvin, joka oli lähtenyt firmasta vuonna 1992, siirtynyt WWF:ään ja sitten eläköitynyt. Nyt Garvin oli palannut tätä show'ta varten ja suostui painimaan Johnny B. Baddia, jotta tälle surullisenkuuluisalle feudille saataisiin loppu. Myös Garvin jätti WCW:n käytännössä heti tämän ppv:n jälkeen, ja koko sotku sai varsin tylyn lopun.

Toistan aika pahasti itseään, mutta tässä toistui ihan sama kuin parissa aiemmassakin matsissa. Ihan perustasoista painia, jossa ei ollut mitään ärsyttävää mutta ei vain mitään oikeasti erityisen kiinnostavaakaan. Tähän mennessä oikeastaan koko tapahtuma on tuntunutkin vain tv-show'lta. Ihan ok, ei ärsytä mutta ei tarjoa mitään mistä olisin oikeasti innostunut. Badd vetää kyllä hahmonsa ihan hyvin ja on fressin oloinen. Garvin sen sijaan alkoi olla jo turhan vanha näihin hommiin. All in all, yksi ihan ok ottelu lisää.
** (10:48)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lord Steven Regal (c) w/ Sir William vs. Arn Anderson - WCW Television Championship
Seuraavaksi oli vuorossa illan ensimmäinen mestaruusottelu - ja Arn Andersonin paluu parrasvaloihin. Anderson oli siis joutunut edellisen vuoden loppupuolella Euroopan-kiertueella hengenvaaralliseen välikohtaukseen, jossa Sid Vicious oli puukottanut Andersonia saksilla kymmeniä kertoja. Anderson ei tosin ollut välikohtaukseen itsekään syytön: yksityiskohdat vaihtelevat raporteista (ja raportoijista) riippuen, mutta yhteinen näkemys tuntui kuitenkin olevan se, että Anderson (todennäköisesti itsepuolustukseksi) yritti ensin lyödä Viciousta saksilla. Vicious sai tapahtumien seurauksena potkut WCW:stä, Anderson joutui sairaslomalle ja hyllytettiin. Vuoden 1994 alussa Anderson teki kuitenkin paluunsa, eikä hänessä ollut enää jälkeäkään siitä, että hän oli saanut kymmeniä sakseniskuja kehoonsa ja oli aivan lähellä kuolemaa. Aikamoinen äijä, ei voi muuta sanoa. Andersonin poissaolon aikana Four Horsemenin surkea yhteenpaluu oli saanut surkean lopun, joten nyt myös Anderson siirrettiin taas singles-uralle. Luonteva siirtymä oli tehdä Andersonista uusi haastaja Lord Steven Regalin kantamalle TV-mestaruudelle, sillä olihan Anderson itsekin entinen TV-mestari. Jostain syystä tämä Andersonin ja Regalin ottelu käytiin 30 minuutin aikarajoituksella, vaikka muuten viime aikoina TV-mestaruusotteluihin oli vakiintunut 15 minuutin aikaraja.

Jaahas. WCW päätti siis oikeasti tarjoilla katsojilleen puolen tunnin lukkopainiottelun muutamalla brawlaushetkellä ja parilla Andersonin näyttävällä power-liikkeellä. Eikä minulla ole hajuakaan, mitä mieltä tästä oikein pitäisi olla. Jotenkin tämän ottelun katsominen tuntui absurdilta. Miksi tämän piti kestää puoli tuntia, kun tässä ei tapahtunut mitään oikeasti erityisen säväyttävää? Miksi tätä samaa ei olisi voitu hoitaa kaksi kertaa vauhdikkaammin 15-minuuttisena otteluna? Miksi... Miksi tässä ei vain tapahtunu enemmän asioita? Olen toki täysin tekniikkapainotteisten otteluiden fani oikeina hetkinä, ja tässäkin matsissa oli joitain hyviä asioita, mutta silti odotin koko ajan vain sitä jotain enemmän. Ikävä kyllä sitä "enempää" ei tullut missään vaiheessa. Tuli vain lukkopainiottelu, jota oli ihan kiva katsoa, koska kehässä oli Andersonin ja Regalin kaltaiset osaavat painijat, mutta... Kyllä tässä tuli sellainen olo, että potentiaalia hukataan isosti. No, hyvää oli buukkauksessa sentään se, että ottelu sai aivan viime metreillä OIKEAN LOPETUKSEN, eikä ottelua pilattu taas ties kuinka monennella time limit -tasurilla. Siltikin tämä oli ihan liian tapahtumaköyhä siihen nähden, kuinka pirun kauan tämä kesti. Ihan hyvä ottelu, ei muuta.
**½ (29:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nasty Boys (c) vs. Cactus Jack & Maxx Payne - WCW Tag Team Championship
Kuten Starrcadessa kerroin, sekopäisestä Cactus Jackista ja mörssäri Maxx Paynesta oli tehty uusi yleisön rakastama joukkue. Hyvin nopeasti Jack ja Payne olivatkin löytäneet tehokkaasti yhteisen sävelen, tuhonneet monet muut WCW-joukkueet ja nousseet poikkeuksellisen brutaalilla tyylillään uusiksi WCW:n joukkuemestaruuksien ykköshaatajiksi. Nyt he sitten saivat mahdollisuuden painia joukkuemestaruuksista, ja mestarijoukkue oli edelleen Nasty Boys. Nastyjen managerina toiminut Missy Hyatt oli saanut potkut WCW:stä juuri ennen tätä tapahtumaa, eikä häntä enää nähtäisi WCW:ssä. Syy? Missy Hyattin mukaan Eric Bischoffilla oli toimistossa kuvia epäonnisesta lähetyksestä, jossa hänen rintansa oli pulpahtanut ulos hänen asustaan. Tämän takia Hyatt oli omien sanojensa mukaan mennyt neuvottelemaan sopimuksensa yksityiskohdista TBS-pomon Bob Dhuen kanssa. Bischoff oli antanut Hyattille potkut, koska tämä oli yrittänyt neuvotella sopimuksia "hänen ylitseen", vaikka Bischoff oli Hyattin pomo. Hyatt jätti myöhemmin syytteen Bischoffia kohtaan seksuaalisesta häirinnästä. On toki myös mahdollista, että Hyatt vain yritti neuvotella parempaa sopimusta ilman Bischoffia. Hyattilta oli juuri ennen tätä käännettä kielletty esiintyminen Playboyssa, koska se ei sopinut "WCW:n imagoon". No, Hyattin yhtäkkinen potkiminen oli toki siltäkin kannalta ikävää, että WCW oli nauhoittanut viikkojen ajaksi materiaalia, jossa Hyatt esiintyi normaalisti Nastyjen managerina, ja nyt he joutuivat keksimään surkean tekosyyn sille, että Hyattia ei nähty tässä livenä lähetetyssä ppv:ssä.

Hoh, tämähän oli hauska ottelu! Ja samalla illan ensimmäinen positiivinen yllätys. Ei tämäkään toki mikään huippuottelu ollut, mikä ei ole sinänsä ihme, koska Nastys ja Maxx Payne eivät ole mitään huippupainijoita varsinaisesti. Ottelu myös loppui tylsästi juuri kun oltiin pääsemässä kunnolla vauhtiin. Silti kokonaisuutena tässä oli paljon enemmän hyvää kuin huonoa: matsi oli ensimmäisestä hetkestä lähtien oikeasti vauhdikas ja intensiivinen, kun Payne paiskaisi Knobbsin kanveesiin hurjalla German Suplexilla. Koko nelikko otti tässä ottelussa oikeasti kovaa bumppia - ylivoimaisesti kovinta otti tietenkin Cactus Jack, joka lensi suoraan pää edellä apronilta betonilattialle ja paiskattiin sen jälkeen vielä päin turvakaidetta. Ei voi kuin hämmästtellä tuota Mick Foleyn täydellistä välinpitämättömyyttä omaa vartaloaan kohtaan. Kokonaisuutena tämä oli siis sellaista hyvällä tavalla toteutettua roskapainia/HC-mäiskintää ilman että tässä oli mitään stipulaatiota ja ilman että HC-paini oli vielä varsinaisesti yleistä WCW:ssä. Hyvä ottelu siis tässä välissä, mutta jätti sellaisen fiiliksen, että vielä enempäänkin olisi mahdollisuuksia. Ja pakko myöntää, että myös Maxx Payne on parantanut otteitaan selvästi vuoden aikana. Tässä ottelussa nähtiin Paynelta pari hurjaa suplexia.
*** (12:37)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude & Steve Austin & Paul Orndorff w/ Col. Robert Parker vs. Sting & Dustin Rhodes & Flyin' Brian - Thundercage Match
Sitten oli illan "Double Main Eventin" ensimmäisen osan aika. Illan kaksi viimeistä ottelua käytiin siis Thundercage Matcheina. Käytännössä se ei tarkoittanut paljoakaan. Kehää vain ympäröi jättimäinen häkki, joka oli vähän kuin Hell In A Cellin ja Steel Cagen välimuoto. Yhtä leveä ja korkea kuin Hell In A Cell (ja kehänvierustalle pääsi siis kävelemään) mutta ei kattoa ja muutenkin enemmän Steel Cagen näköinen. Muuten ottelu oli ihan normimatsi, paitsi että diskauksia ja uloslaskuja ei tunnettu. Tällä illan ensimmäisellä Thundercage-ottelulla ei myöskään ollut suurempaa taustatarinaa - paitsi että kaikki ottelun osanottajat vihasivat vastapuolen jäseniä. Steve Austinilla ja Flyin' Brianilla oli oma pitkä historiansa, samoin Steve Austinilla ja Dustin Rhodesilla. Sting ja WCW International World Heavyweight (luopukaa jo tästä vyöstä pliis) -mestari Rick Rude olivat lämmitelleet viime aikoina taas vanhan feudinsa. Paul Orndorff ei muuten vain pitänyt kenestäkään. Ja tässä sitä sitten oltiin.

Ja show jatkuu jälleen tasonnostolla. Ikävä kyllä tässäkin ottelussa oli paljon enemmän potentiaalia kuin mihin tämä lopulta ylsi. Siitä huolimatta tämä oli MOTN, mutta jos AIKAA olisi ollut 10 minuuttia enemmän (katson teitä Anderson ja Regal), tämä olisi voinut olla vaikkapa MOTYC. Sellaista olisi tässä vaiheessa sopinut jo odottaa SuperBrawlilta, joka on kahtena viime vuotena ollut vuoden paras ppv. Tänä vuonna sitä kunniaa tämä tapahtuma ei tule saamaan. Tämän ottelun ensimmäinen isompi ongelma oli se, että en tajunnut tämän ottelun taustatarinaa ollenkaan. Kyllä, näillä kaikilla kuudella oli toistensa kanssa ongelmia sopivasti ristiin, mutta miksi juuri he painivat juuri tässä ottelussa juuri nyt? Sitä ei selitetty mitenkään, ja siksi tämä tuntui lähinnä satunnaiselta filleriltä. No, kun päästään tuosta kehnosta lähtökohdasta eteenpäin, oli ottelu kyllä erittäin viihdyttävää, vauhdikasta ja hyvää painia. Tuli mieleen vähän kuin vuoden 1992 WarGames-ottelu (Team Sting vs. Team Rude) pienoiskoossa. Ikävä kyllä tämä ottelu kesti turhan vähän aikaan, jotta olisi päästy kovin lähelle tuota täydellistä ottelua. Flyin' Brian ja Steve Austin olivat ehdottomasti ottelun tähdet, ja heidän keskinäinen välienselvittelynsä oli kirkkaasti ottelun parasta antia. Sitä olisi kuitenkin katsonut mielellään myös vielä enemmän. Silti hieno ottelu ja samalla illan paras.
***½ (14:36)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Vader w/ Harley Race - Special Referee: The Boss - Thundercage Match for the WCW World Heavyweight Championship
Ric Flair oli tehnyt Starrcadessa mahdottoman, onnistunut voittamaan Vaderin ja noussut jälleen kerran WCW:n päämestariksi. Tuo oli tietenkin raivostuttanut aivan totaalisesti Vaderin, joka oli viime viikkoina käyttänyt lähinnä murhanhimoisesti. Vader halusi tehdä lopun Ric Flairista ja siinä samalla voittaa WCW World Heavyweight -mestaruuden takaisin. Niinpä SuperBrawliin buukattiin tämä Thundercagessa käytävä uusintaottelu. Lisäksi ottelun erikoistuomariksi määrättiin The Boss, jolla oli ollut alkuvuoden ajan ongelmia Vaderin kanssa. Boss kuitenkin vakuutti tuomaroivansa tämän ottelun rehdisti. Dirt sheetit kertovat, että alun perin ottelun erikoistuomariksi kaavailtiin Shockmasteria, mutta sekä Flair että Vader tyrmäsivät idean. Ja sitten Shockmasterin WCW-ura päättyi. Surullista!

Voi helvetti. Nämä kaksi painivat vuoden 1993 parhaan ottelun Starrcadessa, joten on täysin ymmärrettävää, että WCW päätti buukata heidät uudestaan ppv:n Main Eventiin (varsinkin kun Flair oli ilmeisesti itse taas näihin aikoihin buukkauskomitean johdossa). Sen sijaan ei ole millään tavalla ymmärrettävää, että WCW ei halunnut OIKEASTI UUSIA tuota Starrcaden loistava ottelua, vaan sen sijaan tähän otteluun sotkettiin Harley Racen tuhannet sekaantumiset, The Boss sekoilemassa kehässä "tuomarina", käsiraudat, Ricky Steamboat ja Arn Anderson yrittämässä murtautua häkin sisälle sen jälkeen kun Race ja Vader olivat kolkanneett Bossin tajuttomaksi ja Race oli murtautunut häkin sisälle... Argh. Ja sitten vielä ottelun lopetuskin oli idiotismia. Jos kehässä ei tosiana olisi ollut Flairia ja Vaderia, tämä olisi voinut olla täyttä paskaa. Nyt samaan aikaan kaikesta sekoilusta huolimatta saatiin silti nauttia Flairin ja Vaderin intensiivisestä mäiskinnästä, ja kyllähän se oli jälleen ihan pirun viihdytävää katsottavaa, vaikka ottelun buukkaus olikin kamalaa paskaa. Niinpä lopputuloksena oli hyvään arvosanaan yltävä ottelu, mutta ei yhtään sen enempää. Sääli, todella iso sääli.
*** (11:32)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Cactus Jack
** Flyin' Brian
* Steve Austin

Kokonaisarvio SuperBrawl IV:stä: Olen hämmentynyt siitä, kuinka suopeita arvioita tämä ppv on saanut. Ehkä yksi syy oli sitten se, että Dusty Rhodesin potkujen jälkeen tämä ppv oli buukkaukseltaan freesiä vaihtelua: vain Main Eventissä oli sekava loppu, kaikki muut ottelut saivat puhtaan ja selkeän lopetuksen. Harmi vain, että ottelut eivät muuten vastanneet sitten ollenkaan sitä tasoa, mitä mielestäni ppv:eiltä pitäisi odottaa. Ensimmäiset neljä ottelua olivat parhaimmillaan turhia, huonoimmillaan kamalia. Anderson vs. Regal oli paha pettymys, samoin Main Event. Välissä oli sitten pari mukavaa yllätystä, mutta eivät nekään olleet edes lähellä neljää tähteä. Kokonaisuutena tämä oli juuri ja juuri edes Kehno, en ymmärrä, miten niin monet arvostelijat ovat kehuneet tätä hyvänä tapahtumana.

1. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
2. WCW SuperBrawl IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEMANIA X

WrestleMania. Vuoden suurin tapahtuma. Nyt jo kymmennen kerran. Ensimmäisen kerran WrestleMania oli järjestetty siis vuonna 1985, ja sen jälkeen oli ehtinyt tapahtua paljon. Rock 'n' Wrestling -huuma oli vaihtunut laskusuhdanteeseen ja uuteen aikakauteen, jossa paini ei kiinnostanut isoja massoja enää ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. WWF oli joutunut luopumaan monista vanhoiksi käyneistä isoista tähdistään, ja uudet yhtä isot tähdet olivat jääneet (toistaiseksi) syntymättä. Niin sanottu New Generation Era oli kuitenkin jo alkanut, ja suunta oli lievästi kohti parempaa - tai ainakin lasku oli saatu pysäytettyä. Toki WWF liioitteli menestystään, mutta huonomminkin sillä olisi varmasti voinut mennä tämän WrestleManian koittaessa. Etukäteen dirt sheeteissä ja muun muassa Dave Meltzerin Wrestling Observerissa tätä WM:ää pidettiin aikamoisena floppina. Korttia ei pidetty kiinnostavana, ja koko tapahtuman markkinointi oli Meltzerin mukaan epäonnistunut.

Tämän WrestleManian teemana toimi nimenomaan "WrestleManian 10-vuotinen historia", ja tapahtuman alusta lähtien kaikkien otteluiden välissä nähtiin lyhyitä videoklippejä jokaisen WrestleManian parhaista paloista. Hieman kiusallisen noista parhaista paloista teki tosin se, että WWF pyrki mainitsemaan Hulk Hoganin niissä niin harvoin kuin mahdollista. Huhut Hoganin WCW-sopimuksesta vahvistuivat viikko viikolta, ja vaikka Hogan ei olisikaan siirtymässä WWF:n pahimman kilpailijan leipiin, oli selvää kuitenkin, ettei hän mitä todennäköisemmin olisi palaamassa WWF:ään. Niinpä Hogan sivuutettiin monien WrestleManioiden muisteluissa kokonaan, vaikka hän oli paininut lähes jokaisen Main Eventissä. Ainoastaan WrestleMania I:ssä, III:ssä ja VI:ssä kertovissa klipeissä häntä ei voitu ohittaa täysin (VI:ssäkin tosin saatiin hieno piikki Hoganin suuntaan, kun videoklippien kertojana toiminut Gorilla Monsoon totesi Warrior vs. Hoganin osoittaneen, että "kukaan ei ole voittamaton").

Sitten itse tapahtumaan. Selostajana toimi Vince McMahon, ja hänen color commentator -parikseen saapui... kyllä, Jerry Lawler! Lawleria vastaan nostetut rikossyyteet oli vihdoin kumottu, ja niinpä Lawler teki WWF-paluunsa tässä show'ssa. Lawler oli selvästi suunnitellut kaikenlaisia ilkeitä vitsejä koko neljäkuukautisen poissaolonsa aikana, sillä hän oli koko tapahtuman ajan aivan liekeissä. Haastattelijana Todd Pettengill. Lisäksi show'n aikana nähtiin monia julkkisvieraita: näyttelijät Donnie Wahlberg ja Burt Reynolds toimivat päämestaruusotteluiden erikoissisäänkuuluttajina, näyttelijät Rhonda Shear ja Jennie Garth puolestaan samoissa otteluissa erikoisajanottajina. America The Beautifulin lauloi show'n alussa Little Richard, joka ei kummempia esittelyjä kaipaa. Erityisesti Jennie Garth näytti siltä, ettei olisi halunnut olla ollenkaan koko paikalla. Kaiken huipuksi show'n aikana nähtiin monta väliohjelmanumeroa, jossa esiintyi erityiskatsomossa istunut "Yhdysvaltain presidentti". Katsomossa istunut mies näytti siis aivan oikeasti Bill Clintonilta, mutta hän ei ollut tosiaankaan oikea Clinton, vaan häntä esittänyt imitaattori. Kaikki "Presidentti"-osuudet tässä show'ssa olivat tosi kiusallisia, koska WWF esitti hänen olevan ihan oikeasti Bill Clinton (vaikka Clintonin nimeä ei kertaakaan mainittu). Presidentti-osuuksissa "presidentti" saatiin näyttämään varsin tyhmältä, ja ilmeisesti niiden tarkoitus oli lähinnä se, että tunnettu republikaani Vince McMahon pääsi näin kuittailemaan demokraattipresidentille.

Kuva Kuva
Owen Hart vs. Bret Hart
Kaikki oli alkanut Survivor Series 1993:ssa, kun neljä Hart-veljestä kohtasi Shawn Michaelsin ja tämän "ritarit". Ottelu oli muuten Hartien juhlaa, mutta epäonnisen sattuman vuoksi Bret aiheutti pikkuveljelleen Owenille sen, että Michaels sai selätettyä Owenin. Owen raivostui tuosta täysin, oli käydä veljeensä käsiksi ja haastoi hänet myöhemmin otteluun. Bret ilmoitti, ettei IKINÄ painisi omaa veljeään vastaan. Pari viikkoa myöhemmin veljekset löysivätkin vielä yhteisen sävelen ja nousivat Quebecersien hallussa pitämien joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi. Kaikki näytti hyvältä... Kunnes Royal Rumblessa käydyssä mestaruusottelussa Quebercersit teloivat Bretin jalan pahasti. Niin pahasti, ettei hän päässyt vaihtamaan Owenia otteluun ja että tuomari joutui keskeyttämään ottelun, koska Bret ei enää pystynyt jatkamaan siinä. Tämä raivostutti jälleen Owenin: hän huusi Bretille, että tämä oli jälleen päättänyt "pitää veljensä varjoissa", koska ei ollut halunnut päästää häntä kehään. Sen jälkeen Owen teki sitten shokeeraavan teon ja alkoi potkia Bretin vakavasti vammautunutta jalkaa niin kauan, kunnes WWF:n henkilökunta puuttui väliin. Oli selvää, että veljesten välit olisivat tuhoutuneet lopullisesti. Seuraavina viikkoina Owen jatkoi sitten sen julistamista, että Bret oli "pitänyt hänet pimennossa" ja "estänyt hänen nousemisensa tähteyteen". Tämä oli toki siinä mielessä hauskaa, että tosielämässä Bret oli nimenomaan tehnyt kaikkensa nostaakseen Owenin enemmän esille: Bret oli suostunut veljeään vastaan käytävään feudiin vain sillä ehdolla, että tuo veli olisi Owen. Vince olisi alun perin halunnut, että Bretin kanssa olisi feudannut Bruce Hart. Lopulta Bret sitten alistui siihen, mitä ei olisi koskaan halunnut tehdä: kohtaamaan veljensä 1 on 1 -ottelussa. Eikä missä tahansa ottelussa, vaan vuoden suurimmassa tapahtumassa käytävässä ottelussa. Veljesten matsi sovittiin WrestleManiaan myös siksi, että Royal Rumble -ottelun yhdessä Lex Lugerin kanssa voittanut Bret Hart joutui tasavertaisuuden vuoksi painimaan tässä tapahtumassa yhden ottelun ennen mestaruusotteluaan. Selitän tämän tarkemmin mestaruusotteluiden kohdalla.

Mitä tähän voi oikein sanoa? Tämä on täydellinen painiottelu. Nimenomaan Puhdas Painiottelu kahdella isolla P:llä ja muilla korosteilla. Bret Hart ja Owen Hart olivat yksiä koko 1990-luvun parhaista painijoista, jotka tietenkin tuntevat toisensa läpikohtaisesti. Kun heille rakennetaan yksi koko painihistorian parhaista feudeista, jonka jälkeen heidät pistetään painimaan vuoden suurimpaan painitapahtumaan yli 20-minuuttisessa ottelussa... No, ei tässä mikään voi mennä pieleen. En ala yksityiskohtaisesti edes käymään läpi tämän ottelun tapahtumia, koska se olisi turhaa. Tämä ottelu on nautittava kokonaisuutena. Tämä on katsottava niin, että tätä ja tämän täydellisyyttä voi ihailla. Matsi kulkee heti ensi sekunneista täydellisesti aina upeaan lopetukseen saakka. Muistan edelleen, kun näin tämän ottelun lopetuksen ensimmäisen kerran, ja se oli todella hieno hetki. Täydellisen simppeli ja silti samaan aikaan hemmetin yllättävä lopetus mahtavalle ottelulle. Kun tähän sitten yhdistetään vielä upea tunnelma ja tietenkin kaikki itsestäänselvyydet, kuten se, että ottelu oli kehäpsykologisesti moitteeton... Niin, tämä on vain aivan mahtava ottelu. Tykkään tässä myös siitä, että liian suurta osaa ottelusta ei käytetty siihen kaikkeen perinteisimpään kikkaan, eli vastustajan yhden ruumiinosan työstämiseen. Se on tietenkin tärkeä ottelu loistavia otteluita (varsinkin silloin kun vastustaja osaa myydä sen ruumiinosan telomisen yhtä hyvin kuin Bret Hart), mutta oikeasti mahtavassa ottelussa on paljon enemmän. Liian usein "täydellisyyteen tähtäävät" ottelut ovat vain sitä ruumiinosan työstämistä, koska se on sitä kehäpsykologiaa. Oikeasti täydellisessä ottelussa on paljon enemmän. Ja tässä oli. Tässä oli kaikki.
***** (20:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow & Luna Vachon vs. Doink The Clown & Dink The Clown - Mixed Tag Team Match
Doinkin ja Bam Bam Bigelowin feud oli jatkunut käytännössä tauotta siitä lähtien, kun Doink syksyllä teki face-turnin alkamalla pilailla Bigelowin kustannuksella. Samalla kun Doinkista oli tullut face ja alkuperäinen Doink Matt Borne oli vaihtunut Ray Apolloksi, oli koko hahmon kiinnostavuus kadonnut. Vuoden 1994 aikana Doinkista oli tullut koko ajan enemmän pelkkä typerä ja lapsellista huumoria tarjoava väliaikakevennys, hahmon nerokkuus oli tipotiessään. Mikä pahinta, WWF:n presidentti Jack Tunney oli vuoden 1993 lopussa määrännyt, ettei Doink enää saisi käyttää apurinaan "Doink-kaksoisolentoja", joten niistä luopumisen jälkeen Doink toi uudeksi apurikseen Dinkin, kääpiökokoisen itsensä näköisen pellen. Yhdessä Dinkin kanssa Doink oli sitten jatkanut Bigelowin kanssa feudaamista. Nyt tuo feud päätettiin huipentaa historiallisen erikoisessa Mixed Tag Team Matchissa, jossa Bigelowin kanssa paini hänen brutaali apurinsa Luna Vachon. Bigelow sai painia vain Doinkia vastaan ja Luna vain Dinkiä vastaan.

Äskeisen paini-iloittelun jälkeen oli varmaan ihan loogista buukata tämmöinen kevyt välipalaottelu, jolla ei ollut kummoista merkitystä. Olisi ehkä silti voinut toivoa, että WrestleManian ottelu olisi tuntunut vähän enemmän... WrestleMania-ottelulta. Tämä oli vain tällainen mitäänsanomaton "huumoriottelu", jonka painillinen anti rahoittui Bigelowin otteisiin ja Doinkin ihan pariin nättiin liikkeeseen. Onneksi Bigelow oli edes suurimman osan ottelusta kehässä, ja Dinkin sekoilu Lunan kanssa oli kohtuullisen vähäistä. Post match -sekoilut olivat oikeastaan pahimmat. Kokonaisuutena turha, mutta kohtuullisen harmiton matsi.
*½ (6:09)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Randy Savage vs. Crush - Falls Count Anywhere Match
Myös tällä ottelulla oli pitkä historia. Kaikki alkoi kesällä 1993, jolloin Randy Savage oli käytännössä eläköitynyt painikehistä ja siirtynyt täysipäiväiseksi color commentatoriksi. Lisäksi Savage oli saanut presidentti Jack Tunneylta selvän käskyn: Savage ei saisi enää sekaantua otteluihin, tai hän joutuisi luopumaan color commentatorin tehtävästään. Samalla sitten käytiin ottelu, jossa Yokozuna kohtasi Savagen hyvän henkilökohtaisen ystävän Crushin. Ottelun jälkeen Yokozuna TUHOSI Crushin kolmella Banzai Dropilla, ja Savage ei voinut tehdä mitään, koska joutuisi muuten luopumaan työstään. Crush joutui jäämään kuukausien mittaiselle sairauslomalle (jonka aikana hän oikeasti paransi selkävammansa), ja kun hän palasi, oli hän muuttanut lookinsa babyface-tyylisestä ilkeäksi naamansa maalanneeksi korstoksi. Mikä pahinta, Crush oli liittoutunut Yokozunan managerin Mr. Fujin kanssa. Savage yritti vielä pelastaa kaiken selittämällä Crushille, miksi ei ollut auttanut tätä. Ensin näytti siltä, että Crush uskoisi häntä... Mutta sitten hän hyökkäsi Savagen kimppuun ja pieksi hänet brutaalisti. Savage jäi kuukaudeksi pois, ja kun hän palasi, ilmoitti hän palaavansa painikehiin kostaakseen Crushille. Tuosta marraskuussa nähdystä Savagen paluusta lähtien Savage ja Crush olivat olleet jatkuvasti toistensa kimpussa, ja nyt tämä henkilökohtainen feud saisi vihdoin huipennuksensa "Falls Count Anywhere Matchissa". Ikävä kyllä stipulaatio ei ollut sama kuin nykypäivän FCA-ottelu. Käytännössä se tarkoitti sitä, että selätykset laskettaisiin missä vain areenalla (kuulostaa hyvältä), minkä jälkeen selätetyllä olisi 60 sekuntia aikaan palata kehään. Jos hän ei onnistuisi, selättäjä olisi voittanut ottelun (kuulostaa aivan paskalta).

Saatan olla mielipiteeni kanssa aika yksin, mutta minä pidin tästä ottelusta omalla tavallaan ihan paljonkin. Ongelma oli toki se, että ottelun stipulaatio oli täysin idioottimainen, ja typerä stipulaatio pilasi myös paljon ottelun nautittavuudesta. Miksi kukaan selättäisi toista missään lähellä kehää (puhumattakaan kehässä), jos lopulta ottelu ratkeaa sen mukaan, kuka ehtii 60 sekunnissa takaisin kehään? Eihän tässä ole mitään järkeä, tämä on jopa idioottimaisempaa kuin WCW:n stipulaatiot. Siellä sentään esimerkiksi Texas Death Matchissa riitti se, että pääsi (ja pysyi) jaloillaan aikarajan sisällä. No, stipulaation typeryys rokotti siis jonkun verran ottelun viihtyvyyttä, mutta muuten tämä oli oikeasti mukavaa entertainment brawlia. Moremmat äijät pistivät kroppansa kunnolla likoon, ja Savagekin jaksoi vielä ottaa kunnon bumppia lentämällä muun muassa korkealla Back Body Dropilla köysien yli ulos kehästä. Näytti oikeasti rajulta. Loppupuolella nähtiin myös mahtavaa backstage-mäiskintää ympäri areenaa, millaista ei tosiaan tämän aikakauden WWF:ssä ollut totuttu vielä näkemään. Aikaansa edellä oleva HC-ottelu siis tietyssä mielessä. Myös ottelun lopetus oli tavallaan aika hauska, vaikka siihen tuo typerä stipulaatio liittyikin. Ei tämä silti painilliselta anniltaan siis mikään erityinen superottelu missään tapauksessa ollut, mutta viihdyttävä välipalaottelu ja poikkeuksellisen tyylinsä takia hyvin WrestleManiaan sopiva matsi. Ennen kaikkea tämä ottelu oli historiallinen sen takia, että tämä jäi Randy Savagen viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi ikinä. Parissa seuraavassa ppv:ssä hän esiintyisi kuitenkin vielä.
**½ (9:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Alundra Blayze (c) vs. Leilani Kai - WWF Women's Championship
Kyllä! Naistenmestaruus oli palannut WWF:ään. Tämä vaatii montakin selitystä. Ensimmäisenä: WWF Women's-mestaruus oli nähty edellisen kerran ppv:ssä vuonna 1990, jolloin Rockin' Robin oli puolustanut vyötään. Pian tuon ottelun jälkeen Robin lähti WWF:stä, ja koko surkeaksi kutistanut naistendivisioona päätettiin lopettaa. Kuten nyt tiedämme, käytännössä tuosta naistendivarin kuolemasta saimme kiittää Fabulous Moolahia, mikä on sääli, koska ensimmäisen WrestleManian aikaan Cyndi Lauperin manageroiman Wendi Richterin ja hänen vastustajansa, ilkeän Leilani Kain mestaruusottelu oli käytännössä illan toiseksi isoin ottelu. No, naisten otteluita ei WWF:ssä nähty käytännössä kolmeen vuoteen, kunnes vuonna 1993 WWF palkkasi riveihinsä nuoren ja lahjakkaan naispainijan Debrah Micelin. Parhaiten Madusa-nimellä tunnettu Miceli oli tehnyt vakuuttavan uran niin AWA:ssa, WCW:ssä kuin Japanissakin. WCW:stä hän lähti vuoden 1992 lopussa, ja WWF:ään hän saapui vuoden 1993 loppupuolella. WWF:n ideana oli se, että Miceli nostaisi naisten painin takaisin esille WWF:ssä. WWF järjesti lähinnä nimellisen naisten turnauksen, jonka finaalissa nyt Alundra Blayze -nimellä ja eräänlaisella "modernin ajan gladiaattori" -gimmickillä painiva Miceli voitti Heidi Lee Morganin ja samalla myös mestaruusvyön. Sen jälkeen hän oli jatkanut naisten divisioonan dominoimista, toistaiseksi huomio divarille oli ollut hyvin vähäistä. Tässä ppv:ssä Blayzen oli tarkoitus kohdata japanilainen suosittu naispainija Bull Nakano, mutta Nakano vetäytyi viime hetkellä. Niinpä hänen tilalleen tuotiinkin naispainijakonkari Leilani Kai, joka oli siis ollut naisten mestari WrestleMania I:n aikaan.

Annan tälle matsille arvosanaksi varmaan noin puolikkaan enemmän kuin tämä periaatteessa painillisilta ansioiltaan ansaitsisi. Totuus on nimittäin toki se, että tämä lyhyt rykäisy ei ollut painilliselta anniltaan kovin paljon kivaa squashia kummoisempi, ja miesten otteluna tämä ei olisi herättänyt minussa luultavasti minkäänlaisia tunteita. Nyt ottelun viihdyttävyyttä lisäsi kuitenkin ratkaisevasti se, että oli todella kivaa nähdä pitkästä aikaa oikeaa naisten painia WWF:n kehässä. Ja mikä parasta, kehässä oli Alundra Blayzen kaltainen supertähti, josta olisi oikeasti voinut tulla ihan mitä tahansa ja joka olisi voinut mullistaa koko naisten mainstream-painin, jos asiat olisivat menneet hieman toisella tavalla. Tässäkin ottelussa Blayze liikkui mahtavasti, väläytti muun muassa näyttävän Frankensteinerin ja kantoi muutenkin Leilani Kain hyviin otteisiin. Harmi vain, että ottelu oli tosiaan sen verran lyhyt, että ei tämä mikään kummoinen ottelu ollut. Silti minulle tämä toimi hyvin kivana pikkumatsina.
*½ (3:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Quebecers (c) w/ Johnny Polo vs. Men on a Mission w/ Oscar - WWF Tag Team Championship
Quebercersit olivat hallinneet WWF:n joukkuedivisioonaa viime kuukausien ajan. Royal Rumblen jälkeen uudeksi ykköshaastajiksi olivat nousseet yleisön suursuosiosta nauttivat Mabel ja Mo, Men on a Mission. Oscar-nimisen miehen manageroima ja niin sanottua katutyyliä edustava "räppärikaksikko" oli onnistunut yllättämään Jacquesin ja Pierren pariin otteeseen, ja nyt heillä olisi mahdollisuus voittaa mestaruusvyöt itselleen. Tämä jäi Quebecersien viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi noin neljään vuoteen: pian tämän ppv:n jälkeen Pierre ja Jacques kääntyivät toisiaan vastaan, ja loppuvuodesta 1994 Montrealissa käytiin miesten välillä Jacques Rougeaun eläköitymisotteluna mainostettu matsi, joka veti Rougeaun kotiseudulla paikalle jättiyleisön. Samalla tämä jäi myös Quebecersien managerina toimineen Johnny Polon viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi vuosiin. Polon ongelma oli se, että hän olisi halunnut painia, mutta WWF halusi pitää hänet backstage-rooleissa, selostajana ja managerina. Kuten myöhemin painihistoria osoittaa, ihan aina WWF:kään ei haistanut kaikkien henkilöiden potentiaalia oikein. Quote the Raven, nevermore.

Hemmetti, tämähän oli hyvä joukkueottelu! Minulla ei ollut oikein minkäänlaisia muistikuvia tästä ottelusta, vaikka olen tämän WrestleManian katsonut kyllä aikaisemminkin pariin kertaan. Siksi oli mukava yllätys huomata, että tässä(kin) ottelussa koko nelikko pisti oikeasti parastaan. Pitää ensinnäkin nostaa hattua Quebecers-kaksikolle, joka keksi oikeasti innovatiivisia ja epätyypillisiä tapoja hallita ottelua. Pierre muun muassa väläytti todella näyttävän voltin yläköysien yli ulos kehästä suoraan Mon päälle. Jacques puolestaan täräytti parikin näyttävää Top-Rope Leg Dropia. Toisaalta myös Mo ja Mabel olivat iskussa. Mo liikkui kehässä yllättävänkin hyvin ja onnistui tekemään esimerkiksi pirun nätin Cannonball-liikkeen. Mabel oli toki oma itsensä, mutta jotenkin tämän ottelun rytmiin sopi perhanan hyvin se, että yksi osanottaja oli tällainen jätti, joka vain jyräsi kaikki kehässä omalla vuorollaan. Lisäksi Mabel viskattiin ottelussa kanveesiin näyttävällä Double Suplexilla, ja lopussa Mabel pääsi täräyttämään myös aina yhtä tyylikkään Spinning Wheel Kickinsä. Kokonaisuutena tämä oli siis yllättävän vauhdikasta ja viihdyttävää joukkuepainia, jota katsoessa ei missään kohtaa tullut tylsä olo. Harmi vain, että ottelun lopetus oli sitten tosi kökkö eikä yhtään WM:ään sopiva. Siitä ottelu saa miinusta: paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut todennäköisesti hyvä ottelu, nyt vain ihan hyvä.
**½ (7:41)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yokozuna (c) w/ Mr. Fuji & Jim Cornette vs. Lex Luger - Special Referee: Mr. Perfect - WWF Championship
Ei, tämä ei ollut illan viimeinen ottelu, vaan illan ensimmäinen kahdesta päämestaruusottelusta. Tämä poikkeuksellinen järjestely johtui siitä, että Lex Luger ja Bret Hart eliminoivat toisensa viimeisenä samanaikaisesti Royal Rumble -ottelussa, ja heidät molemmat julistettiin ottelun voittajaksi. Niinpä he molemmat olivat ansainneet päämestaruusottelun WrestleMania X:ään. Dirt sheetien mukaan alun perin tähän ratkaisuun päädyttiin, koska Vince McMahon halusi nähdä, kumman voitolle yleisö hurraisi kovempaa: Lugerin vai Hartin. Tulos oli karu: Hart oli ylivoimaisesti suurempi yleisönsuosikki kuin Luger. Vähitellen alkuvuoden 1994 aikana Vince joutui lopulta toteamaan, että kaikki Lugerin pushiin käytetty aika, vaiva ja raha sekä Lex Express -kilometrit olivat olleet turhia. Yleisö ei vain fanittanut Lugeria sillä tavalla kuin oli toivottu. Yleisö ei odottanut kieli pitkällä sitä hetkeä, kun Luger vihdoin voittaisi WWF-mestaruuden Yokozunalta sen jälkeen, kun hän oli jahdannut mestaruutta viime kesästä lähtien. Yleisö ei oikeastaan odottanut sitä ollenkaan. Niinpä WWF päätyi poikkeukselliseen ratkaisuun: Maniaan buukattiin kaksi mestaruusottelua. Ensimmäisessä hallitseva mestari Yokozuna puolustaisi vyötään Lex Lugeria vastaan. Luger valittiin ensimmäiseen mestaruusotteluun arvalla. Samalla kuitenkin päätettiin, että tasavertaisuuden vuoksi Bret Hart joutuisi painimaan WrestleManiassa myös toisen ottelun, ettei hänellä olisi etulyöntiasemaa, kun hän pääsisi WrestleManian toisessa päämestaruusottelussa kohtaamaan Yokozuna vs. Luger -ottelun voittajan. Ai niin: molempiin mestaruusotteluihin oli luvattu erikoistuomari. Tässä ottelussa erikoistuomariksi saapui Mr. Perfect, joka oli lähtenyt WWF:stä vuoden 1993 lopussa mutta teki nyt paluunsa - ikävä kyllä varsin lyhyen sellaisen.

Voi voi. Mitä tästä nyt oikein voisi sanoa? No, ensinnäkin on sanottava, että kaikki se aika ottelusta, kun Yokozuna ei pitänyt Lugeria restholdissa, oli ihan ok:ta katsottavaa. Luger liikkui hyvin, yritti väläyttää nättejä liikkeitä ja myi myös Yokozunan jyräävät power-liikkeet varsin toimivasti. Ikävä kyllä aivan liian suuri osa otteluista kului nimenomaan noiden Yokozunan restholdien parissa. Niiden aikana meinasin oikeasti nukahtaa useamman kerran tämän ottelun aikana. Ottelussa oli kyllä ihan toimiva tarina, joka oli toki suurin piirtein sama kuin jokaisessa Yokozunan ottelussa: vastustaja yrittää kaikin keinoin kammeta Yokozunaa kanveesiin ja Yokozuna vain jatkaa ylipainolla ja ylivoimalla jyräämistä. Silti tässä Lugerin ja Yokozunan parituksessa tuo tarina toimii kyllä ihan hyvin. Ongelma on vain se, ettätämä ottelu vain... oli. Vieläpä varsin tylsästi. Mitään uutta SummerSlamiin verrattaen ei nähty. Nyt tämä ei onneksi kuitenkaan ollut Main Event, eikä tämän ympärillä ollut enää samanlaista jumalatonta hehkutusta kuin SummerSlamin aikaan. Ottelun lopetus oli ihan oma lukunsa. WM:ssä nähtävä päämestaruusottelun lopetukseksi se oli kyllä todella halpa ratkaisu. Olisin voinut vielä jotenkin hyväksyä sen, koska Mr. Perfect hoiti lopetuksessa roolinsa hyvin, mutta kun tuolle vituttavalle lopetukselle ei ikinä saatu payoffia (tästä kohta alla spoilereissa lisää), kyllä tuo lopetus kääntyi huonon puolelle. Kuten oikeastaan koko ottelu. Tähän ottelun loppuratkaisuun liittyy muuten yksi painimaailman sitkeimmistä paikkansa pitämättömistä huhuista, siitäkin alla lisää.
*½ (14:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Vielä lopetuksesta:
► Näytä spoileri
Perättömästä huhusta:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Adam Bomb w/ Harvey Whippleman vs. Earthquake
WWF oli lähes WrestleManiaan saakka mainostanut, että tässä Maniassa käytäisiin ottelu paluunsa tekevän Earthquaken ja loukkaantumisestaan palaavan Ludvig Borgan välillä. Ikävä kyllä alkuvuoden aikana kävi selväksi, että Borga ei (useammastakaan syystä) olisi palaamassa enää WWF:ään. Niinpä Earthquaken vastustajaksi repäistiin viime hetkellä Adam Bomb. Käytännössä ottelun pohjustuksena toimi se, että ennen ottelun alkua Bombin manageri Harvey Whippleman nousi kehään aukomaan päätään kehäkuuluttaja Howard Finkelille. Kun "The Fink" oli käydä käsiksi Whipplemaniin, Bomb juoksi kehään ja kävi Finkin kimppuun. Silloin kehään juoksi Earthquake, joka pelasti Finkelin. Tämä oli siis ensimmäinen Earthquaken esiintyminen WWF:n ppv:ssä sitten vuoden 1993 Royal Rumblen. Earthquake jätti WWF:n vuoden 1993 alussa, minkä jälkeen hän paini Japanissa ja Meksikossa ja nousi varsin suosituksi. Niinpä WWF palkkasi konkarin vielä takaisin, ja Earthquake aloitti runinsa WWF:ssä suosittuna facena. Lopulta run jäi lyhyeksi, sillä hän lähti firmasta jo ennen King of the Ringiä. Tapaisimme John Tentan vielä monesti näissä arvioissa.

Tämä oli täysin tyylipuhdas squash, eikä siksi tämän arvostelussakaan ole mainittavasti järkeä. Oli jotenkin hauskaa nähdä taas Earthquake WWF:ssä ja saamassa vielä kerran pushia. Suurimman pushinsa aikaan Earthquake oli lähinnä todella rasittava, koska vei oikeasti hyviltä painijoilta spotlightin, mutta tämmöisenä pienenä annoksena hän toimi kyllä ihan hyvin. Ei tästä mitään sen kummempaa sanottavaa ole. Pari nättiä power-liikettä, ja se siitä. Eteenpäin. Harmiton squash.
½ (0:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Razor Ramon (c) vs. Shawn Michaels w/ Diesel - Ladder Match for the WWF Intercontinental Championship
Illan toiseksi viimeisenä nähty matsi käytiin Intercontinental-mestaruudesta ja oli samalla (muutenkin hyvin rakennellun kortin) vähintäänkin toiseksi parhaiten rakenneltu feudi. Kuvio alkoi siitä, kun pitkään IC-mestaruutta hallussaan pitänyt Shawn Michaels lähti yhtäkkiä WWF:stä alkusyksystä 1993. Tai, lähti ja lähti. Michaelsin hetkellisestä poistumasta liikkuu edelleen erilaisia tietoja. Ilmeisesti aika moni asioista tietävä on kuitenkin sitä mieltä, että Michaels oli noihin aikoihin todella huonosti motivoitunut (minkä takia hän oli huonossa kunnossa ja paini uransa huonoimpia otteluita) ja päätti hetkellisesti ottaa hatkat, koska ei halunnut jobata IC-mestaruuttaan - mutta palasi kuitenkin käytännössä heti. Toinen näkemys on se, että Michaels olisi kärynnyt steroideista. Joka tapauksessa kayfabessa tilanne näyttäytyi niin, että Michaelsilta riistettiin IC-mestaruus ja että IC-mestaruudesta järjestettiin Battle Royal, jonka voitti Razor Ramon eliminoituaan viimeisenä Rick Martelin. Alkuperäinen IC-vyö oli kuitenkin Michaelsilla, joten Ramon sai uuden IC-vyön. Kun Michaels sitten palasi loppuvuodesta 1993, hänellä oli mukanaan IC-vyö, jota hän ei omien sanojensa mukaan ollut koskaan hävinnyt. Michaels kutsui itseään "kiistattomaksi IC-mestariksi" ja teki nopeasti selväksi, että Ramon ei hänen mielestään olisi IC-mestari. Tästä alkoi kahden nuoren ja karismaattisen miehen kamppailu, joka huipentui nyt tähän otteluun. PPV-historian ensimmäinen Ladder Match, jossa molemmat mestaruusvyöt oli ripustettu katosta ja jonka voisi voittaa poimimalla nuo vyöt katosta tikapuiden avulla. Tässä jos missä oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Tämä on todellinen klassikko. SE Ladder-ottelu, joka tietyllä tavalla jopa mullisti painiviihteen WWF:ssä. Tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista ikinä WWF:ssä, kun nähtiin aikakauteen suhteutettuna hilitöntä spottailua ja hurjia tikapuubumppeja. Tätä ennen vastaavanlaista menoa ei ollut WWF:ssä osattu edes kuvitella, ei ainakaan vuoden suurimmassa ppv:ssä. Mutta nyt Shawn Michaels ja Razor Ramon mullistivat kaiken ja pistivät pystyyn sellaisen ottelun, ettei vastaavaa ole nähty. On todettava, että näin vuonna 2018 tätä on todella vaikea arvioida kahdestakin syystä. Ensinnäkin: olen nähnyt tämän matsin lukemattomia kertoja, joten mitään kunnon reaktiota tämä ei enää minussa herätä. Toiseksi: ajan hammas on toki hieman syönyt tätä ottelua. Matsissa nähtävät hurjatkin bumpit eivät tunnu enää niin erikoisilta kuin ne ovat tuntuneet yli 20 vuotta sitten, jolloin mitään vastaavaa ei ollut nähty. Nyt käytännössä kaikki tämän ottelun spotit ovat Ladder-otteluissa aivan arkipäivää. Juuri siksi tätä ottelua ei pidäkään verrata nykypäivän Ladder-otteluihin, koska siinä ei ole mitään järkeä. Sen sijaan tätä pitää ihailla oman aikakautensa merkkiteoksena, aivan helkkarin kovana otteluna. Täydellisenä otteluna. Matsina, jossa Razor Ramon ja Shawn Michaels keksivät toinen toistaan villimpiä tikapuuspotteja. Voi ehkä jopa sanoa, että juuri Ramonin ja Michaelsin ansiosta monista näistä spoteista on sittemmin tullut arkipäivää. Eikä matsi ollut siis todellakaan vain pelkkää spottailua, vaan tässä kerrottiin mahtava tarina. Molemmat pistivät likoon kaiken. Monet pitävät tätä jopa parempana kuin openerina nähtyä Owen vs. Bretiä. Minulle Owen vs. Bret menee ehkä hitusen ohi, koska se oli kuitenkin puhdas singles-ottelu. Mutta ei voi mitään, tämäkin oli täydellinen ottelu. Illan toinen sellainen.
***** (18:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Backstage angle w/ Jeff Jarrett, Headshrinkers, Afa, IRS & Rick Martel
En normaalisti mainitse backstage-angleja arvioissani erikseen, mutta tämä on mainittava, koska tässä välissä oli alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus nähdä 5 vs. 5 -ottelu, jossa Jeff Jarrett, Headshrinkers, IRS ja Rick Martel olisivat kohdanneet Tatankan, Sparky Pluggin, 1-2-3 Kidin ja Smoking Gunssit. WWF oli kuitenkin kussut sen verran pahasti WM:n aikataulutuksen, että tämä ottelu jouduttiin aivan viime hetkellä perumaan, koska muuten Main Event olisi loppunut kesken. Niinpä järjestettiin pikainen backstage-angle, jossa heel-joukkueen jäsenet ajautuivat riitaan keskenään ja joka toimi kayfabe-syynä sille, että koko ottelu peruttiin. En voi väittää, että olisin varsinaisesti jäänyt kaipaamaan tuota ottelua - varsinkin, jos se olisi käyty jonain viiden minuutin rykäisynä. WM-ottelun missaaminen toki varmasti näitä nuorukaisia harmitti.

Kuva Kuva
Yokozuna (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. Bret Hart - Special Referee: Roddy Piper - WWF Championship
Ja näin. Illan Main Event. Yokozuna oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa illan ensimmäisessä ottelussa, ja nyt hän sai vastaansa Bret Hartin, joka oli loukannut jalkansa (kayfabe) ottelussa veljeään vastaan. Pystyisikö loukkaantunut Hart päihittämään väsyneen Yokozunan? Otteluna tämä oli siis uusinta viime vuoden WrestleManian Main Eventistä, nyt asetelmat olivat vain toisin päin. Hart oli haastaja ja Yokozuna mestari. En edelleenkään tajua, miksi tämän sijaan Main Eventinä ei nähty Luger vs. Hartia. Se olisi ollut paljon kiinnostavampi, tuoreempi ja luultavasti parempi ottelu. Ja vaikka Lugeria ei sitten olisi haluttukaan päästää pitkäaikaiseksi mestariksi, olisi hän toiminut hienona välimestarina edes. Ehkä syy oli se, että WM:ää ei halutta päättää face vs. face -otteluun. Tai jotain. Harmi. Tähän otteluun erikoistuomariksi saapui RODDY PIPER, joka teki WWF-paluunsa oltuaan firmasta poissa lähes kaksi vuotta ja painittuaan WWF:ssä viimeksi tasan kaksi vuotta aiemmin WrestleMania VII:ssä - tuolloin Bret Hartia vastaan. Piper saikin hurjat suosionosoitukset saapuessaan paikalle.

Tästä ottelusta ei nyt ole mitenkään kovin paljon sanottavaa. Koko tästä ottelusta huoku vähän kuin tv-ottelun fiilis. Tämä ei vain tuntunut WrestleManian Main Eventiltä. Ne oikeasti suuret ja merkittävät ottelut oli jo nähty. Nyt oli jäljellä enää niin sanottu pakollinen paha, jossa saatiin tehtyä sitten tarvittu siirtymä päämestaruuskuvioissa. Ja itse siirtymä olikin hyvä. Ottelun post match -meiningit olivat suorastaan mahtavat ja tunteikkaat, ja niissä oli juuri sitä suuruuden tuntua, mihin WrestleMania piti päättää. Hyvä niin. Sen sijaan tämä ottelu... Noh, tämä lähinnä oli. Bret Hart toki teki tässäkin ottelussa kaikkensa minkä voi. Hart jopa saapui paikalle jalkaansa linkaten ja openerissa saamiaan vammoja myyden, mutta eipä sillä ollut väliä, kun Yokozuna ei jostain syystä sitten Hartin jalkaa kuitenkaan työstänyt. Paria nättiä Slamia Yokozuna teki, muuten Hart kannatteli tätä parhaansa mukaan. Vähän sellainen heikompi uusintahan tämä oli viime vuoden WrestleManian Hart vs. Yokozunasta. Eikä asiaa auttanut jotenkin todella kömpelöltä näyttänyt lopetus. Ihan ok ottelu, mutta ei sen enempää.
** (10:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Owen Hart
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio WrestleMania X:stä: Miten arvioida ppv, jossa on kaksi viiden tähden ottelua? En muista yhtään vastaavaa ppv:tä omalta arvostelu-uraltani. Samalla on sitten todettava, että muuten tämä ppv ei varsinkaan painilliselta anniltaan ollut kovin erikoinen. Seitsemästä muusta ottelusta yksikään ei ylittänyt kolmen tähden rajaa, ja vaikka pari olikin ihan mukavia välipalaotteluita, sellainen tasainen laatu puuttui tästä ppv:stä. Silti tässä kymppi-Maniassa on jotain suurta. WrestleMania-fiilistä, uuden aikakauden alun tuntua. Erityisesti show'n päättäneet voitonjuhlat olivat upeaa katsottavaa. Tästä alkaa uusi aikakausi, jolla ei ole mitään tekemistä Hulk Hoganin ja muiden vanhojen partojen kanssa. Ja mikä parasta, tämä show tarjosi tosiaan kaksi TÄYDELLISTÄ ottelua. Moni on pitänyt tätä tapahtumaa suorastaan Loistavana, mutta minun silmissäni tuo tasaisen ottelun laadun puuttuminen rokottaa kyllä sen verran, että tämä jää Hienoksi. Upea ppv silti ehdottomasti.

1. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
3. WCW SuperBrawl IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SPRING STAMPEDE 1994

Tervetuloa vuoden toisen WCW-ppv:n ja samalla historian ensimmäisen Spring Stampeden pariin. WCW oli siis jälleen päivittänyt ppv-kalenteriaan hieman ja päättänyt nyt, että helmikuisen SuperBrawin ja toukokuisen Slamboreen välissä olisi hyvä järjestää yksi ppv lisää. Niinpä alkunsa sai Spring Stampede, joka käytiin Chicagossa ja keräsi pitkästä aikaa poikkeuksellisen suuren yleisömäärän WCW:n tapahtumaan. Ehkä - vain ehkä - WCW:nkin suurin syöksylasku oli vihdoin ohi! Tai ehkä Spring Stampeden suosioon jo etäisesti vaikutti se, että huhut Hulk Hoganin ja WCW:n sopimuksesta alkoivat tässä vaiheessa kevättä olla jo käytännössä varmistuneita. Näytti hyvin vahvasti siltä, että Hogan olisi tulossa WCW:hen.

Muuten WCW:ssä ei sen sijaan ollut tapahtunut taustalla mitään kovin merkittävää. Ric Flair johti WCW:n buukkauskomiteaa, ja Eric Bischoff alkoi pikkuhiljaa saada koko ajan enemmän valtaa WCW:n tuotteen pyörittämisestä. Painijoiden tyytyväisyys ei edelleenkään ollut mitään huippuluokkaa - varsinkaan kun Hoganille oli huhuttu jättipalkkaa ja WCW yritti samaan aikaan saada suostuteltua muita painijoita ottamaan palkanalennuksia. Joitain painijoita WCW oli myös irtisanonut/päästänyt menemään. Viime aikaisista merkittävin oli lähinnä 2 Cold Scorpio, ja hänenkin potkujensa syynä oli "WCW:n sääntöjen rikkominen". Mahdollisesti huumeet, joita Scorpio varsinkin myöhemmin urallaan käytti ihan reippaasti.

No niin, selostajina Spring Stampedessa Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Gene Okerlundin pariksi haastattelupisteelle saapui puolestaan yhden ppv:n poissaolon jälkeen comebackinsa tehnyt Jesse Ventura. Venturan WCW-ura alkoi kuitenkin olla jo loppusuoralla, ikävä kyllä. Ventura oli muuten onnistunut juuri ennen tätä ppv:tä voittamaan WWF:ltä (tai siis Titan Sportsilta) hurjan määrän rahaa oikeudessa. Ventura oli nostanut oikeusjutun entistä työnantajaansa kohtaan siitä, että WWF ei ollut maksanut hänelle rojalteja ppv:eiden videonauhoista saaduista tuotoista, vaikka hänen olisi kuulunut saada ne. WWF yritti tietenkin väittää, että Ventura oli väärässä, mutta oikeus totesi Venturan olevan oikeutettu rojalteihin ja sai WWF:ltä lähes miljoonan. Tämän jälkeen WWF:n ja Venturan välit olivatkin monen vuoden ajan täysin jäiset, ja Ventura poistettiin kaikista tulevista videojulkaisuista niin, ettei hänelle tarvitsisi enää maksaa rojalteja. Lopulta Vince ja Ventura sopivat riitansa vuosia myöhemmin, ja vuonna 2004 Ventura pääsi Hall of Fameen.

Jostain syystä show aloitettiin Aaron Nevillen tulkinnalla America The Beautifulista.

Kuva Kuva
Johnny B. Badd vs. Diamond Dallas Page w/ Diamond Doll
WCW:n kaksi "nuorta" nousevaa tähteä (varsinkaan DDP ei mainittavan nuori enää ollut) olivat kevään aikana ajautuneet jonkinlaisiin erimielisyyksiin. Baddin feudi entisen joukkueparinsa Michael Hayesin ja hänen kaverinsa Jimmy Garvinin kanssa oli päättynyt siihen, kun molemmat miehet jättivät WCW:n taakseen. Itse asiassa Hayes ja Garvin siirtyivät Teksasiin GWF:ään, jossa he perustivat yhdessä Terry Gordyn kanssa vielä kerran Fabulous Freebirdsin. Gordy oli muuten näihin aikoihin todella huonossa kunnossa jouduttuaan edellisenä kesänä yliannostuksen vuoksi koomaan kesken lentomatkan: ensin Gordyn tilan valehdeltiin olevan ihan hyvä, mutta vähitellen alkoi paljastua, ettei hän olisi moneen kuukauteen painikunnossa. Gordy ei ollut edelleenkään palannut painimaan, eikä hän koskaan toipunut täysin ennalleen tapahtumasta, vaan kärsi jonkinlaisen pysyvän aivovamman tapahtumien seurauksena. No, se Gordysta ja Freebirdeistä. Baddin feudi Freebirdsien kanssa jäi siis WCW:ssä kesken, joten tilalle nostettiin DDP, joka oli napsinut viime aikoina varsin vakuuttavia voittoja faceista omalla huijaustyylillään. Nyt DDP:llä oli mahdollisuus päihittää Badd.

Täytyy todeta, että tämähän oli ihan positiivinen yllätys! Kun DDP ja Badd olivat kävelleet kehään, en odottanut tältä ottelulta käytännössä yhtään mitään. DDP oli näihin aikoihin edelleen painijana raakile, vaikkakin esiintyjänä karismaattinen. Badd oli kyllä kehittynyt koko ajan, muttei hän edelleenkään mikään huippupainija ollut eikä varsinkaan sellainen, joka kantaisi toisen painijan erityisen hyviin suorituksiin. Niinpä odotin, että näiden kahden ottelu voisi olla täyttä kuraa. Väärässä olin! Ei tämä missään tapauksessa erityisen hyvä ottelu ollut, mutta minulta tämä saa silti puhtaat paperit. Molemmat miehet yrittivät tässä ottelussa oikeasti kaikkensa, tekivät hurjasti töitä ja esittivät tyylikkäitä liikkeitä. Erityisesti Badd oli lopussa liekeissä loikkaamalla yläköyden yli ulos kehästä hurjalla Crossbodylla ja tempaisemalla sen jälkeen vielä Top-Rope Flying Sunset Flipin. Myös DDP oli kehässä paljon pirteämpi kuin esimerkiksi vielä SuperBrawlissa. Siltikin tämä oli monin paikoin kömpelöä, kahden vihreän painijan välistä välienselvittelyä, eikä tässä muutenkaan ollut eväitä mihinkään tv-ottelutasoista matsia kummempaan suoritukseen. Silti odotukset ylittänyt suoritus.
** (5:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lord Steven Regal (c) w/ Sir William vs. Flyin' Brian - WCW Television Championship
Vuoden 1993 syyskuussa Television-mestaruuden voittaneen Lord Steven Regalin mestaruuskausi jatkui edelleen. Mitenkään erityisen kunniakas ei tämän brittiaristokraatin mestaruuskausi tosin ollut tähän mennessä ollut, koska suurimmassa osassa otteluistaan Regal oli säilyttänyt vyönsä joko huijaamalla tai niin, että ottelun 15 minuutin aikaraja oli ehtinyt tulla vastaan. Uusin Regalin haastaja oli lahjakas Flyin' Brian, joka oli taas alkuvuodesta saanut lievää pushia oltuaan sitä ennen Hollywood Blondsien hajoamisesta lähtien täysin koirankopissa. Brianilla oli nyt mahdollisuus osoittaa, että hän oli aivan yhtä lahjakas kuin entinen Blonds-parinsa Steve Austin, joka kantoi tähän aikaan WCW US Heavyweight -mestaruutta.

Okei. Rikon nyt periaatteeni olla spoilaamatta ottelun lopputulosta arviotekstissäni (toki jokainen täysijärkinen voi päätellä tämän matsin lopputuloksen jo pelkästään katsomalla ottelun kestoa), ja totean kieltäytyväni katsomasta enää YHTÄÄN VITUN TV-mestaruusottelua, joka päättyy time limit -tasuriin. Olen saanut näistä tarpeekseni. Nämä ovat pelkkää vittuilua ppv-katsojille, ja erityisesti niiden toistuminen kuukaudesta toiseen tämän saman mestaruuden ympärillä on oikeasti sellaista mielikuvituksellista laiskuutta, että tästä sietäisi jonkun saada jo potkut. Nyt kun olen saanut tämän tunteenpurkaukseni ulos, on jatkettava toteamalla, että tämähän oli oikeasti paras TV-mestaruusottelu vuosikausiin. Ja vaikka tämäkin päättyi siihen jumalattoman rasittavaan time limit -tasuriin, oli tässä lopetus silti sentään buukattu paremmin kuin muissa viime kuukausien TV-mestaruusotteluissa. Parasta tässä ottelussa oli kuitenkin se, miten mahtavasti Regalin tekninen ja brutaali eurooppalainen painityyli sopi yhteen Brianin vauhdikkaan high flying -painin kanssa. Molemmat miehet selvästi nauttivat tässä ottelussa painimisesta, pistivät parastaan ja toimivat todella hyvin yhdessä. Hieno 15-minuuttinen ottelu, jolla olisi ollut paremmalla buukkauksella mahdollisuuksia vaikka huipputasolle.
***½ (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nasty Boys vs. Cactus Jack & Maxx Payne - Chicago Street Fight Match
Näiden kahden joukkueen brutaali feud sen kuin jatkui. Nasty Boys oli kohdannut Cactus Jackin ja Maxx Paynen joukkueen siis jo SuperBrawlissa, ja tuolloin ottelu oli lähtenyt aivan käsistä ja päättynyt lopulta diskaukseen. Sen jälkeen näiden joukkueiden vihanpito oli mennyt koko ajan vain väkivaltaisemmaksi ja henkilökohtaisemmaksi, ja niinpä WCW:llä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin panna heidät painimaan Chicago Street Fight -ottelussa. Itse asiassa feud oli jo niin henkilökohtainen, ettei tähän otteluun laitettu enää edes panokseksi Nasty Boysien hallussaan pitämiä joukkuemestaruuksia. Pitää myös mainita, että Cactus Jackilla oli ollut jälleen aivan käsittämätön alkuvuosi: vain kuukausi ennen tätä ppv:tä Jack oli paininut Vaderia vastaan Euroopan-kiertueella kiistanalaista kulttimainetta nauttivassa ottelussa, jonka aikana Foley oli menettänyt osan korvastaan. Monet odottivat Foleyn jäävän tuon takia monen kuukauden sairaslomalle, mutta niin vain hän oli tässä ppv:ssä painimassa taas aivan samaan tapaan kuin ennenkin.

Ai saatana, että minä nautin tästä ottelusta. Katsokaa tämä ottelu. Tämä oli aivan perkeleellisen viihdyttävää, hullua, sekopäistä, mielenvikaista ja brutaalia rymistelyä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen saakka. Siinä missä WrestleManian Michaels vs. Ramon tietyllä tavalla mullisti spottailun ja tällaiset tyylitellyt high flying -bumppailuottelut, tämä ottelu "mullisti" roskapainin valtavirtashowpainissa. Toki Japanissa ja USA:ssakin esimerkiksi ECW:ssä sekä sen edeltäjässä oli jo parin vuoden ajan käyty älyttömiä Hardcore-otteluita, joissa tapeltiin pitkin areenaa ja piestiin vastustajia kaikella käteen sattuvalla. Mutta suuren showpainipromootion ppv:ssä ei ollut nähty mitään vastaavaa, mitä tässä nähtiin. Siksi tätä pitää mielestäni arvostella ihan samalla tavalla historiallisena tuotteena kuin Michaels vs. Ramonia. Muutamaa vuotta myöhemmin tässä ottelussa nähdyt bumpit eivät olisi olleet enää erikoisia, vaan arkipäivää, mutta tässä vaiheessa ne olivat perhanan erikoisia ja siksi aivan jumalattoman viihdyttävää katsottavaa. Erityisesti Cactus Jack pisti jälleen kroppansa 100-prosenttisesti likoon ja otti ihan hillitöntä bumppia, mutta kovaa työtä tekivät kaikki muutkin. Yksi ottelun kohokohta on se, kun Jack yrittää tehdä Sagsille Piledriverin molempien seistessä pöydän päällä, mutta pöytä hajoaa alta - ja se tekee koko spotista vain paremman! Lopuksi Jack otti vielä todella pahalta näyttäneen pudotuksen sisääntulorampilta alas maahan. Ei voi kuin hattua nostaa. Mahtava suoritus. Mahtavan sekopäinen ottelu.
**** (8:54)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Austin (c) w/ Col. Robert Parker vs. The Great Muta - WCW United States Heavyweight Championship
Col. Robert Parkerin manageroima "Stunning" Steve Austin piti hallussaan edelleen WCW US Heavyweight -mestaruutta, mutta nyt nuori Austin oli kovan haasteen edessä. Vuosien ajan WCW:ssä säännöllisesti vierailut japanilaisen painin legenda The Great Muta oli saapunut jälleen tauon jälkeen WCW:hen ja haastanut Austinin otteluun US Heavyweight -mestaruudesta. Mutan tavoitteena oli siis viedä US Heavyweight -mestaruus mukanaan Japaniin, mitä Austin ei tietenkään sallinut. Erikoisena sivuhuomiona on mainittava, että dirt sheetien mukaan tähän ppv:hen suunniteltiin ensin Main Eventiksi Ric Flairin ja The Great Mutan ottelua, mutta suunnitelmat vaihdettiin, kun Muta ilmoitti, ettei pääsekään ppv:hen. Lopulta Muta pääsi kuitenkin osallistumaan Spring Stampedeen, mutta päämestaruusottelun sijaan US Heavyweight -mestaruusmatsiin. No, ehkä parempi näin.

Saatan olla ainut arvostelija historiassa, joka nautti tästä näin paljon, mutta ihan sama. Jostain syystä tässä tapahtumassa on muuten jo kaksi ottelua, joiden huono lopetuskaan ei olisi ärsyttänyt niin paljon, että olisin laskenut niiden vuoksi arvosanaa. TV-mestaruusottelun tavoin siis myös tässä ottelussa käytettiin yhtä WCW:n klassisen ärsyttävää ja halpaa tapaa päättää ottelu: matsi päättyi diskaukseen, kun toinen heitti toisen vahingossa yläköyden yli. Jostain syystä siis WCW:ssä edelleen yläköyden yli heittäminen oli diskauksen arvoinen suoritus, ja sen takia sitten välillä matseille buukattiin tuollainen kökkö lopetus. No, kehnoa lopetusta lukuun ottamatta matsi oli kuitenkin hyvää meininkiä. Nuori Austin ja Muta sopivat hyvin yhteen, Muta likkui upean vauhdikkaasti ja Austin näytti jälleen kerran pirun hyvältä. Todellinen tulevaisuuden tähti, WCW. Kannattaa pitää kiinni. Eikä antaa ainakaan WWF:lle. Hyvää paremmaksi tämä ottelu ei kuitenkaan nouse, koska tässä oli erityisesti alkupuolella vähän turhan paljon lukkoja ja rauhallista menoa. Ilmeisesti tuo rauhallinen meno oli monen muun arvostelijan mielestä vain tylsää, minusta ihan hyvää rakentelua. Minä siis nautin tästä, monet muut eivät niinkään.
*** (16:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude (c) vs. Sting - WCW International World Heavyweight Championship
Ei, WCW ei edelleenkään ollut luopunut tästä "toisesta maailmanmestaruudestaan", jossa ei oikein millään tavalla ollut mitään järkeä. Sen sijaan Rick Rude oli itse asiassa käynyt viime aikoina puolustamassa tätä vyötä myös ulkomailla ja hävinnyt sen hetkellisesti Hiroshi Haselle Japanissa järjestetyssä house show'ssa maaliskuussa, vaikka WCW ei tuota tappiota tunnustanutkaan viralliseksi. Erityisen ahnaasti kyseisen mestaruuden ja Ruden kimpussa oli kuitenkin ollut WCW:n ikisuosikki Sting, jonka vuosien mittainen vihanpito Ruden kanssa oli herännyt jälleen uudelleen alkuvuodesta 1994. Niinpä Rude joutui puolustamaan nyt vyötään Stingiä vastaan. Dirt sheetit kertoivat, että Stingiä oli kaavailtu ottelun voittajaksi koko alkuvuoden ajan, mutta Rude ei halunnut jobata mestaruutta Stingille. Ihmeellistä, koska kukaan tuskin edes välitti tästä koko mestaruudesta. Ennen ottelun alkua Harley Race ilmestyi vielä paikalle ja ilmoitti, että Vader haluaa painia tämän ottelun voittajaa vastaan mestaruudesta.

Olipa hämmentävää paskaa. Näiltä kahdelta voisi odottaa parhaimmillaan vaikka huippuluokan ottelua, mutta nyt saatiin lähinnä kädenlämpöistä sotkua. Tuntuu siltä että suurin syy oli motivaation puute. Stingillä ja Rudella oli siis jonkinlaista oikeaa keskinäistä kiistaa, ja se näkyi ottelussa. Matsi alkoi kyllä räjähtävästi ja mukavan vauhdikkaasti, mutta kivan alkuvaiheen jälkeen taannuttiin ihan liian pitkään jatkuneeseen ja todella mitäänsanomattoman tylsään resthold-vaiheeseen. Siitä vielä toivuttiin, ja hetken näytti että tästä voisi tulla enemmän. No, ei tullut, koska sitten saatiin turha ref bump, kömpelön näköistä sekavaa sekoilua Vaderin ja Harley Racen kanssa - ja lopuksi MAAILMAN EPÄUSKOTTAVIN lopetus, kun Harley Race löi historiallisen löysästi terästuolilla "vahingossa" painijaa sen jälkeen kun tuon painijan vastustaja oli väistänyt tieltä monta sekuntia aiemmin. Kamala lopetus. Vaikka tämä nyt menikin haukkumiseksi, oli tämä siis silti juuri ja juuri ihan ok ottelu, mutta Sting-Rudeksi se on kyllä huono suoritus. Samalla tämä oli Rick Ruden viimeinen ppv-ottelu koskaan. Tästä lisää ensi arviossa.
** (12:50)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker vs. Dustin Rhodes - Bunkhouse Brawl Match
Mestaruuskuvioiden ulkopuolelle tippunut Dustin Rhodes oli joutunut kevään aikana uuteen hyvin henkilökohtaiseen feudiin, kun WCW-debyyttinsä tehnyt Bunkhouse Buck oli yhdessä managerinsa Col. Robert Parkerin kanssa ottanut hänet silmätikukseen ja pyrkinyt tekemään hänen elämästään piinallista. Kuka siis oli Bunkhouse Buck? Buck, oikealta nimeltään Jimmy Golden, oli konkaripainija, joka oli aloittanut uransa 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Merkittävän osan urastaan hän oli paininut joukkueena Robert Fullerin kanssa. Kaksikko on esiintynyt näissäkin arvioissa AWA:n SuperClash III:ssä. Fuller puolestaan tunnettiin nykyisin - kyllä vain Col. Robert Parkerina - joten Golden seurasi entistä joukkuepariaan WCW:hen ja sai hänet managerikseen. Bunkhouse Buck -hahmo oli yksinkertaisesti se, että hän oli Tennesseestä kotoisin oleva "maalaisjuntti", joka vihasi Dustin Rhodesin kaltaisia teksasilaisia. Nyt nämä kaksi pääsivät sitten selvittämään vihanpitonsa Bunkhouse Brawl -ottelussa, jossa ei siis tunnettu diskauksia.

En tiedä, oliko minulla jotenkin sopivan sekava mielentila, mutta nautin tästä rymistelystä yllättävänkin paljon. Ei tässä nyt perinteistä viihdyttävää painia hirvittävästi ollut, mutta kuka oikeasti olisi halunnut nähdä näiden kahden välillä normaalin painiottelun? Aivan, ei kukaan. Siispä aivan nerokasta buukkausta WCW:ltä pistää Dustin ja Bunkhouse Buck sen sijaan tällaiseen poskettomaan mäiskintään, jossa voi keskittyä vastustajan hakkaamiseen kaikella käteen sopivalla, bleidaamiseen ja sopiviin bumppeihin ottamiseen. Tämä oli lisäksi sopivan erilainen ottelu kuin aikaisemmin nähty joukkue-HC-ottelu. Se oli aitoa HC-painia, tämä oli sen sijaan enemmän 1980-luvun perinteistä väkivaltaista brawlausta, jossa ei nähdä kovin suuria bumppeja mutta nähdään paljon verta ja stiffejä lyöntejä. Tuommoisessa roolissa tämä toimi alusta loppuun aivan täydellisesti ja oli juuri sopivan viihdyttävä välipalaottelu. Kun vertakin tosiaan vuodatettiin kunnolla, niin kyllä tämä minun kirjoissani on jopa hyvä matsi - ihan jo siksi, että tässä peitettiin molempien painijoiden heikkoudet täydellisesti.
*** (14:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Boss vs. Vader w/ Harley Race
WCW:n kaksi super heavyweightia olivat olleet toistensa kimpussa viimeistään SuperBrawl IV:stä lähtien. Jo tuota ennen Bossin ja Vaderin välit olivat kyllä surkeat, sillä kumpikaan ei voinut sietää toista. Lopullinen niitti saatiin kuitenkin SuperBrawlissa, jossa Vader pieksi Main Eventin aikana Bossin, joka toimi Vaderin ja Flairin välisen mestaruusottelun erikoistuomarina. Kun Boss toipui tuosta pieksennästä, hän auttoi Flairin voittoon julistamalla, että Vader oli luovuttanut Flairin Figure Four Leg Lockissa, vaikka ei oikeasti ollut. Ei siis ihme, että herkästi raivostuvana tunnettu Vader oli menettänyt malttinsa täysin ja janosi nyt Bossin päänahkaa.

Ennen tätä ottelua en odottanut tältä yhtään mitään, koska olin jo käytännössä unohtanut, että Bossman oli pystynyt WWF-uransa loppupuolella oikeiden vastustajien kanssa oikeasti hyviin ja viihdyttäviin brawleihin. Ja Vader jos kuka jumalauta on oikea vastustaja. Maailman paras brawleri (näihin aikoihin) ja painija, joka on kantanut ties ketä perkeleellisen intensiivisiin ja siki juuri loistaviin brawleihin. No, loistava tämä ottelu nyt ei sentään ollut, mutta hieno ottelu kyllä. Ja hieno tämä oli juuri siksi, että tämä oli niin stiffi ja väkivaltainen. Vaderilta aukesi ilmeisesti oikeasti sekä silmäkulma että huuli, ja verta vuotava mies näytti ottelun loppuvaiheilla sekä vittuuntuneelta että pahasti hakatulta. En tiedä oikeastaan, missä kohtaa tuo tapahtui. Ehkä siinä, kun Vader lensi päin turvakaidetta ja sen yli? Vader otti tässä muutenkin hullua bumppia: loikka sisääntulorampilta kehäköysien yli kehään Bossin päälle, ja tietenkin lopussa taas mieletön Vadersault. Mutta kyllä Bosskin joutui koville: erityisen pahalta näytti Vaderin liian kova Back Body Drop, joka lennätti Bossin ilmeisesti vahingossa kehäköysien kautta rajusti kehästä ulos. Kokonaisuutena siis todellakin väkivaltainen mutta katsojalle ihan äärimmäisen nautinnollinen brawl. Perinteinen painillinen anti jäi aika vähäiseksi, mutta tuskin kukaan muuta odottikaan. Lisää tätä! Ottelun jälkeen Boss pieksi Harley Racen brutaalisti pampullaan, minkä jälkeen nähtiin backstage-angle, jossa WCW-komissaari Nick Bockwinkel riisti Bossilta tämän pampun, virkamerkin ja "Boss"-nimen. Tämä tietenkin johtui siitä, että WWF oli tehnyt WCW:lle selväksi, ettei se saisi kutsua Bossia enää Bossiksi.
***½ (9:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Ricky Steamboat - WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten Main Event. Ja kyllä vain, Main Eventissä WCW:n päämestaruudesta painivat Ric Flair ja Ricky Steamboat. Vielä kerran. Vielä viimeisen kerran. Tämä ottelu olikin rakennettu käytännössä kokonaan nostalgian varaan: tämä ppv käytiin Chicagossa, jossa Flair ja Steamboat olivat painineet World Heavyweight -mestaruudesta viisi vuotta sitten historiallisessa klassikko-ottelussa. Tuolloin Steamboat oli voittanut Flairin ja noussut ensimmäistä kertaa urallaan päämestariksi. Miten kävisi nyt? Steamboat oli ilmoittanut jo SuperBrawlin aikaan, että hän haluaisi vielä yhden mahdollisuuden painia WCW:n päämestaruudesta ja että hän haluaisi sen Spring Stampedessa. Nyt hän sai tuon mahdollisuutensa. Ottelun tarina oli nostalgian lisäksi se, että pitkäaikaisten ystävien välit olivat alkaneet viime aikoina jälleen rakoilla. Steamboat oli viime kuukausina ollut Flairin tukena tämän taistelussa Vaderia vastaan, mutta nyt Flair oli alkanut käyttäytyä jälleen omahyväisemmin ja ilkeämmin ja hylännyt ystävänsä Steamboatin. Tähän liittyi myös se, että Flair oli alkanut jättää haasteita Hulk Hoganille, koska oli varma, että "Hogan ei uskaltaisi kohdata häntä". Steamboat ei tietenkään Flairin uudesta käytöksestä pitänyt, joten skismaa tämän päämestaruusottelun taustalla riitti.

Voi nyt paska. Miksi WCW:n mielestä tämä hieno, upea painiottelu tarvitsi sitten taas tällaisen LOLWCW-lopetuksen? Ok, rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että ei tämä ollut niin LOLWCW kuin olisi voinut olla, koska tämä sai lopulta kuitenkin ihan oikean lopputuloksen ja oikean voittajan, mutta voittotapa oli kyllä aika tylsä. Siitä siis ottelulle miinusta, mutta se olikin ainut miinus, jonka tälle voi antaa. Steamboat ja Flair. Vielä kerran. Juuri ennen Steamboatin lopullista eläköitymistä. Aikaa yli 30 minuuttia. Yleisö upeasti mukana. Rauhallisesti rakennettua upeaa, taitavaa, teknistä painia, jossa jokaisella liikkeellä on merkitys. Jossa jokainen liike tehdään huolella, taidolla ja rakkaudella. Mahtavaa kehäpsykologiaa, loistavaa liikkeiden myymistä. Ottelu kulkee ensimmäisestä minuutista viimeiseen täydellisesti ja saa oikeasti ihan yksinkertaisen pienillä tempuilla pidettyä jännityksen korkealla. Tämä oli taas täydellinen tasapaino monien hurjien rymistelyiden jälkeen. Kaikki loistavat ottelut eivät tarvitse rymistelyä. Yleensä parhaat tarvitsevat vain painia. Ja sitä tässä oli. Upea ottelu, upea.
****½ (32:19)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ricky Steamboat
** Ric Flair
* Cactus Jack

Kokonaisarvio Spring Stampedesta: Huh huh, tämä ppv nauttii kulttimainetta yhtenä WCW:n historian parhaimpina ppv:einä, eikä ihme. Tämä todellakin oli yksi parhaista ppv:eistä, jonka olen koskaan WCW:ltä nähnyt. Upea Main Event, mieletön HC-joukkueottelu, hurja brawl Vaderin ja Bossin välillä, hyvä Bunkhouse Brawl -ottelu, hieno TV-mestaruusottelu, hyvä US-mestaruusottelu, positiivisesti yllättänyt opener... Vain Ruden ja Stingin välinen ottelu oli paha pettymys. Kun muutenkin kokonaisuus toimi pirun hyvin, buukkaus oli suuren osan ajasta hyvää ja tunnelma areenalla oli pitkästä aikaa loistava, niin ei tätä ppv:tä voi olla kehumatta. On oikeastaan hyvin lähellä, ettei tämä ole Loistava ppv. Joku pieni viimeinen silaus tai noiden parin heikomman ottelun vielä vaihtaminen johonkin muuhun olisi nostanut tämän Loistavaksi. Tämmöisenäkin tämä on ehdottomasti Hieno ppv, joka ohittaa myös WrestleMania X:n. Vaikka tässä ei nähty yhtään *****-ottelua, oli tässä siltikin vahvempi kokonaisuus kuin Maniassa. Hienoa työtä, WCW.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
4. WCW SuperBrawl IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SLAMBOREE 1994

Tämän ppv:n ulkopuolisista asioista WCW:n tilasta ei ollut hirveästi sanottavaa. Mikään ei ollut muuttunut isossa kuvassa ratkaisevasti sitten Spring Stampeden, joten mennään suoraan asiaan. WCW järjesti ensimmäisen Slamboree-nimisen ppv:n edellisenä vuonna, ja nyt hyväksi koettu "A Legend's Reunion"-konsepti sai jatkoa. Slamboreesta päätettiin siis tehdä vuotuinen tapahtuma, johon kasa vanhoja NWA/AWA/WCCW-aikaisia legendoja kokoontui yhteen. Lisäksi tapahtuman osaksi vakiinnutettiin WCW:n Hall of Fame, johon myös tänään lisättiin kuusi uutta nimeä. Viime vuoden tapaan show alkoi paikalla olevien legendojen esittelyllä. Tällä kertaa paikalla olivat Ole Anderson, The Assassin, Penny Banner, Red Bastien, Tully Blanchard, The Crusher, Don Curtis, Vern Gagne, Hard Boiled Haggerty, Larry Hennig, Killer Kowalski, Ernie Ladd, Wahoo McDaniel, Angelo Mosca, Harley Race, Ray Stevens, Lou Thesz, Johnny Weaver, Mr. Wrestling II ja Tommy Young. Tämä PPV muuten järjestettiin Philadelphiassa, josta oli kovaa vauhtia muodostumassa muuan ECW:n kotikaupunki, ja yleisössä olikin selvästi paljon ECW-faneja, jotka pitivät koko illan tunnelmaa yllä omilla chanteillaan.

Selostajina toimivat suurimman osan illasta Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Legendaarinen Gordon Solie palasi selostamoon yhden ottelun ajaksi selostamaan illan aikana nähdyn "legendojen ottelun". Lisäksi Heenan korvattiin Jesse Venturalla jostain syystä kahdessa ottelussa. Osaselostuksen lisäksi Ventura hoiti tässä tapahtumassa myös haastattelijan hommia Gene Okerlundin kanssa.

Kuva Kuva
Steve Austin (c) w/ Col. Robert Parker vs. Johnny B. Badd - WCW United States Heavyweight Championship
Kuten olen jo näissä arvioissa toistellut, Johnny B. Badd oli ollut viime aikoina kovassa nosteessa. Viime ppv:ssä hän kohtasi Diamond Dallas Pagen ja julisti jo ennen ottelua, että hänen seuraava tavoitteensa olisi US Heavyweight -mestaruus, jos hän onnistuisi voittamaan DDP:n. No, DDP jäi Baddille kakkoseksi ja Badd toden totta lähti tavoittelemaan uransa ensimmäistä mestaruutta. Nuori US-mestari Steve Austin ei tietenkään halunnut luopua mestaruudesta helpolla. Sen syvällisempää tarinaa ei tämän ottelun taustalla ollut, mutta ei ehkä tarvinnutkaan. Nyt Badd sai siis Slamboreessa elämänsä mahdollisuuden nousta US Heavyweight -mestariksi.

Äh, tämä ottelu ei oikein toiminut missään vaiheessa sillä tavalla kuin olisi voinut toivoa. Kehässä oli kuitenkin lahjakas Steve Austin ja koko ajan kehittyvä, yleisön rakastama Johnny B. Badd. Aikaakin oli paljon (yli 15 minuuttia), ja tästä selvästi yritettiin rakentaa isoa ottelua. Ehkä ongelma olikin juuri se, että tästä yritettiin rakentaa liian isoa ja liian pitkää ottelua. Ehkä näillä kahdella ei vain vielä tässä vaiheessa ollut edellytyksiä painia keskenään mitään SUURTA US-mestaruusottelua. Ehkä heidän kemiansa eivät myös vain toimineet keskenään. Oli miten oli, Austin ja Badd kyllä selvästi yrittivät parhaansa ja tekivät kovasti töitä, mutta matsi oli parhaimmillaankin vain hyvä. Suuren osan ajasta se oli "ihan hyvä". Sellaista ihan mukavaa painia, jonka katsominen ei ole millään tavalla tuskaisaa, mutta jota katsoessa koko ajan odottaisi vähän enemmän. On vaikea yksilöidä, mitä se "enemmän" olisi. Yleisesti enemmän kaikkea, parempaa menoa, lähinnä. Harmillinen lievä pettymys illan alkuun.
**½ (16:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Tässä välissä nähtiin lyhyt mutta hyvin kammottava video, jossa Dusty Rhodes lähetti terveisiä Hollywoodista. Dusty oli tietenkin pahoillaan, ettei voinut olla paikalla tänään Slamboreessa, mutta Dustyn puheista kävi selväksi, että hän olisi todellakin tulossa takaisin. Omien sanojensa mukaan Dusty ei nimittäin ollut suinkaan eläkkeellä. Päinvastoin: hän oli ELÄMÄNSÄ KUNNOSSA. Apua.

Kuva Kuva
Tully Blanchard vs. Terry Funk
Sitten oli vuorossa "legendojen ottelu". Viime vuoden Slamboreessa oli nähty kolme legendojen ottelua, nyt määrää oli tiputettu yhteen. Ehkä hyvä niin, koska tässä ainakin laatu korvasi määrän. Tully Blanchardin ja Terry Funkin ottelu oli OIKEASTI kiinnostava: tässä nimittäin kaksi todella kovaa konkaria tekivät paluunsa WCW-kehään. Kuten vuoden 1993 arvioissa useaan kertaan kirjoitin, Tully Blanchardin piti alun perin palata WCW:hen vuoden 1993 Slamboreessa ja muodostaa Ric Flairin, Arn Andersonin ja Ole Andersonin kanssa alkuperäinen Four Horsemen uudestaan. Lopulta WCW:n ja Blanchardin neuvottelut kariutuivat palkkakiistoihin, ja Tully ilmoitti WCW:lle, ettei olisi käytettävissä. Blanchardin tilalle uuteen Four Horsemeniin nostettiin Paul Roma, ja loppu onkin sitten surullista historiaa. Nyt kuitenkin Blanchard ja WCW olivat saaneet sovittua erimielisyytensä, ja Blanchard todella saapui tekemään yhden illan esiintymisen WCW:hen. Samoin WCW-paluunsa teki Terry Funk, jota ei ollut firmassa nähty sitten 1980-luvun lopun. Viime aikoina Funk oli paininut erityisesti ECW:ssä. Niinpä Funk olikin todella kovassa suosiossa täällä Philadelphiassa ECW-fanien edessä.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ei tämä matsi ollut painiotteluna nyt mitenkään erityisen ikimuistoinen tai ylistyssanoja ansaitseva (jotkut arvostelijat ovat ilmeisesti toista mieltä). Sen sijaan tässä ottelussa oli jotain ihan muuta, mikä teki tästä pirun viihdyttävää katsottavaa. Ensinnäkin: yleisö oli aivan liekeissä. Philadelphian yleisön omakseen ottama Terry Funk saapui paikalle, keräsi ppv-historian ensimmäiset ECW-chantit ja alkoi piestä Blanchardia hardcore-tyylillä. Toinen suuri asia ottelussa olikin juuri Blanchardin ja Funkin välinen kemia. Nämä miehet osasivat esittää, miltä näyttää, kun kaksi miestä vihaa toisiaan. Ja tuon tunteen he onnistuivat välittämään täydellisesti otteluun. Oli toki myös hienoa, miten stiffi ja tavallaan "HC-tyylinen" ottelu tämä oli, vaikka ei tässä mitään hurjia bumppeja tai verenvuodattamista nähtykään. Tämä oli vain todella intensiivinen tappelu, josta molemmat näyttivät nauttivan selvästi. Ja niin nautti yleisökin. Kiva välipalaottelu, joka ei painilliselta ansioltaan ollut paljon mitään, mutta muista syistä oli ehdottomasti ihan hyvä ottelu. Olisi voinut olla enemmänkin, ellei ottelun lopetus olisi ollut niin kökkö.
**½ (7:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Larry Zbyszko vs. Lord Steven Regal w/ Sir William
Sitten oli vuorossa aika yllättävä ottelu. Kuukausikaupalla TV-mestaruutta hallussaan pitänyt Lord Steven Regal kohtasi ppv:ssä kaikista maailman painijoista LARRY ZBYSZKON. Zbyszko oli eläköitynyt painikehistä kesällä 1992 ja siirtynyt sen jälkeen WCW:n ohjelmien selostajaksi. Keväällä 1994 ylimielinen aristrokraatti-Regal oli kuitenkin ottanut konkari-Zbyszkon silmätikukseen ja alkanut pilkata tätä. Lopulta Zbyszko oli saanut tästä tarpeekseen ja päättänyt palata painikehiin. Ja nyt oli sitten Zbyszkon aika kohdata Regal ja päästä antamaan ylimieliselle "nuorukaiselle" opetus painimisesta. Regalin TV-mestaruus ei ollut panoksena ottelussa (koska SPOILERS Zbyszko oli oikeasti voittanut sen Regalilta jo käydyissä TV-nauhoituksissa, joita ei ollut vielä esitetty tv:ssä).

No nyt oltiin todellakin wanhan liiton wrestlingin äärellä. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa: Zbyszko ja Regal olivat molemmat aivan päteviä painijoita. Vaikka miesten painityylistä ei sitä huomannutkaan, Regal ja Zbyszko olivat toki urallaan aivan eri vaiheessa. Zbyszko oli jo lähes tulkoon eläköitynyt, Regal puolestaan vasta aloittamaisillaan uraansa Yhdysvalloissa (vaikka kotimaassaan Englannissa hän oli toki ehtinyt painia lähes 10 vuotta). No, lopputuloksena oli ihan kohtuullisen hyvä perinteinen lukkopainiottelu, jossa ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut mitään sellaista erikoisuutta, jännitystä tai muuta vastaavaa kutkuttavuutta, että se olisi herättänyt mitään kovin suuria tunteita. Välipalaotteluna ja illan "wanhan liiton paini" -teemaan tämä toimi aivan hyvin, mutta mitenkään kovin suuri tällaisten otteluiden fani en ole. Varsinkaan, kun tässä ei ollut edes TV-mestaruutta panoksena.
**½ (11:30)
Voittaja:
► Näytä spoileri
WCW Hall of Fame 1994 w/ Harley Race, The Crusher, Ernie Ladd, The Assassin, Ole Anderson & Dick The Bruiser
Tässä välissä Gordon Solie saapui kehään julistamaan vuoden 1994 WCW Hall of Fame -luokan. Tuohon Hall of Fameen kuuluivat Harley Race, The Crusher, Ernie Ladd, The Assassin, Ole Anderson ja Dick The Bruiser. Muut miehet saapuivat hakemaan Hall of Fame -kylttinsä, mutta vuonna 1991 kuollutta Dick The Bruiseria edustivat hänen läheisensä. Ei mitään kummempaa sanottavaa tästä osuudesta - paitsi että tämä kesti hämmentävän pitkään. On sinänsä jännää, että sekä WWF että WCW aloittiva Hall of Famensa samoihin aikoihin 1990-luvun alkupuolella, mutta molemmat keskeyttivät perinteen vain pari vuotta myöhemmin. WWF:ssä perinne aloitettiin uudestaan melkein 10 vuotta myöhemmin. Miksi 1990-luvun puolivälissä sekä WWF että WCW päättivät, ettei Hall of Fame olekaan hyvä idea?

Kuva Kuva
Dustin Rhodes vs. Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker - Bullrope Match
Dustin Rhodesin ja Bunkhouse Buckin tulinen feud ei ollut siis suinkaan päättynyt Spring Stampedeen, vaan miesten vihanpito jatkui entisestään. Rhodes oli hävinnyt ensimmäisen ottelun, joten hänellä oli nyt iso tarve osoittaa, että hän pystyi todellakin päihittämään Buckin. Tälläkin kertaa miesten välisen ottelun stipulaatioksi oli valikoitu oikein Rhodes-klassikko: Bullrope Match. Miehet siis sidottiin toisiinsa köydellä, jonka päässä oli lehmänkello. Lehmänkelloa sai tietenkin käyttää parhaaksi näkemällään tavalla.

Tämä matsi jatkoi aika lailla samaa linjaa kuin viime ppv:ssä nähty Buckin ja Dustinin ottelu. Monien arvostelijoiden mielestä näissä kahdessa ottelussa oli joku ratkaiseva ero, ja ensimmäinen matsi oli selvästi parempi kuin tämä. Minä en voi väittää huomanneeni mitään tällaista, vaan matsit olivat molemmat aika tasaista laatua. Stipulaation vaihdoskin oli lähinnä nimellinen, koska jos muistini ei ole aivan väärässä, myös viime ppv:n Bunkhouse Brawl -ottelussa vastustajaa mäiskittiin lehmänkellolla, köydellä ja vyöllä. Kuten jo edellisessä arviossa totesin, Dustin ja Buck ovat kuitenkin varsin päteviä tällaisessa 1980-luvun HC-painityyliä mukailevien otteluiden painimisessa, joten en voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt ihan hyvin tätäkin katsoessa. Oikeastaan suurin ongelma oli se, että tämä toisti aika pahasti viime ppv:n ottelua, ja siksi tämä oli minun silmissäni astetta heikompi matsi - muttei mitenkään selvästi huonompi. Lisäksi yleisö halusi kovasti verta ja chanttasi "We want blood" niin kovaa, että lopulta Tony Schiavonen ja Bobby Heenaninkin oli huomioitava heidän chanttinsa. Verta ei kuitenkaan saatu ottelun aikana, mikä oli aikamoinen pettymys. Matsin jälkeen sitä sitten tarjottiin, kun Terry Funk yllättäen ryntäsi kehään, hyökkäsi brutaalisti Dustinin kimppuun ja pisti hänet vuotamaan verta.
**½ (12:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Barry Windham w/ Col. Robert Parker - WCW World Heavyweight Championship
WCW:n päämestaruuskuviot olivat tässä vaiheessa aikamoisessa käymistilassa. Tässä vaiheessa oli käytännössä jo varmaa, että Hulk Hogan olisi saapumassa kesällä 1994 WCW:hen ja että Hogan painisi jo seuraavassa ppv:ssä Bash At The Beachissa. Oli vielä auki, ottelisiko Hogan heti WCW World Heavyweight -mestaruudesta, mutta selvää oli silti se, että Hogan tulisi tähdittämään seuraavien kuukausien (yeah, right... "kuukausien") ajan WCW:n päämestaruuskuvioita nimenomaan nykyisen mestarin Ric Flairin kanssa. Niinpä Flairille ei ollut tässä vaiheessa mitään järkeä alkaa rakentaa isoa feudia tai kunnon haastajaa. Niinpä kun Flairin ja Ricky Steamboatin ystävällinen välienselvittely oli päättynyt, kävi Flairin kimppuun WCW:n tv-lähetyksessä mystinen maskipäinen hyökkääjä, joka teki yhteistyötä Col. Robert Parkerin kanssa ja kantoi selvästi kaunaa Flairille. Kuka tuo hyökkääjä oli? No, se ei paljastunut ennen kuin Slamboreessa, jolloin sisääntulorampille marssi BARRY WINDHAM. Windham oli loukannut jalkansa pahasti vuoden 1993 kesällä ja joutui jäämään pitkälle sairaslomalle sen jälkeen, kun oli hävinnyt NWA World Heavyweight -mestaruuden nimenomaan Flairille Beach Blastissa. Nyt Windham oli kuitenkin valmis palaamaan kehiin - tai niin WCW ainakin toivoi. Viimeiseen asti oli nimittäin epäselvää, saisiko Windham lääkäreiltä sittenkään lupaa painia. WCW oli jo varautunut hätäratkaisuun ja pyytänyt Terry Funkia olemaan valmiina painimaan tarvittaessa myös toisen ottelun illan aikana. Funkiin ei kuitenkaan tarvinnut turvautua, kun Windham sai lopulta luvan painia ja asettui vanhaa Four Horsemen -kumppaniaan vastaan.

Mietin, annanko tälle vielä yhden puolikkaan kolmen tähden päälle, mutta päädyin lopulta siihen, että en. Jotenkin tässä(kään) Flairin ja Windhamin kohtaamisessa ei vain ollut tarpeeksi... sitä. Jotain. Jotain enempää, jotain suurempaa. Sitä fiilistä, että nyt käydään oikeasti todella merkittävä päämestaruusottelu. Enemmän tuntui siltä, että tämä oli vain väkinäinen mestaruuden välipuolustus, eikä tuota tunnelmaa tosiaan vähentänyt se, että ottelu käytiin vielä keskellä korttia. No, onneksi Flair ja Windham olivat kovia ammattilaisia. Windhamin otteissa ei edes näkynyt mitään merkittävää ring rustia, vaikka Windham oli ollut kuukausikaupalla poissa kehistä. Molemmat painivat hyvin, kuljettivat ottelua eteenpäin luontevasti ja niin edelleen. Silti tämä tuntui enemmänkin rutiinivedolta. Ei voi sanoa, että kumpikaan olisi oikeasti pistänyt tässä parastaan. Yrittänyt jotain uutta. Tämä oli juuri sellainen ottelu, johon Flair ja Windham pystyvät minä tahansa päivänä. Harmi, että sellaisia otteluita näiltä kahdelta on nähty jo aikaisemminkin ihan tarpeeksi.
*** (13:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nasty Boys (c) vs. Kevin Sullivan & Cactus Jack - Special Referee: Dave Schultz - Broadstreet Bully Match for the WCW Tag Team Championship
Sitten oli taas todellisen sekamelskan aika! Nasty Boysien, Cactus Jackin ja Maxx Paynen brutaali joukkuefeud oli tähän mennessä ollut yksi koko vuoden 1994 viihdyttävimmistä ja parhaista kuvioista, ja nyt se sai taas jatkoa yhdessä uudessa HC-ottelussa, jota oli tällä kertaa palkattu tuomaroimaan Philadelphia Flyers -legenda Dave Schultz. Ihan samassa muodossa ei ottelua tosin tällä kertaa enää käyty. Alun perin tämän ottelun piti itse asiassa olla Nasty Boysien ja Kevin & Dave Sullivanin välienselvittely. Ai miksi? Ai kuka on Dave Sullivan? No, kaikki alkoi siitä kun pari vuotta WCW:stä poissa ollut konkaripainija Kevin Sullivan teki paluunsa firmaan alkukeväästä 1994. Melkein heti sen jälkeen Sullivan paritettiin WCW:ssä viime aikoina painineen The Equalizerin kanssa. Paitsi että nyt ilmoitettiinki, ettei Equalizer ollut kuka tahansa tyhjäpäinen monsteri. Ei, Equalizer oli Kevin Sullivanin veli Dave Sullivan, joka oli lukihäiriöinen ja muutenkin hieman jälkeenjäänyt! No, ilkeät Nasty Boysit alkoivat tietenkin kiusata Dave Sullivania, ja Kevin halusi kostaa tämän veljensä kanssa Nastyille. "Harmi" vain, että Dave Sullivan loukkasi toisen jalkansa juuri kun feud oli alkamaisillaan. Niinpä WCW joutui taas hyödyntämään Mick Foleyta. Sullivan pyysi vanhalta ystävältään Cactus Jackilta apua Nasty Boyseille kostamiseen, ja Jack suostui tietenkin, koska hänellä oli edelleen omakin kana kynittävänä Nastyjen kanssa. Niinpä Jack ja Sullivan yhdistivät voimansa ja haastoivat nyt Nastyt joukkuemestaruuksista.

Ja taas illan tähänastinen (tällä kertaa koko illan) paras ottelu oli HC-rymistelyä á la Cactus Jack. WCW on selkeästi löytänyt ainakin yhden voittavan reseptin! (Kunnes potkivat Mick Foleyn pois firmasta parin kuukauden päästä, mutta ei mennä siihen vielä). Tämä oli siis jälleen todella viihdyttävää ja paikoitellen jopa hurjaa HC-painia, jossa Cactus Jack otti taas kovimmat bumpit mutta kaikki kolme muutakin kantoivat oman kortensa kekoon kunniakkaasti. Oikeastaan ainut ongelma olikin se, että tämä oli tosi samanlainen ottelu kuin viime ppv:ssä nähty joukkuematsi. Ei hirveästi mitään suuria uusia innovaatioita, eikä Maxx Paynen vaihtaminen Kevin Sullivaniin tuonut myöskään mitään mainittavaa muutosta ottelun kulkuun, vaikka Sullivan hoiti roolinsa kyllä loistavasti. Ongelma on juuri siinä, mikä aikanaan Attitude Eralla kaatui oikein rysäyksellä HC-painin päälle: kun kaikki alkoi olla samalta näyttävää sekoilupainia, ei sekoilu tuntunut enää miltään. Tämä on toki nyt ylivedetty kommentti tämän ottelun kohdalla siksi, että tässä rymistely todellakin tuntui vielä joltain - ja paljon tuntuikin, koska sen verran poikkeuksellisesta menosta oli kyse. Ei pidä siis käsittää nyt kritiikkiäni väärin: tämäkin oli jälleen huipputasolle yltävä sekopäisen upea HC-mäiskintä. Silti sen verran paljon samaa tässä oli edellisen ottelun kanssa, etten voi millään ymmärtää niitä arvostelijoita, jotka ylistävät tätä lähes tulkoon viiden tähden klassikoksi.
**** (9:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Vader w/ Harley Race vs. Sting - WCW International World Heavyweight Championship
Kyllä, tämä ottelu tästä mestaruudesta oli illan Main Event. Voi tuntua oudolta, mutta niin WCW oli päättänyt... Tai no, oikeastaan ei ollut. Alun perin Main Eventinä piti nimittäin nähdä Rick Ruden ja Vaderin ottelu tästä samaisesta mestaruudesta. Viime ppv:ssä Sting oli voittanut WCW International World Heavyweight -mestaruuden Rudelta, mutta Stingin ilo ei jäänyt pitkäaikaiseksi, koska Rude voitti mestaruuden takaisin Stingiltä pari viikkoa myöhemmin NJPW:n Japanissa järjestämässä Wrestling Dontaku -tapahtumassa. Ja nyt Ruden oli tarkoitus puolustaa tuota takaisin voittamaansa vyötä Vaderia vastaan. Kohtalo ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Pitkään selkävaivoista ja pienistä loukkaantumisista kärsinyt Rude loukkasi Wrestling Dontakun ottelussa selkänsä kohtalokkaasti. Niin kohtalokkaasti, että hän joutui päättämään painiuransa ja katosi koko bisneksestä pariksi vuodeksi, kunnes palasi vuonna 1997 managerin roolissa ensin ECW:hen, sitten WWF:ään ja lopulta WCW:hen. PPV:ssä Rude ei paininut enää koskaan. Tässä vaiheessa WCW ei kuitenkaan tiennyt tätä varmaksi, joten he keksivät hätävalheeksi sen, että tuomari oli sittenkin päättänyt hylätä Ruden mestaruusvoiton, koska hän oli voittanut Stingin ulkopuolisen sekaantumisen avulla. Heti Slamboreen aluksi komissaari Nick Bockwinkel marssikin paikalle ja halusi ojentaa WCW International World Heavyweight -mestaruuden (jonka arvo oli edelleenkin ihan täysi nolla) Stingille. Sting ei kuitenkaan hyväksynyt vyötä noin vain, vaan ilmoitti haluavansa painia siitä Vaderia vastaan tänään. Ja tässä sitä sitten oltiin. AI NIIN! Ihana kehäkuuluttaja Michael Buffer kutsui kahteen kertaan tämän ppv:n aikana päätuomari Randy Andersonia kehäkuulutuksissaan "Randy Petersoniksi". Gottalove Buffer.

Huh huh. Vader vastaan Sting, aikamoinen innovaatio ppv:n Main Eventiksi WCW:ltä vuonna 1994! Ja tämä ei ole siis todellakaan loukkaus sen enemmän Vaderia kuin Stingiäkään kohtaan. Molemmat olivat parhaimmillaan loistavia painijoita (Vader useammin kuin Sting, kieltämättä) ja keskenään he olivat painineet useita upeita otteluita. Se oikeastaan juuri olikin ongelma tämän matsin kohdalla. Vader ja Sting olivat tässä vaiheessa jatkaneet on/off-feudiaan jo yli kaksi vuotta ja painineet niin monta kertaa toisiaan vastaan myös ppv:ssä, etten yksinkertaisesti keksinyt mitään uutta, mitä tässä voisi enää tapahtua ja mikä siksi voisi innostaa minua odottamaan tätä ottelua. Mitään uutta ei myöskään nähty, mutta sen sijaan Vader ja Sting pistivät kyllä pystyyn hienon matsin turhasta mestaruudesta. Ongelma vain oli juuri se, että kaikki tämä oli nähty jo aiemmin, ja siksi tämä ei tuntunut ollenkaan niin spesiaalilta kuin miesten aiemmat ottelut. Asiaa ei auttanut se, että panoksena oli käytännössä leikkivyön asemassa tässä vaiheessa oleva WCW International World Heavyweight -mestaruus. No, ottelu oli silti hieno ja ehkä nyt VIHDOIN olemme saaneet tarpeeksi Sting vs. Vader -otteluita ppv:ssä.
***½ (13:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Cactus Jack
** Vader
* Sting

Kokonaisarvio Slamboreesta: Tämä ppv on kerännyt hämmentävän paljon hehkutusta siihen nähden, kuinka keskinkertainen tapahtuma tämä mielestäni oli. Ok, tässä ei nähty yhtään huonoa ottelua. Ei yhtään alle **½-ottelua, mikä on kieltämättä aikamoinen saavutus tämän aikakauden WCW:ltä tai ylipäänsä miltään mainstream-promootiolta. Harmi vain, että vastapainoksi ei nähty myöskään mitään tajunnan räjäyttävää. Kyllä, tässä oli yksi ****-ottelu ja yksi ***½-ottelu, mutta kaikki parhaat osuudet olivat sellaisia, jotka oli nähty jo parempina versioina aikaisemmissa ppv:eissä. Oikeastaan koko "Legend's reunion"-show tuntuikin nimenomaan vähän kuin uusinnalta aikaisemmista tapahtumista. Sellaisenaan ihan hyvä, mutta ei todellakaan sen suitsutuksen arvoinen, mitä tämä on saanut osakseen. Ok tapahtuma.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WCW Slamboree - Ok
4. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
5. WCW SuperBrawl IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
KING OF THE RING 1994

Tämä oli historian toinen kerta, kun King of the Ring -turnaus järjestettiin ppv:nä. Ensimmäinen KOTR-ppv oli järjestetty vuoden 1993 kesäkuussa, ja nyt KOTRista oli tehty vuotuinen perinne, joka täydensi WWF:n ppv-kalenteria. Muuten WWF ei vielä vuonna 1994 vastannut WCW:n määrään ppv-taistossa, vaan pitäytyi viidessä ppv:ssä koko vuoden aikana. Ajatus, joka tuntuu näin vuonna 2018 todella erikoiselta.

Yhtä kaikki, kulunut kevät oli ollut WWF:lle todella vaikea. WWF:tä vastaan nostetut steroidisyytteet olivat edenneet oikeuteen, ja vaikka nimikkeissä olikin tapahtunut viime hetkellä pieniä muutoksia, oli selvää, että koko tapaus tulisi olemaan todella inhottava WWF:n ja Vince McMahonin kannalta. Jos steroidisyytteet menisivät läpi oikeudessa, Vincellä saattaisi olla pahimmillaan edessä vuosien linnatuomio. Vielä viimeisillä viikoilla ennen oikeuskäsittelyn alkua julkisuuteen oli vuotanut mm. puheluita ja asiakirjoja, joista kävi selväksi se, että WWF oli jakanut painijoilleen steroideja muuhun kuin lääkintätarkoitukseen ja että WWF näytti olevan tietoinen toiminnan laittomuudesta. Koska oikeuskäsittely alkoi olla sen verran lähellä, Vince oli KOTRin koittaessa vetäytynyt jo itse televisiosta kokonaan, eikä esimerkiksi selostanut tätä ppv:tä.

Mikä pahinta, steroiditapaus ei ollut edes ainut, jota WWF joutui käsittelemään oikeudesa. Jesse Ventura vaati WWF:ltä kovia korvauksia rojalteista, jotka hänen mukaansa kuuluivat hänelle, ja tuo tapaus oli yhä kesken. Eikä siinäkään vielä kaikki: Chuck Austin -niminen käytännössä lähes kouluttamaton painija oli paininut joulukuussa 1990 jobberina WWF:n tapahtumassa ja halvaantunut otettuaan Marty Jannettyn Rocker Dropperin väärin vastaan. Tuo tapaus oli nyt edennyt oikeuteen, ja oikeus totesi WWF:n (sekä Jannettyn) syylliseksi työturvallisuuden törkeään laiminlyömiseen ja ties mihin. Lopputulos: WWF joutui korvaamaan Chuck Austinille HUIMAT 26,7 miljoonaa dollaria. Se oli aivan järkyttävä summa - paljon enemmän kuin Austin oli itsekään vaatinut. Jannetty joutui korvaamaan tuosta summasta yli miljoonan. Tämä tapaus johti siihen, että isot promootiot eivät enää jatkossa käyttäneet jobbereina alueella asuvia kouluttamattomia painifaneja.

Ja sitten itse King of the Ringiin. Selostajina toimi HUIKEA KOLMIKKO: Gorilla Monsoon, Randy Savage ja Art Donovan. Okei: Monsoon oli siis palannut pääselostajaksi, koska Vince oli poissa kuvioista. Savage oli palannut selostamoon "eläköidyttyään" jälleen WrestleMania X:n jälkeen. "Mutta kuka on Art Donovan", saatatte kysyä, jos 1) ette ole Baltimoresta ja seuranneet NFL:ää tai 2) ette ole nähneet vuoden 1994 King of the Ringiä. Donovan oli siis tässä vaiheessa 70-vuotias vanhan liiton NFL-legenda, joka oli tunnettu erityisesti kotiseudullaan Baltimoressa (jossa tämä tapahtuma järjestettiin). Niinpä WWF päätti kokeilla jotain uutta ja palkata Donovanin koko tapahtuman ajaksi vierailevaksi color commentatoriksi. Ok, ihan hauska idea, paitsi että... 1) KUKAAN tämän ppv:n katsojista tuskin oli kiinnostunut Art Donovanista, koska kaikki baltimorelaiset Donovan-fanit olivat varmasti paikan päällä areenalla ja 2) Donovan oli MAAILMAN PASKIN SELOSTAJA. Siis aivan absoluuttisesti maailman paskin. Kukaan ei pääse edes lähelle. Ei millään tavalla. Donovanilla ei ollut _MITÄÄN_ tietoa koko lajista, ja jokainen hänen kommenttinsa oli aivan saatanan tyhmä. Yksi parhaista hetkistä oli, kun WWF:n koko kuluneen vuoden ajan pushaama Lex Luger sekaantui joukkuemestaruusotteluun, ja Donovan kysyi, "kuka tämä tyyppi on". Aivan upeaa. Ja parasta tietenkin oli wrestling-meemiksi elämään jäänyt lause "How much does this guy weigh", koska Donovan kysyi VALEHTELEMATTA tuon saman kysymyksen JOKAISEN OTTELUN ALUSSA JOKAISEN PAINIJAN KOHDALLA. Lopputulos oli tietenkin se, että Monsoonilla ja Savagella meni hermot Donovaniin viimeistään kolmannen ottelun kohdalla, ja sen jälkeen erityisesti Monsoon teeskenteli koko loppushow'n ajan, ettei edes kuullut Donovanin kommentteja. Tämä toki sai taas Monsoonin näyttämään ylimieliseltä ja typerältä. Niinpä Randy Savage oli oikeastaan show'n paras selostaja, ja se ei ikävä kyllä ole paljon se. Mutta siis: tämän tapahtuman selostus oli niin kamalaa, että tämä ppv kannattaa katsoa jo pelkästään sen takia.

Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow w/ Luna Vachon vs. Razor Ramon - King of the Ring Quarter Final Match
Viime vuoden tapaan tässä ppv:ssä käytiin KOTR-turnauksen puolivälierät, välierät ja finaali. Ilta aloitettiin ensimmäisellä puolivälierämatsilla. Siinä toisensa kohtasivat viime vuoden finalisti Bam Bam Bigelow ja hiljattain IC-mestaruutensa hävinnyt Razor Ramon. Ramon oli monien smarkkien varma voittajasuosikki ennen tapahtumaa, koska kaikki olettivat, että Ramonille annetaan KOTR-voitto hyvityksenä siitä, että hän jobbasi IC-vyönsä pois. Ramon oli voittanut KOTR-turnauksen ensimmäisellä kierroksella Kwangin. Bigelow puolestaan Sparky Pluggin. Tämä oli muuten viimeinen ppv, jossa Luna Vachon toimi Bigelowin managerina. Pian tämän jälkeen molemmat suuntasivat uusille teille.

Hyvä alku turnaukselle! Bigelow ja Ramon ovat molemmat päteviä painijoita, ja onneksi heille annettiin myös varsin mukavasti aikaa, niin lopputuloksena oli hyvä ottelu. Ei tässä missään vaiheessa päästy mitenkään todella kovatasoisen meiningin tai hämmästyttävän hienojen suoritusten äärelle, mutta KOTR-turnauksen ensimmäisen kierroksen ottelulta semmoista ei nyt ehkä kannattanutkaan odottaa. Sen sijaan tämä hoiti roolinsa turnauksen avausotteluna täydellisesti ja tarjosi samalla sekä Bigelowille että Ramonille mahdollisuuden esitellä osaamistaan. Yleisö oli myös hyvin mukana, ja ottelun lopetus oli myös mallikas, joten minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa tästä ottelusta. Hyvää entertainment brawlia.
*** (8:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
IRS vs. Mabel w/ Oscar - King of the Ring Quarter Final Match
Tämä oli Mabelin uran ensimmäinen ppv-singles-ottelu: asia, jota me kaikki olimme varmasti odottaneet. Mabel oli itse asiassa pitänyt joukkueparinsa Mo'n kanssa hetkellisesti WWF:n joukkuemestaruuksia WrestleManian ja King of the Ringin välissä, mutta he olivat hävinneet ne nopeasti takaisin Quebecerseille. Tähän ppv:hen tultaessa vyöt eivät tosin olleet enää Quebecerseilläkään, mutta siitä myöhemmin lisää. KOTR-turnauksen ensimmäisellä kierroksella Mabel oli voittanut Quebecer Pierren ja IRS puolestaan Scott Steinerin. Tuo tappio IRS:lle jäi Steinerin viimeiseksi WWF-esiintymiseksi, ennen kuin veljekset jättivät firman lopullisesti.

Aika lailla juuri sellainen ottelu kuin saattoi odottaa. En voi väittää, että olisin sen enempää kiinnostunut Mabelista kuin IRS:stäkään tässä vaiheessa, eikä tämä ottelu millään tavalla lisännyt kiinnostusta. Kokonaisuutena tätä kuvaisi varmaan lähinnä sana "perusbrawlaus". Ei tässä mitään ollut niin katastrofaalisesti vikana, että tämä olisi vituttanut tai edes pahemmin ärsyttänyt, mutta tämä ottelu ei vain kiinnostanut millään tavalla. IRS teki jotain liikkeitä. Mabel teki jotain liikkeitä. Sitten oli vähän lisää painimista. En oikeastaan enää muista edes tästä ottelusta mitään, joten ehkä on turha selittää yhtään tätä enempää. Kaikin puolin keskivertoa selvästi kehnompi ottelu, muttei kuitenkaan niin huono, että tätä voisi surkeaksi kutsua.
*½ (5:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tatanka vs. Owen Hart - King of the Ring Quarter Final Match
Owen Hartin katkera vihanpito veljensä Bretin kanssa ei ollut suinkaan päättynyt siihen, kun hän ensin voitti Bretin WrestleMania X:ssä ja kun Bret myöhemmin illalla voitti WWF-mestaruuden Yokozunalta. Owen oli mielestään nyt osoittanut olevansa Hart-veljesten parempi painija, mutta osoittaakseen sen vielä uudestaan hän osallistui tähän KOTR-turnaukseen. Owen ilmoitti heti tapahtuman alussa, että hän tekisi tänään saman kuin minkä hänen veljensä oli tehnyt vuosi sitten: voittaisi turnauksen ja nousisi WWF:n uudeksi "kuninkaaksi". Owen Hart oli voittanut turnauksen ensimmäisellä kierroksella Doink The Clownin, Tatanka puolestaan Crushin (Lex Lugerin avulla)

Samoin kuin opener, myös tämä oli hyvää painia. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai todella erikoista, mutta kaikin puolin hyvää ja viihdyttävää meininkiä. Vuoden 1994 Owen Hart oli aivan ehdottomasti yksi parhaista asioista koko painibisneksessä. Owenista oikein näkyi, kuinka hän nautti tästä nykyisestä roolistaan ja otti siitä kaiken mahdollisen irti. Tatanka vastaavasti alkoi olla pahassa laskusuhdanteessa, mutta siitä huolimatta hän hoiti hommansa kehässä kyllä varsin moitettoomasti. Kun siis kehään laitetaan kaksi asiansa osaavaa kaveria painimaan toisiaan vastaan kohtuullisen pituisessa ottelussa ja ottelu buukataan vieläpä hyvin, kyllä lopputuloksena on hyvä ottelu.
*** (8:18)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jeff Jarrett vs. 1-2-3 Kid - King of the Ring Quarter Final Match
Viimeisessä puolivälieräottelussa toisensa kohtasivat kaksi nuorta tähteä. Jeff Jarrett oli voittanut ensimmäisellä kierroksella Lex Lugerin (Crushin avulla), ja 1-2-3 Kid puolestaan Adam Bombin. "Double J" -lempinimeä käyttävä country-laulaja Jarrett oli siis vakuuttanut vuoden 1994 aikana paikkansa WWF:n midcardissa, samoin kuin sympaattinen underdog 1-2-3 Kid.

Ai vitsi. 1-2-3 Kid on semmoinen tapaus WWF:n rosterissa, että näin vuonna '94 Kidin otteita oli todella kiva katsoa. WCW:n puolella light heavyweight -paini oli ollut jo hieman yleisempää (vaikkei sitä sielläkään varsinkaan mestaruuden katoamisen jälkeen ollut nähty liikaa), mutta WWF:ssä light heavyweight -painijat olivat toistaiseksi päässeet näkyville hävettävän vähän. Niinpä oli todella ilahduttavaa, että Kid sai oikeasti tällaista underdog-pushia ja pääsi ppv-tasollakin esittelemään osaamistaan. Tässäkin matsissa Kid liikkui mahtavasti, väläytti hurjan Cannonball-tyyppisen loikan yläköydeltä suoraan kanveesiin ja oli muutenkin todella raikkaan oloinen. Ei Jeff Jarretkaan tässä mitenkään paska ollut, mutta Kid oli ehdottomasti ottelun tähti, joka sai myös Jarrettin näyttämään paremmalta. Lopulta aikaa oli kuitenkin sen verran vähän, ettei tämä noussut edes hyväksi otteluksi. Ihan hyvä tämä silti oli pitkälti siksi, että tämä oli ilahduttavan erilainen verrattuna normaaleihin WWF-otteluihin.
**½ (4:39)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart (c) w/ Jim Neidhart vs. Diesel w/ Shawn Michaels - WWF Championship
Kyllä, WWF-mestaruusottelu käytiin jo tässä vaiheessa iltaa. Ja kyllä, siinä tuore WWF-mestari Bret Hart puolusti vyötään tuoretta WWF Intercontinental -mestaria Dieseliä vastaan. Kuluneen kevään aikana Shawn Michaels ja Diesel olivat siis käytännössä vaihtaneet rooleja. Diesel oli aikaisemmin ollut Michaelsin henkivartija, joka ei paininut. WM:n jälkeen Michaels vetäytyi kuitenkin pois painikehistä (vammojensa takia) ja siirtyi manageroimaan Dieseliä, jolloin Dieselistä tuli täysipäiväinen painija. Diesel puolestaan oli noussut varsin nopeasti yleisönsuosikiksi (vaikka olikin yhä ylimielinen heel). Niinpä WWF päätti ottaa kaiken irti Dieselin yllättävästä suosiota ja pisti hänet voittamaan IC-mestaruuden Razor Ramonilta kevään aikana. Sen jälkeen Diesel nostettiin heti perään Bret Hartin uudeksi ykköshaastajaksi, koska oikeastaan ketään muutakaan sopivaa ykköshaastajaa ei ollut. Pari viikkoa ennen ppv:tä Diesel oli onnistunut kolkkaamaan Bret Hartin tajuttomaksi King's Court -talk show'ssa tehtyään tälle tuhoisan Jackknife Powerbombinsa. Nyt Hartin oli osoitettava, että hän pystyisi voittamaan toistaiseksi pysäyttämättömäksi osoittautuneen korston. Hart oli luvannut, että hän toisi avukseen jonkun "sukunsa jäsenen" - ja tuoksi jäseneksi paljastui WWF-paluunsa tekevä JIM NEIDHART! Neidhart oli joutunut lähtemään WWF:stä alkuvuodesta 1992 ja oli sen jälkeen käynyt painimassa niin Japanissa, WCW:ssä kuin ECW:ssäkin. Nyt hän oli kuitenkin palannut.

No niin. Gorilla Monsoon osoitti selostamossa todellisen vanhuudenhöperyytensä väittämällä, että tämä olisi historiallisen hieno päämestaruusottelu. Vähän harmi, koska yleensä en ainakaan muista kuulleeni Monsoonilta vastaavanlaisia liioitteluja. Vaikka kyse ei missään tapauksessa siis ollut historiallisen hienosta päämestaruusottelusta, täytyy silti myöntää, että tämä ylitti ainakin omat odotukseni. Oikeastaan en etukäteen edes tiennyt, mitä tältä uskaltaisi odottaa. Tiedän, että vuotta-paria myöhemmin Diesel pystyi jo oikeiden vastustajien kanssa parhaimmillaan oikein hienoihin otteluihin, mutta tässä vaiheessa urallaan Kevin Nash oli vielä hyvin vihreä. Pystyisikö Bret Hart kiskomaan Dieselistä parhaan mahdollisen suorituksen irti? No, kyllä pystyi. Hart teki todellakin tässä ottelussa perkeleellisesti töitä, myi kaikki Dieselin liikkeet hienosti, piti itse kehäpsykologiaa yllä telomalla Dieselin jalkaa läpi ottelun Sharpshooteria varten ja väläytti muutaman oikeasti hienon liikkeen. Hart myös counteroi Dieselin liikkeitä tyylikkäästi ja teki muutenkin aivan kaikkensa, jotta tämä olisi mahdollisimman hyvä ottelu. Ja kyllä Dieselillekin pitää antaa pisteet siitä, että hän teki todellakin parhaansa. Vähän tylsä se Dieselin alkupuolen hallintaosuus oli, mutta ei niin tylsä kuin olisi voinut olla. Lisäksi ottelu oli buukattu aivan pirun hyvin.

Shawn Michaels ja Jim Neidhart ringsidellä toivat otteluun juuri sitä tarvittavaa lisäsähköisyyttä ja säätöä, ettei tämä ollut VAIN Dieselin ja Hartin ottelu. Tämä oli Michaelsin ja Neidhartin ansiosta enemmän, ja siksi myös yleisö tuntui olevan pirun hyvin ottelussa mukana. Lopputaistelut oli myös buukattu aivan täydellisesti ja jopa oikeasti jännittävästi. Kun Hart lähti ottamaan vauhtia köysistä hyökätäkseen Dieselin kimppuun ja sai täydellisen Big Bootin naamansa... Ai että, hieno hetki. Ottelun lopetus oli nyt sitten vähän laiska ratkaisu, mutta hyväksyn pitkin hampain senkin tässä kohtaa - varsinkin kun myöhemmin illalla vielä saimme selityksen sille, miksi Neidhart sekaantui otteluun siten, miten sekaantui. Kokonaisuutena tämä oli siis niin kova entertainment brawl kuin vain näissä olosuhteissa millään saattoi olla, ja siksi nostan tämän arvosanan jopa hienolle tasolle. Todellinen työvoitto Bret Hartilta ja jälleen kerran yksi osoitus siitä, miksi hän oli WWF:n ylivoimaisesti tärkein painija näihin aikoihin.
***½ (22:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Razor Ramon vs. IRS - King of the Ring Semi Final Match
Näiden kahden välinen ottelu on nähty ennenkin, eikä se ollut silloinkaan erityisen kiinnostava, vaikka ottelupari oli tuore ja panoksena oli IC-mestaruus. Nyt vuorossa oli KOTR-turnauksen väkinäinen välieräottelu, jonka lopputuloksen varmaan jokainen tiesi jo etukäteen. Muutenkin IRS alkoi olla tässä vaiheessa uraansa aika väsynyt hahmo, jossa ei ollut enää ollenkaan samaa hohtoa kuin Ted DiBiasen kanssa joukkueena painiessaan. Toki Mike Rotunda ja Scott Hall molemmat olivat päteviä kavereita ja onnistuivat tässä saamassaan ajassa rakentamaan sellaisen aivan ok:n tv-ottelutasoisen matsin, mutta ei tässä mitään sen enempää ollut. Perussuoritus, ihan ok ottelu ja eteenpäin turnauksessa.
** (5:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Owen Hart vs. 1-2-3 Kid - King of the Ring Semi Final Match
Ai jumaliste. Tämä voi olla hyvinkin paras alle viiden minuutin ottelu, jonka olen koskaan nähnyt. Monet muut arvostelijat pitävät tätä ainakin historian parhaana noin kolmen minuutin otteluna. En oikeasti kovin montaa näin lyhyttä ottelua voi suositella kenellekään katseltavaksi, mutta tämä kannattaa todellakin katsoa. Tässä on täydellinen osoitus siitä, mitä voi saada aikaan vain parissa minuutissa. Toki lähtökohdat olivat loistavat, koska ottelulla oli valmiiksi tarina: 1-2-3 Kid oli piesty edellisen ottelun jälkeen niin, että oli epäselvää, pystyykö hän edes osallistumaan tähän otteluun. Kun Kid sitten ilmestyi paikalle, koko ottelu pyöri käytännössä sen ympärillä, mistä kaikesta hän pystyy selviämään. Samalla sitten Kid väläytti myös useita todella upeita liikkeitä, ja Owen Hart teki aivan samoin. Tämä jos mikä oli vuoden 1994 WWF-kriteereillä spottailua, ja vieläpä aivan mielettömän upeaa sellaista. Kid no-sellasi juuri sopivalla tavalla lopulta vanhat vammansa ja pisti kroppansa 100-prosnettisesti likoon. Tapahtumiensa puolesta matsi tuntui kestävän paljon kauemmin kuin oikeasti kesti. Jotkut arvostelijat ovat antaneet tälle jopa neljää tähteä, mutta se on kyllä mielestäni liioittelua, koska tässä ei vain ehtinyt tapahtua tarpeeksi sitä varten. On silti myönnettävä, että nautin tästä niin paljon kuin tässä ajassa vain oli mahdollista, joten tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Panee vain ajattelemaan, mitä nämä kaksi olisivat saaneet aikaan 15 minuutissa...
*** (3:37)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Headshrinkers (c) w/ Afa & Captain Lou Albano vs. Yokozuna & Crush w/ Mr. Fuji & Jim Cornette - WWF Tag Team Championship
Ennen KOTR-finaalia oli aika painia WWF:n joukkuemestaruuksista. Kapeassa joukkuedivarissa oli tapahtunut WrestleManian jälkeen useita uusia käänteitä. Steiner Brothers oli siis lähtenyt WWF:stä lopullisesti, mikä oli kaventanut divaria entisestään. Quebecers oli puolestaan ensin hävinnyt vyönsä Men On A Missionille, mutta voittanut sitten vyöt takaisin. Tuota iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska pian Quebecersit hävisivät vyönsä - Headshrinkerseille! Samoalaiskaksikko Fatu ja Samu olivat kuluneen kevään aikana kääntyneet siis faceksi, kun heidän managerinsa Afan vanha manageri, legendaarinen Captain Lou Albano oli liittynyt osaksi Headshrinkers-porukkaa ja tehnyt koko porukasta hyviksiä. Tämä tietenkin sen takia, että Steinereiden lähdön jälkeen joukkuedivarissa oli tarvetta uudelle face-joukkueelle. Headshrinkersit olivat siis pian face-turninsa jälkeen voittaneet mestaruusvyöt, ja mestaruustappio oli puolestaan ajanut Quebecers-kaksikon Pierren ja Jacquesin toistensa kimppuunsa. Myös Quebecersit olivat siis nyt hajonneet, ja se puolestaan johtui siitä, että Jacques Rougeau oli päättänyt eläköityä (ja niin hän myös eläköityi oteltuaan syksyllä "viimeisen ottelunsa" entistä joukkuepariaan vastaan täydellä areenalla Montrealissa - toki Rougeau sitten palasi painimaan parin vuoden päästä). Niinpä Quebecersit eivät haastaneet Headshrinkersejä enää tässä ppv:ssä, vaan uudeksi ykköshaastajaksi nousi Mr. Fujin ja Jim Cornetten manageroimien painijoiden, entisen WWF-mestarin Yokozunan ja hänen ystävänsä Crushin muodostama tuhoisa joukkue. Crush oli puolestaan keskittynyt viime aikoina feudaamaan Lex Lugerin kanssa. Alun perin Lugerin oli aloittaa kuuma kuvio Mr. Perfectin kanssa, mutta se päättyi lyhyeen, kun Perfect päätti vetäytyä koko diilistä ja lähteä WWF:stä.

Joukkuedivari oli näihin aikoihin WWF:ssä aikamoisessa käymistilassa. Suurin ongelma oli oikeastaan se, että mitään kovin kiinnostavaa ja erikoista ei ollut keksitty pitkään aikaan. Steinerit oli hyvä mestarijoukkue vuonna 1993, mutta senkin ongelma oli se, että Steinereiden valtakausi oli nähty jo täsmälleen samanlaisena aikaisemmin WCW:ssä. Nyt WCW tarjosi joukkuedivarissaan mainstream-painin puolella täysin ennennäkemättömiä roskapainiotteluita, joista yleisö oli aivan innoissaan. Samaan aikaan WWF jatkoi tutulla vanhalla kaavalla ja pisti sellaisia kädenlämpöisiä joukkueita toisiaan vastaan. Vähän sääli. Erityisesti se on sääli, koska esimerkiksi Headshrinkers oli oikeasti erittäin hyvä joukkue, joka pystyi parhaimmillaan koviin otteluihin. Crushin ja Yokozunankin liittouma oli looginen ja toimi esimerkiksi tässä matsissa oikein mainiosti. Kokonaisuutena tämä ottelukin oli aivan pätevä. Sellainen ihan hyvä joukkueottelu, joka oli rakenneltu hyvin ja jossa nähtiin pari oikein näyttävää hetkeä. Fatu ja Samu loistivat koko ottelun ajan. Silti tässä ei ollut mitään sen erikoisempaa, että tämä olisi noussut edes hyväksi otteluksi - puhumattakaan sitten enemmästä. Hyvin nopeasti ottelun jälkeen olin jo unohtanut koko matsin. Kuten myös WWF:n joukkuedivisioonan.
**½ (9:16)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Razor Ramon vs. Owen Hart - King of the Ring Final Match
Ei, tämä KOTR-finaaliottelu ei ollut illan Main Event, vaikka niin olisi voinut luulla (ja toivoa) - varsinkin kun WWF oli koko illan ajan hehkuttanut sekä hypevideoissa että selostuksessaan "New Generation Eraa". Tämä termi oli nyt otettu virallisesti käyttöön WWF:ssä, ja sen oli tarkoitus olla lähinnä vittuilua WCW:lle, joka oli nyt virallisesti palkannut Hulk Hoganin. WWF:n oli tarkoitus korostaa "New Generation" -hehkutuksellaan, että WWF:ssä painivat uudet, nuoret ja kuumat nimet eivätkä mitkään vanhat papat. Tästä oikeasti hyvänä esimerkkinä toimivat nimenomaan Razor Ramon ja Owen Hart, mutta... homma kääntyisi aika ironiseksi pian.

Tämä oli kyllä pettymys. Ei voi muuta sanoa. Odotin etukäteen, että Ramonin ja Hartin ottelu päättäisi koko illan ja että meille tarjoiltaisiin ehkä jopa 20-minuuttinen huippuluokan taistelu näiden kahden välillä. Sen sijaan Hart ja Ramon saivat tyytyä lähinnä curtain jerk -rooliin, ja sen lisäksi ottelu sai aikaa naurettavan vähän, kun ottaa huomioon, että tämän olisi pitänyt olla koko turnauksen finaali. No, toki Hart ja Ramon tekivät tässä ajassa ja paikassa sen, mikä oli tehtävissä, ja painivat ihan hyvän ja viihdyttävän ottelun. Ei voi silti millään tavalla sanoa, että tämä olisi ollut se ottelu, mitä etukäteen näiltä kahdelta olisi odottanut KOTR-finaalissa. Toiveena oli huippuluokan matsi ja MOTN, nyt saatiin juuri ja juuri ihan hyvä ottelu. Kiitos vain paskasta buukkauksesta, WWF. Hyvää buukkauksessa oli lähinnä Jim Neidhartin ja Owen Hartin liittoutuminen. Ottelun jälkeen nähtiin sitten kruunajaisseremoniat, joissa ei ollut tänä vuonna mitään kovin erikoista.
**½ (6:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jerry Lawler vs. Roddy Piper w/ Young man
Niin. Tämä oli sitten se OIKEA Main Event. Kyllä, JERRY LAWLERIN ja RODDY PIPERIN ottelu oli tämän NEW GENERATION -WWF:N PPV:N MAIN EVENT. Tarvitseeko tätä ironiaa alleviivata enempää? Toivottavasti ei. On toki totta, että tämä ottelu oli käytännössä ainut oikeasti myyvä tämän ppv:n ottelu, mutta on kokonaan toinen asia, olisiko tätä silti tarvinnut tunkea ppv:n Main Eventiksi. Varsinkin kun koko Piperin ja Lawlerin feudi oli hyvin köykäinen. WWF:ään palaamisensa jälkeen Piper alkoi juontaa The Bottom Line -nimistä talk show -segmenttiä Raw'ssa, mikä muistutti hyvin paljon Jerry Lawlerin King's Courtia. Lawler loukkaantui siitä, että Piper oli valtaamassa hänen paikkaansa ja alkoi haukkua Piperia kaikilla tavoin segmenteissään. Lawler vei homman jopa niin pitkälle, että toi eräällä viikolla show'hunsa vieraaksi ruipelomaisen teini-ikäisen pojan, joka oli pukeutunut kuin Roddy Piper ja joka yritti jollain tavalla kai esittää Piperia. Lawler pieksi tämän "Piper-imitaattorin". Lopulta oikea Piper sai tarpeekseen Lawlerin temppuiluista ja haastoi Kingin tähän otteluun. Tämä oli samalla Piperin paluu painikehiin yli kahden vuoden tauon jälkeen.

Uh oh apua. Mitä pitäisi sanoa? Mistä pitäisi aloittaa? No, aloitan vaikkapa siitä, miten uskomattoman typerältä, naurettavalta ja kaikin puolin idioottimaiselta WWF sai itsensä näyttämään hehkuttamalla ensin KOKO SHOW'N AJAN "WWF:n uutta sukupolvea" ja kuinka tämä oli "The New Generation Era", ja sitten illan päätteeksi Razor Ramon ja Owen Hart lakaistiin nopeasti pois alta, JOTTA RODDY PIPER JA JERRY LAWLER PÄÄSEVÄT PAINIMAAN ILLAN MAIN EVENTIN. New Generation MY ASS. Eikö oikeasti kukaan WWF:ssä tajunnut tätä ironiaa? Ei ainakaan Gorilla Monsoon, joka JATKOI New Generationin hehkuttamista tämänkin ottelun aikana. Okei, Monsooniin verrattuna Roddy Piper ja Jerry Lawlerkin ovat toki uutta sukupolvea, mutta... ei saatana. Toinen asia on sitten tietenkin se, että tämän ottelun painillinen anti oli vielä kamalampaa kuin Art Donovan anti selostusviihteelle. Ja se on todella kamalaa. Tosin: ei kai kukaan nyt mitään muuta olettanutkaan. Vai toivoitteko oikeasti, että Lawlerin ja Piperin ottelu olisi jotenkin hyvä? NO EI OLLUT. Se oli kamalaa paskaa, ja siitä teki vielä kamalamman se, että jostain syystä aivan helvetin isossa roolissa oli tämä aivan satunnainen nuori jätkä, joka esitti jollain tavalla Roddy Piperia. Siis AIVAN SATUNNAINEN NUORI MIES. Ei esim. kukaan oikea tulevaisuuden tähti, jolle olisi ollut helvetin hyvää pushia pistää hänet Piperin apuriksi? Ei. Ei tietenkään. Koska. Koska WWF. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaargh. Jos Piper ja Lawler eivät olisi niin karismaattisia kuin ovat, tämä olisi ollut todennäköisesti yksi koko vuosikymmenen paskimmista otteluista. Vuoden 1994 paskin ottelu tämä hyvin suurella todennäköisyydellä on, mutta ainut lohtu tässä ottelussa oli tosiaan se, että yleisö oli kyllä varsin hienosti mukana, koska Piper ja Lawler saivat kyllä omalla olemuksellaan luotua tähän semmoisen oikean ison matsin tunnelman. Harmi vain että buukkaus oli herenpaskaa ja painillinen anti jotain vielä kamalampaa. Ei saatana.
½ (12:30)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Owen Hart
** Bret Hart
* 1-2-3 Kid

Kokonaisarvio King of the Ringistä: Äh, aika keskinkertaisen kökkö ppv. Ei yhtään huippuottelua, ja show'n kruunasi kamala Main Event. Myös KOTR-turnaus oli varsinkin finaalinsa osalta pettymys. Oli tässä silti hyvääkin: päämestaruusottelu oli hieno (paremmalla buukkauksella olisi voinut olla loistava) ja Owen Hart sekä 1-2-3 Kid loistivat KOTR-turnauksessa. Muutamia nuoria tähtiä saatiin siis ihailla tässä. Silti WWF oli tässä vaiheessa aika pahassa käymistilassa, eikä WM X -krapulasta ollut selvästikään toivuttu. Ratkaisu tuohon krapulaan ei voi olla Jerry Lawlerin ja Roddy Piperin feud. Kokonaisuutena jää Kehnon puolelle.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WCW Slamboree - Ok
4. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
5. WCW SuperBrawl IV - Kehno
6. WWF King of the Ring - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Huh, näin virallisen arvostelutekstin ulkopuolelta pitää sanoa, että tuntuu hieman vaikealta kirjoittaa tätä arvostelua, kun katsoin alkupuolen tapahtumasta joskus toukokuussa, ja sen jälkeen koko kesä meni taas ilman, että ehdin katsoa mitään, ja unohdin samalla muutenkin, mitä noin ylipäänsä painivuodessa 1994 on tapahtunut. Mutta ehkä tämä tästä.

Kuva
BASH AT THE BEACH 1994

Vuosina 1992 ja 1993 WCW järjesti kesällä Beach Blast -nimisen ppv:n. Nyt vuonna 1994 suurin piirtein samaan aikaan järjestettiin Bash At The Beach -niminen ppv. Mitään erityistä syytä hienoiselle nimenvaihdokselle en ainakaan itse tiedä, mutta yhtä kaikki meininki tässä Bash At The Beachissa oli noin yleisesti aika sama kuin Beach Blastissa. Kyseessä oli WCW:n kesän suurin ppv, ja sellaisena sitä mainostettiin...

...Tosin täytyy todeta, että kesä 1994 oli WCW:llä aivan jotain muuta kuin kesät 1993 ja 1992. Painimaailman järisyttävin käänne kenties ikinä oli nähty, kun kesäkuussa HULK HOGAN asteli WCW:n tapahtumaan ja nousi saman tien haastamaan Ric Flairin - miehen, jota Hogan ei ollut koskaan kohdannut maksulähetyksessä. Hoganin saapumisesta WCW:hen oli tietenkin huhuttu jo kuukausikaupalla, ja lopulta tieto varmasta sopimuksesta (sekä sen hulppeista ehdoista Hoganin näkökulmasta) olivat vuotaneet painifanien tietoisuuteen jo keväällä. Silti varsinainen hetki, jolloin Hogan asteli ensimmäistä kertaa WCW:hen, oli hetki, jonka moni uskoi muuttavan bisneksen. Hulk Hogan oli edelleen vuonna 1994 aivan kiistatta koko painimaailman suurin nimi, ja nyt hän oli töissä firmassa, jonne hänen ei ikinä pitänyt mennä. Töissä siinä toisessa painilafkassa, joka oli ollut koko territory-aikakauden jälkeisen ajan selvä kakkonen WWF:n rinnalla. Ja WWF oli noussut koko Amerikan isoimmaksi firmaksi nimenomaan Hulk Hoganin avulla. Mitä kävisi nyt, kun Hogan oli WCW:ssä? WCW:llä itsellään oli heti jättimäiset odotukset, ja niin piti ollakin, koska Hoganin palkkaus oli tyrmistyttävän kallis hankinta. WCW odotti tältä Bash At The Beachilta buyrateksi vähintään 1.0:aa, mikä tekisi tästä WCW:n parhaan ppv:n ja samalla käytännössä suositumman ppv:n kuin mikään muu WrestleManian ja SummerSlamin jälkeen. Ja kyllä vain: tavoitteet myös täyttyivät. Bash At The Beachin buyrate oli 1.02, mihin vain harva olisi uskonut etukäteen.

Tämä kaikki oli tietenkin hyvä uutinen ennen kaikkea Eric Bischoffin kannalta. Bischoffista oli hieman huomaamatta alkanut tulla WCW:ssä uusi päättävä nimi, kun Bill Shaw ja muut Turnerin firman miehet väistyivät sivuun. Hoganin palkkaaminen oli nimenomaan ollut Bischoffin idea, ja niin oli myös se, että Hoganin palkkaamisella WCW lähtisi oikeasti haastamaan WWF:ää ja nousemaan jopa sen ohi. Käytännössä siis jo tämän Bash At The Beachin aikaan (ja ennenkin tätä) Bischoff oli WCW:n toimitusjohtaja, ja hän tulisi pysymään pestissään huomattavasti pidempään kuin edeltäjänsä. Eric Bischoffin aikakausi WCW:ssä oli virallisesti alkanut. Buukkaustiimi sen sijaan pysyi edelleen laajan porukan käsissä, mutta päävastuuta siellä vielä toistaiseksi piti Ric Flair. Sekin tulisi tosin muuttumaan pian.

Näissä tunnelmissa saavumme siis Orlandossa, Floridassa järjestettyyn Bash At The Beachiin, joka keräsi myös paikan päälle suurimman WCW-yleisön pitkään aikaan: 14 000 katsojaa. Eikä se tietenkään ollut ihme, koska luvassa oli Hoganin WCW-ppv-debyytti ja ensimmäinen ottelu WCW:ssä. Show'n avasi kansallislaulun laulanut Daron Norwood. Selostajina toimivat suurimman osan ppv:stä taas Tony Schiavone ja Bobby Heenan, mutta edellisen ppv:n tapaan Jesse Ventura vieraili selostamossa parin ottelun ajan. Tämä olikin sitten viimeinen kerta, kun kuulimme Venturan selostuksia WCW:n ppv:ssä. Venturan sopimus WCW:n kanssa päättyi kesällä 1994 väitetysti sen takia, että hän nukahti kesken WCW:n tv-nauhoitusten (en voi syyttää Venturaa). Monet tosin uskovat, että Venturan lähdön todellinen syy oli se, että muuan vaaleahiuksinen maailmanmestari oli saapunut juuri WCW:hen. Backstagehaastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Lord Steven Regal (c) w/ Sir William vs. Johnny B. Badd - WCW Television Championship
Vain ppv:eihin keskittymällä voisi helposti luulla, että Lord Steven Regalin mestaruuskausi oli jatkunut entiseen tapaan pitkänä ja kukoistavana. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Heti Slamboreen jälkeen Regal nimittäin hävisi mestaruutensa monien yllätykseksi Larry Zbyszkolle, mutta Zbyszkon mestaruuskausi ei kestänyt pitkään. Vain paria viikkoa myöhemmin Zbyszko puolusti vyötään Regalia vastaan Clash of the Championsissa, ja Regal voitti mestaruutensa takaisin. Nyt Regalin oli tarkoitus puolustaa tässä ppv:ssä mestaruuttaan STINGIÄ vastaan (Stingistä lisää Main Eventin kohdalla), mutta juuri ppv:tä edeltävässä Saturday Nightissa Ric Flair kumppaneineen pieksi Stingin niin pahasti, ettei Sting pystynytkään osallistumaan Bash At The Beachiin. Loukkaantuminen ei toki ollut oikea, vaan tekosyy sille, että Sting vedettiin viime hetkellä pois koko ppv:stä. Miksi näin tehtiin? Siitä ottelun jälkeisessä huomiossa. Koska Regalin vastustaja oli siis peruuntunut viime hetkellä, esitti Regal tässä ppv:ssä avoimen haasteen ja sai vastaansa aina yhtä iloisen Johnny B. Baddin, joka oli halunnut päästä painimaan TV-mestaruudesta jo pitkään.

Äh, olipa taas vähän tylsää. Jo siinä vaiheessa, kun selostajat ilmoittivat Stingin vastustajan olevankin Stingin sijaan Johnny B. Badd, pelkäsin tätä. Oikeastaan sekä Regal että Badd ovat olleet viime ppv:eissä yllättävän ongelmallisia tapauksia. Ihan kiinnostavia ja lahjakkaitakin painijoita, joiden ottelut eivät vain sytytä sillä tavalla kuin voisivat. Jotenkin joku ei vaan toimi odotetulla tavalla, ja kokonaisuus on vähän platku. Kun nämä kaksi sitten pistettiin toisiaan vastaan, lopputulos oli juuri tuo sama. Tässä nähtiin ehdottomasti hyvää painia, ja erityisesti Regal oli taas ihan iskussa, mutta jotenkin tämä ei vain missään vaiheessa kiinnostanut niin paljon kuin olisi voinut toivoa. Ei vain... Ei ollut sitä jotain suurta jännitettä tai muuta erikoisuutta. Tämä vain oli. Ihan hyvä ottelu, kaikin puolin muodollisesti pätevä matsi, mutta jotain enemmän olisin silti toivonut.
**½ (10:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Antonio Inoki, Gene Okerlund & Lord Steven Regal
Seuraavaksi nähtiin hyvin poikkeuksellinen hetki, kun japanilaisen painin legenda, NJPW:n perustaja ja viime vuosina monenlaisiin ongelmiin kotimaassaan ajautunut Antonio Inoki saapui yhtäkkiä WCW:n kehään Gene Okerlundin haastateltavaksi. Okerlund tietenkin ylisti Inokia, ja Inoki oli oma itsensä, kunnes yhtäkkiä äskeisessä ottelussa paininut Lord Steven Regal ilmestyi kehään ja alkoi pilkata Inokia. Lopulta Inoki hermostui ja riisui takkinsa, jolloin Regal karkasi paikalta. Tämän oli siis tarkoitus rakentaa seuraavaan Clash of the Championsiin Antonio Inokin ja Lord Steven Regalin välistä ottelua. Inoki oli suostunut WCW-yhteistyön nimissä painimaan Clash of the Championsissa, mutta halusi kohdata jonkun merkittävän vastustajan. Niinpä Regalista alettiin rakentaa sellaista, ja siksi Regalin piti saada puhtaita voittoja alleen. Sellainen taas ei olisi ollut Stingin kanssa mahdollista, minkä vuoksi Sting päätettiin jättää kokonaan tästä tapahtumasta pois.

Kuva Kuva
Vader w/ Harley Race vs. The Guardian Angel
Kuten kuvasta saattaa todeta, The Guardian Angel ei ole suinkaan mikään uusi WCW-painija - vaan The Boss! WWF:stä WCW:hen viime vuoden lopussa loikannut Big Bossman oli siis ottanut WCW:ssä ensin käyttöön The Boss -nimen, mutta se ei sopinut WWF:lle, joka omisti Big Bossman -tavaramerkin ja jonka mielestä The Boss oli vähän liian samanlainen nimi. Niinpä Bossin ja Vaderin feud huipentui Spring Stampedessa käytyyn otteluun, jonka jälkeen WCW:n komissaari Nick Bockwinkel riisti Bossilta virkamerkin, pampun ja "Boss"-tittelin. Sen seurauksena Bossista tuli The Guardian Angel, eli oman käden oikeudella toimiva epävirallinen "poliisi". Samalla Guardian Angel näköjään myös jatkoi feudiaan Vaderin kanssa sen jälkeen, kun Vader oli tippunut pois päämestaruuskuvioista. Nyt Vader ja Guardian Angel kohtasivat sitten uusintaottelussa Spring Stampedesta.

Tässä ottelussa ei ollut enää ollenkaan samaa mystiikkaa kuin Vaderin ja Bossin ensimmäisessä kohtaamisessa. Tuolloin Vader repi Bossista irti oikeasti pirun viihdyttävän ja intensiivisen brawlauksen, ja Bosskin pisti itsestään kaiken likoon. Tällä kertaa... Noh, tämä oli muuten vielä ihan hyvää brawlausta (vaikka meno olikin paria astetta vaisumpaa kuin viimeksi, koska kaikki parhaat jutut oli nähty jo ensimmäisellä kerralla), mutta sitten ottelu loppui vielä ankeasti ja aivan kesken kaiken, joten lopulta tästä matsista jäi lähinnä sellainen ok tv-ottelutasoinen fiilis. Harmi. Kaikkea ei aina pitäisi mennä toistamaan.
** (7:58)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Terry Funk & Bunkhouse Buck vs. Arn Anderson & Dustin Rhodes w/ Col. Robert Parker & Meng
Terry Funk oli siis palannut WCW:hen Slamboreessa. Kaikki olettivat, että kyse olisi vain yhden illan paluusta, kuten muidenkin tapahtumassa esiintyneiden legendojen kohdalla. Toisin kuitenkin kävi: Slamboreessa käydyn Dustin Rhodesin ja Bunkhouse Buckin tappelun jälkeen Funk ryntäsi kehään ja yllätti kaikki hyökkäämällä brutaalisti Dustin Rhodesin kimppuun. Funkin syy teolleen oli se, että hän vihasi sydämensä pohjasta Dusty Rhodesia ja siksi Dustyn poika sai nyt maksaa tästä. Samalla Funk liittoutui yhteen Bunkhouse Buckin ja tämän managerin Col. Robert Parkerin kanssa. Dustin tietenkin halusi kostaa Funkille ja Buckille kaiken, ja niinpä hän haastoi heidät joukkueotteluun Bash At The Beachiin. Ongelma oli vain se, että Dustin tarvitsi joukkueparin. Sellainen kuitenkin löytyi, kun hieman yllättäen konkari Arn Anderson asettui Dustinin puolelle ja ilmoitti taistelevansa Dustinin kanssa Funkia ja Buckia vastaan. Heel-joukkueen ringsidellä WCW-debyyttinsä teki Col. Robert Parkerin uusi henkivartija Meng, joka on tässä projektissa paremmin tuttu nimellä Haku. Vuoteen 1992 asti WWF:ssä paininut Haku oli paininut pari viime vuotta Japanissa ja Meksikossa, mutta nyt WCW oli palkannut hänet ja tuonut hänet osaksi Parkerin porukkaa nimellä Meng.

Ikävästi aiheuttanut pelkkiä "äh"-fiiliksiä tämä ppv ensimmäisen tunnin aikana. Tämäkin oli ottelu, jolta olisi voinut odottaa enemmän, mutta sen sijaan tämä jäi vain vanhojen otteluiden toistamiseksi. Terry Funk ei ikävä kyllä tuonut tähän otteluun oikein mitään lisää, ja Arn Anderson oli käytännössä täysin turha, koska ei osallistunut otteluun paljon ollenkaan - mihin selvisi toki syy sitten lopussa, kun Anderson kääntyi Rhodesia vastaan. Käytännössä tämä oli siis vain Rhodesin yksintaistelua Funkia ja Buckia vastaan. Sellaisena tämä oli ihan hyvä, mutta kokonaisuutena oikeastaan heikoin näistä kolmesta Rhodesin ja Buckin ottelusta. Ehkä seuraavaksi jo jotain muuta?
**½ (11:15)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Austin (c) vs. Ricky Steamboat - WCW United States Heavyweight Championship
Steve Austin oli pitänyt US Heavyweight -mestaruutta hallussaan jo usean kuukauden ajan ja onnistunut puolustamaan vyötä kovia haastajia vastaan. Nyt edessä oli kuitenkin Austinin uran kenties kovin haaste, kun moninkertainen World Heavyweight -mestari ja US Heavyweight -mestari, konkarimainen Ricky Steamboat asettui Austinin haastajaksi. Austinin ja Steamboatin feud oli keskittynyt hyvin paljolti mestaruuteen ja siihen, että Ric Flairille kaksi tiukkaa World Heavyweight -mestaruusottelua hävinnyt Steamboat halusi nyt vielä yhden mahdollisuuden nousta mestariksi. Tämä ottelu jäi muuten lopulta Ricky Steamboatin viimeiseksi ppv-otteluksi noin 15 vuoteen. Steamboat eläköityi painikehistä tämän vuoden loppuun mennessä, mutta sitä ennen edessä oli vielä yksi käänne, joka käy ilmi vasta Fall Brawlissa. Palaan siihen - ja Steamboatin uran loppuun - silloin paremmin.

No niin. Sitten päästiin asiaan. Austinille ja Steamboatille oli todellakin annettu kunnolla aikaa, ja ensiluokkainen konkari sekä lupaava nuorukainen pääsivät vääntämään pitkän US-mestaruusottelun. Periaatteessa näistä lähtökohdista olisi voinut jopa ajatella, että tämä ottelu nousisi ihan MOTYC-tasoiseksi otteluksi, mutta ihan se kaikkein poikkeuksellisin meininki jäi tästä kuitenkin sillä tavalla puuttumaan, että yli neljää tähteä tämä ei minulta saa. Se ei poista silti sitä, että Steamboatin ja Austinin matsi oli loistava ja ehdottomasti huippuluokan kohtaamienn. Kehäpsykologian mestari Steamboat auttoi Austinia kertomaan ottelussa erinomaisen tarinan, ja ottelun loppupuolella nähtiin vielä viihdyttävä lisäkäänne, kun Austin yritti saada itsensä diskatuksi epätoivoisesti. Yhtäkään tajunnanräjäyttävää spottia tai bumppia ei tässä nähty, mutta sellaista ei tarvittukaan, koska sen sijaan katsojille tarjottiin loistavasti etenevää ja mahtavasti rakenneltua teknispainoitteista painia yli 20 minuutin verran. Tämä oli siis yksinkertaisesti loistava painiottelu, juuri sellainen kuin US-mestaruusottelun voi vain toivoa olevan.
**** (20:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kevin Sullivan & Cactus Jack (c) w/ Dave Sullivan vs. Pretty Wonderful (Roma & Orndorff) - WCW Tag Team Championship
Kevin Sullivanin ja Cactus Jackin epätodennäköinen kaksikko oli onnistunut voittamaan joukkuemestaruudet Nasty Boysilta Slamboreessa. Sen jälkeen Sullivan ja Jack eivät olleet tehneet mainittavammin tehneet yhteistyötä, koska nämä kaksi kummallista persoonaa eivät oikeastaan edes mainittavasti pitäneet toisistaan. Joukkueen jonkinlaisena koossa pitävänä voimana toimi Sullivanin hidasälyinen veli Dave Sullivan, vaikka oli vähintäänkin epävarmaa, pitikö Kevin oikeastaan veljestäänkään. Yhtä kaikki, nyt Sullivan ja Jack joutuivat puolustamaan vöitään WCW:n uutta Pretty Wonderful -joukkuetta vastaan. Tämä joukkue syntyi sen jälkeen, kun Paul Romalle päätettiin keksiä taas jotain tekemistä. Täysin karismaton ja epäkiinnostava Roma oli jäänyt tyhjän päälle surullisenkuuluisen "Three Horsemenin" hajottua, eikä kukaan oikein tuntunut tietävän, mitä Romalle pitäisi tehdä. Niinpä "Pretty" Paul Roma pantiin yhteen konkari "Mr. Wonderful" Paul Orndorffin kanssa, ja heistä luotiin uusi WCW:n heel-joukkue. Nimeksi joukkue sai ovelasti Pretty Wonderful, ja nyt kaksikolla oli mahdollisuus nousta WCW:n joukkuemestareiksi. Oli muuten pieni ihme, että Cactus Jack esiintyi tässäkään show'ssa enää. WCW ja ECW tekivät näihin aikoihin yhteistyötä siinä määrin, että osa WCW:n painijoista kävi painimassa myös ECW:n tapahtumissa. Cactus Jack oli yksi heistä. Kesäkuussa ECW:n show'ssa Jack oli päättänyt tavoitella HC-faneilta lisäsuosiota heittämällä WCW Tag Team -mestaruusvyönsä maahan ja sylkemällä sen päälle. WCW:ssä tätä temppua ei tietenkään katsottu hyvällä, ja Jack oli aikamoisessa koirankopissa. WCW lennätti tähän show'hun jopa paikalle Brian Pillmanin sitä varten, että Pillman olisi voinut painia Jackin puolesta tässä ottelussa. Jack kuitenkin saapui hoitamaan hommansa, mutta hänen(kin) WCW-uransa alkaisi olla loppusuoralla.

Voi Luoja. Paul Roman on pakko olla tylsin painija, jota maa päällään kantaa. Tai ei ainakaan tule mieleen kovin montaa toista vastaavaa painijaa, joka ei olisi varsinaisesti huono tai ärsyttävä vain ihan puhtaasti pelkästään auttamattoman tylsä. Ei tässäkään ottelussa Roma ollut mitenkään kamala kehässä tai ärsyttänyt millään tavalla, mutta ihan kaikki Roman suorituksessa on vain sellaista, että... Ei jaksa kiinnostaa millään tavalla. Ikävä kyllä myöskään Paul Orndorff ei enää tällä Pretty Wonderful -runilla ollut parhaassa iskussaan, mutta Orndorff pystyi sentään kohtuullisen hyvään suoritukseen silti. Ottelun ehdoton tähti oli silti Cactus Jack, joka parhaansa mukaan taas kantoi ottelua, mutta koska nyt joukkuemestaruusmatsista oli pitkästä aikaa viety pois kaikki HC-aspektit, ei tässä ollut samanlaista viihdyttävyyttä kuin viime kuukausien joukkuemestaruusmatseissa. Lähinnä tämä oli tv-ottelutasoinen joukkueottelu: ei suuria ongelmia muttei mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä missään vaiheessa. Ilmeisesti monet muut arvostelijat ovat vihanneet tätä matsia paljon enemmän, mutta minusta tämä oli aivan ok.
** (20:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ Sensuous Sherri vs. Hulk Hogan w/ Jimmy Hart & Mr. T - WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten. Illan Main Event. Vuoden suurin ottelu. Ehkä koko vuosikymmenen suurin ottelu. Ottelu, jonka ei pitänyt koskaan tapahtua. Nyt sen aika oli vihdoin. Selitetään ensin taustaksi se, mitä WCW World Heavyweight -mestaruudelle on käynyt sitten Slamboreen. Vielä Slamboreessa WCW:llä oli kaksi päämestaruutta: WCW World Heavyweight -mestaruus, jota symboloi pari vuotta aiemmin käyttöön otettu mestaruusvyö. WCW World Heavyweight -mestaruus oli se isoin, ja sitä kantoi Ric Flair. Sitten oli epämääräinen WCW International World Heavyweight -mestaruus, joka oli syntynyt sen jälkeen, kun NWA World Heavyweight -mestaruus oli kuollut ja kuopattu. WCW International World Heavyweight -mestaruuden asema oli ollut koko olemassaolonsa ajan täysi mysteeri, eikä kukaan tiennyt, miten siihen pitäisi suhtautua. Mestaruutta symboloi kuitenkin legendaarinen Big Gold Belt. Sting oli voittanut mestaruuden Slamboreessa. Vihdoin kesäkuussa WCW päätti kuitenkin lopettaa tämän kaiken kahden mestaruuden sekoilun, ja niinpä Clash of the Championsissa nähtiin Ric Flairin ja Stingin välinen ottelu mestaruuksien yhdistämiseksi. Flair voitti ottelun ja molemmat mestaruudet, yhdisti ne toisiinsa ja otti mestaruusvyökseen käyttöön taas vanhan kunnon Big Gold Beltin.

Sitten tämän ottelun taustatarinaan: WCW oli siis neuvotellut Hulk Hoganin kanssa kuukausien ja kuukausien ajan, ja lopulta oli selvää, että Hogan todellakin oli tehnyt sopimuksen WCW:n kanssa ja saapuisi WCW:hen. Sopimus oli hulppea: Hoganille maksettava summa oli sellainen, että kukaan muu ei voinut edes haaveilla vastaavasta. Mutta ketä vastaan Hogan laitettaisiin? Eric Bischoffin mielestä vastaus oli selvä: tietenkin heti Ric Flairia vastaan. WCW:llä oli nyt mahdollisuus järjestää se jättiottelu, jota WWF ei koskaan buukannut. Toinen idea oli kuitenkin kasvattaa jännitettä Hoganin ja Flairin välille ja säästää miesten keskinäinen ottelu Starrcadeen. Tätä olisi tukenut sekin, että Flair oli toiminut hyvin facena, ja Hoganin kanssa feudaaminen edellyttäisi heel-turnia. Bischoffia ei kuitenkaan tämä vaihtoehto kiinnostanut, joten niinpä pian Slamboreen jälkeen Ric Flair teki äkkinäisen heel-turnin, kääntyi ystäviään vastaan ja liittoutui WCW:hen saapuneen Sensuous Sherrin (Martel) kanssa. Samalla paikalle sitten saapui Hulk Hogan, joka tietenkin halusi haastaa heti tämän ilkeän mestarin päämestaruusotteluun. Hoganin ja Flairin feud rakenneltiin hyvin pikaisella vauhdilla muutamassa viikossa siihen pisteeseen, että Bash At The Beachiin päästiin järjestämään tämä kaikkien odottama ottelu. WCW oli pannut tähän matsiin todellakin kaikki panokset, koska Hogan toi mukanaan ringsidelle vanhan ystävänsä Mr. T:n. Koristähti Shaquille O'Neal oli tuotu ottelun ringsidelle luovuttamaan mestaruusvyö voittajalle. Tunnelma oli käsinkosketeltavissa, kun Hogan ja Flair asettuivat toisiaan vastaan.

Olen ehkä sitten arvostelijoiden keskuudessa poikkeus, mutta minä annan tälle ottelulle neljä tähteä. En löytänyt kovin montaa muuta arviota missä olisi annettu yhtä kova arvosana tälle, mutta ihan sama. Minun kirjoissani tämä Hoganin ja Flairin kohtaaminen on ihan yhtä kova matsi kuin Hoganin ja Ultimate Warriorin ottelu parin vuoden takaa WrestleManiasta, ja - hämmentävää kyllä - tuon ottelun suuruus tunnutaan tunnustavan paljon useammin. Ehkä syynä on sitten se, että kaikki tietävät, mitä tästä ottelusta seurasi: käytännössä kaksi vuotta pelkkää Hulkamaniaa WCW:ssä, kaikkien vanhojen WCW-tähtien potkiminen tai alentaminen alakorttiin ja Hoganin kavereiden nostaminen ME-kuvioihin. Nuo jatkokäänteet ovat toki täyttä paskaa, mutta tämä ottelu oli kova. Tämä oli SE kohtaaminen Hoganin ja Flairin. SE ensimmäinen ottelu. SE ottelu, joka WWF:n olisi pitänyt osata buukata, mutta mihin WWF ei koskaan kyennyt. Ei, WCW hoiti sen. Ja kunnioitettavasti hoitikin. Tämä ottelu tuntui oikeasti helvetin isolta. Helvetin merkittävältä. TÄSSÄ oli sitä suuren ottelun tunnelmaa, jota ihan liian harvoin on viime aikoina näiden ppv:eiden ME-otteluissa ollut. Tässä oli kaikki mitä tarvittiin. Lisäksi Ric Flair oli päättänyt tehdä täyden päivätyön, ja Flair todellakin teki kaikkensa kantaakseen Hoganin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Silti hattua pitää nostaa myös Hoganille: myös Hogan oli oikeasti ilmeisesti päättää näyttää epäilijöilleen, ja tässä ottelussa nähtiin paljon motivoituneempi ja paremmin liikkuva Hogan kuin pitkään aikaan WWF:n otteluissa. Jumalauta, Hogan teki tässä ottelussa jopa Cross Armbreakerin! Kun tähän sitten lisätään se, että ottelu oli rakennettu täydellisesti ja että tunnelma oli oikeasti mahtava alusta loppuun... Lopetus tuntui suurelta. Mitään ei ollut mokattu. Kyllä, tämä oli huippuottelu. Hieno Main Event. Harmi, että jälkiseuraamukset olivat sitten mitä olivat.
**** (21:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ricky Steamboat
** Steve Austin
* Ric Flair

Kokonaisarvio Bash At The Beachista: Usein WWF:n historiasta puhutaan eri Erojen osalta, mutta WCW:ssä vastaavaa käytäntöä ei ollut. Jos olisi, tämä ppv oli uuden Eran aika. "Old School WCW:n" aikakausi päättyi tähän, ja tästä alkoi Hogan Era. Tämä oli viimeinen ppv, joka oli vielä vanhanmallinen ja jossa suurin osa painijoista edusti vanhaa WCW:n tyyliä. Kaikki tämä tulisi muuttumaan vain muutamassa kuukaudessa, kun Hogan pääsisi valtaan ja alkaisi tuoda kavereitaan WCW:hen. Se ei ole kaunista katsottavaa. Nautitaan siis tästä ppv:stä, koska tässä oli vielä sitä jotain kuitenkin. Tietynlainen siirtymävaihe vanhan ja uuden välillä. Hieno US-mestaruusottelu ja luultavasti paras Hoganin ja Flairin koskaan keskenään painima ottelu. Muuten tapahtuma oli kuitenkin varsin yhdentekevä, joten ei tämä kokonaisuutena Ok:ta paremmaksi nouse.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WCW Bash At The Beach - Ok
4. WCW Slamboree - Ok
5. WWF Royal Rumble - Ok
-------------------
6. WCW SuperBrawl IV - Kehno
7. WWF King of the Ring - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUMMERSLAM 1994

Kesän kuumimmat juhlat olivat jälleen täällä, kun jo seitsemättä kertaa järjestetty SummerSlam "huipensi" WWF:n kesän tuttuun tapaan. Käytän lainausmerkkejä "huipentaa"-sanan edessä, koska kesä 1994 oli jälleen WWF:lle aikamoista tasapaksua puuroa. Firmalta puuttuivat todelliset vetonaulat, mikään feud ei vetänyt suuria yleisömääriä, katsojaluvut pysyivät tasaisina ja house show -yleisömäärät olivat pahimmillaan todella heikkoja. WWF oli toki edelleen selvästi WCW:tä edellä, mutta hyvältä ei näyttänyt myöskään se, että WCW oli onnistunut viemään suuren kiinnostuksen itselleen palkkaamalla Hulk Hoganin. WWF:llä ei ollut mitään vastaavaa vetonaulaa, koska Roddy Piperin paluu ei ollut osoittautunut ollenkaan sellaiseksi drawiksi kuin WWF oli toivonut.

Tämä kaikki oli toki pientä verrattuna siihen henkilökohtaiseen helvettiin, jonka Vince McMahon oli käynyt läpi kuluneen kesän aikana. Juuri ennen SummerSlamia oli saatu nimittäin päätökseen yksi painihistorian suurimmista tapahtumista: legendaarinen steroidioikeudenkäynti. Kuten olen useaan kertaan näissä arvioissa raportoinut, viime vuosien suurin tapahtuma on ollut WWF:n ympärillä pyörinyt massiivinen steroidiskandaali, joka oli saanut alkunsa siitä, kun WWF:n käyttämä lääkäri tohtori George Zahorian sai ensin syyteen ja sitten tuomion steroidien välittämisestä useille (WWF)-painijoille ilman asianmukaisia reseptejä. Zahorian-tutkinta käynnisti kuitenkin lumipalloefektin, joka vaikutti koko showpainibisnekseen pysyvästi. Nopeasti alettiin epäillä, että Zahorian ei ollut toiminut steroidien välityksessä vain yksin vaan että oikeastaan koko toiminta oli WWF:n ja ennen kaikkea Vince McMahonin suunnitelmaa. Showpainibisneksen steroidikulttuuri paljastui hetkessä, ja Hulk Hoganista lähtien monet alan isoimmat nimet joutuivat selittämään julkisuudessa steroidien käyttöään. Esimerkiksi Hogan valehteli ensin julkisesti täysin kaikesta käytöstään. Samalla WWF joutui äärimmäisen kielteiseen julkisuuteen, minkä seurauksena se uudisti koko steroiditestauskulttuurinsa (aiemmin painijoita ei ollut testattu steroidien varalta käytännössä ollenkaan), ja WWF:n ohella myös muun muassa WCW julisti nollatoleranssin steroidien käytölle. Varsinkin aluksi vaikutukset uusilla epämääräisiksi jääneillä "testausmuodoilla" olivat tosin pieniä, mutta vähitellen 1990-luvun ensimmäisinä vuosina showpainifirmojen oli pakko luopua vielä 1980-luvulla rehottaneesta täysin vapaasta steroidimeiningistä niin, että painijoiden harjoittamaan kiellettyjen aineiden käyttöön puututtiin oikeasti. Pahimmat lihasmöykyt katosivat Main Eventistä, ja kulttuuri otti ainakin pienen askeleen terveellisempään suuntaan.

Samalla kuitenkin Vince McMahon ja koko WWF joutuivat isoihin ongelmiin. Kun uusia tietoja WWF:n systemaattisesta steroidiohjauksesta ja jopa Vince McMahonin omasta steroidikäytöstä paljastui ja vuoti julkisuuteen, nostettiin WWF:ää vastaan syyteet järjestelmällisestä steroidikaupasta. Pahimmillaan näytti siltä, että syyteet ja mahdolliset tuomiot voisivat ajaa koko yhtiön konkurssiin ja tehdä lopun Vince McMahonin urasta. Tutkintaa ja sen eri vaiheita seurattiin amerikkalaisessa mediassa tarkkaan, ja aihe nousi useasti isojen sanomalehtien ja tv-kanavien pääaiheeksi. Julkisuushaitat WWF:lle ja ennen kaikkea Vince McMahonille olivat valtaisat. Myös nimenomaan Hulk Hogan joutui todella kielteiseen julkisuuteen, ja hetkittäin näytti julkisuuden perusteella siltä, että Hogan olisi ollut myös syytetty, vaikka oikeasti kaikki syytökset kohdistettiin vain WWF:ään ja Vince McMahoniin steroidien laittomasta välittämisestä, ei kehenkään steroideja käyttäneeseen painijaan.

Lopulta koko tutkinta kulminoitui sitten loppukesästä alkaneeseen oikeudenkäyntiin. Erityisesti oikeudenkäynnin ensimmäisinä päivinä näytti todella pahasti siltä, että WWF häviäisi tapauksen ja että kyseessä saattaisi olla kaiken loppu. Lopulta kuitenkin amerikkalainen oikeusjärjestelmä osoitti taas "voimansa": WWF:ää ja Vinceä kohtaan asetetut syytteet olivat niin yksityiskohtaisia ja kovia, ettei syyttäjä lopulta pystynyt oikeudessa todistamaan tarpeeksi vakuuttavasti, että WWF olisi syyllistynyt nimenomaan niihin. Oli kiistatonta, että Vince ja WWF:n johto tiesivät painijoidensa käyttävän steroideja ja tietävän, että he saivat niitä nimenomaan tohtori Zahorianilta. Oli myös selvää, että steroidien käyttöä ei valvottu ja että painijat neuvoivat toisiaan niiden käytössä. Sen sijaan syyttäjä ei onnistunut todistamaan, että WWF ja Vince McMahon olisivat systemaattisesti olleet masinoimassa tätä steroidikauppaa ja toimineet siinä selvästi aktiivisena osapuolena. Näin ollen juuri ennen SummerSlamia päättynyt oikeudenkäynti (jonka viimeisenä päivänä todistajanaitossa kävivät kaikki oleelliset painijat Hulk Hoganista lähtien) päättyi kaikkien syytteiden raukeamiseen. Tämä oli samaan aikaan pienoinen yllätys ja ennen kaikkea suuri helpotus Vince McMahonille ja WWF:lle. WWF:lle jäi silti maksettavaksi miljoonien oikeudenkäyntikulut, mutta se oli pientä verrattuna siihen, mikä olisi voinut olla lopputulos. Samalla vapauttava tuomio tiesi yhden aikakauden loppua: nyt usean vuoden ajan pinnalla ollut steroidikäsittely oli tietyllä tavalla ohi. Tässä vaiheessa kukaan ei osannut vielä sanoa, mitä tämä tietäisi tulevaisuuden kannalta. Olisiko edessä paluu vanhaan vai kokonaan uuden ajan alku?

Tämä yllä oleva teksti on "tiivistelmä" koko 1990-luvun ajan pinnalla olleesta steroiditapauksesta. Esimerkiksi tässä artikkelissa tapaus on selitetty seikkaperäisemmin, ja tässä on äärimmäisen perusteellinen tiivistelmä Wrestling Observerin numerosta, joka julkaistiin steroidioikeudenkäynnin päättymisen jälkeen.

Vielä ennen SummerSlamiin siirtymistä täytyy mainita tapahtuma, joka ei liity WWF:ään mutta on äärimmäisen merkittävä hetki amerikkalaisessa painihistoriassa. Kahta päivää ennen tätä SummerSlamia ECW järjesti tapahtuman, joka keräsi sille enemmän huomiota kuin mikään muu ennen sitä tai kuin moni sen jälkeenkään. Kuten olen WCW-arvioissani kertonut, legendaarinen NWA World Heavyweight -mestaruus oli jäänyt täysin heitteille sen jälkeen, kun WCW oli vuonna 1993 lopullisesti irtaantunut NWA:sta ja hylännyt NWA World Heavyweight -mestaruuden. Samalla tuo tiesi käytännössä koko mestaruuden loppua, koska ennen niin mahtavaan NWA:han ei kuulunut käytännössä yhtään oikeaa promootiota Yhdysvalloissa. Vuoden 1994 ECW liittyi kuitenkin siihen, ja hyvin olematon NWA:n johtokunta (johon kuuluivat lähinnä ECW:n Tod Gordon, JCP:n perustaja ja parhaillaan uuden promootion perustamiseen pyrkivä ikivanha promoottori Jim Crockett, merkityksetön pikkupromoottori Dennis Coralluzzo ja uusiseelantilainen promoottori Steve Rickard) päätyi lopulta monivaiheisten sotkujen jälkeen siihen, että ECW saisi järjestää turnauksen vakantista NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Muiden NWA-promoottoreiden vaatimus olisi se, että ECW:n buukkaama voittaja joutuisi pian puolustamaan vyötään jonkun toisen NWA-promootion (todennäköisesti Crockettin uuden promootion) tapahtumassa ja häviämään vyönsä NWA:n johtokunnan valitsemalla voittajalle. ECW:n Tod Gordon ja Paul Heyman vakuuttelivat suostuvansa tähän... Kunnes sitten 27.8.1994 he kusettivat koko NWA:ta täysin.

Turnauksen voittajaksi buukattu Shane Douglas nimittäin piti finaalivoittonsa jälkeen legendaarisen promon (katso, jos et ole nähnyt), jossa hän haukkui kaikki vanhat NWA-mestarit ja koko NWA-mestaruuden ja julisti koko NWA:n kuolleen seitsemän vuotta sitten. Sen jälkeen Douglas heitti NWA World Heavyweight -mestaruuden maahan ja kaivoi sen sijaan esille ECW:n mestaruusvyön ja julisti itsensä uudeksi ECW World Heavyweight -mestariksi. Tämä kusetus tietenkin järkytti kaikki muut NWA-pomot, ja koko homman suunnitelleet Gordon ja Heyman ilmoittivat samalla nimensä Eastern Championship Wrestlingistä Extreme Championship Wrestlingiksi muuttaneen promootion eroavan NWA:sta. Tempauksen tarkoitus oli tuoda vain maksimaalinen huomio ECW:lle (koska nimenmuutoksen myötä ECW tähtäsi nyt koko USA:n laajuisille markkinoille) ja samalla tehdä selväksi, että ECW edustaa "uutta aikaa", joka ei ole missään tekemisissä NWA:n kaltaisen ikiaikaisen järjestön kanssa. Käytännössä tämä ECW:n tempaus tarkoitti kuoliniskua myös koko NWA World Heavyweight -mestaruudelle ja NWA:lle. Territory-aikakausi oli lopullisesti ohi, eikä merkittäviä toimijoita enää ollut. Vuoden 1995 alussa vyö päätyi Dan Severnille, joka piti sitä suurimman osan 1990-luvun lopusta mutta puolusti mestaruutta käytännössä äärimmäisen satunnaisesti. Merkittävimmän huomion mestaruus sai itse asiassa ironisesti WWF:ssä vuonna 1998, kun Vince McMahon päätti tehdä hetken aikaa yhteistyötä NWA:n kanssa ja aloittaa juonikuvion, jossa Jim Cornetten johtama NWA-porukka saapui WWF:ään. Juonikuvio jäi kuitenkin vaisuksi, ja Vince kyllästyi NWA-yhteistyöhön nopeasti. Seuraavan kerran NWA World Heavyweight -mestaruus nousikin merkittävästi esille vasta vuonna 2002, jolloin muuan promootio nimeltään Total Nonstop Action Wrestling perustettiin.

Ja sitten vihdoin itse asiaan, eli SummerSlamiin. Koska oikeudenkäynti oli päättynyt, saattoi Vince McMahon myös palata hyvillä mielin omistamansa yhtiön ohjelmiin esiintymään. Niinpä Vince selosti tämän ppv:n yhdessä Jerry Lawlerin kanssa. Show'n kuitenkin avasi Randy Savage, joka toimi tämän tapahtuman "hostina", eli käytännössä toivotti show'n alussa ihmiset tervetulleeksi ja sen jälkeen kommentoi pariin otteeseen tapahtumia. Samalla tämä oli historian viimeinen kerta, kun Randy Savage esiintyi WWF:n ppv:ssä. Savagen sopimus WWF:n kanssa raukesi lokakuussa 1994, eikä sitä uusittu, koska Vince olisi halunnut pitää Savagen vain kommentaattorina, mutta Savage halusi vielä painijaksi. Savagen ja WWF:n yhteistyö päättyi kuitenkin hyvässä yhteisymmärryksessä, ja Savagelle järjestettiin kokonainen läksiäisjakso. Tämä on siinä mielessä oleellista, että myöhemmin - kun Savage oli loikannut WCW:hen - Savagen ja WWF:n välit tulehtuivat täysin, aivan toisella tavalla kuin kenenkään muun WCW:hen loikanneen painijan kanssa. Edes WCW:n kaatumisen jälkeen Savagea ei mainittu WWF:ssä ollenkaan, eikä häntä koskaan pyydetty takaisin. Huhuja Savagen ja Vincen totaalisesta välirikosta on useita, ja monet niistä liittyvät Stephanie McMahoniin. Totuutta emme saa varmaan koskaan tietää, koska Macho Man kuoli vuonna 2011. Rauha hänen muistolleen. Yhtä kaikki, tässä ppv:ssä Savage esiintyi vielä viimeisen kerran WWF:n maksulähetyksessä, mutta tässäkin projektissa pääsisimme kyllä vielä Savagen suoritusten äärelle.

Kuva Kuva
Million Dollar Team (IRS & Bigelow) w/ Ted DiBiase vs. Headshrinkers w/ Afa & Captain Lou Albano
Show'n avasi ottelu, jossa piti olla panoksena joukkuemestaruudet. Headhsrinkers-kaksikko Samu ja Fatu olivat voittaneet mestaruudet keväällä ja puolustaneet niitä tasaisesti viime kuukausien ajan. Nyt heillä oli edessään SummerSlam-mestaruuspuolustus - mutta sitten he hävisivät vyönsä ppv:tä edeltävänä päivänä house show'ssa Dieselille ja Shawn Michaelsille. Tämä yllätyskäänne oli mitä ilmeisemmin WWF:n tarkoitus kerätä lisähuomiota, koska Michaels ja Diesel olivat SummerSlam-aamuna vieraina Live! With Regis and Kathy Lee -ohjelmassa, jonne he saapuivat kaikkien yllätykseksi joukkuemestaruuksien kanssa. Näin WWF sai merkittävää lisäjulkisuutta yllättävällä mestaruusvaihdoksella. Samalla tämä kuitenkin tarkoitti sitä, että tämä Headshrinkersien ja Million Dollar Teamin ottelu menetti suuren osan merkityksestään. Ted DiBiase oli siis kuluneen kevään aikana siirtynyt täysipäiväiseksi manageriksi ja alkanut kasata ympärilleen Million Dollar Corporation -nimistä porukkaa, joka koostui DiBiasen luottopainijoista. Ryhmän ensimmäisiä jäseniä olivat DiBiasen vanha ystävä IRS ja DiBiasen kanssa yhteisen sävelen löytänyt Bam Bam Bigelow. Bigelow ja IRS olivat DiBiasen manageroimana jahdanneet joukkuemestaruuksia kesän ajan, ja nyt heillä piti olla ensiluokkainen mestaruuksien voittamiseen, mutta toisin kävi. Ottelu käytiin silti normaalisti, vaikka vyöt eivät olleetkaan enää pelissä.

Aika yhdentekevällä ottelulle aloitettiin tämä SummerSlam. Sinänsä minulla ei ollut kyllä mitään tätä ottelua vastaan: Headshrinkers kuului ehdottomasti WWF:n parhaimpiin joukkueisiin tähän aikaan, ja Bam Bamia on joka kerta kiva nähdä kehässä. Eikä IRS:kään nyt mikään toivoton tapaus ole. Sinänsä siis ihan hyvät lähtökohdat ottelulle, mutta ongelma oli vain se, että kaikki tässä ottelussa aloituksesta lopetukseen haisi niin vahvasti tv-ottelumatsilta, että en voinut kuin ihmetellä, miksi tämä piti käydä ppv:ssä. Miksi Headshrinkersien oli hävittävä mestaruudet juuri ennen SummerSlamia? Miksi tämä ei olisi voinut olla vielä mestaruusottelu? Miksi? No, koko nelikko hoiti kyllä ottelun ajan toiminnan viihdyttävästi, mutta ei matsissakaan päästy missään vaiheessa sellaista ihan hyvää meininkiä paremmalle tasolle. Kun vielä ottelun lopetus oli tylsä, on kokonaisfiilis se kuin olisi katsonut Raw'ssa käydyn joukkuematsin. Ihan kiva, mutta ei muuta.
** (7:20)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Alundra Blayze (c) vs. Bull Nakano w/ Luna Vachon - WWF Women's Championship
Sitten päästiin kiinnostavan ottelun äärelle: WWF Women's-mestaruutta puolustettiin jälleen ppv:ssä. Kuten WrestleManian arviossa kerroin, WWF oli tuonut naisten divisioonan takaisin vuoden 1994 alussa useiden vuosien mittaisen tauon jälkeen. Mestaruuden oli voittanut nuori ja lahjakas Alundra Blayze, joka oli pitänyt vyötä siitä lähtien hallussaan ja josta oli tullut kuukausien aikana WWF-fanien suosikki. Kesän aikana Blayzen kiusaksi oli noussut erittäin omituinen Luna Vachon, joka ei kuitenkaan toiminut yksin. Vachon toi nimittäin mukanaan Japanissa todella tunnetun ja erittäin arvostetun Bull Nakanon. Nakano oli käynyt WWF:n lähetyksessä rajusti Blayzen kimppuun, ja niinpä Blayzen ja Nakanon välille päätettiin buukata mestaruusottelu SummerSlamiin. WWF oli näihin aikoihin alkanut suunnitella yhteistyötä japanilaisten naispainipromootioiden kanssa, eikä ihme, koska ne olivat äärimmäisen suosittuja Japanissa ja keräsivät hurjia yleisömääriä. Nakano oli ehdottomasti yksi japanilaisen naispainin suurimmista vetävistä nimistä. Yhteistyön seurauksia nähtäisiin kyllä toistekin WWF:n ppv:ssä vierailevien painijoiden muodossa, mutta mitään kovin merkittävää ei tästä yhteistyöstä lopulta tullut. Eikä WWF:n naisten divisioonakaan lopulta noussut vielä 1990-luvun puolivälissä kovin mainittavaan asemaan. Tämä ottelu oli siinäkin mielessä harvinainen poikkeus, että WWF päästi ylipäänsä mestaruuspuolustuksen ppv:hen.

Hyvä naisten ottelu WWF:n ppv:ssä! Tällaista ei ole nähty sitten... No, ei varmaan kertaakaan aiemmin tämän old school -projektin aikana. Oikeastaan eniten harmittaa se, että tällä ottelulla olisi ollut mahdollisuuksia vielä enempäänkin kuin olla "vain" hyvä ottelu. Ikävä kyllä ottelu jäi kuitenkin sen verran lyhyeksi, että Nakanolla ja Blayzella ei vain ollut aikaa tarpeeksi. Jos aikaa olisi ollut enemmän, Nakano ja Blayze olisivat hyvinkin voineet painia vaikka kuinka kovan matsin, koska tässä on kaksi aivan loistavaa naispainijaa toisiaan vastassa. Tämä oli ilahduttavan hyvää naispainia: sellaista, jota ei ollut totuttu näkemään Yhdysvalloissa mainstream-promootioissa. Nakano on pirun taitava painija ja hallitsi ottelua näyttävillä lukoilla ja parilla hienolla power-liikkeellä. Blayze puolestaan vastasi ottelun vauhdikkaasta menosta. Kokonaisuutena siis hyvää painia. Kunpa WWF olisi tajunnut tarjota tätä enemmänkin.
*** (8:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Diesel (c) w/ Shawn Michaels vs. Razor Ramon w/ Walter Payton - WWF Intercontinental Championship
Seuraavaksi paikalle saapui tuplamestari Diesel yhdessä uuden joukkuemestariparinsa Shawn Michaelsin kanssa. Tässä ottelussa ei kuitenkaan ollut kyse Dieselin ja Michaelsin joukkuemestaruuksista, vaan Dieselin niin ikään hallussaan pitämästä WWF Intercontinental -mestaruudesta. Diesel oli voittanut IC-mestaruuden keväällä huijaamalla Razor Ramonilta, ja siitä lähtien Ramon oli odottanut kunnon mahdollisuutta voittaa mestaruuden takaisin Dieseliltä. Niinpä Diesel ja Ramon olivat feudanneet koko kesän ajan, ja kuviossa tietenkin pyöri myös Ramonin vanha vihamies Shawn Michaels, joka oli vetäytyny WrestleManian jälkeen pariksi kuukaudeksi pois painikehistä. Nyt Ramon pääsi lopulta painimaan Dieseliä vastaan IC-mestaruudesta, eikä hän saapunut tapahtumaan yksin. Koska Dieselillä oli ringsidellään Michaels, päätti Ramon tuoda vastapainoksi omaan kulmaukseensa Chicago-yleisön rakastaman NFL-pelaajan Walter Paytonin. Vuosi 1994 oli muuten juuri sitä aikaa, kun painihistorian yhdeksi merkittävimmäksi backstage-porukaksi muodostanut Kliq syntyi. Tuon porukan ydinhenkilöitä olivat nimenomaan Michaels, Scott Hall, Kevin Nash sekä myöhemmin porukkaan liittyneet Sean Waltman ja Paul Levesque.

Saatan nyt monien muiden arvostelijoiden näkemyksiin verrattuna yliarvioida tämän ottelun, mutta minä nautin tästä paljon. Se toki johtuu siitä, että Razor Ramon on aina ollut yksi kaikkien aikojen suosikkipainijoitani, ja Kevin Nashin heikkouksista huolimatta markitan kyllä aika paljon tätä 1994-1996-vuosien dominanttia Dieseliä. Niinpä kun nämä kaksi pistettiin samaan otteluun ja laitettiin soppaa sekoittamaan vielä ringsidellä upeasti oman roolinsa vetävä Shawn Michaels, ei tästä ottelusta voinut olla nauttimatta. Sitä paitsi Diesel ja Ramon tekivät oikeasti parhaansa tässä ottelussa myös kehäsuoritusten osalta. Mitään tajunnanräjäyttäviä liikkeitä ei toki nähty, mutta tuskin kukaan sellaisia varsinkaan Nashilta odotti. Sen sijaan nähtiin hyvin toimivaa, loogisesti etenevää ja viihdyttävää entertainment brawlia, jossa yleisö oli upeasti mukana. Sekaantumisia ja muuta sekoilua oli aika paljon, mutta se toimi täydellisesti tässä ottelun luonteen kannalta. Kokonaisuutena tämä oli siis oikein malliesimerkki hienosti toimivasta entertainment brawlista, jossa tunnelma ja tarina korvaavat paljon sitä, että paini itsessään ei ollut huippulaatua.
***½ (15:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tatanka vs. Lex Luger
Tämä oli illan erikoisin ottelu. Tässä toisensa kohtasivat nimittäin joukkueparit, jonka toinen osapuoli ei uskonut että toinen osapuoli ei ollut kääntänyt takkiaan. Kaikki alkoi siitä, kun Million Dollar Corporationiaan muodostava Ted DiBiase ilmoitti kesällä, että hän oli kaikkien yllätykseksi palkannut Corporationin uudeksi jäseneksi Lex Lugerin. Luger kuitenkin kiisti tämän täysin, mutta Lugerin kanssa kevään ja kesän ajan joukkueena paininut Tatanka sen sijaan uskoi DiBiasea. Niin alkoi uskoa myös osa yleisöstä, joka buuasi Lugerille, kun DiBiase sekaantui useamman kerran Lugerin otteluihin ja auttoi tämän voittoon, vaikka Luger väitti parhaansa mukaan, ettei halunnut DiBiasen apua. Tatankan näkemys Lugerin takinkäännöstä sen sijaan vain vahvistui viikko viikolta, ja niinpä hän haastoi Lugerin SummerSlamissa käytävään otteluun, jossa he selvittäisivät lopullisesti välinsä. Vielä ennen ottelua nähdyssä yhteishaastattelussa Luger vannoi, ettei ole tehnyt mitään diiliä DiBiasen kanssa, mutta Tatanka ilmoitti, ettei häntä kiinnosta Lugerin selitykset.

Oliko tämän ottelun paikka oikeasti SummerSlamissa? Ymmärrän kyllä, että WWF:n roster oli näihin aikoihin varsin kapea ja että loputtomasti potentiaalisia otteluita ei korttiin ollut, mutta nyt SummerSlamista on jätetty pihalle kuitenkin useita ihan kiinnostavia nimiä. Toki myös Tatanka ja Luger kuuluvat painijoihin, jotka ovat ppv-ottelun ansainneet, mutta olisiko se voinut olla joku muu kuin tällainen viiden minuutin matsi, jonka koko pointti oli oikeastaan vain se, että Tatanka paljastuikin huijariksi ja turncoatiksi, kääntyi Lugeria vastaan ja liittoutui yhteen Ted DiBiasen kanssa? Käänne oli toki ihan hyvä - vaikkakin erittäin odotettava - mutta miksi tätä turnia ei olisi voitu nähdä vaikka jo jossain Raw'ssa, jolloin ppv:ssä olisi voitu päästä ottelemaan kunnon vihantäyteinen matsi näiden kahden välillä? Nyt SummerSlamiin - yhteen vuoden suurimmista ppv:eistä - pistettiin otteluksi ikään kuin varsinaisen feudin aloitus. Tylsää. Ottelu oli ihan siedettävä, mutta eipä Lex Lugerin ja Tatankan viisiminuuttinen ottelu nyt ole lähtökohtaisesti matsi, josta kovin paljon kukaan saattoi odottaa saavansa irti.
*½ (6:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jeff Jarrett vs. Mabel w/ Oscar
Sitten oli illan virallisen fillerin vuoro. Minulla ei ole oikeastaan mitään hajua, miksi Jeff Jarrett ja Mabel edes kohtasivat toisensa ppv:ssä. Ehkä se liittyi jotenkin siihen, että country-tähden gimmickiä vetävä Jarrett ei voinut sietää räppäri Mabelia ja halusi tehdä siksi lopun tämän urasta. Tai jotain vastaavaa. Ei-kayfabe-syy on toki se, että WWF oli viime kuukausina pushannut sekä Jarrettia että Mabelia, ja tällä ottelulla he saivat annettua näkyvyyttä molemmille. Win-win-tilanne... Kai.

Jeff Jarrettin ja Mabelin välinen 1 on 1 -ottelu ppv:ssä on paperilla niin kamala ajatus, että minun täytyy myöntää olleeni oikeasti positiivisesti yllättynyt tästä ottelusta. Ajattelin etukäteen, että tällä olisi ollut potentiaalia nousta jopa vuoden huonoimmaksi otteluksi, mutta toisin kävi. Täytyy tietenkin heti alkuun korostaa, että tämä ei missään nimessä ollut hyvä tai edes ihan hyvä ottelu. Sen sijaan tämä oli kokonaisuutena ihan katsottava matsi, ja se on jo paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. Tähän toki auttoi se, että ottelu pidettiin sopivan lyhyenä, jolloin Mabel ei ehtinyt väsyä täysin, vaan ottelun tempo pysyi yllättävän hyvänä. Jarrettilla oli selvästi paljon motivaatiota osoittaa kyvykkyytensä, joten hän teki ottelussa parhaansa, ja sen seurauksena sai Mabelinkin power-liikkeet näyttämään ihan hyviltä. Yleisö oli myös tässä yllättävän hyvin mukana, joten all in all nämä kaksikko onnistuivat vetämään siedettävä ppv-väliottelun.
*½ (5:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. Owen Hart - Steel Cage Match for the WWF Championshp
Sitten. Illan suurin ottelu. Ei tokikaan Main Event, koska tämä on WWF. Mutta illan oikea Main Event. Oikea merkittävin ottelu. Samalla koko kesän merkittävin ottelu. Tämä oli veljessodan lopullinen päätös - tai semmoinen tämän olisi ainakin pitänyt olla. Olen selittänyt aiemmissa arvioissa hyvin perusteellisesti Bretin ja Owenin feudin alkutarinan ja käänteet, joten en ala enää toistella niitä. Mitään kovin merkittäviä uusia käänteitä ei tässä kuviossa ollut tapahtunut enää viime kuukausina: taistelu oli vain mennyt koko ajan henkilökohtaisemmaksi, ja se oli repinyt koko Hart-suvun hajalle. King of the Ringissä Owen Hart oli siis voittanut KOTR-turnauksen (osoittaakseen että pystyy samaan kuin edellisenä vuonna KOTR-turnauksen voittanut Bret), ja samassa ppv:ssä paluunsa tehnyt Jim Neidhart oli kääntynyt kesken ppv:n Bret Hartia vastaan ja liittoutunut Owenin kanssa. Nyt Owen ja Jim Neidhart taistelivat yhdessä koko muuta Hart-sukua vastaan. Viime viikkoina kuvioon olivat Raw'ssa osallistuneet myös muun muassa Bruce Hart ja koko suvun patriarkka Stu Hart. Nyt koko Hart-suku oli ringsidellä seuraamassa tätä historiallista Steel Cage -ottelua. Kaikkien muiden Hart-suvun jäsenten lisäksi ringsidellä tätä ottelua katsomassa istui myös British Bulldog, joka teki tässä paluunsa WWF:ään. Bulldog oli lähtenyt WCW:stä vuoden 1993 lopussa, ja sen jälkeen häntä ei ollut nähty merkittävästi. Nyt hän kuitenkin oli taas paikalla ja näytti silmalasipäiseltä villimieheltä. Katsokaa vaikka:

Kuva

Yhtä kaikki, sen enempää Bulldog, Neidhart kuin kukaan muukaan ringsidellä istunut Hart-suvun jäsen ei voinut vaikuttaa mitenkään tähän WWF-mestaruudesta käytävään veljesten viimeiseen taistoon, koska kehää ympäröi teräshäkki. Ottelun saattoi voittaa vain pakenemalla häkistä.

Mitäpä tähän voisi hirveästi sanoa? Näin sai päätöksensä vuoden paras feudi ja samalla yksi koko tämän pitkän projektini parhaista feudeista. Bret Hart ja Owen Hart. Veljekset. Kaksi mahtavaa painijaa. Hurja vihanpito taustalla. Viimeinen kohtaaminen teräshäkin sisällä. Oikeastaan tästä ottelusta on turha edes kamalasti sanoa mitään, koska jokaisen kannattaa nähdä tämä itse. Tämä saattaa hyvinkin olla paras Steel Cage -ottelu, jonka olen koskaan nähnyt. Upea viiden tähden koitos, täydellinen painiottelu. Hämmentävää kyllä, en ollut koskaan aiemmin nähnyt jostain syystä tätä ottelu, vaikka tietenkin tiesin tämän maineen. Niinpä odotin tätä ottelua todella kiinnostuneena. Toivoin etukäteen, että tässä nähtäisiin ehkä verta tai muuta erityisen brutaalia meininkiä, jota Owenin ja Bretin ensimmäisessä ottelussa ei nähty. Lopulta kävi kuitenkin selväksi, että tämä ottelu jos mikä ei tarvinnut verenvuodatusta. Tämä ei tarvinnut mitään ekstraa. Bret ja Owen kertoivat niin täydellisesti tarinan kuin kaksi miestä painikehässä vain pystyy kertomaan. Ottelussa oli juuri täydellinen määrä hienoja bumppeja, ja matsi eteni alusta loppuun täydellisesti. Tällä kertaa ei edes keskitytty yhdenkään ruumiinosan telomiseen, mikä oli virkistävää. Sen sijaan veljekset yrittivät jatkuvasti tilaisuuden tullen paeta häkistä, ja vaikka yleensä tämmöinen jatkuva häkistä karkailu viekin ottelusta kaiken jatkuvuuden ja samalla kiinnostavuuden, tämä ottelu rakentui nimenomaan noiden pakoyritysten varaan ja oli siksi aivan täydellinen suoritus. Ei voi mitään. Hattu pois päästä.
***** (32:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Undertaker w/ Ted DiBiase vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
Sitten tämä. Illan virallinen Main Event. Samalla yksi hämmentävimmistä Main Eventeistä koko WWF:n historiassa. Ottelu, jossa kaksi Undertakeria kohtasivat toisensa. Kyllä, kaksi Undertakeria. Tämän ottelun taustatarina juontaa tietenkin juurensa Royal Rumble 1994:een, jossa Yokozunan ja Mr. Fujin johdolla joukko WWF-heelejä sulki Undertakerin hauta-arkkuun, ja Undertaker katosi WWF:stä tuon jälkeen. Pian WrestleManian jälkeen WWF alkoi kuitenkin esittää videopätkiä, jossa tavalliset amerikkalaiset kertoivat nähneensä Undertakerin vilaukselta. Olisiko Dead Man tulossa takaisin? Sitten Ted DiBiase ilmoitti, että hän oli saanut yhteyden Undertakeriin ja että HÄN toisi Undertakerin takaisin WWF:ään. Se oli DiBiasen mukaan luontevaa, koska juuri hän oli alun perinkin tuonut Undertakerin WWF:ään vuonna 1990 (mikä muuten oli totta ja poikkeuksellista historian huomioon ottamista WWF:ltä). Pari viikkoa myöhemmin Undertaker todella saapui WWF:ään DiBiasen luotsaamana... Tai siis "Undertaker". Koska ei, kyseessä ei ollut Mark Calaway - vaikka DiBiasen Undertaker näyttikin hämmentävän paljon aidolta Takerilta. Oikeasti DiBiasen Undertakeria esitti 1990-luvun alussa uransa aloittanut brawler Brian Lee (joka tunnettaisiin myöhemmin parhaiten nimellä Chainz). DiBiasen Undertaker näytti kuitenkin niin paljon oikealta Takerilta, että aluksi monet fanit luulivat häntä aidoksi Takeriksi. Vähitellen DiBiasen huijaus alkoi selvitä, ja samalla Paul Bearer ilmaantui WWF:ään takaisin kertoakseen, että hän oli saanut yhteyden OIKEAAN Undertakeriin ja että OIKEA Undertaker palaisi SummerSlamissa kostamaan DiBiasella ja huijari-Takerille (Underfakerille). Tätä mystistä sotkua rakenneltiin sitten erikoisilla segmenteillä, jossa Bearer vieraili Undertakerin haudan luona hautuumaalla ja haki ratkaisua Undertakerin uurnasta. Samalla DiBiase jatkoi vakuutteluaan siitä, että hänen Undertakerinsa olisi oikea Undertaker. Lisäksi WWF toi Mies ja alaston ase -rooleistaan tunnetun näyttelijän Leslie Nielsenin esittämään etsivää, joka yritti selvittää Undertaker-mysteeriin ratkaisua huumoriangleissa. Koko kuvio oli suuren yleisön mielestä lähinnä hämmentävä, eikä se ollut toiminut katsojalukujen puolesta ollenkaan, mutta WWF runnoi sitä silti eteenpäin, koska uskoi Undertakerin paluun olevan suuri myyntivaltti.

Tämä oli kokonaisuutena kyllä niin absurdi ottelu, että annan ihan silkasta Booked By -tyylisyydestä tälle yhden tähden. Mitään muuta kehuttavaa tässä ottelussa ei oikeastaan sitten ollutkaan. Tai no: se täytyy kyllä tunnustaa, että Brian Lee oli todellakin tehnyt paljon töitä omaksuakseen Undertakerin eleet ja tyylin, ja ennen oikean Undertakerin saapumista Underfaker näytti yllättävän paljon oikealta. Sitten illuusio murtui aivan täysin, koska kun miehet asettuivat toisiaan vastakkain, Brian Lee oli lähes päätä lyhyempi kuin Mark Calaway, ja koko homma alkoi näyttää lähinnä naurettavalta. Sitä paitsi kun oikea Undertaker saapui paikalle, koko ottelun tunnelma kuoli täysin. Ketään ei oikeasti kiinnostanut koko ottelu, vaan pelkästään Undertakerin saapuminen. En oikeasti ymmärrä, mikä WWF:n idea oli tämän ottelun kanssa. Luulivatko he oikeasti, että yleisö ei tunnista väärää Undertakeria? McMahonin ja Lawlerin selostuksesta ainakin sai tällaisen kuvan, että "mysteeriä" haluttiin pitää yllä. Mitään mysteeriä ei oikeasti ollut. Kaikki tiesivät, mistä oli kyse. Koko juonikuvio oli täyttä idiotismia. Kaikki halusivat vain nähdä oikean Undertakerin, ja kun oikea Undertaker oli saapunut paikalle, kaikki muu menetti merkityksensä. Ottelu oli täyttä turhuutta, eikä siinä ollut tietoakaan kehäpsykologiasta tai yhtään mistään muustakaan. Armollisesti se oli sentään varsin lyhyt. Mutta... Olipa hämmentävä kokemus.
* (8:57)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Owen Hart
* Razor Ramon

Kokonaisarvio SummerSlamista: Jos tässä ppv:ssä ei olisi ollut Owen Hartin ja Bret Hartin Steel Cage -klassikkoa, ei tässä olisi liikaa kehuttavaa. Erityisesti siksi, että show'n "Main Event" tuhosi kaiken sen hienon tunnelman, jonka erityisesti Hartien ottelu oli sitä ennen onnistunut luomaan. Loistava tapa päättää show, WWF! Toki tässä oli myös hyvä naisten ottelu ja hieno entertainment brawl IC-mestaruudesta. Osittain ppv tuntui kuitenkin täysin yhdentekevältä, ja ennen kaikkea se osoitti taas sen, kuinka kapea WWF:n rosteri ja tarjonta muutenkin tässä vaiheessa oli. Kokonaisuutena tämä oli silti erityisesti Hartien ansiosta Ok. Olisi ollut parempi, jos tapahtumalla olisi ollut oikea Main Event.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WCW Bash At The Beach - Ok
4. WCW Slamboree - Ok
5. WWF Royal Rumble - Ok
6. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
7. WCW SuperBrawl IV - Kehno
8. WWF King of the Ring - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

What
Main eventer
Viestit: 214
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 10:36
Paikkakunta: Joensuu

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja What »

Huikeata. Mulla on jäänyt viimeiset 148 arvostelua välistä, mutta eiköhän tässä vielä ajan tasalle päästä. :D
It ain't about how hard you hit, it's about how hard you can get hit and keep moving forward. How much you can take and keep moving forward. That's how winning is done!
- Rocky Balboa

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

What kirjoitti: 19 Loka 2018, 22:46 Huikeata. Mulla on jäänyt viimeiset 148 arvostelua välistä, mutta eiköhän tässä vielä ajan tasalle päästä. :D
Aina pääsee!

Kuva
FALL BRAWL 1994

Tervetuloa vuoden 1994 syksyyn. Se alkaa WCW:n Fall Brawlilla, ja WCW:ssä ei ole oikeastaan tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten Bash At The Beachin. Tai no: toki se on tavallaan merkittävää, että Eric Bischoff alkoi nyt olla virallisesti koko WCW:n johdossa, ja samalla myös Hulk Hogan saneli koko ajan enemmän, mitä WCW:ssä tapahtui ja keitä painijoita WCW:hen piti palkata. Muun muassa Jim Duggan ja Brutus Beefcake Hoganin kavereista olivat jo vakuuttaneet paikkansa WCW:n rosterissa, koska miksipä nouseva painiyhtiö ei kaipaisi juuri heidän kaltaisiaan nimiään rosteriin. Hoganin kavereiden palkkaaminen tiesi kuitenkin sitä, että Hoganin ei-kavereista osa sai luvan lähteä. Tähän mennessä potkut olivat saaneet muun muassa Terry Taylor ja Ole Anderson, ja lisää olisi tulossa. Samalla Hogan oli myös ottanut kaiken ilon irti sekä creative controllistaan että rajoitetuista esiintymispäivistään. Ensimmäisestä niin, että Hogan kieltäytyi jobbaamasta vyötä Ric Flairille elokuussa Clash of the Championsissa järjestetyssä rematchissa. Jälkimmäisestä niin, että Hogan ei paininut tässä tapahtumassa ollenkaan. Tästä myöhemmin lisää. Samalla Hoganin poissaolo tapahtumasta osoitti sen, että Hoganin WCW-diili ei ollut satumaisesti lisännyt koko WCW:n suosiota, vaan esim. BATBin korkea buyrate oli puhtaasti Hoganin ansiota. Nyt tässä show'ssa buyrate nimittäin palasi tutulle 0.5-tasolle.

Sitten illan tapahtumaan. Yhdysvaltain kansallislaulun lauloi random countru-laulaja nimeltään Martin Delray. Selostajina Tony Schiavone ja Bobby Heenan, koska Jesse Ventura oli saanut kenkää. Backstage-haastattelijana tietenkin Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Lord Steven Regal (c) w/ Sir William vs. Johnny B. Badd - WCW Television Championship
Kyllä, tämä on täsmälleen sama opener kuin edellisessä WCW:n ppv:ssä. Tällä kertaa tämä oli kuitenkin suunniteltu ottelu. Bash At The Beachissa Johnny B. Badd otti Stingin paikan viime hetken korvaajana Regalia vastaan, mutta hävisi Regalille tiukan ottelun jälkeen. Sen jälkeen Badd oli suorastaan himoinnut uutta mahdollisuutta päästä haastamaan Regal TV-mestaruudesta, ja nyt vihdoin tämä ulkonäössään entistä pidemälle aristrokraatti-gimmickinsä vienyt TV-mestari joutui puolustamaan vyötään taas Little Richards -imitaattoria vastaan.

En oikeastaan osaa sanoa syytä, mutta pidin tästä ottelusta enemmän kuin Regalin ja Baddin kohtaamisesta Bash At The Beachissa. Ehkä se oli sitten se, että ottelun tunnelma tuntui tällä kertaa olevan paljon enemmän kohdillaan, koska kyseessä oli oikeasti odotettu ottelu Baddin ja Regalin välillä, eikä korvikeottelu, jossa Badd oli ottanut Stingin paikan. Ainakin yleisö oli matsissa tosi hyvin mukana, ja se vaikutti jo paljon viihdyttävyydeen. Se ei kuitenkaan ole ainut syy: ottelu tuntui tällä kertaa muutenkin toimivan paremmin. Badd näytti siltä, että teki oikeasti kaikkensa saadakseen ottelun toimimaan, ja kieltämättä Baddille on annettava paljon pisteitä kehityksestään. Erityisesti hurja dive kehäköysien yli nätisti Regalin päälle oli tyylikäs suoritus. Regal oli toki oma varma itsensä ja hoiti oman osuutensa eurooppalaisella ketjupainilla takuuvarmasti. Kun aikaakin oli tällä ottelulla hyvin ja matsin rakenne toimi alusta loppuun, oli tämä kieltämättä hyvä TV-mestaruusottelu ja mallikas alku illalle.
*** (11:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Cactus Jack vs. Kevin Sullivan w/ Dave Sullivan - Loser Leaves WCW Match
Oli illan ensimmäisten surullisten jäähyväisten aika. Kuten todettua, Mick Foleyn ja WCW:n välit olivat jo usean kuukauden ajan olleet todella pahasti tulehtuneet, ja nyt oli viimeistään selvää, ettei Foley enää jatkaisi WCW:ssä. Niinpä WCW keksi virallisen storyline-tavan kirjoittaa Foley ulos firmasta, eikä häntä todella enää nähty tämän ottelun jälkeen WCW:ssä. PPV:ssä Foley nähtäisiin seuraavan kerran vasta vuonna 1996, ja silloin hänen nimensä ei olisi enää Cactus Jack. Mutta vielä tästä ottelusta: Jack ja Kevin Sullivan olivat muodostaneet keväällä vähän vahingossa epäpyhän liittouman ja voittaneet ensimmäisessä yhteisessä ottelussaan WCW Tag Team -mestaruudet, vaikka eivät edes pitäneet toisistaan. Sen jälkeen Jack ja Sullivan (Sullivanin typerähkön veljen Dave Sullivanin manageroimana) puolustivat joukkuevöitään jonkun aikaa, kunnes hävisivät ne sitten Pretty Wonderfulille. Tämä tietenkin tiesi Jackin ja Sullivanin yhteistyön päättymistä, koska kumpikaan ei ollut pitänyt toisesta missään vaiheessa. Entisten joukkuemestareiden vihanpito yltyi nopeasti hyvin rajuksi ja henkilökohtaiseksi, joten Fall Brawliin buukattiin Loser Leaves WCW -ottelu näiden kahden välille. Cactus Jackin piti ilmeisesti virallisesti olla tässä feudissa heel, mutta kaikki hurrasivat hänelle, joten se siitä. Sullivan ei saanut sympatiapisteitä edes lukihäiriöisellä veljellään.

Höh, olipa tylsän lyhyt ottelu. Ehkä syy lyhyyteen sitten oli se, että Mick Foley oli käytännössä jo ulkona firmasta tämän ottelun aikana, joten WCW ei halunnut antaa hänelle enää yhtään enempää huomiota. Harmi, koska oikein buukattuna Foleylla ja Sullivanilla olisi voinut olla mahdollisuuksia ihan mielipuoliseen loistavaan Hardcore-otteluun, jos he vain olisivat saaneet sellaisen painia. Nyt tämä ei oikeastaan edes ollut Hardcore-ottelu, koska vuoden 1994 loppupuolella tulleet uudet säädökset lähetyksiin olivat johtaneet siihen, että WCW:kin oli sensuroinut taas kaiken hurjan HC-painin ppv-lähetyksistään. Tässä mentiin jo vahvasti rajoilla, kun Foley otti pari pirun rumaa bumppia lentämällä kehätolpan päältä ringsidelle suoraan betonilattialle. Näytti oikeasti pahalta ja sai hieman pelkäämään Foleyn terveyden puolesta. Samalla kuitenkin juuri noiden bumppien takia ei voi muuta kuin nostaa Foleylle hattua siitä, että vielä tässäkin ottelussa hän teki kaikkensa saadakseen matsista mahdollisimman hyvän. Toki myös Sullivan hoiti kunniakkaasti oman osuutensa, mutta ei tämä silti rajallisen aikansa ja rajallisen stipulaationsa vuoksi ollut ihan hyvää ottelua erikoisempi.
**½ (6:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Austin (c) vs. Jim Duggan - WCW United States Heavyweight Championship
Ja heti perään illan toisten surullisten jäähyväisten aika. Tämän ottelun piti nimittäin alun perin olla US Heavyweight -mestaruusottelu mestari Ricky Steamboatin ja haastaja Steve Austinin välillä. Steamboat oli nimittäin voittanut US Heavyweight -mestaruuden Austinilta monta kuukautta jatkuneen yrityksen jälkeen vihdoin elokuussa Clash of the Championsissa. Ikävä kyllä tuossa samaisessa ottelussa Steamboat loukkasi selkänsä... pahasti. Tämän Fall Brawlin aikaan asiaa ei vielä tiedetty, mutta lopulta Steamboatin selkävamma osoittautui niin vakavaksi, että hän joutui eläköitymään kokonaan painikehistä. Tämä oli kiusallista WCW:n kannalta siksi, että WCW oli juuri samaan aikaan Steamboatin oikean loukkaantumisen takia päättänyt lisätä Austinin ja Steamboatin feudiin kierroksia buukkaamalla anglen, jossa Austin pieksi Steamboatin niin pahasti, että tämä loukkaantui painikyvyttömäksi. Kun siis Steamboat loukkaantui sitten aidosti, osa faneista ei ensin tajunnut, että kyse oli oikeasta jutusta. Niin kuitenkin oli - ja siksi Steamboat saapui nyt Fall Brawlissa paikalle ojentamaan US Heavyweight -mestaruutensa pois. Kommissari Nick Bockwinkel puolestaan päätti sen jälkeen, että vyö luovutetaan saman tien takaisin Steve Austinille. Tässä tapahtumassa Steamboat toki vannoi voittavansa vyön vielä myöhemmin Austinilta takaisin, mutta niin ei koskaan käynyt. Itse asiassa Ricky Steamboat ei enää koskaa tämän jälkeen esiintynyt WCW:n ppv:ssä, koska vain pari viikkoa Fall Brawlin jälkeen Eric Bischoff päätti antaa (LOUKKAANTUNEELLE) Steamboatille potkut puhelimessa. Kyllä. Tämä oli Steamboatilla tarpeeksi, ja hän eläköityi vuosiksi koko painibisneksestä. Seuraavan merkittävän esiintymisensä missään amerikkalaisessa promootiossa hän teki vasta vuonna 2002 TNA:ssa. Ja siitäkin menisi vielä seitsemän vuotta, ennen kuin Steamboat palaisi painikehään ja yllättäisi kaikki. Vielä kerran iso hatunnosto Ricky "The Dragon" Steamboatille, joka on ehdottomasti yksi koko tämän old school -projektini aikakauden parhaista painijoista.

Ja sitten Steamboatin muistelusta tähän mestaruusotteluun. Koska voi pojat: komisaari Nick Bockwinkel ei suinkaan ollut sitä mieltä, että Steve Austin saisi noin vain juhlia, kun hän oli saanut mestaruutensa takaisin Steamboatin loukkaantumisen vuoksi. Sen sijaan Bockwinkel oli hankkinut Austinille yllätysvastustajan, jota vastaan Austin joutuisi puolustamaan mestaruuttaan heti. Austin ei ideaa voinut suvaita, mutta ei voinut mitään asialle, kun jylhän patrioottiset sävelmät alkoivat pauhata areenalla, ja Jim Duggan asteli esiin Yhdysvaltain lippua heiluttaen. Kyllä vain, Jim Duggan oli nyt virallisesti osa WCW:n rosteria ja valmis haastamaan Austinin US-mestaruudesta. Itse ottelua on turha arvioida otteluna, koska minkäänlaista painisuoritusta ei tässä nähty. Sen sijaan arvioin tämän aivopieruna, ja sellaisenakin tämä oli todella surullinen tapaus. Haluaisin todella tietää, kenen ihmeen mielestä tällaisen käänteen buukkaaminen US-mestaruuskuvioihin oli hyvä idea, ja ikävä kyllä taidan tietää myös vastauksen. Imekää paskaa Eric Bischoff ja Hulk Hogan, ei ole ihme, että teillä oli vaikeuksia tunnistaa talenttia, kun uskotte enemmän 100-vuotiaaseen Jim Dugganiin kuin yhteen firman historian lupaavimmista painijoista. Huoh.
DUD (0:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Pretty Wonderful (c) vs. Stars & Stripes (Bagwell & Patriot) - WCW Tag Team Championship
Paul Roman ja Paul Orndorffin Pretty Wonderful oli voittanut joukkuemestaruudet Bash At The Beachissa, ja nyt heillä oli edessään ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus. Vastaansa kaksikko sai toisen uuden tulokasjoukkueen: Marcus Alexander Bagwellin ja The Patriotin muodostaman isänmaallisen Star & Stripesin. Marcus Alexander Bagwell oli ollut usean kuukauden ajan WCW:ssä tyhjän päällä sen jälkeen, kun hänen entinen joukkueparinsa 2 Cold Scorpio oli saanut potkut. Tilanne korjaantui vasta, kun WCW palkkasi riveihinsä The Patriotin: Patriot oli 1980-luvun lopussa debyyttinsä tehnyt maskipäinen patrioottigimmickiä vetävä brawler, joka oli paininut uransa ensimmäisinä vuosina AWA:ssa, GWF:ssä ja Japanissa. WCW kiinnostui Patriotista ja erityisesti tämän gimmickistä ja palkkasi hänet. Sen jälkeen Bagwellista päätettiin tehdä Patriotin kaltainen isänmaanrakastaja, ja yhdessä he alkoivat napsia voittoja heel-joukkueista. Kesän aikana Star & Stripes oli päässyt sen verran vakuuttavaan iskuun, että he saivat tilaisuuden päästä painimaan joukkuemestaruuksista Romaa ja Orndorffia vastaan.

Kai tätä suoritusta voi jopa pitää pienenä positiivisena yllätyksenä, koska tämä ei ollut ollenkaan niin tylsä kuin pelkäsin. Suuri apu siihen oli varmasti se, että tällä kertaa tätä ei ollut buukattu aivan ylipitkäksi 20-minuuttiseksi kamppailuksi, kuten Pretty Wonderfulin edelliselle mestaruusottelulle oli tehty. Nyt matsin pituus pysyi kohtuullisissa rajoissa, ja samalla myös ottelun tempo oli alusta loppuun varsin hyvä. Erityisesti kehuja on kyllä annnettava nuorelle Marcus Alexander Bagwellille, joka todellakin teki kaikkensa saadakseen ottelusta viihdyttävän. Toisaalta myös Orndorff tuntui olevan paremmassa iskussa kuin viimeksi, ja Roma suoritti liikkeensä hyvin, vaikka onkin edelleen täydellinen karisman musta aukko. Kokonaisuutena tämä oli sellaista varsin hyvin etenevää ja jopa hyvin buukattua joukkuepainia, jossa ei kuitenkaan lopulta ollut mitään niin erityistä, että tämä olisi voinut nousta hyvän tasolle. Odotettua parempi suoritus silti.
**½ (12:54)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva
The Guardian Angel vs. Vader w/ Harley Race vs. Sting - Triangle Match for the WCW World Heavyweight Title Shot
Sitten nähtäisiin jotain todella historiallista! Tai no, ei oikeasti nähtäisi, mutta teeskennellään hetken toisin. Kuten tarkkaavaisimmat näitä arvioita lukevat ovat varmaan huomanneet, 1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina ei painittu ollenkaan monen miehen otteluita. Matsit olivat aina joko 1 vs. 1 tai sitten jonkinlaisia joukkueotteluvariaatioita. Esimerkiksi Triple Threat tai Fatal 4-Way -otteluita ei ollut, koska koko konseptia ei tunnettu. Lähtökohta oli se, että kehässä saattoi aina olla painimassa toisiaan vastaan samaan aikaan vain kaksi painijaa. 1990-luvun puoliväliin tultaessa muun muassa Meksikossa ja Meksiko-vaikutteiden ansiosta vuoden 1994 aikana myös ECW:ssä oli alettu rikkoa tätä pyhää sääntöä. ECW oli järjestänyt jo pari historiallisa "Three Way Dance" -ottelua, jossa siis kolme painijaa paini samaan aikaan kehässä toisiaan vastaan 1 on 1 on 1 -idealla. Yleisö oli rakastanut noita otteluita. Niinpä monet yllättyivät positiivisesti, kun WCW ilmoitti, että Fall Brawlissa käytäisiin kolmen painijan välinen TRIANGLE-ottelu WCW World Heavyweight -mestaruuden ykköshaastajuudesta. Ottelun osanottajat olivat tietenkin kolme WCW:n kovinta Main Event -nimeä: Sting, Guardian Angel ja Vader, joista kahdella ensimmäisellä oli molemmilla ollut pitkään käynnissä tulinen feudi Vaderin kanssa. Mitä sitten tulee ottelun stipulaatioon... No, eihän se nyt ollut Three Way Dancea nähnytkään. Ei, ennen ottelun alkamista nähtiin nimittäin KOLIKONHEITTO, jossa ratkaistiin, kuka kolmesta saisi "ensimmäisestä erästä" vapautuksen. Tämän jälkeen kaksi kolikoheiton hävinnyttä aloittivat aivan normaalin Singles-ottelun, ja kun toinen oli voittanut tuon ottelun, pääsi kolikonheiton voittanut painija painimaan suoraan tuota "ensimmäisen erän" voittanutta painijaa vastaan. Tuon ottelun voittaja voitti sitten koko "Triangle"-ottelun. Lisäksi molemmissa "erissä" oli idioottimaiset säännöt: ottelu(t) käytiin ensin 15 minuutin aikarajalla, ja jos ottelu olisi sen jälkeen yhä ratkaisematon, edessä olisi 5 minuutin lisäaika. JOS senkään jälkeen ottelu ei olisi ratkennut, siirryttäisiin "Sudden Death" -vaiheeseen, jonka voittaisi se, joka saa vastustajansa ensin kaatumaan maahan. Okei.

Niin. Jos se nyt jollekulle oli vielä epäselvää, todettakoon taas kerran: Vader ja Sting pystyvät painimaan hienon ottelun toistensa kanssa. Se on aika monta kertaa todistettu viime vuosien aikana WCW:n ppv:ssä, ja nyt se todistettiin taas kerran. Ongelma on kuitenkin se, että asia on todistettu niin monta kertaa, ettei näissä Vaderin ja Stingin välisissä otteluissa vain ole enää mitään siitä samasta jännittävyydestä ja kiinnostavuudesta kuin miesten ensimmäisissä kohtaamisissa. Ne olivat parhaimmillaan ****½-tasoisia otteluita, nyt on tultu yhden tähden verran alaspäin. Ennen Stingin ja Vaderin ottelua nähtiin toki myös tiivis brawlaus Vaderin ja Guardianin Angelin välillä, se oli myös oikein pätevää mäiskintää, mutta sekään ei onnistunut tarjoamaan mitään uutta verrattuna Angelin ja Vaderin kahteen aiempaan otteluun. Yhtä kaikki tämä oli kyllä hieman kököstä lopetuksesta huolimatta hyvin rakenneltu ja oikeasti viihdyttävä ottelu, jossa erityisesti Vader teki helvetillisen kovan suorituksen. Hieno ottelu, mutta ei mitään tajunnanräjäyttävän erikoista. Ajoi asiansa loistavasti.
***½ (30:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Video angle w/ Ric Flair & Hulk Hogan
Sitten. Ennen illan Main Eventiä oli vuorossa illan Hulk Hogan -osuus. Ja tämä on todella hämärää kamaa. Ensinnäkin: Hulk Hogan voitti (tietenkin) WCW World Heavyweight -mestaruuden Ric Flairilta debyytissään Bash At The Beachissa. Sen jälkeen Hoganin ja Flairin välille buukattiin (tietenkin) rematch Clash of the Championsiin. Buukkaajat olisivat halunneet, että Hogan jobbaisi vyön takaisin Flairille, mutta Hogan (tietenkään) ei suostunut tähän. Niinpä Clash of the Championsissa nähtiin heti show'n alkupuolella angle, kun Hulk Hogan oli kävelemässä kehään ja mysteerinen maskipäinen mies hyökkäsi takaapäin hänen kimppuunsa ja teloi Hoganin toisen polven totaalisesti hajalle lyjiyputkella. Koko angle oli varsin puhdas kopio taitoluistelu- ja koko urheilumaailmaa vuonna 1994 ravistelleesa Tonya Harding/Nancy Kerrigan -tapauksesta, jossa USA:n taitoluistelun kärkinimi Harding oli siis palkannut aviomiehensä kanssa ulkopuolisen miehen hyökkäämän Hardingin kilpakumppanin, niin ikään USA:n taistoluistelun kärkinimen Nancy Kerriganin kimppuun ja telomaan tämän polven niin, että Kerrigan ei voisi osallistua vuoden 1994 talviolympialaisiin. Tämä kaikki oli siis aivan totta. Lisää tapauksesta esimerkiksi Wikipediassa.

Se taitoluistelusta ja todellisesta maailmasta. Takaisin showpainiin. Mystisen hyökkääjän telomisoperaatiosta huolimatta Hoganin oli pakko palata sairaalasta (johon hänet oli kiidätettu) ja nousta puolustamaan vyötään Flairia vastaan myöhemmin illalla. Tuo ottelu päättyi sitten siihen, että Flair voitti jalkavammaisen Hoganin uloslaskulla. Heti ottelun jälkeen Michael Buffer ilmoitti virheellisesti Ric Flairin uudeksi mestariksi (ilmeisesti koska Buffer ei tiennyt, että mestaruus ei vaihdu uloslaskulla), ja Flair alkoi juhlia kehässä (perätöntä) mestaruusvoittoaan. Tästä sitten alkoi "WCW kopioi vuoden 1991 WWF:n juonikuvion" -aika, kun Ric Flair julisti olevansa "Real World Champion" (kyllä, aivan kuin WWF:ssä 1991) ja alkoi kantaa omaa epävirallista mestaruusvyötään, jota ei saanut esitellä televisiossa (kyllä, aivan kuten WWF:ssä 1991 - paitsi että WWF:ssä Flairin vyö oli ollut ihan oikea NWA World Heavyweight -mestaruusvyö, ja nyt se oli vain joku satunnainen leluvyö). Lisäksi Flair ilmoitti jostain syystä eläköityvänsä kokonaan painikehistä samalla, kun Hulk Hogan toipui jalkavammastaan. Juuri kyseisen vamman takia Hogan ei (kayfaben mukaan) ollut nyt kykeneväinen painimaan. Ja sitä paitsi: Hogan (HUOM! Siis edelleen oikeasti mestari) halusi kuumeisesti vielä yhden rematchin Flairia vastaan, mihin Flair (HUOM! Ei edelleenkään oikeasti mestari) ei kuitenkaan halunnut suostua. Hogan siis käytännössä tarjosi hopealautasella Flairilla vielä yhtä mahdollisuutta voittaa mestaruutensa takaisin, mutta Flair ei suostunut siihen. Nerokasta.

Näistä kaikista upeista asetelmista sitten päästiin tähän todella kökösti toteutettuun videoangleen, jossa Gene Okerlund "haastatteli" areenalta käsin videon välityksellä Floridassa kotonaan treenaavaa Hulk Hogania (oikeasti koko Hoganin osuus oli nauhoitettu etukäteen), ja yhtäkkiä "haastattelun" katkaisi niin ikään videopuhelun välityksellä Las Vegasissa juhlimassa oleva Ric Flair. Tämä sitten tietenkin äityi Hoganin ja Flairin väliseksi sanasodaksi, ja Hogan haastoi taas kerran Flairin vielä yhteen otteluun. Flair ei suostunut... KUNNES HOGAN LUPASI PANNA OTTELUSSA MESTARUUDEN LISÄKSI PELIIN KOKO URANSA. Koska... Mitä vittua kukaan logiikalla tekee? No, tähän sitten Flair suostui, ja videopäättyi molempien uhoon varmasta voitostaan. Videoiden jälkeen komissaari Nick Bockwinkel ilmoitti, että Ric Flair oli nyt takaisin palautettu painijaksi WCW:n rosteriin (pitkä eläköityminen olikin) ja että Hogan kohtaa Flairin todellakin Halloween Havocissa mestaruusottelussa (se siitä äskeisestä ykköshaastajuusottelusta?) - JOKA KÄYDÄÄN STEEL CAGE -OTTELUNA. Aikamoista. Gene Okerlund näytteli jostain syystä täysin pöyristynyttä, kun Bockwinkel ilmoitti Steel Cage -stipulaatiosta, ja tässä kuultiin myös Okerlundin legendaarinen "WHAT ARE YOU SMOKING, MAN" -laini. Että sellaista.

Kuva
Kuva
The Stud Stable (Funk & Anderson & Buck & Parker) w/ Meng vs. The Rhodes Family (Dustin & Dusty & Nasty Boys) - WarGames Match
Ei, äskeinen video-angle ei ollut illan Main Event, vaikka WCW:n tuntien sekin olisi melkein mahdollista. Toisaalta... En tiedä, onko näin paperilla paljon parempi vaihtoehto se, että oikea Main Event on DUSTY RHODESIN PALUU PAINIKEHIIN. Kyllä, nyt oli koittanut se Dustyn itsensä odottama ja kaikkien muiden pelkäämä hetki: Dusty Rhodes pääsi vielä kerran painimaan isoon otteluun WCW:ssä ja tietenkin heti ppv:n Main Eventiin. Tämä oli siis tietenkin vain edelleen jatkoa ikuisuuden kestäneelle Dustin Rhodesin ja Bunkhouse Buckin feudille, joka oli paisunut nyt tällaiseksi kymmenen miehen kamppailuksi. Viime ppv:ssä Arn Anderson siis "shokeerasi" kaikki kääntymällä Dustinia vastaan ja liittymällä Buckin, Funkin, Col. Robert Parkerin ja Mengin porukkaan. Dustin sitten etsi epätoivoisesti taas uutta partneria, jonka kanssa lähteä taistelemaan tätä Parkerin johtamaa - Stud Stableksi kutsuttua - porukkaa vastaan. Ketään ei ilmaantunut... Kunnes Dustinin isäpappa Dusty Rhodes saapui paikalle, pakotti poikansa ottamaan itsensä parikseen ja halasi tätä. Pian tämän jälkeen Dusty ja Dustin saivat avukseen myös face-turnin tehneet Nasty Boysit, jotka nyt vain sattuivat sopivasti olemaan tekemisen tarpeessa. Ja koska he olivat Nastyja, totta kai he suostuivat kunnon tappeluun aina. Lopputuloksena oli sitten se, että nyt tätä Rhodes-suvun ja Parkerin porukan välistä sotaa ratkotiin legendaarisessa WarGames-ottelussa, jonka juuri Dusty Rhodes oli alun perin luonut.

Olen ilmeisesti eri mieltä kuin kaikki muut arvostelijat (monien mielestä veren puute oli monille ratkaiseva miinus), mutta ihan sama: Tämä oli nimittäin kova! Tämä oli todella ilahduttava yllätys. Oikeastaan tajusin vain ottelun alkaessa, että tässä ottelussa on kieltämättä castaus hoidettu täydellisesti. Tässä ottelussa oli mukana käytännössä kaikki ne painijat, jotka pääsevät parhaimmilleen nimenomaan WarGames-ottelussa. Anderson: täydellinen nimi WarGames-otteluihin. Samoin Funk. Samoin Buck. Samoin Dustin Rhodes. Jopa Nasty Boysit sopivat pirun hyvin tällaiseen monen miehen sekopäiseen mäiskintään. Ja jos on olemassa joku ottelumuoto, jossa Dusty Rhodesin heikkoudet eivät näytä ihan älyttömältä, se on nimenomaan tämä ottelu. Col. Robert Parkerin rooli nyt ei ollutkaan mitään muuta kuin toimia eräänlaisena kevennyksenä tässä ottelussa, ja sen homman Parker hoiti kyllä hienosti. Kokonaisuutena tämä oli siis todella paljon parempi kuin olisin ensin ajatellut tämän feudin ottelulta. Helkkari, tämä oli oikeasti todella brutaali tappelu, jota haittasi vain se, että näihin aikoihin tiukentuneiden tv-säädösten takia veren näyttäminen tv:ssä ei ollut ok. Bleidausta tämä ottelu olisi vielä tunnelmansa puolesta vähän kaivannut, mutta se ei ole kovin iso miinus, koska muuten tämä oli suorastaan täydellistä roskapainibrawlausta ja vihantäyteistä tappelua. Erityisesti Anderson ja Funk olivat aivan liekeissä tässä ottelussa, ja niin olin minäkin. Oikein kunnon old school -tyylinen WarGames-ottelu, hienoa!
**** (19:05)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Arn Anderson
** Vader
* Terry Funk

Kokonaisarvio Fall Brawlista: WCW jatkaa takuuvarmojen tapahtumien linjaansa. Tälläkään kertaa ei nähty mitään tajunnanräjäyttävää muttei (Austinin mestaruusottelua lukuun ottamatta) mitään totaalista paskaakaan. Ja koska Hoganin rooli tässä ppv:ssä oli oikeastaan aika vähäinen, tämä tuntui vielä tässä siirtymäkaudella ikään kuin "vanhan ajan WCW:n" tapahtumalta. Muutos olisi edessä kuitenkin nopeammin kuin arvaattekaan. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin aivan Ok ppv.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WCW Bash At The Beach - Ok
4. WCW Slamboree - Ok
5. WCW Fall Brawl - Ok
6. WWF Royal Rumble - Ok
7. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
8. WCW SuperBrawl IV - Kehno
9. WWF King of the Ring - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

En pidä tarkoituksella puolen vuoden taukoja...

Progress Chapter 21: You Know We Don't Like to Use the Sit-Down Gun
Kuva
6.9.2015

Electric Ballroom, Camden, Lontoo


Show aloitettiin Stormtroopereiksi pukeutuneen GZRS-tiimin (eli Sebastianin ja Tom Irvinin) irveilyillä. Kaksikko oli tullut vastaamaan Sumerian Death Squadin avoimeen haasteeseen joukkuemestaruuksista! Ja tuo vastaus oli... ei. Sebastian oli loukkaantunut, joten GZRS kieltäytyi kohteliaasti. Jukran pujut. Kaksikko mainosti seuraavan ENDVR-show'n pääottelua, mutta siitä ehkä lisää tuonnempana. Illan kommentaattoreina Glen Joseph ja RJ Singh, tällä kertaa ihan livenä.


Kuva Kuva
The Origin vs London Riots

No niin, Origin palasi tässä takaisin joukkuekuvioihin. Joukkueiden välillä oli jopa syntynyt kinaa. Missä, kuulen en kenenkään kysyvän? Progress oli järjestänyt kourallisen otteluita Download-musiikkifestivaalin yhteydessä kesäkuussa. Ensimmäisenä iltana El Ligero voitti James Davisin yksilöottelussa, mutta hyökkäsi vielä halpamaisesti tämän silmän kimppuun ottelun jälkeen ja takahuoneissa. Originin Nathan Cruz ja Ligero olivat molemmat kärsineet tappion viime tapahtuman Thunderbastard-ottelussa, kun taas Riots oli pääottelun virallisina valvojina. Nyt joukkuedivisioonan kaksi isoa tekijää päästettiin toisiinsa kiinni.

Avausotteluksi tässä ei vedetty aivan sata lasissa, vaan veteraanit ymmärsivät antaa yleisön hoitaa äänenavauksen. Ligeroa kutsuttiin ystävällisesti El Toritoksi (muutaman vuoden ajan WWE:n Los Matadorien aisaparina viihtynyt kääpiöpainija) ja Cruzia vähemmän ystävällisesti “wankstainiksi”, nimitys josta Cruz ei pääsisi eroon koko Progress-uransa aikana. Ligero yritti pitkään vältellä suututtamaansa James Davisia ja silminnähden nautti heel-roolinsa vetämisestä. On varmaan itsensä toistamista puhua tulisista loppuminuuteista, mutta silloin vasta iskettiin kunnon painivaihde silmään. Ligero otti ilkeän näköisen voimapommin yleisöön ennen kuin Zack Gibson sekaantui ottelun lopetukseen. Riots toimitti melko lailla perusesityksen. Selvästikin tässä lähdettiin lähinnä aloittelemaan joukkueiden välistä kuviota.

***+

Voittajat:
► Näytä spoileri

Kuva Kuva
Jack Gallagher vs Pastor William Eaver

Hei, Jack Gallagher on täällä taas! Ilman pulisonkeja! Ja viiksillä varustettuna! Gallagher ei ollut kummempia puuhannut muutaman edellisen kuukauden aikana, vaan paininut ympäri maata. Vastassa oli uransa ehkä suurimman voiton napannut William Eaver. Viime tapahtumassa Eaver oli tosiaan shokeerannut yleisöä ja voittanut Noam Darin tämän viimeiseksi jääneessä ottelussa Progressissa. Suurempaa rakentelua ei tarvittu kahden nuoren ja lupaavan painijan kohdatessa. Jostain syystä Gallagher käyttää kauhistuttavia leopardikuvioisia painipöksyjä.

Mukava pieni alakortin otteluhan tästä kehkeytyi. Jack Gallagher osaa vetää vanhan liiton brittipainia suorastaan erinomaisesti ja otti alkuminuuteilla Pastorin mukaan aikamatkalle World of Sportin aikoihin. Sitten Pastori repäisi jostain luchahenkisen armdragin ja lukkoilu loppui siihen. Ja kun kerta Pastorin ottelusta on kyse, niin pitihän yleisön saada Jeesus-chanttinsa ilmoille. Tämä oli enemmän kokeneemman Gallagherin näytöstä Eaverin roikkuessa mukana. Toki Eaverkin väläytti helvetin näyttävän Backbreakerin ja heti perään näppärän Fisherman’s Suplexin. Gallagherista huokui vaan kokemus. Harmillisesti momemtum jäätyi keskivaiheen yllättävän pitkään restholdiin, josta startattiin suoraan loppusuora. Yllättävä lopetus jäänee tästä päällimmäisenä mieleen.

***

Voittaja:
► Näytä spoileri

Kuva Kuva
Zack Gibson (w/ Nathan Cruz) vs Eddie Dennis

No niin, Zack Gibson palasi myös kuvioihin yhden tapahtuman huilattuaan. Gibson oli tosiaan kaatunut jo SSS16-turnauksen ensimmäisellä kierroksella, kuten myös hänen vastustajansa Eddie Dennis. Dennis oli myös kärsinyt tappion Thunderbastard-ottelussa edellisessä tapahtumassa. Kummempaa taustaa ottelulla ei vielä ollut, kaksikko oli vaan samassa viiden miehen ottelussa SSS16-viikonloppuna. Gibsonin rinnalle oli kuitenkin avausottelun käänteiden jälkeen kiemurrellut Nathan Cruz. Gibson oli siis liittynyt Originin kolmanneksi jäseneksi (Danny Garnellin ja Damon Moserin saatua kenkää lähes kättelyssä). Gibson solvasi jälleen kerran yleisöä ja vastustajiaan ennen Dennisin ryntäämistä kehään.

Vaikka Gibson tässä Dennisin kättä työstikin tehokkaan mekaanisesti, ei tätä ottelua voi kovinkaan jännittäväksi tai mukaansatempaavaksi väittää. Dennis toki möi kättään ihan kiitettävästi. Dennis ei ole tosiaankaan mikään kiinnostavin yksilöottelija ja Gibson tarvitsee vielä tässä vaiheessa räväkkäämmän tanssiparin (kuten vaikkapa Flash Morgan Websterin). Yleisöllä toki oli hauskaa solvatessaan Gibsonia mitä moninaisimmin sanankääntein, kohkohtinaan “Are you Jonjo Shelvey in disguise”, “You’re just a shite Tom Irvin” ja klassinen “Where’s my car stereo?” Lopetukseen sitten sekaantui luonnollisesti ottelun ajan kehäalueella kytännyt Nathan Cruz, koska tietenkin.

**+

Voittaja:
► Näytä spoileri


Ja sitten alkoi tapahtumaan…
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marty Scurll vs Kris Travis

Marty Scurll oli myös yksi lukuisista Thunderbastard-ottelun häviäjistä, mutta todellinen tarina oli vastustajassa. Project Egon toinen puolisko, Kris Travis, oli jäänyt määrittelemättömälle tauolle painista vuonna 2014 sairastuttuaan vatsasyöpään. Vuoden hoitojen jälkeen Travis selätti syövän ja ilmoitti palaavansa kehiin toukokuussa 2015. Travisin paluuottelu nähtiin Preston City Wrestlingissä elokuun alussa Sha Samuelsia vastaan ja kuukauden aikana oli lisäksi yhdistänyt voimansa jälleen Martin Kirbyn kanssa sekä haastanut Drew Gallowayn ICW:n mestaruudesta. Syövän takia massaa oli kadonnut melko paljon, mutta muuten mies oli melkoisessa tikissä. Nyt vuorossa oli paluu Progressiin. Yleisö antoi silminnähden liikuttuneelle miehelle valtavan vastaanoton. Tämä jäi samalla valitettavasti myös Travisin uran ja samalla elämän viimeiseksi otteluksi. Vatsasyöpä uusiutui viikkoja myöhemmin ja Travis oli pakotettu eläköitymään. Travis meni naimisiin pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa helmikuussa 2016, mutta syöpä vei lopulta brittiskenen yhden kirkkaimmista lupauksista aivan liian nuorena. Kristoffer Darren Travis nukkui pois maaliskuun viimeisenä päivänä 2016.

Näiden surullisten muisteluiden jälkeen pitää arvostella vielä tämä ottelu. Ja sehän oli perushyvää kamaa mitä Scurllin ottelulta voi nyt odottaa. Travis oli hyvässä kunnossa ottaen huomioon terveydentilan, mitä nyt oli lihasmassaa ja kestävyyttä menettänyt. Yleisö eli ottelussa mukana Scurllin johdattaessa ottelun sapluunansa lävitse. Travis ei koskaan Progressissa ollut yksilöpainija eikä ollut ihan omimmassa elementissään, mutta väläytteli silti erityisen nättejä potkujaan ja pari atleettista temppuaan. Travis oli vaan karismaattinen kaveri, vaikka jättikin nyt perinteiset komediajuttunsa melko sivuhuomiolle. Niille olisi varmaan ollut paikkansa seuraavaan ENDVR-tapahtumaan suunnitellussa GZRS vs Project Ego –ottelussa... Tämä oli kuitenkin hyvä ottelu. Merkitävin juttu tapahtui tietenkin vasta ottelun jälkeen Scurllin napsahtaessa ja potkaistaessa Travisia VATSAAN! Scurll oli viimein lempinimensä omainen “Villain” ja tämä olisi vasta alkua.

***½

Voittaja:
► Näytä spoileri

Kuva Kuva
Sumerian Death Squad(c) vs Roderick Strong & Adam ColeProgress Tag Team Championship

Tommy End ja Michael Dante olivat vähemmän yllättäen voittaneet Hunterin veljekset edellisessä tapahtumassa. Tällä kertaa saatanallinen parivaljakko oli heittänyt ilmoille avoimen haasteen mestaruuksista. GZRS oli jo kohteliaasti kieltäytynyt haasteesta avaussegmentissä. Niinpä takahuoneista ilmestyi SSS16-turnauksen välieriin asti edennyt Roderick Strong. Strong oli juurikin päihittänyt Endin kyseisen turnauksen avauskierroksella. Mutta Strong ei ollut paikalla yksin, vaan parina oli Adam Cole (Baybay!) Cole oli vieraillut kerran aiemmin Progressissa (Chapter 10 Mark Haskinsia vastaan). Cole oli kärsinyt olkapäävammasta, joka oli pitänyt hänet poissa kehistä noin puoli vuotta. Nyt tuleva Mt. Rushmore 2.0 -parivaljakko löi hynttyyt yhteen Englannin kamaralla. Colen kaljamahan alku herättäisi hilpeyttä PWG:n selostuksessa, mutta Glen ja RJ osasivat pitää mölyt mahassaan.

Hei, mitä luulette tapahtuvan, kun Roddy Strong ja Tommy End ovat samassa ottelussa? Strongilla oli käynnissä kenties uransa kovin vuosi ja näytti sen taas tässä tekemällä töitä hullun lailla, työskennellessä mainiosti heelinä ja hajotessaan henkisesti yleisön solvatessa hänen kenkiään. Endin ja Strongin välienselvittelyt olivat ottelun parasta antia. Myös Dante hoitaa hommansa mörssärinä mainiosti, vaikka olikin hieman kömpelö kolmen atleettisemman kaverin rinnalla. Sitten Adam Colen ei edes tarvinnut tehdä paljoakaan muuta kuin huutaa nimeänsä pariin otteeseen. Erityisesti ottelun loppuminuutit olivat tulisia muutamalla kovalla near-fallilla höystettynä. SDS on vaan pirun toimiva joukkue eivätkä ROHbottien kemiatkaan aivan huonoja olleet. Heikoin osio oli heti alussa, kun kehän ulkopuolella piti hieman kolistella, elementti, josta tulisi harmittavan pitkäikäinen teema SDS:n matseissa tulevaisuudessa. SDS jatkaa kovien joukkueotteluidensa sarjaa.

****-

Voittajat:
► Näytä spoileri

Kuva Kuva
Will Ospreay(c) vs Mark HaskinsProgress Championship

Kuten kuvasta näkyy, Jimmy Havocin hirmuvalta Progressin huipulla oli vihdoin saatu päätökseen. Nuori Will Ospreay oli kuin olikin onnistunut kolmannella yrittämällään ja voittanut mestaruuden 630 Sentonilla. Haastajaksi asettui välittömästi samana iltana Thunderbastard-ottelun voittanut Mark Haskins. Haskins oli nyt periaatteessa tehnyt puhtaan face turnin, eikä "Star Attractionin" maneereista ollut enää jälkeäkään. Kaksikko oli kohdannut SSS16 puolivälierässä, josta Ospreay oli selvinnyt voitokkaana. Mutta miten kävisi, kun pelissä olisi promootion mestaruus?

Joku saattaa muistaa, että edellisen kohtaamisen tiimoilta toimin kaksikolle lisää aikaa. Nyt sitä annettiin parisenkymmentä minuuttia ja jokainen minuutti oli täyttä tykitystä. Haskinsin ja Ospreayn kemiat yksinkertaisista klikkasivat perkeleen hyvin (kuten Ospreayllä kaikkien tärkeiden kotimaan vastustajiensa kanssa, nimellisesti ZSJ ja eräs tuleva arkkivihollinen). Haskinsin tekninen osaaminen ja intensiteetti piti Ospreayn varpaillaan koko ottelun ajan. Tarkemmin sanottuna Haskinsilla oli vastaus kaikkeen, mitä Ospreay yritti ja Ospreay joutui taistelemaan jatkuvasti saadakseen edes yhden ison liikkeen perille. Ospreay myös esitti altavastaajan roolinsa sangen mainiosti Haskinsin purkaessa Ospreayn kehon palasiksi. Koko ottelu kulki eteenpäin henkeäsalpaavalla temmolla, mikä ei tarkoita toki kaiken no-sellausta... vaan myymisen jäämistä sivuosaan. Minä yksinkertaisesti nautin tästä parituksesta aivan helvetisti minuuttien soljuessa eteenpäin vaivattomasti. Perinteiseen ME-tapaan parit oikein mainiot near-fallit eikä Ospreay edes yrittänyt tappaa itseään kovinkaan pahasti! Lähes unohdettu klassikko molemmilta miehiltä, etenkin Ospreaylta, jonka Havoc-ottelu ja alkuvuoden 2016 seikkailut ovat syöpyneet kaikkien mieliin. Samalla tämä oli myös yksi haskinsin kovimmista esityksistä. Kaikki peukut ylöspäin.

****½

Voittaja:
► Näytä spoileri

Yhteenveto:

Kaksi perkeleen kovaa ottelua, mainio joukkuemestaruuskohtaaminen, Kris Travisin tunteikas viimeinen visiitti ja muutama toimiva alakortin ottelu. Ainoa heikompi hetki oli Gibsonin ja Denniksen ottelu, jota ei sitäkään voi kutsua huonoksi. Olemme todellakin Progressin tykitys-aikakaudessa, jossa joka tapahtumassa voidaan nähdä todellinen showstealer.

Palataan arvostelujen pariin ENDVR-tapahtumalla seuraavalla vuosikymmenellä.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1994

WCW:n edellisestä ppv:stä oli aikaa noin kuukausi, joten mitään kovin merkittävää ei tässä välissä ollut käynyt WCW:ssä: mitä nyt näytti koko ajan vain selvemmältä, että WCW oli uppoamassa jonkinlaiseen Hogan-aikakauteen, josta ei välttämättä olisi ollenkaan paluuta. Hieman huolestuttavaa oli myös se, että Hoganin tuoma buusti katsojamääriin oli jäänyt yksittäisiksi piikeiksi. Bash At The Beach keräsi kyllä kovan buyraten (1.1), ja Hogan-Flair rematchin sisältänyt Clash of the Champions oli WCW:n historian katsotuin Clash. Ikävä kyllä tv-show'iden katsojaluvut eivät olleet nousseet ollenkaan (ennemminkin laskeneet hieman), eivätkä house show'iden yleisömäärät olleet kasvaneet oikeastaan ollenkaan - paitsi niiden harvojen, joissa Hogan oli mukana.

Tämän Halloween Havocinkin yleisömäärä jäi siinä mielessä maltilliseksi, että areenalle olisi mahtunut yli 20 000 ihmistä, mutta paikalla oli vain 14 000. Se on toki paljon enemmän kuin missään WCW:n ppv:eissä oli pitkään aikaan ollut ennen Hoganin saapumista. Samoin tämän ppv:n buyraten odotettiin nousevan ennätysmäisiin lukemiin (toivottin jopa 1.5-tasoa), mutta lopulta tämän buyrate jäi 0.9:ään. Se on hyvä suoritus WCW:ltä, mutta huolestuttava merkki siinä mielessä, että WCW oli pistänyt kaiken likoon Main Eventin osalta, ja sillä ei vedetty silti tätä kovempia ostolukuja. Tapahtumaa oli myös mainostettu sillä, että Muhammad Ali oli paikalla show'ssa, mutta lopulta koko Ali-osuus oli täysin mitätön. Ali vain istui katsomossa ja kävi ennen Main Eventiä pokkaamassa Bill Shaw'lta sekin hyväntekeväisyysjärjestölleen.

Selostajinamme tuttuun tapaan Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana tietenkin Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Johnny B. Badd (c) vs. Honky Tonk Man - WCW Television Championship
Oi kyllä vain. Tässä vaiheessa ehdottomasti parhaat vuotensa nähnyt 41-vuotias Honky Tonk Man oli yksi monista WWF-rejecteistä, jotka WCW päätyi palkkaamaan Hulk Hoganin vanavedessä. Ilmeisesti WCW oikeasti uskoi, että Elvis-imitaattorille olisi tarvetta rosterissa nyt, kun Little Richard -imitaattorin gimmickiä vetävästä Johnny B. Baddista oli vuoden 1994 aikana tullut hämmästyttävän suosittu yleisön keskuudessa. Ja tietenkin nämä kaksi pistettiin feudaamaan keskenään heti sen jälkeen, kun Honky Tonk Man oli debytoinut WCW:ssä. Panoksena feudissa oli Baddin kantama TV-mestaruus, jonka hän oli voittanut Lord Steven Regalilta Fall Brawlissa. Miksi juuri Honky oli ansainnut aseman TV-mestaruuden ykköshaastajana? Ei mitään hajua. Ehkä pelkkä asema entisenä WWF-tähtenä 1980-luvun lopussa riitti WCW:n johtokunnan mielestä perusteeksi.

Huh huh. Aikamoinen tapa aloittaa vuoden 1994 WCW:n ppv: 10-minuuttinen Honky Tonk Manin singles-ottelu. En ihan tarkalleen ymmärrä, kenen mielestä tämä buukkausratkaisu saattoi millään tavalla olla hyvä idea, mutta onneksi minun ei tarvitsekaan ymmärtää. Sen sijaan minun täytyi yrittää katsella ottelu, ja se oli kyllä poikkeuksellisen vaativa tehtävä. Meinasin nimittäin nukahtaa koko ajan matsin aikana siitäkin huolimatta, että Johnny B. Badd kyllä yritti parhaansa. Voisin kaiketi katsoa tämän ottelun uudestaan levänneenä ja paremmalla energialla, jolloin osaisin analysoida tätä yksityiskohtaisemmin, mutta en yksinkertaisesti halua enää ikinä tuhlata toista 10-minuuttista elämästäni tätä varten. Tästä vuodatuksesta voi nyt tietenkin tulkita, että olisin pitänyt tätä aivan kamalana otteluna, mutta ei se ihan niinkään ole. Badd nimittäin teki oikeasti todella hyvää työtä ja yritti kantaa turhan Honkyn mahdollisimman hyvään otteluun. Harmi vain että tällä buukkauksella se ei lopulta riittänyt sellaista siedettävää suoritus paremmaksi, mutta on sekin toki enemmän kuin monella muulla Honkyn kanssa 10-minuuttisessa 1 on 1 -ottelussa.
*½ (10:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Stars & Stripes (c) vs. Pretty Wonderful - WCW Tag Team Championship
Paul Roma ja Paul Orndorff olivat onnistuneet säilyttämään joukkuemestaruutensa patrioottijoukkue Stars & Stripesia vastaan Fall Brawlissa, mutta pari viikkoa sen jälkeen Main Event -ohjelmassa Bagwell ja Patriot onnistuivat yllättämään Pretty Wonderfulin ja voittamaan joukkuemestaruudet. Tämä oli Bagwellin toinen kerta joukkuemestarina: edellisen kerran hän oli voittanut joukkuemestaruudet tasan vuosi aiemmin 2 Cold Scorpion kanssa. Tuolloin Bagwell ja Scorpio olivat hävinneet juuri voittamansa mestaruudet Halloween Havocissa takaisin Nasty Boysille. Nyt selviäisi, iskisikö salama toistamiseen ja onnistuisivatko Roma ja Orndorff voittamaan vyönsä takaisin Bagwellilta ja Patriotilta.

Tämä nyt oli suunnilleen sama ottelu kuin edellisessä ppv:ssä. Bagwell oli jälleen hämmentävänkin hyvä. On oikeastaan tosi harmi, miten tästä nuoresta, motivoituneesta ja varsin lahjakkaasta lähes high flyer -tyylisestä painijasta tuli sitten se kahden vitsin kömpelö brawleri, jona me Buff Bagwellin parhaiten muistamme. Tässä ottelussa Bagwell oli taas ehdottomasti matsin kirkkain nimi, vaikka kieltämättä Paul Romalle on annettava tunnustusta muutamien näyttävien liikkeiden tyylikkäästä toteutuksesta. Harmi vain, että Roma itsessään on edelleen karisman täydellinen musta aukko. Orndorff hoiti oman osuutensa kohtuullisesti, ja Patriot vastasi brawlauksesta. Tällä reseptillä saatiin Fall Brawlin tavoin aikaan ihan hyvä joukkuemestaruusottelu, mutta ei yhtään sen enempää. Tämä ottelu jäi muuten molempien joukkueiden viimeiseksi yhteiseksi ppv-otteluksi. The Patriot ei painisi WCW-ppv:ssä enää koskaan: hän lähtisi firmasta vuoden 1995 alussa. Romaa ja Orndorffia nähtäisiin ppv:ssä vielä vuoden 1995 aikana, mutta heidänkin WCW-uransa oli loppusuoralla. Bagwell sen sijaan oli pääsemässä vasta vauhtiin.
**½ (13:47)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan
Sitten oli vuoden kamalimman feudin paikasta kamppailevan välienselvittelyn aika. Kevin Sullivanin lukihäiriöinen ja muutenkin hieman yksinkertainen "veli" Dave Sulivan oli siis pyörinyt Kevinin vierellä keväästä lähtien, vaikka alusta astin näytti siltä, että oikeastaan Kevin ei nauttinut veljensä seurasta ollenkaan. Sullivanit liikkuivat kuitenkin yhdessä siihen asti, kunnes Sullivanin ja hänen joukkueparinsa Cactus Jackin välit tulehtuivat ja Kevin lähetti Jackin pois WCW:stä voittamalla hänet Fall Brawlissa. Tuon ottelun lopussa Dave puuttui matsiin ja esti veljeään käyttämästä terästuolia Jackia vastaan, mikä meinasi johtaa Kevinin tappioon. Viimeinen naula arkkuun oli se, kun Dave ystävystyi kunnolla fanittamansa Hulk Hoganin kanssa. Hogan jopa antoi "Evadille" (tapa, jolla Dave itse kirjoitti nimensä väärin) legendaariset painisaappaansa vuodelta 1987: samaiset saappaat, jotka jalassa hän oli iskenyt Andre The Giantille historiallisen Body Slamin. Kevin puolestaan ei voinut sietää Hogania, ja niinpä hän saapui raivoamaan Davelle, kun tämä oli hengailemassa Hoganin, Jimmy Hartin ja Brother Brutin (eli syksyn aikana WCW:ssä paikkansa vakiinnuttaneen Brutus Beefcaken) kanssa. Hoganin ystävyydestä itseluottamusta kerännyt Dave ilmoitti, ettei hänen tarvitse enää kuunnella veljensä raivoamista ja löi tätä nyrkillä kasvoihin. Tämä tietenkin suututti Kevinin lopullisesti, ja myöhemmin hän hyökkäsi Daven kimppuun, kun tämä oli ringsidelle seuraamassa Hoganin ottelua. Nyt sitten Kevin ja Dave pääsisivät vihdoin selvittämään välinsä 1 on 1 -ottelussa. Dave debytoi tässä ottelussa uuden sisääntulokappaleensa, joka oli rehellisesti historian kamalin sisääntulokappale.

Ei jumalauta. Vähä-älyinen ja lukihäiriöinen painija fanittaa Hulk Hogania ja päätyy lopulta mentorinsa kanssa rajuun riitaan. Vuonna 2004 suunnilleen näillä sanoilla olisi voinut kuvailla Eugenea, mutta koska WCW oli aina aikaansa edellä, vuonna 1994 samalla kuvailulla pystyi kuvailemaan Dave Sullivania. Harmi vain (WCW:n kannalta), että Nick Dinsmore osasi oikeasti painia ja William Danenhauer puolestaan... Ei. Tämä Sullivan-"veljesten" feud on toki erityisen surullinen siksikin, että WWF:ssä oli ollut käynnissä juuri koko painihistorian paras veljesfeud, ja WCW päätti puolestaan tarjota katsojille tällaista häränpaskaa. Jos Kevin Sullivan ei olisi sellainen ammattilainen kuin on, nämä kaikki ottelut olisivat lähes tulkoon miinusarvosanan arvoisia. Nyt Kevinin kovasta yrityksestä annan tälle puolikkaan, mutta mitään muuta tämä ei ansaitse - ei varsinkaan, koska jotenkin helvetinmoisella säätämisellä jopa tämän ottelun lopetuksen ajoitus onnistuttiin botchaamaan ihan täysin, kun tuomari joutui yhtäkkiä nopeuttamaan laskuaan aivan hullun näköisesti. Surkeaa. Surkeaa.
½ (5:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Arn Anderson w/ Col. Robert Parker & Meng vs. Dustin Rhodes
Tämä Dustin Rhodesin feudi Col. Robert Parkerin ja hänen johtamansa Stud Stablen kanssa ei näyttäisi päättyvän koskaan. Nyt oli siis vuorossa Dustinin ja Arn Andersonin 1 on 1 -ottelu, jota oli pohjustettu siitä lähtien, kun Anderson puukotti Bash At The Beachissa Rhodesia selkään ja liittyi Parkerin Stud Stableen. Fall Brawlin WarGames-ottelussa nämä kaksi olivat kyllä päässeet mäiskimään toisiaan jo kunnolla, mutta nyt oli vihdoin aika selvittää välit rehellisessä Singles-ottelussa.

Äh, jotenkin harmillisen yhdentekevältä tuntui tämä ottelu. En tiedä, katsoinko tämän nyt jotenkin väärässä mielentilassa, mutta minä en vain syttynyt tälle oikein missään vaiheessa. Se on pieni ihme, koska tykkään kuitenkin Arn Andersonista todella paljon ja koska Dustin Rhodes oli kehittynyt WCW-urallaan huimia askeleita. Ehkä oikeastaan ihan viime kuukausina Rhodesin meiningissä onkin ollut havaittavissa jo pientä taantumusta ja jumittumista takaisin yksipuoleisempaan painiin? Tässäkin Andersonin ja Rhodesin ottelussa oli ainakin paperilla mahdollisuuksia vaikka mihin, koska taustalla oli pitkä vihanpito. Jotenkin nämä kaksi eivät kuitenkaan onnistuneet tuomaan sitä vihanpito ollenkaan ottelussa ja sen painissa esille, vaan tämä tuntui vain sellaiselta keskikortin täyteottelulta ilman mitään sen kummempaa merkitystä. Ei toivottua tunnelmaa eikä mitään tajunnanräjäyttävää painiakaan vaan ennemmin aivan mukavaa brawlausta. Ei tämä ikävä kyllä nouse ihan hyvää ottelua paremmaksi.
**½ (9:50)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jim Duggan (c) vs. Steve Austin - WCW United States Heavyweight Championship
Kyllä, Jim Duggan oli saapunut WCW:hen Fall Brawlissa ja voittanut heti US Heavyweight -mestaruuden Steve Austinilta. Koska kenen mielestä Jim Duggan US-mestarina ja Austinin päihittäjänä ei olisi näin vuonna 1994 helvetin hyvä idea? Austin oli toki protestoinut tuon ottelun lopputulosta vastaan viimeisen asti, koska hän oli varautunut painimaan Ricky Steamboatia vastaan, mutta Steamboatin loukkaantumisen sijaan vastustaja oli vaihtunut viime hetkellä, ja siksi Duggan oli onnistunut yllättämään Austinin puolessa minuutissa. Nyt Austin pääsi vihdoin painimaan Duggania vastaan rehdissä rematchissa, ja Austin oli tietenkin varma siitä, että onnistuisi voittamaan tällä kertaa.

Tervetuloa WCW:n uuteen aikakauteen. Tätä tämä sitten on: lupaava, lahjakas ja kaikki ME-painijan ominaisuudet omaava Steve Austin yrittää parhaansa mukaan kantaa kömpelöä ja aivan liian vanhaa Jim Duggania jonkinlaiseen järkevään otteluun. Palkinnoksi suorituksestaan Austin saa vain paskaa niskaan ja lopulta kenkää WCW:stä. Itse asiassa tämä oli se ottelu, joka jäisi Steve Austinin viimeiseksi WCW-ppv-otteluksi koskaan. Austin kohtasi Dugganin vielä seuraavassa Clash of the Championsissa, mutta loukkaantui samaan aikaan ja joutui jäämään pariksi kuukaudeksi sivuun. Vuoden 1995 alussa Austin vielä palasi painimaan WCW:n house show'issa ja parissa tv-show'ssa, mutta sitten Eric Bischoff potki hänet pihalle. Miksi? Koska Austin loukkaantui keväällä 1995 uudestaan, ja Bischoffin mukaan Austinissa ei ollut tähtipotentiaalia. Niin. Sellaista. Mutta sitä ennen vielä tämä ottelu: kokonaisuutena tämä oli aika lailla sellainen tv-ottelumainen koitos, mikä on jo ihan kohtuullisen hyvä suoritus, kun ottaa huomioon, että toisena osapuolena oli Duggan. Duggan ei toki tässä oikeastaan mitään tehnyt, mutta Austin työskenteli sen verran kunniakkaasti, että tästä selvittiin ihan siedettävällä tavalla läpi. Toki kun miettii, että vielä pari kuukautta sitten US-mestaruusottelussa toisiaan vastaan painivat Austin ja Steamboat, niin... No, ne ajat ovat menneitä.
** (8:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Guardian Angel vs. Vader w/ Harley Race
Ei, tässä The Guardian Angelin ja Vaderin välisessä ikuisuusfeudissa ei oikeasti ollut tapahtunut mitään uutta sitten Fall Brawlin (tai oikeastaan sitten kesäkuun 1994). Vader oli voittanut viime ppv:ssä nähdyn ykköshaastajuusottelun, mutta WCW ei ollut sen jälkeen viitannut sanallakaan Vaderin asemaan ykköshaastajana, koska Hoganilla oli edelleen menossa sota Flairin kanssa, ja se ilmeisesti ajaisi kaikenlaisten voitettujen ykköshaastajuksien ohitse. Niinpä Vader keskittyi sitten tappelemaan edelleen Guardian Angelin kanssa, koska nämä kaksi nyt vain vihasivat toisiaan.

Okei, tämä oli illan ensimmäinen positiivinen yllätys. Tässäkin ilahduttavuus johtui lähinnä siitä, että minulla ei ollut enää tässä Halloween Havocin aikaan minkäänlaista kiinnostusta tähän ottelupariin. Yksi WCW:n iso ongelma oli usean vuoden ajan ollut jo se, että "hyväksi todetuista" ottelupareista ei osattu päästää irti, ennen kuin kyseinen pari oli paininut toisiaan vastaan ppv:ssä niin monta kertaa, että ketään ei taatusti enää kiinnostanut yksikään ottelu heidän välillään. Sting ja Vader ovat tästä toki pahin esimerkki, mutta Vader ja Guardian Angel alkavat lähestyä kovaa vauhtia perässä. Jo neljäs ottelu reilun puolen vuoden sisään ppv:ssä näiden kahden välillä... Eikä Guardian Angelin ja Vaderin tapauksessa ollut todellakaan kyse mistään Vader/Sting-tasoisesta otteluparista, vaikka kieltämättä nämä kaksi pystyivätkin painimaan hämmästyttävän hyviä ja intensiivisiä brawlausrymistelyitä. Siitä suuri kiitos kuuluu ehdottomasti Vaderille, joka oli yksi kaikkien aikojen parhaista super heavyweight -painijoista. Kunniaa on tosin annettava myös Guardian Angelille, joka kyllä yritti oikeasti parhaansa Vaderin kanssa ja ylsikin aika hyviin suorituksiin. Tämä ottelu ei kuitenkaan etukäteen enää kiinnostanut ollenkaan, mutta niin vain Vader ja Angel pistivät pystyyn taas selvästi paremman otteluin kuin parilla edellisellä kerralla, ja tässä rymistelyssä myös Harley Race otti pirun kovaa bumppia. Kokonaisuutena siis oikeasti hyvä kahden ison miehen tappelu, ja toivottavasti tämä oli nyt vihdoin se viimeinen ottelu näiden välillä.
*** (8:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Terry Funk & Bunkhouse Buck w/ Col. Robert Parker & Meng vs. Nasty Boys
Stud Stablen ja Dustin Rhodesin aloittamaa feudia puitiin Hallowen Havocissa vielä toisessakin ottelussa. Fall Brawlissa Nasty Boys -kaksikko Knobbs ja Sags olivat siis liittoutuneet Dustin ja Dusty Rhodesin kanssa käydäkseen Stud Stablea vastaan. Kun facet olivat voittaneet Fall Brawlin ottelun, kiehui erityisesti Col. Robert Parker raivosta, ja niinpä hän käski miehensä hyökkäämää Fall Brawlin päätyttyä Nasty Boysien kimppuun takahuoneessa. Backstagella Meng, Funk ja Buck sitten pieksivät Knobbsin ja Sagsin henkihieveriin, ja siitä lähtien Nastyt olivat janonneet entistä kovemmin kostoa Parkerin poppoolle. Nyt siihen tulisi vihdoin mahdollisuus, kun Nastyt pääsisivät painimaan Funkia ja Buckia vastaan. Tämä jäi muuten Terry Funkin viimeiseksi WCW-otteluksi yli viiteen vuoteen. Mick Foleyn tavoin myös Funk oli ollut lähtökuopissa jo pidemmän aikaa, koska ei pitänyt asemastaan ja palkastaan WCW:ssä. Jonkun aikaa WCW ja Funk olivat jaksaneet kitkutella keskenään, mutta tähän ppv:hen yhteistyö vihdoin päättyi. Toisin sanoen taas yksi kiinnostava nimi oli jättämässä WCW:n.

Tässä ottelussa kävi todella ikävästi ilmi se, miten loppukesän ja syksyn aikana tulleet uudet tv-säädökset haittaavat tiettyjen ottelujen viihdyttävyyttä. Vielä keväällä 1994 tämä ottelu olisi ollut helposti kolmen tähden matsi, ehkä jopa lähempänä neljää tähteä. Tuolloin WCW olisi nimittäin antanut näiden neljän tehdä mitä tahansa, tapella ympäri areenaa, ottaa hurjaa bumppia ja vuotaa verta valtoimenaan. Nyt kaikkea tätä oli pitänyt himmata tosi paljon, ja erityisesti veren vuodattaminen oli lopetettu kokonaan. Niin, PG Era ei todellakaan ole ensimmäinen kerta showpainihistoriassa, kun tällainen "sensurointi" on siis ollut edessä. No, nyt sitten Funk, Buck ja Nastyt tekivät kaikkensa, mitä näistä lapsiystävällisistä lähtökohdista oli mahdollista tehdä, ja kyllä tämä raju rymistely onnistui silti olemaan ihan hyvä. Funk löi sentään itseään terästuolilla päähän kymmenen kertaa, ja erityisesti lopetusbumppi (johon kuului Piledriver jättimäisen kurpitsan päälle) oli jotenkin absurdiudessaan aika näyttävä. Kokonaisuutena siis ihan hyvää lapsiystävällistä roskapainia, mutta toki tästä jäi se fiilis, että paljon potentiaalia hukattiin.
**½ (7:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart & Brother Bruti vs. Ric Flair w/ Sensuous Sherri - Special Referee: Mr. T - Steel Cage Match for the WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten. Suuri uusintaottelu. Viimeinen kohtaaminen Hoganin ja Flairin välillä (yeah, right). Itse asiassa: toiselle näistä miehistä tämä olisi VIIMEINEN OTTELU KOSKAAN (juujuu). Ai miten niin? No, Fall Brawlissa nähtiin hämmentävä videosegmentti, jossa WCW World Heavyweight -mestari Hulk Hogan vaati saada painia vielä kerran Flairia vastaan ja puolustaa mestaruuttaan vielä kerran Flairia vastaan, koska Flair oli kusettanut häntä niin pahasti Clash of the Championsissa, jossa mysteerinen maskimies oli telonut Hoganin toisen polven käyttökyvyttömäksi ennen ottelua. Flair suostui tähän siinä vaiheessa, kun Hogan lupasi panna otteluun panokseksi mestaruutensa lisäksi koko uran. Kommisaari Nick Bockwinkel puolestaan ilmoitti, että tämä ottelu käytäisiin Steel Cage Matchina, jottei mysteerinen maskimies pystyisi sekaantumaan tähän otteluun ja pilaamaan kaikkea. Hieman Fall Brawlin jälkeen sitten ilmoitettiin, että itse asiassa Hogan ei olekaan ainut, joka pistää tässä ottelussa uransa peliin: kumpi tahansa, joka häviäisi ottelun, joutuisi eläköitymään. Vielä lisäjännitettä otteluun saatiin, kun matsin erikoistuomariksi ilmoitettiin Hoganin vanha ystävä Mr. T. Jostain syystä Mr. T oli bongattu hengailemassa Flairin kanssa kaupungilla pari viikkoa ennen Halloween Havocia... Tuomaroisiko Mr. T siis tämän ottelun rehdisti?

Kiinnostavaa oli, että (ei-kayfabe) koko päätös myös Flairin uran pistämisestä likoon tehtiin viime hetkellä, jotta otteluun saataisiin lisää jännittävyyttä ja jotta ppv keräisi kovemmat buyratet. Flairille itselleen tästä ideasta kerrottiin vain päivää ennen ilmoitusta, eikä Flair ollut asiasta kovin innoissaan, koska hän ei halunnut eläköityä. Samalla Flair oli kuitenkin ilmoittanut, että jos hän joutuisi eläköitymään, hän myös pysyisi eläkkeellä eikä enää palaisi painimaan (niinpä niin). Kukaan painifaneista ei oikeastaan tuntunut uskovan Flairin mahdollisuuksiin tämän ottelun voittamisessa, joten kysymys oli lähinnä se, mitä Flairin uralle ja WCW:lle kävisi tämän jälkeen. Vaikka Hogan oli nyt WCW:n kiistaton ykkösnimi, Flair oli kuitenkin edelleen WCW:n legendaarisin painija ja monien fanien ykkössuosikki. Kun WCW olisi käyttänyt heti alkuun kovimmat panoksensa ja laittanut Flairin eläkkeelle vain pari kuukautta Hoganin saapumisen jälkeen, mitä heillä olisi tarjottavanaan sen jälkeen? Millä he saisivat enää seuraavaksi revittyä kovia buyrateja? Lyhytnäköinen buukkaus alkoi kostautua WCW:lle varsin nopeasti. Toki aina oli vielä tarjolla Hoganin kimpussa olevan mysteerisen maskimiehen henkilöllisyyden paljastaminen... Pitkän aikaa oli huhuttu, että tuoksi maskimieheksi paljastettaisiin Curt Hennig, jonka kanssa WCW oli käynyt pitkän aikaa sopimusneuvotteluja. Nuo neuvottelut olivat kuitenkin kariutuneet juuri ennen Halloween Havocia, joten...

Tämä ottelu on saanut hämmästyttävän hyviä arvosanoja kun vertaa esimerkiksi Bash At The Beachin Hogan vs. Flairiin. Monet arvostelijat ovat siis esimerkiksi antaneet BATB-ottelulle ***+ tai ***½-arvosanan ja antaneet tälle ottelulle **½ tai jopa ***-arvosanan. En voi ymmärtää tätä, koska minun silmissäni nämä kaksi ottelua ovat kuin yö ja päivä. Hoganin ja Flairin ensimmäinen ottelu oli oikeasti kova ja hieno taistelu ja mahtavan tunnelmansa ansiosta ainutlaatuinen ottelu, jopa neljän tähden matsi tuon tunnelmansa vuoksi. Tämä puolestaan... No, tämä olisi voinut olla kolmen tähden varsin viihdyttävä brawl, ellei ottelun viimeiset reilu viisi minuuttia olisi olleet ihan uskomatonta sekoilua. Ensin Sherri yritti päästä kehään, sitten Jimmy Hart ja katsomosta ringsidelle pompannut Sting yrittivät estää häntä. Ai niin, Hoganin ystävä Brother Bruti oli saapunut ottelun alussa Jimmy Hartin kanssa ringsidelle, mutta yhtäkkiä Bruti oli kadonnut kokonaan. Mitä ihmettä? Sitten maskimies ilmestyi yhtäkkiä kehän alta ja hakkasi sekä Stingin että Hartin. Sherri nousi kehään, iski Mr. T:n käsirautoihin kiinni kehäköysiin, ja Flair hakkasi Mr. T:n (MIKSI?! MR. T OLI EDELLEEN OTTELUN TUOMARI, JA FLAIR OLISI TARVINNUT HÄNTÄ LASKEMAAN SELÄTYKSEN?!). Sherri ja Flair alkoivat piestä Hogania yhdessä, häkistä roikkunut maskimies sekaantui myös... Kunnes yhtäkkiä hän katosi kokonaan paikalta. MIKSI? MINNE MASKIMIES YHTÄKKIÄ KATOSI? Samalla Flair olisi voittanut jo Hoganin kehässä, mutta MR. T OLI TAJUTTOMANA KÄSIRAUDOISSA KEHÄKÖYSIIN KIINNITETTYNÄ! Ja sitten Hogan tietenkin teki hulk-uppinsa, ja loppu on historiaa. Koko ottelun lopetussekoiluissa ei ollut JÄRJEN HIVENTÄ, ja ne olivat ensimmäinen merkki loputtomista lolWCW-lopetuksista, joita mielenterveyteni ei vain kestä enää. Lopetuksen takia tämä menetti yhden tähden arvosanastaan, ja samasta syystä tämä ottelu ei ole millään tavalla vertailukelpoinen Hoganin ja Flairin ensimmäisen ottelun kanssa.
** (19:25)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Hulk Hogan, Brother Bruti, Kevin Sullivan & Avalanche
Ottelun jälkeen nähtiin sitten se TODELLINEN SOKKIPALJASTUS, kun mystisesti aiemmin paikalta kadonnut maskimies ilmestyi takaisin kehään ja yritti käydä Hoganin kimppuun. Hogan onnistui kuitenkin estämään maskimiehen hyökkäyksen, kolkkaamaan hänet ja riisumaan hänen maskinsa... Jolloin maskin alta paljastui Brother Bruti! SWERVE! Hoganin paras ystävä, aiemmin Brutus Beefcakena tunnettu mies olikin koko ajan juonitellut Hogania vastaan ja yrittänyt tuhota koko tämän uran! Järkyttävää! Ainakin järkyttävän epäloogista, koska Bruti oli ollut useita kertoja Hoganin kanssa samaan aikaan syksyn aikana eri tapahtumissa, kun maskimies oli hyökännyt Hoganin kimppuun. Tätä toki oli yritetty selittää sillä, että välillä Hoganin kimpussa oli ollut useita maskimiehiä, joten Bruti oli sitten vain yksi heistä. Missään tässä ei silti ollut mitään järkeä - eikä varsinkaan siinä, että WCW olisi voinut päättää show'n suuriin eläköitymisseremonioihin ja vastaaviin, mutta sen sijaan Main Eventin hävinnyt painija vain lakaistiin kehästä pois, ja yhtäkkiä kaikkien pitäisi olla kiinnostuneita BRUTUS VITUN BEEFCAKESTA WCW:n Main Event -kuviossa. Mikä pahinta, Bruti ei ollutkaan yksin, vaan yhtäkkiä kehään ilmestyi myös Kevin Sullivan - ja lopulta paikalle rymisteli myös WCW-debyyttinsä tehnyt John Tenta (WWF:stä tuttu Earthquake), jota selostajat kutsuivat Avalancheksi. Yhteistyymin Avalanche ja Bruti sitten pieksivät Hoganin, ja yleisö haukkoi henkeään. Aivan järkyttävää paskaa. Näin WCW oli kääntynyt parissa kuukaudessa päälaelleen.

*** Vader
** Ric Flair
* Marcus Alexander Bagwell

Kokonaisarvio Halloween Havocista: Olen hämmentynyt, miten siedettäviä arvioita tämä tapahtuma on saanut. Jumalauta, tässä oli YKSI hädin tuskin kolmeen tähteen yltävä ottelu. Ihan kamalaa paskaa oli toki vain yksi ottelu (Sullivan vs. Sullivan), mutta suurin osa matseista oli joko heikkoja (Honky vs. Badd) tai enintään keskinkertaisia (Funk & Buck vs. Nastys). Aivan oma lukunsa oli sitten Main Event, joka oli buukkaukseltaan niin kamalan epäloogista kuraa, että alkoi oikein vituttaa. Eikä asiaa auta yhtään se, että ottelun jälkeen nähtiin sitten aivan hirvittävän idioottimainen paljastus ja pohjustus aivan kamalalta kuulostavalle ME-kuviolle. Tämä oli puhtaasti Surkea tapahtuma.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WCW Bash At The Beach - Ok
4. WCW Slamboree - Ok
5. WCW Fall Brawl - Ok
6. WWF Royal Rumble - Ok
7. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
8. WCW SuperBrawl IV - Kehno
9. WWF King of the Ring - Kehno
-------------------
10. WCW Halloween Havoc - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
AAA WHEN WORLDS COLLIDE 1994

Sitten olisi vuorossa jotain aivan muuta. Olen aika vähän tässä projektissa kirjoittanut meksikolaisista (tai yhtä lailla japanilaisista) promootioista, koska niiden merkitys tämän amerikkalaisen mainstream-kentän kannalta oli 1990-luvulla aika vähäinen. Tietynlaisen poikkeuksen teki kuitenkin meksikolainen lucha libre -meininki ja erityisesti Meksikon kärkipromootio AAA juuri näihin aikoihin, kun amerikkalainen paini muuten eli pahimmassa aallonpohjassaan. AAA oli nimittäin Meksikossa onnistunut kasvattamaan jatkuvasti suosiotaan, mihin yksi suuri syy oli se, että firman ykkösnimi Konnan oli valtaisa kansansuosikki näihin aikoihin Meksikossa. Toisaalta showpaini eli muutenkin kovaa nousukautta Meksikossa, kun esimerkiksi AAA:n ykköskilpailijan CMLL:n päätähti Vampiro veti yhtä lailla jättimäisiä yleisöjä CMLL:n tapahtumiin.

Hämmentävintä oli kuitenkin se, että meksikolaisten showpainipromootioiden nousukausi ei ollut keskittynyt vain Meksikoon, vaan erityisesti AAA keräsi suuria yleisöjä myös Yhdysvaltojen puolella. AAA oli jo pidemmän aikaa vuosina 1993-1994 järjestänyt useita loppuunmyytyjä tapahtumia (parhaimmillaan lähes 20 000 katsojan edessä, mihin jopa WWF:llä ja WCW:llä oli vaikeuksia yltää) erityisesti Kalifornian alueella, mutta pienempiä tapahtumia myös muualla USA:ssa. Samalla promootio oli yrittänyt viritellä yhteistyötä sekä WWF:n että WCW:n kanssa, mutta kumpikaan ei ollut ihan kamalan innostunut siitä, että Meksikosta saapuisi vielä uusi promootio kilpailemaan samoista vähäisistä katsojista kuin hekin. Meksikolainen paini oli siis todellakin kuumaa kamaa, ja näihin aikoihin vuoden 1994 lopussa oli jopa pieni mahdollisuus siihen, että se löisi täysillä läpi Yhdysvaltojen markkinoilla ja nousi todelliseksi haastajaksi WWF:lle ja WCW:lle puhuttaessa maailman suurimmasta ja merkittävimmästä painipromootiosta. NJPW ja AJPW olivat toki Japanissa sitten aivan oma luokkansa, mutta ne olivat kuitenkin varsin eristäytyneitä muusta maailmasta. Sen sijaan WWF ja WCW tähtäsivät kansainväliseen suosioon, ja nyt näytti siltä, että myös AAA:lla saattaisi olla mahdollisuuksia samaan.

Lopulta WCW otti sitten riskin ja lähti virittelemään yhteistyötä AAA:n kanssa siinä määrin, että WCW:n avustuksella (taloudellista tukea ja apua ppv-kanavien suostuttelussa) AAA pääsi järjestämään marraskuussa 1994 ensimmäisen Yhdysvalloissa käydyn ppv-tapahtumansa, joka lähetettiin ensisijaisesti nimenomaan USA:n ppv-kanavilla. Vastaavaa ei ollut nähty miltään ulkomaalaiselta promootiolta aiemmin, joten tämä oli täysin historiallinen hetki showpainin historiassa. Tapahtumalle annettiin nimeksi When Worlds Collide, ja se päätettiin järjestää Los Angelesissa, jossa AAA:lla oli Amerikassa kaikkein isoin fanikunta. Lopulta WCW:n tuki koko AAA:n tapahtumalle oli hyvin vähäinen, koska WCW pelkäsi, että AAA saattaisi viedä heiltä oikeasti katsojia. Niinpä AAA:n ppv:tä ei esimerkiksi mainostettu WCW:n lähetyksissä, vaikka WCW keräsi merkittävän osan tämän tapahtuman tuotoista. Lopulta When Worlds Collide keräsi ihan hyvän yleisömäärän paikan päälle (13 000), ja tapahtuman buyrate oli noin 0.3, joka oli meksikolaiselle promootiolle kunnioitettava suoritus. Mahdollisuuksia johonkin suurempaan olisi saattanut olla.

Lopulta AAA:sta (tai meksikolaisesta painista ylipäänsä) ei kuitenkaan tullut mitään isompaa Yhdysvaltojen markkinoilla. Miksikö? No, iso syy oli se, että AAA:lla oli paljon huonoa tuuria. Vain pari viikkoa tämän tapahtuman jälkeen yksi AAA:n isoimmista nimistä, firman vihatuin heel Love Machine (Art Barr) kuoli yliannostukseen. Sen seurauksena muun muassa Barrin lähin ystävä ja joukkuepari Eddy Guerrero jätti firman, hieman myöhemmin saman tekivät muun muassa firman ykkösnimiin kuuluvat El Hijo Del Santo, Blue Panther ja Fuerza Guerrera. Vuonna 1995 Meksikossa alkoi lama, mikä vaikutti rajusti myös AAA:n taloudelliseen tilanteeseen, ja monet firman merkittävimmät nimet (kuten Rey Mysterio Jr, Psicosis ja La Parka) jättivät firman. Lopulta myös Konnan lähti AAA:sta vuonna 1996 riitaisasti perustettuaan oman promootion Promo Aztecan (painiessaan samalla jo WCW:ssä). AAA ei saavuttanut koskaan kansainvälistä suosiota, vaan jäi kilpailemaan Meksikon markkinoista CMLL:n kanssa. Jos jotkut palaset olisivat loksahdelleet hieman toisin, mahdollisuuksia olisi kuitenkin voinut olla vaikka mihin. Siitä kirkkain esimerkki on tämä vuoden 1994 lopussa järjestetty When Worlds Collide. Näin 2010-luvun lopussa on vaikeaa edes tajuta, kuinka iso juttu oli se, että joku meksikolainen promootio pystyi järjestämään ikään kuin kilpailevan ppv-tapahtuman Yhdysvaltain markkinoilla. Ja että suuri yleisö oikeasti tiesi monet painijoista ja halusi mennä katsomaan tätä tapahtumaa.

Selostajinamme tässä ppv:ssä toimivat WCW:n Hotlinea juontanut Chris Cruise - ja hänen parinaan Mike Tenay, joka teki tässä ppv:ssä debyyttinsä selostajana. 39-vuotias Tenay oli tähän mennessä työskennellyt WCW:ssä Cruisen tavoin lähinnä WCW Hotline -juontajana, mutta koska kaikki WCW:n muut selostajat kieltäytyivät selostamasta tätä ppv:tä englanniksi, Tenay tarttui tarjoukseen ja sai huimasti ylistystä suorituksestaan. Luultavasti tämän ppv:n selostustyöllä olikin iso vaikutus siihen, että Tenaysta tuli pari vuotta myöhemmin Nitron vakioselostaja.

Kuva Kuva
Espectrito & Jerrito Estrada vs. Octagoncito & Mascarita Sagrada
Illan ensimmäinen ottelu oli lucha libre -promootioille tyypillinen Minis-divisioonan ottelu. Toisin kuin Yhdysvalloissa, pienikokoiset painijat olivat oikeasti merkittävä osa isojen promootioiden painitarjontaa, ja "mini-painijoilla" oli myös iso fanikuntansa. Kyse ei siis suinkaan ollut vain mistään huumorimielessä toteutetusta "kääpiöpainista", kuten esimerkiksi WWF:ssä oli niin 1980- kuin 1990-luvullakin ollut. Meksikossa mini-painijat olivat oikeasti pirun taitavia ja pystyivät parhaimmillaan kovempaan spottailuun kuin isompikokoiset nimet. Tässä toisensa kohtasi nelikko, joista kaikki olivat "mini-versioita" tunnetuista meksikolaisista painijoista: Espectriton esikuvana toimi Espectro, Jerrito Estradan esikuvana Jerry Estrada, Octagonciton esikuvana Octagon ja Mascarita Sagradan esikuvana Mascara Sagrada. Jerry Estrada ja Octagon nähtäisiin vielä myöhemmin tässä ppv:ssä.

En tiedä, annanko nyt tälle liiankin hyvän arvosanan. Vähän ikävästi tässä oli nimittäin botchailua juuri niissä parissa kohdassa, kun ottelu oli lähdössä kunnolla lentoon ja tuli sellainen olo, että tästä voi tulla kovakin matsi. Sitten harmillisen kökkö botch pilasi tunnelman ja sen jälkeen kesti taas aika kauan, ennen kuin ottelussa päästiin samaan vireeseen. Näistä kahdesta ikävästä botchista huolimatta tykkäsin tästä ottelusta silti hämmentävän paljon, ja oli tosi kiva nähdä oikeasti taidokkaiden kääpiöiden painia tällaisessa ottelussa. Tähän mennessä tässä old school -projektissa kaikki kääpiöottelut ovat olleet nimittäin vain WWE:n tasoista hassuttelupelleilyä, ja nyt sitten lucha libre -tyyliset kääpiöpainijat näyttivät, mitä tämä paini voi oikeasti olla. Loputonta spottailua, vauhdikasta liikkumista ja oikeasti viihdyttävää painia. Tempaisi siis hyvin mukaan ensimmäisestä minuutista lähtien, eikä tullut ainakaan tylsä katsoessa. Kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu, ja ilman botcheja olisi voinut olla vielä parempikin. Tämmöisenään toimi silti varsin mukavasti openerina.
**½ (8:30)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Fuerza Guerrera & Psicosis & Madonna's Boyfriend vs. Heavy Metal & Rey Misterio Jr. & Latin Lover
Illan toisessa ottelussa parasta osaamistaan pääsivät näyttämään sitten AAA:n kuusi kiinnostavaa nimeä. Heel-joukkueesta Fuerza Guerrera oli ehdottomasti konkariosastoa: 1970-luvulla uransa aloittanut pitkän linjan lucha libre -painija, jonka poika Juventud Guerrera oli myös jo tässä vaiheessa aloittanut uransa (muttei kuitenkaan paininut tässä ppv:ssä). Guerrera oli myös yksi niitä painijoita, jotka lähtivät vuonna 1992 silloisesta EMLL:stä (nykyinen CMLL) pääbuukkaaja Antonio Penan kanssa ja perustivat EMLL:lle kilpailijan AAA:n. Guerreran joukkueesaan kuuluivat myös 1980-luvun lopussa uransa aloittanut lahjakas ja kovaan suosioon noussut Psicosis sekä AAA:ta hallitsevaan Los Gringos Locos -porukkaan kuuluva amerikkalainen Madonna's Boyfriend. 1980-luvun lopussa uransa aloittanut Madonna's Boyfriend tunnettiin paremmin Yhdysvalloissa nimellä Louie Spicolli, ja hänessä oli paljon potentiaalia. Spicolli kuitenkin menehtyi traagisesti vuonna 1998. Face-porukkaan kuuluivat sitten nuoret mutta hyvin suositut Latin Lover, Heavy Metal ja Rey Misterio Jr. Kaikki olivat aloittaneet uransa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, ja heistä kaikista oli tullut AAA-fanien keskuudessa varsin suosittuja lennokkaalla tyylillään. Heavy Metal painisi aikanaan myös TNA:ssa, Latin Lover puolestaan vierailisi WWF:ssä. Ja tämä tosiaan oli sekä Psychosiksen että Rey Mysterion ppv-debyyttiottelu.

No niin, tämähän oli juuri sellaista hyvää lucha libre -spottailua kuin vain sopi odottaakin! Ottelun yksi suurimmista tähdistä oli toki ehdottomasti nuori Rey Mysterio Jr, joka oli vielä aivan uransa alkuvaiheessa mutta osoitti jo tässä matsissa sellaista taitavuutta, ettei tarvinnut olla kummoinen ennustaja veikatakseen, että tästä miehestä tulee vielä jotain merkittävää. Muutenkin ottelu oli siis ehdottomasti viihdyttävä, ja oikeastaan jokainen osanottajista hoiti kyllä osuutensa kunnialla. Psicosis, Heavy Metal ja Guerrera ovat kaikki hyviä spottailija. Latin Lover osasi oman roolinsa mainiosti, ja Louie Spicolli toi otteluun sitten juuri kaivattua erikoista jenkkipainisärmää, ettei matsi ollut pelkkää meksikolaisten spottailua. Aikaa ottelulla oli kuitenkin sen verran naftisti, että ei tämä ehtinyt kehittyä hyvää ottelua paremmaksi. Hyvää jatkoa silti viihdyttävälle illalle kaikin puolin. Dave Meltzer antoi tälle ottelulle arvosanaksi neljä tähteä, mutta minun on kyllä ihan mahdoton nähdä, miksi, koska ei tässä vain ollut mitään sellaista, mikä olisi minun silmissäni nostanut tämän yli kolmen tähden otteluksi.
*** (12:46)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
2 Cold Scorpio & Pegasus Kid & Tito Santana vs. Jerry Estrada & Blue Panther & La Parka
Toinen kuuden miehen joukkueottelu heti perään. Tätä ottelua mainostettiin "IWC vs. AAA" -otteluna. Samoin illan Main Eventissä esiintynyt Konnan kantoi "IWC World Heavyweight -mestaruutta", joka kuitenkin oli nimenomaan AAA:ssa säännöllisesti puolustettu mestaruus. Oikeastaan tätä mystistä Internation Wrestling Council -nimistä promootiota ei edes ollut olemassa, vaan se oli pelkkä AAA:n "pöytälaatikkofirma", jonka avulla se pystyi järjestämään tapahtumansa Yhdysvalloissa. Joka tapauksessa "IWC:tä" tässä ottelussa siis edustivat ulkomaiset painijat 2 Cold Scorpio, Pegasus Kid (Chris Benoit) ja Tito Santana - kaikki tuttuja arvosteluista jo aiemmin. Kolmikko veti ottelussa face-roolia mutta sai silti isoin osin latinotaustaiselta yleisöltä buuaukset - jopa Santana, joka oli kuitenkin oikeasti meksikolainen. Vastaansa he saivat puolestaan kolme AAA-konkaria: Jerry Estrada, Blue Panther ja La Parka olivat kaikki aloittaneet uransa 1970- ja 1980-lukujen taitteessa ja nousseet tässä vaiheessa jo meksikolaisen painin klassikkonimien joukkoon. Erityisesti Parka oli legendaarisella gimmickillään ihan omassa asemassaan, ja tähän otteluun saapuessaankin hän käyttäytyi hyvin heelmäisesti verrattuna kahteen joukkuepariinsa.

Olipa harmillisen sekava ottelu, josta en voi väittää nauttineeni mitenkään erityisen paljon. Chris Benoit ja 2 Cold Scorpio olivat toki loistavia, ja heidän suorituksiaan oli tässä ottelussa yhtä ilo katsoa kuin yleensäkin. Ikävä kyllä ottelun muille osanottajille ei kummempia pisteitä voi antaa. Eikä myöskään ottelun buukkaajalle. Näin katsojana tuntui täysin idioottimaiselta, että MERKITTÄVÄ OSA ottelusta käytettiin samalla puolella olevien La Parkan ja Jerry Estradan keskinäiseen tappeluun, joka ei kuitenkaan edennyt mihinkään, ei tarjonnut mitään kiinnostavaa viihdettä ja ennenkin vain pilasi jatkuvasti ottelun flow'n. Todella raskasta ja todella ärsyttävää. Niinpä Estradan ja Parkan osuudet ottelussa olivat harmittavan heikkoja. Tito Santana alkoi muuten vain olla liian vanha, ja Blue Panther oli ainakin tässä ottelussa hämmästyttävän kökkö. Panther sekä myi että suoritti omat liikkeensä parhaimmillaankin lähinnä heikosti, ja juuri Pantherin takia myös ottelun lopetus oli heikko. Kokonaisuutena tämä oli lähinnä nipin napin ok ottelu, ja siitäkin voi kittää Scorpion ja Benoit'n yritystä pyrkiä parhaaseen mahdolliseen menoon. Tämäkin ottelu on saanut joltain arvostelijoilta (katson sinua, Meltzer) hämmästyttävän hyviä arvioita, mutta en voi kyllä allekirjoittaa niitä millään tasolla.
** (14:58)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Eddy Guerrero & Love Machine w/ Madonna's Boyfriend vs. El Hijo Del Santo & Octagon w/ Blue Panther - 2 out of 3 Falls Hair vs. Mask Match
Sitten oli illan kahden isoimman ottelun vuoro. Ensin oli edessä vuoden tulisin joukkuefeud. Nuori Guerrero-suvun vesa Eddy Guerrero (joka - kyllä vain - teki tässä ppv-debyyttinsä) ja amerikkalainen Art Barr (joka käytti nimeä Love Machine) olivat siis muodostaneet vuoden 1993 loppupuolella joukkueen, josta tuli nopeasti koko meksikolaisen painin vihatuin kaksikko. Love Machine ja Teksasin puolelle muuttanut Guerrero julistautuivat Yhdysvaltojen suurimmiksi faneiksi, Meksiko-vihaajiksi ja koko lucha libre -kulttuurin vastustajiksi. Los Gringos Locos -nimen saanut joukkue alkoi terrorisoida koko AAA:n joukkuedivisioonaa, ryösti AAA Tag Team -mestaruudet itselleen ja otti silmätikuikseen kaksi AAA-legendaa: El Hijo Del Santon ja Octagonin. Barrin ja Guerreron joukkueesta oli tullut Meksikossa niin valtaisan suosittu, että tässä vaiheessa kaikki promootiot WWF:stä ja WCW:stä aina ECW:hen ja NJPW:hen olivat kiinnostuneita tuomaan Guerreron ja Barrin promootioonsa. Heel-kaksikon vasutstajista El Hijo Del Santo oli meksikolaisen painin suurimman legendan, vuonna 1984 kuolleen El Santon poika, josta oli kovaa vauhtia tulossa myös omana itsenään yksi meksikolaisen painin rakastetuimpia nimiä. Octagon oli puolestaan 1980-luvun alussa uransa aloittanut konkari, jonka omintakeinen tyyli oli kerännyt valtaisan fanijoukon puolelleen. El Hijo Del Santo ja Octagon olivat painineet pitkään yhdessä, ja nyt he tekivät kaikkensa lopettaakseen Guerreron ja Machinen tuhon aikakauden. Kaikki muu oli näiden joukkueiden välillä jo koettu, joten nyt heidän välilleen oli buukattu Double Hair vs. Double Mask -ottelu. Jos Guerrero ja Machine häviäisivät, he häviäisivät hiuksensa. Jos Santo ja Octagon häviäisivät, he häviäisivät legendaariset maskinsa.

Ja kuten jo alkutekstissä totesin, tämä ottelu jäi nuoren 28-vuotiaan Art Barrin viimeiseksi ppv-otteluksi - ja aika lailla viimeiseksi esiintymiseksi painikehässä koskaan. Vain pari viikkoa When Worlds Collide -tapahtuman jälkeen Barr löydettiin kuolleena vanhempiensa kotoa. Kuolinsyytä ei vahvistettu pitkään aikaan, mutta sittemmin on käynyt selväksi, että lähes koko ikänsä pahoista henkilökohtaisista ongelmista kärsinyt Barr kuoli yliannostukseen. Barrin painiura jäi lyhyeksi, mutta sitäkin poikkeuksellisemmaksi. Barr oli tunnetun amerikkalaisen promoottorin Sandy Barrin poika, ja hänellä olisi voinut olla kotimaassaan lähes minkälainen ura edessä, koska Barr huomattiin hyvin nopeasti erittäin lahjakkaaksi painijaksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun vuonna 1989 Barr sai (ollessaan 23-vuotias) tuomion 19-vuotiaan tytön seksuaalisesta ahdistelusta. Tuon jälkeen mikään amerikkalainen promootio ei halunnut buukata Barria, ja välillä näytti jo, että koko Barrin painiura olisi ohi. Vuonna 1992 Barr löysi kuitenkin paikkansa Meksikosta, ja vähitellen aikaa näytti olevan kulunut sen verran, että ihmiset olisivat valmiita antamaan uuden mahdollisuuden Barrille. Sitä ei koskaan tullut, koska muun muassa huumeita aktiivisesti käyttänyt Barr kuoli ennenaikaisesti. Erityisesti Barrin joukkuepari Guerrero oli tämän erittäin hyvä ystävä, ja Barrin äkillinen kuolema oli Guerrerolle todella kova pala. Tällä ottelulla on siis traagisten tapahtumien vuoksi aivan poikkeuksellinen asema Barrin viimeisenä isona matsina. Eikä se ole ainut asia, mistä tämä muistetaan.

Tiedän, mikä tämän ottelun maine. Tiedän, että Dave Meltzer on antanut tälle viisi tähteä. Tiedän kaiken tämän. Ja sanotaan se nyt heti alkuun: minusta tämä oli upea ottelu. Ehdottomasti huippuotteluiden joukkoon yltävä matsi. Mutta... Ei. Minusta tämä ei ollut viiden tähden ottelu. Minusta tämä ei ollut niin upea painisuoritus kuin olen hehkutuksen perusteella ymmärtänyt. Minua tämä ei vain... Minua tämä ei sytyttänyt missään vaiheessa sillä tavalla, että olisin voinut väittää edes HARKITSEVANI tälle viiden tähden arvosanaa. Yksi ongelma oli ottelun typerä rakenne. Okei, tämä käytiin 2 out of 3 Falls -otteluna, mutta vieläpä niin, että jokainen fall oli ratkennut vasta, kun molemmat osapuolet toisesta joukkueesta oli selätetty. Viimeisen fallin kohdalla lopputaistelussa tämä toi toki sitten aivan upeaa lisäjännitystä mukaan, mutta erityisesti ottelun alkupuolella se teki matsista lähinnä katkonaisen ja sekavan. Lisäksi ottelun alkupuolella nähtiin pari tylsää botchia juuri ratkaisevilla hetkillä, eikä ottelun flow tuntunut oikealta varsinkaan alkuvaiheessa. Hyvää painia toki, mutta jotenkin katkonaista eikä ollenkaan niin täydellisesti sujuvaa kuin viiden tähden ottelulta voisi mielestäni odottaa. Lopputaistelut tässä olivat toki loistavia, ja tarinankerronta oli ehdottomasti erinomaista. Tarinankerrontaan liittyykin se iso ongelma: ehkä minun on siksi vain vaikea hyväksyä tämän ottelun erinomaisuus, koska en ole sillä tavalla sisällä tämän aikakauden Meksiko-skenessä ja tämä ottelu tuntui minulle vain enemmänkin yksittäiseltä matsilta. Yhtä kaikki arvostin siltikin tämän nelikon tapaa kertoa tarina ottelussa, ja olihan tämä nyt vain ehdottomasti huippumatsi. Ei vain minulle sellainen täydellinen ottelu, jollaisena suuri osa tuntuu tätä pitävän.
**** (22:29)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Konnan vs. Perro Aguayo - Steel Cage Match
Äskeinen ottelu olisi aivan hyvin voinut olla illan viimeinen, mutta ei ollut. Sen sijaan yleisölle tarjoiltiin vielä toinen äärimmäisen henkilökohtaisen feudin huipentava ottelu. Tässä toisensa kohtasivat meksikolaisen painin konkari ja tulevaisuuden suurin nimi. Yleisön rakastama Perro Aguyao oli käytännössä tähän aikaan AAA:n suurin legenda: 1960-luvun lopussa uransa aloittanut todellinen konkari, joka oli saavuttanut painissa kaiken mikä oli saavutettavissa. Vastaansa hän sai puolestaan yleisön vihaaman ylimielisen Konnanin, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun lopussa, joka oli noussut sen jälkeen koko meksikolaisen painin kuumimmaksi nimeksi esiintymällä muun muassa meksikolaisessa saippuaoopperassa ja joka oli kääntynyt heeliksi puukottamalla nimenomaan Perro Aguayoa selkään. Aguayon ja Konnanin feud oli siis alkanut petoksesta, ja nyt oli se kehittynyt siihen pisteeseen, että nämä toisiaan vihaavat miehet oli päätetty sulkea teräshäkkiin. Voittaja olisi se, joka pääsisi häkistä ensin pois.

Tässä ottelussa oli tarinaa. Toisin kuin muissa tämän kortin otteluissa, tässä suurin anti ei ollut painillinen suuruus ja upeat yksittäiset liikkeet. Eivät Konnan ja Aguayo toki paskoja painijoita olleet missään nimessä, mutta sellaista todella upeaa painisuoritusta en heiltä lähtökohtaisestikaan odottanut. Sen sijaan odotin, että Aguayo ja Konnan kertoisivat perkeleellisen kovan tarinan, ja sen he todellakin tekivät. Tässä ottelussa oli vihaa. Tässä ottelussa oli tunnetta. Tässä ottelussa oli verta: Aguayo vuosi verta lähes ensimmäisistä minuuteista lähtien todella brutaalisti, ja se loi ottelulla aivan oman henkilökohtaisen tasonsa. Muutenkin tämän ottelun tarina toimi todella hyvin, ja tätä katsoessa todellakin tuntui siltä, että katsoi kahden toisiaan vihaavan miehen ratkaisevaa välienselvittelyä. Toki tässä oli sitten myös kummallisia typeryyksiä, kuten pari harmillista botchia, ja se, että jostain syystä Aguayo haki ottelun alkupuolella jatkuvasti selätyksiä, vaikka selätyksiä ei tässä ottelussa laskettu. Kun näistä pienistä heikkouksista pääsi yli, pystyi tätä ottelua ja ennen kaikkea sen tarinaa arvostamaan kuitenkin suuresti. Myös ottelun lopussa nähty face-porukan sekaantuminen ja tyylikäs lopetus toimivat hyvin. Tunnelmansa ja tarinansa ansiosta hyvä ottelu, mutta ei sen enempää.
*** (17:50)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Eddy Guerrero
** Love Machine
* Octagon

Kokonaisarvio When Worlds Collidesta: Tämä ppv on saanut joiltakin arvostelijoilta (katson jälleen sinua, Mad Money Meltz) aivan käsittämättömän ylistäviä arvioita, eikä ihme. Jos pitää Hair vs. Mask -ottelua viiden tähden otteluna (tai yhtenä parhaista livenä näkemistä otteluista, kuten Meltzer), ensimmäistä 6-Man Tag Team Matchia ja minis-ottelua neljän tähden otteluina ja kahta muutakin ottelua ***½-matsina, on toki helppo ylistää tätä taivaisiin. Koska itse oikeastaan pidän kaikkia otteluita tähden verran huonompana kuin Meltzer, suhtaudun tähän huomattavasti maltillisemmin. Ehkä AAA:n tyyli ei vain tällä istumalla sopinut minuun täysin. Ehkä ajan hammas on osittain syönyt näiden otteluiden merkittävyyttä. Ehkä en vain ollut oikealla tunnelmalla katsoessani näitä otteluita. Yhtä kaikki, minä en pidä tätä ppv:tä missään mielessä niin mullistavana - mutta ehdottomasti hyvänä pidän tätä silti. Nimenomaan Hyvänä - ja ennen kaikkea virkistävänä poikkeuksena WCW:n ja WWF:n tarjontaan, koska niihin verrattuna tämä oli todellakin jotain muuta. Harmi, että meksikolaisesta painista ei koskaan tullut mitään suurempaa Yhdysvalloissa.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
3. AAA When Worlds Collide - Hyvä
-------------------
4. WCW Bash At The Beach - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WCW Fall Brawl - Ok
7. WWF Royal Rumble - Ok
8. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
9. WCW SuperBrawl IV - Kehno
10. WWF King of the Ring - Kehno
-------------------
11. WCW Halloween Havoc - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SURVIVOR SERIES 1994

Ja näin alkaa olla vuosi 1994 loppusuoralla. Survivor Series oli tuttuun tapaan WWF:n vuoden viimeinen ppv. Oikeastaan tämä oli viimeinen kerta, kun Survivor Seriesillä oli kunnia päättää WWF:n ppv-vuosi, koska ensi vuodesta lähtien ppv-kalenteri kokisi merkittävän muutoksen. Nyt kuitenkin tämä kahdeksatta kertaa järjestetty ppv hoitaisi vielä perinteisen roolinsa. Samaan hengenvetoon on myös ilo todeta, että WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin suurta tai merkittävää sitten SummerSlamin. SummerSlamin alkuraportti olikin niin loputtoman pitkä, että ehkä tämä tuo kaivattua tasapainoa. WWF toipui edelleen siitä, että steroidioikeudenkäynti oli mennyt WWF:n kannalta paljon toivottua paremmin. Samalla WWF kuitenkin tuskaili sen kanssa, että katsojaluvut olivat edelleen pohjamudissa ja että yleinen kiinnostus showpainiin - ainakaan amerikkalaiseen sellaiseen - ei näyttänyt minkäänlaisia toipumisen merkkejä. Uusia tähtiä ei yksinkertaisesti ollut. Yleisö ei ollut kiinnostunut tapahtumista. Buyratekseen tämä Survivor Series keräsi 0.9, mikä on suurin piirtein sama kuin WCW:n Halloween Havoc - erona se, että WWF:llä ei ollut Hulk Hogania, Muhammad Alia eikä mitään muutakaan oikeasti kovin myyvää. WWF oli siis tässä vaiheessa vielä aika paljon isompi tekijä kuin WCW.

Selostajinamme Vince McMahon ja Gorilla Monsoon. Ja KYLLÄ, tämä oli nyt oikeasti sitten viimeinen kerta, kun Monsoon toimi selostajana ppv:ssä. Olen tämän väitteen mennyt tosiaan jo aikaisemminkin esittämään, mutta se oli virheellistä tietoa. Pian tämän ppv:n jälkeen Monsoonin rooli WWF:n selostamossa alkoi vihdoin jäädä vähemmälle ja vähemmälle, kunnes se päättyisi kokonaan. Monsoon oli yksi legendaarisimmista old school -ajan selostajista, ja itse olen aina ollut Monsoon-fani, mutta kieltämättä näin vuonna 1994 hän alkoi olla kyllä ajastaan pahasti jäljessä. Erityisesti tässä ppv:ssä Monsoon ei toiminut ollenkaan, kun hän joutui käytännössä vetämään color commentator -roolia Vincen vierellä. Ei hyvä. Backstage-haastattelijana Todd Pettengill.

Kuva
Kuva
Diesel & Shawn Michaels & Owen Hart & Jim Neidhart & Jeff Jarrett vs. Razor Ramon & 1-2-3 Kid & British Bulldog & Headshrinkers (Fatu & Sione) w/ Afa & Lou Albano - Survivor Series Elimination Match
Tämä ottelu oli siinä mielessä oikein klassinen Survivor Series Elimination -ottelu, että tämä yhdisteli monta eri feudia samaan matsiin. IC-mestari Razor Ramon oli jatkanut läpi syksyn feudiaan Tag Team -mestareiden Shawn Michaelsin ja Dieselin kanssa. Käsivammasta pitkään kärsinyt Michaels ei ollut edelleenkään täysin painikunnossa, ja siksi Diesel oli hoitanut edelleen suurimman osan painimisesta kaikissa yhteenotoissa (tämä oli muuten Michaelsin ensimmäinen ppv-ottelu WM:n jälkeen, ja tässäkin hän pysyi suurimmaksi osaksi sivussa). Samalla Dieselin ja Michaelsin keskinäiset välit olivat kuitenkin alkaneet tulehtua pahasti, koska yleisö oli alkanut fanittaa Dieseliä, ja Michaels ei pitänyt tästä. Samaan aikaan Ramonin kaveri 1-2-3 Kid oli myös sekaantunut Ramonin feudiin Michaelsin ja Dieselin kanssa, mutta Kidillä oli myös omat ongelmansa Owen Hartin kanssa. Hart yhdessä sukulaismiehensä Jim Neidhartin kanssa puolestaan oli taistellut koko syksyn ajan British Bulldogin kanssa siitä lähtien, kun Bulldog teki paluunsa WWF:ään SummerSlamissa. Jeff Jarrettilla oli myös omat ongelmansa 1-2-3 Kidin kanssa, ja Headshrinkers... No, he lähinnä olivat. Tässä ottelussa nähtiin myös yksi ppv-comeback, kun The Barbarianina aiemmin tunnettu köriläs teki ensiesiintymisensä Headshrinkersien uutena jäsenenä "Sionena". Uusi Headshrinker oli tarvittu, koska Fatun alkuperäinen joukkuepari Samu oli vetäytynyt pois kehistä parantaakseen loukkaantumisiaan. Barbarian oli puolestaan ollut aika tyhjän päällä lyhyen WCW-pistäytymisensä jälkeen ja oli nyt palannut WWF:ään. Samalla tämä ottelu jäi myös Jim Neidhartin viimeiseksi ppv-otteluksi lähes kolmeen vuoteen. Neidhart jätti WWF:n vuodenvaihteessa 1994-1995, ilmeisesti siksi, että WWF ei enää kaivannut hänen palveluksiaan jatkuvien no-showausten vuoksi. Seuraavan kerran Neidhartia nähtäisiin vasta vuonna 1997.

Äh, olipa paha pettymys tämä ottelu. Alkuvaiheen perusteella ehdin jo odottaa tältä todella paljon, koska kehässä oli kuitenkin merkittävä osa WWF:n kiinnostavimmista nimistä. Sitten kuitenkin syystä tai toisesta WWF päätti, ettei se halunnutkaan hyödyntää tämän ottelun täyttä potentiaalia, vaan koko ottelu alistettiin Michaelsin ja Dieselin feudin rakentelulle niin, että millään muulla ei ollut väliä. Mikä pahinta, koko ottelun lopetus oli vieläpä ihan ultimaattisen idioottimainen ja typerä tuon Dieselin ja Michaelsin feudin rakentelun vuoksi. Olisin vielä voinut hyväksyä joten kuten kaiken muun, mutta miksi meille ei voitu tarjoilla edes kunnon lopputaistelua esimerkiksi face-joukkueen viimeisen jäsenen ja vaikkapa Owen Hartin välillä? Miksi sitä ennen Dieselin oli pitänyt päästä tuhoamaan kaikki face-joukkueen muut jäsenet ilman minkäänlaista logiikkaa? Miksi? Miksi? Tämä ottelu olisi voitu buukata niin paljon paremminkin, mutta WWF ei selvästi vain halunnut. Harmi, koska ensimmäisen vajaan 10 minuutin perusteella tämä ottelu ehti osoittaa (kun mm. Owen Hart, 1-2-3 Kid ja British Bulldog olivat kehässä), että tällä olisi ollut potentiaalia vähintään ***½-otteluksi. Nyt tuosta arvosanasta voi paskan buukkauksen takia miinustaa yhden tähden pois.
**½ (21:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
The Royal Family (Lawler & Cheesy & Quesay & Sleazy) vs. The Clowns R Us (Doink & Dink & Wink & Pink) - Survivor Series Elimination Match
Huh, tämä on jotain niin kamalaa, etten ehkä pysty edes selittämään tätä. Jostain syystä Jerry Lawler oli alkanut vihata Doinkia, joka oli siis nykyisin hyvispelle, jota kaikki lapset rakastivat ja niin edelleen. Luultavasti vain siksi, että Lawler ei voinut sietää ketään kivoja tyyppejä ja halusi tehdä lopun koko Doinkin urasta. Eikä hän todellakaan ollut tuon tavoitteensa kanssa yksin. Koko Doinkin hahmo oli käytännössä kuollut siinä vaiheessa, kun Matt Borne oli lähtenyt WWF:stä ja kun mahtavasta heel-hahmosta oli tehty täysin yksiulotteinen pelle. Tämä muuten jäikin Doinkin viimeiseksi merkittäväksi juonikuvioksi ikinä. No, Lawlerin ja Doinkin feudi siis eskaloitui, kun ensin Doinkin vakituinen kääpiökaveri Dink auttoi häntä voittamaan Lawlerin. Seuraavalla viikolla Lawler toi kuitenkin avukseen oman kääpiön, seuraavalla viikolla Doink toi yhden kääpiön lisää ja niin edelleen. Lopulta molemmilla oli omat kääpiöarmeijansa, ja tässä sitä oltiin. Aivan kammottavaa.

Ei pitäisi oikeastaan edes käyttää aikaa tämän "ottelun" arvioimiseen, koska tämä oli niin typerryttävää paskaa. Olisin voinut vielä sulattaa tämän ottelun kohtuullisen harmittomana hölmöilynä, jos tämä olisi ollut parin minuutin pikarykäisy, mutta tämä tuntui kestävän ikuisuuden. Vähintäänkin tämä kesti aivan saatanallisesti liian kauan, kun ottaa huomioon sen, että tässä ei oikeasti tapahtunut _yhtään mitään_. Ei ainakaan yhtään mitään järkevää. Suurin osa matsista meni vain typerään kääpiöpelleilyyn, paskoihin vitseihin ja Doinkin sekä Lawlerin väkinäisen turhaan painiin. Katsojan olisi pitänyt jaksaa nauraa ikivanhoille Doink- ja kääpiövitseille tai muuten vain huvittua tästä kokonaisuudesta, että kaksi täysimittaista miestä ja heidän "pikkuapurinsa" taistelivat toisiaan vastaan. Ei, tämä oli kokonaisuudessaan aivan kamalaa paskaa, eikä asiaa tehnyt yhtään paremmaksi se, että tämän painillinenkin anti oli aivan hirvittävää kuraa. Vuoden paskin ottelu todennäköisesti.
DUD (16:05)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Interview w/ Bull Nakano
Tässä välissä nähtiin maksimissaan parin minuutin mittainen "haastattelu" Bull Nakanon kanssa, mitä en normaalisti mainitsisi ollenkaan, mutta se oli siinä mielessä erittäin merkittävä, että Nakano oli voittanut vain reilua viikkoa aiemmin WWF Women's-mestaruuden Japanissa järjestetyssä show'ssa Alundra Blayzelta. Useiden arvostelijoiden mukaan tuo mestaruusottelu on yli neljän tähden ottelu, eli se ilmeisesti todellakin kannattaa katsoa. Eikä WWF jostain syystä silti ollut sitä mieltä, että tässä show'ssa olisi ennemmin voitu nähdä vaikka uusintaottelu tuosta matsista kuin tuo kamala äskeinen pelleily. No, eipä tietenkään. Sen sijaan saimme siis vain lyhyen "haastattelun" uuden naistenmestarin kanssa. Se siitä.

Kuva Kuva
Bret Hart (c) w/ British Bulldog vs. Bob Backlund w/ Owen Hart - Submission Match for the WWF Championship
Kyllä, sitten vuorossa oli WWF:n päämestaruusottelu, ja kyllä, tämä oli todellakin jotain ihan erilaista. BOB BACKLUND, heel-roolia vetävä Bob Backlund WWF:n päämestaruusottelussa! Miten tässä on käynyt näin, kun Backlund on ollut vuonna 1993 tekemänsä paluun jälkeen käytännössä koko ajan yleisön ignoroima vanha pieru, saatatte kysyä. Noh! Kaikki muuttui loppukesästä, kun Bret Hart puolusti Superstars-ohjelmassa mestaruuttaan Backlundia vastaan. Ottelun oli tarkoitus olla puhtaasti ystävällismielinen matsi mestarin ja konkarimaisen ex-mestarin välillä. Toisin kuitenkin kävi: Backlund hävisi ottelun Hartille tiukan kamppailun jälkeen, mutta tappionsa jälkeen hän meni täysin sekaisin, kävi todella brutaalisti Hartin kimppuun ja lukitsi hänet Crossface Chickenwing -lukkoonsa eikä suostunut päästämään irti. Tämä oli Backlundin uran ensimmäinen heel-turn. Kun Backlund lopulta päästi Hartin irti lukosta, hän näytti täysin järkyttyneeltä eikä näyttänyt tajuavan, mitä oli tehnyt. Aikakauden dirt sheeteissä huhuttiin, että WWF suunnitelikin juonikuviota, jossa Backlund olisi joutunut Papa Shangon voodoo-loitsun uhriksi ja käyttäytyi sen takia niin oudosti. Mahtava suunnitelma! Se ei kuitenkaan toteutunut, vaan sen sijaan Backlundin hahmo yksinkertaisesti hermonsa menettäneenä ja yleisesti seonneena vanhana painijana toimi niin nopeasti ja keräsi mahtavat yleisön vihat niskoilleen, ettei WWF halunnut sotkea sitä millään ylimääräisellä kuralla.

Bret Hart janosi tietenkin Backlundille kostoa tämän teosta, ja Backlund janosi puolestaan Hartin mestaruutta. WWF:n tyylille hyvin harvinaisesti tähän juonikuvioon tuotiin nimittäin historiaa yli 10 vuoden takaa. Backlund selitti nimittäin menettäneensä hermonsa lopullisesti, koska hänen mielestään hänen pitäisi yhä olla WWF-mestari. Backlundin mukaan hän ei koskaan hävinnyt mestaruutta vuonna 1983, jolloin Iron Sheik voitti sen häneltä. Tuo ottelu päättyi siihen, kun Sheik lukitsi Backlundin Camel Clutchiin ja Backlundin silloinen manageri Arnold Skaaland heitti pyyhkeen kehään Backlundin puolesta. Nyt Backlund ilmoitti pitävänsä Skaalandia petturina: hän ei luovuttanut koskaan ja oli siksi mielestään ainut oikea mestari. Tätä tarinaa jatkettiin vieläpä niin pitkälle, että Hartin ja Backlundin välinen mestaruusottelu tähän Survivor Seriesiin määrättiin Submission-otteluksi, jonka häviäisi se painija, jonka manageri heittäisi ensin pyyhkeen kehään. Hieno kuvio.

Onneksi äskeisen kamaluuden jälkeen saatiin sitten vastapainoksi pirun kova ottelu. Oikeastaan voisi sanoa, että tämä oli tietyllä tavalla jopa vuoden paras tekninen ottelu. Ei tämä Owenin ja Bretin välisiä otteluita voita, mutta niistä varsinkaan jälkimmäinen ei ollut enää puhtaasti pelkkä tekniikkapainiottelu. Ehkä ensimmäinenkään ei ollut sitä täysin. Sen sijaan tämä oli. Tässä Bret Hart ja Bob Backlund yrittivät kaikin mahdollisin keinoin saada toisensa luovuttamaan. Ja kun koko ottelu rakentui sen varaan, että Backlund teloi Hartin ylävartaloa Crossface Chickenwingiä varten ja että Hart vastaavasti teloi Backlundin jalkoja Sharpshooteria varten, ei tästä voinut olla nauttimatta. Nämä kaksi miestä olivat nimittäin aivan saatanallisen kovia tekniikkapainijoita, ja Backlundkin oli syttynyt tällä ME-runillaan aivan sellaisiin liekkeihin, etten olisi koskaan voinut odottaa. Backlund hoiti tässä matsissa myös heel-roolinsa aivan täydellisesti, ja ringsidellä pyörineet Bulldog ja Owen Hart sopivat myös ottelun kokonaisuuteen täydellisesti. Yksinkertainen tekniikkapainiottelun rakenne toimi tässä vain niin upeasti, että ei voi kuin ihailla. Ei voi kuin ihailla sitä, miten paria tärkeää liikettä rakenneltiin helvetin pitkään ja hartaasti ja kuinka upeilta ja tärkeiltä nuo liikkeet sitten oikeilla hetkillä tuntuivat. Lopputaistelu oli sitten tietenkin rakennettu tässä vielä aivan mahtavasti, ja siinä yhdistyivät Backlundin, Bret Hartin ja Owen Hartin tarinankerrontataidot suorastaan täydellisesti (joidenkin mielestä tosin yhdeksän minuutin pituinen Crossface Chickenwing oli tylsää katsottavaa, mutta he eivät ymmärrä silloin tarinankerronnasta yhtään mitään. Kyllä, katson sinua Meltzer). Ihan täydellinen ei tämä ottelu itsessään silti ollut, mutta heittämällä yksi vuoden parhaista otteluista ja ehdottomasti vuoden suurin positiivinen yllätys. Osa arvostelijoista on aivan toista mieltä ja pitää tätä "tylsänä" otteluna, mutta he ovat väärässä. Älkää kuunnelko heitä.
****½ (35:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Million Dollar Team (Tatanka & Bigelow & Bundy & Prichard & Del Ray) w/ Ted DiBiase vs. Guts & Glory (Luger & Mabel & Bomb & Smoking Gunns) w/ Oscar - Survivor Series Elimination Match
Illan kolmas ja samalla viimeinen Survivor Series -eliminointiottelu. Tämän matsin pääkuvio oli tietenkin Tatankan ja Lex Lugerin välinen feud. SummerSlamissa nähtiin dramaattinen käänne, kun Lugeria takinkääntäjäksi väittänyt ja Ted DiBiasen kanssa vehkeilystä viikkojen ajan väittänyt Tatanka paljastuikin itse selkäänpuukottajaksi ja DiBiasen uudeksi liittolaiseksi. Siitä lähtien Luger oli tietenkin janonnut kostoa Tatankasta ja koko DiBiasen poppoosta. Avukseen hän oli kerännyt tähän otteluun sekalaisen sakin WWF-midcardereita. Adam Bombia ei ollut nähty ppv:ssä sitten WrestleManian, jolloin hän oli vielä heel, mutta kevään 1994 aikana hän oli kääntynyt faceksi, kun hänen managerinsa Harvey Whippleman oli hylännyt hänet. Sen jälkeen Bomb ei ollut saanut aikaan mitään merkittävää. Ted DiBiasen joukkueessa puolestaan nähtiin yksi kovimmista comebackeista, kun KING KONG VITUN BUNDY teki paluunsa WWF:ään. Kyllä vain, DiBiase oli kuluneen syksyn aikana pyrkinyt kasvattamaan Million Dollar Teamiaan entuudestaan, ja niinpä lokakuussa 1994 King Kong Bundy ilmestyi yhtäkkiä takaisin WWF:ään DiBiasen liittolaisena. Bundya oli nähty viimeksi WWF:ssä vuonna 1988, minkä jälkeen Bundy oli viettänyt suurimman osan ajastaan eläköityneenä ja käynyt painimassa satunnaisissa tapahtumissa. Nyt hän oli kuitenkin palannut WWF:ään pidemmällä diilillä. DiBiasen joukkueessa comebackinsa tekivät myös Heavenly Bodies -kaksikko Prichard ja Del Ray, jotka oli nyt tuotu WWF:ään pysyvämmin SMW:stä.

Tämähän oli yllättävän hyvä! Toki Hart vs. Backlund on tietynlainen yllätys, mutta koska olen nähnyt tuon ottelun jo niin monesti, en enää osannut yllättyä sen laadusta millään tavalla. Sen sijaan tästä ottelusta en muistanut mitään, joten tämän hyvyys oli oikeasti positiivinen yllätys. Tuntui siltä kuin Lex Lugerkin olisi pitkästä aikaa päättänyt yrittää ottelussa tosissaan, ja en tiedä mitä kamaa Vince oli tälle yleisölle syöttänyt, mutta pitkästä aikaa katsojatkin olivat oikeasti Lugerin (ja tämän joukkueen) puolella. Matsissa oli siis alusta loppuun hyvä tunnelma, ja sen lisäksi se oli rakenneltu hyvin. Bigelow oli heel-joukkueen suurin tähti ja hoiti oman osuutensa loistavasti, mutta myös heel-Tatanka toimi hämmentävänkin hyvin ja oli vakuuttava. Samoin sekä Heavenly Bodies että Smoking Gunns toimivat tässä matsissa hyvin, ja hämmentävää kyllä, myöskään Bundyn tai Mabelin osuudet eivät olleet tässä millään tavalla kamalia, koska ne oli buukattu juuri sopivan lyhyiksi ja intensiivisiksi. Kokonaisuudessaan tämä oli siis aika lailla juuri niin hyvä tällainen keskikortin rymistely keskinkertaisilla painijoilla kuin vain saattoi olla. Hyvä suoritus - mutta ei toki yhtään sen enempää.
*** (23:21)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yokozuna w/ Mr. Fuji & Jim Cornette vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - Special Enforcer: Chuck Norris - Casket Match
No niin, sitten Main Event. Ja koska WWF:n valikoima Main Event -nimistä oli vuonna 1994 äärettömän ohut, päätti ilmeisesti Vince McMahon, että paras ratkaisu olisi uusintaottelu Royal Rumblesta. Tuolloinhan Yokozuna voitti shokeeraavasti Undertakerin Casket-ottelussa ja lähetti Undertakerin kuukausien mittaiselle tauolle. Tuo tauko päättyi SummerSlamissa, kun oikea Undertaker palasi ja tuhosi Ted DiBiasen huijari-Undertakerin. Sen jälkeen Undertaker oli keskittynyt kaiken huomionsa Yokozunaan. Taker tietenkin janosi kostoa Yokozunasta, joka oli huijaamalla voittanut hänet Rumble-ottelussa ja yrittänyt tuhota koko Takerin uran. Niinpä Undertakerin ja Yokozunan välille buukattiin uusi Casket Match. Ja jotta Royal Rumblen tapaus ei toistuisi, WWF päätti tuoda ottelun Special Enforceriksi kulttinäyttelijälegendan ja loputtomien nettivitsien lähteen CHUCK NORRISIN. Toiveena oli toki varmasti myös buyratejen kasvattaminen Norrisin nimellä, mikä tosin tuskin onnistui kovin hyvin.

Huh. WWF oli oikeasti sitä mieltä, että yksi Yokozuna vs. Taker Casket Match ppv:n Main Eventinä (tai no okei, co-ME:nä) ei riittänyt vuoden 1994 aikana? Voisin sanoa, että aikamoinen virhearvio, koska tässä uusintaottelussa ei ollut enää sitäkään mystiikkaa ja jännitystä kuin Takerin ja Yokozunan ensimmäisessä ottelussa, joka sekään ei millään mittapuilla ollut kovin erikoinen matsi. Tämä oli enää lähinnä sen ensimmäisen ottelun toistoa vähän tylsempänä ja kankeampana. Lopetus ei toki ollut niin överimäistä sekoilua kuin ensimmäisessä ottelussa, mutta tavallaan se överimäinen sekoilu teki siitä ottelusta juuri omalla tavallaan viihdyttävän. Tässä nähtiin vain perus Million Dollar Teamin sekaantumiset, mikä ei sitten ollut enää ollenkaan niin kiinnostavaa. Lisäksi Chuck Norris ottelun Special Enforcerina oli kyllä niin turha kuin mikään vain voi olla. Ainut Norrisin teko oli potkaista yhtäkkiä tyhjästä täysin ilman minkäänlaista logiikkaa paikalle juossutta Jeff Jarrettia rintaan. Sen sijaan oikeiden Million Dollar Teamin jäsenten tekemisiin Norris ei puuttunut yhtään mitenkään. No, onneksi Undertaker tosiaan yritti tässä ottelussa parhaansa ja väläytti muutaman ihan näyttävän liikkeen, niin oli tämä kokonaisuutena sentään siedettävä brawl, mutta vähän enemmän olisi voinut kyllä toivoa Survivor Seriesin Main Eventiltä.
*½ (15:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Bob Backlund
* Owen Hart

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Olihan tämä täysin yhden ottelun ppv. Ja kun ikävä kyllä tietää, kuinka vähäpätöiseksi tuon ottelun merkitys lopulta jäi (tästä lisää Royal Rumble 1995:n arvostelussa), jotenkin sekin tuntuu tyhmältä. Okei, Million Dollar Team vs. Guts and Glory oli yllättävän hyvä, mutta ei sekään ollut millään tavalla merkittävä. Doinkin ja Lawlerin sekoilu oli ihan kamalaa kuraa, Yokozuna vs. Taker oli todella heikko Main Event, ja opener oli muuten vain paha pettymys. Ei voi mitään, upeasta päämestaruusottelusta huolimatta tästä jäi Kehno maku suuhun.

1. WCW Spring Stampede - Hieno
2. WWF WrestleMania X - Hieno
-------------------
3. AAA When Worlds Collide - Hyvä
-------------------
4. WCW Bash At The Beach - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
6. WCW Fall Brawl - Ok
7. WWF Royal Rumble - Ok
8. WWF SummerSlam - Ok
-------------------
9. WCW SuperBrawl IV - Kehno
10. WWF Survivor Series - Kehno
11. WWF King of the Ring - Kehno
-------------------
12. WCW Halloween Havoc - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin