Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

Mahtavaa että 222222222 on alkanut arvostelemaan wanhaa TNA:ta. Russon aivoituksista on aina mukava lukea.

Ai niin, oliko meikäläisellä joku projekti kesken? Hups.

Progress Chapter 19: Super Strong Style 16 (Day One)
Kuva
24.5.2015
Electric Ballroom, Camden, Lontoo

Progress palasi Ballroomiin ensimmäistä kahden illan tapahtumaansa varten. Progress oli päättänyt aloittaa oman vuosittaisen turnauksensa. 16 hengen turnaus kestäisi kaksi päivää, ensimmäisenä iltana nähtäisiin ensimmäinen kierros ja toisena iltana muut turnausottelut sekä muutama muu. Voittajalle olisi luvassa mestaruusottelu tulevaisuudessa. Niinpä show alkoikin pienellä montaasilla, jossa fanit kertoivat omat veikkauksensa turnauksen voittoon.

Show aluksi Jim Smallman jätti löpinät vähemmälle ja päästi mikinvarteen Kris Travisin. Travis oli ollut vatsasyövän takia sivussa noin vuoden päivät. Lihasmassaa oli kadonnut reippaasti, mutta Travis oli pirteällä tuulella ja ilmoitti palaavansa vielä kehään. Yleisö otti miehen erittäin hyvin vastaan.

Kuva Kuva
Will Ospreay vs El Ligero - SSS16 First Round Match
Illan avausotteluun päästettiin irti kaksi Progressin kärkinimeä. Ospreay oli jälleen taistellut ansiokkaasti Jimmy Havocia vastaan, mutta oli vetänyt taas lyhyen korren. Nyt uutta suuntaa oli aika hakea ensimmäisestä SSS16-turnauksesta. Vastapuolen El Ligero oli jäänyt edellisestä Chapterista väliin ja oli jäänyt hieman kuviosta sivuun. tapahtuman turnausluonteesta johtuen valtaosalla otteluista on vielä tavallistakin vähemmän taustaa, joten teksti jää hiukkasen lyhyeksi. Sanotaan vielä tähän väliin, että tämä oli ensimmäinen Progress-ottelu, jonka näin ja samalla myös ensimmäinen tapahtuma.

Ottelun asetelma oli selvä. Nuorempi ja notkeampi high flyer kohtasi veteraani-lenturin, joka ei pystynyt vastaamaan puhtaassa taituruudessa, mutta korvasi eron puhtaalla kokemuksella. Tämä oli aika lailla täydellinen avausottelu tälle tapahtumalle. Yleisö heräteltiin Opsreayn energisillä volteilla Ligeron taistellessa vastaan parhaansa mukaan. Eipä tästä sen enempää kehuttavaa ole. Vallan mainio avaus turnaukselle.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mark Haskins vs “Gentleman “Jack Gallagher - SSS16 First Round Match
Tätä turnausta varten oli mukaan tuotu kourallinen uutta talenttia, joista kolmesta tulisi oleellisia palasia rosterista. Heistä ensimmäinen on Jack Gallagher. 25-vuotias Gallagher oli aloittanut uransa jo 16-vuotiaana FutureShock-promootion riveissä nimellä Jack Toxic (punkkari-gimmickillä!) vuonna 2006. Gallagher oli paininut enimmäkseen Manchesterin alueella ja lyhyttä Japanin visiittiä lukuun ottamatta tämä oli Gallagherin isoin mahdollisuus. Gallagher otteli myös muutaman MMA-ottelun ennen lähtemistään rapakon taakse loppuvuodesta 2016. Vastapuolella Mark Haskins oli hävinnyt feudinsa päätösotteun Rampage Brownille ja hiivannut Screw Indy Wrestling -gimmickin kuuseen. Uusi Haskins oli keskittynyt täysin painiin. Hiukset oli pistetty nippuun ja pöksyt vaihdettu kokomustiin. Sivuhuomiona vielä Gallagherista: tavaramerkki-viikset puuttuivat, tilalla olivat sangen karun näköiset pulisongit.

Kun ottelu alkaa tuulennopealla ketjupainilla, niin voiko sitä vihata? No ei. Kaksikko soljui otteesta toiseen häikäisevällä tahdilla ja tarkkuudella ettei sitä voinut muuta kuin ihailla. Tahti myös säilyi ottelun siirtyessä ketjupainista iskujen ja lopulta myös nimikkoliikkeiden vaihtoon. Haskins oli onnistuneesti pystynyt muuttamaan painityyliään paljon keskittyneenpään tekniseen tyyliin ja ennen keskiössä olleet heel-mänööverit jäivät pois. Gallagher ei ollut vielä omaksunut World of Sport -tyyliä vaan muistutti enemmän Drew Gulakin tai Timothy Thatcherin tyylistä mattopainijaa. Kaksikon tyylit sopivat hyvin yhteen ja tätä olisi ehdottomasti katsellut pidempäänkin. Hieno ensiesiintyminen Gallagherille, joka sai yleisön heti puolelleen.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rampage Brown vs Big Daddy Walter - SSS16 First Round Match
Rampage Brown oli saanut haudattua sotakirveensä Mark Haskinsin kanssa pöydän palasten ja vääntyneiden terästuolien keskelle. Nyt Leedsin karpaasilla oli edessään koko turnauksen suurin osanottaja: itävaltalainen Big Daddy Walter. 140-kiloinen ja 193 senttiä pitkä Walter oli saanut painikasvatuksensa kotimaassaan Itävallassa, mutta oli jo muutaman vuoden jälkeen muuttanut Saksaan ja löytänyt pian itsensä osana wXw:n ydinrosteria. Walter oli myös paininut hetken Japanissa ja päässyt Tomohiro Ishiin oppiin. Nyt Walter teki debyyttinsä Progressissa. Walter oli tietoisesti rajoittanut matkustustaan, joten hän paini pääosin vain manner-Euroopassa. Hauskana faktana Walter haastoi King Kong Karhulan FCF:n mestaruudesta saksalaisen PWF:n tapahtumassa vuonna 2012.

Kaksi isoa miestä törmäilevät toisiinsa, tästä minä nautin. Raskassarjalaiset heittivät pommeja puolin ja toisin. Walterissa on paljon samaa kuin Ishiissä. Molempien hyökkäysrepertuaari on yksinkertainen, mutta kaikki mitä he tekevät näyttää todella brutaalilta. Rampage joutui harvinaiseen tilanteeseen ottelun pienempänä miehenä, eikä ollut siinä roolissa oikein oma itsensä. Ottelu kulki kuitenkin hyvin eteenpäin ja tarjosi erilaisen kokemuksen kuin kaksi edeltävää kiivastahtisempaa koitosta. Lopetus tuli hieman puskista, sillä tätä olisi voinut (jälleen) katsella pidempäänkin. Walterin parhaat otteet ovat kuitenkin vasta edessäpäin…
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
“Mr. ROH” Roderick Strong vs Tommy End - SSS16 First Round Match
Voi kyllä. Tämän turnauksen isoin import oli itse selänmurtajien messias Roderick Strong. Strong oli saanut painikoulutuksensa muun muassa Jim Neidhartilta ja oli paininut jo vuodesta 2002. Strong nousi tunnetuksi yhtenä Ring of Honorin kulmakivistä ja Triple Crown -voittajana. ”Mr. ROH” vietti parhaillaan ehkä uransa yhtä parhaimmista vuosista. Hallitseva PWG:n mestari oli Chris Heron ohella indyskenen korkeinta eliittiä. Nyt egoistinen Strong sai vastaansa Hollannin potkukoneen Tommy Endin. End oli ollut voitokas siirtyessään joukkuekuvioihin Michael Danten kanssa, mutta miten sujuisi paluu yksilöotteluihin yhtä maailman kiistatonta parasta vastaan.

No siis, mitä te nyt oletatte että sanoisin. Molemmat ovat omia suursuosikkejani ja Strongilla oli käynnissä uransa paras kausi. Illan otteluista tämä oli selvästikin hidastahtisin tähän astisista. Kaksikko rakensi ottelun rauhassa ennen nimikkoliikkeiden paukuttelua. Tahti oli jopa likellä WWE-tahtia Roddyn pitkän hallintaosuuden kanssa. Yleisö oli tulisesti mukana ryöpyttäen erityisesti Strongin pieniä painikenkiä. Molemmat näyttivät iskuarsenaalinsa parhaimmistoa ja etenkin Endin potkut olivat jälleen murhaavan näköisiä. Yksi ikävämpi botchi sattui mukaan ja lopetus tuli ehkä hieman puun takaa, mutta muuten kyseessä oli esimerkillisen hieno ottelu. Odotan mielenkiinnolla kaksikon vääjäämätöntä kohtaamista NXT:ssä (tai 205 Livessä).
****

Voittaja:
► Näytä spoileri
Ottelun jälkeen…
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marty Scurll vs Eddie Dennis - SSS16 First Round Match
Avauskierros jatkui kahden yleisön suosikin kohtaamisella. Marty Scurll oli ollut mukana edellisen tapahtuman mestaruusottelussa, mutta oli joutunut lähtemään tyhjin käsin jouduttuaan Will Ospreayn eliminoimaksi. Vastapuolen Eddie Dennis oli puolestaan saanut jälleen köniin Faceless-porukalta Mike Hitchmanin kanssa. Ei siinä sen kummempaa.

Kaksi karismaattista esiintyjää ei yhdessä tuota välttämättä kovinkaan karismaattista ottelua. Verrattuna illan aikaisempaan tarjontaan, tämä tuntui hieman kuivalta. Kaksikolla eivät ihan parhaiten kemiat kohdanneet (eikä Dennis loista yksilöotteluissa) ja ottelu tuntui puuttuvan tunnelatausta. Tässä nähtiin muutama yksittäinen hieno sekvenssi (erityisesti loppuspotti oli mielestäni hieno), mutta kokonaisuus tuntui hieman irralliselta. Yleisökään ei ihan täysillä herännyt väliajalta palattuaan. Ehkä haukun tätä hieman liikaa, workrate oli kumminkin kohdillaan, mutta se ei vaan riittänyt tänä iltana.
***-

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dave Mastiff vs Noam Dar - SSS16 First Round Match
Ensimmäisen kierroksen ottelu, jossa oli jopa hieman taustaa? Ei kai. Edellisen tapahtuman mestaruusottelussa Mastiffin hallitessa ottelua iski Paul Robinson tätä halpamaisesti vyön alle selän takaa. Dar hyödynsi tämän tilaisuuden ja eliminoi Mastiffin ensimmäisenä Bicycle Kickin jälkeen. Iso Dave ei ollut kovinkaan iloinen tästä vaan hyökkäsi Darin kimppuun luulleen että tämä oli ollut Robinsonin iskun takana. Nyt kaksikko oli ”arvottu” vastakkain ensimmäiselle kierrokselle. Kaksikko oli kohdannut kerran aikaisemmin, Chapter 6 -tapahtumassa kahta vuotta aiemmin, jolloin Dar oli napannut voiton (vaikka joutuikin brutaalin Sentonin litistämäksi).

Ottelu alkaa mukavan energisellä toiminnalla, joka valitettavasti pysähtyy kuin seinään Darin kärsiessä ”aivotärähdyksen.” Dar myy pitkään ja hartaasti, hoiperrellen ympäri kehää ja näyttäen olevan aivan ulkona. Tämä tappaa ottelun flown ja yleisön. Toiminta jatkuu, mutta Dar on edelleen tärähtänyt. Loppu tulee lohdutuksena. Joko aivotärähdysangle oli tietoinen ja huonosti hoidettu (Mastiff kuitenkin kohdisti kaikki iskunsa darin päähän) tai Dar sai oikean aivotärähdyksen ja jatkoi silti (mistä kielii Mastiffin käytös ottelun jälkeen). Oli miten oli, ottelu floppasi ja pahasti. Progress yritti kääntää Mastiffia heeliksi, mutta yleisö piti edelleen molemmista (ja Dar oli ollut selvästi heelimpi edellisessä tapahtumassa). Viikonlopun huonoin ottelu ja suurin pettymys.
*

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Damo O’Connor vs “Psycho Killer” Tommaso Ciampa - SSS16 First Round Match
Illan viimeinen debyytti nähtiin Tommaso Ciampan muodossa. 30-vuotias bostonilainen oli saanut oppinsa Killer Kowalskilta debytoiden vuonna 2005. Alle vuoden mittaisen OVW-keikan jälkeen vuonna 2007 Ciampa alkoi kiertää indyjä ja juurtui Ring of Honoriin vuonna 2011. ROH:ssa Ciampa voitti TV-mestaruuden, mutta (ROH:lle perinteiseen tapaan) hän jäi jumittumaan keskikorttiin, joten hän päätti lähteä maaliskuussa 2015. Ciampa otti uudeksi kotipromootiokseen chicagolaisen AAW:n ja debytoi nyt myös Englannin kehissä. Vastapuolen Big Damon debyytti viime tapahtumassa oli päättynyt Zack Gibsonin iskiessä häntä haarukalla silmään. Mainittakoon vielä, että Ciampan sisääntulomusiikki (Talking Headsin Psycho Killer) on aivan mainio valinta.

Noh, taas meikäläinen jätettiin kylmäksi. Kaksikon kemiat eivät olleet mitään parasta laatua eikä Damo ole vaan onnistunut iskemään vielä. Ciampa yritti tuoda mukaan myös hieman komediallista elementtiä uhkaamalla ajella karvaisen Damon. Toki muutama hieno spotti nähtiin (Ciampan Air Raid Crash Damolle), mutta kokonaisuus tuntui taas olevan hakusessa. Kaupan päälle loppuun sattui vielä muutama botchi. Yleisökään ei lähtenyt ihan täysillä mukaan, yhdistys väsymystä ja edeltävän ottelun pettymystä.
** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Zack Sabre Jr. vs Zack Gibson - SSS16 First Round Match
Etunimikaimat pääsivät ottamaan yhteen ensimmäisen kierroksen viimeisessä ottelussa. Sabrea oltiin viimeksi nähty Chapter 15 -tapahtumassa häviämässä kolminottelun Rampage Brownille. Kevät 2015 oli mennyt NOAH:ssa kiertueella sekä varastamassa shown PWG:ssä. Gibson oli toipunut tappiostaan Flash Morgan Websterille voittamalla Damon haarukan pienellä avustuksella. Yleisö ei taaskaan antanut Gibsonin (tai minun) unohtaa Liverpoolin kärsimää 6-1 tappiota Stokelle aiemmin samana päivänä. Eturivin Liverpool-fanit olivat sentään iloisia nähdessään Gibsonin. Ilokseni Gibson nappaa ennen ottelun alkua mikin ja vetää prototyyppiversion ”Gibson-promosta”, jossa hän valittaa murtuneesta sormestaan. Mikä on Gibson-promo? Palataan asiaan seuraavana vuonna (jos koskaan pääsen sinne asti).

Mikä olisi parempi tapa pelastaa shown kulku kuin kourallinen rannelukkoja? Käsilukkojen expertit kävivät pitkälti otteiden vaihtoon. Homma kulki erittäin sujuvasti ja ZSJ varasti suurimman valokeilan. Parhaimmillaan ZSJ on todella sulava teknisessä painissa ja tämä oli yksi esimerkki sellaisesta ottelusta. Ja koska Sabre on aina ollut mulkero, hän kävi tietenkin sormien kimppuun. Gibson oli loukkaantumisestaan huolimatta todella hyvin mukana ja tämä oli Progressille merkki käyttää miestä enemmän isoissa yksilöotteluissa. Tykkään ketjupainista, jos jollekin tulee siitä yliannostus niin kehun pysymään kaukana tästä ottelusta. Yleisökin sai uutta virtaa Gibsonin mollaamisesta. Mainio tapa päättää ensimmäinen kierros.
****

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Regression vs London Riots
Jimmy Havoc selvisi jälleen kuiville mestaruus harteillaan, enemmän tai vähemmän Paul Robinsonin ansiosta. Viime tapahtuman pääottelun jälkeen Flash Morgan Webster kiusoitteli lunastavansa mestaruusottelunsa, mutta kertoi sen olevan järjetöntä Havocin apuvoimien takia. Niinpä Flash ja Progress toivat takaisin ”insurance policyn”… London Riotsin. James Davis ja Rob Lynch kävivät entisten liittolaistensa kimppuun ja kääntyivät faceiksi. Havoc oli heittänyt Riotsit kuvainnollisesti bussin alle Chapter 15 -tapahtumassa säilyttääkseen vyönsä, minkä takia Riots potkittiin pois Progressista. Nyt Riots sai maksella kalavelkojaan illan pääottelussa. Pakko mainita myös Robinsonin sisääntulon hieno visuaalinen puoli yleisön kääntäessä tälle selkänsä ja nostaessaan keskisormet ilmaan.

Ja perkele, nelikko toimitti illan päätteeksi vallan mainion pääottelun. Riots toimi myös faceina yleisön suorastaan syöden heidän kädestään. Koko nelikko otti kovaa bumppia läpi ottelun. Davis väläytti näyttävällä Suicide Divella ja otti melkein heti perään Powerbombin puulattialle, Robinsonia heiteltiin ottelun pienimpänä miehenä ympäriinsä brutaalisti ja Havocin pää jätti melkein lommoja videoseinään. Yleisö huusi vielä äänensä käheiksi ottelun loppusuoralla. Vihantäytteisenä brawlina tämä olisi ehkä kaivannut jotain No DQ -stipulaatiota (mutta myöhemmät tapahtumat huomioon ottaen tämä oli ihan järkevää näin). Kuten sanottua, mainio päätös koknaisuudessaan mainiolle illalle
****

Voittajat:
► Näytä spoileri
_____________________________________

Progress oli lähellä toimittaa parhaan tapahtumansa koskaan. Lähinnä illan toisen puoliskon pettäneet ottelut laskivat tasoa ja mielialaa. Puolivälin angle oli myös turhan pitkä. Siltikin nähtiin kolme huippuottelua ja seuraavana iltana jatkettaisiin samaan tahtiin. Se olisi luvassa seuraavaksi… mutta unohdin, että ennen tätä käytiin ENDVR 10, jonka arvioin nyt näiden iltojen välissä. Joskus vuonna 2020 siis.

*** Roderick Strong
** Tommy End
* Zack Sabre Jr.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
JAPAN SUPERSHOW 1992

Voi pojat. Viime vuonna kerroinkin jo aika perusteellisesti WCW:n ja New Japan Pro Wrestlingin tiivistä yhteistyöstä, johon kuului myös se, että vuonna 1991 WCW ja NJPW järjestivät ensimmäistä kertaa yhteisen ppv-tapahtuman Tokiossa yli 60 000 katsojan edessä Tokyo Domessa. Tuolla tapahtumalla on monta nimeä, Japanissa sitä kutsuttiin muun muassa Starrcadeksi, mutta USA:ssa WCW kutsui sitä WCW/NJPW Supershow'ksi tai WCW Japan Supershow'ksi. Oli miten oli, kyseinen tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 1991, ja kuukautta myöhemmin huhtikuussa WCW lähetti siitä tiivistetyn kaksituntisen version 10 dollarin erikois-ppv:nä myös USA:ssa.

Vuoden 1991 tapahtuman jälkeen WCW ja NJPW olivat jatkaneet tiivistä yhteistyötään, johon kuului se, että muutamat WCW:n painijat kävivät vierailemassa NJPW:n tapahtumissa ja vastavuoroisesti muutamat NJPW:n painijat vierailivat WCW:n tapahtumissa. Jotkut painijat, kuten Big Van Vader, loikkivat vähän oman mielensä mukaan näiden promootioiden välillä. Samaan aikaan WWF (joka oli aikaisemmin ollut NJPW:n yhteistyökumppani) yritti viritellä omaa yhteistyötään Super World of Sports (SWS) -nimisen uuden japanilaispromootion kanssa: SWS pyrki olemaan "Japanin WWF" ja tuomaan enemmän sports entertainment -tyyliä perinteiseen puroresumaailmaan. NJPW puolestaan keskittyi enemmän perinteiseen painiin.

Näistä lähtökohdista tullaan sitten vuoden 1992 tammikuuhun. Koska vuoden 1991 Supershow oli ollut varsin menestyksekäs, WCW ja NJPW päättivät järjestää uuden vastaavan Tokyo Domessa. Tällä kertaa se kuitenkin järjestettiin jo heti vuoden alussa: 4. tammikuuta. Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun NJPW järjesti juuri 4. tammikuuta Tokyo Domessa suuren tapahtuman. Tästä vuodesta lähtien juuri tuosta päivämäärästä ja tuosta tapahtumapaikasta muodostui kuitenkin NJPW:n merkittävimmän tapahtuman päivä. Kun tapahtumayhteistyö WCW:n kanssa päättyi vuoden 1993 Supershow'n jälkeen, NJPW jatkoi oman "vuoden suurimman tapahtumansa" järjestämistä aina 4. tammikuuta Tokyo Domessa. Vuodesta 2007 lähtien tuo tapahtuma on tunnettu Wrestle Kingdomina, japanilaisen painin WrestleManiana. Eli itse asiassa tällä tapahtumalla on varsin merkittävä rooli japanilaisen painin historiassa: tämä oli ikään kuin Wrestle Kingdomin esi-isä.

Kuten vuonna 1991, myös tänä vuonna tämä live-tapahtuma kesti paljon pidempään kuin kaksi tuntia ja piti sisällään yhteensä 12 ottelua. WCW ei kuitenkaan lähettänyt tapahtumaa tänäkään vuonna kokonaisuutena USA:ssa, vaan tapahtumasta pätkittiin kahden tunnin versio USA:ssa esitettäväksi, joten arvioin jälleen tuon lyhyemmän version, koska ideani on arvioida nimenomaan Amerikassa lähetetyt ppv:t. Näistä jenkkiversiossa poistetuista otteluista täytyy kuitenkin mainita erikseen yksi: 1 on 1 -ottelu, jossa amerikkalainen Scott Norton paini muuan suomalaista ex-nyrkkeilijää Tony Halmetta vastaan. Jos vain WCW olisi tajunnut pitää tämän ottelun Jenkki-PPV-versiossaan, olisi Halme esiintynyt ensimmäisen kerran tässä projektissa jo vuonna 1992. Nyt tätä ilon ja onnen päivää jouduttaisiin vielä odottamaan.

Erityisen kiinnostavaa tässä tapahtuman lähetysajassa on kuitenkin se, että Yhdysvalloissa tämä show esitettiin ppv:nä vasta maaliskuussa, eli yli kaksi kuukautta tapahtuman järjestämisen jälkeen. Kiinnostavan tästä tekee se, että tässä välissä WCW oli jo järjestänyt SuperBrawl-ppv:nsä, mikä aiheuttaa tietynlaisia vinoumia aikajanalle. WCW oli kuitenkin vain päättänyt hyväksyä tämän, ja niinpä show'n alussa juontajana toiminut Eric Bischoff kertoi katsojille, että tämä tapahtuma oli oikeasti käyty jo tammikuussa ja että sen takia esimerkiksi Lex Luger puolustaa tässä ppv:ssä vielä WCW World Heavyweight -mestaruuttaan, vaikka oli oikeasti hävinnyt sen jo kuukautta aiemmin. Selostajina tässä erikoisessa tapahtumassa toimivat Jim Ross ja Tony Schiavone.

Kuva Kuva
Super Strong Machine & Norio Honaga & Hiro Saito vs. Jushin Thunder Liger & Masashi Aoyagi & AKIRA
Viime vuonna Supershow aloitettiin kolmen amerikkalaisen ja kolmen japanilaisen painijan 6-Man Tag Team Matchilla. Tänä vuonna oli tyydytty yksinkertaisempaan: kuusi NJPW:n painijaa pääsivät painimaan keskenään. Viime vuoden Supershow'sta tuttuja nimiä olivat vain Jushin Liger ja AKIRA (Akira Nogami), jotka painivat viime vuonna keskenään IWGP Junior Heavyweight -mestaruudesta. Nyt kaksikko oli samalla puolella ja sai joukkuekaverikseen Masashi Ayoagin - nuoren uransa alussa olevan japanilaispainijan, josta ei hirveämmin löydy tietoa. Pitkän uran hän ainakin on Japanissa sittemin tehnyt. Liger oli itse asiassa tämän tapahtuman aikaan vielä WCW Light Heavyweight -mestari, mutta hänellä ei ollut vyötä mukanaan, ja selostajat kutsuivat häntä jo "entiseksi" WCW Light Heavyweight -mestariksi, koska Liger oli hävinnyt vyönsä helmikuisessa SuperBrawlissa. Tämä olisi ollut ihan loogista, jos tosiaan (niin ikään mestaruusvyönsä SuperBrawlissa hävinnyt) Lex Luger ei myöhemmin tässä show'ssa puolustaisi mestaruuttaan. No, mitäpä pienistä. Ligeria, Ayoagia ja AKIRAa vastassa oli sitten kolme tuoretta nimeä. Super Strong Machine oli pitkän linjan japanilaispainija, jonka "Machine"-gimmickistä oli tullut klassikko Japanissa. Honaga ja Saito puolestaan muodostivat näihin aikoihin Blond Outlaws -joukkueen. Molemmat olivat kokeneita painijoita, jotka olivat aloittaneet uransa 1980-luvun alussa. Honaga oli myös hallitseva IWGP Junior Heavyweight -mestari, mutta Ross ja Schiavone eivät huomioineet tätä selostuksessaan ollenkaan.

Hmm, paperillahan tämä oli aika lähellä mahtavaa ottelua. Kuusi taidokasta japanilaista light heavyweight -painijaa toisiaan vastassa noin 15-minuuttisessa ottelussa. Varsinkin kun ottelussa oli vielä Jushin Thunder Ligerin tapainen supertähti, olisi voinut olettaa, että tämä ottelu nousisi jopa huipputasolle. Jostain syystä tämä ottelu ei kuitenkaan (minun silmissäni) lähtenyt koskaan lentoon toivotulla tavalla. Ehkä kyse on sitten taas vain siitä, etten ole ihan niin suuri japanilaistyylisen painin fani kuin perus jenkkipainin ystävä, mutta tästä ottelusta tuntui vain puuttuvan tunnelma, rakenne ja tarina aika lailla kokonaan. Liikkeet olivat kyllä näyttäviä, ottelu kulki hyvin ja matsia oli kiva seurata, mutta silti mitään tajunnanräjäyttävää ei nähty painiliikkeidenkään osalta. Kokonaisuutena tämä oli siis oikein hyvä ottelu (no mitään muuta ei nyt tältä kuusikolta sopinut odottaakaan), mutta vähän pettynyt fiilis tästä silti jäi.
*** (15:12)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Larry Zbyszko & Arn Anderson vs. Michiyoshi Ohara & Shiro Koshinaka
Sitten oli vuorossa ensimmäinen amerikkalaisten ja japanilaisten välinen ottelu. Arn Anderson ja Larry Zbyszko edustivat tässä ppv:ssä Dangerous Alliancea, muu porukka oli jäänyt Tyynen valtameren toiselle puolelle. Vastaansa tämä konkarikaksikko sai kaksi lahjakasta japanilaispainijaa. Shiro Koshinaka esiintyi jo viime vuoden Supershow'ssa, tuolloin osana 6-Man Tag Team Matchia. Nyt hän sai vastaansa Michiyoshi Oharan, joka oli nuori ja vasta reilu vuosi sitten uransa aloittanut painija, jota hehkutettiin kuitenkin yhtenä NJPW:n lahjakkaimmista rookieista.

Hyvää, varmaa painia. Se on päällimäisin fiilis, joka tästä ottelusta jäi. Zbyszko ja Anderson ovat sellainen konkarikaksikko, että he tietävät ihan tasan tarkkaan, mitä kehässä pitää milloinkin tehdä. Kumpikaan ei ole sellainen, että heiltä sopisi odottaa jotain älyttömän näyttäviä liikkeitä tai muuta aivan tajunnanräjäyttävää, mutta sen sijaan he hallitsevat pirun hyvin brawlaamisen, tekniikkapainin ja tarinankerronnan. Kun nämä taidot hyödynnetään oikealla tavalla joukkueottelussa kahden taitavan japanilaispainijan kanssa, on lopputuloksena nimenomaan hyvä ottelu. Ei mikään mielettömän upea tai säväyttävä paini-iloittelu, mutta takuuvarma ja roolissaan erittäin hyvin toimiva taidokas painiottelu.
*** (12:32)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dusty & Dustin Rhodes vs. Kim Duk & Masa Saito
Voi kyllä! Jostain ainakin minulle täysin selittämättömäksi jääneestä syystä Dusty Rhodes oli päättänyt palata eläkkeeltään tätä tapahtumaa varten ja painia joukkueottelussa oman poikansa kanssa. Ilmeisesti Dusty oli taas vain saanut uuden idean, jolla hän pystyisi pitämään itsensä esillä ollessaan pääbuukkaaja - vaikka WCW:n ykkösehto Rhodesin buukkaajaksi palkkaamiseen oli nimenomaan ollut se, että Rhodes ei enää painisi itse. No, onneksi tämä paluu jäi tosiaan vain yhden illan mittaiseksi. Isän ja pojan muodostama joukkue sai tässä tapahtumassa vastaansa kaksi todellista konkaria: japanilainen Masa Saito oli tuttu monista muistakin aiemmista WCW:n tapahtumista, ja Kim Duk oli puolestaan jo 1960-luvulla uransa aloittanut korealainen painija, jonka ura oli nyt vahvasti ehtoopuolella. 1980-luvulla Duk oli itse asiassa myös näytellyt muutamissa elokuvissa sellaisten nimien kuin Eddie Murphyn ja Arnold Schwarzeneggerin kanssa.

Tämä ottelu saa kiittää hyvin pitkälti Masa Saitoa siitä, ettei tästä tullut totaalista kuraa. Dusty oli näihin aikoihin jo aivan eläkekunnossa, eikä hänestä ollut tässä ottelussa muuhun kuin showboattailemaan, tunnelman luomiseen ja tietynlaiseen kehäpsykologiseen rakenteluun. Nuori Dustin puolestaan yritti kyllä parhaansa, mutta ehkä suuri areena ja poikkeuksellinen show olivat hänelle vielä liikaa, koska Dustin esiintyi paljon epävarmemmin kuin oli viime aikoina esiintynyt ja botchasi hämmästyttävän paljon liikkeitä. Tilannetta ei helpottanut sekään, että hän joutui merkittävissä määrin kantamaan Kim Dukia, josta minulla ei ole kummemmin mitään hyvää sanottavaa. En tiedä, onko Duk ehkä joskus ollut loistava ja arvostettu painija, mutta tässä matsissa hän oli lähinnä kömpelö, kökkö ja vaivaannuttava. Onneksi mukana oli sitten tosiaan Saito, joka oli jälleen kerran (kuten aikaisemminkin näissä arvostelemissani otteluissa) pirun loistava ja stiffi brawleri. Saito paiskoi molempia Rhodeseja (erityisesti Dustinia) miten halusi ja sai jokaisen liikkeensä näyttämään sekä uskottavalta että näyttävältä. Muutenkin Saito piti ottelun rakenteen hyvin kasassa ja kertoi samalla myös toimivan tarinan ongelmistaan oman joukkueparinsa kanssa. Saiton hyvyydestä ja Dustinin yrittämisestä huolimatta ottelussa oli tosiaan pahoja ongelmia, eikä tämä oikein missään vaiheessa lähtenyt kunnolla lentoon. Niinpä tämä oli kokonaisuutena juuri ja juuri tv-ottelutasoinen matsi, muttei yhtään sen kummempi.
** (14:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
El Gigante vs. Big Van Vader
Sitten oli todellisen isojen miesten rymistelyn vuoro. El Gigante oli (kokonsa ansiosta) edelleenkin japanilaisten suuri suosikki, ja samoin oli itse asiassa myös Big Van Vader, vaikka tässä ottelussa hän vetikin heelin roolia. Vader oli tähän mennessä paininut suurimman osan merkittävästä urastaan nimenomaan Japanissa ja pitänyt myös hallussaan NJPW:n päämestaruutta IWGP World Heavyweight -vyötä. Ei siis ihme, että japanilaisyleisö piti Vaderista, joka näihin aikoihin paini jostain syystä kokonaan ilman tunnusmerkillistä maskiaan. WCW:n puolella Vader oli edelleen tähän mennessä paininut lähinnä satunnaisesti, joten tässä ottelussa häntä saattoi pitää melkein enemmän NJPW:n edustajana. Tämä jäi muuten El Giganten viimeiseksi WCW-otteluksi: myös WCW oli vihdoin alkanut vuoden 1991 aikana tajuta, että Gigantesta ei saataisi pushattua sellaista tähteä kuin oli haluttu. Niinpä Gigante irtisanottiin WCW:stä vuoden 1992 alussa, ja hänen yhdeksi viimeisistä WCW-otteluistaan jäi tämä tammikuussa 1992 nauhoitetun tapahtuman matsi Vaderia vastaan.

Onneksi El Gigante ei petä koskaan. Viime vuonna Gigante tarjosi Japan Supershow'n turhakeottelun Big Catin kanssa, tänä vuonna vuorossa oli vastaava turhake Big Van Vaderin kanssa. Oikeastaan tämän vuoden turhuus tosin harmittaa vielä enemmän kuin viime vuoden vastaava, ja siihen on myös hyvä syy. Ensinnäkin viime vuoden ottelussa oli alusta lähtien selvää, että kyseisellä matsilla ei ole edellytyksiä mihinkään muuhun kuin paskuuteen. Lisäksi ottelussa oli se hyvä puoli, että se sai kunnollisen lopetuksen (ja vieläpä varsin nopeasti), koska vain toisen painijoista tarvitsi näyttää hyvältä. Sen sijaan tämän vuoden ottelussa harmitti se, että Big Van Vader olisi voinut saada oikean vastustajan kanssa aikaan vaikka minkälaisen mahtavan brawlin, mutta sen sijaan hänet pistettiin painimaan turhaa paskaa El Giganten kanssa. Se harmitti myös siksi, koska alusta asti oli selvää, että kumpikaan näistä yleisönsuosikeista ja buukkaajien rakastamista jättiläisistä ei häviäisi puhtaasti varsinkaan tämän japanilaisyleisön edessä. Niinpä idioottimainen paskalopetus oli nähtävissä jo kauan etukäteen, ja sellainen myös tälle yleisölle tarjoiltiin kökön rymistelyn päätteeksi. Onneksi lopetus tuli sentään armollisen nopeasti.
½ (4:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Masahiro Chono - WCW World Heavyweight Championship
Sitten illan erikoisimpaan otteluun. Kuten todettua, Lex Luger oli siis hävinnyt WCW World Heavyweight -mestaruutensa SuperBrawlissa. Eikä siinä kaikki, vaan Luger oli lähtenyt WCW:stä heti tuon tapahtuman jälkeen ja tehnyt sopimuksen Vince McMahonin promootion kanssa - palataan tähän WrestleManiassa. Luger oli saanut tarpeekseen WCW:stä useammastakin syystä ja jättänyt promootion juuri, kun hänestä oli tullut (muiden lähtemisten vuoksi) yksi firman suurimmista tähdistä. Niinpä tuntui jotenkin todella oudolta, että maaliskuussa (kuukausi Lugerin WCW-lähdön jälkeen) WCW kuitenkin vielä lähetti tapahtuman, jossa Luger puolusti WCW World Heavyweight -mestaruutta. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Lugerin vastustaja oli Masahiro Chono, joka on tuttu luultavasti kaikille, jotka tietävät yhtään mitään japanilaisesta painista. Chono oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä ja noussut 1990-luvun alusta lähtien vähitellen NJPW:n ykköstähtien joukkoon. Viime vuonna Chono paini Masa Saiton kanssa Barry Windhamia ja Arn Andersonia vastaan, nyt hänellä oli mahdollisuus voittaa WCW World Heavyweight -mestaruus.

Huh, täytyy kyllä nostaa hattua Masahiro Chonolle. Lex Luger oli tässä vaiheessa WCW-uraansa käytännöllisesti katsoen turhake, jota ei tuntunut kiinnostavan edes oman WCW World Heavyweight -mestaruuden puolustaminen kymmenientuhansien japanilaisten edessä jättiareenalla. Ok, kyllä Luger tässä ottelussa hoiti oman osuutensa ihan siedettävästi, ei botchaillut mitään ja veti koko matsin läpi ihan rutiinilla. Mutta se juuri kertoo kaiken oleellisen: Luger ei todellakaan yrittänyt mitään erikoista tai tehnyt yhtään enemmän kuin vaadittiin, ja kuten on vuosien aikana käynyt selväksi, Lugerin rutiinisuoritus ei ole vielä erityisen hyvä. Onneksi Lugeria vastassa oli tosiaan Masa Chono, joka todellakin halusi tehdä tässä ottelussa kaiken mahdollisen. Niinpä Chono myi kaikki Lugerin liikkeet täydellisesti, liikkui itse kehässä pirun hyvin, väläytti muutaman todella näyttävän liikkeen ja piti muutenkin huolta siitä, että ottelu eteni taidokkaasti ja viihdyttävästi. Juuri Chonon loistava suoritus ja ottelun sinänsä ihan toimiva buukkaus nostivat tämän matsin hyvälle tasolle, mutta Lugeria ei siitä voi pahemmin kiittää.
*** (12:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Riki Choshu (c) vs. Tatsumi Fujinami (c) - IWGP Greatest 18 Club & IWGP World Heavyweight Championship
Okei, äskeinen ottelu oli ehkä illan kummallisin, mutta kyllä tämäkin omalla tavallaan oli varsin erikoinen. Aloitetaan helpoimmasta päästä, eli siitä, että viime vuoden Supershow'sta (ja sitä seuranneesta SuperBrawlista) tuttu Tatsumi Fujinami oli jälleen IWGP World Heavyweight -mestari. Tässä ottelussa hän sai vastaansa Riki Choshun - todellisen japanilaisen painin ja NJPW:n legendan. Choshu oli aloittanut uransa 1970-luvun alussa, ja viimeistään 1980-luvulla hänestä oli tullut alan legenda, kun 1980-luvun alussa hän teki historiallisen heel-turnin kääntymällä omia maanmiehiään vastaan. Tuohon aikaan tuo oli täysin poikkeuksellista japanilaisessa painissa. NJPW:ssä Choshu voitti useita mestaruuksia, ja historian ensimmäisessä WCW:n ja NJPW:n yhteistapahtumassa hän oli paininut Tiger Jeet Singhiä vastaan, mutta tuo ottelu oli leikattu pois WCW:n versiosta. Nyt Choshu piti kuitenkin hallussaan hyvin kummallista IWGP Greates 18 Club -mestaruutta. Tuon mestaruuden tarina on todella erikoinen: kun japanilaisen painin suurlegendan Antonio Inokin uran alkamisesta tuli syksyllä 1990 täyteen tasan 30 vuotta, NJPW päätti kunnioittaa Inokin uraa perustamalla "Greates 18 Club" -nimisen Hall of Famen, jonka ensimmäinen jäsen oli tietenkin Inoki itse. Samalla kertaa NJPW kuitenkin loi jostain käsittämättömästä syystä tuota Greates 18 Clubia kunnioittavan mestaruusvyön, jonka ensimmäiseksi haltijaksi valittiin Riki Choschu, kun Inoki ojensi vyön Choshulle. Erityisen hämmentävän tästä kaikesta tekee se, että NJPW pyrki jostain syystä siihen, että tuo IWGP Greatest 18 Club -mestaruus olisi yhtä arvokas kuin IWGP World Heavyweight -mestaruus. Lisäksi Greates 18 Club -mestaruuden vyönä käytettiin samaa mestaruusvyötä, joka oli aikaisemmin ollut käytössä WWF:n ja NJPW:n yhteistyön aikoihin WWF World Martial Arts Heavyweight -nimisellä mestaruudella. Tässä kaikessa ei näin omasta mielestäni ole oikeastaan mitään järkeä, mutta nyt sitten Greates 18 Club -mestari Choshu haastoi World Heavyweight -mestari Fujinamin otteluun, jonka voittaja saisi molemmat vyöt.

Tässä oli sitten todella klassinen japanilainen painiottelu. Tai no, minä olen nähnyt puroresua niin vähän, että en ole ehkä oikea henkilö arvioimaan, mikä on "klassinen japanilainen painiottelu" ja mikä ei, mutta kaiken näkemäni perusteella tämä vaikutti juuri sellaiselta. Kaksi kaikkien tuntemaa taitavaa atleettista painijaa kohtaa toisensa intensiivisessa mäiskinnässä: ei turhia gimmickejä, ei turhaa pelleilyä, ei mitään ylimääräistä. Kaksi miestä mäiskimässä toisiaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja pyrkimässä voittamaan toisen. Ikävä kyllä tämä ottelu oli jo kestoltaan sen verran rajallinen (alle 15 minuuttia), että missään tapauksessa ei puhuta klassikko-ottelusta. Muutenkin tästä matsista ehkä haisi vähän se, että Riki Choshu ja Tatsumi Fujinami eivät olleet tulleet painimaan WCW:n kanssa yhteistyössä järjestettyyn show'hun mitään elämänsä ottelua. Sen sijaan molemmat olivat kyllä kiskoneet työsaappaat jalkaan ja päättäneet tarjota katsojille kunnon intensiivisen mäiskinnän. Sellaista olikin sitten tarjolla, ja erityisesti ottelun pari viimeistä minuuttia olivat ihan mahtavaa meininkiä. Lopputaistelussa päästiin todelliseen japanilaisen meiningin ytimeen, kun molemmat yrittivät piestä toisen maahan kaikin keinoin, ja samalla molemmat no-sellasivat juuri oikealla tavalla hurjaltakin näyttäneet liikkeet. Ottelu oli buukattu hyvin, ja se oli myös viihdyttävää katsottavaa, ja tällaisenaankin tämä hieno painikamppailu oli ehdottomasti illan paras ottelu tähän mennessä.
***½ (12:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steiner Brothers vs. The Great Muta & Sting
Olisi voinut luulla, että äskeinen ottelu olisi ollut illan viimeinen matsi, mutta ei! Sen sijaan Main Eventinä käytiin vielä yksi joukkueottelu, joka oli täynnä isoja tähtiä. Steiner Brotherseista oli tullut NJPW:ssä todella suosittuja sen jälkeen, kun he voittivat IWGP Tag Team -mestaruudet klassikko-ottelussa Hiroshi Haselta ja Kensuke Sasakilta. Tällä kertaa IWGP Tag Team -mestaruuksista ei painittu tässä tapahtumassa ollenkaan, mutta nyt mestaruuksille ei ollut edes tarvetta. Scott ja Rick Steiner saivat nimittäin tässä ystävällishenkisessä ottelussa vastaansa Stingin ja The Great Mutan. Kyllä vain, pitkäaikaiset vihamiehet Sting ja Muta olivat siis onnistuneet sopimaan erimielisyytensä ja yhdistämään voimansa yhden illan ajaksi. Japanilaisyleisö oli tästä tietenkin aivan innoissaan.

Äh, olipa todella kökkö tapa päättää show. Eikä todellakaan kökkö painin osalta, koska Steiner-veljekset, Sting ja The Great Muta olivat jo hyvää vauhtia pistämässä pystyyn koko illan parasta ottelua. Sitten homma munittiin kuitenkin yhtäkkiä aivan täysin, kun ottelu sai aivan idioottimaisen lopetuksen. Ensinnäkin ottelu päättyi juuri sillä hetkellä, kun sen olisi tarvinnut nousta niin sanotusti vielä yksi pykälä ylemmäs ja tarjota se huima lopputaistelu, jota kaikki olivat odottaneet. Nyt ei saatu lopputaistelua ollenkaan, vaan sen sijaan katsojille tarjottiin aivan käsittämättömön paskasti toteutettu "yllätyslopetus", joka söi tästä muuten hienon ottelun arvosanasta heittämällä puolikkaan pois. Erityisen paljon harmittaa kuitenkin se, että paremmalla lopetuksella ja viisi minuuttia pidempänä versiona tämä olisi voinut olla jopa huippuottelu. Nyt tuosta arvosanasta voidaan vain haaveilla. Se on sääli, koska koko nelikko pisti todellakin painillisesti tässä parastaan. Erityisesti Great Muta oli taas pirunmoisissa liekeissä, mutta toki myös Steiner-veljekset loistivat taas mahtavilla Suplexeillaan ja Sting oli oma varma itsensä. Mutta koska buukkaus on mitä on, ottelu ei saa nyt ansaitsemaansa arvosanaa.
*** (11:03)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Riki Choshu
** Tatsumi Fujinami
* Scott Steiner

Kokonaisarvio Japan Supershow'sta: Viime vuoden Japan Supershow nousi kahden huippuottelun ansiosta kirkkaasti Hyväksi tapahtumaksi, mutta tämä ei yllä nyt samaan. Yksikään illan otteluista ei ollut huipputasoa, ja erityisesti Main Eventin aiheuttama pettymys harmittaa kyllä. Potentiaalia tälläkin show'lla olisi ollut enempään, koska Vaderin ja Giganten ottelua lukuun ottamatta mitään täyttä paskaa tässä ei tosiaan nähty. Helposti siis Ok ppv, mutta enemmän olisi voinut toivoa.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
3. WCW Japan Supershow - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]ENDVR 10[/align]

The Garage, Islington, Lontoo
19.4.2015

- Ilta avattiin Ali Armstrongin ja Glen Josephin pööpöilyllä kehässä. Armstrong oli edelleen polvivamman takia sivussa (ja olen melko varma, että tämä loukkaantuminen päätti lyhyen uran), joten Armstrong päätti pukeutua Gleniksi ja hoitaa illan kehäkuulutukset. Arvattavasti Glen itse saapui kehään ja komediaa seurasi. Glen myös hoiti selostuspuolen tässä tapahtumassa RJ Singhin kanssa, tehden tästä ensimmäisen tapahtuman jossa Jimmy Barnett/Jim Smallman ei ollut äänessä.

- Illan avausottelussa saatiin joukkuetoimintaa, kun vastamuodostunut Sweet Jesus (eli Chuck Mambo ja Pastor William Eaver) kohtasivat yhteen heitetyn duon Roy Johnsonin ja keskikokoisen jobberin edellisestä ENDVR:stä. Ei liene vaikeaa arvata kumpi puoli voitti tämän ottelun. Johnson (joka muistutti ulkonäöllisesti paljon Big E:tä) oli ottelun heikoin linkki, mokaten useamman spotin. Keskikokoinen jobberi ei tehnyt ottelussa yhtään mitään ja Sweet Jesus yritti parhaansa pitää ottelun jotenkin kasassa. Ottelu loppui jobberin jättäessä Johnsonin Mambon ja Eaverin uhriksi. Hip hei, älkää vaan alkako feudaamaan.

- Seuraavaksi vastakkain olivat ilkeä (ja edellisessä tapahtumassa voiton napannut) Shen Woo ja Chapter-debyyttinsä Ch 18 -tapahtumassa tehnyt Kyle Ashmore. Ashmore näyttikin vaaralliselta, itselleen ja muille. Alun vaarallisen näköisistä mokista tästä rakentui lopulta ihan kiitettävän tasoinen ottelu. Shen Woo hoiti heel-tonttinsa varmasti, vaikka ilman mitään ihmeellisempiä väläytyksiä. Ashmore oli räväyttävämpi, mutta myös huomattavasti virhealttiimpi. Ashmore vei ottelun lopulta Spiral Tapilla.

- Naisia! Ja vieläpä yksi debyytti. Jinnyn avustajani tuttu Elizabeth teki tässä yksilödebyyttinsä, mutta vastapuolella nähtiin se kiinnostavampi nimi, nimittäin Toni Storm! Uudesta-Seelannista kotoisin oleva Storm muutti nuorella iällä Australiaan ja sieltä Englantiin aloittamaan painikoulutuksensa jo 13 vuoden iässä. Storm oli pääasiassa pyörinyt Englannissa sekä pari kertaa Euroopassa. FCF:n seuraajia Storm ihastutti vuoden 2016 Talvisota X -tapahtumassa. Joka tapauksessa, tässä ottelussa nähtiin hyvää menoa molemmilta naisilta. Etenkin alku ja loppu olivat melko tulisia. Elizabethin hallintaosuus oli aika yksitoikkoinen. Jinny luonnollisesti sekaantui otteluun ja tämän avulla Elizabeth nappasi voiton Backstabberilla.

- Neljän miehen sekametelisoppaa oli seuraavaksi tarjolla. Earl Black Jr. näytti edelleen halvalta CAW:lta (ja veti huonon lastentarinan laatikkopromossa), Mark Hendry paini edelleen ilman suuntausta ja Damon Moser odotteli toukokuussa odottavaa paljastumistaan Faceless-jäseneksi. Hän käytti sentään Shining Wizadon mahtavaa I Am The Knife -kappaletta sisääntulomusiikkinaan. Neljäs mies oli sitten debytoiva Jack Sexsmith. Nimestä voi ehkä päätellä jotain. Kuten myös sisääntulokappaleesta I Touch Myself, ylimääräisestä lantion työntöliikkeistä sekä ”Morally Ambiguous, Sexually Frivolous” -paidasta. Tajuatte ehkä homman jujun. Eeppisiä hetkiä nähtiin: Sexsmith loikkasi ulos kehästä huutaen omistavansa ison peniksen, Moser lahjoi Blackin auttamaan tätä voittamaan ottelun kaksikymppisellä ja Hendry paini tiukasti ilman hitustakaan karismaa. Ennalta-arvattavasti heelien liittouma hajosi nopeasti kasaan (Refund-huutojen säestämä) ja sitä eteenpäin nähtiin hyvä loppuhärdelli. Ottelu onnistui hyvin piilottamaan eri osallistujien heikkoudet. Moser vei lopulta voiton iskien Knee Tremblerin Blackille.

- Toinen naisten ottelu? Ennenkuulumatonta. Jinnyn ja Pollyannan feudi jatkui joukkueottelun muodossa, mysteeripartnereiden kera. Jinny oli valinnut puolelleen (minun ilokseni) Paul Robinsonin. Pollyanna oli puolestaan saanut rinnalleen ”Wild Boar” Mike Hitchmanin. Hitchman onnistui olemaan ottelun lyhyin osanottaja kahden naisen ja Robbon kanssa. Ottelu käytiin intergender-säännöin (vaikka Joseph kuuluttikin Mixed Tag -otteluna). Luonnollisesti oli selvää, että Robbon ja Jinnyn heel-työskentely toimi erittäin hyvin. Pollyanna ja Wild Boar toimivat hyvin tulisena face-kaksikkona. Tuloksena oli illan toimivin ottelu. Heelit veivät ottelun loputa nimiinsä Jinnyn viskatessa Pollyannaa tuolilla päin näköä ja Robbon hyödyntäessä tuomarin hämäännyksen low blowlla ja Curb Stompilla Hitchamanille. Ottelun jälkeen Glen Joseph tuli vielä ilmoittamaan ottelun Jinnyn ja Pollyannan välille SSS16 -viikonlopuksi…

- Toiseksi viimeisessä ottelussa olivat vastakkain Sebastian (jonka liittouma Darrell Allenin kanssa oli taidettu unohtaa tapahtumien välissä) ja Skotlannin ylpeys… GRADO! Pelissä Gradon legendaarinen vyölaukku. Komediaa olisi siis luvassa. Vähemmän yllättäen Gradon sisääntulo oli illan meluisin. Ei tämä nyt täysi komediaottelu ollut, mutta hauskaa oli kumminkin. Eye Poke -kisan lisäksi nähtiin kaikkien aikojen huonoin Rock Bottom. Grado vei tämän perseilyn lopulta RK-Gradolla (joka tuli aivan tyhjästä).

- Showta on jäljellä puoli tuntia ja luvassa on enää WELSHTISTAN eli Mason Ryanin ottelu. Nyt pelkään pahinta. Vastassa on sentään Eddie Dennis. Eddie sai vihdoin pituisensa vastustajan. Alkupuoli olikin lähinnä yleisön lämmittelyä. Otteluna kuvailisin tätä tavanomaiseksi. Eteni loogisesti alusta loppuun Welshtistan näyttäessä jopa pätevältä painijalta. Tämä oli varmaan Ryanin uran paras (ja pisin) yksilöottelu, joka ei onneksi kestänyt puolta tuntia. Olisihan hänestä varmaan jotain tullut, jos olisi jaksanut bisneksessä pysyä tuolla fysiikalla. Dennis oli oma viihdyttävä itsensä ja veikin ottelun nimiinsä vakuuttavalla Next Stop Driverilla.

*** Paul Robinson
** Mason Ryan
* Eddie Dennis

Ensi vuoden puolella päästään toivottavasti käsiksi SSS16 -turnauksen toiseen iltaan.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEMANIA VIII

Tervetuloa historian kahdeksatta kertaa vuoden suurimman, kauneimman ja upeimman painitapahtuman WrestleManian pariin! Tällä kertaa WrestleMania järjestettiin (WWF:n ilmoituksen mukaan) yli 60 000 katsojan edessä Hoosier Domessa Indianapoliksessa, joten muutosta viime vuoden alle 20 000 katsojan areenaan Los Angelesissa oli aika merkittävästi. Toki pitää ottaa huomioon, että erinäisten arvioiden mukaan tässä WrestleManiassa oli maksavaa yleisöä vain noin 30 000, ja loput paikallaolijoista olivat vapaalippulaisia ja muuta täytettä. Myös tämän WrestleManian buyrate oli jälleen huonompi kuin edellisen (ja edellistä pidettiin vuosi sitten surkeana suorituksena). Tämä kaikki johtuu siitä, että showpainin suosion lasku yleisesti sen kuin vain jatkui Yhdysvalloissa, eikä uutta nostetta ollut näkyvissä. Mikä pahinta, nämä taloudelliset huolet olivat itse asiassa WWF:lle tämän WrestleManian aikaan pienempiä kuin monet muut huolet.

Alkuvuoden 1992 aikana WWF oli nimittäin ajautunut todelliseen mainstream-julkisuuskriisiin, joka alkoi tässä kohtaa oikeasti näyttää siltä, että WWF ei välttämättä selviäisi siitä. WrestleManiassa tai missään muussakaan WWF:n kanavassa ei tilanteesta toki puhuttu mitään, mutta todellisuudessa se oli näihin aikoihin katastrofaalinen. Viime vuodesta lähtien valloilla ollut steroidiskandaali oli räjähtänyt nyt täysin WWF:n käsiin, kun kaikille oli käynyt selväksi, että niin Vince McMahon kuin WWF:n suurin tähti Hulk Hogankin olivat vuonna 1991 kohun alussa valehdelleet suut ja korvat täyteen WWF:n steroiditilanteesta ja esimerkiksi siitä, kuinka Hogan oli käyttänyt KERRAN steroideja. Viikko toisensa perään uudet entiset WWF-tähdet tekivät lisää paljastuksia WWF:n kulissien takaisesta steroiditoiminnasta, Vince McMahon oli itse yrittänyt vain valehdella lisää asiasta televisiossa, ja lopulta WWF oli joutunut myöntämään, että heidän vuoden 1991 lopussa aloittamissaan steroiditestauksissa aluksi lähet puolet painijoista olivat jääneet kiinni kiellettyjen aineiden käytöstä. Lähes kaikki amerikkalaiset mainstream-mediat olivat ottaneet WWF:n steroidikohun aiheekseen alkuvuodesta 1992. WWF oli tämän kaiken keskellä joutunut oikeasti pakottamaan painijansa lopettamaan kaiken kaman vetämisen, ja tässä show'ssa nähtiin oikeasti hämmästyttävän vähän millään tavalla lihaksiaan pumpanneita painijoita.

Eikä tässä todellakaan ollut kaikki. WWF:n suurin huoli itse asiassa melkeinpä oli se, että kolmea sen työntekijää syytettiin tällä hetkellä alaikäisten poikien (ns. kehäpoikien) seksuaalisesta häirinnästä ja seksuaalisesta ahdistelusta. Yksi näistä työntekijöistä oli Pat Pattersson. Tämä tapaus oli niin ikään saanut steroidien ohella todella paljon mainstream-median huomiota, WWF oli irtisanonut kaikki syytetyt työntekijät (tosin esimerkiksi Patterssonin kohdalla irtisanominen saattoi olla vain peitetempaus), ja myös tämä vyyhti vain paisui viikko viikolta pahemmaksi WWF:n kannalta. Valtavirtajulkisuus ei todellakaan ollut mairittelevaa WWF:lle alkuvuodesta 1992, ja myös muut amerikkalaiset promootiot olivat alkaneet saada osansa WWF:ään suunnatusta kurasta.

Painijapuolellakaan WWF:llä ei mennyt erityisen hyvin, koska useampikin WWF:n isoista nimistä suunnitteli jättävänsä promootion tämän ppv:n jälkeen. Mutta palataan niihin suunnitelmiin kyseisten painijoiden kohdalla. Show'n selostajina toimivat tutusti Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney. USA:n kansallislaulun (ei siis America The Beautifulia tällä kertaa) lauloi country-laulaja Reba McEntire.

Kuva Kuva
El Matador vs. Shawn Michaels w/ Sensational Sherri
Ilta avattiin heel Shawn Michaelsin 1 on 1 -ppv-debyyttiottelulla. Kuten Royal Rumblen arviossa kirjoitin, Shawn Michaels oli siis tehnyt yhden painihistorian legendaarisimmista heel-turneista Brutus Beefcaken talk show'ssa Barber Shopissa kääntymällä joukkuepariaan Marty Jannettya vastaan ja potkaisemalla hänet läpi Barber Shopin ikkunasta. Jannetty katosi (backstage-syistä) tuon jälkeen pitkäksi aikaa ruudusta, ja totaalisen ylimielinen ja omahyväinen Michaels siirtyi muiden face-painijoiden kiusaamiseen. Yksi Michaelsin ensimmäisistä kohteista oli WWF-konkari "El Matador" Tito Santana, joka halusi opettaa Michaelsille vähän käytöstapoja. Santanan ura alkoi olla tässä vaiheessa jo ehtoopuolella, mutta nuoren ja koppavan Michaelsin hän uskoi pystyvänsä vielä päihittämään. Michaelsilla oli kuitenkin apunaan Sensational Sherri, joka oli siis vaihtanut Ted DiBiasen manageroinnin Shawn Michaelsin managerointiin. Itse asiassa tämä vaihdos meni ilmeisesti niin, että DiBiase ja Michaels painivat alkuvuodesta 1992 hetken aikaa joukkueena, mutta sitten DiBiase siirtyi toisiin joukkuekuvioihin eikä enää tarvinnut Sherrin palveluksia. Sherri puolestaan tarvitsi uuden manageroitavan ja ryhtyi mielellään Michaelsin manageriksi. Juuri Michaelsin ja Sherrin yhteistyössä Michaelsista tehtiinkin sitten jokanaisen unelma, "Sexy Boy". Sherri Martel jopa lauloi Michaelsille sävelletyn Sexy Boy -entrance-kappaleen, joka kuultiin ensimmäisen kerran ppv:ssä tässä WrestleManiassa. Tämä alkuperäinen Sexy Boy -versio on kyllä aika rautaa.

Shawn Michaels oli todellakin ottanut heel-roolinsa jo parin kuukauden jälkeen pirun hyvin haltuun. Tässäkin ottelussa melkein viihdyttävintä antia oli katsella nimenomaan, kuinka Michaels pyrkii ärsyttämään faneja kaikilla mahdollisilla tavoilla ja onnistuu siinä vielä erinomaisen hyvin. Toki se ei ollut ainut viihdyttävä asia tässä ottelussa, koska kehässä oli kaksi taitavaa painia, jotka pystyivät keskenään koska tahansa hyvään otteluun. Ehkä tämän ottelun ongelma oli kuitenkin juuri se, että tämä tuntui enemmän sellaiselta "koska tahansa" -ottelulta kuin WrestleMania-tason ottelulta. Kumpikaan ei tuntunut pistävän ihan parastaan, eikä ottelussa nähty mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä. Sen sijaan nähtiin kyllä takuuvarmaa hyvää painia, jossa oli sopivasti high flying -tyyliäkin mukana, mikä oli vielä vuonna 1992 WWF:ssä hyvin harvinaista. Aikaa ottelulla oli noin 10 minuuttia, ja siinä ajassa ei vielä mihinkään ihan ihmeisiin ylletä. Niinpä tämä ottelu oli loppujen lopuksi "vain" hyvä. Ehdottomasti oikein kiva ja toimiva tapa WrestleManian avaamiseen, ja hoiti siinä mielessä roolinsa erittäin hyvin, mutta Michaelsilta ja Santanalta olisi voinut odottaa vielä enemmänkin.
*** (10:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Interview w/ Legion of Doom & Paul ELlering
Tässä välissä nähtiin sitten Legion of Doomin saapuminen areenalle ja haastattelu kehässä. Pelkkää LODin haastattelua en arviossa mainitsisi, mutta tämä oli monestakin syystä poikkeuksellinen tapaus. 1) Vielä viime ppv:n päättyessä Animal ja Hawk olivat olleet WWF:n joukkuemestarit, mutta nyt heillä ei ollut vöitä enää muknaan. 2) LODilla ei ollut ollenkaan ottelua WrestleManiassa, eikä kukaan odottanut heidän edes esiintyvän show'ssa. 3) LOD oli hävinnyt joukkuemestaruutensa pian Royal Rumblen jälkeen, ja monet olivat varmoja, että mestaruuksien häviäminen tarkoittaisi LODin lähtemistä kokonaan WWF:stä. Jo pidemmän aikaa oli huhuttu, että Animal ja Hawk eivät olisi tyytyväisiä asemaansa WWF:ssä ja että asiaan ei varsinaisesti auttanut heillekin asetettu kielto steroidien käyttämisestä. Niinpä Animalia ja Hawkia ei ollutkaan nähty WWF:n tapahtumista moneen viikkoon ennen WrestleManiaa, joten tätä voi pitää yllätyscomebackina. 4) Suurin syy tämän promon merkittävyyteen on kuitenkin se, että tämä oli LODin NWA-aikaisen managerin Paul Elleringin WWF-debyytti ja ensimmäinen kerta, kun Animal, Hawk ja Ellering esiintyivät yhdessä WWF:ssä. Harmi vain, että suurella yleisöllä ei ollut mitään hajua tässä tapahtumassa, kuka Ellering oli, ja siksi koko haastattelu (joka keskittyi Elleringiin) oli käytännössä turha. No, LOD oli kuitenkin tullut takaisin, ja nyt heillä oli vanha managerinsa mukanaan.

Kuva Kuva
Jake Roberts vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
The Undertaker oli vihdoin tehnyt face-turnin, jota WWF-fanit olivat odottaneet jo kauan. Taker oli ollut lähes debyytistään lähtien hämmästyttävän suosittu, ja viime aikoina hän oli alkanut kerätä niin kovia face-reaktioita, että WWF:llä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntää hänet faceksi. Turnille saatiin vieläpä luonnollinen ja erittäin kiinnostava juonikuvio, kun Undertaker kääntyi helmikuisessa Saturday Night's Main Eventissä vanhaa ystäväänsä Jake Robertsia vastaan. Hävittyään Randy Savagelle SNME:ssä Roberts yritti ottelun jälkeen piestä Savagen terästuolilla backstagella, mutta Undertaker saapui paikalle pelastamaan Savagen ja estämään Robertsin hyökkäyksen. Tästä alkoi miesten välinen vihanpito, joka yltyi parissa viikossa hyvin brutaaliksi. Roberts muun muassa murskasi Undertakerin käden hauta-arkun väliin ja iski sen jälkeen DDT:n Paul Bearerille. Nyt oli vihdoin aika selvitellä välit singles-ottelussa, joka muuten jäisi joksikin aikaa Robertsin viimeiseksi WWF-otteluksi. Roberts oli ollut pidemmän aikaa tyytymätön asemaansa WWF:ssä (hän uskoi olevansa ME-tason nimi), ja niinpä hän päätti jättää WWF:n WrestleManian jälkeen. Lähtönsä Roberts hoiti ehkä karuimmalla mahdollisella tavalla: ilmoittamalla siitä Vincelle juuri ennen WrestleManian alkua.

Tässä ottelussa oli toimiva taustatarina, ja myös tunnelma oli kohdillaan, ja juuri nuo kaksi asiaa tietyllä tavalla pelastivat tämän ottelun. Etukäteen ajateltuna Undertakerin ja Jake Robertsin kohtaaminen kuulostaa sellaiselta matsilta, jossa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin - varsinkin kun Undertakerista oli tullut vähän vahingossa suuri yleisönsuosikki ja kun Jake Robertsista oli kuoriutunut yksi koko WWF:n parhaista heeleistä. Jotenkin tämä ottelu ei sitten kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla. Ehkä Robertsin ja Undertakerin tyylit eivät vain sopineet yhteen. Ehkä Undertaker oli edelleen liian vihreä. Ehkä ottelulle ei vain lähtökohtaisesti ollut annettu mahdollisuuksia mihinkään huippusuoritukseen, koska aikaakaan tällä ei ollut mitenkään liiaksi. Ehkä Vince vain halusi, että firmasta lähdössä oleva Roberts tuhottaisiin nopeasti. Oli miten oli, varsinaiset painilliset hienot suoritukset jäivät tässä matsissa aika vähiin, ja siksi koko hommasta jäi lähinnä sellainen "ihan jees" tv-ottelutasoinen fiilis. Roberts teki kyllä hyvää työtä yrittäessään tuoda otteluun sopivaa psykologiaa ja hoitamalla erityisesti lopetuskamppailut (jotka olivatkin ottelun parasta antia) äärimmäisen hyvin. Tämmöisenään tämä oli silti vain ihan ok, mutta ei tämä onneksi mikään katastrofi sentään ollut.
** (6:36)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Roddy Piper (c) vs. Bret Hart - WWF Intercontinental Championship
No niin, tässä oli sitä jotain. Bret Hart oli siis hävinnyt tammikuussa IC-mestaruutensa The Mountielle juuri ennen Royal Rumblea järjestetyssä house show'ssa, kun hän oli noussut kehään lähes 40 asteen kuumeessa. Rumblessa Roddy Piper nousi puolustamaan ystäväänsä Hartia, haastoi Mountien IC-mestaruudesta ja voitti ottelun. Tuo oli ensimmäinen kerta Piperin WWF-uralla, kun hän piti hallussaan singles-mestaruutta. Pian Rumblen jälkeen Bret Hart kuitenkin palasi kuvioihin ja halusi tietenkin uusintaottelun mestaruudesta, jonka hän oli hävinnyt Mountielle epäreiluissa olosuhteissa. Piper toki suostui ystävänsä pyyntöön, mutta kahden seuraavan kuukauden aikana Hartin ja Piperin välit kiristyivät aika lailla. Juuri ennen ottelua nähdyssä yhteishaastattelussa miehet olivat jo käydä toistensa kurkkuihin kiinni. Tämä WrestleMania jäi myös Roddy Piperin viimeiseksi WWF-esiintymiseksi aika tarkalleen kahteen vuoteen. Piperin lähdöstä oli huhuttu jo alkuvuodesta 1992 lähtien: Piper oli näytellyt jo muutamissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, ja nyt hän päätti kokeilla onneaan kunnolla Hollywoodissa.

Huh! Sitten päästiin asiaan. Kun puhutaan legendaarisista IC-mestaruusotteluista, tämä Roddy Piperin ja Bret Hartin kohtaaminen on sellainen, joka (oman mutu-tuntumani mukaan) unohtuu aivan liian usein, mikä on paha virhe. Tässä jos jossain on nimittäin kyse aivan upeasta IC-mestaruusottelusta, jossa on ennen kaikkea aivan mahtava tarina! Bret Hart ja Roddy Piper, parhaat ystävykset, ovat vähitellen ajautuneet erimielisyyksiin, koska molemmat haluavat IC-mestaruuden, jonka Hart hävisi ensin huijauksella ja Piper voitti vähän vahingossa. Näin vuonna 2017 tämä ei ole mitenkään uudenlainen tai uniikki tarina, mutta vuonna 1992 tässä oli jotain todella jännittävää. Ja helvetti soikoon, miten hyvin Piper ja Hart kertoivat tuon tarinan ja ennen kaikkea hyödynsivät sitä tässä keskinäisessä ottelussaan. Jos vain tällä matsilla olisi ollut edes viisi minuuttia lisää aikaa, olisi puhuttu kevyesti MOTYC-kohtaamisesta, mutta nyt juuri tuo PIENI ajan puute aiheuttaa sen, että tämä ei nouse ihan siihen korkeimpaan kastiin. Ehdottomasti huippuluokan ottelu ja ennen kaikkea IC-mestaruusotteluista puhuttaessa klassikkomatsi, mutta silti jotain pientä olisin vielä tältä kaivannut, jotta olisi puhuttu yli neljän tähden ottelusta. Silti ei tätä voi kuin kehua: molemmilta nähtiin hienoja liikkeitä, molemmat kertoivat ottelussa loistavan tarinan, Bret Hart vuosi verta todella rankasti... Ai että, tätä on kyllä ilo katsoa.
**** (13:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Interview w/ Lex Luger
Kyllä, sitten oli vuorossa illan "iso hetki", kun LEX LUGER teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä. Kyllä vain, vielä kahta kuukautta aiemmin Luger oli puolustanut WCW World Heavyweight -mestaruutta WCW:n ppv:ssä, ja nyt hän oli hypännyt toiselle puolelle. Kyse ei kuitenkaan ollut ihan perinteisimmästä loikasta, koska Lugerin WCW-sopimus esti häntä edelleen osallistumista kilpailevan painishow'n tapahtumaan. Niinpä Vince McMahon palkkasi Lugerin oikeasti WBF:ään. Nyt saatatte kysyä, mikä on WBF. No, kyseessä oli Vince McMahonin vuonna 1991 perustama World Bodybuilding Federation, jolla Vince yritti syöstä maan hallitsevan kehonrakennuspromootion ykköspaikaltaan ja ottaa haltuunsa kehonrakennusskenen. Ikävä kyllä WBF oli tähän mennessä ollut aivan kamala taloudellinen katastrofi, mutta Vince ei vielä halunnut luovuttaa sen kanssa. Sen sijaan hän ajatteli, että palkkaamalla hurjassa tikissä olevan Lugerin WBF:ään hän voisi sekä tuoda lisäkatsojia WBF:lle että käyttää Lugeria tällaisin poikkeuskeinoin tapahtumissaan. Nyt WrestleManissa Bobby Heenan ja Gorilla Monsoon haastattelivat Lugeria "satelliitin välityksellä" Atlantasta. Luger lähinnä promosi itseään, ja se siitä. Lopulta koko Lugerin WBF-ura meni aivan penkin alle, kun hän joutui vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen (joka muutti koko Lugerin uran). WBF:llä itsellään meni vielä huonommin: koko roska ajautui konkurssiin ja toi Vincelle vähintään melkein yhtä isot tappiot kuin muuan XFL toisi vuosia myöhemmin.

Kuva
Kuva
Nasty Boys & The Mountie & Repo Man w/ Jimmy Hart vs. Jim Duggan & Big Bossman & Virgil & Sgt. Slaughter
Tässä välissä olisi illan virallisen filler-ottelun aika. Osalla painijoista (kuten Virgilillä ja Repo Manilla sekä Bssmanilla ja Mountiella) oli toki taustalla omat erimielisyytensä, mutta mitään kantavaa feudia tässä ei ollut taustalla, vaan kahdeksan midcard-nimeä päätettiin vain änkeä samaan otteluun, jotta nämäkin herrat pääsisivät esiintymään WM:ssä. Ennemmin näin kuin että jokaisella olisi ollut omat ottelunsa - kuten tähän asti WrestleManioissa oli ollut tapana tunkea kortit aivan täyteen. Näistä painijoista Sgt. Slaughterilla tämä jäisi vuosiksi viimeiseksi ppv-otteluksi. Uransa ehtoopuolella oleva Slaughter eläköityi vuoden 1992 aikana ja siirtyi backstage-tehtäviin. Hauskaa, että vuosi sitten Slaughter oli "firman ykkösheelinä" WM:n Main Eventissä, nyt yhdentekevänä facena filler-joukkueottelussa.

Olin etukäteen muistikuvieni avulla varautunut siihen, että tämä kahdeksan miehen hassuttelu olisi ollut ihan totaalista kuraa, mutta jouduin olemaan väärässä. Itse asiassa tämä oli ihan harmiton ja tällaisenaan tv-ottelutasoinen monien miehen vauhdikas rymistely. Koska osanottajia oli niin paljon, kenenkään kehässä olleen kehnomman painijan huonot puolet eivät päässeet esille turhan paljon. Sen sijaan kehässä olevien painijoiden tiivis vaihtelu ja muutenkin ottelun nopea rytmi takasivat sen, että tätä oli oikeasti ihan ok katsella. Toki Duggan oli oma surkea itsensä ja Slaughter yhtä tylsä kuin aina, mutta tykkäsin paljon enemmän tästä ratkaisusta kuin siitä, että nämä kaikki kahdeksan olisi yritetty tunkea joihinkin omiin otteluihinsa.
** (6:33)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ Mr. Perfect vs. Randy Savage - WWF Championship
Ei, ikävä kyllä tämä ei ollut illan viimeinen ottelu, vaikka niin olisi voinut toivoa. Ja kuten huomaatte, Ric Flair ja Hulk Hogan eivät todellakaan kohdanneet toisiaan WrestleManiassa. Ei, vaikka Hoganin ja Flairin 1 on 1 -ottelu ppv:ssä oli ollut (hieman kärjistettynä) jokaisen painifanin märkäuni koko 1980-luvun. Ja kun vihdoin Flair oli saapunut WWF:ään vuonna 1991, tuntui ilmiselvältä, että se oli tapahtunut vain yhdestä syystä: Jotta Flair ja Hogan voisivat kohdata toisensa WrestleManian Main Eventissä. Miksi näin ei sitten tapahtunut? Miksi WWF ei koskaan buukannut tuota legendaarista ottelua? Vuosikymmenten aikana asiaa on selitetty useilla eri syillä, ja yksi yleinen dirt sheet -selitys on se, että Hulk Hogan ei halunnut hävitä vuoden suurimmassa tapahtumassa Flairille ottelua, joka saattaisi jäädä hänen uransa viimeiseksi (tästä myöhemmin lisää). Flair puolestaan ei halunnut hävitä Hoganille. Niinpä koko ottelu peruttiin. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole varsinainen totuus, vaikka varmasti egoilla oli osuutensa asiaan. Dave Meltzer on nimittäin kirjoittanut, että alaa sisäpuolelta seuranneet tiesivät jo "kuukausien ajan", että Flair ja Hogan eivät kohtaisi toisiaan WM:ssä. Syy oli puhtaasti se, että Flairin ja Hoganin house show -ottelut eivät olleet vetäneet ollenkaan niin hyvin yleisöä kuin oli toivottu. Kun Flair ja Hogan alkoivat painia toisiaan vastaan house show'issa loka-marraskuussa, yleisömäärät olivat vielä kohdillaan. Pian ne kuitenkin laskivat selvästi, ja tuntui siltä, että Hogan-Flairissa ei sittenkään ollut sitä rahaa, jota kaikki olivat kuvitelleet siinä olevan. Niinpä suunnitelmat vaihdettiin.

Miten sitten Royal Rumblessa WWF-mestaruutensa voittanut Ric Flair päätyi puolustamaan vyötään Randy Savagea vastaan? Kaikki alkoi, kun pian Royal Rumblen jälkeen WWF:n presidentti Jack Tunney piti lehdistötilaisuuden, jossa ilmoitti Flairin ykköshaastajan WM:ään. Vaihtoehtoja oli viisi: Hulk Hogan, Randy Savage, Sid Justice, The Undertaker ja Roddy Piper. Tunney valitsi Hulk Hoganin, mutta pari viikkoa myöhemmin Hogan ilmoitti, ettei ottaisi ykköshaastajuuttaan vastaan. Syihin päästään myöhemmin tässä arviossa. Niinpä Tunney valitsi Hoganin korvaajaksi kakkosena listalla olleen, juuri tulikuumasta Jake Roberts -feudista voittajana selvinneen Randy Savagen. Savagen ja Flairin välille kehkeytyikin todella henkilökohtainen vihanpito, kun Flair ilmoitti heilastelleensa Savagen vaimon Miss Elizabethin kanssa vuosia sitten. Flair myös väitti, että hänellä olisi Elizabethista "intiimejä kuvia", jotka hän paljastaisi WrestleManiassa. Savage oli tietenkin aivan raivona tästä, ja nyt hän halusi paitsi voittaa WWF-mestaruuden Flairilta, myös puolustaa vaimonsa kunniaa. Flairin väitteet osoittautuivat toki lopulta tyhjiksi, ja kuvia ei koskaan paljastettu WrestleManiassa. Miss Elizabeth ei myöskään ollut (henkilökunnan ohjeistusten vuoksi) ottelun alussa miehensä ringisdellä, mutta saapui sinne kesken ottelun. Tämä olikin viimeinen kerta, kun Elizabeth nähtiin WWF:n ppv:ssä. Savagella ja Elizabethilla (tosielämän avioparilla) oli alkanut mennä näihin aikoihin avioliitossaan huonommin, ja Elizabeth jättäytyi WWF:stä pois pian WM:n jälkeen. Muutamaa kuukautta myöhemmin elokuussa Savage ja Elizabeth erosivat, eikä Elizabeth palannut WWF:ään enää koskaan. Sen sijaan WCW:hen hän saapui vuonna 1996.

Huh, tämähän oli positiivinen yllätys! Muistin kyllä entuudestaan, että Savagen ja Flairin mestaruusottelu oli mahtava matsi, eikä tuon päättely nyt vaadi kovin kummoista neroutta. Silti muistikuvani etukäteen oli se, että tämä ei olisi ihan niin hyvä ottelu kuin olin toivonut. En tiedä, olinko nyt sitten jotenkin sopivassa mielentilassa, mutta tämän katselukerran perusteella voin ainakin sanoa, että tämä oli pirun kova ottelu. Loistavasti rakennettu ottelu, jossa molemmat pistivät parastaan ja jossa nähtiin upeita painisuorituksia. Ottelu oli myös oikeasti jännittävä, siinä oli hienoja near-falleja ja koko ottelun rakenne oli aivan täydellinen. Lisäksi Savage myi kaiken (kuten jalkansa telomisen) mahtavasti, ja Flair puolestaan bleidasi näyttävästi. Lopetuskin oli tavallaan ovela, vaikka samalla myös vähän pliisu. Yhtä kaikki, tämä oli aivan huippuluokan ottelu ja ehdottomasti yksi koko vuoden 1992 parhaista.
****½ (18:04)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Martel vs. Tatanka
Kaikkien lähtijöiden vastapainona oli sentään yksi WrestleMania-debytoija. Chris Chavis -niminen Amerikan intiaani oli aiemmin pelannut amerikkalaista jalkapalloa ja tehnyt uraa kehonrakennuksessa, mutta vuonna 1990 hän oli debytoinut showpainin puolella. Kun Chavis oli viettänyt indyissä reilun vuoden, Vince McMahon iski silmänsä hänet. Chavis kävi useissa tryout-otteluissa ja sai lopulta paikan WWF:stä vuoden 1991 lopulla. Koska intiaanit olivat Vincen arvion mukaan aina kuumaa kamaa, Chavisille annettiin tietenkin intiaanigimmick, ja paininimekseen hän otti käyttöön Tatankan. Debyyttinsä Tatanka teki pian Royal Rumblen jälkeen, ja tähän mennessä hän oli voittamaton WWF:ssä. Nyt Tatanka sai vastaansa konkariheelin, "The Model" Rick Martelin.

Äh, olipas turha ottelu. Se on harmi, koska Rick Martel ja Tatanka ovat molemmat ihan taitavia painijoita, ja erityisesti Martel olisi näihin aikoihin pystynyt vaikka mihin. Tatanka oli tämän ottelun aikaan toki vielä hyvin vihreä, mutta uskon silti, että Martel olisi pystynyt auttamaan hänet tässä matsissa hyviin suorituksiin. Tällä ottelulla olisikin ollut ehdottomasti mahdollisuuksia melkein samanlaiseen meininkiin kuin illan avanneella Santanan ja Michaelsin ottelulla. Nyt tuota mahdollisuutta ei haluttu kuitenkaan hyödyntää, vaan Martelin ja Tatankan ottelu lakaistiin pois päiväjärjestyksestä parissa minuutissa. Selostajatkin keskittyivät käytännössä koko ottelun ajan puhumaan vielä edellisestä matsista tämän ottelun sijaan. No, pitäähän nyt tähänkin WrestleManiaan mahtua tällainen alkuaikojen WrestleManioiden perinteinen turhakematsi.
*½ (4:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Money Inc. (DiBiase & IRS) (c) w/ Jimmy Hart vs. Natural Disasters - WWF Tag Team Championship
Joukkuemestaruuskuvioissa oli tapahtunut paljon sitten Royal Rumblen, jolloin mestareina oli vielä fanien rakastama Legion of Doom, jolta Jimmy Hartin manageroima ilkeä Natural Disasters -kaksikko yritti ryöstää vöitä. Pian Rumblen jälkeen WWF:ään oli kuitenkin syntynyt uusi joukkue, kun "Million Dollar Man" Ted DiBiase ja veromies Irwin R. Schyster löysivät toisensa. DiBiase ja Schyster muodostivat joukkueen, jonka nimeksi tuli Money Inc., eivätkä he jääneet pitkäksi aikaa tyhjin käsin. DiBiase ja IRS nimittäin ostivat Jimmy Hartin manageripalvelukset itselleen, ja petturimainen Hart päätti myydä Natural Disasterseille myönnetyn mestaruusottelun Money Incille. Niinpä Money Inc. nousi täysin puskista joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi, ja he onnistuivat myös huijaamalla voittamaan joukkuemestaruudet Legion of Doomilta. Tästä eivät Earthquake ja Typhoon tietenkään pitäneet, koska Jimmy Hart oli pettänyt heidän luottamuksensa ja myynyt heidän mestaruusottelunsa toiselle joukkueelle. Niinpä Natural Disasters hyökkäsi Jimmy Hartin kimppuun ja kääntyi samalla faceiksi. Nyt Disasters-kaksikolla oli sitten mahdollisuus voittaa joukkuevyöt DiBiaselta ja IRS:ltä. DiBiase oli muuten siirtänyt Million Dollar Championship -mestaruusvyön hyllylle samalla, kun hänestä oli tullut joukkuemestari. Million Dollar -mestaruus nähtäisiin seuraavan kerran vasta vuosia myöhemmin.

WWF ilmeisesti päätti, että loistavan päämestaruusottelun jälkeen loppukortti voi olla mitä tahansa turhuutta, koska ketään ei kiinnosta kuitenkaan. Se on sääli, koska oikein buukattu joukkuemestaruusmatsi, jossa DiBiasen ja IRS:n todella kiinnostava uusi joukkue puolustaa mestaruuttaan, olisi ollut tässä kohtaa juuri kaipaamaani katsottavaa. Harmi vain, että WWF:n joukkuedivari oli näihin aikoihin todella ohut ja että Money Incin lähes ainut mahdollinen haastaja oli Natural Disasters. Natural Disastersin paskuudesta olen puolestaan näissä arvosteluissa kirjoittanut jo ihan tarpeeksi, joten en palaa siihen enää sen enempää. Yhtä kaikki, Earthquaken ja Typhoonin ansiosta tämä ottelu jäi varsin heikoksi, eikä asiaa auttanut millään tavalla se, että ottelun lopetus oli taas totaalisen kökkö. Sama turha lopetus nähtiin Royal Rumblen joukkuemestaruusottelussa, voisiko ppv-katsojille tarjota vähän parempaakin buukkausta?
*½ (8:38)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Skinner vs. Owen Hart
Vielä Royal Rumblessa Owen Hart oli paininut joukkueena Jim Neidhartin kanssa, mutta Neidhart oli erotettu WWF:stä helmikuussa 1992 epäammattimaisen käytöksen vuoksi (eikä häntä nähtäisi WWF:ssä vuosiin), joten Owen oli joutunut siirtymään saman tien singles-uralle. Toistaiseksi nuoren Owenin singles-ura ei vielä ollut kovin merkittävä, mutta nyt hän sai mahdollisuuden alligaattorimies Skinnerin päihittämiseen. Mitään kummempaa feudia ei tällä ottelulla taustalla ollut.

Okei, kutsuin kahta edellistä ottelua turhiksi, mutta sitten tämä ottelu tuli näyttämään, millainen on todellinen turha WrestleMania-ottelu. Toki on hienoa, että Owen Hart sai WrestleMania-hetkensä, mutta olisikohan sen voinut hoitaa jotenkin paremmin, järkevämmin ja kiinnostavimmin? Potentiaalia kun olisi ihan mihin tahansa, niin on hieman sääli, että se päätetään tuhlata minuutin mittaiseen Skinner-squashiin. Ilmeisesti tämän ottelun ongelma oli se, että tämä WrestleMania VIII oli lähetyksenä puoli tuntia lyhyempi kuin pari edellistä WrestleManiaa, ja niinpä tästä show'sta loppui aika kesken. Sen takia tämä ottelu jäi pituudeltaan aivan tyngäksi ja ainakin Berzerkerin ottelu British Bulldogia vastaan jouduttiin jättämään väliin kokonaan.
½ (1:36)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sid Justice w/ Harvey Whippleman vs. Hulk Hogan
Ja sitten. Illan Main Event. Tässä se nyt oli. Sid Justice vastaan Hulk Hogan. Miten tähän oli päädytty? Kaikki alkoi tietenkin Royal Rumblesta, jonka lopputaisteluissa kylvettiin ensimmäiset eripuran siemenet kahden fanien suosikin Hulk Hoganin ja Sid Justicen välille. Aluksi näytti kuitenkin siltä, että miehet pystyisivät sopimaan erimielisyytensä - kunnes tuli lehdistötilaisuus, jossa Jack Tunney julisti Hoganin Flairin ykköshaastajaksi. Justice ei voinut sietää sitä, että Hogan ohitti hänet ja raivostui lehdistötilaisuudessa täysin. Myöhemmin Justice kuitenkin pahoitteli käytöstään ja tarjoutui Hoganin joukkuepariksi SNME:n Main Eventiin, jossa Hoganin oli tarkoitus kohdata joukkueparinsa kanssa Undertakerin ja Flairin joukkue. Tuossa ottelussa nähtiin sitten Justicen lopullinen heel-turn, kun hän jätti Hoganin yksin taistelemaan Flairia ja Undertakeria vastaan ja poistui backstagelle nauraen. SNME:n jälkeen Justice esitteli uuden managerinsa Harvey Whipplemanin, joka oli aikaisemmin manageroinut lähinnä Warlordia. Nörttimäinen Whippleman ja korstomainen Justice muodostivatkin hetkessä todellisen tuhokaksikon: heeliksi kääntymisen jälkeen Justice tuntui menettäneen kaikki järjenrippeensä, ja täysin sekopäinen Justice alkoi terrorisoida WWF:n lähetyksiä tuhoamalla jobbereita viikko toisensa perään paiskaamalla heidät paareille ja rullaamalla heidät sitten paareilla suoraan päin teräsportaita tai muuta vastaavaa. Lisäksi Justice piti Brutus Beefcaken talk show'ssa Barber Shopissa sekopäisen promon, jossa hän oli käydä Hoganin hyvän ystävän Beefcaken kimppuun ja tuhosi sen jälkeen koko Barber Shopin lavasteet. Lopuksi Justice purskutti partavaahtoa naamalleen ja huusi raivoisasti Hoganin nimeä.

Justice oli luvannut tuhoavansa Hulk Hoganin tässä WrestleManiassa lopullisesti, ja monet pitivät sitä aivan mahdollisena. Tähän aikaan monet olivat nimittäin varmoja siitä, että Hulk Hogan eläköityisi painibisneksestä lopullisesti. Vince tai Hogan eivät olleet tätä WrestleManiaan mennessä myöntäneet, mutta WWF:kin oli kiusoitellut faneja viikkojen ajan sillä, että tämä hyvinkin saattaisi olla "Hoganin viimeinen ottelu ikinä". Hogan itse oli suunnitellut siirtyvänsä Piperin tavoin Hollywoodiin, mutta viime aikojen julkisuuskatastrofi oli muuttanut Hoganin suunnitelmia niin, että hän halusi lähinnä vetäytyä WM:n jälkeen julkisuudesta kokonaan. Kuten toki kaikki tiedämme, tämä ei jäänyt Hoganin viimeiseksi otteluksi ikinä, mutta viimeiseksi otteluksi vuoteen kylläkin. Hogan todellakin vetäytyi pois bisneksestä tämän WrestleManian jälkeen, eikä häntä nähty ennen seuraavaa WrestleManiaa. Tämä oli ensimmäinen osoitus siitä, että amerikkalainen showpainibisnes olisi valmis aikakauteen, jossa Hulk Hogania ei tarvittu enää valokeilaan. Nyt Hogan ottaisi valokeilansa kuitenkin vielä kerran tässä WrestleManian Main Eventissä, joka oli ihan oikeasti tähän aikaan äärimmäisen odotettu ottelu. (Mahdollisesti eläköityvä) Hogan oli kaikista julkisuusongelmistaan huolimatta lajin ykkösnimi, ja heel-Sid oli puolestaan pirun kuumaa kamaa. Ironista on toki se, että Hulk Hogan ei ollut ainut tämän ottelun osanottaja, joka jätti WWF:n pian tämän matsin jälkeen. WWF:llä oli suuria suunnitelmia Sidin varalle WM:n jälkeen, mutta sen sijaan Sid kärähti alkukeväästä kielletyistä aineista, ajautui pahoihin erimielisyyksiin WWF:n kanssa ja lähti firmasta jo ennen kuin kesä 1992 oli ohi. Se siitä siis.

Huh, tämä oli kyllä WrestleManian Main Eventiksi aivan totaalista paskaa. Monesti on väitelty siitä, mikä on WrestleMania-historian huonoin Main Event, mutta minun mielestäni koko keskustelu on aika turha, koska tämä Sidin ja Hoganin ottelu on aivan selvä voittaja. On oikeastaan hämmästyttävää verrata tätä ottelua vuoden takaisen WrestleManian Main Eventiin Hogan vs. Slaughteriin. Myöskään tuolta ottelulta tuskin kukaan odotti etukäteen minkäänlaista painillista ilotulitusta, mutta Hogan ja Slaughter päättivät kuitenkin tempaista työkengät jalkaan ja vetää niin hyvän ottelun kuin vain pystyivät. Ei se kamalan paljon ollut, mutta se oli silti ok ja samalla osoitus siitä, että molemmat kunnioittivat WrestleManian Main Eventiä. Nyt puolestaan... Noh, mitä tähän voi oikein sanoa. Hogan oli jo aivan valmiina lähtemään "eläkkeelle", eikä hän tehnyt tässä ottelussa oikeasti yhtään mitään. Kaikki ottelun kantaminen jäi siis Sid Justicen harteille, ja ikävä kyllä Sidillä ei ollut pienintäkään hajua minkäänlaisen ottelun kantamisesta, satti sitten WrestleManin Main Eventin hoitamisesta. Niinpä Sidin hallinta oli ihan totaalisen ankeaa ja tylsää, eikä siinä nähty kymmenen minuutin aikana kuin ihan pari nättiä power-liikettä. Powerbombinkin Sid onnistui lähes tulkoon botchaamaan. Oikeastaan ottelun pelastivat aivan totaaliselta paskuudelta juuri ne muutamat (ei botchatut) powerliikkeet, tunnelma ja lopun sekopäiset käänteet. Yleisö nimittäin jaksoi jostain syystä edelleen olla alusta loppuun Hoganin puolella, ja se kyllä auttoi jonkun verran. Harmi vain, että ottelun lopetuskin oli 1) buukattu totaalisen paskasti ja 2) vieläpä botchattu totaalisesti (tästä lisää spoilereissa ottelun perässä). Todellinen yllätys (joka nostaa myös ottelun fiilistä) nähtiin kuitenkin ottelun jälkeen, kun mystinen voodoo-mies, tässä WM:ssä ppv-debyyttinsä tehnyt Papa Shango ja Sid Justice pieksivät yhdessä Hogania... JOLLOIN ULTIMATE WARRIOR TEKEE COMEBACKINSA JA RYNTÄÄ HOGANIN AVUKSI. Tämä oli kyllä todellinen sekametelisoppa, huh huh.
* (12:28)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Ensin on pakko sanoa Ultimate Warriorista: Unohdin tosiaan SummerSlamin arvion kohdalla kunnolla huomioida sen, että Ultimate Warrior lähti WWF:stä heti SummerSlamin ME:n jälkeen. Tuo oli todellinen shokki tuohon aikaan, koska monet odottivat, että WWF olisi nimenomaan alkanut tehdä Warriorista vihdoin uutta ME-tähteään ohi Hoganin, koska Hoganin aika alkoi olevan ohi. Warrior ja Vince McMahon ajautuivat kuitenkin juuri ennen SummerSlamia todella pahoihin sopimuserimielisyyksiin, ja egomaanikko Warrior uhkasi jättää SummerSlamissa esiintymisen kokonaan väliin. Vince pakotti Warriorin kuitenkin SummerSlamiin, mutta hyllytti hänet samalla kertaa, minkä takia Warrior lähti SummerSlamin ME:n jälkeen heti takahuoneisiin ja katosi kokonaan ruudusta. Warrior olisi halunnut irtisanoutua WWF:stä, mutta Vince ei suostunut tähän, koska Warriorilla oli sopimusta jäljellä syyskuuhun 1992. Hyllytys ja SummerSlam-lähtö olivat silti sen tyylisiä, että moni ei uskonut Warriorin palavan koskaan. Toisin kuitenkin kävi, kun vain pari viikkoa ennen WM:ää WWF alkoi neuvotella Warriorin kanssa uudestaan. Ilmeisesti WWF joutui paniikkiin firmasta lähtevien painijoiden määrän vuoksi, ja niinpä he päättivät tuoda Warriorin takaisin WWF:ään vuoden suurimmassa tapahtumassa Main Eventin päätteeksi. Comeback oli kyllä näyttävä, sitä ei voi kiistää.

Sitten Main Eventin lopetuksesta:
► Näytä spoileri
*** Randy Savage
** Ric Flair
* Bret Hart

Kokonaisarvio WrestleMania VIII:stä: Voi kunpa vain tämä WrestleMania olisi voinut päättyä Savagen ja Flairin ottelun jälkeen. Jos show olisi loppunut tuossa kohtaa, tämä olisi ollut erinomainen tapahtuma. Hyvä opener, kaksi huippuottelua ja pari ihan ok:ta midcard-ottelua. Sen jälkeen Flair-Savagen jälkeen alkoi totaalinen paska, ja koko loppushow oli täyttä turhuutta ja pelkkää kuraa. Harmi näin, koska mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Tällaisenaan tämä on kahdesta huippuottelusta huolimatta vain Ok, mutta WrestleManioiden kirjoissa ei sentään huonoimpien Manioiden joukoissa, vaikka Main Event onkin Mania-historian surkein.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
3. WWF WrestleMania VIII - Ok
4. WCW Japan Supershow - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Zemppari kirjoitti:Mahtavaa että 222222222 on alkanut arvostelemaan wanhaa TNA:ta. Russon aivoituksista on aina mukava lukea.
Kiitos myös Zempparille. Progress-kirjoituksia on myös kiinnostava lukea, vaikka en ole promootiota nähnyt kuin yhden Tommy Endin ja muistaakseni jonkun Jimmy Havocin ottelun verran.

Kuva
NWA-TNA PPV #29 | 29.1.2003

Sama paikka, sama aika, samat selostajat. Tämän viikon dark match -osiossa paini muun muassa lyhyestä WWE-visiitistä ja toisen jalkansa puuttumisesta tunnettu Zach Gowen. Lyhyt alkuvideo kertaa viime viikon tag-mestaruusottelua, jossa Low Ki ja Elix Skipper päihittivät America’s Most Wantedin likaisin keinoin. Heti tämän jälkeen päästään jännittäviin tunnelmiin, sillä Raven istuu jossain areenan reunalla Jeff Jarrettin NWA World Heavyweight -mestaruus vyötärönsä ympärillä. Raven sanoo, että on aika vallankumoukselle ja Jarrett sattuu seisomaan tämän vallankumouksen tiellä. Raven uhkaa leikata Jeffin kaulan auki ja käyttää tämän luuydintä vessanpönttönä (”I will urinate in your bone marrow”, mitä ihmettä?). Tervetuloa Raven’s Clockwork Orange House of Funiin! Kaikki Ravenin sanaparret eivät näköjään ole vanhenneet yhtä hyvin. Siistiin nahkatakkiin pukeutunut Jeff Jarrett ilmestyy paikalle vetämään Ravenia turpaan kesken tämän debyyttipuheen. Jarrett olisi laittanut uuden vihollisensa jopa pöydästä läpi, jollei Vince Russo olisi juossut häiritsemään. Nyt Jarrett päätyy itse pöydän läpi ja Raven sekä Russo karkaavat mestaruusvyö yhä hallussaan. Itsehän en olisi asettanut Ravenia näyttämään lähestulkoon avuttomalta ensimmäisessä varsinaisessa esiintymisessään, mutta mitäs minä tiedän.

Mike Sanders ilmeisesti yritti värvätä Jorge Estradaa SEX-tiimiin viime viikolla. Jorge kertoo backstagella Goldylocksille, ettei tiedä pitäisikö hänen hyväksyä tarjous. Älä tee sitä Estrada. Ennen ensimmäistä ottelua nähdään vielä kertausvideo SEXin, Russon ja hänen juoksupoikiensa, monista kommelluksista.

1 ) Amazing Red vs Jorge Estrada.
Tenay kutsuu Estradaa vihoviimeiseksi henkilöksi, jonka olisi luullut edes harkitsevan NWA-perinteiden hylkäämistä. Alussa näyttää, ettei suosikkini Jorge ihan pysy Redin salamannopeassa tahdissa, mutta hän tekee parhaansa eikä jää lopulta pahasti jälkeen. Estrada muun muassa viskaa vastustajansa superplexin sijaan hip tossilla yläköydeltä, ja pyörähtää lukitsemaan boston crabin samalla tavoin kuin Lance Storm sen tapasi tehdä. Molemmat hienoja spotteja. Tämä on ok-tasoinen koitos, jossa ei ole mitään moitittavaa, muttei myöskään mitään erikoista. Red viimeistelee Jorgen älyttömällä Infrared-loikallaan (540 corkscrew senton tieteelliseltä nimeltään).

Ottelun jälkeen Jorge päätyy hylkäämään Sandersin tarjouksen lyömällä tämän kanveesiin. Tästä seuraa Glenn Gilbertin TNA-paluu, kun hän paljastuu uudeksi SEX-jäseneksi ja mäiskii Estradan tajuttomaksi terästuolilla. Itse en voi sietää Disco Infernoa, joten herran paluu ei voisi vähempää kiinnostaa. Samaan aikaan muualla, Jeff Jarrett, Bob Armstrong ja Ron Killings huutavat toisilleen turhautuneena mestaruusvyön kähvellyksestä. NWA-traditionalistien joukko alkaa vähitellen hermostua toisilleen.

2 ) David Flair (with säkki) vs Jerry Lynn.
Mietin koko ajan Davidin otteluita katsoessa, että kiinnittäisinkö hänen huonouteen erityistä huomiota, jos hän ei olisi valmiiksi yksi painihistorian surullisenkuuluisista hahmoista. Yksilöottelussa on kuitenkin vaikea välttyä näkemästä kuinka Flair vielä usean vuoden painimisen jälkeenkin näyttää vaivaantuneelta kehässä liikkuessaan. Vaikka sanoin edeltävää ottelua vain ok:ksi, oli tuo x-division meininki ainakin kymmenen kertaa jännittävämpää katseltavaa kuin Lynn työstämässä jotain David Flairin jalkaa. Lopetuskin joudutaan tekemään kaksi kertaa, mutta tämä ei mennyt Davidin vaan myöhässä olleen Ron Killingsin piikkiin. Killings lyö vahingossa (vai tahallaan!?) Lynniä Flairin mysteerisäkillä. David Flairin onnistuu näin selättää TNA:n MVP. Russo taitaa oikeasti vihata Jerryä. Säkin Arvoitus jatkuu, sillä neljän pitkän viikon jälkeen tiedämme edelleen vain, että sisällä on kova esine, jolla voi tyrmätä aikuisen miehen. Menetän järkeni jos tähän ei lopulta saada vastausta.

Sitten kerrataan Armstrong-perheen keskinäisiä ongelmia, kun Mike Tenay istahtaa alas BG Jamesin kanssa. James puhuu ensimmäisestä WWF-gimmickistään Jeff Jarrettin kanssa, joka oli hänen mielestään aivan karsea. BG’n onneksi Vince Russo keksi täysin omillaan D-Generation X -idean, ja Jamesista tuli tämän myötä koko firman viihdyttävin painija. BG väittää, että hänen isänsä ja veljensä ovat kateellisia, koska hän myi Madison Square Gardenin täyteen 20 viikkoa putkeen. TNA:n tuomarina toimiva Scott Armstrong saapuu paikalle kinaamaan veljensä kanssa ja Tenay päättää lopettaa haastattelun ennen kuin tilanne kerkeää edetä tappeluksi.

America’s Most Wanted tulee kehään vaatimaan uusintaa viime viikon mestaruusmatsista. Harris sanoo, että he olivat vielä vähän aikaa sitten tuntematon kaksikko, mutta painivat perseensä ruvelle ilta toisensa jälkeen ollakseen TNA:n paras joukkue. Harris, ja varsinkin Storm, ovat itse asiassa ihan hyviä puhujia, vaikka huutavatkin kaikki vuorosanansa. SEX-jengin saapuessa BG James valittelee, ettei Triple X ole tänään paikalla uusintaottelua varten. James on lapsellisten SEX-sanaleikkien kiistaton kuningas. Hän sanoo, että AMW kuulostaa ”SEXuaalisesti turhautuneelta”, joten Sports Entertainment Xtreme voi tarjota heille vähän ”ryhmäSEXiä”. Koko jengi käy ylivoimalla AMW:n kimppuun, mutta pelastusta ei tarvi odottaa kauaa, sillä legendaarinen Rock ’n’ Roll Express hölkkää kehään. Pitkälti yli nelikymppiset, ja siltä todellakin näyttävät, Ricky Morton ja Robert Gibson lähettävät SEX-porukan ulos kehästä terästuoleilla. Ja sitten, yleisön vielä huutaessa ”Rock ’n’ Roll”, Morton ja Gibson paljastuvatkin SEXin uusiksi jäseniksi ja iskevät Harrisia ja Stormia tuoleillaan. He siis hyökkäsivät pahisten kimppuun heidän ollessa voitolla vain ja ainoastaan yllätyksen vuoksi. Näin oppikirjamaista Russo-käännettä ei voi kuin rakastaa.

3 ) Mike Sanders vs Ron Killings.
Sandersilla on uusi yksiosainen amateur wrestling -painiasu, vaikka mies on hahmona täysi vastakohta Kurt Anglelle tai Steinerin veljeksille. Hassua. Myös HEY-huuto loistaa poissaolollaan. Joku oli selvästi kehottanut Sandersia lopettamaan liian suosituksi tulleen lausahduksen käytön. Jos heel-Sandersista haluttiin vähemmän viihdyttävä, niin Mike teki todellakin työtä käskettyä. Tämä ottelu on nimittäin piinaavan tylsä. Sanders yrittää nyt yhtäkkiä esittää vakavasti otettavaa teknistä painijaa, ja alkaa teloa Truthin jalkaa. Mitään muuta tässä ei sitten tapahdukaan, vain Sanders vääntämässä Killingsin nilkkaa tylsimmällä mahdollisella tavalla monta minuuttia. Alan jo kaivata HEY-huutoa, mutta huutoa ei kuulu. David Flair ja Jerry Lynn saapuvat taas kehän laidalle tappelemaan Davidin säkistä. Jerry saa tuon pahamaineisen pussukan käsiinsä, mutta Truth pelästyy, että Lynn aikoo kostaa aikaisemmin tapahtuneen vahingon. Killingsin keskittymisen herpaantuessa Sanders nappaa school boy -selätyksen. Hohhoijaa, vuoden 2003 huonoin matsi tähän mennessä.

Backstagella Goldylocks yrittää selvittää miksi Rock ’n’ Roll Express liittyi yhteen Vince Russon kanssa. Morton selittää, että hän ja Gibson uskoivat aina urheiluviihteen viehätykseen. Olivathan he ensimmäisiä, jotka keksivät käyttää musiikkia ja pyrotekniikkaa sisääntuloissaan (yhtä tosi väite kuin Road Dogg täyttämässä MSG:n). Bob Armstrong keskeyttää rokkarit ja kertoo, että he kohtaavat Harrisin ja Stormin myöhemmin.

AJ Styles tulee kehään päällään uusi t-paitansa, jossa lukee X-filesin sijasta ”X-styles”. AJ korostaa jälleen, ettei edelleenkään ole kimpassa Russon tai Mortimer Plumtreen kanssa. Viime viikolla hän voitti itsensä elävän legendan Larry Zbyszkon viidessä minuutissa, ja pystyisi varmaan selättämään hänet vartissa ainakin kolme kertaa. Tätä promoa on hauska seurata, koska AJ’llä ei selvästi ole käsikirjoitusta, joten hän on välillä seota sanottavissaan. Stylesin mainittua jälleen NWA:n maailmanmestaruuden, Raven päättää ilmestyä paikalle tuo AJ’n himoitsema vyö mukanaan. Molemmat vaihtavat kuluneita loukkauksia, kunnes AJ laittaa kovat piippuun ja kehottaa Ravenia painumaan takaisin pukuhuoneeseen piikittämään vähän lisää heroiinia! Aika villiä kuulla Styles kutsumassa kanssapainijaansa kirjaimellisesti heroiiniaddiktiksi. Raven ja Styles ovat käydä toisiinsa käsiksi, mikä taas antaa Jeff Jarrettille oivan mahdollisuuden käydä hakemassa mestaruusvyönsä takaisin. Mälsää, että Raven sai pidellä vyötä hallussaan vain tunnin, sillä tämä oli kiinnostava lisä tarinaan. Kiva kuitenkin nähdä Styles edelleen päämestaruuskuvion kannassa kiinni.

Eikä AJ’n ilta ole vielä ohi. Larry Zbyszko kuuli Stylesin aikaisemman kommentin ja haastaa tämän selättämään hänet kahdesti kymmenessä minuutissa. Jos AJ onnistuu, Larry lupaa tehdä kaikkensa hankkiakseen hänelle kaipaamansa mestaruusottelun.

4 ) AJ Styles vs Larry Zbyszko.
Toisin kuin viime viikolla, Larry vie tässä Stylesia kuin pässiä narussa. Kummallinen roolitus, ollakin että Jarrett iski AJ’lle Stroken minuuttia aikaisemmin. Zbyszkolla on paljon kekseliäitä luovutusotteita, jotka ovat jääneet unholaan vuosien kuluessa tai joita en ainakaan itse näe usein käytettävän. Larry yrittää koko ajan joko selättää vastustajaansa tai lukita uutta otetta, mikä on pieni vivahde, joka antaa ottelulle aitouden tunnetta. Styles saa yhtäkkiä ensimmäisen selätyksen nopealla reverse DDT:llä. Mortimer Plumtree tulee kehän laidalle auttaakseen entistä asiakastaan, mutta vanha konna Zbyszko väistää jokaisen huijausyrityksen. Lopetuksessa on pientä häikkää aikarajan umpeutumisen kanssa, mutta se ei muuta lopputulosta: AJ selättää Larryn vain kerran. Kukaan ei tunnu tietävän mitä tämä tarkoittaa. West ehdottaa, että Zbyszko on nyt AJ’n uusi manageri. En hahmota ollenkaan olivatko AJ ja Plumtree koko ajan salaa yhdessä. Ottelu oli kuitenkin jälleen mielenkiintoinen, vaikka sekaantuminen ei sopinut matsin tyyliin.

Tenay on maininnut pari kertaa illan aikana, että joku hänen kaverinsa on luvannut esiintyä vielä tänään. Ensin Goldylocks kuitenkin pääsee grillaamaan Percy Pringleä äkillisestä heel-käännöksestään kaksi viikkoa sitten. Percy mainostaa tulevaa Cauliflower Alley Club -tapaamista, jossa hänelle tullaan myöntämään erikoispalkinto. Pringle sanoo, että Russo ei ikinä tule saamaan työstään minkäänlaista palkintoa. Hyvä hyvä, unohdetaan vaan se heel-turn, koska on aika päästä itse asiaan. Tässä jaksossa nähdään nimittäin aikamoinen WTF-hetki, kun pitkäaikainen NWA- ja WCW-selostaja Tony Schiavone tekee TNA-debyyttinsä. Ja mikä debyytti se onkaan. Russo, Piper ja AJ heroiinikommentteineen voivat nyt astua sivuun, koska uusi tykittelijämestari on saapunut! Schiavonehan ei ikinä urallaan ollut heel-kommentaattori, mutta esiintyy tässä kusipäisenä Russo-symppaajana. Rooli sopii hänelle kuin nyrkki silmään, ja mitä olen puolikkaan jakson Tonyn podcastia kunnellut, se ei ole pelkkää näyttelyä.

Tony pilkkaa heti Percyä ylipainostaan ja sanoo nähneensä Pringlen suutelemassa Russon persettä pari viikkoa sitten. Schiavone jatkaa kertomalla Goldylocksille, että hän on TNA:ssa vain ulkonäkönsä vuoksi ja tämän tyhmän bimbon käteen sopisi mikrofoonin sijasta paremmin joku muu asia. Tenay yrittää hillitä entistä työkaveriaan, koska ei arvannut hänen tulleen tämmöisiä asiattomuuksia laukomaan. Tästähän Schiavone innostuu, sillä hänellä on paljon asiaa Professorille. Schiavone väittää hakeneensa töitä TNA:sta, mutta Tenay ei halunnut työskennellä hänen kanssaan. Tony muistuttaa selostaneensa Great American Bash -tapahtumia samoihin aikoihin, kun Tenay kärvisteli piskuisena dirt sheet -kirjoittajana. Yleisö huutaa ”shut the fuck up”. Nyt myös Tenay tulistuu kertoessaan, kuinka hän teki aina parhaansa helpottaakseen Tonyn urakkaa WCW:ssä. Puhe kääntyy Russoon ja Tenay vetää niin intohimoisen suorituksen, että olen tippua tuolilta nauraessa. Tonyn mielestä Tenayn näkemykset Russosta ovat paskapuhetta; puristi-Tenay olisi varmaan tyrmännyt Gorgeous Georgen, Hulkamanian ja nWo:n, jos häneltä olisi kysytty. Vinnie Ru saapuu paikalle, jolloin kuvaan tulee yleisössä oleva kyltti, jossa lukee isoilla kirjaimilla ”who cares?”. Russo sanoo, että Tonylle on aina paikka SEXin pukuhuoneessa. Tässä vaiheessa kaikki kolme huutavat toistensa päälle, mutta Tenay pääsee vielä kutsumaan Tonya esimiestensä mielistelijäksi. Schiavone puolestaan lopettaa sanomalla, että toinen entinen WCW-selostaja Scott Hudson tekisi Tenayn hommat yhtä hyvin ja halvemmalla. Melkoista iloittelua!

Missään muussa löytämässäni arviossa (tai live-yleisössä) ei tykätty tästä kahden selostajan välisestä promottelusta, mutta minua koko roska huvitti valtavasti. Kaikessa kummallisuudessaan tämä on vuoden 2003 tähänastinen kohokohta. Pakko tosin ihmetellä kuinka päättäväisesti TNA rakentaa tätä Russo vs Tenay -feudia, jonka en voi uskoa johtavan mihinkään. Rima on nyt asetettu niin korkealle kaikille tuleville worked shoot -promoille, että ei kannata edes yrittää.

5 ) Mixed Tag Team Match: Sonny Siaki & Desire vs Kid Kash & Trinity.
Sitten takaisin maan pinnalle. West on tainnut unohtaa heel-porukan nimen, sillä hän on kutsunut heitä Sex Entertainment Extremeksi jo kahdesti tässä jaksossa. Tai ehkä lipsahdus johtuu Desiren uudesta, näyttävästä painiasusta. Kid Kashilla on kiire saada spottinsa tehtyä: hän iskee heti alkuun jopa Coast to Coast -tyylisen loikan. Trinity tekee taas hienon moonsaultin kehän ulkopuolelle. Näitäkin yllättävämpi veto on kuitenkin Trinityn flying armbar Desirelle. Muistan Trinityn vain viiden minuutin pituiselta WWECW-pestiltään, mutta hän on selvästi taitava muutaman näkemisen perusteella. Desire puolestaan näyttää edelleen siltä, että olisi aloittanut painitreenit viikko sitten ja hänen liikkensä näyttävät pahimmillaan vaarallisilta (ei hyvällä tavalla). Tämä on kuitenkin yllättävän harmiton koitos, josta päällimmäisenä mieleen jää nuo mainitsemani Kashin ja Trinityn hienot temput. Lopussa Siaki hakkaa Trinityä armotta, kunnes Athena tulee aiheuttamaan Desirelle tappion.

Schiavone palaa kehäalueelle! Tony ei ole rauhoittunut pätkääkään, vaan alkaa nimitellä TNA:n naisia lutkiksi ilman mitään syytä. Ehkä oli kuitenkin parempi, ettei hän jäänyt firmaan pysyäkseen. Schiavone yrittää kysyä Siakilta mietteitä ensi viikon puolustuksesta Amazing Rediä vastaan, mutta Konnan hyökkää jälleen keppinsä kanssa. Konnan menee hänkin raivoamaan Tenay-paralle, että haluaa haastattelun tämän kanssa. Backstagella vyönsä takaisin saanut Jeff Jarrett lupaa, että Russo tulee vielä katumaan päivää jolloin he tapasivat.

6 ) Ricky Morton & Robert Gibson vs James Storm & Chris Harris.
Vuoden ensimmäinen main event ilman Jeff Jarrettia. Samalla tämä on kuitenkin vielä mitäänsanomattomampi matsi kuin edellisviikon nelinottelu. Viimeviikkoinen sentään tuntui main eventiltä, vaikka oli otteluna kehno. TNA:n omien poikien ja menneiden vuosien tähtien kohtaamisen lisäksi tässä on koukkuna rokkareiden esiintyminen pahiksina normaalin babyface-roolinsa sijaan. Tämä viehätys ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Alakortissa matsi ei olisi erottunut joukosta, mutta illan pääotteluksi tämä kahdeksanminuuttinen on ponneton esitys. Morton ja Gibson ovat parhaat päivänsä nähneet, mutta pystyvät silti liikkumaan kehässä tarpeeksi hyvin. Kuitenkaan mitään merkille pantavaa ei tässä ottelussa saada aikaan. Expressiä mielummin olisin nähnyt vaikka Road Warriorsit, jotka ovat valitettavasti ainoan TNA-ottelunsa painineet. AMW saa dominoida ottelun alkua, mutta Rock ’n’ Roll Expressille häviäminen, edes huijauksella, syö silminnähden heille onnistuneesti luotua badass -imagoa. Lisäksi lopetus menee pilalle karseammin kuin jaksossa jo nähdyt kaksi muuta epäonnistunutta sellaista. Gibsonin harhaileva silmä ei näe, että hänen pitäisi häiritä tuomaria AMW:n iskettyä Death Sentencen Mortonille. Improvisoiva Harris joutuu itse työntämään tuomarin sivuun, mikä saa hänet näyttämään oman voittonsa sabotoineelta tollolta. Papat nappaavat selätyksen yleisöstä ilmestyneen Elix Skipperin kolkattua Stormin toistamiseen mestaruusvyöllä. Rokkareiden iästä huolimatta nämä joukkueet olisivat voineet parhaimmillaan lyödä kasaan kelvollisen ottelun, mutta nyt jäi huono maku suuhun.

SEX jatkaa Stormin ja Harrisin kurittamista, kunnes heidät pelastavat yllättäen New Churchin Brian Lee ja Slash. Yleisö aloittaa oikeasti ”Evil! Evil!” -chantin näille entisille pahiksille. Tenay lupaa selvittää syyn Konnanin hyökkäyksille ensi viikon erikoishaastattelussa. Viikon päästä on luvassa myös: Lynn vs Killings vs Sanders vs Flair 4-way (ei kiinnosta), Amazing Red vs Siaki (kiinnostaa jonkin verran), ja babyface-New Church vs Triple X (tämäkin voi olla ok).

Ohjelmassa on vielä nelisen minuuttia aikaa. Normaali painipromootio käyttäisi ajan illan sadan eri juonikäänteen kertaamiseen, mutta TNA suuntaa vielä uudestaan SEX-pukuhuoneeseen. Russo haluaa tietää, onko Jarretilla munaa kohdata Raven mestaruudesta ensi viikolla. Raven itse vaatii mestaruusottelua vielä tälle illalle. Jarrett ryntää pukuhuoneeseen nyrkit ojossa ja Raven on taas avuton, kunnes saa Russon avulla lyötyä Jeffiä vyön alle. TNA:n tahti on niin kiivas, että aina kun jotain suunnittelematonta tapahtuu, kuten pöydän jalat takertuvat köysiin Russon liuttaessa sitä kehään, aika tuntuu seisovan ja seisovan. Lopulta pöytä saadaan kehään ja Jarrett pääsee kostamaan aloitussegmentin viskaamalla Ravenin siitä läpi. Jeff haluaa nyt tietää onko Final Boss Russolla munaa nousta hänen kanssaan kehään. Russo ei kuitenkaan kerkeä reagoida, koska AJ Styles tyrmää Jeffin takaapäin tämän omalla Stroke-liikkeellä. Tällä kertaa AJ karkaa vyön kanssa selostajien pohtiessa oliko tämä Zbyszkon vai kenties jopa Russon idea. Se jää nähtäväksi.


Loppuarvio: Erittäin kehnosta matsipuolesta huolimatta tästä jaksosta jäi kevyt ja hauska tunnelma. En edes osaa selittää miksi. Ehkä olin hyvällä tuulella tai ehkä tämä vain oli mieluisalla tavalla hullunkurinen PPV. Tässä sattui ja tapahtui paljon jopa edellisiin jaksoihin verrattuna, mistä suurin kiitos menee Ravenin presenssille ja tietenkin yllätysesiintymisille, jotka eivät ota loppuakseen. Tähän mennessä parhaaksi arvioimani vuoden ensimmäinen jakso oli sekin loppujen lopuksi melko tasapaksu show alusta loppuun. Tämä episodi taas oli kuin vuoristorata, jossa mentiin ylös ja alas. Pääottelu oli neljästä näkemästäni huonoin, mutta toisaalta illan oikea main event, Schiavone vastaan Tenay, oli hulvaton. Tämä ei ollut ”lajimme historian paras ja suurin ilta”, erästä veteraaniselostajaa lainatakseni, mutta väitän tämän olleen tammikuun 2003 miellyttävin jakso katsella.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Mahtavaa kamaa edelleen nämä TNA-arvostelut. Kamalat muistot palaavat hetki hetkeltä mieleen.

Kuva
WRESTLEWAR 1992

Vuosi 1992 oli edennyt kevääseen ja WCW:n vuoden toiseen ppv:hen. Kyseessä oli perinteinen WrestleWar, joka kuitenkin kahdesta edellisestä vuodesta poiketen järjestettiin helmikuun sijaan vasta toukokuussa. Tämä oli myös viimeinen kerta, kun WCW järjesti WrestleWar-nimisen ppv:n. WrestleWarissa oli viime vuonna nähty WarGames-ottelu, ja nyt WCW jatkoi tuota perinnettä järjestämällä WarGames-ottelun jälleen WrestleWarissa.

Siinä missä WWF paini näihin aikoihin katastrofaalisen julkisuuskohun kanssa, WCW oli selvinnyt huomattavasti vähemmällä huomiolla, mikä ei ollut tosin pelkästään hyvä asia, koska se tarkoitti samalla sitä, että WCW:llä oli edelleen vain murto-osa WWF:n suosiosta. Muutenkin WCW:n ongelma oli jälleen viime kuukausina se, että kukaan ei tuntunut oikein olevan millään tavalla kiinnostunut WCW:stä. WCW:n katsojaluvut olivat lähteneet vienoon nousuun vuoden 1991 lopussa, mutta nyt keväällä 1992 ne olivat kääntyneet jälleen laskuun ja tippuneet vielä aikaisempienkin alapuolelle. Mikä pahinta, WCW:n house show -yleisömäärät eivät olleet missään vaiheessa edes nousseet, ja nyt ne olivat ennätyksellisen huonoja jopa WCW:n kotiseudulla Atlantassa. Koko painibisneksen kiinnostavuus sen kuin jatkoi laskemistaan, eikä tilanne näyttänyt hyvältä WCW:lle.

Tämä kaikki tarkoitti sitä, että WCW:n johdossa painettiin paniikkinappulaa ja haettiin jonkinlaista muutosta - melkeinpä mitä tahansa. WCW oli antanut vuoden 1992 alussa potkut toimitusjohtaja Jim Herdille, ja hänen tilalle oli nimitetty väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi Kip Allen Frey. Vaikka Frey ei tiennytkään painista tuon taivaallista, hän oli monien mielestä varsin hyvä johtaja: Frey esimerkiksi jakoi ppv-bonuksia tapahtuman suoritusten perusteella, mikä tarkoitti sitä, että painijat tekivät oikeasti parhaansa ppv-otteluissa, jotta saisivat muhkeamman palkkasekin. Harmi vain, että Freyn johtamiskeinot eivät olleet osoittautuneet tulokselliseksi, ja niinpä toukokuussa '92 K. Allen Freyn kausi WCW:n johtajana päättyi. Frey siirrettiin juuri ennen WrestleWaria WCW:n markkinointipuolelle (minkä jälkeen hän katosi hyvin nopeasti koko bisneksestä), ja WCW oli jo palkannut uuden toimitusjohtajan, mutta palataan siihen vasta seuraavassa ppv:ssä. Vaikka Frey ei enää virallisesti ollut WCW:n johdossa tämän ppv:n aikaan, voi tätä silti pitää vielä Freyn viimeisenä taidonnäytteenä.

Selostajina tälläkin kertaa Jim Ross ja mahtava Jesse Ventura. "Illan isäntinä", eli sisääntulorampin vieressä istuvina välijuontajina toimivat Tony Schiavone ja Eric Bischoff. Haastattelijana Missy Hyatt.

Kuva Kuva
Taylor Made Man & Greg Valentine (c) vs. Fabulous Freebirds - WCW United States Tag Team Championship
Kuten SuperBrawlin arviossa kerroin, Taylor Made Man oli voittanut WCW-comebackinsa tehneen Greg Valentinen kanssa WCW United States Tag Team -mestaruudet helmikuussa. Tällä kertaa kaksikko pääsi puolustamaan vöitä ppv:hen saakka, ja tämä oli samalla Valentinen ensimmäinen WCW-ppv-esiintyminen lähes yhdeksään vuoteen. Uransa NWA:ssa aloittanut Valentine oli siis paininut historian ensimmäisessä Starrcadessa Roddy Piperia vastaan, mutta monien muiden tuon ajan NWA-tähtien tavoin hän loikkasi WWF:ään pian ensimmäisen Starrcaden jälkeen, ja WWF:ssä Valentine myös pysyi aina vuoden 1992 alkuun saakka. Nyt Valentine oli tehnyt paluunsa, ja toistaiseksi hän oli keskittynyt puolustamaan Taylorin kanssa firman kakkosjoukkuemestaruuksia. Nyt Valentine ja Taylor (...Made Man) saivat vastaansa kaksi konkaria, kun Fabulous Freebirds pyrki jälleen kerran voittamaan jotkut joukkuevyöt.

En tiedä, olenko ehkä nyt jotenkin menettänyt järkeni, mutta pidin tästä ottelusta ihan hämmästyttävän paljon. Toki tässä matsissa oli mukana Terry Taylor, joka on parin viime vuoden ajan ollut WCW:ssä yksi niistä harvoista nimistä, jonka matseihin on melkein aina voinut luottaa. Taylor on nimenomaan ollut WCW:ssä se aliarvostettu tähti, joka on repinyt midcardissa kasaan hyviä otteluita. Sen sijaan tämän ottelun muut osanottajat eivät herättäneet etukäteen mitään riemunkiljahduksia. Greg Valentine oli jo aika vanha, ja Fabulous Freebirds saattaa olla hyvänä päivänään aika hyvä mutta huonoimpana päivänään täysin paska. No, ilmeisesti nyt oli Freebirdseillä tosi hyvä päivä ja myös Greg Valentine oli taas löytänyt uutta energiaa, koska piru vie! Tämä oli kuin suoraan oppikirjamainen esimerkki hienosta 1980-luvun old school -joukkueottelusta. Ei mitään ylimääräisiä kikkailuja tai muita älyttömyyksiä, vaan pitkä ottelu, joka oli rakennettu ja buukattu pirun hyvin, jossa oli loistava tunnelma ja jossa kaikki pistivät oikeasti parastaan. Tästä tuli tietyllä tavalla mieleen esimerkiksi WrestleMania 2:n British Bulldogs vs. Dream Team, ja se on todella hyvä asia. En tiedä, ehkä olin vain jossain ihme pöhnissäni tätä katsoessa, mutta tämä matsi vakuutti minut, koska kaikki muut nettiarvostelijat ovat antaneet tälle sellaista kahta tähteä. Samapa tuo, minä pidin.
***½ (16:02)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Young Pistol Tracy vs. Johnny B. Badd
Samalla kun WCW oli palkannut joukkoihinsa useita entisiä WWF-painijoita, oli vastapainoksi firmasta potkittu pihalle joitakin alakortin painijoita. Yksi heistä oli Steve Armstrong, joka oli vuosina 1990-1991 paininut Tracy Smothersin kanssa Young Pistols -joukkueena. Vielä vuoden 1991 lopussa Armstrong ja Smothers pitivät hallussaan WCW US Tag Team -mestaruuksia, mutta he hävisivät nuo vyöt nopeasti vuoden 1992 alussa, ja helmikuussa 1992 Armstrong sai lähteä. Niinpä Smothers jäi yksin, ja nyt hän sitten paini samalla Young Pistols -gimmickillä mutta yksin, ja jostain syystä hänen nimensä oli muutettu myös muotoon Young Pistol Tracy. Kovin menestyksekäs ei Tracyn singles-ura ollut ainakaan toistaiseksi. Nyt hän sai vastaansa nuoren nousevan Johnny B. Baddin, joka oli tosiaan viime vuoden lopussa kääntynyt faceksi ja jättänyt managerinsa Theodore R. Longin. Baddilla oli ollut vuoden 1992 alussa niin ikään sopimusongelmia WCW:n kanssa, mutta ne oli ilmeisesti nyt selvitetty. Mitään kummempaa feudia ei tämän ottelun taustalla ollut.

Väliotteluna tämä ajoi ihan kohtuullisesti asiansa, mutta ei tästä Baddin ja Smothersin ottelusta jää mitenkään hirveästi jälkipolville kerrottavaa. Olen varmaan jokaiseen Baddin ottelun arvioon tähän mennessä kirjoittanut, että Badd oli kehässä edelleen vihreä, mutta jälleen kerran on pakko toistaa tuo lause, koska vihreys näkyy ikävän selvästi Baddin otteista. Tässäkin matsissa Badd väläytti pari oikein näyttävää liikettä, kuten hämmästyttävän hyvin hoidetun Top-Rope Flying Sunset Flipin, mutta sitten samaan aikaan semmoinen kokonaisuuden hallinta puuttui edelleen Baddin otteista täysin. Onneksi kehässä Baddin kanssa oli sentään Tracy Smothers, joka kyllä hallitsi perusasiat hyvin. Silti Tracykaan ei ollut tässä ottelussa parhaimmillaan, vaikka erityisesti Smothersin pari high flying -liikettä yläköysiltä olivatkin varsin näyttävät. Jotenkin tästä ottelusta puuttui vain flow lähes kokonaan, ja matsi ei oikein hyvistä yksittäisistä hetkistä huolimatta lähtenyt kunnolla lentoon missään vaiheessa. Kokonaisuutena siis ok suoritus, mutta ei sen enempää.
** (7:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marcus Alexander Bagwell vs. Scotty Flamingo
Nyt jos koska oli näin 25 vuotta myöhemmin katsottuna varsin huvittava ottelupari. Vuonna 1992 tuskin kukaan nimittäin osasi arvata, että kahden rookien ottelu olisi Buff Bagwell ja Raven -nimisten konkareiden ensimmäinen ppv-kohtaaminen. Kyllä vain, tuo aurinkolaseihin, stetsoniin ja valkoiseen jättitakkiin pukeutunut ylimielinen nuorukainen oli... Raven. Ennen kuin Raven-gimmickiä oli keksitty. Tästä ei voi olla nauttimatta. Scott Levy oli siis tässä vaiheessa nuori, uransa alussa oleva painija, joka oli aloittanut painimisen 1980-luvun lopussa muun muessa Puerto Ricossa ja Kanadassa. Levy käytti nimeä "Scott the Body", ja koska hän oli hyvännäköinen nuori mies, hänestä tehtiin vartalollaan ylpeilevä ylimielinen idiootti, joka oli muun muassa Missy Hyattin toy boy. Kyllä, tämä kaikki on totta. Noustuaan kohtuullisen tunnetuksi nimeksi teksasilaisessa GWF-promootiossa, WCW palkkasi Scott Levyn vuonna 1992 ja antoi hänellä nimen Scotty Flamingo. Muuten Flamingo jatkoi suurin piirtein samaa Scott the Body -gimmickiä, vaikka Missy Hyattin kanssa yhteistyö ei enää jatkunut. Pian WCW-debyyttinsä jälkeen Flamingo oli ottanut yhteen toisen nuoren, hyvännäköisen tulokkaan Marcus Alexander Bagwellin kanssa, ja nyt nämä kaksi saivat sitten selvittää ppv-ottelussa, kumpi olisi todella parempi.

Äskeisessä ottelussa oli yksi liian vihreä painija, tässä ottelussa kaksi sellaista oli laitettu toisiaan vastaan. Ja kuten arvata saattaa, lopputulos ei ollut erityisen kummoinen. Ei, vaikka tämä nuori ja lupaava Scotty Flamingo teki tässä ihan hyvää työtä ja yritti parhaansa. Ja toki myös Bagwell yritti parhaansa, mutta me kaikki kyllä tiedämme vuoteen 2017 mennessä, kumman näistä kahdesta potentiaali oli lopulta merkittävästi suurempi. Vaikka Flamingo teki tässä ihan hyvää työtä ja väläytti pari ihan nättiä liikettä, kokonaisuus oli vielä aika haparoiva, ja asiaa ei auttanut tosiaan se, että vastustaja ei pystynyt kantamaan kokonaisuutta yhtään sen paremmin. Niinpä lopputuloksena oli heikohko ottelu, joka ei ikävä kyllä viihdyttänyt kovin paljon.
*½ (7:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Hughes w/ Cactus Jack vs. Ron Simmons
Nyt on kyseessä todella hämmentävä ottelu. Alun perin tämän piti olla joukkueottelu, jossa Cactus Jack ja Mr. Hughes painivat Ron Simmonsia ja Junkyard Dogia vastaan. Ja jos yhtään osaan mitään tulkita, luultavasti ihan alun perin tämän olisi pitänyt olla ottelu, jossa Cactus Jack ja Abdullah The Butcher olisivat kohdanneet Ron Simmonsin ja Junkyard Dogin. SuperBrawlissa nähtiin siis Cactus Jackin ja Ron Simmonsin vihantäyteinen ottelu, jonka post match -kuvioissa Cactus Jackin entinen joukkuepari ja nykyinen vihamies Abdullah The Butcher saapui kehään ja auttoi Cactus Jackia pieksemään Simmonsin. Sekopäiset Butcher ja Jack tekivät siis kaikkien yllätykseksi sovinnon ja aloittivat jälleen yhteistyön. Tuolloin kuitenkin katsomossa ollut entinen WCW-painija Junkyard Dog ryntäsi kehään, hyökkäsi Jackin ja Butcherin kimppuun ja pelasti Simmonsin. Tässä oli siis valmis build tulevalle joukkueottelulle. Harmi vain, että Abdullah The Butcher lähti WCW:stä pian SuperBrawlin jälkeen ja siirtyi painimaan Japaniin AJPW:hen. Niinpä Cactus Jack tarvitsi uuden joukkueparin, ja tuo uusi pari oli jostain syystä möhkälemäinen Mr. Hughes, josta tehtiin Cactus Jackin henkivartija (ikään kuin hän olisi sellaista tarvinnut). Lopulta ottelu koki kuitenkin vielä yhden muutoksen, kun kesken Simmonsin ja JYDin sisääntulon Cactus Jack hyökkäsi brutaalisti JYDin kimppuun ja heitti hänet niin rajusti sisääntulorampilta alas, että JYD jouduttiin kiidättämään ensiapuun. Samalla ottelu muutettiin singles-otteluksi Ron Simmonsin ja Mr. Hughesin välillä, mikä oli vain toiseksi kamalin vaihtoehto koko tästä yhtälöstä (kamalin olisi ollut Hughesin ja JYDin välinen singles-ottelu).

Äääh, ei. Ehdin jo innostua, kun Cactus Jack saapui kehään, mutta innostukseni laski heti monta astetta, kun tajusin, että Jackin joukkuepari ei olekaan Abdullah The Butcher vaan Mr. vitun Hughes. No, onneksi sentään vastapuolella on ihan lupaava Ron Simmons... Ja Junkyard Dog. Paitsi että mitä ihmettä, Junkyard Dog piestäänkin pihalle ennen ottelun alkua! Ja nyt ottelu onkin 1 on 1 -ottelu, eikä Cactus Jack ole matsissa enää mukana. Joten sain sitten lopulta nauttia Mr. Hughesin singles-ottelusta Ron Simmonsin kanssa. Ja vaikka Ron Simmons onkin ihan hyvä brawler, hän ei todellakaan ole kaveri, joka saa revittyä Mr. Hughesista mitään kiinnostavaa irti. Tämä ottelu oli totaalisen tylsä ja turha brawl, ja siitä teki oikeastaan vielä epänautinnollisemman se, että koko matsin kiinnostavin nimi Cactus Jack pyöri ottelun ajan ringsidellä eikä päässyt missään vaiheessa kehään. Ei näin.
* (5:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Todd Champion vs. Super Invader w/ Harley Race
Todd Champion kuului muun muassa Steve Armstrongin kanssa niihin WCW:n alakortin painijoihin, joiden sopimusta ei oltu enää jatkamassa. Ilmeisesti Championin sopimus ylsi kuitenkin vielä WrestleWariin saakka niin, että hän pystyi hoitamaan vielä yhden jobbauksen. Niin ikään Championin entinen joukkuepari Firebreaker Chip oli saamassa lähtöpassit WCW:stä, ja hän esiintyi viimeisen kerran ennen lähtöään tämän ppv:n dark matchissa. Kuka sitten oli Todd Championin mystinen maskipäinen vastustaja? WCW kertoi, että kyseessä oli Bangkokista, Thaimaasta kotoisin oleva itämaisiin taistelulajeihin erikoistunut painija Super Invader, jonka Harley Race oli löytänyt reissatessaan Aasiassa ja toi hänet nyt Amerikkaan painimaan. Toistaiseksi Invader oli ollut voittamaton WCW:ssä, ja hänestä oli muodostumassa todellinen uhka. Todellisuudessa Super Invader oli... Hercules. Kyllä, sama Hercules Hernandez, joka sai lähtöpassit WWF:stä vuoden 1992 alussa ja loikkasi sen jälkeen WCW:hen. Hercules oli yksi koko 1980- ja 1990-lukujen tylsimmistä painijoista, ja nyt hänestä yritettiin tehdä kiinnostava tällä älyttömällä gimmickillä.

Lisää turhia ja tylsiä otteluita, juuri sitä tämä momentuminsa kovaa vauhtia menettämäisillään oleva tapahtuma kaipasikin! En oikeasti edes tiedä, mitä mieltä minun pitäisi olla siitä, että WCW yritti tehdä Hercules Hernandezistä kiinnostavan iskemällä hänelle maskin päähän, pistämällä hänelle Harley Racen manageriksi ja väittämällä häntä thaimaalaiseksi "Super Invaderiksi". Tavallaan pitää nostaa hattua. Harmi vain, että maskin, "thaimaalaisuuden" ja kaiken muun alla oli yhä sama Hercules joka oli yhtä epäkiinnostava kuin aina aiemmin. Mikä pahinta, nyt Herculeksella - anteeksi, Super Invaderilla - oli vastassaan painija, joka oli (jos mahdollista) VIELÄ tylsempi ja VIELÄ turhempi kuin hän itse. Kun nämä kaksi sitten pistettiin keskenään rymistelemään, niin turhuuttahan siitä syntyi. Ei ihan totaalista paskaa, mutta puhtaasti huono ottelu silti. Kiitos WCW, näitä on nyt nähty tarpeeksi.
* (5:26)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Richard Morton vs. Big Josh
Minulla ei ole oikeasti pienintäkään hajua, miksi tämä ottelu käytiin tässä ppv:ssä. Sekä Morton että Josh olivat koko vuoden 1992 ajan olleet täysin tyhjän päällä, eikä kummallakaan ollut näköpiirissä mitään merkittävää kehitystä parempaan suuntaan. Mortonilla ja Joshilla ei myöskään ollut takanaan minkäänlaista keskenäistä vihanpitoa, tai ainakaan sitä ei tuotu ollenkaan esille. Jostain syystä WCW silti halusi, että nämä kaksi painisivat välttämättä ppv:ssä. Big Josh oli ollut vielä kohtuullisessa nosteessa vuoden 1991 loppupuolella, mutta nyt tuo momentum oli ohi, ja Josh oli vajonnut vain tylsäksi alakortin hahmoksi. Richard Mortonin tilanne oli vielä surullisempi. Koko Mortonin heel-turn oli ollut ihan katastrofaalisen huono idea, ja kun Morton joutui luomaan uraa singles-painijana, kävi nopeasti ilmi, ettei hänellä ollut mitään edellytyksiä siihen. Morton ja Robert Gibson olivat olleet mahtavia juuri Rock 'n' Roll Expressin vuoksi, mutta nyt tuo joukkue oli hajotettu ja Gibson oli lähtenyt painimaan Jim Cornetten perustamaan Smoky Mountain Wrestlingiin sekä Tenneseen alueen USWA-promootioon.

Aah, lisää yhdentekeviä otteluita. Juuri tämä on ongelma, jos rosteri on vähän turhan kapea ja kaikki kiinnostavat yläkortin nimet on kiinnitetty 5 vs. 5 -pääotteluun. Loppukortti pitää sitten täyttää ilmeisesti tällaisilla Big Joshin ja Richard Mortonin välisillä otteluilla, joissa ei ole mitään pointtia. Oli tämä toki sentään parempi kuin kaksi edellistä ottelua, mutta lähinnä yhden pykälän verran. Se on harmi, koska Big Josh ja Richard Morton ovat kuitenkin ihan hyviä painijoita, mutta tässä heidän keskeisessä ottelussaan ei ollut kyllä mitään jännitettä tai kiinnostavuutta. Kumpikaan ei ollut myöskään parhaassa iskussa, joten lopputuloksena oli lähinnä tylsä tv-ottelutasoinen matsi. Tilannetta ei auttanut myöskään se, että ottelun lopetus (tai tarkalleen ottaen ratkaiseva 3 count) oli täysin botchattu.
*½ (7:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Flyin' Brian (c) vs. Z-Man - WCW Light Heavyweight Championship
Flyin' Brian oli voittanut WCW Light Heavyweight -mestaruuden Jushin Thunder Ligerilta helmikuussa, minkä jälkeen hän oli puolustanut vyötä aktiivisesti WCW:n light heavyweight -painijoita vastaan ja nostanut vyön arvio parhaansa mukaan. Lopulta Brianin seuraavaksi haastajaksi nousi yksi WCW:n lahjakkaimmista light heavyweight -painijoista Z-Man. Kyseessä oli kuitenkin poikkeuksellinen tilanne sen takia, että Brian ja Z-Man olivat pitkäaikaisia ystäviä, jotka olivat myös pitäneet US Tag Team -mestaruuksia aikoinaan hallussaan. Nyt Z-Man ei kuitenkaan antanut ystävyyden haitata sitä, että hän halusi mestaruuden, joka oli Brianilla. Brian hyväksyi Z-Manin haasteen, ja miesten välille buukattiin mestaruusottelu WrestleWariin, mutta ppv:tä edeltävien viikkojen aikana ystävysten välit alkoivat kiristyä, ja juuri ennen ppv:tä nähdyssä tv-show'ssa he olivat jo ajautua nyrkkitappeluun kesken haastattelun. Toistaiseksi välit eivät olleet kuitenkaan vielä katkenneet mestaruusottelun vuoksi.

Huh, kiitos WCW. Viiden turhan ottelun jälkeen päästiin vihdoin takaisin asiaan - ja millä tavalla! Tämä Light Heavyweight -divisioona oli todellakin vuonna 1992 WCW:ltä hämmästyttävän moderni idea, joka toi todellista vaihtelua kaikkeen muuhun painiin, mitä tämän aikakauden mainstream-promootiot tarjosivat Yhdysvalloissa. Harmi vain, että jostain käsittämättömästä syystä tämä divari tapettiin lopulta aika nopeasti, ja cruiserweightit tekivät kunnollisen paluun vasta vuonna 1996. No, nautitaan tästä niin kauan kuin tätä kestää. Tämä kahden entisen joukkueparin ottelu oli nimittäin aivan loistavaa menoa alusta loppuun. Oikeastaan tässä ottelussa oli niin taustatarinaltaa kuin itse ottelun rakenteeltaankin tosi paljon samanlaisia elementtejä kuin WrestleManiassa nähdyssä Piper vs. Hartissa. Kaksi ystävystä painimassa mestaruudesta, joka oli aiheuttanut erimielisyyksiä kaksikon välille. Itse ottelussa kumpikaan ei halua huijata, vaikka lähellä ollaan. Suurin ero Hart vs. Piperiin oli, että tässä oli vähemmän verta, brawlausta ja suuria tunteita mutta vastavuoroisesti enemmän high flying -meininkiä ja nopeaa painia. Niinpä lopputuloksena oli ehdottomasti huippuottelu, jollaisia katsoisi ainakin yhden mielellään jokaisessa show'ssa. Flyin' Brian on pirun kovassa iskussa, ei voi mitään.
**** (15:30)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Takayuki Iizuka & Tatsumi Fujinami vs. Steiner Brothers - IWGP Tag Team Championship Title Shot
Steinerin veljekset olivat jälleen WCW:n joukkuedivisioonan huipulla! Vielä SuperBrawlissa Steinerit eivät olleet onnistuneet voittamaan WCW Tag Team -mestaruuksia Arn Andersonilta ja Bobby Eatonilta, mutta pian tuon jälkeen uusintaottelussa he nappasivat vyöt itselleen. Pelkkä WCW Tag Team -mestaruuksien hallussapito ei kuitenkaan riittänyt Rick ja Scott Steinerilla. Steiner-veljet olivat voittaneet vuonna 1991 Japan Supershow'ssa myös NJPW:n joukkuevyöt, IWGP Tag Team -mestaruudet, ja he olivat pitäneet niitä hallussaan niin kauan, kunnes Scott loukkaantui. Steinerit olivat siis sitä mieltä, etteivät he olleet hävinneet IWGP Tag Team -mestaruuksiaan koskaan rehdisti, ja siksi he halusivat mahdollisuuden voittaa nuo vyöt takaisin. WCW:n kanssa yhteistyötä tekevä NJPW suostui Steinereiden vaatimukseen siltä osin, että he pääsisivät painimaan mahdollisuudesta haastaa IWGP Tag Team -mestarit. Niinpä WrestleWariin buukattiin IWGP-joukkuemestaruuksien ykköshaastajuusottelu, jossa Steinerit kohtasivat entisen IWGP World Heavyweight -mestarin Tatsumi Fujinamin ja nuoren lupaavan japanilaistähden Takayuki Iizukan muodostaman joukkueen.

Sitten oli tarjolla todella intensiivinen joukkueottelu! Harvoin varsinkaan amerikkalaisten mainsteam-promootioiden puolella nähdään tällaista mäiskintää, joka tuntuu melkein muistuttavan jo oikeaa tappelua. Juuri Scott ja Rick Steiner olivat kuitenkin näihin aikoihin ne kaksi nimeä, joiden tyyli oli parhaimmillaan todella lähellä japanilaista strong style -painia, joten ei ole ihme, että heidät pistettiin usein painimaan japanilaisia huippupainijoita vastaan WCW:n tapahtumissa. Nyt tarjolla oli juuri tällaista hurjaa strong style -meininkiä, jossa oli yhdistetty perkeleellisen tiukkaa tappelua, upeaa tekniikkapainia ja muutamia hemmetin näyttäviä high flying -liikkeitä. Steinereiden Suplexit olivat mahtavia, Fujinamin tekniikkapaini oli hienoa ja Iizukan high flying -liikkeet upeita. Kokonaisuutena matsi oli ehdottomasti huippuluokkaa, mutta silti minun kirjoissani ihan se kirkkain kruunu jäi puuttumaan, minkä takia tämä ei nouse kuitenkaan MOTYC-otteluiden joukkoon. En oikeastaan osaa edes sanoa, mikä se puuttuva silaus oli. Ehkä sitten parit pienet botchit häiritsivät. Ehkä sitten ottelun flow ei kuitenkaan ollut ihan täydellinen. Yhtä kaikki, matsi oli ihan mahtava, ja juuri tällaista joukkuepainia katsoisi mielellään lisää.
**** (20:01)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
The Dangerous Alliance (Rude & Austin & Zbyszko & Anderson & Eaton) w/ Paul E. Dangerously & Madusa vs. Sting's Squadron (Sting & Koloff & Windham & Rhodes & Steamboat) - WarGames Match
No niin, ja sitten oli vuorossa illan ISO Main Event, jonka taustatarinaa tuskin tarvitsee selittää kovin yksityiskohtaisesti, koska pääpiirteet ovat käyneet jo viime kuukausina selväksi. Kaikki alkoi Halloween Havocista, jossa Paul E. Dangerously palasi WCW:hen ja toi mukanaan Rick Ruden sekä Madusan. Yhdessä tuo kolmikko lupasi viedä vallan WCW:stä, ja muutaman kuukauden sisällä Dangerouslyn Dangerous Alliance kasvoi Steve Austinilla, Arn Andersonilla, Bobby Eatonilla ja Larry Zbyszkolla. Vastaavasti WCW World Heavyweight -mestari Sting nousi Dangerouslyn porukan ykkösvastustajaksi ja alkoi koota Ricky Steamboatista, Barry Windhamista ja Dustin Rhodesista oma porukkaansa, jolla hän taistelu Dangerouslya vastaan. Kuluneen kevään aikana myös Stingin vanha vihamies Nikita Koloff oli tehnyt paluunsa ja liittynyt kaikkien yllätykseksi Stingin joukkoon taistelussa Dangerouslya vastaan. Tosin vielä tämän ottelun alkaessakin monet epäilivät, olisiko Koloff oikeasti Stingin porukan puolella. Muista muutoksista mainittakoon, että Barry Windham oli onnistunut voittamaan WCW Television -mestaruuden Steve Austinilta. US Heavyweight -mestaruus sen sijaan oli yhä Rudella ja päämestaruus Stingillä. Tämä 5 vs. 5 WarGames-ottelu oli siis nyt näiden porukoiden vihanpidon lopullisesti ratkaiseva ottelu. Stingille tämä ottelu oli siitäkin jännittävä, että viime kuukausina lähinnä Japanissa paininut Big Van Vader oli tuhonnut hänen kylkensä niin pahasti, että Sting oli joutunut olemaan viikkoja poissa kehästä, ja tämä oli hänen ensimmäinen ottelunsa tuon loukkaantumisen jälkeen.

Ohhoh. Aika harvassa ovat olleet koko tämän massiivisen projektini (puhun siis sekä vuosista 1995-2006 että vuosista 1983-1992) ottelut, joille olen päässyt antamaan viisi tähteä. Olen ottanut tietoisesti sen linjan, että annan viisi tähteä vain todella poikkeuksellisissa tapauksissa, koska se tarkoittaa oikeasti sitä, että ottelu on ollut mielestäni täydellinen ja että siinä ei ole ollut mitään parannettavaa. En muista edes, mikä viimeisin tällainen ottelu on projektissani ollut, luultavasti Ricky Steamboatin ja Ric Flairin ottelu vuodelta 1989. Nyt kuitenkin... Tässä se on. Viiden tähden ottelu. Tämä jos mikä on aivan täydellinen tietyn aikakauden HC-ottelu. Samalla tavalla kuin rakastan historian ensimmäistä Elimination Chamberia aivan älyttömästi, rakastuin tähän otteluun heti aivan yhtä palavasti. En ollut ikinä ennen nähnyt tätä, mutta onneksi nyt näin. Koska tässä on kaikkea: Upea tarina, aivan täydelliset painijat, mieletön tunnelma, jokainen kymmenestä painijasta antamassa kaikkensa tälle ottelulle, aivan mahtavia yksilösuorituksia, upeita liikkeitä, todella brutaalia menoa ja verenvuodatusta, kokonaisuutena rakenneltu täydellinen tarina, uskomattoman tyylikäs lopetus... Tässä on kaikkea. Tässä ei ollut yhtään hetkeä mistä en olisi tykännyt. Sen sijaan jos luettelisin kaikki mahtavat yksityiskohdat, joista pidin tässä ottelussa, en mitään muuta joutaisi enää tekemäänkään. Ja jotkut vielä väittävät, että monen hengen joukkotappeluista ei ole mahdollista rakentaa aivan loistavia otteluita. Tämä ottelu osoittaa tuon väitteen täysin vääräksi. Juuri tämä ottelu osoittaa sen, miksi WarGames on parhaimmillaan täydellinen ottelustipulaatio. Helvetti, tämä oli täydellinen ottelu. Ja ottelun suurin tähti oli nuori Steve Austin, joka otti ensimmäisistä minuuteista lähtien mielettömän brutaalia bumppia, vuoti verta hulluna ja taisteli loppuun asti ottelussa todella huimasti. Ei voi kuin hattua nostaa.
***** (23:37)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Steve Austin
** Ricky Steamboat
* Arn Anderson

Kokonaisarvio WrestleWarista: Tämä ppv on oikein malliesimerkki siitä, miten TBS:n näistä ppv:eistä lyhentämät kaksituntiset versiot toisinaan vääristävät käsitystä WCW:n ppv:eiden laadusta. Esimerkiksi tämä ppv on saanut huimaa suitsutusta niiltä, jotka ovat katsoneet ppv:stä vain kaksituntisen version, josta on leikattu neljä noista turhista väliotteluista pois. Ei ole mikään ihme, että silloin tämä vaikuttaa kokonaisuutena aika helvetin loistavalta ppv:ltä. Pelkästään timanttista kamaa ja yksi heikko väliottelu! Oikeasti noita heikkoja väliotteluita oli viisi, ja niiden osuus ppv:stä kesti turhauttavan kauan. Vaikka odotus sitten palkittiinkin peräti KOLMELLA vähintään neljän tähden ottelulla, joista yksi oli huikea viiden tähden matsi, ei se poista silti tuota väliturhauttavuutta. Niinpä tämä ppv jää juuri ja juuri Hienon alapuolella ja joutuu tyytymään olemaan Hyvä. Kova suoritus silti WCW:ltä, taas.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
-------------------
2. WCW WrestleWar - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF WrestleMania VIII - Ok
5. WCW Japan Supershow - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Jatketaan epämiellyttävien flashbackien tuottamista kenitykselle. TNA:llakin on oma proto-Lethal Lockdown/Wargames-kyhäelmä vielä edessä vuonna 2003. Siihen on vielä aikaa, mutta toivottavasti luvassa on vähintään yhtä hyvä matsi kuin tuo Dangerous Alliance vs Sting’s Squadron.

Kuva
NWA-TNA PPV #30 | 5.2.2003

Heti täytyy tarkistaa hyppäsinkö vahingossa yhden jakson yli, sillä Larry Zbyszko seisoo kehässä NWA World Heavyweight -mestaruusvyö olallaan. Jeff Jarrettin omistama mestaruushan nähtiin viime jakson päätteeksi AJ Stylesin hallussa. Zbyszko uskoo antaneensa Stylesille opetuksen viime viikon ottelussa ja pyytää Jarrettia antamaan tälle vihdoin mahdollisuuden taistella maailmanmestaruudesta. Jarrett saapuu ilmoittamaan, että Stylesin ei olisi tarvinnut muuta kuin pyytää häneltä mahdollisuutta kasvotusten. AJ hyökkää Jeffin kimppuun ennen kuin tämä kerkeää noutaa vyönsä Larryltä. Stylesin kanssa tapellessaan Jarrett päätyy puolivahingossa tyrmäämään myös Zbyszkon. Sitten tusina armeijan maastopukuihin ja kasvot peittäviin hiihtopipoihin pukeutuneita huligaaneja hyökkää Jarrettin kimppuun ja raahaa tämän ulos areenalta. Kyseessä on kuin onkin Sports Entertainment Xtreme, joka on jostain syystä alkanut pukeutua militanttityyliin. Hetken jo luulin, että tämä on joku uusi juttu.

1 ) Jorge Estrada vs ”Gifted” Glenn Gilbertti.
Mike Sanders istahtaa selostuspöydän taakse. Sanders selittää, että hän on yrittänyt palkata Estradaa vain, jotta SEX voi omistaa Flying Elvis -hahmon. Vähän ontuva selitys, kun joukosta löytyy jo yksi entinen elvis, Sonny Siaki. Enpä ole vähään aikaan nähnyt ottelua, jossa toinen osapuoli tekee niin vähän töitä kuin ”Gifted Glenn” tässä. Disco näyttää siltä, ettei jaksa vaivautua edes tekemään tanssiliikkeitään kunnolla. Jollain tavalla tämä totaalinen yrityksen puute on melkein hauskan näköistä. Gilbertti missaa Village People’s Elbow -liikkensä (People’s Elbow YMCA-käsimerkkien kanssa), ja Estrada saa selätettyä hänet backslidella. Turhaakin turhempi matsi, mutta Jorgen voiton kunniaksi en valita enempää. Ottelun jälkeen Sanders ja Gilbertti varastavat Elvis-kuteet Estradan päältä.

Backstagella Bob Armstrong lupaa, että SEX meni liian pitkälle siepatessaan Jarrettin ja he tulevat maksamaan. Muualla, Vince Russo paljastaa syyn armeijalarppaukselle: kyseessä on ”Operaatio SEX”, jolla ryhmä aikoo ottaa lopullisesti vallan TNA:ssa. Russo on taas vaihtanut mieltään siitä haluaako Jeff Jarrettin puolelleen vai ei. Russo kertoo siepanneensa ystävänsä Jeffin, koska haluaa auttaa tätä löytämään itsensä. Hän antaa gimmick-ekspertti Gilberttin työksi muokata Jarrettin persoona perinteitä vihaavaksi pahikseksi, jollainen hän sisimmässään on. Gilbertti lähtee toteuttamaan operaatiota, paitsi ettei lähdekään, koska Dusty Rhodes ilmestyy laittamaan hänet nippuun.

The American Dream on kyllästynyt SEXin temppuihin. Dusty kutsuu Jerry Lynnin, Ron Killingsin, Amazing Redin, James Stormin ja Chris Harrisin kehään pitääkseen heille kannustuspuheen. Rhodes haluaa, että viisikko pitää huolta TNA Asylumista sillä välin kun hän etsii Jarrettin.

2 ) X-Division Championship: Sonny Siaki (c) (with Desire) vs Amazing Red.
Amazing Red saa vihdoin pari viikkoa sitten missaamansa mestaruusmatsin. Samalla X-mestarimme pääsee pitkästä aikaa ottelemaan yli kolme minuuttia kerrallaan. Red aloittaa ottelun huijaamalla Siakin kehästä ulos ja loikkaamalla tämän päälle. Red on loistovedossa, kaikki hänen liikkeensä näyttävät upeilta ja yleisö tykkää. Suurikokoisemman Sonnyn paras hetki tulee hänen napatessa Redin ilmasta kiinni ja singotessaan tämän päin selostuspöytää. Muuten hallitseva mestari on melko vaisu. Jostain syystä tähän kymmenen minuutin pituiseen koitokseen oli pakko sisällyttää yksi täysin tarpeeton bear hug -vääntökin. Loppua kohden nähdään kuitenkin muutama oikeasti jännittävä near fall molempien iskettyä nimikkoliikkeitään. Taitaa olla ensimmäisiä kertoja tässä projektissa, kun pääsin jännittämään voittajasta. Tuttuun tapaan Desire auttaa Siakia säilyttämään mestaruutensa. Mainio ottelu, ainakin vuoden 2003 tähänastiseen tarjontaan verrattuna. Vielä ei kuitenkaan päästä lähellekään sellaisia suorituksia, mitä kenenkään tarvitsisi etsiä käsiinsä 15 vuotta myöhemmin. Jälkeenpäin Siaki ja Desire kyykyttävät Rediä lisää, kunnes Trinity ja Kid Kash juoksevat jälleen apuun.

Mike Tenay näyttää videon hänen erikoishaastattelustaan Konnanin kanssa. K-Dawg valittaa, että hän ja muut lahjakkaat latinopainijat eivät ikinä päässeet oikeuksiinsa Amerikassa, koska kaikki promoottorit ovat rasisteja. Viimeisimpänä häväistyksenä valkonaamat ovat varastaneet koko lucha libre -tyylin ja brändänneet sen ”x-divisioonaksi”. Tenay sanoo, että high flying -tyyli on nykyään yleisempää kuin luchadorejen tullessa WCW:hen 90-luvun puolivälissä. Konnan arvelee, että Tenaykin on rasisti. Konnan sanoo pitävänsä huolen, ettei latinoja enää sorreta TNA:ssa. Rasismi-anglet showpainissa ovat yleensä vaivaannuttavia, mutta x-divarin syyttäminen lucha-tyyliin pöllimisestä on kekseliäs idea feudille. Konnan on tietysti myös huippuhyvä promomies. Pelottaa vaan mihin päädytään, kun tietää Russon kirjoittavan tätä tarinaa.

BG Jamesilla on asiaa isälleen Bob Armstrongille, mutta emme koskaan saa tietää mitä, koska segmentin ääni katoaa kesken kaiken. Live-yleisö reagoi audion menetykseen, joten ongelman täytyi olla alkuperäisessä lähetyksessä. T-N-A! T-N-A!

3 ) BG James vs Tenacious Z.
Tämä on debyytti Tenacious Z:lle, joka tunnetaan paremmin nimellä Zach Gowen. Yleisö on hämmentynyt, kun Z riisuu päällyshousunsa ja paljastaa painivansa vain yhden jalan varassa. Kuitenkin viimeistään Gowenin moonsault kehän ulkopuolelle saa katsomon hänen puolelleen. Tenay kertoo kuinka Hulk Hogan teki Make-a-Wish -vierailun Tenacious Z:n luokse tämän ollessa sairaalassa ja inspiroi häntä alkamaan painijaksi. Don West on lähellä liikuttua kyyneliin. BG James alkaa härnätä tuomari Scott Armstrongia, joten velipoika auttaa kostoksi heiveröistä Tenacious Z:tä voittamaan. Muistan olleeni aivan ihmeissään, kun näin ensi kertaa Gowenin painimassa Big Show’ta vastaan SubTV:llä. Tässä ottelussa ei kuitenkaan ole muuta nähtävää kuin yhden jalan moonsault.

Raven potkii Tenacious Z:n halpamaisesti ulos kehästä. Raven on vakuuttunut, että NWA:n mestaruusvyön pitäminen hallussaan on lähestulkoon sama kuin mestarina oleminen. AJ Styles, jolle vyö on taas siirtynyt, tulee tappelemaan Ravenin kanssa. Kaksikko esittää lyhyen epävirallisen ottelun, joka toimii jännittävänä teaserina mahdolliselle oikealle matsille myöhemmin. Zbyszko juoksee apuun Ravenin yrittäessä murtaa Stylesin sormia, mutta Raven karkaa mestaruusvyö mukanaan. Tähän vyön kanssa pallotteluun alkaa mennä maku.

Bob Armstrong huutaa backstagella Goldylocksille, koska tämä kinuaa jatkuvasti lisätietoja Jeff Jarrettin tilanteesta. Harris ja Storm tulevat vaatimaan tag-mestaruusottelua, ja James Mitchell lupaa antaa heille mahdollisuuden kunhan New Church voittaa vyöt tänään.

4 ) Four Way Elimination Match: David Flair vs Jerry Lynn vs Mike Sanders vs Ron Killings.
Aloitetaan tärkeimmällä: Flairin kantaman säkin sisältö ei paljastu vieläkään. Paljastuksen odottaminen olikin ainoa syy miksi jaksoin kiinnittää huomiota tähän ennalta-arvattavaan otteluun. Kukaan ei saa hallita tarpeeksi kauaa, että muodostuisi jonkinlaista punaista lankaa. Myöskään yksikään spotti ei poikkea normaalista. Kaikki on samaa lyönti, potku, lyönti -höttöä. Kauhean vaikea siis sanoa tästä koitoksesta mitään. Kehtaan väittää, että osaan tehdä itsekin paremman Flair Strutin kuin David. Jorge Estrada käy potkaisemassa Sandersia, mikä johtaa hänen tippumiseensa. Seuraavaksi Lynn eliminoi Flairin kääntämällä Figure Fourin selätykseksi. Lynn ja Killings eivät pääse ottelemaan kaksin, koska David kolauttaa Jerryä säkillään. Killings ottaa helpon voiton, vaikka näki sekaantumisen selvästi. Tiesimme jo etteivät Lynn ja Truth luota toisiinsa, joten myöskään tarinaan ei saatu hirveästi edistystä. Tämä on sellainen ottelu, jota ei muista enää tunnin päästä edes katsoneensa.

Goldylocks haastattelee Triple X:n Elix Skipperia ja Low Ki’tä. Low Ki pääsee puhumaan matalalla äänellään, mikä ei ikinä lakkaa kuulostamasta hauskalta. Ki ja Skipper sanovat, että Triple X pelaa hyvin yhteen, koska he ovat kuin perhe. Lisäksi Desire poikkeaa haastattelupisteelle haukkumaan Goldylocksin silikoonitissejä huonosti tehdyiksi. Kylläpäs Goldya taas kiusataan.

5 ) Desire (with Sonny Siaki) vs Trinity (with Kid Kash).
Ottelu on alusta asti tuhoon tuomittu, koska Siaki auttaa Desireä pysyttelemään niskan päällä suurimmman osan ajasta. Näistä hallintaosuuksista voisi koostaa kokonaisen jakson Botchamaniaa. Desire sopisi hyvin pelkän managerin rooliin, mutta kehässä hän on koko ajan hukassa eikä näytä hetkeäkään siltä, että tietäisi mitä tehdä seuraavaksi. Ottelun paras anti on Siakin pelleily kehän ulkopuolellä. Yhdessä välissä tuomarin nuhdellessa Siakia hän väittää matsiin sekaantujan olleen ohjelmaa kuvannnut kameramies. Trinity voittaa peräti kahdeksan minuutin päätteeksi moonsaultilla. Tätä on tarpeetonta haukkua enempää, joten jaan sen sijaan pari kiinnostavaa faktaa, joihin törmäsin wikipediaa selatessa. En tuntenut Desireä ennen tätä projektia, mutta näköjään hän oli parin vuoden urallaan kerennyt käydä ja saada kenkää myös WWE:n silloisesta farmista HWA:sta. Neidin epävarmuutta ei siis voi laittaa pelkän kokemattomuuden piikkiin. Desire, oikealta nimeltään Kim Neilsen, sai TNA-uransa jälkeen lapsen Sonny Siakin kanssa (oho!) ja lihosi raskauden jälkeen niin paljon, että osallistui myöhemmin Suurin Pudottaja -ohjelmaan. Enpä olisi uskonut. Trinity puolestaan on ollut mukana tekemässä stuntteja aika isoihin elokuviin, mm. Eternal Sunshine ja Spiderman 2. Siinä kaikki faktat tällä erää.

6 ) NWA World Tag Team Championship: Elix Skipper & Low Ki (c) vs Brian Lee & Slash (with Father James Mitchell).
Tämä on illan viimeinen ottelu, mutta sitä ei hehkuteta main eventinä, koska jälkeenpäin on luvassa paljon tärkeämpi (Russo-)segmentti. Tätä ei mainita, mutta Daniels on NJPW-kiertueella eikä siksi partnereidensa tukena. Slash tekee alun kaaoksessa Low Ki’lle Michinoku driverin sisääntulorampille. Triple X hallitsee ottelua kaksi kertaa heitä suurempien vastustajien kanssa, mikä saa heidät näyttämään vaarallisilta. Ki esittelee taas sellaisia tekniikoita, joita kukaan muu tässä ohjelmassa ei varmaan ole osannut edes kuvitella. Hän lukitsee dragon sleeperin roikkuessaan Slashin selässä ja muuttaa sen suoraan ilmassa käsilukoksi. Ki tekee myös double footstompin yläköydeltä ja osuu ilkeästi Slashin kylkeen. En ole ikinä ollut Low Ki -superfani, mutta hän näyttää AMW:n ja Stylesin ohella takuuvarmalta tulevaisuuden supertähdeltä (mikä ei tietysti kaikkien heidän osalta toteutunut).

Mitchellin satanistiparivaljakko on kiinnostavampi hyviksinä kuin geneerisinä pahiksina, mutta matsi loppuu ennen kuin he pääsevät kunnolla viskomaan vastustajiaan ympäriinsä. Tyypillinen hot tag -kiusoittelu kestää pitkään ja Brian Leen rynnätessä kehään tuomari lentää nurin ja Triple X yrittää käyttää terästuolia. Ottelu on viihdyttävää seurattavaa, mutta olisi kaivannut lisää aikaa jälkipuoliskolle ollakseen oikeasti hyvä. Lopulta kaksi tuomaria laskevat samaan aikaan voiton kummallekin joukkueelle eikä ajoitus voisi olla enempää pielessä. Päätuomari Scott Armstrong päättää olla antamatta mestaruutta kummallekaan tiimille. Triple X olisi kyllä ansainnut voittaa hyvän esityksen päätteeksi.

TNA:n rosteri ja armeijapukuiset miehet juoksevat kaikki kehään ja aloittavat massiivisen joukkotappelun. Jopa Bullet Bob Armstrong saapuu mäiskimään poikaansa turpaan. Monen minuutin rähinän jälkeen SEX saa lukittua kaikki TNA:n painijat omaan pukuhuoneeseensa. Russo sanoo, että operaation ensimmäinen vaihe on valmis ja traditionalistit on hoideltu. Russo kysyy naamansa yhä peittävältä Glenn Gilberttiltä saiko hän ”paranneltua Jeff Jarrettin hahmoa”. Mutta mitä, Gilbertti ilmestyykin sisääntulorampille alushousuissaan ja yrittää viittoa Russoa juoksemaan karkuun. Kehässä oleva ”Glenn” vetää piponsa pois ja alta paljastuu Jeff Jarrett! Jeff taklaa Russon kumoon ja TNA:n uskolliseen tyyliin lähetys loppuu samalla sekunnilla, ennen kuin pääsemme näkemään saiko Russo viimein maistaa omaa lääkettään. Tuo lopun jymy-yllätys, jonka kaikki paitsi idiootti-Russo näkivät kilometrin päähän, oli ihan hauska, mutta joukkotappelu sitä ennen kesti ikuisuuden. Täytyy sanoa, että mikään osa tässä ei erityisesti innosta katsomaan seuraavaa PPV:tä, johon ei myöskään epätyypillisesti mainostettu yhtään ottelua.


Loppuarvio: Ensimmäistä kertaa saan tuomita Vince Russon kirjoittaman ohjelman liian tapahtumaköyhäksi. Mikään tarinoista ei Konnanin haastattelua lukuunottamatta tuntunut etenevän mihinkään. Sen sijaan saatiin tyhjästä nyhjäisty Jarrettin sieppaus ja SEX:in vallankaappaus-arkki. Viime viikolla keskiössä olleita Rock ’n’ Roll Expressiä tai Tony Schiavonea ei mainittu kertaakaan. Russo on ehdollistanut minut odottamaan yllätyksiä, joten petyin vain yhteen uuteen debyyttiin (Tenacious Z). Ottelutarjonta oli myöskin aika tympeä. X-divisioonan mestaruusottelu oli selkeästi illan paras matsi, joskin myös tag-mestaruusmatsissa nähtiin hyvää menoa. Ilopilkuista huolimatta tämä PPV menee pitkäveteisyydessään helposti rankingin pohjalle.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kiitos jälleen 222222:lle, Russon sekoilujen lukeminen oli eilen täydellinen pelastus aamun kamalaan olotilaan. Lisää vain!

Kuva
BEACH BLAST 1992

Tervetuloa jälleen uuteen aikakauteen WCW:n historiassa. Uusi aikakausi sai alkunsa heti edellisen ppv:n WrestleWarin jälkeen, kun väliaikaisena toimitusjohtajana toiminut Kip Allen Frey siirrettiin ensin WCW:n markkinointipuolelle ja hyvin nopeasti kokonaan pois WCW:stä muihin hommiin Ted Turnerin palkkalistoilla. Freyn tilalle uudeksi WCW:n toimitusjohtajaksi sen sijaan saapui... Bill Watts. Nykypäivän painifaneille Wattsin nimi ei välttämättä ole yhtä tuttu, mutta erityisesti 1980-luvulla kaikki tiesivät Bill Wattsin. Watts oli Vince McMahonin ja Jim Crockettin ohella kolmas 1980-luvun iso promoottori: Wattsin promootio Mid-South Wrestling taisteli territorial-aikakauden loppuessa hetken aikaa suhteellisen tasaväkisesti WWF:n ja Jim Crockett Promotionsinsin kanssa, ja monet '80/'90-luvun isoista tähdistä (kuten Ted DiBiase, Sting ja Magnum T.A.) aloittivat uransa siellä. Vuonna 1987 Watts muutti promootion nimen Universal Wrestling Federationiksi (UWF) ja yritti tehdä promootiosta WWF:n ja JCP:n kanssa kunnolla kilpailevan kansallisen promootion. UWF ajautui kuitenkin vararikkoon, ja JCP osti sen. Ja sitten JCP:stä tuli WCW.

UWF:n kaatumisen jälkeen Bill Watts ei ollut tehnyt käytännössä mitään painibisneksessä. Wattsin nimi oli pysynyt esillä lähinnä, koska sekopäinen Herb Abrams oli pöllinyt vuonna 1991 UWF-nimen ja aloittanut painitoiminnan vanhan promootion nimellä. Tiukkana ja aikakautensa hyvin perinteistä tyyliä edustavana bookkaajana tunnettu Watts oli saanut kyllä useita työtarjouksia (erityisesti WCW:ltä), mutta ne eivät olleet houkutellet häntä. Watts ei myöskään halunnut työskennellä Jim Herdin alaisuudessa, koska Herd ei tiennyt mitään painista ja Watts oli todella perinteiseen painityyliin uskova buukkaaja. Niinpä Watts sanoi hyväksyvänsä WCW:n tarjouksen, kun hänelle tarjottaisiin "Herdin paikkaa". Nyt sitä tarjottiin, ja Watts otti paikan vastaan. Hänestä tuli WCW:n uusi toimitusjohtaja. Muutosta kaivattiin, koska WCW:n house show -yleisömäärät, tv-ohjelmien katsojaluvut, ppv-ostoluvut ja samalla myös rahavirrat olivat yhä vain laskussa.

Muutosta Watts myös toi. Heti ensimmäisistä päivistään lähtien Watts toi WCW:hen niin tiukan linjan, ettei sellaista ollut nähty pitkään aikaan. Watts tahtoi muun muassa tehdä lopun kaikesta backstage-lepsuilusta: show'ista myöhästyviä painijoita rankaistaisiin sakoilla, ja show'iden missaaminen johtaisi potkuihin. Lievät loukkaantumisetkaan eivät kelvanneet enää syyksi kiertueelta pois jäämiseen, vaan painijan oli oltava mukana kiertueella, ellei olisi todella pahasti loukkaantunut. Samoin ystävien tuominen takahuoneisiin kiellettiin heti. Taloudellisesti WCW aloitti entistä tiukemman kulukuurin. House show -tapahtumia vähänkin epäolennaisimmilla alueilla peruttiin, ja house show't keskitettiin vain vahvimmille alueille. K. Allen Freyn aikana WCW oli lisännyt ppv-tapahtumia kalenteriinsa (mistä esimerkkinä toimi juuri tämä Beach Blast), mutta Wattsin johdolla ppv-kalenteria jälleen harvennettiin. Painijoilta kiellettiin steroidien käyttäminen kokonaan.

Lisäksi Watts toi mukanaan myös katsojille näkyviä "uudistuksia": tai ennemminkin hän yritti palauttaa WCW:n takaisin 1980-luvulle. Low blow'iden käyttäminen otteluissa kiellettiin kokonaan, samoin kehätolppien ja kehäaitausten käyttäminen aseena. Kehän ulkopuolella painimista kehotettiin välttämään ylipäänsä. Bleidaaminen kiellettiin kokonaan. Top rope -liikkeet kiellettiin kokonaan (tämä on luultavasti Wattsin kaikista kielloista parhaiten tunnettu). Ringside-alueelta poistettiin kehämatot. Kaikkien muutoksien ideana oli se, että WCW yritti nyt jälleen todistaa olevansa "OIKEAN 'RASSLINGIN" promootio verrattuna viihteelliseen WWF:ään. Osaa muutoksista (erityisesti painijoiden tiukempaa kuria) pidettiin ihan hyvinä, mutta esimerkiksi veren ja ennen kaikkea top rope -liikkeiden kieltäminen heti toimitusjohtajana aloittamisen jälkeen osoitti todella kirkkaasti sen, että Watts ei ollut ollut painibisneksessä viiteen vuoteen ja että hänellä ei ollut mitään hajua siitä, miten ala oli muuttunut sinä aikana. WCW:llä oli esimerkiksi kukoistava ja aikaansa edellä oleva light heavyweight -divisioona, joka ei Wattsin säädösten takia voinut enää käyttää suurta osaa näyttävistä liikkeistään. Samoin kehämattojen poistamista pidettiin täysin idioottimaisena ideana - varsinkin kun osassa osavaltioista matot jouduttiin pitämään yhä, koska LAKI VAATI SITÄ. Ehkä sen olisi pitänyt implikoida jotain kehämattojen oleellisuudesta Bill Wattsille.

Monilla painijoilla oli myös vaikeuksia sopeutua Wattsiin ja tämän äärimmäisen autoritääriseen johtamistapaan, ja ensimmäisten kuukausien aikana WCW menettikin osan painijoistaan. Samalla myös Bill Watts torppasi joidenkin painijoiden saapumisen WCW:hen. Esimerkiksi Jake Roberts oli jo käytännössä tehnyt sopimuksen WCW:hen saapumisesta K. Allen Freyn aikana, mutta Watts ehti saapua johtoon ennen sopimuksen virallistamista, ja Watts ilmoitti heti, että WCW ei halua Robertsia. Samoin WWF:stä lähtemään joutunut Sid Vicious olisi saattanut hyvin palata WCW:hen (jossa oli ollut yksi firman suosituimmista nimistä vuosi sitten), mutta Watts ei halunnut häntä.

WCW oli siis todellakin uuden ajan edessä - osittain uusi aika oli tuonut hyviä muutoksia, osittain huolestuttavia piirteitä - kun kesäkuinen Beach Blast koitti. Yksi K. Allen Freyn ideoista WCW:n johdossa oli lisätä WCW:n ppv:eiden määrää, ja niinpä toukokuisen WrestleWarin ja heinäkuisen The Great American Bashin väliin lisättiin vielä yksi ppv: Beach Blast. WCW:llä oli siis kolmen kuukauden sisällä kolme ppv:tä, mikä oli tähän aikaan todella tiuha tahti. Historian ensimmäinen Beach Blast järjestettiin Alabamassa, ja sen selostajina toimivat Jim Ross ja Jesse Ventura. Niin sanottuina "hosteina" olivat puolestaan Eric Bischoff ja Tony Schiavone, backstage-haastatteluja ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan.

Kuva Kuva
Flyin' Brian (c) vs. Scotty Flamingo - WCW Light Heavyweight Championship
Nuori Scotty Flamingo oli debytoinut WCW:ssä vasta vuonna 1992, mutta hän oli debyytistään lähtien tehnyt vakuuttavaa tuhoa erityisesti light heavyweight -divisioonassa, jossa hän oli edelleen voittamaton. Niinpä Beach Blastiin tullessa ylimielisestä ja itseään äärimmäisen komeana pitävästä Flamingosta oli tullut light heavyweight -divisioonan ykköshaastaja. Kokenut Flyin' Brian oli pitänyt mestaruutta hallussaan helmikuusta lähtien, ja monet pitivät häntä selvänä ennakkosuosikkina tähän otteluun tultaessa - Flamingon voittoputkesta huolimatta. Tilannetta saattaisi kuitenkin muuttaa se, että nyt top rope -liikkeet oli kielletty kokonaan, ja juuri ne olivat olleet Brianin valtti. Top rope -liikeiden kiellosta puheen ollen: koko typerä Wattsin kielto satutti kaikkein pahimmin tuoretta light heavyweight -divisioonaa, joka oli ollut alkuvuoden 1992 yksi WCW:n parhaista asioista. Niinpä pian tämä jäi viimeiseksi ppv:ksi, jossa mestaruutta puolustettiin. Brad Armstrong voitti mestaruuden tämän ottelun voittajalta loppukesästä ja loukkaantui syksyllä, minkä jälkeen mestaruus vakatoitiin. WCW ilmoitti ensin järjestävänsä vakantista mestaruudesta uuden turnauksen, mutta sitä ei käyty koskaan. End of story, cruiserweight-meininki palaisi WCW:hen seuraavan kerran vasta vuosien päästä.

Tämä oli todellinen yllätys. Nuori Flamingo ei ollut varsinaisesti vakuuttanut ensimmäisessä ppv-ottelussaan Marcus Alexander Bagwellia vastaan, minkä takia en ollut aivan varma, olisiko hän valmis oikeasti kovaan otteluun Brian Pillmanin kanssa. No, vastaus oli myönteinen. Piru vie, nämä vetivät oikeasti helkkarin kovan light heavyweight -ottelun eivätkä antaneet edes uuden typerän "ei top rope -liikkeitä" häiritä lopussa nähtyä spottailua. Erityisesti Pillmanin Suicide Dive rampille oli murhaavan raju. Toki Pillman tässä matsissa tekikin kovimman työn ja hurjimmat suoritukset, mutta rehellisyyden nimissä myös Flamingo oli hämmästyttävän hyvin ja hoiti oman osuutensa kunniakkaasti. Matsilla oli myös pirun toimiva rakenne (ensin ketjupainia, sitten kovaa tappelua ringsidellä ja sitten spottailua), ja kun aikaakin oli lähes 20 minuuttia, kyllä tämä nousi huippuotteluiden joukkoon. Loistoalku illalle!
**** (17:29)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Taylor Made Man vs. Ron Simmons
Taylor Made Manin ja Greg Valentinen kausi WCW US Tag Team -mestareina oli päättynyt lyhyeen, kun he hävisivät vyönsä Fabulous Freebirdseille. Nyt Taylor oli palannut jälleen keskikortin singles-painijaksi ja sai tällä kertaa vastaansa Ron Simmonsin. Ilmeisesti näiden kahden välillä ei ollut mitään kummempaa feudia: Taylor oli vain sopiva välivastustaja Simmonsille, joka jatkoi edelleen pyrkimyksiä nousta ylemmäs ja ylemmäs kortissa. Simmons ilmoitti ottelun jälkeen Jim Rossin haastattelussa, että hänellä oli vain yksi tavoite: nousta WCW World Heavyweight -mestariksi. Sitä kohti (tai ainakin uutta mestaruusottelua kohti) Simmons tuntui olevan menossa kovaa vauhtia.

Olen monissa arvioissani hehkuttanut Tayloria ja tämän kykyä saada heikoistakin vastustajista yllättävän paljon irti. Tällä kertaa Taylorille - tai sen puoleen Simmonsillekaan - ei voi antaa liikaa kehuja. Molemmat olivat tässä vaiheessa ihan kiinnostavia keskikortin nimiä: Simmons selvässä nousussa, Taylor puolestaan tasainen työmyyrä. Ehkä heidän varsin erilaiset tyylinsä eivät kuitenkaan sopineet lopulta yhteen, koska tämä kaksikon matsi oli lähinnä ihan kiva tv-ottelutasoinen koitos. Toki paljon huonompiakin otteluita on nähty, mutta tästä ei jäänyt paljoa käteen.
** (7:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marcus Bagwell vs. Greg Valentine
Nuori tulokas Marcus (Alexander) Bagwell oli paininut kaikissa tämän vuoden ppv:eissä tähän mennessä tälläisissä keskikortin väliotteluissa, eikä Beach Blast tuonut tähän rutiiniin muutosta. SuperBrawlissa Bagwell oli onnistunut voittamaan Taylor Made Manin, mutta WrestleWarissa hän oli hävinnyt Scotty Flamingolle. Nyt Bagwell haki jälleen uutta nostetta kohtaamalla Taylor Made Manin joukkueparin, pitkän linjan konkarin Greg Valentinen. Sen kummempaa taustatarinaa ei tälläkään kohtaamisella ollut.

Äh, Bagwell on kyllä tällä hetkellä yksi turhin nimi koko WCW:n rosterista, vaikka on ollut kuvioissa vasta puoli vuotta. Ei minkäänlaista karismaa, ei minkäänlaista kykyä kiinnostavan ottelun rakenteluun ja ei minkäänlaisia erikoisia osaamisalueita painimisessa. Ja nyt Bagwell sitten vielä pistettiin painimaan kaikista maailman nimistä Greg Valentinea vastaan, vaikka Valentine on konkaripainijoista puolestaan yksi tylsimmmistä. No, Bagwellin kunniaksi täytyy sanoa, että hän myi jalkavammansa tässä ihan hyvin ja että lopetus oli siinä mielessä looginen, mutta paljon mitään muuta tässä ei ollutkaan.
*½ (7:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Cactus Jack vs. Sting - Falls Count Anywhere Match
Sitten päästiin isojen otteluiden äärelle! Erikoista kyllä, WCW World Heavyweight -mestari Sting ei tällä kertaa paininut illan Main Eventissä: Sen sijaan hän kohtasi Cactus Jackin ottelussa, jossa toisiaan vastaan paini kaksi sellaista miestä, joista kummallakin oli WCW:ssä vihamiehiä enemmän kuin tarpeeksi. Cactus Jack oli viime kuukausien aikana ollut sodassa muun muassa Van Hammerin, Ron Simmonsin, Junkyard Dogin, Ricky Steamboatin ja (joukkueparinsa) Abdullah The Butcherin. Sting puolestaan oli taistellut yhdessä ystäviensä kanssa koko Paul E. Dangerouslyn Dangerous Alliancea vastaan, minkä lisäksi Japanista jälleen WCW:hen saapunut Big Van Vader oli ottanut Stingin kohteekseen ja tuhonnut keväällä jo Stingin kylkiluut. Tämän kaiken päälle Sting ja Cactus Jack olivat kuitenkin myös toistensa kimpussa: olivat olleet oikeastaan monen kuukauden ajan, ja erityisesti sekopäinen Cactus Jack oli käynyt aina Stingin kimppuun kun vain ehti. Niinpä kun Cactus Jack haastoi Stingin Beach Blastiin otteluun, jossa selätykset ja luovutukset laskettaisiin missä tahansa ja jossa ei olisi diskauksia ollenkaan, Sting suostui heti. Molemmat halusivat tehdä selvän tästä vihanpidosta. WCW World Heavyweight -mestaruutta ei kuitenkaan ottelussa ollut panoksena, koska tuosta vyöstä oli buukattu ottelu jo The Great American Bashiin. Ja kyllä vain, tämä oli tosiaan Falls Count Anywhere Match - ensimmäinen kerta kun kyseinen ottelumuoto nähtiin ppv:ssä. En ole ihan varma FCA-stipulaation historiasta, mutta voisin väittää, ettei se kovin yleinen muutenkaan ollut näihin aikoihin.

Vaikka tämä olikin pirun viihdyttävä ja intensiivinen matsi ja aikakaudelleen hyvin epätyyllinen HC-mäiskintä, täytyy silti todeta, että kokonaisuutena tämä jäi vähän pettymykseksi. Olen tämän mielipiteeni kanssa ilmeisesti häviävän pienessä vähemmistössä, koska monet pitävät tätä helposti neljän tähden tai neljän ja puolen tähden otteluna. Ehkä olen sitten saastuttanut mieleni kaikilla nykypäivän HC-otteluilla ja tätä matsia on siksi todella vaikeaa arvostella järkevästi, mutta minusta tässä ei vain ehtinyt tapahtua tarpeeksi. Cactus Jackin ja Stingin Falls Count Anywhere Match kuulosti kuitenkin (erityisesti nuoren Jackin indie-promootioissa 1990-luvun alussa painimien HC-otteluiden kulttimaineen ansiosta) sellaiselta ottelulta, jolla WCW:llä olisi mahdollisuus räjäyttää täysin pankki ja tarjota jotain täysin poikkeuksellista. Tähän viittasi vahvasti myös se, kuinka paljon selostajat hehkuttivat sitä, että tappelu saattaisi levitä minne tahansa ympäri kaupunkia. No, lopulta tappelu pysyi koko ajan ringsidellä ja sen lähettyvillä, ja muutenkin ottelu oli liian lyhyt (noin 10-minuuttinen), että se olisi ehtinyt millään nousta klassikkotasolle tai edes huippuotteluksi. Siitä huolimatta niin Sting kuin Cactus Jackin pistivät kroppansa todella rajusti likoon, vetivät kovan HC-rymistelyn ja tarjosivat ehdottomasti hienon matsin. Nautin siis täysin siemauksin siitä, mitä tässä ehti tapahtua, mutta jäin vain kaipaamaan selvästi enemmän. Siksi tämä ei ihan yllä huipputasolle, vaikka kova matsi olikin kyseessä.
***½ (11:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude vs. Ricky Steamboat - 30 Minute Iron Man Match
US Heavyweight -mestari Rick Ruden ja Ricky Steamboatin välinen feud oli ollut yksi koko vuoden 1992 WCW:n kantavista tarinoista, joka ei ollut edelleenkään saanut huipennustaan. Nyt nämä vihamiehet olivat sopineet kohtaavansa toisensa historiallisessa "Iron Man Challengessa", jota ei ollut ainakaan merkittävissä amerikkalaispromootioissa käyty koskaan aiemmin. Kyseessä oli siis nykypäivänä meille kaikille tuttu Iron Man Match, jossa Steamboat ja Rude painisivat täyden 30-minuuttisen ottelun. Voittaja olisi se, joka olisi saanut useamman ratkaisusuorituksen tuossa ajassa. Jostain syystä Ruden mestaruusvyö ei ollut panoksena tässä ottelussa: ilmeisesti tässä oli puhtaasti kyse näiden kahden välisesta vihanpidosta ja siitä, kumpi todella oli parempi painija.

30-minuuttin Rick Ruden ja Ricky Steamboatin matsi kuulostaa paperilla ihan unelmaottelulta, mutta on pakko todeta, että SuperBrawlin ottelun tavoin tämä ei yltänyt ihan sellaiselle täydelliselle tasolle kuin olisi parhaimmillaan voinut toivoa. Ehkä se on sitten se, että molemmat edustavat kuitenkin aika sellaista 1980-luvun henkeä (Steamboat toki aika lentävää sellaista) ja heidän teknistyyliset paininsa ovat sitten aika perinteistä painia. Joku ilkeämpi voisi sanoa tylsää, mutta itse en sellaiseksi sentään tätä leimaisi. Minusta tämä oli nimittäin aivan loistavaa, ennen kaikkea pirun taidokasta painia, jonka erityisesti lopetus ja muutenkin nuo fallit oli buukattu erittäin hyvin. Alkupuoli olisi voinut olla vähän räjähtävämpää, nopeampaa ja näyttävämpää, niin olisi oikeasti noustu ihan MOTYC-tasolle. Tällaisenaankin tämä oli silti helposti huippuottelu, ei näiltä vähempää voi toki vaatiakaan. Hauskaa kyllä, monien arvostelijoiden mielestä tämä oli nimenomaan MOTYC-tasoinen ottelu, vaikka monet samoista arvostelijoista olivat pitäneet puolestaan SuperBrawlin ottelua jopa floppina. Minusta nämä ottelut olivat taas aika lailla yhtä hyviä, tämä ehkä vähän parempi. Tuntuu vähän siltä, että jotenkin tämä ottelumuoto ja 30 minuutin kesto tekivät tästä ottelusta joidenkin silmissä automaattisen klassikon, vaikka minusta taas molemmissa matseissa oli samat vahvuudet mutta myös samat heikkoudet. No, yhtä kaikki, kyseessä oli huippuottelu, ja Steamboat on aivan mahtava.
**** (30:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Dangerous Alliance (Anderson & Austin & Eaton) w/ Paul E. Dangerously vs. Dustin Rhodes & Barry Windham & Nikita Koloff - Special Referee: Ole Anderson
Paul E. Dangerouslyn johtama Dangerous Alliance jatkoi entiseen malliin vihanpitoaan WCW:n faceporukan kanssa WrestleWarissa käydyn hurjan WarGames-ottelun jälkeen, mutta pieniä muutoksia tilanteeseen oli tullut. WarGamesissa porukan konkari Larry Zbyszko aiheutti joukkueelle tappion vahingossa, ja Zbyszkon asema Dangerous Alliancessa oli ollut heikko jo pidemmän aikaa. Niinpä pian WrestleWarin jälkeen Dangerous Alliance kääntyi Zbyszkoa vastaan, ja Zbyszkosta tuli face. Turnin hyötyi jäi tosin varsin minimaaliseksi, koska Zbyszko eläköityi aktiivipainijan roolista heti kesän alussa. Zbyszkon tilalle Dangerous Alliancen uudeksi jäseneksi oli suunniteltu Diamond Studdia, mutta tämän sopimus WCW:n kanssa päättyi toukokuussa 1992, eikä sitä jatkettu. Niinpä Dangerous Alliance oli nyt yhden jäsenen verran ohuempi, mutta se ei porukkaa haitannut. Steve Austin onnistui loppukeväästä voittamaan WCW Television -mestaruuden takaisin Barry Windhamilta. Nyt Austin, Eaton ja Anderson kohtasivat sitten Rhodesin, Windhamin ja Koloffin. Ottelun erikoistuomarina toimi Ole Anderson, josta oli Bill Wattsin aikakaudella tehty WCW:n "päätuomari" tai jotain vastaavaa.

Nyt alkaa olla vähän se tilanne, että tämä feud ei enää tarjoa kovin paljon mitään uutta, minkä takia myöskään näissä otteluissa ei ole enää samaa tunnelmaa. Kun vertaa tämän matsin tunnelmaa esimerkiksi SuperBrawlissa käydyn Windham & Rhodes vs. Zbyszko & Austin -ottelun tunnelmaan, ei tässä ole lähimaillekaan samanlainen meininki. Toivottavasti WCW siis keksii vähitellen jotain uutta, mihin edetä, koska muuten tämä saman toistaminen alkaa maistua vähän turhan pahasti puulta. Tässä vaiheessa vielä kovin suurta hätää ei onneksi ollut, koska kehässä oli kuitenkin monta taitavaa painijaa. Erityisesti nuori Steve Austin paransi otteitaan koko ajan ja oli koko ajan muuttumassa kiinnostavammaksi painijaksi. Tässäkin ottelussa hän jäi parhaiten mieleen. Kokonaisuutena tämä ottelu oli takuuvarmaa ja hyvää joukkuepainia: ei mitään erikoista tai tajunnanräjäyttävää mutta alusta loppuun hyvää painia. Lopetus oli ehkä vähän laimea, mutta sekin sopi oikeastaan siihen, että ottelun erikoistuomarina oli Arn Andersonin "sukulainen" Ole Anderson.
*** (15:32)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Bikini Contest w/ Madusa & Missy Hyatt
Jostain syystä tässä show'ssa nähtiin myös täysin yhdentekevä ja turha "Bikini Contest", joka NIMESTÄÄN HUOLIMATTA koostui kolmesta osasta: iltapukukierroksesta, uimapukukierrokesta ja bikinikierroksesta. Jos ette tiedä kahden viimeisen eroa, suosittelen vierailua vaatekaupoilla. Vastakkain tässä todella jännittävässä kilpailussa olivat sitten ainoat WCW:n palkkalistoilla olevat naiset: Madusa ja Missy Hyatt. Kilpailua juonsi Johnny B. Badd (paitsi että Jesse Ventura tunki itsensä mukaan tähän loppuhuipennukseen), ja katsojat pystyivät äänestämään suosikkiaan puhelinäänillä. WCW vieläpä röyhkeästi kusetti yhdessä vaiheessa iltaa, että puhelinäänissä Madusa johtaisi Missy Hyattia erolla 51%-49%, mikä on ihan silkka mahdottomuus, koska Madusa oli heel ja Missy Hyatt puolestaan face, ja tyhmät jenkkikatsojat eivät taatusti äänestäneet Madusaa voittoon. Mutta ilmeisesti lisä-äänien (joista ihmiset siis maksoivat puhelinsoitoillaan) kerääminen kusettamalla väliaikatilanteen ilmoittamisessa oli ihan ok näihin aikoihin? No, koko Bikini Contest oli täyttä kuraa, ja onneksi se saatiin päätökseensä.

Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Terry Gordy & Steve Williams - WCW Tag Team Championship
Kyllä vain, hieman yllättäen tämä oli sitten illan Main Event Rude/Steamboatin tai Jack/Stingin sijaan. Toki logiikka oli siinä mielessä ihan toimiva, että Steinerit olivat tässä vaiheessa suosituimpia kuin koskaan aiemmin, ja koko WCW-fanikunta söi heidän käsistään. Steinerit olivat hallitsevat WCW Tag Team -mestarit, ja lisäksi he olivat IWGP Tag Team -mestaruuksien ykköshaastajia. Mutta nyt he saivat vastaansa WCW:hen saapuneen joukkueen, jota WCW oli monen viikon ajan hypettänyt niin kovaa, että he luultavasti olettivat kaikkien fanien olevan jo aivan mehuissaan Terry Gordysta ja Steve Williamsista. Myös Amerikassa hyvin tunnetut Gordy ja Williams olivat painineet viime vuosina aktiivisesti All Japan Pro Wrestlingissa, ja he olivat muodostaneet siellä tuhoisan joukkueen. Gordy ja Williams olivat voittaneet AJPW Tag Team -mestaruudet siellä neljästi. Nyt WCW oli kuitenkin onnistunut kaappaamaan heidät riveihinsä ja tuonut Gordyn ja Williamsin eräänlaisena "Japania edustavana" kaksikkona, joka pukeutui japanilaisiin asuihin ja kuulutettiin edustavan Japania. Alusta lähtien Gordy ja Williams olivat ottaneet kohteekseen nimenomaan Steiner Brothersit, koska he halusivat osoittaa olevansa vielä Steinereitakin tuhoisampi joukkue. Suurelle amerikkalaisyleisölle Gordyn ja Williamsin joukkue ei kuitenkaan ollut läheskään niin over kuin WCW (ja Bill Watts) oli toivonut: heille kaksikon Japani-saavutuksilla ei ollut mitään väliä. Gordy oli tuttu erityisesti Fabulous Freebirdseistä (joiden kanssa Gordy ei tehnyt nyt mitään yhteistyötä) ja Williams muuten vain Dr. Death -ajoiltaan.

Tämä ottelu haisi alusta lähtien siltä, että WCW halusi rakentaa tästä ottelun, joka saisi huippuarvosanan - ehkä jopa täydet viisi tähteä. Itse en kyllä kuitenkaan ihan tuohon samaan ylistykseen pysty lähtemään, koska jotenkin tämä ottelu ei vain ollut niin... täydellinen. Ehdottomasti tämä oli loistava, intensiivinen ja fyysinen joukkuebrawl ja laadultaan kiistattomasti huippuottelu. En voi siis väittää mitään muuta kuin nauttineeni tämän katsomisesta. Silti erityisesti ottelun alkupuolisko lähti liikkeelle jotenkin turhan hitaasti ja mitäänsanomattomasti, että minulla kesti aika kauan lämmetä kunnolla tälle ottelulle ja päästä mukaan. En ollut myöskään ottelun lopetuksen suuri fani, se vei vähän fiilistä tältä pois. Silti kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti huippuottelu... Mutta ei sen enempää. Tässä (kuten koko Gordyn ja Williamsin joukkueessa ehkä) oli vähän liian paljon yritystä.
**** (30:00)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Ricky Steamboat
** Flyin' Brian
* Cactus Jack

Kokonaisarvio Beach Blastista: Beach Blastia on kehuttu yhdeksi WCW:n parhaista ppv:eistä, ja osittain tuohon näkemykseen on helppo yhtyä. Tässä oli loistava opener, mahtava Main Event, kova 30 Minute Iron Man Match ja vieläpä aikakaudelle hyvin epätyypillinen Falls Count Anywhere Match. Kun tähän vielä lisätään se, että mikään show'ssa (Bikini Contestia lukuun ottamatta) ei ollut täyttä kuraa ja että suurin osa väliotteluistakin oli aivan jees, niin kyllä tämä kiistatta Hieno show oli. Silti sellaiset ihan kiistattomat huippuhetket ja todelliset ikimuistoiset kohdat jäivät puuttumaan, minkä takia tämä ei omissa kirjoissani nouse kyllä aivan parhaiden ppv:eiden joukkoon.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
2. WCW Beach Blast - Hieno
-------------------
3. WCW WrestleWar - Hyvä
4. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
5. WWF WrestleMania VIII - Ok
6. WCW Japan Supershow - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1992

Tervetuloa jälleen WCW:n pariin! Kovin paljon ei ollut ehtinyt tapahtua, mikä ei ole ihme, koska edellisestä ppv:stä Beach Blastista ei ollut kuukauttakaan aikaa. Kuten Beach Blastin arviossa totesin, WCW oli tosiaan K. Allen Freyn johdolla lisännyt useita tapahtumia ppv-kalenteriinsa, minkä seurauksena promootiolla oli kolmen kuukauden sisällä kolme ppv:tä (kun WWF:llä ei puolestaan samalla aikavälillä ollut yhtään ppv:tä). WCW:n uusi toimitusjohtaja Bill Watts oli kuitenkin tuonut tähän jo muutoksen ja alkanut kaventaa ppv-kalenteria uudestaan. WCW:n toiseksi pitkäikäisintä ppv:tä The Great American Bashia ei kuitenkaan karsittu - vielä tänä vuonna. Seuraavaan kahteen vuoteen WCW ei nimittäin sitten järjestänyt TGAB-nimistä tapahtumaa, mutta palataan siihen tulevien vuosien arvioissa.

Bill Watts oli siis pistänyt tuulemaan heti WCW:n johtoon saavuttuaan, mutta kovin menestyksekkäästi ei Wattsin kausi WCW:n johdossa ollut alkanut. Beach Blast oli ollut buyrateltaan aivan katastrofi, ja Blastia seurannut Clash of the Champions oli saanut CotC-historian huonoimmat katsojaluvut. Eikä tässä vielä kaikki, sillä tämä The Great American Bash onnistuisi keräämään vielä huonomman buyraten kuin Beach Blast. WCW oli tuskin toivonut tätä, kun oli pistänyt K. Allen Freyn pihalle ja palkannut "wrestling-konkari" Bill Wattsin. Yksi suurimmista Wattsin ongelmista oli se, ettei hänellä ollut tosiaan minkäänlaista hajua 1990-luvun kansallisen (tai jopa kansainvälisen) promootion pyörittämisestä. Painijoille annetuista älyttömistä säännöistä kirjoitin jo viime arvostelussa, mutta sen lisäksi Watts yritti pyörittää WCW:tä yhä kuin territory-aikakauden alueellista promootiota. Watts ei esimerkiksi tuntunut tajuavan ollenkaan ppv:eiden merkitystä ja sitä, kuinka helvetisti rahaa hyvin myyvällä ppv:llä oikein tehtäisiin (verrattuna yksittäisiin onnistuneisiin house show -tapahtumiin). Tästä täydellinen esimerkki on se, että vain viikkoa ennen tätä The Great American Bashia WCW järjesti "kotiareenaallaan" Atlantan The Omnissa jumalattomasti hehkutetun live show'n, joka - kyllä - myi hyvin pääsylippuja muttei tietenkään tuonut mitään muuta tuloja. Tuossa tapahtumassa nähtiin muun muassa kaksi mestaruusvaihdosta. Sen sijaan tätä TGABia, perinteisesti KESÄN SUURINTA WCW-TAPAHTUMAA, ei ollut promottu käytännössä mitenkään, ja koko tapahtuman kortti lähes pelkästään merkityksettömän joukkueturnauksen otteluista. Ei siis ihme, että kukaan ppv-katsoja ei ollut kiinnostunut ostamaan The Great American Bashia, koska se ei vaikuttanut millään tavalla kiinnostavalta. Kirsikkana kakun päällä Wattsin tiukka autoritäärinen kuri yhdistettynä talousongelmiin olivat johtaneet jo siihen, että ilmapiiri ja motivaatio WCW:n takahuoneessa oli raporttien mukaan huonompi kuin koskaan aiemmin.

Näistä lähtökohdista tullaan siis The Great American Bashiin, joka oli tosiaan tänä vuonna rakenteeltaan varsin erilainen ppv kuin aikaisempina vuosina. Yhtä ottelua lukuun ottamatta kaikki illan matsit olivat osa NWA Tag Team -mestaruusturnausta. Eli mitä, saatatte kysyä. Niin kysyi muuten myös Bill Watts, koska koko turnaus ei ollut hänen ideansa. Ei, NWA Tag Team -mestaruusturnaus oli yksi viimeisistä asioista, jonka K. Allen Frey sai aikaan ennen lähtöään WCW:stä. Toki Freytä ei voi yksin kiittää koko asiasta, sillä taustalla on paljon pidempi tarina. Kuten olen näissä arvioissa menneinä vuosina selittänyt, perinteinen NWA oli 1990-luvun alussa ajautunut käytännössä tyhjän päälle. Kaikki merkittävät promootiot (viimeisimpänä WCW) olivat eronneet NWA:sta, ja loput alueelliset NWA-promootiot olivat kuolleet viimeistään 1990-luvun alussa. Kaikki tietenkin huipentui siihen, kun Ric Flair lähti WCW:stä ja vei NWA World Heavyweight -mestaruusvyön mukanaan WWF:ään. Flair oli kuitenkin suostunut lopulta myymään tuon vyön takaisin, ja nyt se oli jälleen NWA:n omistuksessa. Harmi vain, että koko NWA oli enää olemassa vain nimellisesti, eikä se siksi pystynyt edes kruunaamaan uutta mestaria.

Tässä vaiheessa hätiin tuli kuitenkin New Japan Pro Wrestling, joka oli eronnut NWA:sta 1980-luvun puolivälissä mutta palasi nyt nimellisesti osaksi tuota liittoumaa tuodakseen takaisin NWA:n nimen bisnekseen. Samalla myös NJPW:n yhteistyökumppani WCW aloitti jälleen tiivimmän yhteistyön NWA:n kanssa. NWA:n uudeksi presidentiksi nimettiin NJPW:n Seiji Sakaguchi. NJPW päätti järjestää yli vuoden ajan vakanttina olleesta NWA World Heavyweight -mestaruudesta turnauksen elokuussa Japanissa, ja WCW osallistui siihen niin, että puolet turnauksen osallistujista olisi japanilaisia ja puolet amerikkalaisia. Samalla WCW ja NJPW kehittelivät kuitenkin myös toisen turnauksen: NWA Tag Team -mestaruusturnauksen. Virallisesti NWA Tag Team -mestaruuksista oli tullut WCW Tag Team -mestaruudet vuonna 1991, kun WCW erosi NWA:sta. Tämä johtui siitä, että (samoin kuin esimerkiksi NWA US Heavyweight -mestaruus), JCP:ssä/WCW:ssä puolustetut NWA Tag Team -mestaruudet eivät oikeastaan olleet NWA:n omaisuutta, vaan JCP:n/WCW:n luomat vyöt, joissa oli vain NWA:n etuliite sen takia, että promootio oli osa NWA:ta. Niinpä NWA:ssa luotiin vuonna 1992 kokonaan uudet mestaruudet: NWA:n viralliset omat joukkuemestaruudet, joista päätettiin järjestää suuri 16 joukkueen turnaus. Tuon turnauksen ensimmäinen kierros käytiin kesäkuussa WCW:n Clash of the Championsissa, ja siihen osallistui joukkueita Yhdysvalloista, Japanista, Meksikosta, Kanadasta, Australiasta, Euroopasta ja Karibialta. Ensimmäisen kierroksen otteluissa nähtiin muun muassa sellaiset nuorukaiset kuin Dean Malenko ja Chris Benoit. Turnauksen huipentuma oli buukattu jo keväällä The Great American Bashiin, joten tässä sitä nyt oltiin: joukkuemestaruusturnauksen puolivälierät, välierät ja finaali käytäisiin tässä ppv:ssä. Bill Watts ei välittänyt koko turnauksesta paskaakaan, muttei voinut enää peruakaan sitä.

Selostajina Jim Ross ja Jesse Ventura, juontajina Tony Schiavone ja Magnum T.A. Backstage-haastattelijana Eric Bischoff. Ja pitää vielä backstage-rooleista sanoa sen verran, että kun olen keskittynyt nyt vuoden 1992 raporteissa lähinnä toimitusjohtajavaihdoksista raportoimaan, on hyvä todeta, että Dusty Rhodes toimi edelleen WCW:n pääbuukkaajana. Rhodesin valtaa oli kuitenkin vähennetty (luultavasti siksi, että vuoden 1991 näytöt eivät olleet kovin mairittelevia), ja WCW oli ottanut takaisin käyttöön buukkauskomitean, jossa oli Rhodesin lisäksi mukana muun muassa Jim Ross. Rhodes oli kuitenkin niin sanottu pääbuukkaaja edelleen.

Kuva Kuva
Flyin' Brian & Jushin Thunder Liger vs. Nikita Koloff & Ricky Steamboat - NWA Tag Team Championship Tournament Quarter Final Match
Illan ensimmäisessä ottelussa toisensa kohtasivat Flyin' Brian & Jushin Thunder Liger ja Nikita Koloff & Ricky Steamboat. Vaikka tämä oli illan ensimmäinen ottelu, tämä ei oikeastaan ollut NWA Tag Team -mestaruusturnauksen ensimmäinen puolivälieräottelu, koska jostain syystä Clash of the Championsissa oli käyty kahdeksan neljännesvälieräottelun lisäksi myös jo yksi puolivälieräottelu. Mistään en ole koskaan lukenut selitystä sille, miksi ihmeessä yksi puolivälieristä käytiin jo pari viikkoa aiemmin, koska se tietenkin tarkoitti suoraan sitä, että tuon puolivälieräottelun voittajalla oli tässä TGABissa paljon helpompi urakka edessä. No, palataan tuohon vielä myöhemmin. Steamboat ja Koloff olivat voittaneet neljännesvälieräottelussa "unkarilaiset" veljekset Dean ja Joe Malenkon. Dean Malenkon suurin osa painifaneista varmasti tunteekin, Joe Malenko oli hänen isoveljensä, jonka painiura ei ollut lopulta yhtä merkittävä. Flyin' Brian ja Jushin Liger olivat puolestaan voittaneet ensimmäisellä kierroksella Kanadaa edustaneet Biff Wellingtonin ja muuan Chris Benoit'n.

Brian Pillman, Jushin Liger ja Ricky Steamboat samassa ottelussa. Kuulostaa 1990-luvuen smarkkien täydelliseltä märältä unelta, aikaa ottelulla noin 20 minuuttia... Mutta ei. Ei. Tämä ei ollut se viiden tähden ottelu, jota Steamboatin, Pillmanin ja Ligerin keskenäiseltä 20-minuuttiselta ottelulta olisi odottanut. Suuri osa tästä voidaan pistää tietenkin Nikita Koloffin syyksi. Koloff oli aivan ehdottomasti tässä ottelussa se palanen, joka ei millään tavalla sopinut palapeliin. Koloff oli hidas ja kömpelö, ei pysynyt ollenkaan ottelun tahdissa mukana ja aiheutti ärsyttäviä botcheja. Lisäksi Koloff oli kehässä aivan liikaa ja hallitsi aivan liian paljon ottelusta, mikä johti siihen, että aina kun ottelu oli vihdoin pääsemässä toivottuun vauhtiin, Koloff tuli taas hidastamaan sitä. Raivostuttavaa. Ihan kaikesta ei voi silti syyttää Koloffia, koska erityisesti Steamboatin ja Pillmanin keskinäisessä pelissä oli myös ongelmia, ja kaksikko botchaili pariinkin otteeseen ikävällä tavalla, mikä söi myös osan ottelun meiningistä. Sen sijaan Ligerin ja Steamboatin välinen työskentely oli ihan täyttä timanttia, ja näiden kahden ollessa kehässä matsi oli juuri niin täydellinen kuin mitä märissä unissa oli saattanut kuvitella. Ligerin high flying -liikkeet olivat upeita, ja Steamboat myi kaiken mahtavasti. Toki ottelussa oli muutenkin suurin osa ajasta loistavaa painia, ja siksi tämä pitkä ottelu oli aivan ehdottomasti hieno kamppailu, erittäin hyvä opener illalle. Silti tämä jätti vähän pettymyksen maun suuhun. Vähän liikaa kömpelyyttä, hitautta ja botcheja. Niinpä tämä ei nouse edes huippuotteluiden joukkoon vaan jää niukasti hienojen matsien puolelle. Se on toki loistosuoritus, mutta Steambotilta/Pillmanilta/Ligeriltä silti pettymys.
***½ (19:26)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hiroshi Hase & Shinya Hashimoto vs. Fabulous Freebirds - NWA Tag Team Championship Tournament Quarter Final Match
Tähän turnauksen seuraavaan puolivälieräotteluun liittyy parikin erikoishuomiota. Ensinnäkin Hiroshi Hasen alkuperäinen pari tässä turnauksessa oli Akira Nogami (tuttu Japan Supershow'ista), mutta Nogamin silmä vammautui pian Clash of the Championsin jälkeen, eikä hän voinut osallistua enää turnaukseen. Niinpä kokenut japanilainen joukkuepainija Hiroshi Hase sai uudeksi joukkueparikseen isokokoisen Shinya Hashimoton, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä ja juuri näihin aikoihin oli nousemassa NJPW:ssä yläkorttiin. Omat tietoni Hashimotosta ovat hyvin vajaavaiset, mutta käsittääkseni hän oli 1990-luvulla todella iso nimi japanilaisessa painissa, ja ainakin Cagematchin mukaan äärimmäisen arvostettu painija. Hashimoto kuoli traagisesti vuonna 2005 vain 40-vuotiaana. Isokokoinen ja hyvin epätyypillisen painijan näköinen Hashimoto poikkesi kaikilla tavoin monista muista japanilaisista painijoista. Nyt hän teki siis debyyttinsä WCW-tapahtumassa. Ensimmäisellä kierroksella Hase oli yhdessä Nogamin kanssa kohdannut "Headhunters"-nimisen joukkueen. Tai siis. USA:ssa oli 1980-luvun lopusta lähtien paininut Headhunters-joukkue, jonka muodostivat Manuel ja Victor Santiago. Maskipäisten Headhuntersien väitettiin olevan Dominikaanisesta tasavallasta. Oikea Headhunters-joukkue ei kuitenkaan koskaan saapunut Clash of the Championsiin, joten WCW pisti kaksi amerikkalaista jobberia Bob Cookin ja Joe Cruzin painimaan Headhunters-maskien kanssa ja väitti heitä oikeiksi Headhunterseiksi. Hase ja Nogami voittivat siis heidät.

Fabulous Freebirdsit puolestaan voittivat ensimmäisellä kierroksella meksikolaisen Silver Kings -kaksikon. Tähänkin liittyy hauska tarina: alkuperäisen suunnitelman mukaan Silver Kingsien piti voittaa tuo ottelu, mutta WCW oli onnistunut tyrimään ja JULKAISEMAAN TURNAUKSEN ENSIMMÄISEN KIERROKSEN TULOKSET omassa lehdessään, joka ilmestyi muutamaa päivää ennen Clash of the Championsia. Vaikka WCW-lehteä tuskin luki kukaan, WCW päätti silti muuttaa osan tuloksista, jotta kayfabe säilyisi. Silver Kings vs. Freebirds oli yksi muutetuista otteluista. Freebirdsit olivat muuten hävinneet myös WCW US Tag Team -mestaruudet juuri ennen tätä ppv:tä The Barbarianin ja Dick Slaterin muodostamalle mahtijoukkueelle. Barbarian ja Slater jäisivät myös historiaan viimeisimpinä US Tag Team -mestareina, koska WCW:llä alkoi olla tämän turnauksen ansiosta niin perkeleesti joukkuemestaruuksia, etteivät he tarvinneet enää yhtään lisää. Niinpä mestaruudet lakkautettiin heinäkuun 1992 lopussa, eivätkä WCW US Tag Team -mestaruudet palanneet käyttöön enää koskaan. Tämä jäi myös toistaiseksi viimeiseksi ppv:ksi, jossa Jimmy Garvin esiintyi, koska Garvin sai kenkää WCW:stä syksyllä 1992. Freebirdsien tarina oli siis vihdoin tulossa päätökseensä WCW:ssä.

Voi Freebirds sentään. Aina toisinaan pääsen näissä arvioissani puolustelemaan Freebirdsejä, kun Hayes ja Garvin ovat mielestäni suoriutuneet kehässä paljon paremmin kuin valmiiksi Freebirdsejä vihaavat smarkit ovat jo mielessään päättäneet. Sitten taas toisinaan Freebirds-kaksikko osoittaa näissä otteluissa sen, miksi niin moni painifani vihasi tätä 1990-luvun alun Freebirds-kaksikkoa. Kuten Dave Meltzer kirjoitti: Freebirdseillä ei ollut mitään kykyä painia "jonkun toisen tyylistä" ottelua, kun he hädin tuskin pystyivät painimaan oman tyylisen ottelunsa. Niinpä kun Freebirdsit pistettiin tässä turnauksessa ensin meksikolaisia luchadoreja vastaan ja nyt sitten ppv:ssä kahta japanilaista strong style -painijaa vastaan, ei lopputulos kummallakaan kertaa ollut erityisen nätti. Tässä matsissa Hase ja Hashimoto tekivät kyllä parhaansa, ja he saivatkin kannettua Freebirdsit sellaiseen siedettävään "ihan ok" -tasoiseen otteluun, mutta toki jonkun toisen vastustajan kanssa Hase ja Hashimoto olisivat saaneet aikaan huomattavasti enemmän. Siksi tuntui aikamoiselta haaskaukselta katsoa heitä painimassa Michael Hayesia ja Jimmy Garvinia vastaan.
** (9:16)
Voittajat:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Bill Watts & Hiro Matsuda
Tässä välissä nähtiin lyhyt, mutta historiallisesti hyvin merkittävä angle, kun Bill Watts ja NJPW:n johtaja Hiro Matsuda saapuivat paikalle NWA World Heavyweight -mestaruusvyön kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1991 SuperBrawlin, kun aito NWA World Heavyweight -mestaruusvyö nähtiin WCW:n lähetyksessä. Watts ja Matsuda ilmoittivat, että elokuussa tuosta vyöstä käytäisiin turnaus ja että tuon vyön voittaja kohtaisi sen jälkeen WCW World Heavyweight -mestarin. Se oli Wattsin mukaan kohtuullista senkin takia, että nykyinen WCW World Heavyweight -mestari oli voittanut toistaiseksi viimeisimmän NWA World Heavyweight -mestarin Ric Flairin. Kyllä, Watts mainitsi Flairin nimen suorassa lähetyksessä ja irrotti sen jälkeen NWA World Heavyweight -mestaruusvyöstä Flairin nimen. Aikamoista.

Kuva Kuva
Rick Rude & Steve Austin w/ Madusa vs. Dustin Rhodes & Barry Windham - NWA Tag Team Championship Tournament Quarter Final Match
Dangerous Alliancen edustajat WCW US Heavyweight -mestari Rick Rude ja WCW Television -mestari Steve Austin saapuivat tällä kertaa paikalle ilman Paul E. Dangerouslya, jota ei nähty koko ppv:ssä. Kayfabessa tätä ei selitetty mitenkään, mutta aikakauden dirt sheetien mukaan Dangerously oli joutunut jälleen ongelmiin WCW:n johdon kanssa ja oli tämän ppv:n aikaan "koirankopissa", miksi häntä ei päästetty myöskään ruutuun (käytännössä Bill Watts vihasi Dangerouslya ja halusi saada hänet kokonaan pois WCW:stä). Rude ja Austin olivat voittaneet turnauksen ensimmäisellä kierroksella Marcus Alexander Bagwellin ja Z-Manin. Rhodes ja Windham olivat puolestaan voittaneet Arn Andersonin ja Bobby Eatonin.

Hyvä ottelu, mutta ei millään tavalla ikimuistoinen. Se on oikeastaa päällimmäisin ajatus, mikä tästä jäi mieleen. Itse asiassa toiseksi päällimmäinen ajatus on se, että Dustin Rhodes näytti tässä matsissa suorastaan hämmästyttävän hyvältä. Siihen toki vaikutti paljon ottelun buukkaus: Rhodes sai levätä pitkään, kun Windham otti turpaan lähes kymmenen minuuttia, ja kun Rhodes lopulta pääsi kehään, hän oli oikeasti virkeämpi kuin kukaan muu ja oli siksi niin hämmästyttävän vauhdikkaan oloinen. Muuten tämän ottelun ongelma oli se, että kehä oli kyllä täynnä taitavia painijoita, joista Windham ja Rude olivat pitkän linjan tekijöitä, mutta koko ottelussa ei vain tapahtunut mitään erikoista. Koko ottelu vain... Oli. Ja juuri niin tämä oli ilmeisesti tarkoitettukin buukkauksellisesti. Tämä jos mikä edusti sellaista Bill Wattsin rakastamaa 1980-lukulaista painia, ja semmoisenaan tämä oli pirun pätevä suoritus, mutta nyt ollaan 1990-luvulla, ja vähitellen kaipaisi jotain uutta meininkiä. Niinpä tämä Ruden, Windhamin, Austinin ja Rhodesin ottelu oli kyllä hyvä ja siinä suhteessa pätevä suoritus, mutta toivon silti, että kovin montaa vastaavaa ottelua ei heti tarvitse nähdä. Hyvä ottelu, mutta joku vain puuttui. Yksi syy vajavaiseen fiilikseen oli varmasti se, että yleisö oli koko matsin ajan varsin hiljaa, ja siksi myös tunnelma oli aika vaisu. Ottelu tuntui monin paikoin liian pitkältä, liian hitaalta ja liian vähäeleiseltä. Tämmöistä painia ei vain oikeasti enää kaivattu kovin paljon tähän aikaan, mutta Bill Watts halusi tuoda sen takaisin WCW:hen - mikä oli toki ainakin tehokas tapa erottautua WWF:stä, jossa ei ollut tähän aikaan tietoakaan tällaisesta "rasslin'"-meiningistä.
*** (19:15)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nikita Koloff & Ricky Steamboat vs. Steve Williams & Terry Gordy - NWA Tag Team Championship Tournament Semi Final Match
Siirrymme välieriin, joissa eteen tulee vielä yksi uusi joukkue! Kuten arvostelun alussa totesin, jostain käsittämättömästä syystä yksi turnauksen puolivälieräotteluista käytiin jo Clash of the Championsissa. Siinä ei ole kayfaben kannalta mitään järkeä, koska nyt Steve Williamsin ja Terry Gordyn joukkue oli törkeässä etulyöntiasemassa muihin joukkueisiin verrattuna, koska heidän ei ollut tarvinnut painia aikaisemmin illalla puolivälieräottelussa. Williams ja Gordy olivat onnistuneet yllättämään kaikki voittamalla puolivälierissä Steiner Brothersit. Ensimmäisellä kierroksella he olivat voittaneet australialaiset O'Dayn veljekset (Steinerit puolestaan olivat edenneet suoraan puolivälieriin, koska turnaukseen ilmoitetut Miguel Perez Jr. ja Ricky Santana oli mukamas hakattu backstagella vaikka oikeasti heitä ei ollut koskaan edes buukattu tulemaan paikalle). Lisäksi Steve Williams ja Terry Gordy olivat shokeeraaneet yleisön voittamalla viikko ennen tätä ppv:tä The Omnissa käydyssä tapahtumassa Steiner Brotherseilta myös WCW Tag Team -mestaruudet. Gordylla ja Williamsilla oli nyt siis mahdollisuus nousta tänä iltana tuplamestareiksi.

Jos äskeisen ottelun kohdalla olin pettynyt ottelun tunnelmaan, oli se vielä pientä verrattuna siihen, kuinka hiljainen tunnelma tämän ottelun aikana oli. Tuntui siltä, että tässä vaiheessa tapahtumaa jo koko yleisö oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen: heidän toivomansa suosikit (kuten Steinerit) eivät painineet ollenkaan, ja sen sijaan kehään nousi Gordyn ja Williamsin kaltaisia nimiä, jotka eivät vain olleet ollenkaan niin suuria tähtiä kuin WCW oli toivonut. Kaiken lisäksi nämä joukkueet pistettiin vielä painimaan ihan hämmästyttävän pitkiä - ihan liian pitkiä - otteluita. Edellisenkin ottelun ongelma oli osittain juuri se, että se oli hyvää painia, mutta siinä ei vain tapahtunut mitään tajunnanräjäyttävää, ja se kesti SILTI lähes 20 minuuttia. Nyt tämä ottelu kesti reilusti yli 20 minuuttia, ja silti koko matsin aikana ei nähty sitä odotettua suurta käännettä, jolloin intensiteetti olisi kasvanut ja meno olisi muuttunut jotenkin hurjemmaksi. Tämä ottelu vain... Oli ja oli. Jatkui ja jatkui. Ihan hyvänä, mutta missään vaiheessa ei kuitenkaan sillä suurimmalla vaihteella. Erityisesti ottelun pitkä vaihe, jossa Koloff oli alakynnessä ja Williams & Gordy hallitsivat ottelua, oli rehellisesti sanottuna jopa puuduttavan tylsä. Jos Ricky Steamboat ei olisi ollut ottelussa mukana ja pelastanut tästä todella paljon nopealla liikkumisellaan, näyttävillä liikkeillään ja teknisellä painillaan, olisi tämä voinut kääntyä tällaisena turhan pitkänä versiona jopa heikoksi otteluksi. Nyt Steamboat pelasti paljon, ja hänen ansiostaan tämä oli sentään ihan hyvä. Silti ikävä pettymys, kuten koko turnaus tähän mennessä.
**½ (21:39)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hiroshi Hase & Shinya Hashimoto vs. Dustin Rhodes & Barry Windham - NWA Tag Team Championship Tournament Semi Final Match
Tässä ottelussa oli sama ongelma kuin koko tässä turnauksessa alkoi olla tässä vaiheessa: liian paljon aikaa verrattuna siihen, miten paljon tässä tapahtui. Oikeastaan openerin jälkeen yhdessäkään tämän turnauksen ottelussa ei ollut sellaista tilannetta, että ottelu olisi oikeasti tarvinnut niin paljon aikaa kuin se sai. Vielä Austin/Rude vs. Rhodes/Windhamissa homma toimi kohtuullisen hyvin: vaikka aikaa oli paljon ja tapahtumia ei ollut älyttömästi, matsi ei silti alkanut toistaa kovin pahasti itseään, vaan kokonaisuus pelitti ihan mallikkaasti. Yksittäisenä otteluna tuollainen vähän rauhallisempi matsi toimiikin ihan hyvin, mutta kun ottelu toisensa perään on rauhallista mattopainia, tekniikkakikkailua ja rest hold -meininkiä ilman mitään payoffia räjähtävän liikkumisen, näyttävien liikkeiden tai muun muodossa, alkaa puuduttaa oikeasti aika pahasti. Tämäkin ottelu oli koko ajan "ihan hyvä", mutta ei missään vaiheessa enemmän, ja se on iso ongelma. Ei voi olla niin, että yli 15-minuuttinen ottelu on koko ajan vain "ihan hyvä". Pitää olla enemmän! Perhana että alkaa turhauttaa. Lisäksi tässä ärsytti se, että japanilaisjoukkueesta Shinya Hashimoto ei ainakaan näissä otteluissa tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Tiedän miehen maineen, mutta rehellisyyden nimissä näissä otteluissa hän oli täysi turhake. Onneksi loistava Hase sentään piti joukkueensa kiinnostavana.
**½ (14:55)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting (c) vs. Big Van Vader w/ Harley Race - WCW World Heavyweight Championship
SITTEN! Vihdoin jotain ihan muuta! Vuorossa oli siis illan AINUT ei NWA Tag Team -mestaruusturnausottelu! Ja samalla illan ainut jollain tavalla oikeasti rakenneltu ottelu. Monsterimainen Big Van Vader oli siis esiintynyt aina toisinaan parin viime vuoden aikana WCW:n tapahtumissa, mutta mihinkään kovin merkittäviin kuvioihin Vader ei ollut missään vaiheessa osallistunut, mikä johtui pitkälti siitä, että Vader paini ensisijaisesti Japanissa eikä WCW:llä ollut suurta kiinnostusta siksi pistää häntä merkittäviin kuvioihin. WCW kuitenkin tiedosti Vaderin potentiaalin, ja niinpä vihdoin keväällä/kesällä 1992 WCW ja Vader pääsivät sopimukseen vakituisesta esiintymisestä WCW:ssä. Heti sen jälkeen Big Van Vader iskettiinkin päämestaruuskuvioon Stingin kanssa. Loppuvuodesta 1991 Vader oli WCW:ssä esiintyessään vaikuttanut jopa vähän hölmöltä ja epäonniselta brawlerilta (ja hän paini tuolloin ilman maskiaan). Nyt hänet tuotiin takaisin Harley Racen manageroimana hurjana tuhokoneena, jota ei pysäyttänyt mikään. Vaderilla oli taas tavararmerkkimäinen maski kasvoillaan, ja hän näytti muutenkin pirun uskottavalta. Uskottavuuutta lisäsi vain entisestään se, että ensimmäisen kerran Stingin kanssa keväällä yhteen ottaessaan Vader tuhosi Stingin kylkiluut (myös ihan oikeasti: Sting joutui olemaan kuukauden sivussa lievän loukkaantumisen vuoksi). Tuon seurauksena Sting tietenkin janosi kostoa Vaderista, ja niinpä The Great American Bashiin buukattiin vihdoin mestaruusottelu yleisön rakastaman Stingin ja kaikkien pelkäämän monsterin Vaderin välille.

Ei voi mitään, kyllä tämä oli aika lailla niin täydellisesti buukattu "pieni mies vastaan iso mies" -ottelu kuin voi vain olla. Ehkä osa tästä innostuksestani voi johtua myös siitä, että olin tässä vaiheessa iltaa jo aivan täynnä koko NWA Tag Team -mestaruusturnausta, mutta olipa vain ihanan virkistävää nähdä mahtavasti buukattu kahden taitavan painijan intensiivinen rymistely. Vader näytti nyt ensimmäistä kertaa WCW-urallaan siltä tappavalta tuhokoneelta, millaiseksi minä Vaderin miellän ja miksi Vaderista pidän niin paljon. Vaderin powerliikkeet olivat pirun näyttäviä ja hallintaosuudet uskottavia mutteivat yhtään tylsiä. Sting liikkui mainiosti, otti kovaa bumppia ja vuoti lopussa vertakin. Ottelulla oli myös täydellinen tarina ja lopetus. Kun vain aikaa olisi ollut vielä vähän enemmän, olisi puhuttu MOTYC:stä. Tällaisenaankin ehdoton huippuottelu. Ja kuten monet muutkin arvostelijat ovat todenneet, tämä ottelu teki Big Van Vaderista SEN Big Van Vaderin, joka oli pari seuraavaa vuotta yksi koko WCW:n ykkösnimistä.
**** (17:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Williams & Terry Gordy vs. Barry Windham & Dustin Rhodes - NWA Tag Team Championship Tournament Final Match
Ja sitten palataan vielä NWA Tag Team -mestaruusturnaukseen. Vuorossa oli turnauksen finaali, eipä siinä sen kummempaa. Ennen ottelua Steiner Brothersit rynnistivät paikalle ja yrittivät käydä Williamsin ja Gordyn kimppuun, mutta heidät saateltiin pois paikalta. Steinerit olivat muuten voittaneet pari viikkoa ennen tätä ppv:tä NJPW:n tapahtumassa IWGP Tag Team -mestaruudet, joten joukkuevöitä WCW:n kuvioissa näihin aikoihin tosiaan riitti. Kaikki myös odottivat kuumeisesti sitä, että Steinerit kohtaisivat Williamsin ja Gordyn vielä kerran, mutta tuota ottelua ei nähty enää koskaan ppv:ssä. Steinerit eivät olleet tyytyväisiä nykyiseen WCW-sopimukseensa, joka olisi tulossa päätökseen vuoden 1992 joulukuussa. Loppusyksystä Rick loukkaantui ja Scott ajautui pahoihin ongelmiin WCW:n kanssa, ja niinpä molemmat jättivät WCW:n, joten tämä jäi heidän toistaiseksi viimeiseksi WCW-ppv-esiintymisekseen.

Mitäpä tähän enää hirveästi sanomaan? NWA Tag Team -mestaruusturnaus jatkoi sitten finaalissaankin samaa linjaa kuin käytännössä koko illan ajan: muodollisesti ihan pätevää, painiteknillisesti ok:ta painia, joka ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaisia tunteita sen enempää minussa kuin paikan päällä olleessa yleisössäkään. On suorastaan hämmästyttävää katsella, miten hiljaa koko yleisö oli taas tämän matsin aikana, kun juuri edellisessä ottelussa se piti kovaa ääntä. No, ottelu itsessään oli sentään buukattu vähän kiinnostavammin kuin esimerkiksi välieräottelut, mutta tämäkin kesti aivan liian kauan ja tässäkin oli aivan liikaa kohtia, joissa ei tapahtunut yhtään mitään.. Kokonaisuutena siis ihan hyvä ottelu muttei vaan mitään sellaista mistä jaksaisi erityisemmin innostua. Samoilla sanoilla voi kuvailla koko tätä turnausta.
**½ (21:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Big Van Vader
** Sting
* Ricky Steamboat

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Olipas poikkeuksellisen yhdentekevä ppv. Tai no, se on oikeastaan väärin sanottu, koska tässä ppv:ssä nähtiin ehdottomasti kiinnostavin ja paras WCW World Heavyweight -mestaruusottelu sitten sen jälkeen, kun Ric Flair lähti WCW:stä. Tässä ppv:ssä WCW onnistui siis vihdoin palauttamaan kiinnostavuuden päämestaruuskuvioihinsa, mutta muuten kiinnostavuus laahasi kyllä aika nollissa. Kuten on jo moneen kertaan todettua, NWA Tag Team -mestaruusturnauksen ottelut olivat muodollisesti ihan päteviä mutteivat millään tavalla katsomiseen suositeltavia. Bill Wattsin tyyli oli vain jollain tavalla niin väärä, jos hän oikeasti kuvitteli, että useampi katsoja haluaisi katsoa tällaista hidasta ja pitkäveteistä painia WWF:n meiningin sijaan. No, kokonaisuutena tämä oli silti Ok, koska ei tässä mitään täyttä paskaa ollut, mutta vähän pelkään tulevaa.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
2. WCW Beach Blast - Hieno
-------------------
3. WCW WrestleWar - Hyvä
4. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
5. WWF WrestleMania VIII - Ok
6. WCW Japan Supershow - Ok
7. WCW The Great American Bash - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Kuva
NWA-TNA PPV #31 | 12.2.2003

Ennen introa on tribuutti kaksi päivää sitten menehtyneelle Curt Hennigille. Sitten nähdään mitä viime viikolla tapahtui PPV-lähetyksen loputtua. Jeff Jarrett pääsi käsiksi Russoon, mutta SEX-ryhmä taltutti ja sitoi hänet ranteista kehäköysiin. Russo ja muut ruoskivat Jeffin selän verille nahkavyöllä. Kaikki ns. heat annettiin Russolle esimerkiksi Ravenin sijaan, vaikka tämä oli juuri sellainen kieroutunut idea, jonka olisi luontevasti selittänyt Ravenin keksinnöksi. Jarrett ei ole tänään paikalla pahoinpitelyn jäljiltä. Ehkä ruoskintaakin järkyttävämpää on kuitenkin, että viime PPV:n ostaneet fanit joutuivat maksamaan uudestaan nähdäkseen miten tuo surkea jakso loppui.

Mike Tenay ilmoittaa alkuun, että Bob Armstrong on lähtenyt lomalle tehtävästään, koska tilanne TNA:ssa on liian sietämätön. Tenay kertoo, että uudeksi NWA-valtuutetuksi on valittu J.J. Dillon, mikä saa vaisun reaktion. Dillon ei kerkeä edes kehään asti, kun Vince Russo jo saapuu kertomaan mielipiteensä. Armeijakuteet hylännyt Russo väittää Dillonin politikoineen häntä vastaan WCW:ssä, sillä J.J. tiesi, että kun Russon tyylinen urheiluviihde pääsee suosioon hänen kaltaisensa old skool -miehet lentävät pihalle. Dillon kuuntelee tympääntyneen näköisenä. Olen J.J:n kanssa yhtä kyllästynyt samaan vanhaan sössötykseen, mutta yleisö jaksaa huutaa ”Russo sucks” kovaan ääneen. Dillon vastaa väitteisiin niin kuivalla tavalla, että Russo esittää nukahtavansa keskellä kehää. Segmentti pelastetaan hienosti, kun Russo lähettää Harriksen veljekset Dillonin kimppuun, mutta ECW-ikoni The Sandman ilmestyy pysäyttämään korstot kendokeppinsä avulla. Sandman juo kaljaa kehässä ja Dale Oliverin versio Enter Sandmanista soi taustalla. Jes! Tämä debyytti todellakin tuli, kun vähiten sitä odotin.

1 ) Tag Team Championship Tournament: Ricky Morton & Robert Gibson vs James Storm & Chris Harris.
Tag-vyöt ovat viime viikon tasapelin jäljiltä ilman omistajia ja tässä laitetaan aluille turnaus, jossa neljästä joukkueesta paras kohtaa automaattisesti finaaliin päässeet ex-mestarit Low Kin ja Elix Skipperin. America’s Most Wanted ja Rock ’n’ Roll Express ottelevat tällä kertaa pikaisen matsin täynnä simppeleitä, mutta toimivia spotteja. AMW muun muassa tekee rokkareiden double dropkickin heille itselleen. Gibson ja Morton näyttävät edelleen väsähtäneiltä ja mukaan mahtuu muutama outo kömmähdys. AMW kostaa viimekertaisen tappion, kun Harris selättää Mortonin Perfect Plexillä kunnianosoituksena Hennigille. Ottelun jälkeen Low Ki käy tyrmäämässä Harrisin ja Stormin yhdellä mestaruusvöistä, joka hänellä ilmeisesti on vielä hallussaan.
Voittajat: Harris & Storm

Parkkipaikalla Russo informoi juuri saapuvaa Ravenia Sandmanin tulosta TNA:han. Yllättynyt Raven ei kerkeä sanoa mitään, kun Sandman juoksee hänen peräänsä. Raven ja Russo linnoittautuvat pukuhuoneeseensa ja Sandman jää yleisön keskelle avaamaan toisen tölkin.

2 ) Tag Team Championship Tournament: Ron & Don Harris vs Brian Lee & Slash (with Father James Mitchell).
Odotukset ovat matalalla, kun joukkue, joka tarvitsee kiinnostavat vastustajat (New Church) kohtaa kaikkein vähiten kiinnostavat vastustajat (Ron & Don). Onneksi tämä matsi pidetään edeltävän turnausottelun tapaan lyhyenä. Itse asiassa tässä on hyvä dynamiikka neljän ison miehen mättäessä toisiaan nyrkeillä ja kyynärvarsi-iskuilla (tälle on varmaan joku parempi nimi), vaikka mitään sen ihmeempää ei tapahdu. Don West tuskailee yrittäessään keksiä jotain sanottavaa näistä ukoista ja lopulta toteaa, että on se Slash vaan kova äijä. Joukkueet hoitavat osuutensa hyvin, mutta mäiskiminen ei äidy niin intensiiviseksi, että sitä himottaisi katsoa neljää minuuttia pidempään. Low Ki tulee taas häiritsemään ja auttaa Harrikset toiselle kierrokselle heidän iskettyä H Bomb -finisherinsä Brian Leelle.
Voittajat: Ron & Don Harris

Tenay kertoo, että ensi viikolla AJ Styles pääsee vihdoin ottelemaan Jeff Jarrettia vastaan NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Kuulostaa hyvältä! Tämän illan pääotteluksi on puolestaan varmistettu Raven vs Sandman.

3 ) X-Division Championship: Sonny Siaki (c) (with Desire) vs Kid Kash (with Trinity).

Jeremy Borash tekee erityispitkän kehäkuulutuksen, jotta kaikki ymmärtävät tämän olevan tärkeä ottelu. Miesten feudi on koostunut lähinnä Desiren ja Trinityn yhteenotoista, mutta he ottelivat lupaavan parin minuutin pituisen teaser-matsin noin kuukausi sitten. Naiset ovat nytkin tiiviisti mukana, ensin häiritsemässä vastustajiaan ja lopulta pyörimässä kehässä toisissaan kiinni. Voisipa Desire olla painimisen sijaan vain valet, joka ei pelkää käydä vastapuoleen käsiksi. Vaikka rooli sopii hänelle hyvin, naiset vievät tässä ehkä liikaakin huomiota itse ottelijoilta. Matsia vaivaa myös sama ongelma kuin viime viikon tag main eventiä. Alussa rakennellaan mukavan rauhallisesti ja hyvä meno jatkuu, kun aletaan latoa isompia liikkeitä. Siaki tekee oman versionsa Rainmaker-lariatista ja brutaalin half nelson suplexin. Hienosta pohjustuksesta ei kuitenkaan oteta kaikkea irti, koska matsi loppuu liian aikaisin. Naiset varastavat ottelun huipennuksen ECW-tyylisellä kissatappelulla, jota seuraa pelottava lopetus. Kash liukastuu tehdessään double jump moonsaultin ja tippuu suoraan pää edellä kanveesiin. Hän ei ihmeen kaupalla katko niskojaan vaan selättää Siakin ja voittaa mestaruuden. Tulee vähän haikea olo tästä Siakin tappiosta, koska kuvittelisin, että suunta on hänelle vain alaspäin.
Voittaja ja uusi mestari: Kid Kash

Tenaylla ja Westillä on uusi The Interrogators -niminen haastattelusegmentti, jossa selostapari latelee painijoille kysymyksiä nopealla tahdilla minuutin ajan. Ensimmäinen vieras on Ron ”The Truth” Killings. Truth joutuu valitsemaan Eminemin ja Snoop Doggin väliltä (Eminem) sekä suosikkinsa Harriksen veljeksistä (ei tiedä kumpi on kumpi). Maailmassa ei takuulla ole ketään, jolla olisi jälkimmäisestä minkäänlaista mielipidettä. Truth vastailee kuin olisi heel ja jostain syystä nimeää esimerkiksi ”choose a tag partner”-kysymykseen SEX-ryhmän jäsenen BG Jamesin. Killings kutsuu Vince McMahonia perseenreiäksi. Tenayn kysyessä SEXiin liittymisestä Truth suuttuu ja lopettaa pelin. Ei kai tuo nyt kauhean epäasiallinen kysymys ole jos juuri sanoit haluavasi yhteen BG Jamesin kanssa. Yhdestä tökeröstä haastattelusta päästään toiseen, kun Glenn Gilbertti listaa Goldylocksin luona hassunhauskoja gimmick-ideoita, joille hän etsii potentiaalisia esittäjiä löytämästään poikakalenterista. BG James tulee kysymään Discolta ja Mike Sandersilta missä he luurasivat viime viikolla, kun ”One Legged Gang” Tenacious Z nolasi hänet. Totaalinen täytesegmentti vihoviimeisessä ohjelmassa, johon niitä tarvitaan.

3 ) Ron Killings, Jorge Estrada & Tenacious Z vs Mike Sanders, BG James & Glenn Gilbertti.
Estradalla on uudet painispeedot SEXin vietyä Elvis-vaatteet viime viikolla ja hän onkin yllättävän timmissä kunnossa. Olen yhä sitä mieltä, että Estradassa on jotain maagista babyface-karismaa. Rinnakkaistodellisuudessa hän olisi voinut hyvin tehdä uran Eric Youngin tai Shark Boyn paikalla. BG’n veli Scott ei tuomaroi tätä ottelua, mutta hän näyttää silti naamaansa kehän laidalla. Tuomarin tekemä run-in onkin jotain mitä ei näe jokaisessa painishow’ssa. Nyt kun isäpappakin otti hatkat, tässä Armstrongien feudissa on vielä vähemmän järkeä. Ottelijat (lähinnä pahisten puolen) huomioon ottaen tämä on yllättävän siedettävä keskikortin matsi. James teloo Tenacious Z:tä ja muun muassa tekee chop blockin hänen ainoaan jalkaansa, mikä näyttää aika huvittavalta. Aikaisemman haastattelun sävystä huolimatta Killings painii puhtaasti hyviksenä ja kostaa Tenacious Z:n kiusaamisen peittoamalla Mike Sandersin.
Voittajat: Killings, Estrada & Tenacious Z.

Raven kertoo parkkipaikalla Goldylocksille historiastaan Sandmanin kanssa. AJ Styles kurvaa autolla pihaan ja hyökkää Ravenin kimppuun vihaisena tämän vedettyä hänen sormensa sijoiltaan viime viikolla. Goldylocks löytää tappelun lomassa Ricky Mortonin ja Robert Gibsonin tyrmättyinä kulman takaa. Tenay ja West ihmettelevät mitä täällä oikein tapahtuu.

Ihmettelyn lisäksi Tenay on taas kerennyt järjestää erikoishaastattelun, tällä kertaa David Flairin kanssa. Arn Anderson ja ex-tyttöystävä Stacy Keibler mainitaan, David valittaa kuinka Ric oli huono isä ja kertoo aikomuksestaan olla jonain päivänä NWA:n mestari. Segmentin fokus on hukassa, kunnes Tenay pääsee lopuksi kysymään Flairin kantamasta säkistä. DAVID PALJASTAA VIHDOIN MITÄ SÄKISTÄ LÖYT-- ei kun sanoo, että säkin sisältö pysyy arvoituksena niin kauan kun hän haluaa. Totuushan on, että jos Russo olisi keksinyt tähän kiusoitteluun jonkun tyydyttävän lopputuloksen niin se olisi paljastunut jo aikoja sitten. Jostain syystä yllätyin, kun tässä mainittiin Davidin olevan vasta 23-vuotias.

4 ) Low Ki vs Steve Corino.

Mitä silmäni näkevätkään, Steve Corino? Corino tosiaan palaa TNA:han ensimmäistä kertaa sitten debyyttishow’n ja King of Old School on luonnollisesti perinteiden puolella. Steve on pettynyt Low Ki’hin, sillä tähän aikaan Corino oli vastuussa jenkkien buukkaamisesta Japanin ZERO-1 -promootioon ja Ki oli yksi miehistä, jotka hän järjesti Japaniin mukanaan. Olen aina tykännyt Corinosta, joten tämä ottelupari on varsin virkistävä yllätys. Hän saa muuten saman Abyssin tulevan sisääntulomusiikin, jota Animal ja Hawk käyttivät kuukausi sitten. Yleisö ei ole yhtä innoissaan vanhan koulukunnan kuninkaan näkemisestä vaan istuvat hiljakseen, siitäkin huolimatta, että Ki saa yleensä hyvän reaktion. Eikä Corino turhaan yritä tehdä vaikutusta millään erityisen säväyttävillä otteilla. Vajaan kymmenen minuutin perusvedosta kahden hyvän painijan välillä ei kuitenkaan parane tässä promootiossa valittaa. Ki pääsee näyttämään stiffin näköisiä potkujaan ja muutaman tyylikkään luovutusotteen, kunnes tämäkin matsi loppuu kuin seinään mitä ihmeellisemmällä tavalla. Low Ki’n rimpuillessa irti selätyksestä hänen kätensä osuu vahingossa/tahallaan tuomari Scott Armstrongin silmään ja Scott diskaa hänet. Jälkeenpäin sekä AMW että New Church jahtaavat Ki’tä yleisön läpi, kunnes he jäävät lopulta toljottamaan toisiaan.
Voittaja: Steve Corino (diskauksella).

Jerry Lynn on pyytänyt hetken lähetysaikaa itselleen, sillä hän haluaa ”laittaa Vince Russoa overiksi”. Russo on tehnyt sen mitä lupasi ja Jerryn ura on suistunut hänen saapumisensa jälkeen raiteiltaan. Lynn ei kuitenkaan aio luovuttaa vaan hänen uusi tavoitteensa on rakentaa X-divisioonasta yhtä hyvä kuin mitä se oli viime vuonna hänen taistellessaan Stylesin kanssa. Jerry palaa siis X-divisioonaan ja lopettaa puhumasta perheensä epävarmasta toimeentulosta. Positiivista.

5 ) Number 1. Contendership for X-Division Championship: Shark Boy vs Jose Maximo vs Joel Maximo vs David Young vs Tony Mamaluke vs Jimmy Rave vs Paul London vs Jerry Lynn.
Yllätysesiintymisillä hemmottelu jatkuu, sillä Jimmy Rave tekee vuoden 2003 ensimmäisen esiintymisensä PPV-lähetyksien puolella. Tämän lisäksi ikisuosikkini Paul London nähdään ensikertaa TNA:n kehässä. Ottelu käydään eliminaatiosäännöillä niin, että kaksi henkilöä aloittaa ja uusi painija tulee vuoroon toisen hävittyä. Fanitan kaikenlaisia eliminointistipulaatioita, mutta sanomattakin lienee selvää, ettei tässä ohjelmassa ole aikaa millekään seitsemän matsin sarjalle. Niinpä ensin nähdään kuusi sievästi koreografioitua minuutin jaksoa, joista jää mieleen lähinnä Shark Boyn yllätysvire hänen selättäessä kummatkin SAT-veljekset peräkanaa. Lisäksi David Young erottuu joukosta myymällä kovasti kipeää polvea. Viimeisiksi jäävät Lynn ja London saavat suurin piirtein saman verran aikaa kuin edelliset kohtaamiset yhteensä. Hyvä niin, sillä vauhdikas ja mielenkiintoinen lopputaistelu kohottaa tämän ihan kivaksi matsiksi. Tässä vaiheessa vasta kaksi vuotta paininut London ottelee veteraanin varmuudella ja Lynn on pitkästä aikaa elementissään. Huipennuksena nähdään Jerryn hieno sunset flip powerbomb yläköydeltä ja Londonin Shooting Star Press päin Lynnin eteen nostettuja polvia. Jerry voittaa Cradle Piledriverilla.
Shark Boy beat Jose Maximo
Shark Boy b. Joel Maximo
Rave b. Shark Boy
Mamaluke b. Rave
Young b. Mamaluke
Lynn b. Young
Lynn b. London
Voittaja: Jerry Lynn

Voittojuhlat keskeytyvät Konnanin astellessa kehään. Konnan onnittelee Lynniä... vai pitäisikö sanoa MR. JL:ää!? Konnan tokaisee, että aivan kuten esittäessään aitoa luchadoria WCW:ssä, Jerry yrittää edelleen ratsastaa lucha libre -tyylillä. K-Dawg väittää, että Lynnistä tai muusta divisioonasta ei jäisi mitään jäljelle ilman lucha-liikkeitä. Lynn sanoo Konnanin olevan väärässä, sillä X-tyyli on yhdistelmä Meksikon, Amerikan ja Japanin vaikutteita. Yhtäkkiä Jose ja Joel Maximo käyvät Konnanin kanssa muiden X-divisioonalaisten kimppuun ja jättävät heidät lojumaan kehään. Konnanin poistuessa Russo yrittää puhua hänelle, mutta Konnan ei jää kuuntelemaan mitä Vincellä on mielessä. Fantasiabuukkasin taas mielessäni, että tämä johtaisi eri maiden väliseen World X Cup -turnaukseen, mutta en malttanut olla tarkistamatta järjestettiinkö koko turnausta vielä 2003. Ei järjestetty, mutta tämä on silti yksi kiinnostavammista tarinoista tällä hetkellä.

Eräs vähemmän kiinnostava tarina jatkuu, kun Goldylocks haastattelee Jorge Estradaa. Flying Elvises -joukkue hajosi monta kuukautta sitten, mutta Jorge toistaa edelleenkiin samaa hokemaa siitä kuinka hän on nyt soolo-uralla. Ron Killings poikkeaa paikalle syyllistämään kaikkia, jotka luulivat hänen kääntävän selkänsä NWA:lle ja perinteille. Goldylocks jahtaa Truthia ulos areenalta pahoitellen hänen lojaaliutensa kyseenalaistamista ja löytää jälleen SEX-jäseniä tyrmättyinä. Tällä kertaa asvaltilla makaavat Mike Sanders ja Glenn Gilbertti. Truthin poukkoileva käytös ärsyttää.

6 ) Falls Count Anywhere: Raven vs Sandman.
Ei kaikkein tuorein valinta Ravenin ensimmäiseksi TNA-matsiksi, mutta vanhojen ECW-kaunojen lämmittely on ainakin vaihtelua viimeaikaisille pääotteluille. Sandman näyttää löysissä, likaisissa farkuissaan vielä enemmän pummilta kuin yleensä. Lisäksi hänen otsastaan on valunut verta koko jakson ajan. Mitä muuta voisimme rakkaalta Sandmanilta odottaa. Tietysti kaikki TNA:n hyvikset ovat automaattisesti NWA-traditionalisteja, mutta haluaisin Tenayn kertovan mikä tekee Sandmanista perinteikkään painijan. Eihän hän edes osaa painia, saati sitten perinteiseen tapaan. Tämäntyylinen rymistely on vuonna 2003 loppuun kaluttu ottelutyyppi. Alku on siitä huolimatta lupaava, koska Sandman raahaa osan turvakaidetta kehään ja tekee pari liikettä sitä avuksi käyttäen. Samanlaista hulluttelua ei valitettavasti saada lisää vaan loppumatsi koostuu laiskasta laahustuksesta yleisön läpi ja paperinohuiden roskapönttöjen ruttaamisesta vastustajan päähän. Olisin kaivannut vähän lisää mielikuvitusta romujen käyttöön, varsinkin kaksikolta, joka on otellut tuhat samanlaista hardcore-matsia. Turvakaiteen jälkeen seuraava merkittävä spotti on säästetty loppuun Sandmanin kiivetessä samalle parvekkeelle, josta Daniels hyppäsi pari viikkoa sitten. Sandman kokee saman kohtalon, kun Low Ki ilmestyy jälleen kerran sekaantumaan ja työntää hänet alas parvelta pöydän läpi. Raven raahautuu verivihollisensa päälle ja voittaa.
Voittaja: Raven

Steve Corino liittyy ECW-alumnien luokkakokoukseen ja nujakoi Low Ki’n kanssa takaisin kehään. SEX kuitenkin hyökkää ja sitoo Corinon ja Sandmanin kehäköysiin samalla tavalla kuin Jarrettin viime viikolla. Jarrettista puheen ollen, uljas sankarimme Double J on sittenkin paikalla ja pilaa SEX-ryhmän suunnitelmat. Jarrett on vaihtanut kiiltävän nahkatakkinsa tyylikkääseen kermanvalkoiseen swetariin. AJ Styles kiitää kehään juuri, kun Jeff on iskemässä Vince Russoa tuolilla. Nyt alkaa jo epäilyttää miten AJ on aina paikalla Russon joutuessa pulaan. Styles tällää Jarrettin Styles Clashilla tuolin päälle Tenayn kiljuessa kurkku suorana ”Jarrett vastaan Styles ensi viikolla!”. Tulee deja vu -olo, sillä kolmatta viikkoa putkeen PPV loppuu lähes identtisellä tavalla. Tammikuussa oli shokkidebyytit, nyt Jarrett jahtaamassa Russoa tuloksetta. Jeff oli muuten vastuussa niistä aikaisemmista hyökkäyksistä Rock ’n’ Roll Expressiä ja Sandersia ja Gilberttia kohtaan. Toivottavasti Styles vs Jarrett kiinnostaa, sillä muistaakseni ensi viikolle ei taaskaan mainostettu mitään muuta. Saammeko kenties uuden maailmanmestarin..?


Loppuarvio: Ei tarvitse kahta viikkoa peräkkäin haukkua TNA:ta tapahtumaköyhäksi, sillä nyt palattiin vankasti takaisin tuttuun ja turvalliseen tahtiin. Kehässä ei edelleenkään nähty ihmeitä, mutta uusien naamojen näkeminen piti kiinnostusta yllä. Kohokohtia olivat molemmat x-divisioonan ottelut. PPV:ssä oli jälleen arvaamaton ilmapiiri, mutta kaaoksesta huolimatta en tiedä etenevätkö tarinat mihinkään. Kuten mainitsin, tarinoista tärkein eli Jarrett vs Russo (…) ainakin polkee paikallaan. Puhumattakaan jostain BG Jamesin ja Scott Armstrongin feudista tai, huoh, David Flairin salaperäisestä kantamuksesta. Ainoastaan X-divisioonassa on uusia ideoita ja vieläpä hyviä sellaisia. Tämä oli vielä käypä jakso, mutta toivottavasti ensi viikolla otetaan jonkinlainen konkreettinen askel eteenpäin.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUMMERSLAM 1992

Vihdoin PITKÄN tauon jälkeen takaisin WWF:n pariin. Edellinen WWF:n ppv oli siis huhtikuun alussa järjestetty WrestleMania VIII, ja nyt vasta elokuun lopussa WWF palasi takaisin ppv-tarjontaan. Ei tämä toki yhtään sen pidempi tauko ollut kuin vaikka viime vuonnakaan, mutta sellaiselta se alkoi vähitellen tuntua, koska WCW:llä oli tässä välissä ollut peräti kolme ppv:tä. Ei siis ihme, että jo ensi vuonna myös WWF lisäisi yhden ppv:n WrestleManian ja SummerSlamin väliin ppv-kalenteriinsa. Mutta nyt historian viidennen SummerSlamin pariin.

Siinä missä WCW kamppaili isojen omistaja- ja muiden muutosten keskellä, oli WWF:ssä meno tietyllä tavalla ainakin tasaisempaa. Omistajussuhteet, buukkaustiimit tai muut eivät olleet muuttuneet, ja itse asiassa myös median suurin kiinnostus steroidi- ja ahdistelukriisienkin kohdalla oli jo laantunut. Steroiditapauksessa toki oikeuskäsittelyt olivat vielä edessä, syytökset seksuaalisesta ahdistelusta puolestaan paljon monimutkaisempia, koska tapaukset soviteltiin osittain oikeuden ulkopuolella. Yksi ahdistelusta syytetyistä (eli Pat Patterson) oli myös saanut työnsä takaisin, koska häntä kohtaan ei ollut tarpeeksi merkittäviä näyttöjä. Yhtä kaikki WWF siis nautti siitä, että kaikkein pahin kriisivaihe näytti olevan ohi, vaikka erityisen hyvin sillä ei mennyt edelleenkään. Katsojaluvut, house show -kävijämäärät ja ppv:eiden ostoluvut näyttivät edelleen ikävästi alaspäin, vaikka olivatkin moninkertaisia WCW:hen verrattuna. Asiaa ei auttanut se, että koko painibisneksen ykkösnimi, suurjulkkis Hulk Hogan oli todellakin pistänyt saappaat naulaan ja jättänyt WWF:n taakseen. WWF oli silti edelleen koko maan kirkkaasti parhaiten toimeentuleva promootio, mutta koko bisneksellä vain meni Amerikassa 1990-luvun alussa todella huonosti. Monet vanhat tähdet olivat lähteneet, eikä uusia ollut onnistuttu luomaan. Toisin oli esimerkiksi Japanissa, jossa erityisesti AJPW käytännössä painoi rahaa tapahtumillaan. Myös Euroopassa kiinnostus painiin oli tällä hetkellä aivan toista luokkaa.

Niinpä WWF teki kesällä 1992 todellisen bisnesvedon ja päätti vaihtaa SummerSlam 1992:n tapahtumapaikkaa suunnitellusta aivan toisaalle. PPV:tä ei järjestettäisi ollenkaan Yhdysvalloissa eikä myöskään Kanadassa... vaan Isossa-Britanniassa, Lontoossa, Wembley Stadionilla. Se oli ensimmäinen kerta, kun amerikkalainen painipromootio järjestäisi ppv-tapahtuman Lontoossa, ja tapaus nousikin Britanniassa todelliseksi uutisaiheeksi. Tapahtumaan myytiin yli 80 000 lippua, ja WWF keräsi show'hunsa sellaisen yleisön, jota se ei olisi näihin aikoihin pystynyt ikimaailmassa haalimaan Yhdysvalloissa. Käytännössä tapahtumaa ei siis aikaerosyistä lähetetty livenä USA:ssa, vaan se tuli muutaman tunnin viiveellä nauhoitettuna. Liveyleisö oli siis kunnossa, mutta ppv:n buyrate huolestutti WWF:ää, koska tämä oli ensimmäinen ppv, jota Hulk Hogan ei tähdittänyt. Ikävä kyllä buyrate ei antanut kovin lupaavaa kuvaa pärjäämisestä ilman Hogania: buyrate oli merkittävästi huonompi viime vuoden SummerSlam, joten WWF:n olisi keksittävä jotain - varsinkin koska Vince McMahon oli kahden viime vuoden aikana käyttänyt järkyttävän määrän rahaa kehonrakennuspromootioonsa World Bodybuilding Federationiin, jolla hän kuvitteli tekevänsä suuren summan rahaa mutta päätyi häviämään rahansa. WBF:n toiminta lopetettiin kesällä 1992.

Näillä tunnelmilla siis historialliseen SummerSlamiin, jonka selostajina toimivat Vince McMahon ja Bobby Heenan. Kyllä vain, Vince oli jostain perkeleen syystä syrjäyttänyt Gorilla Monsoonin. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund, Sean Mooney ja tietenkin Britannian oma Lord Alfred Hayes.

Kuva Kuva
Money Inc. w/ Jimmy Hart vs. Legion of Doom w/ Paul Ellering & Rocco
Tämän ottelun piti alun perin olla WWF Tag Team -mestaruusottelu, mutta jostain syystä WWF muutti mielensä ja jobbautti joukkuemestaruudet pois Money Inciltä vähän ennen tapahtumaa. Itse ottelu pidettiin kuitenkin kortissa, koska Money Inc. ja Legion of Doom olivat olleet toistensa kimpussa suuren osan kesästä. LOD oli tosiaan tehnyt paluunsa pienen tauon jälkeen WrestleManiassa yhdessä vanhan managerinsa Paul Elleringin kanssa. Kun Ellering ei tuonut WWF-buukkaajien mielestä LODiin tarpeeksi uutta kiinnostusta, päättivät he tuoda kuvioihin mukaan lapsen kokoisen vatsastajapuhujan nuken "Roccon", jota väitettiin heidän lapsuuden rakkaaksi lelukseen tai jotain vastaavaa. Kayfabessa kaikki alkoi siitä, kun LOD piti videopromon siitä, kuinka olivat menettämässä kiinnostuksensa koko lajiin. No, Rocco-nukke osoittautui ihan kamalaksi flopiksi, jota yleisö vihasi, mutta sitä pidettiin silti LODin mukana. Muuten LODin promo kiinnostuksen katoamisesta olisi voinut olla shoottia, koska LODin motivaatio WWF:ssä painimiseen alkoi oikeasti olla aivan nollissa näihin aikoihin. Asiaa ei auttanut se, että heille alun perin luvattu SummerSlamin mestaruusottelu muutettiin tavalliseksi joukkueotteluksi. Niinpä pian SummerSlamin jälkeen Animal ja Hawk saivatkin tarpeekseen ja jättivät WWF:n. Itse asiassa Hawk lähti ensin ja jätti Animalin WWF:ään painimaan Crushin kanssa "uutena Legion of Doomina". Samalla Hawk yritti muodostaa Kensuke Sasakin kanssa Japanissa Road Warriors -joukkuetta. Animal jätti kuitenkin WWF:n myös syksyn aikana, ja hetken aikaa pitkäaikaiset ystävät ja joukkueparit tappelivat toistensa kanssa Road Warrior -nimen käytöstä. Lopulta miehet kuitenkin sopivat riitansa, mutta kestäisi tovi, ennen kuin heitä nähtäisiin näissä arvioissa yhdessä. Tähän otteluun LOD kuitenkin saapui vielä yhdessä näyttävästi moottoripyörillä.

Tässä ottelussa (verrattuna The Great American Bashin otteluihin) tiivistyy monella tavalla se, mitä Bill Watts ei enää vain tajunnut 1990-luvun painista. On varmasti totta, että painiteknillisesti suurin osa TGABin otteluista oli parempia kuin tämä, ainakin vähän parempia. Ongelma oli kuitenkin se, että suurin osa noista otteluista ei ollut MILLÄÄN TAVALLA kiinnostavia. Yleisö ei välittänyt niistä, niissä ei ollut mitään tunnelmaa. Tässä ottelussa sen sijaan oli (jopa idioottimaisesta nukesta huolimatta) loistava tunnelma, vaikka painillinen anti ei ollutkaan niin teknisesti ensiluokkaista kuin ehkä TGABin otteluissa. Oli tässä tosin paljon myös hyvää painia: DiBiase hoiti oman osuutensa hienosti, IRS toimitti hyvin ja erityisesti Animal oli hämmästyttävän hyvässä iskussa. Tämä oli juuri sopivan mittainen, yleisö oli mahtavasti mukana ja kokonaisuus oli kaikin puolin mallikas. Hyvä opener illalle.
*** (15:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nailz vs. Virgil
Viime kuukausina WWF:ään oli saapunut muutamia uusia hahmoja, koska aikamoinen määrä vanhoja oli lähtenyt pois. Yksi heistä oli Nailz - entinen linnakundi. Nailz saapui WWF:ään varsin poikkeuksellisella tavalla, kun toukokuussa alettiin näyttää hänen videopromojaan vankilasta. Nailz oli siis tuolloin vielä vankilassa (tämä kaikki tietenkin kayfabea), jossa hänen omien sanojensa mukaan Big Bossman oli vanginvartijana työskennellessään pahoinpidellyt häntä. Niinpä Nailz oli janonnut kostoa vuosien ajan, ja kun hänet vapautettiin vankilasta, Nailz lupasi saapuvansa kostamaan Bossmanille. Näin myös kävi, kun Nailz hyökkäsi Bossmanin kimppuun kesken tämän ottelun ja pieksi hänet brutaalisti pampulla. Bossman joutui jäämään tämän jälkeen sairaslomalle (oikeasti tauolle), ja Nailz katsoi saaneensa kostonsa. Bossmanin läheinen ystävä Virgil halusi kuitenkin kostaa Nailzille Bossmanin kohtalon, ja niinpä SummerSlamiin buukattiin ottelu näiden miesten välille. Oikeasti Nailz oli Kevin Kelly -niminen painija (ei SE Kevin Kelly), joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä AWA:ssa jobberina.

Tämän ottelun viihdyttävyyttä olisi parantanut huomattavasti se, jos Nailzilla olisi ollut edes jonkinlaista alkukantaista käsitystä painimisesta. Koska näin ei ollut, lopputulos oli lähinnä kuraa. Virgil toki yritti parhaansa, mutta eipä tällaisessa parin minuutin squashissa tehdä kummoisia asioita, kun vastustajana on täysi paskasäkki. Säälipuolikas Virgilille kovasta yrittämisestä, mutta muuta nähtävää tässä ei ole. Eteenpäin.
½ (3:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Martel vs. Shawn Michaels w/ Sensational Sherri
WWF oli kokeillut tällä kertaa jotain tosi poikkeuksellista ja buukannut tyylipuhtaan heel vs. heel -feudin. Kahden ylimielisen nuorukaisen Rick Martelin ja Shawn Michaelsin feudi alkoi ilmeisesti siitä, kun Michaels sekaantui Martelin ja Bret Hartin väliseen IC-mestaruusotteluun. Michaels jahtasi itsekin IC-mestaruutta ja oli ajautunut vihamielisyyksiin Hartin kanssa, ja niinpä hän hyökkäsi Hartin kimppuun kesken ottelun. Tämä johti Martelin diskaukseen, mestaruusmahdollisuuden menettämiseen ja Martelin raivostumiseen. Martel kosti Michaelsin tempun aiheuttamalla Michaelsille tappion myöhemmin, ja niinpä miesten välillä alkoi kuohua. Tilanne kärjistyi entisestään, kun itseään paljon Michaelsia parempinäköisenä pitävä Martel alkoi flirttailla Michaelsin tyttöystävän/managerin Sensational Sherrin kanssa ja kun Sherri näytti vieläpä pitävän Martelin lähestymisyrityksistä. Lopulta oli selvää, että näiden miesten oli kohdattava toisensa SummerSlamissa, vaikka kumpikaan ei ollut millään tavalla yleisönsuosikki. Sherri pysytteli edelleen Michaelsin rinnalla, mutta hänen vaatimuksestaan otteluun oli kuitenkin lisätty lisästipulaatio: kumpikaan ei saisi lyödä toista kasvoihin, koska kummankaan kauniit kasvot eivät saisi mennä pilalle.

Tässä on sitten varsin poikkeuksellinen ottelu arvioitavaksi. Tämä oli samaan aikaan sekä ilahduttava ottelu että paha pettymys painillisen antinsa vuoksi. Ilahduttava siinä mielessä, että niin kauan kun ottelu kesti, se oli pirun hienoa meininkiä: kaksi nuorta ja taitavaa high flying -tyylistä taituria toisiaan vastassa esittelemässä parasta osaamistaan! Pettymys johtuu kuitenkin juuri siitä, että tuo anti kesti aivan liian vähän. Ottelu oli ohi noin seitsemässä minuutissa, ja siitäkin lopetus käytettiin painiin liittymättömään säätöön. Toisaalta taas tällä kertaa painiin liittymätön säätö oli pirun hyvää kamaa: Sherrin, Martelin ja Michaelsin välinen kuvio oli oikeasti hauska, ja Sherrin feikkipyörtyminen ensimmäisten kasvook kohdistuneiden lyöntien jälkeen johti varsin poikkeukselliseen ja hauskaan lopetukseen. Harmi vain että se samalla jätti täysin kesken erittäin lupaavalta vaikuttaneen ottelun. Yhteenvetona siis ottelulla olisi ollut painillisilta ansioiltaan mahdollisuuksia vaikka neljään tähteen, mutta homman katkaiseminen täysin kesken jätti painillisen fiiliksen noin kahteen tähteen. Lisäpuolikkaan ottelu saa kuitenkin hauskasta kuviostaan ja post match -meiningeistään.
**½ (8:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Natural Disasters (c) vs. Beverly Brothers w/ The Genius - WWF Tag Team Championship
Kiinnostaisi kyllä tietää, millä logiikalla WWF oli päättänyt viime hetkellä vaihtaa niin, että Money Incin ja LODin ottelu ei ollutkaan joukkuemestaruuksista ja että tämä oli. Ehkä idea oli sitten se, että LOD vs. Money Inc oli muutenkin jo tarpeeksi iso ottelu, kun tässä ei taas ollut oikeastaan mitään muutta mestaruuksien ohella. Earthquake ja Typhoon olivat siis vihdoin ja viimein nousseet joukkuemestareiksi voittamalla mestaruudet house show'ssa Money Inciltä. Heidän haastajikseen olivat nousseet Beau & Blake Beverly varmaan lähinnä siksi, että WWF:n kapeassa joukkuedivarissa ei ollut paljon muita heel-haastajia (no, Nasty Boys olisi kyllä ollut, mutta jostain syystä heidän uransa jatkoi syöksykierrettään alaspäin). Niinpä tässä sitä nyt oltiin, ja mestaruusottelu oli edessä.

Hämmästyttävää kyllä, mutta tykkäsin tästä oikeasti suurin piirtein yhtä paljon kuin suuresta osasta The Great American Bashin joukkueotteluista. Tämä osoittaa jälleen sen, mikä Bill Wattsin WCW:ssä oli vikana: liian kuiva buukkaus sai tehtyä hyvistäkin painijoista tylsiä. Tässä matsissa puolestaan kaksi hyvin keskinkertaista joukkuetta osoitti, että loistavalla tunnelmalla, hyvällä buukkauksella ja kovalla yrityksellä on mahdollista saada aikaan kehnoistakin lähtökohdista ihan hyvä lopputulos. En olisi koskaan uskonut tykkääväni Disastersien ottelusta edes näin paljon, mutta niin vain tällä kertaa Disastersit liikkuivat yllättävän hyvin ja pelasivat hämmästyttävän nätisti yhteen Beverlysien kanssa. Ei tämä siis missään tapauksessa mikään historiankirjoihin jäävä ottelu ole, mutta kaikin puolin perusasioiltaan toimiva näppärä välimatsi, ja se on aika paljon näiltä neljältä.
**½ (10:30)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Repo Man vs. Crush
Crush! Crushin paluu! Kuten näitä arvosteluita lukeneet muistavat, Crush (oikealta nimeltään Brian Adams) debytoi WWF:ssä vuonna 1990 Demolition-joukkueen uutena jäsenenä. Crush saapui korvaamaan Demolitionin alkuperäistä jäsentä Axia, joka oli lähdössä WWF:stä. Demolitionin suosio oli kuitenkin menossa kovaa vauhtia alaspäin, ja niinpä keväällä 1991 myös Crushin ja Smashin versio Demolitionista lopetettiin. Crushin sopimus irtisanottiin, ja hän palasi lännessä sijaitsevaan Pacific Northwest Promotioniin painimaan. Smash puolestaan vaihtoi gimmickiään täysin, ja hänestä tuli, kuten aikaisemmin kerrottua, Repo Man. Tuskin kukaan olisi keväällä 1991 odottanut, että reilua vuotta myöhemmin miehet painisivat toisiaan vastaan, mutta niin vain oli. WWF palkkasi Crushin siis keväällä 1992 takaisin, ja vaikka hän sai pitää vanhan nimensä, gimmick oli muutettu täysin. Crush oli nyt hyväntuulinen, kirkkaisiin trikoisiin pukeutuva havaijilainen "Kona Crush", joka käytti gimmickinään Cranium Crunch -nimistä päälukkoa. Comebackinsa Crush teki toukokuussa 1992, ja sen jälkeen hän oli lähinnä tuhonnut jobbereita. Nyt vastassa oli Crushin vanha joukkuekaveri Repo Man, vaikka miesten entistä menneisyyttä ei tässä kuviossa mitenkään mainittukaan.

Illan toinen "squash" oli selvästi pari astetta parempi kuin Nailzin ottelu, mutta toisaalta tämä oli jo oikeastaan ennemmin oikea ottelu kuin squash. Matsi kesti lähes kuusi minuuttia, ja molemmat osapuolet pääsivät hallitsemaan ottelua merkittävässä määrin, vaikka lopulta toinen näyttikin ylivoimaisesti vahvemmalta. Repo Manin WWF-ura alkoi olla vähitellen loppusuoralla, ja se näkyi myös siinä, että Barry Darsowia (Repo Manin oikea nimi siis) ei kiinnostanut ihan kauheasti tulla jobbaamaan entiselle joukkuekaverilleen. Crush sen sijaan yritti parhaansa ja esittelikin tässä matsissa pari aika nättiä power-liikettä. Repo Manin kokemuksen ja Crushin parin nätin liikkeen ansiosta tämä oli ihan siedettävä ottelu muttei yhtään sen enempää.
*½ (5:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Randy Savage (c) vs. Ultimate Warrior - WWF Championship
Vuorossa oli illan kahdesta Main Event -ottelusta ensimmäinen, monille ainakin Yhdysvalloissa myös se selvästi odotetuin. Randy Savage oli siis voittanut WWF-mestaruuden Ric Flairilta WrestleManiassa ja oli pitänyt sitä siitä lähtien. Savage oli jatkanut Flairin kanssa feudaamista vielä oikeastaan koko kesän, mutta jostain syystä Flair ei silti paininut tässä ppv:ssä uusintaottelussa. Itse asiassa Flair ei paininut koko tapahtumassa ollenkaan, vaikka oli kyllä paikalla (ja tässäkin matsissa merkittävässä roolissa), mikä on ihan käsittämätöntä, koska Flair oli ylivoimaisesti WWF:n tärkein painija tässä vaiheessa. Flairin sijaan Savage kuitenkin kohtasi toisen yleisönsuosikin Ultimate Warriorin. Warrior oli todellakin tehnyt monien hämmästykseksi paluunsa WrestleManiassa, minkä jälkeen hän oli aloittanut feudin voodoo-tohtori Papa Shangon kanssa. Tuo feudi piti sisällään paljon voodoota ja helvetinmoisen määrän wrestlecrapia, mutta harmittavasti se saatiin kuitenkin päätökseen jo ennen tätä ppv:tä. Niinpä Warrior, josta olisi voinut toisessa maailmassa voinut tulla se uusi Hulk Hogan nyt kun Hogan oli poissa, nostettiin Savagen ykköshaastajaksi. Luvassa olisi ollut ystävällismielinen mestaruusottelu, ELLEIVÄT Ric Flair ja Mr. Perfect olisi alkaneet hämmentää soppaa. Flair ja Perfect nimittäin kiusoittelivat viikkojen ajan ennen ppv:tä, että joko Savage tai Warrior oli tehnyt Perfectin kanssa sopimuksen manageripalveluista ja että Perfect auttaisi tuon miehen voittoon tässä ottelussa. Kukaan ei tiennyt, kumpi oli myynyt itsensä paholaiselle saadakseen mestaruuden.

Kuten kuvasta näkyy, erityisesti Ultimate Warriorin olemus oli tähän SummerSlamiin tultaessa muuttunut radikaalisti. Koska WWF kamppaili edelleen steroidikriisin keskellä, oli WWF lopulta joutunut pakottamaan myös Warrioria lopettamaan aineiden vetämisen. Sen seurauksena Warrior oli kuihtunut silminnähden, ja niinpä hän ei paininut enää ilman paitaa, vaan eräänlaisessa haalarissa, johon oli maalattu lihasviivat. Aika surullista. Savage oli siirtynyt paidassa painimiseen (samoista syistä) jo paljon aiemmin. Tämä jäi myös lopulta Warriorin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä lähes neljään vuoteen - ennen kuin Warrior tekisi vielä yhden viimeisen paluunsa. WWF:llä oli SummerSlamiin tultaessa vielä paljon suunnitelmia Warriorille (niistä post match -kommenteissa), mutta suunnitelmat osoittautuivat mahdottomiksi, ja vaikeasta suhteesta pitkään kärsineiden Warriorin ja WWF:n tiet erosivat. Ehkä ihan hyvä niin. Lopullinen syy oli se, että Warrior jäi kiinni kasvuhormoneiden tilaamisesta loppusyksystä 1992.

Näiden miesten edellisestä ppv-ottelusta oli kulunut aikaa puolitoista vuotta, ja aika harva varmaan ajatteli näkevänsä sen jälkeen enää ppv:tä, jota näiden kahden ottelu tähdittäisi. Tässä sitä kuitenkin oltiin, eikä lopputulos ollut ollenkaan huono. Erityisesti tässä pitää nostaa hattua nimenomaan Warriorille ja Savagelle, jotka pistivät oikeasti kaikkensa peliin tässä ja yrittivät vetää pitkän, viihdyttävän entertainment brawl -tyyppisen mäiskinnän. Molemmat vieläpä onnistuivat roolissaan oikein mainiosti, ja Savage sai kannateltua Warrioria sen verran hyvin, että Warrior näytti alusta loppuun hyvältä. Matsi olisikin toiminut kaikkein parhaiten juuri Savagen ja Warriorin välisenä 1 on 1 -otteluna ilman mitään lisäsäätöjä, ja sellaisenaan sekä puhtaalla lopetuksella tämä olisi ollut neljän tähden ottelu. Ei tässä sitä samaa ainutlaatuisuuden tunnelmaa ja muuta erinomaista meininkiä ollut kuin WrestleMania VII:n ottelussa, mutta kokonaisuus oli silti vahva ja paini oli viihdyttävää, joten 1 on 1 -otteluna tämä olisi ollut huippumatsi. Ikävä kyllä tämän ottelun juonikuvioon oli pitänyt sitten sotkea Ric Flair ja Mr. Perfect niin vahvasti, että tuo kaksikko saapui sekoilemaan myös ringsidelle ottelun viimeisen kolmanneksen ajan. Sitten nähtiin lähinnä vaivaannuttavia sekaantumisia, kun yleisön olisi mukamas pitänyt uskoa, että joko Savage tai Warrior olisivat oikeasti palkanneet Mr. Perfectin puolelleen - missä ei ollut missään vaiheessa mitään järkeä. "Sokkikäänteenä" tietenkin paljastui, että Perfect (ja Flair) ei ollut kummankaan puolella, vaan koko kuvio oli kaksikon järjestämää kusetusta. Tämä kaikki muu Flairin ja Perfectin sekaantuminen olisi vielä jotenkuten mennyt muuten viihdyttävän ottelun sivussa, mutta ikävä kyllä tuo sekaantuminen piti sotkea myös lopetukseen, joka olikin sitten aikamoista paskaa. Tämän vuoksi ottelu ei siis yllä huippuarvosanoihin, kiitos buukkauksesta WWF.
***½ (28:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Lopetuksesta vielä:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kamala w/ Kim Chee & Harvey Whippleman vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
Ihanaa, Undertakerin feudit painitaidottomia jättiläisiä vastaan olivat valmiita alkamaan! Ensimmäisenä vuorossa oli Ugandan jättiläinen Kamala, joka teki kesällä 1992 paluunsa WWF:ään vuosien tauon jälkeen. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut Kamala on nähty kerran aiemmin näissäkin arvioissa: vuoden 1985 AWA:n SuperClashissa. Pian tuon jälkeen Kamala siirtyi hetkeksi WWF:ään, mutta lähti sieltä vuonna 1986. Sen jälkeen Kamalaa ei ollut WWF:ssä nähty, kunnes nyt hän oli tullu takaisin tutun ohjastajansa Kim Cheen kanssa. Jostain syystä myös Harvey Whippleman liittyi Kamalan manageriksi. Ja niin vain Kamala, Kim Chee ja Whippleman yhdessä yrittivät tuhota The Undertakerin. Toistaiseksi he eivät olleet siinä kovin menestyksekkäitä, mutta ehkä SummerSlamissa ugandalainen jätti vihdoin tuhoaisi kuolleen miehen?

Jos jotain WWF ei vuonna 1992 olisi tarvinnut, se oli Kamala. Mutta koska WWF ei turhaan tällaisista asioista välittänyt, juuri Kamalan me saimme. Kamalan feudaamassa The Undertakeria vastaan. Koska miksipä ei. En oikeastaan osaa edes sanoa mitään järkevää tästä ottelusta, joten jätän tämän aika lailla tähän. Kukaan tuskin odotti, että Kamalan ja Undertakerin ottelu olisi millään tavalla painitaidon mestariteos, ja sitä se ei todellakaan ollut. Onneksi Undertaker oli niin jumalattoman overi, että edes yleisö oli hyvin messissä. Olisin voinut vielä katsoa tätä sormieni välistä ja antaa tälle yhden tähden harmittomana monsterirymistelynä, mutta kaiken huipuksi ottelun lopetuskin oli vielä täyttä kuraa, niin ei tämä kyllä ollut oikeastaan millään tavalla mitattuna mistään kotoisin. Hyvä tunnelma pelastaa tämän puhtaalta DUDilta.
½ (3:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Roddy Piper
Kerroin WrestleManian arviossa, että Roddy Piper olisi jättänyt WWF:n yli kahdeksi vuodeksi tuon ppv:n jälkeen. Nyt on kuitenkin korjattava itseäni sen verran, että Piper kyllä jätti WWF:n WrestleMania VIII:n jälkeen, mutta palasi yhdeksi illaksi esiintymään tässä SummerSlamissa soittaessaan säkkipillejä skotlantilaisen orkesterin kanssa. Mitään muuta Piper ei tehnyt, eikä häntä tämän jälkeen tosiaan nähty WWF:ssä ennen vuotta 1994. Syy tälle erikoiselle yhden illan paluulle oli dirt sheetien mukaan ainoastaan Piperin työlupiin liittyvää byrokratiaa, ei mitään sen kummempaa. No, saimmepa nähdä "skotlantilaisen" Piperin soittamassa säkkipillejä Lontoossa.

Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. British Bulldog - WWF Intercontinental Championship
Ja sitten illan Main Event, joka tuskin olisi ollut Main Event, ellei tapahtumaa olisi järjestetty Wembley Stadiumilla British Bulldogin 80 000 maanmiehen edessä. Tavallaan ottelun oikea tähti oli Bret Hart, joka oli noussut WrestleManiassa IC-mestariksi ja josta oli vuoden 1992 aikana vähitellen muodostumassa oikea supertähti. WWF itse ei ehkä vielä uskaltanut tai halunnut ajatella Hartia tulevana ykkösnimenään, mutta kovaa vauhtia siihen suuntaan oltiin menossa, mikä oli aika erilainen suunta, jossa WWF oli Hulk Hoganin johdolla ollut vuosikaudet. Yleisö kuitenkin (normaalisti) rakasti Hartia, ja hyvä niin. Tällä kertaa asetelmat olivat kuitenkin päinvastaiset, kun Hart kävi puolustamaan mestaruuttaan British Bulldogia vastaan. Ottelun rakentelu aloitettiin hyvissä ajoin, kun Hart haastoi Bulldogin painimaan IC-mestaruudesta kotimaassaan järjestetyssä SummerSlamissa. Bulldog tietenkin suostui tähän, ja vähitellen kahden yleisönsuosikin välillä alkoi olla kunnon jännitetettä. Tuota jännitettä lisäsi huomattavasti se, kun kesän kuluessa WWF toi juonikuvioissa ensimmäistä kertaa esille sen, että Hart ja Bulldog olivat lankomiehiä: Hartin sisko Diana oli naimisissa Bulldogin kanssa. Kyseessä oli siis eräänlainen perhedraama, jossa kaikki olivat kuitenkin samalla puolella, vaikka Hart ja Bulldog olivatkin tähän otteluun tultaessa aika tiukasti toistensa kimpussa. Katsomossa istunutta Diana Hart Smithiä haastateltiin ennen ottelua, ja hän sanoi, ettei voisi olla kummankaan puolella tässä ottelussa. Yleisön sankari sen sijaan oli päivänselvästi Bulldog.

Ei tämä ottelu ihan sellainen klassikko ole kuin olen vuosien aikana (ehkä sitten ihan vain WWE:n hehkutuksen vuoksi) kuvitellut, mutta kyllä tämä silti nousee MOTYC-otteluiden joukkoon ja heittämällä vuoden parhaimpien otteluiden listalle. Olen vain ymmärtänyt, että tämä olisi jopa Bret Hartin otteluista puhuttaessa yksi parhaista, ja ihan niin korkealle tämä ei nouse. Ehkä sitten British Bulldogilla ei lopulta ollut kykyjä ihan maagisiin otteluihin, koska tässäkin matsissa ehdottomasti Hart oli tähti, vaikka myös Bulldog teki loistavaa työtä. Vaikka siis aloitin tämän kirjoituksen nyt vähän negatiivisesti, on sanottava, että kokonaisuutena nämä sukulaismiehet tempaisivat ihan pirun kovan teknisen ottelun, jolla oli täydelliset pari viimeistä minuuttia ja huikea lopetus. Kaikkein parasta ottelussa oli kuitenkin aivan mielettömän upea Wembley-stadionin tunnelma, ja juuri tuo poikkeuksellisen huikea tunnelma nostaa tämän MOTYC-tasolle, muuten tämä olisi ollut "vain" neljän tähden huippuottelu. Ja lopetus on toki klassikko. Harmillista kyllä, tämä ottelu jäi lopulta myös British Bulldogin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä noin kahteen vuoteen. Bulldog jäi Ultimate Warriorin tavoin loppuvuodesta 1992 kiinni kasvuhormoneiden tilaamisesta, ja hänet irtisanottiin WWF:stä. Bulldogia kyllä nähtäisiin näissä arvioissa myös tulevaisuudessa.
****½ (25:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** British Bulldog
* Randy Savage

Kokonaisarvio SummerSlamista: Vähän kahtiajakoiset fiilikset tämä jätti. Tapahtuman tunnelma oli brittiyleisön ansiosta aivan mahtava, mutta ikävä kyllä yleisö palkittiin vain yhdellä huippuottelulla. Päämestaruusmatsi oli toki hieno, mutta siinäkin oli buukkaukselliset ongelmansa. Opener oli hyvä, mutta sekin sitä lähinnä tunnelmansa takia. Martel vs. Michaelsissa oli paljon potentiaalia, josta iso osa heitettiin hukkaan. Sitten korttiin mahtuu myös kolme turhaa ottelua. Poikkeuksellisen tunnelmansa ansiosta tämä on Ok, mutta ei tällä kovin korkealle vuoden parhaiden tapahtumien listauksessa silti pääse. Omalla tavallaan silti historiallinen tapahtuma, joka kannattaa ehdottomasti katsoa.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
2. WCW Beach Blast - Hieno
-------------------
3. WCW WrestleWar - Hyvä
4. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
5. WWF WrestleMania VIII - Ok
6. WWF SummerSlam - Ok
7. WCW Japan Supershow - Ok
8. WCW The Great American Bash - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1992

WCW:n vuoden toiseksi viimeinen ppv oli tänäkin vuonna jo perinteeksi muodostunut Halloween Havoc. Nyt edellisen ppv:n ja tämän välillä oli sentään ehtinyt kulua yli kolme kuukautta, joten WCW:ssäkin oli oikeasti tapahtunut tietynlaisia muutoksia. Ikävä kyllä merkittävä osa niistä ei ollut millään tavalla positiivisia. WCW:n katsoja- ja yleisömäärät eivät olleet nimittäin edelleenkään kääntyneet nousuun vaan jatkaneet laskuaan entisestään. Tämä Halloween Havoc tosin teki siinä mielessä positiivisen poikkeuksen, että ppv:n buyrate oli jopa 0.9, joka oli selvästi parempi kuin moni viimeaikaisista WCW:n ppv:eistä.

Paljon muuta positiivista ei WCW:n nykytilanteesta sitten voinutkaan sanoa. Bill Watts jatkoi edelleen epätoivoisesti tehtävässään toimitusjohtajana, vaikka hän oli onnistunut mokaamaan miltei kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yhden pienen virheen Watts oli myöntänyt jopa itse: hän oli tajunnut, että yläköydeltä tehtävien liikkeiden kielto ei ollut kovin hyvä idea 1990-luvulla, ja niinpä hän poisti tuon säännön. Samalla hän tosin lopetti koko WCW Light Heavyweight -divisioonan, joten se siitä lystistä. Lystiä ei WCW:ssä muutenkaan ollut liikaa: pukuhuoneessa oli yksinkertaisesti surkea tunnelma, ja moni painijoista oli valmiita lähtemään WCW:stä heti kuin mahdollista. Suuri osa sen takia, että Watts oli pyrkinyt polkemaan kaikkien painijoiden palkkoja ja poistanut muun muassa K. Allen Freyn luoman bonussysteemin. Samalla Watts oli myös kenkinyt WCW:stä monia painijoita, joilla ei ollut käyttöä: muun muassa Tracy Smothersin (siirtyi USWAan), Big Joshin (siirtyi WWF:ään ja aloitti uran aivan uudella hahmolla), Diamond Studdin (sama kuin edellä), Ricky Mortonin (siirtyi SMW:hen ja palasi yhteen Robert Gibsonin kanssa), Jimmy Garvinin, Terry Taylorin, Greg Valentinen ja mahtavaa Super Invader -hahmoa vain yhdessä ppv:ssä esittämään päässeen Herculeksen.

Jäljellä olevistakin painijoista Watts oli suututtanut merkittävän osan. Flyin' Brian oli Wattsille raivoissaan, koska Watts oli tappanut Brianin pushin ja pyrkinyt alentamaan hänen palkkaansa. Samoin oli Rick Rude, jonka potentiaaliin Watts ei uskonut ja halusi siksi tiputtaa hänenkin palkkaansa. Kokonaan oma lukunsa oli Paul E. Dangerously, jota Watts vihasi ja jonka hän olisi halunnut potkia kokonaan pois WCW:stä, mutta Paul Heymanin isä oli lakimies, ja WCW oli jo kerran aiemmin saanut todeta, että Heymanin potkiminen ei olisi niin helppoa. Dangerously oli kuitenkin pidetty suurimman osan ajasta pois ruudusta, ja samalla koko kiinnostava Dangerous Alliance oli tapettu. Kaikkein eniten raivona olivat kuitenkin Steinerin veljekset, jotka olivat tämän ppv:n koittaessa jo päättäneet, etteivät he jatkaisi WCW:ssä, kun heidän sopimuksensa umpeutuisi marras-joulukuussa. Itse asiassa Rick oli näihin aikoihin loukkaantunut, eikä häntä enää nähty ruudussa. Sen sijaan Scott Steiner oli voittanut loppusyksystä WCW Television -mestaruuden, koska Watts ajatteli, että mestaruusvoiton antaminen epämotivoituneelle Steinerille olisi hyvä temppu. Samalla Watts käänsi Steinerin heeliksi, vaikka Steiner vastusti sitä. Tämä oli viimeinen niitti myös Scottille, ja hän päätti istua sopimuksensa loppuun. Nyt WCW:llä ei siis ollut enää TV-mestaruuttakaan.

Kaiken tämän hulvattoman meiningin keskellä koitti siis Halloween Havoc, jota monet (muun muassa Dave Meltzer) ovat pitäneet yhtenä WCW:n huonoimmista ppv:eistä ikinä. Minä en kuitenkaan tuota mielipidettä allekirjoita - ennemminkin tuntuu, että monet arvostelijat ovat purkaneet tähän ppv:hen paljon yleisiä Bill Watts -raivojaan. Se on siinä mielessä ymmärrettävää, koska tämä oli ensimmäinen ppv, jonka Watts suostui ottamaan kokonaan omiin nimiinsä. Kahden edellisen ppv:n ongelmista Watts oli vielä syyttänyt edeltäviä buukkaajia ja johtajia, koska kaikki niissä nähdyt asiat eivät olleet hänen ideansa. No, katsotaan. Selostajina Jim Ross ja Jesse Ventura. Juontajina Tony Schiavone ja yhden illan WCW-esiintymisen tehnyt Bruno Sammartino. Haastattelijoina Missy Hyatt ja (jossain minulle epäselväksi kohdassa WCW-paluunsa tehnyt) Theodore R. Long. Eric Bischoffia ei tässä show'ssa nähty ollenkaan. Ppv järjestettiin muuten Philadelphiassa.

Kuva Kuva
Michael Hayes & Arn Anderson & Bobby Eaton vs. Z-Man & Johnny Gunn & Shane Douglas
Illan avausottelussa kolme konkaria kohtasi kolme nuorukaista. Kun Michael Hayesin joukkuekaveri Jimmy Garvin potkittiin pihalle WCW:stä, oli pitkään painifaneja piinanneen Fabulous Freebirdsin aika vihdoin ohi. Alun perin WCW:n suunnitelma oli tehdä Hayesista color commentator (itse asiassa ihan alun perin suunnitelma oli kai antaa kenkää myös Hayesille), mutta nyt hän oli kuitenkin vielä kehässä. Parinaan Hayesilla olivat Arn Anderson ja Bobby Eaton, jotka kai nimellisesti kuuluivat edelleen Dangerous Allianceen, josta ei kuitenkaan ollut paljon jäljellä, koska Paul E. Dangerouslya ei ollut nähty ruudussa mainittavasti ja koska Rick Rude hengaili nykyään enemmänkin Harley Racen kanssa. Vastapauolella olivat Z-Man (vanha tuttu), Shane Douglas ja Johnny Gunn. Douglas, joka oli viimeksi nähty WCW:n puolelle vuonna 1990, oli ensin loikannut WWF:ään ja sitten palannut vakityöhönsä opettajaksi. Vuoden 1992 lopulla hänet oli kuitenkin palkattu takaisin WCW:hen, ja nyt hän oli taas mukana kuvioissa. Johnny Gunn ei (Luojan kiitos) ole Billy tai Bart Gunn ennen WWF-aikaansa, vaan Tom Brandi -niminen painija, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä mutta josta ei ollut koskaan oikein tullut mitään. Brandi tunnetaan parhaiten WWF-runistaan 1990-luvun puolivälissä Salvator Sincerenä, mutta mitään isoa hänestä ei koskaan tullut. WCW:hen hänet oli palkattu vuoden 1992 loppupuolella, kun WCW ilmeisesti yritti hankkia uutta (halpaa) talenttia.

Olipa hämmentävä avaus illalle, erityisesti yleisön reaktioiden takia. Ilmeisesti smark-yleisö on keskittynyt Philadelphiaan jo vuonna 1992, koska koko tämän ottelun ajan yleisö hurrasi todella lujaa heeleille ja vastaavasti buuasi todella lujaa faceille. En muista vastaavaa nähneeni aikaisempina vuosina tässä projektissa, ja siksi se oli varsin virkistävää. Muutenkin ottelu oli itse asiassa oikein mainio avaus illalle! Heel-joukkueessa Hayes sai sopivan vähän aikaa, ja Anderson sekä Eaton pääsivät loistamaan. Face-tiimissä varsin mitäänsanomaton Johnny Gunn oli niin ikään kaikkein vähiten kehässä, ja nuori Shane Douglas sekä erityisesti Z-Man saivat esitellä osaamistaan. Ei tässä ottelussa nyt mihinkään tajunnanräjäyttävään meininkiin missään vaiheessa päästy, mutta kokonaisuutena tämä oli oikein pätevä ja taidokas kuuden miehen joukkueottelu. Hyvä alku illalle!
*** (11:02)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Flyin' Brian vs. Ricky Steamboat
WCW Light Heavyweight -mestaruus oli historiaa, ja niin oli Flyin' Brianin face-kausikin. Kyllä, nämä tapahtuivat oikeasti samaan aikaan. Brian oli siis hävinnyt mestaruutensa kesäkuussa Scotty Flamingolle, joka puolestaan hävisi sen Brad Armstrongille. Armstrong kuitenkin loukkaantui kesän 1992 lopussa, ja syksyn alussa nähdyssä Clash of the Championsissa hän ilmoitti vakatoivansa mestaruuden. Tuon jälkeen Flyin' Brian saapui paikalle ja teki (täysin pohjustamattoman) heel-turnin kääntymällä Brad Armstrongia vastaan. Bill Wattsin mukaan idea oli luoda Brianin heel-turnilla kiinnostusta vakantista WCW Light Heayweight -mestaruudesta käytävään turnaukseen. HARMI VAIN ETTÄ TUOTA TURNAUSTA EI KOSKAAN KÄYTY! Miksi? Koska Watts kai kyllästyi koko divisioonaan. Niinpä Brian oli koko syksyn ajan toiminut lähinnä heel-jobberina isommille tähdille ilman minkäänlaista juonikuviota. Nyt hänet sitten pistettiin ppv-otteluun entistä TV-mestaria Ricky Steamboatia vastaan. Steamboat oli siis voittanut samaisessa Clash of the Championsissa TV-mestaruuden Steve Austinilta, mutta pari viikkoa myöhemmin hän hävisi sen Scott Steinerille, joka kyllästyi kokonaan Wattsin pelleilyyn ja lähti WCW:stä TV-mestaruus mukanaan. Vielä pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa ideana oli se, että Steiner puolustaisi mestaruuttaan Steamboatia vastaan.

Harmi, että tämä ottelu ei saanut aikaa enemmän kuin pikkaisen päälle 10 minuuttia. Jos aikaa olisi ollut edes se 15 minuuttia, olisi puhuttu kiistattomasta huippuottelusta. Nyt aika jäi juuri sen verran vajaaksi, että joku tästä jäi puuttumaan. Ehkä se "joku" oli kunnollinen lopputaistelu, koska ottelun lopetus tuli aika puskista ja varsin yllättäen. Toisaalta juuri siksi se oli kiva. Silti jäin kaipaamaan sitä viimeistä vaihdetta ja huimaa loppuvääntöä näiden kahden taitavan painijan välille. Nyt sitä ei saatu, ja siksi ottelukaan ei lopulta nouse ihan huipputasolle. Silti tällaisenaankin Pillmanin ja Steamboatin ottelua oli tietenkin ilo katsoa, ja olihan tässä kyse ihan puhtaasti todella taitavasta tekniikkapainiottelusta. Ei voi siis kuin ihailla sitä, miten nämä kaksi hallitsevat kehätoiminnan. Silti: lopetuksen lisäksi heikkoutena oli se, että yhtään todellista yllätyssuoritusta, huimaa spottia tai kovaa bumppia tässä ei nähty. Aika siis sellainen takuuvarma, jopa vähän rutiinimainen suoritus tällä kertaa. Pillmanin ja Steamboatin tapauksessa se toki silti tarkoittaa hienoa ottelua.
***½ (10:25)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nikita Koloff vs. Big Van Vader - No DQ Match for the WCW United States Heavyweight Championship
Sitten oli vuorossa lähtökohdiltaan illan hämmentävin ottelu. Ensinnäkin: ei, Big Van Vader ei tosiaan ollut enää WCW World Heavyweight -mestari, vaikka voitti tuon vyön viime ppv:ssä. Palataan tähän myöhemmin. Toiseksi: ei, kumpikaan näistä miehistä ei ollut WCW US Heavyweight -mestari, mutta silti Vader puolusti tässä ottelussa mestaruutta. Kyllä, tämäkin on mahdollista WCW:ssä. Alkuperäinen mainostettu ottelu oli siis NO DQ -säännöillä käytävä US Heavyweight -mestaruusottelu mestari Rick Ruden ja Nikita Koloffin välillä. Ruden managerin Madusan saapuminen ringsidelle oli kielletty. Tämä oli hyvin pohjustettu ottelu, koska Rude ja Koloff olivat feudanneet vyöstä monta kuukautta. Mutta! Tähän ppv:hen buukattiin myös NWA World Heavyweight -mestaruusottelun uusinta Rick Ruden ja Masahiro Chonon välille (palataan tähänkin myöhemmin), eikä Rudelle haluttu buukata kahta ottelua. Paitsi että molempia otteluita kyllä mainostettiin ppv:n alkuun saakka. Sitten Bill Watts saapui ilmoittamaan katsojille, että "Ruden lakimiehet" olivat onnistuneet estämään Rudea painimasta molemmissa otteluissa ja löytäneet porsaanreiän, jolla Rude sai määrittää itselleen sijaisen tähän mestaruusottelun. Ja niinpä Rude kääntyi nykyisen ystävänsä Harley Racen puoleen, ja Race luovutti manageroimansa jättiläisen Big Van Vaderin Ruderin sijaiseksi. Eli nyt sitten Vader puolusti US Heavyweight -mestaruutta Ruden puolesta Ruden vihamiestä vastaan. Rude ja Race häädettiin ringsideltä ennen ottelun alkua. Tämä oli todella loogista.

Olen ehkä monien arvostelijoiden mielestä nyt sekaisin, mutta minä ihan oikeasti nautin tästä ottelusta yhtä paljon kuin äskeisestä tekniikkaottelusta. Perhana, että tämä oli viihdyttävä mäiskintä! Ai että! Parasta puhdasta brawlausta miesmuistiin WCW:ssä. Kovin suurta kunniaa tästä ei voi antaa Nikita Koloffille, mutta kieltämättä Koloffkin selviää tästä puhtain paperein. Nyt oltiin Koloffin vahvuusalueilla (toisin kuin vaikkapa The Great American Bashissa, jossa Koloff joutui painimaan tyylilleen täysin sopimattomia teknisiä otteluita), ja Koloff pystyi keskittymään muutaman näyttävän power-liikkeen täräyttämiseen ja muuten Vaderin liikkeiden vastaanottamiseen. Ottelun ehdoton tähti oli kuitenkin siis Vader, jonka jokainen liike oli perkeleellisen näyttävä ja joka muutenkin hoiti koko matsin alusta loppuun aivan mahtavasti. Vaderista on todellakin tullut lyhyessä ajassa yksi WCW:n kovimmista tähdistä, ja tämä ottelu osoitti sen. Hieno Entertainment Brawl isolla E:llä ja B:llä. Okei, pieni miinus tässä ottelussa on se, että Vaderin iskuista osa oli niin stiffejä, että Koloffin niska vammautui tässä ottelussa todella pahasti - niin pahasti, että Koloffin ura painijana päättyi tähän otteluun. Tämä jäi siis Koloffin viimeiseksi ppv-otteluksi Se on tietenkin todella ikävää, mutta matsi oli silti pirun kovaa kamaa.
***½ (11:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes & Barry Windham (c) vs. Steve Austin & Steve Williams - WCW & NWA Tag Team Championship
Yllättävät muutokset jatkuvat. Ensinnäkin: Kyllä, Steve Williams ja Terry Gordy olivat voittaneet TGABissa NWA Tag Team -mestaruudet ollessaan myös WCW Tag Team -mestarit, ja tämä tarkoitti tietenkin heti sitä, että WCW ja NWA Tag Team -mestaruudet yhdistettiin käytännössä yhdeksi köntiksi, joita puolustettiin aina yhdessä. Williams ja Gordy olivat hävinneet vyöt syksyn aikana Dustin Rhodesille ja Barry Windhamille, ja melkein heti mestaruusvoiton jälkeen Windhamin ja Rhodesin välillä olivat alkaneet keskinäiset ongelmat. Tähän ppv:hen tullessa Rhodes ja Windham eivät meinanneet enää tulla toimeen keskenään, mutta ennen ottelua nähdyssä haastattelussa he kuitenkin sopivat välinsä ja löysivät yhteisen sävelen. Tarkoituksena oli se, että tuoreet mestarit puolustaisivat vöitä vanhoja mestareita vastaan, mutta Terry Gordy päätti no-showata koko tapahtuman. Siitä huolimatta, että Bill Watts oli nimenomaan yrittänyt päästä eroon kaikista no-show'ista ja vastaavista. Niinpä Steve Williamsin uudeksi joukkuepariksi nostettiin aika lailla tyhjän päällä oleva Dangerous Alliancen jäsen Steve Austin. Hauskana pikkuhuomiona mainittakoon, että myös Austinin oikea nimi oli Steve Williams. Tässä siis samassa joukkueessa paini kaksi Steve Williamsia.

WCW jatkoi tässä ottelussa joukkuemestaruuksien osalta tietyllä tavalla siitä, mihin jäi The Great American Bashissa: jälleen ottelu oli todella pitkä ja todella perinteisesti rakennettu, eikä siinä nähty mitään kovin yllättävää vaan ennemmin pitkiä hallintaosuuksia. Kuten TGABissa kirjoitin, ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta kovin yllättävää tai säväyttävää se ei ole. Tässä ottelussa suurin osa meiningistä oli kuitenkin todella paljon viihdyttävämpää kuin esimerkiksi TGABin Main Eventinä nähdyssä Windham & Rhodes vs. Williams & Gordyssa, mihin iso vaikutus oli varmasti sillä, että Austin oli tässä kohtaa huomattavasti kiinnostavampi painija kuin Gordy. Austin toikin matsiin ihan virkistävää tuoreutta. Tunnelmakin oli hemmetin paljon parempi kuin yhdessäkään TGABin ottelussa: yleisö oli oikeasti liekeissä hot tagien kohdalla. Harmi vain, että tämä oli taas buukattu turhan pitkäksi. 20 minuuttia olisi riittänyt tälle ottelulle aivan hyvin, mutta jostain syystä tämä piti jatkaa täydeksi puolituntiseksi. Ei siinä viimeisessäkään kymmenminuuttisessa kamalasti vikaa ollut, mutta mitään uutta se ei enää otteluun tuonut. Tai no, lopetuksen toki. Harmi vain, että lopetus oli aivan kuraa: viimeisen kahden minuutin aikana ottelu ikään kuin päättyi peräti kahdesti, mutta molemmilla kerroilla hommaa vain jatkettiin. Aikamoista sekoilua siis lopulta, mikä myös söi viihdyttävyyttä. Kritiikistä huolimatta tässä oli enimmäkseen hyvää, ja kokonaisuutena tämä oli oikein vahva joukkueottelu. Vähän lyhyempänä ja paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut jo huippumatsi, nytkin silti juuri ja juuri hieno ottelu.
***½ (30:00)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Angle w/ Big Van Vader, Harley Race, Paul E. Dangerously & Madusa
Tässä välissä nähtiin sitten merkittävä angle, kun Big Van Vader ja Harley Race saapuivat haastatteluun. Varsinainen viihde alkoi kuitenkin siinä vaiheessa, kun paikalle ryntäsivät Madusa ja (pitkästä aikaa ruutuun päässyt) Paul E. Dangerously. Madusa keskeytti Racen ja Vaderin puheen, minkä jälkeen he vetäytyivät taka-alalle. Samalla kuitenkin Dangerously kävi jostain hieman selittämättömäksi jääneestä syystä todella rajusti verbaalisesti Madusan kimppuun syyttämällä tätä kaikista Dangerous Alliancen ongelmista (eli Alliance oli yhä olemassa). Dangerouslyn mukaan Madusa oli täysi turhake, joka palkattiin Dangerous Allianceen vain, koska "toisella huoralla oli kiireitä". Dangerouslyn mukaan Madusa oli "liian tyhmä ymmärtääkseen mitään, koska on nainen". Dangerouslyn misogyninen promo oli vuoden 1992 standardeillakin aika rajua materiaalia, ja niinpä Madusa sai lopulta tarpeekseen ja hyökkäsi Dangerouslyn kimppuun. Dangerously jäi Madusan hyökkäyksessä täysin alakynteen, ja yleisö kävi villinä. Tämä olisi voinut olla tosi kuumaa kamaa, mutta oikeasti tämä oli vain lopun alkua Dangerouslyn WCW-uralle. Marraskuisessa Clash of the Championsissa Dangerously kävi vielä ottamassa turpaan Madusalta, ja se jäi lopulta hänen viimeiseksi WCW-esiintymisekseen ikinä. WCW-sopimuksestaan Paul Heyman pääsisi lopullisesti eroon vasta vuonna 1993, mutta palataan siihen myöhemmin. Tämä oli siis kuitenkin viimeinen kerta, kun Paul E. Dangerously esiintyi WCW-ppv:ssä.

Kuva Kuva
Masahiro Chono (c) w/ Hiro Matsuda vs. Rick Rude w/ Madusa - Special Referees: Kensuke Sasaki & Harley Race - NWA World Heavyweight Championship
First things first: Rick Rude oli todellakin ajanut tavaramerkkimäiset viiksensä pois juuri ennen tätä ppv:tä ja esiintyi nyt ruudussa ensimmäistä kertaa ilman viiksiä. Sitten itse asiaan. NWA World Heavyweight -mestaruus oli todellakin palannut, kuten edellisessä arviossani kerroin. Mestaruudesta järjestetty turnaus käytiin elokuussa Japanissa, ja tuon turnauksen finaalissa toisensa kohtasivat Rick Rude ja Masahiro Chono. Chonon ja Ruden ottelua pidetään todellisena klassikkona, hyvin lähellä jopa viiden tähden ottelua. Lopulta Chono voitti ottelun ja yli vuoden ajan vakanttina olleen NWA World Heavyweight -mestaruuden tiukan kamppailun jälkeen. Myöhemmin syksyllä Chono loukkasi niskansa, kun Steve Austin yritti tehdä hänelle Tombstone Piledriveria mutta botchasi liikkeen (oh the irony). Chono ei silti pitänyt sairaslomaa tai luopunut mestaruudesta, vaan sen sijaan ilmoitti puolustavansa sitä seuraavassa WCW:n ppv:ssä uusintaottelussa Rick Rudea vastaan. Jostain syystä sekä Rude että Chono saivat nimetä otteluun erikoistuomarit. Rude nimesi Harley Racen, Chono Kensuke Sasakin. Etukäteisarvonnassa Race määrättiin "kehätuomariksi" ja Sasakin "kehän ulkopuoliseksi tuomariksi".

Tämä ottelu on jäänyt monella tapaa historian kirjoihin, mutta ikävä kyllä yksikään niistä tavoista ei ole hyvä. Näihin aikoihin monet uskoivat, että Bill Wattsilla oli tavoitteena saada sekä NWA World Heavyweight -mestaruus että erityisesti japanilaiset painijat näyttämään todella huonolta WCW:n show'issa - ilmeisesti jotta WCW:n tähdet näyttäisivät paremmalta. Olipa tuolla väitteellä perää tai ei, niin on helppo ymmärtää, miksi tuohon johtopäätökseen oli päädytty. Tämä ottelu oli nimittäin yksi tylsimmistä kahden taitavan painijan välisestä ottelusta, jonka olen koskaan nähnyt. Ja se on todella paljon sanottu. Tämä ottelu oli yli 20-minuuttinen borefest. Aivan älytöntä - varsinkin kun nämä kaksi olivat painineet pari kuukautta aiemmin Japanissa MOTYC-tasoisen matsin. Tätä on aivan mahdotonta ymmärtää siitäkin huolimatta, että Chono paini tässä puolikuntoisena. Se ei nimittäin todellakaan ollut yksi ottelun suurimmista ongelmista. Tiedän, että Chono ja Rude pystyvät vaikka mihin kehässä, mutta nyt jostain syystä he painivat tylsän, kankean ja yksipuolisen tekniikkaottelun, jonka aikana yleisö chanttasi lähinnä "Boringia" ja "We want Flairia" lähes koko matsin ajan. En anna tälle täyttä DUDia (kuten monet ovat tehneet), koska sinänsä tämä oli teknisesti osaavaa painia ja paperilla kehäpsykologisesti ihan pätevä suoritus (Chono työsti hyvin Ruden selkää jne.) mutta MIKÄÄN tässä koko ottelussa ei ollut vain viihdyttävää tai kiinnostavaa. Yli 20 minuuttia pelkkää lukottelua ja muuta vastaavaa ilman minkäänlaista jännitettä. Ei, ei. Ja jotain tämä olisi muuten vielä saanut anteeksi, mutta kaiken huipuksi ottelun lopetus oli täyttä kuraa. Ei enää ikinä tällaista WCW, kiitos.
* (22:23)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Lopetuksesta vielä:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ron Simmons (c) vs. The Barbarian w/ Cactus Jack - WCW World Heavyweight Championship
Tämä ottelu herättää varmasti monia kysymyksiä, joten vastataan. Kyllä, Ron Simmons oli noussut WCW World Heavyweight -mestariksi elokuussa Atlantan Omnissa järjestetyssä WCW:n viikottaisessa show'ssa. Siitä lähtien kun Bill Watts oli tullut WCW:hen toimitusjohtajaksi, oli hän alkanut pushata Ron Simmonsia hullun lailla. Syy oli selvä: Watts halusi tehdä Simmonsista "uuden Junkyard Dogin". Junkyard Dog oli siis ollut ennen 1980-luvun puolivälissä WWF:ään loikkaamista luultavasti koko Wattsin Mid-South Wrestlingin suurin face. JYD ei kuitenkaan koskaan voittanut Mid-South Wrestlingin päämestaruutta, mihin saattoi olla useita syitä. Monien mielestä yksi oli kuitenkin se, että JYD oli musta ja että afroamerikkalainen painija ei ollut showpainissa koskaan kantanut päämestaruutta. No, sitten JYD lähti WWF:ään ja lopulta hänen suosionsa hiipui. Nyt Watts halusi kuitenkin kokeilla samaa reseptiä uudestaan nostamalla atleettisen ja isokokoisen mustan painijan Main Eventiin ja tällä kertaa tekemällä hänestä mestarin. Niinpä elokuussa 1992 Ron Simmonsista tuli historian ensimmäinen afroamerikkalainen maailmanmestari showpainissa, kun hän selätti Big Van Vaderin puhtaasti vain kuukausi Vaderin mestaruusvoiton jälkeen. Harmi vain, että yleisö ei fanittanut Simmonsia ollenkaan samalla tavalla kuin JYDiä fanitettiin MSW:ssä. Harmi vain, että Simmons ei oikeastaan millään tavalla esimerkiksi tässä ppv:ssä näyttänyt firman päämestarilta tai tärkeimmältä painijalta vaan tyypiltä, joka oli jotenkin vahingossa päätynyt päämestariksi. Harmi vain, että Simmonsin haastaja oli täysin tyhjästä ME:hen repäisty The Barbarian, jota yritettiin epätoivoisesti pushata uskottavana haastajana vaikka kukaan ei uskonut häneen. Simmonsilla oli ollut meneillään ihan hyvä feudi Cactus Jackin kanssa, mutta Mick Foley joutui vetäytymään kehästä vähäksi aikaan sivuun useiden vammojensa vuoksi. Niinpä hän sen sijaan alkoi manageroida Barbariania, jotta tämä voittaisi vyön Simmonsilta. Simmonsille oli myös syksyn aikana yritetty rakentaa feudia entisen Doom-parinsa Butch Reedin kanssa, mutta Reed ehti viipyä WCW:ssä vain pari viikkoa ennen kuin sai tarpeekseen Bill Wattsista. Tässä sitä siis nyt oltiin.

Olen hämmentynyt. Tämäkö todella oli WCW:n päämestaruusottelu? Siis sen promootion, joka on viime kuukausina oikein korostanut sitä, miten he ovat OIKEA PAINIPROMOOTIO, jossa nähdään OIKEAA PAINIA eikä mitään sellaista PELLEILYÄ mitä siinä toisessa promootiossa? Ja sitten he pistävät päämestaruusottelukseen matsin, joka on niin geneerinen WWF-brawlaus kuin osaa olla. En tiedä, mitä sanoa. Ei tässä ottelussa siis mitään katastrofaalista vikaa ollut (varsinkin kun verrataan äskeiseen): Simmons ja jopa Barbarian ovat parhaimmillaan ihan ok, ja keskenään he saivat tässä aikaan sellaisen ihan kohtuullisen intensiivisen mäiskinnän, jossa nähtiin myös pari nättiä power-liikettä. Tässä ottelussa molemmat tosiaan yrittivät ja myös aika lailla suorittivat parhaansa. Ongelma vain on se, että nimenomaan WWF:n (ja jossain määrin WCW:nkin) tapahtumat ovat olleet tällaisia täynnä koko historian sivun, eivätkä nämä koskaan ole mitään kovin kummoisia otteluita. Kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan ok tv-ottelutasoinen matsi, joka olisi ihan pätevä suoritus alakortin brawlaukselta, mutta päämestaruusotteluna... No, erilainen. Ehkä annan tälle liiankin lempeän arvosanan, mutta edellisen ottelun jälkeen tämän katsoi ihan mielellään.
** (12:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Interview w/ Bruno Sammartino, Ron Simmons & Erik Watts
"Ei, ei tätä", sanon minä. "Kyllä, kyllä tätä", sanoo WCW. Kaikki TNA:n alkuaikojen arvioitani lukeneet tietävätkin, kuinka paljon vihaan lahjatonta ja koko uransa ajan buukkauksellisesti yliarvostettua Erik Wattsia. Jos siis joku ei vielä ole osannut laskea 1+1, Watts oli WCW:n toimitusjohtajan Bill Wattsin poika. Ja pian sen jälkeen kun Bill Watts aloitti WCW:n toimitusjohtajana, alkoi hän kouluttaa 25-vuotiasta poikaansa painijaksi, ja elokuussa 1992 Erik Watts sitten debytoi WCW:ssä. Kovin nopeasti kävi selväksi, että Erik Watts ei ollut erityisen lahjakas tai lupaava painija. Se ei kuitenkaan WCW:tä haitannut, vaan jotenkin satumaisesti toimitusjohtajan poika alkoi syksyn aikana saada paljon kovempaa pushia kuin monet muut osaavat painijat. Tämä jos mikä laski pukuhuoneen moraalia entisestään: varsinkin kun Erik Watts ilmeisesti suostui työskentelemään isänsä tarjoamalla paskapalkalla, mikä oli toki helppoa, jos isi oli toimitusjohtaja. No, nyt Erik Watts sitten teki ppv-debyyttinsä saapumalla Bruno Sammartinon haastatteluun. Samalla haastatteluun saapui myös Ron Simmons. Simmons, Sammartino ja Watts kehuivat koko haastattelun ajan toisiaan, ja sekä Sammartino että Simmons ylistivät nuoren Erik Wattsin potentiaalia. Monien tämän ajan painifanien mielestä tämä oli iljettävintä, mitä showpainissa oli pitkään aikaan nähty, enkä voi olla merkittävästi eri mieltä asiasta.

Kuva Kuva
Jake Roberts vs. Sting - Coal Miner's Glove Match
Tämä show ei tosiaan päättynyt Ron Simmonsin ja Barbarianin väliseen mestaruusotteluun tai (Luojan kiitos) Erik Wattsin haastatteluun. Sen sijaan Main Eventissä oli "WCW:n suosituin painija" Sting (kuten selostajat häntä kutsuivat), mikä toki herättää kysymyksen siitä, miksei Sting ollut päämestaruusottelussa. Vastaus tuohon kysymykseen on... Jake Roberts. Aivan, juuri se Jake Roberts, joka lähti keväällä WWF:stä ja jonka piti olla varmasti tulossa WCW:hen, kunnes Bill Wattsista tuli WCW:n toimitusjohtaja ja hän ilmoitti, ettei Roberts todellakaan tulisi WCW:hen. Ilmeisesti kesän aikana Watts kuitenkin tajusi, miten pirun iso nimi Roberts oli, ja niinpä Robertsin kanssa tehtiin sopimus. Roberts debytoi WCW:ssä näyttävästi elokuisessa viikottaisshow'ssa hyökkäämällä brutaalisti Stingin kimppuun ennen tämän uusintaottelua Big Van Vaderia vastaan. Stingin paikan tuossa mestaruusottelussa otti sitten Ron Simmons, ja loppu onkin kerrottu jo edellä. Sting sen sijaan (ilkeän Robertsin väkivaltaisesta hyökkäyksestä toivuttuaan) alkoi tietenkin janota kostoa ja halusi päästä pieksemään Robertsin niin väkivaltaisesti kuin mahdollista. Tämä feud oli tosi kuuma, vaikka yksi ongelma oli se, että yleisö oli merkittävissä määrin Robertsin puolella. Toinen ongelma oli sitten se, että Bill Watts vihasi Jake Robertsia ja halusi tehdä kaikkensa, jotta Roberts näyttäisi huonolta.

Kaikkein isoin ongelma oli kuitenkin tämän ottelun stipulaatio. Tätä ottelua mainostettiin siis "Non-Sanctioned Matchina": WCW ei suostunut hyväksymään tätä ottelua, joten Sting ja Roberts allekirjoittivat paperin, jolla he vapauttivat WCW:n kaikesta vastuusta. Ei tässä kuitenkaan kaikki: WCW päätti, että ottelun stipulaatio valittaisiin "Spin the wheel, make the deal" -tyylillä: ottelua varten oli siis valittu 12 stipulaatiota (Texas Bull Rope, Spinners’ Choice, Russian Chain Match, Dog Collar Match, “I Quit”, Barbed Wire, Cage, Lumberjacks with belts, Prince of Darkness, Texas Death Match, Coal Miner’s Glove Match, First Blood) joista stipulaatio valittaisiin pyöräyttämällä isoa arvontapyörää. Siis ihan kuin Raw Roulettessa! Kyllä, PAITSI että tätä pyörää ei ollut gimmicköity! WCW ei siis oikeasti tiennyt, mikä ottelumuoto tälle ottelulle päätyisi, kun Sting pyöräytti arvontapyörää show'n aikana... Ja lopputulos oli luultavasti se kaikkein typerin vaihtoehto: Coal Miner's Glove. Käytännössä se tarkoitti sitä, että yhteen kehäkulmaukseen tuotiin paalu, jonka nokkaan oli aseteltu "hiilikaivostyöläisen hanska" (käytännössä työhanska, jossa oli iso metallinen osa keskellä hanskaa), ja se kuka ehtisi napata hanskan ensin paalusta, voisi käyttää sitä ottelussa. Miksi Bill Watts halusi, että arvontapyörää ei ollut gimmicköity niin, että stipulaatioksi päätyisi joku oikeasti kiinnostava ottelu? Miksi arvontaan oli pitänyt laittaa typeriä stipulaatioita, jos arvonta haluttiin pitää oikeana? MIKSI? Niin paljon kysymyksiä, ei yhtään järkevää vastausta.

Ilmeisesti tätä ottelua vihataan internetissä varsin yksimielisesti todella paljon, ja tätä pidetään täysin paskana suorituksena. Jälleen kerran saan sitten olla nettikansan kanssa eri mieltä, koska minusta tämä ei todellakaan ollut niin paska ottelu kuin millainen maine tällä on. Oliko tämä erityisen hieno ottelu? Ei. Olisiko tämä voinut olla paljon parempi ottelu, jos WCW olisi jumalauta gimmicköinyt onnenpyöränsä ja päättänyt tälle ottelulle jonkun oikeasti kiinnostavan stipulaation? Kyllä. Olisiko Stingiltä ja Robertsilta voinut odottaa paljon enemmän? Kyllä. Silti näistä seikoista huolimatta tämä oli minun silmissäni täysin viihdyttävä entertainment brawl. Ok, gimmick oli typerä ja aikaa oli harmillisen vähän, mutta kymmenessäkin minuutissa Sting ja Roberts saivat kyllä aikaan oikein kivan mäiskinnän. Oli tämä huomattavasti kivempaa katsottavaa kuin esimerkiksi kaksi edellistä ottelua. Sting työsti Robertsin olkapäätä hyvin, Roberts myi sitä loistavasti ja yleisökin oli hyvin mukana. Ottelun lopussa nähty poikkeuksellinen Stingin loikka oli oikeasti aika näyttävä. Ottelun lopetus on yleisesti saanut kaikkein eniten paskaa niskaansa, ja olihan tämä kieltämättä vähän kökkö (ja ei varsinkaan millään tavalla RASSLIN'-tyylinen lopetus) matsille, mutta ehkä minä sitten jostain sairaasta syystä jopa ihan pidin siitä. Kokonaisuutena ihan hyvä ottelu, mikä on toki pettymys näiltä kahdelta, mutta ei tämä millään sen kaiken dissauksen arvoinen mielestäni ollut. Harmillista on se, että pian tämän ottelun jälkeen Jake Roberts lähti WCW:stä, eikä koskaan enää palannut. Robertsista olisi voinut tulla WCW:n iso tähti, ja hän oli käytännössä ainut WCW:n iso kaappaus pitkiin aikoihin, mutta ilo jäi lyhyeksi.
**½ (10:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Flyin' Brian
** Big Van Vader
* Ricky Steamboat

Kokonaisarvio Halloween Havocista: Huh huh, tämän ppv:n loppupuoli oli kyllä aikamoista kamaa. Hirveä Rude/Chono, täysin turhalta tuntunut Simmons/Barbarian, kamala Erik Watts -osuus ja monien vihaama Roberts/Sting. Näistä syistä tätä ppv:tä pidetään yhtenä WCW-historian huonoimmista, ja tavallaan ymmärrän sen... Paitsi että minun mielestäni show'ssa oli sitä ennen kolme hienoa ottelua, hyvä opener ja päälle vielä kuuma angle Madusan ja Dangerouslyn välillä. Kun tähän lisätään se, että pidin Stingin ja Robertsin ottelua ihan hyvänä ja Simmonsin matsia Barbarianinkin kanssa aivan siedettävänä, en minä pysty vihaamaan tätä ollenkaan samalla tavoin. Itse asiassa tämä on aivan Ok ppv, jonka suurimmista ongelmista voidaan tietenkin syyttää Bill Wattsia.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
2. WCW Beach Blast - Hieno
-------------------
3. WCW WrestleWar - Hyvä
4. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
5. WWF WrestleMania VIII - Ok
6. WWF SummerSlam - Ok
7. WCW Japan Supershow - Ok
8. WCW The Great American Bash - Ok
9. WCW Halloween Havoc - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Noista koosteista varsinkin WCW:n vallanvaihdoista ja backstage-sotkuista on tullut melkeinpä suosikkiasiani Kenityksen arvioissa. Muutenkin mielenkiintoinen ajanjakso meneillään.

Kuva
NWA-TNA PPV #32 | 19.2.2003

Taas ollaan Nashvillessä, ”maailmankuululla” TNA Asylum -areenalla. Ennen introa nähdään kertausvideo viime viikkojen tärkeimmistä tapahtumista: Ravenin ja Sandmanin debyyteistä, AJ Stylesin mestaruusjahdista ja Jarrettin kohtaamisista Russon kanssa. Illan pääottelussa Styles kohtaa vihdoin Jarrettin NWA World Heavyweight -mestaruudesta.

Goldylocks seisoo sateisella parkkipaikalla sateenvarjo kädessään odottaen Stylesin saapumista. Musta auto ajaa pihaan ja AJ nousee matkustajan paikalta. Styles kävelee Goldyn ohi sanomatta sanaakaan, minkä jälkeen kuskin ovi aukeaa ja ulos nousee... Vince Russo! Juoniko AJ yhdessä pääpirun kanssa kaiken aikaa!?

1 ) Tag Team Championship Tournament: Ron & Don Harris vs Chris Harris & James Storm.
Tag team -turnauksen toinen kierros. Ottelun voittaja kohtaa Triple X:n finaalissa, joten Ronin ja Donin voittaessa mestaruus pysyisi pakosti SEXin hallussa. Tämä on yllättävän hyvä ottelu, mistä täytyy puolueettomasti antaa kiitokset America’s Most Wantedille, jonka reipasta kehätyöskentelyä on edelleen ilo katsella. Storm käyttää pariaan ponnahduslautana ja hyppää köysien yli veljeksien päälle, mitä en muista AMW:n tehneen aiemmin. Big Ron ja Heavy D ovat siinä mielessä päteviä painijoita, että he harvoin mokaavat mitään, mutta eivät he kyllä ikinä tee mitään kiinnostavaakaan. Siksi onkin hyvä, että kumpikaan tiimi ei pääse hallitsemaan pitempään vaan kontrolli vaihtelee tiuhaan ja arvaamattomasti. Ottelu loppuu yllättäen, mutta tällä kertaa hyvällä tavalla yllättäen. Ron tai Don pieksee kolmatta Harrista kehässä ja yrittää samalla lyödä James Stormin alas kehän reunalta. Storm tarttuukin Ronia/Donia päästä ja iskee tämän kaulan ylintä kehäköyttä vasten, jolloin Chris Harris pääsee selättämään Ronin/Donin nopealla roll upilla. Ehkä sekavasti selitetty lopetus, mutta tämä oli joka tapauksessa mainio matsi.
Voittajat: Harris & Storm

Russo raivoaa Harriksille häviämisestä. Russon viha on kuitenkin pientä verrattuna saarnaan, jonka Mike Tenay kohdistaa NWA:n pitkät perinteet hylännyttä AJ Stylesia kohti. Tenay sanoo, että AJ sylki NWA:n legendojen päälle liittymällä yhteen Russon kanssa ja tämä jos mikä iljettää häntä. Russo paljastaa kääntäneensä Stylesin pään kerrottuaan hänelle minkälainen retale Jeff Jarrett oikeasti on, sillä kukaan ei tunne Jarrettia paremmin kuin Vince Russo. Russo alkaa selittämään kuinka hän kehitti koko Attitude Era -konseptin WWF:ssä, mutta Dusty Rhodes keskeyttää hänet. Harmi, etten löydä Dustyn TNA-themeä youtubesta, muuten linkkaisin tuon banjotilutuksen ehdottomasti tähän väliin. Rhodes vakuuttaa, että Russon puheista huolimatta Jeff Jarrett on yhtä kuin perinteet. Dusty aikoo estää Russoa pilaamasta nuoren AJ Stylesin uraa. Roskiksessa runkkaava kääpiö mainitaan (katso PPV #27 arvio jos haluat tietää lisää). Russo sanoo tietävänsä miksi Dusty vihaa häntä niin paljon: hän oli lähempänä isähahmoa Dustin Rhodesille kuin poissaoleva Dusty ikinä! Eikös joku Smarksidelta lukenut juuri Goldustin kirjan, voitteko varmistaa puhuuko hän Russosta isänään. Harriksen veljekset pysäyttävät Dreamin tämän yrittäessä käsiksi Russoon. En olisi sadalla arvauksellakaan kyennyt veikkaamaan kuka saapuu seuraavaksi Dustyn apuun. Nimittäin BIG VAN VADER tallustaa kehään ja lähettää Harrikset ja Russon lipettiin. Dusty ja tanakassa kunnossa oleva Vader haastavat Harrikset otteluun ensi viikolle!

TNA-fani Lorenzo on voittanut jonkun kisan ja pääsee täten haastattelemaan Jerry Lynniä. Lorenzo takeltelee vähän, mutta on muuten ihan yhtä hyvä kuin vakiohaastattelija Goldylocks. Ilmeisesti Paul London saa tänään mestaruusottelun, vaikka Lynn selätti hänet ykköshaastajuusottelussa viime viikolla. Lynn on täysin tyytyväinen tähän ratkaisuun. Jerry haluaa kostaa Konnanille ennen kuin hän lunastaa mestaruusmatsinsa. Lynn sanoo, että Konnan on yhtä pahaksi x-divisioonalle kuin Vince Russo ja hänen on tehtävä asialle jotain.

2 ) 3-Way Match: Joel Maximo vs Jose Maximo vs Jerry Lynn.
Tämä on käytännössä handicap-ottelu. Konnan istahtaa selostuspöydän ääreen. Itse paini jääkin vähemmälle huomiolle Tenayn ja Konnanin edistäessä viihdyttävällä väittelyllään lucha libre vs x-division -tarinaa. Konnan sanoo tuovansa TNA:han pian lisää painijoita Meksikosta tai Puerto Ricosta. Yksi hauskoista hetkistä on, kun Tenay huomauttaa, että toisen Maximoista tekemä Asai Moonsault ei ole peräisin lucha librestä vaan japanilaisen Yoshihiro Asain (Ultimo Dragonin) keksimä temppu. Konnan vastaa heti, että Asai keksi liikkeen painiessaan Meksikossa ja Professori joutuu myöntämään, että K-Dawg on itse asiassa oikeassa. Konnan myös selittää SAT-veljien haperoinnin sanomalla, että heitä hermostuttaa, koska lucha-painin kummisetä seuraa matsia niin läheltä. Lopussa Lynnin onnistuu handicap-asetelmasta huolimatta selättää toinen Maximoista cradle piledriverilla. Ihan kiva lyhyt spottailu, johon oli vaikea kiinnittää huomiota.
Voittaja: Jerry Lynn

Masentuneen näköinen Raven istuu parkkipaikan liepeillä ”Sandman Must Die” -teksti tussattuna rintaansa. Raven sanoo, että hänen kurjan elämänsä parasta aikaa oli kun hän rakastui Lori-nimiseen naiseen, Sandmanin vaimoon. Hak pentele pilasi kuitenkin hänen onnensa pelastamalla perheensä takaisin, ja sen takia Raven haluaa tuottaa hänelle kärsimystä ikuisuudeksi. Perus Raven edgyily-promo, jossa eniten ärsyttää Sandman-feudin jatkuminen. Russo on taka-alalla selittämässä jotain ensin Sonny Siakille, ja sitten AJ Stylesin entiselle managerille Mortimer Plumtreelle, mutta audiolaatu on taas niin kelvotonta, etten tiedä mitä kukaan heistä yritti sanoa.

Gimmickien kehittämisen asiantuntija Glenn Gilbertti on kehässä valmiina paljastamaan ensimmäisen luomansa hahmon. Gilbertti sanoo, että Jorge Estrada ei korostanut Elvistä esittäessään tarpeeksi rockin kuninkaan synkkiä puolia. Sen takia hän tuo esiin Jorgelta varastettuihin Elvis-kuteisiin pukeutuneen Disgraceland-nimisen painijan. Ylipainoista ja päideriippuvaista loppuvuosien Elvistä esittää Luther Biggs -niminen jobberi WCW:stä.

3 ) Disgraceland vs Shark Boy.
Mike Sanders liittyy selostustiimiin ja tuo mukanaan lautasellisen voileipiä Disgracelandille syötäväksi kesken ottelun. Matsi on tietenkin mitätön räpellys ja Disgraceland tahallaan surkea, mutta tässä Glenn Gilberttin hahmonkehitys-jutussa saattaa hyvällä tuurilla olla potentiaalia. Disgraceland voittaa suu täynnä leipää Honky Tonk Manin neckbreakerilla. Yleisö istuu täysin hiljaa. Edes Nashvillessä ei näköjään piitata enää Elviksen häpäisemisestä. Ainoa henkilö, jota Presleyn kunnia kiinnostaa on Jorge Estrada, joka hyökkää SEX-kolmikon kimppuun ja saa kuonoonsa ylivoiman edessä. Disgraceland raahaa Jorgen SEXin pukuhuoneeseen ja tunkee tämän pään vessanpönttöön.
Voittaja: Disgraceland

TNA:n uusi pomo J.J. Dillon kertoo Goldylocksille olevansa pettynyt AJ Stylesin päätökseen liittyä Russon poppooseen. Paikalle poikkeaa myös Larry Zbyszko, joka ei hänkään tiedä mitä AJ:n päässä liikkuu. Jarrettin ja Stylesin välisen mestaruusmatsin alunperin järjestänyt Zbyszko sanoo yrittävänsä selvittää tilanteen.

3 ) X-Division Championship: Kid Kash (c) (with Trinity) vs Paul London.
Kuten aiemmin mainittiin, London saa mestaruusmahdollisuuden, vaikka hävisi ensimmäisen TNA-ottelunsa. Lisäksi Ring of Honoria katsomattomat tietävät Paulista vain seuraavat kolme asiaa: 1. hän on nuori painija 2. hän pukeutuu mustiin uikkareihin 3. hän tekee välillä hienoja liikkeitä. Asetelmakin on face vs face, joten ei ihme, ettei yleisö jaksa syttyä matsille. Londonin kokemuksen puute paistaa silmään enemmän kuin Jerry Lynnin kanssa viime viikolla. Tenay hehkuttaa kuinka London on tutkinut Kashin otteluita valmistautuessaan. Ei ilmeisesti tarpeeksi, koska Paul näyttää parissa kohtaa epävarmalta ja kommunikaatio takkuilee. Ottelu ei tunnu missään vaiheessa klikkaavan tai pääsevän kunnolla vauhtiin. Kash saa yleisöön vähän virtaa tyylikkäällä hurracanranallaan, mutta muuten villimmät liikkeetkin on säästetty seuraavaan kertaan. Kash voittaa Money Maker -piledriverilla. Ei tämä missään nimessä järkyttävän huono ollut, mutta taitavat osallistujat huomioon ottaen heikko esitys molemmilta.
Voittaja ja yhä mestari: Kid Kash

Vince Russo on lähtenyt hoitamaan jotain tärkeää asiaa kesken PPV:n ja nimennyt Sonny Siakin SEXin johtoon. Sonny antaa neuvoja Mike Sandersille, joka kohtaa seuraavaksi Tough Enough -häviäjä Jonahin. Kuinka ollakaan, Mike Tenay on kerennyt haastattelemaan kyseistä jannua. Jonah sanoo, että Tough Enoughissa oli rankkaa, mutta hän tavoittelee yhä unelmaansa painijan urasta. Itse en ole katsonut vanhoja Tough Enougheja tarpeeksi, että tietäisin yhtään kuka tämä tyyppi on. Hän kuitenkin pääsi melkein esiintymään WWE:ssä, joten TNA ottaa hänet vastaan avosylin.

4 ) Mike Sanders (with Glenn Gilbertti) vs Jonah (from Tough Enough).
Sandersilla on mukanaan nimetön naishenkilö, jota hän yrittää kaupitella Jonahille SEXiin liittymisen vastineeksi. Jonah pystyy kuin pystyykin hillitsemään viettinsä ja hylkää tarjouksen. Huvittavin asia tässä on miten Sanders kutsuu omaa seuralaistaan (joka näyttää muuten vähän Michelle McCoolilta) paremman näköiseksi kuin erästä TNA:n tanssityttöä ja saa kommentillaan selvästi illan suurimmat buuaukset. Tämä on selostajien mukaan Jonahin ensimmäinen televisioitu ottelu ja sen hän on näköinenkin. Vielä kun vastassa on niinkin geneerinen kehätaituri kuin Sanders niin painimatsin peruskaavasta ei paljoa poiketa. Lopussa on kaiketi sitten jonkinlaista jännitystä, kun Tough Enough Jonahin lukitessa vastustajansa STF:ään, Michelle McCoolin näköinen nainen hyppää kehän laidalle vilauttamaan hänelle tissejään. Tough Enough -ohjelmassakin esiintynyt Jonah luonnollisesti menettää kehonsa hallinnan näyn seurauksena ja Sanders saa napattua voiton.
Voittaja: Mike Sanders

Vuorossa on The Interrogators -segmentin toinen installaatio, jossa vieraana on uneliaan näköinen The Sandman. Tenay ja West latelevat tyhmiä ”pöytä vai terästuoli?” -tyylisiä kyssäreitä kovalla tahdilla ja Sandman antaa laiskoja yhden sanan vastauksia. Sandman nimeää pahimmaksi viholliseksensa Ravenin.

5 ) Raven & Low Ki vs The Sandman & Steve Corino.

Ravenin ja Sandmanin välistä ottelua ei tarvitse nähdä viime viikon jälkeen uudestaan, mutta onneksi mukaan on sekoitettu myös Ki ja Corino. Sandman aloittaa ottelun hyppäämällä vastustajien päälle parvekkeelta. Matsin kohokohta onkin sitten alta pois. Roskapöntöt saavat jälleen kyytiä nelikon tapellessa yleisön keskellä. Raven iskee Sandmanin piledriverilla pöydän läpi ennen kuin tylsä katsomossa rähinöinti saadaan loppuun. Harmittavasti ottelun taso ei kohene kehässä mainittavasti. En tiedä mikä on vialla, mutta Corino on taas vaisu. Low Ki ei myöskään pääse tekemään mitään hienoa. Odotin Ki’n ja Sandmanin taistelua tyylikontrastin takia, mutta ikävä kyllä heidän välinen osuutensa kestää vain sen aikaa, että Sandman pääsee tekemään hienon Russian Leg Sweepin kendokeppiä käyttäen. Matsi ei kestänyt liian pitkään, mutta oli silti sisällöltään kurja. Raven selättää Sandmanin DDT:llä.
Voittajat: Raven & Low Ki

Kuva

6 ) NWA World Heavyweight Championship: Jeff Jarrett (c) vs AJ Styles.
Main Event. AJ Stylesin mestaruusjahdin kulminaatio. Koko illan on nähty hypevideoita kummankin ottelijan näkökulmasta. AJ:n sisääntulobiisin alkaessa lähetysaikaa on jäljellä yli 20 minuuttia. Vince Russo on poistunut areenalta. Voiko mikään mennä pieleen?

Alku ainakin vaikuttaa lupaavalta. Jeremy Borash tekee pitkämuotoisen kehäkuulutuksen kummankin miehen seisoessa kehässä. Tunnelma on korkealla. Styles ja Jarrett aloittavat rauhallisesti ketjupainisessiolla, joka ei ole yhtä hienoa katseltavaa kuin Zbyszkon ja AJ:n matseissa, mutta ajaa asiansa. Jarrett vetäisee hihastaan upean planchan köysien yli ulkopuolelle ja näyttää, että hänkin osaa painia x-divisioonan tyylillä. Pahiksena AJ joutuu hallitsemaan ja teloo suurikokoisempaa vastustajaansa vakuuttavin ottein. Yli-innokas Don West kutsuu jo kymmenen minuutin kohdalla tätä parhaaksi näkemäkseen otteluksi ikinä. Sitten kaikki menee pieleen.

Ensin kehän laidalle saapuu Larry Zbyszko, joka yrittää häikäilemättömästi auttaa Stylesia voittoon kolkkaamalla Jarrettin nyrkkiraudalla. Kummallinen heel-turn, mutta tämä ei vielä ottelua pilaa. Jarrettin surkeat kick outit ärsyttää. Jos olet nähnyt Jeffin otteluita niin tiedät varmaan mistä puhun, kun hän nostaa pelkän käden ilmaan ja olkapää jää lähes kiinni kehämattoon. Zbyszko lähetetään takaisin perälle, mutta samalla AJ tyrmää vahingossa tuomarin. Andrew Thomas tulee tuuraamaan tajutonta Rudy Charlesia, mutta Thomaskin saa vahingossa nyrkistä. Toinen tuomari nurin minuutin sisään. Ron ja Don Harris ryntäävät kehään iskemään H Bombin Jarretille. Matsi alkaa muistuttaa Royal Rumblea, sillä Vader on jo kolmas run-in ja neljäntenä perästä tulee Dusty Rhodes. Kiinnostus tippuu huimaa vauhtia. Sisääntulijat numero #5 ja #6 ovat Sonny Siaki ja Desire. Miten tämän kaliiberin ylibuukkaukseen pitäisi reagoida muuten kuin nauramalla. Myös Styles saa tarpeekseen sekaantujista ja iskee Clashin uudelle SEX-liittolaiselleen Siakille, jostain syystä. AJ ja Jarrett jäävät kaksin vetämään ottelun loppuun, jos jotakuta yhä kiinnostaa kaiken tämän jälkeen. Olen itse asiassa helpottunut, kun Jarrett iskee Stroken yläköydeltä ja säilyttää vyönsä. Stylesin mestaruusvoitto ei olisi tuntunut miltään tälläisen sekasotkun päätteeksi. Tunnelma oli kohdallaan ja alkupuolisko hyvä, mutta useat ref bumpit, Zbyszkon heel-turn ja sekaantumiskimara kuin Russon kirjoittama parodia omasta buukkaustyylistään. En tietenkään ole niin hölmö, että olisin odottanut putipuhdasta koitosta, mutta matsin sävyyn ei sopinut näin koomisella tavalla ylivedetty sekoilu. Innostukseni lässähti sen verran pahasti jossain neljännen ja viidennen run-inin kohdalla, etten voi kehua tätä hyvästä pohjustuksesta huolimatta kuin ok-tasoiseksi otteluksi. Voi Russo minkä teit.
Voittaja ja yhä mestari: Jeff Jarrett

Jarrett selviytyy jälleen mahdottomalta vaikuttavasta tilanteesta mestarina. Olisiko nyt aika jatkaa Ravenin kanssa kesken jäänyttä juonikuvioa? Ei, sen sijaan Double J:n voittojuhlat katkaistaan ennenaikaisesti, koska kuvaruutuun ilmestyy kukapa muukaan kuin Vincent James Russo. Syvä huokaus. Russo istuu autossa Jarrettien talon edessä ja uhkaa mennä sisään jututtamaan Jill Jarrettia ja pariskunnan lapsia siitä miten hän ja Jeff voisivat tulla paremmin toimeen. Ei kiinnosta!

TNA ei jaksa enää panostaa seuraavan PPV:n mainostamiseen, mutta ensi viikolla Vader pääsee mätkimään SS-miehiä ja uskoakseni tag team -vöiden uudet omistajat ratkeavat.


Loppuarvio: PPV #32 eli täysin pääottelun varassa ja mietteeni siitä ovat oikeastaan mietteeni koko jaksosta. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi pettymys, koska odotin ensimmäistä oikeasti hyvää ottelua. Russon metkut alkavat ottaa veronsa. Main eventin ohella mainittavimmat seikat olivat Vaderin debyytti ja energinen tag team turnausottelu. Vader ilmestyi vielä hupaisasti ihan puskista, mutta yllätysesiintymisetkään eivät kanna ohjelmaa loputtomiin. Ihmisiä katoaa lisäksi samaa tahtia kuin uusia tulee tilalle. Esimerkiksi Rock ’n’ Roll Expressiä tai Tenacious Z:tä ei tulla enää näkemään ja Nikita Koloff mainittiin tässä PPV:ssä ensimmäistä kertaa viikkoihin. Harmittaa, että se kaivattu uusi kipinä tarinoihin jäi saamatta. Styles kaiketi nollasi SEXiin liittymisen hyökättyään Siakin kimppuun ja Russon sekä Jarrettin feudi kiinnostaa viikko viikolta vähemmän. No, TNA:ssa kaikki voi muuttua hetkessä ja se olisikin tällä hetkellä toivottavaa.


Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]Progress Chapter 19: Super Strong Style 16 Day 2[/align]
Kuva
24.5.2015
Electric Ballroom, Camden, Lontoo

Ilta aloitettiin lyhyellä videokertauksella edellisen illan turnausotteluista Rammsteinin tahtiin.

Kuva Kuva
Will Ospreay vs Mark Haskins - SSS16 Quarterfinal
Ilta avattiin luonnollisesti turnauksen puolivälierillä. Avausotteluun olivat päätyneet Will Ospreay, joka päihitti El Ligeron avauskierroksella, sekä Mark Haskins, joka nappasi Jack Gallagherin päänahan. Kaksikon ensikohtaaminen Progressissa tuotti melkoisen kovan avausottelun, todennäköisesti parhaan ainakin tähän asti. Haskinsin tekninen työskentely toimi todella hyvänä kontrastina Ospreayn atletismille. Haskins sai tässä ottelussa aivan puhtaan face-reaktion. Yleisö heräsi krapulastaan kannustamaan Ospreayta tulisesti. Ospreay väläytti pari hienoa volttia ottelun alkumetreillä, mutta valtaosa ottelusta oli kumminkin Haskinsin hallintaa järkevillä lukoilla ja niiden vaihteluilla sekä parilla mukavan tiukalla potkulla. Kokonaisuudessaan mahtava ottelu ja pääottelumateriaalia hieman pidemmällä ajalla.
****

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Roderick Strong vs Rampage Brown - SSS16 Quarterfinal
Toisessa puolivälierässä Roderick Strong otti yhteen Rampage Brownin kanssa. Strong oli voittanut Tommy Endin ensimmäisen kierroksen parhaassa ottelussa, kun taas Rampage oli selvittänyt tieltään Big Daddy Walterin. Toisin kuin avausottelu, joka kulki tuhatta ja sataa lähes alusta loppuun, oli tämä paljon rennompi koitos. Yleisö otettiin täysillä haltuun Roddyn saadessa kuraa niskaansa kenkävalinnastaan sekä hiustyylistään. Myös tuomari Mark ”Paz” Parryä yllytettiin käymään Roddyn kimppuun. Kaiken hassuttelun lomassa Rampage oli todella suosittu yleisön keskuudessa, minkä ehdin aina unohtamaan kun katselukertojen välille tulee paljon taukoa. Joka tapauksessa kaksikko ei lähtenyt kilpailemaan avausottelun kanssa intensiteetissä tai liikkeissä vaan paini perusvarman ottelun, joka sai yleisön hyvälle tuulelle. Ei siltä sen enempää voinut vaatia. Rampage näytti myös yllättävän lepsulta rinnastettuna tarkkaan Strongiin, mutta se saattoi olla vain omaa silmänlumettani.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marty Scurll vs Dave Mastiff - SSS16 Quarterfinal
Kolmanteen puolivälieräotteluun pääsivät Dave Mastiff sekä Marty Scurll. Mastiff tuhosi Noam Darin ja Scurll voitti Eddie Denniksen. Valitettavasti kaksikko otteli melko tavanomaisen ottelun eivätkä kemiat vaan kohdanneet tänä iltana. Scurll yritti saada Villain-hahmotyöskentelyään uomiinsa, mikä oli sangen haastavaa facena. Ja Mastiff, noh, hän yritti. Mitään botchailuja ei tapahtunut, mutta yleisö ei vaan lähtenyt kunnolla mukaan. Kehtasipa joku kutsua Scurllia ”shit Mark Haskinsiksi.” Ottelun lopetukseen piti vielä sekoittaa Naom Dar, koska tietenkin.
** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Zack Sabre Jr. vs Tommaso Ciampa - SSS16 Quarterfinal
ZSJ ja Ciampa olivat siis raivanneet tiensä avauskierrokselta. Sabre oli raukkamaisesti hyökännyt Zack Gibsonin sormien kimppuun ja Ciampa oli saanut kaadettua Belfastin jätin Big Damon. Kyseessä oli kaksikon ensikohtaaminen ja kaksikon kemiat kohtasivatkin erinomaisesti. Alku lähti ehkä hieman hitaasti käyntiin yleisön ollessa melko välinpitämätön Ciampasta, mutta ottelun aikana CIampa voitti heidät puolelleen. Tarina oli yksinkertainen teknisen painin mestari kohtaamassa häntä kovemman iskijän. Ottelu oli suhteellinen tasaväkinen alusta loppuun. Alun lyhyestä ketjupainista siirryttiin nopeasti toinen toistaan isompien pommien vaihtamiseen. Ciampan brutaalit polvi-iskut saivat näyttämään Sabren potkut löysän nuudelin heiluttelulta. Myös loppupuristus oli erinomainen ja sai minut muistamaan, miksi arvostin tätä ottelua aikanaan todella paljon. Nyt en raaski aivan neljään ja puoleen lumihiutaleeseen tätä kohottaa, mutta jää lopulta siitä vain hiukkasen. Puolivälierien kovin ottelu.
****+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Pollyanna vs Jinny (w/ Elisabeth) - No Disqualification
No niin, tauolta palattiin illan ensimmäisen ei-turnausottelun pariin sekä samalla päätapahtumien ensimmäiseen naisten otteluun. Jos ette ole lukeneet projektin ENDVR-osuuksia, niin Jinny ja Pollyanna ovat Progressin alkutekijöissään olevan naisten divisioonan peruskiviä. Pollyanna aloitti painimisen jo vuonna 2010, mutta oli treenannut aktiivisesti myös Progressin painikoulussa ProJossa. Jinny oli taas puhtaasti ProJon tuote. Kaksikko oli feudannut periaatteessa debyyteistään lähtien Jinnyn onnistuessa vetämään aina pidemmän korren henkilökohtaisen avustajansa Elisabethin avulla. Niinpä kaksikon välien ratkaisemiseksi heidät asetettiin No DQ -otteluun.

Termi ”sloppy” kuvaa tätä ottelua melko hyvin. Etenkin alkupuolella siirtymät spotista toiseen olivat kömpelöitä. Yleisö kuitenkin oli hyvin mukana alusta loppuun. Jinny veti jääkuningattaren rooliaan mahtavasti ja saikin yleisön vihat hienosti niskaansa tuhoamalla (halvan näköisen) kendokepin Pollyannan selkään. Etenkin Jinny otti ottelussa hyvin bumppia (mm. Angel’s Wings terästuoleille) ja Pollyanna möi hyvin altavastaajan asemaansa. Kokonaisuudessaan stipulaatio auttoi piilottamaan osan kaksikon heikkouksista eikä ottelu kalvennut miesten rinnalla.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Will Ospreay vs Roderick Strong - SSS16 Semifinal
Ensimmäinen semifinaali ja voi pojat, mikä pari. Ja voi pojat, mikä ottelu. Roddy aloitti ottelun yrittämällä murhata Ospreayn viskomalla tätä yleisöön sekä iskemällä suorastaan sairaan selänmurtajan kehänreunalle. Tästä alkoi systemaattinen selän tuhoaminen sekä Roddyn kenkien haukkuminen. Ospreay pääsi kuin pääsikin takaisin mukaan otteluun erittäin nopealla hyökkäyksellään. Erikseen pitää vielä kehua Ospreayn myymistä, etenkin kun juuri sen aspektin puutteesta häntä kritisoitiin näinä vuosina. Roddy oli aivan mahtava (suurena yllätyksenä kaikille) ja yleisö oli aivan liekeissä. Harmillisesti tämä jäi ainoaksi kaksikon kohtaamiseksi seuraamissani paikoissa. Tämä olisi ollut helvetin kova revanssi vaikka vuotta myöhemmin. Nytkin oli tuloksena vallan mainio ottelu.
****+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marty Scurll vs Zack Sabre Jr. - SSS16 Semifinal
Vanhat ystävät ratkaisivat keskenään toisen finaalipaikan. Jos joltain on tosiaan päässyt unohtumaan, kaksikko paini pitkään LDRS-joukkueena, tosin Progressissa joukkueena vain kerran. Kaksikko oli myös kohdannut Progressin ihka ensimmäisessä tapahtumassa alkuvuodesta 2012. Ja nyt kaverukset pistivät pariakin astetta paremmaksi. Ottelu yhdisti hienosti vanhaa World of Sport -tyylistä brittipainia sekä modernimpaa indytyyliä. Lisäksi WoS-tyyliin etenkin alkupuolella oli runsaasti komedia-elementtejä ja yleisön kanssa pelleilyä. Onneksi minuun tämä upposi täysillä, mutta voin kuvitella monen vieroksuvan tätä juuri siitä syystä. Molemmat soljuivat otteesta otteeseen hienosti ja hiotusti. Kaksikolla oli runsaasti kokemusta toisistaan ja se näkyi. Scurll paini aika puhtaasti ilman Villain-vaikutteita, joten homma keskittyi kehätoimintaan. Mielestäni tämä on paras Scurllin ja Sabren välisistä kohtaamisista miesten saman vuoden BOLA-taiston ollessa samoilla viivoilla (ollen erittäin samanlainen ottelu). Tätä ottelua oli ilo katsoa ja hymy pysyikin huulilla koko matkan ajan.
**** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Origin (Nathan Cruz & El Ligero) (w/ Damon Moservs Sumerian Death Squad (Tommy End & Michael Dante) - Progress Tag Team Championship
Faceless-kuvio oli vihdoin tapettu. Edellisenä iltana naamiokolmikko oli hyökännyt Tommy Endin kimppuun tämän ottelun jälkeen. Johtajaksi oli paljastunut lähes vuoden poissa ollut Nathan Cruz sekä hänen kätyreikseen Damon Moser sekä Danny Garnell. Myös El Ligero oli myynyt sielunsa ja liittoutunut entisen vihamiehensä kanssa. Garnell sai välittömästi kenkää porukasta Cruzin ja Ligeron ottaessa mestaruudet haltuunsa ja muuttaessa joukon nimen Originiksi (inspiraationa ei toivottavasti ollut EA:n samanniminen palvelu). End suutahti hyökkäyksestä niin pahasti, että soitti Michael Dantelle ja käski tämän ottaa ensimmäisen lennon Lontooseen. Smallman antoi joukkuemestaruusottelun ja End lupasi syödä Originin sielut. Ah, kerran edgelord, aina edgelord.

Ja tästähän seurauksena syntyi kaoottinen brawli ympäri Ballroomia. Valehtelematta ensimmäiset kymmenen minuuttia kulutettiin yleisössä brawlaamalla ja tuoleja tuhoten. Joku kommentoikin osuvasti yleisön joukosta, että tämä ottelu näyttää todella hyvältä DVD:llä. Noh, en nyt sanoisi. Vihdoin ja viimein päästiin kehään ja periaatteessa lopputaistelun pariin. Erityisesti End ja Ligero näyttivät hyviltä Ligeron sopeutuessa uuteen heel-rooliinsa kelvollisesti. Dante toimi ottelun pakollisena mörssärinä ja Nathan Cruz oli edelleen yhtä tylsä kehässä kuin aina ennenkin. Onneksi tällä kertaa joukkueympäristö ja ottelun muu kaaos pitivät heikkoudet piilossa. Mukaan mahtui tietenkin myös ref bump ja Damon Moserin sekaantuminen. Kuitenkin viihdyttävä ottelu, jonka jälkeen Origin antoi kenkää myös Moserille. Hip ja hei.
***+

Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Big Daddy Walter vs Zack Gibson vs Big Damo vs Jack Gallagher vs Eddie Dennis
Kaikki ensimmäiseltä kierrokselta pudonneet, joilla ei ollut muuta tekemistä, oli viskattu tähän otteluun ilman kummempia panoksia. Teknisten ongelmien ansiosta myös äänenlaatu putosi kahden viimeisen ottelun kohdalla. Ennen ottelua Gibson vielä pyytää muita pidättäytymään hänen loukkaantumistensa (murtunut sormi ja venähtänyt olkapää) kurittamisesta. Ottaen huomioon, että Gibson oli ottelun ainoa heel, voitte varmaan kuvitella miten hyvin pyyntöä kunnioitettiin. Itse asiassa hyvin.

Mutta joo, tämä oli lyhyt välipala kahden isomman ottelun välillä ja lähinnä intensiivinen rypistys. Walter ja Damo brawlasivat, Gallagher yritti heittää vähän teknisempää osaamista peliin, Dennis hoiti oman yleisön viihdyttäjän tonttinsa ja Gibson pysyi poissa muiden tieltä. Muutama hieno spotti (Walter iski Germanin Damolle, joja kantoi samalla Dennistä ja Gallagheria) ja muutama heikompi hetki Gallagherin kiemurtelujen heikommilla hetkillä. Loppuspotti oli myös erityisen vakuuttava. Mukava ottelu, en sen enempää voinut tältä vaatia.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Will Ospreay vs Zack Sabre Jr. - SSS16 Final
Kaikkie aikojen ensimmäiseen finaalin olivat siis taistelleet Zack Sabre Jr. ja Will Ospreay. Toinen brittipainin senhetkinen soihdunkantaja ja toinen sen suurin lupaus. Yleisö oli juuri ja juuri hengissä, kuten myös itse ottelijat, joilla oli edessä päivän kolmas koitos. Ja ottelu olikin tahditettu huomattavasti hitaammaksi kuin muut illan ottelut. Ospreay aloitti tulisesti, mutta pian Sabre löysi kohteensa, eli vasemman käden. Ospreayn myynti koostui lähinnä kovaa huutamisesta. Tarina oli selvä, Sabre yritti tuhota Ospreayn käden vielä sen jälkeen, kun Strong oli tuhonnut selkää sekä rintakehää. Ospreaylla olikin vaikeampi matka tähän pisteeseen. Pikkuhiljaa lähestyttiin kliimaksia Ospreayn saadessa itseluottamustaan takaisin hetki hetkeltä. Nähtiin lujia iskujenvaihtoja, etenkin Sabrelta, painovoimaa uhkaavia temppuja Ospreaylta (No-Hands Handspring) ja molempia tulisesti kannustava yleisö. Hitaampi tahti ja rakentelu toivat lopputaisteluun sen kaipaamaa fiilistä. Aivan järkyttävän kova ottelu vielä illan loppuun, ehkäpä koko turnauksen paras. Sabren käden kidutukset tuntuivat kotisohvalla asti. Ikimuistoinen loppu ensimmäiselle Super Strong Style 16 -turnaukselle.
**** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Ottelun jälkeen:
► Näytä spoileri
*** Zack Sabre Jr.
** Will Ospreay
* Tommaso Ciampa

Huh huh. Kokonaisuudessaan tämä oli kevyesti Progressin paras show. Sabre ja Ospreay vetivät pelkkiä huippuotteluita, naiset vetivät hienon HC-väännön ja muutkin ottelut olivat vähintään hyviä. Vain Mastiffin ja Scurllin kohtaaminen jätti kylmäksi. Show oli kuitenkin varsin massiivinen neljän ja puolen tunnin kestollaan, eli ei erityisemmin sovi hyppäyskohdaksi. Tästä on hyvä jatkaa tulevaisuuteen. Seuraavina luvassa ENDVR 11 sekä Chapter 20, joskus.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Wanhus
Main eventer
Viestit: 303
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:15

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Wanhus »

Aivan loistava tuo chapter ja turnaus ylipäätään. Usein vastaavien turnausten lopetukset pettävät, mutta tässä tapauksessa ei tosiaan pettänyt. Aivan uskomaton finaali kaiken päätteeksi.

Kiva kun Progress arviointiurakka etenee ees välillä :D
"Taas vauva naapuriin, vittu en kestä vauvoja. Meen katsoo Rumblen"
- Chris Jericho

" joudun olemaan viikkoja täällä jos pylly leikataan, en pääse ees bookediin"
- Teme

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Mukavaa aktiivisuutta täällä! Jatketaan omalta osaltani.

Kuva
SURVIVOR SERIES 1992

Vuoden viimeinen WWF-ppv oli käsillä, ja se oli jälleen Survivor Series! Vuodesta 1987 lähtien järjestetty tapahtuma oli tullut tunnetuksi siitä, että kaikki tapahtuman ottelut olivat joko 4 vs. 4 tai 5 vs. 5 -mallisia eliminointijoukkueotteluita. Viime vuonna tuohon saatiin ensimmäisen kerran pieni muutos, kun show'ssa nähtiin myös päämestaruusottelu Hulk Hoganin ja The Undertakerin välillä. Nyt luvassa oli sen sijaan paljon isompia muutoksia, kun kortissa oli vain yksi eliminointiottelu, eikä sekään ollut ihan perinteinen. Sen sijaan Survivor Seriesin kortti oli rakenneltu ihan samalla tavalla normaaleista otteluista kuin muidenkin tapahtumien. Raporttien mukaan tämä johtui siitä, että jatkuvasti laskevat katsojamäärät olivat herättäneet WWF:n siihen, etteivät he voineet Survivor Seriesin kohdalla luottaa vain satunnaisten 4 vs. 4 -otteluiden vetovoimaan, vaan tapahtumaan tarvittiin oikeasti myyviä otteluita. En tiedä, missä vaiheessa niiden ideointi sitten unohdettiin, koska kokonaisuutena tämän tapahtuman kortti oli varsin laimea.

Yhtä kaikki, WWF:ssä oltiin luultavasti lähinnä tyytyväisiä siihen, että monella tavalla kamala vuosi 1992 oli loppumaisillaan. Jotain uutta toki tarvittaisiin ja pian, koska katsojamäärät laskivat tosiaan entisestään ja koko painibisnes oli isossa ahdingossa. Asiaa ei auttanut se, että WWF oli menettänyt vuoden 1992 aikana isoista tähdistään Hulk Hoganin, Sid Justicen, Roddy Piperin, Jake Robertsin, Legion of Doomin - ja viimeisimpänä British Bulldogin sekä Ultimate Warriorin. Kuten SummerSlamin arviossa kerroin, sekä Warrior että Bulldog olivat saaneet WWF:stä kenkää juuri ennen Survivor Seriesiä, mikä oli aika paska juttu sen kannalta, että WWF oli mainostanut tapahtuman Main Eventiksi joukkueottelua, jossa Ultimate Warriorin piti painia Randy Savagen joukkueparina. Nyt Warrior oli kuitenkin mennyttä, ja WWF joutui keksimään jotain ihan uutta. "Jotain ihan uutta" alkoikin näkyä tässä ppv:ssä aika selvästi - WWF oli todella uuden aikakauden edessä, kun vanhat tähdet olivat lähteneet, ja firma alkoi yrittää rakentaa uusia isoja nimiä. Hetkessä se ei tapahtuisi, mutta tämä Survivor Series oli yksi ensimmäisistä isoista askelista siihen suuntaan.

Selostajina jälleen Vince McMahon ja Bobby Heenan, blaah. Haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney. Tämä jäi Mooneyn viimeiseksi ppv-esiintymiseksi, sillä pian tämän jälkeen hän jätti painibisneksen ja siirtyi uutispuolelle.

Kuva Kuva
High Energy (Hart & Ware) vs. Headshrinkers (Fatu & Samu) w/ Afa
Kaksi uutta joukkuetta! Owen Hart oli jäänyt ilman joukkuepari alkukeväästä, kun Jim Neidhart oli saanut kenkää WWF:stä. Niinpä nuori Hart joutui painimaan jonkun aikaa itsekseen, kunnes WWF toi vanhan tutun Koko B. Waren takaisin ja pisti hänet yhteen Hartin kanssa. Ware alkoi pukeutua samoihin värikkäisiin vaatteisiin kuin Hart, ja yhdessä heistä tuli High Energy - alakortin piristävä ja vauhdikas joukkue. Mitään kovin merkittävää he eivät toistaiseksi olleet saaneet aikaan, ja tämä jäi lopulta myös kaksikon ainoaksi ppv-otteluksi joukkueena. Sen sijaan High Energyn vastustajista kuultaisiin vielä pitkään. Kuten arvioiden tarkat lukijat muistavat, Fatu ja Samu -nimillä painivat samoalaispainijat olivat painineet aikaisemmin yhdessä niin AWA:ssa kuin WCW:ssäkin ja saavuttaneet merkittävää suosiota. Fatu ja Samu olivat kuitenkin lähteneet WCW:stä vuonna 1990, minkä jälkeen he olivat painineet indie-promootioissa ympäri maailmaa. Usein heidän joukkueparinaan paini heidän serkkunsa Rodney Anoa'i. Vuonna 1992 WWF päätti palkata kaikki kolme, koska uskoi heidän potentiaaliinsa. Rodney Anoa'ista tehtiin kuitenkin ihan toisenlainen hahmo (palataan siihen myöhemmin), mutta Fatu ja Samu saivat jatkaa joukkueena painimista kuten olivat vuosien ajan tehneet. Joukkueen nimi tosin vaihdettiin: Samoan Swat Teamista tuli Headshrinkers. Samalla WWF toi myös Samun isän ja Fatun sedän, legendaarisen Afan takaisin ja teki hänestä Headshrinkersien managerin. Nyt Headshrinkersit pääsivät painimaan ensimmäisen kerran WWF-ppv:ssä.

Kaksi kiinnostavaa uutta joukkueta painimassa toisiaan illan avausottelussa, aikamoinen yllätys WWF:ltä! Toki Headshrinkers oli uusi joukkue lähinnä nimellisesti. Pariin vuoteen tätä kaksikkoa ei kuitenkaan ppv-tasolla ollut nähty, joten oli kiva nähdä heidänkin paluunsa. Owen Hart oli tässä ottelussa taas oma loistava itsensä, ja Koko B. Ware toimi ihan mukavasti Hartin joukkueparina. Kokonaisuutena tämä oli ihan kiva ottelu, vaikka harmillisesti ottelun ajasta vähän turhan paljon käytettiin Waren pieksemiseen, kun olisin mielellään nähnyt enemmän esimerkiksi Hartin hakkaamista. Eipä siinä, tämmöisenäänkin tämä oli kiva avaus illalle, vaikkei jää historiaan millään tavalla merkittävänä otteluna. Kaikki neljä näyttivät kuitenkin hyvältä ja myös lopetus oli varsin tyylikäs.
**½ (7:40)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nailz vs. Big Bossman - Nightstick Match
Kuten SummerSlamin arviossa kerroin, Nailz oli entinen linnakundi, joka oli vankilasta vapautumisensa jälkeen tullut hakemaan kostoa Big Bossmanilta, joka oli ollut hänen vanginvartijansa. Debyytissään Nailz hyökkäsi brutaalisti Bossmanin kimppuun ja pieksi hänet niin pahasti, että Bossman joutui olemaan kuukausia sivussa (oikeasti Bossman piti tässä välissä lomaa). Bossmanin ollessa poissa Nailz jatkoi tuhon kylvämistä WWF:ssä tuhoamalla muita painijoita. Lopulta Bossman palasi ja kävi tietenkin heti Nailzin kimppuun. Lopulta tämän brutaalin feudin lopettamiseen ei ollut muuta keinoa kuin buukata kaksikon välille historian ensimmäinen Nightstick Match - käytännössä siis "Nightstick On a Pole Match". Kehäkulmaukseen oli kiinnitetty paalu, jonka päässä roikkui pamppu. Sitä sai käyttää ottelussa, jos sen sai poimittua alas. Tämä ottelu jäi myös Nailzin viimeiseksi esiintymiseksi WWF-ppv:ssä. Nailzille oli isoja suunnitelmia: hänelle oli ensin rakenneltu kuviota Ultimate Warriorin kanssa, mutta Warriorin lähtemisen jälkeen se vaihdettiin feudiksi The Undertakerin kanssa. Harmi vain, että Kevin Wacholz oli oikeasti täysi kusipää, ja joulukuussa 1992 hän kävi Vince McMahonin kimppuun ja alkoi kuristaa tätä, koska Nailzin mukaan hänelle oli maksettu SummerSlam-esiintymisestä liian pieni korvaus. Ei ole vaikeaa arvata, että Nailzin ura WWF:ssa ja lähes tulkoon koko painibisneksessäkin oli ohi tuon jälkeen. Mikä parasta, tämän jälkeen Nailz vielä syytti Vince McMahonia seksuaalisesta ahdistelusta (kyllä) ja todisti myöhemmin ilmeisesti keksityillä tarinoilla McMahonia vastaan steroidioikeudenkäynnissä. Hieno mies.

Eipä tästä ottelusta ole ihan hirveästi sanottavaa. Kuten jo SummerSlamin kohdalla totesin, Nailzin painitaidot olivat käytännössä nolla, eikä Big Bossman todellakaan ollut sellainen painija, joka kantaisi Nailzia yhtään mihinkään. Parasta tässä ottelussa oli sentään se, että tämä päätti tämän turhan ja tylsän feudin ja että Nailzia ei tarvinnut enää koskaan nähdä WWF:n ppv:ssä. Oli tämä toki ottelunakin varmaan aika lailla niin hyvin hoidettu kuin näiden kahden välinen ottelu vain pystyttiin hoitamaan: ei restholdeja tai muuta turhaa pitkittämistä, vaan muutaman minuutin tiukka mäiskintä, jonka lopuksi nähtiin pari kovaa pampuniskua. Ei tämä tästäkään huolimatta ollut yhtään enempää kuin huono ottelu, mutta olisi tämä paskalla buukkauksella voinut saavuttaa vaikkapa vuoden huonoimman ottelun tittelin. Nyt sentään päästiin sen yläpuolelle.
* (5:44)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Martel vs. Tatanka
WWF:n intiaanitähti Tatanka oli pyörinyt koko vuoden ajan erinäisissä keskikorttikuvioissa, mutta erittäin vakuuttavasti. Tatanka ei ollut nimittäin tähän mennessä hävinnyt vielä yhtään ottelua WWF:ssä. WrestleManiassa Tatanka oli päihittänyt "The Model" Rick Martelin, ja nyt nämä kaksi kohtasivat uudestaan. Martelin kesäinen kuvio Shawn Michaelsin kanssa oli päättynyt siihen, kun Michaels siirtyi isompiin kuvioihin, ja Martel oli jälleen kerran jäänyt tyhjän päälle. Niinpä Martelin ja Tatankan feud elvytettiin nopeasti sillä, että Martel varasti Tatankan heimosulan ja kiinnitti sen omaan hattuunsa koristeeksi. Tatanka piti tätä tietenkin loukkaavana ja halusi nyt sulkansa takaisin.

Jotenkin tuntuu hölmöltä, että tällainen kahden midcarderin ottelu nähdään reilun puolen vuoden päästä uudelleen ppv:ssä, kun kaksikon feud ei ole kuitenkaan ollut koko tätä aikaa käynnissä, eli toisin sanoen tämä ottelu on buukattu ihan vain siksi, ettei WWF ole onnistunut keksimään mitään parempaakaan käyttöä heille. Ei varsinaisesti lisää ottelun tunnelmaa. Onneksi kehässä oli sentään kaksi ihan taitavaa painijaa, joten siinä mielessä paritus ei ollut todellakaan huonoin mahdollinen. En silti lämmennyt tälle Martelin ja Tatankan ottelulle ollenkaan niin paljon kuin olin etukäteen toivonut. Tällä oli (toisin kuin WrestleManiassa) aikaa hyvin, ja periaatteessa kaiken olisi pitänyt olla mahdollista, mutta jotenkin homma ei vain lähtenyt toimimaan niin hienosti kun olisin toivonut. Kyllä tämä siis ehdottomasti oli kiva ja päällisin puolin ihan hyvä ottelu, mutta... Ei tässä vain ollut mitään sen enempää. Ei suurta tunnelmaa, ei suuria liikkeitä, ei mitään yllätyksiä. Perusvarmaa suorittamista molemmilta ilman mitään lisämausteita, vähän turhan paljon lukkoja. Lopetus oli kiva, ottelu oli ihan kiva. Mutta se siitä. Toivottavasti Martelia ja Tatankaa ei enää pariteta ppv:ssä yhteen, ei tämä tämän kummoisemmaksi tästä muutu. Ottelu olisi voinut jäädä jopa vain kahden tähden tasoiseksi tv-ottelukoitokseksi, mutta annan tälle kuitenkin ylimääräisen puolikkaan siitä, että otteluun omaa erikoisuutta loi se, että matsin aikana sisääntulorampilla pelottava pelle Doink The Clown kiusasi sisääntulorampin vieressä seisovia katsojia. Tämä oli siis Doinkin ppv-debyytti, ja hänestä kuulisimme kyllä vielä lisää.
**½ (11:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair & Razor Ramon vs. Randy Savage & Mr. Perfect
Sitten tämä illan mainostetuin ottelu, henkinen Main Event, jonka hehkutus kuitenkin floppasi pahan kerran, kun Ultimate Warrior joutui lähtemään WWF:stä juuri ennen Survivor Seriesiä. Kuten todettua, Ultimate Warriorin paluu WrestleMania VIII:ssä ei ollut mitenkään ongelmaton, koska Warriorilla ja WWF:llä oli ollut jo pitkään omat ongelmansa. Warrior kuitenkin palasi, mutta kesään mennessä ongelmat olivat taas kasaantuneet. Warrior ei suostunut heel-turniin ja ei siksi noussut päämestariksi. Sen sijaan Ric Flair voitti päämestaruuden Randy Savagelta melkein heti SummerSlamin jälkeen. Hetken aikaa näytti siltä, että WWF oli vakaasti rakentamassa Ric Flairin ja Ultimate Warriorin välille päämestaruuskuviota, joka huipentuisi WrestleMania IX:ään. Tätä vaikutelmaa vahvisti se, että Warrior paritettiin Savagen kanssa yhteen "Ultimate Maniacs" -joukkueeksi, joka kävi Flairia, tämän neuvonantajaa Mr. Perfectiä ja Flairin uutta ystävää Razor Ramonia (palataan Ramonin kohta) vastaan. Kaikki näytti hyvältä... Paitsi että 1) Flair erinäisten raporttien mukaan oli loukkaantunut lievästi syksyn aikana, ja sen takia hänet pistettiin häviämään mestaruutensa vain pari kuukautta sen voittamisen jälkeen ja 2) Ultimate Warriorin ja WWF:n välit katkesivat lopullisesti. Osa syyttää Warriorin lähdöstä loputtomia palkka- ja egokiistoja, mutta ilmeisesti merkittävänä syynä oli se, että Warrior jäi kiinni hormonien tilaamisesta, ja WWF ei voinut sitä enää hyväksyä steroidikohun keskellä. Niinpä Warrior oli ulkona, ja Survivor Seriesin isoimmaksi kuvioksi mainostettu ottelu oli hajoamassa käsiin.

Paniikkiratkaisuna WWF päätti sitten kääntää Ric Flairin neuvonantajana koko Flairin WWF-uran ajan toimineen Mr. Perfectin faceksi ja laittaa hänet Savagen joukkuepariksi. Käännös oli niin yllättävä, että monet fanit eivät olleet asiasta itse asiassa kovin yllättäviä - varsinkaan kun koko Perfectin ilmoittaminen Savagen joukkuepariksi ja Perfectin täysin puskista tullut täyskäännös toteutettiin varsin kökösti WWF:n lähetyksessä. Tähän tapahtumaan tultaessa Flair suhtautui kuitenkin Perfectiin jo täytenä petturina, ja Perfect oli face ensimmäistä kertaa WWF-urallaan, vaikka vielä ennen ottelua hänen ja Savagen välillä oli pientä jännitettä. Missään vaiheessa ei oikeastaan käynyt ilmi, miksi Perfect oli päättänyt kääntyä Flairia vastaan ja suostua Savagen pariksi. Ilmeisesti Perfect sai vain tarpeeksi Flairin egosta. Tämä oli samalla myös Perfectin paluu painikehään yli vuoden mittaisen tauon jälkeen. Perfect oli loukkaantunut kesällä 1991 ja jäi SummerSlamin jälkeen tauolle. Alun perin hänen taukonsa ei pitänyt olla ollenkaan näin pitkä, mutta erinäisten syiden takia se venyi yli vuoteen. Yhden comebackin lisäksi tässä ottelussa nähdään kuitenkin legendaarinen WWF-debyytti, kun Razor Ramon asteli ensimmäistä kertaa ppv-kehään. WCW:ssä Diamond Studdina paininut Scott Hall oli siis saanut WCW:stä tarpeekseen keväällä 1992, ja niinpä hän tarttui Vince McMahonin tarjoukseen. Hallille annettiin nimeksi Razor Ramon, ja Ramonille alettiin hakea oikeaa hahmoa. Lopulta käsikirjoittajat päätyivät käytännössä kopioimaan Scarface-hahmon ja tuomaan sen 1990-luvulle. Legendan mukaan Vince McMahonille tällaiset populaarikulttuuriviittaukset eivät olleet tuttuja, ja hän piti Ramonin hahmoa nerokkaana. Aluksi Ramonin suosio ei näyttänyt kovin suurelta, mutta Hallin tyyli esittää hahmoa käänsi vähitellen yleisön puolelleen, ja syksyn aikana Razor Ramon nousi lähes kuin varkain Main Event -kuvioihin Ric Flairin apuriksi.

Höh. Muistin, että tämä ottelu olisi ollut ihan pirun loistava joukkueottelu, joka olisi nimenomaan ollut tämän Survivor Seriesin "hidden gem", mutta muistin ilmeisesti väärin. Tai sitten olen jostain syystä vuosia sitten tykännyt tästä ottelusta paljon enemmän kuin olisi pitänyt. Koska ei tämä ottelu millään mittareilla ollut mitenkään erityisen huippumahtava ottelu - ei varsinkaan vuonna 1992, jolloin ppv:eissä on nähty hämmästyttävä määrä vähintään neljän tähden otteluita. Tämä kohtaminen ei siis yllä neljän tähden joukkoon, mutta oli tämä toki ehdottomasti hieno joukkueottelu. Se puolestaan ei ole ihme, kun katsoo, keitä kehässä on: Flair oli loistava, Savagekin nautti vielä kovasta vuodestaan, Perfect kärsi ringrustista mutta oli kova ja Razor Ramonkin oli jo tässä vaiheessa yllättävän hyvä. Kokonaisuutena nelikko veti siis kaikin puolin hienon joukkueottelun, jossa oli hyvä rakenne, hienoja liikkeitä ja näyttävää menoa... Mutta ei taaskaan sitten vaan mitään sen erikoisempaa. Ei supersäväyttäviä hetkiä tai muuta vastaavaa. Tämän lisäksi ottelun lopetus oli vähän kökkö, mikä viimeistään blokkaa toiveet neljän tähden arvosanasta.
***½ (16:38)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yokozuna w/ Mr. Fuji vs. Virgil
Uusia nimiä! Kuten openerin kohdalla kerroin, WWF oli palkannut Samun ja Fatun ohella heidän serkkunsa Rodney Anoa'in. Hän oli selvästi muita samoalaisia isompi painija, ja siksi hänen paininimensä olikin Kokina Maximus. 1980-luvun puolivälissä debytoinut Kokina oli paininut uransa alkupuolella amerikkalaisissa pienpromootioissa, 1980-luvun lopulla myös AWA:ssa. 1990-luvun alussa Kokina oli serkkujensa tavoin kiertänyt painimassa ympäri maailmaa, ja häntä oli alettu kutsua "maailman suurimmaksi samoalaispainijaksi". Kun Vince palkkasi Kokinan, hän näki tässä kuitenkin jotain vielä paljon enemmän. Vince uskoi, että oikealla rakentelulla Rodney Anoa'ista voisi hyvin tulla seuraava WWF:n suuri tähti. Se vaati kuitenkin pieniä muutoksia: samoalaisesta painijasta tehtiin japanilainen sumopainija, jota manageroi legendaarinen Mr. Fuji. Japanin lipun alla painiva jättikokoinen sumopainija sai nimekseen Yokozuna, ja syksyn lopulla debytoidessaan hän alkoi nopeasti kylvää tuhoa WWF:n lähetyksissä. Nyt Yokozuna pääsi sitten tekemään ppv-debyyttinsä ottelussa, jossa häntä vastaan asettui WWF-konkari Virgil.

Tähän väliin sitten squash. Sinänsä squashina tämä saa kyllä täysin puhtaat paperit, koska Yokozuna ja Virgil tekivät tässä varsin pätevää työtä. Varsinkin Virgil on nyt tässä vaiheessa uraansa omaksunut jo hienosti asemansa jobberina, mikä on toki pirun surullista, koska vielä reilu vuosi sitten hän päihitti Ted DiBiasen Million Dollar -mestaruudesta hurraavan SummerSlam-yleisön edessä. No, WWF:n mielestä Virgiliin ei kannata panostaa, joten nyt hän sitten jobbaa Yokozunalle. Eikä siinä mitään, koska Virgil kieltämättä teki työnsä hyvin. Virgil otti jokaisen Yokozunan iskun vastaan sillä tavalla, että ne näyttivät oikeasti tappavalta. Virgil sai siis Yokozunan näyttämään tässä juuri niin hyvältä kuin oli tarkoitus, ja toki Yokozunakin hoiti oman lestinsä moitteettomasti. Hyvä squash, ei muuta.
* (3:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Beverly Brothers & Money Inc. w/ The Genius & Jimmy Hart vs. Natural Disasters & Nasty Boys - Survivor Series Elimination Match
Illan ainut Survivor Series -eliminointiottelu oli tässä, ja tämäkin käytiin lyhennetyillä säännöillä: tässä ottelussa painijat eliminoitiin joukkueina, eli jos joukkueen toinen osapuoli eliminoitiin, molemmat joutuivat lähtemään kehästä. Muuten tässä ottelussa ei ollut mitään kovin erikoista, vaan kyseessä oli samaa tuttua WWF:n joukkuemestaruuskuvioiden pyörittelyä. Pieniä muutoksia kuvioissa oli tosin nähty: Money Inc. oli voittanut syksyllä joukkuemestaruudet takaisin Natural Disastersilta, ja sen jälkeen he olivat ajautuneet ongelmiin Nasty Boysien kanssa. Vielä SummerSlamissa Nasty Boysit olivat olleet Money Incin tavoin Jimmy Hartin manageroima heel-joukkue, mutta syksyn aikana Nastyt olivat kyllästyneet Hartiin ja siihen, että Hart pisti Money Incin aina Nasty Boysien edelle. Niinpä Nastyt kääntyivät Money Inciä vastaan. Tässä ottelussa siis Money Inc. ja Beverly Brothers kohtasi kaksi entistä Jimmy Hartin manageroimaa joukkuetta. Tämä oli myös viimeinen ppv-esiintyminen Beverly Brothersien managerilta The Geniukselta. Kuten olen näissä arvioissa kertonut, Genius oli siis Randy Savagen veli Lanny Poffo. Genius lähti WWF:stä vuoden 1992 lopussa hyvässä yhteisymmärryksessä ja jättäytyi pois painibisneksestä - kunnes vuonna 1995 WCW palkkaisi hänet. Se johtui tietenkin siitä, että tuossa vaiheessa Poffon veli Randy Savage oli myös loikannut WCW:hen ja houkutellut WCW:n palkkaamaan Poffon. Itse asiassa yksi painimaailman legendaarisimmista tarinoista on se, että Savage oli ostanut helvetinmoisella summalla oikeudet Gorgeous George -nimen käyttöön ja halusi, että hänen veljensä ottaisi klassikkogimmickin käyttöön ja esiintyisi sillä WCW:ssä. WCW teki Poffon kanssa (raporttien mukaan erittäin rahakkaan sopimuksen), mutta ei ikinä päättänyt käyttää häntä missään. Poffo sai vuosien ajan suuria summia vain istumalla kotona, ja lopulta Savagen timanttinen Gorgeous George -idea käytettiin aivan toisella tavalla. Mutta se siitä.

Tämän ottelun ehdottomasti suurin ongelma oli se, että tämä kaikki on nähty jo niin moneen kertaan. Tai no, ei ihan kaikki: Nasty Boysit olivat tosiaan kääntyneet faceiksi, ja yleisö oli hämmästyttävän innoissaan heistä tässä ottelussa. Jos Nastyjen face-turn oli kuitenkin ainut temppu, joka WWF:llä oli enää jäljellä joukkuedivarinsa mestaruuskuvioiden ympärille pyörivien joukkueiden piristämiseen, oli ehkä ihan aika tuoda mukaan High Energyn ja Headshrinkersien tapaisia uusia joukkueita. Tämä oli nimittäin juuri sitä samaa tuttua ihan kivaa painia, mitä on nyt varsin pitkään katsottu WWF:n joukkuedivarissa ilman, että mitään uutta olisi tapahtunut. Rockersien ja Hart Foundationin kaltaisten joukkueiden hajoamisen jälkeen WWF:llä on mennyt hävettävän kauan uuden joukkuebuumin luomiseen, eikä sitä buumia luoda tällaisilla otteluilla. Kaikin puolin ihan hyvä, mutta ei millään mittareilla yhtään sen enempää.
**½ (15:50)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kamala w/ Harvey Whippleman & Kim Chee vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - Coffin Match
Ei, Kamalan ja Undertakerin feud ei ollut päättynyt SummerSlamiin, vaan sitä oli jatkettu koko syksy. Syksyn aikana Undertaker oli alkanut pelata Kamalan kanssa mind gameseja pelottelemalla tätä mystisillä tempuillaan. Erityisen pahasti Kamala pelästyi, kun Undertaker toi kesken Kamalan ottelun kehäalueelle arkun. Kävi ilmi, että Kamala pelkäsi ruumisarkkuja, joten Undertaker tietenkin hyödynsi tätä tietoa ja ilmoitti rakentavansa Kamalalle oman ruumisarkun Survivor Seriesiin mennessä. Jostain syystä Kamalan managerit Harvey Whippleman ja Kim Chee suostuivat siihen, että Undertaker ja Kamala kohtaisivat toisensa ottelussa, jota kutsuttiin Coffin Matchiksi - tämä oli siis historian ensimmäinen Casket Match ja sen tietynlainen esiaste, koska tässä ottelun voitti ihan normaalisti selättämällä, mutta sen jälkeen vastustaja piti vielä kierittää arkkuun ja arkku piti naulata kiinni. Tämä jäi Kamalan viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi: hän kääntyi vuoden 1993 alussa faceksi ja pysyi sen jälkeen WWF:ssä vielä puolisen vuotta muttei paininut enää WWF:ssä ppv-tasolla.

Joo-o, tämä kaikki nähtiin oikeastaan jo SummerSlamissa. Surettaa jo nyt, miten huonosti Undertakeria käytettiin sekä suurimman osan vuodesta 1992 että suurimman osan vuodesta 1993. Oikeiden vastustajien kanssa todella over Undertaker olisi voinut saada aikaan vaikka mitä, mutta sen sijaan hänet pistetään rymyämään Kamalan tapaisten surkeiden brawlereiden kanssa, minkä lopputuloksena ei ole mitään, mitä haluaisi muistella. Onneksi tällä kertaa ottelulla oli sentään oikea lopetus, vaikka se tuntuikin todella typerältä lopetukselta, kun kyseessä piti olla Coffin Match - eli Casket Matchin edeltäjä. No, samapa tuo. Ottelu saatiin sentään päätökseen, Undertaker näytti hyvältä ja täräytti pari näyttävää power-liikettä. Kaipa tämä oli niin hyvä ottelu kuin Undertakerin ja Kamalan ottelu vain voi olla.
* (5:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. Shawn Michaels - WWF Championship
Ja sitten illan varsinainen Main Event, joka todella osoitti sen, että uusi aikakausi oli alkamassa WWF:ssä! Toki aivan ensimmäisenä on sanottava, että viisi vuotta myöhemmin Bret Hart ja Shawn Michaels painisivat tämän saman tapahtuman Main Eventissä hieman paremmin historiankirjoihin jäävän ottelun, mutta tällä vuoden 1992 versiolla on myös omat historialliset arvonsa. Päämestaruudesta painivat siis illan viimeisessä ottelussa Bret Hart ja Shawn Michaels. Jos vuosikausien ajan WWF-fanit olivat saaneet tottua siihen, että päämestaruudesta painivat lähinnä isoimmat korstot ja suurimmat lihaskimput, oli steroidiskandaali pakottanut WWF:n ajattelemaan uudella tavalla ja nostamaan Main Event -kuvioihin ensimmäistä kertaa Bret Hartin ja Shawn Michaelsin kokoisia painijoita. Toki tämä matka oli vasta alussa, koska tässä vaiheessa tämä ottelu ei vielä tuntunut kunnon Main Eventiltä, vaan ennemminkin erikoiselta tavalta päättää ilta. Bret Hartinkin uskottavuus firman ykköstähtenä oli vasta vähitellen muotoutumassa. Kaikki oli Hartin kohdalla tapahtunut todella nopeasti: Hart oli hävinnyt IC-mestaruutensa SummerSlamissa British Bulldogille, ja pari kuukautta myöhemmin Kanadassa järjestetyssä house show'ssa Hart voitti päämestaruuden Ric Flairilta. Siitä lähtien Hartista oli rakenneltu niin sanottua "fighting championia", joka otti vastaan jokaisen haasteen ja puolusti vyötään jokaista mahdollista haastajaa vastaan. Nyt Survivor Seriesissä tuon haasteen oli esittänyt hallitseva Intercontinental-mestari, WWF:n ylimielisin painija Shawn Michaels. Hart oli suostunut haasteeseen, ja tässä sitä oltiin. Michaels oli siis voittanut IC-mestaruuden British Bulldogilta juuri ennen kuin Bulldog joutui lähtemään WWF:stä. Michaelsilla oli myös meneillään iso juonikuvio, koska hänen entinen joukkueparinsa, nykyinen vihamiehensä Marty Jannetty oli palannut loppuvuodesta WWF:ään ja hyökännyt Michaelsin kimppuun. Pahimman osuman tuossa tappelussa oli kuitenkin ottanut Michaelsin manageri Sensational Sherri, ja siksi Sherri ei ollut nyt Michaelsin rinnalla ollenkaan. Michaels oli silti varma, että hän nousisi urallaan ensimmäistä kertaa päämestariksi tässä ottelussa.

Siinä missä odotin enemmän Flair & Ramon vs. Savage & Perfect -ottelulta, tältä matsilta en vastaavasti odottanut niin paljon kuin olisi saattanut etukäteen ajatella. Jotenkin minun muistikuvissani tämä Michaelsin ja Hartin ottelu ei ollut sellainen klassikko kuin miesten monet muut kohtaamiset, enkä siksi hirveästi odottanut tämän katsomista... Mutta piru vie, että tämä oli ilahduttava yllätys! Itse asiassa tämä oli hämmästyttävästi yksi parhaista Hart vs. Michaelseista, jonka muistan nähneeni. Ehkä syynä oli sitten se, että molemmat olivat vielä tässä vaiheessa nuoria ja aivan ME-uransa kynnyksellä. Molemmilla oli jonkinlaista uuden intoa, kumpikaan ei ollut vielä oppinut niitä kaikkein tunnetuimpia maneereita, jotka tällä kaksikolla oli sitten jo vaikka WrestleMania XII:n ottelussa. Molempien liikkeet olivat tietyllä tavalla yllättäviä, ottelussa ei ollut sitä etukäteen selvillä olevaa kaavaa. Kaksikon kemiat pelasivat myös ihan älyttömän hyvin yhteen, Michaels hoiti heel-roolinsa aivan upeasti ja oli tässä koko ottelun ajan todella intensiivinen. Yleisökin syttyi matsin aikana tähän mukaan hemmetin hyvin, ja viimeisten minuuttien lopputaistelut olivat oikeasti äärimmäisen jännittäviä. Hemmetti soikoon, vuosi 1992 on kyllä upea päättää WWF:n osalta tällaiseen otteluun, jossa firman kaksi lahjakkainta tulevaisuuden nimeä pääsee ensimmäistä kertaa painimaan toisiaan vastaan ja pistää todellakin parastaan. En sinänsä ihmettele, että tämä ottelu ei ole jäänyt samanlaiseen klassikkomaineeseen kuin miesten myöhemmät ottelut, koska nuo Hart/Michaelsit ovat tarinaltaan paljon suurempia, mutta tässä on sellaista poikkeuksellista fressiyttä, jota myöhemmissä ei ole. Pahasti aliarvostettu ottelu, MOTYC!
****½ (26:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
** Bret Hart
** Shawn Michaels
* Ric Flair

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Aika vaikea on sanoa selvää kokonaisfiilistä tästä tapahtumasta. Yhtäältä tässä oli loistava Main Event ja hieno Ramon/Flair vs. Savage/Perfect -ottelu. Lisäksi tässä tapahtumassa oli oikeasti sellaista tunnelmaa, että uusi aikakausi oli alkamassa. WWF oli oikeasti hylkäämässä vanhat tunkkaiset ajat ja nostamassa uusia nimiä parrasvaloihin - eikä muutos olisi ohi, vaan lisää oli tulossa. Tuosta fiiliksestä tämä ppv saa lisäpisteitä. Samalla kuitenkin tässä oli omat ongelmansa: pari puhtaasti huonoa ottelua, yksi squash ja muuten lähinnä "ihan kivoja" otteluita noiden kahden mainitsemani ottelun lisäksi tarkoittavat sitä, että ei tämä kokonaisuudeltaan kovin vahva tapahtuma ole. Yksi vuoden huonoimmista, juuri ja juuri Ok silti.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
2. WCW Beach Blast - Hieno
-------------------
3. WCW WrestleWar - Hyvä
4. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
5. WWF WrestleMania VIII - Ok
6. WWF SummerSlam - Ok
7. WCW Japan Supershow - Ok
8. WCW The Great American Bash - Ok
9. WWF Survivor Series - Ok
10. WCW Halloween Havoc - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
STARRCADE 1992

Vuoden 1992 viimeinen ppv! Kyllä, se oli tänäkin vuonna Starrcade, ja tämä oli kaikkien aikojen 10. Starrcade. Vuonna 1983 Jim Crockett Promotions järjesti siis historian ensimmäisen Starrcaden, mikä oli alkupiste myös tälle projektilleni. Sen jälkeen oli tapahtunut paljon asioita, mutta yksi oli pysynyt samana: vuoden lopussa järjestettiin "vuoden isoimpana painispektaakkelina" mainostettu Starrcade. Viime vuoden tapaan tähän Starrcadeen oli sotkettu kammottava Battlebowl-turnaus, jossa siis satunnaisesti arvotut joukkueet painivat ensin toisiaan vastaan ja sitten kaikki voittajajoukkueet pistetään painimaan keskenään Battle Royal -otteluun, jonka voittaja saa "Battlebowl-sormuksen". Viime vuonna tuo Battlebowl-turnaus vei koko Starrcaden, nyt sitä oli sentään supistettu niin, että joukkueotteluita oli viimevuotisen kymmenen sijaan vain neljä, ja niinpä myös muille matseille jäi illan aikana tilaa.

Muuten WCW:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää loppuvuoden aikana. Jos siis ei lasketa sitä, että katsojaluvut jatkoivat edelleen laskuaan ja että yhä useampi painija oli tyytymätön asemaansa WCW:ssä Bill Wattsin takia. Steiner-veljekset olivat nyt jättäneet lopullisesti WCW:n. Samoin oli Jake Roberts, joka ehti viihtyä WCW:ssä hurjat pari kuukautta. Päihdeongelmista kärsivät Roberts itse asiassa kirjautui heti marraskuussa vieroitushoitoon. Robertsia ei tässä projektissa nähtäisikään ennen kuin vuonna 1996 (jonka olen jo arvostellut), koska pari seuraavaa vuotta hän pyöri lähinnä pienemmissä promootioissa. Myös Nikita Koloff oli joutunut vetäytymään lopullisesti sivuun kärsittyään uran lopettamiseen johtaneen loukkaantumisen Halloween Havocissa. Lisäksi muun muassa Arn Andersonin ja Bobby Eatonin sopimukset olivat tulossa katkolle vuodenvaihteessa, eikä WCW:llä ollut aikomusta uusia niitä.

Monien raporttien mukaan Wattsin asema WCW:n johdossa alkoi vuoden 1992 loppuun tultaessa olla jo aika tukala, koska hän ei ollut onnistunut tehtävässään oikein millään mittareilla. Watts oli toki tuotu ensisijaisesti WCW:hen leikkaamaan kuluja, ja kuluja hän oli karsinut, mutta samalla hän oli ajanut WCW:n yhä kauemmas WWF:stä kilpailuasetelmassa. Watts osallistui merkittävissä määrin myös päivittäiseen buukkaukseen, ja niinpä alun perin pääbuukkaajaksi palkatun Dusty Rhodesin rooli oli vuoden 1992 aikana kaventunut huomattavasti. Rhodesin ja Wattsin ohella WCW:n buukkaustiimiin kuuluivat myös muun muassa Jim Ross ja Larry Zbyszko. Loppuvuodesta WCW oli jostain käsittämättömästä syystä palkannut buukkaustiimiinsä myös AWA-legenda Verne Gagnen lahjattoman pojan Greg Gagnen, joka oli käytännössä ajanut AWA:n lopulliseen tuhoon.

Näillä pelimerkeillä lähdettiin kohti Starrcadea. Selostajina Jim Ross ja Jesse Ventura. Juontajina Larry Zbyszko, Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Backstage-haastatteluja ei illan aikana nähty, mutta sen sijaan Eric Bischoff juonsi oman "erikoisuutislähetyksen" illan alussa. Tämä muuten jäi Jim Rossin viimeiseksi selostamaksi normaaliksi WCW-ppv:ksi koskaan. Ross selostaisi kyllä vielä vuonna 1993 lähetetyn Japan Supershow'n, mutta se oli erikoistapaus. Ross oli saapunut WCW:hen (silloiseen JCP:hen) vuonna 1987, kun Jim Crockett osti Bill Wattsin UWF:n, jossa Ross oli työskennellyt selostajana. Viiden vuoden ajan Ross oli toiminut käytännössä WCW:n pääselostajana, mutta nyt merkittävät muutokset olivat edessä. Palataan niihin vuoden 1993 arvioissa.

Kuva Kuva
Van Hammer & Dan Spivey vs. Cactus Jack & Johnny B. Badd
Starrcade 1992 alkoi siis neljällä Battlebowl-turnauksen joukkueottelulla, jossa satunnaisesti arvotut joukkueet painisivat toisiaan vastaan ja voittajat etenisivät illan lopussa käytävään Battlebowl Battle Royaliin, jonka voittaja saisi arvokkaan Battlebowl-sormuksen. Tämä Starrcade 1992 olikin alkanut sillä, kun viime vuoden Battlebowl-voittajalle Stingille ojennettiin tuo sormus. Nyt illan ensimmäisessä Battlebowl-ottelussa toisensa kohtasivat Van Hammer & Dan Spivey sekä Cactus Jack & Johnny B. Badd. Van Hammer oli viime aikoina saanut jälleen uutta nostetta, ja häntä yritettiin saada jälleen fanien suosikiksi. Hammer oli muun muassa voittanut loppuvuodesta järjestetyn "Jesse Ventura Strongest Arms" -turnauksen, jossa painijat kamppailivat toisiaan vastaan kädenväännössä. Loputtomassa on/off-suhteessa WCW:n kanssa oleva Dan Spivey oli esiintynyt WCW:n ppv:ssä viimeksi puolitoista vuotta sitten, mutta nyt loppuvuodesta 1992 hän oli jälleen ilmestynyt WCW:hen ainakin hetkeksi. Loukkaantumisista kärsinyt Cactus Jack oli taas painikunnossa ja sai parikseen Johnny B. Baddin, joka oli viettänyt suurimman osan vuodesta 1992 merkityksettömissä pikkukuvioissa.

Huoh, milloin Van Hammerista päästään oikein eroon? Tässäkin ottelussa olisi muuten voinut olla mahdollisuuksia enempäänkin, mutta Hammerin hallintaosuudet olivat sen verran kankeaa katsottavaa, että ei voi hirveästi hehkuttaa. Onneksi Hammerin hallintaosuuksia oli kuitenkin aika vähän, ja muiden kolmen annettiin pitää ottelu oikeasti kiinnostavana. Erityisen pahalta näytti, kun Badd teki Hammerille Hurracanranan, ja tämä myi sen käytännössä suoraan niskoilleen. Näyttävä bumppi toki, mutta tuskin oli aivan noin tarkoitettu. Baddin nopean liikkumisen ja tyylikkäiden liikkeiden lisäksi pitää kehua myös Cactus Jackin jälleen kerran loistavaa brawlaamista ja myös Dan Spiveyn varsin intensiivistä meininkiä. Ottelu ei toki ollut hirveän pitkä (noin 7 minuuttia), mutta tällaisena tämä oli ihan kiva tv-ottelutasoinen matsi. Ei suurta valitettavaa, jos Hammeria ei lasketa.
** (6:51)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes & Big Van Vader w/ Harley Race vs. The Barbarian & Kensuke Sasaki
Illan toisessa Battlebowl-turnauksessa nähtiin illan ensimmäinen japanilaistähti. NJPW-painijoista Kensuke Sasaki, Masahiro Chono, The Great Muta ja Jushin Thunder Liger olivat kiertäneet WCW:n kanssa loppuvuodesta 1992, ja heidät kaikki nähtäisiin myös tämän show'n otteluissa. Sasakin joukkuepari oli The Barbarian, joka oli tippunut nopeasti midcardiin hävittyään Ron Simmonsille WCW World Heavyweight -mestaruusottelussa. Dustin Rhodes ja Big Van Vader olivat puolestaan olleet viime aikoina toistensa kimpussa muun muassa WCW:n toisessa turnauksessa, mutta nyt he joutuivat hautaamaan erimielisyytensä ja painimaan joukkueena.

Hmm, tämähän oli yllättävän hyvää menoa! Ehkä olen nyt jotenkin sokeasti rakastunut Vaderiin ja tykkään kaikkeen, mihin Vader koskee, mutta tämäkin ottelu nousi ihan uusiin ulottuvuuksiin juuri Vaderin ansiosta. Etukäteen en odottanut tältä oikeastaan mitään, koska mukana oli muun muassa The Barbarian, mutta niin vain Vaderin ja Barbarianin alkutappelukin oli kovaa kamaa, kun Vader pisti stiffeillä Clotheslineilla Barbarianin matalaksi. Muutenkin homma toimi hyvin, koska Kensuke Sasaki oli loistava kehässä, otti Vaderin iskut todella näyttävästi vastaan ja pystyi itse muun muassa tarjoamaan hurjan Snap Suplexin Vaderille. Myös Dustin Rhodes on kehittynyt koko ajan, ja tässäkin ottelussa Rhodes toimi ihan kivasti. Ei tämä ottelu silti näistä kehuista huolimatta ollut ihan hyvää erikoisempi, koska aikaa oli sen verran rajallisesti, mutta hyvin hoidettu turnausottelu. Hurjan stiffiä meininkiä!
**½ (6:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham & The Great Muta vs. Too Cold Scorpio & Flyin' Brian
Tärkein heti alkuun: kuten oli jo odotettavissa Halloween Havocin aikaan, Barry Windham oli loppusyksystä kääntynyt joukkuepariaan Dustin Rhodesia vastaan ja tehnyt samalla heel-turnin. Windhamista kuoriutui nopeasti ylimielinen ja tylyn brutaali teksasilainen, joka liittoutui yhteen Flyin' Brianin kanssa. Tässä turnauksessa Brian ja Windham arvottiin kuitenkin vastakkaisiin joukkueisiin, ja nyt he joutuivat painimaan toisiaan vastaan, vaikka ottelisivat vielä myöhemmin illalla joukkueena. Brianin joukkueparina ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki nuori Too Cold Scorpio. 27-vuotias Scorpio oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä ja paininut muun muassa Meksikossa, Japanissa ja Euroopassa. Merkittävän WCW-debyyttinsä hän teki marraskuussa 1992 Clash of the Championsissa. WCW oli bongannut lahjakkaan, nopealiikkeisen ja high flying -liikkeillään huomiota keränneen Scorpion ja päätti tuoda hänet Clash of the Championsiin päämestari Ron Simmonsin yllätyspariksi. Tuossa ottelussa Scorpio väläytti hurjan 450 Splash -liikkeensä (jollaista ei WCW:ssä tai amerikkalaisessa mainstream-painissa ylipäänsäkään ollut nähty) ja nousi nopeasti yleisön suosioon. Niinpä Scorpio jatkoi WCW:n kiertueilla painimista ja pääsi nyt myös ppv:hen.

Kolme high flyeria ja taitava Barry Windham, tällä ottelulla oli mahdolisuudet mihin tahansa. Ihan mihin tahansa ei kuitenkaan ylletty, mistä voi syyttää rajallista aikaa, ottelun temmon laantumista loppua kohti ja sekavaa lopetusta. Näiden takia tämä matsi jäi lopulta vain "ihan hyväksi", vaikka alkupuolen mahtavaa vauhdikasta light heavyweight -meininkiä ihaillessa ehdin jo toivoa, että tästä voisi tulla oikeasti pirun kova ottelu. Erityisesti pitää kyllä nostaa hattua Too Cold Scorpiolle, jonka 450 Splash oli näihin aikoihin jotain aivan ennennäkemättömän siistiä. Toki myös Flyin' Brian hoiti osuutensa taas loistavasti, eikä Mutan suorituksessakaan lopun hieman botchattua Moonsaultia lukuun ottamatta ollut mitään moitittavaa. Windham ei ehkä tyyliltään niin sopinut tähän otteluun, mutta hoiti kyllä osuutensa ihan ok:sti (vaikka juuri Windhamin hallinnan aikana ottelun tempo vähän kuolikin). Yhtä kaikki, ihan kiva ottelu muttei mikään supermatsi.
**½ (6:59)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Williams & Sting vs. Erik Watts & Jushin Thunder Liger
Viimeinen Battlebowl-joukkueottelu. Sting oli siis viime vuoden voittaja ja siksi ainut painija, jolla oli taattu paikka turnauksessa. Muut painijat arvottiin näihin otteluihin isosta joukosta, ja osa painijoista jäi siis kokonaan Battlebowlin ulkopuolelle. Stingin joukkuepari Steve Williams oli siirtynyt loppuvuodesta singles-painijaksi WCW:ssä sen jälkeen, kun Williamsin joukkuepari Terry Gordy oli no-showannut Halloween Havocin joukkuemestaruusottelun ja saanut sen takia lähtöpassit WCW:stä. Sting ja Williams saivat vastaansa japanilaisen junior heavyweight -painin legendan Jushin Thunder Ligerin ja... Erik Wattsin. Kyllä vain, Bill Wattsin oma poika Erik Watts teki tässä ottelussa ppv-debyyttinsä. Vasta vuonna 1992 painidebyyttinsä tehnyt ja lähes painitaidoton Watts oli saanut tähän mennessä kovaa pushia WCW:ssä ja napannut isoja päänahkoja STF-finisherillään. Wattsin oman pojan pushaaminen ei jostain kumman syystä miellyttänyt kovin montaa painijaa WCW:n pukuhuoneissa, mutta mitäpä siitä.

Voihan Erik Watts. Jos joskus on pitänyt nimetä yksi totaalisen epäsopiva joukkueparitus, se on kyllä Erik Watts ja Jushin Thunder Liger. Yksi koko maailman parhaista light heavyweight -painijoista pistettynä yhteen pomon painikyvyttömän pojan kanssa. Niinpä toivoin koko ottelun ajan, että Liger hoitaisi kaiken painimisen ja että Watts pysyisi poissa kehästä. Ikävä kyllä niin ei täysin tapahtunut, vaan Wattskin oli päästettävä painimaan. Ei se ihan niin kamalaa katsottavaa lopulta ollut kuin olin pelännyt, mutta ei Wattsille silti minkäänlaisia pisteitä tästä voi antaa. Liger sen sijaan hoiti roolinsa aivan erinomaisesti, ja erityisesti Ligerin yhteenotto Williamsin kanssa oli mukavan erilaista ja piristävää. Kokonaisuutena tämä ottelu ei ollut yhtä kiva kuin kaksi edellistä, vaan enemmän sellainen tv-ottelutyylinen ihan ok matsi. Ei sen kummempaa, eteenpäin.
** (9:08)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Masahiro Chono (c) vs. The Great Muta - NWA World Heavyweight Championship
NWA World Heavyweight -mestaruus jatkaa omaa elämäänsä ja tulee jälleen puolustettavaksi WCW:n ppv:hen. Masahiro Chono on siis puolustanut NWA World Heavyweight -mestaruutta Japanissa hienoissa otteluissa muun muassa Rick Rudea ja The Great Mutaa vastaan. Koska WCW on kuitenkin myös ollut osallisena tässä NWA World Heavyweight -mestaruuden palauttamisessa, haluaa WCW, että mestaruutta puolustetaan myös WCW:n ppv:eissä. Harmi vain, että Bill Watts tuntui vihaavan WCW:n yhteistyötä japanilaisten huipputaidokkaiden painijoiden kanssa, koska Wattsin pelko oli se, että he saisivat WCW:n omat tähdet näyttämään huonoilta ja epäkiinnostavilta. Niinpä dirt sheetien mukaan Watts oli käskenyt NJPW:n tähtiä painimaan tavallista löysemmin ja hitaammin näissä WCW:n ppv:ssä nähtävissä otteluissa, jotta WCW:n omat tähdet näyttäisivät japanilaisia paremmalta. Ja koska japanilaisille maksettiin siitä, että he tekivät työtä käskettyä, he sitten painivat tavallista hitaammin ja kömpelömmin. Lopputuloksena oli katastrofaalisen tylsä Masahiro Chono vs. Rick Rude Halloween Havocissa, ja hiukan jo pelotti etukäteen, mitä tältä kahden japanilaisen väliseltä NWA World Heavyweight -mestaruusottelulta pitäisi odottaa.

Noh, ei tämä yhtä heikko suoritus ollut kuin Halloween Havocin NWA World Heavyweight -mestaruusottelu, mikä ei vielä tarkoita paljon mitään. Tuo Ruden ja Chonon välinen ottelu oli nimittäin oikeasti yksi tylsimmistä kahden taitavan painijan välisistä otteluista, jonka olin koskaan nähnyt. En kuitenkaan syytä siitä Chonoa ja Rudea, vaan buukkausta ja... Bill Wattsia. Ja samaa syytän jälleen. Vai millä muulla voidaan selittää sitä, että jumalauta The Great Muta ja Masahiro Chono repivät toisistaan irti noin 15-minuuttisessa matsissa vain "ihan hyvän" ottelun. Jumalauta, Chonon ja Mutan pitäisi pystyä tuossa ajassa melkein MOTYC-tasoiseen showstealeriin, mutta nyt he vetivät vain juuri ja juuri ihan hyvän matsin. Ottelu alkoi ihan kivasti, mutta sitten sen tempo lopahti taas täysin, ja jostain syystä Chono ja Muta vetivät pelkkiä lukkoja ja restholdeja, vaikka olisivat pystyneet taatusti paljon muuhunkin. Sitten loppua kohti homma onneksi kuitenkin piristyi merkittävästi, ja lopetus oli tällä kertaa hyvä. Näiden ansiosta ottelu saa sentään jonkun verran anteeksi, mutta kyllä tästä silti vähän plääh-fiilis jää, kun tietää, että mahdollisuuksia olisi ollut ihan johonkin muuhun.
**½ (12:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ron Simmons (c) vs. Steve Williams - WCW World Heavyweight Championship
Sitten päämestaruusottelu, joka ei tälläkään kertaa ollut illan pääottelu, vaan ennemminkin välimatsi ennen varsinaisia pääotteluita. Mitä tämä kertoo Ron Simmonsin mestaruuskauden onnistuneisuudesta ja ylipäänsä WCW:n buukkauksesta? Toki nyt tilanne oli vielä erityisen katastrofaalinen: Ron Simmonsin piti nimittäin alun perin puolustaa mestaruuttaan Starrcadessa Rick Rudea vastaan. Simmonsin ja US Heavyweight -mestari Ruden välistä mestaruusottelua oli rakennettu parin kuukauden ajan, ja vielä tämän tapahtuman alussa sitä mainostettiin... Kunnes Eric Bischoff saapui erikoisuutislähetyksessään kertomaan, että Rick Rude oli loukkaantunut eikä pystyisi painimaan tässä show'ssa. Rude oli siis loukkaantunut ihan oikeasti, mutta loukkaantuminen oli ilmeisesti tapahtunut jo pari viikkoa sitten - mistä huolimatta WCW oli loppun asti mainostanut Starrcadessa käytävää Simmons vs. Rude -mestaruusottelua, kunnes show'n alussa totuus paljastettiin katsojille. Well played, WCW, well played. Ennen tätä ottelua Rude saapui paikalle promoamaan vielä, kuinka pettynyt oli, ettei pääse painimaan Simmonsia vastaan. Lisäksi Rude raivosi siitä, että WCW oli ilmoittanut riistävänsä tältä US Heavyweight -mestaruuden, jos hän ei pystyisi puolustamaan vyötä seuraavan 30 päivän aikaan. No, kun Rude oli poissa pelistä, tarvittiin Ron Simmonsille uusi haastaja... ja se oli "Dr. Death" Steve Williams. Miksi? Ei kukaan tiennyt. Williamsin nostoa päämestaruuden ykköshaastajaksi ei selitetty mitenkään, vaan katsojille tyydyttiin toteamaan, että Williams korvaisi Ruden tässä mestaruusottelussa. Williams ei ollut viime aikoina feudannut mitenkään erityisesti Simmonsin kanssa, eikä hän muutenkaan ollut pyörinyt päämestaruuskuvioissa, mutta niin vain hän oli yhtäkkiä tässä ottelussa. Koska miksipä ei.

Huh huh, eipä tätä ottelua voi nyt liiaksi lähteä kehumaan. Jos nyt jo vaikka aloitetaan siitä, että VUODEN SUURIMMAN TAPAHTUMAN PÄÄMESTARUUSOTTELU oli puhdas filleri, niin mitä oikein voi sanoa? Ok, tästä ei voi tosiaan täysin syyttää WCW:tä, koska loukkaantumisille ei voi mitään, ja on toki paskinta mahdollista tuuria, että juuri Rick Rude oli nyt sitten kykenemätön painimaan tässä tapahtumassa. Väitän silti, että Steve Williams vs. Ron Simmons ei ollut paras mahdollinen hätäratkaisu tähän (korostan vielä) VUODEN SUURIMPAAN TAPAHTUMAAN. Niin, varmaan WCW ei sitten oikeasti halunnut pilata mitään isoa ottelua kuten vaikka Vader vs. Simmonsia tai Sting vs. Simmonsia tällein äkkiratkaisuna, mutta olisi se vain tuntunut helvetin paljon isommalta kuin tällainen totaalinen kädenlämpöinen välipuolustus. No, Simmons ja Williams tekivät sen minkä pystyivät ja vetivät loppujen lopuksi ihan hyvän brawlin. Alkurakentelu toimi hyvin, sitten välitaistelu oli tylsähköä, mutta loppua kohden matsi taas piristyi. Harmi vain, että ottelun lopetus oli sitten taas ihan skeidaa ja laski ottelun fiilistä ikävästi. Niinpä tämä oli kokonaisuutena lähinnä tv-ottelutasoinen mättö. Ei ihan sitä, mitä päämestaruusottelulta toivoisi VUODEN SUURIMMASSA TAPAHTUMASSA.
** (15:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ricky Steamboat & Shane Douglas (c) vs. Barry Windham & Flyin' Brian - WCW & NWA Tag Team Championship
Joukkuemestaruuskuvioissa oli siis nähty merkittävä käänne, kun Ricky Steamboat yhdessä uuden joukkueparinsa, nuoren Shane Douglasin kanssa haastoi Barry Windhamin ja Dustin Rhodesin joukkuemestaruuksista marraskuisessa Clash of the Championsissa. Ottelun lopussa Windham onnistui likaisilla keinoilla loukkaannuttamaan Steamboatin ja käski sen jälkeen Dustin Rhodesin lopettamaan ottelun selättämällä Steamboatin. Rhodes ei kuitenkaan halunnut halpaa voittoa Steamboatista, joten Windham kääntyi häntä vastaan. Steamboat ja Douglas voittivat joukkuemestaruudet, ja Windham hyökkäsi brutaalisti Rhodesin kimppuun ottelun jälkeen. Windham ei kuitenkaan tyytynyt entisen joukkueparinsa pieksemiseen, vaan show'n lopuksi hän hyökkäsi tuolin kanssa myös Steamboatin ja Douglasin kimppuun ja pistin Steamboatin vuotamaan verta. Tämä oli valmis pohjustus Starrcadessa käytävään joukkuemestaruusotteluun, johon Windham saapui uuden joukkueparinsa kanssa. Pian heeliksi kääntymisen jälkeen Windham oli lyöttäytynyt yhteen niin ikään hiljattain heel-turnin tehneen Flyin' Brianin kanssa.

No niin, sitten päästiin asiaan. Saattaa olla, että annan tälle korkeamman arvosanan kuin tämä ehkä joidenkin mielestä ansaitsee, mutta minun mielestä tämä oli yksi koko vuoden 1992 parhaista ppv-tason joukkue(mestaruus)otteluista. Asiaan saattaa vaikuttaa hieman se, että tätä ennen nähtiin kasa noita varsin yhdentekeviä Battlebowl-otteluita ja siihen päälle kaksi heikkoa päämestaruusottelua, mutta tämä ottelu pelasti todella paljon laskeneesta fiiliksestäni. Perhana, Ricky Steamboat ja Flyin' Brian pääsivät vihdoin vetämään sen loistavan ottelun, jota olen kahdessa edellisessäkin ppv:ssä heidän kohtaamisiltaan toivonut, ja siihen päälle kehään saatiin vielä Barry Windhamin tyylinen konkari ja Shane Douglasin kaltainen loistava nuori lupaus. Windham oli tässä oma vakuuttava itsensä ja hoiti oman heel-roolinsa hienosti. Douglas puolestaan näytti hyvältä, myi liikkeet hienosti ja väläytti pari näyttävää liikettä itsekin. Ottelun todelliset tähdet olivat silti ehdottomasti Steamboat ja Brian, jotka vetivät loistavaa painia siinä määrin, että kyllä tämä hyvin rakenneltu, hyvin alusta loppuun edennyt ja ennen kaikkea hyvin buukattu ottelu nousee huippumatsien joukkoon.
**** (20:02)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Van Vader w/ Harley Race vs. Sting - King of Cable Tournament Final Match
Jos ette ole vielä huomanneet, WCW rakastaa turnauksia. Battlebowl-turnauksen lisäksi tässä Starrcadessa nähtiin myös King of Cable -turnauksen finaaliottelu. Nyt tietenkin kysytte, mikä on King of Cable -turnaus. Minulla ei ole hajuakaan. WCW oli vain pian Halloween Havocin jälkeen päättänyt aloittaa kahdeksan miehen uuden turnauksen, jonka voittoa mainostettiin todella merkittävänä juttuna ja jonka voittaja saisi hienon pokaalin. Ei mitään selityksiä siitä, mikä olisi turnauksen voiton merkitys ja olisiko tämän voitto enemmän vai vähemmän merkittävä juttu kuin Battlebowlin voitto. Tämä vain oli King of Cable -turnaus, ja sillä selvä. Turnauksen finaaliin olivat selvinneet Big Van Vader ja Sting, jotka olivat toistensa pahimmat vihamiehet. Vader oli päihittänyt turnauksen aiemmissa otteluissa Tony Atlaksen ja Dustin Rhodesin, Sting puolestaan Flyin' Brianin ja Rick Ruden.

Huh huh. Jos joskus näihin aikoihin oli stiffi ottelu, se oli tämä. Hehkutin jo The Great American Bashissa nähtyä Stingin ja Vaderin ottelua paljon, ja siksi minulla oli varsin kovat odotukset tälle ottelulle. Siksi onkin niin mahtavaa, että Vader ja Sting onnistuivat SILTI ylittämään nuokin odotukset! Jumalauta, mitä meininkiä. Vaderilta toinen toistaan hurjempia ja näyttävämpiä power-liikkeitä, mutta toisaalta myös kykyä ottaa Stingin iskuja vastaan ja lentää muun muassa pirun rajun näköisesti ulos kehästä. Sting vastaavasti sitten myi Vaderin power-liikkeet todella hienosti, liikkui vauhdikkaasti kehästä ja veti vielä pari näyttävää high flying -liikettä. Tähän päälle yksi raju spotti kehän ulkopuolella ja sitten ottelun hurjin osa, eli loppupuolella nähdyt Vaderin loputtomat stiffit nyrkiniskut, joita Sting otti vastaan yhden toisensa perään. Teki oikeasti pahaa katsoa, ja siksi juuri tämä oli niin pirun kova ottelu. Tähän päälle vielä kokonaisuutena loistava buukkaus ja hienosti mukana ollut yleisö, niin tämä oli ehdottomasti yksi koko vuoden parhaista otteluista. Pakko nostaa hattua näille kahdelle äijälle siitä, miten täysillä olivat mukana tässä ottelussa. Jotenkin vain Vaderin ja Stingin kemiat pelaavat selvästi pirun hyvin yhteen.
****½ (16:50)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
8 Man Battlebowl Battle Royal Match
Participants: Dan Spivey, Dustin Rhodes, The Great Muta, Barry Windham, Steve Williams, Van Hammer, Big Van Vader, Sting
Illan Main Event. Battlebowl Battle Royal, jonka voittajalle oli luvassa mainetta, kunniaa ja hieno sormus. Tällä kertaa Battle Royalia ei siis käyty kahdessa kehässä, kuten viime vuonna, koska osanottajia oli Battle Royalissa niin paljon vähemmän.

Pakko myöntää, että äskeisen Vader vs. Stingin jälkeen ei ollut enää mitenkään hirveästi intoa katsoa tätä ottelua, jossa niin ikään Vader ja Sting olivat suurimmat tähdet. Siihen nähden tämä ottelu hoiti roolinsa jopa varsin mallikkaasti: matsi lähti käyntiin räjähdysmäisesti, ja Vaderin loikka sisääntulorampilta kehään Stingin päälle oli pirun näyttävä. Samoin oli Dustin Rhodesin Bulldog sisääntulorampin päälle Barry Windhamille vähän myöhemmin. Muuten matsin keskivaihe oli sitten aivan liian pitkä, ja siinä oli aivan liikaa Battle Royaleille tyypillistä kehäköysien luona hieromista ilman, että mitään oikeasti tapahtui. Meinasin jo menettää kiinnostukseni matsiin kokonaan tuon puuduttavan keskivaiheen kohdalla, mutta loppuvaiheet pelastivat tästä jonkun verran. Kahtena viimeisenä painijana oli nimittäin kaksi oikeasti yllättävää nimeä, ja heidän välinen taistelunsa lopussa olikin sitten varsin viihdyttävää katsottavaa. Myös lopetus oli aidosti yllätys. Tämän ansiosta ottelu nousee ihan ok -suoritukseksi, vaikka keskivaihe matsissa oli tosiaan aivan liian pitkä ja aivan liian tylsä.
** (14:01)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Big Van Vader
** Sting
* Flyin' Brian

Kokonaisarvio Starrcadesta: Aika kahtiajakoinen show. Joukkuemestaruusottelu ja Sting-Vader olivat loistava, Sting-Vader jopa yksi koko vuoden parhaista otteluista. Sen sijaan päämestaruusottelut olivat pahoja pettymyksiä. Välissä oli sitten Battlebowl-turnaus, jonka joukkuematsit olivat parhaimmillaan ihan hyviä ja huonoimmillaankin ihan ok:ita. Illan päättänyt Battle Royal oli sitten aika turha, mutta kohtuullinen silti. Kokonaisuutena tämä Starrcade ei jättänyt mitenkään erityisen mahtavaa fiilistä, eikä WCW ollut tänäkään vuonna onnistunut rakentamaan vuoden suurimpaan tapahtumaansa oikeasti yhtään jätti-ison feudin blow off -ottelua, mikä on kyllä aikamoinen pettymys. Yhtä kaikki, kyllä tämä Ok ppv oli, mutta ei sen enempää.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
2. WCW Beach Blast - Hieno
-------------------
3. WCW WrestleWar - Hyvä
4. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
5. WCW Starrcade - Ok
6. WWF WrestleMania VIII - Ok
7. WWF SummerSlam - Ok
8. WCW Japan Supershow - Ok
9. WCW The Great American Bash - Ok
10. WWF Survivor Series - Ok
11. WCW Halloween Havoc - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
ROYAL RUMBLE 1993

Vuosi 1993, tervetuloa! Aloitamme uuden vuoden tietenkin WWF:n perinteikkäällä Royal Rumblella: tämä oli historian kuudes Royal Rumble -tapahtuma ja viides kerta kun se lähettiin ppv:nä. Tällä kertaa tapahtuman nimikko-ottelu oli kuitenkin saanut aivan uudenlaisen merkityksen. Vuosina 1988-1991 Royal Rumble -ottelu oli ollut vain erikoinen Battle Royal ilman sen kummempia panoksia. Sitten viime vuonna Rumblen voittaja voitti samalla WWF-mestaruuden. Nyt WWF-mestaruus ei ollut vakanttina, joten sitä ei enää voitu laittaa Rumble-ottelun panokseksi, mutta sen sijaan WWF oli keksinyt jotain ihan muuta: Rumble-ottelun voittaja ansaitsisi päämestaruusottelun WrestleManiassa. Kuten tiedämme, tästä panoksesta tulikin sitten Rumble-ottelun vakioelementti, joka teki ottelusta oikeasti merkittävän ja legendaarisen ja nosti koko Royal Rumblen siihen aseman Road to WrestleMania-tapahtumana kuin se on nykyisin.

Kuten Survivor Series 1992:n kohdalla totesin, WWF oli näihin aikoihin isojen muutosten äärellä. Suuri osa vanhoista tähdistä oli lähtenyt, ja WWF yritti kovasti luoda uusia isoja nimiä. Samalla WWF yritti myös muuttaa tuotettaan vakavammin otettavaksi ja korostaa sitä, että tapahtumissa nähtäisiin oikeasti hyvää painia. Tähän liittyi tietenkin se, että Main Eventissä pyörivät nyt Bret Hartin ja Ric Flairin tapaiset nimet. Paitsi että... No palataan, siihen myöhemmin. Sen sijaan on nostettava esille yhden merkittävän aikakauden alku. WWF oli päättänyt yrittää pelastaa kovaa vauhtia laskevat tv-katsojaluvut uudistamalla tv-show-tarjontansa. Prime Time Wrestling oli ollut WWF:n pääshow vuodesta 1985 lähtien, mutta tuo maanantai-iltaisin lähetetty ohjelma oli menettänyt kovaa vauhtia katsojalukujaan ja koko ohjelma tuntui vanhanaikaiselta. Niinpä tammikuun 1993 alussa lähetettiin historian viimeinen Prime Time Wrestling, ja sen tilalla seuraavana maanantaina alkoi aivan uusi kaksituntinen live-show nimeltään Raw. Kyllä, kuten WWE on viime aikoina muistanut hehkuttaa, Raw sai alkunsa 25 vuotta sitten, ja osittain juuri Raw'n alku tiesi myös uutta alkua WWF:lle sekä koko showpainibisnekselle. Raw'n ensimmäinen jakso keräsikin varsin kovat katsojaluvut, mutta harva uskoi niiden pysyvän samalla tasolla kovin pitkään.

Selostajina tässä Royal Rumblessa toimivat GORILLA MONSOON ja Bobby Heenan. Ikisuosikkini Gorilla Monsoon teki siis vielä yhden kerran paluun ppv-selostamoon, mutta tämä jäi käsittääkseni hänen viimeiseksi ppv-selostuksekseen. WrestleMania IX:ssä Monsoon tekee kyllä vielä näyttävän sisääntulon, mutta selostamoon hän ei enää saavu. Monsoonin korvaisi eräs toinen lahjakas selostaja, mutta palataan siihen myöhemmin. Tämä on eräänlainen aikakauden loppu niin ikään, koska Monsoon oli toiminut WWF:n ppv-selostajana ensimmäisestä WrestleManiasta lähtien. Monsoon ja Ventura sekä Monsoon ja Heenan ovat edelleen yksiä kaikkien aikojen suosikkiselostusparejani. Nyt siis Monsoon ja Heenan vielä kerran äänessä. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja painijasta selostuspuolelle siirtynyt Raymond Rougeau.

Kuva Kuva
Beverly Brothers vs. Steiner Brothers
Vuoden ensimmäisen ppv:n vuoden ensimmäinen ottelu alkaisi merkittävällä WWF-ppv-debyytillä. Vuosikausien ajan WCW:n tähtijoukkueena toimineet ja fanien suursuosikiksi nousseet Steinerin veljekset olivat siis syksyllä 1992 saaneet tarpeeksi WCW:stä ja ennen kaikkea Bill Wattsista, ja niinpä he eivät suostuneet enää allekirjoittamaan uutta sopimusta, kun edellinen päättyi joulukuussa 1992. Hetken aikaa Steinerit pyörivät Japanissa, jossa he osoittivat omanarvontuntonsa kieltäytymällä jobbaamasta paljon kenellekään. Selvää oli kuitenkin se, että WWF haluaisi palkata tämän suuresti suositun kaksikon riveihinsä, ja niinpä Steinerit debytoivat WWF:ssä vuodenvaihteen aikaan. Nyt he pääsivät esiintymään ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Toistaiseksi WWF:n yleisö ei ollut vielä Steinereista aivan niin innoissaan kuin WCW:n fanit olivat olleet, mutta WWF:llä oli kova luotto Steiner-kaksikkoon. Mitä tulee Steinereiden vastustajiin, tämä jäi Beverly-veljesten viimeiseksi ppv-esiintymiseksi WWF:ssä. Beverlyt olivat vuodenvaihteen aikaan menettäneet jo managerinsa, ja pian tämän Royal Rumblen jälkeen joukkue hajosi. "Veljes"kaksikosta Beau Beverly (Wayne Bloom) eläköity koko painibisneksestä vuoden 1993 aikana, Blake Beverly (Mike Enos) puolestaan siirtyisi WCW:hen ja painisi vielä siellä. Beverlyt olivat olleet parin vuoden ajan sellainen takuuvarma suorittaja WWF:n joukkuedivisioonassa, mutta koskaan he eivät nousseet sitä kummempaan asemaan rosterissa.

Helkkari että pidän Steiner Brotherseista, ei voi mitään. On vain niin ilo katsoa kahta taitavaa painijaa, jotka hallitsevat samaan aikaan näyttävät voimaliikkeet, loistavan joukkuepainin, sopivasti teknistä painia ja pari epätyypillistä high flying -liikettäkin. On sääli, että vähitellen Scott ja Rick ajautuivat sitten siihen kuntoon, ettei kummastakaan ollut enää painimaan huippuotteluita, koska 1990-luvun alkuvuosina Steinerit olivat oikeasti parasta, mitä amerikkalaisessa joukkuepainissa oli. Tässäkin hiljattain WWF:ään saapunut kaksikko pisti heti parastaan ja kantoi Beverly Brothersit hyvään openeriin. Toki Beverlyt olivat WWF:n joukkuedivarista sieltä paremmasta päästä siinä mielessä, etteivät hekään olleet täysiä paskasäkkejä kehässä vaan pystyivät parhaimmillaan ihan hyvään otteluun. Niinpä Beverlyt pysyivät matsissa varsin vaivatta mukana ja hoitivat oman hallintaosuutensa ihan kunniakkaasti, mutta ottelun todelliset tähdet olivat kyllä Scott ja Rick. Jälleen pari ihan helkkarin hienoa Suplexia, tappavan näköistä Steinerlinea ja lopuksi tietenkin Scottin raju Frankensteiner. Juuri tällaisia intensiivisiä joukkuetappeluita on todella ilo katsoa, hyvä alku illalle, vaikka mitään sen erikoisempaa tässä matsissa ei nähtykään.
*** (10:34)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) vs. Marty Jannetty - WWF Intercontinental Championship
Kyllä vain, Marty Jannetty oli palannut takaisin ja pääsisi vihdoin kohtaamaan entisen joukkueparinsa! Shawn Michaels oli siis tehnyt sokeeraavan heel-turnin vuoden 1992 alussa, kun hän kääntyi ystäväänsä ja joukkuepariaan Marty Jannettya vastaan iskemällä tälle Superkickin ja heittämällä hänet ikkunasta läpi Brutus Beefcaken isännöimässä Barber's Shop -segmentissä. Monet tietenkin odottivat, että tämä kuuma pitkäikäisen joukkueen hajottanut kuvio huipentuisi merkittävään feudiin ja kenties isoon WrestleMania-otteluun. Niin tavallaan odotti WWF:kin, mutta sitten Marty Jannettya vaivanneet henkilökohtaiset demonit sotkivat suunnitelmat: helmikuussa 1992 Jannetty kävi käsiksi poliisiin ja hänen hallustaan löydettiin kokaiinia. Jannetty tuomittiin kotiarestiin ja WWF irtisanoi hänet. Loppuvuoteen 1992 mennessä Jannetty oli kuitenkin kärsinyt rangaistuksensa, ja WWF päätti antaa Jannettylle uuden mahdollisuuden. Niinpä loppusyksystä 1992 Jannetty teki todellisen yllätyspaluun hyppäämällä yleisön joukosta kehään kesken WWF:n tv-show'n, kun Shawn Michaels peilaili itseään managerinsa Sensational Sherrin avustuksella kehässä. Jannetty yritti lyödä Michaelsia peilillä, mutta Michaels suojautui vetämällä oman managerinsa Sherrin suojakseen, minkä takia Jannetty löi peilillä vahingossa Sherriä. Peili hajosi Sherrin päähän, ja Sherri loukkaantui tilanteessa (myös oikeasti lievästi: pieniä lasinsiruja joutui ilmeisesti Sherrin silmiin). Niinpä Sherriä ei nähty pariin kuukauteen, mutta Jannetty vannoi edelleen kostoa Michaelsille ja halusi päästä tähän käsiksi. Viimein Royal Rumbleen buukattiin tämä hyvin henkilökohtainen IC-mestaruusottelu, ja myös Sensational Sherri ilmoitti saapuvansa ringsidelle. Hän ei kuitenkaan ilmoittanut, kenen puolella olisi. Sherri oli selvästi alkanut saada tarpeekseen ylimielisestä Michaelsista ja siitä, miten Michaels kohteli häntä.

Hemmetti, ehdin jo toivoa että tästä Michaelsin ja Jannettyn ottelusta olisi kuoriutunut heti vuoden ensimmäinen klassikko-ottelu. Olen nähnyt tämän matsin vain kerran aiemmin, ja minulla ei ollut ihan tarkkoja muistikuvia siitä, kuinka kova ottelu oli kyseessä. No, lopputuloksena oli ehdottomasti hieno ja teknisesti taitava ottelu... Mutta ei tästä nyt ihan klassikko-otteluksi tai edes huippuluokkaan yltäväksi otteluksi lopulta ollut. Oikeastaan suurin ongelma oli se, että ottelusta liian iso osa käytettiin alkupuolen rauhalliseen rakenteluun ja liian pieni osa lopputaisteluun. Rauhallinen rakentelu oli kyllä hyvää, ja Michaels työstämässä Jannettyn olkapäätä oli erinomainen oppikirjaesimerkki kehäpsykologiasta. Sen sijaan Jannettyn alun hallintaosuus oli ehkä hitusen kömpelö, ja tuntui siltä, että Jannetty kärsi ehkä vielä jonkinlaisesta ring rustista. Ottelun aikana Jannetty kyllä piristyi todella paljon, ja lopputaisteluissa hän olikin jo aivan liekeissä. Erityisesti Jannettyn Suplex Michaelsille kehästä ulos oli pirun näyttävä. Lopputaisteluvaiheessa sytyin tälle ottelulle siis todella paljon, ja ehdin jo toivoa, että jos tämä oikeasti jännittävä vääntö jatkuisi vielä muutaman minuutin, olisi tällä mahdollisuuksia nousta neljän tähden otteluksi. Ikävä kyllä sitten saatiin pakollinen Sherrin sekaantuminen, joka oli geneerisyydeessän aika tylsä ja johti siihen, että ottelu päättyi lopulta kuin seinään. Harmi, ei siis ihan huippumatsia mutta ehdottomasti hieno kamppailu IC-vyöstä silti.
***½ (14:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Big Boss Man
Lisää comebackeja! Ja myös poistumisia. Bam Bam Bigelow teki siis nyt ensimmäisen esiintymisensä WWF-ppv:ssä sitten WrestleMania IV:n. Tuolloin Bigelow oli ollut aivan uransa alussa mutta erittäin lupaava ja kokoisekseen erittäin taitava painija. Parin seuraavan vuoden ajan Bigelow esiintyi satunnaisesti WCW:ssä, mutta todelliseksi tähdeksi hän nousi Japanissa. Ensin Bigelow paini NJPW:ssä, jossa hän muun muassa muodosti murhaavan tehokkaan joukkueen Big Van Vaderin kanssa. Myöhemmin Bigelow lähti NJPW:stä ja loikkasi AJPW:hen, jossa hän nappasi muutaman todella ison voiton. Bigelowista olisi voinut tulla suuri monsteritähti Japanissa, mutta sen sijaan hän tarttui Vince McMahonin tarjoukseen, kun tämä pyysi Bigelowia palaamaan WWF:ään. WWF oli ilmeisesti nähnyt, kuinka hyvin Vader toimi WCW:ssä ja he halusivat samaa. Bigelow teki comebackinsa vuoden 1992 lopussa, ja tämä oli hänen ensimmäinen ppv-ottelunsa sen jälkeen. Vastaansa Bigelow sai Big Boss Manin, joka puolestaan oli aivan lähtökuopissaan WWF:stä. Bossman oli vuosien ajan ollut WWF:n keskikortin semmoinen takuuvarma tukipilari, jonka WWF oli aina heittänyt johonkin sellaiseen kuvioon, jossa tarvittiin isoa miestä. Nyt Bossman oli kuitenkin lähdössä WWF:stä, ja itse asiassa hän jätti firman heti Royal Rumblen jälkeen. Ei hätää, näissä arvioissa Bossmanista kuultaisiin kyllä vielä.

Hemmetti, miten pirun uskottavalta Bam Bam Bigelow näytti jälleen tässä ottelussa. Ottaen huomioon kuinka uskottavan näköinen, isokokoinen ja saman aikaan perhanan taitava Bigelow oli näinä huippuvuosinaan, on ihan käsittämätöntä, ettei hänestä tullut koskaan Main Event -tähteä WWF:ssä tai WCW:ssä. Bigelow jos kuka olisi ollut näihin aikoihin nimenomaan täydellinen nimi ME-kuvioihin ja jopa väliaikaiseksi päämestariksi. No, sitä mahdollisuutta Bigelowille ei koskaan annettu, mutta hän silti otti parhaan mahdollisen hyödyn irti näistä tilaisuuksista, joita hänelle annettiin. Tämäkin ottelu oli nimenomaan Bigelowin loistavan työskentelyn, hyvän liikkumisen ja näyttävien power-liikkeiden ansiosta ihan hyvä. Boss Man on aina välillä loistanut myös yllättävän hyvin näissä brawlereiden välisissä mäiskinnöissä, mutta ensimmäisen WWF-runinsa ehtoopuolella oleva Boss Man vaikutti tässä erittäin väsähtäneeltä. Kokonaisuutena lähinnä siis ihan kiva ottelu, mutta ei sen kummempaa.
** (10:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. Razor Ramon - WWF Championship
Bret Hart oli jatkanut myös Survivor Seriesin jälkeen uraansa taistelevana mestarina ottamalla vastaan kaikki päämestaruuden haastajat, jotka vain uskaltautuivat asettua hänen tielleen. Nyt hän kohtaisi kuitenkin "mestaruuskautensa kovimmaksi haastajaksi" mainostetun Razor Ramonin, joka oli ollut syksyisestä WWF-debyytistään lähtien todella kovassa nosteessa. The Bad Guy oli tuhonnut useita WWF:n isoja tähtiä, ja siksi hän oli mielestään valmis päihittämään myös Bret Hartin mestaruudesta. Todisteeksi tästä Ramon oli pari viikkoa ennen ppv:tä hyökännyt pukuhuoneessa rajusti Bret Hartin veljen Owen Hartin kimppuun. Hart oli tietenkin suuttunut tästä tempusta todella pahasti.

Mitäpä tähän sanomaan? Nuoren, kovassa nosteessa olevan Razor Ramonin ja juuri Main Event -kuvioihin nousseen Bret Hartin ottelu WWF:n päämestaruudesta on aikamoinen hidden gem jo pelkästään paperilla. Ottelu itsessään ei lopulta noussut ihan MOTYC-tasolle tai sellaiseksi otteluksi, jota muisteltaisiin vuosikausia myöhemmin, ja siihen suurin syy lienee se, että molemmat olivat tosiaan vielä vasta täyttämässä isoja saappaitaan. Yleisö ei ollut mitenkään ihan räjähtäväisesti mukana (vaikka pitikin kyllä koko ottelun ajan hyvin ääntä), eikä matsissa ollut sellaista suurta päämestaruusottelun tuntua. Tästä kritiikistä huolimatta on siis päivänselvää, että Hartin ja Ramonin ottelu oli loistava. Ehdoton huippuottelu, joka oli ensimmäisestä minuutista viimeiseen rakenneltu loistavasti. Molemmat pääsivät hallitsemaan ottelua ja työstämään toisen ruumiinosaa: erityisesti Ramon telomassa Hartin keskivartaloa oli aivan esimerkillistä meininkiä. Muutenkin ottelu kulki pirun hyvin, ja Survivor Seriesin Hart/Michaelsin tavoin tässä oli taas sellainen ihanan tuore tunnelma: kaukana olivat ajat, kun WWF:n päämestaruudesta paini Hulk Hogan jonkun möykyn kanssa. Nyt sen sijaan päämestaruudesta ihan oikeasti täysillä painivat Hartin ja Ramonin tapaiset loistavat lahjakkuudet. Kokonaisuutena siis loistava ottelu ja hieno päämestaruusmatsi, vaikkei sitten kuitenkaan ihan mikään superklassikko.
**** (17:52)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ The Narcissist & Bobby Heenan
Vielä ennen illan Main Eventiä meille tarjoiltiin todella merkittävä debyytti, kun The Narcissist-niminen supertähti teki ensiesiintymisensä WWF:ssä. Bobby Heenan oli viikkokaupalla hehkuttanut tätä Narcissistia, joka saapuisi WWF:ään Royal Rumblessa, ja vihdoin nyt paljastui, että Narcissist oli... Lex Luger. Kyllä, WCW:stä Vince McMahonin leipiin ja ensin World Bodybuilding Federationiin palkattu Lex Luger olisi vihdoin saapumassa WWF:ään painijaksi. WCW:n Lugerille asettama esiintymiskielto WWF:n lähetyksissä oli vihdoin rauennut, joten WWF saattoi tuoda Lugerin osaksi rosteriaan. Se oli toki hyvä siksikin, että koko WBF oli osoittautunut katastrofiksi ja kaatunut vuoden 1992 aikana. Myös Lugerin elämä oli muuttunut merkittävästi, kun hän oli joutunut todella vakavaan moottoripyöräonnettomuuteen. Nyt Luger oli kuitenkin kunnossa, ja WWF:n uuden steroidisäädöstön vuoksi hänkin oli paljon pienempikokoinen kuin aiemmin urallaan. Luger siis debytoi, kun Heenan paljasti ison peitteen alla olevan "peilikaapin", jonka sisällä The Narcissist seisoi. Ylimielisen Narcissistin gimmick oli siis se, että hän rakasti omaa vartaloaan, omia lihaksiaan ja omaa itseään loputtomasti ja halusi käyttää kaiken aikansa itsensä ihailuun. Heenan hehkutti Narcissistia useiden minuuttien ajan, kunnes Narcissist sulkeutui takaisin peitteen alla. Kehädebyyttiä ei siis vielä tässä ppv:ssä nähty.

Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania IX Title Shot
Participants: Ric Flair, Bob Backlund, Papa Shango, Ted DiBiase (c), Brian Knobbs, Virgil, Jerry Lawler, Max Moon, Tenryu, Mr. Perfect, Skinner, Koko B. Ware, Samu, The Berzerker, The Undertaker, Terry Taylor, Damien Demento, IRS (c), Tatanka, Jerry Sags, Typhoon, Fatu, Earthquake, Carlos Colon, El Matador, Rick Martel, Yokozuna, Owen Hart, Repo Man, Randy Savage
Ennen tämän ottelun alkua Cesaria ja Kleopatraa esittäneet näyttelijät saapuivat lukemaan jonkinlaisesta paperista, kuinka tämän ottelun voittaja kohtaisi WrestleMania IX:ssä päämestarin. Tämän turhan osuuden oli tarkoitus siis hehkuttaa sitä, että WrestleMania järjestettäisiin Las Vegasissa Caesar's Palacessa. Mutta se siitä, itse asiaan ja muutamien painijoiden erityismainintoihin. Niitä riittää tällä kertaa, koska tässä nähtiin sekä merkittäviä debyyttejä että poistumisia. Kaikkein isoin juttu oli toki se, että tämä ottelu jäi numerolla 1 kehään tulleen Ric Flairin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi lähes kymmeneen vuoteen. Flair oli saapunut syksyllä 1991 suuren kohun saattelemana WWF:ään ja polttanut kaikki sillat mennessään viemällä mukanaan WCW World Heavyweight -mestaruusvyön. Monet olivat odottaneet, että Flair ei koskaan palaisi WCW:hen, mutta niin oli käymässä jo näin lyhyen ajan jälkeen. Syksyllä 1992 alkoi olla selvää, että WWF ei aikoisi pitää ikääntyvää (43-vuotiasta) Flairia enää Main Eventissään, vaan Flairin asemaa laskettaisiin vähitellen. Tarkoituksena oli pistää hänet ensin jobbaamaan tuleville tähdille ja sitten siirtää Flair ehkä backstage-rooliin. Flair puolestaan ei tätä halunnut, ja niinpä tammikuussa 1993 WWF ja Flair päätyivät hämmästyttävän hyvin sopimukseen siitä, että Flairin ja WWF:n yhteistyö päättyisi tammikuun 1993 lopussa. Tämä Royal Rumble jäi siis Flairin viimeiseksi ppv:ksi, ja tätä tapahtumaa seuranneessa Raw'ssa Flair häviäisi Mr. Perfectille Loser Leaves WWF -ottelun. Tämä oli jälleen yhden aikakauden päätös.

Vastapainoksi tässä nähtiin myös kaksi todella isoa "uutta" nimeä. Flairin kanssa ottelun aloittanut Bob Backlund teki siis tässä Rumblessa elämänsä ensimmäisen WWF-ppv-esiintymisen ja samalla merkittävän paluun parrasvaloihin. 1970-luvulla uransa aloittanut Backlund oli ollut 1980-luvun alkuvuosina koko WWF:n ykköstähti ja vuosien ajan firman päämestari. Vuonna 1984 Backlund lähti kuitenkin WWF:stä ja eläköityi koko bisneksestä. Backlund aloitti oman painikoulunsa, eikä häntä nähty vuosiin missään, kunnes jotenkin ihmeessä Herb Abrams sai Backlundin suostuteltua painimaan vuonna 1991 UWF:n ppv:ssä. Samoihin aikoihin Backlund teki myös pari esiintymistä Japanissa, mutta todellinen käänne nähtiin vasta syksyllä 1992, kun Backlund teki Vince McMahonin kanssa uuden sopimuksen ja palasi vuosien tauon jälkeen WWF:ään. Koko bisnes oli kuitenkin muuttunut Backlundin eläköitymisen jälkeen, eikä monilla faneilla ollut edes hajua, kuka Backlund oli. Niinpä Backlundin ura WWF:ssä oli paluusta lähtien ollut toistaiseksi varsin vaisua, vaikka ilmeisesti Vincen alkuperäinen idea oli se, että Backlundista olisi tällä uudella "no steroids" -aikakaudella voinut saada ison tähden. No, Backlund oli nyt kuitenkin palannut ja palaisimme häneen vielä. Backlundin ohella toinen todella merkittävä debyytti oli Jerry Lawlerin ensimmäinen WWF-ppv-esiintyminen. Monelle tämä oli jopa hetki, jolloin helvetti jäätyi: Lawler oli ollut Tennesseen alueen ykköstähti 1970-, 1980 ja 1990-luvuilla ja vannonut, ettei hän koskaan siirtyisi Vince McMahonin palkkalistoille. Niin vain kaikki muuttui vuoden 1992 lopussa. WWF oli aloittanut yhteistyönsä Tennesseen alueen USWA-promootion kanssa, ja lopulta Lawler tarttui Vincen tarjoukseen. Se oli houkutteleva, koska Lawler tiesi ikääntyvänsä kovaa vauhtia ja Vince tarjosi hänelle ensisijaisesti paikkaa color commentatorina ja lähinnä satunnaisena painijana. Lawler sai myös jatkaa painimista oman kotiseutunsa USWA-promootiossa, kunhan hoitaisi ensin WWF:n buukkaukset. Niinpä kiero ja ylimielinen "King" debytoi WWF:ssä ja saapui Royal Rumbleen.

Sitten vähemmän isoihin nimiin. Ensimmäisen ppv-ottelunsa paini mystistä voodootohtoria esittävä Papa Shango. Shango oli siis 1980-luvun lopussa debytoineen Charles Wrightin surullisenkuuluisa ensimmäinen WWF-gimmick, ja hän oli Papa Shango -hahmolla muun muassa sekaantunut WrestleMania VIII:n Main Eventiin ja vetänyt kamalan feudin Ultimate Warriorin kanssa. Ppv-otteluun Papa Shango pääsi kuitenkin vasta nyt. Samoin ensiesiintymisensä ppv:ssä teki Max Moon. Kyseessä oli hyvin erikoinen gimmick: vähän kuin tulevaisuudesta saapunut avaruushahmo, josta kukaan ei tiennyt oikeastaan mitään. Tämä erikoinen gimmick oli suunniteltu alun perin meksikolaiselle suursuosikille Konnanille, jonka piti saapua WWF:ään syksyllä 1992. Konnan ja WWF eivät kuitenkaan päässeet lopulta yksimielisyykseen sopimuksesta, joten Konnanin WWF-ura jäi näkemättä. Max Moon -hahmo ja siihen liittyvä puku olivat kuitenkin valmiita, joten gimmick siirrettiin WWF:n alakortin painijalle Paul Diamondille, joka oli aikaisemmin paininut Orient Expressissä Kato-nimellä. Erikoisesiintymisen tässä ppv:ssä teki myös japanilainen suosittu painija Tenryu. Hänen esiintymisensä oli tarkoitus lähinnä promota WWF:n Japani-yhteistyötä. Harvinaisen esiintymisen teki myös puertoricolainen konkaripainija Carlos Colon. En oikeastaan edes tiedä, miksi Colon esiintyi tässä show'ssa, mutta pysyväksi osaksi WWF:n rosteria hän ei jäänyt. Paluunsa WWF-kehiin teki myös Terry Taylor. Taylor oli saanut WCW:stä potkut syksyllä 1992, joten hän päätti palata firmaan, joka oli tehnyt hänestä pellen Red Rooster -gimmickillä. Nyt Taylor sai olla oma itsensä, mutta merkittävää suosiota hän ei saavuttanut. Oikeastaan Taylor siirtyi enemmänkin backstage-haastattelijan rooliin pian WWF:ään saapumisensa jälkeen. Ensiesiintyminen nähtiin myös Damien Dementolta, mieheltä joka muistetaan parhaiten 2000-luvulla meemiksi nousseesta "Don't call me a jobber" -videostaan (ja siitä että jobbasi Undertakerille historian ensimmäisen Raw'n Main Eventissä). Demento oli 1980-luvun loppupuolella uransa aloittanut isokokoinen painija, joka saapui WWF:ään vuonna 1992 ja sai tämän erikoisen "mystisen pahishahmon" itselleen. Hahmosta ei lopulta tullut mainittavaa suosikkia, ja Demento lähti WWF:stä syksyllä 1993. Tämä jäi hänen ainoaksi ppv-esiintymisekseen.

Kaikkien näiden saapuneiden vastapainoksi moni painija teki tässä Rumblessa myös viimeisen ppv-esiintymisensä: Nasty Boysit Jerry Sags ja Brian Knobbs lähtivät WWF:stä vuoden 1993 aikana ja palasivat WCW:hen. Samoin Repo Man jätti WWF:n keväällä 1993 ja siirtyi myöhemmin WCW:hen. Myös Skinner teki viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä itsenään, vaikka WrestleMania IX:ssä hänellä olisi vielä erikoinen rooli. Koko B. Ware paini WWF:ssä vuoden 1994 loppupuolelle saakka, mutta ppv:ssä häntä ei enää nähtäisi. The Berzerker jätti WWF:n lähes heti Royal Rumblen jälkeen ja palaisi amerikkalaiseen painibisnekseen vasta vuosia myöhemmin lyhyesti WCW:ssä. Natural Disasters -kaksikon Typhoon ei enää esiintyisi tämän jälkeen WWF:n ppv:ssä ja myös Earthquake jäi pitkälle tauolle. Typhoon lähti WWF:stä syksyllä 1993, Earthquake palaisi vielä. Ja lopuksi: Tito Santana teki tässä Rumblessa viimeisen WWF-ppv-esiintymisen. Santana oli ollut koko WWF:n keskikortin eräänlainen kulmakivi 1980-luvun puolivälistä saakka, mutta nyt ikääntynyt Santana alkoi vihdoin olla uransa loppupuolella. Santana jätti WWF:n elokuussa 1993 eikä enää esiintynyt ppv:ssä tämän show'n jälkeen.

Viime vuoden mahtavan Royal Rumblen jälkeen tämä oli kyllä ikävä pettymys. Tässä oli muutama hieno hetki (Mr. Perfectin ja Ric Flairin taistelu, Undertakerin dominanssi ja kahden viimeisen painijan lopputaistelu), mutta muuten tämä oli suurimmaksi osaksi yllättävän tylsää ja yksitoikkoista katseltavaa. Ongelma ei edes ollut se, että kehässä ei olisi ollut ollenkaan osaavia painijoita. Tasaisin väliajoin kehään saatiin ihan hyviä painijoita, mutta kukaan ei vain oikein loistanut tai päässyt jotenkin väläyttämään osaamistaan, kun ne kaikkein tylsimmät ja yksitoikkoisimmat naamat hallitsivat matsia ja pitivät temmon tappavan tasaisena. Bob Backlundille rakennettiin tässä selviytymistarinaa, joka oli siinä mielessä hyvin buukattu, että ottelun lopussa Backlund sai oikeasti isot suosionosoitukset. Sitä odotellessa meni kuitenkin noin tunti niin, että Backlund oli koko ajan yksi huomion keskipisteistä ja kukaan ei tuntunut oikein välittävän hänestä ennen aivan loppua. Lopputaistelu sen sijaan oli sitten kahden viimeisen painijan välillä aika hyvä, mutta sekin loppui kyllä typerästi. All in all, yksi huonoimmista näkemistäni Rumbleista, mutta Rumble-fanina tykkäsin toki tästäkin silti.
*** (66:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Razor Ramon
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Vähän kahtiajakoinen ppv. Päämestaruusottelu oli huippumatsi muttei ehkä hyödyntäny kaikkea potentiaaliaan. Samoin IC-mestaruusottelu oli hieno kamppailu mutta olisi voinut olla parempikin. Steinerit ja Bigelow näyttivät debyytti/comeback-otteluissaan hyviltä mutta matsit olisivat voineet olla vielä parempia. Royal Rumble viihdytti mutta oli silti Rumbleksi aika heikko. Kaikesta kitinästä huolimatta tämä ppv jätti kokonaisuutena minulle hyvän fiiliksen. Jotenkin tässä oli hemmetin tuore ja kiva meininki. Michaels/Jannetty oli WM-luokan ISO ottelu, Hart/Ramon tuntui tosi tuoreelta päämestaruusottelulta, Steinerit ja Bigelow olivat mahtava lisä WWF:n rosteriin ja vanhat tähdet olivat kovaa vauhtia kokonaan katoamassa WWF:stä. Tätä katsoessa tuli sellainen olo, että uusi aikakausi todella oli täällä. Kääntyy juuri ja juuri Hyvän puolelle, koska mitään oikeasti heikkoa tai huonoa tässä ei ollut.

1. WWF Royal Rumble - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]ENDVR 11[/align]

The Garage, Islington, Lontoo
21.6.2015

- Ilta availtiin Damon Moserin ja Wild Boar Mike Hitchmanin välisellä ottelulla. Moser oli tosiaan SSS16-viikonloppuna paljastunut Faceless-joukkion jäseneksi ja säänyt myös pikaisesti kenkää joukon muuntautuessa The Originiksi. Hitchan oli puolestaan saanut kuonoonsa Paul Robinsonilta edellisessä ENDVR-showssa. Kehästä löytyi lähes negatiivinen määrä karismaa yleisön ollessa kuin kirkossa valtaosan ottelusta. Selostuksen hypetyksestä huolimatta Moser ei ole kovinkaan kiinnostava kehässä. Hitchman hoiti tonttinsa muutamalla hienolla suplexilla, mutta yleisö ei vaan missään vaiheessa lähtenyt mukaan. Moser vei lopulta voiton Knee Tremblerillä Paul Robinsonin sekaantumisen ansiosta.

- Karisman mustista aukoista siirryttiin karisman sateenkaariin. Panseksuaalinen ilmiö Jack Sexsmith sai vastaansa kaikkien rakastaman Eddie Denniksen. Sexsmith luonnollisesti jakoi paketillisen kondomeja yleisölle, koska miksi ei. Ottelu on hyvin kevytmielinen Denniksen sanaillessa yleisön kanssa ja Sexsmithin esitellessä, noh, perversioitaan. Dennis saa iskettyä brutaaleimman Atomic Dropin, mitä olen nähnyt, mutta se ei riitä. Sexsmith nimittäin esittelee… Mr. Cockon. Eli siis kondomin. Jonka hän pistää käteensä. Ja yrittää työntää sen Eddien kitalakeen Mandible Claw -lukkoa vertan. Ihanaa. Dennis kuitenkin voittaa Next Stop Driverilla.

- Seuraavaksi oli vuorossa neljän joukkueen ykköshaastajuusottelu joukkuemestaruuksista. Mukana olivat Regressionia edustamassa Paul Robinson ja Isaac Zercher, London Riots, vuosittaisen visiittinsä suorittava Hunter Brothers… sekä The GZRS. GZRS (lausutaan Geezers) oli siis Tom Irvinin ja Sebastianin muodostama huumorikaksikko. Molemmat olivat olleet viimeksi esiintyessään heelejä (Irvin paikallispoliitikkona ja Sebastian ylimielisenä kusipäänä), mutta nyt gimmick oli vaihtunut… tähän. Oli miten oli, ottelussa oli mukana kaksi kovan luokan joukkuetta, perkeleellisen tehokas heel, yksi vihreä mörssäri ja jäniskevennys. Viihdettä oli siis luvassa. Zercher oli kömpelöin osa, mutta pääsi lopussa väläyttämään brutaalit voimaliikkeensä, Riots toimitti kuten tavallisesti, Hunterit jäivät todella pahasti varjoon, mutta hoitivat omat osuutensa kunnialla ja GZRS… noh, lähinnä hengailivat kehänreunalla. Ehkä liian iso osa ottelua oli vaan Regressionin ja Riotsin välillä, mutta muuten ei hirveästi haukuttavaa. Huntereiden ja Riotsin lyhyt historia muistettiin myös mainita. Hunterit saivat lopulta selätettyä Zercherin ja nappasivat joukkuemestaruusottelun seuraavaan tapahtumaan.

- Äskeisen hullunmyllyn jälkeen oli hyvin ajoitettu väliaika, jonka jälkeen päästettiin kaljupäät irti. Earl ”Default” Black Jr. ja Kyle ”Gimmickini on parta” Ashmore olivat siis nokakkain. Karisman puutteen lisäksi kärsittiin myös jatkuvasta pienestä kömpelyydestä, varsinkin Ashmoren osalta. Juu, aloittelijavirheitä. Yleisö keskittyi huutelemaan videopeliviittauksia lähes koko ottelun ja bonukseksi tuomari ryssi viimeisen kolmeenlaskun. Ashmore tosiaan voitti erittäin vaivalloisella C4:lla/Flipping Uranagilla. Ottelun jälkeen Darrell Allen (joka oli edelleen heel, koska…) otti Earl Blackin siipensä alle, kun Sebastian ei siellä tapahtumaa enemmän viihtynyt.

- Naisia! Jinnyn ja Elisabethin paritus sai tällä kertaa vastaansa Bars and Stripes nimellä kulkeneen joukkueen, johon kuuluivat kanadalainen Addy Starr ja… Rhia O’Reilly? Mitä hittoa, etkö sinä ollut viimeksi heel? Aivan sama. Starrilla oli takanaan jo lähes kymmenvuotinen ura Kanadassa ja oli nyt siirtynyt painimaan Iso-Britannian puolelle. O’Reilly ja Starr olivat tapelleet keskenään Lego Deathmatchissa Progressin Sonisphere-tapahtumassa edellisenä vuonna. Kipu yhdistää? Noh, ottelu oli ihan perinteinen joukkueottelu. Jinny keskittyi pysymään kaukana O’Reillystä ja pääosan kehäajasta saivatkin Elisabeth ja Starr. Starr oli ok, kokemustasoon nähden ihan minimivaatimus. Elisabeth sai roll-upilla voiton joukkueelleen.

- Illan pääottelussa Pastor William Eaver kohtasi yhden lyhyen uran suurimmista haasteistaan, teknisen velhon Zack Sabre Jr:n. Mutta… eikös Darrell Allenin pitänyt kohdata ZSJ, kun tämä palasi Japanista? Noh, ilmeisesti Allen oli loukkaantunut (taas) eikä kyseistä ottelua koskaan nähty, vaan koko jupakka lakaistiin maton alle Allenin aloittaessa joukkueen (spoilers) Earl Blackin kanssa. Mutta niin, Sabrehan oli päässyt SSS16-finaaliin asti ja Eaver oli paininut runsaasti Progressin Download-festarin tapahtumissa ja oli ollut voitokas edellisessä ENDVR:ssä. Sabre repi Eaverista parhaat irti ja tuloksena oli Eaverin tähän asti paras yksilöottelu. Alun tekniikkapuolesta siirryttiin hyvin iskuihin ja lopputaistoon. ”Main Event formulaa” seurattiin aika orjallisesti, mutta se ei haitannut. Sabre vei lopulta Bridging Jackknife Roll-upilla.

Kokonaisuuteni melko onnistunut tapahtuma. Joukkuehulina oli erittäin viihdyttävä ja ME oli myös hyvätasoinen. Lisäksi Dennis/Sexsmith oli ihan kiva eikä naisten joukkueottelukaan kehnompi ollut. Miesten yksilöottelut jättivät sitten kunnolla kylmäksi.

*** Zack Sabre Jr.
** London Riots
* Pastor William Eaver

Seuraavalla kerralla: It all begins… again. Chapter 20 ja hetki jolloin rakastuin tähän firmaan.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUPERBRAWL III

Tervetuloa vuoden 1993 WCW:hen. Ja voi pojat, kun WCW:ssä onkin tapahtunut jälleen parissa kuukaudessa todella paljon. Mutta ennen sitä on huomioitava kaksi valitettavaa poismenoa showpainimaailmassa. Ensin tammikuun lopussa André The Giant kuoli 46-vuotiaana sydämen pettämiseen. Pari viikkoa myöhemmin Kerry Von Erich tappoi itsensä ollessaan 33-vuotias ampumalla itseään päähän. Sekä André että Von Erich ovat todella merkittäviä henkilöitä showpainihistoriassa ja molempien elämäntarina on monilla tavoin (vaikkakin hyvin eri lailla) todella traaginen. Jos elämäntarinat kiinnostavat, tässä hieno tiinnistelmä Von Erichin kuolemasta kertoneesta Wrestling Observer Newsletteristä ja Andrén kuolmesta kertoneesta Wrestling Observer Newsletteristä. André esiintyi viimeisen kerran ppv:ssä SummerSlam 1991:ssä, Von Erich puolestaan Royal Rumble 1992:ssa.

Mutta sitten WCW:hen, jossa kaikki oli mennyt jälleen uusiksi. Kyllä, kaikki. Vuonna 1992 WCW oli palkannut Bill Wattsin uudeksi toimitusjohtajakseen, ja Wattsilta oli toivottu, että hän pistäisi WCW:n kulut kuriin sekä toisi muutenkin WCW:hen perinteisempää johtamistyyliä verrattuna painista mitään tietämättömän Jim Herdin älyttömään ideointiin. Watts oli kyllä leikannut kulut ja tuonut perinteitä takaisin, mutta samalla hän oli suututtanut suuren osan pukuhuoneesta, johtanut monien tähtien lähtemiseen ja laskenut WCW:n katsojaluvut sekä tulot vielä entisestään. Vuoteen 1993 tullessa alkoi olla selvää, että WCW:n omistava Turner-yhtiö halusi jälleen muutosta. Vastaava ei voinut enää jatkua: WCW oli yrittänyt 1990-luvun aikana kääntää suuntansa muun muassa Jim Herdin, Ole Andersonin, Dusty Rhodesin ja Bill Wattsin avulla, mutta jokainen oli lopulta onnistunut vain viemään tilannetta huonompaan suuntaan. Nyt oli keksittävä jotain ihan uutta. Mikä olisi se jokin ihan uusi asia?

Vastaus: kaiken sotkeminen täysin uusiksi. Turner-pomot Bob Dhue ja Bill Shaw päättivät, että WCW:ssä oli liian monta kertaa annettu liikaa valtaa yhdelle henkilölle ja tämän näkemyksille. Nyt tästä päätettiin päästä eroon, ja WCW jaettiin erilaisiin "osastoihin": eri ihminen vastasi jatkossa ppv-tuotteesta, tv-tuotteesta ja puhtaasti wrestling-tuotteesta. Ppv-vastuuseen nimettiin Sharon Sidello (ei jäänyt merkittäväksi nimeksi painihistoriassa), wrestling-vastuu annettiin Bill Wattsille ja tv-vastuuseen päätettiin etsiä uusi nimi. Samalla Turner-pomo Bill Shaw nostettiin väliaikaisesti WCW:n toimitusjohtajaksi, mutta käytännössä uusi "tv-tuotteen päällikkö" olisi se, jolla olisi suurin vaikutus WCW:n linjaan. Eikä tässä vielä kaikki! WCW päätti nimittäin ottaa jälleen takaisin käyttöön laajan, useiden ihmisten muodostaman buukkauskomitean. Ja kun sanon useiden ihmisten, tarkoitan TODELLA USEIDEN IHMISTEN. Alkuvaiheessa buukkauskomitean muodostivat Bill Watts, Dusty Rhodes, Greg Gagne, Bill Dundee, Jim Barnett, Keith Mitchell, Ole Anderson, Jim Ross, Larry Zbyszko, Sharon Sidello, Mike Graham, Eric Bischoff ja Michael Hayes, mutta muutoksia tuli pian. Käytännössä tämä kaikki tarkoitti samalla sitä, että WCW näpäytti pahasti niitä ihmisiä, jotka eivät olleet onnistuneet nostamaan WCW:tä toivotulle tasolle ja joiden "töppäilyjä" Turner-yhtiö oli mielestään katsonut tarpeeksi kauan. Asemansa menettivät ilmiselvästi Bill Watts ja Dusty Rhodes, mutta lisäksi ison arvonalennuksen koki Jim Ross, joka oli vuosien ajan ollut WCW:ssä eräänlainen "oikea käsi" ja yksi buukkaustiimin tärkeimmistä nimistä. Nyt Ross menetti kaiken vastuun tv-tuotteesta ja buukkaustiimissäkin hänen asemansa jäi hyvin olemattomaksi. Samalla WCW päätti myös tiputtaa Rossin pois pääselostajan paikalta ja nostaa hänen tilalleen Tony Schiavonen. Ross oli (ymmärrettävästi) todella pettynyt siihen, miten häntä tässä kohdeltiin.

Luulitko, että tässä oli kaikki? Luulit väärin. Vain viikko edellisten päätösten jälkeen (juuri ennen SuperBrawlia) nähtiin vielä dramaattisempi käänne, kun Bill Watts erosi WCW:stä. Se ei kuitenkaan johtunut hänen asemansa tiputtamisesta, vaan aivan toisesta syystä. Pitkäaikainen wrestling-toimittaja Mark Madden oli nostanut esille Wattsin vuonna 1991 antaman haastattelun ja toimittanut sen Hank Aaronille, joka oli yksi monista Turner-pomoista. Kun Aaron sai haastattelun käsiinsä, Wattsin päivät alkoivat olla luetut. Mitä haastattelussa sitten oikein oli? No, Watts oli todistetusti vuonna 1991 sanonut, että esimerkiksi homojen ja tummaihoisten syrjiminen on täysin sallittua. Wattsin mukaan yrityksen omistajalla on täysi oikeus olla palvelematta homoja ja tummaihoisia, jos siltä tuntuu. Pitkä rasistinen avautuminen sai Wattsin näyttämään todella huonolta, ja tummaihoinen Hank Aaron ei siitä mainittavasti innostunut. Ennen kuin kohu levisi täysin käsiin, Watts päätti saaneensa tarpeekseen ja irtisanoutui WCW:stä. Hänen tilalleen väliaikaisesti nostettiin Ole Anderson, ja jotain Wattsin suosiosta (eli sen puutteesta) kertoi se, että jopa sekopäisen Ole Andersonin paluu keräsi tässä kohtaa WCW:n pukuhuoneelta helpottuneen vastaanoton. Samalla myös WCW alkoi valmistella uuden nimen nostamista tv-tuotteesta vastaavaksi ykkösnimeksi, mutta palataan siihen myöhemmin, koska tuo muutos ei tässä ppv:ssä vielä näy... Muutokset eivät todellakaan olleet ohi.

Tiettyä järjestelmällisyyttä Turner-pomo Bill Shaw oli tuonut heti otettuaan WCW:n väliaikaisesti haltuunsa. Shaw päätti lopettaa painijoiden kohtelemisen paskasti ja ottaa sen sijaan uuden linjan: "Pidetään kiinni oikeasti tärkeistä tähdistä". Aika mullistavaa! Bill Wattsin aikana WCW oli muun muassa kieltäytynyt maksamasta Rudelle palkkaa hänen loukkaantumisajaltaan, vaikka Rude oli loukkaantunut nimenomaan WCW-töidensä takia. Kostoksi Rude oli ilmoittanut, että hän ei palauttaisi WCW:lle US Heavyweight -mestaruusvyötä. Rudelta oli jo riistetty mestarin asema, ja uusi mestarikin oli kruunattu, mutta vyö oli yhä Rudella. Kun Shaw otti WCW:n haltuunsa, hän ensitöikseen maksoi Rudelle kaikki tämän vaatimat summat ja Rude palautti WCW:lle mestaruusvyön. Samoin WCW jatkoi muun muassa Johnny B. Baddin sopimusta, vaikka sitä ennen Badd oli jo loikkaamassa WWF:ään. Ja toki WCW oli alkuvuodesta onnistunut tekemään monia isoja sopimuksia, mutta palataan niihin SuperBrawlin aikana. Ikävä kyllä ihan kaikkea Shaw ei enää pystynyt pelastamaan: Paul E. Dangerously (alias Paul Heyman) oli potkittu pihalle WCW:stä vuoden 1992 lopussa käytännössä tekaistuilla syillä (Heymanin väitettiin kusettaneen WCW:tä majoituskuluissa tms.), koska Watts halusi päästä eroon Heymanista. Muuten ihan hyvä, mutta Heymanin isä oli lakimies, ja nyt Heyman oli ilmoittanut haastavansa WCW:n oikeuteen laittomasta irtisanomisesta.

Ja näillä mietteillä sitten WCW:n vuoden ensimmäiseen ppv:hen, joka oli siis pitkälti vielä Bill Wattsin rakentelema tuote, vaikka Watts oli ehtinyt jo lähteä firmasta ppv:n koittaessa. Koska Jim Ross oli syrjäytetty WCW:n ykkösselostajan paikalta, toimivat selostajina nyt Tony Sciavone ja Jesse Ventura. Illan hosteina puolestaan toimivat Eric Bischoff, Johnny B. Badd ja Missy Hyatt. Hyatt ja Bischoff hoitivat myös backstage-haastattelut.

Kuva Kuva
Flyin' Brian & Steve Austin vs. Marcus Alexander Bagwell & Erik Watts
No niin, tämä oli Brian Pillmanin ja Steve Austinin joukkueen ensimmäinen ppv-esiintyminen. WCW:ssä oli suunniteltu jo kuukausien ajan Austinin ja Pillmanin parittamista joukkueeksi, mutta kumpikaan ei ilmeisesti ollut alun perin kovin innostuneita ideasta. Lopulta heitä ei kuitenkaan enää kuunneltu, vaan Pillman ja Austin pistettiin painimaan yhdessä, ja homma alkoi toimia heti alusta lähtien erittäin hyvin. Austinin ja Pillmanin kaksikkoa alettiin kutsua myös nimellä "Hollywood Blondes", vaikka vielä tässä ppv:ssä tuota nimitystä ei vakituisemmin mainittukaan. Jostain syystä WCW:n joukkuemestarit Ricky Steamboat ja Shane Douglas eivät esiintyneet tässä ppv:ssä ollenkaan (mitään selitystä tälle ei ppv:n aikana annettu, enkä ole dirt sheeteistäkään löytänyt mitään tietoa aiheesta, joten ehkä heitä ei vain WCW:n mielestä tarvittu), joten esimerkiksi joukkuemestareiden sijaan Austin ja Pillman kohtasivat Marcus Alexander Bagwelin ja Erik Wattsin. Bagwell ja Watts kuuluivat WCW:n nuorisokaartiin, ja nyt heillä oli mahdollisuus todistaa itsensä ottelussa Austinia ja Pillmania vastaan. Kuten saattoi olettaa, Erik Wattsin pushaaminen oli WCW:ssä loppunut käytännössä sillä sekunnilla, kun isukki-Watts oli sulkenut oven takanaan.

Ai että minä vihaan Erik Wattsia. Mutta en todellakaan ole ainut. Koko pohjoiskaroliinalainen yleisö buuasi myös kovaa Wattsille joka kerta, kun Bagwell vaihtoi hänet kehään. Se oli toki hieman ikävää WCW:n kannalta, koska Wattsin piti olla face. Tästä sitten seurasi mahtava hetki, jossa Jesse Ventura kysyi selostamossa, miksi Wattsille buuataan ja Tony Schiavone selitti, että luultavasti se on "wuuausta". No, Watts oli kehässä juuri niin paska kuin pelkäsinkin, mikä johti siihen, että tämä ottelu ei ollut ollenkaan niin hyvä kuin olisi muuten voinut olla. Toki Watts ja Bagwell ovat noin yleisestikin ehkä tylsin mahdollinen parivaljakko, ja toivon, ettei heitä tarvitse enää koskaan katsoa tämän jälkeen kehässä joukkueena. Bagwell sentään hoiti oman osuutensa tässä ottelussa varsin mallikkaasti ja antoi taitavien Austinin sekä Brianin kantaa hänet hyvään suoritukseen. Muutenkin pitää tosiaan nostaa hattua ihan hemmetin paljon Austinille ja ennen kaikkea Brianille, jotka tekivät koko ottelun ajan pirun paljon töitä, yrittivät parhaansa myös Wattsin kanssa ja saivat lopulta raavittua todella surkeista lähtökohdista kuitenkin hyvän ottelun. Matsi oli buukattu hyvin, sen lopetus oli hyvä ja heel-joukkuueen hurjan yrityksen ansiosta painikin oli oikeasti hyvää. Mutta tosiaan, toisenlaisen vastustajajoukkueen kanssa Brian ja Austin olisivat saaneet aikaan aika paljon enemmän.
*** (16:34)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Chris Benoit vs. 2 Cold Scorpio
WCW oli kuukausien ajan yrittänyt palkata riveihinsä nuoren kanadalaisen lupaavan painijan, jota kaikki pitivät yhtenä tämän hetken potentiaalisimmista isoimmista tähdistä. Kyse oli tietenkin 25-vuotiaasta Chris Benoit'sta, joka oli aloittanut uransa 1980-luvun puolivälissä Stu Hartin opissa Calgaryssa, lähtenyt pian sen jälkeen painimaan Japaniin ja kehittynyt todella taidokkaaksi tähdeksi. USA:ssa Benoit'sta alettiin intoilla 1990-luvun alussa, ja ensimmäisen WCW-esiintymisensä tämä pirun lahjakas nuorukainen teki vuoden 1992 NWA Tag Team -mestaruusturnauksessa Clash of the Championsissa yhdessä pitkäaikaisen tuttavansa Biff Wellingtonin kanssa. Tuolloin Benoit ei vielä tarttunut WCW:n sopimustarjoukseen, mutta vuoden 1992 lopussa WCW palkkasi hänet. Oikeastaan WCW:llä ei ollut edes kummemmin mitään ideaa, mitä he halusivat Benoit'n kanssa tehdä, mutta he vain halusivat tämän lahjakkaan nuoren painijan riveihinsä - siis samalla tavalla kuin he olivat pari kuukautta aiemmin palkanneet äärimmäisen lahjakkaan nuoren high flying -painijan 2 Cold Scorpion. Siksipä ei ole oikeastaan ihme, että SuperBrawl III:n koittaessa WCW päätti pistää nimenomaan Benoit'n ja Scorpionin toisiaan vastaan ilman sen kummempia pohjustuksia. Tämä oli siis Chris Benoit'n ppv-debyytti, villiä.

Huh huh. Ensimmäiseksi on kehuttava sitä, millä tavalla ottelu loppui. Ei nähty sitä kaikkein kliseisintä time limit draw -lopetusta, johon tämä ottelu näytti olevan kovaa vauhtia menossa, vaan viime hetkellä ottelu päättyi ihan oikeaan suoritukseen. Viimeinen minuutti oli oikeasti pirun jännittävä, ja onneksi tällä kertaa tuo jännitys palkittiin! Liian usein WCW on vain sortunut sitten time limit -tasureihin. Lopetus ei toki tietenkään ollut tämän ottelun ainut valtti. Selostajat mainostivat tätä "kahden high flyerin" otteluna, mutta ainakin tämä ottelu oli paljon enemmän tekniikkapainia kuin mitään high flying -meininkiä. Toki matsiin oli sekoitettu juuri sopivasti nopeita vaiheita, pari näyttävää loikkaa ja upeaa liikkumista kehässä, mutta parasta oli nimenomaan Scorpionin ja Benoit'n tyylejä yhdistelevä tekniikkapaini. Ei voi kuin ihailla näitä kahta nuorukaista, jotka päättivät hyödyntää tilaisuuten ja osoittaa taitojaan painimalla huippuluokan ottelun. Silti joku vähän vielä vajavainen fiilis tästä ottelusta jäi. Ehkä sitten kumpikin oli vielä hieman vihreitä, ehkä keskinäinen ottelu ppv:ssä oli aika jännittävä hetki. Niinpä tämä ei nouse ihan sinne MOTYC-tasolle, vaikka kiistaton huippuottelu tosiaan onkin. Eräänlainen unohdettu klassikko.
**** (19:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bill Irwin vs. Davey Boy Smith
Lupaavan nuoren superlahjakkuuden Chris Benoit'n palkkaaminen oli toki hyvä veto WCW:ltä, mutta tässä ottelussa nähtiin nyt illan ensimmäinen oikeasti iso WCW:hen saapunut nimi. Ja ei, en puhu nyt 1980-luvun joukkuepainin konkarista Bill Irwinistä, joka pääsi pitkästä aikaa painimaan WCW:n ppv:ssä puhtaasti jobberina. Ei, Irwinin sijaan tarkoitan siis tietenkin Davey Boy Smithiä, joka teki tässä ppv:ssä ensiesiintymisensä WCW:ssä. Kuten vuoden 1992 arvioissa kirjoitin, Davey Boy saavutti ensin ehkäpä koko WWF-uransa huippuhetken voittamalla WWF Intercontinental -mestaruuden Wembley Stadionilla Lontoossa SummerSlamin Main Eventissä. Ja vain kaksi kuukautta tuon jälkeen Smith kärähti lopullisesti steroideista ja sai kenkää WWF:stä. WWF:stä saamiensa lähtöpassien jälkeen Smith yritti ensin uraa Japanissa, mutta siitä ei oikein tullut mitään, koska Smith vaati enemmän rahaa kuin minkä arvoinen hän oli japanilaispromoottorien mielestä. WCW sen sijaan oli kiinnostunut Smithistä, mutta WWF:n sopimuskikkailut ja "British Bulldog" -nimen tavaramerkin kanssa säätäminen aiheuttivat hidasteita Davey Boyn WCW-debyytille. Lopulta Davey ja WCW saivat kuitenkin tehtyä sopimuksensa, ja nyt Smith debytoi WCW:n ppv:ssä. Samalla WCW ilmoitti aloittavansa keväällä suuren Euroopan-kiertueen, mikä oli loistava bisnesveto, koska WWF:n tavoin myös WCW oli tähän aikaan todella kovassa nosteessa Euroopassa (samalla kun Amerikan-markkinat kyntivät ennätysalhaalla), ja Davey Boyn kaltainen paikallinen tähti oli taatusti eduksi tuon kiertueen markkinoinnissa.

Joo-o, ei ole British Bulldogista kantamaan itseään heikompia vastustajia hyviin otteluihin - se kävi ainakin selväksi tätä katsoessa. Toki tämän matsin ei nyt lähtökohtaisesti varmasti ollut edes tarkoitus olla erityisen hyvä ottelu vaan saada Davey Boy näyttämään vahvalta. Siinä tämä matsi onnistui kyllä ihan hyvin, ja Smith tarjoili ottelun aikana pari ehdottomasti näyttävää power-liikettä. Myös Bill Irwin hoiti oman osuutensa ihan kunniakkaasti, ja vaikka Irwinin tyyli olikin hyvin vahvasti 1980-lukulaista, kyllä hän tässä matsissa toimi silti varsin moitteettomasti perinteisenä heelinä, joka ottaa turpaan ja onnistuu välissä kieroilemalla hallitsemaan ottelua hetken aikaa. Kokonaisuutena siis heikohko ottelu, jossa ei kuitenkaan mitään suurempaa valittamisen aihetta ollut. Kohtuullinen suoritus tältä kaksikolta siis.
*½ (5:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Paul Orndorff vs. Cactus Jack - Falls Count Anywhere Match
Kyllä, Paul Orndorff oli myös palannut WCW:hen! Itse asiassa Orndorffin paluu oli nähty jo vuoden 1992 loppupuolella, mutta nyt oli ensimmäisen ppv-ottelun aika. Mikä parasta, Orndorff oli oikeasti varsin kovassa kunnossa pidettyään jonkun verran taukoa painibisneksestä, ja niinpä hän oli valmis painimaan jälleen täysipäiväisesti. Pian WCW:hen saapumisensa jälkeen Orndorff liittoutui Harley Racen ja Big Van Vaderin kanssa osaksi uutta heel-porukkaa. Cactus Jack oli puolestaan vähän puolivahingossa viime aikoina kääntynyt faceksi, kun muun muassa US Heavyweight -mestaruusturnauksessa hän oli jäänyt Orndorffin ja heel-porukan pieksemäksi. Niinpä Cactus Jack oli liittounut tammikuisessa Clash of the Championsissa Stingin ja Dustin Rhodesin kanssa Vaderia, Orndorffia ja Barry Windhamia vastaan Thundercage-ottelussa. Jackin ja Orndorffin feud oli tuon ottelun jälkeen muuttunut entistä henkilökohtaisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi, ja niinpä heidän välilleen buukattiin tähän ppv:hen brutaali Falls Count Anywhere -ottelu.

Jumalauta mikä ottelu! En tiedä, innostuinko tästä nyt jotenkin aivan liikaa, mutta ai että! Aivan helkkarinmoinen hatunnosto Cactus Jackilta, jolta nähtiin ihan sikamaisia bumppeja koko ottelun ajan. Orndorff otti koko ottelussa ehkä pari bumppia, mutta kyseessä on toki Orndorff, joka oli lähemmäs 100-vuotias jo tämän ottelun aikaan, joten muuta ei sopinut odottaakaan. Sen sijaan Jack lenteli ulos kehästä, suoraan betonilattialle, suoraan kehästä ulos betonilattialle, suoraan turvakaiteen päälle selälleen ja siitä naamalleen betonilattialle... Ja ties mitä. Lopussa sitten Orndorff pieksi Cactus Jackia vielä terästuolilla kuin vierasta sikaa, ja pahaa teki katsoa. Cactus Jackilta siis ihan mieletön suoritus, ja Jack kantoi ottelun alusta loppuun aivan mahtavasti. Tällä kertaa aikaakin oli tällä FCA-ottelulla tarpeeksi. Vaikka oikeastaan tällä oli aikaa vain joku pari minuuttia enemmän kuin Sting vs. Cactus Jackilla viime kesän Beach Blastissa, mutta tässä tuo aika oli ehkä sitten hyödynnetty paremmin. Kun lopetuskin oli vielä oikeasti perhanan kova, niin tämä nousee ihan oikeasti huippuotteluksi. Jumalauta. Hattu päästä Cactus Jackille, mieletön mies.
**** (12:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Heavenly Bodies (Prichard & Lane) w/ Jim Cornette & Bobby Eaton vs. Rock 'n' Roll Express
Taas niin monta asiaa selitettävänä tämän ottelun taustalla. Kuten olen jossain aiemmissakin arvioissa kirjoittanut, Jim Cornette tosiaan lähti WCW:stä syksyllä 1991 oltuaan pitkään tyytymätön firmaan ja asemaansa siellä. Pian lähdön jälkeen Cornette päätti parin luottopainijansa (Stan Lane, Tim Horner) kanssa perustaa uuden Tennesseen alueella toimivan alueellisen promootion Smoky Mountain Wrestlingin. Nopeasti vuoden 1992 aikana SMW:stä tuli eräänlainen oman aikansa indysuosikki (vähän samoin kuin Philadelphian alueella vuonna 1992 perustetusta Eastern Championship Wrestlingistä ja sitä edeltäneestä Tri-State Wrestling Alliancesta oli tullut), jossa nähtiin paljon laadukasta painia, aikakautensa mainstream-promootioille vittuilevia juonikuvioita ja Jim Cornetten nerokasta buukkausta. Cornettea yritettiin houkutella takaisin WCW:hen, mutta hän ei ollut kiinnostunut. Sen sijaan Bill Watts onnistui yhtenä viimeisten kuukausiensa työnään tekemään yhteistyödiilin SMW:n kanssa, mutta tuon yhteistyön merkittävyys ei koskaan oikeastaan ehtinyt käydä kunnolla ilmi, ennen kuin se päättyi sitten Wattsin saamiin potkuihin. Tämän ppv:n koittaessa WCW:n ja SMW:n lyhyt yhteistyöjakso oli siis jo käytännössä ohi, mutta siitä huolimatta kaksi SMW:n suosituinta joukkuetta Heavenly Bodies ja Rock 'n' Roll Express painivat tässä WCW:n ppv:ssä. Se johtui siitä, että tämä ottelu oli ehditty sopia ennen Wattsin lähtöä, eikä sitä enää peruttu. SMW:tä ei ottelun aikana mainittu kuitenkaan mitenkään. Heavenly Bodies oli siis "uuden ajan Midnight Express": Stan Lanen parina toimi nyt konkarimainen indypainija Tom Pritchard ja lisäksi joukkueeseen oli hiljattain liittynyt Bobby Eaton, jonka asema WCW:ssä oli myös aika epävakaa. Heavenly Bodiesia vastassa oli puolestaan vanha kunnon klassikkojoukkue, joka oli jälleen palannut SMW:ssä yhteen parin vuoden erilläänolon jälkeen, kun myös Ricky Morton sai WCW:stä kenkää ja loikkasi Cornetten palkkalistoille.

Ei voi mitään, kyllä Rock 'n' Roll Express vs. Midnight Express toimittaa vain vielä vuonna 1993:kin! Tai okei, tämä ei ole siis enää puhdas RNR vs. MXE, koska Jim Cornetten porukan nimi on vaihtunut nyt Heavenly Bodiesiksi. Ihan tarpeeksi MXE se on silti, koska siinä on Cornette managerina, MXE-jäsen Stan Lane toisena osapuolena ja vieläpä Bobby Eaton ylimääräisenä apurina. Kokonaisuutena tämä ottelu oli siis oikein hyvä ja viihdyttävä. Oikeastaan huonoin osuus oli lopetus, koska viimeisen parin minuutin aikana matsi meni aika sekavaksi säätämiseksi ja varsinkin lopetus oli aika ankea. Olisin toivonut, että loppua kohden olisi nimenomaan nähty vielä hieno huipennus ja kova loppukamppailu, mutta sellaista ei nyt oikein saatu, minkä takia tämä ottelu ei nouse arvosanaltaan yli kolmen tähden. Silti tämmöisenäänkin tätä oli ilo katsoa, ja jotain sopivaa nostalgiahermoa tämä kutitteli oikein mukavasti. Kiva välipalaottelu. Ilmeisesti monien muiden arvostelijoiden mielestä tämä on joku todellinen "klassikko-ottelu" ja neljän tähden koitos, mutta minun silmissäni tämä ei millään nouse sellaiseksi, koska vastaavilta painijoilta on nähty paljon parempaakin ja koska ottelun lopetus oli tosiaan vähän löysä. Olen pahoillani tästä.
*** (12:52)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes (c) vs. Maxx Payne - WCW United States Heavyweight Championship
Isoja muutoksia myös US-mestaruuskuvioissa. Rick Rude oli pitänyt WCW:n US-mestaruutta hallussaan yli vuoden, mutta vuoden 1993 lopussa hänet pakotettiin luopumaan vyöstään, koska hän oli loukkaantunut eikä siksi kykeneväinen puolustamaan mestaruutta. Niin sanottu onni onnettomuudessa oli se, että WCW:ssä oli samaan aikaan käynnissä turnaus US-mestaruuden ykköshaastajuudesta, joten ykköshaastajuuden sijaan finaalin voittaja voitti vain suoraan mestaruuden. Finaalissa toisensa kohtasivat Dustin Rhodes ja Ricky Steamboat, ja voitollaan Rhodes nousi ensimmäistä kertaa US Heavyweight -mestariksi. Alun perin Rhodesin piti puolustaa tässä ppv:ssä mestaruuttaan ystäväänsä ja entistä WCW World Heavyweight -mestaria (palataan tähän myöhemmin) Ron Simmonsia vastaan, mutta Simmonsin olkapää ehti mennä mäsäksi ennen ppv:tä, ja niinpä Simmons joutui jättämään koko tapahtuman väliin. Rhodesin haastajaksi täysin tyhjästä repäistiin Maxx Payne. Ai kuka? No, Payne oli 1980-luvun loppupuolella uransa aloittanut isokokoinen heavy metal -kitaristigimmickiä vetävä painija, joka oli noussut varsin suosituksi alueellisissa promootioissa Amerikassa, joten WCW päätti palkata hänet rosterinsa täytteeksi vuoden 1993 alussa. Paynelle annettiin nopeasti kovaa pushia, koska hänen kitaristihahmonsa uskottiin kiinnostavan yleisöä. En ole ihan varma, miksi WCW tarvitsi toisen heavy metal -kitaristin, kun heillä oli jo rosterissa Van Hammer, mutta enhän minä tätä paskaa buukkaa. PPV-debyytissään Payne pääsi siis suoraan painimaan firman toiseksi tärkeimmästä mestaruudesta.

No niin. Tässä välissä kun Dustin Rhodes on paininut ppv:stä toiseen taitavien painijoiden kanssa, on jo meinannut unohtaa, ettei se Dustin edelleenkään ollut itse mikään varsinainen huippupainija, joka olisi pystynyt kantamaan itseään selvästi heikomman ottelijan jotenkin erityisen hyvään otteluun. Tästä totuudesta saatiin varsin selvä muistutus, kun Rhodesia vastaan pantiin Maxx Payne, joka ei ainakaan minun silmissäni ollut millään tavalla kiinnostava tai lahjakas painija. Lopputuloksena oli kehnohkoa brawlailua, jossa Dustin kyllä yritti parhaansa ja saikin nostettua yrityksellään matsin sentään sille tasolle, ettei puhuta surkeasta ottelusta. Muuhun tästä ottelusta ei kuitenkaan ollut, koska kummallakaan ottelun painijoista ei ollut oikeastaan hajua erityisen hyvän ottelun rakentamisesta ja koska ottelun lopetuskin oli aika laimea.
*½ (11:28)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ RIC FLAIR
KYLLÄ! Sitten oli vuorossa koko illan isoin hetki, jota WCW ei ollut saanut mainostaa etukäteen ollenkaan, koska ratkaisevat paperit oli saatu tehtyä vasta juuri viimeisellä mahdollisella hetkellä. Totta se kuitenkin oli: Ric Flair oli palannut WCW:hen vain puolitoista vuotta sen jälkeen, kun hän lähti firmasta ovet paukkuen ja kun kaikki olivat varmoja, ettei Flairia nähtäisi WCW:ssä enää ikinä. Kuten Rumblen arviossa kirjoitin, Flair oli kuitenkin varsin nopeasti kyllästynyt asemaansa WWF:ssä, ja kun WWF:llä ei ollut enää vuoteen 1993 tultaessa oikeastaan minkäänlaisia suunnitelmia hänen käyttämisekseen, päätyivät WWF ja Flair harvinaiseen yhteisymmärrykseen, jossa Flairin sopimus WWF:n kanssa purettiin ennenaikaisesti. Samalla Flairista tuli vapaa agentti, ja se tarkoitti tietenkin sitä, että kipeästi suurta tähteä kaipaava WCW palkkasi hänet takaisin kotiin helvetinmoisella rahasummalla. Ihan näin helpolla tämä ei toki käynyt, vaan WWF aiheutti sitten WCW:lle pientä kiusaa kikkailemalla Flairin irtisanomispapereiden ja muiden kanssa, mutta perusasia ei muuttunut mihinkään: WCW oli palkannut Ric Flairin takaisin, ja puolentoista vuoden ajan "We want Flairia" chantannut WCW-yleisö sai vihdoin, mitä halusi. Niinpä Ric Flair sitten asteli WCW:n kehään ennen seuraavaksi vuorossa olevaa NWA World Heavyweight -mestaruusottelua, veti hyvin lyhyen ja ytimekkään promon ja kävi sitten istumaan selostamoon seuraavan ottelun ajaksi. Ei voi mitään, kyllä tämä Flairin comeback tuntui isolta.

Kuva Kuva
The Great Muta (c) vs. Barry Windham - NWA World Heavyweight Championship
Tämä Great Mutan ja Barry Windhamin välinen vihanpito alkoi viime joulukuun Starrcadessa, jonka Main Eventinä nähdyssä Battlebowl-ottelussa kaksi viimeistä miestä olivat nimenomaan Windham ja Muta. Lopulta ottelu päättyi siihen, kun Muta onnistui eliminoimaan Windhamin ottelusta ja voittamaan Battlebowl-sormuksen. Windham janosi siitä lähtien kostoa, ja nyt hänellä oli siihen todellinen mahdollisuus. Great Muta oli nimittäin voittanut alkuvuodesta 1993 Masahiro Chonon ottelussa, jossa oli panoksena viime kuukausina paljon WCW:ssäkin esillä ollut NWA World Heavyweight -mestaruus. Nyt Muta saapui puolustamaan tuota vyötä tähän ppv:hen Windhamia vastaan, ja aikoinaan samaisen NWA World Heavyweight -mestaruusvyön mukanaan WCW:stä vienyt Ric Flair seurasi erittäin kiinnostuneena sitä, mitä tässä ottelussa kävisi.

Huh, no nyt oli mestaruusottelulla aikaa. Mutta kuten jo tämän "uuden aikakauden" NWA World Heavyweight -mestaruusotteluilla alkoi olla WCW:n ppv:eissä perinteenä, ei tämäkään matsi vastannut niitä odotuksia, joita lähes puolituntisella Windham vs. Mutalle olisi jossain toisessa tilanteessa voinut asettaa. Olen silti sitä mieltä, että tämä ottelu ei ole ollenkaan niin kamalan surkea, tylsistyttävä ja ankea kuin monissa arvioissa on väitetty. Tämä oli viime kuukausien NWA World Heavyweight -mestaruusotteluista ehdottomasti paremmasta päästä, mutta se ei vielä tarkoita muuta kuin, että ottelu ylti juuri ja juuri ihan hyvälle tasolle. Tuonkin arvosanan tämä matsi ansaitsee ihan puhtaasti toimivan kehäpsykologiansa, oppikirjamaisen rakentelun ja Mutan loistavan myymisen ansiosta. Muta oli muutenkin erityisesti ottelun loppupuolella liekeissä, kun hän pääsi lukkopainin lisäksi väläyttelemään oikeasti näyttävimpiä liikkeitään kuten Handspring Elbow'n ja monta Moonsaultia. Myös Windham oli erityisesti loppupuolella aika iskussa, ja kyllä nämä yhdessä nyt tosiaan hyvän ottelun saivat aikaan. Silti matsissa oli jälleen aivan liikaa junnailua, unettavaa meininkiä ja turhaa lukkojen hieromista, mikä on ilmeisesti pakollinen osa näitä NWA World Heavyweight -mestaruusotteluita WCW:ssä. Huoh.
**½ (24:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Van Vader w/ Harley Race vs. Sting - White Castle of Fear Match
Ja sitten illan Main Event, jossa paini WCW World Heavyweight -mestari mutta jossa tuo mestaruus ei ollut panoksena. Kyllä vain, Big Van Vader oli noussut vuoden 1992 lopussa takaisin WCW World Heavyweight -mestariksi varsin yllättäen. WCW:n house show'ssa Vader siis haastoi Ron Simmonsin mestaruudesta ja antoi Bill Wattsin vaivalla rakentelemalle "historian ensimmäisen afroamerikkalaisen painijan päämestaruuskauden" armollisen lopetuksen. Rehellisyyden nimissä Ron Simmonsin mestaruuskausi oli ollut todella ankeaa paskaa, ja myös WCW oli lopulta joutunut myöntämään sen. Simmons ei näyttänyt päämestarilta, eikä mestaruus näyttänyt millään tavalla arvokkaalta. Niinpä äkkiratkaisuna Starrcaden jälkeen vyö päätettiin siirtää takaisin Vaderille. Toki tähänkin mahtuu yksi LOLWCW-hetki: oikeasti Simmonsin oli tarkoitus jobata vyö Vaderille päivää aiemmin show'ssa, johon oli rahdattu erityiskalusto kameroita ja muuta. Simmons kuitenkin missasi show'n, ja kaikki jouduttiin siirtämään uusiksi seuraavalle päivälle. Simmons joutui mokansa takia varsin nopeasti koirankoppiin WCW:ssä, mutta Vader oli jälleen rosterin huipulla. Samalla Vader jatkoi tätä perhanan intensiivistä ja henkilökohtaista feudia Stingin kanssa, mikä olikin oikeastaan ainut pitkään rakenneltu ja yleisöä oikeasti kiinnostava Main Event -kuvio WCW:ssä pitkiin aikoihin. Feudin heattia ei kuitenkaan hyödynnetty niin, että Stingin ja Vaderin välille olisi buukattu päämestaruusottelu, vaan sen sijaan heidät pistettiin "unsanctioned"-tyyliseen "White Castle of Fear Matchiin" ilman, että etukäteen selitettiin mitenkään, mitä tuo stipulaatio tarkoitti. Ikävä kyllä se ei tarkoittanut mitään oikeaa linnarakennelmaa tai muuta mahtavaa sekoilua, vaan sen sijaan kyseessä oli täysin perinteinen Strap Match, mikä oli toki arvattavissa siitä, että Sting ja Vader olivat piesseet toisiaan remmeillä viimeisen kuukauden ajan.

Huh huh, ei voi mitään. Rakastan edelleenkin Big Van Vaderia ja rakastan Vaderin otteluita Stingin kanssa. Tällä kertaa pitää nostaa vielä erityisen paljon hattua Vaderille, joka pisti kroppansa ihan älyttömän brutaalilla tavalla likoon tässä ottelussa. Stingin tarjoilemat remmin iskut Vaderin selkään olivat ilmeisesti oikeasti niin stiffejä, että Vaderin selkä alkoi vuotaa verta rajusti. Lisäksi Vaderin korva vuoti loppuvaiheessa verta todella pahannäköisesti, ja ottelun lopussa Vader olikin ihan yltäpäältä veressä. Verenvuodatus ei kuitenkaan ollut suinkaan tämän ottelun ainut vahvuus, vaan tämä oli jälleen yksi mahtavan intensiivinen, väkivaltainen ja ennen kaikkea perhanan viihdyttävä mäiskintä Vaderin ja Stingin välillä. Ottelupari ei vanhene edelleenkään, sama "pieni mies vastaan iso mörkö" -tarina toimii yhä helkkarin hyvin ja kaiken lisäksi tässä nähtiin taas uusia hurjia bumppeja, kuten Vaderin Samoan Drop Stingille keskiköydeltä. Harmi vain, että ihan viimeisillä minuuteille ottelun tempo jotenkin katosi täysin ja ottelun lopetus oli aika laimea. Sen takia tämä ottelu ei nouse MOTYC-tasoisten otteluiden joukkoon eikä siis ihan edellisen Vader/Stingin tasolle, mutta ehdottomasti huippuottelu silti.
**** (20:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Big Van Vader
** Cactus Jack
* Chris Benoit

Kokonaisarvio SuperBrawl III:stä: PPV, jossa on kolme ****-ottelua, ei voi olla huono ppv. Kun siihen vielä lisätään kaksi hyvää joukkueottelua, Ric Flairin comeback, Davey Boy Smithin debyytti, ihan ok NWA World Heavyweight -mestaruusottelu ja se, ettei tässä ollut mitään täyttä paskaa, niin pakko on antaa kehuja WCW:lle. Tämä oli ehdottomasti paras WCW:n ppv... No, sitten SuperBrawl II:n. On oikeastaan ihme, miten kovan ppv:n WCW onnistui repäisemään perseestään, kun käytännössä firman tilanne oli se, että kaikki oli tällä hetkellä aivan levällään ja että Starrcaden jälkeen mitään ei ollut ehditty suunnitella kunnolla. Onneksi firmassa oli kovia painijoita, jotka olivat valmiita laittamaan kroppansa likoon. Kuin ihmeen kaupalla tämä oli Hieno ppv.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
JAPAN SUPERSHOW 1993

On taas aika matkustaa aikakoneella! Maaliskuussa 1993 WCW lähetti kahden viime vuoden tapaan kaksituntisen ja tavallista halvemman erikois-ppv:n, niin sanotun Japan Supershow'n, jonka WCW oli järjestänyt yhdessä New Japan Pro Wrestlingin kanssa massiivisella Tokyo Dome -areenalla Tokiossa. Ja kuten viime vuonna, tälläkin kertaa tapahtuma oli oikeasti järjestettu jo 4. tammikuuta (mistä tulisi vuosien aikana NJPW:n legendaarisen ja vuoden suurimman Tokyo Dome -tapahtuman säännöllinen ajankohta) - toisin sanoen siis noin puolisentoista kuukautta ennen kuin helmikuussa nähty SuperBrawl III oli käyty. Niinpä tämän Japan Supershow'n tapahtumat olivat nyt jo vähän vanhoja, mutta WCW ei antanut tällaisten pikkuseikkojen haitata.

Tämä oli viimeinen kerta, kun WCW ja NJPW järjestivät Tokyo Dome -tapahtuman yhdessä ja kun se lähetettiin Amerikassa ppv:nä Japan Supershow -nimellä. En ole päässyt historiakatsauksessani vielä niin pitkälle, että osaisin sanoa, miksi WCW:n ja NJPW:n yhteistyö päättyi tältä osin. Muuten WCW ja NJPW säilyttivät kyllä läheiset välit lähes koko 1990-välin: tulevinakin vuosina WCW:n tapahtumissa nähtäisiin lukuisia NJPW:n tähtiä, ja olisipa vuonna 1995 edessä vielä hyvin poikkeuksellinen ppv NJPW:n ja WCW:n yhteistuotoksena. Mutta siitä sitten aikanaan. Tämä tapahtuma tiesi Japan Supershow'iden loppua, ja ehkä ihan hyvä niin. Tapahtumien lähetykset eivät olleet WCW:ssä millään tavoilla merkittäviä tai suosittuja, ja koko järjestely tuntui vähän kömpelöltä. WCW:llä ei ollut hommaan suurempaa mielenkiintoa, ja esimerkiksi tässä kolmannessa Japan Supershow'ssa WCW tuntui olevan jo täysin sivuosassa - ja tästä WCW:n versiosta oli vieläpä karsittu pois neljä ottelua, joissa ei nähty WCW-painijoita. Lisäksi tapahtuma esitettiin tosiaan hyvin eri järjestyksessä kuin missä se oikeasti järjestettiin Tokyo Domella.

Selostajinamme Jim Ross ja Tony Schiavone. Vaikka siis sanoin, että Starrcade 1992 jäi Rossin viimeiseksi selostamaksi oikeaksi WCW-ppv:ksi, selosti hän tosiaan vielä tämän Japan Supershow'n. Kyse oli kuitenkin niin poikkeusshow'sta, että lasken ennemmin Starrcaden Rossin viralliseksi oikeaksi selostamaksi WCW-ppv:ksi. Ja sitä paitsi tässäkin ppv:ssä yhden matsin (6-Man Tag Teamin) selosti Eric Bischoff yksin - ilmeisesti siksi, että jostain syystä tuon ottelun selostus oli päätetty nauhoittaa jälkikäteen. Bischoffin selostus yksin oli aivan kamalaa kuultavaa, enkä voi Schiavoneakaan kehua. Voi voi.

EDIT: (Jälkikäteinen lisäys)
Vasta tämän arvostelun julkaisemisen jälkeen luin vanhoista Wrestling Observereista sen tiedon, mitä vähän arvailinkin, mutten varmaksi tiennyt, joten en viitsinyt sitä aikaisemmin alkaa tässä arvailla. Alun perin tämän show'n amerikkalaisessa versiossa piti siis nähdä Steiner Brothers vs. Hell Raiders (Road Warrior Hawk & Kensuke Sasaki) -ottelu, mutta WWF kielsi WCW:tä esittämässä tuota ottelua ppv:ssään, koska Steinerit olivat nyt WWF:ssä sopimuksella ja tämän ottelun lähettäminen rikkoisi heidän mielestään kilpailukieltopykälää - vaikka kyse oli jo aikaisemmin nauhoitetun ottelun lähettämisestä. Niinpä Steiners vs. Hell Raiders -ottelua ei nähty, ja sen tilalle nostettiin tuo kuuden miehen joukkueottelu, joka tässä show'ssa nähtäisiin. Sen takia myös Eric Bischoff joutui selostamaan tuon ottelun, koska Jim Ross ei ollut enää käytettävissä.

Kuva Kuva
Ultimate Dragon (c) vs. Jushin Thunder Liger - IWGP Junior Heavyweight Championship
Kyllä, tiedän että Dragonin nimi kirjoitetaan Ultimo Dragon, mutta ikävä kyllä WCW ei tiennyt, joten häntä kutsuttiin sitten tässä ensimmäisessä amerikkalaisessa ppv-lähetyksessään Ultimate Dragoniksi (kuten häntä kutsuttiin myöhemmin WCW-urallaan kuukausien ajan, idiootit). Mutta siis: kyllä, tämä oli 26-vuotiaan Ultimo Dragonin ensimmäinen ppv-esiintyminen amerikkalaisessa ppv:ssä! Aikakautensa merkittävimpiin junior heavyweight -painijoihin kuuluva Ultimo Dragon oli oikealta nimeltään Yoshihiro Asai. Uransa hän oli aloittanut vuonna 1987 huomiota herättävällä "Ultimo Dragon" -hahmolla. Dragon siirtyi nopeasti kotimaastaan Japanista Meksikoon, jossa hän keräsi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa paljon huomiota lucha libre -promootioissa. Vuonna 1992 Dragon palasi Japaniin ja alkoi painia uudessa WAR-promootiossa (japanilaislegenda Genichiro Tenryun perustama promo, joka jatkoi vuonna 1992 kaatuneen SWS-promootion perinnettä). WAR teki kuitenkin yhteistyötä myös NJPW:n kanssa, joten myös Dragon alkoi esiintyä NJPW:n ppv:eissä ja voitti myös firman Junior Heavyweight -mestaruuden. Nyt sitten Dragon joutui puolustamaan mestaruuttaan koko NJPW:n legendaarisinta Junior Heavyweight -painijaa Jushin Thunder Ligeria vastaan.

Hmm, ehkä katsoin tämän väärässä mielentilassa (liian väsyneenä) tai sitten tämä ei vain ollut niin kova ottelu kuin paperilla olisi voinut ajatella. Siis toki tämä oli huippuluokan ottelu, ehdottomasti yksi parhaista tässä projektissa tähän mennessä nähdyistä light heavyweight -matseista ja monessa mielessä vuosikausia aikaansa edellä. SILTI Ultimo Dragonin ja Jushin Thunder Ligerin 20-minuuttinen ottelu Tokyo Domessa kuulostaa lähtökohtaisesti sellaiselta matsilta, että voitaisiin puhua jopa täydellisestä viiden tähden ottelusta tai ainakin MOTYC-tason koitoksesta. Mutta ei, joku tästä jäi puuttumaan. Kokonaisuus tuntui hieman sekavalta, jotkut liikkeet näyttivät hitusen kömpelöiltä ja loppua kohti pakka vähän levähti. Missään vaiheessa ei ollut sellaista mahtavaa tunnelmaa ja flow'ta, että tässä painitaan nyt historiallisen huikeaa ottelua. Toki Liger ja Dragon vetivät aivan loistavan suorituksen, painivat alkupuolella upean teknisen ottelun ja väläyttivät loppupuolella mahtavaa high flying -osaamistaan, mutta jotain enemmän tämä ottelu olisi silti kaivannut, että yli neljän tähden olisi päästy. Neljä tähteä on toki itsestään selvyys tälle matsille, ja semmoisenaankin tämä noussee vuoden parhaiden otteluiden listalle, mutta silti vähän harmittaa. Enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.
**** (20:09)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tony Halme vs. Ron Simmons
KYLLÄ! SUOMI PERKELE! TORILLE! Tämä oli siis se hetki, kun Tony vitun Halme esiintyi ensimmäistä kertaa amerikkalaisessa maksutelevisiolähetyksessä. Kuten me monet tiedämme, tässä vaiheessa elämäänsä Halme oli 30-vuotias kovassa kunnossa oleva urheilullinen kaveri. Halme oli viettänyt suuren osan elämästään muun muassa painonnostoa ja nyrkkeilyä harjoittaen, ja hän oli tehnyt mitä moninaisempia fyysisiä hommia. 1990-luvun taitteessa Halme päätyi Amerikkaan, jossa muun muassa Verne Gagne koulutti hänet showpainin pariin. Uransa Halme aloitti ensin Herb Abramsin UWF:ssä, mutta pian sen jälkeen hän suuntasi Japaniin. Siellä isokokoisesta, ilkeästä ja voimakkaasta Halmeesta tuli täydellinen gaijin, ulkomaalainen pahis. Halme alkoi painia yhdessä joukkueena toisen isokokoisen gaijinin Scott Nortonin kanssa, ja yhdessä kaksikosta tuli aikamoinen tuhovoima. Vuonna 1992 Halme ja Norton kantoivat jopa IWGP Tag Team -mestaruuksia. Nyt Halmeella oli kuitenkin poikkeuksellinen tilaisuus, kun hän paini pääsemään singles-ottelussa Ron Simmonsia vastaan. Ilmeisesti tätä ottelua oli alun perin mainostettu peräti WCW World Heavyweight -mestaruusotteluna, koska Simmons oli ollut WCW World Heavyweight -mestari vain viikko ennen tätä tapahtumaa. Viime hetkellä Simmons oli kuitenkin hävinnyt vyön Vaderille, jota puolestaan ei tässä ppv:ssä nähty ollenkaan. Niinpä Halme joutui tyytymään non title -otteluun. PERKELE, sanoisi "Touni Holm", kuten Schiavone ja Ross lausuivat Halmeen nimen.

Joo-o, ei isänmaallisuus tässä tuo nyt paljon lohtua siihen, että kyseessä oli totaalisen yhdentekevä ja varsin kehno brawlaus. Tässä ottelussa tulee myös mielestäni hyvin esille se ero yhden tähden ja kahden tähden tasoisen brawlailun välillä. Monien arvostelijoiden mielestä Simmonsin mestaruuspuolustukset vuoden 1992 lopulla olivat yhden tähden otteluita, mutta minun silmissäni ne olivat ilmiselviä kahden tähden matseja: kokonaisuutena ihan ok, ja ottelusta näki, että molemmat yrittivät parhaansa, vaikka se ei kovin kummoiseen suoritukseen riitäkään. Tällaiset yhden tähden brawlailut ovat sitten jo selvästi löysempiä, ja niistä näkee sen, etteivät osanottajat edes yritä mitään kovin kummoista. Kyllä tässä nähtiin Halmeelta pari ihan nättiä power-liikettä, ja ottelu oli onneksi sen verran tiivis, ettei tämä ollut sentään täyttä paskaa. Kaikin puolin kehno suoritus tämä silti oli, ja toivon, ettei vastaavaa tarvitse katsoa lisää.
* (6:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes & Scott Norton vs. Masa Saito & Shinya Hashimoto
Viime vuonna samaisessa tapahtumassa nuori Dustin Rhodes oli paininut eläkkeeltään palanneen isä-Dustyn kanssa Masa Saitoa ja Kim Dukia vastaan. Nyt jäljellä olivat Dustin Rhodes ja Masa Saito, mutta molemmilla oli uudet joukkueparit. Isokokoinen ja potkuistaan tuttu Shinya Hashimoto oli aikaisemmin esiintynyt vuoden 1992 kesällä nähdyssä NWA Tag Team -mestaruusturnauksessa ja oli siis tuttu amerikkalaisillekin katsojille. Scott Norton oli sen sijaan uusi nimi. Amerikkalainen 32-vuotias Norton oli ennen showpainiin päätymistä tehnyt merkittävän uran ammattimaisena kädenvääntäjänä. Kyllä. 1980-luvun lopussa Norton oli sitten houkuteltu showpainin puolelle, ja pian 1990-luvun alussa hän päätyi Japaniin, jossa hänen kaltaiselleen isolle ja ilkeälle kaverille oli kysyntää. Norton tosiaan päätyi joukkueeseen toisen ilkeän ja ison ulkomaalaisen Tony Halmeen kanssa, mutta vuoden 1992 lopussa Halmeen ja Nortonin joukkue oli tullut tiensä päähän (backstage-syy oli se, että Halme ja Norton eivät tulleet keskenään toimeen Halmeen kamalan egon vuoksi). Nyt sitten pahis-Norton paini jostain syystä yleisön suosiman Dustin Rhodesin kanssa kahta japanilaista vastaan. Hyvin erikoinen yhdistelmä.

Äh, ei tämä lähtenyt. Shinya Hashimoto ei vakuuttanut viime kesällä nähdyssä NWA Tag Team -mestaruusturnauksessa, eikä hän tälläkään kertaa tuntunut mitenkään erityisen vakuuttavalta. Masa Saito tuntui olevan tässä ottelussa pelkästään Saito Suplexiensa vuoksi, mitään muuta hän ei oikein tehnyt. Scott Norton veti kyllä heel-roolinsa kunniakkaasti ja väläytti pari näyttävää power-liikettä, mutta oli muuten aika kankea. Dustin Rhodes tuntui olevan täysin väärässä ottelussa. Miksi hän paini heel-joukkueen parina japanilaisia vastaan, vaikka oli selvästi face? Juuri tähän kysymykseen kiteytyy muutenkin koko ottelun ongelma: oikeastaan koko ottelussa ei tuntunut olevan minkäänlaista kantavaa tarinaa, minkä pohjalta tämä olisi edennyt, vaan tässä vain kasa brawlereita mäsiki toisiaan ja tarjoili muutaman hienon liikkeen. Muuten ottelussa ei kuitenkaan ollut mitään logiikkaa tai edes alkeellista kehäpsykologiaa, ja siksi tämä ei ole ihan ok:ta kummoisempi ottelu, vaikka kehätoiminnassa ei suurta vikaa ollutkaan.
** (13:57)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Masahiro Chono (c) vs. The Great Muta (c) - NWA & IWGP World Heavyweight Championship
Masahiro Chono oli puolustanut NWA World Heavyweight -mestaruuttaan The Great Mutaa vastaan Starrcadessa, ja tuolloin Chono oli ollut voitollinen. Nyt Muta sai kuitenkin uuden mahdollisuuden NWA World Heavyweight -mestaruuden voittamiseen, ja tällä kertaa ottelussa oli vielä isompi panos, kun NWA:n mestaruuden lisäksi pelissä oli Mutan viime syksystä lähtien kantama IWGP World Heavyweight -mestaruus. Chonon ja Mutan vihanpito oli jatkunut siis jo pitkään, joten tämä ottelu oli hyvin perusteltu ja myös odotettu. WCW:n kanssa tällä ei toki ollut muuta tekemistä kuin NWA World Heavyweight -mestaruuden muodossa.

Jaahas, olivatko Bill Wattsin ja WCW:n ohjeet NWA World Heavyweight -mestaruusotteluiden vetämisestä puolivaloilla saapuneet Japaniinkin asti? Kaikkissa aikakauden raporteissa nimittäin hehkutettiin kyllä, kuinka Japanissa NWA-mestaruusotteluvat olivat vähintään kultaa ja platinaa, mutta WCW:ssä ne olivat sitten ankeita. Mutta niin vain tässä WCW/NJPW Supershow'ssa Masahiro Chono ja The Great Muta vetivät taas ottelun, joka ei ole millään mittareilla huippuottelu. Oli tämä toki parempi kuin kaksikon matsi Starrcadessa ja paras viime kuukausilta näkemäni NWA World Heavyweight -mestaruusottelu, mutta siltikin vain hyvä matsi. Suurin ongelma oli se, että ottelu kesti selvästi alle 15 minuuttia ja lähti silti liikkeelle hämmästyttävän hitaasti. Hyvä lukottelu on toki nautinnollista, mutta ensimmäisten minuuttien meininki oli aika sellaista peruslukkopainia ilman mitään oikeasti ihmeellistä tai säväyttävää. Vähitellen sen jälkeen päästiin vauhtiin - viimeistään siinä kohtaa, kun Great Muta veti hurjan kymmenien metrin mittaisen spurtin ja täräytti tappavan Lariatin Chonolle. Sen jälkeen ottelun viimeiset minuutit olivatkin sitten hienoa intensiivistä menoa, joka olisi nostanut tämän ottelun vielä korkeammallekin arvosanoille jos vain olisi jatkunut pidempään. Mutta ei jatkunut, joten tämä jää hyväksi.
*** (13:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Koki Kitahara & Masao Orihara & Nobukazu Hirai vs. Akira Nogami & Takayuki Iizuka & El Samurai
Kuten kahtena edellisenä vuonna, myös tällä kertaa kortissa oli fillerimäinen kuuden painijan ottelu. Ottelussa mukana olevista painijoista Akira Nogami ja Takayuki Iizuka ovat tuttuja aikaisemmilta vuosilta. Koki Kitahara, Masao Orihara ja Nobukazu Hirai olivat kaikki varsin nuoria 1980- ja 1990-luvun taitteessa uransa aloittaneita junior heavyweight -painijoita. El Samurai oli puolestaan kokeneempi nimi: 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut japanilainen painija, josta tuli tunnettu kotimaassaan El Samurai -gimmickinsä ansiosta. Vuonna 1992 Samurai siirtyi NJPW:hen, ja nyt hän pääsi esiintymään ensimmäistä kertaa WCW:n ja NJPW:n yhteistyössä järjestettävään tapahtumaan.

Hmm, en ole tainnut yhdessäkään Japan Supershow'ssa antaa näille kuuden miehen spottailuille yli kolmea tähteä. Nyt oltiin jo aika lähellä sitä, ja vähän ennen lopetusta olin aika varma, että tämä voisi hyvinkin yltää yli kolmeen tähteen. Toisin kuitenkin kävi, mistä voidaan kiittää sitä, että ottelu tuntui juuri ennen loppua menettävän otteensa ja että ottelun lopetus oli varsin heikko. Se on sääli, koska muuten tässä oli paljon hyvää. Nobukazu Hirain jalan telominen oli todella hienosti toteutettu, ja Hirai myi jalkavammansa loistavasti. Muutenkin tässä nähtiin nättejä spotteja, viihdyttävää liikkumista ja oikeanlaista spottailua. Nautin matsista suurimman osan ajasta paljon, mutta lopulta tämä jäi kuitenkin "vain" hyväksi otteluksi, koska se lopullinen erityisyys jäi puuttumaan.
*** (15:11)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting vs. Hiroshi Hase
Tämä Stingin ja japanilaisen lahjakkaan painijan Hiroshi Hasen ottelu oli illan Main Event - ilman minkäänlaista tarinaa tai pohjustusta. Tuntuuko aika randomilta? Ei ole ihme, koska tämä ei ollut oikeasti tapahtuman Main Event, vaan aivan keskellä korttia. WCW:n versiossa ei kuitenkaan nähty erinäisistä syistä illan oikeaa Main Eventiä (Genichiro Tenryu vs. Riki Choshu) tai paria muutakaan illan isointa ottelua (Tatsumi Fujinami vs. Takashi Ishikawa ja Steiner Brothers vs. Hell Raisers), joten tämä ottelu sai sitten olla Main Event. Lähinnä kai, koska Sting on niin pirun kova äijä.

Pakko myöntää, että Hiroshi Hase on yksi eniten tykkäämistäni japanilaisista painijoista. En ole edes nähnyt Haselta mitenkään älyttömästi otteluita, mutta joka kerta kun Hase on ollut mukana katsomassani ottelussa, hän on ollut pirun vakuuttava. Tässäkin ottelussa Hase loisti taas helkkarin hyvin tarjoilemalla loistavia Suplexeja ja perhanan stiffejä choppeja sekä myymällä kaikki Stingin liikkeet viimeisen päälle loistavasti. Myös Sting tuntui innostuvan loppua kohden enemmän Hasen kanssa painimisesta, mutta silti Stingin suoritus tässä tuntui ehkä hitusen laiskalta, minkä vuoksi tämä jää lopulta minun kirjoissani hieman alle huipputason. Silti 15-minuuttisena matsina tämä oli ehdottomasti hieno, stiffi ja puhdas kamppailu ja samalla myös illan toiseksi paras ottelu. Hienoa työtä!
***½ (15:31)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Jushin Thunder Liger
** Ultimate Dragon
* Hiroshi Hase

Kokonaisarvio Japan Supershow'sta: Olin ensin antanut tälle kirjanpidossani arvosanaksi Hyvän, ja ihan kaikki perustelut tuolle arvosanalle olisi: yksi ****-ottelu, yksi ***½-ottelu, kaksi ***-ottelua ja vain yksi täysi turhakematsi (se missä oli suomalainen). Jotenkin tässä tapahtumassa kuitenkin kokonaisfiilis painaa tämän alemmas. Oikeastaan mikään ei tuntunut millään tavalla merkittävältä, kukaan WCW:ssä (tämän lyhennetyn version lähettäjätahossa) ei tuntunut olevan millään tavalla kiinnostunut koko tapahtumasta, mistä kertoo se, että Eric Bischoff pistettiin selostamaan kuuden japanilaisen joukkueottelua, vaikka hän tiesi hädin tuskin El Samurain nimen ja ei ketään muuta. Vähän sellainen turha tapahtuma tämä oli kokonaisuudessaan, vaikka yksi pirun kova junior heavyweight -ottelu tässä olikin. Ja sekin oli sitä paitsi pettymys. Juu, Ok:ksi tämä jää.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
3. WCW Japan Supershow - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEMANIA IX

Tervetuloa vuoden suurimpaan WWF-tapahtumaan, WrestleMania IX:ään! Harmi vain, että näin keväällä 1993 WWF ei mennyt mitenkään erityisen hyvin, mikä näkyi myös aika vahvasti tämän WM:n lähtökohdissa. Ja kuten monet tietävät, tällä WrestleManialla onkin kyseenalainen maine olla tunnettu kenties kaikkien aikojen heikoimpana WrestleManiana ikinä. Omissa listauksissani tämä kamppailee heikoimman WM:n paikasta aika lailla WrestleMania 2:n kanssa.

Tällä kertaa ei ollut suurta jättiareenaa, vaan noin 16 000 katsojan Ceasars Palace Las Vegasissa. Sinänsä paikka oli kyllä aika ainutlaatuinen valinta, koska Ceasars Palace oli paikkana upean näköinen, ja ulkoilma-areena sekä koko WM-tuotanto oli toteutettu Antiikin Rooman hengessä, mikä kieltämättä näytti poikkeukselliselta ja ainakin omasta mielestäni oikeasti myös tyylikkäältä. Silti kauas oli tultu esimerkiksi viime vuoden Hoosier Domesta. Se ei ole sinänsä ihme, koska painibisneksellä meni yleisesti vuoden 1993 keväällä huonommin kuin koskaan. Suosion lasku sen kuin vain jatkui, vaikka moni oli jo odottanut, että pohja olisi tullut vastaan. Asiaa ei auttanut myöskään se, että WWF oli kuluneen vuoden aikana menettänyt useita suuria tähtiään - viimeisimpinä siis Ric Flairin, joka oli palannut helmikuussa WCW:hen. Yksi iso tähti tosin palaisi tässä ppv:ssä WWF:ään, mutta siitä myöhemmin lisää.

Muutenkin koko tämän WM:n valmistelu tuntui kulkeneen WWF:llä vähän säästöliekillä. Jokaisessa WrestleManiassa tähän saakka oli ollut vähintään yksi todella iso ottelu (no, WM 2:ssa sellaista ei ehkä ollut) - joku jättimatsi, jonka varaan koko tapahtuma oli rakennettu. Nyt sellaista ei ollut. Starpoweria oli vähemmän kuin koskaan aiemmin, ja suurin osa illan otteluistakin oli vähän sellaisia puolittain kiinnostavia. WrestleMania tuntui tällä kertaa enemmänkin väli-ppv:ltä. Tuota tunnelmaa lisäsi vain se, että tapahtuman alussa ei kuultu ollenkaan America The Beautifulia tai Yhdysvaltain kansallislaulua. Tämä on käsittääkseni ainoa WrestleMania, jossa on käynyt näin. Show avattiin kyllä sinänsä ihan näyttävillä roomalaisilla seremonioilla, mutta kyllä sen klassikkoaloituksen olisi WM:ään kaivannut.

Selostustiimi oli tähän WrestleManiaan pistetty täysin uusiksi, sillä Bobby Heenanin lisäksi selostuspöydän takana istuivat osa-aikaiseksi painijaksi siirtynyt Randy Savage ja... JIM ROSS. Kyllä vain, WCW:n kyykyttämä Ross oli kyllästynyt siihen, että hänet oli pistetty käytännössä kaikista päättävistä elimistä sivuun vuoden 1993 alussa, ja niinpä helmikuun lopussa hän lähti WCW:stä. Monet olettivat, että Rossin sopimuksessa olisi ollut jonkinlainen kilpailukieltoehto, ja Rossin ei oletettu niin vain loikkaavan WWF:ään. Toisin kuitenkin kävi, sillä vain pari viikkoa WCW:stä lähtönsä jälkeen Ross ilmoitti radio-ohjelmassaan siirtyvänsä WWF:ään, ja nyt hän sitten teki debyyttinsä WWF-selostajana. Tästä alkoi Rossin WWF-ura, joka on on/off-tyylillä jatkunut aina näihin päiviin saakka. Gorilla Monsoon ei enää saapunut selostamoon, mutta toimi eräänlaisena illan juontajana. Backstage-haastattelijoina puolestaan Gene Okerlund ja niin ikään ppv-debyyttinsä tehnyt Todd Pettengill.

Ja vielä ennen show'ta yksi lisämaininta. Olen edellisissä arvioissa huomioinut merkittävien painijoiden kuolemia, joten on aiheellista mainita, että vain hieman ennen tätä WrestleManiaa pitkäaikainen WWF-painija Dino Bravo kuoli. Bravon kuolema oli poikkeuksellisen karu tapaus: Bravo murhattiin kotonaan Quebecissä, ruumista löytyi yhteensä 17 luotia. Syy oli se, että painiuransa päättämisen jälkeen Bravo oli päättänyt erikoistua salakuljettamiseen (muun muassa tupakkatuotteiden salakuljetukseen) ja oli tällä toiminnallaan onnistunut suututtamaan paikallisen mafian, joka päätti päästää Bravon päiviltään. Tässä tiivistelmä Wrestling Observer Newsletteristä, jossa muistellaan Bravon uraa.

Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) w/ Luna Vachon vs. Tatanka w/ Sensational Sherri - WWF Intercontinental Championship
Illan openerissa Intercontinental-mestari Shawn Michaels joutui kovan haasteen eteen, kun hän kohtasi edelleen voittamattoman Tatankan. Intiaani-Tatanka oli ottanut viime aikoina useamman kerran yhteen Michaelsin kanssa, ja varsin menestyksekkäästi. Kerran Tatanka oli voittanut Michaelsin non title -ottelussa ja kerran joukkueottelussa. Oli siis täysin oikeutettua, että Tatanka sai nyt vuoden suurimmassa tapahtumassa mahdollisuuden voittaa mestaruuden Michaelsilta, joka oli pitänyt sitä hallussaan viime lokakuusta lähtien. Hieman yllättäen Michaelsin sisääntulon aikana hänen taakseen ilmestyi erikoisen näköinen Luna Vachon, joka teki tässä Maniassa WWF-debyyttinsä. Selostajat eivät osanneet sanoa Vachonista muuta kuin että hän on poikkeuksellisen naisatleetti ja Vachon-suvun vesa. Aikaisemmin Vachon oli paininut muun muassa naispainiin keskittyneissä promootioissa, mutta nyt hän oli saapunut WWF:ään Michaelsin uudeksi manageriksi. Michaelsin vanha manageri Sensational Sherri puolestaan ilmestyi juuri ennen ottelun alkua Tatankan kulmaukseen kannustamaan Tatankaa. Sherrille tämä jäi viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Pian WrestleManian jälkeen Sherri lähti WWF:stä, mutta näissä arvosteluissa häntä nähtäisiin kyllä vielä.

Perhana, tämä ottelu onnistui yllättämään positiivisesti - jos lopetusta ei lasketa. Kun Tatanka ja Michaels olivat saapuneet kehään, olin hieman ihmeissäni. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa näiden kahden välisestä WrestleMania-ottelusta, enkä muista, että sellaisesta olisi kummemmin missään puhuttukaan. Varsin unohdettava tapaus siis oletettavasti, ajattelin. Sen Michaels ja Tatanka kuitenkin todistivat vääräksi tempaisemalla päälle 15-minuuttisen IC-mestaruusottelun, joka oli oikeasti pirun kovaa menoa. Ottelun päätarina oli Michaelsin loukkaantunut olkapää, ja Tatanka työstikin tuota olkapäävammaa hienosti, ja Michaels myös myi vammaansa hyvin. Lopulta Michaels pääsi toki hallitsemaan ottelua, jolloin ottelun viihdyttävyys sen kuin vain parani. Lopputaistelut olivat sitten oikeasti jännittäviä, ja olin jo parissa kohdassa varma, että matsi päättyisi. Myös Lunan ja Sherrin roolit ringsidellä olivat juuri sopivat. Harmi vain, että ottelun varsinainen lopetus oli sitten varsin kökkö buukkauksellinen ratkaisu eikä ollenkaan sopiva tapa päättää hienosti rakennettu WM-opener. Lopetus jätti siis sen verran pettyneen fiiliksen, että ei tämä muuten upea mestaruuskamppailu nouse ihan huippuottelun tasolle kuitenkaan. Toisenlaisella lopetuksella olisi voitu puhua jopa neljän tähden matsista, nytkin kyllä kova kamppailu. Hienoa työtä Michaelsilta ja kieltämättä myös Tatankalta.
***½ (18:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Headshrinkers w/ Afa vs. Steiner Brothers
Vuodenvaihteen aikaan WWF:ssä debytoineet Steiner-veljekset olivat tähän mennessä tehneet hyvin vakuuttavaa jälkeä uudessa kodissaan, ja samaa voi sanoa myös hieman aiemmin WWF:ään saapuneista Headshrinkerseistä. Nyt nämä kaksi entistä WCW-joukkuetta pääsivät sitten kohtaamaan toisensa vuoden suurimmassa tapahtumassa. Sen suurempaa panosta tällä ottelulla ei ollut, mutta selvää toki oli se, että voittajalla olisi hyvät mahdollisuudet nousta joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi.

Tämäkin tuntuu olevan yllättäen hieman aliarvostettu ottelu, koska WrestleMania IX:stä puhuttaessa monilla ei nouse mieleen yhtään hyvää ottelua. Minun silmissäni tämä Headshrinkersien ja Steinereiden stiffi joukkuetaistelu oli kuitenkin oikein pätevä ja viihdyttävä joukkueottelu! Ei nyt mitään parasta Steinereiden meininkiä, eikä tällä ottelulla ylletä WCW-vuosien ****-tasoisten matsien rinnalle, mutta silti tämä oli kaikin puolin pätevä ottelu. Rick ja Scott olivat jälleen elementissään tarjoillessaan kovia Steinerlineja, näyttäviä Suplexeja tietenkin sen pirun hienon Frankensteinerin. Headshrinkersien hallinta oli ehkä hitusen tylsää ajoittain, mutta toisaalta myös Fatu ja Samu hoitivat heel-roolinsa hyvin ja väläyttivät ottelussa muun muassa stiffejä potkuja. Suurin ongelma oli oikeastaan se, että tässä ei nähty mitään oikeasti uutta, koska kaikki tämä oli nähty jo samojen joukkueiden välisissä WCW-otteluissa vuosia sitten. Silti hyvä joukkueottelu, jota oli ilo katsoa WM:n alakortissa. Eteenpäin.
*** (14:22)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Crush vs. Doink The Clown
No niin, nyt oli Doink The Clownin in ring -ppv-debyytin aika! Doink The Clown oli kyllä esiintynyt Survivor Seriesissä, jossa hän oli käynyt häiriköimässä katsojia Tatankan ja Rick Martelin ottelun aikana, mutta nyt Doink pääsi itse painimaan ppv:ssä. Doink oli siis oikealta nimeltään Matt Borne, 1980-luvulla uransa aloittanut painija, joka esiintyi omana itsenään historian ensimmäisessä WrestleManiassa painiessaan tuolloin Ricky Steamboatia vastaan. Sen jälkeen Borne pyöri alueellisissa promootioissa, kunnes vuonna 1991 saapui WCW:hen, jossa hän paini reilun vuoden Big Josh -nimellä. WCW vapautti hänet vuonna 1992, minkä jälkeen Borne palasi WWF:ään. Siellä Bornelle luotiin gimmick, jollaista ei ollut ennen nähty. Omasta mielestäni se on yksi parhaista heel-gimmickeistä ikinä, joka kuitenkin meni pilalle, kun yleisö alkoi tykätä siitä liikaa, jolloin hahmosta tehtiin typerä face ja sen koko viehätys kuoli saman tien. Tämä WrestleMania IX:ssä nähty heel-Doink oli kuitenkin aivan mahtava hahmo. Se oli siis oikea sirkuspelle - mutta pelottava sellainen. Doink saapui kehään ensin pirteän sirkusmusiikin tahtiin, mutta yhtäkkiä se vaihtui pelottavan piinaavaan musiikkiin. Sama idea näkyi myös Doinkin toiminnassa. Backstagella ja yleisön seassa Doink näytti ensin hauskuuttavan perinteisen pellen tapaan ihmisiä, mutta yhtäkkiä Doinkin tempuista paljastuikin kieroja, ilkeitä, pahantuulisia ja pelottavia piirteitä. Doink muun muassa sokaisi tempullaan Big Bossmanin. Doink pyrki pelottelemaan erityisesti lapsikatsojia. Tämä Doinkin pelleily (pun intended) oli alkanut vuoden 1992 loppupuolella. Feudi Crushin kanssa oli ensimmäinen Doinkin isompi kuvio. Helmikuussa Doink yritti häiriköidä Crushia, mutta havaijilainen ei tästä innostunut, vaan tarrasi tiukasti Doinkin kädestä ja väänsi tätä niin pahasti, että Doink joutui juoksemaan backstagelle. Seuraavalla viikolla Doink saapui paikalle käsi kantositeessä, mutta kun Crush käänsi hänelle kehässä selkänsä, Doink repäisikin siteessä olevan feikkikäden irti ja alkoi hakata sillä Crushia. Doink hakkasi feikkikädellään Crushin tajuttomaksi, minkä jälkeen hän paljasti, että käsi oli ollut täynnä pattereita. Crush kiidätettiin pois paikalta paareilla, eikä häntä ollut nähty sen jälkeen ollenkaan. Nyt Crush oli kuitenkin toipunut loukkaantumisesta ja teki paluunsa tässä WM:ssä kostaakseen vihdoin Doinkille. Doink oli kuitenkin luvannut vielä yhden yllätyksen tähän otteluun...

No niin, tämä on legendaarinen ottelu, jossa nähtiin ensimmäisen kerran kaksi Doinkia. Doink oli siis tähän asti ollut lähinnä backstage-segmenteissä ja ringsidellä painijoita sekä faneja kiusannut ilkeä pelle, mutta nyt hän joutui vihdoin oikeaan painiotteluun. Kuten tässä projektissa on aikaisemmin nähty, Matt Borne osasi kyllä ihan oikeasti myös painia, mutta ehkä ikä alkoi painaa, ehkä Crush ei ollut vain sopiva vastustaja tai sitten Doink-gimmick ei mahdollistanut kummoista painia, koska mitään mainittavia painisuorituksia ei Doinkilta tässä ottelussa nähty. Crush sen sijaan yritti hoitaa roolinsa parhaalla mahdollisella tavalla, ja pari Crushin power-liikettä olivat oikeasti ihan näyttäviä. Muuten tämä olisi ollut siis sellainen siedettävä mutta huono ottelu, mutta ottelun todellinen viihdyttävyys piili kuitenkin juuri buukkausratkaisussa. Yhtäkkiä kehään ilmestyikin toinen Doink, ja saimme todellisen WrestleMania-momentin, kun kaksi Doinkia veti hetken aikaa pantomiiniä kehässä. Tuon ansiosta tämä ottelu nousee asteen paremmaksi puhtaasti huonosta suorituksesta, mutta ei tämä otteluna ole silti heikkoa parempi, vaikka loppu olikin tässä hyvin poikkeuksellinen. Tätä toista Doinkia tässä WrestleManiassa muuten esitti Skinnerinä tunnettu Steve Keirn, joten tämä oli nyt se hänen viimeinen ppv-esiintymisensä WWF:ssä.
*½ (8:28)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Razor Ramon vs. Bob Backlund
Tällä ottelulla ei ollut mitään kummempaa taustatarinaa, minkä takia olenkin varsin hämmentynyt siitä, miksi tämä ottelu edes käytiin WrestleManiassa. Razor Ramon oli jäänyt aika tyhjän päälle sen jälkeen, kun oli hävinnyt Bret Hartille Royal Rumblessa. Bob Backlund puolestaan oli ollut tyhjän päällä melkeinpä comebackistaan lähtien. Suurin ongelma tässä ottelussa oli se, että molemmille painijoilla oli ongelmia fanien reaktioiden kanssa. Ramonin olisi pitänyt olla vihattava heel, mutta hänen cool hahmonsa, mahtavat eleensä ja loistava karismansa olivat tehneet hänestä yleisönsuosikin, ja tämänkin ottelun aikana yleisö chanttasi "Razor"-nimeä. Backlundin olisi pitänyt puolestaan olla sympaattinen ja konkarimainen face, mutta kukaan ei vain ollut kiinnostunut hänestä.

No, tästä ottelusta ei ole kummoista kerrottavaa. Viimeistään tässä ottelussa WWF varmaan tajusi sen, että Razor Ramon on oikeasti iso tähti, josta voi tulla firman suosituimpia faceja. Ja samalla varmaan tajusivat myös sen, että Backlundia on turha yrittää pakkosyöttää millään väkinäiselä buukkauksella, kun ei se oikein ketään ollenkaan kiinnosta. Niin että lopputuloksena oli sitten tällainen parin minuutin rykäisy, jossa Backlund teki pari ihan hassua liikettä Ramonille ja sitten homma olikin ohi. Ei paljoa kerrottavaa jälkipolville, mutta onhan tuo Ramon vain niin pirun cool jätkä, että ei voi mitään. Olisi voinut luulla, että olisivat keksineet Ramonille jotain järkevämpääkin tekemistä tähän Maniaan. Niin ja on muuten todettava, että meinasin revetä nauruun, kun huomasin yhden säännöllisesti lukemani arvostelijan antaneen tälle ottelulle KOLME TÄHTEÄ ja verranneen tätä WrestleMania V:n Perfect vs. Blue Blazeriin. Mitä aktuaalista vittua? Olen hyvin usein vieläpä samoilla linjoilla tuon arvostelijan kanssa, mutta tämän glorifioidun squashin nostaminen kolmen tähden otteluksi on kyllä täysin käsittämätön näkemys.
* (3:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Money Inc. (c) vs. Mega Maniacs (Beefcake & Hogan) w/ Jimmy Hart - WWF Tag Team Championship
Ja sitten SE ottelu. Illan ISO PALUU. Illan HYPETETYIN OTTELU. Eikä kyse suinkaan ollut illan Main Eventistä (tai no, tavallaan oli mutta palataan siihen sekoiluun vasta myöhemmin), vaan joukkuemestaruusottelusta. Tai ennemminkin HULK HOGANIN PALUUSTA PAINIKEHIIN! Hogan oli siis "eläköitynyt" viime WrestleManian jälkeen, ja hyvin pian siitä lähtien oli liikkunut loputtomia huhuja siitä, mitä Hogan aikoisi seuraavaksi. Hogan oli selvästi kiinnostunut täysillä elokuvauralle tähtäämisestä, mutta se ei ollut niin helppoa. Niinpä välillä liikkui huhuja siitä, että Hogan olisi neuvotellut WCW:n kanssa. Vielä vahvemmin liikkui huhuja siitä, että Hogan olisi vähintäänkin menossa vähintään vierailemaan Japaniin ja nimenomaan NJPW:hen, jossa oli paininut ennenkin. Lopulta kuitenkin helmikuussa paljastui, että Hogan ja Vince McMahon olivat onnistuneet tekemään uuden sopimuksen. Sen pituudesta ja muista yksityiskohdista ei ollut vielä tietoa, mutta Hogan oli todellakin tulossa takaisin.

Samaan aikaan WWF:ssä alkoi tapahtua joukkuemestaruuksien ympärillä. Money Incin ja Nasty Boysien pitkään rakenneltu feud lopetettiin kuin seinään (sen olisi pitänyt alun perin huipentua tässä Maniassa), ja sen sijaan Ted DiBiase ja IRS alkoivat kiusata Brutus Beefcakea. Tämä alkoi siitä, kun Beefcake ilmoitti helmikuussa olevansa vihdoin palaamaan painikehiin. Beefcake oli jättäytynyt pois painikehistä lähes kolme vuotta sitten jouduttuaan todella vakavaan riippuliito-onnettomuuteen (katso SummerSlam 1990:n arvostelu), mikä oli pistänyt hänen kasvonsa aivan uusiksi. Onnetomuuden jälkeen Beefcake oli ensin pitkään sivussa, mutta sitten hän alkoi juontaa omaa Barber Shop -nimistä talk show'taan WWF:n lähetyksissä. Tuota jatkui aina vuoden 1993 alkuun saakka. Nyt Beefcake oli siis valmis palaamaan, mutta hän ilmoitti joutuvansa yhä pitämään kasvoja suojaavaa metallimaskia otteluissaan, koska hänen kasvonsa luusto ei ollut täysin toipunut onnettomuudesta. Beefcake haastoi Raw'ssa kenet tahansa otteluun, ja tuohon haasteeseen vastasi Ted DiBiase. DiBiasen manageri Jimmy Hart ei pitänyt ottelua hyvää ideana, mutta DiBiase työnsi hänet sivuun. Itse ottelu päättyi siihen, kun IRS sekaantui matsiin, ja ottelun jälkeen DiBiase ja IRS alkoivat piestä Beefcakea. Tämä kävi yhtäkkiä liiaksi Jimmy Hartille, ja hän yritti pysäyttää suojattinsa, mutta IRS työnsi hänet voimallisesti maahan. Sen jälkeen Money Inc. riisui Beefcaken maskin ja pieksi tämän kasvot pahasti IRS:n metallisalkulla. Seuraavalla viikolla Raw'ssa nähtiin mystinen Hulk Hoganin paluuta hypettävä video, ja... Seuraavalla viikolla se oli totta. Hulk Hogan palasi WWF:ään yhdessä tosielämän pitkäaikaisen ystävänsä Brutus Beefcaken kanssa. Ja mikä hurjinta, Jimmy Hart ilmestyi myös Hoganin ja Beefcaken rinnalle esiintyen ensimmäistä kertaa WWF-urallaan facena. Hart ryhtyi siis Hoganin ja Beefcaken "Mega Maniacs" -nimisen joukkueen uudeksi manageriksi, ja Mega Maniacs haastoi Money Incin joukkuemestaruuksista Maniassa. Tuota ottelua hehkutettiin seuraavien viikkojen ajan enemmän kuin mitään muuta Maniassa.

Ja vielä yksi juttu ennen itse ottelun arvostelua. Kuten kuvasta näette, paluunsa tässä Maniassa tehneellä Hulk Hoganilla oli todella pahannäköinen musta silmä, jota oli tikattu. Ennen ottelua nähdyssä haastattelussa Money Inc. kertoi kayfabe-syyksi, että he olivat palkanneet jonkun hakaamaan Hoganin juuri ennen WrestleManiaa ja että tässä olisi lopputulos. Se ei tokikaan ollut oikea syy, eikä Hoganin musta silmä kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin. Se oli siis ihan oikeasti telottu, mutta syistä liikkuu kahta eri versiota. Virallisen version mukaan Hogan oli loukannut silmänsä juuri ennen WrestleManiaa jet ski -onnettomuudessa, mikä kuulostaa aika erikoiselta, koska tuskin kukaan muu maailmassa on loukannut vain yhden silmänsä jet ski -onnettomuudessa. Epävirallinen (ja monien totena pitämä) versio on se, että Randy Savage oli piessyt Hoganin silmän mustaksi. Miksi? Koska Savage uskoi, että Hogan oli ollut vaikuttamassa Savagen ja Miss Elizabethin eroon ja jopa auttamassa Elizabethia tapailemaan jotain kaveriaan. Savage on itsekin myöhemmin syyttänyt Hogania avoimesti, mutta lyöntiä hän ei ole koskaan myöntänyt. Erityisen hauskaa tästä tekee toki se, että Savage oli Manian selostamossa ja hämmästeli varsin suurieleisesti Hoganin mustaa silmää ja sen syntyperää. Kannattaa kuunnella tästä ottelusta vaikka pelkästään selostus ihan tämän yksityiskohdan takia.

Ja sitten otteluun. Olipas kyllä totaalisen turha ottelu. Jos tässä ei olisi ollut Hoganin karismaa, yleisön luomaa kunnon tunnelmaa ja DiBiasen erinomaistaa heel-työskentelyä, tämä olisi ollut puhtaasti heikko ottelu. Nyt nämä tunnelmaan ja tarinankerrontaan liittyvät seikat sentään pelastivat tätä ottelua sen verran, että tämä oli ihan ok. Ja olihan tässä nyt hauska katsoa, kuinka Hoganin toinen silmä oli aivan tikattu ja selostamossa Savage arvaili sille syitä, vaikka oli todellisuudessa luultavasti itse piessyt Hoganin. Mutta siis ottelusta: todella sellaista tylsähköä peruspainia ilman minkäänlaisia yllätyksiä tai kummoisia painisuorituksia. IRS oli nelikosta varmaan paras, mutta ei häntäkään voi liiemmin kehua. DiBiase alkoi olla valmis eläkkeelle, Beefcaken ei olisi koskaan pitänyt palata sieltä ja Hogan oli oma itsensä. Lisäksi ottelun lopetus oli vielä oikein kunnon idioottimaista sekoilua. Että juu, ei lisää tätä.
** (18:27)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Narcissist vs. Mr. Perfect
Voi kyllä, sitten oli vuorossa Lex Lugerin in ring -ppv-debyytti WWF:ssä. Kuten Royal Rumblen ja WrestleMania VIII:n arviossa olen jo kirjoittanut, Lex Luger teki Vince McMahonin kanssa sopimuksen alkuvuodesta 1992 ja loikkasi WCW:stä McMahonin leipiin juuri ennen WresteManiaa. Lugerilla oli kuitenkin kilpailukieltosopimus, joka esti Lugeria esiintymästä moneen kuukauteen WWF:ssä painijana. Niinpä Vince palkkasikin Lugerin kehonrakennuspromootionsa WBF:n palkkalistoille ja sen avulla toi Lugerin lyhyesti esiintymään videon välityksellä myös viime vuoden WM:ään. Lugerista oli ehkä oikeasti tarkoitus tehdä WBF:n iso tähti, mutta kesällä 1992 sekä Lugerille että WBF:lle kävi huonosti. Ensin Luger joutui pahaan moottoripyöräonnettomuuteen, joka oli päättää hänen uransa. Samoihin aikoihin Vincen epätoivoisesti pystyssä pitämä WBF kaatui lopullisesti. Niinpä kun Luger oli toipunut loukkaantumisestaan vuodenvaihteen aikaan, oli hänen kilpailukieltonsakin jo päättynyt, ja hänet voitiin tuoda WWF:ään. Luger debytoi siis Royal Rumblessa ylimielisenä, omaa kehoaan rakastavana The Narcissistina. Rumble-debyytin jälkeen Narcissist oli alkanut kylvää tuhoa ja piessyt painijan toisensa perään kiistanalaisella Forearm Smashillaan. Narcissist teki myös läheistä yhteistyötä Bobby Heenanin kanssa, ja siitä syntyi tämä ottelu. Heenan nimittäin kantoi edelleen kaunaa Mr. Perfectille siitä, että Perfect oli viime marraskuussa kääntynyt häntä vastaan ja tehnyt face-turnin. Erityisesti Heenan kantoi Perfectille kaunaa siitä, että tämä oli tammikuun lopussa nähdyssä Raw'ssa päättänyt Ric Flairin uran voittamalla hänet Loser Leaves WWF -ottelussa. Nyt sitten Narcissistin oli tarkoitus hoitaa Heenanin likainen työ ja piestä Perfect Heenanin puolesta.

Voi höh. Lex Lugerin ja Curt Hennigin ottelu olisi ehkä paria vuotta aikaisemmin oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan voinut olla ihan saatanallisen kova ottelu, jopa ****-tasoinen matsi. Jos vielä panos olisi ollut kohdillaan ja tunnelma oikea, olisi siinä ollut kaksi tulevaa supertähteä painimassa toisiaan vastaan. Nyt tämä matsi oli... No, lähinnä kädenlämpöinen. Lugerin otteista kävi hyvin nopeasti selväksi, että vuoden 1992 moottoripyörävamma oli todellakin jättänyt Lugerille pysyvät vammat ja ettei hän pystynyt painimaan enää samalla tavalla kuin WCW:ssä. Ikävä kyllä myöskään Mr. Perfect ei ollut enää kehässä entisensä, eli sillä tasolla, jolla hän oli ollut ennen kuin jäi yli vuoden mittaiselle sairauslomalle. Nyt siis nämä kaksi parhaat päivänsä nähnyttä painijaa painivat toisiaan vastaan, ja onneksi edes Perfect oli yhä sen verran kovassa iskussa, että pystyi kantamaan Narcissistia ihan pätevästi. Lopputuloksena oli sellainen ihan hyvä välipalaottelu, mutta ikävä kyllä ei yhtään sen enempää. Asiaa ei auttanut se, että tämäkin ottelu onnistuttiin lopettamaan kökösti. WWF on selvästi ottanut ottelun lopetuksiin mallia WCW:ltä.
**½ (10:56)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Giant Gonzales w/ Harvey Whippleman vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
Näyttääkö Giant Gonzales tutulta? Ei ihme, koska se on vain kokovartalopukuun pukeutunut ja miehekkään parran kasvattanut El Gigante - tuttu siis jo WCW:n jättiläispainijana ja inhokkina sieltä. El Giganten sopimus WCW:n kanssa kuitenkin päättyi vuoden 1992 alussa (ehkä siksi, koska Gigante ei osannut painia), ja moni ei uskonut näkevänsä häntä enää koskaan amerikkalaisissa mainsteam-promootioissa. Toisin kävi, kun Vince McMahon teki vuoden 1993 alussa sopimuksen jättiläisen kanssa. Royal Rumblessa nähtiin sitten näyttävä debyytti, kun kesken Royal Rumble -ottelun kehänlaidalle käveli Harvey Whipplemanin saattelemana jättiläismäinen ja kummalliseen kokovartaloasuun pukeutunut painija, jota kutsuttiin Giant Gonzaleseksi. Gonzales nousi kehään, kävi saman tien Undertakerin kimppuun ja pieksi hänet niin pahasti, ettei Undertaker pystynyt jatkamaan ottelua. Tuosta alkoi Undertakerin ja Giant Gonzalesin feudi, jonka taustalla oli tietenkin Whipplemanin pyrkimys tuhota Undertakerin ura. Koska Whippleman ei ollut onnistunut siinä edellisen suojattinsa Kamalan kanssa, oli nyt Gonzalesin vuoro. Yleisö oli toistaiseksi hämmästyttävän liekeissä tästä UT:n ja Gonzalesin feudista, ja se oli vetänyt myös kovia yleisömääriä house show -tapahtumiin. Nyt oli vihdoin oikean yhteenoton aika. Undertaker teki todella näyttävän sisääntulon, hänellä oli mukanaan aito korppi.

Undertakerin WrestleMania-historian surullisenkuuluisa ottelu on kyllä juuri niin surkea tapaus kuin kaikkialla annetaan ymmärtää. Jos Taker ei olisi ollut nuori ja halukas ottamaan tässä kohtuullista bumppia, tämä olisi ollut aivan hirvittävä ottelu ja luultavasti yksi surkeimmista otteluista ikinä. Nyt kuitenkin Taker yritti parhaansa pelastaakseen edes jotain tästä ottelusta liikkumalla vauhdikkaasti, iskemällä teräviä liikkeitä ja ennen kaikkea ottamalla pari ihan kovaa bumppia lentämällä rajusti teräsportaita päin. Ikävä kyllä näillä ei kuitenkaan ollut vielä paljon merkitystä, koska Gonzales oli ihan totaalisen paska, ei kyennyt yhtään mihinkään, ei tehnyt yhtään järkevää liikettä ja ei myöskään myynyt yhtään mitään, mitä Undertaker hänelle teki. Kun tähän lisätään se, että lopulta aina Takerkin no-sellasi kaiken käsittämättömällä uurnan voimalla, ei tässä ottelussa ollut yhtään mitään järkeä. Ja tietenkin myös tämän ottelun lopetus oli ihan totaalista paskaa, joten kyllähän tämä nyt on yksi koko WM-historian surkeimmista ja ennen kaikkea kankeimmista otteluista.
½ (7:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. Yokozuna w/ Mr. Fuji - WWF Championship
Ja sitten sen illan oikean Main Eventin (no, tavallaan) pariin. Bret Hart oli ollut WWF:n päämestari lokakuusta lähtien, ja WWF oli viime kuukausien aikana yrittänyt kokeilla aivan uutta linjaa rakentamalla Main Event -divisioonaansa Hartin kaltaisten varsin pienikokoisten mutta taitavien painijoiden ympärille. Buyratejen ja katsojalukujen mukaan taktiikka ei ollut kovin onnistunut, joten oli jälleen aika muuttaa suunnitelmia. Vasta vuoden 1992 loppupuolella WWF:ssä debytoineelle "japanilaiselle" (oikeasti samoalaiselle) monsterille Yokozunalle oli isketty raketti perseeseen, ja Royal Rumble -voiton siivittämänä Yokozuna pääsi haastamaan Hartin nyt WrestleManian Main Eventissä päämestaruudesta ottelussa, jota hehkutettiin Hartin uran kovimpana haasteena. ISOIN haaste se ainakin oli, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

Bret Hartille pitää kyllä jälleen nostaa isosti hattua. Ei ole helppo tehtävä saada Yokozunasta irti ottelua, jota voi kuvailla adjektiiveilla "vauhdikas" ja "energinen", mutta Hart onnistui siinä. Harmi vain, että 1) ottelu oli lopulta vähän liiankin lyhyt ja 2) illan teemaan sopien myös tämä sai aivan paskan lopetuksen. Niinpä tämä ei nouse lopulta edes ihan hyväksi otteluksi, vaikka todella yllättäen tällä olisi aivan hyvin ollut potentiaalia siihen. Hart osoitti liikkumisellaan ja tyylikkäillä liikeillään, että hän kyllä pystyisi kantamaan jopa Yokozunan hyvään otteluun. Oli ilahduttavaa seurata Hartin nerokasta painia ja sitä, miten hän tavallaan mukautti tyylinsä täysin siihen, että nyt vastassa oli jättiläismäinen vastustaja. Eikä Yokozunakaan täysi mätisäkki ollut. Erityisesti Yokozunan potkut olivat karua katsottavaa. Kokonaisuutena tämä oli siis sellainen ihan kiva ottelu... Kunnes muistaa, että tämän piti olla WrestleManian Main Event, ja sellaiseksi tämä oli kyllä aika kehno suoritus. Toisaalta, eipä tuo WrestleManian Main Eventtaus ole viime vuosina WWF:ltä sujunut edes näin hyvin.
**½ (8:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Jos et tiedä, mitä WrestleMania IX:n päämestaruuskuvioissa lopulta tapahtui ja haluat säilyttää yllätyksen, nyt on hyvä hetki lopettaa lukeminen.

...



...





...





Kuva Kuva
Yokozuna (c) w/ Mr. Fuji vs. Hulk Hogan - WWF Championship
YLLLLÄTYYYYYYYYYYYYS! Kyllä vain! Ilta ei ollutkaan ohi äskeisen ottelun jälkeen! Hartin ja Yokozunan välinen ottelu oli siis päättynyt shokeeraavasti siihen, kun Mr. Fuji heitti suolat Bret Hartin silmään ja Yokozuna onnistui selättämään Hartin. Päättyisikö WrestleMania siis todella Yokozunan voitonjuhliin? NO EI TIETENKÄÄN! Koska heti kun Yokozuna oli saanut WWF-mestaruuden olkapäilleen, ilmestyi Hulk Hogan jostain aivan tyhjästä kehään. Ilmeisesti Hogan oli mukamas Bret Hartin paras ystävä (millaista ei ollut koskaan aikaisemmin kellekään kerrottu), ja Hogan oli lähdössä saattamaan Hartia pois paikalta. Paitsi että! Voimain tunnoissaan ollut Mr. Fuji tarttui mikrofoniin ja haastoi Hulk Hoganin heti tässä ja nyt käytävään otteluun ja lupasi pistää panokseksi Yokozunan juuri voittaman päämestaruuden. Hogan teeskenteli hetken aikaa todella typerällä tavalla, ettei tiedä mitä tehdä, koska hänen pitäisi auttaa "parasta ystäväänsä" Hartia. Kiusaantunut Hart puolestaan näytteli surkeasti antavansa Hoganille luvan tehdä sitä, mitä rakastaa, eli varastaa valokeila jälleen kerran nuoremmilta ja lahjakkaammilta painijoilta. Sen jälkeen Bret Hart katosi backstagelle (ja samalla myös WWF:n Main Event -kuvioista lähes vuodeksi), ja Hulk Hogan puolestaan nousi kehään painimaan Yokozunaa vastaan. Vince McMahon luultavasti tuli samaan aikaan backstagella housuihinsa, koska tämä oli ollut hänen viime hetken paniikkiratkaisunsa, josta ei aikakauden dirt sheetien mukaan tiennyt paljon kukaan ennen aivan viime hetkeä. Vince oli vakuuttunut siitä, että Hartista ja muista ei olisi tarpeiksi isoiksi nimiksi ja että WWF ei tulisi pärjäämään, jos se jatkaisi Hartin tapaisten tyyppien pitämistä Main Eventissä. Niinpä hän oli päättänyt nostaa takuuvarman rahantekokoneen Hulk Hoganin vielä kerran Main Eventiin, vielä kerran päämestaruuskuvioihin. Ja tässä sitä nyt oltiin.

Tästä "ottelusta" nyt on turha oikeastaan sanoa mitään. Kiitos Hulk Hogan että palasit vielä WWF:ään pelastamaan meidät kaikki, koska kyllähän se nyt olisi ollut ihan totaalista paskaa, jos vielä kerran ei olisi päässyt nauttimaan siitä, että Hulkster on koko WWF:n ykköskeulakuva. Ja Yokozuna ja Bret Hart ja meidät kaikki saatiin näyttämään täysin pelleltä. Jeejee. Ime kullia, Vince.
DUD (0:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Shawn Michaels
** Scott Steiner
* Bret Hart

Kokonaisarvio WrestleMania IX:stä: Tämän Manian maine kaikkien aikojen huonoimpana WrestleManiana johtuu toki pitkälti siitä, millä tavalla ilta päättyi. Ja siitä tämä tapahtuma todellakin ansaitsee kaiken mahdollisen vihan. On niin raivostuttavaa katsoa, miten WWF päätti vielä kerran pieraista täysin tyhjästä Hulk Hoganin Main Event -kuvioihin ja tuhota parissa minuutissa kaiken, mitä oli kuukausien ajan rakennellut. Tämä olisi kuitenkin annettavissa anteeksi, jos tässä ppv:ssä olisi jotain muuta erikoista. Mutta tässä ei ollut mitään. Opener oli hieno, ja Steiners vs. Headshrinkers oli hyvä, mutta sen jälkeen kaikki oli parhaimmillaan "ihan hyvää", pahimmillaan kamalaa paskaa. Ei näillä meriiteillä todellakaan saada aikaiseksi kummoista ppv:tä, puhumattakaan VUODEN SUURIMMASTA PPV:STÄ. Kyllä tämä on aivan ansainnut kaiken sen paskan maineensa, vaikka jotkut ovat viime aikoina tätä yrittänetkiin puolustella. Kehno.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
3. WCW Japan Supershow - Ok
-------------------
4. WWF WrestleMania IX - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

Progress Chapter 20: Thunderbastard: Beyond Thunderbastard

Kuva
26.7.2015
The Electric Ballroom, Camden, Lontoo

Jim Smallmanilla on tällä kertaa myös ihan oikeaa asiaa avauspuheenvuorossaan. Kunhan oltiin saatu pienet Hogan-hupsuttelut alta pois (Hogan oli juuri saanut kenkää WWE:stä rasistisen kommentin takia ja Gawker-juttu otti ensiaskeleensa). Smallman ilmoitti siis ”uuden” selostustiimin Jimmy Barnettin tilalle. Progressin kolmas omistaja Glen Joseph ja eläköitynyt RJ Singh ottivat selostuspuolen hoidettavakseen. Tästä eteenpäin selostus nauhoitettiin livenä, sillä aiempien tapahtumien selostus oli tehty jälkiäänityksenä. Tämä oli siis ensimmäinen live-selostus… paitsi että teknisten ongelmien takia selostusraita oli käyttökelvoton ja Joseph ja Singh pääsivät tekemään jälkiäänityksen. Virheitä sattuu.

Kuva Kuva
Noam Dar vs Pastor William Eaver
No niin, avausotteluun saatiin vastakkain kaksi nuorta kaveria. Miten tämä eroaa tavallisesta Progressin päämäärättömästä avausottelusta, saatatte kysyä. Tämän piti alun perin olla revanssi Noam Darin ja Dave Mastiffin välillä, joiden feudi oli kestänyt lähes koko alkuvuoden. Mastiff ei kuitenkaan päässyt paikalle liikenneongelmien takia, mutta onneksi Pastor William Eaver oli valmiina astumaan ”The Bastardin” saappaisiin. Tämä on myös merkittävä ottelu, sillä tämä jäi Noam Darin viimeiseksi esiintymiseksi Progressissa. Syyt ovat hieman epäselviä, mutta Darin esiintymiset skotlantilaisen ICW:n riveissä olivat lisääntyneet ja Dar päätti pysyttäytyä enemmän pohjoisessa, vaikka tekikin edelleen satunnaisia esiintymisiä Lontoon RevProssa. Niinpä Darin ja Mastiffin välinen feudi ei koskaan saanut päätöstään. Noh, kuten varmasti tiedättekin tässä vaiheessa, Dar pääsi osallistumaan WWE:n järjestämään Cruiserweight Classic -turnaukseen edeten puolivälieriin asti ja netoten itselleen sopimuksen ja paikan cruiserweight-divisioonasta.

Turinat sikseen, läksiäisiksi Dar toimitti raudanvarman avausottelun. Eaverissa on vielä paljon hiomattomia kulmia, mutta yhteyttä yleisöön ei käy kieltäminen. Dar teki jälleen parhaansa pehmittääkseen Eaverin polven polvilukkoa varten, mutta mattoon ei jääty makailemaan, vaan tahti pysyi mukavan kiivaana koko ottelun lyhyehkön keston. Ei tästä ottelusta jäänyt nyt kummemmin sanottavaa, täysin hyväksyttävä avausottelu, jossa saatiin yleisö hyvin mukaan. Ottelun jälkeen Dar jätti vielä pienimuotoiset hyvästit yleisölle.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva
Mike Hitchman vs Bubblegum vs Kyle Ashmore vs Flash Morgan Webster
Mikä sopisi paremmin perään kuin useamman miehen spotfest? ”Wild Boar” Mike Hitchman oli juurtunut melkein vakiokalustoon painiessaan lähes säännöllisesti ENDVR-tapahtumissa. Kyle Ashmore oli jatkanut botchailuaan suhteellisen menestyksekkäästi edellisen Chapter-esiintymisensä jälkeen. Bubblegum oli edellisen kerran tavattu häviämässä ottelun neljännelle miehelle, Flash Morgan Websterille, Chapter 18 -tapahtumassa. Taustatarinaa ei sen enempää ollut, kunhan vaan saatiin neljälle kaverille palkkapäivä. Mainitaan nyt että yleisön versio Bubblegumin ”He’s a Rascal” sisääntulokappaleesta saa hymyn huulille: ”He’s just a rent boy!”

Neljän miehen spotfestistä tuli vähemmän yllättäen viihdyttävä ottelu. Tarkoituksenahan oli pitää Flash edelleen vahvana ennen horisontissa häämöttävää mestaruusotteluaan, mutta tässä ottelussa Bubblegum vakuutti parhaiten. Jälleen kerran Bubblegum oli se liima, mikä piti tämän kasassa ja sai näyttämään vastustajansa hyvältä, väläyttäen itse pari upeaa potkua sen lomassa. Ashmore teki taas parhaansa yrittäessään laskeutua mahdollisimman vaarallisesti volteistaan ja Hitchman toimi pienenä dynamona muutamine hienoine heittoineen. Hitchmanin ja Ashmoren yhteistyöliike oli myös sangen upea. Flash jäikin hieman varjoon. Oli miten oli, hauskaa oli, vaikka ottelu olikin hajota loppupuolella kasaan parin vaarallisen näköisen botchin takia.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sebastian (w/ Tom Irvin) vs Damien Dunne - Natural Progression Series 1st Round
No niin, uusi Natural Progression Series saatiin vihdoin käyntiin muutaman tapahtuman tauon jälkeen. Kyseessä oli edelleen turnaus nuorille ja lupaaville painijoille, jossa palkintona oli mestaruusottelu sekä jokseenkin pysyvä paikka rosterissa. Nyt alkava turnaus oli kolmas laatuaan. Tässä avauskierroksen taistossa vastakkain asettuivat Sebastian sekä Damien Dunne. Sebastian on tuttu ENDVR-tapahtumien puolelta, ensin niljakkaana heelinä ja nyt hiljattain osana komediajoukkue The GZRS:ä. Joukkuepari Tom Irvin liittyi mukaan kehänlaidalle kannustamaan. Damien Dunne on taas Pete Dunnen (kayfabe)veli, joka oli aloittanut painimisen vuonna 2010 ”veljensä” kanssa joukkueena. Oli ehtinyt jo painia ympäri Englantia, mutta Andrewsin ja Pete Dunnen omistamasta Attack Pro Wrestlingistä oli muodostunut hänen kantapaikkansa.

Damien ei ollut tässäkään vaiheessa velipoikansa veroinen painija vaan suorastaan tavanomainen indyuikkari. Sebastianille oli sentään karismaa, mutta oli kehässä vielä varsin raakile, vaikka väläyttikin erittäin komean STO:n. Niinpä tämä oli varsin ENDVR-tasoinen ottelu. Ottelun paras osa oli Tom Irvinin sekaantumiset ottelun kulkuun. Yleisö sentään söi GZRSien kädestä. Kehätoiminta ei jättänyt muistikuvia ja minun on vaikea palauttaa mieleeni yhtään hetkeä tästä ottelusta. Olisi ollut täydellinen ottelu Rawiin siis.
**

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sumerian Death Squad© vs Hunter Brothers - Progress Tag Team Championship
Faceless/Origin oli saatu vihdoin kammettua irti joukkuemestaruuksista Sumerian Death Squadin toimesta. SDS oli edelleen voittamaton joukkuetoiminnassa voitettuaan mestaruudet SSS16-turnauksen toisena iltana. Ykköshaastajiksi olivat kohonneet Hunterin veljekset, jotka tekivät vuosittaisen paluunsa edellisessä ENDVR-tapahtumassa voittaen neljän joukkueen ykköshaastajuusottelun. Joukkueet olivat kohdanneet aiemmin pariin otteeseen muun muassa Southside Wrestlingin riveissä Huntereiden voitettua SDS:n joukkuemestaruudet edellisen vuoden loppupuolella. Hollantilaisilla Endillä ja Dantella oli tosin ollut pieni ongelma. Joukkuemestaruudet olivat jääneet kiinni tulliin, joten SDS joutui antamaan kirjallisen takauksen mestaruuksista, Illuminatin allekirjoittamana.

Näistä lähtökohdista saatiin aikaan ehkäpä paras joukkueottelu Progressissa tähän asti. On ihanaa saada joukkuemestaruusottelu, jossa ei ole mukana Facelessia. Ottelu alkoi rauhallisesti pienellä tunnusteluvaiheella siirtyen luontevasti Hunterien hallintavaiheeseen, jossa kaksikon joukkuetyöskentely pääsi oikeuksiinsa. Lopulta päästiin mainioon lopputaisteluun, jossa SDS saatiin näyttämään murhaavan tehokkailta. Psykologia oli myös mitä mainion Huntereiden pysyessä mukana vain ja ainoastaan joukkuepelinsä ansiosta pakan hajotessa kasaan jommankumman joutuessa yksin Endiä tai Dantea vastaan. Dante oli mainio roolissaan pienenä tankkina vähemmän raamikkaiden kanssapainijoidensa rinnalla. Huntereiden innovatiiviset joukkueliikkeitä nähtiin, kuten myös Endin potkuja. Alusta loppuun mainiota menoa, jossa ei edes joukkuesääntöjä unohdettu. Harmi, että Huntereita buukataan niin harvoin, kyseessä on kuitenkin yksi Englannin parhaista joukkueista.
****+

Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva
Kuva Kuva Kuva Kuva
Nathan Cruz vs Damon Moser vs El Ligero vs Eddie Dennis vs Marty Scurll vs Mark Haskins vs Rampage Brown vs Tom Irvin - The Thunderbastard Match
Kuten tapahtuman nimestä pystyi ehkä päättelemään, oli luvassa historian toinen Thunderbastard-ottelu. Säännöt ovat simppelit: kaksi miestä aloittaa, sisääntulot noin 2 minuutin välein, eliminoinnit tapahtuvat selätyksellä, luovutuksella tai diskauksella ja voittaja on viimeinen mies jäljellä. Voittajalle on luvassa mestaruusottelu tulevaisuudessa. Ensimmäisen Thunderbastardin oli voittanut Will Ospreay. Mukana oli tällä kertaa kahdeksan rohkeaa miestä. Tom Irvin oli toinen puolikas aiemmin mainittua GZRS-komediaduoa, ProJon kasvatteja hänkin. Muista ottelijoista Marty Scurll oli päässyt pisimmälle SSS16-turnauksessa, häviten välierässä LDRS-toveri Zack Sabre Jr:lle. Eddie Dennis oli tippunut avauskierroksella juurikin Scurllin käsissä. Rampagen matka oli päättynyt Roderick Strongin käsittelyssä ja Mark Haskinsin tie oli katkennut Ospreayta vastaan. Originia edustavat Nathan Cruz ja El Ligero olivat puolestaan hävinneet joukkuemestaruutensa ja kenkäisseet Damon Moserin ulos porukasta. Melkoisen sopan ainekset olivat siis kasassa.

Ennen ottelun alkua saatiin kuitenkin segmentti, jossa Ali Armstrong tuli ilmoittamaan lopettavansa uransa loukkaantumisten takia. Armstrong ei tosiaankaan ollut ihmeellinen painija, mutta teki aina parhaansa viihdyttääkseen yleisöä. Armstrong oli kuitenkin ensimmäinen ProJosta valmistunut painija (tai ainakin melkein, Joey Lakesiden olemassaolo on melkein unohdettu). Armstrongin ja Glen Josephin välinen herkkä hetki kuitenkin keskeytyi Cruzin toimesta (sisääntulomusiikkinaan Metallican cover Turn the Pagesta, 5/5. Ainoa 5/5, jonka Cruz tulee koskaan saamaan). Cruz vetää laahaavan promon, jossa haukkuu Armstrongin pystyyn ja sen paskuudesta suivaantunut Joseph pakottaa Cruzin aloittamaan Thunderbastardin ensimmäisenä Damon Moseria vastaan.

Verrattuna edelliseen Thunderbastardiin, tämä oli huomattava parannus. Jokainen osallistuja sai kovaa reaktiota ja myös kehäsuoritukset olivat sen mukaisia. Toki Moser ja Irvin vetivät heikommat suoritukset, mutta muut olivat liekeissä. Jopa Nathan Cruz onnistui olemaan kiinnostava ja oleellinen osa ottelua. Parasta tässä ottelussa olivat viittaukset aiempiin tapahtumiin, oli se sitten Scurllin feudi Nathan Cruzin kanssa aivan ensimmäisissä tapahtumissa, Scurllin jääminen viimeiseksi eliminoitavaksi ensimmäisessä Thunderbastardissa tai vaikkapa entisten Screw Indy Wrestlingin jäsenten katkera kohtaaminen. Yleisö piti mökää lähes alusta loppuun ja antoi etenkin Cruzille mainiota heattia. Haskins veti loistavan suorituksen, mutta myös Rampage, Scurll ja Cruz loistivat omilla tavoillaan. Lopputaistelu oli jälleen erinomainen, muttei ollut tällä kertaa niin oleellinen osa ottelun hyvyyttä kuin ensimmäisellä kerralla. Thunderbastard on tullut jäädäkseen Progressin kalenteriin.
****

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jimmy Havoc© (w/ Regression) vs Will Ospreay (w/ London Riots) - No DQ Match for the Progress Championship
609 päivää. Niin kauan Jimmy Havoc oli pitänyt Progressin mestaruutta kuristusotteessaan. Haastaja toisensa jälkeen oli yrittänyt kaataa Havocia, mutta häiriintynyt mestari onnistui lipeämään mestaruus mukanaan kerta toisensa jälkeen. Haastajista lähimmäksi oli päässyt Will Ospreay, joka oli ollut niin lähellä jo kolmesti. Havoc ei juurikaan arvostanut sinnikkään nuoren miehen yrityksiä, vaan usutti kätyrinsä tämän kimppuun kerta toisensa jälkeen. SSS16-turnaus päättyi Will ospreayn voitonjuhliin, jotka katkesivat kuitenkin nopsaan Havocin marssiessa paikalle Regression perässään. Havoc saneli ehdot Ospreayn ansaitsemalle mestaruusottelulle lepuuttaessaan kirvestä Ospreayn niskalla. Ottelu tulisi olemaan No DQ -ottelu, antamaan deathmatch-expertille edun. Smallman suostui, mutta asetti kuitenkin hiljattain paluunsa tehneet London Riotsit kehänlaidalle estämään muun Regressionin sekaantumisen otteluun. Havoc oli myös uhannut leikata Ospreayn pään irti… Katsokaa tämä hypevideo, se selittää tähän johtaneet tapahtumat paremmin kuin minä koskaan (varoitus: erittäin huonot äänentasot paikoittain):
Minä rakastan tätä ottelua. Teatraalisista sisääntuloista lähtien tässä on sitä kuuluisaa ison ottelun tuntua. Noin 700 hengen yleisö vaikuttaa metelin puolesta ainakin kaksinkertaiselta. Ospreay tekee Assassin’s Creed -henkisen sisääntulonsa ja Havoc vastaa hyytävällä marssilla naamioitujen seuraajiensa keskeltä ja kasvonsa verenpunaisella maalilla peitettynä. Tämä ei tosiaankaan ole varvaslukkojen vaihtelua, tämä on tunteikasta taistelua, tämä on sitä entertainment brawlia. Kuvaustiimikin on kunnossa, esimerkkinä hieno yhteiskuva Ospreayn ja Riotsien yhteisestä rintamasta odottamassa Havocia saapuvaksi. Hulluja spotteja aletaan nähdä liukuhihnalta, molemmat ottavat järjetöntä bumppia ja Havoc lyö Ospreayta kendotikulla suoraan päähän. Jos tämän arvioisi yksittäisenä otteluna, tämä olisi vaan hyvä. Mutta tämä ei ole yksittäinen ottelu, tämä on kahdenkymmenen tapahtuman kulminaatiopiste. Ospreayn 630-kauhu on edelleen vahvana, mutta se on ainoa liike, jolla hirviön voi kaataa. Ottelun lopputaistelu on tunteikas ja yleisö on kuin veitsen terällä. Onko tässä tyhmiä indyspotteja? Kyllä. Tuhotaanko Rainmakerin uskottavuus finisherinä tyystin? Kyllä. Voidaanko kirveen käytöstä juonielementtinä olla montaa mieltä? Kyllä. Onko tämä kaikkien aikojen paras Progress-ottelu? Kyllä. Tässä showpainista on kyse. Tarinoista, tunteista ja suurista hetkistä. Tässä herkistyy kyynisinkin workrate-smarkki. Tämän ottelun takia minä olen Progress-fani.
*****

Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Will Ospreay
** Jimmy Havoc
* Hunter Brothers

Chapter 20 alkaa ehkä hieman vaisusti, mutta viimeiset kolme ottelua ovat sellaista tykitystä että oksat pois. En voi sanoin kuvailla pääottelua, Thunderbastard oli onnistunut ja joukkuemestaruuksista käytiin erittäin kova taisto. Edes Sebastianin ja Dunnen vaisuhko ottelu ei kummemmin haittaa. Jälleen huippuluokan tapahtuma.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Wanhus
Main eventer
Viestit: 303
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:15

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Wanhus »

Nyt on kova! Tuo Chapter 20:n main event on parasta shittiä koskaan. Sitä ajattelen, kun ajattelen Progressia. Mahtava saaga, upea ottelu ja kaunis tarinan päätös. Showpainia parhaimmillaan.
"Taas vauva naapuriin, vittu en kestä vauvoja. Meen katsoo Rumblen"
- Chris Jericho

" joudun olemaan viikkoja täällä jos pylly leikataan, en pääse ees bookediin"
- Teme

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SLAMBOREE 1993

Tervetuloa takaisin WCW:n pariin! WCW:n erikoisella aikajanalla välillä pistäydyttiin siis WCW/NJPW Supershow'ssa, joka oli oikeasti kuvattu jo heti vuoden alussa. Oikeastaan siis tuorein WCW:n tapahtuma ennen tätä oli SuperBrawl III, jonka aikaan WCW:n takahuoneissa oli jälleen pistetty voimasuhteet täysin uusiksi. Noin vuoden ajan WCW:tä varsin konservatiivisesti johtanut Bill Watts oli saanut vihdoin potkut paskan johtajuutensa ja rasististen kommenttiensa vuoksi. Väliaikaisesti WCW:n johdon olivat ottaneet itselleen TBS:n edustajat Bill Shaw ja Bob Dhue. Buukkausvastuu oli jaettu yli kymmenen hengen buukkaustiimille, eräänlainen päävastuu oli hetkellisesti Ole Andersonilla. Jim Ross oli saanut myös lähteä, koska häntä pidettiin Wattsin (ja ehkä Dusty Rhodesin) ohella päävastuullisena siitä, että WCW:n katsojalukujen lasku vain jatkui ja yleisömäärät pienenivät entisestään house show'issa. Sen sijaan tv-ohjelmista vastuuta oltiin siirtämässä nuorelle Eric Bischoffille. Kaikki muutokset olivat kuitenkin vielä aika kesken, ja WCW vasta haki uutta suuntaansa, kun tämä WCW:n uusi tapahtuma Slamboree järjestettiin toukokuun lopussa. Jotain WCW:n keskeneräisestä tilanteesta kertoi se, että tämä Slamboree oli ideoitu vielä Bill Wattsin ollessa WCW:n johdossa.

Mikä sitten oli uuden toukokuussa järjestettävän Slamboreen idea? No, olennaisen kertoo tapahtuman lisänimi: "A Legends' Reunion". WCW oli päättänyt siis kokeilla, saisiko se hyödennyttyä alalla jollain tavalla vallallaan ollutta nostalgiabuumia houkuttelemalla tapahtumaansa mahdollisimman paljon vanhoja 1960-, 1970- ja 1980-lukujen legendoja, markkinoimalla tapahtumaa nimenomaan heidän nimillään ja järjestämällä tapahtuman WCW:n klassikkopaikassa Atlantan The Omnissa. Idea saattoi jopa monien mielestä olla hyvä tai ainakin kokeilemisen arvoinen, mutta tulokset eivät olleet hyviä. WCW sai vaivoin houkuteltua Omniin (ydinalueelleen) katsomoon 7 000 ihmistä, heistäkin puolet ilmaislippulaisia. Tapahtuman buyrate oli sentään tämän ajan WCW-mittapuilla ihan ok (0.5), mutta totuus oli selvästi se, että 1990-luvun alun painifanit eivät kaivanneet 60- ja 70-lukujen nostalgiaa, vaan ennemmin 'Rock 'n' Wrestling' -aikakauden meininkiä, joka sekin alkoi olla jo nostalgista. WCW oli silti saanut houkuteltua ison määrän ihan oikeita legendoja esiintymään tässä tapahtumassa. Illan aikana nähtiin kolme "legendojen ottelua", mutta sen lisäksi illan aikana esiintyivät muun muassa Fabulous Moolah, Bugsy McGraw, Red Bastien, The Assassin, Mad Dog Vachon, Johnny Valentine, Lou Thesz, Bob Geigel, Gordon Solie, Lord James Blears, John Tolos, The Crusher, Ox Baker, Verne Gagne, Stu Hart, Mr. Wrestling II, Dusty Rhodes ja Magnum TA.

Painimaailmasta muuten on mainittava tässä välissä, että Tod Gordonin vuonna 1992 Philadelphiassa perustama "Eastern Championship Wrestling" oli alkanut saada vuoden 1993 kevään aikana kasvavassa määrin kulttimainetta poikkeuksellisen rajuista Hardcore-otteluistaan ja muutenkin merkittävissä määrin valtavirtapainista poikkeavasta grunge-tyylistään. Aikaisemmin WCW:ssä paininut ja WCW-pomojen kanssa riitannuttuaan muun muassa Memphisissä vaikuttanut Eddie Gilbert oli hiljattain palkattu ECW:n pääbuukkaajaksi. ECW:n suosion kasvu ei sinänsä ollut yllätys, koska hardcore-tyyli ja jopa deathmatch-ottelut olivat alkaneet saada viime aikoina aivan uudenlaista suosiota ja nousseet suuren yleisön tietoisuuteen. Keväällä 1993 Japanissa oli järjestetty legendaarinen Terry Funkin ja Atsushi Onitan välinen No Rope Barbed Wire Exploding Ring Time Bomb Death Match, jonka päätteeksi kehä oikeasti räjähti. Ottelua oli katsomassa yli 40 000 ihmistä.

Selostajina tässä tapahtumassa toimivat Tony Schiavone ja Larry Zbyszko. Zbyszko paikkasi Venturaa, joka oli väliaikaisesti poissa. En voi sanoa olevani erityisen iloinen siitä, että parissa kuukaudessa WCW:n selostuskaksikko on vaihtunut Rossista ja Venturasta Schiavoneen ja Zbyszkoon. Haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt. Show alkoi legendojen kokoontumiselle kehään, minkä päätteeksi Maxx Payne tilutteli sähkökitarallaan Yhdysvaltain kansallislaulun. Jippii.

Kuva Kuva
Beautiful Bobby & Chris Benoit vs. Marcus Alexander Bagwell & 2 Cold Scorpio
Chris Benoit oli jo välillä tämän kevään aikana lähtenyt WCW:stä kiertämään Japania ja Australiaa - ilmeisesti, koska firmalla ei ollut mitään kummoista käyttöä nuorelle lahjakkaalle kanadalaispainijalle. Nyt Benoit oli kuitenkin palannut vielä väliaikaisesti painiakseen toisessa ppv:ssä putkeen 2 Cold Scorpiota vastaan. Tällä kertaa kyse oli joukkueottelusta, ja Benoit sai joukkueparikseen Beautiful Bobbyn, joka oli niin ikään tehnyt paluunsa WCW:hen oltuaan lyhyen aikaa vierailulla Jim Cornetten SMW:ssä. 2 Cold Scorpio puolestaan oli saanut kevään aikana merkittävää nostetta, kun hänet oli isketty joukkueeseen toisen nuoren tulokkaan Marcus Alexander Bagwellin kanssa. Bagwellin ja Scorpion joukkue olikin onnistunut nappaamaan isoja voittoja, ja nyt heidän oli mahdollista ottaa yksi sellainen lisää. Tämä ottelu jäi muuten Benoit'n viimeiseksi WCW-ppv-otteluksi yli kahteen vuoteen, sillä heti Slamboreen jälkeen Benoit jätti firman lopullisesti, palasi Japaniin ja siirtyi sieltä myöhemmin ECW:hen, ennen kuin aikanaan taas palaisi WCW:hen.

Kova alku illalle. Vielä kovempi olisi ollut, jos 2 Cold Scorpion joukkuepariksi oli valittu joku oikeasti kiinnostava ja osaava painija. Nyt nuorien ja lahjakkaiden Benoit'n ja Scorpion sekä kokeneen ja taitavan Bobby Eatonin lisäksi tässä ottelussa piti katsella Bagwellin meininkiä. Ja ikävä kyllä on pakko myöntää, että jonkun verran tuo Bagwellin säätö söi tämän ottelun viihdyttävyyttä. Muuten kyllä matsi oli suorastaan ensiluokkainen joukkueottelu. Scorpio tarjoili loistavaa high flying -meininkiä, ja erityisesti lopun Senton-tyylinen liike yläköydeltä oli pirun näyttävä ja aikakauteen nähden täysin ennennäkemätön. Benoit tarjosi mahtavaa teknistä painia yhdistettynä pariin high flying -liikkeeseen. Eaton vastasi hyvin samanlaisesta painista, ja siksi he sopivatkin yhteen Benoit'n kanssa. Bagwell oli nyt mitä oli. Kokonaisuutena tämä oli silti ehdottomasti hieno ottelu, mutta sellainen kokonaisuutena toimiva upea tarina tästä jäi kuitenkin vähän puuttumaan, miksi huipputasolle ei päästä.
***½ (9:22)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Van Hammer vs. Sid Vicious w/ Col. Robert Parker
Kyllä! Tämä oli Sid Viciouksen paluu WCW:hen. Ensin kuitenkin lyhyesti ottelun taustat. Pitkän linjan territory-aikakauden painija Robert Fuller (nähty näissä arvioissa painimassa AWA SuperClash III:ssä) saapui keväällä 1993 WCW:hen managerin roolissa. Fullerille annettiin nimekseen Col. Robert Parker, ja hänen gimmickinsä oli käytännössä ripoff Elvis Presleyn managerista Col. Tom Parkerista. Ylimielinen, eteläisestä osavaltiosta kotoisin oleva Parker halusi löytää itselleen sopivan tuhokoneen manageroitavaksi, ja ensimmäisenä hän oli iskenyt silmänsä Van Hammeriin. Hammer (joka oli luopunut nyt kokonaan rokkitähti-gimmickistään) kieltäytyi Parkerin tarjouksesta, ja tätä Parker ei tietenkään sulattanut. Sen sijaan hän haastoi Hammerin Slamboreessa käytävään otteluun, jossa hänen uusi suojattinsa debytoisi. No, Hammerin sisääntulon jälkeen Parker käveli kehään ja esitteli uuden suojattinsa, joka oli... SID VICIOUS! Viciouksen WCW-paluusta oli huhuttu käytännössä siitä lähtien, kun Sid oli vuosi sitten lähtenyt WWF:stä, mutta Bill Wattsin aikana WCW:llä ei ollut mitään mielenkiintoa palkata äärimmäisen suosittua mutta painitaidoiltaan varsin heikkoa Viciousta. Kun Watts oli saatu firmasta menemään, ottivat Bill Shaw ja Bob Dhue ohjat sopimusneuvotteluista ja tekivät nopeasti sopimuksen Sidin kanssa, koska muistivat, kuinka perhanan suosittu Sid oli ollut viimeksi WCW:ssä. Nyt Vicious sitten debytoi, tosin jostain käsittämättömästä syystä heelinä.

Annan tälle puolikkaan ihan siitä ilosta, että onhan se jotenkin hupaisaa, että comebackin tekevän Sid Viciouksen ensimmäiseksi uhriksi joutuu nimenomaan Van Hammer, jota on epätoivoisesti on/off-pushattu viimeisen parin vuoden ajan. Ja toki puolikkaan tämä ansaitsee myös tunnelmastaan. Yleisö oli oikeasti täysin ekstaasissa Viciouksen yllätyspaluusta, ja Sid sai ihan jättiläismäiset popit. Ei voi mitään, WCW-yleisö todella rakastaa Sidiä. No, paljon muuta tässä ottelussa ei ollutkaan sitten. Nätti Powerbomb. Eteenpäin.
½ (0:35)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dick Murdoch & Don Muraco & Jimmy Snuka vs. Wahoo McDaniel & Blackjack Mulligan & Jim Brunzell
Sitten oli illan ensimmäisen Legend's Matchin aika. Mitään kummempaa tarinaa näissä ei ollut taustalla: WCW oli vain saanut kasan legendoja esiintymään tässä tapahtumassa, ja osa heistä suostui myös painimaan ottelussa. Tämän ottelun painijoista Dick Murdoch oli nähty viimeksi ppv-tasolle 1990-luvun alussa WCW:ssä, Jimmy Snuka reilu vuosi sitten WWF:ssä, Don Muraco vuonna 1988 WWF:ssä, Wahoo McDaniel vuonna 1988 AWA:ssa, Jim Brunzell vuonna 1991 Herb Abramsin UWF:ssä - ja Blackjack Mulliganille tämä oli ensimmäinen ppv-esiintyminen. Mulligan oli siis toinen puolisko legendaarisesta Blackjacks-joukkueesta, joka voitti mestaruuksia 1970-luvulla WWWF:ssä ja NWA:ssa. Joukkueen toinen osapuoli oli Blackjack Lanza, häntä ei tässä legendojen tapahtumassa nähty. Mulligan puolestaan on Barry Windhamin isä ja muun muassa Bray Wyattin ja Bo Dallasin isoisä.

Olipa hämmentävä ottelu. En tiedä, mitä muuta oikein osaisin sanoa. On jotenkin vaikea uskoa, että vuonna 1993 saatettiin oikeasti käydä kuuden miehen joukkueottelu, jossa nämä kuusi painivat toisiaan vastaan. No, jos hämmennyksen lisäksi lähdetään hyvistä asioista. Jim Brunzell vaikutti olevan kuusikosta selvästi parhaassa kunnossa ja liikkui moitteettomasti kehässä. Dick Murdochille puolestaan suuri hatunnosto kreisistä yrittämisestä: sekä mielipuolinen Jumping Headscissors että jonkinlainen yläköydeltä tehty Bulldogin ja Knee Dropin yhdistelmä olivat samaan aikaan vaarallisen mutta kieltämättä myös näyttävän näköisiä. Näiden kahden lisäksi paljon muuta kehuttavaa ei ollutkaan. Ikävä kyllä suurin osa ottelusta oli kankeaa ikämiesten brawlailua ilman mitään kummempaa päämäärää. Matsi myös kesti turhan pitkään ja tarjosi pituuteensa nähden yllättävän vähän mitään, mistä olisi pitänyt olla kiinnostunut. Lopputuloksena siis varsin kehno ottelu.
*½ (9:06)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ivan Koloff & Baron Von Raschke vs. Thunderbolt Patterson & Brad Armstrong
Vuorossa oli illan ensimmäinen hetki, jossa WCW oli päättänyt kusettaa yleisöään ja markkinoida sellaisten henkilöiden osallistumista, joiden he tiesivät olevan kykenemättömiä osallistumaan. WCW oli siis alun perin ilmoittanut, että Slamboreessa nähtäisiin Ivan Koloff & Baron Von Raschke vs. Thunderbolt Patterson & Bob Armstrong -ottelu. Armstrong-suvun isä oli kuitenkin murtanut ranteensa pari viikkoa ennen Slamboreeta, mutta se ei WCW:tä haitannut, vaan he mainostivat Armstrongin esiintymistä loppuun saakka. Juuri ennen ottelun alkua Thunderbolt Patterson sitten kertoi, ettei Bob Armstrong olisi paikalla. Sen sijaan isä-Armstrongia saapui paikkaamaan tämän poika Brad Armstrong. Ottelun muista osanottajista Ivan Koloff oli nähty ppv:ssä viimeksi Herb Abramsin UWF:ssä vuonna 1991 ja Raschke JCP:n Starrcadessa vuonna 1996. Thunderbolt Patterson, joka oli todella suosittu territory-aikakauden painija 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa Georgiassa ja Floridassa, oli varmaan viimeksi esiintynyt historian ensimmäisessä Starrcadessa 1983. Patterson oli nyt jo eläköitymisvaiheessa, mutta hänellä oli edelleen iso fanijoukko kotiseuduillaan.

Huh huh. Jos Brad Armstrong ei olisi ollut tässä mukana tuomassa mukaan oikeaa painia ja jos yleisö ei jostain syystä olisi ollut aivan liekeissä Thunderbolt Pattersonista, tämä ottelu olisi ollut ihan totaalisen hirveää kuraa. Ivan Koloffilla ei vaikuttanut olevan etäisintäkään käsitystä liikkeiden myymisestä, ja Baron Von Raschke oli puolestaan muuten vain niin hauraassa kunnossa, että pelkäsin hänen muuttuvan tomuksi millä hetkellä hyvänsä. Thunderboltinkaan painitaidoista ei voi antaa minkäänlaisia kehuja, vaikka se spotti, jossa Thunderbolt ikään kuin liu'utti päänsä pois Von Raschken Headlockista olikin ihan hauskannäköinen. Muuten kaikki ottelun (vähäinen) painillinen ansio oli ihan puhtaasti nuoren Armstrongin ansiosta. Ei hänkään hirveästi tässä mitään aikaan saanut, mutta yritti sentään parhaansa ja pelasti matsin puhtaalta DUD-arvosanalta.
* (4:39)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Flair for the Gold w/ Ric Flair, Arn Anderson, Ole Anderson & Paul Roma
Sitten illan toisen lupauksen pettämisen aika. Tämä vaatii jälleen hieman selittämistä. Ric Flair oli siis palannut WCW:hen helmikuussa 1992, mutta ilmeisesti WWF:stä lähdön ehtona oli ollut jonkinlainen kilpailukieltosopimus, joka estäisi Flairia painimasta pariin kuukauteen WCW:ssä. Niinpä Flair ei ollut vielä päässyt painimaan, vaan sen sijaan hän oli alkanut järjestää WCW:n lähetyksissä omaa "Flair for the Gold" -talk show'taan, jossa oli vieraita ja usein Flairin tukena Arn Anderson. Ideana oli siis buustata sitä, että paluunsa jälkeen Flair nousisi jälleen mestariksi. Tähän Slamboreehen Flair oli kuitenkin luvannut erityisjakson Flair for the Goldista: tänä iltana alkuperäinen Four Horsemen palaisi yhteen! Viikkojen ajan WCW oli siis hehkuttanut, että Flairin ja Arn Andersonin lisäksi paikalle saapuisivat Ole Anderson ja Tully Blanchard, ja tuo nelikko muodostaisi alkuperäisen Four Horsemenin jälleen. WCW:llä olikin suuria suunnitelmia tämän porukan varalle, mutta oli vain yksi ongelma. WCW tarjosi Tully Blanchardille varsin kehnoa sopimusta, eikä Tullylla ollut minkäänlaista kiinnostusta ottaa sitä vastaan, koska oli omasta mielestään paljon paremman sopimuksen arvoinen.

WCW ja Blanchard väänsivät sopimuksesta viikkojen ajan, mutteivat päässeet yhteisymmärrykseen. WCW ei silti lakannut "alkuperäisen Four Horsemenin paluun" hehkuttamista, ja vasta tämän talk show'n alussa Flair kertoi, että hänellä olisi huonoja uutisia: Blanchard ei olisikaan paikalla, koska oli "päättänyt häipyä". Tästä huolimatta Flair, Arn Anderson ja Ole Anderson kokoontuivat yhteen, ja Flair lupasi, että hänellä olisi yllätys. Uusi Four Horsemenin jäsen! Kuka tuo uusi legendaarisen porukan jäsen olisi? Vastaus: PAUL ROMA. Kyllä, Paul Roma. Kyllä, 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa WWF:n midcardissa pyörinyt, varsin suuresta egostaan ja vähäisestä karismastaan tunnettu painija. Yleisö hiljeni täysin, kun Paul Roma käveli paikalle smokissaan ja lyöttäytyi yhteen muiden hevosmiesten kanssa. Nelikko teki yhdessä Four Horsemen -poseerauksen, ja Flair ilmoitti palaavansa kehään seuraavassa Clash of the Championsissa. Paul Roman tuominen uudeksi Horsemeniksi oli ehkä yksi WCW:n huonoimmista ideoista pitkään aikaan, kuten firma tulisi pian huomaamaan.

Kuva Kuva
Dory Funk Jr. w/ Gene Kiniski vs. Nick Bockwinkel w/ Verne Gagne
Illan kolmatta ja viimeistä Legend's-ottelua mainostettiin NWA vs. AWA -otteluna, mikä oli kyllä ihan totta. Dory Funk Jr. oli ollut erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla yksi NWA:n suurimmista nimistä samalla, kun Nick Bockwinkel oli puolestaan ollut yksi AWA:n suurimmista nimistä ja koko bisneksen vihatuimmista heeleistä. Nyt nämä kaksi eri promootion legendaa kohtaisivat toisensa ottelussa, joka oli "menneiden vuosikymmenten Dream Match". Harmi vain, että hyvin harvaa yleisössä kiinnosti vuonna 1993 minkäänlainen NWA vs. AWA -asetelma, koska niin NWA kuin AWA:kin olivat käytännössä kuolleita. Tätä ottelua saapui selostamaan Schiavonen ja Zbyzskon seuraksi Johnny Valentine.

Hämmentävä ottelu. Hyvin hämmentävä. Vuonna 1993 Dory Funk Juniorin ja Nick Bockwinklen 15-minuuttinen lukkopainotteinen ottelu tuntuu vain... monella tapaa väärältä. Ja tavallaan myös kiinnostavalta. Oli hauskaa katsoa, kuinka Bockwinkle ja Funk painivat ihan tosissaan, tempoivat toisiaan lukkoihin ja muuta. Harmi vain, että erityisesti ottelun alkupuoli oli TOOOODELLA hidastempoista. Tiedän, etteivät Funk ja Bockwinkle ole tulleet tunnetuksi huippuvuosinaankaan mistään erityisen vauhdikkaasta high flying -painista, mutta tämä oli nyt jo sellaista vanhuuden kankeuttamaa meininkiä. Yleisö chanttasi boringia, ja vähän sama olo oli kieltämättä itsellänikin. Loppua kohti meno kuitenkin parani, yleisökin heräsi ja matsissa nähtiin muun muassa Funkin Piledriver! Lopetustaistelu oli kiinnostava, kunnes saatiin sitten itse lopetukseksi aika ankea päätös. On todella vaikeaa arvioida tätä ottelua mitenkään järkevästi, mutta oli tämä tällaisena nostalgiapaukkuna ihan kiinnostava tapaus. En voi silti väittää, että painiotteluna olisin nauttinut tästä jotenkin erityisen paljon.
** (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude & Paul Orndorff vs. Dustin Rhodes & Kensuke Sasaki
WCW:n mestaruuskuvioissa oli taas tapahtunut kummallisuuksia. WCW United States Heavyweight -mestaruutta kantaneen Dustin Rhodesin oli alun perin tarkoitus puolustaa mestaruuttaan hieman ennen Slamboreeta ottelussa Kensuke Sasakia vastaan. Miksi juuri Sasakia vastaan? Koska ilmeisesti "tietokone" oli valinnut hänet Rhodesin vastustajaksi. Ei, tässä ei ole mitään järkeä. Tuota Rhodesin ja Sasakin ottelua ei kuitenkaan nähty, koska Sasaki oli telottu painikyvyttömäksi juuri ennen ottelun alkua. Sasakin kimppuun hyökännyt henkilö jäi mysteeriksi, mutta WCW-paluunsa tehnyt Rick Rude sattui kuitenkin olemaan maisemissa juuri sopivasti ennen Rhodesin ja Sasakin välille suunniteltua mestaruusottelua. Niinpä Rude, entinen US-mestari joka ei ollut koskaan virallisesti hävinnyt mestaruuttaan, sai mahdollisuuden otella mestaruudesta Rhodesia vastaan. Tuo ottelu päättyi varsin kiistanalaisesti, kun ilmeisesti Rude selätti Rhodesin niin, että molempien hartiat olivat matossa ja molemmat saivat hartiansa ylös juuri ennen kolmeenlaskua. Ottelua ei kuitenkaan jatkettu tuon sekavan selätystilanteen jälkeen, ja jostain syystä Rude vei mestaruuden mukanaan tuon ottelun jälkeen. Nyt Rude kuulutettiin US-mestarina, vaikka mestaruustilanne ei ollut mitenkään selvä. Ruden parina tässä ottelussa toimi uusi WCW Television -mestari Paul Orndorff. WCW oli siis päättänyt palauttaa TV-mestaruuden, joka oli jäänyt viime syksynä hyllylle sen jälkeen, kun mestaruus annettiin Scott Steinerille juuri ennen kuin hän lähti WCW:stä. TV-mestaruusturnauksen finaalissa Orndorff oli voittanut Erik Wattsin. Watts olisi varmaan voittanut myös mestaruuden, ellei hänen isänsä olisi lähtenyt juuri ennen finaaliottelua pois WCW:stä.

Tässä välissä ihan kiva välipalaottelu. Ei millään tavalla kovin erikoinen tai mieleenpainuva, mutta oli vaihteeksi kiva nähdä kehässä painijoita, jotka olivat oikeasti vielä aktiiviurallaan. No, Paul Orndorff oli jo vähän siinä rajoilla (varsinkin kun oli ilmeisesti puolikuntoinen tämän ottelun aikana). Ruden paluu WCW-kehiin loukkaantumisen ja pienten sopimusriitojen jälkeen oli taas mukava yllätys, ja Rude olikin tässä ottelussa oma vakuuttava itsensä. Myös Kensuke Sasaki näytti oikein hyvältä: stiffejä clotheslinejä ja pari nättiä Suplexia. Dustin jatkaa myös kehittymistään, eikä ollut tässä ottelussa millään tavalla ärsyttävä, vaikka mitään superhienoja suorituksia häneltä ei edelleenkään nähty. Kokonaisuutena aivan kiva ja moitteeton ottelu, jonka kohokohta oli ehkäpä Rhodsen aika erikoinen Tombstone Piledriver Rudelle. Ei tämä silti millään tavalla sellaista "ihan hyvää" ottelua parempi ollut.
**½ (9:25)
Voittajat:
► Näytä spoileri
WCW Hall of Fame w/ Lou Thesz, Verne Gagne, Mr. Wrestling II & Eddie Graham
Tässä välissä nähtiin vielä vähän lisää historiaa, kun JCP:n ja WCW:n legendaarinen selostaja Gordon Solie saapui kehään julkistamaan WCW:n Hall of Famen ensimmäiset jäsenet. Kuin sattumalta, keväällä 1993 niin WWF kuin WCW:kin olivat saaneet idean painimaailman Hall of Famen perustamisesta. WWF oli ehtinyt ensin, mutta WWF:n HOFin perustaminen oli varsin pienieleinen ja mitäänsanomaton. Yhdessä kevään Raw'ssa vain ilmoitettiin, että WWF Hall of Fame oli luotu ja että sen ensimmäinen jäsen oli juuri menehtynyt André The Giant. WCW:llä oli sen sijaan jo vähän enemmän yritystä tässä Hall of Famessaan, jossa Gordon Solie kutsui siis kehään Lou Theszin, Verne Gagnen, Mr. Wrestling II:n ja Eddie Grahamin pojan Mike Grahamin. Thesz, Gagne, Mr. Wrestling II ja kuolleen isänsä puolesta paikan vastaan ottanut Graham saivat viralliset HOF-plakaatit, ja yleisö taputti kohteliaasti.

Kuva Kuva
Sting vs. The Prisoner
Vuorossa osa 3 lupauksista, joita WCW ei tässä Slamboreessa onnistunut pitämään. Kuluneen kevään ajan Sting oli siis ilmeisesti feudannut NJPW:stä WCW:hen saapuneen Scott Nortonin kanssa. Norton oli uskottavan näköinen köriläs, jossa WCW näki paljon potentiaalia, ja nyt hän sai ensimmäisen kunnon mahdollisuuden nousta isoihin kuvioihin Japanin lisäksi myös kotimaassaan. Nortonin ja Stingin välille oli buukattu Slamboreehen ottelu, jossa kaksikko selvittäisi välinsä. Oli kuitenkin yksi ongelma: Stingin oli tarkoitus voittaa tuo ottelu, ja Norton ei pitänyt tästä suunnitelmasta. Varsinkaan, koska hänelle ei ollut mitään suunnitelmia Slamboreen jälkeen. Norton oli oman arvionsa liian iso nimi tullakseen vain jobbaamaan Stingille, ja niinpä hän päätti pari päivää ennen ppv:tä skipata Slamboreen. WCW joutui pika-aikataululla etsimään uuden uhkaavan vastustajan Stingille, ja he päätyivät... NAILZIIN. Kyllä, siihen vuoden 1992 lopussa WWF:ssä painineeseen sekopäähän, joka joutui lähtemään WWF:stä, kun kävi käsiksi Vince McMahoniin ja sitten väitti Vincen ahdistelleen häntä. Nailz-nimi ja kaikki siihen tehtävät viittaukset olivat kuitenkin tiukasti WWF:n omistuksessa, joten Kevin Wacholz saapui nyt paikalle nimellä The Prisoner. Prisonerin asu oli täysin sama kuin Nailzin, mutta selostajat eivät saaneet millään tavalla viitata tietävänsä, kuka tämä erikoinen Prisoner voisi oikein olla. Miksi ja miten WCW päätti palkata siis juuri Nailzin tähän tapahtumaan Stingin vastustajaksi? Sitä tuskin kukaan tietää, ehkä hän oli halvin ja halukkain esiintymään. Ikinä uudestaan Prisoneria ei WCW:ssä enää nähty tämän ppv:n jälkeen, eli tämä jäisi hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen ikinä.

Kenen - kysyn KENEN - WCW:läisen mielestä oli oikeasti hyvä idea tuoda WWF:ssä täysin painitaidottomaksi ja vieläpä ihmisenä täysin persereiäksi osoittautunut Nailz painimaan WCW:n ppv:hen? Siis... MITÄ? Kenen? Kuka? En voi oikeasti käsittää. Ymmärtäisin, jos kyse olisi edes jollain tavalla overista tai kiinnostavasta hahmosta, mutta ei! Tämä oli Nailz, joka ehti painia WWF:ssä nelisen kuukautta, olla sinä aikana totaalisen epäkiinnostava ja saada sitten fudut koska kävi käsiksi koko firman ylimpään pomoon. Ja silti, SILTI, WCW halusi hänet painimaan Stingiä vastaan ppv:hen. Vaikkei Nailz lähes tulkoon edes osaa painia. Niin ja vaikka häntä ei saa tietenkään edes kutsua Nailziksi, vaan nyt hänen nimensä oli The Prisoner. Luovaa. Asu sentään oli ihan sama kuin WWF:ssä. Ottelu oli, kuten olettaa saattoi, totaalista paskaa. Olisin voinut antaa tälle säälistä puolikkaan (koska Sting teki kuitenkin ihan nätin Crossbodyn), mutta olen niin raivoissani tästä WCW:n idioottimaisesti ideasta oikeasti tuoda Nailz painimaan ppv:hensä, että ihan siitä kostoksi julistan tämän tyylipuhtaaksi DUDiksi. Menkää itseenne.
DUD (5:16)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hollywood Blonds (Austin & Pillman) (c) vs. Dos Hombres (Steamboat & "Douglas") - Steel Cage Match for the WCW & NWA Tag Team Championship
WCW ei pysty lunastamaan lupauksiaan, osa 4. Steve Austinin ja Brian Pillmanin muodostamasta Hollywood Blonds -joukkueesta oli tullut nopeasti WCW:n joukkuedivisioonan uusi kulmakivi, ja jatkuvasti loistavia otteluita painineet ylimieliset "Hollywood-tähdet" olivat voittaneet joukkuemestaruudet Ricky Steamboatilta ja Shane Douglasilta maaliskuussa. Tässä ppv:ssä piti olla Steel Cage -ottelu Blondsien ja Steamboatin & Douglasin välillä. Harmi vain, että Shane Douglas oli loukkaantunut keväällä. Ensin Douglas oli pakotettu painimaan puoliksi loukkaantuneena, ja lopulta hän loukkaantui niin pahasti, ettei voinut enää painia. Niinpä WCW joutui keksimään luovan ratkaisun, koska se halusi joka tapauksessa huipentaa kevään ajan jatkuneen joukkuemestaruuskuvion tähän ppv:hen Steel Cage -otteluun.

Mikä se luova ratkaisu sitten oli? No, muutama viikko ennen Slamboreeta WCW:n tapahtumiin ilmestyi maskipäinen Dos Hombres -kaksikko, jonka toisen jäsenen painityyli muistutti hämmästyttävän paljon Ricky Steamboatia. Hombres onnistui ansaitsemaan näyttävillä voitoilla mestaruusottelun Blondseja vastaan, ja silloin paljastettiin, että "Hombret" ovat vain maskipäiset Ricky Steamboat ja Shane Douglas, jotka halusivat pelata mind gameseja Blondsien kanssa. Paitsi että toisen maskin alla ei siis oikeasti ollut Shane Douglas! Koska Douglas oli loukkaantunut! WCW siis pokkana väitti, että uusi Hombres-kaksikko oli maskipäiset Steamboat ja Douglas, vaikka oikeasti Steamboatin joukkueparina ppv:tä edeltävissä otteluissa paini Brad Armstrong ja tässä ppv:ssä puolestaan Tom Zenk. Tässäkin matsissa selostajat toistuvasti puhuivat, että "toisen painijan tunnistaa tyylistään Douglasiksi", ja myös sisääntulossa nimiplakaatissa luki Shane Douglas. Ei, en keksi tätä päästäni. Joku voisi kutsua tätä jo ihan puhtaaksi huijaukseksi. Varsinkin kun ottaa huomioon, että Shane Douglas ei palannut (tällä runillaan) enää koskaan WCW:hen. Douglasilla oli loukkaantumisen lisäksi myös pahoja erimielisyyksiä WCW:n johdon kanssa, ja hän jätti yhtiön lopullisesti hyvin pian Slamboreen jälkeen. Ilmeisesti Slamboreen aikaan WCW kuitenkin vielä uskoi Douglasin paluuseen, tuskin hekään olisivat muuten näin typerästi tätä hommaa hoitaneet. Pian Slamboreen jälkeen paljastui, ettei niin kävisi. Douglas nimittäin antoi tulekivenkatkuisia haastatteluja, jossa muun muassa haukkui WCW-steroidipolitiikan ja ilmoitti palaavansa opettajaksi (Yeah, right). Tämä "Shane Douglasina" esiintyminen oli muuten vihdoin myös Tom Zenkin viimeinen ppv-esiintyminen. Zenkin painiura alkoi tässä vaiheessa olla jo lopuillaan, eikä hänestä koskaan tullut enää mitään kovin merkittävää.

Vihdoin saatiin ensimmäinen ottelu sitten openerin, joka yltää yli kolmen tähden. Ja nyt oli onneksi sitten kyseessä vielä sitäkin selvästi parempi ottelu, koska kyllä tämä nousee huippuotteluiden joukkoon! Hemmetti, nyt pisti WCW jälleen parastaan joukkuemestaruusotteluissa, kun Steamboat, Pillman, Austin ja Douglas TOM ZENK pistettiin samaan teräshäkkiin mäiskimään toisiaan. Oikeastaan jo oletukseni oli, että tämän ottelun on yllettävä huippuarvosanaan, ja onneksi tämä sai tarpeeksi aikaa, jotta tuo odotukseni täyttyi. Silti tältä ottelulta olisi voinut odottaa ehkä vielä hieman enemmän, ja ottelun lopetus olisi voinut olla myös hieman onnistuneempi. Jos nuo asiat olisivat olleet kunnossa, tällä matsilla olisi ollut potentiaalia vaikka MOTYC-tasolle. Silti tällaisenaankin tämä oli siis loistava joukkueottelu. Erityisesti Austin otti tosi rajua bumppia. Ensin hän lensi käytännössä niskoilleen ottaessa vastaan korkean Back Body Dropin päin teräshäkkiä. Pari minuuttia tuon jälkeen Austin iskettiin roikkumaan häkin reunasta pää ylösalaisin vain jalkojensa varassa, ja lopulta Austin rojahtikin sitten tosi ruman näköisesti alas. Toisaalta suuri hatunnosto pitää myös antaa Steamboatille, joka - kyllä vain - hyppäsi häkin reunalta hurjalla Crossbodylla Austinin ja Pillmanin päälle. Aivan pirun näyttävä spotti, ei voi muuta sanoa. Harmi vain, että WCW:n työntekijät ja tuomari sekoilivat jotain lopetuksessa, koska kehäkello soi matsissa ihan ennenaikaisesti. Se söi vähän fiilistä, mutta onneksi vain vähän.
**** (16:08)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham (c) vs. Arn Anderson - NWA World Heavyweight Championship
Illan toiseksi viimeisessä ottelussa painittiin sitten NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Barry Windham oli voittanut vyön SuperBrawl III:ssä ja kääntynyt saman tien Ric Flairia vastaan. Niinpä Windhamia ei nähty Flairin muodostamassa uudessa Horsemen-porukassa, mutta sen sijaan Windham joutui puolustamaan vyötään Flairin parasta ystävää Arn Andersonia vastaan. Samalla tämä oli ensimmäinen NWA World Heavyweight -mestaruuden paluun jälkeinen ottelu tuosta mestaruudesta, jossa molemmat osapuolet olivat amerikkalaisia painijoita. Arnhan oli välissä jo melkein lähdössä WCW:stä ja siirtymässä Jim Cornetten SMW:hen, koska WCW:ssä häntä ei pidetty tarpeellisena osana rosteria. Flairin paluu muutti suunnitelmat, ja Arn sai jälleen ison roolin WCW:stä.

No höh. Minkä takia hyvä, intensiivinen ja verinen brawlaus piti lopettaa näin typerällä tavalla? Suurin ongelma ottelun lopetuksessa oli se, etten ymmärtänyt, mihin sillä tähdättiin. Miksi Arn Anderson heitti tuomari Randy Andersonin maahan pariin kertaan? Miksi tuomari ei lopettanut ottelua siihen? Miksi Arn Anderson katui tekojaan eikä sitten yrittänyt edes jatkaa matsia, kun oli heittänyt tuomarin maahan? Jotenkin vain tuo ottelun lopetus tuntui todella kököltä ja siltä, etteivät käsikirjoittajat olleet edes miettineet, mitä halusivat sillä kertoa. Muuten tämä oli kyllä viihdyttävä ja sopivan brutaali mäiskintä, joka olisi paremmalla lopetuksella noussut ainakin hienoksi otteluksi. Jos aikaa olisi ollut vielä enemmän, olisi mahdollisuuksia ollut sitäkin korkeampaan arvosanaan. Tämmöisenäänkin tämä oli silti hyvä. Barry Windham vuoti verta rankasti, molemmat paiskoivat toisiaan näyttävillä voimaliikkeillä ja koko matsi oli juuri sellainen "vanhan ajan tappelu", kuten näiden kahden matsi NWA World Heavyweight -mestaruudesta sopi ollakin. Hyvä ottelu, joka viihdyttävyydestä osan pilasi huono lopetus.
*** (10:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Van Vader (c) w/ Harley Race vs. Davey Boy Smith - WCW World Heavyweight Champipnship
Tässä ottelussa tiivistyy jälleen tämän aikakauden ongelma minkään suuren ottelun rakentelussa. Big Van Vader oli nimittäin feudannut käytännössä koko kuluneen kevään ajan Cactus Jackin kanssa ja paininut todella intensiivisiä ja brutaaleja otteluja Jackin kanssa - niin brutaaleja, että jopa Dave Meltzer alkoi olla huolissaan niistä. Lopulta Mick Foley oli ilmeisesti loukkaantunut jossain noista otteluista, minkä jälkeen Vaderin ja Cactus Jackin välille buukattiin vielä yksi ottelu. Tuossa ottelussa oli tarkoitus käsikirjoittaa Cactus Jack sairaslomalle, kun Vader muun muassa iski Jackin Spinebusterilla betonilattialle. Harmi vain, että Foley iski oikeasti päänsä rajusti betonilattiaan, sai pahan aivotärähdyksen ja jouduttiin kuljettamaan sairastuvalle. Joka tapauksessa WCW:llä oli tulikuuma päämestaruusfeudi Vaderin ja Cactus Jackin välillä, josta myös yleisö oli pirun kiinnostunut. Niinpä WCW päätti hyödyntää sen pistämällä Jackin pois kuvioista kuukausiksi ja nostamalla Vaderin haastajaksi Davey Boy Smithin, joka ei ollut käytännössä feudannut Vaderin kanssa ollenkaan. Smith kyllä lupasi voittaa mestaruusvyön myös Cactus Jackin puolesta. "Jee".

Huh, olipas ottelu! Saatan tykätä tästä jopa enemmän kuin suurin osa arvostelijoista, mutta ei se mitään. Ymmärrän, että ottelu on saanut kritiikkiä osakseen, koska myös tässä matsissa lopetus oli aikamoinen pettymys ja todella ikävä tunnelman latistaja. Silti huono lopetuskaan ei minun silmissäni muuttanut sitä, että tämä oli mahtavan intensiivinen ja hieno mäiskintä. Jos vain lopetus olisi parempi, olisi voitu puhua ehkä jopa huippuottelusta. Tai no, ei ehkä ihan, mutta ainakin olisi oltu hyvin lähellä sitä. Tässä ottelussa nimittäin sekä Vader että Smith pistivät parastaan ja tarjosivat pirun kovan tappelun. Kuten oli jo monissa edellisissä arvioissa hehkuttanut, tämän aikakauden Vader oli oikeasti yksi suurimmista suosikeistani ikinä: pirun iso äijä, joka pystyi mäiskimään todella kovia otteluita, tarjoamaan helkkarin näyttäviä power-liikkeitä ja ottamaan itsekin vastaan kovaa bumppia. Stiffiä painia, rajuja liikkeitä... Miten tämän ajan Vaderista voisi olla pitämättä? Davey Boy Smith ei ehkä näinä aikoina ollut enää mitenkään timanttisen kova painija itsessään, mutta tämä ottelu oli jälleen osoitus siitä, että oikean painijan kanssa hänkin pääsee kyllä loistavasti esille. Erityisesti ottelun alussa yleisö oli aivan villinä, kun Smith pamautti pari kovaa liikettä Vaderille. Ai helkkari, tällaista isojen miesten rymistelyä on vain todella ilo katsoa, kun kehässä on kaksi motivoitunutta ja osaavaa kaveria ja kun tunnelma on kohdillaan. Hieno ottelu, hyvää työtä heikosta lopetuksesta huolimatta!
***½ (16:16)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Steve Austin
** Ricky Steamboat
* 2 Cold Scorpio

Kokonaisarvio Slamboreesta: Kokonaisuutena varsin erikoinen ppv. Legends-gimmick oli tavallaan ihan hauska muttei tuonut silti show'hun hirveästi mitään lisää. Sen ulkopuolella opener oli hieno, joukkuemestaruusmatsi loistava ja Main Event hieno. Muuten kaikki oli parhaimmillaankin vain hyvää. Sen verran sekavan fiiliksen tämä jätti, että ei tämä Ok:ta parempi ollut. Paljon huonompikin suoritus olisi silti voinut olla.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
3. WCW Japan Supershow - Ok
4. WCW Slamboree - Ok
-------------------
5. WWF WrestleMania IX - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin