Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

Ja minä kun luulin, että kesällä olisi ollut aikaa vääntää näitä… Myös G1-krapula vaikuttaa tekstin laatuun ja arvosanojen johdonmukaisuuteen.

[align=center]Progress Chapter 17: Harder, Better, Faster, Stronger[/align]
Kuva
25.1.2015
Electric Ballroom, Camden, Lontoo

Aivan tapahtuman alkuun nähtiin hyytävä Jimmy Havocin promo, joka pohjustaa illan pääottelua. Katso ja kauhistu!



Havocin mind gamesit siirtyvät toiselle asteelle…

Kuva Kuva
FSU© vs The Faceless - Progress Tag Team Titles
Viime tapahtumassa mystinen Faceless-joukkio hyökkäsi kesken shown Andrewsin ja Denniksen kimppuun ja samoilla linjoilla aloitettiin tämäkin tapahtuma. Faceless pieksee face-duoa aikansa ärsyttävän melusaasteen säestämänä, kunnes päättää viedä joukkuekilvet mukanaan. Tästä ei Andrews erityisemmin perusta, vaan haastaa Facelessit mestaruusotteluun. Faceless palaa kehään ja mylly on käynnissä.

Lyhyesti sanottuna, paskaa. Pidemmin ilmaistuna, hirveää paskaa. Tämä oli toisaalta enemmän segmentti kuin ottelu, mutta Faceless ei vaan kiinnosta ketään. Kukaan jäsenistä ei halua paljastaa, keitä maskien takana on, joten porukka pyrkii painimaan mahdollisimman geneerisesti. Tämä on enemmän avautumista tästä kuviosta kuin ottelusta, mutta silti.
DUD

Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rampage Brown vs Mark Haskins
Entisten Screw Indy Wrestlingin jäsenten välit olivat tulehtuneet pahanlaatuisesti. Rampage Brown oli eronnut porukasta viime vuonna saadakseen ottelun Samoa Joeta vastaan (ja koska yleisö oli lämmennyt miehelle huomattavasti). Mark Haskins oli puolestaan omaksunut SIW:n johtajan roolin Nathan Cruzin kadottua (väliaikaisesti) kuvioista ja tuoden mukaan Sha Samuelsin ja Martin Stonen. Viime tapahtumassa Haskins oli pyytänyt entistä liittolaistaan Rampagea tuuraamaan häntä joukkuemestaruusottelussa, mutta Rampage kieltäytyi kohteliaasti. Rampage sai tästä hyvästä selkäsaunan ja janosi nyt kostoa Haskinsia vastaan.

Avaus”ottelun” jälkeen oli hyvä jatkaa mukavan energisellä brawlilla. Rampage näytti todella hyvältä eikä ottelu hidastunut missään vaiheessa. Haskins piti ottelun kasassa hyvällä heel-työskentelyllään, vaikka yleisön päättymätön ”Haaaaaaaaskiiiiiiiiins”-huutelu alkoi käydä välillä hermoon. Kaksikon kemiat kävivät myös hyvin yhteen ja onkin hieman harmillista, että ottelu katkesi kuin seinään. Päätös oli nimittäin storyline-lopetus, mikä vei pohjaa ottelulta. Kaikkia paukkuja ei selvästikään vielä käytetty vaan ensi kerralla palataan asiaan.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marty Scurll vs El Ligero
Kaksi yläkortin vakiokasvoa vailla kuviota? Heitetään heidät yhteiseen otteluun! El Ligero oli piessyt feudin päätösottelussa Michael Gilbertistä gimmickin pihalle ja miehen ulos Progressista joksikin aikaa. Gilbertiä nähtäisiin seuraavan kerran noin vuoden kuluttua. Nyt vastassa oli tappioputkessa kärvistelevä Marty Scurll, joka viime tapahtumassa oli kärsinyt tappion Noam Darille. Scurll oli kuitenkin muovannut jo Villain-persoonansa uomiinsa Chickenwing-lopetusliikettään myöten. Kaupan päälle Scurll huitaisee sateenvarjollaan Ligeroa ennen kellon soittoa.

Eihän tästä huonoa ottelua saa tekemälläkään. Scurll ja Ligero ovat aina olleet varmoja kehäsuorittajia ja pistivät nytkin pystyyn hyvän ottelun. Scurll kokeili siipiään painimalla heelinä, mutta yleisö oli vielä melko paljon Scurllin puolella, eikä mitään virallista turnia (vielä) tapahtunut. Ligeron tehtävänä oli lähinnä toimia räsynukkena Scurllin hallitessa ottelua lähes koko ajan. Ligero sai silti perille (ruman) Crossbodyn kehän viereiseltä parvekealueelta. Kuten sanottua, hyvä ottelu, mutta ei oikein suurempaa tarttumapintaa kehätoiminnan puolesta.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dave Mastiff vs Tommy End
Myös Dave Mastiff ja Tommy End olivat jääneet hieman tuuliajolle. End oli edelleen hävinnyt vain yhden ottelun lyhyellä Progress-urallaan (Rampage Brownille World Cupissa) ja tähtäsi edelleen mestaruusotteluun. Muutama tapahtuma oli kuitenkin jäänyt välistä sen jälkeen, kun End päihitti El Ligeron. Mastiff oli puolestaan haastanut viime tapahtumassa päämestaruudesta, mutta oli vetänyt silloin lyhyen korren. Miestä ei kuitenkaan oltu selätetty. Tulee myös muistaa, että kaksikko kohtasi reilu vuosi sitten Endin ensimmäisessä ottelussa, jolloin End oli ollut voitokas.

Kun näin tämän ottelun ensimmäistä kertaa pari vuotta takaperin, niin muistan rakastaneeni tätä. Tämä ei ollut yhtä väkivaltainen mylly kuin muistelen tai sitten G1 Climax on turruttanut aivoni. Joka tapauksessa tämä oli väkivaltainen sprintti, jossa ei turhia ketjupainiosuuksia nähty. End lähti välittömösti sotaan potkuillaan Mastiffin vastatessa raa’alla voimalla ja parilla oikein brutaalilla Suplexilla. Ottelijoista huokui voitontahto, nyt ei oltu hakemassa ”hyvää ottelua”, vaan yritettiin saada voitto tilille. Tämä ottelu kuitenkin kesti vain alle kymmenen minuuttia, mikä toisaalta sopi tarinaan. Lopetus tuli ehkä myös hieman yllättäen, mutta pidän aina siitä, kun ottelu loppuu johonkin muuhun liikkeeseen kuin lopetusliikkeeseen. Se tuo otteluihin aina hieman lisää yllätysmomenttia. Ottelun jälkeen End kertoo vielä nopeasti, ettei tule ensi kerralla yksin Lontooseen. Tommy End joukkuedivarissa, kyllä kiitos.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Noam Dar vs Paul Robinson
Noam Dar ja Paul Robinson olivat olleet pitkään kiinni samassa kuviossa, mutta tämä oli miesten ensimmäinen yksilökohtaaminen. Robinson roikkui edelleen Jimmy Havocin kätyrinä, vaikka olikin hävinnyt Will Ospreaylle viime tapahtumassa ja samalla epäonnistuen viemään tämän Thunderbastard-titteliä. Dar oli puolestaan kohdannut viimeksi Marty Scurllin voitokkaasti ja janosi edelleen revanssia mestaruudesta, joka oli vältellyt häntä jo pitkään. Miehet olivat toki olleet nokikkain korkeitten panosten ottelussa Chapter 15:sta, mutta nyt oli aika selvitellä välejä ilman häiriötekijöitä. Robinson tietysti tapansa mukaisesti hyökkäsi Darin kimppuun kesken tämän sisääntulon.

Selvästi kuumin ottelu tähän mennessä. Yleisö vihaa Robinsonia lähes yhtä paljon kuin Havocia. Tällä kertaa mies sai niskoilleen ”Dobby”-chantit ja ainakin yhden sukan niskaansa. Dar oli jälleen rakastettu tämän teloessa Robinsonin polvea. Dar yritti myös jatkuvasti houkutella Jimmy Havocia esiin huutelemalla jatkuvasti takahuoneisiin päin ja yrittämällä tämän nimikkoliikettä Acid Rainmakeriä Robinsonille. Robbo hoiti muutenkin heelin virkansa erinomaisesti, vaikka iso osa alkupuolesta pyörikin silly stringin suihkuttamisen ympärillä. Myöskään vereltä ei vältytty Darin chopin murtaessa Robinsonin nenän ja veren tahratessa parkettilattian. Todella hyvä ottelu kahdelta Progressin kärkinimistä.
****-

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Eddie Dennis vs Mark Andrews

”Tonight, was the most important wrestling match I will ever have.”

Tämän piti olla tapahtuman avausottelu ennen kuin Faceless tunki naamansa paikalle. Mark Andrews oli tosiaan osallistunut loppuvuodesta 2014 TNA:n British Boot Camp -tosi-tv-ohjelmaan ja voittanut koko roskan. Tästä hänet palkittiin TNA-sopimuksella. British Boot Campissa olivat olleet mukana myös Dave Mastiff, El Ligero, Grado, Kris Travis, Martin Stone, Noam Dar, Rampage Brown, RJ Singh ja Sha Samuels. Joka tapauksessa, TNA latoi vielä tuolloin jokseenkin sitovia sopimuksia painijoilleen, joten tämä oli Andrewsin viimeinen Progress-ottelu hetkeen. Jäähyväisottelussa oli tietenkin vastassa joukkuetoveri ja pitkäaikainen ystävä Eddie Dennis.

Läksiäisottelun kunniaksi Dennis oli pistänyt työkengät jalkaan. Tämä on todennäköisesti paras Dennisin yksilöottelu, minkä olen nähnyt. Andrews oli taas oma itsensä, aina taidokas lenturi. Molemmat ottelijat tietysti tunsivat toistensa metkut läpikotaisin, joten molemmat joutuivat kaivamaan pussistaan hieman erikoisempia temppuja. Myös ottelun tunnelma oli korkealla läpi ottelun ja kaikesta välittyi se tunnelma, että tämä voisi todella olla Andrewsin viimeinen ottelu Camdenissa (spoileri: ei ollut). Kaiken puolin kova ottelu, jota vielä auttoi Dennisin mainio ottelunjälkeinen promo, jossa meinasi tulla jo ihan tippa linssiin.

”You getting a TNA contract makes everything I ever did worth it. If the two of us tearing this house apart every other month helped in any way, it was fucking worth it. Because, Mark Andrews, I fucking love you!”

****-

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Zack Gibson vs Flash Morgan Webster - Natural Progression Series Final
Vuosi sitten alkanut toinen Natural Progression Series -turnaus oli viimein saapunut tiensä päähän. Loppuotteluun olivat selvinneet Liverpoolin oma poika Zack Gibson, kaikkien lontoolaisten suureksi harmiksi, ja nuori lenturi Flash Morgan Webster. Gibson oli kaatanut tieltään Will Ospreayn ja Ali Armstrongin, kun taas Webster oli voittanut Josh Bodomin sekä Pete Dunnen. Panoksena oli tietysti NPS-pokaali, sekä sen mukana tuleva mestaruusottelu. Lisäksi voittaja saisi jälleen valita yhden osallistujan tämän vuoden turnauksesta seuraavan vuoden turnaukseen. Kirjoittaessani tätä heinäkuussa 2017 toiselle näistä miehistä on siunautunut paikka PWG:n Battle of Los Angeles -turnaukseen…

Ei hitto, tästähän tuli kunnon matsi. Flash ei ollut vielä vakuuttanut, mutta nyt onnisti. Aikaisemmat spotfest-luontoiset ottelut jättivät kylmäksi, mutta nyt Websterin underdog-suoritus oli suorastaan mainio. Kemiat pelasivat Gibsonin kanssa todella hyvin yhteen. Ja Gibsonkin loisti. Hieman puuduttavan kädentyöstämisenkin pelasti yleisö, joka heitti jatkuvasti verbaalista lokaa Gibsonin niskaan aina Liverpoolista, huijaamisesta ja kaljuuntuvasta päälaesta alkaen. Aikaa annettiin juuri sopivasti (ja syystä, sillä alkupään ottelut olivat olleet melko lyhyitä). Pelottava hetki nähtiin, kun Flash loikkasi kehän ulkopuolelle yläköydeltä ja laskeutui ikävästi selälleen, vaikka Gibson olikin vastassa. Loppuminuutit olivat sähköisiä ja varsinkin Flashin kamppailu Shankly Gatesia vastaan mainiota. Yhdessä ottelussa onnistuttiin luomaan kaksi tulevaa tähteä, loistavaa työtä.
****

Voittaja:
► Näytä spoileri
Ottelun jälkeisistä tapahtumista:
► Näytä spoileri

Kuva Kuva
Will Ospreay vs Jimmy Havoc© - Progress Championship

“I’ve gone through the favourites, the biggest and the best, and I’ve beaten them all”

Jimmy Havocin ja Will Ospreayn tarina alkoi Chapter 13 -tapahtumassa, kun Paul Robinson hylkäsi joukkuetoverinsa London Riotsin kynsiin ja liittyi Havocin johtamaan Regression-porukkaan. Havoc itse hyökkäsi Ospreayn kimppuun puukolla tämän voitettua Thunderbastard-ottelun ja miehet olivat siitä asti olleet toistensa kimpuissa. Ospreay ja kumppanit saivat ajettua London Riotsit ulos Progressista, mutta Havoc piti edelleen kiinni mestaruudestaan. Viime tapahtumassa Ospreay päihitti Robinsonin, kun taas Havoc selviytyi Rampage Brownin ja Dave Mastiffin valtavasta haasteesta pelkällä oveluudella. Tuon ottelun jälkeen Ospreay saapui rampille ilmoittamaan käyttävänsä viimein mestaruusottelunsa vuoden ensimmäisessä tapahtumassa ja tässä sitä ollaan. Isaac Zercher käy vielä Ospreayn kimppuun kesken tämän sisääntulon, antaen Havocille pientä lisäetua. Robinson oli viety sairaalaan murtunutta nenää paikkaamaan, joten hänestä ei ainakaan olisi haittaa.

"There is nothing I won't do to you, or myself"

Todella hyvän shown jälkeen pääottelu vetää vielä paremmaksi. Jos Websterillä ja Gibsonilla kävivät kemiat yhteen, niin Ospreaylla ja Havocilla sitä vasta olikin. Ospreay taisteli niin maan helvetisti ja selvisi kaikesta mitä Havoc heitti tämän tielle. Myös Havocin iskut olivat ehkä brutaalimpeja kuin koskaan. Keskeine tarina oli jälleen Ospreayn iskeä liikkeitä yläköydeltä muutama kuukausi sitten sattuneen tapaturman takia ja tätä Havoc hyödynsi. Yleisö oli myös kuumana kuin hellankoukku uskoen Havocin aikakauden päätökseen täydellä sydämellään. Ja juuri kun näytti siltä kuin Ospreay olisi viimein voittanut pelkonsa, poisti Havoc yläköyden yhtälöstä kokonaan. Toki tässä oli muutama kickout liikaa, mutta se ei suuremmin haitannut. Tämä oli Ospreayn todellinen läpimurto pääottelijana ja Havocin kauden paras ottelu, ehkäpä Progressin tähänastisen historian paras kohtaaminen. Mutta parempaa olisi vielä luvassa...
**** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri


*** Will Ospreay
** Jimmy Havoc
* Eddie Dennis

Vuoden ensimmäinen Chapter oli melkoinen päräytys avausottelun perseilyä lukuunottamatta. Seuraavaksi ENDVR numero joku, ja julkaisupäivä tammikuu 2019.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
STARRCADE 1990

Ja sitten on vuoden 1990 viimeisen ppv:n aika, ja kyseessä on tuttuun tapaan WCW:n Starrcade - vuodesta 1983 alkaen perinteeksi muotoutunut NWA:n vuoden suurin tapahtuma. Nyt tosin alettiin olla erittäin lähellä sitä hetkeä, että WCW irtaantuisi lopullisesti NWA:sta, lopettaisi NWA:n nimen käyttämisen ja muuttaisi kaikki mestaruutensa NWA:n mestaruuksista WCW:n mestaruuksiksi. Jo nyt WCW oli käytännössä jättänyt kaikki NWA-maininnat tuotteestaan pois (osittain siksi, että NWA itse oli vaatinut sitä WCW:ltä syksyn aikana), mutta toistaiseksi WCW edusti vielä nimellisesti NWA:ta. Tämä jäisi kuitenkin viimeiseksi NWA:n Starrcadeksi.

Kuten olen viimeaikaisissa WCW-arvioissa toistuvasti muistanut kertoa, WCW:llä ei mennyt näihin aikoihin varsinaisesti hyvin. Tosin (kuten olen niin ikään useasti kertonut) koko showpainibisnes oli ajautunut viimeistään vuoden 1990 aikana aikamoiseen syöksykierteeseen, ja 1980-luvun puolivälin huippuluvut olivat enää vain kaunis muisto. Todisteena bisneksen huonosta tilanteesta toimi esimerkiksi se, että pitkän aikaa epätoivoisesti olemassaolostaan taistellut (ja USWA:sta alkusyksystä vielä kerran eronnut) WCCW oli kuollut nyt lopullisesti. Samaan hengenvetoon on todettava, että nyt pelkästään Memphisin alueella keskittyneeltä USWA:lla itselläänkään ei mennyt mainittavan hyvin. Pari muuta uutta pienempää promootiota oli parhaillaan saamassa alkunsa (niistä vuoden 1991 aikana enemmän), mutta käytännössä amerikkalainen showpainibisnes oli nyt Vincen, Ted Turnerin (ja ihan pikkiriikkisen verran Jerry Jarrettin) leikkikenttä. Harmi vain, että tällä hetkellä kenellekään ei ollut leikkiessä kivaa, koska meno oli yleisesti paskaa ja kaikki tuntuivat vain menettävän yleisöä ja samalla myös rahaa.

Vaikka bisneksellä meni yleisesti huonosti, WCW oli silti isoin häviäjä nykyisessä tilanteessa. Firma oli menettänyt erinäisten arvioiden mukaan pelkästään vuoden 1990 aikana 5-7 miljoonaa dollaria, mikä oli helvetisti rahaa. Niinpä ei ole ihme, että WCW:ssä oli ryhdytty kriisitoimenpiteisiin ja aloitettu äkilliset muutokset. Suurin muutos oli se, että kaikkien vihaama pääbuukkaja Ole Anderson oli vihdoin ja viimein saanut kenkää marraskuun lopussa sen jälkeen, kun Olen viimeiseksi buukkamaksi show'ksi jäänyt Clash of the Champions oli todettu sekä laadullisesti että taloudellisesti WCW:n pahimmaksi flopiksi. Ole oli viimeisinä töinään yrittänyt kääntää suuntaansa ja depushannut monia vanhoja partoja ja antanut uutta pushia nuorille kavereille, mutta se oli niin sanotusti "too little too late". Olen potkujen jälkeen WCW oli hetkellisesti palannut buukkaajatiimiin (jonka muodostivat nyt Jim Ross, Tony Schiavone, Kevin Sullivan ja Ric Flair), mutta se ei tulisi olemaan pitkäaikainen järjestely, koska WCW oli jo tehnyt sopimuksen uuden pääbuukkaajan kanssa, joka saapuisi firmaan vuonna 1991. Sitä odotellessa. Tässä kohtaa on hyvä myös muistaa, että WCW:n alamäki ei suinkaan johtunut yksin Olesta, vaan toinen pääsyyllinen oli toimitusjohtaja Jim Herd, jota vihattiin aivan yhtä paljon ja joka ei suinkaan ollut lähdössä vielä mihinkään. Herdiä voidaan muun muassa syyttää siitä, että hän yritti epätoivoisesti laskea Ric Flairia alemmas kortissa, vaikka Flair oli edelleen koko firman kiinnostavin nimi. Itse asiassa Herd oli näihin aikoihin saanut idean, että Flairin olisi pitänyt vaihtaa gimmickiä ja debytoida uudestaan "gladiaattorina". Jännä juttu, että tämä ei toteutunut koskaan.

Tällaisista lähtökohdista saavuttiin siis Starrcadeen, jonka selostajina toimivat jälleen Jim Ross ja Paul E. Dangerously. Haastattelijoina Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Sitten viimenäkemän WCW oli menettänyt rosteristaan ainakin Jim Cornetten, Stan Lanen ja Nasty Boysit. Nastyille oli annettu kovaa pushia ja jotka olivat päättänyt täysin yllättäen loikata WWF:ään, koska saivat paremman tarjouksen ja koska WCW ei ollut tehnyt Nastyjen kanssa missään vaiheessa kunnon sopimusta.

Kuva Kuva
Beautiful Bobby vs. The Z-Man
Varsin erikoinen opener illalle. Bobby Eaton oli nyt siirtynyt siis singles-painijaksi, kun Jim Cornette ja Stan Lane olivat vihdoin saaneet tarpeekseen WCW:stä ja lähteneet pian Halloween Havocin jälkeen. Vuonna 1991 Cornette ja Lane tekisivät jotain aivan uutta painibisneksessä, mutta siitä myöhemmin lisää. Eatonilla oli sen sijaan sopimusta yhä jäljellä, eikä hän halunnut luopua hyvistä rahoista, joten hän jäi WCW:hen. Ainakin tässä show'ssa Eatonia kutsuttiin pelkästään Midnight-aikaisella Beautiful Bobby -nimellä, joten se on nyt ilmeisesti hänen virallinen paininimensä. Eatonin vastustaja Z-Man oli sen sijaan vielä Bobbyakin erikoisemmassa tilanteessa. Kuukausien ajan WCW:n pahimpana jobberina toiminut Z-Man oli täysin yllättäen alkanut saada loppuvuodesta pushia, ja nyt hänellä oli tähän otteluun tullessa WCW:n mukaan jo 36 ottelun mittainen voittoputki takanaan. Mitään varsinaista feudia näillä kahdella ei ollut, mutta kumpikin halusi näyttää olevansa valmis isompiin kuvioihin singles-painijana.

Tätä ottelua katsoessa ei olisi uskonut, että kyseessä on todellakin vuonna 1990 järjestetyn ppv:n opener. Kyseessä oli nimittäin niin tyylipuhdas cruiserweight-ottelu, että tällainen olisi voitu nähdä kymmenen vuotta myöhemminkin WCW:n ppv:n openerina. Bobby Eaton ja Tom Zenk vieläpä olivat taidoiltaan ihan yhtä päteviä high flying -taitureita kuin monet myöhemminkin nähdyt cruiserweight-nimet. Toki aikakausi toi omat rajoitteensa, eikä tässä ottelussa nähty sellaista spotfest-meininkiä, johon myöhempinä vuosina on totuttu, koska sellainen ei vain olisi sopinut vielä tähän aikaan. Sen sijaan nähtiin oikein hyvin rakenneltu kahden taidokkaan painijan ottelu, jossa nähtiin myös muutama oikeasti pirun näyttävä spotti, kuten Zenkin Suplex Eatonille kehästä ulos ja heti perään Zenkin Flying Body Press Eatonin päälle. Kokonaisuutena tämä oli siis hyvä ottelu ja oikein mainio avaus illalle, mutta sellainen todellinen erikoisuus ja suuruuden fiilis tästä silti puuttui, joten ei tämä kolmen tähden yli nouse.
*** (8:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sgt. Krueger & Colonel DeKlerk vs. Steiner Brothers - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Sitten päästään tämän Starrcaden erikoisuuteen. Viime vuonna koko Starrcade oli omistettu kokonaan kahdelle turnaukselle (toinen singles- ja toinen joukkuepainijoille), mutta se oli niin paha floppi, ettei WCW enää ikinä yrittänyt sitä uudestaan. Sen sijaan tässä Starrcadessa osa tapahtumasta käytettiin Pat O'Connor Memorial International -joukkueturnaukseen. Pat O'Connor oli siis legendaarinen uusiseelantilainen NWA-painija, joka oli aikoinaan kantanut NWA:n päämestaruutta ja joka oli viimeisen kerran esiintynyt WCW:ssä WrestleWar 1989:ssä. O'Connor oli kuitenkin menehtynyt surullisesti alkusyksystä 1990, ja nyt WCW järjesti hänen muistokseen joukkueturnauksen, jossa joukkueet kahdeksasta eri maasta tavoittelisivat "Pat O'Connor Memorial"-pokaalia. Tämä oli siis vähän kuin TNA:n X-Divarin kansainväliset turnaukset 15 vuotta aikaisemmin. Yhdysvaltojen lisäksi turnaukseen osallistuivat joukkueet Kanadasta, Isosta-Britanniasta, Meksikosta, Japanista, Uudesta-Seelannista, Neuvostoliitosta ja Etelä-Afrikasta. Merkittävää oli se, että WCW oli oikeasti tuonut turnaukseen painijoita ympäri maailmaa eikä yrittänyt väittää amerikkalaisia painijoita muiden maiden edustajiksi - yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo poikkeus oli nimenomaan tässä turnauksen avausottelussa Steinereita vastaan nähty "Etelä-Afrikan sotilaiden muodostama joukkue", joka koostui oikeasti kahdesta amerikkalaisesta indy-painijasta. Krueger (isompi) oli Ray Apollo, joka muistetaan lähinnä yhtenä Doink-klooneista pari vuotta tämän jälkeen WWF:ssä. DeKlerk (pienempi) oli sen sijaan oikealta nimeltään Theodore Petty, mutta parhaiten hänet muistetaan nimellä Rocco Rock, ja hän tulisi parin vuoden päästä muodostamaan tietyissä piireissä hyvin legendaarisen joukkueen muuan Johnny Grungen kanssa. Yhdysvaltoja tässä turnauksessa edustivat siis itseoikeutetusti Steiner-veljekset, jotka olivat myös edelleen US Tag Team -mestarit tähän tapahtumaan tullessa.

Tästä ottelusta ei ole kovin paljon sanottavaa, mikä on sinänsä harmi. Sen kahden minuutin ajan, mitä tämä ottelu kesti, vaikutti siltä, että tästä voisi kuoriutua oikein hyvä ottelu. Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia, koska Steinereiden ja "eteläafrikkalaisten" kohtaaminen kesti tosiaan vaivaiset kaksi minuuttia. Senkin aikana Colonel DeKlerk ehti kyllä täräyttää perhanan nätin Flip Diven ulos kehästä, ja Steinerit pääsivät täräyttämään pari tuttuun tyyliin nättiä liikettään. Meno oli siis ihan hyvää, mutta sitä oli lähinnä squash-ottelun verran, joten ei tälle voi antaa muuta kuin yhden tähden.
* (2:12)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Chris Adams & Norman Smiley vs. Rey Misterio & Konan - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Tässä oli vastakkain kasa mielenkiintoisia nimiä, joista kahdesta kuultaisiin paljon tämän projektin myöhempinä vuosina ja kaksi muuta puolestaan ovat muuten vain merkittäviä painijoita. Isoa-Britanniaa tässä turnauksessa edustivat siis "Gentleman" Chris Adams ja Norman Smiley. Adams oli ympäri Yhdysvaltoja tunnettu konkaripainija, joka oli debytoinut 1970-luvun lopulla ja paininut ennen kaikkea WCCW:ssä, jossa hänestä oli tullut yksi koko firman isoimmista nimistä. Itse asiassa Adams paini WCCW:ssä aivan sen kuolemaan saakka, ja tämä oli yksi hänen ensimmäisistä otteluistaan WCCW:n kaatumisen jälkeen. Adamsin joukkuepari Norman Smiley oli sen sijaan nuori ja lupaava britannialainen painija, joka oli debytoinut 1980-luvun puolivälissä ja paininut toistaiseksi lähinnä yhdysvaltalaisissa indy-promootioissa ja käväissyt myös sekä Japanissa että Meksikossa. Tässä vaiheessa Smiley ei ollut vielä millään tasolla sellainen huumorihahmo, joka hänestä myöhempinä vuosina tulisi. Smiley ja Adams kohtasivat tässä turnauksessa Meksikon joukkueen, jonka muodostivat Rey Misterio (tai WCW:n grafiikkaihmisten mielestä Rey Misteric) ja Konan. Misterio ei ole siis SE Rey Mysterio, vaan hänen setänsä - myöhemmin tunnettu Rey Misterio Sr:nä. 1970-luvulla debytoinut Misterio oli yksi meksikolaisen painin suurimmista tähdistä 1980-luvulla ja muun muassa Guerreron suvun ohella lucha-painin edelläkävijä. Misterio - samoin kuin Adams - alkoi kuitenkin 1990-luvulle tultaessa olla jo uransa ehtoopuolella. Hänen joukkueparinsa oli kaikkien meidän tuntema Konan, joka oli debytoinut vasta painibisneksessä vasta pari vuotta aikaisemmin mutta oli silti alkanut nousta jo merkittäväksi nimeksi. Näihin aikoihin Konan näytti kaikin puolin hyvin erilaiselta kuin huippuvuosinaan - Konanin ruumiinrakenne oli hyvin erilainen, ja lisäksi hän paini ensimmäisten vuosiensa ajan maski naamallaan.

No voihan kökkö. Samassa ottelussa legendaarinen Rey Misterio, nuori Konan, "Gentleman" Chris Adams ja myös ihan lupaavalta vaikuttanut Norman Smiley. Tällä ottelulla olisi ollut paperilla kaikki edellytykset hienoon suoritukseen, ja itse asiassa ottelu sai myös ihan kohtuullisesti aikaa, eli ajanpuutteeseenkaan ei tämän ottelun suoritus täysin kariutunut, vaikka onhan reilut viisi minuuttia nyt aika minimaalinen määrä aikaa tällaiselle ottelulle. Silti ottelun suurin ongelma ei ollut aika, vaan se, että jostain syystä tämä matsi ei kuitenkaan kulkenut missään vaiheessa toivomallani tavalla. Matsissa kyllä nähtiin muutamia hemmetin nättejä liikkeitä ja näyttäviä spotteja, mutta kokonaisuutena ottelu ei vain lähtenyt lentoon. Matsi eteni kummallisen kömpelösti, siinä nähtiin juuri väärillä hetkillä ikäviä botcheja, ja jotenkin ottelun rakenne tuntui vain olevan hukassa suurimman osan ajasta. Ehkä joukkueiden kemiat eivät vain klikanneet keskenään tai ehkä nelikolle vain sattui huono päivä. Ottelusta nimittäin näki, että edellytyksiä olisi ollut, mutta nyt tuloksena oli vain "ihan kiva" ottelu, mikä on paha alisuoritus näiltä herroilta. Joidenkin arvostelijoiden mielestä tämä oli siltikin hyvä ottelu, mutta väitän, että tuossa mielipiteessä on taas vain kyse siitä, että arvostelijat olivat jo ennen ottelua päättäneet, että tämän on pakko olla hyvä. Ei ollut, harmi.
** (5:29)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Royal Family (Morgan & Victory) vs. The Great Muta & Mr. Saito - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Turnaus jatkuu, ja tässä ottelussa toisensa kohtasivat Uusi-Seelanti ja Japani. Tämän ottelun painijoista suurin osa olikin jo entuudestaan tuttuja. Uutta-Seelantia edustivat Rip Morgan ja Jacko Victory, jotka olivat aikoinaan debytoineet WCW:ssä alkuperäisen uusiseelantilaisjoukkueen Sheepherdersin managerina, mutta kun Luke ja Butch olivat lähteneet vehreille laitumille, he olivat alkaneet painia itse alakortissa joukkueena (lisäksi Victory oli vetänyt välissä monenlaisia muitakin gimmickejä, kuten roolin Russian Assassinina, mutta se oli nyt unohdettua aikaa). Nyt Morgan ja Victory saivat vastaansa WCW-comebackinsa tekevän The Great Mutan, jonka joukkuepari oli legendaarinen japanilaispainija Masa Saito. Mr. Saito -nimellä tässä show'ssa esiintynyt konkari oli aloittanut painiuransa 1960-luvun puolivälissä ja paininut pitkään niin Japanissa kuin Yhdysvalloissakin. Japanissa Saito oli kuulunut niin AJPW:n kuin NJPW:nkin (kaksi isointa promootiota) rosteriin, USA:ssa Saito oli paininut ympäri NWA:ta ja pistäytynyt joksikin aikaa myös WWF:ssä. Nyt jo lähes 50-vuotiaan Saiton ura alkoi olla helposti olla ehtoopuolella, mutta vielä tämän vuoden aikana hän oli hetken aikaa pitänyt hallussaan AWA World Heavyweight -mestaruutta ennen AWA:n lopullista kaatumista.

Eipä tässäkään ottelussa erityisen paljon kehuttavaa ollut. Morganin ja Victoryn joukkue on aikamoinen turhake, josta ei oikeastaan ollut mihinkään järkevään suoritukseen. Myöskään isokokoinen Saito ei tässä ottelussa erityisemmin vakuuttanut, mutta onneksi mukana oli sentään Muta, joka teki parhaansa ja täräytti ottelun ehdottomasti hienoimmat suoritukset. Ikävä kyllä Mutan aika kehässä jäi hyvin vähäiseksi (eikä tämä ottelu kokonaisuudessaankaan erityisen kauan kestänyt), joten matsi jää varsin kehnolle tasolle. Toistaiseksi tämä turnaus on kääntynyt ikävästi hukatun potentiaalin koosteeksi, mutta ehkä tämä tästä.
*½ (5:41)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Danny Johnson & Troy Montour vs. Victor Zangiev & Salman Hasimikov - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament First Round Match
Sitten oli vuorossa todella erikoinen ottelu: Kanada vastaan Neuvostoliitto - eikä kehässä ollut yhtään tunnettua painijaa. Erityisen hämmentävää on se, että WCW ei saanut huippuluokan painimaasta Kanadasta raahattua tähän turnaukseen yhtään mielenkiintoista painijaa, vaan Kanadaa tässä turnauksessa edustivat kaksi brawleria Danny Johnson ja Troy Montour. Johnson veti selvästikin intiaanigimmickiä, Montour puolestaan vain... oli. Painihistoria ei tunne kumpaakaan heitä, eikä kummastakaan ole kuultu missään merkittävässä promootiossa tämän jälkeen. Silti Montouria ja Johnsoniakin kummallisempi kaksikko oli Neuvostoliittoa edustanut Victor Zangiev & Salman Hasimikov (ei Salmon, kuten WCW väitti). He nimittäin olivat erittäin tunnettuja painijoita, mutta eivät suinkaan ensisijaisesti showpainin puolelta. Sen sijaan Zangiev ja Hasimikov olivat maansa parhaita amatööripainijoita, joista erityisesti Hasimikov oli voittanut useita kultamitaleita freestyle-painin MM-kilpailuissa. Viime aikoina he olivat kuitenkin kokeilleet myös pro wrestlingiä Japanin puolella, ja nyt WCW oli päättänyt tuoda kahden perinteisen neuvostoliittolaista esittävän kaljun karpaasin sijaan kaksi puhtaasti kreikkalaisroomalaista painia edustavaa kaveria tähän turnaukseen. Huh huh. Lisäksi Zangiev ja Hasimikov eivät vetäneet ollenkaan perus pahisneuvostoliittolaisroolia (luultavasti koska eivät osanneet), vaan he olivat selvästi ottelun facet.

Nyt oli niin hämmentävän erikoinen ottelu, että ei ole usein nähty. Tämä venäläisten ja kanadalaisten kohtaaminen oli nimittäin todellista pseudo-amatööripainia, ja sellaisenaan aika kömpelöä. Yleisö ei tiennyt miten reagoida, koska painijat eivät olleet kenellekään tuttuja ja koska kukaan ei ollut varautunut tällaiseen otteluun. Kanadalaiset olivat ikävä kyllä todella huonoja kehässä, eivätkä neuvostoliittolaiset olleet varsinaisesti tulleet kantamaan heitä hyvään otteluun. On silti nostettava hattua Zangieville ja Hasimikoville, jotka yrittivät vetää idealtaan ihan hyvää mattopainia ja tarjosivat pari hurjaa Suplexia. Todellinen poikkeusottelu, ja lyhyenä välipalana sinänsä harmiton, mutta vähitellen iskee kaipuu oikean pellepainin pariin.
* (3:54)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Terry Taylor vs. Michael Wallstreet w/ Alexandra York
Kuten Halloween Havocin arviossa mainitsin, Terry Taylor oli jättänyt alkuvuodesta WWF:n ja kukkoilut taakseen. Syksyllä Taylor oli saapunut takaisin WCW:hen ja yritti nyt luoda uudelleen uskottavuutta vakavasti otettava painijana. Toistaiseksi Taylor oli kuitenkin jumittunut midcardiin varsin mitäänsanomattomana painijana. Nyt hänen asemansa oli joutua Michael Wallstreetin ensimmäiseksi ppv-vastustajaksi. Michael kenen, saatatte kysyä, mutta vastaus selviää toki kuvaa katsomalla. Kyllä, kyseessä oli Mike Rotundan uusi gimmick. Sen jälkeen kun Rotunda oli jumittunut pitkäksi aikaa mitäänsanomattomaan rooliin WCW:n alakortissa, oli WCW loppuvuodesta vihdoin luonut hänelle uuden gimmickin "Michael Wallstreettinä". Yhtäkkiä Rotunda vain siis ilmoitti vaihtaneensa virallisesti nimensä. Samalla hänestä tuli yhdessä yössä supermenestyksekäs bisnesmies, joka teki rutkasti rahaa. Tie Wallstreetin menestykseen oli hänen uusi managerinsa Alexandra York (joka oli muuten nuori Terri Runnels, Dustin Rhodesin tuleva ex-vaimo) ja Yorkin mysteerinen tietokone, joka teki laskelmia siitä, missä ja miten Wallstreet päihittäisi vastustajansa. Selostajien mukaan Wallstreetistä oli ollut juttuja merkittävissä talouslehdissäkin - miten vain. Painipuolella Wallstreet oli viime aikoina ottanut silmätikukseen Taylorin, joka oli ennen Starrcadea raivostunut Wallstreetin managerin Yorkin provosoinneista niin pahasti, että oli jopa läimäissyt tätä kasvoihin. York oli ymmärrettävästi aivan raivona Taylorille, ja nyt hänen koneensa ennusti, että Wallstreet päihittäisi Taylorin ajassa 8:32 tai nopeammin.

Eipä tässäkään ottelussa mitään kovin erikoista ollut, mutta kehässä oli kuitenkin kaksi ihan taidokasta painijaa, ja reilussa kuudessakin minuutissa he ehtivät jo saada aikaan kaikin puolin mukavan ottelun. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai erikoista, mutta takuuvarmaa ja hyvin etenevää painia kuitenkin. Lisäksi on pakko myöntää, että ottelun taustatarina siitä, että tietokoneen ennusteen mukaan Wallstreet voittaisi ottelun 8 minuutissa ja 32 sekunnissa (tai vähemmässä ajassa) toi kyllä oman jännitävyytensä ja kiinnostavuutensa myös tähän otteluun. Juuri tähän yhdistettynä ottelun lopputaistelut olivatkin mukavaa katsottavaa, joten tällaisenaan tämä keskikortin ottelu jätti ihan mukavan maun suuhun, mutta mitään erityisen huikeaa tässä ei silti nähty.
**½ (6:52)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Motor City Madman & Big Cat vs. Skyscrapers (Vicious & Spivey)
Sitten oli vuorossa todella erikoinen ottelu. Heel-joukkueena tässä nähtiin Motor City Madman ja Big Cat. Ensimmäinen ei noussut koskaan millään tavalla merkittäväksi painijaksi ja lopetti uransa bisneksessä pian tämän show'n jälkeen. Jälkimmäinen puolestaan muistetaan ECW:stä ja erityisesti WWF:stä paremmin nimellä Curtis Hughes, ja WWF:ssä hän toimi muun muassa Hunter Hearst Helmsleyn ja Chris Jerichon managerina. Tässä vaiheessa niin Madman kuin Catkin olivat kuitenkin uransa varsin alkuvaiheissa, ja nyt heidät oli paritettu yhteen. Todellinen syy tälle ottelulle ei nimittäin liittynyt millään tavalla heel-joukkueeseen, vaan jo etukäteen "yhden illan paluuna" mainostettuun Skyscrapersin comebackiin. Dan Spivey ja Sid Vicious olivat siis jälleen molemmat painikuntoisina WCW:ssä, joten WCW päätti hyödyntää tilanteen ja buukata heidät yhden illan ajaksi samaan joukkueeseen ilman mitään kummempaa syytä. Vicious oli pian Halloween Havocin jälkeen alkanut käyttäytyä enemmän facemaisesti, ja hän oli muutenkin alkanut irtaantua Horsemen-porukasta, jota pitivät kasassa lähinnä Barry Windham ja Arn Anderson, koska Ric Flair oli viime aikoina loistanut poissaolollaan. Tästä myöhemmin lisää. Nimellisesti Vicious oli silti edelleen osa Horsemenia, mutta tässä matsissa hän veti puhdasta yleisönsuosikin roolia.

Tästä "ottelusta" (mitä tämä oli lähinnä nimellisesti) ei ole paljoa sanottavaa. Olisin antanut tälle puhtaasti nolla tähteä, ellei yleisö jostain syystä edelleen rakastaisi Skyscraperseja ja erityisesti Sid Viciousta. En yksinkertaisesti voi ymmärtää, mitä ihmettä nämä katsojat näkivät Viciouksessa, joka meinasi totaalisesti botchata koko ottelun ainoan merkittävän liikkeen, mutta joku tuossa sekopäässä selvästi puhutteli tätä WCW:n "Rasslin'-fanikuntaa". Hah. No, tunnelmasta siis puolikas tälle matsille, jossa ei muuten ollut yhtään mitään. Kiitos, näkemiin.
½ (1:01)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tommy Rich & Ricky Morton w/ Robert Gibson vs. Fabulous Freebirds w/ Little Richard Marley
Sitten oli vuorossa Fabulous Freebirdsien ja Rock 'n' Roll Expressin feudin huipennus. Freebirdsit olivat siis pistäneet Robert Gibsonin jalan paskaksi hieman ennen Halloween Havocia, ja siitä lähtien Ricky Morton oli paininut joukkueena Tommy Richin kanssa. Siitä lähtien Morton oli myös kantanut kaunaa Freebirdsejä kohtaan, ja samoin oli tehnyt Robert Gibson. Nyt Morton ja Rich saivat vihdoin mahdollisuuden kostaa Freebirdseille ottelussa, jossa Robert Gibson saapui heidän ringsidelleen. Freebirdsien managerina nähtiin jälleen säälittävä pelkurimainen Little Richard Marley, joka oli aikoinaan auttanut Freebirdsejä Gibsonin jalan tuhoamisessa.

Tämä ottelu alkoi auttaa minuakin jo ymmärtämään tätä Freebirdseihin arvosteluissa kohdistuvaa suurta vihaa. On kieltämättä totta, että Michael Hayesin ja Jimmy Garvinin joukkueen viihdyttävyyden taso oli ollut koko ajan tasaisessa laskusuhdanteessa ja että Freebirdsien painiotteet olivat ottelu ottelulta käyneet köykäisemmäksi. Tässä matsissa Hayesilta ja Garvinilta ei nähty enää käytännössä mitään järkevää, vaan kaksikko keskittyi puhtaasti showboattailuun ja yleisön provosoimiseen. Painiminen jäi kokonaan Richin ja Mortonin harteille, ja vaikka konkarikaksikko tuntuikin yrittävän parhaansa, ei heidän kemiansa oikein vain natsannut millään tavalla Freebirdsien kanssa. Lisäksi Morton ja Richkin tuntuivat otteissaan jo hieman kankeilta, heidänkin parhaat vuotensa olivat selvästi takanapäin. Niinpä Richistä ja Mortonista ei ollut kantamaan Freebirdsejä hyvään otteluun, vaan lopputulos oli armollisesti kehno muttei sentään täysin surkea.
*½ (6:13)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Konan & Rey Misterio vs. Steiner Brothers - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament Semi Final Match
Sitten jatkuu Pat O'Connorin muistoksi järjestettävä turnaus kahden välieräottelun voimin. On kyllä sääli, että WCW:llä ei näyttänyt olevan tämän turnauksen kanssa minkäänlaista aikomusta tarjota katsojille oikeasti hyviä ja kunnollisia otteluita vaan lähinnä pikkuväläyksiä eri maiden painijatarjonnasta. Tämäkin ottelu olisi voinut olla kova - ehkä jopa erittäin kova - kamppailu, jos aikaa olisi ollut lähemmäs 15 minuuttia. Nyt aikaa oli kolme minuuttia, joten lopputulosta ei ole kovin vaikeaa arvata. Eipä siinä, Steinerit ja Konan & Misterio tekivät toki tässäkin ajassa parhaansa, mutta ei näistä lähtökohdista vain saada sellaista pientä kivaa välipalaa parempaa matsia aikaan. Toki on todettava, että tässäkin ottelussa nähtiin pari harmillista botchia, joten ehkä kyseessä ei tosiaan varsinkaan meksikolaisille ollut edes ihan paras mahdollinen ilta. Silti tosiaan kiva pikkuottelu, mutta ei mitään sen kummempaa.
*½ (2:51)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Salmon Hasimikov & Victor Zangiev vs. The Great Muta & Mr. Saito - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament Semi Final Match
Paha tähän on enää keksiä lisää sanottavaa, kun suurimpaan osaan tämän turnauksen otteluista liittyvät tuntemukset pätevät aika lailla täsmälleen samalla tavalla myös tähän otteluun. Mahdollisuuksia olisi varmasti ollut enempäänkin, mutta kolmessa minuutissa ei saa edelleenkään ihmeitä aikaan. Neuvostoliittolaisten Suplexit olivat pirun komeita, ja Muta myi ne hemmetin hyvin. Tällaista poikkeuksellista mattopainin ja Suplexien yhdistelyä, "pseudoamatööripainia" oli ihan ilo katsoa, mutta olisi sitä voinut tosiaan pidempään tarkkailla. Tämmöisenään tämäkin jäi vain välipalapiristykseksi.
*½ (3:08)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Stan Hansen (c) vs. Lex Luger - Texas Lariat Match for the NWA United States Heavyweight Championship
Sitten päästiin vihdoin mestaruusotteluihin. Stan Hansen oli päättänyt Lex Lugerin ennätyksellisen pitkän US-mestaruuskauden Halloween Havocissa, jossa purutupakkaa rakastava öykkärimäinen konkari oli tiputtanut Lugerin kanveesiin tappavalla Lariatillaan. Sen jälkeen tulevaisuden suurtähtenä pidetty Luger ja menneiden vuosien tähti Hansen olivat olleet jatkuvasti toistensa kimpussa, eikä se ollut nättiä katseltavaa. Väkivaltainen feud saisi nyt vihdoin huipennuksensa "Lariat-otteluksi" kutsuttavassa matsissa, joka oli oikeasti perinteinen Texas Bullrope Match. Painijat oli sidottu toisiinsa pitkällä remmillä ja ottelun voitti se, joka kosketti ensimmäisenä putkeen kaikkia neljää kehäkulmausta.

Tämä ottelu oli aika lailla samaa kaliiberia kuin miesten kohtaaminen Halloween Havocissa: kunnon väkivaltaista rymistelyä, jolla ei ollut mitään tekemistä "entertainmentin" kanssa mutta paljon tekemistä "brawlin" kanssa. Ei siis missään tapauksessa mikään painitekninen klassikko-ottelu, jota jälkeenpäin vuosikirjoissa muisteltaisiin tai jota missään smark-arvioissa suuremmin hehkutettaisiin. Sen sijaan tämä oli kahden toisiaan syvästi vihaavan miehen intensiivinen ja vihantäyteinen tappelu, ja sellaisenaan tämä oli ihan viihdyttävää katsottavaa. Itse asiassa tässä vaiheessa iltaa tämä oli jopa yksi illan parhaista otteluista, mikä tosin kertoo taas enemmän tämän Starrcaden annista kuin tämän ottelun erinomaisuudesta. Karu tosiasia on nimittäin toki se, että kaikesta väkivaltaisuudestaan ja siinä mielessä viihdyttävyydestäänkin huolimatta tämä matsi oli hyvin yksipuolinen. Varsinainen painillinen anti oli tosiaan hyvin vähäistä, ja myös ottelun lopetus oli vähän kökkö. Näistä syistä tämä ei yllä edes ihan siihen hyvään arvosanaan, mutta kyllä tämän US-mestaruusottelun silti ihan mielellään katsoi.
**½ (10:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Doom (c) w/ Theodore R. Long vs. The Horsemen (Windham & Anderson) - Street Fight Match for the NWA Tag Team Championship
Kahden heel-joukkueen Doomin ja Horsemenin feud oli niin ikään jatkunut Halloween Havocista lähtien. HH:ssa Ron Simmons ja Butch Reed olivat siis onnistuneet säilyttämään joukkuemestaruutensa Ric Flairia ja Arn Andersonia vastaan, ja alun perin Starrcadessa piti nähdä uusintaottelu näiden joukkueiden välillä Street Fight -stipulaatiollta. Doomin manageri Theodore R. Long järjesti kuitenkin muutamaa viikkoa ennen Starrcadea brutaalin hyökkäyksen, jossa hänen palkkaamansa rikolliset hyökkäsivät limusiinista ulos astuneen Ric Flairin kimppuun. Flair pahoinpideltiin tuossa hyökkäyksessä niin pahasti, että Starrcaden alussa selostajat joutuivat kertomaan, ettei Flair olisi edelleenkään painikunnossa. Flairin paikan Andersonin joukkueparina otti Barry Windham. Flair ei toki oikeasti ollut pahasti loukkaantunut, vaan joukkuemestaruusottelusta siirtäminen johtui siitä, että Flair oli siirretty nyt johonkin aivan toisenlaiseen kuvioon. Palataan siihen vielä tämän arvostelun aikana.

Jos minulla oli vielä jonkinlaisia toiveita tämän tapahtuman onnistumisen suhteen, tämä ottelu tuhosi ne viimeistään aika lailla. Tässä matsissa oli nimittäin ollut potentiaalia olla parhaimmillaan vaikka neljän tähden ottelu, millaisena monet arvostelijat ovat myös tätä pitäneet, mitä en voi itse millään ymmärtää. Minun silmissäni tuo neljän tähden arvosanaan yltäminen olisi edellyttänyt, että kaikki palaset (tai edes suurin osa niistä) olisivat loksahtaneet kohdalleen ja äijien olisi annettu tehdä täydellistä työtä. Ikävä kyllä palaset olivat ihan hyvin loksahtelemassa, mutta ottelun buukkaus oli taas niin järisyttävää paskaa, että lopulta hommasta jäi pahasti pettynyt fiilis. Haluaisin kovasti ymmärtää, miksi WCW ehdoin tahdoin buukkaa tapahtuman ainoan potentiaalisen huippuottelun niin päin helvettiä. Haluaisin myös ymmärtää, miksi tämän ottelun paska buukkaus ei tunnu ärsyttävän muita arvostelijoita. Ikävä kyllä en tällaista älyttömyyttä pysty ymmärtämään, enkä sen takia sitä myöskään selittämään muille. Ottelusta voi siis sanoa sen, että Windham, Anderson, Simmons ja Reed tekivät helvetisti töitä, ottivat rajuja bumppeja vastaan ja jopa bleidasivat. Tätä aikakaudelle varsin epätyypillistä HC-mäiskintää olikin todella ilo seurata, vaikka ikävä kyllä kameratyöskentely oli niin paskaa, että pari oleellista hetkeä missattiin täysin. Tämän olisin kuitenkin voinut ohittaa olankohautuksella - JOS OTTELU EI OLISI PÄÄTTYNYT AIVAN ENNENAIKAISESTI. Jumalauta, tämä ottelu sai vaivoin yli viisi minuuttia aikaa! Mitä ihmettä? Tämä olisi tarvinnut aivan ehdottomasti vähintään viisiTOISTA minuuttia. Ja ei edes aleta puhua ottelun lopetuksesta, joka oli taas niin käsittämättömän idioottimainen ratkaisu, että ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa. Annan kaiken tämän ryöpytyksenkin jälkeen silti tälle sentään kolme tähteä, koska nämä painijat tekivät kyllä tässä kaikkensa ja vetivät kovan ottelun siltä osin kuin oli mahdollista. He olisivat ansainneet paljon enemmänkin. Kiitos, WCW.
*** (7:19)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Great Muta & Mr. Saito vs. Steiner Brothers - Pat O'Connor Memorial International Tag Team Tournament Final Match
Illan toiseksi viimeinen ottelu oli pitkin iltaa jatkuneen Pat O'Connor -turnauksen finaali, jossa Yhdysvallat kohtasi Japanin. Äskeisen ottelun ryöpyttämisen jälkeen onkin mukava todeta, että tästä ottelusta paljastui vielä positiivinen yllätys. Olin jo luopunut täysin toivostani tämän turnauksen kanssa, vaikka olisihan se pitänyt ennakoida, että kuuden miniottelun jälkeen WCW oli päättänyt, että sentään turnauksen finaalille annetaan kunnolla aikaa. On silti toki todettava, ettei tämäkään ottelu nyt mitenkään liian kauan kestänyt ja että tässä ei päästy nyt ihan mihinkään sellaiseen meininkiin, mitä parhaimmillaan olisi esimerkiksi Steinereiden ja Mutan kaltaisilta nimiltä voinut odottaa. Silti: tämä oli hyvää joukkuepainia alusta loppuun, ja tämä myös kesti sen aikaa, että koko nelikko pääsi kunnolla näyttämään osaamistaan. Steinerit olivat kieltämättä tässä 1990-luvun alussa elämänsä kunnossa, ja heidän jokainen ottelunsa oli aina viihdyttävää seurattavaa. Myös Muta hoiti oman osuutensa kunnialla, ja hurjia Suplexeja tarjoillut Saito oli sopiva lisä otteluun. Hyvä matsi, mutta ei silti sen enempää.
*** (10:52)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting (c) vs. Black Scorpion w/ "Black Scorpions" - Special Referee: Dick The Bruiser - Steel Cage Match for the NWA World Heavyweight Championship
Vihdoin. Illan 14. ja viimeinen ottelu. Ja ennen kaikkea päätös tälle koko syksyn jatkuneelle kammottavalle Black Scorpion -juonikuviolle, jonka buukkaamisessa WCW:llä ei tuntunut olevan missään minkäänlaista ideaa mutta jota oli hypetetty niin saatanasti, ettei sitä voinut vain lopettaa kesken kaiken. Mysteerinen Black Scorpion oli siis kuukausien ajan "piinannut" Stingiä naurettavan huonosti toteutetuilla taikatempuilla ja muilla pelleilyillä, ja niiden ansiosta hän sai nyt mahdollisuuden painia Stingiä vastaan päämestaruudesta vuoden suurimmassa tapahtumassa, vaikka kukaan ei edelleenkään ollut tv-lähetyksissä tai ppv:eissä nähnyt Scorpionin painivan yhtään kunnollista ottelua. Täysin loogista. Ottelu päätettiin järjestää teräshäkissä, ja erikoistuomariksi määrättiin NWA/AWA-legenda Dick The Bruiser. Lopulta kun oli ottelun alkamisen aika, kehäalueelle käveli neljä Black Scorpionia, jotka jokainen näyttivät vähän erilaiselta. Nuo neljä Black Scorpionia olivat oikeasti Al Perez, Angel of Death, Bill Irwin ja Jeff Ellis - alakortin painijat, jotka olivat esittäneet Black Scorpionia eri house show'issa. Heidän jälkeensä sisääntulorampille laskeutui kuitenkin "avaruusaluksella" OIKEA Black Scorpion, joka julisti (taas kerran kaiuttimista kaikuvalla robottimaisella äänellään), että nämä muut Scorpionit olivat vain olleet hänen viestintuojiaan ja että nyt Sting vihdoin kohtaisi hänet, oikean Black Scorpionin, ensimmäisen kerran. Ottelun panokset olivat nimittäin kovat: jos Sting voittaisi, Scorpion joutuisi luopumaan maskistaan.

Tästä päästään vihdoin siihen, kuka oli Scorpion-maskin alla ja kenet WCW oli valinnut oikeaksi Black Scorpioniksi. Kuten Halloween Havocin arvostelussa kirjoitin, tilanne oli siinä mielessä hauska, että kuvion alkaessa WCW ei itsekään tiennyt, kenet se buukkaisi Black Scorpioniksi. Asiaa ei myöskään tehnyt helpommaksi se, että koko kuvion kehittänyt ja alulle pannut Ole Anderson oli saanut kenkää buukkaajan töistään, joten uusi buukkaustiimi joutui väkisin saattelemaan tämän sysipaskan feudin loppuun. Black Scorpionista tiedettiin vain se, että hän oli Stingin vanha tuttu ja joukkuepari. Vinkit viittasivat siihen, että kyseessä olisi Ultimate Warrior, mutta ikävä kyllä Warrior oli vakaasti WWF:n päämestari eikä ollenkaan aikeissa lähteä WCW:hen. Huhujen mukaan WCW harkitsi loppusyksyn aikana Black Scorpioniksi ainakin Barry Windhamia, mutta päättivät lopulta, ettei Windham ole rooliin sopiva. Sen sijaan Scorpioniksi päätettiin lopulta (TÄSTÄ ETEENPÄIN TÄMÄ SISÄLTÄÄ HURJIA SPOILEREITA) määrätä Ric Flair. Kyllä, Ric Flair teki jälleen paluun päämestaruuskuvioihin Black Scorpionin roolissa. Ja niinpä Flair asteli nyt Starrcaden sisääntuloramppia pitkin Scorpion-maski päässään aikeenaan kohdata Sting.

Tähän nyt ei enää yksinkertaisesti voi sanoa mitään, koska kyseessä on jotain niin käsittämätöntä - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Kenen - toistan, KENEN - mielestä tällaisen ottelun buukkaaminen vuoden suurimman tapahtuman vuoden suurimmaksi otteluksi saattoi olla hyvä idea? Jumalauta, Sting ottelee tässä käytännössä sellaista hahmoa vastaan, josta kukaan ei tiedä mitään ja kuka ei ole millään tavalla osoittanut olevansa edes etäisesti tällaisen mestaruusottelun arvoinen. Mutta niin vain Black Scorpion yhdessä neljän "Black Scorpion -kopion" kanssa saapuu paikalle. Avaruusaluksella tietenkin. Tai jollain vastaavalla. Ja sitten Black Scorpion alkaa painia Stingin kanssa, eikä yleisöä voisi kiinnosta pätkääkään. Harvassa on ollut minkään ppv:n Main Eventit, joiden aikana yleisö olisi ollut yhtä kuollut kuin tämän ottelun aikana. Silti kaikkein kamalinta tässä ottelussa on se, että Scorpion-maskin alla oleva Ric Flair yrittää koko ottelun ajan epätoivoisesti painia aivan eri tavalla kuin hän painii normaalisti, ettei kukaan voisi hänen tyylistään päätellä, että maskin alla on juuri hän. Ja se on vain niin sulaa hulluutta, ettei mitään järkeä. Flairin otteluiden viihdyttävyys pohjautuu vähintään 90-prosenttisesti nimenomaan siihen uniikkiin tyyliin ja tarinankerronnan tapaan, minkä Flair tuo otteluihin, joten ilman niitä Flairista ei jää jäljelle paljon mitään. Niinpä koko ottelu on laiskaa brawlausta ilman oikeastaan mitään pointtia. Kaikki odottavat vain lopetusta. En oikeasti edes osaa kuvailla tätä ottelua, tämä on jotain niin älytöntä. Toki Sting tekee parhaansa ja yrittää rakentaa tästä ottelusta jollain tavalla järkevän mestaruuspuolustuksen. Sting kerääkin kaikki pisteet yrityksestään, mutta mitään muuta hyvää tästä ei voi sanoa. Lopetus on katastrofi, ja post match -meininki luultavasti yksi kamalimmista wrestlecrap-kokemuksista ikinä, koska WCW onnistui buukkaamaan show'n ylipitkäksi ja tapahtumassa loppui aika kesken. Kiitos WCW, juuri tällä tavallako te oikeasti halusitte päättää vuoden suurimman tapahtumanne? Tähän verrattuna WrestleMania VI todellakin oli mieletön mestariteos.
*½ (18:31)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Arn Anderson
** Barry Windham
* Ron Simmons

Kokonaisarvio Starrcadesta: Olen jo useaan otteeseen arvioissani manannut sitä, millä tavalla vuodesta 1990 kuoriutui katastrofaalisen huono painivuosi verrattuna esimerkiksi vuoteen 1989, joka oli erityisesti WCW:n ansiosta huippuhyvä vuosi. Nyt vuoden 1990 aikana WCW onnistui tuhoamaan kiinnostavuutensa ja viihdyttävyytensä käytännössä totaalisesti. Vuosi alkoi vielä hyvillä ppv:eillä, mutta vuoden loppuun mennessä WCW oli onnistunut laskeutumaan sille samalle Surkealle tasolle, jossa WWF oli keikkunut jo pitkään. En todellakaan ihmettele, että painin kiinnostavuus oli näihin aikoihin syvässä syöksykierteessä, koska molemmat olemassaolevat oleelliset promootiot tarjosivat katsojille käytännössä pelkkää kuraa.

1. NWA Capital Combat - Hyvä
2. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
3. NWA The Great American Bash - Ok
-------------------
4. WWF WrestleMania VI - Kehno
5. NWA Halloween Havoc - Kehno
6. WWF Royal Rumble - Kehno
-------------------
7. WWF Survivor Series - Surkea
8. NWA Starrcade - Surkea
9. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]ENDVR 9[/align]


The Bedford, Balham, Lontoo
1.3.2015


- Alkajaisiksi Tom Irvin saapui tuuraamaan Glenn Josephia kehäkuuluttajan hommissa. Irvin oli dumpannut paikallispoliitikko-gimmickinsä ja keskittyi nyt lähinnä heittelemään huulta vaihtelevalla menestyksellä. Avausottelu olikin sitten Sebastian vastaan Mark Hendry. Sebastian oli kohdannut ZSJ:n yllättävän hyvässä ottelussa viimeksi. Hendryä taas ei ollut näkynyt vähään aikaan. Myös vasta heeliksi kääntynyt Darrell Allen oli Sebastianin mukana kehänlaidalla. Tämä oli enemmänkin glorifioitu kehäsegmentti, sillä Sebastian päästettiin aina mikkiin muutaman liikkeen jälkeen, joten flow jäi katkonaiseksi. Sebastian vei lopulta voiton Allenin häirinnän jälkeen.

- Seuraavaksi oli luvassa naisten joukkuetoimintaa. Jinny ja tämän henkilökohtainen avustaja Elisabeth kohtasivat Jinnyn kiistakumppanin Pollyannan ja Mischa Eastin. Jinnyhän oli voittanut Pollyannan Elisabethin avustuksella, joten ottelun tarina olikin Pollyn into päästä kostamaan Elisabethille. Valitettavasti kehässä olivat 85% ajasta nurmenvihreä Elisabeth ja käsittämättömän paska Mischa East. On se jumalauta kun nainen EI OSAA BUMPATA! Iskutkin ovat lähinnä naurunarvoisia. Naisen illan iso spotti oli Splash toiselta köydeltä… mutta neiti veti luonnollisesti Bossman-spesialin ja laskeutui jaloilleen ja lopahti vatsalleen. Mischa East saattaa hyvinkin olla huonoin painija, jonka olen nähnyt. Great Khali sentään pystyi kaatumaan tyylipuhtaasti selälleen. Hirveä ottelu, jonka ainoa viihdyttävä ainesosa oli Jinnyn huutelut yleisön kanssa. Pollyanna selätti lopulta Elisabethin tuskaisen 15-minuuttisen jälkeen Angel’s Wingsillä.

- Aina positiivinen Ali Armstrong sai vastaansa Paul Robinsonin, joka oli toipunut melko ikävän näköisestä nenän murtumisesta. Äskeiseen verrattuna tämä oli täyttä painijuhlaa. Robbo veti heel-roolinsa täysillä ja Armstrong hoiti hommansa. Perusottelu, jonka Robbo vei nimiinsä Curb Stompilla sidottuaan ensin Armstrongin kengännauhat yhteen.

- Illan toinen joukkueottelu. Tuore NPS-voittaja Flash Morgan Webster liittoutui partamies Kyle Ashmoren kanssa. Angels of Retribution oli ilmeisesti kuopattu. Kukaan ei jää kaipaamaan Steve Burdenia. Vastapuolella olivat Earl Black Jr. sekä uusi tuttavuus Matt Walters. Walters oli yli kymmenen vuoden veteraani ja tehnyt uraa lähinnä Knightin perheen promootiossa Norfolkissa. Tämä jäi myös Waltersin ainoaksi Progress-esiintymiseksi. Heel-joukkue onnistui jotenkin erittämään negatiivisen määrän karismaa. Flash esiitnyi pirteästi ja Ashmore ei kummempia botchaillut. Black oli geneerinen ja Walters hoiti tonttinsa kunnialla. Flash laskeutui hieman pelottavasti Moonsaultista, mutta vei lopulta voiton 450 Splashin jälkeen.

- Kuuden miehen sekainen härdelli jatkoi iltaa väliajan jälkeen. Kolmen jobberin lisäksi (todennäköisesti ProJon kasvatteja, joita en edes jaksa mainita, sillä olen melko varma ettei heistä nähdä enää ketään) tässä ottelussa olivat mukana Joey Lakeside, Shen Woo ja debytoiva ”Bodyguy” Roy Johnson. Johnson oli menestynyt voimannostajana, mutta nyt päätynyt painin pariin. Nimi saattaa olla tuttu alkuvuoden WWE:n järjestämästä UK-turnauksesta, jossa mies hävisi Pete Dunnelle. Kuten sanottua, tämä oli härdelli. Jokainen iski kasan liikkeitä. Pieni jobberi hyppi, keskikoinen huijasi ja iso teki pelvic thrustin. Johnson teki muutaman noston, Lakeside oli kokonaisvaltaisesti hyvä ja Woon offensiivi näytti ainakin tiukalta. Woo veikin ottelun nimiinsä iskemällä Flatlinerin pienelle jobberille (joka saattoi olla Super Oktane, en tiedä).

- Isaac Zercher sai vastaansa illan toiseksi viimeisessä ottelussa nyt parittoman Eddie Dennisin. Zercher oli hävinnyt vihdoin Ali Armstrongille viime kerralla ja oli nyt hyvin, hyvin vihainen. Eddie sentään jaksoi hauskuuttaa yleisöä. Zercher sai tehtyä vakuuttavia voimaliikkeitään myös Dennisille. Veteraani-Dennis saikin rakennettua tästä kasaan Zercherin uran parhaan ottelun. Propsit siitä.

- Pääottelussa nähtiin ENDVR:n ensimmäinen mestaruusottelu, kun tuoreet joukkuemestarit The Faceless saivat vastaansa upouuden joukkueen… Sweet Jesus! Pastor William Eaver ja Chuck Mambon joukkueen nimi on ainakin hieno. Faceless oli tosiaan vienyt mestaruudet FSU:lta melkoisessa antikliimaksissa. Andrewsin kadotessa Amerikkaan joukkuedivisioona tarvitsi hieman uutta väriä. Valitettavasti kyseessä oli Faceless-ottelu eli tappavan tylsä. Pastori ja Mambo vetivät kyllä hyvin joukkueena. Lopulta Faceless diskataan. Jee? Eddie Dennis ilmaantuu vielä paikalle haastamaan Facelessin joukkuemestaruuksista seuraavaan Chapteriin. Jee?


*** Flash Morgan Webster
** Eddie Dennis
* Paul Robinson

Kokonaisuutena selvästi heikompi edellistä ENDVR:ää. Kirsikkana kakun päällä oli naisten joukkuekatastrofi. Ensi kerralla juhlitaan Progressin kolmivuotissyntymäpäivää: ProgressleManiaa!
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Siirrytään vuoteen 1991.

Kuva
ROYAL RUMBLE 1991

Uusi vuosi, ehkä myös uutta toivoa? Vuosi 1990 oli ollut sekä laadullisesti että bisneksen kannalta varsin synkkä vuosi amerikkalaisille showpainipromootioille. Viimeisetkin WCW:n ja WWF:n rinnalla sinnitelleet isot promootiot kaatuivat, WCW:llä ja WWF:lläkin alkoi mennä huonommin ja tuote oli epäkiinnostavampaa kuin pitkiin aikoihin. WWF:llä ei toki sinänsä mitään hätää ollut, koska tuote tuotti edelleen rahaa, vaikka tulot olivatkin laskeneet parhaista huippuvuosista. Niinpä mihinkään kriisipalavereihin tai suunnanmuutoksiin ei vielä ollut ryhdytty, vaikka yksi ongelma häämöttikin jo horisontissa: WrestleMania VII pitäisi järjestää 100 000 ihmistä vetävällä jättimäisellä ulkoilma-areenalla Los Angelesissa, ja WWF:llä ei ollut vieläkään kunnon vetonaulaa kyseiseen show'hun.

Ennen WrestleManiaa oli kuitenkin vuorossa perinteinen vuoden aloitus-ppv Royal Rumble, joka järjestettiin nyt jo neljättä kertaa. Selostajinamme toimivat parin viime tapahtuman tavoin Gorilla Monsoon ja Roddy Piper. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney.

Kuva Kuva
Orient Express (Kato & Tanaka) w/ Mr. Fuji vs. The Rockers
Kuten kuvasta näkyy, Orient Express oli kokenut pienoisen muutoksen sitten Survivor Seriesin. Pian Survivor Seriesin jälkeen joukkueen toinen osapuoli Sato (legendaarinen japanilaispainija, kokonimeltään Akio Sato) oli päättänyt jättäytyä kokonaan painimisesta ja siirtyä täysipäiväisesti WWF:n edustajaksi Japaniin. Sato olikin painimisen ohella toiminut WWF:n eräänlaisena "lähettiläänä" Japanissa erilaisten yhteistyöneuvotteluiden merkeissä siitä lähtien, kun oli saapunut WWF:ään vuoden 1990 alussa. WWF ei kuitenkaan halunnut lakkauttaa hyvin toiminutta aasialaisjoukkuetta, joten he nostivat Pat Tanakan "uudeksi" joukkuepariksi tämän pitkäaikaisen, AWA:sta tutun joukkueparin Paul Diamondin. AWA:ssa Tanaka ja Diamond olivat painineet nimellä Badd Company ja pitäneet hallussa myös firman joukkuemestaruuksia. AWA:n kaatumisen Diamond oli saapunut WWF:ään vuonna 1990, ja nyt hän sai ensimmäisen kunnollisen näytönpaikan. Ongelma oli kuitenkin se, että amerikkalainen Diamond ei näyttänyt pahemmin aasialaiselta, joten hänelle pistettiin maski päähän, jotta hän ja Tanaka voisivat jatkaa Orient Express -nimellä. Samalla Diamondista tuli painijanimeltään Kato. Orient Expressin vastustajana tässä ottelussa nähtiin The Rockers, jonka kanssa aasialaiset olivat on-off-feudanneet käytännössä WWF-debyytistään lähtien. Joukkueet kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran WrestleMania VI:ssä, ja tämä oli nyt ppv-revanssi.

Helkkari soikoon, mikä joukkueottelu! WWF:ssä ei nähty koko vuoden 1990 aikana yhtään näin hyvää joukkueottelua (tai myöskään yhtään näin hyvää painiottelua - Warrior vs. Hogan oli muista syistä hyvin ainutlaatuinen tapaus)! Ei siis ollenkaan huonompi avaus vuoden 1991 ppv-tarjonnalle, kun kyseessä oli tosiaan koko vuoden ensimmäinen ppv-ottelu ja se jo nyt päihitti vertailussa käytännössä kaiken, mitä WWF onnistui ppv:eissään tarjoamaan painillisesti vuoden 1990 aikana. Toki on näiden ylistyssanojen jälkeen todettava, että ei tämäkään nyt mikään lähellekään täydellinen ottelu ollut ja että toki tässäkin olisi vielä ollut parannettavaa (jos olisi mielinyt täydellisen ottelun tasolle), mutta tällaisenaankin tämä oli aivan perhanan kovaa joukkuepainimeininkiä. Erityisen ilahduttavaa tätä oli toki katsoa sen takia, että tällaista ei vain ollut totuttu näkemään varsinkaan WWF:ssä. Shawn Michaels väläytti tyylipuhtaan Moonsaultin (selostajat eivät edes tienneet, mikä se on), molemmat Rockersit tarjoilivat parikin kertaa helkkarin hienot Divet kehästä ulos ja Orient Express puolestaan vastasi pirun näyttävistä Martial Arts -potkuista ja lyönneistä. Ai hemmetti. Lisäksi tämä ottelu oli rakennettu ilahduttavasti: 20 minuutista suinkaan yli puolet ei kulunut heelien puuduttavaksi käyvään hallintaan, vaan facet pysyivät pitkän aikaa niskan päällä, vaikka ottelu näytti aina välillä olevan jo kääntymässä heeleille. Niinpä ottelun tempo pysyi koko ajan pirun kovana, ja lopulta kun heelien hallintaosuuskin tuli, sitä oli jo suorastaan odottanut. Ottelun lopetus oli ehkä matsin heikoin kohta, koska se olisi voitu hienoa paremmaksi. Silti sekin oli lähinnä kauneusvirhe, kyllä tälle ottelulle voi helposti neljä tähteä antaa.
**** (19:15)
Voittajat:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Gene Okerlund, Queen Sherri & Ultimate Warrior
Tässä välissä nähtiin myöhemmin illalla koittavaa päämestaruusottelua pohjustava angle. "Macho King" Randy Savage oli siis ottanut vuoden 1990 loppupuolella WWF-mestari Ultimate Warriorin silmätikukseen ja pyrkinyt tekemään kaikkensa, jotta hän pieksisi Warriorin lopullisesti ja nousisi WWF:n seuraavaksi päämestariksi. Savage ei kuitenkaan ollut toistaiseksi saanut mestaruusottelua, eikä sitä ollut hänelle tähänkään ppv:hen luvattu. Sen sijaan Warriorin haastajaksi ilmoitettiin Sgt. Slaughter - ja Slaughter oli puolestaan luvannut Savagelle, että tämä saisi mestaruusottelun, jos hän voittaisi Warriorin. Siitä lähtien Savage oli vaatinut Warriorilta vastaavaa lupausta, ja ennen tätä kehäalueella nähtyä anglea Savage promosikin backstagella, että hänestä tulee Rumblen jälkeen seuraava päämestari. Kehäalueelle Gene Okerlund sitten haastatteli Savagen manageria Queen Sherriä, joka aneli Ultimate Warrioria saapumaan paikalle. Kun Warrior ilmestyi (tyylikkäässä biker-takissa, täytyy mainita), Sherri yrittä ensin anelemalla ja sitten viettelemällä saada Warriorin lupaamaan, että Savage saisi mestaruusottelunsa Rumblen jälkeen. Warrior ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan karjui vastauksekseen "NOOOOOOOOOO!" Tämä sitten tietenkin raivostutti backstagella tilannetta seuranneen Savagen, joka vannoi, että Warrior saisi maksaa päätöksestään.

Kuva Kuva
The Barbarian w/ Bobby Heenan vs. Big Bossman
Kuten Survivor Seriesin arvostelussa kirjoitin, Big Bossman oli vuoden 1990 syksyllä ajautunut hyvin henkilökohtaiseen feudiin Rick Ruden kanssa. Rude oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä kesken feudin, joten koko kuvio vähän kuihtui kasaan. Täysin WWF ei kuitenkaan feudista luopunut, vaan Bossman jatkoi kuviota Ruden managerin Bobby Heenanin ja kaikkien tämän edustamien painijoiden kanssa. Loppuvuodesta 1990 ja alkuvuodesta 1991 Bossman olikin tapellut erityisesti Hakun ja Barbarianin kanssa. Nyt Bossman ja Barbarian kohtaisivat toisensa sitten feudin huipentavassa ottelussa Royal Rumblessa. Rudesta pitää muuten sanoa vielä, että näihin aikoihin liikkui paljon huhuja siitä, että Rude olisi tulossa takaisin facena uuden managerin Percy Pringlen kanssa. Nuo huhut eivät koskaan käyneet toteen.

Huh huh, tätä en enää olisi uskonut. Kun näin openerin osanottajat, tiesin, että kyseessä saattaa hyvin olla ottelu, jolle tarjoilen ylistyssanoja. Sen sijaan tämän ottelun kohdalla en ollut varautunut minkäänlaisten kehujen kirjoittamiseen, mutta niin vain joudun nielemään ennakkoluuloni ja toteamaan, että tämä oli mielestäni aidosti hyvä ottelu. Ei siis toki mikään huippuottelu tai mestarillinen painikamppailu, mutta hyvä ja viihdyttävä entertainment brawl. Piru soikoon, tässä ottelussa niin Bossman kuin Barbariankin antoivat aivan kaikkensa ja tekivät todellakin niin paljon töitä kuin vain ikinä saattoivat. Erityisesti Bossmanin suoritukselle pitää pidemmässäkin mittakaavassa antaa nyt hatunnosto: Bossman on viime kuukausien aikana tiputtanut pirusti painoa ja petrannut sekä monipuolistanut samalla runsaasti kehäliikkeitään. Tässäkin ottelussa Bossmanilta nähtiin muun muassa Enzuigiri, jota häneltä ei olisi voinut kuvitella koskaan näkevänsä. Lisäksi Bossman otti vastaan näyttävän bumpin, kun hänen jalkansa jäi kiinni kehäköysiin ja hän käytännössä roikkui kehäköysistä kehän ulkopuolelle pää alaspäin pitkän aikaa. Toki myös Barbarian oli ottelussa hämmästyttävän kovassa iskussa: Barbarianilta nähtiin muun muassa pari näyttävää high flying -liikettä. Ja näiden muutamien erikoisten spottien lisäksi ottelussa nähtiin sitten todellakin pirun intensiivistä mäiskintää, jossa molemmat tekivät oikeasti kaikkensa piestäkseen vastustajansa. Ai että, tätä oli tosiaan ilo katsoa - erityisesti juuri sen takia, että otteluista oikein näki, kuinka kumpikin oli nyt päättänyt tehdä kaikkensa, jotta ottelusta tulisi mahdollisimman hyvä. Joidenkin muiden (taitavampien) painijoiden vetämänä vastaavat suoritukset eivät olisi samanlaista hämmästystä aiheuttaneet. Toki asiaa auttoi myös se, että ottelu oli buukattu hyvin. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että on aikamoinen suoritus, ettei näiden kahden yli 10-minuuttinen ottelu tuntunut yhtään tylsältä. Hieno suoritus tältä kaksikolta.
*** (14:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ultimate Warrior (c) vs. Sgt. Slaughter w/ General Adnan - WWF Championship
Kyllä. Sitten oli vuorossa päämestaruusottelu (ensimmäistä kertaa Royal Rumblessa oteltiin WWF-mestaruudesta), eikä mikä tahansa sellainen. Kuten olen edellisissä arvioissa maininnut, Ultimate Warriorin päämestaruuskausi ei ollut osoittautunut sellaiseksi menestykseksi kuin WWF oli toivonut. Suurin ongelma oli se, että Warriorille ei ollut saatu koko hänen tähänastisen mestaruuskautensa aikana rakennettua yhtään mielenkiintoista tai toimivaa feudia mestaruudesta. Loppuvuodesta vireille pistetyssä Savage-feudissa tosin oli paljon potentiaalia, mutta WWF:ää ilmeisesti pelotti se, toimisiko välillä pahasti midcardiin jumittunut Savage vielä päämestaruusottelussa WrestleMania-kaudella. Niinpä WWF tekikin todellisen yllätysvedon ja ilmoitti vuoden 1990 lopussa, että Warrior puolustaisi mestaruuttaan Royal Rumblessa Sgt. Slaughteria vastaan! Slaughter oli paluustaan lähtien tähän asti ollut lähinnä midcardin heel-hahmo, mutta Slaughterin keräämä heel-heat ja katsojien aito viha oli noussut viime aikoina todella kovaa vauhtia, kun Slaughter haukkui Yhdysvaltoja koko ajan rajummin ja lyöttäytyi entistä vahvemmin Irakin puolustajaksi. Slaughter oli jopa alkanut saada lahjoja Saddam Husseinilta: viimeisimpänä uudet Iron Sheik -tyyliset painikengät, joissa oli terävät kärjet. Niinpä Slaughterista oli kuin vahingossa kuoriutunut päämestaruuden ykköshaastaja, ja nyt hän otteli tuosta mestaruudesta Warrioria vastaan, vaikka mitään varsinaista feudia näiden kahden välillä ei ollut.

Hoh, no nyt ei enää ottelussa ollut painillisesti enää kovin paljon kehuttavaa, mutta pakko on silti hieman tällekin ottelulle annettava yllättävää positiivista palautetta. Ultimate Warriorin ja Sgt. Slaughterin mestaruusottelu kuulostaa paperilla suurin piirtein niin kamalalta kuin WWF:n päämestaruusottelu vain voi vuonna 1991 kuulostaa, mutta niin vain WWF onnistui tässä tapahtumassa tämänkin kääntämään katastrofista mielenkiintoiseksi. Suurin tekijä siihen oli tietenkin onnistunut ja mielenkiintoinen buukkaus, joka jätti varmasti vuonna 1991 tätä ottelua katsoneet WWF-fanit aika lailla sokkiin. Kukaan nimittäin tuskin olisi odottanut, että tämä ottelu eteni sillä tavalla kuin tämä lopulta eteni, mutta WWF hoiti sokkiarvon kotiin ja teki sen vieläpä varsin tyylikkäästi. Ei siis mitään valittamista. Itse kehätoiminta oli aika perusbrawlausta: ei pahinta mahdollista muttei missään tapauksessa mitään sellaista, mistä riittäisi kerrottavaa eteenpäin. Perusbrawlaus riitti kuitenkin tässä kohtaa ihan ok:hon suoritukseen, kun ottelu oli muuten niin yllättävä ja poikkeuksellinen. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että tämä mestaruusottelukin hoiti tehtävänsä ihan hyvin, vaikka matsina tämä nyt nipin napin sellainen kahden tähden suoritus oli - ja tässäkin arvosanassa on jo paljon lisää buukkauksen erinomaisuuden ansiosta.
** (12:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Koko B. Ware vs. The Mountie w/ Jimmy Hart
Sitten oli "debyytin", oikeasti comebackin aika. Keskikortin jobberina paikkansa vakiinnuttanut Koko B. Ware kohtasi nyt The Mountien, oikealta nimeltään Jacques Rougeaun. Kyseessä on siis Rougeau-veljesten toinen osapuoli, joka teki edellisen ppv-esiintymisen tasan vuosi sitten Royal Rumble 1990:ssä - tuolloin vielä veljensä Raymondin joukkueparina. Tuon Rumblen jälkeen Raymond päätti eläköityä, ja Jacques jätti WWF:n vuodeksi. Vuoden 1991 alussa Jacques teki kuitenkin paluunsa WWF:ään singles-painijana, ja edessä oli gimmickinvaihdossa. Rougeausta nimittäin tehtiin mountie - kanadalainen ratsupoliisi. Tämä poliisi ei kuitenkaan ollut ystävällinen lainvalvoja, vaan korruptoitunut ja ylimielinen kanadalaisöykkäri, joka kiusasi pienempiään. Mountien manageriksi nimitettiin Jimmy Hart - siis sama mies, joka oli manageroinut myös Rougeau Brothersejä suurimman osan heidän WWF-urastaan. Nyt sitten Mountie pääsi näyttämään osaamistaan ppv-tasolla.

Tämä ottelu oli ihan puhtaasti curtain jerkin roolissa: yleisön piti saada vielä toipua äskeisen ottelun järkytyksestä, joten kehään pistettiin kaksi keski/alakortin painijaa toisiaan vastaan 10 minuutin ajaksi. Sinänsä ottelussa ei ollut mitään vikaa: Ware ja Mountie tekivät ihan hyvää työtä ja painivat sellaisen perusvarman tv-ottelutasoisen koitoksen, mutta ei tästä mitään muuta jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Waresta pitää silti sanoa se, että hän on monesti näissä historiankirjoituksissa aika aliarvostettu painija. Tässäkin ottelussa Warelta nähtiin pari tosi näyttävää high flying -liikettä ja lisäksi illan kovimmista bumpeista, kun Mountie heitti hänet todella korkealla Back Body Dropilla suoraan ulos kehästä. Ware ei vain koskaan lopulta saavuttanut mitään niin merkittävää, että olisi jäänyt erityisemmin mieleen, harmi. Ottelu hoiti hommansa ja oli ihan kiva väliottelu, mutta se siitä.
** (9:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dusty & Dustin Rhodes vs. Ted DiBiase & Virgil
No niin, tässä ottelussa oli sitten oikeasti ppv-kehädebyytin paikka - oikeastaan kahdenkin. Samalla tämä oli yhden painijan viimeinen WWF-ppv-ottelu yli vuosikymmeneen. Tuo viimeisen ottelun paininut mies oli tietenkin Dusty Rhodes, joka oli saapunut kesällä 1989 WWF:ään mutta jäänyt nopeasti lähinnä midcard-vitsin rooliin, koska Vince ei selvästikään pitänyt Dustysta eikä halunnut antaa tälle samanlaista asemaa kuin NWA:ssa. Nyt Dustyn ja WWF:n tiet olivat (ihan yhteisymmärryksessä) tulleet päätökseen, kun Dustyn sopimus oli umpeutumassa ja hän ei halunnut enää uusia sitä. Itse asiassa Dustylla oli tiedossa jo ihan uudet kuviot, mutta palataan niihin toisessa arvostelussa. Vaikka tämä siis jäi pitkäksi aikaa Dustyn viimeiseksi WWF-esiintymiseksi (käytännössä Dusty oli jo lopettanut WWF:ssä tässä vaiheessa, mutta Rumble-esiintymisen hän oli sitoutunut hoitamaan), hänen poikansa Dustin teki kuitenkin vielä tässä ppv:ssä ppv-debyyttinsä. Samoin Ted DiBiasen bodyguard Virgil nousi nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä painikehään.

Dustyn poika Dustin oli siis tässä vaiheessa 21-vuotias nuorukainen, joka oli aloittanut uransa vuonna '88 ja paininut lyhyesti WCW:ssä sekä Japanissa ennen kuin oli tullut isänsä perässä WWF:ään. Hänen ensimmäinen (ja tällä runilla ainoaksi jäänyt) juonikuvionsa oli nimenomaan Ted DiBiasen kanssa. Kun DiBiase oli saanut savustettua Dustyn managerin Sapphiren ulos WWF:stä, alkoi hän seuraavaksi kiusata Dustyn poikaa, joka oli ilmestynyt katsomoon seuraamaan isänsä otteita. DiBiase nöyryytti Dustinia pahasti ja lopulta yritti loppuvuodesta 1990 ostaa Dustinin palvelukset. Veri oli kuitenkin rahaa sakeampaa, eikä Dustin suostunut puukottamaan isäänsä selkään vaan asettui tämän avuksi taistelussa Million Dollar Mania vastaan. Tämä ottelu siis huipensi lopulta kuukausia kestäneen Dustyn ja DiBiasen feudin. Samalla tämä oli kuitenkin kunnon startti toiselle feudille: DiBiase oli nimittäin ajautunut viime viikkojen aikana koko ajan pahempiin ongelmiin palkollisensa Virgilin kanssa. Virgil alkoi olla totaalisen kyllästynyt siihen, miten huonosti DiBiase häntä kohteli ja miten nöyryyttävästi DiBiase hänelle puhui. Toistaiseksi Virgil oli vielä aina niellyt ylpeytensä sekä muistanut saamansa rahat ja auttanut DiBiase. Viime aikoina Roddy Piper oli myös sekaantunut kuvioon ja yrittänyt saada Virgiliä kääntymään DiBiasea vastaan, mutta niin ei ollut käynyt - vielä. Viimeisenä sivuhuomiona on mainittava se, että on jollain tavalla hupaisaa, että Dusty Rhodesin viimeinen WWF-ottelu oli nimenomaan Virgiliä vastaan: Virgilin kehänimi oli nimittäin alun perin Vince McMahonin suora piikki Dustylle, jonka oikea nimi oli Virgil Runnels.

Tämän ottelun arvosanassa on luultavasti nyt puolikas lisää hyvän buukkauksen aiheuttamaa kivan fiiliksen lisää. Otteluna tämä isä & poika vs. omistaja & palvelija -ottelu ei sinänsä ollut mitenkään huippuluokan suoritus, vaan enemmänkin edellisen ottelun tapaan ihan kivaa tv-ottelutasoa. Matsi oli kuitenkin buukattu loistavasti. Ensinnäkin matsissa rakennettiin erittäin kiinnostavaa jännitettä DiBiasen ja Virgilin välille. Toiseksi siinä ei lähdetty squashaamaan Dustya, vaikka kaikki tiesivät, että kyseessä oli hänen viimeinen WWF-ottelunsa. Sen sijaan Dusty ja ennen kaikkea nuori Dustin saivat jättää kunniakkaat hyvästit (toistaiseksi) WWF:lle, ja erityisesti Dustin teki koko ottelun ajan pirun hyvää työtä. Alkupuolella Dustin näytti mukavan vahvalta, ja loppupuolella hän myi jalkavammaansa ihan ammattilaisen ottein. Ottelun hyvään buukkaukseen liittyy myös lopetuksen onnistuneet käänteet sekä ennen kaikkea erittäin hyvä post match -kuvio. Ilahduttavaa oli myös se, kuinka hyvin yleisö oli koko ottelun ajan mukana: tunnelma teki paljon lisää tälle ottelulle, joka oli toki muutenkin rakennettu kaikin puolin mukavasti. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että ottelu oli oikein mukava tapa jättää hyvästit Dusty Rhodesille WWF:ssä, vaikka mitään klassikkoa ei nähtykään (kuten ei kertaakaan Dustyn WWF-uralla).
**½ (9:57)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
30 Man Royal Rumble Match 1991
Participants: Bret Hart, Dino Bravo, Greg Valentine, Paul Roma, Texas Tornado, Rick Martel, Saba Simba, Butch, Jake Roberts, Hercules, Tito Santana, The Undertaker, Jimmy Snuka, British Bulldog, Smash, Hawk, Shane Douglas, (Randy Savage), Animal, Crush, Jim Duggan, Earthquake, Mr. Perfect, Hulk Hogan, Haku, Jim Neidhart, Luke, Brian Knobbs, The Warlord, Tugboat
Oleellisimmat huomiot osanottajista: Aloitan oikeastaan André The Giantilla, jonka oli tarkoitus tehdä tässä ottelussa vielä yksi paluunsa siitä huolimatta, että hän oli käytännössä jo täysin liikuntakyvytön eikä millään tavalla pätevä ottelemaan mitään ottelua. André kuitenkin sai veritulpan muutamia viikkoja ennen Rumblea, eikä siksi pystynyt osallistumaan otteluun. Ottelun osallistujissa oli sen sijaan muutama comebackin/debyyttinsä tekevä, joista Saba Simba oli ensimmäinen. Kyseessä oli siis oikeasti 1970- ja 1980-lukujen WWF-konkari Tony Atlas, joka oli viime vuosina ajautunut huumeriippuvuuteen ja joutunut kodittomaksi. Vince kuitenkin palkkasi hänet vuonna 1990 takaisin, mikä pelasti hänen elämänsä. Atlas ei kuitenkaan palannut itsenään, vaan "ugandalaisena heimopäällikkönä" Sama Simbana. Monet pitivät hahmoa rasistisena, eikä siitä koskaan tullut suosittua. British Bulldog eli Davey Boy Smith teki niin ikään kauan odotetun comebackinsa tässä ottelussa. Kun Smith ja Dynamite Kid olivat lähteneet WWF:stä vuonna 1988, olivat he painineet pari vuotta joukkueena Kanadassa ja Japanissa, mutta lopulta kaksikko päätti lopettaa vuosia kestäneen yhteistyönsä henkilökohtaisten erimielisyyksien takia. Kid jäi Japaniin, mutta Smith tarttui Vincen tarjoukseen ja palasi WWF:ään loppuvuodesta 1990. WWF:ssä Smith alkoi itsekseen käyttää British Bulldog -nimeä ja painia samalla gimmickillä. Samalla hän otti koko trademarkin itselleen käyttöön ja esti näin ollen Dynamite Kidiä käyttämästä tuota nimeä. Tämä Smithin temppu tuhosi hänen ja entisen joukkuekaverinsa välit, jotka eivät palautuneet enää ikinä. WWF-ppv-debyyttinsä tässä teki WCW:n ppv:eistä jo tuttu nuorukainen Shane Douglas. Douglas oli loikannut WCW:stä WWF:ään kesällä 1990 ja otellut toistaiseksi lähinnä alakortissa. Tähänkin otteluun hän pääsi vähän vahingossa parin viime hetken muutoksen vuoksi, mutta itse ottelussa Douglas vakuutti monet katsojat. Randy Savagen piti osallistua tähän otteluun ihan normaalisti, mutta hänen sisääntulonsa kohdalla kukaan ei saapunut paikalle. Syy oli storyline-pohjainen: selostajat kertoivat myöhemmin, että raivostunut Ultimate Warrior oli ajanut Savagen ulos areenalta ennen tätä ottelua. Illan viimeinen WWF-debytoija oli Brian Knobbs, joka oli joukkueparinsa Jerry Sagsin kanssa loikannut vuoden 1990 lopussa WWF:ään, kun WWF tarjosi WCW:tä parempaa sopimusta. Knobbs ja Sags jatkoivat samalla Nasty Boys -gimmickillä WWF:ssä, mutta Rumblessa heistä nähtiin vain Knobbs.

Tämä Rumble-ottelu oli siitä hieman harmillinen, että tällaisella osallistujalistalla WWF:llä olisi ollut mahdollisuuksia enempäänkin. Bret Hart, Kerry Von Erich, Rick Martel, Jake Roberts, Tito Santana, Undertaker, Davey Boy Smith, Shane Douglas, Mr. Perfect... Oikein buukattuna tästä olisi voitu saada jopa klassikkotason Rumble-ottelu, jossa nimenomaan nämä lahjakkaimmat painijat ottavat suurimman vastuun ja kantavat ottelun huipputasolle. Ikävä kyllä WWF ei vielä tänä vuonna saanut tällaista temppua aikaan, koska jostain syystä buukkauksessa piti antaa vielä ihan turhan suuri rooli näille itseään toistaville ja aivan liian kauan kehässä pyörineille brawlereille. Onneksi tästä vuodesta otettiin opiksi, ja ensi vuonna nähtäisiinkin sitten yksi historian parhaimmista Rumble-otteluista - monien mielestä se kaikkein paras. Tässäkin matsissa oli kyllä jo viitteitä tuohon suuntaan menemisestä, ja erityisesti Rick Martelin huima suoritus ja yli 50 minuutin ajan kehässä pysyminen oli kokonaisuudessaan upeaa katsottavaa. Myös lopputaistelut oli tällä kertaa buukattu hyvin, ja muutenkin matsi jätti ihan kivan fiiliksen. Kyllä tämä siis oli kokonaisuudessaan hyvä Rumble-ottelu, vaikka tämä kärsikin siitä perinteisestä "Rumble-sairaudesta", jossa ottelun puolivälissä matsi menee aikamoiseksi puuroksi ja kehä tungetaan liian täyteen.
*** (65:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Shawn Michaels
** Marty Jannetty
* Rick Martel

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Voi veljet! Olipa mahtavaa katsoa todella tunkkaisen vuoden 1990 jälkeen pitkästä aikaa virkistävä WWF:n ppv, jossa oli oikeasti vähän uuden ajan tuntua. Show'n avasi loistava joukkueottelu, joka oli painillisesti yksinään parempaa kuin mikään, mitä WWF tuotti vuoden 1990 aikana. Siihen päälle hämmästyttävän hyvä brawlaus Bossmanin ja Barbarianin välillä, mielenkiintoinen päämestaruusottelu, pari kivaa alakortin ottelua ja hyvin hoidettu Royal Rumble. Kyllä, minä tykkäsin tästä paljon ja nostan tämän peräti Hyväksi ppv:ksi, vaikka yli kolmen tähden otteluita tässä nähtiinkin vain yksi.

1. WWF Royal Rumble - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEWAR 1991

Tervetuloa vuoden 1991 WCW:hen, jossa oli heti vuoden alussa nähty isoja muutoksia. Näin jälkikäteen historiallisesta näkökulmasta ehkä peräti isoin - vaikkakin tapahtuma-aikaan varsin vähäpätöiseltä tuntunut - muutos oli se, että WCW:n ja NWA:n tiet olivat eronneet lopullisesti vuoden 1991 alussa. Jo suurimman osan vuodesta 1990 WCW:n ja NWA:n tiet olivat erkaantuneet koko ajan kauemmas toisistaan, ja NWA oli jo välissä kieltänyt WCW:tä käyttämästä NWA:n nimeä tapahtumissaan. WCW ja NWA olivat kuitenkin nimellisesti pitäneet yhtä aina vuoden 1991 alkuun, mutta vihdoin tammikuussa 1991 WCW erosi lopullisesti NWA:sta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että vielä 10 vuotta sitten lähes kaikki amerikkalaisen showpainimaailman alueelliset promootiot yhteen kasannut liittouma oli nyt murentunut kasaan ja menettänyt kaiken merkityksensä. NWA:ssa ei ollut WCW:n eron jälkeen mukana käytännössä yhtään mainittavaa promootiota. Viimeisen 25 vuoden aikana NWA on yrittänyt monin keinoin (ECW, TNA, yhteistyö WWF:n kanssa...) tuoda uskottavuutensa takaisin, mutta NWA:sta ei ole enää koskaan tämän WCW:n erkaantumisen jälkeen tullut samanlaista merkittävää yhteisöä painimaailmassa kuin se koko 1980-luvun ajan oli. WCW julisti tammikuussa, että tästä eteenpäin heidän maailmanmestarinsa (ja myös kaikki muutkin mestarit) ovat World Championship Wrestlingin, eivät National Wrestling Alliancen mestareita. WCW jatkoi silti toistaiseksi NWA:n mestaruusvöiden käyttämistä, ja NWA myös tunnusti edelleen WCW:n mestarit NWA:n mestareiksi. Palataan tämän tilanteen etenemiseen myöhemmissä arvosteluissa.

Kuten jo sanoin, NWA:sta eroaminen ei kuitenkaan noussut vuonna 1991 esimerkiksi Wrestling Observerin uutiskirjeissä millään tavalla merkittäväksi asiaksi, koska WCW:n ja NWA:n yhteistyö oli käytännössä ollut jo pidemmän aikaa nollissa ja lopullinen eroaminen oli pelkkä muodollisuus. Sitä paitsi: WCW:n backstagella tapahtui oikeasti katsojia kiinnostaviakin asioita, joten ymmärrettävästi painiuutisissa keskityttiin niihin. Suurin muutos oli se, että WCW:llä oli jälleen uusi pääbuukkaaja. Eikä kuka tahansa. Kuten vuoden 1990 arvosteluissa kirjoitin, Ole Anderson oli onnistunut tyrimään hommansa täysin pääbuukkajana, ja hän sai marraskuussa potkut tehtävästään. Väliaikaisesti buukkausvalta annettiin buukkaustiimille, mutta kaikki tiesivät, että WCW suunnitteli uuden pääbuukkaajan palkkamista. Huhuissa puhuttiin muun muassa Bill Wattsista ja Jim Cornettesta, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että WCW:n uusi pääbuukkaaja olisi... Dusty Rhodes. Kyllä, Dusty teki paluunsa WCW:hen pääbuukkajana. Siis sama Dusty, joka oli toiminut vuosien ajan JCP:n pääbuukkaajana ja ajanut firman lopulta niin surkeaan samaan, että Jim Crockettin oli pakko myydä se Ted Turnerille (mikä johti WCW:n syntymiseen). Nyt WCW siis luotti, että tämä sama Dusty Rhodes saisi pelastettua taloskriisissä rypevän WCW:n. Joku voisi löytää tilanteesta ironiaa. WCW:n kova luotto Dustyn kykyihin perustui siihen, että ehtona Dustyn uudessa työsopimuksessa oli se, ettei hän enää itse painisi. JCP-aikoinaan Dusty oli käytännössä buukannut itseään, mutta nyt sen ei pitäisi olla mahdollista. Dusty oli aloittanut työssään tammi-helmikuun vaihteessa, ja tämä WrestleWar oli hänen ensimmäinen näytönpaikkansa.

Toki WCW:ssä oli tapahtunut monia muitakin asioita. Painijoista ainakin Michael Wallstreet oli jättänyt firman, mutta toisaalta ainakin yksi vanha tuttu oli tehnyt paluunsa WCW:hen. Firma oli myös saanut uuden mestaruusvyön - ja myös yhden uuden mestarin. Mutta palataan näihin itse arvostelussa. Vuorossa oli siis historian kolmas WrestleWar, ja se järjestettiin nyt toista kertaa helmikuussa WCW:n vuoden ensimmäisenä ppv:nä. Tänä vuonna tapahtuma sai Main Eventikseen oman nimikko-ottelun: jo 1980-luvun The Great American Basheista tutun WarGames Matchin. Haastattelijoina tässä show'ssa nähtiin Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Show'n aikana saimmekin nauttia aivan jumalattoman kiusallisesta ja huumoriarvoltaan miinuspuolelle kääntyvästä segmentistä, jossa Missy Hyatt "ensimmäisenä naisena maailmassa" yritti mennä haastattelemaan miespainijoita näiden pukuhuoneeseen, joutui Stan Hansenin raivokohtauksen uhriksi ja poistui paikalta apua huutaen. "Heh heh". Niin ja entäs ne tapahtuman selostajat? Jim Ross ja - kyllä vain - Dusty Rhodes. Pääbuukkaaja itse oli heti paluunsa jälkeen ottanut roolikseen color commentatorin paikan. Ikävä kyllä Dusty oli color commentatorina aivan jumalattoman paska.

Kuva Kuva
Junkyard Dog & Tommy Rich & Ricky Morton (c) vs. State Patrol (Parker & Wright) & Big Cat - WCW 6-Man Tag Team Championship
No niin. Kuten sanoin, WCW:hen oli saatu yksi uusi mestaruus sitten viimenäkemän, ja tässä se oli. Itse asiassa kyseessä on uusvanha mestaruus, koska vuosina 1984-1989 JCP:n/WCW:n tapahtumissa painittiin NWA 6-Man Tag Team -mestaruudesta. Vuonna 1989 tuo varsin epäaktiivinen mestaruus kuitenkin haudattiin juuri siksi, ettei sillä ollut mitään merkittävää roolia. Nyt WCW oli sitten päättänyt tuoda kolmen miehen joukkuemestaruudet takaisin, ja tässä sitä oltiin. WCW:n mukaan näistä mestaruuksista oli järjestetty kunnon turnaus, mutta turnauksen otteluista "finaaliottelua" lukuun ottamatta ei ollut edes Wrestling Observerilla mitään tietoa. Oli miten oli, tuossa finaaliottelussa Junkyard Dog, Tommy Rich ja Ricky Morton sitten voittivat Dr. X:n, Dutch Mantelin sekä Buddy Landelin ja nousivat 6-Man Tag Team -mestareiksi. Rich ja Morton olivat painineet joukkueena Robert Gibsonin loukkaantumisesta lähtien, ja alkuvuodesta heidän kanssaan oli lyöttäytynyt yhteen kolmas konkaripainija JYD. Nyt sitten konkarikolmikko sai vastaansa kolmen nuoren heel-painijan joukkueen. Big Cat nähtiin jo viime Starrcadessa, ja hänen kanssaan joukkueessa painivat State Patrol -nimellä painivat Sgt. Buddy Lee Parker ja Lt. James Earl Wright. Poliisipartio-gimmickiä vetäneen kaksikon muodostivat Dale Veasey ja Dewayne Bruce, kaksi alakortin painijaa, jotka eivät olleet ennen tämän joukkueen muodostamista tehneet mitään kovin merkittävää painibisneksessä. Erityisesti Bruce (eli Parker) tulisi kyllä myöhemminkin vielä tutuksi. Hänestä tuli myöhemmin urallaan WCW:n Powerplantin kouluttaja, ja hän koulutti muun muassa Bill Goldbergin.

Kuuden miehen joukkuemestaruudet ovat kyllä suurin piirtein viimeinen asia, minkä WCW oikeasti vuonna 1991 tarvitsi. Varsinkin, kun WCW:llä ei ilmeisesti ollut edes mitään mestaruusvöitä näille uusille mestareilleen: mestarikolmikko saapui paikalle vain mestareiksi ilmoitettuina mutta ilman mitään sen kummempaa todistetta asiasta vyötäisillään. No, kun näistä pikkuseikoista päästään yli, voidaan keskittyä itse otteluun. Harmi vain, että siinäkään ei ollut pahemmin mitään keskityttävää. Ricky Morton ja Tommy Rich hoitivat kyllä oman osuutensa kunnialla ja toivat otteluun taas sellaista 1980-luvun tyylistä hyvää old school -joukkuepainia, jota on edelleenkin kiva katsoa. Erityisesti State Patrolin jäseniä vastaan Morton ja Rich pystyivät kuljettamaan ottelua ihan kivasti. Harmi vain, että ottelussa olivat tosiaan mukana myös Big Cat ja Junkyard Dog, joista erityisesti JYD oli aivan totaalisen turha ja pelkästään haitaksi ottelulle. JYD sai myös ikävän paljon kehäaikaa, joten lopputuloksena oli vain vaivoin tv-ottelutasolle yltävä koitos, jossa oli jonkun verran potentiaalia mutta ei tarpeeksi, että jaksaisin olla millään tasolla kiinnostunut tästä mestaruusdivisioonasta. Myös ottelun lopetus oli varsin typerä, koska sen enempää selätettävä kuin selättäjään eivät olleet edes kehävuorossa (mikä kävi kaikille katsojille todellakin selväksi), mutta sillä ei tuntunut olevan mitään väliä tuomarille.
** (9:54)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Brad Armstrong vs. Beautiful Bobby
Brad Armstrong oli legendaarisen Armstrongin painisuvun toisen polven veljeskatraasta kokenein, ja Brad oli paininut ensimmäisen kerran JCP:n ppv:ssä jo vuonna 1986. Sittemin Armstrongia oli kuitenkin nähty JCP:ssä/WCW:ssä hyvin vähän, sillä hän ei ollut noussut mihinkää merkittäviin kuvioihin ja oli keskittynyt lähinnä alakortissa painimiseen. Nyt Brad pääsi taas vaihteeksi esiintymään ppv:ssä, kun hän sai singles-ottelussa vastaan Beautiful Bobbyn. Eatonin ura oli ollut kovassa nousujohteessa siitä lähtien, kun hän oli jäänyt ilman joukkuekaveriaan ja oli päättänyt keskittyä singles-uraansa. Selostajat mainostivat useaan otteeseen ottelun aikana, että Brad Armstrongin veli oli parhaillaan Lähi-idässä sotimassa Yhdysvaltain joukoissa merijalkaväen joukoissa. Tuo veli oli muuan Brian Girard James, joka tulisi aikanaan näissä arvosteluissa hyvin tutuksi.

Bobby Eaton on kyllä tässä 1990-luvun alussa ehdottomasti yksi WCW:n lupaavimmista nimistä. Eatonin ja Lanen Midnight Express oli takuuvarma joukkue, jonka ottelu oli käytännössä joka kerta yksi illan parhaista. Nyt kun Lane ja Cornette olivat lähteneet WCW:stä ja Eaton oli jäänyt yksin, oli Beautiful Bobbylla kenties vieläkin enemmän mahdollisuuksia loistaa. Singles-painijana Eaton on näköjään myös laihduttanut jonkun verran, ja nyt hän näyttää ruumiinrakenteeltaankin huomattavasti enemmän cruiserweightiltä, mikä sopii hänen painityyliinsä erinomaisesti. Tässäkin ottelussa Eaton oli taas iskussa, ja yhdessä Brad Armstrongin kanssa kaksikko toimitti oikein hyvän ottelun. Ei mitään tajunnanräjäyttävää megameininkiä tällä kertaa, mutta kaikin puolin hyvä painiottelu, jossa yhdisteltiin juuri sopivasti tekniikkapainia ja high flying -liikkeitä. Molemmat näyttivät hyviltä, ja ottelu oli buukattu alusta loppuun mainiosti. Ei valittamista.
*** (12:51)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Miss A & Miki Handa vs. Itsuki Yamazaki & Mami Kitamura
Sitten oli todella erikoisen ottelun vuoro. Naistenpainia! Japanilaista naistenpainia! Pohjoisamerikkalaisen mainstream-promootion ppv:ssä! Tällaista ei todellakaan ollut nähty aikaisemmin. Päällimmäisen syy tähän otteluun oli se, että WCW ja New Japan Pro Wrestling olivat alkaneet jo muutamia kuukausia sitten rakennella yhteistyötä. Päällimmäisenä tavoitteena (satunnaisen painijavaihdon ohella) oli se, että WCW ja NJPW voisivat järjestää yhteisen tapahtuman, ja sellainen oli myös saatu sovittua: historian ensimmäinen WCW/NJPW Supershow järjestettäisiin maaliskuussa 1991, ja se nähtäisiin myös USA:ssa ppv:nä, joten tapahtuma arvioidaan tässäkin projektissa. Tämä ottelu nähtiin tässä WrestleWarissa lähinnä siksi, että selostajat pystyivät mainostamaan, että kuukauden päästä todellakin WCW järjestäisi ison show'n Japanissa. Tämän ottelun naispainijoista parhaiten Amerikassa tunnettu on varmaankin Itsuki Yamazaki, joka oli WWF:ssä 1980-luvulla painineen legendaarisen Jumping Bomb Angels -joukkueen toinen osapuoli. Heeljoukkueen Miss A puolestaan tunnetaan paremmin nimellä Dynamite Kansai, ja hän on pitkän linjan merkittävä japanilainen naispainija. Miki Handa ja Mami Kitamura sen sijaan eivät ole jääneet kovin merkittävästi painihistoriaan.

Perhana, tässä oli todellakin oikeaa naisten PAINIA. Se on ollut toistaiseksi tässä projektissa ja erityisesti 1990-luvun alussa sellainen harvinaisuus, että on ihan hetkeksi pysähdyttävä ihastelemaan tällaista poikkeavuutta. Jos en ihan väärin nyt tilastoistani vakoile, tämä on peräti ensimmäinen naisten ppv-ottelu 1990-luvun puolella. WWF oli tappanut naistendivisioonansa 1980-luvun lopussa, ja WCW:llä ei sellaista koskaan edes ollutkaan. Nyt WCW toi kuitenkin Japanista neljä taidokasta naispainijaa samaan otteluun ja antoi heille mahdollisuuden tehdä, mitä halusivat. Suurin ongelma tässä ottelussa oli toki aika: sitä ei ollut mitenkään liikaa, ja siksi oli vähän harmi, että ottelun ensimmäiset minuutit menivät hyvin rauhalliseen ja vähän mitäänsanomattomaankin lämmittelypainimiseen. Alkuvaiheen jälkeen naiset pääsivät kuitenkin vauhtiin, ja sitten alkoi tapahtua. Stiffejä karatepotkuja, upeita Northern Lights Suplexeja, helvetin hieno Double Missile Dropkick... Yleisökin syttyi loppupuolella tähän otteluun, vaikka heillä ei ollut taatusti pienintäkään hajua siitä, ketkä ovat kehässä. Se osoittaa, että tämä ottelu onnistui tosiaan yllättämään positiivisesti. Jos vain aikaa olisi ollut pari minuuttia enemmän ja alkukin olisi ollut jo räjähtäväisempi, tämä olisi ollut helposti hyvä - ehkä jopa hieno - ottelu. Nyt jäädään juuri ja juuri alle kolmen tähden, mutta silti tämä oli todella piristävä poikkeus illan painitarjonnassa!
**½ (6:47)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Buddy Landell vs. Dustin Rhodes
No niin, katsokaas. Dusty Rhodesin saapuminen WCW:n buukkaajaksi ei suinkaan tarkoittanut VAIN Dusty Rhodesin saapumista WCW:hen, vaan Dusty toi tietenkin mukanaan myös poikansa Dustinin, jonka painiura oli juuri lähtemässä kunnolla käyntiin. Tässä ppv:ssä muuten Dustysta ja Dustinista tuli tämän projektin toinen ja kolmas painija, jotka olivat esiintyneet ensin WWF:n ppv:ssä ja heti sitä seuraavassa WCW:n ppv:ssä. Ensimmäinen tuon tempun tehnyt oli tietenkin Arn Anderson vuonna 1989. Mutta siis: nuori "The Natural" Dustin Rhodes oli nyt siis saapunut WCW:hen, ja ilman minkäänlaista apuaan isältään hän oli noussut nopeasti midcardiin. Kovassa nosteessa oleva Dustin sai nyt ensimmäisessä WCW-ppv-ottelussaan vastaansa NWA-konkarin "Natural Boy" Buddy Landellin, jonka ura oli vahvasti ehtoopuolella. Mitään varsinaista feudia tämän ottelun taustalla ei ollut.

Tämä oli aika lailla juuri sellainen ottelu kuin sattoi etukäteen odottaa. Buddy Landell oli kaukana huippuvuosistaan mutta pystyi toki edelleen vetämään rutiininomaisen ottelun ilman mitään suurempia ongelmia. Dustin Rhodes oli puolestaan vielä varsin vihreä, ja hänen huippuvuotensa olivat vielä edessäpäin. Lisäksi on vielä huomioitava, että sen enempää Landellin kuin Dustininkaan huippuvuodetkaan eivät olleet ikinä mitään "Wrestler of the Year" -tasoa, eli näistä lähtökohdista en odottanutkaan, että nämä kaksi painisivat mitään sellaista ottelua, josta tarinoitaisiin vielä jälkipolvillekin. Sen sijaan uskalsin toivoa, että Landell ja Rhodes vetävät ihan kivan brawlin, jossa perusasiat ovat kohdallaan ja joka vaikuttaa lähinnä tv-ottelutasoiselta matsilta. Juuri sellainen tämä ottelu myöskin oli: ok-mäiskintää molemmilta, pari ihan nättiä liikettä. Ottelu oli buukattu järkevästi ja lopetus toimi ongelmitta. Juuri sellainen ottelu, joka sopisi ennemmin tv-show'hun kuin ppv:hen.
** (6:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Royal Family vs. The Young Pistols (Smothers & Armstrong)
Viime ppv:stä tuttu uusiseelantilaiskaksikko Rip Morgan ja Jacko Victory yritti nyt vakiinnuttaa paikkaansa WCW:n joukkuedivisioonassa ja kenties jopa WCW:n joukkuemestaruuksien seuraavana haastajana. Samaan kuitenkin pyrki kahden nuorukaisen Tracy Smothersin ja Steve Armrstrongin muodostama joukkue, joka tunnettiin vielä viime vuonna Southern Boys -nimellä mutta joka oli nyt vaihtanut nimensä Young Pistolsiksi. Huhujen mukaan syy nimenvaihtoon oli se, että "Southern Boys" oli liian maantieteellisesti rajoittunut eikä houkutellut siksi kaikkia katsojia. Olipa joukkueen nimi mikä hyvänsä, Armstrong ja Smothers olivat olleet WCW:ssä aika lailla tyhjän päällä sen jälkeen, kun heidän feudikumppaninsa Midnight Express oli hajonnut. Tämä feud Royal Familyn kanssa olikin rakenneltu ensisijaisesti juuri tuomaan uutta nostetta nuorukaiskaksikolle.

Aika random-joukkueottelu, mutta en silti valita buukkauksesta, koska Armstrongin ja Smothersin joukkuetta on aina kiva nähdä. Young Pistols osoitti jo edellisen vuoden ppv:eissä pystyvänsä painimaan parhaimmillaan erittäin hyviä otteluita, ja nyt kaksikko jatkaa samalla linjalla. Sekä Armstrong että Smothers näyttivät tässä ottelussa hyvältä, ja kaksikon high flying -tyylinen joukkuepaini on juuri sellaista, mitä tässä WCW:n joukkuedivarissa nyt kaivataan, kun Midnight Expresskin on kuollut lopullisesti. En voi myöskään moittia Pistolsien vastustajia, sillä Rip Morgan ja Jacko Victory näyttivät tässä ottelussa varsin hyvältä ja hoitivat heel-joukkueen roolin moitteetomasti. Kun aikaakin matsilla oli tarpeeksi, oli tämä kokonaisuutena kaikin puolin pätevä joukkueottelu. Ei mikään klassikko, mutta hyvä ottelu silti. Pienenä erikoisuutena ottelun aikana areenalta sammuivat valot (ilmeisesti sähkökatkoksen vuoksi), mutta pimeyttä kesti onneksi vain muutaman sekunnin ajan.
*** (12:05)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Terry Taylor w/ Alexandra York vs. The Z-Man - No DQ Match
Muistatteko vielä, kuinka Starrcadessa Terry Taylor feudasi Michael Wallstreetin ja tämän managerin Alexandra Yorkin kanssa? No, Mike Rotunda (eli Wallstreet) oli kyllästynyt siihen, ettei hänellä ollut WCW:n kanssa kunnon sopimusta ja että WCW ei ollut valmis tarjoamaan hänelle edelleenkään hyvää sopimusta, vaikka uusi gimmick oli kerännyt huomattavaa kiinnostusta jopa isoissa medioissa. Niinpä Rotunda lähti WCW:stä, ja WCW päätti korjata tilanteen kääntämällä Taylorin heeliksi ja iskemällä hänet yhteen Wallstreetin managerin kanssa. Samalla syntyi Alexandra Yorkin muodostama "York Foundation" -niminen ryhmittymä, johon ei tosin tässä vaiheessa vielä kuulunut muita kuin York ja Taylor. Taylor puolestaan käytännössä peri Wallstreetin gimmickin: hän ei tosin väittänyt olevansa miljoonia tekevä liikemies, mutta York käytti yhtälailla nyt tietokonettaan Taylorin otteluiden lopputulosten ennustamiseen. Heti heel-turninsa jälkeen Taylor oli ajautunut feudiin WCW:n keskikorttiin jumahtaneen Z-Manin kanssa. Z-Man oli itse asiassa ehtinyt Starrcaden jälkeen kantaa vähän aikaa WCW Television -mestaruutta, mutta hän oli hävinnyt sen nopeasti takaisin Arn Andersonille. Nyt Z-Manilla ei ollut siis enää mestaruutta, mutta kaunaa Tayloria kohtaan oli sitäkin enemmän. Miehet olivat viime viikkoina ottaneet yhteen rajuissa otteluissa, jotka olivat päättyneet diskauksiin, joten ppv:hen buukattiin ottelu, jossa ei tunnettaisi diskauksia ollenkaan.

oMitäpä tähänkään sanomaan? Ottelun tarina ei ollut erityisen kiinnostava, mutta sen lopputuloksena kehään saatiin kuitenkin kaksi lahjakasta nuorta (nuorehkoa) painijaa painimaan toisiaan vastaan, joten paljon huonomminkin on WCW:ssä mennyt. Ilahduttavaa oli myös se, että Z-Manin ja Taylorin ottelu sai ihan kivasti aikaa, joten kumpikin pääsi näyttämään ottelussa osaamistaan. No DQ -stipulaatiota ei kyllä hyödynnetty ottelussa käytännössä ollenkaan, joten on mielestäni ihan aiheellista kysyä, miksi ihmeessä tästä ottelusta edes tarvitsi tehdä No DQ Match ja miksi tuota stipulaatiota ei esimerkiksi voinut antaa seuraavaksi koittaneelle ottelulle (palataan siihen kohta). No, stipulaation huonosta käytöstä huolimatta Taylor ja Z-Man onnistuivat saamaan yleisönkin hyvin mukaan tähän otteluun, joten kokonaisuutena matsi saa ihan puhtaat paperit. Hyvä 10-minuuttinen ottelu kahden sellaisen miehen välillä, joista ei lopulta tullut WCW:ssä mitään merkittävää. Surullista, mutta totta.
*** (10:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Paul E. Dangerously & El Gigante
Dusty Rhodesin paluu ja siirtyminen color commentatoriksi tarkoitti samalla sitä, että Paul E. Dangerously joutui luopumaan paikastaan Jim Rossin selostajaparina. Niinpä Dangerously oli nyt taas palautettu non wrestling -hahmoksi, mutta vielä Dangerously ei ollut siirtynyt manageroimaan. Sen sijaan Dangerouslylle oli luotu oma "haastattelushow", jonka nimi oli Danger Zone. Se muistutti rakenteeltaan muun muassa Brother Love Show'ta, jossa Dangerously keskittyi enemmän itsensä kehumiseen kuin haastateltavansa huomioimiseen. Tällä kertaa Dangerouslyn vieras oli El Gigante, ja koko segmentin ajan Dangerously vain haukkui Gigantea englanniksi. Lopulta kävi ilmi, ettei argentiinalainen Gigante edes tajua englantia. Se ei kuitenkaan Dangerouslya lannistanut, vaan jostain syystä hän yritti käydä Giganten kimppuun. Tästä Gigante ei pitänyt, joten hän iski Dangerouslyn Body Slamilla maahan ja poistui paikalta. Ok. Ilmeisesti koko anglen ainut tarkoitus oli pitää Gigante esillä jollain muilla tavoin kuin varsinaisessa ottelussa. Kehään Gigantea kun ei kannattanut päästää painimaan, koska siinä hän oli katastrofaalisen huono.

Kuva Kuva
Stan Hansen vs. Big Van Vader
Japanissa isoksi nimeksi noussut Big Van Vader oli vieraillut WCW:ssä jo viime vuoden The Great American Bashissa, mutta sen jälkeen hän oli palannut taas Japaniin, eikä häntä ollut nähty WCW:ssä ennen tätä show'ta. Oikeastaan tämäkin esiintyminen oli lähinnä Japani-yhteyden ansiosta. Viime kuukausina WCW:ssä aktiivisesti paininut Stan Hansen oli ehtinyt kehittää myös aikamoisen väkivaltaisen feudin Vaderin kanssa Japanin puolella, ja miehet olivat painineet alkuvuodesta AJPW:ssä brutaalin tappelun. Tuo tappelu ei ollut onnistunut ratkaisemaan miesten välejä, joten heidän välilleen buukattiin rematch - WCW:n ppv:hen. Tätä ottelua todellakin oikein mainostettiin tuon Japanissa painitun ottelun rematchina, ja käytännössä koko ottelun build oli tapahtunut Japanin puolella. WCW:llä oli ilmeisen kova luotto siihen, että yleisöä jaksoi kiinnostaa tällainen kahden ison miehen rymistely, vaikka sen taustatarina ei ollut edes tuttua omasta promootiosta.

Nyt oli todellakin isojen miesten rymistelyä isossa mittakaavassa. Toki on hieman harmillista, että WCW ei halunnut antaa näille äijille mahdollisuutta tehdä mitä vain, vaan sen sijaan ottelu sai liian vähän aikaa ja sen lopetus oli buukattu tosi kömpelösti. Niin ja ottelu tosiaan käytiin normaalisäännöillä, mikä söi paljon ottelun kiinnostavuutta. Miksi tämä ei voinut olla No DQ Match? Oikeastaan tässä ottelussa ärsytti hyvin pitkälti samat asiat kuin Starrcaden Doom vs. Horsemen -ottelussa, jota monet arvostelijat ylistivät maasta taivaisiin. Mahdollisuuksia olisi ollut kyllä vaikka mihin, mutta ottelun aivan liian lyhyt kesto ja typerä lopetus estivät lopulta potentiaalin toteutumisen. Toki Hansen ja Vader eivät ole nyt mitään Horsemen-tasoisia painitaitureita vaan aivan puhtaita brawlereita, joten ihan samanlaisesta ottelusta ei ole kyse, mutta hyvin samanlaisella aihealueella liikutaan. Tässäkin nähtiin oikein mainiota, viihdyttävää ja aikakaudelle harvinaista intensiivistä HC-brawlausta. Varsinkin kun kyse oli vielä Hansenista ja Vaderista, homma yltyi nopeasti perhanan stiffiksi ja väkivaltaiseksi mätöksi, jota näiden kohdalla katsoo todellakin mielellään. Harmi vain, että ottelu tosiaan päättyi siinä vaiheessa, kun se oli vasta pääsemässä kunnolla vauhtiin - ja vieläpä typerällä tavalla. Annan tälle silti kaksi ja puoli tähteä pettymyksestä huolimatta, koska myös lopetuksen jälkeen nähty tappelu oli erinomaista katsottavaa ja Vaderin väläyttämä Top-Rope Clothesline suorastaan murhaavan näköinen.
**½ (6:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Dan Spivey - WCW United States Heavyweight Championship
Lex Luger oli jälleen United States Heavyweight -mestari, ja nyt hän joutui puolustamaan vyötään Dan Spiveytä vastaan. Spivey oli loppuvuodesta 1990 tekemänsä paluun jälkeen nostanut kovaa vauhtia asemiaan WCW:ssä. Nyt kun hän paini yksi ilman Sid Viciousta, yleisökin osasi suhtautua häneen heelinä ja buuata hänelle. Vaikka Vicious ja Spivey olivat Starrcadessa kiusoitelleet Skyscrapersien vakituisemmallakin paluulla, tuota paluuta ei nähty koskaan, vaan molemmat keskittyivät omiin uriinsa. Spivey teki kaikkensa voittaakseen US Heavyweight -mestaruuden ensimmäistä kertaa urallaan. Spivey oli noussut Lugerin haastajaksi nopeasti sen jälkeen, kun Luger oli onnistunut voittamaan vyön takaisin Stan Hansenilta, Spiveyn mentorilta. Luger tietenkin halusi säilyttää vyönsä, jota hän oli pitänyt hallussaan lähes tauotta vuoden 1989 alusta saakka.

Oho, nyt oli varmaankin illan positiviisin yllätys! Etukäteen tämä Spiveyn ja Lugerin ottelu kuulosti sellaiselta, että se ei oikeastaan herättänyt minkäänlaista kiinnostusta. Tiesin kyllä, että Lugerin lisäksi myös Spivey pystyi kovaankin otteluun ainakin oikean vastustajan kanssa. Tässä tapauksessa oli kuitenkin aika iso kysymysmerkki, että olisivatko Spivey ja Luger toisilleen sopivat vastustajat ja että pystyisivätkö he kantamaan toisensa kovaan otteluun. Tämän ottelun perusteella vastaus on, että kyllä vain pystyvät. On toki totta, että tämä ei ollut sinänsä mikään kehäpsykologian riemuvoitto ja että tässä ei mitään järisyttävän upeaa tarinaa kerrottu. Se ei kuitenkaan ollut tarpeen tällä kertaa, koska Luger ja erityisesti Spivey pistivät kaikkensa peliin, ja he tarjosivat niin kovan brawlin kuin vain ikinä osasivat. Spivey hallitsi ottelusta merkittävän osan - ja millä tavalla hallitsikin! Spivey ei tyytynyt hetkeäkään mihinkään Bear Hugeihin tai muihinkaan rest holdeihin, vaan hän hallitsi ottelua tauotta pirun näyttävillä power-liikkeillä. Spivey iski muun muassa Tombstone Piledriverin, murhaavan DDT:n, normaalin Piledriverin, rajun Belly to Belly Suplexin ja paljon muuta. Luger myi kaikki iskut hyvin ja näytti oikeasti pariin kertaan ottelussa täysin lyödyltä. Luultavasti miehet olivat ottelun loppupuolella myös oikeasti aivan poikki, mutta tuo kaksikon hengästyminen ja tavallaan rajusti väsyminen ottelussa toi vain tälle intensiiviselle taistelulle lisää uskottavuutta. Myös ottelun loppuratkaisu oli buukattu suorastaan nerokkaasti, joten tämä vajaat 15 minuuttia kestänyt kamppailu ylitti kyllä kaikki odotukset ja oli peräti hieno US-mestaruusottelu. Ottelun jälkeen nähtiin vielä merkittävä hetki, kun Nikita Koloff teki paluunsa WCW:hen ja hyökkäsi US Heavyweight -mestarin kimppuun.
***½ (12:52)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Doom (c) w/ Theodore R. Long vs. Fabulous Freebirds w/ Diamond Dallas Page & Big Daddy Dink & Diamond Dolls - WCW Tag Team Championship
Doom oli hallinnut WCW:n joukkuemestaruuksia vuoden 1990 syksystä lähtien, mutta jo jonkin aikaa alkoi näyttää selvältä, ettei tuota hupia välttämättä jatkuisi enää kovin kauaa. Butch Reed ja Ron Simmons olivat ajautuneet viime viikkoina keskinäisiin ongelmiin, ja lisäksi alkuvuodesta joukkueen manageri Theodore R. Long oli ollut kuukauden ajan poissa ruudusta (mikä johtui Longin huumekärystä). Tämän kaiken päälle Doomin uudeksi haastajaksi oli vielä noussut konkarijoukkue Fabulous Freebirds, joka oli aivan uudessa iskussa. Vuoden 1990 viimeiset kuukaudet olivat olleet Freebirdsille hyvin surkeaa aikaa, mutta joukkue oli saanut aivan uutta energiaa, kun he olivat hylänneet surkean managerinsa Little Richard Marleyn ja hankkineet uuden managerin. Eivätkä suinkaan mitä tahansa manageria, vaan ylimielisen, kukkoilevan, naisia ympärilleen haalivan ja kaikin tavoin raivostuttavan Diamond Dallas Pagen. Tämä oli siis DDP:n WCW-debyytti, ja hän oli lyhyessä ajassa tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Tässä ppv:ssä DDP vielä esitteli Freebirdsin toisen managerin, joka hoitaisi Freebirdsin asioita silloin, kun Page itse ei ehtisi. Tuo toinen manageri oli "Big Daddy Dink" - toisin sanoen Oliver Humperdink jälleen uudessa gimmickissä. Freebirdseillä oli siis kaksin kappalein managereita ja allaan vakuuttava voittoputki, kun Doomilla oli taustalla lähinnä keskinäisiä ongelmia. Tilanne ei näyttänyt hyvältä joukkuemestareiden kannalta.

Lyhyttä mutta toimivaa, sitä tämä joukkuemestaruusottelu ennen kaikkea oli. Ehdin jo etukäteen toivoa, että tämä ottelu ei kestäisi mitenkään älyttömän pitkään. Historia on osoittanut, että 20 minuuttia ja jopa 15 minuuttia olisi todennäköisesti näille kahdelle joukkueelle aivan liikaa, koska erityisesti Freebirdsit muuttuvat pitkissä otteluissa todella tylsiksi ja koska Doom ei missään mielessä ole paras valinta kantamaan Freebirdsejä pitkään, hyvään otteluun. Niinpä oli ilahduttavaa huomata, että WCW:kin oli tajunnut tämän tosiasian ja että ottelu kesti vajaat 10 minuuttia. Siinä ajassa tämä touhu ei käynyt vielä mitenkään tylsäksi, vaan erityisesti Jimmy Garvin näytti pitkästä aikaa hyvältä ottamalla näyttävästi turpiin ja tarjoilemalla välissä pari hienoa liikettä. Muutenkin ottelu oli (lyhyen keston lisäksi) buukattu oikein toimivasti, ja ottelussa oikeastaan parasta olivatkin sen jälkeiset post match -meiningit ja tulevat jatkokuviot. Ottelu oli juuri buukkauksensa ja tunnelmansa ansiosta ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan sen enempää.
**½ (6:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Four Horsemen (Flair & Windham & Vicious) & Larry Zbyszko w/ Arn Anderson vs. Sting & Flyin' Brian & Steiner Brothers - WarGames Match
Vihdoin, illan Main Event. Eikä mikä tahansa Main Event vaan WarGames Match. Ottelun pääfeud oli tietenkin Stingin ja Four Horsemenin välinen loputon vihanpito, joka ei ollut loppunut mihinkään, vaikka Ric Flair oli paljastunut Starrcadessa Black Scorpioniksi ja vaikka Black Scorpionia ei ollut sen jälkeen mainittu enää ikinä. Flairin ja Stingin feudissa oli nimittäin tapahtunut tammikuun puolivälissä ratkaiseva käänne, kun Ric Flair oli päihittänyt Stingin päämestaruusottelussa ja noussut jälleen firman ykkösmestariksi. WCW:llä (erityisesti Jim Herdillä) oli ollut vuoden 1990 ajan kova tavoite ajaa Flair alas Main Eventistä keskikorttiin, mutta karu totuus oli se, että WCW kaipasi Ric Flairia Main Eventiin. Sting ei ollut toiminut firman uutena ykköstähtenä ollenkaan toivotulla tavalla: vaikka yleisö hurrasi Stingille, tapahtumat myivät huonosti ja firman tulos oli kääntynyt pahaan laskuun. Niinpä paniikkiratkaisuna Flair oli nostettu takaisin päämestariksi.

Nyt sitten Flair ja hänen hevosmiehensä kohtasivat Stingin ja tämän ystävät. Sid Vicious oli taas alkuvuodesta alkanut pyöriä tiiviimmin osana Four Horsemenia, ja WCW yritti edelleen tehdä hänestä uskottavaa heeliä, vaikka yleisö halusi koko ajan hurrata Sidille. Niinpä hänkin siis kuului tässä ottelussa Horsemen-porukkaan. Alun perin Flairin joukkueessa piti olla myös WCW Television -mestari Arn Anderson, mutta Anderson oli loukkaantunut (jälleen) juuri ennen ppv:tä. Andersonin paikan otti - ei enempää eikä vähempää kuin - Larry Zbyszko. Zbyszko oli siis tehnyt paluunsa WCW:hen vuoden 1990 lopussa, kun AWA oli kaatunut lopullisesti. Zbyszko oli ollut käytännössä AWA:n viimeinen uskottava tähti. Nyt hän oli takaisin WCW:ssä, ja hän lyöttäytyi nopeasti yhteen Flairin miesten kanssa. Stingin joukkueen jäsenistä Steinerit olivat feudanneet jo pitkään Four Horsemenin, ja itse asiassa Scott Steiner oli paininut vuoden 1991 ensimmäisessä Clash of the Championsissa Ric Flairia vastaan päämestaruusottelussa, mutta se oli osoittautunut pahaksi pettymykseksi. Joukkueen neljäs jäsen oli puolestaan Flyin' Brian. Pillman oli viime kuukausien jumahtanut pahasti alakorttiin, mutta vuoden 1991 alussa hän sai uuden mahdollisuuden, kun hänet nostettiin yhtäkkiä Stingin uudeksi ystäväksi, ja yleisö alkoi nopeasti jälleen hurrata Brianille. Niinpä Brian sai nyt todellisen näytönpaikan, kun hän sai käytännössä isoimman roolin tässä ottelussa: Four Horsemen oli nimittäin piessyt Pillmanin pahasti juuri ennen ppv:tä (siksi Pillmanin ylävartalo oli teipattu), mutta Brian ei suostunut luovuttamaan vaan halusi silti osallistua otteluun.

WarGames-ottelun vuoksi melkeinpä kaikki WCW:n tähtivoima oli tässä tapahtumassa keskitetty tähän yhteen otteluun, mutta ehkä se tässä tapauksessa kannatti, koska ottelu oli kyllä pirun viihdyttävä ja aikakausi huomioon ottaen varsin brutaali. Tästä ottelusta näin 25 vuotta myöhemmin parhaiten toki muistetaan lähinnä Sid Viciouksen hirvittävä botch, joka olisi voinut tappaa tai ainakin halvaannuttaa Brian Pillmanin. Tuo botch myös itselläni pilaa sen verran pahasti katselunautintoa, etten osaa mieltää tätä ottelua MOTYC-tasoiseksi, vaikka tämä sitä monien mielestä on. Onneksi tämä ottelu oli silti paljon enemmänkin kuin Viciouksen käsittämätön botch, ja sen ansiosta tämä nousee silti minunkin kirjoissani neljän tähden otteluiden joukkoon. Pillmanista puheenollen - Flyin' Brian oli aivan ehdottomasti tämän ottelun tähtihahmo, joka tarjosi alusta loppuun saakka mieletöntä viihdettä, otti itse hurjaa bumppia (siis muitakin kuin ne lopun todella rumat bumpit) ja tarjoili siihen päälle vielä äärimmäisen näyttäviä liikkeitä. Toki kunniaa on annettava myös muille osallistujille: Horsemen-puolelta ottelun avannut Barry Windham oli taas aivan elementissään ja veti loistavan suorituksen. Ric Flair oli tietenkin oma erinomainen itsensä. Stingilläkin oli taas loistavasti energiaa mukana ottelussa. Steiner-veljekset loistivat tuttuun tyyliinsä ja tarjosivat pirun intensiivistä mäiskintää koko kehässä olonsa ajan. Oikeastaan Viciouksen ohella vain Larry Zbyszko tuntui tässä matsissa aikamoiselta turhakkeelta, mutta ei hänestäkään matsille silti mitään haittaa ollut (samaa ei voi sanoa Viciouksesta). Kokonaisuutena ottelu oli rakennettu hemmetin hyvin, siinä nähtiin paljon loistavia hetkiä ja yleisökin oli alusta loppuun hienosti mukana. Tämä oli Main Event -ottelu isolla M:llä ja isolla E:llä, koska tässä oli sellaista todellisen suuren ottelun tuntua. Hienosti hoidettu matsi - vaikka ottelun loppu sitten olikin turhan dramaattinen Viciouksen takia. Siitä huolimatta huippuottelu.
**** (21:50)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Vielä Viciouksen botchista:
► Näytä spoileri
*** Flyin' Brian
** Barry Windham
* Ric Flair

Kokonaisarvio WrestleWarista: Vuoden 1990 taso oli ollut WCW:n kannalta varsin surullista katsottavaa, kun tapahtumien meno muuttui sitä huonommaksi, mitä pidemmälle vuosi eteni. Nyt kehissä oli uusi pääbuukkaaja, mutten nyt varsinaisesti lähde Dustylle antamaan vielä kovin paljon kehuja. Sen sijaan on myönnettävä, että vuosi 1991 näytti olevan uusi alku paitsi WWF:lle, myös WCW:lle. Tämä WrestleWar oli nimittäin aidosti paras WCW:n ppv pitkään aikaan. Tässä oli huippuluokan WarGames, hieno US-mestaruusottelu, monta hyvää keskikortin ottelua, pari yllättävääkin matsia (naisten joukkueottelu, Vader vs. Hansen) eikä oikeastaan ollenkaan puhtaasti paskaa suoritusta. Kokonaisuutena siis varsin vahva ppv, jota voi helposti kutsua Hyväksi. Lisää tätä, kiitos!

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEMANIA VII

Tervetuloa vuoden suurimpaan painitapahtumaan, joka järjestettiin nyt jo seitsemättä kertaa! Tällä kertaa WrestleMania järjestettiin Los Anglesissa Kaliforniassa, muttei suinkaan siinä tapahtumapaikassa, missä show piti alun perin järjestää. Vuosi sitten WWF nimittäin mainosti isosti, että vuoden 1991 WrestleMania järjestetään jättimäisessä Los Angeles Memorial Coliseumissa, joka on ulkoilma-areena ja johon olisi WWF:n mainosten mukaan mahtunut 100 000 katsojaa. Tuo yleisömäärä olisi tehnyt WrestleMania VII:stä historian suurimman Manian. Mutta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan sen sijaan tämän WM:n tapahtumapaikka siirrettiin vain puolitoista kuukautta ennen tapahtumapäivää Los Angeles Memorial Sports Arenalle, jonne puolestaan mahtui vain hieman päälle 15 000 katsojaa. Tuolla yleisömäärällä tästä WM VII:stä tulikin historian pienin Mania.

Mitä siis kävi? WWF:n virallinen selitys oli se, että tapahtuma oli pakko siirtää sisäareenaan, koska hallitseva WWF-mestari ja viime kuukausia todella rajua USA-vihaaja/Irak-rakastaja-gimmickiä vetänyt Sgt. Slaughter oli aiheuttanut niin voimakkaan vihareaktion amerikkalaisissa, että WWF:llä oli syytä pelätä Slaughterin salamurhausyrityksiä. Tämä toki ei ole (ainakaan kovin monen mielestä) uskottava selitys useammastakaan syystä. Oli kyllä totta, että Slaughterin rooli oli herättänyt aivan poikkeuksellisen rajuja reaktioita ja että itse asiassa monet WWF:n yhteistyökumppanit olivat jopa vastustaneet koko kuviota (palataan tähän myöhemmin arviossa), mutta varsinaisia turvallisuusuhkia ei ollut silti mitenkään todistettu. Sen sijaan WWF toteutti koko tapahtumapaikan siirtämisen hyvin salamyhkäisesti ensin ilmoittamatta siitä mitenkään ja jatkamalla vain sen mainostusta, että show käydään "Los Angelesissa". Todellinen syy nimittäin oli se, että WWF:n lipunmyynti tähän WrestleManiaan oli flopannut totaalisesti: vielä helmikuun alussakaan WWF ei ollut saanut myytyä 100 000 ihmisen areenalle edes 15 000 lippua, joten WWF pystyi siirtämään tapahtuman monta kertaa pienemmälle sisäareenalle, eikä se joutunut edes hyvittämään peruttuja lippuja yhtään kenellekään. Alle 15 000 myytyä lippua on aika kova pudotus, kun miettii, että vielä WrestleMania III:ssä oli (WWF:n ilmoituksen mukaan) yli 80 000 katsojaa.

Syitä epäonnistumiseen oli toki useita, kuten koko USA:ta ravistellut lama, Irakin sodan vaikutukset ja ennen kaikkea se, että koko painibisnes oli ajautumassa pahaan taantumavaiheeseen, kuten olen näissä arvioissa aikaisemminkin kirjoittanut. Yksi suuri syy oli kuitenkin se, että WWF:llä ei ollut tähän tapahtumaan sellaista vetonaulaottelua, jolla se olisi myynyt 100 000 lippua. Hogan vs. Slaughterista ei ollut sellaiseksi, mutta se oli rehellisesti sanottuna WWF:n paras toivo. Ultimate Warrior oli ikävä kyllä osoittautunut mestaruuskautensa aikana pahaksi flopiksi, josta ei olisi täyttämään Hoganin paikkaa firman uutena ykköstähtenä. Niinpä myös WWF:n suunnitelmat Warriorin ja Hoganin uusintaottelusta haudattiin. Keväällä 1990 huhuttiin pitkän aikaa siitä, että WWF yrittäisi jälleen kaapata Ric Flairin (jonka tiedettiin olevan tyytymätön tilanteeseensa WCW:ssä), koska Hogan vs. Flair olisi sellainen ottelu, jolla tuo areena olisi voitu myytyä. Flair kuitenkin teki kesällä 1990 jatkosopimuksen WCW:n kanssa, ja kaikki pitivät sen jälkeen varmana, ettei Flair loikkaisi WWF:ään ainakaan pariin seuraavaan vuoteen.

No niin, näissä tunnelmissa siis saavuttiin tähän WrestleManiaan, jonka pääselostajan toimi Gorilla Monsoon. Monsoonin color commentator -parina kuultiin yhden ottelun ajan Jim Duggan ja yhden ottelun ajan Lord Alfred Hayes, mutta suurimman osan show'sta Monsoonin selostajaparina istui Bobby Heenan! Kyllä vain, tämä oli Heenanin ppv-debyytti selostajana ja samalla viimeinen ppv-tapahtuma, jossa hän toimi vielä managerina. Vähitellen ikääntynyt Heenan alkoi 1990-luvulle tullessa olla valmis lopettamaan työnsä managerina ja siirtymään ennemmin johonkin vähemmän fyysiseen rooliin. Koska Heenanin puheenlahjat olivat tunnetut ja koska WWF:ltä puuttui edelleen selvä pääasiallinen color commentator, päätti Vince lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja nimittää Heenanin uudeksi color commentatoriksi alkuvuodesta 1991. Jonkun aikaa Heenan siis hoiti vielä molempia töitä päällekäin, mutta pian WM:n jälkeen hän "myi viimeiset painijasopimuksensa", luopui kokonaan managerin paikasta ja siirtyi color commentatoriksi, missä roolissa hän viihtyikin käytännössä koko 1990-luvun - äärimmäisen ansiokkaasti, jos saan lisätä. Heenan on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkiselostajistani, ja on vaikeaa sanoa, kummasta pidän enemmän: Heenan & Monsoon vai Ventura & Monsoon -kaksikosta. Backstage-haastattelijoina toimivat normaalien Gene Okerlundin ja Sean Mooneyn lisäksi vierailevat Hollywood-tähdet Regis Philbin, Alex Trebek ja Marla Maples. Show'n alussa country-tähti Willie Nelson lauloi America The Beautifulin.

Kuva Kuva
Haku & The Barbarian w/ Bobby Heenan vs. The Rockers
Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn Rockers-joukkue oli ollut viime aikoina kovassa iskussa. Alkuvuodesta joukkue oli huipentanut feudinsa Orient Expressin kanssa, ja nyt he olivat ajautuneet taisteluun toisen kovan heel-joukkueen kanssa. Bobby Heenanin koko ajan kutistuvaan perheeseen kuuluvat Haku ja Barbarian olivat siis alkaneet loppuvuodesta 1990 painia säännöllisesti joukkueena, ja nyt tämä toisensa löytänyt kaksikko debytoi virallisena joukkueena ppv-tasolla. Hakusta ja Barbarianista kuultaisiin vielä yhdessä lisää, vaikka heidän managerinsa Bobby Heenan tosiaan jättikin heidät pian tämän WrestleManian jälkeen. Koska Heenan pyöri tämän openerin ajan ringsidellä, häntä selostamossa paikkasi Jim Duggan.

Huh, olipa mukava alku WrestleManialle! Ei tämä ottelu toki yltänyt Royal Rumblen Rockers vs. Orient Express -matsin tasolle, mutta sitä nyt tuskin kukaan odottikaan. Sen sijaan tämä oli heittämällä parempi opener kuin muistaakseni yhdessäkään WrestleManiassa tähän saakka, joten pelkästään tämä ottelu onnistui luomaan jo ihan uudenlaista kiinnostusta ja uskoa tähän tapahtumaan. Shawn Michaels ja Marty Jannetty olivat odotetusti tässä ottelussa taas kovassa iskussa, mutta ilahduttavaa oli huomata myös se, että heidän vastustajansa Barbarian ja Haku pistivät tässä matsissa parastaan. Barbarian on ollut viime kuukausina ihan uudenlaisessa iskussa, ja tässäkin hän väläytti hämmästyttävän viihdyttävää ja monipuolista painia. Kun Hakukin tosiaan hoiti oman tonttinsa hyvin, ei matsissa ollut mitään moitittavaa. Luultavasti parilla lisäminuutilla tämä olisi voinut nousta jopa hienoksi otteluksi. Nyt tälläisenä 10-minuuttisena kamppailuna tästä jäi juuri ja juuri puuttumaan vielä se "viimeinen vaihde", joka olisi nostanut tämän hyvää matsia paremmaksi. Ei silti pidä kritisoida tämän enempää tätä, koska pelkästään hyvä opener on jo tosiaan erittäin mainio alku WrestleManialle.
*** (10:33)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dino Bravo w/ Jimmy Hart vs. Texas Tornado
"Texas Tornado" Kerry Von Erich oli debytoinut isojen odotusten kanssa WWF:ssä kesällä 1990 ja voittanut pian debyyttinsä jälkeen WWF Intercontinental-mestaruuden. Odotukset eivät olleet kuitenkaan täyttyneet, Texas Tornado oli jäänyt faneille varsin etäiseksi, eivätkä kehäotteetkaan olleet sellaisia kuin Von Ericihiltä oli odotettu. Niinpä Tornado hävisi IC-mestaruutensa takaisin Mr. Perfectille loppuvuodesta 1990, minkä jälkeen Tornado oli tippunut nopeasti alakorttiin. Nyt häneltä ei odotettu oikeastaan enää mitään, minkä voi päätellä siitäkin, että WrestleManiassa hän päätyi painimaan toista menetettyä lupausta Dino Bravoa vastaan. Bravo oli jo pitkään aikaa pyörinyt päämäärättömästi WWF:n alakortissa, eikä tilanteessa ollut näkyvissä muutosta. Tämä myös jäi traagisesti Bravon viimeiseksi ppv-otteluksi: Bravo jatkoi WWF:ssä painimista vielä noin vuoden ajan, mutta eläköityi lopulta keväällä 1992. Vuotta myöhemmin alkuvuodesta 1993 Bravo kuoli Kanadassa, kun häntä ammuttiin useita kertoja päähän - ilmeisesti sen takia, että Bravolla väitettiin olleen mafiakytköksiä.

Tästä ottelusta ei ole hirveästi sanottavaa. Kerry von Erichin run WWF:ssä on ollut harmillisen kömpelö: Texas Tornado -nimellä painiva Von Erich ei ole päässyt ppv-tasolla painimaan kunnon otteluita vaan jäänyt lähinnä lyhyisiin hätäisiin otteluihin, joissa ei ole kummalisuuksia esitetty. Toisaalta on myönnettävä myös se tosiasia, ettei Von Erich noiden parissa ottelussa nähtyjen näyttöjen perusteella ole ollut ollenkaan samanlaisessa iskussa kuin WCCW-aikoinaan. Nyt Tornado oli siis joutunut luopumaan IC-mestaruudestaankin, minkä jälkeen hän oli tippunut painimaan lähinnä alakortissa. Tornadon tuskallista tilannetta ei varsinaisesti auta se, että nyt hänen ppv-vastustajansakin ovat vaihtuneet jo Mr. Perfectistä Dino Bravoon. Bravo oli luultavasti 1990-luvun alussa jos ei koko rosterin tylsin ja kehnoin WWF-painija niin ainakin hyvin lähellä sitä. Niinpä ei tosiaan ole ihme, että näistä lähtökohdista nämä kaksi eivät saaneet mitään mainittavan erikoista aikaan. Kun ottelulla oli kestoakin vain pari minuuttia, niin tämä oli ihan puhtaasti heikko ottelu.
* (3:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Warlord w/ Slick vs. British Bulldog
Kuten Royal Rumblen arviossa kirjoitin, Davey Boy Smith oli todellakin palannut WWF:ään pitkän odotuksen jälkeen. Ikävä kyllä Smith palasi nyt ilman joukkuepariaan Dynamite Kidiä, joten tästä lähtien hän joutuisi keskittymään singles-uralla pärjäämiseen. British Bulldog -nimen käyttöönsä vakiinnuttanut Davey Boy pääsi painimaan ensimmäisen ppv-tason singles-ottelunsa Slickin talliin kuuluvaa mörssäriä Warlordia vastaan. Mitään sen kumemmpaa feudia näiden kahden välillä ei ollut: molemmat vain halusivat osoittaa olevansa toista parempi. Tässä ppv:ssä ensiesiintymisensä teki myös Bulldogin uusi "maskotti", Winston-niminen bulldog-koira.

Yhden kehnon ottelun jälkeen oli onneksi paluu ihan kohtuullisen toimivaan meininkiin. Ei tämä ottelu nyt tietenkään noussut edes openerin tasolle tai ollut muutenkaan mitenkään tajunnanräjäyttävän hyvä, mutta minun kirjoissani tämä oli kuitenkin ihan mukava ja sopivan intensiivinen brawlaus. Barbarian ja Warlordin joukkueen hajoamisen jälkeen Barbarian on viime otteluissa esittänyt suorastaan hämmästyttävän virkeitä otteita. Vaikka Warlord ei ole ihan samalle tasolle yltänytkään, tässä matsissa hän hoiti kuitenkin roolinsa moitteetta ja veti kokonaisuudessaan toimivan mäiskinnän Bulldogin kanssa. Davey Boyta oli tietenkin ilo nähdä pitkästä aikaa varsinaisessa painiottelussa, ja WM-paluunsa kunniaksi Smith tuntuikin yrittävän tässä parhaansa. Harmillinen tosiseikka on silti se, että Bulldog ei ole koskaan ollut kykeneväinen kantamaan keskinkertaista vastustajaa mihinkään huippusuoritukseen, mutta ihan mukavan matsin he saivat tosiaan Warlordin kanssa repäistyä. Hyvin buukattu, hyvin rakenneltu ja hyvin lopetettu matsi. Ei miyään suurempaa valittamista siis.
**½ (8:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hart Foundation (c) vs. Nasty Boys (Knobss & Sags) - WWF Tag Team Championship
Tähän joukkuemestaruusotteluun liittyy parikin hauskaa faktaa. Ensimmäinen on se, että jos kaikki olisi mennyt Vincen alkuperäisten suunnitelmien mukaan, Hart Foundation ei olisi ollut enää WM:ään tullessa mestarijoukkue. Itse asiassa Hart Foundationia ei enää olisi edes ollut olemassa, koska Jim Neidhart olisi saanut potkut WWF:stä. WWF karsi siis loppuvuodesta 1990 rosteriaan antamalla potkut (useiden painijoiden kohdalla tosin vain "väliaikaiset potkut" niin, ettei heitä tarvitsisi käyttää pariin kuukauteen house show'issa) muutamille alakortin painijoille. Noiden potkittujen listalle joutui kuitenkin myös Jim Neidhart - vaikka hän oli vielä joukkuemestari Bret Hartin kanssa. WWF:n suunnitelmissa alkoi siis olla kirkkaasti Bret Hartin singles-push, ja sen takia Neidhart koettiin turhaksi. Niinpä Hart Foundation buukattiin nopeasti pudottamaan vyönsä marraskuussa house show'ssa Rockerseille. Juuri kun ottelu oli käyty, WWF tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, mikä johtui muun muassa siitä, että Demolition alkoi olla historiaa (koska Ax oli lähtenyt WWF:stä) ja että joukkuemestaruusdivarin pelastukseksi kaavailtu LODin feud Demolitionin kanssa oli osoittautunut aikamoiseksi flopiksi. Niinpä WWF vain yksinkertaisesti päätti, ettei Rockers ollutkaan voittanut mestaruuksia Harteilta ja että vyöt olivat edelleen Hart Foundationilla. Tuon jälkeen Hart-kaksikko oli pitänyt mestaruuksia hallussa aina tähän tapahtumaan saakka. Toinen hauska fakta on sitten se, että jos WCW olisi pelannut korttinsa yhtään paremmin, Hartin haastajina ei olisi nähty Nasty Boys -kaksikkoa. Nastyt olivat siis debytoineet loppuvuodesta 1990 WCW:ssä ja nousseet siellä nopeasti overeiksi. WCW ei kuitenkaan halunnut tehdä vakituista sopimusta Nastyjen kanssa, joten WWF kaappasi kuuman joukkueen WCW:n nenän edestä ja toi Nastyt täsmälleen samalla gimmickillä WWF:ään vuoden 1991 alussa. Brian Knobbs ja Jerry Sags olivatkin nousseet nopeasti aina joukkuedivisioonan huippukahinoihin saakka, kun he onnistuivat voittamaan joukkuemestaruuksien ykköshaastajuudesta järjestetyn Battle Royalin. Nyt Knobbsilla ja Sagsilla oli sitten elämänsä mahdollisuus nousta joukkuemestareiksi.

Nasty Boys oli todellakin saapunut WCW:stä nopeasti WWF:ään, ja vain pari kuukautta joukkueen WWF-debyytin jälkeen Brian Knobbs ja Jerry Sags painivat joukkuemestaruuksista jo WrestleManiassa. Varsin nopeaa toimintaa, eikä ainakaan pelkästään huonossa mielessä. On toki totta, ettei Nasty Boys -kaksikko ollut painitaidoiltaan varsinaisia neroja, mutta Knobbs ja Sags olivat silti ihan hyviä perusbrawlereita, jotka pystyivät vetämään roolinsa loistavasti ja saivat oikeiden vastustajien kanssa oikein hyviä otteluita aikaan. Lisäksi Knobbsin ja Sagsin saapuminen toi sopivaa tuoreutta joukkuemestaruuskuvioihin. Tämäkin ottelu toimi alusta loppuun oikein hyvin, mistä toki suurimmaksi osaksi saa jälleen kiittää Bret Hartia, joka teki hemmetisti töitä myymällä upeasti Nasty Boysien liikkeitä, pitäen ottelun langat käsissään ja tarjoillen itse vielä pari näyttävää liikettä. Pitkälti Hartia onkin kiittäminen siitä, että tämä ottelu nousi jopa hyvälle tasolle ja oli siinä mielessä oikein pätevä joukkuemestaruusmatsi.
*** (12:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Martel vs. Jake Roberts - Blindfold Match
Tämä jo syksyllä 1990 alkanut feud ei ollut suinkaan päättynyt vielä, vaan se oli jatkunut henkilökohtaisena aina WrestleManiaan saakka, ja nyt oli vihdoin aika päättää koko vihanpito varsin poikkeuksellisella tavalla. Kuten jo Survivor Seriesin arviossa kirjoitin, koko kuvio alkoi oikeastaan Brother Love Show'sta, jossa Martel alkoi aukoa päätään Robertsille ja suihkutti lopulta tätä suoraan silmään Arrogance-parfyymiruiskeellaan. Tuo suihke käytännössä sokeutti Robertsin toisen silmän kuukausien ajaksi, ja vuoden 1991 alkuun saakka Roberts esiintyikin todella rajun näköisen valkoisen pupillin kanssa (Roberts käytti tuolloin poikkeuksellista piilolinssiä efektin aikaansaamiseksi). Lopulta Roberts alkoi saada näkönsä kokonaan takaisin, mutta kostoaan Martelista hän ei ollut edelleenkään saanut. Niinpä WrestleManiaan buukattiin miesten välille ottelu, muttei suinkaan mikä tahansa ottelu. Tämä oli (Monsoonin mukaan) WWF:n historian ensimmäinen Blindfold Match: molempien miesten päähän laitettiin siis huppu, ja koko ottelu käytiin niin, että molemmat joutuivat painimaan sen täysin sokeana. Aikamoista.

Tätä ottelua on todella vaikea arvioida normaaleilla kriteereillä, koska tietenkään tässä ei ole kyse samanlaisesta perinteisestä painiottelusta kuin 99 prosentissa arvioimistani otteluista on. Tuskin kukaan nimittäin tosissaan edes odotti, että Rick Martel ja Jake Roberts painisivat jonkinlaisen mestarillisen painiottelun, kun molemmilla on huput päässä koko ottelun ajan. Joku smark voikin varmasti itkeä tämän ottelun stipulaatiosta, koska kyllähän Roberts ja Martel olisivat voineet painia vähintään hienon ottelun, jos heille olisi annettu siihen mahdollisuus normaalilla stipulaatiolla. Se on ihan totta, ja olen itsekin monesti kritisoinut typeriä stipulaatioita - silloin kun siihen on ollut tarvetta. Tässä tapauksessa ottelun stipulaatiovalinta oli kuitenkin mielestäni täysin oikea, koska juuri tähän otteluun, juuri tähän tarinaan ja juuri tähän paikkaan tämä stipulaatio sopi niin hyvin kuin ikinä voi sopia. Kovin montaa kertaa (jos koskaan muulloin) näin voi sanoa Blindfold-stipulaatiosta, mutta tässä kohtaa voi. Ja mikä parasta: Roberts ja Martel ottivat stipulaatiosta todellakin kaiken irti ja tarjosivat niin viihdyttävän Blindfold-matsin kuin vain on mahdollista. Toki osuutta asiaan oli paljon myös loistavalla yleisöllä, joka eli ottelussa täysin mukana ja yritti hurrauksillaan parhaansa mukaan auttaa Robertsia paikantamaan Martelin. Muutenkin otteluun oli keksitty lukuisia loistavia hetkiä, joissa Blindfold-stipulaatiota hyödynneettin hienosti. Kokonaisuutena tämä oli siis varmaan niin hyvä Blindfold-ottelu kuin vain voi olla. Koska joku arvosanakin on pakko keksiä, oli tämä ehkä matsina sitten ihan kiva.
**½ (8:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jimmy Snuka vs. The Undertaker w/ Paul Bearer
The Undertaker oli siis tehnyt WWF-debyyttinsä Survivor Seriesissä, ja nyt oli hänen WrestleMania-debyyttinsä aika. Toistaiseksi Undertaker oli keskittynyt lähinnä kylvämään pelkoa vastustajissaan ja tuhoamaan kaikki tielleen asettuneet vastustjat. Niinpä mitään kummempia vihamiehiä hän ei vielä ollut saanut, eikä tässäkään ottelussa ollut erityisempää feudia taustalla. Konkaripainija "Superfly" Jimmy Snuka vain sai tilaisuuden Undertakerin pysäyttämiseen. Yksi asia Undertakerissa oli kuitenkin muuttunut sitten Royal Rumblen. Undertakerin alkuperäinen manageri Brother Love oli vetäytynyt kokonaan managerin roolistaan, ja hän oli myynyt Undertakerin sopimuksen uudelle managerille, joka kutsui itseään nimellä Paul Bearer. Kyseessä oli todella erikoisen näköinen, kummallisesti käyttäytyvä ja pelottavan oloinen mies, joka kantoi käsissään erikoista uurnaa, jolla tuntui olevan selvä vaikutus Undertakeriin. Takerista ja Bearerista tuli nopeasti hyvin läheisiä, ja näiden miesten läheinen suhde jatkuisikin vuosien ajan. Oikeasti Paul Bearer -nimen takaa löytyi Percy Pringle -nimellä tunnettu konkarimanageri, joka oli aloittanut managerin hommat painibisneksessä jo 1970-luvulla ja esiintynyt vuosien ajan muun muassa WCCW:ssä ja USWA:ssa.

Tämä ottelu oli merkittävä lähinnä historiallisesti, sillä kyseessä oli Undertakerin uran ensimmäinen WrestleMania-ottelu ja samalla ehkäpä koko showpainihistorian merkittävimmän voittoputken alku. Otteluna itsessään tämä ei puolestaan ollut millään tavalla merkityksellinen, eikä vuonna 1991 varmasti kukaan osannut arvata, että tätä ottelua muisteltaisiin vielä yli 25 vuotta myöhemmin. Ottelun vähäinen merkittävyys ei tosin ole yksin Undertakerin ja Jimmy Snukan syy, sillä koko matsi sai aikaa vain hieman reilut kolme minuuttia, missä ei yksinkertaisesti tehdä ihmeitä. Oikeastaan tuohon aikaan nähden tämä ottelu oli ihan kelvollinen suoritus. Undertaker veti jälleen roolinsa vakuuttavasti, liikkui kokoisekseen hämmästyttävän hyvin ja veti pari näyttävää liikettä, kuten upean Flying Clotheslinen. Snuka puolestaan oli tässä vaiheessa uraansa harmittavan kankea, mutta silti hänkin yritti Undertakeria vastaan tosissaan ja otti muun muassa kovan bumpin, jossa lensi ensin vatsalleen kehäköyden päälle ja tippui siitä suoraan ulos kehästä. Silti paljon näitä mainitsemania bumppeja lukuun ottamatta koko ottelussa ei ehtinytkään tapahtua paljon mitään, joten kyllä tämä jää otteluna heikoksi, mutta kyllä tämä silti paikkansa hoiti moitteetta.
*½ (4:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Randy Savage w/ Queen Sherri vs. Ultimate Warrior - Career Ending Match
Sitten. Sitten oli vuorossa Iso Ottelu. Niin iso, ettei montaa yhtä isoa ollut nähty tähän mennessä WrestleManian historiassa. Ja kuten huomaatte, Ultimate Warrior ei todellakaan ollut enää WWF:n päämestari. Dramaattinen käänne nähtiin Royal Rumblessa, jossa Warrior puolusti mestaruuttaan Sgt. Slaughteria vastaan. Heti ottelun ensimmäisillä minuuteille ensin Randy Savagen manageri Queen Sherri ja sitten Savage itse sekaantuivat otteluun hyökkäämällä rajusti Warriorin kimppuun. Warrior kuitenkin selvisi vielä tuosta hyökkäyksestä, mutta lopulta ottelun loppupuolella Savage saapui takaisin ringsidelle, iski Warrioria suoraan päähän valtikallaan ja auttoi näin Slaughterin uudeksi päämestariksi. Taustalla oli tietenkin Warriorin ja Savagen kuukausia kestänyt vihanpito, joka oli kulminoitunut siihen, että Warrior ei ollut suostunut antamaan mestaruusottelua Savagelle. Niinpä Savage päätti kostaa tilanteen Warriorille riistämällä mestaruuden tältä. Ei ole vaikea tajuta, että Rumblen jälkeen Warrior oli tietenkin aivan raivona ja vaati revanssia. Sitä hän joutui kuitenkin odottamaan aina tähän WrestleManiaan saakka, jossa Warrior ja Savage vihdoin kohtasivat toisensa. Eivätkä suinkaan missä tahansa ottelussa, vaan "Career Ending Matchissa". Ottelun panoksena oli siis molempien ura: häviäjä joutuisi eläköitymään painikehistä. Vielä juuri ennen tämän suuren ottelun alkua katsojille tarjottiin yllättävä uutinen: Savagen entinen manageri ja pari viime vuotta suurimman osan ajasta poissaolollaan loistanut Miss Elizabeth istui yleisössä katsomassa tätä ottelua.

Ensimmäisenä täytyy sanoa, että tämän ottelun olisi kuulunut olla WrestleMania VII:n Main Event. Olen itse vuosien ajan puolustanut sitä, että päämestaruusottelun pitäisi lähtökohtaisesti aina olla Main Event ja haukkunut WWE:tä siitä, kuinka se viime vuosina on usein sysännyt päämestaruusvyön lähinnä keskikortin huvitukseksi, kun "isot pojat" ottelevat illan oikeasti tärkeimmässä ottelussa. Silti: poikkeus vahvistaa säännön. Ja tämä on se poikkeus, mutta Vince McMahonilla ei ollut vielä vuonna 1991 rohkeutta uskoa siihen. Toki on totta, että tätä tapahtumaa oli myyty hyvin pitkälti Hulk Hoganin ja Sgt. Slaughterin kohtaamisella, joten siinä mielessä se oli oikeuttanut paikkansa WM:n Main Eventinä. Toisaalta kaikki tiesivät jo etukäteen, että otteluna siinä ei olisi mitään historiallista. Lisäksi koko ottelu ja sen juonikuvio olivat saaneet todella runsaasti julkista kritiikkiä etukäteen, mutta palataan siihen myöhemmin. Näillä meriiteillä Hogan vs. Slaughterin olisikin mielestäni voinut aivan hyvin alentaa ns. "kakkos-ME:ksi" ja antaa oikeasti illan merkittävimmän, isoimman, tärkeimmän ja ennen kaikkea parhaan PAINIOTTELUN olla itseoikeutetusti Main Event. Koska tämä ottelu olisi sen todellakin ansainnut. Kehuin jo viime vuoden WM:ssä hämmästyttävän paljon Ultimate Warrioria, mutta nyt on kehuttava vielä vähän enemmän, koska tämä ottelu oli vielä asteen parempi kuin Hogan vs. Warrior. Tämä oli MOTYC-tasoinen koitos, jossa oli lähes kaikkea. Uskomaton tunnelma, loistavaa tarinankerrontaa, upeita ikimuistoisia hetkiä... Tietenkään painillisesti tämä ei ollut mikään viiden tähden klassikko, vaikka mukana oli Randy Savagen tasoinen painija. Mutta ei tämän pointti ollutkaan olla mikään varvaslukkokikkailu vaan saatanallisen kova kamppailu, jossa kerrotaan uskomaton tarina. Ja sen tämä ottelu todellakin teki. Tämän katsominen on joka kerta vaikuttava kokemus - eikä kaikkein vähiten ottelun post match -käänteen takia. Tuo post match -kuvio on nimittäin yksi historian suurimmista WrestleMania-hetkistä.
****½ (20:47)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Ottelun post match -tapahtumista:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Demolition (Smash & Crush) w/ Mr. Fuji vs. Kitao & Tenryu
Kun WWF kaappasi Legion of Doomin rosteriinsa kesällä 1990, oli selvää, että WWF haluaisi järjestää ison feudin LODin ja Demolitionin välillä. Mielellään sellaisen, joka huipentuisi hurjaan otteluun WWF:n joukkuemestaruuksista seuraavassa WrestleManiassa. Ikävä kyllä yleisö ei ollut ollenkaan tarpeeksi kiinnostunut LODin ja "LOD-kopion" feudista, ja niinpä kuvio alkoi vanhentua jo parissa kuukaudessa. Eräänlainen feudin huipennus nähtiinkin jo Survivor Seriesissä, mikä johtui myös siitä, että se oli viimeinen WWF-tapahtuma, jossa Demolitionin alkuperäisjäsen Ax esiintyi. Terveysongelmista kärsinyt Ax oli saanut tarpeekseen WWF:n työtahdista, ja hän päätti lähteä Japaniin. Hetken aikaa huhuttiin, että myös Smash olisi jättänyt WWF:n, mutta lopulta hän päätti jäädä. Se ei muuttanut silti sitä tosiasiaa, että Demolition alkoi olla menneen talven lumia. Alkuvuoden 1991 aikana joukkue tiputettiin nopeasti alakorttiin jobbailemaan muille nouseville joukkueille. Nyt WrestleManiassa Smash ja Crush saivat kunnian painia kahta vierailevaa japanilaista tähteä Genichiro Tenryuta ja Koji Kitaota vastaan. Tenryu oli yksi japanilaisen painin suurimmista tähdistä, Kitao puolestaan entinen sumopainija, joka oli siirtynyt painibisnekseen vasta 1990-luvun alussa. Tämän ottelun perimmäisin idea olikin promota WWF:n ja Tenryun itsensä omistaman SWS-promootion yhteistyötä. Tässä 1990-luvun alussa sekä WWF:llä että WCW:llä oli merkittäviä yhteistyökuvioita Japanissa: WWF oli järjestänyt vuonna 1990 jättimäisen yhteistapahtuman Japanin kahden pääpromootion NJPW:n ja AJPW:n kanssa. WCW oli puolestaan viime aikoina aloittanut tiiviin yhteistyön NJPW:n kanssa, mistä saisimme nauttia myös tulevissa arvosteluissa. Kun NJPW ja WCW olivat löytäneet toisensa, oli WWF puolestaan solminut yhteistyösopimuksen Tenryun vastikään perustaman SWS:n kanssa. Tenryu oli siis aikaisemmin paininut AJPW:ssä, mutta hän oli jättänyt promootion vuoden 1990 alussa perustaakseen oman promootionsa, jolla hän haastaisi AJPW:n ja NJPW:n tarjonnan. SWS:stä ei kuitenkaan koskaan tullut kovin suosittua Japanissa, ja se kaatui jo vuonna 1992.

Tästä ottelusta kävi harvinaisen selväksi, että nyt alkoi olla käsillä Demolitionin uran loppusuora. Vielä vuosi sitten WrestleManiassa Demolition voitti joukkuemestaruudet André The Giantilta sekä Hakulta ja keräsi samalla yhdet koko illan suurimmista suosionosoituksista. Nyt Demolition sai "kunnian" painia illan selvimmässä curtain jerk -ottelussa ja olla siinäkin oikeastaan pelkässä statistin roolissa. Koko ottelun ainut pointti oli nimittäin se, että Vince halusi tuoda japanilaisen yhteistyökumppaninsa Genichrio Tenryun ja tämän joukkueparin painimaan WrestleManiaan näyttääkseen WCW:lle, että kyllä WWF:kin osaa yhteistyön japanilaisten promootioiden kanssa. Harmi vain, että itse ottelulla ei ollut sitten paljoakaan tarjottavanaan. Ensinnäkin matsi oli aivan liian lyhyt, ja toiseksi aika harva asia tässä loksahti kohdalleen. Tenryu totta kai teki kyllä parhaansa, liikkui hienosti, väläytti pari nättiä liikettä ja yritti kantaa Smashia sekä Crushia hyvään otteluun. Harmi vain, että Demolition-kaksikko vaikutti sekä epämotivoituneelta että väsyneeltä ja että Tenryun joukkuepari Kitao oli ainakin tämän esityksensä perusteella todella kankea ja varsin turha tapaus painikehässä. Mutta kun kehässä tosiaan oli onneksi edes Tenruy, ei tämä varsin lyhyeksi jäänyt ottelu kääntynyt täysin surkeaksi. Ei tämä silti paljon sen enempääkään ollut, ikävä kyllä. Yksi ottelun tähtihetkistä kuultiinkin selostamon puolelta, kun Heenan ja Monsoon pääsivät vähitellen näyttämään, minkälaista nerokkuutta heidän yhteisselostuksessaan syntyi:

Gorilla: Kitao needs to make a tag to Tenryu.
Bobby: I think he should throw in the towel
Gorilla: What towel?
Bobby: Kitowel.
Gorilla: Kitao is the guy's name.
Bobby: Same to you.
Gorilla: You'd have trouble with his name if it was Fred.
Bobby: His name's Fred Kitao? Silly name for a Japanese wrestler, Fred.
*½ (4:44)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Perfect (c) w/ Bobby Heenan vs. Big Bossman - WWF Intercontinental Championship
Tämä oli illan toinen ottelu, jossa Bobby Heenan siirtyi vielä ringsidelle managerin roolissa. Selostamossa häntä paikkasi Lord Alfred Hayes. Tähän otteluun myös siis päättyi Heenanin managerin ura ppv-tasolla, eikä tämä ollut ollenkaan huono ottelu siihen tehtävään. Kuten olen edellisissä arvosteluissa kirjoittanut, Big Bossman oli feudannut Bobby Heenanin ja koko tämän stablen kanssa syksystä 1990 lähtien. Alun perin feud oli Bossmanin ja Rick Ruden välinen, mutta Ruden lähdettyä WWF:stä feud laajeni koko Heenan Familyn taisteluksi Bossmania vastaan. Nyt WrestleManiaan tullessa Bossman oli piessyt kaikki muut Heenan Familyn jäsenet, mutta yksi oli jäljellä. Tuo yksi oli WWF Intercontinental -mestari Mr. Perfect. Niinpä WrestleManiaan buukattiin ottelu, jossa vihdoin tehtäisiin loppu Heenanin ja Bossmanin väliselle sodalle ja jossa Bossman saisi samalla mahdollisuuden nousta ensimmäistä kertaa urallaan IC-mestariksi.

Ai että, tavallaan tykkäsin tästä kokonaisuudesta paljon mutta tavallaan tämä jäi myös harmittamaan hukatun potentiaalinsa vuoksi. Hukattua potentiaalia tässä (jopa hieman yllättäen) oli painillinen anti. Mr. Perfectin lahjakkuuden ja - noh - suoranaisen täydellisyyden näiltä ajoilta tietävät varmasti kaikki, ja kuten Rumblenkin arviossa kirjoitin, myös Big Bossman on ollut viime aikoina (erityisesti pudotettuaan painoa) kehässä yllättävän pirteä. Niinpä tämä kaksikko lähtikin painimaan oikein kivaa keskikortin ottelua, joka ei toki missään vaiheessa yltänyt mihinkään huippumeininkiin mutta olisi voinut samanlaisena loppuun asti jatkuessaan yltää helposti kolmen tähden arvosanaan. Ikävä kyllä (ainakin tavallaan ikävä kyllä) ottelun meno muuttui kuitenkin hieman puolivälin jälkeen, ja itse painiminen jäi taka-alalle, minkä takia lopulta myös ottelun arvosana jää hieman kolmen tähden alapuolelle. Erityisesti minua harmitti se, että ottelulle ei voitu buukata kunnollista lopetusta, vaan se piti päättää vähän kankealla tavalla. Toisaalta kuitenkaan en voi antaa liikaa kritiikkiä tälle painin taka-alalle jäämiselle, koska se johtui pitkälti siitä, että legendaarinen André The Giant teki ottelun aikana comebackinsa ja saapui ringsidelle auttamaan Bossmania. Vaikka André alkoi nyt olla ihan totaalisen huonossa kunnossa, oli silti mieletöntä nähdä vielä kerran hänet WrestleManiassa rehellisenä facena pistämässä Heenania ja Heenanin kavereita turpaan. Ottelun jälkeen nähty Bossmanin ja Andrén tuulettelu oli todellinen feel good -hetki ja myös unohtumaton WrestleMania-moment. Eli vaikka ottelu jäikin nyt sitten hyvän arvosanan alapuolelle, kokonaisuutena matsi ja post match -meiningit jättivät silti oikein hyvän fiiliksen.
**½ (10:46)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Earthquake w/ Jimmy Hart vs. Greg Valentine
Jimmy Hart oli siis kääntynyt alkuvuodesta 1991 pitkäaikaista suojattiaan Greg Valentinea vastaan, ja näin Valentine oli tehnyt luultavasti WWF-uransa ensimmäisen face-turnin. Uudessa asemassa oleva Valentine oli tietenkin aloittanut vaikean taistelun Jimmy Hartia ja Hartin edustamia painijoita vastaan. Toistaiseksi hän oli ollut pahassa alakynnessä, eikä tilanne varsinaisesti helpottunut nyt WrestleManiassa, kun Valentine joutui kohtaamaan Hartin manageroimista painijoista kaikkein isoimman ja ilkeimmän.

Alkuillasta nähdyllä Bravo vs. Tornado -ottelulla ja tällä matsilla on kova kamppailu siitä, kumpi on WrestleMania VII:n turhin ottelu. Ei liene sattumaa, että molemmissa otteluissa on mukana Jimmy Hartin stablen turhakkeet Dino Bravo ja Earthquake. 'Quakella oli toki tietynlaista big match -potentiaalia ainakin sen osalta, että yleisö vihasi häntä kunnolla, mutta ikävä kyllä Earthquake on lopulta niin pirun yksiulotteinen tapaus, ettei hänessä lopulta vain ollut millään potentiaalia oikeasti mihinkään merkittäviin otteluihin. Niinpä hänet oli nyt ilmeisesti juuri tämän takia tiputettu takaisin squashaamaan alakortin sankareita, missä ei toki ainakaan näin katsojan vinkkelistä ollut yhtään enemmän järkeä. No, ainakaan ei tarvinnut pelätä sitä, että Earthquake nousisi firman päämestariksi. Koko tämä ottelu oli siis aikamoista turhuutta. Ei täyttä paskaa, koska kyllä "Hammer" Valentine nyt osasi rakentaa ottelun jotenkuten järkevästi, mutta puhtaasti huono matsi tämä silti oli. Ei näitä lisää enää, kiitos.
* (3:14)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Power & Glory w/ Slick vs. Legion of Doom
Legion of Doom ei siis päässyt painimaan WrestleManiassa Demolitionia vastaan eikä edes WWF:n joukkuemestaruuksista, vaikka molemmat olivat olleet alun perin suunnitelmissa. Joukkuemestaruuksien ykköshaastajuudesta järjestetyn Battle Royalin Legion of Doom oli kyllä hyvin lähellä voittaa, mutta sitten Power & Glory pilasi kaiken. Herculeksen ja Paul Roman joukkue oli eliminoitu tuosta Battle Royalista jo aiemmin, mutta he eivät sulattaneet tappiotaan vaan hyökkäsivät Legion of Doomin kimppuun ja eliminoivat heidät kostoksi. Niinpä LOD menetti mahdollisuutensa painia joukkuemestaruuksista WrestleManiassa, ja sitä he eivät antaneet Romalle ja Herculekselle anteeksi. Nyt oli Animalin ja Hawkin mahdollisuus päästä kostamaan. Sivuhuomiona mainittakoon, että niin Roma kuin Herculeskin olivat oikeastaan loukkaantuneita tämän ottelun aikaan: Roma oli loukannut kätensä edellisenä iltana (minkä vuoksi se oli tässä ottelussa rajusti teipattu) ja Hercules kärsi puolestaan nivusvammasta. Ottelua ei silti peruttu.

Okei, Earthquake vs. Valentine ja Bravo vs. Tornado ovat ehkä tämän WrestleManian turhimmat ottelut paperilla, mutta tämä saatiin kyllä buukauksellaan tuntumaan vieläkin turhemmalta. Se on sinänsä harmi, koska Legion of Doomin ja Power & Gloryn ottelu kuulostaa sellaiselta, että oikein buukattuna ja sopivasti aikaa saaneena tämä olisi voinut olla vähintäänkin ihan kiva välipalaottelu. Nyt tämmöiselle ei kuitenkaan annettu mahdollisuutta, vaan matsi oli ohi alle minuutissa, joten tästä ei jäänyt käteen mitään muuta kuin pari näyttävää power-liikettä. Onkin taas mielestäni ihan paikallaan kysyä, tarvitseeko WrestleManian kortti todellakin tällaisia otteluita, jos näille ei pystytä antamaan edes yhtään aikaa. No, vähitellen WM VII:n jälkeen WrestleManioiden matsimäärät alkoivatkin sitten laskea reilusti, ja tällaiset totaaliset turhuudet saatiin karsittua tapahtumista pois. Hyvä niin.
½ (0:59)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ted DiBiase vs. Virgil w/ Roddy Piper
Tähän oli tultu: omistaja vastaan palvelija. Ted DiBiase oli nöyryyttänyt Virgiliä kuukausien ajan niin törkeästi, että kaikki toivoivat Virgilin lopulta saavan tarpeekseen ja kääntyvän DiBiasea vastaan. Alkuvuodesta 1991 Virgil alkoikin saada jo hurjia hurrauksia, eikä niitä vähentänyt yhtään se, että muutaman kuukauden ajan color commentatorina toiminut Roddy Piper oli ottanut Virgilin uudeksi suosikikseen ja yritti saada tätä kääntymään DiBiasea vastaan. Lopulta ratkaiseva käänne nähtiin Royal Rumblessa, jossa Virgil sai tarpeekseen ja iski DiBiase päähän tämän omalla Million Dollar Championship -mestaruusvyöllä. Seuraavat kaksi kuukautta Piper omistikin kokonaan siihen, että hän pyrki valmentamaan Virgiliä parhaansa mukaan, jotta tämä olisi valmis painimaan DiBiasea vastaan WrestleManiassa. Feudissa nähtiin myös mind gameseja, kun Virgil muun muassa aiheutti DiBiaselle tv-show'ssa tappion paikallista jobberia vastaan. Lopulta pelit oli kuitenkin pelattu, ja oli itse ottelun aika.

Voi voi, tämä WrestleMania vaikutti pitkään alkupuoliskon ajan (aina Savage vs. Warrioriin asti vähintään) selvästi paremmalta ja lupaavammalta kuin pari edellistä Maniaa. Vaikka tiesin, että Main Event tulisi olemaan aika ankea matsi, toivoin, että Warrior vs. Savagen ja ME:n välissä nähtäisiin vielä muutama kiva matsi. Nyt ikävä kyllä alkaa kuiten vaikuttaa vahvasti siltä, että Warrior vs. Savagen jälkeen ainoaksi kivaksi otteluksi ylsi enää Bossman vs. Perfect. Tässä Virgilin ja DiBiasenkin kohtamisessa oli mielestäni paljon potentiaalia, mutta niin vain taas DiBiasen WM-ottelu tuotti ikävän pettymyksen, kuten oli käynyt parissa edellisessäkin Maniassa. Ottelu alkoi vielä hyvin ja vauhdikkaasti, ja Virgilkin näytti yllättävän pirteältä. Sitten matsi kuitenkin jähmettyi paikoilleen, eikä Virgilillä tuntunut olevan mitään hajua, miten hommaa pitäisi jatkaa DiBiasen kanssa. Sitten huomio kiinnittyikin Virgilin sijaan ringsidellä olleeseen Piperiin, ja lopuksi ottelu sai kankean lopetuksen. Tämmöisenään tämä jäi lähinnä tv-ottelua muistuttavaksi koitokseksi. Sääli.
** (7:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Mountie w/ Jimmy Hart vs. Tito Santana
Jimmy Hartin "uusi" hankinta The Mountie oli esiintynyt ensimmäisen kerran ppv:ssä Royal Rumblessa, ja nyt oli Mountien WrestleMania-debyytin aika. Parin viime kuukauden ajan varsin vakuuttavaa työtä keskikortissa tehnyt Mountie sai nyt vastaansa WWF-konkari Tito Santanan, joka oli yksi niistä harvoista painijoista, jotka olivat painineet toistaiseksi jokaisessa WrestleManiassa. Tässä kohtaa Santanan oma ura alkoi kuitenkin olla jo pahasti ehtoopuolella, ja Santana olikin jumittunut lähinnä alakorttiin jobbailemaan uusille tulokkaille.

Okei. WWF:n oli ilmeisesti fyysisesti PAKKO buukata WrestleManiansa korttiin 14 ottelua. Sitten vasta Warrior vs. Savagen jälkeen huomattiin, että kaikkiin ei olekaan aikaa, joten loppukortin ottelut (Main Eventiä lukuun ottamatta) päätettiin vetää pikakelauksella läpi. Tämä ei tietenkään ole totta, mutta tämä olisi ainut selitys, jonka voisin hyväksyä sille, että VIELÄ TÄSSÄ KOHTAA meidän piti "nauttia" yhdestä täysin turhasta ottelusta, joka kesti juuri ja juuri minuutin. Kuvitteliko WWF OIKEASTI, että yksikään tästä tapahtumasta maksanut (ppv-katsojana tai paikan päälle saapuneena) oikeasti halusi nähdä tässä kohtaa vielä tällaisen turhakeottelun? Vai minkä ihmeen takia tällainen ottelu oikeasti tarvittiin? Aaaaaaargh, pääni ei riitä kestämään tällaista idiotismia. Yksi squash vielä olisi ihan ok, mutta tämä loppukortin rykelmä turhia otteluita ei enää mahdu päähäni. Argh, argh, argh. No, Tito toki yritti tehdä kaikkensa minkä tässä ajassa pystyi. Annan siitä hyvästä puolikkaan.
½ (1:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sgt. Slaughter (c) w/ General Adnan vs. Hulk Hogan - WWF Championship
No niin, vihdoin. Illan Main Event. Eikä mikä tahansa Main Event, vaan USA:n maanpetturi ja Irakin sympatisoija, WWF:n päämestari Sgt. Slaughter vastaan USA:n suurin kansallissankari Hulk Hogan. Tämä oli se feud, josta katsojat olivat saaneet nauttia siitä lähtien, kun Slaughter onnistui voittamaan päämestaruuden Royal Rumblessa. Jos jollekulle ei ollut vielä siis käynyt selväksi, Slaughterin gimmick oli hänen paluustaan lähtien ollut se, että Slaughter oli täysin pettynyt USA:n vellihousuihin, ja niinpä hän oli alkanut kannattaa Irakia ja tämän diktaattorijohtajaa Saddam Husseinia. Loppuvuodesta 1990 Slaughter jopa alkoi saada managerina General Adnanin välittämänä "lahjoja" Husseinilta itseltään. Pelkästään jo tämä osa kuviosta liikkui monien mielestä hyvän maun rajoilla, mutta todellinen hyvän maun rajojen ylittäminen nähtiin siinä vaiheessa, kun räjähdysherkkä tilanne Persianlahden niemimaalla yltyi oikeaksi sodaksi Yhdysvaltojen ja Irakin välillä tammikuussa 1991. WWF ei suinkaan yrittänyt vaimentaa Slaughterin Irak-retoriikkaa, vaan sen sijaan Vince McMahon päätti hyödyntää firmansa isoimman tapahtuman isoimman ottelun rakentelussa oikeaa sotaa (jossa kuoli tuhansia ihmisiä). Monien mielestä tämä oli täysin mautonta, ja aikakauden dirt sheetien mukaan osa WWF:n työntekijöistä harkitsi irtisanoutumista koko kuvion takia. Jopa Irakin-suurlähetystö pyysi WWF:ää laimentamaan Slaughterin sanomaa ja vähintäänkin lopettamaan Husseinin nimen käyttämisen kuviossa, koska he pelkäsivät, että kuvio olisi omiaan vaikeuttamaan USA:ssa asuvien irakilaisten oloja. Kuvion aikana Slaughter heilutti Irakin lippua ja uhkasi muun muassa polttaa Yhdysvaltain lipun. Useat house show -areenat vaativat, ettei tällaisia toimia nähtäisi heidän tapahtumapaikallaan. Lopulta Persianlahden sota päättyi helmikuun lopussa, ja WWF:kin alkoi vähitellen hieman laimentaa koko kuvion volyymia. Feud Slaughterin ja Hoganin välillä oli vietävä silti loppuun saakka, ja niinpä WrestleManiassa Hogan sai vihdoin tilaisuuden puolustaa amerikkalaisten kunniaa Slaughteria vastaan. Panoksena oli tietenkin Slaughterin hallussa oleva päämestaruus, jonka Hogan halusi voittaa vielä kerran.

No niin, nyt kun olen Warrior vs. Savage -ottelusta lähtien jo etukäteen kritisoinut tätä varsinaista Main Eventiä ja samalla joutunut pettymään lähes jokaisen ottelun kohdalla Warrior vs. Savagen jälkeen, on hyvä varmaan todeta, että tämä Hoganin ja Slaughterin ottelu onnistui kuin onnistuikin yllättämään positiivisesti. Heti on tietenkin tarkennettava, että ei tämä missään nimessä siis ollut huippuluokan ottelu. Ei edes kolmen tähden veroinen hyvä ottelu. Mutta kyllä vain, Hogan ja Slaughter onnistuivat puristamaan keskenään kasaan ihan hyväksi luokittelemani matsin, ja sitä en olisi etukäteen näiltä kahdelta odottanut (vaikka olen nähnyt tämän ottelun aiemminkin). Ottelun alkupuolisko eteni vielä perinteiseen Hogan-ottelun tyyliin, ja siinä vaiheessa ajattelin, että olisin antanut tälle ehkä puolitoista tai maksimissaan kaksi tähteä. Mikään ei ollut järisyttävän huonoa, mutta paini ei millään tavalla ylittänyt kiinnostuskynnystä. Sitten kuitenkin Hogan ja Slaughter alkoivat pistää tosissaan itseään likoon, ja erityisesti Hogan teki sellaisia temppuja, mitä häneltä ei yleensä ole nähty. Hogan esimerkiksi nousi yläköydelle ja otti sieltä nätin bumpin vastaan. Slaughter puolestaan yritti liikkua niin kovaa kuin vain pystyi, ja olikin ottelun lopussa silminnähden aivan puhki. Ottelun lopussa Hogan myös bleidasi näyttävästi - jopa niin näyttävästi, että ottelun perinteinen Hogan-lopetuskaan ei haitannut. Kun tähän vielä yhdistetään se, että ottelun yleisö oli aivan täysillä matsissa mukana, niin ei tämä nyt kieltämättä ollut niin huono ottelu kuin olisi voinut luulla. Hyvää on toki se, että tämä oli tietyllä tavalla yhden aikakauden loppu ja että vähitellen Hoganin ja Slaughterin tapaiset äijät alkoivat poistua päämestaruuskuvioista tämän jälkeen. Mutta vielä kerran sedät pääsivät riehumaan WM:n ME:ssä, ja molemmat olivat todellakin päättäneet näyttää nuoremmillekin ansainneensa paikan. Kyllä tästä voi kevyesti hattua nostaa, varmasti niin hyvä suoritus kuin näiltä kahdelta keskenään tässä vaiheessa uraa vain oli mahdollista.
**½ (20:26)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Randy Savage
** Ultimate Warrior
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio WrestleMania VII:stä: Viime vuoden WrestleManian kohdalla kirjoitin pitkästi siitä, kuinka tuota Maniaa on pidetty parhaana alkupään Manioista ja muutenkin erittäin hyvänä WrestleManiana, vaikka koko tapahtumassa ei ole Hogan vs. Warriorin ohella edes yhtään hyvää ottelua. Minun silmissäni WM VI olikin paha pettymys, mutta siihen nähden tämä oli suorastaan iloinen yllätys. Turhauduin kyllä pahasti tuossa loppupuolen squash-sumassa, mutta tässä tapahtumassa oli paljon hyvää! Alkupuolella nähtiin kaksi hyvää joukkueottelua, ja muutenkin kortissa oli useita ihan mukavia koitoksia (Bulldog vs. Warlord, Perfect vs. Bossman, Martel vs. Roberts) - ja jopa etukäteen pahasti pelkäämäni Main Event oli paljon parempi kuin olisin etukäteen uskaltanut odottaa! Kun tähän vielä liitetään pari legendaarista WrestleMania-hetkeä, niin tämähän oli kokonaisuutena Ok tapahtuma. Toki painillinen tarjonta oli edelleen aivan liian ohutta, mutta oikeaan suuntaan oltiin silti menossa.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
3. WWF WrestleMania VII - Ok
Viimeksi muokannut kenitys, 10 Syys 2017, 16:28. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Merovingi
Midcarder
Viestit: 43
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:40

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Merovingi »

Slaughterin maanpetturi-gimmick tuossa maailmanpoliittisessa tilanteessa oli melkoisen mauton valinta, mutta tuolle kohulle haluaisin antaa pienet lisäraamit. Tuolloin kun tilanne oli kiristymässä ja sota oli vasta horisontissa, odotukset olivat että siitä tulee molemmille osapuolille erittäin verinen. Irakin armeija oli taisteluja kokenut joukko, koska se oli ollut vuodet 1980-88 sodassa naapurimaansa Iranin kanssa, jolla oli myös Tasavaltalaiskaartina tunnettu eliittijoukko. Länsimaissa siis odotettiin veristä ja vaikeaa sotaa, mikä loi oman mauttomuutensa Slaughterin gimmickille.

Lopulta ei sodasta tullut liittoumalla niin veristä. Se menetti vain 1800 miestä kaatuneina, mutta Irakin armeija jauhettiin tomuksi ja se murtui täysin. Pelätty Tasavaltaiskaarti osoittautui pelkäksi paperitiikeriksi. Irak menetti lopulta 20 000-35 000 kaatuneina, 75 000 haavoittuneina ja 80 000 jäi sotavangiksi. Maa siis nöyryytettiin täysin koko maailman silmien edessä.

Tuota pelättyä, veristä sotaa, ei nykyään tiedetä. Kaikki vain muistavat kuinka epätasainen Persianlahden sota oli. Täten tuo Slaughterin gimmickin mauttomuus ei saa tarpeeksi lihaa luiden ympärille.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]Progress Chapter 18: The Show We Can’t Call ProgressleMania for Legal Reasons[/align]
Kuva
22.3.2015
Electric Ballroom, Camden, Lontoo

Maaliskuussa 2015 Progress lanseerasi WWE:n Networkia mukaillen oman on-demand palvelunsa (osuvasti Demand Progress -nimellä), jonka avulla minäkin näitä katson. Tämän muutoksen ansiosta Progress pystyi jättämään sisääntulot ja muun tauhkan videolle asti. Lisensoidun musiikin takia sisääntulot oli tähän mennessä leikattu. Sisääntulojen lisäksi pääsemme nauttimaan tästä edes Jim Smallmanin tapahtuman avauspromosta, jossa mies lämmittelee yleisöä stand-up koomikon elkein. Tällä kertaa muistettiin nopeasti muutama viikko takaperin kuollutta Perro Aguayo Jr:a.

En varmaan mainitse joka kerta parhaita paloja näistä avauspuheenvuoroista, ellei niissä ole jotain hauskaa tai tärkeää. Tässä tapahtui puolestaan jotain psykedeelistä. Smallmanin keskeyttää nimittäin iso punainen maskottikoira. Juu. Kyseinen maskotti on ”Download Dog”, Download-musiikkifestivaalin virallinen maskotti. Joka tapauksessa, koira käy antamassa Smallmanille kutsukirjeen Downloadiin. Progress pääsi tosiaan viideksi päiväksi vetämään otteluja kyseisen kesän festareille. Mutta yhdellä ehdolla: Jimmy Havocia ei päästettäisi paikalle. Havoc lähettää välittömästi Paul Robinsonin ja Isaac Zercherin pieksemään maskotin. Miksi käytin juuri kappaleen verran tekstiä tähän?

Kuva Kuva
Zack Gibson vs ”The Beast of Belfast” Damo O’Connor
Zack Gibson oli hävinnyt Natural Progression Serieksen finaalin niukasti Flash Morgan Websterille ja otti nyt uutta vauhtia alakortista. Miehen mielialaa ei myöskään kohentanut rakkaan Liverpoolin aiemmin päivällä kärsimä 2-1 tappio Manchester Unitedille, josta yleisö jaksoi muistuttaa herkeämättä. Vastassa oli massiivinen pohjois-irlantilainen Damo O’Connor, tutummin vain Big Damo. 30-vuotias Damo oli debytoinut jo vuonna 2005 ja oli luonut uraa lähinnä Skotlannin ICW:ssä. Usealle mies on tuttu NXT:stä Sanityn Killian Dainina.

Damo liikkuu isoksi mieheksi hyvin, mutta eipä tässä ole vielä hirveästi huonosti liikkuvia isoja miehiä vastaan tullut. Damo väläytti muutamalla Running Dropkickillä ja varsinkin Dropkick yleisöön oli messevän näköinen, puhumattakaan ison miehen vakioliikkestä, eli Sentonista. Gibson tyytyi työstämään Damon olkapäätä iskuilla ja siihen se ottelu sitten jäikin. Tuntui että avausvaihteelta päästiin hädin tuskin pois, kun kello jo soi. Lopetus oli sentään hyvä. Liverpool-pilkka tosin sattui suoraan sydämeen, Damokin ehti haukkua Steven Gerrardin ”pussyksi.” Hyvä yleisönherättelijä lähinnä Gibsonin ansiosta ja ihan toimiva debyytti Damolle.
** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sha Samuels vs Kyle Ashmore
Sha Samuels oli vastustajaa vailla, sillä Ali Armstrong oli sairastunut juuri ennen tätä tapahtumaa eikä päässyt ottelemaan. Niinpä Samuels päätti esittää avoimen haasteen kenelle tahansa ProJon kasvatille. Haasteeseen tarttui Kyle Ashmore. Ashmore oli debytoinut loppuvuodesta 2014 ja oli saanut muutaman ottelun alleen ENDVR-tapahtumissa, mutta nyt mies astui ensi kertaa kehään päätapahtumassa. Hänen gimmickinsä on parrakkuus. Samuelsia oltiin viimeksi nähty edustamassa Screw Indy Wrestlingiä, mutta mitään siihen viittaavaa ei ollut nyt näkyvissä. Tämä jäi tosiaan Samuelsin viimeiseksi Progress-esiintymiseksi. Sittemmin mies on pyörinyt eniten ICW:n riveissä.

Samuels ei ole koskaan ollut mikään kehätaituri ja se näkyi tässä. Vanhanaikaista brawlaamista ja yleisölle huutelua. Ashmore oli myös aika vihreä. Muutama nätti liike irtosi (kuten Standing Shooting Star), mutta kaikki spottien välissä tapahtuva oli epämääräistä hortoilua. Samuels ei tosiaankaan ole sellainen kaveri, josta olisi kantamaan aloittelevia painijoita. Onneksi tämä pidettiin lyhyenä otteluna.
**

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sumerian Death Squad (Tommy End & Michael Dante) vs Sweet Jeesus (Chuck Mambo & Pastor William Eaver)
Tommy End oli luvannut palata Progressiin kaverin kanssa hävittyään Dave Mastiffille viime tapahtumassa. Tämä kaveri oli Michael Dante ja yhdessä kaksikko muodosti Sumerian Death Squad -joukkueen. Dante oli aloittanut uransa vuonna 2002 ja Death Squad oli paininut joukkueena epäsäännöllisesti jo kymmenen vuotta. Joukkue oli niittänyt menestystä sekä Saksan wXw:ssä että Skotlannin ICW:ssä, minkä takia Dante olikin jo tuttu yleisölle. Vastassa olivat Progressin omat pojat William Eaver ja Chuck Mambo. Kasaan heitetty joukkue oli jo päässyt haastamaan joukkuemestaruuksista ENDVR:ssä, mutta teki nyt joukkuedebyyttinsä myös pääshown puolella. Sanotaan vielä että Sweet Jeesus on aivan mahtava nimi.

No mutta perhana, tämä oli erittäin onnistunut joukkueottelu. SDS oli toki niittänyt mainetta yhtenä Euroopan parhaista joukkueista, mutta myös Sweet Jeesus nosti tasoaan reippaasti. Dante oli erittäin toimiva powerhouse ja End täydensi tuota pakettia aivan loistavasti niillä kuuluisilla murhaavilla potkuilla. kaksikon yhteistyö ja ajoitus sointui loistavasti. Etenkin ottelun alku ja loppurutistukset olivat aivan mahtavia. Ainoa murheenkryyni oli Pastorin ja Mambon hallintaosuus, josta näki että kuinka vähän painikokemusta kaksikolla loppujen lopuksi oli. Se ei onneksi suuremmin haitannut, sillä ottelun tarkoitus oli lähinnä esitellä SDS Progressin yleisölle ja siinä onnistuttiin mainiosti.
*** ½

Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rampage Brown vs Mark Haskins - No DQ
Screw Indy Wrestlingin entiset jäsenet kohtasivat nyt feudinsa ratkaisevassa ottelussa. Nopea kertaus: Rampage oli jättänyt ryhmän kääntyessään naamaksi, Nathan Cruz oli ottanut pallonsa ja lähtenyt kotiin, Haskins oli yrittänyt houkutella Rampagea takaisin, mutta päättikin hyökätä miehen kimppuun Sha Samuelsin ja Martin Stonen kanssa. Viime tapahtumassa kaksikon välinen ottelu oli pysähtynyt kuin seinään Haskinsin viskatessa Rampagea tuolilla diskauksen arvoisesti. Nyt kaunat selviteltäisiin lopullisesti No DQ -stipulaation kera.

Stipulaatiosta ei ihan ehkä kaikkea revitty irti, mutta silti aikaan saatiin sangen hyvä hardcore-mättö. Haskins yritti selvästi hieman psykologisempaa otetta murjomalla Rampagen kättä läpi ottelun. Rampage vastasi voimalla. Valtaosa ottelusta käytettiin yhden tuolin ympärillä ja siitä saatiinkin paljon irti. Japanilainen pöytä saatiinkin mukaan. Sairain spotti nähtiin, kun Haskins teki haavan Rampagen suuhun ja kaatoi suolaa sisään. sairas mies. Samalla tämä ottelu jäi viimeiseksi Screw Indy Wrestlingin tarussa. Haskins luopui paidan käyttämisestä seuraavassa tapahtumassa Samuelsin ja Stonen lähtiessä muualle.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Eddie Dennis & Mike Hitchman vs The Faceless© - Progress Tag Team Title Match
Faceless-joukkio oli saanut limaiset kätensä kiinni joukkuemestaruuksiin sangen hirveän “ottelun” jälkeen. Eddie Dennis janosi edelleen kostoa, mutta Walesin ylpeys tarvitsi uuden joukkuetoverin Mark Andrewsin lähdettyä TNA:han. Niinpä Dennis ajoi Facelessin pois paikalta viime ENDVR:n lopuksi ja kertoi joukkuetoverinsa olevan ”Wild Boar” Mike Hitchman. Hitchman oli myös walesilainen ja Dennisin ja Andrewsin kaveri. Edellisen kerran miestä oltiin nähty Thunderbastard-ottelussa, jossa mies joutui nopeahkon eliminoinnin kohteeksi. Faceless piti edelleen identiteettinsä salattuina. Hurraa.

Eiköhän kaikille ole tullut tässä vaiheessa selväksi, että Faceless on melkoista kuraa. Tämäkin ottelu oli täyttä pakkopullaa. Paul Robinsonin muotoinen mies viettää valtaosan ottelusta kehävuorossa brawlaten tylsästi. Aina välillä vaihdetaan läski Faceless kehään brawlaamaan tylsästi. Ja bonuksena kolmas Faceless sekaantuu tylsästi otteluun. Tässä ei Eddie Denniksen hyvä hot tag ja Wild Boarin räjähtävät liikkeet (kuten vaikuttava Pop Up Powerbomb) hirveämmin auta. DUD-arvosanalta tämän pelastaa lähinnä yleisö ja face-joukkueen kova yritys. ”Shit London Riots” ja ”What’s Your Safeword” chantit olivat vähintään osuvia. Onneksi tätä roskaa ei tarvitse sietää enää kauaa.
*

Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Flash Morgan Webster vs Bubblegum
Kuten aiemmin tuli mainittua, Morgan Webster oli voittanut Natural Progression Series -turnauksen ja netonnut sen ansiosta tulevan mestaruusottelun. Toisin kuin Mark Andrews ennen häntä, päätti Webster odottaa tilaisuuttaan hetken aikaa. Eikä vähiten sen takia, että Jimmy Havoc oli usuttanut kätyrinsä tämän kimppuun ja pilannut voitonjuhlat. Vastassa oli brittiskenen veteraani Bubblegum. 30-vuotias Bubblegum oli tehnyt debyyttinsä vuonna 2002 ja on tullut parhaiten tunnetuksi Preston City Wrestlingin riveissä. Manchester Cityn pelipaitaa pitävä Bubblegum saa luonnollisesti raikuvat buuaukset.

Edellisen ottelun ripuliksi kuvailtavan kokemuksen jälkeen oli hyvää ottaa setti tiukkaa cruiseritoimintaa. Webster alkaa kasvaa sisään rooliinsa underdogina, mutta tämän ottelun todellinen tähti oli Bubblegum. Mies hallitsi yleisöä mainiosti (yleensä kauhaisemalla sukuelimiään ja näyttäessään kansainvälisiä käsimerkkejä), oli mainio pohja Websterin lennokkaimmille liikkeille ja pelasti yhden botchin suorastaan mainiosti. Homma soljui kuin junan vessa Websterin päästessä väläyttämään muutaman kauniin liikkeen, mukaan lukien upean Reverse Ranan. Esimerkillinen keskikortin ottelu, jossa kaikki näyttivät hyviltä.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Will Ospreay vs Marty Scurll vs Noam Dar vs Dave Mastiff vs Paul Robinson vs Jimmy Havoc© - Elimination Match for the Progress Championship
Jimmy Havocin mestaruuskausi oli ylittänyt jo vuoden pituuden. Viimeksi Will Ospreay kaatui mahtavassa ottelussa, mutta voittoon tarvittiin yläköyden poistaminen kokonaan pelistä. Nyt Havoc joutui taas pistämään mestaruutensa peliin monen miehen mittelössä. Jokaisella miehellä oli enemmän tai vähemmän uskottava peruste haastajuudelleen. Ospreay oli hävinnyt vain niukasti ja Havocin kusetuksen takia. Marty Scurll oli voittanut El Ligeron eikä ollut vieläkään saanut reilua mestaruusottelua. Noam Dar ei ollut hävinnyt otteluakaan tuomarin virheestä johtuneen mestaruustappion seurauksena. Dave Mastiff oli voittanut Tommy Endin vakuuttavaan malliin. Ja Paul Robinson… noh, Havoc sai yhden apulaisen mukaan.

Kehätoiminnassa ei ollut mitään vikaa. Hitto, tietyt osat tästä ottelusta olivat aivan mainioita ja jokainen esiintyi edukseen. Mastiff toimi helvetin hyvin isona miehenä, Robinson lensi räsynukkena paikasta toiseen, Dar ja Ospreay villitsivät yleisön, Scurll hoiti oman tonttinsa erinomaisesti ja Havoc oli se halveksuttava mestari. Muutama oikeasti hurja spottikin nähtiin, esimerkkinä Havocin Superplex yläköydeltä kehän ulkopuolelle ja Mastiffin Powerbomb Robinsonille kehästä ulos. Ottelun lopputaistelu oli myös ensiluokkainen vaikkakin melko lyhyt. Myös Havocin ja Robinsonin liiton ensimmäiset raot taottiin maukkaasti. Mutta tämä ottelu kärsii todella pahasti "kaikki babyfacet ovat idiootteja” -syndroomasta. Otteluun lähdettäessä homma on selvä: neljä naamaa yrittää eliminoida kahta heeliä (joista toinen on KAIKKIEN VIHAAMA). Mutta pian homma hajoaa käsiin, kun facet alkavat taistella keskenään. Erityisesti Mastiffin ja Darin eliminoinnit räsähtävät pahasti silmään. Pahin esimerkki on Ospreay, joka kieltäytyy yhteistyöstä Scurllin kanssa, JONKA TAKIA JÄÄ ALAKYNTEEN LOPUSSA. Yleisökin tajusi, miten tyhmästi homma oli buukattu. Huoh. Jos buukkaus ja eliminoinnit olisi hoidettu paremmin, niin tämä olisi ollut omissa kirjoissa huippuottelu. Nyt jäätiin heikoimpaan mestaruusotteluun pitkään aikaan.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Ottelun jälkeisistä tapahtumista:
► Näytä spoileri

*** Sumerian Death Squad
** Mark Haskins
* Bubblegum

Seuraavaksi kai sitten ENDVR numero 10? 11? Ken tietää.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kiitos Merovingille kommentista! Hyviä lisähuomioita tilanteesta :)

Kuva
WCW/NEW JAPAN SUPERSHOW

No niin, sitten oli vuorossa todellista spesiaaliviihdettä. Oikeastaan tämä tapahtuma oli käyty jo hieman ennen WrestleManiaa, mutta se lähettiin Amerikassa ppv:nä vasta WrestleManian jälkeen, joten siksi arvostelukin julkaistaan vasta WrestleManian jälkeen. Kyseessä oli siis todellakin WCW:n ja New Japan Pro Wrestlingin yhdessä järjestämä Supershow (jota mainostettiin Japanissa nimellä Starrcade in Tokyo Dome) - Tokiossa järjestetty jättimäinen painitapahtuma, joka toi yhteen molempien promootioiden parhaat painijat ja joka keräsi lähes 65 000 katsojaa. Se oli huikea yleisömäärä (verrattuna siihen, että WCW:n omat ppv:t Amerikassa keräsivät vaivoin reilut 5 000 katsojaa) ja osoitus siitä, kuinka iso bisnes paini oli Japanissa. Ei siis ihme, että niin WCW kuin WWF:kin tahtoivat näihin aikoihin tehdä tiivistä yhteistyötä japanilaisten promootioiden kanssa. Itse asiassa vielä vuosi sitten WWF oli järjestänyt vähän vastaavanlaisen supershow'n yhteistyössä NJPW:n ja AJPW:n kanssa, mutta sittemmin NJPW ja AJPW (Japanin kaksi isointa, kilpailevaa promootiota) olivat siirtyneet WCW:n yhteistyökumppaneiksi. Samalla WWF oli aloittanut yhteistyökuvion uuden japanilaisen nousevan, enemmän sports entertainment -tyyppisen SWS-nimisen promootion kanssa. WWF järjesti huhtikuussa 1991 SWS:n kanssa yhteistyössä Japanissa oman supershow'nsa. Kuten jo WrestleManian arvostelussa paljastin, SWS:stä ei koskaan tullut Japanissa NJPW:n tai AJPW:n veroista promootiota, ja se kuolikin jo pari vuotta myöhemmin. NJPW ja AJPW sen sijaan ovat edelleen olemassa - NJPW yhä maan merkittävimpänä promootiona, AJPW on puolestaan jäänyt huippuvuosista jälkeen.

Ja sitten itse asiaan. WCW:n ja NJPW:n Supershow oli kokonaisuudessaan pitkä, yli kolmetuntinen tapahtuma, joka lähetettiin Japanissa suorana merkittävimmillä japanilaisilla tv-yhtiöillä. Amerikassa sen sijaan tätä WCW:n ja NJPW:n supershow'ta ei lähetetty suorana eikä edes kokonaisuudessaan, vaan WCW päätti tarjota tämän eräänlaisena "ekstra-ppv:nä" huhtikuun alussa. Tämä lähettiin siis USA:ssa ppv:nä kaksituntisena lyhennettynä versiona, joka myös maksoi selvästi vähemmän kuin normaalit ppv:t (vain 10 dollaria). Show oli suunnattu nimenomaan tämän ajan smark-faneille. Koska arvostelen tässä nimenomaan näitä amerikkalaisia ppv-lähetyksiä, en ota huomioon tässä arvostelussa kuin nuo USA:n versiossa nähdyt ottelut. Lisäksi arvostelen ottelut niiltä osin lyhennettyinä versioina kuin niitä oli amerikkalaista versiota varten klipattu.

Show'n selostajina toimivat Jim Ross ja Tony Schiavone. Backstage-haastatteluita ei nähty, paitsi show'n lopussa, jossa Jim Ross juoksi areenan haastattelupisteelle.

Kuva Kuva
Flyin' Brian & Tim Horner & Z-Man vs. Takayuki Iizuka & Kuniaki Kobayashi & Shiro Koshinaka
Illan avausottelussa kolme WCW:n lupaavaa tähteä kohtasi kolme NJPW:n taitavaa painijaa. Tietämykseni japanilaisesta painista ei yllä niin pitkälle, että osaisin kertoa mitään erityistä taustaa japanilaiskolmikosta: Kobayashi ja Koshinaka olivat jo näihin aikaan konkareita, Iizuka puolestaan vasta uransa alussa. Kaikki ovat tehneet sittemmin merkittävän uran japanilaisessa painissa. Amerikkalaiskolmikostakaan ei ole oikeastaan muuta oleellista kerrottavaa kuin se, että Brianin paikka kortissa kertoo paljon siitä, mihin rakoon hän oli joutunut WrestleWarin jälkeen. WrestleWarissa Pillman teki tosiaan Main Eventissä hullusti töitä, oli ottelun suurin tähti ja lopulta oli jumalauta soikoon lähellä kuolla Sid Viciouksen botchin takia. Kuin ihmeen kaupalla Brian ei kuitenkaan loukkaantunut botchissa pahasti, vaan selvisi sillä, että oli pari viikkoa poissa kuvioista. Kaiken tuon jälkeen Brian oli jumalattoman kuuma nimi, mutta Dusty Rhodes (ja WCW) päätti olla mitenkään hyödyntämättä tätä tilannetta, ja sen sijaan Brian tiputettiin äkkiä takaisin keskikortin kuvioihin. Nyt hän sitten paini joukkueessa vanhan joukkueparinsa ja ikuisen NWA-jobberin kanssa. Tim Horner oli paininut viimeksi ppv:ssä vuoden 1986 Starrcadessa, minkä jälkeen hän oli itse asiassa paininut parin vuoden ajan WWF:ssä (jobberina) ja palannut sitten samaan rooliin NWA:ssa ja sittemmin WCW:ssä.

Ihan mukava avaus illalle, mutta kyllä heti tätä ottelua katsoessa kävi selväksi, että nyt ei ollut kyse perinteisestä amerikkalaisen showpainipromootion ppv:stä. Suurin ero oli tietenkin tunnelmassa: japanilainen yleisö oli aivan toisenlainen kuin amerikkalainen tai eurooppalainen. Yleisön lisäksi huomattavissa oli kuitenkin myös paljon muita pienempiä eroja, kuten se, että kaikki kehän äänet (tuomarin puheet ym.) kuuluivat paljon kovempaa kuin normaalisti. Itse matsikin eteni selvästi erilaisella tyylillä, mikä oli toki odotettavissa. Jännittävästi oikeastaan amerikkalaiset hallitsivat ottelua suurimman osan ajasta - luultavasti tosin sen takia, että ottelusta oli leikattu puolet pois ja tuo leikattu puolikas varmaan oli nimenomaan se japanilaisten hallintaosuus. Flyin' Brian oli ehdottomasti jenkkijoukkueen suurin tähti tarjoilemalla näyttäviä liikkeitä ja hallitsemalla matsia tyylikkäästi. Erityisesti Pillmanin upea Crossbody yläköydeltä ulos kehästä oli pirun tyylikäs. Sen sijaan oli hieman harmi, että japanilaisten hallintaa nähtiin niin vähän aikaa, koska kun he lopussa sitten pääsivät vauhtiin, niin erityisesti nuori Takayuki Iizuka oli aivan hemmetin kovassa iskussa ja nousi ehdottomasti koko ottelun suurimmaksi tähdeksi. Yhtä kaikki, oikein mukava vahvasti cruiserweight-tyyppinen avausottelu, joka jäi tällaisena klipattuna versiona kuitenkin sen verran lyhyeksi ja tarjosi sen verran vähän japanilaisten painijoiden osaamista, että ei tämä kolmeen tähteen yllä. Täyspitkänä versiona olisi varmasti ollut enemmän.
**½ (6:51)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jushin Thunder Liger (c) vs. Akira Nogami - IWGP Junior Heavyweight Championship
Tämä oli Yhdysvalloissa lähetetyn version ainut ottelu, jossa ei nähty ollenkaan amerikkalaisia painijoita. Samalla tämä oli legendaarisen Jushin Thunder Ligerin USA:n ppv-debyytti. Liger oli näihin aikoihin vasta nuori, kovassa nousussa oleva painija, jonka poikkeuksellinen gimmick yhdistettyinä erinomaisiin painitaitoihin oli alkanut viime aikoina luoda Ligerilla hurjaa suosiota Japanissa. Lisäksi Liger oli nyt IWGP Junior Heavyweight -mestari. Ligerin vastustaja oli niin ikään nuori, lahjakas ja lupaava japanilainen painija Akira Nogami, joka oli vuosi sitten lähtenyt NJPW:stä hävittyään Ligerille ja teki nyt tässä tapahtumassa paluunsa vuoden mittaisen tauon jälkeen. Kuluneen vuoden Nogami oli viettänyt Euroopassa kehittääkseen uutta tyyliään ja muokatessaan hahmoaan. Nyt nämä kaksi pääsivät sitten kohtaamaan toisensa mestaruusottelussa.

No voihan höh. Tuo oli päällimmäisin ajatukseni, koska onhan se nyt ihan kaikilla kriteereillä sääli, että tällainen ottelu saa aikaa niukasti alle viisi minuuttia. NIUKASTI ALLE VIISI MINUUTTIA. Ja nyt puhutaan siis tietenkin yhdysvaltalaisfaneille klipatusta versiota. Varsinaisessa show'ssa nämä kaksi vetivät 16-minuuttisen ottelun, mutta USA:n show'ssa tästä hienoudesta tarjoiltiin neljäsosa. Jumalauta mitä pelleilyä. No, Nogami ja ennen kaikkea Liger olivat kyllä tässä rankasti klipatussakin versiossa helvetin viihdyttäviä, ja Liger esitti tässä muutamassakin minuutissa sellaisia upeita high flying -liikkeitä, mahtavia kehäotteita ja siinä ohessa vielä suorastaan esimerkillistä myymistä, että ei voi kuin ihastella. Nogami jäi leikatussa versiossa aika lailla statistin rooliin, mutta hän toimi kyllä Ligerin vastaparina oikein mainiosti, kun Liger loisti täysillä. Juuri Ligerin mielettömän meiningin ansiosta tätä olikin niin ilo katsoa, että kyllä tämä vähäisestä ajastaankin huolimatta nousee ihan hyväksi otteluksi. Sääli sinänsä, että sen enempään ei näillä editoinneilla yksinkertaisesti ollut mahdollisuuksia.
**½ (4:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham & Arn Anderson vs. Masahiro Chono & Mr. Saito
Lisää legendaaristen japanilaispainijoiden USA-ppv-debyyttejä! Monien muiden tulevaisuuden jättinimien tapaan Masahiro Chono oli näihin aikoihin nuori, kovassa nousussa oleva japanilaispainija, joka alkoi vähitellen koko ajan kerätä suurempaa suosiota kotimaansa yleisöltä. Nyt Chono sai kunnian painia legendaarisen japanilaiskonkarin Masa Saiton kanssa samassa joukkueessa Four Horsemen -kaksikkoa vastaan. Mitään kummempaa taustaa tällä ottelulla ei ollut, Horsemen oli vain tullut näyttämään Japaniinkin ylivertaisuutensa. WrestleWarin aikaan loukkaantumisesta kärsinyt Arn Anderson oli jälleen kuvioissa. Sen sijaan Sid Vicious loisti poissaolollaan (Luojan kiitos).

Alkavat nämä tekstini toistaa itseään, kun taas voin todeta, että ottelu oli ihan viihdyttävä ja että sillä oli aivan liian vähän aikaa. Tällä kertaa kyse ei tosin ollut klippauksesta, sillä matsista oli leikattu vain reilu minuutti. Tähän USA-versioon luvattiin show'n alussa seitsemän ottelua, ja nyt niistä on käyty kolme. Kahden tunnin show'sta aikaa on kuitenkin mennyt vasta puoli tuntia. Toivon todella, että viimeiset ottelut käyttävät hyödykseen sen kaiken saamansa ajan olemalla vähintään MOTYC-tasoisia koitoksia. Tässäkin neljän taitavan ja fyysisen painijan matsissa olisi voinut olla mahdollisuuksia ihan mihin saakka tahansa, ja tämä oli myös sopivaa vaihtelua kahteen edelliseen high flying -painotteiseen otteluun. Ikävä kyllä matsi tosiaan aika lailla päättyi seinään pian viiden minuutin jälkeen, joten käteen jäi vain ihan mukava ottelu, ei sen enempää.
**½ (7:43)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Cat vs. El Gigante
Sitten oli vuorossa illan erikoisin ottelu, ja samalla USA-version ainut matsi, jossa ei ollut yhtään japanilaista painijaa. El Gigante oli siis taas pyörinyt viime kuukausien aikana WCW:n kuvioissa ilman mitään varsinaista päämäärää. Giganten käyttäminen missään järkevässä oli edelleen varsin vaikeaa, koska mies ei käytännössä osannut painia ollenkaan. Big Cat oli puolestaan pysytellyt alakortin heelinä ilman mitään mainittavimpia saavutuksia. Tämä koko ottelu oli buukattu Japanin Supershow'hun tietenkin puhtaasti siksi, että WCW halusi tuoda japanilaisten hämmästeltäväksi tämän jättiläismäisen El Gigante -nimisen painijan. Ja kieltämättä Gigante oli aika over Japanissa. Koko siis sittenkin merkitsee.

Huh huh. WCW:n ppv:eissä on onneksi joutunut "nauttimaan" El Giganten "painista" suorastaan hämmästyttävän vähän. Ennen tätä tapahtumaa ainut Giganten ppv-ottelu oli The Great American Bashin 6-Man Tag Team Match, jossa siinäkin Giganten kehärooli oli niin pieni kuin vain mahdollista. Nyt sitten japanilaisten fanien iloksi WCW:n oli tietenkin raahattava Tokioon "maailman suurin painija", ja kyllähän nyt Giant Babaan ja André The Giantiin ihastuneet japanilaiset olivat varsin haltioissaan myös, kun El Gigante nousi kehään. Ongelma oli kuitenkin siinä, että Gigantella ei ollut kokonsa lisäksi käytännössä mitään muita yhtäläisyyksiä Andrén tai Giant Baban kanssa, joten tämä ottelu oli lähinnä kiusallista katsottavaa. Onneksi tämä ei kuitenkaan kestänyt kauaa, joten turhan pitkään tätä katsoessa ei tarvinnut kärvistellä. Annan puoli tähteä ihan vain yleisön mahtaville reaktioille ja sille ajatukselle, että Big Cat sai toimia tässä Giganten jobberina.
½ (2:16)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Hiroshi Hase & Kensuke Sasaki (c) - WCW Tag Team & IWGP Tag Team Championship
Sitten päästiin illan suuriin otteluihin! Ensimmäisenä oli vuorossa matsi, jossa WCW:n joukkuemestarit kohtasivat IWGP:n joukkuemestarit. Panoksena oli molempien mestaruudet! Itse asiassa Steinerit olivat tähän otteluun tullessaan tuplamestareita, koska he pitivät hallussaan yhä myös US Tag Team -mestaruuksia. WCW Tag Team -mestaruudet he olivat puolestaan voittaneet Fabulous Freebirdseiltä - noh, tavallaan kuusi päivää ennen kuin Freebirdsit olivat voittaneet ne. Nyt saatatte kysyä, että mitä helvettiä. Vastaukseni on lyhyt ja ytimekäs: koska WCW. Katsokaas, näihin aikoihin WCW:llä oli tapanaan nauhoittaa kauhea läjä tv-show'ita kerralla yhdessä tapahtumassa säästääkseen rahaa. Tämä aiheutti hassuja tilanteita, jossa painijat olivat oikeasti jo voittaneet/hävinneet mestaruuden mutta esiintyivät seuraavissa live-tapahtumissa (ESIMERKIKSI PPV:EISSÄ) vielä mestarina/haastajina, koska varsinaista mestaruudenvaihdosta ei ollut lähetetty vielä ppv:ssä. Niinpä WCW päätti yksissä tv-show-nauhoituksissa sitten pistää Freebirdsit jobbaamaan vyönsä Steinereilla. Ongelma vain oli se, että Freebirdsien oli tarkoitus voittaa koko vyöt vasta kuuden päivän päästä koittavassa ppv:ssä, joten Freebirdsit päätyivät jobbaamaan Steinereille vyöt, joita he eivät olleet vielä edes oikeasti voittaneet! Siinä teille WCW:tä. No, nyt kaiken sekoilun jälkeen Steinerit olivat siis tuplamestareita, ja nyt heillä oli mahdollisuus nousta triplamestareiksi, kun he kohtasivat yhden Japanin kovimman, taitavimman ja lupaavimman joukkueen. Hiroshi Hase ja Kensuke Sasaki olivat monen muun tässä show'ssa esiintyneen japanilaispainijan tavoin tähän aikaan vielä nuoria ja parhaimmillaan nousemassa suuren yleisön suosikeiksi. He olivat painineet joukkueena nyt noin vuoden, ja nyt he pitivät hallussaan IWGP Tag Team -mestaruuksia. Aikanaan niin Hasesta kuin erityisesti Sasakesta tulisi japanilaisen painin legendoja. Hase itse asiassa on siirtynyt sittemmin politiikkaan.

No nyt alettiin päästä asiaan! Jumalauta mitä menoa! En muista, milloin olisin nähnyt viimeksi yhtä intensiivisen ja hurjan joukkueottelun - ja ennen kaikkea, milloin olisin nähnyt viimeksi yhtä paljon tapahtumia alle 10 minuutissa. Tätä ottelua olisi katsonut helposti vaikka kaksi kertaa pidempäänkin, mutta tämmöisenä 10-minuuttisenakin taisteluna tämä oli aivan saatanallisen viihdyttävää joukkuepainia. USA-versiossa tätä oli lyhennetty 12 minuutin kokonaiskestosta pari minuuttia, mutta nuo pari minuuttia eivät olleet tässä kohtaa kriittisiä. On oikeastaan aika mahdotonta edes kuvailla, mitä tässä tapahtui tai mikä tämän ottelun tapahtumista teki tästä niin kovan matsin, koska tässä ehti tapahtua 10 minuutissa niin helkkaristi asioita, ettei niiden luettelussa olisi mitään järkeä. Jokainen nelikosta pääsi käyttämään omia vahvuuksiaan, joten ottelun aikana nähtiin hurjia Suplexeja, mielettömiä Clotheslinejä, stiffejä potkuja, näyttäviä top rope -liikkeitä ja paljon muuta. Japanilainen painityyli tuntui sopivan Steinereille erinomaisesti, ja veljeskaksikko olikin matsin aikana aivan liekeissä. Tätä on pidetty yhtenä koko vuoden 1991 parhaista otteluista. Itse en ehkä ihan sinne asti yllä arviollani, mikä toki voi johtua siitäkin, että en ole nähnyt tästä ihan sitä kokonaista versiota. Yhtä kaikki, huippuottelu ja yksi parhaista puhtaista 2 vs. 2 -joukkueotteluista koko tämän projektin aikana.
**** (9:49)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Great Muta vs. Sting
Sitten oli illan suuren grudge-ottelun aika. Poikkeuksellisesti japanilaisyleisönkin silmissä The Great Muta oli tässä selvästi heel ja Sting puolestaan rakastettu face. Tarinaa tällä ottelulla todellakin riitti, koska Stingin ja Mutan raju ja henkilökohtainen feud oli saanut alkunsa WCW:ssä vuonna 1989. Lopullista päätöstä vihanpidolle ei ollut koskaan saatu, kun Muta oli lähtenyt WCW:stä ja kokonaan Amerikasta vuoden 1990 alussa. Nyt Sting sitten saapui nousevan auringon maahan saadakseen viimein kostonsa Mutasta ja kohdatakseen hänet vielä kerran rehdissä 1 on 1 -ottelussa. Panoksena ei ollut muuta kuin kunnia - ja enempää tuskin näiden kahden välillä ikinä voisi ollakaan panoksena.

Alan kohta epäillä, että minussa on oikeasti jotain vikaa, kun nämä Mutan ja Stingin ottelut eivät vain millään toimi odottamallani tavalla. Klassikkotapaus on se The Great American Bashin ottelu, joka oli monien mielestä helposti ****-ottelu mutta joka ei vain mielestäni siinä ajassa yltänyt mihinkään muuhun kuin hyvään meininkiin. Silti tuo ottelu on hiuksenhienosti paras näkemäni Muta vs. Sting, koska sen enempää Starrcaden uusintaottelu kuin tämä Supershow'nkaan koitos eivät lopulta vain päässeet tuosta hyvästä tunnelmsta ylemmäs. Tästäkin ottelusta näki, että Mutalle ja Stingille yritettiin kyllä rakentaa Suurta ja Merkittävää ottelua, mutta kun jostain syystä homma ei vain lähtenyt toimimaan missään vaiheessa sillä toivotulla tavalla. Totta kai Sting ja Muta ovat äärimmäisen taidokkaita painijoita, ja keskenään he saivat oikein hyvän ottelun aikaan, mutta. Joku tästä vain puuttui. Paini oli hyvää, mutta ei kuitenkaan sen erityisempää. Tunnelma oli hyvä, muttei kuitenkaan sen erityisempi. Tämän paremmin en osaa edes tätä selittää, mikä on harmi. Haluaisin nimittäin kovasti rakastaa tätä ottelua, mutta tällaisenaan tämä on vain hyvä.
*** (11:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tatsumi Fujinami (c) vs. Ric Flair (c) - IWGP World Heavyweight & WCW World Heavyweight Championship
Sitten. Illan suuri Main Event. Ottelu, jossa oli hurjat panokset. WCW:n päämestaruus vastaan NJPW:n päämestaruus. Amerikkalaisen painin suuri legenda vastaan japanilaisen painin suurlegenda. Molempien maiden taitavimmat tekniikkapainijat vastakkain. Fujinami ja Flair olivat käytännössä painineet yhtä kauan. Heillä molemmilla oli ollut jo tähän mennessä yhtä merkittävä ura. Molemmat olivat olleet käytännössä koko 1980-luvun ajan omien promootioidensa ykkösnimiä. Nyt heidän kirkkaimmat vuotensa olivat ehkä monien mielestä jo takanapäin, mutta niin vain he seisoivat jälleen kerran promootioidensa päämestarina. Ja nyt he kohtaisivat toisensa ottelussa, jossa voittaja saisi haltuunsa molempien promootioiden päämestaruudet. Tämä oli siis paperilla ottelu, jonka suuruutta ei voinut etukäteen vähätellä. Toki taustalla vaani buukkaukseen liittyvä varjo: WCW oli tullut tunnetuksi surkeista lopetuksistaan isoissa otteluissa ja ennen kaikkea Dusty finisheistä, joissa ottelun alkuperäinen lopetus kännettin ympäri. Japanissa puolestaan tällaista buukkausta ei voitu sietää, ja NJPW vaati, että tässäkään tapahtumassa ei nähtäisi yhtään epäselvää lopetusta ottelulla. Samaan aikaan kumpikaan promootioista ei kuitenkaan halunnut, että heidän painijansa menettäisi mestaruudensa tässä ottelussa...

Pitää antaa WCW:llä pisteitä siitä, että vaikka tämänkin ottelun lopetukseen oli taas saatava pakollista sekoilua, ei sitä sekoilua aloitettu kuitenkaan heti kehässä, vaan ottelu sai areenalla ihan arvokkaan lopetuksen ja selvän voittajan. Ottelun jälkeen sitten backstagella alkoi niin sanottu pakollinen säätäminen, järkyttävä mestaruuspelleily ja rematchin rakentelu, mutta voin sen nyt tämän yhden kerran antaa osittain anteeksi, koska itse kehätoiminta pidettiin suurin piirtein järkevänä. Silti tästäkin huolimatta ottelun lopetus oli kieltämättä pienoinen pettymys, koska tästä jäi puuttumaan se todellinen huikea lopputaistelu, mikä johtui juuri siitä, että tähän oli saatava tämä pakollinen "epämääräinen lopetus". Muutenhan ottelu oli juuri niin kova kuin vain Fujinamin ja Flairin ottelulta piti vähintään odottaakin. On silti todettava, että tämä oli aika lailla juuri sellainen oppikirjamainen kahden tekniikkapainiin erikoistuneen konkarin kohtaaminen kuin vain voi odottaa. Ei millään tavalla yllättävä tai sensaatiomainen. On myös todettava, että ehkä Flair ja Fujinami eivät pistäneet tässä ihan kaikkeaan peliin ja että ehkä heillä olisi vielä ollut vähän enemmänkin annettavanaan. Näistä moitteista huolimatta kehässä oli kaksi legendaarista painijaa, kaksi bisneksen parhaimpiin lukeutuvaa miestä. Ei ole siis pienintäkään epäilystä siitä, etteikö tämä olisi ollut pirun kova ottelu. Flair myös bleidasi näyttävästi, ja Fujinami otti Flairin choppeja sillä tahdilla vastaan, että hänen rintansa oli lopussa ihan ruvella. Muuten ottelu oli rakenneltu varsin täydellisesti, ja ottelussa kerrottiin kokonaisuudessa loistava tarina. Eipä tätä voi tosiaan liikaa moittia, tästä olisi monella painijalla opittavaa. Tässä on myös loistava esimerkki siitä, mikä ero on "geneerisellä Flair-ottelulla" ja "geneerisellä Hogan-ottelulla". WrestleManian ME vaikutti aluksi geneeriseltä Hogan-ottelulta, eli pirun tylsältä brawlaukselta (vaikka muuttuikin sitten kovan yrityksen ansiosta ihan hyväksi matsiksi). Tämä puolestaan oli ehkä tietyllä tavalla "geneerinen Flair-ottelu", eli huippuluokan tekniikkamatsi.
**** (23:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Post match -säätö:
► Näytä spoileri
*** Kensuke Sasaki
** Scott Steiner
* Hiroshi Hase

Kokonaisarvio Supershow'sta: Kaksi huippuluokan ottelua, kolme kivaa (ikävästi klipattua) alakortin ottelua, yksi hyvä semi-ME ja ihanan lyhyenä pidetty turha väliottelu. Eipä tätä lyhennettyä amerikkalaistakaan versiosta WCW:n ja NJPW:n yhteisshow'sta voi pitää näillä spekseillä kovin huonona, vaikka olisi toki ollut vielä kivempaa nähdä USA:ssakin kokopitkä versio. Oli miten oli, tämän tapahtuman suurin heikkous oli tietenkin se, että tästä puuttui sellainen varsinaisen "ppv:n fiilis", koska kyseessä oli lähinnä tapahtuma täynnä yhteenkasattuja otteluita ilman mitään järisyttäviä feudeja tai erityisiä tarinoita. Siitä huolimatta tämä oli helposti Hyvä ppv ja oikein mainio suoritus WCW:ltä.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF WrestleMania VII - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUPERBRAWL

Lisää WCW:tä! Oikeastaan tässä firmassa ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten Japanissa järjestetyn Supershow'n, mikä ei sinänsä ollut ihme. Rauhallisuus ei silti tarkoittanut sitä, että WCW:llä menisi kovin hyvin. "Uudeksi pelastajaksi" palkattu pääbuukkaaja Dusty Rhodes ei ollut toistaiseksi onnistunut nostamaan WCW:n suosiota millään tavalla. Oikeastaan päinvastoin: katsojaluvut ja buyratet olivat tällä hetkellä vielä hieman alemmalla tasolla kuin vuosi sitten tähän aikaan, jolloin pääbuukkajana toimi Ole Anderson. Siis sama mies, joka sai kenkää pääbuukkajan paikalta, koska hänen buukkaamanaan WCW veti niin vähän yleisöä. Mutta toki Dusty oli ollut nykyisessä pestissään vasta muutaman kuukauden, eikä hänellä ollut entuudestaan kokemusta esimerkiksi JCP:n tuhoamisesta siihen pisteeseen, että firma oli myytävä Ted Turnerille... Ei vaan. No, ei olla liian ankaria. WCW:llä olisi nimittäin edessään tulevina kuukausina vielä paljon rankemmat ajat. Mutta palataan niihin silloin. Nyt tilanne oli kuitenkin aika tasainen, koska WCW pystyi lohduttautumaan sillä, että WWF:lläkään ei mennyt erityisen hyvin.

Tänä vuonna WCW:n toukokuisen ppv:n nimi oli siis SuperBrawl. Kyseessä oli historian ensimmäinen SuperBrawl, mutta tästä tapahtumasta tuli heti vakituinen osa WCW:n vuosittaista kalenteria, ja itse asiassa tämä nousi yhdessä The Great American Bashin, Halloween Havocin ja Starrcaden ohella WCW:n "neljänneksi isoksi" ppv:ksi. Aikanaan tapahtuman ajankohta siirtyisi toukokuulta vuoden alkupuolelle. Yhtä kaikki, tämän SuperBrawlin selostajina toimivat Jim Ross ja Dusty Rhodes (argh). Haastattelijoina puolestaan nähtiin Tony Schiavone ja Missy Hyatt. Missy jatkoi tässä ppv:ssä jo WrestleWarista tuttua hirveää anglea, jossa hän yritti saada tehtyä haastattelun miesten pukuhuoneessa mutta joutui raivostuneen Stan Hansenin hätistämäksi. Käytännössä koko angle oli vain uusinta WrestleWarista, eikä se tälläkään kertaa ollut hauska eikä Missy osannut tälläkään kertaa näytellä pätkääkään.

Kuva Kuva
Fabulous Freebirds w/ Diamond Dallas Page & Big Daddy Dink vs. Young Pistols - WCW United States Tag Team Championship
WCW:llä olisi ollut erinomainen tilaisuus luopua käytännössä totaalisen turhista US Tag Team -mestaruuksistaan (jotka oli jo kertaalleen hyllytetty ja tuotu sitten takaisin), kun Steinerin veljekset voittivat WCW:n pääjoukkuemestaruudet samalla, kun heillä oli edelleen hallussaan US Tag Team -mestaruusvyöt. WCW ei kuitenkaan tarttunut tilaisuuteen, vaan sen sijaan US Tag Team -mestaruudet vain vakatoitiin, ja nyt sitten entinen joukkuemestarikaksikko Fabulous Freebirds kohtasi WCW:n nuoren ja lupaavan Young Pistols -parivaljakon vakantista mestaruudesta järjestettävässä ottelussa. Mitään kummempaa feudia tai tarinaa ei tämän joukkuemestaruusottelun taustalla ollut. Freebirdsien manageri Diamond Dallas Page yritti edelleen nostaa Freebirdsit koko WCW:n ykkösjoukkueeksi.

Freebirds on siitä hauska joukkue, ettei se missään vaiheessa oikeastaan tällä 1980- ja 1990-lukujen taitteen WCW-runillaan ollut erityisen suosittu tai taitava joukkue, mutta niin vain se sai tasaisesti ruutuaikaa ja pääsi jatkuvasti mestaruuskuvioihin. WCW Tag Team -mestaruuskuvioissa piipahdus oli tällä kertaa jäänyt Freebirdseiltä hyvin lyhyeksi (niin lyhyeksi, että mestaruuskausi kirjaimellisesti loppui ennen kuin alkoikaan), mutta nyt oli vuorossa US Tag Team -mestaruuskuviot. Onneksi Hayesia ja Garvinia vastassa oli varsin lahjakas Young Pistols -kaksikko, joten tämä illan openerkaan ei ollut missään tapauksessa huono matsi. Vähän harmillisesti on silti todettava, että Tracy Smothers ja Steve Armstrong eivät päässeet tässä ottelussa ihan parhaimpaansa. Siitä voi tosin kiittää aika pitkälti buukkausta: ottelu keskeytyi joka kerta ikävästi juuri kun se oli pääsemässä vauhtiin. Ensin sekoiltiin Freebirdsien managerin Big Daddy Dinkin ja Young Pistolsin avuksi saapuneen Brad Armstrongin kanssa. Loppupuolella puolestaan matsi alkoi juuri nousta lupaavasti jo hyvälle tasolle, kun otteluun sitten buukattiin pakollinen ref bump ja todella kummallinen sekaantuminen, mitkä johtivatkin sitten koko matsin päättymiseen. Ottelun lopussa kehään nimittäin ryntäsi kummalliseen lintumaiseen asuun ja maskiin pukeutunut mystinen painija, joka hyökkäsi Pistolsien kimppuun ja liittyi Freebirdsien uudeksi jäseneksi. Selostajat kutsuivat häntä nimellä "Fantasia". Palataan tähän tulevissa arvioissa. Kökön buukkauksen ansiosta tämä jäi vain ihan hyväksi, vaikka aineksia olisi voinut olla hyväänkin joukkueotteluun.
**½ (10:19)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ricky Morton vs. Dan Spivey
Ricky Morton, Tommy Rich ja Junkyard Dog olivat edelleen WCW 6-Man Tag Team -mestarit, mutta koko mestaruuksia ei mainittu tapahtumassa, JYDiä ei nähty show'ssa ollenkaan ja Rich sekä Mortonkaan eivät olleet missään tekemisissä toistensa kanssa, vaikka painivat peräkkäisissä otteluissa. Mitäköhän tästä pitäisi päätellä? Ainakin se, että WCW koki nuo mestaruudet niin tärkeiksi, että niiden puolustamisen sijaan Morton kannatti pistää tässä ppv:ssä painimaan singles-ottelu ilman mitään mainittavaa syytä Dan Spiveytä vastaan. Hävittyään Lugerilla US-mestaruusottelussa Spivey oli taas jäänyt pyörimään rosterissa ilman minkäänlaista päämäärää. Nyt hän sitten sai tilaisuuden nöyryyttää veteraani-Mortonia kerätäkseen jonkinlaista uutta uskottavuutta.

Tietyllä tavalla tämän ottelun voisi melkein luokitella squashiksin, mutta toisaalta ei tämä nyt ihan semmoinen puhtaan perinteinen squash kuitenkaan ollut. Itse asiassa kokonaisaikaansa suhteutettuna tämä oli yllättävänkin tasaväkinen ottelu, ja Ricky Morton näytti tässä loppujen lopuksi varsin hyvältä. Toki Dan Spivey hallitsi ottelua suuren osan ajasta, mutta hän teki sen myös niin hyvin, ettei siitä voi liemmin valittaa. On oikeastaan sääli, että WCW-uransa alkupuolella Spivey joutui painimaan Sid Viciouksen kanssa joukkueena, koska tuon joukkueen meininkiä oli niin tuskaista seurata, että ehdin jo kokonaan menettää uskoni Spiveyhinkin. Ei olisi pitänyt, koska näissä singles-otteluissaan Spivey on osoittanut olevansa enemmän kuin pätevä tapaus. Tämä oli tosiaan aikaansa suhteutettuna oikeastaan varsin kiva välipalaottelu, jossa nähtiin näyttäviä power-liikkeitä, hyvää myymistä ja sähäkkää liikkumista. Kiva pikku välipalaottelu, muttei toki lähtökohtiensa vuoksi siedettävää kummoisempi.
*½ (3:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tommy Rich vs. Nikita Koloff
Sitten oli vuorossa 6-Man Tag Team -mestarikolmikon toinen jäsen Tommy Rich, joka sai vastaansa - kyllä vain - ppv-kehäcomebackinsa tekevän Nikita Koloffin. Tämä oli siis Koloffin ensimmäinen painiottelu ppv:ssä sitten vuoden 1988 The Great American Bashin. Koloff oli kyllä nähty vielä vuoden 1989 WrestleWarin erikoistuomarina, mutta pitkän aikaa hänen kiinnostuksensa koko painibisnekseen oli henkilökohtaisten ongelmien takia erittäin vähäinen. Vuonna 1990 Koloff paini hetkellisesti AWA:ssa, joka oli samaan aikaan kaatumaisillaan lopullisesti. Viimein sitten tämän vuoden WrestleWarissa Koloff teki yllätyspaluunsa WCW:hen, kun hän saapui paikalle luovuttaakseen uuden US-mestaruusvyön Luger vs. Spivey -ottelun voittajalle. Mestaruusvyön luovuttamishetkellä Koloff sitten teki sokeeraavan heel-turnin iskemällä Lugeria mestaruusvyöllä suoraan kalloon ja käymällä mestarin kimppuun. Tuosta lähtien Koloff oli ollut aktiivisesti mukana WCW:n kuvioissa - tavoitteenaan piestä Luger lopullisesti ja nousta jälleen US-mestariksi. Toistaiseksi Koloff ei ollut vielä päässyt kohtaamaan Lugeria, ja nytkin hän joutui vielä todistamaan kuntonsa ottelemalla entistä NWA World Heavyweight -mestaria vastaan.

Painin laadun ja yksittäisten liikkeiden näyttävyyden osalta tämä ei pääse ihan edellisen ottelun tasolle. Muuten tämä oli sen sijaan rakenteeltaan ja merkittävyydeltään aika lailla samanlainen ottelu kuin edellenkinen, joten tätä voitaneen pitää sitten hiukan heikompana versiona äskeisestä ottelusta. Toisaalta tässäkin ottelussa oli ehdottomasti omat hyvät hetkensä: Tommy Rich on ottanut haltuunsa yllättävänkin hyvin tämän tällaisen keskikortin konkaripainijan roolin, ja tässäkin matsissa Rich taas liikkui oikein sulavasti, väläytti pari nättiä liikettä ja myi Koloffin liikkeet oikein hyvin. Koloff sen sijaan ei vakuuttanut tässä matsissa vielä mitenkään älyttömästi, mutta hän hoiti kuitenkin roolinsa ihan kunnialla läpi ja tarjoili myös tyylikkään lopetuksen ottelulle. Kokonaisuutena tässäkään ei ollut otteluna mitään varsinaisesti erityisen heikkoa tai ärsyttävää, joten kyllä tämä arvosanaltaan nousee juuri ja juuri samalle tasolle kuin äskeinen, vaikka hitusen heikommasta kokonaisuudesta oli kyse.
*½ (4:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Theodore R. Long & Johnny B. Badd
Tässä show'ssa nähtiin monen painijan/hahmon ppv-debyytti. Ensimmäisenä vuoronsa sai nuori Marc Mero, joka debytoi varsin mielenkiintoisella hahmolla Johnny B. Badd. Badd oli siis Theodore R. Longin uusin hankinta, ja Baddin hahmoa voinee kuvailla tässä alkuvaiheessa lähinnä homomaiseksi versioksi Little Richardista. Siis niin homomaiseksi, että esimerkiksi tässä debyytissään Baddin esiintyminen ei tuntunut millään tavalla luontevalta. Ajan myötä Baddin hahmo kyllä hieman tasaantui, ja samalla hänestä tuli oikeasti merkittävä osa WCW:n rosteria. Näin alkuvaiheessa... No, Baddin ja Longin promo oli mielenkiintoinen ja jätti odottamaan varsinaista kehädebyyttiä, jota ei kuitenkaan tänään nähty.

Kuva Kuva
Dustin Rhodes vs. Terrence Taylor w/ Alexandra York & Mr. Hughes
York Foundationia edustavan Terry Taylorin hahmo oli kehittynyt viime näkemältä sen verran, että Taylor oli ottanut muuttanut nimensä muotoon Terrence Taylor. Lisäksi Yorkin ryhmittymä oli saanut uuden jäsenen, kun aikaisemmin Big Cat -nimellä paininut Curtis Hughes liittyi joukkueeseen pukuun pukeutuneena bodyguardina. Yorkin tavoitteena oli myös saada rekryttyä lupaava nuori painija Dustin Rhodes joukkoihinsa, mutta Rhodes ei alistunut Yorkin viehätysvoimalle (ei ainakaan kayfabessa). Niinpä York pisti parhaansa miehensä Terrence Taylorin Rhodesin kimppuun, ja lopulta näiden kahden välille buukattiin ottelu SuperBrawliin.

Voi höh. Tässä ottelussa olisi ollut varmasti potentiaalia paljon enempäänkin kuin mikä oli varsinainen lopputulos. Osittain matsin buukkauskin oli varsin heikkoa, mutta ehkä silti suurin ongelma oli se, että Dustin Rhodes oli tosiaan vielä turhan vihreä näihin isoihin otteluihin. Oikeastaan Rhodesin vihreys tulee hyvin esiin juuri tässä, että vastustajan laadusta huolimatta hän itse ei oikeastaan pystynyt parantamaan suoritustaan millään mainittavalla tavalla. Nyt Rhodesilla oli kuitenkin vastassaan selvästi parempi vastustaja kuin viime ppv-ottelussaan (eli Buddy Landel), mutta Rhodesin suoritus oli ihan samaa tasoa kuin Landelia vastaan. Ei siis mitenkään erityisen huonoa tai ärsyttävän kökköä, mutta sellaista perusvarmaa painimista. Terry Taylor hoiti kyllä tässä ottelussa roolinsa aivan loistavasti, ja ehdittiin tässä nähdä vähän myös Taylorin hyvää painimista, mutta lopulta buukkaus sitten esti Taylorin mahdollisuudet kantaa ottelua sitä pidemmälle. Juuri kun Taylorilla olisi siis ollut mahdollisuus viedä ottelu seuraavalle asteelle, päätettiin otteluun sotkea Alexandra York ja Mr. Hughes, minkä jälkeen loppupuoli olikin lähinnä sekaantumisten kanssa sekoilua. Harmi, nyt tämä jää tällaisenaan niukin naukin ihan ok:ksi tv-ottelutasoiseksi koitokseksi.
** (8:05)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Black Bart vs. Big Josh
Sitten oli vuorossa todellinen erikoisottelu ja samalla illan toinen WCW-ppv-debyytti. Ja debyytillä en siis tarkoita NWA-konkari Black Bartia, joka oli vuosien poissaolon jälkeen tehnyt paluunsa WCW:hen. Viimeksi Bart oli nähty JCP:n ppv:ssä vuonna 1985, ja nyt hän oli vahvasti uransa ehtoopuolella. Dusty Rhodes oli kuitenkin päättänyt palkata Bartin takaisin, koska hän oli saanut idean uudesta Desperados-nimisestä cowboy-stablesta. Tuon stablen muodostivat Bartin lisäksi Dutch Mantell ja uuden cowboy-gimmickin omaksunut Moondog Rex. Heitä ei kuitenkaan tässä ottelussa nähty ringsidellä - ehkä siksi, että Bartin sijaan tässä ottelussa piti alun perin nähdä Larry Zbyszko, mutta hän loukkaantui viime hetkellä. Desperados-stable oli muuten taas todellinen WCW:n aivopieru: se ei suinkaan pyrkinyt otteluiden tai mestaruuksien voittamiseen - vaan löytämään ihailemansa Stan Hansenin, jotta he saisivat tämän johtajakseen. Siis saman Stan Hansenin, joka pyöri säännöllisesti WCW:ssä ja esiintyi muun muassa heti tämän ottelun jälkeen. Ja silti he eivät onnistuneet löytämään häntä. Mikä pahinta, edes Desperados-stable ei ollut pahin tähän otteluun liittyvä aivopieru. Bartin vastustaja oli nimittäin Big Josh. Toisin sanoen konkaripainija Matt Borne, joka oli paininut historian ensimmäisessä WrestleManiassa ja josta tulisi aikanaan Doink The Clown. Viime vuosina Borne oli paininut lähinnä Japanissa, WCCW:ssä ja USWA:ssa, kunnes vuoden 1991 alussa WCW palkkasi hänet. WCW päätti kuitenkin kehittää gimmickin, jossa hän olisi hyväntuulinen Pohjois-Amerikan perämetsistä kotoisin oleva tukkijätkä, joka ei edes osaisi varsinaisesti painia vaan tykkäsi vain hakata ilkeitä tyyppejä turpaan. Samalla hänelle annettiin nimeksi Big Josh. Osa faneista toki tunnisti, että hän oli yli 10 vuotta alalla ollut Matt Borne, mutta se ei WCW:tä haitannut. Ja mikä parasta: tosimiehen aseman todistaakseen Josh saapui tähän otteluun taluttaen KAHTA ELÄVÄÄ KARHUA. Kyllä, kahta karhua. Talutushihnoissa. Olen nähnyt kaiken.

Ok. Mitä tähän oikein voisi järkevästi sanoa? Tulevaisuuden Doink The Clown saapuu kehään gimmickillä, että hän ei ole käytännössä painija vaan epämääräinen voimakas perämetsien mies. Ja todistaakseen tämän hän tekee sisääntulon kahden KARHUN kanssa. Kahden oikean karhun. Kyllä, haluan korostaa tätä vielä kerran. Karhut tietenkin talutettiin nopeasti sisääntulon jälkeen takaisin backstagelle, koska - noh, ne olivat vittu OIKEITA KARHUJA. Joilla ei ole mitään tekemistä painikehän läheisyydessä. Mutta ilmeisesti WCW koki silti tarpeelliseksi saada heidät Big Joshin sisääntuloon. No, tuo sisääntulo kieltämättä oli ainut asia, mikä tästä matsista jäi mieleen, koska muuten tämä oli kaikin puolin täysin yhdentekevää ja turhaa painia. Ei mitenkään katastrofaalisen kamalaa tai hirvittävää, mutta puhtaasti kehnoa ja ei millään tavalla kiinnostavaa. Hassua oli toki sekin, että Big Josh - jonka ei pitänyt olla millään tavalla koulutettu painija - kiskoi Black Bartia kanveesiin muun muassa Japanese Arm Dragin tapaisilla liikkeille. Että sillä tavalla. Kokonaisuutena siis puhtaasti huono ottelu.
* (3:46)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Paul E. Dangerously & Stan Hansen
Tässä välissä nähtiin WCW:n ohjelmiston vakionumeroksi muodostanut "Dangerous Zone" -haastattelusegmentti, jossa Paul E. Dangerously saapui siis kehään haastattelemaan jotakuta painijaa. Nyt hän siis haastatteli Stan Hansenia - samaa miestä, jota Desperados-stable oli yrittänyt hyvän aikaa metsästää. Koko Dangerouslyn ja Hansenin haastattelusegmentissä ei ollut mitään sisältöä. Hansen haukkui kehässä Dustin ja Dusty Rhodesia. Sitten hän sylki purutupakkaansa ympäri kehää. Lopuksi Hansen lähti paikalta ja jätti Dangerouslyn yksin kehään, minkä jälkeen Dangerously ilmoitti "lopettavansa tämän vitun homman". Ok.

Kuva Kuva
Tim Parker vs. Oz w/ The Great Wizard
Sanoin äskeisen ottelun kohdalla nähneeni kaiken. Otan tuon kommentin takaisin. NYT olen nähnyt kaiken. Aloitetaan helpoimmasta: Tim Parker oli paikallinen jobberi, jolla ei ollut mitään roolia tässä ottelussa. Oz sen sijaan... No niin. Tämä oli siis koko Oz-gimmickin ppv-debyytti. Olette saattaneetkin joskus kuulla klassikkoelokuvasta nimeltä Wizard of Oz. Noh, Ted Turnerin omistama TBS oli nyt ostanut televisiointioikeudet tuohon elokuvaan - ja sitä promotakseen he päättivät, että WCW tarvitsee painijan nimeltä Oz. Eikä suinkaan vain painijan nimeltä Oz, vaan nimenomaan tuon elokuvan teemaa imitoivan suuren, mahtavan ja vihreän Oz-hahmon. Ja jotta kaikille kävisi selväksi, mistä viittauksesta olisi kyse, Oz tekisi sisääntulonsa eräänlaisesta "linnasta" managerinsa Great Wizardin kanssa - ja ennen Ozin saapumista sisääntulorampilla nähtiin vielä lyhyt "etukäteisnäytelmä", jossa elokuvasta tutut Tin Man, Scarecrow, Lion ja muut juoksentelivat ympäriinsä. Ei, en keksi tätä päästäni. Enkä edes osaa selittää tätä puoliksikaan tarpeeksi hyvin, katsokaa nyt vain tämä video:



Niin ja saatatte miettiä tietenkin, kuka tuo mystinen Oz oikeasti oli. No, se oli tietenkin Kevin Nash, joka oli sisääntulonsa ajan pukeutunut kummalliseen naamariin mutta riisui sen sitten kehässä pois. Hänen managerinsa The Great Wizard? Vielä kummallisempaan naamariin pukeutunut Kevin Sullivan, joka rääkyi "Welcome to Oz" -lausetta koko sisääntulon ajan. Tämä, tämä on mieletöntä.

Tämän kohtaamisen voi ylipäänsä laskea vain vaivoin painiotteluksi - ja siitäkin huolimatta juuri painillinen anti oli ehdottomasti parasta, mitä tällä kamaluudella oli tarjottavanaan. Jos edelisessä ottelussa nähty Big Joshin sisääntulo kahden karhun kanssa tuntui jo täydelliseltä idiotismilta, nyt oli vuorossa jotain kymmenen kertaa pahempaa. Oikeastaan tätä Ozin ja hänen The Wizard -managerinsa sisääntuloa ja koko kauneutta on yksinkertaisesti täysin mahdoton kuvailla sanoin, se on pakko kokea itse. Kyllä, tätä WCW meille halusi tarjoilla. Tällä tavalla he halusivat tuoda Kevin vitun Nashin "uudelleenpaketoituna" rosteriinsa. Kevin Nashin, josta tulisi pari vuotta myöhemmin koko WWF:n ykkösnimi Diesel-gimmickillä. Ei saatana WCW. Ei saatana. Muuta sanottavaa minulla tästä ei ole. Ottelua on tosiaan turha arvioida, koska koko kohtaaminen oli ottelu vain nimellisesti.
DUD (0:26)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Flyin' Brian vs. Barry Windham - Taped Fist Match
Flyin' Brianin asema oli tässä face-porukan Four Horsemenia vastaan käymässä sodassa ollut WrestleWarin jälkeisistä kuvioista lähtien lähinnä taistella epätoivoisesti Barry Windhamia vastaan ja ottaa häneltä turpaan suurimmassa osassa tapauksista. Kuten jo WCW/New Japan Supershow'n arvostelussa sanoin, WCW olisi voinut tehdä tässä kohtaa Brianista tähden. Sen sijaan he päättivät munia kaiken ja jumittaa hänet keskikortin jobberiksi. Nyt Brianilla oli mahdollisuus kääntää tilanne vielä edukseen ja päihittää Windham ottelussa, jossa diskauksia ei tunnettu ja jossa painijoiden nyrkit oli teipattu paksusti.

Tämän ottelun suurin ongelma olikin (typerän stipulaation lisäksi) siinä, että matsi kesti aivan liian vähän aikaa. Pidempänä ja hyvin rakenneltuna 15-minuuttisena kohtaamisena Windhamin ja Brianin matsi olisi saattanut olla vähintään hieno, ellei parhaimmillaan jopa huipputasoa. Nyt aikaa oli kuitenkin vain hieman päälle viisi minuuttia, ja siinä ajassa ei ikävä kyllä tehdä ihmeitä. Erityisesti Brian kyllä yritti taas kaikkensa: Pillman liikkui upeasti kehässä, täräytti Windhamille pari todella näyttävää potkua ja veti myös tyylikkään loikan ulos kehästä. Toki myös Windham hoiti roolinsa kunniakkaasti. Hattua pitää myös nostaa molemmille siitä, että bleidasivat tällaisessa ottelussa, johon veri aika olennaisena osana kuuluu rajujen nyrkiniskujen seurauksena. Eli kokonaisuutena tämä oli minun silmissäni ihan hyvä ottelu, joka kuitenkin päättyi aivan liian aikaisin kesken kaiken eikä siksi yllä korkeampiin arvosanoihin. Hassua tässä on se, että luulin etukäteen ehkä jopa yliarvostelleeni tämän. Päinvastoin. Osa arvostelijoista oli antanut tälle arvosanaksi jopa ***½, missä on aivan helvetisti liikaa pelkästään siitä ilosta, että Brian Pillman ja Barry Windham olivat samassa ottelussa. Kolmen ja puolen tähden ottelulta pitää pystyä vaatia vähän enemmän kuin mitä tässä nähtiin.
**½ (6:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Diamond Dallas Page, Diamond Dolls & Diamond Studd
Voi veljet, seuraavaksi oli luvassa vielä yksi WCW-debyytti. Eikä suinkaan mikä tahansa debyytti, vaan itsensä Diamond Studdin saapuminen WCW:hen! Kyllä vain, tässä samaisessa SuperBrawlissa meille tarjoiltiin siis sekä Kevin Nash että Scott Hall uusilla, kammottavilla gimmickeillä. Tämän segmentin nimi oli "Diamond Mine", ja se oli Diamond Dallas Pagen uusi talk show. Mitään varsinaista pointtia koko anglella ei ollut: Page vain haukkui Lex Lugeria, Stingiä ja Steiner-veljeksiä. Sen jälkeen meille näytettiin satunnainen video Lugerin ja Stingin haastattelusta, minkä jälkeen nojatuolissa istuva DDP sivuutti koko aiheen ja alkoi hehkuttaa uutta painijaa, joka saapuu hänen manageroitavakseen. Tuo uusi painija oli siis DIAMOND STUDD - käytännössä Scott Hall, joka oli sitten edellisen esiintymisensä (vuoden 1989 TGAB) värjännyt hiuksensa mustaksi, ajellut mahtavat hiuksensa ja muuttanut muutenkin tyylinsä. Kokovartalohaalariin pukeutunut Studd oli käytännössä köyhän miehen Rick Rude: ylimielinen ja hyvännäköinen naistenmies. DDP käskikin paikalla olleita Diamond Dollseja riisumaan Studdilta haalarin, ja sen alta paljastuivat upeat pinkit painipöksyt, jotka jalassa Studd poseerasi hetken aikaa. DDP ilmoitti, että he aloittavat kesällä kiertueen, jossa Studdille etsitään sopiva valet. Koko promo oli kamalaa paskaa, ja myös DDP tuntui olevan samaa mieltä, koska promon lopuksi hän totesi "Let's get the fuck out". Tuon ei tietenkään pitänyt kuulua enää lähetyksessä, mutta DDP:n mikki oli vielä päällä. DDP oli vähällä joutua pahoihin ongelmiin kiroiltuaan suorassa lähetyksessä, mutta selvisi kuitenkin varoituksella.

Kuva Kuva
Sid Vicious vs. El Gigante - Stretcher Match
Huh huh, tämä show sen kuin jatkaa kovien buukkausten sarjaa. Nyt vuorossa oli siis kahden jättiläisen kohtaaminen Stretcher Matchissa. Käytännössä Giganten ja Viciouksen feud oli alkanut WrestleWarista, ja siitä lähtien WCW oli mehustellut tällä kahden ison miehen taistelulla. Ikävä kyllä WCW:n ja Sidin pitkän aikaa jatkunut sopimuskiista (Sid vaati WCW:ltä koko ajan enemmän rahaa ja isompia kuvioita, mikä oli sinänsä perusteltua, koska hän oli jostain käsittämättömästä syystä yksi koko firman suosituimpia painijoita, mutta WCW ei suostunut hänen vaatimuksiinsa, koska suosiostaan huolimatta Sid ei ollut kertaakaan osoittanut pystyvänsä oikeasti vetämään uusia katsojia tapahtumiin) oli ajautunut umpikujaan. WWF oli tehnyt Sidile tarjouksen, johon tämä oli tarttunut, vaikka hänellä oli sopimus WCW:n kanssa voimassa syyskuulle asti. WCW oli kuitenkin valmis antamaan Sidin istua sopimuksensa loppuun asti kotonaan tämän ppv:n jälkeen, ja itse asiassa Sid vedettiin kaikilta kiertueiltakin pois jo huhtikuussa, kun sopimuskiista tuli päätökseensä. Niinpä Sidin ja Giganten feudia ei ollut rakenneltu enää mitenkään viimeiseen kuukauteen, mutta Sid saapui kuitenkin tähän ppv:hen ottelemaan vielä (toistaiseksi) viimeisen ottelunsa WCW:ssä. Ottelun stipulaationa oli periaatteessa se, että toinen painija pitäisi raahata areenalta pois paareilla. Tarkemmin sääntöjä ei selitetty.

Mikä helvetti tämä ottelu oli? Tai ei tätä kyllä voi hyvällä tahdollakaan kutsua oikeaksi painiotteluksi, koska kehään oli päästetty toisiaan vastaan "painimaan" kaksi miestä, joista kummallakaan ei ollut käytännössä pienintäkään käsitystä painimisesta. Ottelun ainut ongelma ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut se, että kehässä ei nähty mitään edes etäisesti painia muistuttavaa. Ei, ensinnäkin tätä ottelua mainostettiin STRETCHER MATCHINA, joka päättyisi siihen, että toinen "jättiläisistä" raahattaisiin paareilla pois paikalta. No, ottelu sen sijaan päättyi AIVAN NORMAALIIN SELÄTYKSEEN ja KETÄÄN EI LOPULTA RAAHATTU PAAREILLA POIS PAIKALTA. Mitä helvettiä WCW? Mitä? Lisäksi ottelun lopetus tuli täysin puskista, oli todella typerän oloinen ja... noh, oli muutenkin aivan käsittämätöntä buukkausta. Toisaalta se oli WCW:n tapa sanoa Sidille hyvästit, joten en ole yllättynyt. Eivätkä ongelmat suinkaan päättyneet kellonsointiin, vaan ottelun jälkeen kehään ryntäsivät Kevin Sullivan ja helvetti soikoon WCW-debyyttinsä tekevä ONE MAN GANG. OMG ja Sullivan hyökkäsivät sitten Giganten kimppuun ja yrittivät piestä hänet. Lopulta Sullivan heitti Giganten silmiin jotain jauhoa, ja OMG iski häntä kerran paareilla selkään. Kuulostaa ihan ok:lta, mutta Gigante ei edes tippunut polvilleen tämän iskun seurauksena. Jostain syystä OMG ja Sullivan olivat kuitenkin tyytyväisiä suorituksiinsa, ja he vain poistuivat tämän jälkeen paikalta, ja Gigante seurasi heitä rauhallisesti hetken päästä perässä. MITÄ? MIKSI? ARGH. Tämä oli kaikin puolin aivan kamalaa paskaa.
DUD (2:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Butch Reed vs. Ron Simmons - Thunderdoom Cage Match
Butch Reedin ja Ron Simmonsin menestyksekäs Doom-joukkue oli hajonnut lopullisesti WrestleWarissa, kun Reed ja Theodore R. Long olivat kääntyneet Simmonsia vastaan ja piesseet hänet hävityn joukkuemestaruusottelun jälkeen. Simmons oli siis kääntynyt samalla faceksi, ja tuosta lähtien hän oli janonnut kostoa Reediltä. Nyt hänellä oli mahdollisuus saada sellainen tässä ovelasti nimityssä "Thunderdoom Cage Matchissa", joka oli siis ihan normaali häkkiottelu mutta joka oli saanut nimensä siitä, että tässä Doom-joukkueen jäsenet selvittelivät nyt välejään. Lisäksi Doomin entinen ja Reedin nykyinen manageri Theodore R. Long roikkui kehän ajan minihäkissä kehän yläpuolella, jottei hän voisi sekaantua otteluun. Joka siis käytiin häkissä. Ja häkkiottelu on alun perin kehitetty sen takia, ettei kukaan voisi sekaantua kehätapahtumiin, koska sitä ympäröi teräshäkki. En mene tähän tätä pidemmälle.

Tällä ottelulla oli vähän samanlainen ongelma (ei tosin samoista lähtökohdista) kuin Pillman vs. Windhamilla. Mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin, mutta niitä ei onnistuttu käyttämään. Tässä ottelussa ongelma ei kuitenkaan johtunut siitä, että kehässä oli kaksi todella kovaa painijaa ja että heille annettiin aivan liian vähän aikaa. Simmons ja Reed eivät misään nimessä olleet Windhamin ja Pillmanin veroisia painijoita, vaikka oikein intensiivisiä brawlereita olivatkin. Aikaakin ottelulla oli ihan kohtuullisesti (10 minuuttia). Ongelma oli enemmän siinä, että tuota aikaa ei käytetty täysillä hyödyksi ja että lopulta ottelu päättyi juuri silloin, kun se oli pääsemässä kunnolla vauhtiin. Reed ja Simmons kyllä tarjosivat ottelun aikana ihan hyvää brawlausta, ja ottelu eteni luontevasti, mutta jotenkin koko ajan toivoin, että matsissa päästäisiin vielä enemmän kunnon intensiiviseen tappeluun. Kun sitten alkoi vaikuttaa siltä, että nyt siihen päästään, niin ottelu päättyikin täysin yllättäen ja taas aivan puskista tulleella tavalla. Harmi, koska toisella tavalla buukattuna tämä olisi voinut olla sellainen hyvä, väkivaltainen brawlaus. Nyt tämä jää semmoiselle ihan hyvälle tasolle, mikä toki sekin on enemmän kuin suurin osa tämän illan otteluista.
**½ (9:39)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Lex Luger & Sting - WCW Tag Team Championship
Scott ja Rick Steiner olivat elämänsä vedossa. Maaliskuussa he olivat käyneet Tokiossa voittamassa IWGP Tag Team -mestaruudet Hiroshi Haselta ja Kensukse Sasakilta, joten nyt he olivat sekä WCW:n että NJPW:n hallitsevat joukkuemestarit. Lisäksi Steinereilla oli takanaan pitkä voittoputki, eikä kukaan WCW:n joukkueista tuntunut pärjäävän heille. Ehkä juuri sen takia heidän uusiksi haastajikseen nousivat kaikista maailman ihmisistä US Heavyweight -mestari Lex Luger ja Sting. Siis samat Luger ja Sting, jotka olivat pitkän aikaa tehneet yhteistyötä Steinereiden kanssa. Koko nelikko oli erinomaisia ystävyksiä keskenään. Eivätkä Luger ja Sting suinkaan olleet puukottaneet Steinereita selkään, eikä tässä ottelussa ollut mitään muutakaan draamaa. Helvetti, tässä ottelussa ei ollut mitään KUVIOTA. Jostain syystä Luger ja Sting olivat vain saaneet idean, että he voisivat yhdistää voimansa joukkueena ja haastaa Steinerit joukkuemestaruusotteluun. Steinerit olivat tietenkin suostuneet tähän haasteeseen. En ole ollenkaan tätä ottelua vastaan, mutta olisiko joku WCW:ssä voinut keksiä vaikka oikean syyn sille, miksi tämä ottelu buukattiin? Ilmeisesti ei.

En muista, milloin viimeksi olisin katsonut jonkun ottelun kokonaan uudestaan tarkastaakseni, olenko jotenkin katsonut koko matsin ihan unessa, koska mielipiteeni tuntuu poikkeavan niin totaalisesti kaikkien muiden arvostelijoiden näkemyksestä. Nyt tuli kuitenkin vastaan tällainen harvinaisuus. Nähtyäni tämän matsin ensimmäisen kerran olin siis sitä mieltä, että tässä oli helvetisti potentiaalia ja että koko nelikko painoi varsinkin ottelun alkupuolella täysiä, mutta erinäisten ongelmien takia (palaan niihin kohta) matsi ei silti täyttänyt sille asetettuja kovia odotuksia. Arvioin ottelun hyvän ja hienon rajalle. Sitten kun olin katsonut koko tapahtuman ja aloin lukea muita arvioita, huomasin, että osa piti tätä ottelua koko vuoden parhaana otteluna - vähintäänkin yhtenä vuoden parhaista joukkueotteluista tai otteluista WCW:ssä. Osassa arvioista puhuttiin koko vuosikymmenen parhaisiin joukkueotteluihin kuuluvista matseista. Niinpä minun piti oikeasti katsoa tämä ottelu uudestaan varmistaakseni, että olin nähnyt oikean ottelun. Ja kyllä minä olin. Ja ei, tämä ottelu ei minun mielestäni ole millään a) huippuottelu, b) vuoden paras ottelu tai c) yksi vuosikymmenen parhaista joukkueotteluista. Pelkästään tähän mennessä vuoden '91 aikana olen nähnyt jo parikin tätä ottelua parempaa joukkueottelua. SILTI on tietenkin todettava, että tämä oli (varsinkin toisen katsomisen jälkeen) mielestäni hieno joukkueottelu ja että paikoitellen tämä oli tosiaan aivan huippumeininkiä. Erityisesti ottelun ensimmäiset reilut viisi minuuttia olivat aivan täydellistä meininkiä: ensin loistavasti rakenneltu rauhallinen startti, joka kääntyy vähitellen perhanan intensiiviseksi meiningiksi. Koko nelikko painoi oikeasti ihan täysiä, otti rajua bumppia (Rick Steiner esimerkiksi myi Lugerin Lariatin täydellä voltilla lähes niskoilleen), väläytti helkkarin hienoja heittoja (mm. Rickin German Suplex Lugerilla ja Scottin Top Rope Belly to Belly Suplex Stingille) - ja Sting tarjoili vielä yhden näyttävimmistä high flying -liikkeistä vetämällä vauhdista upean Diven ulos kehästä suoraan Rick Steinerin päälle. Jos matsi olisi jatkunut suurin piirtein tällaisena vähintään 15 minuuttia, kyseessä olisi todellakin ollut MOTYC-tasoinen ottelu, ehkä jopa vuoden paras. Mutta kun niin ei käynyt.

Nyt sitten tulevat ne ottelun ongelmat, jotka häiritsivät minua liikaa. Ensinnäkin ottelu kesti aivan liian vähän aikaa. Olen valittanut ottelun kestoista usein ennenkin ja todennut, että on vain hyvin harvoja poikkeuksia, jossa alle 15-minuuttinen ottelu yltää huippuarvosanaan. Silloin koko ottelun on pitänyt olla kestoltaan ihan täydellistä meininkiä ilman minkäänlaisia ongelmia tai heikkouksia. Alle 15-minuuttiseen huippumatsiin ei voi mahtua yhtään heikkoja hetkiä. Ikävä kyllä tässä oli niitä heikkoja hetkiä ja ottelun kesto oli tosiaan vain noin 10 minuuttia. Heikkoudet olivat ehkä pieniä, mutta ärsyttäviä: ottelun loppupuolella nähtiin harmillisesti pari pientä botchia, jotka jotenkin keskeyttivät ottelun loistavan momentumin, ja nelikko ei oikein enää missään vaiheessa saanut parin viimeisen minuutin aikana päälle samanlaista huippumenoa kuin ottelun alkupuolella. Lisäksi ottelussa nähtiin typerää säätöä vaihtojen kanssa. Eniten minua ärsytti silti lopetus: ensinnäkin ikiaikainen ref bump oli tässä toteutettu kökösti ja ärsyttävästi. Vielä sitäkin ärsyttävämpää oli silti (mielestäni täysin turha) Nikita Koloffin sekaantuminen ja siitä seurannut ottelun lopetus. Pelkästään tuo sekaantumislopetus aiheutti sen verran masentavan loppufiiliksen, etten millään voisi nostaa tätä huippuotteluksi. Lisäksi minun on pakko vielä nillittää siitä, että tällä ottelulla EI OLLUT MITÄÄN TARINAA. Minun silmissäni huippuottelut ovat huippuotteluita lähes poikkeuksetta siksi, että niihin liittyy mahtava tarina, jonka takia ottelu on buukattu - vieläpä niin, että tuo tarina myös välittyy itse ottelusta. Tällä ottelulla ei ollut mitään tarinaa. Nämä neljä vain buukattiin toisiaan vastaan, ja se siitä. Tuo taustattomuus ja tarinan puute näkyi mielestäni myös ottelun tietynlaisessa yhdentekevyydessä, minkä takia myöskään tällä ei vain mielestäni ollut sitä huippuottelun auraa. Tästä tuli nyt todella pitkä selitys, mutta tuntui, että on pakko kirjoittaa tällainen, koska minä en vain yksinkertaisesti näe tässä matsissa sitä huippuottelua, jonka muut näkevät. Ehdottomasti tämä oli siis hieno, intensiivinen ja WCW:n tälle aikakaudelle hyvin epätyypillinen joukkueottelu. Samalla tämä oli myös illan paras ottelu. Mutta yksi vuoden parhaista matseista? Ei.
***½ (11:09)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Arn Anderson (c) vs. Bobby Eaton - WCW Television Championship
Tämä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1989 The Great American Bashin, kun TV-mestaruutta puolustettiin ppv:ssä. Edellisestä ppv-tason mestaruuspuolustuksesta oli siis aikaa lähes kaksi vuotta! Ja olipa sattumaa tai ei, niin suurimman osan tuosta ajasta TV-mestaruutta oli pitänyt hallussaan Arn Anderson. Ensimmäisen kerran Anderson voitti mestaruuden tammikuussa 1990 The Great Mutalta. Sen jälkeen hän piti vyötä hallussaan aina joulukuuhun 1990 saakka. Tuolloin sen voitti Z-Man, joka hävisi kuitenkin mestaruuden takaisin Andersonille vain kuukautta myöhemmin. Nyt Andersonilla oli meneillään taas hyvä, pitkä mestaruuskausi, jonka uhkakuvaksi oli kuitenkin noussut Bobby Eaton. Jim Cornetten ja Stan Lanen lähdöstä alkaen singles-uralla kovassa nousussa ollut Bobby Eaton oli koko alkuvuoden ajan napsinut merkittäviä voittoja monista WCW:n kovista painijoista ja noussut vähitellen yhdeksi fanien suosikeista. Nyt Eatonilla oli sitten todellinen näytönpaikka, kun hän pääsi haastamaan konkari-Andersonin tämän rakkaasta mestaruudesta.

Etukäteen selostajat hehkuttivat, että tämä olisi illan ns. sleeper match. Paperilla ymmärrän ajatuksen: Anderson ja Eaton olivat molemmat taitavia painijoita, joista erityisesti Eaton oli ollut viime aikoina todella kovassa iskussa ja tarjoillut hienoja otteluita. Sinänsä siis Andersonin ja Eatonin ottelulla oli varmaan lähtökohtaisesti kaikki edellytykset ollakkin se yllättävä kova ottelu, mutta ikävä kyllä tämä matsi ei onnistunut tuota paikkaa täyttämään. Suurin ongelma oli mielestäni se, että ottelusta yli puolet meni siihen, kun Anderson teloi Eatonin jalkaa erilaisin keinoin ja Eaton myi tuota vammaa. Hyvää kehäpsykologiaa ja tarinankerrontaa toki, ja molemmat hoitivat roolinsakin moitteetta, mutta tuo tarina oli yksinkertaisesti paska. Eatonin otteluiden viimeaikainen vahvuus oli ollut juuri siinä, että Eaton oli saanut liikkua vauhdikkaasti, tarjota näyttäviä high flying -liikkeitä ja vetää sellaista cruiserweight-tyylistä painia. Nyt tämä kaikki rajattiin pois ottelun tarinan vuoksi, joten lopputuloksena oli lähinnä hieman hidastempoista brawlauksen ja tekniikkapainin välimaastoon menevää painia. Sinänsä se oli kyllä lajissaan oikein hyvää, ja erityisesti ottelun lopetus oli rakennettu kivasti, mutta... Ei tässä kuitenkaan ollut mitään sen kummoisempaa. Hyvä painiottelu, mutta ei tosiaankaan mikään showstealer.
*** (11:50)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Tatsumi Fujinami - WCW World Heavyweight Championship
Sitten illan Main Eventiin, jonka taustatarina oli todellinen sekoilun multihuipentuma ja samalla loistava osoitus WCW:n tilanteen älyttömyydestä. Tämän ottelun tarinalla oli nimittäin periaatteessa kolme versiota. Olkaa hyvät:

Versio 1 (WCW:n versio): Ric Flair ja Tatsumi Fujinami olivat kohdanneet toisensa WCW/New Japan Supershow'n pääottelussa, jossa oli ollut panoksena sekä WCW World Heavyweight että IWGP World Heavyweight -mestaruudet. Ottelu oli päättynyt siihen, kun Fujinami selätti Flairin Inside Cradlella - paitsi että hieman tuota ennen Fujinami oli heittänyt Flairin yläköyden yli, ja WCW:n otteluissa yläköyden yli heittäminen oli diskaukseen johtava teko. Ottelun tuomari Bill Alfonso oli ollut yläköyden yli heittämisen aikaan ringsidellä (koska hänet oli hieman aikaisemmin kolkattu tajuttomaksi), mutta hän oli nähnyt tilanteen. Alfonso ei kuitenkaan ehtinyt puuttua tilanteeseen ennen kuin toinen tuomari Tiger Atori juoksi kehään ja laski kolmeen, kun Fujinami selätti Flairin. Alfonso ei uskaltanut ilmoittaa paikan päällä olevalle yleisölle ottelun todellisesta lopputuloksesta mellakan pelossa, mutta ottelun jälkeisessä pressitilaisuudessa Ric Flair alkoi raivota Fujinamille ja riisti tältä takaisin WCW World Heavyweight -mestaruuden, jota Fujinami ei ollut Flairin mukaan koskaan voittanut. Pian WCW ilmoitti myös virallisesti, että Alfonso oli diskannut Fujinamin ja että Flair oli yhä WCW World Heavyweight -mestari. Nyt Fujinami saapui Amerikkaan voittaakseen vihdoin WCW World Heavyweight -mestaruuden, joka hänen mielestään kuului hänelle virallisesti. Tämä oli se versio, joka kerrottiin kaikille tämän ppv:n katsojille ja joka oli WCW:n mukaan ainut oikea versio.

Versio 2 (NJPW:n versio): Version alku on sama, mutta sitten se eroaa ottelun lopputuloksen kohdalla. NJPW:n säännöt eivät nimittäin tunne mitään diskausta köyden yli heittämisestä, joten NJPW:n näkemyksen mukaan Fujinami oli voittanut Flairin mestaruusottelussa. Koska asiaa ei myöskään ilmoitettu ottelun jälkeen kehässä yleisölle tai kellekään muulle, Japanissa ottelua pidettiin Fujinamin puhtaana mestaruusvoittona. NJPW:n (ja japanilaisten ylipäänsä) näkökulmasta Fujinami saapui siis nyt Amerikkaan puolustamaan voittamaansa mestaruutta Flairia vastaan. Heidän näkökulmastaan oli toki vähän hullua, että nimenomaan Flair saapui otteluun WCW World Heavyweight -mestaruusvyön kanssa. Sen sijaan Fujinamin hallussaan pitämä IWGP World Heavyweight -mestaruus ei ollut tässä ottelussa enää panoksena.

Versio 3 (NWA:n versio): Nyt päästään sitten todelliseen paskaan. Kuten olin WrestleWarin arviossa kertonut, WCW oli vuoden 1991 alussa päättänyt lopullisesti erota NWA:sta. Samalla kaikista WCW:n käyttämistä mestaruuksista tuli WCW:n näkökulmasta WCW:n mestaruuksia, vaikka ne olivat aikaisemmin olleet NWA:n mestaruuksia. NWA olikin täysin valmis luovuttamaan esimerkiksi joukkuemestaruudet, US Heavyweight -mestaruuden ja TV-mestaruuden WCW:n omiksi, koska ne olivat koko olemassaolonsa ajan olleet ensin alueellisen Jim Crockett Promotionsinin mestaruuksia (joita ei ollut puolustettu JCP:n ulkopuolella) ja ne olivat sittemmin vain periytyneet WCW:lle. Joukossa oli kuitenkin yksi poikkeus: NWA World Heavyweight -mestaruus, joka oli ollut kaikkien NWA:n promootioiden arvokkain yhtenäinen maailmanmestaruusvyö. Viime vuosina siitä oli painittu käytännössä enää lähinnä vain WCW:ssä, koska muita merkittäviä NWA-promootioita ei ollut enää olemassa. Kun WCW sitten irtautui NWA:sta, se julisti, että (tuolloin Ric Flairin kantama) mestaruusvyö oli nyt WCW World Heavyweight -mestaruuden vyö. NWA:lla ei periaatteessa ollut mitään sitä vastaan, että kyseinen vyö edustaisi myös WCW World Heavyweight -mestaruutta, mutta sen näkemyksen mukaan vyö edusti edelleen myös NWA World Heavyweight -mestaruutta Ric Flair oli edelleen myös NWA World Heavyweight -mestari. Parin kuukauden ajan tässä tilanteessa ei ollut mitään ongelmaa. WCW ei enää maininnut NWA:n nimeä tapahtumissaan tai mestaruuksissaan, mutta Flair oli paperilla edelleen myös NWA World Heavyweight -mestari. Koska NWA oli tässä vaiheessa lähes kuollut (siihen ei kuulunut yhtään merkittävää promootiota), mestaruuden jumittuminen WCW:hen ei haitannut NWA:ta. Ongelmat alkoivat kuitenkin tästä Flairin ja Fujinamin välisestä mestaruusottelusta. NWA:n näkökulmasta Flair nimittäin puolusti Fujinamia vastaan paitsi WCW World Heavyweight -mestaruutta, myös NWA World Heavyweight -mestaruutta. Ja toisin kuin WCW, NWA tunnusti Fujinamin mestaruusvoiton. Vaikka Tatsumi Fujinami ei siis virallisesti missään vaiheessa ollut WCW World Heavyweight -mestari (WCW:n pelleilyn vuoksi), niin hän oli tähän otteluun tultaessa virallisesti NWA World Heavyweight -mestari. Ja vaikka sitä ei kenellekään yleisössä kerrottu, tämän ottelun panoksena oli myös NWA World Heavyweight -mestaruus - eli ottelun voittaja olisi taas sekä WCW World Heavyweight että NWA World Heavyweight -mestari. Uskomatonta, mutta totta.

Tämä ottelu on saanut monilta muilta nettiarvostelijoilta vieläkin rankemman tyrmäyksen kuin tässä minun arviossani, joten ei pitäisi tuntea edes oikeastaan erityisemmin syyllisyyttä siitä, etten pitänyt tätä ottelua mitenkään erityisen merkittävänä onnistumisena. On silti outo tunne antaa varsin kriittinen arvio Flairin ottelulle, kun yleensä Ric Flair on ollut se varmin tapaus, johon on voinut aina luottaa WCW:n tapahtumissa. Ja toki nytkin Flair paini erityisesti ottelun ensimmäisen 10 minuutin ajan oikein hyvin ja veti Fujinamin kanssa yhden illan parhaista otteluista (mikä ei kuitenkaan tässä tapauksessa mairittele hirveästi tätä tapahtumaa). Tässä ottelussa oli vain kaksi suurta ongelmaa: ensimmäinen oli se, että kaikki tämä oli nähty jo aiemmin. Suurin osa lukemattomissa muissa Flairin (ja Fujinamin) otteluissa mutta vähintäänkin juuri edellisessä WCW:n ja NJPW:n tapahtumassa nähdyssä Flairin ja Fujinamin ottelussa. Vaikka ensimmäiset 10 minuuttia olivat erittäin taidokasta ja hyvää tekniikkapainia, siinä ei yksinkertaisesti ollut mitään uutta tai yllättävää. Vielä suurempi ongelma oli kuitenkin se, että ottelun jälkimmäisellä puoliskolla tapahtui jotain. Yhtäkkiä miesten kemiat eivät enää klikanneet yhtään, ja molemmat tuntuivat menettävän otteensa täysin. Molemmat botchasivat useita otteita kömpelösti, ja koko ottelun jälkipuolisko oli kummallista hakemista. Toki molemmat saivat naamioitua sen ihan hyvin väsymyksen piikkiin, koska olivat maailman parhaimpia painijoita, mutta silti homma vaikutti harmillisen kömpelöltä. Myös ottelun lopetus oli vähän vaisu. Niinpä tästä ei lopulta jäänyt kuin "vain" hyvä fiilis, mikä on aika vähän Flairin matsilta.
*** (18:39)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Rick Steiner
** Scott Steiner
* Sting

Kokonaisarvio SuperBrawlista: Olen suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka positiivisia arvioita tämä tapahtuma on saanut. Ehkä se johtuu siitä, että suurin osa arvostelijoista on katsonut tästä vain Turner Home Entertainment -version, josta on leikattu se kaikkein paskin tunti pois? Totta kai tämäkin tapahtuma näyttää heti paremmalta, kun tästä poistetaan Oz-sekoilu, Diamond Studdin debyytti, Big Joshin sekoilu ja kolme muuta turhaa alakortin ottelua. Nuo kaikki olivat kuitenkin oikeasti osa tätä tapahtumaa ja tekivät yhdessä Sid Viciouksen ja El Giganten Stretcher Matchin kanssa tästä paikoitellen aivan käsittämättömän kamalaa katsottavaa. Toki loppupuolella tarjoiltiin sitten myös (ylihypetetty mutta silti) hieno joukkuemestaruusottelu ja kaksi muutakin hyvää mestaruusottelua. Pari muutakin ihan hyvää matsia show'hun mahtui, joten ei tämä ihan katastrofi ollut. Tahattomasta komiikasta on myös annettava tiettyjä pisteitä, joten kyllä tämä juuri ja juuri Kehnon puolelle selviää. Ei mitenkään vahva suoritus silti WCW:ltä - ja aikamoinen tasonlasku WrestleWariin verrattuna. Jatko ei lupaa myöskään hyvää, kun katsoo, minkälaisia hahmoja tässä oikein debytoi.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
5. WCW SuperBrawl - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
BEACH BRAWL 1991

Huh huh, sitten on vuorossa jotain todella spesiaalia! Kuten jo posterista näkyy, tämä ppv ei ollut sen enempää WWF:n kuin WCW:n tapahtum. Ei, tämä oli vuonna 1990 perustetun Universal Wrestling Federationin (UWF) ensimmäinen - ja ainut - ppv. Lisäksi tämä on todennäköisesti buyrateltaan kaikkien aikojen huonoin amerikkalaisen showpainipromootion järjestämä ppv: tapahtuma buyrate oli 0.1, ja tällä oli arvioiden mukaan noin 10 000 maksavaa katsojaa, mikä on alle puolet siitä, kuinka paljon vuonna 1999 nähty legendaarisen surkea Heroes of Wrestling keräsi. Paikan päällä Palmettossa, Floridassa oli 550 katsojaa - areenalla, johon olisi mahtunut noin 4 000 katsojaa. On siis sanomatta selvää, että UWF:n Beach Brawl oli taloudellisesti täysi katastrofi. Niinpä ei ole millään mittareilla ihme, ettei UWF enää koskaan järjestänyt toista ppv:tä. Sen sijaan on pienoinen ihme, että tämä ppv ei suinkaan tarkoittanut loppua UWF:llä, vaan tämä surullisenkuuluisa promootio jatkoi (paperilla) toimintaansa aina omistajansa Herb Abramsin kuolemaan saakka vuonna 1996.

Mutta mikä siis oli UWF ja mistä se oli ilmestynyt painibisnekseen? Tämän selittämiseksi on hyvä käydä hieman läpi USA:n tämänhetkistä showpainipromootioiden tilannetta. Kuten vuoden 1990 arvioissa kerroin, niin sanotun territory-aikakauden legendaaristen alueellisen promootioiden tarinat olivat tulleet päätökseen - lukuunottamatta WWF:ää ja WCW:tä, jotka olivat kasvaneet koko maan kattaviksi promootioiksi. Vuonna 1990 kaatuivat WCCW ja AWA, jo aikaisemmin muun muassa Mid-South Wrestling, myöhemmältä nimeltään UWF (jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa tähän käsillä olevaan UWF:ään, palataan tähän pian).

1990-luvun alussa alkoi kaikkien näiden kaatuneiden promootioiden vastapainoksi syntyä uusia promootioita. Tennesseen alueen ja Teksasin alueen yhdistämiseen pyrkivä USWA oli saanut alkunsa jo aikaisemmin, mutta 1990-luvun alussa se oli ajautunut ongelmiin, kun se ei saavuttanut toivottua Teksasissa, ja niinpä USWA taantui enemmänkin Tennesseen alueen promootioksi. Teksasissa sen sijaan toimintaa yritti ensin Gary Hartin perustama Texas Wrestling Federation, joka jäi lyhytikäiseksi. Vuonna 1991 samalle alueelle perustettiin puolestaan entisen NWA-selostajan Joe Pedicinon johtama Global Wrestling Federation, joka tähtäsi uudeksi valtakunnalliseksi promootioksi ja jopa WWF:n/WCW:n haastajaksi. Sen toiminta oli kuitenkin todella hämärää alusta lähtien. GWF:n viikottaisen tapahtumien alku siirtyi jatkuvasti, koska GWF ei ollut saanut solmittua sopimuksia painijoiden kanssa. Pedicino väitti rahoittavansa toimintaa mm. nigerialaisilta sijoittajilta saaduilla rahoilla (kyllä), mutta kukaan ei uskonut hänen tarinaansa. Rahasotkujen ja kaiken muun sekoilun (mm. sopimusriitojen) takia pitkään näytti varmalta, ettei GWF koskaan näkisi oikeasti päivänvaloa, mutta niin vain promootio lopulta aloitti toimintansa ja sai jopa tv-show'n ESPN:llä. Merkittävään suosioon GWF ei kuitenkaan koskaan noussut, ja se kaatui vuonna 1994. Samoin kuin USWA, se ei koskaan saanut järjestettyä yhtään ppv:tä. Myös muutamia muita pienempiä alueellisia promootioita perustettiin Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa: Joel Goodhart -niminen mies oli perustanut Pennsylvanian alueella toimivan HC-painiin keskittyvän (edellä aikaansa olevan) promootion, joka siirtyisi vuonna 1992 uuteen omistukseen ja saisi myös uuden nimen... Toinen merkittävä tuleva promootio olisi Jim Cornetten oma promootio Smoky Mountain Wrestling, joka saisi alkunsa loppuvuodesta 1991.

USWA:n ja GWF:n ohella kolmas niin sanotusti merkittävä uusi promootio oli sitten Universal Wrestling Federation, UWF. Kyllä, sen nimi oli siis täsmälleen sama kuin 1980-luvulla parhaimmillaan hyvin merkittävää suosiota nauttineen Bill Wattsin promootion, joka vaihtoi nimensä viimeisinä vuosinaan Mid-South Wrestlingistä UWF:ksi. Tämä oli mahdollista sen takia, että Watts ei ollut koskaan rekisteröinyt UWF-nimeä tuotemerkikseen, joten nimi oli vapaata riistaa ja uusi promoottori Herb Abrams päätti napata sen käyttöönsä. Jo pelkästään toisen promootion vanhan nimen pölliminen kertoo aika paljon siitä, että Abramsin promootion meininki oli vielä tuhat kertaa sekavampaa ja älyttömämpää kuin Pedicinon nigeriarahoitteisen GWF:n. Oikeastaan parhaan kuvan koko UWF:n historiasta saa katsomalla tämän videon:



Ylläolevassa videossa on selitetty koko Herb Abrams ja Herb Abramsin UWF niin tyhjentävästi, ettei minun kannata yrittää vastaavaa tekstimuodossa. Tässä kuitenkin joten kuten tiivistettynä tämä hämmentävä promootio ja sen omistaja niille, jotka eivät videota jaksa katsoa.
  • Kukaan ei oikeastaan tiedä, kuka Herb Abrams oli ja mistä hän oli tullut, sillä ennen UWF:n perustamista hän ei ollut millään lailla tekemisissä painibisneksen kanssa. Samoin kenelläkään ei ollut mitään tietoa, mistä helvetisti Herb repi kaikki rahasummat, jolla hän pyöritti UWF:n toimintaa.
  • Yhtä kaikki: tämä mystinen mies perusti vuoden 1990 lopussa Bill Wattsin promootiolta nimensä pöllineen promootion, jonka mainoslauseena oli "tuoda wrestling takaisin juurilleen" eli olla eräänlainen 1990-luvun nostalgia-promootio. Kenellekään ei oikein koskaan käynyt selväksi, mitä tuo käytännössä tarkoitti.
  • Herbillä ei ollut mitään hajua painimaailmasta, mutta siitä huolimatta hän ryhtyi itse promootionsa pääbuukkaajaksi. Lopputulos oli se, että koko promootion olemassaolon ajan UWF:ssä ei ollut lähes ollenkaan kunnollisia pitkän tähtäimen juonikuvioita ja feudeja. Lisäksi erityisesti Main Event -otteluiden lopetukset olivat aina täyttä paskaa.
  • Ammatillisen mokailun lisäksi Herb oli myös henkilökohtaisessa elämässään täysi sekopää. Herb muun muassa esiintyi toisinaan oman promootionsa tapahtumissa humalassa, ja vapaa-ajallaan hän tykkäsi käyttää runsaasti kokaiinia. Vuonna 1996 Herb sitten menehtyi sydänkohtaukseen - viimeisin havainto Herbistä oli hotellista, jossa hänet pidätettiin, kun hän riehui käytävillä kokaiinipäissään, alasti ja vaseliinin tapaisella aineella valeltuna prostituoitujen kanssa tuhoten hotellin omaisuutta baseball-mailalla.
  • Kaikesta huolimatta Herbillä oli jonkinlaista bisnesvainua, koska jotenkin ihmeessä hän sai neuvoteltua käytännössä täysin tuntemattomalle promootiolleen kansallisen tason viikottaisen tv-show-paikan SportsChannel America -kanavalta. Lisäksi Herb sai promootioonsa palkattua oikeasti varsin merkittävän määrän tunnettuja konkaripainijoita ja myös muutamia lahjakkaita vapaita agentteja.
  • Ihan putkeen eivät tosin Herbin palkkaushommatkaan menneet: ennen toiminnan aloittamista Herb muun muassa markkinoi promootiotaan Rick Ruden kaltaisilla nimillä, jotka eivät yksinkertaisesti voineet olla promootiossa mukana, koska heillä oli edelleen voimassaoleva sopimus WWF:n kanssa. Samoin Herb jätti osan painijoiden palkat maksamatta: Honky Tonk Man esiintyi alkuvuodesta 1991 muutamassa UWF:n tapahtumassa, mutta lopetti, kun ei saanut koskaan palkkojaan. Korrektina liikemiehenä Herb ilmoitti, ettei koskaan aikonutkaan maksaa Honkylle rahoja, koska tämä esiintyi hänen show'ssaan gimmickillä ja nimellä, jonka tavaramerkki oli WWF:n hallussa.
  • Herb Abramsin elämästä liikkuu myös painimaailmassa lukemattomia legendoja, joista osa kuitenkin kumotaan tuossa ylläolevalla videolla. Parin vuosikymmenen ajan uskottiin, että Herb oli oikeasti maksanut Steve Williamsin ylimääräisen korvauksen, jotta tämä hakkaisi yhdessä show'ssa Steve Ray (huom. ei Stevie Ray) -nimisen painijan OIKEASTI. Tämä sen takia, että Herb epäili Steve Rayn panevan Herbin vaimoa. Tuolla ylläolevalla videolla Steve Ray kuitenkin paljastaa, että tämä oli workattu homma, joka meni kuitenkin kaikille läpi. Harmi. Samoin netissä elää legenda, että Herb olisi eräässä show'ssaan haastatellut japanilaista kääpiöpainijaa Little Tokyota humalassa ja sanonut haastattelun aikana olleensa "kerran naimisissa japsin kanssa". Tämäkin on vain puoliksi totta: Herb oli kyllä kännissä, muttei käyttänyt "japsi"-sanaa. Sen sijaan selostaja John Tolos kyllä käytti sitä samaisessa show'ssa.
  • Jotenkin ihmeen kaupalla (osittain juuri uskottavan rosterin ansiosta) UWF:n toiminta todella jatkui säännöllisesti aina vuoteen 1994 saakka. Tämä siitä huolimatta, että UWF:n katsojaluvut ja yleisömäärät olivat jatkuvasti naurettavan huonoja. Lopulta vuonna 1994 järjestetyn Blackjack Brawlin jälkeen UWF jäi määrittelemättömälle tauolle. Vielä vuonna 1995 suunniteltiin uutta alkua ja neuvoteltiin uusia tv-diilejä, mutta lopulta Herbin kuolema pisti lopun koko promootiolle.
Kaiken tämän taustatarinan jälkeen on siis aika siirtyä historiankirjoihin hyvin poikkeuksellisena ppv:nä jääneeseen Beach Brawliin. Selostajinamme toimivat NWA:n tapahtumista tuttu Craig DeGeorge ja "Living Legend" Bruno Sammartino. Kyllä, Herb oli saanut houkuteltua itse Bruno Sammartinon hommiin firmaansa! DeGeorge oli selostajana parhaimmillaan siedettävä, Sammartino kommentatorina kömpelö muttei sentään ärsyttävä. Backstage-haastattelijana Brian Ricco, joka ei sano nimenä minulle mitään.

Kuva Kuva
Jim Cooper & Fire Cat vs. The Black Hearts (Apocalypse & Destruction) w/ Luna
Tällainen ottelu oli illan avausmatsi. Luultavasti suurimmalle osalle yksikään ottelun painijoiden nimistä ei sano mitään, eikä se ole ihme. Jim Cooper oli ilmeisesti 1980- ja 1990-luvuilla paininut brawler, josta kukaan ei kuitenkaan tiedä mitään. Hänen joukkueparinsa sen sijaan oli jopa pienoinen nimi näihin aikoihin. Dean Peters oli 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut pienikokoinen painija, joka oli vuonna 1990 luonut itselleen WWF:ssä Battle Kat -nimisen hahmon, joka nautti kulttisuosiota ihan sen takia, että tämä kissamainen hahmo tarjoili otteluissaan aikakaudelle varsin poikkeuksellista cruiserweight-menoa. Battle Kat jäi kuitenkin WWF:ssä alakortin painijaksi, ja Peters lähti firmasta vuoden 1990 lopussa. Nyt hän paini samalla gimmickillä mutta hieman muokatulla nimellä UWF:ssä. Vastaansa Cooper ja Cat saivat Black Hearts -nimisen heel-joukkueen, joka oli 1990-luvun alkupuolen versio tällaisesta niin sanotusta pelottavasta ja mystisestä, "pahuuden voimia ihailevasta" joukkueesta. Kehään saapuessaan heillä oli valkoiset naamarit, jotka he riisuivat, mutta otteluiden aikaan heillä oli päässään kokomustat maskit, joissa ei ollut edes silmien- tai suunreikiä. Joukkueen muodostivat Apocalypse ja Destruction. Ja uskokaa tai älkää, niin Destruction tunnetaan paremmin nimellä Gangrel. Kyllä, tämä oli legendaarisen vampyyripainijamme Gangrelin uran alkuaikoja. Hänen joukkueparinsa oli puolestaan hänen hyvä ystävänsä Tom Nash, joka oli tosielämässä naimisissa joukkueen managerin Luna Vachonin kanssa. Nashista ei koskaan tullut painimaailmassa mitään suurta - sen sijaan Nash ja Vachon erosivat 1990-luvun alussa, minkä jälkeen Vachon alkoi seurustella ja avioitui myöhemmin Gangrelin (oikealta nimeltään David Heath) kanssa. Siis ex-miehensä hyvän ystävän. Tätä ei edes UWF pystyisi käsikirjoittamaan. Mistä tullaankin siihen, että mitään tarinaa tällä ottelulla ei ollut.

Se pitää sanoa, että tästä ottelusta ei puuttunut yritystä. Ikävä vain, että yrityksen sijaan tästä puuttui paljon taitoa. Cooper, Fire Cat ja Black Hearts -kaksikko kaikki tuntuivat kyllä yrittävän parhaansa ja pyrkivänsä viihdyttävään otteluun, mutta ikävä kyllä suurimmalla osalla heistä ei ollut käsitystä siitä, miten siinä onnistuttaisiin. Sinänsä yrityksestä oli kyllä se etu, että ottelu oli hetkittäin ihan kiva - varsinkin silloin, kun ottelun ainut oikeasti lahjakas painija Fire Cat tarjoili näyttäviä high flying -liikeitä. Myös Black Hearts -kaksikon heel-hallinta oli periaatteessa ihan ok -tasoista, vaikka mistään suuresta painin riemujuhlasta siinä ei voidakaan puhua. Pitää myös sen verran antaa tunnustusta tälle nelikolle, että missään vaiheessa tämä ottelu ei ollut mitenkään katastrofaalisen huono tai hirvittävä, eli tässä puhutaan kuitenkin oikeista painijoista eikä esimerkiksi - hmm - El Gigantesta. Ikävä kyllä paini oli suurimmaksi osaksi aika kehnoa, ja kokonaisuutena tämä matsi oli täysin yhdentekevä.
*½ (7:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Johnny Ace vs. Terry Gordy - Street Fight Match
Illan toisen ottelun piti olla Street Fight -ottelu Terry Gordyn ja Don Muracon välillä. Ilmeisesti Gordylla ja Muracolla oli ollut ihan oikeaa feudia UWF:ssä, joten ottelu oli perusteltu. Harmi vain, että ratkaisevalla hetkellä Muraco päätti no-showata koko tapahtuman. Herb joutui etsimään Muracolle korvaavan painijan ja sai tuotua paikalle WCW:ssä aikaisemmin painineen, nyttemmin sieltä kenkää saaneen nuoren Johnny Acen. Ottelu toki päätettiin pitää Street Fightina, vaikka Acella ja Gordylla ei ollutkaan minkäänlaista feudia. Tämä oli Gordyn ensimmäinen ppv-esiintyminen sitten vuoden 1989 TGABin. Gordy oli lähtenyt pian tuon jälkeen painimaan Japaniin, jossa hän oli jopa noussut AJPW:n päämestariksi. Gordylla alkoi kuitenkin näihin aikoihin olla vakavia ongelmia henkilökohtaisessa elämässään.

Mikä tämä ottelu nyt oikein oli? Aluksi tämä vaikutti jopa hyvältä (no, ainakin mukavalta) matsilta, mutta lopulta tämä osoittautui joksikin ihan muuksi. Vaikka sen enempää Gordy kuin Acekaan eivät olleet tässä vaiheessa huippuluokan taidokkaita painijoita, niin tässä matsissa he vetivät hommansa hyvin. Ensimmäisten minuuttien ajan näyttikin siltä, että Ace ja Gordy voisivat saada aikaan vähintäänkin ok:n tv-ottelutasoisen matsin. Ainut ongelma oli se, että ottelun Street Fight -stipulaatiota ei hyödynnetty mitenkään. Sitten ottelun flow katosi kuitenkin täysin, kun käännekohdaksi tarkoitettu Acen dive ulos kehästä botchattiin aivan totaalisesti, ja homma meni sen jälkeen ihan pelkäksi sekoiluksi katsomon puolella. Koko katsomon keskellä käydystä tappelusta ei saanut mitään selvää. Ja mikä pahinta, ottelu päättyi totaalisen idioottimaisesti ja täysin koko ottelun nimen vastaisesti kesken tuon katsomossa käydyn tappelun. Eikä tässäkään ollut vielä kaikki, vaan tuon surkean lopetuksen jälkeen Gordy ja Ace jatkoivat vielä usean minuutin ajan ensin ympäri areenaa ja sitten kehässä idioottimaista kissa ja hiiri -leikkiä, jolle ei saatu lopulta minkäänlaista järkevää huipennusta. Annan silti puolitoista tähteä, koska painillisesti tämä oli ihan kivaa katsottavaa. Buukkaus oli vain ihan hirveää paskaa.
*½ (6:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Power Twins (David & Larry) vs. Mask Confusion (Blair & Brunzell)
Lisää joukkueita. Power Twins oli Larry ja David -nimisten isokokoisten kaksosten muodostama joukkue, joka paini 1980-luvusta alkaen erinäisissä amerikkalaisissa indy-promootioissa. Vaikka joukkueella oli kaikki, josta luulisi Vince McMahonin pitävän (helvetisti kokoa, hyvä look ja vain vähän painitaitoja), Power Twins ei ikinä saanut sopimusta WWF:n kanssa. Niinpä he tyytyivät painimaan UWF:n tapaisissa promootioissa ilman, että nousivat koskaan merkittäväksi joukkueeksi. Vastaansa he saivat Killer Beesin... ei vaan, anteeksi: Mask Confusionin. Kyseessä oli siis 1980-luvun WWF:stä tuttu Killer Bees -kaksikko B. Brian Blair ja Jim Brunzell, jotka eivät kuitenkaan saaneet käyttää enää tuota samaista joukkuenimeä. Sen sijaan he olivat alkaneet käyttää otteluissaan kikkaa, jossa he laittavat jossain vaiheessa maskit naamoilleen, jotta voivat vaihtaa paikkaa ottelussa ilman, että tuomari huomaa. Tuon takia joukkueen nimi oli nyt Mask Confusion. Koska: miksi ei?

Uskomatonta, kuinka pitkäkestoiseksi oli saatu venytettyä ottelu, jossa ei käytännössä tapahtunut yhtään mitään. Parin ensimmäisen minuutin ajan ajattelin, että tästä saattaa tulla vielä siedettävä ottelu, kun B. Brian Blair ja Jim Brunzell saivat hallita ottelua. Eivät Blair ja Brunzellkaan tosiaan ole mitään viihdyttävän painin esimerkkinimiä, mutta heidän otteitaan katsoessaan nyt ei sentään meinaa nukahtaa pystyyn. Ikävä kyllä tuon alun jälkeen ottelu siirtyi kokonaan Powers Twinsien hallintaan, ja sen jälkeen matsissa ei oikeasti tapahtunut enää yhtään mitään. Koko roska kesti reippaasti yli 10 minuuttia, mutta ottelu oli kokonaisuudessaan niin tylsää turhuutta, etten oikeastaan osaa kertoa sen tapahtumista mitään. Huikeana lopputwistinä nähtiin vielä se, että jostain syystä Blair ja Brunzell kiskaisivat ottelun lopussa kasvoilleen ne maskit, jotta he voivat vaihtaa toisensa kehään ilman, että tuomari tajuaa vaihdon tapahtuneen. Ei jumalauta nyt tätä. Puhtaasti huono ottelu.
* (12:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Candi Devine vs. Rockin' Robin - UWF Women's Championship
Ennen tätä tapahtumaa UWF:llä ei ollut yhtään mestaria, mutta tässä tapahtumassa niitä kruunattaisiin kaksin kappalein. Ensin vuorossa oli naisten mestaruusottelu, jossa toisensa kohtasivat Candi Devine ja Rockin' Robin. Devine on esiintynyt näissä arvioissa kertaalleen aiemmin: vuoden 1985 AWA SuperClashissa, jolloin hän oli AWA Women's-mestari. Devine painikin AWA:ssa aktiivisesti käytännössä aina promootion kaatumiseen saakka. Luultavasti Devinellä olisi voinut olla paikka WWF:ssäkin (koska hän näytti hyvältä ja osasi painia), mutta WWF oli päättänyt tuhota koko naistendivarinsa juuri niihin aikoihin, kun Devine vapautui AWA:sta. Niinpä Devine jäi aika lailla tyhjän päälle ja alkoi painia naistenpainiin keskittyneissä promootioissa sekä UWF:ssä. Vastaansa hän sai tässä mestaruusottelussa toistaiseksi viimeiseksi WWF Women's-mestariksi jääneen Rockin' Robinin. Robin oli lähtenyt WWF:stä vuonna 1990, minkä jälkeen WWF oli julistanut mestaruuden lopetetuksi. Fyysinen mestaruusvyö pysyi Robinin omistuksessa, ja hän jatkoi "mestaruuden" puolustamista Japanissa ja amerikkalaisissa indy-promootioissa vuosina 1990-1991. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse WWF:ltä pöllitystä mestaruusvyöstä, vaan UWF:n oikeasta naisten mestaruusvyöstä.

Tämän tapahtuman kokonaistasoon nähden tämä ei itse asiassa ollut edes erityisen huono ottelu. Toki Rockin' Robin ei ollut WWF:stä lähtemisen jälkeenkään kehittynyt miksikään mainittavan hyväksi naispainijaksi, mutta onneksi häntä vastassa oli sentään Candi Devine, jota voi kutsua tämän aikakauden naispainin kriteereillä hyväksi. Sitä paitsi Robinkaan ei ollut tässä ottelussa mitenkään sysipaska, vaan hoiti oman osuutensa paikoitellen jopa hieman paremmin kuin WWF:n otteluissa. Tämän enempää en silti pysty tätä ottelua todellakaan kehumaan, koska olihan tämä siis kokonaisuutena varsin heikko ottelu. Ei totaalisen huono tai tylsä (kuten äskeinen ottelu) - kiitos suhteellisen tiiviin keston - mutta varsin mitäänsanomaton naistenottelu. Aika lailla samaa tasoa kuin vaikkapa Robinin viimeiseksi WWF-otteluksi jäänyt matsi Judy Martinia vastaan vuoden 1989 Royal Rumblessa. Ainakin tämä oli buukattu järkevästi.
*½ (6:05)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Colonel DeBeers vs. Paul Orndorff - Strap Match
Muistatteko vielä AWA:ssa vuosien ajan painineen, eteläafrikkalaisen Apartheid-rasistin gimmickiä vetäneen Colonel DeBeersin? Herb Abrams ainakin muisti, koska hän halusi DeBeersin firmaan ja vetämään vielä paljon esillä ollutta juonikuviota. Koska Herb oli selvästi kuullut sanonnan "jos se on kunnossa, älä korjaa sitä", DeBeers pääsi vetämään taas uutta rasismintäyteistä feudia UWF:ssä. Heti debyyttiottelussaan DeBeers kieltäytyi painimaan, koska ottelun tuomari oli musta. DeBeers hääti tummaihoisen tuomarin kehästä ja käski uuden tilalle. DeBeersin tuon illan vastustaja Billy Jack Haynes tietenkin puolusti mustaa tuomaria ja käski häntä palaamaan kehään - mutta tuomari ei palannut koskaan. Sen sijaan Haynes ja DeBeers painivat normaalin ottelun. No, seuraavina viikkoina DeBeers jatkoi meininkiään muun muassa hyökkäämällä yhdessä ottelussaan rajusti mustan tuomarin kimppuun ilman mitään syytä. UWF näytti näistä tapahtumista koostetun pitkän videon, minkä jälkeen selostajat tyytyivät toteamaan, että "nämä tapahtumat johtivat siis tähän otteluun". SIIS MILLÄ TAVOIN? DeBeersin vastustaja Paul Orndorff ei esiintynyt koostevideolla kertaakaan, eikä hänellä ollut mitään tekemistä koko kuvion kanssa. Orndorff ei ollut myöskään koskaan tullut tunnetuksi erityisenä mustien oikeuksien puolestapuhujana. Myöskään DeBeersin pahoinpitelemää tuomaria ei nähty tässä matsissa mitenkään. Mutta miksipä helvetissä Paul Orndorff ei nyt sitten edustaisi koko tummaihoista väestöä DeBeersiä vastaan! Sehän on ihan loogista! Mikä parasta, DeBeersillä oli ilmeisesti näihin aikoihin "managerinaan" Mr. Black -niminen tummaihoinen orja. Kyllä, luitte oikein. Mr. Black mainittiin jopa tapahtuman alkuvideossa, mutta jostain syystä häntä ei kuitenkaan nähty tapahtumassa ollenkaan. Tämä kaikki on... En tiedä mitä sanoa.

Täytyy myöntää, että Paul Orndorffin Piledriver DeBeersille oli oikeasti aika nätin näköinen ja hyvin suoritettu. Paljon muuta kehuja tälle viisiminuuttiselle rykäisylle ei voi oikeastaan antaakaan. Tai no, kieltämättä oli positiivista, ettei tätä(kin) ottelua ollut pitkitetty väkisin joksikin 15-minuuttiseksi koitokseksi, kun tällä ei minkäänlaisia edellytyksiä siihen olisi ollut. DeBeers oli edelleen aivan yhtä surkea painija kuin AWA-aikoinaankin, ja koska Orndorffkin alkoi olla jo valmis eläkkeelle, ei hän saanut kiskottua DeBeersistä irti mitään kovin merkittävää. Orndorffin yrittämisen ansiosta tämä ottelu ei ollut silti ihan täyttä kuraa, vaikka puhtaasti huono ottelu tämä(kin) oli. Lisähuvituksena täytyy mainita, että jostain syystä UWF:ssä "Strap Match" ei tarkoittanut sitä, että painijat olisi kytketty toisiinsa yhdellä pitkällä remmillä, KUTEN SE KAIKKIALLA MUUALLA TARKOITTI. Sen sijaan ottelun alussa tuomari heitti vyön ilmaan, ja molemmat painijat yrittivät napata sen ilmasta. Ottelun aikana sitten kaksikko läiskiä toisiaan vyöllä. Todennäköisin selitys tälle älyttömyydelle oli se, että Herb Abramsilla ei ollut hajuakaan, mitä Strap Match oikeasti tarkoitti.
* (4:15)
Voittaja:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Captain Lou Albano, Luna Vachon & Black Hearts
Voi veljet. Monet varmaan muistavatkin 1970- ja 1980-legendaarisen managerin Captain Lou Albanon, joka oli nyt jo uransa ehtoopuolella ja lähes tulkoon eläköitynyt. Herb Abrams oli kuitenkin onnistunut raahaamaan myös vanhuudenhöperön Albanon promootioonsa ja tarjonnut tälle "Piper's Pit" -tyyppistä talk show -segmenttiä tapahtumiinsa. Harmi vain, että Albanolla ei ollut mitään Roddy Piperin tapaisia edellytyksiä näihin segmentteihin, vaan "Captain's Corner" -nimiset segmentit koostuivat lähinnä Albanon sekopäisestä huutamisesta ja talk show -vieraiden haukkumisesta. Samalla kaavalla meni tämäkin Black Heartsien "haastattelu". Albano saapui kehään, höpisi hetken omiaan ja käski sitten Black Heartsit paikalle. Kun Black Hearts ja Luna olivat päässeet kehään, Albano ei kysynyt heiltä mitään, vaan haukkui heidät pystyyn ja poistui paikalta. Hienoa työtä UWF, näin niitä uusia tähtiä luodaan.

Kuva Kuva
Ivan Koloff w/ Mr. Red vs. Bob Backlund
Kaiken uskomattoman sekavuuden keskellä tämä ottelu oli tietyllä tavalla koko illan älyttömin hetki. Tässä nimittäin comebackinsa painikehiin teki legendaarinen BOB BACKLUND. Minulla ei ole hajuakaan, miten ja miksi Herb Abrams oli onnistunut tuomaan 1980-luvun alun WWF:n päämestarin tähän tapahtumaansa, koska Backlund oli tässä vaiheessa uraansa ollut eläköityneenä yli viiden vuoden ajan. Kuten monet tietävätkin, Backlund oli 1980-luvun alussa koko WWF:n ykkösface, joka piti pitkän aikaa hallussaan myös WWF:n ykkösmestaruutta. Mestaruuskauden lopulla WWF oli kuitenkin tehnyt Backlundista sliipatun ja tylsän mammanpojan, johon yleisö alkoi vähitellen kyllästyä. Niinpä Backlund tiputti vuonna 1983 mestaruutensa Iron Sheikille (jotta Sheik voisi hävitä sen WWF:n uudelle ykkösnimelle Hulk Hoganille), ja pian tuon jälkeen Backlund lähti kokonaan WWF:stä. Backlund paini vielä hetken AWA:ssa, mutta jätti lajin kokonaan 1980-luvun puolivälissä. Sen jälkeen kukaan ei ollut kuullut mitään Backlundista, joka toimi Connecticutissa amatööripainijoiden valmentajana. Tämä kuitenkin muuttui, kun Herb Abrams alkoi vuonna 1991 mainostaa, että Backlund tekisi paluunsa Beach Brawlissa. Aikakauden dirt sheetien mukaan Backlundilla ei ollut aluksi mitään hajua asiasta (eli Herb ei ollut edes ollut yhteydessä häneen), mutta lopulta Backlund päätti suostua ideaan ja palata Amerikassa painikehiin. Ihan ensimmäinen painiottelu vuosiin tämä ei tosin ollut - Backludn oli jo pari kuukautta aiemmin tehnyt yhden illan esiintymisen Japanissa uudessa UWFi-promootiossa. Ja kuten me monet tiedämmekin, Backlundin comeback ei jäisi tähän otteluun. No, nyt hän kohtasi kuitenkin "Legend's Matchissa" NWA-konkari Ivan Koloffin, joka oli jo vahvasti uransa ehtoopuolella. Koloffin managerina oli geneerinen pukuun pukeutunut heel-manageri Mr. Red, josta ei löydy oikeastaan mitään tietoa mistään.

Tämä oli illan ensimmäinen ottelu, jonka kohdalla harmitti se, että matsi jäi ikään kuin kesken eikä kestänyt tarpeeksi kauan. Tähän mennessä olen lähinnä tuskastellut otteluiden liiallista kestoa tai ollut tyytyväinen siihen, etteivät ottelut ole kestäneet kauempaa. Nyt olisin kuitenkin ihan mielellään katsonut muutaman minuutin lisää ainakin Bob Backlundin liikkumista. Backlund oli tässä vaiheessa uraansa kuitenkin vielä oikeasti aika hyvässä iskussa (mikä todistettaisiin WWF:ssäkin parin vuoden päästä), ja hän veti tässäkin ottelussa oikein kunniakaan suorituksen. Eikä Koloffkaan ollut mitenkään sysipaska vaan hoiti perusbrawlauksen ihan toimivasti. Harmi, että ottelu oli kuitenkin niin onnettoman lyhyt, että ei tässä paljon mitään ehditty saamaan aikaan.
* (2:23)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Cactus Jack & Bob Orton w/ John Tolos vs. Wet N' Wild (Ray & Beach)
Mick Foley oli tässä vaiheessa uraansa hankkinut aika paljon lisää massaa ja ajautunut painimaan alueellisiin promootioihin. UWF:n alkuaikojen ajan hän oli ollut säännöllinen osa promootion rosteria, ja hän oli muodostanut varsin erikoisen joukkueen konkaripainija Bob Ortonin kanssa. Kaksikon managerina toimi 1950- ja 1960-lukujen NWA-legenda John Tolos. Nyt Cactus Jack ja Bob Orton saivat vastaansa UWF:n kuuman face-kaksikon Steve Rayn ja Sunny Beachin. Steve Raylla ei siis ollut mitään tekemistä Stevie Rayn kanssa, ja Sunny Beachin nimi oli muuten vain hämmästyttävän kamala. Raysta ei koskaan tullut painibisneksessä mitään merkittävää, mutta Sunny Beach sen sijaan teki pitkän uran ympäri Amerikkaa erinäisissä indy-promootioissa. Sunny Beach paini myös UWF:ssä aina promootion loppuun saakka ja nousi aikanaan promootion ykkösfaceksi. Tähän mennessä tämä surffarigimmickiä vetävä kaksikko oli keskittynyt feudaamaan Cactus Jackin ja Bob Ortonin kanssa, ja tämän ottelun oli tarkoitus päättää koko feud. Manageri John Tolos nostettiin ottelun ajaksi kehän yläpuolelle teräshäkissä.

No niin, sitten oli jo illan toinen ottelu, joka kesti ihan turhan vähän aikaa. Ei voi kuin ihailla UWF:n kykyä buukata kaikki päin helvettiä. Ne ottelut, joissa ei ole yhtään lahjakasta tai kiinnostavaa painijaa, kestävät aivan liian kauan ja puuduttavat katsojat totaalisesti. Sitten taas ne ottelut, joissa olisi oikeasti kiinnostavia painijoita, hoidetaan alle viidessä minuutissa. Tässäkin matsissa oli mukana varsin kovassa iskussa ollut nuori Cactus Jack, joka oli selvästi valmis ottamaan kovaakin bumppia (ja niin myös teki vetämällä rajun Elbow Dropin apronilta ulos kehästä suoraan betonilattialle). Muutenkin Cactus Jack ja Bob Orton toimivat tässä joukkueena ihan hyvin, ja vaikka heidän vastustajansa olivatkin täysin tuntemattomia tapauksia, eivät he ainakaan olleet haitaksi ottelulle. Ikävä kyllä matsi ei tosiaan päässyt koskaan kunnolla vauhtiin, koska juuri hyvältä vaikuttaneella hetkellä homma pistettin yhtäkkiä kokonaan purkkiin. Alkuminuuttien perusteella ihan ok:lta vaikuttaneesta matsista ei lopulta siis saatu paljon mitään irti.
*½ (4:02)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Steve Williams - UWF SportsChannel Championship
Ja näin oli tultu illan Main Eventiin, jossa oli panoksena UWF:n uudenkarhea päämestaruus UWF SportsChannel Championship. Nimensä vyö oli saanut siis tv-kanavasta, jolla UWF:n show't lähetettiin. Loogista. Tästä mestaruudesta oli jopa järjestetty UWF:n tv-show'issa todella iso 16-miehen mestaruusturnaus. Suuri osa tuon turnauksen otteluista oli kuitenkin päättynyt diskauksiin, uloslaskuihin, tupladiskauksiin, tuplauloslaskuihin tai muuhun sekoiluun. Lopulta kaiken sekoilun päätteeksi turnauksen finaaliin olivat selvinneet Bam Bam Bigelow ja Steve Williams, mikä oli itse asiassa varsin vakavastiotettava kaksikko. Paljon huonomminkin olisi siis paperilla ainakin voinut UWF:llä mennä.

Illan paras ottelu. Sitä tämä ehdottomasti oli, mutta tässä tapauksessa se kertoo ihan helvetin paljon enemmän tästä tapahtumasta kuin tästä ottelusta. Normaalissa - ei, parempi termi on OIKEASSA - painitapahtumassa tämä olisi ollut sellainen ihan kiva keskikortin ottelu. Ja kestoltaan liian lyhyt. Nyt tämä oli jumalauta soikoon illan ainut ottelu, jota voi pitää jotenkuten vakavastiotettavana kokonaissuorituksena. Suurin ongelma tässäkin oli oikeastaan se, että tämä olisi voinut kestää paljon kauemmin, vähintään viisi minuuttia, mielellään 10 minuuttia, lisää olisi tehnyt oikein hyvää. Nyt tuntui, että tämä A) vedettiin läpi aivan älyttömällä pikakelauksella ja B) loppui silti kesken. Bigelow ja Williams kieltämättä saivat aikaan niin intensiivisen mäiskinnän, että tässäkin ajassa he saivat oikeasti yllättävän paljon aikaan, mutta osittain tuo "paljon aikaan saaminen oli myös huono asia" Molemmat esimerkiksi bleidasivat ottelussa, mikä näytti hyvältä mutta tuntui typerältä, koska mitään bleidauksen veroista ei oikein tässä liian vähän aikaa kestäneessä ottelussa ehditty tehdä. No, kovia bumppeja tässä silti oli. Yksi ottelun ehdoton huippukohta oli, kun Bigelow myi Williamsin Clotheslinen vetämällä voltin mahalleen. Nätti suoritus. Mutta tosiaan: puutteellisen ajan lisäksi tämän matsin suurin ongelma oli se, että tämä oli enemmänkin vain tällaista rajua rymistelyä ja yksittäisten liikkeiden täräyttelyä kuin varsinaista tarinankerrontaa tai kokonaisen painiottelun rakentelua. Niinpä tämäkään ottelu ei lopulta nouse edes kolmen tähden tasolle, mutta kyllä tämä nyt sentään ihan hyvä ottelu oli. Se on Herb Abramsin UWF:ssä paljon jo se. Myös ottelun lopetus oli puhdas, mikä on todella iso saavutus tälle promootiolle.
**½ (7:11)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bam Bam Bigelow
** Steve Williams
* Cactus Jack

Kokonaisarvio Beach Brawlista: Kaikki asiat ei ole luotu kestämään. Herb Abramsin UWF oli ehdottomasti yksi niistä. Tämä ppv todisti sen tyylipuhtaasti, ja juuri siksi suosittelen tämän tapahtuman katsomista. Ei tätä kaikkea pysty sanallisesti selittämään. En ole tässä arviossa ehtinyt ollenkaan käsitellä nimittäin sitä, kuinka paskalla production values -meiningillä koko tämä show oli hoidettu. Grafiikoiden, valojen ja kaiken muun perusteella olisi voinut kuvitella katsovansa jonkinlaisen backyard-promootion kengännauhabudjetilla vedettyä show'ta, koska koko touhu näytti visuaalisesti aivan paskalta. Asiaa ei tosiaan auttanut se, että show vedettiin areenalla, joka näytti lähes tulkoon tyhjältä, koska siellä oli yleisöä vaivoin kymmenesosa koko areenan kapasiteetista. Ei helvetti. Jos olet samanlainen painihistoriautisti kuin allekirjoittanut, tämä on sinulle omana historiallisena kuriositeettinaan aivan must see -kamaa. Kaikilla muulla tavoin tämä oli käytännössä täyttä paskaa. Tapahtumana Surkea, lepää rauhassa Herb Abrams.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
5. WCW SuperBrawl - Kehno
-------------------
6. UWF Beach Brawl - Surkea
Viimeksi muokannut kenitys, 20 Touko 2018, 00:17. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Vahingossa tuli väliviikko. Yritän paikata julkaisemalla arviot sekä tänään että huomenna!

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1991

Olen jo pidemmän aikaa näissä arvioissani kirjoittanut WCW:n jatkuvista ongelmista: hurjat taloudelliset tappiot, jatkuvasti pohjamutiin laskevat katsojaluvut, vähäiset yleisömäärät, sopimusongelmat tähtipainijoiden kanssa, useiden huippupainijoiden menettäminen muun muassa WWF:lle, epäjohdonmukaiset ja yksiselitteisesti kamalat buukkauspäätökset, toimitusjohtaja Jim Herdin idioottimainen (ja vihattu) tapa pyörittää koko firmaa, väärät valinnat pääbuukkaajiksi (Ole Anderson ja Dusty Rhodes)... Ei WWF:lläkään näihin aikoihin siis mennyt liian hyvin (kuten olen myös kertonut), ja koko pro wrestling bisneksenä oli aika nopeasti alkanut menettää sen kaiken suuren loistonsa, mihin se oli 1980-luvun puolivälissä kertarysäyksellä noussut Rock 'n' Wrestling -aikakauden ansiosta. Useat promootiot olivat kaatuneet kokonaan, ja amerikkalainen showpaini oli tilanteessa, jossa sen oli keksittävä itsensä uudelleen. Silti nyt juuri WCW oli ylivoimaisesti pahimmissa ongelmissa. Siinä missä WWF:llä oli välillä myös positiivisia uutisia ja kuitenkin kohtuullisen hyvät katsojaluvut, WCW:n tila oli lähes katastrofaalinen.

Ja nyt tullaan sitten ppv:hen, johon koko WCW:n katastrofaalinen tilanne kulminoituu. Siksi tämä on samalla yksi painihistorian merkittävimmistä ppv:eistä - ja monien mielestä myös painihistorian kaikkien aikojen huonoin ppv. Oletan, että kaikki tuon lausunnon antaneet eivät ole ottaneet huomion esim. Herb Abramsin UWF:n, Heroes of Wrestlingin tai muiden vastaavien yksittäisten tapausten ppv:eitä, koska tämän ppv:n väittäminen huonommaksi kuin esim. Herb Abramsin Beach Brawl (puhumattakaan kahdeksan vuotta myöhemmin koittavasta Heroes of Wrestlingistä) on jo ihan silkkaa idiotismia. Sen sijaan, jos puhutaan vain WCW:n ja WWF:n tasoisten promootioiden ppv:eistä, niin tämä ppv on kieltämättä erittäin lähellä kaikkien aikojen huonointa ppv:tä mietittäessä. Palaan kyllä tässä arvostelussa tarkemmin tähän, mutta tämä ppv on kieltämättä monella tapaa aivan järkyttävän kamala. Silti minun täytyy todeta, että nettiarvosteluissa tuntuu jälleen vallitsevan todella kummallinen yhdenmukaisuuden noudattamisen kaava. Koska kaikki nettismarkit tuntuvat olevan sitä mieltä, että tämä on kaikkien aikojen huonoin ppv, on lähes kaikissa tästä tapahtumasta lukemissani arvosteluissa mielestäni lähes kaikki tämän tapahtuman ottelut arvioitu järjestään alakanttiin. Ihan kuin tämän tapahtuman ottelut olisivat vielä erityisen huonoja siksi, että ne olisivat tässä tapahtumassa. Väitän, että osa tämän tapahtuman otteluista olisi saanut monilta arvostelijoilta paremmat arvosanat, jos ne olisi käyty missä tahansa muussa ppv:ssä. Kuten tulette kohta huomaamaan, en siis väitä, että tässä ppv:ssä olisi tosiaan käyty yhtään erityisen hyvää ottelua, mutta on mielestäni ihan naurettavaa väittää, että "kaikki tämän ppv:n ottelut olivat alle kahden tähden otteluita", kun ppv:ssä oli kuitenkin useampia ihan ok:ita otteluita, jotka olisivat varmasti saaneet ihan puhtaat paperit monissa muissa tapahtumissa. No, tämä on toki vain omaa tulkintaani, ja mielipiteet ovat mielipiteitä, mutta jotenkin netissä tuntuu vallitsevan oikein erityinen tarve haukkua tämä The Great American Bash 1991 kaikilla tavoin maanrakoon, vaikka ihan normaali kriittinenkin asenne riittäisi tämän paskan kanssa.

Mutta se metatason arvioinnista. Mikä tässä ppv:ssä siis sitten jo lähtökohdiltaan oli niin historiallisen kamalaa, että tämä on yksi painihistorian merkittävimmistä tapahtumista? Kaikki johtuu tietenkin siitä, että NWA:n/WCW:n suurin tähti - JA FIRMAN PÄÄMESTARI - Ric Flair oli lähtenyt WCW:stä vain pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa. Kyllä, Ric Flair oli virallisesti lähtenyt WCW:stä, ja vienyt samalla päämestaruusvyön mukanaan, koska tuo fyysinen vyö kuului hänelle. WCW oli menettänyt isoimman tähtensä ja päämestarinsa vain kaksi viikkoa ennen kesän suurinta tapahtumaansa - tapahtumaansa, jota oli kuukausien ajan mainostettu Ric Flairin ja Lex Lugerin kolmevuotisen feudin huipentavalla ottelulla ja jossa Lex Lugerin oli vihdoin tarkoitus voittaa WCW World Heavyweight -mestaruus Flairilta. Nyt tuo kaikki jouduttiin muuttamaan täysin lennosta, koska Flairia ei tässä tapahtumassa enää nähty.

Mistä Flairin lähtö sitten lopullisesti johtui? Flairin ja WCW:n ongelmista oli toki huhuttu jo pitkään - ja samoin oli huhuttu siitä, että Vince McMahon oli yrittänyt kaapata Flairia buukatakseen WrestleManiaan ottelun Hulk Hoganin ja Ric Flairin välille. WCW:ssä puolestaan toimitusjohtaja Jim Herd piti Ric Flairia liian vanhana ja halusi tiputtaa hänet midcardiin. Herd oli yrittänyt tätä jo pitkään, mutta toistaiseksi Flair oli pysynyt Main Eventissä, koska häntä ei ollut onnistuttu korvaamaan. Nyt Herd oli kuitenkin varma, että Bashissa Flairin oli viimein aika astua sivuun ja jobata vyö puhtaasti Lugerille. Samalla Herd oli ilmoittanut Flairille (jonka sopimus oli katkolla), että uudessa sopimuksessa hänen palkkansa puolitettaisiin. Sinänsä tämä oli yleisen linjan mukainen tarjous Herdiltä, koska WCW oli talousvaikeuksien vuoksi kiristänyt monien muidenkin painijoidensa palkkoja rajusti pienemmiksi. Flair ei kuitenkaan aikonut suostua puolet pienempään palkkaan - eikä varsinkaan pienempään palkkaan kuin Lex Luger, jota hän ei ollut koskaan pitänyt arvoisenaan painijana. Flair ei myöskään ollut liiemmin innoissaan vyön jobbaamisesta Lugerille Bashissa. Niinpä Flairin ja Herdin sopimusneuvottelut ajautuivat lopulta totaaliseen umpikujaan, ja Herd näytti Flairille ovea, jos tämä ei suostuisi diiliin. Flair ei jäänyt enää neuvottelemaan, vaan häipyi WCW:stä. Viimeisenä yrityksenä WCW buukkasi vielä heinäkuun alkuun house show'hun päämestaruusottelun Ric Flairin ja Barry Windhamin välille, jossa Flair voisi asiallisesti jobata vyönsä ennen lopullista lähtöä. Flair ei kuitenkaan koskaan ilmaantunut house show'hun, ja sen seurauksena WCW julisti päämestaruuden olevan nyt vakatoitu. Flairia ei enää mainittu.

WCW:llä ei ollut siis tähän ppv:hen tultaessa sen enempää ykköstähteään, päämestariaan kuin päämestarusvyötään. Se ei kuitenkaan ollut edes firman ainut ongelma. Yksi WCW:n kovimmista nousevista tähdistä - ja hallitseva joukkuemestari - Scott Steiner oli nimittäin reväyttänyt hauiksensa pari viikkoa ennen Bashia ja joutui olemaan arvioiden mukaan vähintään neljä kuukautta sivussa. WCW oli niin ikään menettänyt toisen yleisönsuosikin ja tulevaisuuden tähden Sid Viciouksen, kun Vicious oli kyllästynyt WCW:n huonoihin sopimuksiin ja tarttunut Vince McMahonin tarjoukseen. Flairin ja Viciouksen lähdön seurauksena myös koko Four Horsemen oli lopullisesti historiaa, mikä tarkoitti sitä, että WCW:llä ei ollut oikeastaan yhtään oikeaa Main Event -heeliä.

Kaiken tämän keskellä WCW:n oli silti yritettävä järjestää kesän isoin tapahtumansa The Great American Bash, ja tässä se nyt oli. Selostajina Jim Ross ja Tony Schiavone. Schiavone oli ottanut Dusty Rhodesin paikan, koska WCW:n johto oli alkanut olla sitä mieltä, että pääbuukkaja Dusty antoi itselleen aivan liikaa ruutuaikaa (ja liikaa huomiota), ja niinpä Dusty tiputettiin kokonaan pois on screen -roolista. Debyyttinsä haastattelijana tässä ppv:ssä puolestaan teki ei enempää eikä vähempää kuin Eric Bischoff! Bischoff oli aloittanut bisneksessä vuonna 1989 AWA:n myyntipuolella, ja hän oli päätynyt promootion viimeiseksi selostajaksi vahingossa, kun AWA:n pitkäaikainen selostaja Larry Nelson oli pidätetty humalassa ajamisen vuoksi. Niinpä Bischoff oli AWA:n loppuaikoina toiminut sekä selostajana että haastattelijana, ja nyt kun AWA oli lopullisesti historiaa, hänelle oli tarjottu haastattelijan ja selostajan paikkaa WCW:ssä. Se ei tulisi kuitenkaan jäämään hänen ainoaksi työkseen WCW:ssä, kuten hyvin tiedämme.

Kuva Kuva
P.N. News & Beautiful Bobby vs. Steve Austin & Terrence Taylor w/ Lady Blossom - Scaffold Match
Huh huh, tämä ilta tosiaan alkoi 1) Scaffold-ottelulla ja 2) yhdellä painihistorian merkittävimmistä ppv-debyyteistä. Ja ei, en puhu nyt P.N. Newsistä, joka oli vuonna 1987 painiuransa aloittanut isokokoinen köriläs, jolla oli lähes olemattomat painitaidot. WCW:ssä hän oli debytoinut vuoden 1991 alkupuolella ja ottanut käyttöönsä aikakauden suosittua räppäriä P.M. Dawnia imitoivan P.N. News -nimisen räppärigimmickin. Hahmosta oli kuin vähän vahingossa tullut varsin suosittu, ja nyt hän pääsi painimaan ppv:ssä entisen TV-mestarin Bobby Eatonin joukkuemestarina. Kyllä, Bobby Eaton oli entinen TV-mestari, sillä hän oli voittanut vyön Arn Andersonilta edellisessä ppv:ssä SuperBrawlissa mutta hävinnyt sen uudelle debytoivalle painijalle STEVE AUSTINILLE vain muutamaa vikkoa myöhemmin. Ja kyllä, se historiallinen ppv-debyytti on tietenkin Steve Austinin debyytti. Austin - oikealta nimeltään Steve Williams (kyllä) - oli nuori 27-vuotias teksasilainen uransa alussa oleva painija. Austin oli debytoinut kotiseudullaan WCCW:ssä pari vuotta aiemmin, ja tähän mennessä hänen uransa merkittävin hetki oli ollut vuonna 1990 käyty feud Chris Adamsin kanssa. Henkilökohtainen ja hienosti buukattu feud Adamsin kanssa oli kerännyt jopa kansallista huomiota, ja niinpä WCW kaappasikin Austinin nopeasti riveihinsä alkuvuodesta 1991. Austin debytoi toukokuussa 1991 pitkähiuksisena blondina, lempinimellä "Stunning" Steve Austin. Austinin managerina nähtiin ensin Vivacious Veronica, mutta parin viikon päästä uudeksi manageriksi tuli näyttävä nainen nimeltään Lady Blossom. Austin voitti pian debyyttinsä jälkeen TV-mestaruuden Bobby Eatonilta ja ajautui sitten feudaamaan P.N. Newsin kanssa. Nyt hän sai joukkueparikseen York Foundationin jäsenen Terrence Taylorin, jolla oli puolestaan ollut pidemmän aikaa kränää Bobby Eatonin kanssa. Ja jostain käsittämättömästä syystä tämä nelikko pistettiin siis illan avausottelussa painimaan Scaffold Match, jonka saattoi voittaa joko tiputtamalla vastustajansa telineeltä TAI nappaamalla vastustajan päädyssä olevan lipun telineeltä. Huh huh.

Voi jumalauta. Tällä tavallako alkoi Steve Austinin ppv-ura? Paljon surkeampaa aloitusta ei olisi legendaarinen painija voinut saada, koska tämä ottelu oli täyttä paskaa. Olen aikaisemminkin arvioissani todennut, etten ole millään tavalla Scaffold-otteluiden suuri ystävä, koska käytännössä tuo stipulaatio tuhoaa kaikki mahdollisuudet järkevään painiin. Korkealla ja kapealla telineellä ei vain yksinkertaisesti pysty painimaan mitenkään kiinnostavasti. Niinpä koko ottelumuodon ainut viehättävyys on aiemmin otteluissa ollut se, millä tavalla ottelun loppuratkaisu - telineiltä putoaminen - saadaan rakennettua. 1980-luvun Scaffold-otteluissa oli tältä osin ihan luovaa ideointia, ja lopetukset olivatkin ottelun parasta antia. Nyt sitten tämäkin osuus oli viety kokonaan ottelusta pois, sillä ottelun saattoi voittaa myös VARASTAMALLA LIPUN VASTUSTAJAN PUOLELTA. Mitä jumalatonta paskaa? Miksi tämä ottelu piti edes järjestää tällä stipulaatiolla, kun koko teline vain tuhosi kaiken painimisen ja kun itse telinettä ei edes hyödynnetty ottelussa millään tavalla? Ilmeisesti WCW:n mielestä oli tärkeää, että näytti todella vaaralliselta, kun tämä nelikko huojui korkean telineen päällä. Ehkä näytti, mutta ikävä kyllä koko tällä roskalla ei ollut paljon mitään tekemistä painin kanssa. Yleisökin tuntui olevan täysin kuollut. Älkää buukatko enää näitä Scaffold-otteluita, näissä ei ole mitään viehättävää. Ainakaan tämmöisessä muodossa, jossa lopetuskin oli hoidettu päin persettä ja jätti vain todella ankean fiiliksen koko hommasta. Meinasin antaa tälle puoli tähteä silkasta yrityksestä, mutta sekin on kyllä liikaa.
DUD (6:19)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Diamond Studd w/ Diamond Dallas Page vs. Z-Man
Diamond Dallas Pagen manageroima uusi painija Diamond Studd (kyllä, Scott Hall) oli loppukeväästä aloittanut hankkeen, jossa hän yritti löytää itsensä veroista naista rinnalleen. Toistaiseksi tämä oli käytännössä tarkoittanut sitä, että Studd ja DDP olivat aina kutsuneet ennen Studdin ottelua jonkun katsomossa olevan naisen repimään Studdilta tämän ylimääräiset vaatteet päältä, minkä jälkeen he olivat pilkanneet naista riittämättömänä ja häätäneet hänet paikalta. Sama jatkui myös tässä Bashissa. Tämä sopivan naisen etsintä oli kuitenkin johtanut myös Studdin ongelmiin Z-Manin kanssa. WCW:n midcardin jobberiksi jumittunut Z-Man oli alkanut puolustaa naisia ja päättänyt osoittaa olevansa kovempi naistenmies kuin Studd itse. Niinpä tähänkin otteluun Z-Man saapui neljän naisen saattelemana.

Nuori Scott Hall ja hyvässä iskussa oleva Tom Zenk toisiaan vastassa. Lähtökohtaisesti tässä matsissa oli paperilla kaikki mahdollisuudet hyvään otteluun, mutta jostain syystä sille tasolle ei tässä matsissa missään vaiheessa päästy. En oikeastaan osaa sanoa, mistä se yksiselitteisesti johtui, koska aikaakaan ei ollut ihan liian vähän: matsin kesto oli kuitenkin lähemmäs 10 minuuttia. Ehkä Hall oli sitten vielä vähän liian vihreä, ehkä Zenkillä ei ollut vain ihan paras päivä. Kyllä tässä ehdottomasti oli hyvät hetkensä, ja paikoitellen tätä katsoi mielellään, mutta jotenkin kokonaisuus vain jäi vaisuksi. Hall täräytti muun muassa näyttävän Chokeslamin, ja Zenkiltä nähtiin taas Missile Dropkickin tapaisia nättejä high flying -liikkeitä. Ehkä yksi ottelun ongelma oli myös, että se oli buukattu vähän kökösti ja että Diamond Dallas Pagen sekaantumiset tuntuivat vähän turhilta. Yleisö oli aika kuollut koko matsin ajan. No, ihan ok tuoreiden nimien ottelu tämä silti oli.
** (9:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Oz w/ The Wizard vs. Ron Simmons
Viime ppv:ssä WCW-debyyttinsä teki Oz, jota voi hyvällä syyllä pitää yhtenä koko 1990-luvun typerimmistä gimmickeistä. En jaksa sitä enää alkaa uudestaan selittää, kiinnostuneiden kannattaa tsekata SuperBrawlin arvio. Tämä kaksimetrinen, klassikkoelokuvalta nimensä pöllinyt monsteri nimeltä Oz oli siis uraansa aloitteleva Kevin Nash, ja hänen managerinsa The Wizard oli naamiopäinen Kevin Sullivan. Toistaiseksi Oz oli lähinnä esiintynyt pariin otteeseen ja squashannut silloin jobbereita. Nyt Oz sai vastaansa hyvässä nosteessa olevan Ron Simmonsin, joka oli viime ppv:ssä päihittänyt entisen joukkuekaverinsa Butch Reedin.

Tämähän ei itse asiassa ollut edes niin kamala ottelu kuin olin etukäteen pelännyt! Ron Simmonsin edellytykset singles-painijana hyviin otteluihin eivät koskaan olleet Simmonsin uralla kovin erityiset, ja tässä vaiheessa uraansa hänen kokemuksensakin merkittävistä singles-otteluista olivat vielä varsin vähissä. Kevin Nash - anteeksi, Oz - puolestaan oli erittäin vihreä ihan muutenkin kuin sisääntulossaan käyttämänsä asun osalta. Niinpä pelkäsin etukäteen, että tämä Ozin ja Simmonsin ottelu saattaa olla pahimmillaan ihan täyttä paskaa, mutta niin ei onneksi käynyt. Tai no, ei minun mielestäni. Suurin osa arvostelijoista on dumannut tämän ottelun ihan alimpaan helvettiin, mutta minun silmissäni tämä oli ihan siedettävä matsi. Ei missään nimessä siis hyvä tai edes ok ottelu, mutta siedettävä brawlaus kuitenkin. Nash otti tässä itse asiassa varsin hyvin iskuja ja bumppeja vastaan, ja Simmons näytti koko matsin ajan kohtuullisen hyvältä. Näillä aineksilla siis tämä suoritus oli varmaan aika lailla niin hyvä kuin mihin nämä kaksi pystyvät keskenään.
*½ (7:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Robert Gibson vs. Richard Morton w/ Alexandra York
Kyllä vain, nyt oli tullut SE hetki, jota varmasti kaikki olivat koko 1980-luvun ajan odottaneet (tai sitten eivät): Ricky Mortonin ja Robert Gibsonin Rock 'n' Roll Express oli hajonnut, ja miehet olivat ajautuneet taistelemaan toisiaan vastaan. Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun Gibson loukkaantui oikeasti viime syksynä, ja storylinesyyksi kerrottiin se, että tuolloin Fabulous Freebirdsin managerina toiminut Little Richard Marlie oli telonut hänet. Gibson jäi pois ruudusta, ja Ricky Morton alkoi painia joukkueena Tommy Richin kanssa puolustaakseen Gibsonin kunniaa. Alkuvuodesta 1991 Morton, Rich ja Junkyard Dog voittivat uudelleenlämmitellyt WCW 6-Man Tag Team -mestaruudet, jotka he kuitenkin hävisivät kevään lopulla nimenomaan Fabulous Freebirdsille. Samalla hajosi kuitenkin myös koko face-kolmikko. Kun Robert Gibson nimittäin palasi WCW:hen kesäkuussa järjestetyssä Clash of the Championsissa, Morton kääntyikin häntä vastaan, teloi hänet rajusti ja liittyi heti perään Alexandra Yorkin johtamaan York Foundation -porukkaan. Samalla Morton alkoi kutsua itseään sivistyneemmin Richard Mortoniksi. Nyt vuosien ajan tauotta toistensa kanssa painineet Morton ja Gibson olivat sitten sotapolulla, ja tämä oli miesten ensimmäinen kunnon 1 on 1 -kohtaaminen.

Tietyllä tavalla tämä ottelu onnistui ylittämään odotukseni mutta samalla myös pettämään ne pahasti. Matsin ongelma oli se, että se ei lähtökohtaisesti kiinnostanut minua ollenkaan. Rock 'n' Roll Express on ehdottomasti yksi niitä harvoja joukkueita, jonka ei minun mielestäni olisi tarvinnut hajota ikinä ja jonka jäsenten keskinäisessä ottelussa ei ollut mitään sellaista kiehtovaa kuin monien muiden joukkueiden välisessä ottelussa. No, nyt Morton ja Gibson sitten painivat toisiaan vastaan, ja etukäteen pelkäsin, että tästä tulee sellainen varsin tylsä vajaan kymmenen minuutin ottelu. No, tämä ei täysin pitänyt paikkaansa. Gibson ja Morton painivat nimittäin ihan hyvin, pistivät kroppansa peliin ja painivat lähes 20-minuuttisen ottelun. Viimeinen kohta kuitenkin koitui myös tämän ottelun ongelmaksi: tämä oli nimittäin aivan liian pitkä siihen nähden, minkä verran tässä oikeasti tapahtui. Otteluissa ei nähty mitään suuria bumppeja ensimmäisten minuuttien vauhdikkaan menon jälkeen, vaan ottelusta merkittävä osa kului siinä, kun Morton teloi kaikin mahdollisin tavoin Gibsonin valmiiksi vammautunutta polvea. Tuo polven työstäminen oli toteutettu kylläkin pirun nätisti, ja Gibson myi vammoja niin hyvin. Juuri tähän rakenteluun liittyy kuitenkin myös ottelun toinen pettymys: ottelun lopetuksessa nimittäin kaikki tuo Mortonin ja Gibsonin työ heitettiin täysin hukkaan, ja sen sijaan ottelu päättyi täysin varoittamatta kököllä ja halvalla tavalla, jolla ei ollut mitään tekemistä koko ottelun ajan rakennellun jalkavamman kanssa. Lopputulos oli siis vähän vaisu, mutta painillisesti silti melkeinpä illan parasta antia.
**½ (17:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Fabulous Freebirds (Badstreet & Garvin & Hayes) w/ Big Daddy Dink vs. Young Pistols & Dustin Rhodes
Kuten äskeisen ottelun taustatarinassa mainitsinkin, Fabulous Freebirds piti tällä hetkellä hallussaan WCW 6-Man Tag Team -mestaruuksia. Samoin he pitivät hallussaan WCW US Tag Team -mestaruuksia. Kummatkaan näistä mestaruuksista eivät kuitenkaan olleet panoksena tässä 6-Man Tag Team Matchissa, koska... WCW. Nyt saatatte kysyä, kuka ihme on tuo Michael Hayesin ja Jimmy Garvinin kanssa kuvassa näkyvä maskipäinen henkilö? No, kyseessä oli oikeasti Brad Armstrong, joka oli vuosien ajan paininut JCP:ssä/WCW:ssä alakortissa. Tätä ei kuitenkaan kerrottu katsojille. Sen sijaan tämä maskipäinen henkilö oli nähty ensimmäisen kerran edellisessä ppv:ssä SuperBrawlissa, kun hän oli yhtäkkiä ilmestynyt paikalle ja auttanut Freebirdsit voittoon ottelussa Young Pistolseja vastaan. Tuolloin häntä kutsuttiin Fantasiaksi, mutta nimi vaihdettiin nopeasti Badstreetiksi, koska WCW ei ollut tajunnut tekijänoikeusongelmia, joita koituu, jos yrittää nimetä painijansa Disney-leffan mukaan. Kukaan ei toistaiseksi osannut kertoa, miksi tällainen ei millään tavalla kahta muuta Freebirds-jäsenä muistuttava maskipäinen luchadore oli yhtäkkiä päättänyt lyöttäytyä yhteen Hayesin ja Garvinin kanssa, mutta sillä ei kai ollut mitään väliä. Nyt tämä kolmikko kohtasi sitten Freebirdsien ykkösviholliset Young Pistolsit, jotka olivat nyt saaneet avukseen kovaa nousevan nuoren tähden Dustin "bookkaajan poika" Rhodesin.

On jotenkin mieletöntä, että minun Freebird-mieltymykseni lähes kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa tuntuvat menevän täysin ristiin. Sen kerran kun muut arvostelijat ovat pitäneet Freebird-ottelusta yllättävän paljon, minä puolestaan en viihtynyt tätä katsoessa läheskään samalla tavalla kuin monien muiden Freebird-otteluiden aikaan. Tämä oli nimittäin minun silmissäni aikamoinen pettymys ja samalla entistä suurempi syy siihen, että alan tajuta ihmisten Freebird-vihaa. Nämä Freebirdsien ottelut toistavat tosi pahasti itseään, ja näissä ei aina edes oikea vastustaja pelasta kovin paljoa, koska Freebirdit on saatava näyttämään niin vahvalta. Nytkin Hayesia, Garvinia ja Brad Armstrongia... anteeksi, Badstreetiä, vastassa oli Tracy Smothersin ja Steve Armstrongin kaltaiset nimet, mutta niin vain tämä ei missään vaiheessa noussut ihan kivaa kummoisemmaksi. Se johtui puolestaan juuri siitä, että facet olivat suuren osan ottelusta altavastaajan asemassa ja että Freebirdien hallinta oli loppujen lopuksi varsin yhdentekevää. Kun lopulta tuosta altavastaaja-asetelmasta päästiin, ottelun kaikki eliminoinnit alettiin murjoa putkeen parin minuutin sisällä, mikä lopullisesti sekoitti ottelun järkevyyden ja kiinnostavuuden. Faceista vahvalta saatiin näyttämään ainoastaan Dustin Rhodes, koska... kyllä te tiedätte. Niinpä pitkästä kestosta ja painijoiden yrityksestä huolimatta tämä tuntui lopulta varsin kököltä ja vain vaivoin tv-ottelutasoiselta matsilta.
** (17:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Yellow Dog vs. Johnny B. Badd w/ Theodore R. Long
Ooh! Kahden tulokkaan ppv-debyytti! ...No ei tietenkään oikeasti. "Yellow Dog" oli nimittäin typerän maskin kanssa painiva Brian Pillman. Miksikö Pillman sitten ei esiintynyt itsenään vaan "keltaisena koirana"? Pillman oli feudannut Four Horsemenin jäämistön kanssa koko alkuvuoden ajan, ja sen sijaan, että hänet olisi WrestleWarissa nähdyn huikean suorituksen jälkeen nostettu ME-kuvioihin, oli Pillmania käytännössä jobbautettu koko kevään ajan erityisesti Barry Windhamille, Arn Andersonille ja Sid Vicioukselle. Kesäkuisessa Clash of the Championsissa tämä Pillmanin feud Horsemen-jäämistön kanssa sitten päätettiin "Loser Leaves WCW" -stipulaatiolla varustellussa joukkueottelussa, jossa Pillman kohtasi El Giganten kanssa Windhamin ja Andersonin. Pillman hävisi ottelun ja joutui "lähtemään WCW:stä". Tietenkään Pillman ei lähtenyt oikeasti, vaan alkoi esiintyä typerällä "Yellow Dog" -gimmickillä, jonka idea oli se, että kaikki tiesivät kyseessä olevan Pillman, mutta kukaan ei ollut saanut toistaiseksi todistettua sitä. Nyt Pillmanista oli julistettu 10 000 dollarin palkkio: kuka onnistuisi ensimmäisenä riisumaan Yellow Dogin maskin ja todistamaan kyseessä olevan Pillman, saisi kymppitonnin. Jos Yellow Dog paljastuisi Pillmaniksi, Pillman saisi loppuelämän kestävän porttikiellon WCW:hen. Siis vähän kuin potkut. Jotka Pillman oli jo saanut. Ei tästä logiikasta sen enempää. Tässä ppv:ssä tuota kymppitonnin palkintoa tavoitteli viime ppv:ssä ensiesiintymisensä tehnyt Johnny B. Badd, jonka hahmo oli näin alkuvaiheessa ihan älyttömän yli vedetty ja 1990-luvulle hyvin sopivasti kaikkia mahdollisia homomaisia stereotypioita ylikorostava.

Vaikka Pillmanin ottelu Johnny B. Baddia vastaan ei kuulosta paperilla ollenkaan pöllömmältä, ei WCW ollut onnistunut silti saamaan tästäkään otteluparista mitenkään liikaa irti. Osaksi tästä voi syyttää nimenomaan idioottimaista Yellow Dog -hahmoa. Osittain puolestaan liian lyhyttä aikaa. Erityisesti Pillman - anteeksi, Yellow Dog - teki kyllä hyvää työtä ottelun aikana, mutta lopulta aikaa oli niin rajallisesti, että ei Pillmanin matsi tämän nuoren tulokkaan kanssa ehtinyt nousta ihan kivaa tv-matsia paremmaksi. Sinänsä ihan kohtuullinen suoritus sekin, mutta paljon enempäänkin olisi voinut olla mahdollisuuksia.
** (6:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Josh vs. Blackblood - Lumberjack Match
Okei, esittelin Big Joshin jo edellisessä WCW-ppv:n arvostelussa. Big Josh oli siis oikeasti 1970-luvun lopussa debytoinut konkaripainija Matt Borne, joka tultaisiin muistamaan painihistoriassa parhaiten pellenä, kirjamellisesti. Doink The Clownin syntymään olisi vielä pari vuotta aikaa, joten sitä ennen Borne oli ajautunut WCW:hen, jossa hän esitti jostain käsittämättömästä syystä metsästäjä-tukkijätkää, jolla ei ollut mitään painikokemusta ja joka oli saapunut WCW:hen päästäkseen tappelemaan. Aivan loogista. Viime ppv:ssä hän teki sisääntulon karhun kanssa. Tällä kertaa hänellä oli mukana lauma nuoria, kauniita blondeja. Koska miksipä ei. Mikä parasta Big Joshin gimmick ei kuitenkaan ollut edes tämän ottelun älyttömin: Joshin vastustaja oli nimittäin Blackblood. Kyllä. Blackblood oli Billy Jack Haynes, 1980-luvun tapahtumista tuttu isokokoinen painija, joka oli nyt uransa ehtoopuolella päässyt tekemään comebackin WCW:hen ihan mielettömällä gimmickillä. Blackblood oli nimittäin Ranskasta kotoisin oleva pyöveli. Hän toki puhui täydellistä englantia, mutta ei anneta sen välittää. Lisäksi Blackbloodin managerina toimi normaalisti Kevin Sullivan, mutta tällä kertaa hän ei ehtinyt ringsidelle seuraavana vuorossa olevan ottelun vuoksi. Nyt siis tukkijätkä ja pyöveli kohtasivat toisensa tukkijätkäottelussa, koska... WCW.

Tämä oli kaikin puolin turha ja puhtaasti huono ottelu. Blackblood oli lähinnä kömpelö ja parhaimmillaankin keskinkertainen tässä matsissa, ja täytyy todeta, ettei myöskään "Big Josh" Matt Borne esiintynyt tässä ottelussa millään tavalla edukseen. Kun tähän sitten vielä lisätään se, että ottelun Lumberjack-stipulaatio oli lähinnä typerä ja vei aivan liikaa huomiota itse ottelulta, ei tästä ottelusta hirveästi jää käteen. Täytyy myöntää, että loppupuolella nähty Blackbloodin German Suplex Big Joshille oli oikeasti näyttävä, mutta yhdellä liikkeellä ei vielä pitkälle päästä. Big Josh toki sen verran nyt osasi tässä ottelussa liikkua, ettei tämä ihan katastrofaalista paskaa ole, mutta huonosta ottelusta on ehdottomasti kyse. Ei lisää tätä, kiitos. Tavallaan toiveeni toteutuukin, koska Billy Jack Haynes sai pian tämän ppv:n jälkeen kenkää WCW:stä.
* (5:39)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
One Man Gang w/ Kevin Sullivan vs. El Gigante w/ Four midgets
Voi hyvä luoja. En oikeasti enää tiedä, mitä sanoa. Muistatteko, kun El Gigante ja Sid Vicious ottelivat edellisessä ppv:ssä katastrofaalisen kamalan ja aivan hirvittävää paskaa olevan Stretcher-ottelun? Toivottavasti ette. Minä ikävä kyllä muistan. No, tuo ottelu oli Viciouksen ensimmäisen WCW-uran viimeinen ottelu, mutta El Gigantelle tuo oli vain välipysäkki matkalla kohti WCW:n Main Event -kuvioita. Siltä ainakin pahasti näytti. Nyt nimittäin Giganten eteen oli tuotu jälleen uusi järkälemäinen vastustaja, jonka oli tarkoitus näyttää ylivoimaisen vaikealta ja saada siksi taas Gigante näyttämään astetta verran kovemmalta jätkältä, kun hän selvittäisi tämänkin haasteen. Vanha kunnon One Man Gang (viime vuosien WWF:n katsojien keskuudessa paremmin tunnettu Akeemina) oli siis lähtenyt WWF:stä loppuvuodesta 1990, ja hän saapui WCW:hen keväällä 1991 ottaen käyttöön vanhan OMG-gimmickinsä. Heti debyytissään Gang lyöttäytyi yhteen Kevin Sullivanin kanssa, ja nopeasti tämä korsto aloittikin pelottavan tuhon kylvämisen WCW:n rosterissa. SuperBrawlissa OMG päätti sitten Sullivanin saattelemana hyökätä El Giganten kimppuun heti Giganten ja Viciouksen ottelun päättymisen jälkeen, ja tuosta yhteenotosta lähtien nämä kaksi monsteria olivat olleetkin toistensa kimpussa. Nyt oli vihdoin aika selvittää, kumpi oli todella kovempi köriläs. El Gigante toi tähän otteluun ringsidelleen jostain selittämättömästä syystä neljä kääpiöpainijaa, joista yksi yritti kaiketi esittää Kevin Sullivania. No, miksipä ei.

Okei, pitää olla tarkempi toiveiden kanssa. Kirjoitin kyllä äskeisen ottelun lopuksi, että "Ei lisää tätä", mutta en tarkoittanut, että haluan seuraavaksi katsella vielä huonompaa painia. WCW kuitenkin onnistui toteuttamaan juuri tämän, joten edellisen huonon ottelun jälkeen oli vuorossa totaalista paskaa oleva ottelu. Ja tällä tuotteellako WCW oikeasti kuvitteli kamppailevansa WWF:ää vastaan vakavasti otettavana ja laadukasta painia tarjoavana vaihtoehtona? Ei saatana. WWF-hasbeen vastaan painitaidoton ex-koripalloilija lähes 10-minuuttisessa halailuottelussa. Meinasin ensin antaa tälle puolikkaan säälistä, koska molemmat yrittivät parhaansa ja OMG otti jopa bumppia, kun Gigante heitti hänet yläköydeltä kanveesiin. Sitten totesin, että nuo eivät ole mitään oikeita perusteita arvosanan parantamiseen, jos ottelu on kokonaisuudessaan ihan hirveää kuraa - ja tämä todella oli. En ala edes erittelemään yksityiskohtaisemmin, älkää ikinä katsoko tätä ottelua.
DUD (6:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nikita Koloff vs. Sting - Russian Chain Match
Nikita Koloffin ja Stingin feud oli alkanut oikeastaan puhtaasta vahingosta, mitenpä muutenkaan. Kun Koloff teki comebackinsa vuoden 1991 alussa, hän nimittäin aloitti intensiivisen feudin Stingin hyvän ystävän Lex Lugerin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Koloff ei ojentanutkaan Lugerille uutta US Heavyweight -mestaruusvyötä ystävällisesti, vaan löi tätä päähän vyöllä. SuperBrawliin mennessä Koloffin ja Lugerin feud oli eskaloitunut niin pahaksi, että Koloff päätti estää Lugerin ja Stingin joukkuemestaruusvoiton sekaantumalla otteluun ja lyömällä Lugeria teräsketjulla päähän. Suunnitelma oli hyvä, mutta Luger onnistui väistämään Koloffin hyökkäyksen, minkä seurauksena Koloff löikin ketjulla Stingiä. Sting tietenkin raivostui tästä, ja lähti saman tien Koloffin perään kostaakseen tälle. Luger väistyi tästä sopasta nopeasti isompiin kuvioihin, ja niinpä Koloff ja Sting jäivät selvittämään välejään keskenään. Lopulta tähän ppv:hen buukattiin Stingin ja Koloffin välille venäläisen oma erikoisottelu Russian Chain Match, joka oli käytännössä ihan tavallinen Strap Match sillä erotuksella, että painijat eivät olleet toisissaan kiinni remmillä vaan pitkällä teräsketjulla.

Paljon hukattua potentiaalia, niin paljon hukattua potentiaalia. Stingin ja Nikita Koloffin ottelu oli (Ric Flairin lähdön ansiosta) käytännössä illan ainut iso ottelu, ja jos WCW:llä ei ollut munaa pistää Flairitonta päämestaruusottelua illan päätösotteluksi, olisivat sitten pistäneet edes tämän. Sen sijaan tämä käytiin juuri ennen päämestaruusottelua ja vielä vähän turhan lyhyenä versiona. Pahinta ei kuitenkaan ollut ottelun paikka kortissa tai sen kesto, vaan ottelun lopetus, joka oli niin hirveää epäloogista paskaa, että ei voi taas kuin mielessään kirota. Monien arvostelijoiden mielestä tämä ottelu oli myös painillisesti tosi paha pettymys ja lähinnä kömpelöä katsottavaa, mutta minusta tässä ei ollut painilliselta anniltaan mitään suurempaa vikaa. En tiedä, olinko nyt jotenkin aivan liian suopea, vai onko taas koko tämän tapahtuman maine pilannut myös tämän ottelun kiinnostavuuden kaikkien arvostelijoiden silmissä. Oli miten oli, Sting ja Koloff tekivät siis kyllä ihan hyvää työtä ottelun aikana, ja tämä oli aikakausi huomioon ottaen monin paikoin oikein oppikirjamaisen hyvää entertainment brawlia - tätä rakastettavaa termiä käyttääkseni.
**½ (11:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham vs. Lex Luger - Steel Cage Match for the WCW World Heavyweight Championship
Sitten oli tämä. Ottelu, johon koko The Great American Bash 1991 tiivistyy. Ottelu, jota kukaan ei halunnut nähdä. Ottelu, jota painijat itsekään eivät olisi halunneet käydä. Kuten jo pitkässä alkusepustuksessani kirjoitin, tämän ppv:n Main Eventinä piti nähdä vihdoin ja viimein se Ric Flairin ja Lex Lugerin kohtaaminen, jossa Luger voittaisi päämestaruuden Flairilta. Yleisö oli odottanut tuota ottelua monta vuotta, ja nyt he saisivat sen. Paitsi että eivät saaneet, koska lopullisesti WCW:hen kyllästynyt Flair lähti firmasta vain pari viikkoa ennen tätä ppv:tä - ja vei firman virallisen mestaruusvyön myös mukanaan. The Great American Bashiin tultaessa WCW oli siis aivan tyhjän päällä. Heillä ei ollut päämestaruuskuvioissa kirjaimellisesti mitään. Ainut jäljellä oleva paniikkiratkaisu oli tietenkin buukata päämestaruusottelu joka tapauksessa The Great American Bashiin ja pistää Lex Luger painimaan tuossa ottelussa. Ongelma oli vain se, että Lugerille oli lähes mahdotonta keksiä vastustajaa, koska WCW:llä ei ollut tähän aikaan käytännössä yhtään uskottavaa Main Event -heeliä. Tai siis: yksi oli, mutta hän lähti firmasta pari viikkoa ennen tätä ppv:tä. Toinen uskottava Main Event -heel (Sid Vicious) oli lähtenyt vain kuukautta aiemmin. Muut merkittävät heelit koostuivat lähinnä Four Horsemenin rippeistä (Barry Windham, Arn Anderson) ja Nikita Koloffista. Tästä tilanteesta WCW ei toki voinut syyttää ketään muuta kuin itseään. Niinpä WCW:n oli pakko nostaa käytännössä viimeisen vuoden ajan pelkästään midcard-kuvioissa pyörinyt Barry Windham aivan tyhjistä Lex Lugerin vastustajaksi tähän vakantista WCW World Heavyweight -mestaruudesta käytävään otteluun. Mikä parasta, WCW ei ollut tähän tapahtumaan mennessä saanut edes uutta mestaruusvyötä tehtyä, joten mestaruusvyönä ennen ottelua esiteltiin joku vanha NWA-aikainen pikkuvyö, jonka päälle oli liimattu "World Championship" -plakaati.

"We want Flair". Se on päällimmäinen asia, mikä tästä päämestaruusottelusta jäi mieleen. Pakko on sanoa, että ei käy kateeksi Barry Windhamia ja Lex Lugeria, jotka joutuivat painimaan toisiaan vastaan päämestaruusottelussa, jossa kaikki olisivat halunneet oikeasti nähdä Ric Flairin. Lugerin ja Windhamin työ oli olla välittämättä yleisön "We want Flair" -chanteista, "Boring"-huutelusta ja siitä, että he tiesivät kaikkien olevan pettyneitä siihen, että Flairin sijaan WCW World Heavyweight -mestaruudesta painivat he kahdestaan. Näihin lähtökohtiin nähden Luger ja Windham tekivät jopa ihan hyvää työtä, vaikka ottelu olikin - ymmärrettävistä syistä - aivan liian lyhyt päämestaruusotteluksi. WCW ei selvästikään halunnut, että yleisö pääsisi paskomaan ottelun päälle aivan täysin, joten matsi haluttiin ennemmin hoitaa nopeasti alta pois. Eikä tämä tosiaan ollut edes illan viimeinen ottelu. Nämä kaikki lähtökohdat vaikuttivat toki jo itsessään siihen, että tällä ottelulla ei yksinkertaisesti ollut mitään mahdollisuuksia nousta miksikään klassikoksi. Ja vaikka sekä Windham että Luger tekivätkin kehässä ihan hyvää työtä, ottelun vajavaisen keston lisäksi itse ottelun buukkaus varmisti viimeistään sen, ettei tämä yllä edes hyvälle tasolle. Ottelun lopetus oli nimittäin taas niin käsittämätön rykäisy, ettei siinä tuntunut olevan mitään järkeä. Juuri kun Windham ja Luger olivat pääsemässä kunnon intensiiviseen meininkiin, paikalle saapuvat täysin puskista Harley Race ja Mr. Hughes - kaksi miestä, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä toistensa tai varsinkaan tämän ottelun kanssa. Race ja Hughes kuitenkin sekaantuivat ja aiheuttivat aivan tyhjistä tulleen ottelun lopetuksen, joka viimeistään tuhosi kaiken vähäisen jäljellä olleen tunnelman. Jep, ei tätä ottelua voi ikävä kyllä liikaa kehua.
**½ (12:25)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Arn Anderson & Paul E. Dangerously vs. Missy Hyatt & Rick Steiner - Steel Cage Mixed Tag Team Match
Kyllä, tämä ottelu oli illan viimeinen ottelu. En käytä sanaa Main Event, koska sitä tämä ei todellakaan ollut. Eikä kukaan varmaan vieläkään tiedä, miksi helvetissä tämä ottelu päätti tapahtuman. Oli miten oli, niin nyt kuitenkin oli päätetty. Miten tähän otteluun oli siis edes päädytty? Steiner-veljeksillä oli toki ollut jo pidemmän aikaa erimielisyyksiä Four Horsemenin kanssa. Nyt tosin hevosmiesporukka oli virallisesti kuollut ja kuopattu. Flairin, Windhamin ja Andersonin muodostama kolmikkokin oli alkanut olla jo hajoamisen partaalla, ja Flairin lähtö oli tälle porukalle lopullinen kuolinisku. Samalla Anderson (ja Windham) olivat alkaneet tehdä yhteistyötä ärsyttävän managerin Paul E. Dangerouslyn kanssa. Dangerously puolestaan oli ottanut silmätikukseen WCW:n (helvetin ärsyttävän) haastattelijan Missy Hyattin, josta oli jotenkin onnistunut tulemaan yleisönsuosikki. Dangerously oli kiusannut Hyattia kauan, ja nyt Hyatt pääsisi vihdoin kostamaan Dangerouslylle tässä ottelussa. Alun perin tässä ottelussa piti olla mukana myös Barry Windham ja Scott Steiner, mutta Windham siirrettiin sattuneesta syystä pois tästä ottelusta, ja Scott Steiner puolestaan loukkasi itsensä pahasti vain pari viikkoa ennen tätä ppv:tä ja joutui sivuun kuukausien ajaksi. Lopulta tässä ottelussa ei muuten päästy edes näkemään Missy Hyattia Paul Heymanin kimpussa, koska ennen ottelun alkua Dick Slaterin ja Dick Murdochin muodostama Hardliners-nimeä käyttävä konkarikaksikko päätti jostain selittämättömästä syystä kaapata Hyattin ja viedä hänet pois paikalta.

Tästä "ottelusta" nyt on turha sanoa paljon mitään. Ilmeisesti WCW ajatteli, että on turvallisempaa lopettaa show kaikkien rakastaman Rick Steinerin näkemiseen kuin päämestaruusotteluun, josta puuttui kaikkien toivoma Ric Flair. Tavallaan tämä saattoi olla jopa oikea ratkaisu, mutta onhan se nyt aikamoisen huvittavaa, että ppv:n päättää ottelu, jota voi kutsua otteluksi lähinnä nimellisesti. Ennemmin tässä oli kyse parin minuutin anglesta, jossa Rick Steiner antoi Arn Andersonille ja Paul E. Dangerouslylle rumasti turpaan ja josta kaikille faneille tuli hyvä mieli. Steinerlinet olivat hienoja, ja Anderson sekä Dangerously myivät ne hyvin. Annetaan siitä vaikka puoli tähteä, kyllä tämän ennemmin katsoi kuin OMGin ja El Giganten kamalan halimisen.
½ (2:08)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Sting
** Barry Windham
* Lex Luger

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Olen useaan kertaan tässä arviossa puolustanut tätä ppv:tä lähinnä metatasolla vertaamalla näkemystäni muihin arvosteluihin, joissa tämä ppv on todetty yksiselitteisesti koko painihistorian huonoimmaksi ppv:ksi. Sitä tämä ei mielestäni millään ole, koska esimerkiksi Herb Abramsin UWF:n Beach Brawl (vain kuukausi ennen tätä) oli ihan kaikilla mittareilla vielä paskempi tapahtuma kuin tämä. Nyt on kuitenkin hyvä tässä loppuarviossa tehdä selväksi, että olen tietenkin kaikkien arvostelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että tämä oli puhtaasti sysipaska ppv. Tietenkin oli. Oliko tämä jopa WCW:n kaikkien aikojen huonoin ppv? Saattoi hyvin olla. En muista edes surullisilta vuosilta 1999-2000 yhtään WCW:n ppv:tä, joka olisi jättänyt paskemman fiiliksen kuin tämä tapahtuma. WWE:stäkin vain December to Dismember nousee lähinnä tämän tasolle. Tämä oli siis faktisesti aivan kamalaa kuraa. Ei yhtään yli kolmen tähden matsia. Neljä alle yhden tähden ottelua. Yleisö oli koko tapahtuman ajan aivan kuollut - paitsi tietenkin päämestaruusottelun ajan, jolloin he huutivat loppuun asti Flairia. Eihän tällä tapahtumalla tietenkään ollut edes mitään mahdollisuuksia onnistumiseen: yksinään Flairin lähtö kaksi viikkoa ennen ppv:tä loi aivan mahdottoman varjon tälle ppv:lle, mutta sen lisäksi myös lähes kaikki muukin oli buukattu tässä tapahtumassa aivan päin persettä. Tämä oli todellakin WCW:n alkuvuosien todellinen pohjakosketus, ja on suoranainen ihme, että tämä firma onnistui tämän tapahtuman tunnelmista nousemaan vielä joskus koko Amerikan suurimmaksi showpainipromootioksi. Surkea.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
5. WCW SuperBrawl - Kehno
-------------------
6. WCW The Great American Bash - Surkea
7. UWF Beach Brawl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUMMERSLAM 1991

Tervetuloa kesän 1991 suurimpaan tapahtumaan SummerSlamiin. Sen tarjosi tietenkin WWF, joka järjesti historian neljännen SummerSlamin New Yorkissa omalla kotiseudullaan Madison Square Gardenissa. Samalla kun WCW kärsi todella pahoista taloudellisista (ja muista) ongelmista, WWF oli onnistunut kuluneen kesän aikana hankkimaan pari bisneksen kuuminta nimeä WCW:stä ja pitämään muutenkin toimintansa edelleen ainakin jossain määrin kaupallisesti kannattavana, vaikka showpainin suosio oli jatkuvassa laskusuhdanteessa – eikä parannusta tilanteelle ollut näkyvissä. Silti WWF oli tähän tapahtumaan tultaessa selvästi USA:n ykköspromootio – osa jopa saattoi ajatella, että pian ainut. Voisivatko asiat enää olla paremmin?

Vastaus: voisivat. Vaikka WWE ei asiaa näin jälkikäteen tahdo muistellakaan ja vaikka WWF ei varsinkaan tuoreeltaan halunnut tuoda asiaa mitenkään ilmi tapahtumissaan, WWF kärsi kesällä 1991 kulisseissa järisyttävästä ongelmasta, joka saattaisi räjähtää millä hetkellä hyvänsä käsiin. Mistä siis oli kyse? Steroideista. Kaikki alkoi, kun loppukeväästä muuan tohtori Zahorian joutui oikeuteen steroiden myymisestä ja määräämisestä väärin perustein. Ei kuulosta kovin pahalta. No, asia pahenee, kun otetaan huomioon, että yksi Zahorianin merkittävä työnantaja oli – kyllä – WWF.

Kenellekään oikeasti tuli yllätyksenä, että suurin osa (ellei lähes kaikki) WWF:n tämän ajan tähtipainijoista oli pumpattu täyteen steroideja. Eikä ongelma toki todellakaan ollut vain WWF:n, vaan ihan koko showpainin. Koska laji ei ollut oikeaa kilpailua (anteeksi kayfaben rikkomisesta), painijoita ei käytännössä testattu vielä 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa millään tavalla steroidien käyttämisen estämiseksi – koska miksi olisi testattu? Eihän steroideilla kuitenkaan ollut merkitystä otteluiden lopputuloksiin, koska ne oli päätetty etukäteen. Ei showpaini kuulunut mihinkään viralliseen kiellettyjä aineita testaavaan liittoon. Tämä tietenkin johti siihen, että suurin osa painijoista alkoi kasvattaa alalla niin himoittua lihasmassaa myös kielletyillä keinoilla. Asia oli tabu, josta yritettiin olla puhumatta, vaikka kaikki tiesivät todellisen tilanteen.

Nyt kuitenkin näytti vahvasti siltä, että lajin yhteinen salaisuus olisi räjähtämässä käsiin. Aluksi tosin näytti vielä siltä, että WWF selviäisiä steroideja kaupitelleen Zahorianin oikeudenkäynnistä kuin koira veräjästä, koska oikeudessa syytettynä oli vain Zahorian, ei esimerkiksi WWF:n omistaja Vince McMahon. Aluksi oikeuteen kutsuttuina todistajinakin oli vain niin sanottuja kakkosluokan painijoita, mikä tapaisi tapaukselle pienemmän medianäkyvyyden. Vähitellen kesän aikana tilanne muuttui kuitenkin WWF:n kannalta katastrofaaliseksi. Hyvin nopeasti soppaan vedettiin mukaan Vince McMahon ja lopulta myös WWF:n ja koko lajin ykköstähti Hulk Hogan, jolle Zahorian myönsi myyneensä (mukamas vain pari kertaa) steroideja. Eikä tässä suinkaan ollut tarpeekseen: entisistä WWF-tähdistä muun muassa Billy Graham ja Bruno Sammartino tekivät paljastuksia WWF:ssä kytevästä steroidipommista. WWF yritti parhaansa mukaan peitellä ongelmaa, ja Vince McMahon julisti firman aloittavan viralliset ja koko ongelman tuhoavan testausohjelman elokuun loppuun mennessä. Hulk Hogan teki merkittäviä esiintymisiä, joissa pahoitteli (”yksittäisiä”) steroidinkäyttötapauksiaan ja yritti Vincen tavoin epätoivoisesti vähätellä koko ongelmaa. SummerSlamiin tultaessa kaikki USA:n merkittävät viihdemediat olivat kuitenkin jo uutisoineet WWF:ssä kytevästä suuresta steroidipommista todella isosti, ja ongelma näytti muuttuvan vain viikko viikolta pahemmaksi. Sisäpiirilähteiden mukaan painijoita oli mukamas kielletty jatkamasta steroidien käyttöä, mutta toistaiseksi mitään näkyviä muutoksia esimerkiksi painijoiden ulkoisessa olemuksessa ei ollut tapahtunut.

Eivätkä WWF:n ongelmat suinkaan päättyisi tähän. Steroidikohu saisi vielä tulevina vuosina paljon suuremmat mittasuhteet, eikä painijoiden virta muutenkaan WWF:ään/WWF:stä ollut vain yksisuuntainen – WWF menettäisi yhden isoimmista tähdistään heti SummerSlamin jälkeen.

Nämä olivat kuitenkin asioita, joista ei tietenkään katsojille puhuttu mitään, kun SummerSlam 1991 oli valmis alkamaan. Selostajinamme historiallisesti selostuskolmikko, joka oli hyvin poikkeuksellista näihin aikoihin, jolloin oli totuttu kahden selostajan tiimeihin. Kolmikon muodostivat Gorilla Monsoon, Bobby Heenan ja Roddy Piper. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund, Sean Mooney ja Lord Alfred Hayes.

Kuva Kuva
The Warlord & Power & Glory w/ Slick vs. The Dragon & Texas Tornado & British Bulldog
Ensimmäisenä täytyy tietenkin todeta, että – kyllä – Ricky Steamboat oli palannut WWF:ään. Vuonna 1988 sopimuserimielisyyksien takia Intercontinental-mestaruutensa hävinnyt ja WWF:stä lähtenyt Steamboat oli siirtynyt vuoden 1989 alussa WCW:ään ja vetänyt siellä ikimuistoisen feudin Ric Flairin. Steamboatin WCW-run oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi, koska hän jätti WCW:n jo alkusyksystä 1989 palkkaerimielisyyksien vuoksi. Sen jälkeen Steamboat oli keskittynyt perheensä kanssa olemiseen, kunnes alkuvuodesta Vince McMahon teki hänelle uuden tarjouksen. Steamboat tarttui tarjoukseen, vaikka se ei ollut entisenlainen. Suurin ero oli se, että Steamboatia ei enää kutsuttu omalla nimellään, vaan hänet brändättiin uudelleen ”The Dragoniksi”. Selostajat eivät saaneet kutsua häntä Steamboatiksi, ja häntä piti kohdella kuin hän olisi uusi painija, joka ei ole aikaisemmin paininut WWF:ssä. Dirt sheetien mukaan tämä oli Vincen tapa nöyryyttää WWF:stä lähtenyttä Steamboatia. The Dragon -nimellä kutsuttu Steamboat teki sisääntulonsa lohikäärmeasuun pukeutuneena ja tulta sylkien, joten Dragonista ei ollut pienintäkään aikomusta tehdä uutta ME-tähteä vaan ennemmin midcardin kevyt huumorihahmo. Tässä SummerSlamin WWF-ppv-comebackottelussa Dragon sai nyt painia British Bulldogin ja Texas Tornadon kanssa kolmea WWF:n midcardin vakioheeliä vastaan. Paul Roman ja Herculeksen muodostama Power & Glory alkoi vedellä kesällä 1991 viimeisiään, mutta tässä ppv:ssä he vielä esiintyivät. Roma jätti WWF:n pian tämän ppv:n jälkeen, ja joukkueen manageri Slick lopetti myös managerityönsä loppuvuodesta 1991.

Saattaa olla, että annan tälle nyt vähän heppoisesti ainakin puolikkaan liikaa arvosanaksi, mutta sen verran hyvä fiilis tästä openerista tuli, että julistan tämän ihan mielelläni hyväksi otteluksi. On toki totta, että tässä ei nähty yhdeltäkään osanottajalta (edes Steamboatilta) mitään maailmaamullistavia liikkeitä tai jotain todella erikoista painitaituruutta, mutta tuon puutteen tämä ottelu paikkasi sillä, että matsi kulki alusta loppuun todella viihdyttävästi: ottelun flow oli erittäin hyvä, yleisö oli matsissa hienosti mukana, kaikki osanottajat pääsivät käyttämään omia vahvuuksiaan ja erityisesti Steamboat & Bulldog näyttivät tässä todella hyviltä. Vastavuoroisesti taas Texas Tornado, jonka WWF-ura on ollut aikamoinen floppi, oli ansaitusti paljon pienemmässä valokeilassa, ja siksi hänenkään osuutensa ei tässä ärsyttänyt. Kokonaisuutena tämä oli siis suorastaan oppikirjamainen esimerkki tämän aikakauden hyvästä ppv-openerista. Lisää tätä!
*** (10:42)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Perfect (c) w/ The Coach vs. Bret HartWWF Intercontinental Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli kamppailu IC-mestaruudesta, jota Mr. Perfect oli pitänyt hallussaan koko vuoden 1991. Suurimman osan keväästä ja kesästä 1991 Perfect oli feudannut vihdoin singles-uralle siirtyneen Bret Hartin kanssa. Hartin ja Jim Neidhartin Hart Foundation -joukkue oli siis hajonnut pian WM:n jälkeen, kun kaksikko hävisi joukkuemestaruutensa Nasty Boyseille. Bret Hartista oli jo jonkun aikaa ennen joukkueen hajoamista tullut Hart Foundationin kiistaton ykköstähti, ja niinpä joukkueen hajoamisen jälkeen Hart siirrettiin heti yksilötason mestaruuskuvioihin. Hartin ja Perfectin feud oli ollut päällisin puolin varsin suorituspainotteinen: Perfect korosti olevansa täydellinen ja julisti, että Hart voisi olla ”erinomainen muttei missään tapauksessa täydellinen”. Nyt Hartilla oli mahdollisuus osoittaa olevansa Perfectiä täydellisempi. Perfectin managerina tässä ppv:ssä nähtiin painikonkari John Tolos, joka saapui WWF:ään keväällä 1991 ottaakseen hoitaakseen managerointitehtävistä luopuvan Bobby Heenanin painijoiden manageroinnin varsin perinteisellä wrestling-managerin The Coachin gimmickillä. Toloksenkin ura WWF:ssä jäi kuitenkin varsin lyhyeksi, sillä hän lähti firmasta pian SummerSlamin jälkeen. Mr. Perfect puolestaan oli kärsinyt viime kuukausina pahoista selkäongelmista, ja hänen oli tarkoitus jäädä SummerSlamin jälkeen pariksi kuukaudeksi sairaslomalle hoitaakseen selkänsä kuntoon.

Jos edellisessä ottelussa ei nähty painillisesti mitään todella poikkeuksellista, niin tässä sitten todellakin nähtiin. Onhan tämä nuorten Bret Hartin ja Mr. Perfectin välinen ottelu jo paperillakin sellainen dream match, että on jo lähtökohtaisesti selvää, että tällaisen matsin pystyy pilaamaan vain totaalisen paskalla buukkauksella. Onneksi WWF ei lähtenyt kokeilemaan tuota vaihtoehtoa, vaan tarjosi jotain, mitä WWF:n ppv:eissä on nähty tähän asti todella harvoin: huippuluokan MOTYC-tasoisen 1 on 1 -painiottelun. Edellinen vastaava on oikeastaan WrestleMania III:stä Randy Savagen ja Ricky Steamboatin väliltä, tuolloinkin panoksena oli WWF Intercontinental -mestaruus. Nyt WWF sitten uusi tempun uuden aikakauden Steamboatilla ja Savagella, ja lopputuloksena oli aivan perkeleellisen kova painiottelu. Ei mitään turhia temppuiluja, vaan täydellisesti rakennettu tarina alusta loppuun. Molemmat myivät kaiken täydellisesti, molemmat suorittivat liikkeensä täydellisesti, molemmat kertoivat ottelun aikana tarinan täydellisesti... Lopetus oli hoidettu upeasti. Ehdottomasti yksi WWF:n tähänastisen ppv-historian parhaista otteluista.
****½ (18:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Natural Disasters (Earthquake & Typhoon) w/ Jimmy Hart vs. Bushwhackers w/ André The Giant
Tämä ottelu on jäänyt historiankirjoihin lähinnä yhdestä syystä, ja se on se, että tämä on André The Giantin viimeinen ppv-esiintyminen – vihdoin. André oli kesällä 1991 niin huonossa kunnossa, että hän tarvitsi molempiin käsiinsä kepit pystyäkseen kävelemään edes kehänlaidalle. Painiminen ei olisi tullut enää kysymykseenkään. Silti vielä kesällä 1991 André veti lyhyen juonikuvion, jossa hän promosi paluutaan kehiin ja yritti löytää itselleen uutta manageria. Uudeksi manageriksi ilmoittautuikin niljakas Jimmy Hart, mutta Andréa eivät Hartin palvelukset kiinnostaneet. Niinpä Hart käski Andrén kimppuun Earthquaken, joka tuhosi Andrén jalat – ja tuo hyökkäys toimi storyline-syynä sille, että André saapui tässä ottelussa kehänlaidalle keppien kanssa. Andréa tässä ottelussa edustivat siis kaikkien rakastamat hölmöläiset Bushwhackersit. Earthquaken uutena Natural Disasters -joukkueparina puolestaan nähtiin Typhoon, eli – kyllä vain – heel-turnin tehnyt Tugboat. Entinen Hulk Hoganin paras ystävä Tugboat oli tehnyt loppukeväästä 1991 shokeeraavan turnin kääntymällä kesken ottelu Bushwhackerseja vastaan ja lyöttäytymällä Earthquaken puolelle. Pian tämän jälkeen Tugboat liittyi virallisesti Jimmy Hartin talliin, ja Hart ilmoitti, että Tugboatin uusi nimisi olisi Typhoon.

Okei, täytyy antaa sen verran armoa 1990-luvun alun WWF:lle, että tämä ottelu oli varmaan ihan oikeutettu tässä kortissa. Show oli kuitenkin alkanut hyvällä openerilla ja jatkunut sitten suorastaan erinomaisella painiottelulla, joten oli varmastikin oikeus ja kohtuus, että tähän väliin tarjoiltiin kahden huonon joukkueen välinen ottelu. Ja oikeastaan tämäkään ei ollut nyt NIIN huono kuin olisi voinut olla. Älkää siis käsittäkö väärin: kyllä tämä painillisesti oli ihan puhtaasti huono ottelu, jossa ei nähty mitään merkittävää tai kiinnostavaa. Olin kuitenkin etukäteen varautunut, että tämä olisi DUD-tasoinen täyspaska, mutta tämä oli onneksi aika lyhyt ja buukattu vieläpä ihan järkevästi, joten lopulta tämä oli "vain" huono. Kun tähän vielä lisätään se, että ringsidellä oli André The Giant tuomassa yleisöön sähköisyyttä, oli tämä tunnelmansakin ansiosta ihan siedettävä rymistely. Okei, pakollinen WWF:n paskamatsi on käyty, siirrytään eteenpäin.
* (6:26)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Backstage angle w/ Bobby Heenan
Tässä välissä nähtiin hyvin lyhyt backstage-angle, joka oli kuitenkin historiallisesti yksi koko tapahtuman merkittävimmistä hetkistä – ellei oikeastaan jopa merkittävin. Kuten WCW:n arviossa useaan otteeseen tuli todettua, Ric Flair oli lähtenyt riitaisesti WCW:stä heinäkuun alussa ja ottanut mukaansa mestaruusvyön, joka oli periaatteessa edelleen yhä myös NWA World Heavyweight -mestaruus, vaikka NWA:han ei kuulunut näihin aikoihin yhtään oikeaa promootiota. Niinpä vyö oli (Flairin ja NWA:n mielestä) Flairin omaisuutta ja siksi Flairin vietävissä mukanaan. Tästä tulisi myöhemmin vielä monenlaisia ongelmia, mutta palataan niihin myöhemmin. Flair oli yhtä kaikki lähtenyt WCW:stä, ja niin oli WCW:n entinen päämestaruusvyökin. Miten tämä sitten liittyy WWF:n SummerSlamiin? Tietenkin siten, että SummerSlamin aikaan oli jo varmaa, että Ric Flair olisi tulossa WWF:ään – WWF oli onnistunut tarjoamaan Flairille tarpeeksi paljon rahaa ja mielenkiintoisen kuvion, että Flair oli suostunut tarjoukseen. Monet uskoivat tämän tarkoittavan sitä, että WrestleMania VIII:ssä nähtäisiin ”dream match” Hulk Hogan vs. Ric Flair – ehkä jopa ”title vs. title -otteluna”, jollaista ei WWF:ssä ollut koskaan nähty. WWF ei ollut koskaan aikaisemmin tunnustanut muiden promootioiden mestaruuksia tai muiden painijoiden saavutuksia muissa promootioissa – mutta Flair oli monella tavalla poikkeus.

Virallisesti Flair ei kuitenkaan vielä tämän SummerSlamin aikaan ollut osa WWF:n rosteria, koska hänen kilpailukieltonsa WCW-diilin seurauksena jatkuisi syyskuun ensimmäiseen päivään saakka. Tämä ei kuitenkaan estänyt WWF:ää kiusoittelemasta katsojia Ric Flairin debyytillä, ja tuo kiusoittelu oli alkanut pari viikkoa ennen SummerSlamia. Color commentatorin roolin omaksunut Bobby Heenan oli nimittäin yllättäen WWF:n tv-show’ssa ilmoittanut edustavansa ”Real World Championia” Ric Flairia, joka haluaisi haastaa Hulk Hoganin maailmanmestareiden otteluun. Kyllä, WWF puhui jo Flairista nimellä ohjelmissaan, ja vaikka NWA:ta tai WCW:tä ei mainittu nimellä, Heenan puhutteli Flairia ”oikeana maailmanmestarina”. Nyt tässä SummerSlamissa nähtiin sitten monella tavalla hyvin historiallinen angle, kun Bobby Heenan ilmestyi Hulk Hoganin pukuhuoneen ovelle NWA World Heavyweight -mestaruutta kantaen. Heenanilla oli siis oikeasti käsissään sama mestaruusvyö, joka oli nähty vain pari kuukautta aiemmin Flairin vyötäisillä WCW:n tapahtumissa. Heenan koputti Hoganin pukuhuoneen oveen, ja kun ovi aukesi (Hogania ei anglessa nähty ollenkaan), Heenan ilmoitti Ric Flairin haastavan Hoganin maailmanmestareiden väliseen otteluun. Näkymättömissä pysyttelevä Hogan paiskasi kuitenkin oven Heenanin nenän edestä kiinni, ja Heenan joutui palaamaan selostuspöydän luokse. Tälle saisimme jatkoa ensi kerralla.

Kuva Kuva
Ted DiBiase (c) w/ Sensational Sherri vs. VirgilMillion Dollar Championship
Siirrytään sitten takaisin kehätoimintaan, jossa oli vuorossa pitkään jatkuneen feudin huipentava ottelu. Ted DiBiasen ja hänen entisen henkivartijansa Vrgilin välinen hyvin henkilökohtainen feud oli eskaloitunut 1 vs. 1 -otteluksi jo WrestleManiassa. Tuolloin feud ei kuitenkaan ollut saanut vielä ratkaisuaan, vaan DiBiasen ja Virgilin feud oli jatkunut entistä tulisempana SummerSlamiin saakka. Tällä kertaa DiBiasen ja Virgilin ottelussa oli panoksena myös DiBiasen itsensä luoma epävirallinen Million Dollar -mestaruus. Virgilistä oli tullut kuluneen kesän aikana todella suuri yleisönsuosikki, mikä johtui luultavasti merkittävissä osin siitä, että painikehistä ”eläköitynyt” Roddy Piper oli ottanut Virgilin siipiensä suojiin ja valmentanut häntä useissa videoangleissa nähdyissä pätkissä uusintaotteluun DiBiasea vastaan.

Hmm, olenkohan nyt tämänkin kanssa turhan myötämielinen? Varmaankin, mutta ihan sama! Minä nimittäin viihdyin oikeasti hyvin tätä ottelua katsoessa. Perhana, tämähän oli buukattu niin hyvin kuin Virgilin ja DiBiasen välinen ottelu vain pystyttiin hoitamaan. Etukäteen olin todella epäileväinen tätä ottelua kohtaan, koska WrestleManian ottelu oli ollut aikamoinen pannukakku. WWF oli kuitenkin selvästi päättänyt iskeä feudinhuipentamisen paukut tässä kuviossa SummerSlamiin, ja lopputuloksena oli viihdyttävä entertainment brawl. Virgil ei ole koskaan ollut urallaan kovin erikoinen painija, mutta tässä matsissa DiBiase oli pitkästä aikaa liekeissä ja kantoi Virgilin hyvään suoritukseen. Asiaa auttoi toki vahvasti se, että ottelun tunnelma oli pirun hyvä ja että koko matsi oli buukattu hyvin. Ottelun rakenne toimi, tässä oli oikein sellaista 1980-luvun hyvän ja pahan taistelun välistä meininkiä: ensin face hallitsee, sitten heel pääsee kieroilemalla hallintaan (DiBiasen hallinta oli ilahduttavaa katsottavaa), sitten pari isoa spottia ja lopuksi vielä oikeasti hyvin hoidettu lopetus. Suoranainen mallisuoritus siis. Hyvää työtä! Toki painillinen anti tässä matsissa oli tosiaan parhamillaankin vain ihan hyvää, miksi tämä ei nouse kolmen tähden paremmalle puolelle.
*** (10:53)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Mountie w/ Jimmy Hart vs. Big BossmanJailhouse Match
WWF:ssä oli kesällä 1991 kaksi lainvalvojaa. Ensimmäinen oli rehellinen ja yleisön rakastama Big Bossman, joka taisteli epärehellisyyttä ja pahuutta vastaan. Toinen oli puolestaan kiero, asemaansa väärin käyttävä kanadalainen The Mountie, joka nappasi halpoja voittoja tainnuttamalla vastustajia lamauttimellaan. Ei siis ole kovin yllättävää, että kesän 1991 aikana nämä kaksi ajautuivat rajuun keskinäiseen vihanpitoon. Tuo vihanpito huipentui nyt tässä SummerSlamin ottelussa, jossa oli kovat panokset: tämän Jailhouse-ottelun hävinnyt joutuisi viettämään vuorokauden New Yorkin vankilassa. Pienenä lisähuomiona tähän otteluun liittyen on muuten hyvä mainita, että kanadalaiset ratsupoliisi (oikeat mountiet) olivat pahoittaneet mielensä WWF:n Mountie-hahmosta ja vaativat WWF:ää luopumaan kyseisestä hahmosta, koska se välitti täysin vääränlaista mielikuvaa kanadalaispoliiseista nuorille katsojille. Toistaiseksi muutosta ei ollut vielä tapahtunut, paitsi Kanadassa järjestetyissä house show’issa, joissa Mountieta esittävä Jacques Rougeau paini omana itsenään ja ilman Mountie-asua.

Positiiviset yllätykset jatkuvat siinä mielessä, että tämäkään ottelu ei ollut ollenkaan niin huono kuin voisi. Toki Big Bossmanin ottelusta ei mitään varsinaista painijuhlaa yleensä saada aikaan, mutta Mountien kanssa Bossman yltyi silti varsin mukavaan rymistelyyn. Ei tässä ottelussa keksitty pyörää tai edes showpainia uudestaan, mutta Bossman ja Mountie pistivät pystyyn varsin energisen mäiskinnän, joka ei taantunut missään vaiheessa Headlock/Bearhug-tason halailuun. Sen sijaan kaksikko pieksi toisiaan alusta loppuun niin tiukasti kuin vain jaksoi, ja lopussa molemmat näyttivät olevankin oikeasti aika poikki. Mountie, eli Jacques Rougeau, pääsi taas tässä ottelussa osoittamaan kykyjään heikomman vastustajan kantamisessa, ja siinä Mountie onnistuikin varsin mallikkaasti. Myös ottelun lopetus oli hoidettu hyvin, ja lopussa nähty Bossmanin Alabama Slam oli todellinen ylläri. Ihan kiva väliottelu siis tämä.
**½ (8:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Nasty Boys (c) w/ Jimmy Hart vs. Legion of DoomNo DQ Match for the WWF Tag Team Championship
Nasty Boys -kaksikko Brian Knobbs ja Jerry Sags olivat nousseet WWF:n joukkuemestaruuksien haltijoiksi hämmästyttävän nopeasti WWF-debyyttinsä jälkeen. Vasta vuodenvaihteessa 1991 WWF:ssä debytoineet Knobbs ja Sags voittivat vyöt Hart Foundationilta WrestleManiassa, ja siitä lähtien he olivat pitäneet mestaruuksia hallussaan. Viime kuukausina tämä säännöistä piittaamaton ilkeilevä kaksikko oli kuitenkin joutunut todelliseen vaikeuksiin, kun heidän haastajikseen olivat nousseet konkaripainijat Animal ja Hawk. Nasty Boys oli yrittänyt selvitä Legion of Doomin hyökkäyksistä, mutta he olivat olleet useita kertoja hätää kärsimässä, ja niinpä SummerSlamiin buukattiin joukkueiden välille mestaruusottelu, jossa ei tunnettaisi diskauksia tai uloslaskuja. Legion of Doomille tämä oli mahdollisuus tehdä historiaa: jos he voittaisivat ottelun, LODista tulisi ensimmäinen joukkue, joka olisi pitänyt hallussaan niin AWA:n, NWA:n kuin WWF:nkin joukkuemestaruuksia.

Sitten kun olen päässyt kehumaan illan otteluita, oli vuorossa vihdoin illan ensimmäinen selvä pettymys. Se on harmi, että pettymyksen viitta osui juuri tämän ottelun kohdalle, koska Legion of Doomin ja Nasty Boysin No DQ -ottelu olisi parhaimmillaan voinut olla loistavaa viihdettä. Niin LOD kuin Nasty Boysitkin ovat aikaisemmin urallaan osoittaneet pystyvänsä vetämään oikein toimivan ja viihdyttävän Hardcore-painotteisen mäiskinnän, joten LODilla ja Nastyilla oli kaikki edellytykset toimivaan matsiin. Jostain syystä tänään ei kuitenkaan ollut se päivä. Ottelu alkoi kyllä hyvin, ja ensimmäiset pari minuuttia olivat juuri sellaista menoa kuin toivoin. Sen jälkeen matsi kuitenkin taantui, jämähti paikalleen eikä tarjonnut enää mitään uutta tai jännittävää. Tuosta taantumuksesta ei enää päästy yli, vaan ottelu loppui kohtuullisen lyhyeen, joten kokonaisuutena tämä matsi yltää vain vaivoin edes kivan tv-ottelun tasolle.
** (7:46)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Irwin R. Schyster vs. Greg Valentine
Ilkeä verottaja Irwin R. Schyster oli saapunut WWF:ään keväällä 1991, ja nyt oli IRS-nimelläkin kutsutun (IRS on Yhdysvalloissa verottajan virallinen lyhenne) painijan ppv-debyytin aika. Oikeastaan tämä ei ollut IRS:lle edes WWF-ppv-debyytti. Gimmickin takana oli nimittäin konkaripainija Mike Rotunda, joka oli nähty aikoinaan historian ensimmäisessä WrestleManiassa Barry Windhamin kanssa U.S. Express -joukkueen toisena osapuolena. Viime vuodet Rotunda oli tietenkin paininut WCW:hen, kunnes alkuvuodesta 1991 hän oli saanut tarpeekseen huonosta sopimuksestaan ja jättänyt firman. Juuri sitä ennen Rotunda oli onnistunut nousemaan hyvin overiksi Michael Wallstreet -hahmollaan, josta tämä Irwin R. Schyster oli varsin selkeä rip off. Yhtä kaikki, nyt IRS sai ”ppv-debyytissään” vastustajakseen veteraani Greg ”The Hammer” Valentinen, jonka ura oli todella vahvasti ehtoopuolella.

IRS:n ppv-debyytti ei ollut varsinaisesti ikimuistoinen. Oikeastaan heti viisi minuuttia ottelun näkemisen jälkeen olin jo unohtanut, mitä tässä oli tapahtunut - jos tässä nyt edes tapahtui mitään oleellista. Koko matsi oli sellainen varsin köykäinen kohtaaminen, joita WWF:n tv-ohjelmat olivat käsittääkseni tähän aikaan täynnä. Aivan toinen kysymys on, miksi tämän tason ottelu piti tuoda myös ppv:hen. Ymmärrän toki, että WWF halusi tuoda uuden midcard-heelinsä ppv:hen, mutta olisiko IRS:lle voinut keksiä vähän paremman vastustajan kuin kauan sitten parhaat vuotensa nähneen Greg Valentinen? No, nyt tämä kaksikko sitten veti tällaisen matsin, joka ei varsinaisesti ollut täysin paska, koska molemmat osaavat kuitenkin painia moitteettomasti, mutta ei tätä silti voi kenellekään varsinaisesti suositella.
*½ (7:09)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sgt. Slaughter & Gen. Adnan & Col. Mustafa vs. Ultimate Warrior & Hulk Hogan - Special Referee: Sid Justice – 3 on 2 Handicap Match
Tämän ppv:n mainoslauseena toimi “Match made in Heaven / Match made in Hell”, mikä tarkoitti sitä, että tapahtuman tupla-ME olisi varsin poikkeuksellinen. Match Made in Heaven ei olisi nimittäin ottelu, vaan… No, palataan siihen kohta. Sen sijaan tämä ”Match made in Hell” oli varsin konkreettinen ottelu. Tässä toisensa kohtasivat Irak-sympatisoijan, takinkääntäjän Sgt. Slaughterin johtama porukka ja WM:ssä päämestaruuden Slaughterilta voittanut Hulk Hogan yhdessä Ultimate Warriorin kanssa. Ensin hyvä lienee selvittää Slaughterin porukan kokoonpano: Slaughterin joukkueessa tässä ottelussa nähtiin hänen kaksi ”neuvonantajaansa”. Gen. Adnan (muista promootioista tuttu Adnan Al-Kassiena) oli esiintynyt jo kuukausien ajan Slaughterin apulaisena, ja hänet oli nähty WrestleManiassakin. Sen sijaan Col. Mustafa oli liittynyt Slaughterin avuksi vasta keväällä 1991 – ja kuten kuvasta näkyy, Col. Mustafa tunnettiin paremmin tietenkin nimellä Iron Sheik. Veteraanipainija Iron Sheik oli siis tehnyt paluunsa WWF:ään, mutta nyt häntä ei saanut kutsua vanhalla nimellään eikä hänen vanhoihin saavutuksiinsa (kuten WWF-mestaruuden voittoon saanut viitata), vaan häntä kutsuttiin Slaughterin ”armeijaan” kuuluvana Col. Mustafana.

Entä sitten Hoganin ja Warriorin liittouma? Se olikin todellinen tarina. WM:ssä nähdyn mestaruusvoiton jälkeen Hogan oli siis keskittynyt edelleen feudaamaan Sgt. Slaughterin kanssa, vaikka koko feud oli menettänyt kaiken momentuminsa ja vaikka kukaan ei ollut kiinnostanut siitä. Samoihin aikoihin Ultimate Warrior, joka oli voittanut Randy Savagen WM:n Retirement-otteussa, siirtyi feudaamaan WWF:n kovimmassa nousussa olevan uuden tähden The Undertakerin kanssa. Warriorin ja Undertakerin feud kiinnostikin katsojia todella paljon ja keräsi esimerkiksi kovia house show -yleisömääriä – kovempia kuin Hoganin ja Slaughterin tähdittämät house show’t. Kesällä 1991 WWF miettikin kuumeisesti, mikä ottelu buukattaisiin SummerSlamin Main Eventiksi. Vaihtoehtoja oli useita: Hoganin ja Slaughterin WM-ottelun uusintamatsi päämestaruudesta… Ultimate Warriorin ja The Undertakerin ensimmäinen ppv-kohtaaminen… Huhujen mukaan WWF jopa harkitsi vakavasti kauan odotetun Ultimate Warriorin ja Hulk Hoganin rematchin buukkaamista. Eikä tässäkään ollut vielä tarpeeksi: WWF oli saanut kaapattua WCW:stä kilpailijan kuumimman nousevan tähden Sid Viciouksen rosteriinsa alkukesästä. Vicious oli tehnyt debyyttinsä WWF:ssä Sid Justice -nimellä, ja dirt sheeteissä huhuttiin hänen ja Hoganin välisestä feudista – kenties jopa SummerSlamin pääotteluna.

Lopulta WWF päätti kuitenkin jättää kaikki nämä ideat käyttämättä ja sen sijaan pakottaa backstagella hyvin huonosti toimeen tulevat tähtensä Ultimate Warriorin ja Hulk Hoganin samaan joukkueeseen, jotta he taistelisivat yhdessä petturiporukkaa vastaan ja toisivat kuluneeseen feudiin jotain uutta kiinnostusta. Vielä kiinnostuksen lisäämiseksi Sid Justice määrättiin ottelun erikoistuomariksi. Justicen ja Hoganin välille yritettiin rakennella ppv:tä edeltävinä viikkoina jännitettä, jotta tätä ottelua pystyttiin hypettämään arvoituksella siitä, ”kenen puolella Sid olisi”. Samalla WWF jätti kenties rosterinsa kuumimman nimen The Undertakerin kokonaan ilman SummerSlam-ottelua. Tämä ratkaisu kummastutti todella monia katsojia tuoreeltaan.

Mitä tähän voi oikein erityisemmin sanoa? Kuten edellä tuli todettua, WWF:llä oli SummerSlamiin tultaessa hämmästyttävän hyvä tilanne ME-kuvioissa. Voisi siis luulla, että WWF:llä oli suoranainen runsaudenpula siitä, mikä Main Event SummerSlamiin buukataan. Toisin kuitenkin kävi. WWF ei suinkaan päättänyt hyödyntää mitään useista uusista mahdollisuuksista, vaan sen sijaan SummerSlamin pääotteluksi päätettiin pistää VIELÄ YKSI HOGANIN JA SLAUGHTERIN KOHTAAMINEN. Lopputuloksena oli lähinnä vaivaannuttavaa katsottavaa oleva rymistely. Hoganin ja Warriorin keskinäinen dynamiikka oli ihan täysin nollissa, ja ottelun päättymisen jälkeen Warrior vain yhtäkkiä katosi takahuoneisiin eikä jäänyt edes kehään Hoganin kanssa. Tälle toki saatiin myöhemmin selitys, mutta palataan siihen Survivor Seriesissä. Ottelussa parasta työtä teki Slaughterin ohella melkeinpä General Adnan (kyllä), joka selvästi nautti paikasta WWF:n ME-ottelussa ja hoiti roolinsa ärsyttävänä heelinä kunniakkaasti. Onneksi sentään yleisö oli yllättävän hyvin tässä mukana, joten tunnelman ansiosta tämä ei ollut ihan täyttä paskaa vaan lähinnä laiha kopio WrestleManian ME:stä. Ikävä kyllä sekään ei ole kovin paljon.
*½ (12:39)
Voittajat:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Randy Savage & Miss Elizabeth
Niin, edellinen ottelu oli tosiaan illan viimeinen ottelu, mutta oikeastaan se oli vasta mainostetun “tupla-Main Eventin” ensimmäinen puolisko. Se toinen puolisko oli tämä ”Match made in Heaven”, eli Randy Savagen ja Miss Elizabethin häät. WrestleManiassa Savage oli siis hävinnyt Retirement-ottelun Ultimate Warriorille ja joutunut eläköitymään. Samalla Savage oli kuitenkin kääntynyt faceksi ja lyöttäytynyt takaisin yhteen kaikkien rakastaman Miss Elizabethin kanssa. Savage ja Elizabeth olivat myös vihdoin virallistaneet suhteensa oikeana pariskuntana, ja alkukesästä Savage oli kosinut Elizabethia keskellä kehää, jotta he voisivat mennä naimisiin SummerSlamissa. Oikeassa elämässä Savage ja Elizabeth olivat toki olleet naimisissa jo vuodesta 1984 lähtien, mutta nyt tuo suhde virallistettaisiin myös storylinessä. Itse ppv:ssä nähty hääosuus oli varsin tunteellinen ja kaunis: ensin nähtiin pitkä hypevideo Savagen ja Elizabethin suhteesta, minkä jälkeen pari sai toisensa keskellä kehää pidetyssä seremoniassa. Ppv:n jälkeen järjestettiin vielä myöhemmin WWF:n tv-lähetyksissä näytetty ”juhlaseremoniaosuus”, joka oli paljon tätä vihkimistä tapahtumarikkaampi. Mutta palataan senkin yksityiskohtiin tulevissa arvioissa. Tämä ppv sai nimittäin Savagen ja Elizabethin vihkimisen myötä oikein arvokkaan ja kauniin päätöksen.

*** Bret Hart
** Mr. Perfect
* Randy Savage

Kokonaisarvio SummerSlamista: Pakko sanoa, että WWF:llä meni näihin aikoihin aika paljon paremmin kuin WCW:llä. Ei toki WWF:nkään tuote ollut millään tavalla täydellinen, ja siinä oli omat monenlaiset ongelmansa, mutta WWF pystyi silti kesällä 1991 tuottamaan ehjän ja kokonaisen ppv:n, joka oli oikeasti kiinnostava ja monin paikoin todella viihdyttävä. WCW pystyi vain uneksimaan samasta. Kaikkine Savagen ja Elizabethin häineen tämä ppv tuntui oikeasti hyvin mietityltä paketilta, vaikka Undertakerin, Jake Robertsin ja The Rockersin kaltaiset tähdet oli jostain käsittämättömästä syystä jätetty kortista ulos. SummerSlam 1991 onnistui silti tarjoamaan yhden MOTYC-matsin, pari hyvää ottelua ja muutenkin paljon hyviä fiiliksiä, joten kyllä tämä oli Ok ppv ja tähän mennessä historian paras SummerSlam.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF SummerSlam – Ok
5. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
6. WCW SuperBrawl - Kehno
-------------------
7. WCW The Great American Bash - Surkea
8. UWF Beach Brawl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Supermac
Lower Midcarder
Viestit: 14
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:00

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Supermac »

Olen viimeisen viikon aikana lukenut kaikki Kenityksen tänne Smarksideen postaamat arvostelut. En ole nauttinut mistään wrestlingiin liittyvästä pitkään aikaan näin paljon. Aivan huikeaa settiä! Tykkään valtavasti siitä tavasta, jolla Kentsu on avannut painijoiden, feudien ja promootioiden taustoja. Nehän ovat itse asiassa paljon kiinnostavampaa settiä kuin se mitä matseissa on tapahtunut. Arvosteluista löytyi paljon juttuja, joita olisi ollut kiva kommentoida, mutta eihän niitä nyt tässä vaiheessa enää muista. Se kuitenkin jäi vahvasti mieleen, että olipa tosiaan JCP:ssä valtava määrä typeriä lopetuksia. Aivan käsittämätöntä, että niin moni hyvä matsi pilattiin niin huonoilla lopetuksilla. Mutta joka tapauksessa, viisi tähteä ja pingviinimerkki näille arvosteluille!

Itsekin olen pääättänyt aloittaa oman arvosteluprojektini! Joku saattaa muistaa, että arvostelin 'Alertin puolella WWF:n tapahtumia ensimmäisestä Wrestlemaniasta aina jonnekin vuoteen 1994 asti. Nyt siirryn kuitenkin hieman erilaisen meininkiin ja otan käsittelyyn ECW:n, joka on ollut minulle hyvin tärkeä promootio. Tarkoitus on arvostella kaikki ECW:n historian supercard- ja PPV-tapahtumat, jotka käsiini saan. Näitä tapahtumia on noin sata, joten kyllähän tässä arvosteltavaa riittää.

Kuva
ECW SUMMER SIZZLER 1993

ECW eli Eastern Championship Wrestling syntyi vuoden 1992 alussa. Sen edeltäjänä voidaan pitää vuosina 1989 – 1991 Philadelphian alueella toiminutta Tri-State Wrestling Alliancea (TWA), jonka pääjehuna toimi Joel Goodhart ja jonkinasteisena rahoittajana Tod Gordon. Vuoden 1992 alussa Goodhart päätti lopettaa painipromoottorin hommat, ja TWA:n rosteri ja muu porukka siirtyi Tod Gordonin uuteen ECW-promootioon. TWA:n ”omia poikia” olivat esimerkiksi JT Smith, Johnny Hotbody, Tony Stetson ja Mr. Sandman, jotka tulisivat muodostamaan tärkeän rungon myös ECW:n alkutaipaleella.

Eastern Championship Wrestlingin ensimmäinen tapahtuma järjestettiin helmikuun 25. päivä Original Sports Bar-nimisessä, noh, baarissa, josta tulikin Gordonin promootion alkuaikojen kotipaikka, kunnes myöhemmin samana vuonna tapahtumia alettiin järjestää eräällä strippiklubilla. Pari kuukautta debyyttitapahtuman jälkeen ECW sai ensimmäisen mestarinsa, kun Jimmy Snuka päihitti turnausfinaalissa Salvatore Bellomon. Superfly’n ensimmäinen mestaruuskausi kesti kuitenkin vain yhden päivän, sillä Johnny Hotbody nappasi vuorokauden kuluttua mestaruuden itselleen. ECW:n ensimmäisen vuoden aikana päämestaruutta saivat pitää hallussaan myös Don Muraco, The Sandman sekä Jimmy Snuka toistamiseen. Muracon ja Snukan kaltaisten nimien lisäksi ECW-kehissä nähtiin vuoden aikana myös esimerkiksi Tatsumi Fujinami ja Davey Boy Smith. Aika hyvin tällaiselle pikkupromootiolle!

ECW:n buukkaajana ensimmäisen vuoden ajan toimi itse Tod Gordon. Tämä kuitenkin muuttui, kun siirryttiin vuoteen 1993 ja ECW oli saamassa oman tv-show’nsa. ECW oli Gordonille lähinnä tärkeä harrastus, mutta tv-kuviot vaativat paljon lisätyötä, eikä Gordonilla ollut tarvittavaa aikaa eikä ehkä osaamistakaan siihen hommaan. Tällöin kuvioon tuli Pau… siis ”Hot Stuff” Eddie Gilbert, joka oli paininut hyvin pitkälti kaikissa suurissa amerikkalaisissa promootioissa viimeisen vuosikymmenen aikana.

Eastern Championship Wrestling ei vuoden 1992 aikana järjestänyt yhtään ”supercard”-tapahtumaa. En ole aivan varma, että mikä tuon termin tarkka määritelmä edes on, mutta joka tapauksessa ECW ei niitä järjestänyt! Seuraavan vuoden aikana näitä supercardeja järjestettiinkin sitten jo useampi. Ensimmäisenä voidaan pitää joko tammikuussa järjestettyä Battle of the Belts- tai kesäkuun Super Summer Sizzler-tapahtumaa. Tammikuun tapahtuma ei kuitenkaan ollut yksin ECW:n vaan se järjestettiin yhdessä WWA:n kanssa. Lisäksi tuosta tammikuun tapahtumasta ei löydy edes millään tavalla siedettävällä kuvanlaadulla olevaa versiota, joten minun päätökselläni ECW:n ensimmäinen supercard järjestettiin kesäkuussa 1993 ja siitä tämä minun projektini siis käynnistyy!

Tämä oli ECW:n ensimmäinen tapahtuma, jota myytiin virallisesti VHS-kasettina, joten sekin on hyvä syy pitää tätä ensimmäisenä supercardina. Ensimmäisenä ruutuun ilmestyivät presidentti Tod Gordon sekä selostaja Jay Sulli, jotka hengailivat ECW Arenan ulkopuolella ja kertoivat kuinka hieno ilta tästä tuleekaan. Sulli oli muuten varsin mukiinmenevä selostaja. Ei hän ehkä ihan hirveästi wrestlingistä ymmärtänyt, mutta kuitenkin ihan riittävästi ja tunnetta hänellä oli ainakin mukana.

Kuva
ECW Television Championship
Jimmy ”Superfly” Snuka ©vs. JT Smith

Jimmy Snuka ei juurikaan esittelyjä kaipaa, sillä olihan hän yksi merkittävimmistä painijoista 80-luvun alkupuoliskon WWF:ssä. Hänen loikkansa häkin päältä Madison Square Gardenissa ottelussa Don Muracoa vastaan on yksi ikimuistoisimmista painihetkistä koskaan. Nyt hänen valovoimaisuutensa oli kuitenkin alkanut kadota, eikä hän ollut enää mikään varsinaisen supertähti. ECW:lle hän oli kuitenkin yksi alkuaikojen tärkemmistä painijoista, ellei jopa kaikista tärkein. Erityisen tärkeä oli hänen roolinsa, kun ECW oli paria kuukautta ennen tätä tapahtumaa aloittanut omat tv-lähetyksensä. Vaikka Snuka ei varsinainen supertähti ollutkaan, niin oli hän kuitenkin tunnettu nimi ja toi ECW:lle tarvittavaa uskottavuutta. ECW oli luonut Television-mestaruuden jo vuonna 1992, jolloin sitä pitivät hallussaan Johnny Hotbody ja Glen Osbourne. Titteli oli kuitenkin vakatoitu helmikuussa ja Hardcore TV:n ensimmäisissä lähetyksissä järjestettiin turnaus uuden mestarin löytämiseksi. Tuon turnauksen voittajaksi selvisi Snuka, joka päihitti finaalissa Osbournen. Järkytyin muuten hieman, kun tajusin että Snuka oli tässä vaiheessa jo 50-vuotias! Äijä oli kovassa tikissä, eikä muutenkaan vaikuttanut missään nimessä nimessä ikäiseltään. JT Smith sen sijaan oli vasta uransa alkutaipaleella. Hän oli niitä kavereita, jotka olivat siirtyneet TWA:n riveistä ECW:hen vuoden 1992 alussa. Smith tulisi tekemään varsin pitkän uran ECW:ssä, joten häneen ehditään palata vielä monta kertaa.

Jay Sullin selostajaparina tässä ottelussa toimi muuan Paul E. Dangerously, joka ei ollut vielä mitenkään erityisen suuressa roolissa ”behind the scenes”. Hän oli debytoinut vasta muutamaa viikkoa aikaisemmin ja alkanut manageroida muutamia painijoita. Lisäksi hän auttoi painijoita promojen kanssa. Niin, sitten itse matsiin. Siitä ei tosin ole paljoakaan kerrottavaa. Ottelu oli aika pitkälti Snukan hallintaa ja Smith myi tätä ihan mallikkaasti. Ei mitään erityisen huonoa sanottavaa matsista, mutta ei myöskään kehuttavaa. Snuka nappasi puhtaan selätysvoiton illan ensimmäisessä mestaruuspuolustuksessaan. Mitä!? Kyllä, Snuka tulisi vielä puolustamaan vyötään toisen kerran!
Kesto: 5:36
Voittaja: Jimmy Snuka (pinfall)
Arvio: *½


Kuva
First Blood Match
Larry Winters vs. ”Hitman” Tony Stetson

Larry Winters oli tästä kaksikosta kokeneempi tapaus. Hän oli paininut muun muassa AWA:ssa ja päääsyt jopa feudamaan itse ”Living Legend” Larry Zbyszkon kanssa. Lopulta hän oli päätynyt ECW:n edeltäjään TWA:han ja sen painikoulun pääkouluttajaksi. Winters oli itse asiassa ECW:n ensimmäinen buukkaaja, mutta se rooli ei kestänyt kovinkaan kauaa, sillä presidentti Gordon ei erityisemmin tykännyt siitä, että Winters teki asioita joita ei pitänyt tehdä! Stetson oli päätynyt ECW:hen myös TWA:n kautta ja hänet tunnettiin Philadelphiassa hardcore-painistaan. Tämän ottelun taustalla oli se, että Stetson oli (ilmeisesti vain päivää aikaisemmin) pamauttanut Wintersiä sillä tavalla otsaan, että se oli alkanut vuotamaan verta. Ei hassumpi taustatarina!

Ottelu oli siinä mielessä varsin toimiva, että nämä kaverit oikeasti halusivat saada toisen vuotamaan verta! Eivät siis lähteneet vetämään perinteistä painiottelua, joka sitten vaan jossain kohtaa päättyisi siihen, kun toinen alkaisi vuotaa verta. Ei, Stetson hyökkäsi saman tien Wintersin otsan kimppuun nyrkein. Ei tämä kuitenkaan mitenkään erityisen hyvä ottelu ollut, mutta ihan semi-viihdyttävää katseltavaa kuitenkin. Ottelu päättyi, kun Rockin’ Rebel ilmestyi ringsidelle teräsketjun kanssa. Ketju päätyi vähemmän yllättäen heel-Stetsonille, joka pamautti sillä vastustajaansa otsalohkoon ja matsi oli sitten siinä. Kuvanlaatu oli sen verran heikko, että itse en kyllä verta nähnyt, mutta kaipa sitä sitten tuli!
Kesto: 5:37
Voittaja: Tony Stetson
Arvio: **


Kuva
Catfight Humiliation Match
Terrible Tigra vs. Miss Peaches

No niin, sitten päästiin itse asiaan! Tai no, en tiedä päästiinkö, mutta joka tapauksessa nyt kehään ilmestyi kaksi painitaidotonta naista. Ottelun säännöt olivat seuraavat: revi vastustajaltasi kaikki vaatteet pois. ”Ottelijoista” ensimmäinen, Terrible Tigra, työskenteli stripparina baarissa, jossa ECW oli järjestänyt tapahtumiaan. Vaatteiden riisuminen oli hänelle siis tuttua puuhaa. Miss Peaches sen sijaan oli The Sandmanin vaimo. Painin kanssahan tällä ei ollut mitään tekemistä, mutta aika hönö sai olla, jos sellaista tältä ottelulta odotti. Hauskaa tässä oli se, että kumpikaan näistä naisista ei kuitenkaan oikeasti suostunut siihen, että heiltä lähtee vaatteet pois päältä! Peaches ei kuulemma voinut näyttäytyä alasti, kun yleisössä oli lapsia. Ja tähän yhtyi myös Tigra. Tämä siis ihan näin kayfaben ulkopuolelta. Onneksi ECW:n backstagelta löytyi kuitenkin tilanteen pelastaja. Kun Tigra ja Peaches oli saatu alusvaatteisilleen, niin kehään ilmestyi mysteerinainen, jonka joku repäisi yläosattomaksi. Kyllä, TISSIT! Oh my god!
Voittaja: Miss Peaches (kai)
Kesto: 3:37
Arvio: DUD


Kuva
ECW Television Championship
Jimmy ”Superfly” Snuka © w/ Paul E. Dangerously vs. ”Ironman” Tommy Cairo

Kyllä vaan, nyt oli Jimmy Snukan illan toisen mestaruuspuolustuksen aika. Sitä miksi Snuka joutui puolustamaan vyötään kaksi kertaa, ei mielestäni selitetty mitenkään. Noh, ehkä se johtui siitä, että hän oli pahis ja firman presidentti Tod Gordon oli hyvis. Tällä kertaa Snuka sai kehänlaidalle managerinsa Paul E. Dangerouslyn, joka oli siis ollut selostamassa kolme ensimmäistä ottelua. Nyt hänet korvasi selostamossa Terry Funk, joka ei ehkä ollut aivan Heymanin veroinen color commentator, mutta hyvä kuitenkin. Tommy Cairo oli entinen kehonrakentaja, joka oli siirtynyt pro wrestlingin puolelle vuonna 1988, joten hän oli jo muutaman vuoden ajan ehtinyt kerätä painikokemusta. Hän oli tehnyt kuukautta ennen tätä tapahtumaa historiaa, sillä hänet oli kruunattu ensimmäiseksi ECW Pennsylvania State-mestariksi! Öö, siis minkä? Ideana tässä oli se, että alemman kortin painijat saisivat jotain josta taistella, kun Television- ja Heavyweight-vyöt olivat Jimmy Snukan ja Don Muracon kaltaisten isojen nimien hallussa. Ihan kiva idea, joka kuitenkin kesti vain muutaman kuukauden. Tässä champion vs. champion-ottelussa oli kuitenkin panoksena vain Snukan TV-vyö.

Tämä Snukan toinen ottelu oli aika pitkälti samaa tasoa ensimmäisen kanssa. Tällä kertaa Snuka oli kuitenkin enemmän ottavana osapuolena kuin illan avausottelussa. Se johti siihen, että Snuka ei napannut puhdasta voittoa, vaan lopussa nähtiin kaksi heel-temppua. Ensin manageri Paul E. nappasi Cairon jalasta kiinni ja tämä kaatui maahan. Tämän jälkeen Snuka selätti Ironmanin jalat köysillä. On se kyllä melkoinen huijari tuo Snuka! Ottelun jälkeen nähtiin melko outoa käytöstä, kun Tommy Cairo poistui ihan tyytyväisen oloisena backstagelle ja läpsytteli käsiä fanien kanssa. Luulisi, että tappio olisi edes vähän harmittanut, mutta ei kai sitten.
Voittaja: Jimmy Snuka (pinfall)
Kesto: 6:08
Arvio *½


Kuva
Philly Street Fight
The Sandman vs. The Rockin’ Rebel

Sitten kehään pääsikin mies, josta tulisi myöhempinä vuosina yksi ECW:n tärkeimmistä painijoista. Olihan Sandman toki jo nyt promootion kärkiukkoja ja entinen päämestari, mutta ei lähelläkään suosiota, johon hän tulevina vuosina nousisi. Tähän maailman aikaan Sandman ei tullut vielä kaljatölkin kanssa kehään (vaikka ulkomuoto paljasti, että olutta on joskus tullut juotua), vaan täynnä iloa ja positiivista energiaa. Olipas outoa. The Sandman oli myös TWA:n kasvatteja ja oli ehtinyt jo jokusen vuoden painia. Sitä ei kyllä hänen otteistaan varsinaisesti huomannut, sillä olihan hän aivan järkyttävän huono. Ei hänestä koskaan mitään painitaituria tullut, mutta kyllä hän näistä ajoista kehittyi ja ennen kaikkea löysi itselleen sopivan tavan painia. The Rockin’ Rebel nähtiin jo aikaisemmin show’ssa, kun hän auttoi Tony Stetsonin voittoon. Rebel oli The Rock ’n’ Roll Expressin kouluttama painija, joka päätyi ECW:hen myös TWA:n kautta.

Oli kyllä jotenkin todella huono ottelu. Tuntui, että tältä kaksikolta ei onnistunut kehässä mikään. Veikkaan, että suurempi syyllinen siihen oli The Sandman, joka tosiaan oli näihin aikoihin aika järkyttävä. Erityisesti mieleen jäivät Sandmanin iskemät DDT ja yhden jalan dropkick, jotka olivat aivan käsittämättömän ruman näköisiä. Viitisen minuuttia tätä hirvitystä piti katsella, kunnes kehään ilmestyi nainen. Tämä nainen suihkutti jotakin Sandmanin silmiin ja se olikin sitten siinä. Tuo nainen oli muuten Tammy Sytch. Huhujen mukaan hän esiintyi show’ssa ainoastaan siksi, että Eddie Gilbert halusi päästä hänen kanssaan ns. lähempään kontaktiin.
Kesto: 5:13
Voittaja: The Rockin' Rebel (pinfall)
Arvio: ½


Kuva
Dick Murdoch vs. Dark Patriot #2
Sitten olikin vuorossa melko tunnetun painijan ensimmäinen (ja samalla myös viimeinen) esiintyminen ECW:ssä. Dick Murdoch oli aloittanut painiuransa ja 60-luvulla, joten varsin kokeneesta veijarista oli kyse. Murdoch oli erityisesti tunnettu joukkuepainijana. Vuosien varrella hänen partnereitaan olivat olleet esimerkiksi Dusty Rhodes, Junkyard Dog ja Adrian Adonis, jonka kanssa hän voitti WWF:n joukkumestaruuden. Vielä 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla hänellä oli jonkinlaista feudintynkää Ric Flairin kanssa. Murdoch oli iso mörssäri, oikea vanhan ajan brawler, ja minä jollain tapaa tykkäsin hänen tyylistään. Entäs kukas sitten oli Dark Patriot #2? Ei mitään hajua. Alkuperäinen Dark Patriot oli Doug Gilbert, mutta ennen matsia ilmoitettiin, että Patriot on Japanissa, joten hänet korvaa Patriot #2. Ok.

Kuten jo sanoin, niin tykkäsin jopa hieman Murdochista. Yleensä olen aikalailla erilaisten painijoiden ystävä, mutta joku tuossa miehessä miellytti minua. Tässä matsissa ei mitään erikoista tapahtunut ja se oli jopa hieman tylsä, mutta ne hetket kun Murdoch pääsi lyömään vastustajaansa – hemmetin tyylikästä! Murdochin tavassa lyödä vastustajaa, oli jotain samaa kuin Dusty Rhodesilla. Kyse ei ole mistään MMA-tyylisestä realistisesta lyömisestä, vaan old school pro wrestlingistä! Tästä hypetyksestä huolimatta matsi oli tosiaan tylsä. Kumpaakaan näistä herroista ei tulla enää näissä arvioissa näkemään. Heippa.
Kesto: 5:40
Voittaja: Dick Murdoch (pinfall)
Arvio: *


Kuva
6-Man Tag Team Match
Suicide Blondes (Johnny Hotbody & Richard Michaels) & Hunter Q. Robbins III vs. ”Wildman” Salvatore Bellomo, Super Destroyer #1 & Stevie Wonderful

Suicide Blondes oli alunperin Johnny Hotbodyn ja Chris Candidon muodostama joukkue. Myöhemmin tiimiin liittyi tässäkin ottelussa nähtävä Richard Michaels. Suicide Blondes piti tässä vaiheessa hallussaan ECW:n joukkuemestaruuksia. Hotbody ja Candido olivat voittaneet mestaruudet, mutta ns. Freebird-säännön mukaan ketkä tahansa kolmikosta saivat puolustaa vöitä. Mutta hei, missä on Candido? Noh, hän oli päättänyt vaihtaa ECW:n Smoky Mountain Wrestlingiin, eikä häntä nähtäisi näissä kehissä useampaan vuoteen. Kuten on jo aikaisemmin tainnut tulla ilmi, niin Johnny Hotbody oli tag-mestaruuksien lisäksi pitänyt hallussaan ECW:ssä myös Heavyweight- ja Television-vöitä. Firman ensimmäinen Triple crown champion siis! Candidon tässä ottelussa korvasi blondien manageri Hunter Q. Robbins III, joka on jäänyt aikamoiseksi mysteerihahmoksi. Aikamoiselta limanuljaskalta vaikutti. Toisessa joukkueessa piti olla molemmat Super Destroyerit, mutta ainoastaan toinen saapui paikalle, joten joukkueen kolmanneksi jäseneksi ilmestyi Stevie Wonderful, Hardcore TV:n toinen selostajista. Salvatore Bellomo sen sijaan oli legendaarinen WWF-jobberi, joka oli tuttu näky ECW:n ensimmäissä tapahtumissa.

Ottelun merkittävin juttu nähtiin, tai siis kuultiin, kun Joey Styles ilmestyi selostajaksi matsin ajaksi! OMG, Joey Stylesin ECW-debyytti! Styles oli tapahtumassa heel-selostaja ja sekin rooli onnistui häneltä mainiosti. Mutta sitten itse matsiin, joka oli ihan kiva, ei enempää eikä vähempää. Perusvarmaa joukkuepainia sekoitettuna muutamilla managerien huumorijutuilla. En tiedä ansaitsiko tämä olla tapahtuman toiseksi pisin ottelu, mutta ei tämä nyt mitenkään liian pitkältä tuntunut. Matsista ei jäänyt mieleen mitään huonolla tai hyvällä tavalla, joten kaksi tähteä on varmaankin ihan oikea arvosana tälle.
Kesto: 10:09
Voittajat: ”Wildman” Salvatore Bellomo, Super Destroyer #1 & Stevie Wonderful (pinfall)
Arvio: **


Kuva
Texas Chain Match
Terry Funk vs. ”Hot Stuff” Eddie Gilbert w/ Paul E. Dangerously

Ja sitten olikin illan pääottelun aika. Terry Funk on mies, joka on tehnyt kaiken pro wrestlingin ihmeellisessä maailmassa. Tässä vaiheessa hänen uransa oli kestänyt jo huikeat 28 vuotta, eikä loppua ollut vielä näkyvissä. Funk oli ollut NWA World Heavyweight-mestari, oli ollut iso stara Japanissa, matsannut Wrestelemaniassa, paininut klassikoita Ric Flairin kanssa WCW:ssä ja nyt hän oli ECW:ssä, joka monella tavalla tulisi olemaan yksi hänen uransa legendaarisimmista ajanjaksoista. Tässä ottelussa hän sai vastaansa Eddie Gilbertin, joka siis toimi myös ECW:n pääbuukkaajana. Gilbert oli myös jo varsin kokenut painija, vaikka ikää hänellä ei ollut vasta kuin reilut kolmekymmentä. Selostajien mukaan tässä oli taustalla pitkä vihanpito, mutta en osaa sen taustoista kertoa sen tarkemmin. Kaksikko oli kohdannut toisensa ainakin tammikuussa Battle of the belts-tapahtumassa. Tuolloin matsimuotona oli I Quit ja voittajaksi selviytyi Terry Funk. Nyt vuorossa Texas Chain Match, eli painijat sidottiin teräsketjulla kiinni toisiinsa ja voittajaksi selviytyi se, joka koski ensimmäisenä jokaiseen neljään kehäkulmaukseen.

En ole koskaan ollut tämän matsityypin suuri ystävä, mutta tämä oli kyllä ihan positiivinen kokemus. Terry Funk nyt aika harvoin huonoja otteluita paini, mutta odotukset eivät matsityypin takia silti olleet kovinkaan korkealla. Eddie Gilbert oli myös ihan hyvä painija ja veti oman roolinsa aina mainiosti. Matsi oli rakennettu hyvin, eikä siinä keskitytty pelkästään kulmien koskettamiseen, vaan tuotiin esille myös sitä, että nämä kaverit eivät todellakaan tykkää toisistaan ja voittamisen ohella haluavat satuttaa toisiaan. Funk laittoikin välillä todellisen väkivaltavaihteen päälle ja pieksi ketjulla vastustajaansa kuin.. noh.. en minä tiedä, pieksi rajusti! Ottelun keskivaiheella oli kuitenkin jakso, jolloin ei oikein tapahtunut mitään ja matsi vain laahusti eteenpäin. Lopetuskin oli hieman typerä ja laski fiiliksiä sen verran, että ei tälle kolmea tähteä enempää oikein viitsi antaa. Ottelun voittajaksi julistettiin Eddie Gilbert, vaikka Terry Funk koski ensin jokaista kulmaa. Miten tämä on mahdollista!? Noh, siinä oli jotain ref bumppia, ja uutta sokeaa tuomaria, ja sen sellaista. En jaksa selittää, kun oli niin tyhmää.
Kesto: 17:16
Voittaja: ”Hot Stuff” Eddie Gilbert
Arvio: ***


*** Terry Funk
** Eddie Gilbert
* Dick Murdoch

Kokonaisarvio: No joo, eipä tästä matsien osalta paljoa jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Main event on ainoa ottelu, jonka voisin joskus haluta katsoa uudelleen, eikä sekään mikään klassikko ole. Tässä tapahtumassa nähtiin kuitenkin Joey Stylesin debyytti sekä ensimmäiset TISSIT ECW-show’ssa, joten ei tämä aivan merkityksetön tapahtuma ollut. En oikeastaan odottanut tältä tämän enempää, joten en osaa erityisen pettynyt olla. Kehno on varmaankin oikea arvio tapahtumasta kokonaisuutena.

ECW Summer Sizzler 1993 - kehno

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Ensinnäkin: Kiitos Supermacille kehuista! Mahtavaa kuulla, että arviot miellyttävät. Toiseksi (ja paljon tärkeämpänä asiana): Tervetuloa takaisin, tätä on odotettu! Ja millä tavalla vielä. ECW:n alkuaikojen historia on kiinnostanut aina todella paljon, ja näitä ECW-arvioita on ihan perkeleellisen kiinnostavaa lukea jo pelkästään historiasyistä. Jään innolla odottamaan tulevia arvioita, tästä ensimmäisestä en osaa oikein kommentoida muuta kuin, että vuoden '93 ECW vaikuttaa tosiaan varsin erikoiselta. Mahtavaa kamaa.

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1991

Vuosi 1991 ei ole todellakaan ollut helppo WCW:lle. Tai no, sanotaan se suoraan: vuosi 1991 oli jo tähän mennessä ollut WCW:lle aivan kamala. Firma oli menettänyt suurimman tähtensä Ric Flairin, suurimman nousevan tähtensä Sid Viciouksen ja ei ollut luomaan oikeastaan yhtään uutta tähteä tilalle. Yksi suurimmista tuoreista nimistä Scott Steiner oli loukkaantunut. Midcard-painijoita lähti jatkuvasti rosterista, koska he eivät suostuneet WCW:n tarjoamiin uusiin selvästi huonompipalkkaisiin sopimuksiin. Nämä olivat kuitenkin "pieniä juttuja" verrattuna ydinongelmaan: WCW menetti katsojia hurjaa vauhtia. House show'iden yleisömäärät olivat hirveitä, tv-ohjelmien katsojaluvut surkeita, ppv:eiden buyratet kamalia... Oli suorastaan ihme, että WCW oli tässä vaiheessa vielä olemassa. Ja että toimitusjohtaja Jim Herdillä ja pääbuukkaaja Dusty Rhodesilla oli vielä töitä. Sen tosin selittää se, että molempien sopimukset estivät heidän helpon irtisanomisensa. Herdin sopimus umpeutuisi kuitenkin vuoden 1992 alussa, ja jo syksyllä 1991 oltiin varmoja, ettei sitä uusittaisi. Huhuja uudesta toimitusjohtajasta riitti, mutta palataan niihin myöhemmin.

Yksi WCW:n suurimmista viime kuukausien ongelmista oli se, että firma oli menettänyt huippuarvokkaan PÄÄMESTARUUSVYÖNSÄ, kun WCW:n tuolloinen päämestari Ric Flair otti sen mukaansa lähtiessään. Itse asiassa tuo kyseinen mestaruusvyö oli jopa nähty WWF:n lähetyksissä nyt, kun Flair oli loikannut WWF:n puolelle - Bobby Heenan oli esitellyt mestaruusvyötä jo SummerSlamissa. Tämä oli mahdollista siksi, että fyysinen vyö oli Flairin omaisuutta. Paitsi, ettei oikeastaan ollutkaan, vaan sen hallintaoikeus oli edelleen NWA:lla, koska käytännössä tuo vyö edusti edelleen myös NWA World Heavyweight -mestaruutta. Vuoden 1991 alussa WCW oli kyllä lopullisesti irtaantunut NWA:sta ja tehnyt samalla Flairista WCW World Heavyweight -mestarin (aikaisemmin siis NWA World Heavyweight -mestari). Flair piti kuitenkin saman fyysisen vyön kuin NWA World Heavyweight -mestarina ollessaan, ja niinpä NWA tunnusti edelleen Flairin myös NWA World Heavyweight -mestariksi hänen ollessan mestari WCW:ssä. Mitään käytännön merkitystä tällä ei ollut, koska NWA oli käytännössä nyt kuollut.

Yhtä kaikki, Flair oli siis WCW:stä lähtiessään sekä WCW että NWA World Heavyweight -mestari, ja sama mestaruusvyö edusti molempia mestaruuksia. Vyön puolestaan omisti NWA, joten syksyllä 1991 WCW liittyi nimellisesti takaisin NWA:han (joka oli siis käytännössä kuollut tähän aikaan, koska yksikään promootio ei kuulunut NWA:han). Jim Herdistä tuli NWA:n presidentti. Näin WCW:llä oli nyt virallisesti oikeus vaatia Flairia palauttamaan alkuperäinen mestaruusvyö takaisin WCW:lle ja estää WWF:ää näyttämästä tuota vyötä lähetyksissään. Lokakuun loppuun mennessä WCW ei ollut saanut vielä vyötä takaisin: Flair oli tarjoutunut luopumaan siitä 52 000 dollarin korvausta vastaan. Näihin aikoihin myös huhuttiin, että WCW ja Memphisin alueella toimiva USWA suunnittelivat yhteistyötä, jossa firmojen päämestarit Lex Luger ja Jerry Lawler olisivat kohdanneet toisensa mestaruudet yhdistävässä NWA World Heavyweight -mestaruusottelussa, jossa olisi tuotu tuo vyö takaisin. Tuo ottelu ei kuitenkaan koskaan toteutunut.

Näistä osittain varsin sekavista tunnelmista päästään siis WCW:n Halloween Havociin. Selostajinamme Jim Ross ja Tony Schiavone. Backstage-haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt.

Kuva
Kuva
El Gigante & Steiner Brothers & Sting vs. Big Van Vader & Diamond Studd & Cactus Jack & Abdullah The Butcher - Chamber of Horrors Match
Halloween Havoc 1991 alkoi siis todella erikoisella ottelulla, josta on näin yli 25 vuotta myöhemmin tullut varsinaiseen kulttimaineeseen noussut wrestlecrap-klassikko. Kyseessä on siis surullisenkuuluisa "Chamber of Horrors" -ottelu, jonka idea oli se, että kahdeksan painijaa sullottiin ison teräshäkin sisälle painimaan. Ottelua ei kuitenkaan käyty tavallisilla Steel Cage -ottelun säännöillä, vaan ottelussa ei ollut selätyksiä, luovutuksia tai diskauksia ollenkaan. Sen sijaan ottelun aikana keskelle kehää laskettiin "kidutustuoli", johon joukkueiden piti yrittää saada yksi vastustajajoukkueen jäsenistä. Teräshäkin seinässä puolestaan oli "sähkökatkaisin", josta pitäisi kiskaista virrat päälle tuoliin samalla, kun vastustaja oli tuossa tuolissa. Mieletöntä. Häkkinä tässä ottelussa käytettiin samaa häkkiä kuin kaksi vuotta sitten Halloween Havocissa nähdyssä Thunderdome-ottelussa: häkki oli siis tavallista teräshäkkiä isompi, noin Hell In A Cell -häkin kokoinen mutta normaalista häkkimateriaalisti tehty ja auki päältä. Mikä sitten johti tähän otteluun? En oikeastaan osaa sanoa, enkä edes halua tietää. Merkittävin feudi tämän ottelun taustalla oli United States -mestarin Stingin kuvio Cactus Jackin ja Abdullah The Butcherin kanssa. Jack ja Butcher olivat molemmat tehneet paluun WCW:hen syksyllä 1991 sekopäisinä ja vaarallisina tapauksina, jotka yrittivät yhdessä päättää Stingin uran. Tämä Stingin feud Cactus Jackin ja Abdullah The Butcherin kanssa olikin monien mielestä parasta WCW:ssä loppuvuodesta 1991. Muut osanottajat oli tunnuttu valitsevan tähän otteluun lähinnä arpomalla. Usean kuukauden ajan sivussa ollut Scott Steiner teki tässä paluunsa kehiin, koska hänen comebackinsa oli mainostettu tähän otteluun, vaikka Steiner oli oikeasti edelleen täysin puolikuntoinen. Samoin Big Van Vader teki tässä ppv:ssä paluunsa WCW:hen painittuaan taas suurimman osan vuodesta Japanissa. Diamond Studd puolestaan paikkasi otteluun alun perin buukattua Barry Windhamia. Windham oli oikeastaan kääntynyt faceksi jo hyvän aikaa ennen Havocia, mutta jostain syystä hänet oli silti määrätty heel-tiimiin. Windham kuitenkin loukkaantui juuri ennen ppv:tä, joten hänet kirjoitettiin ulos tapahtumasta pistämällä Windhamin kanssa feudaavat Arn Anderson ja Larry Zbyszko hyökkäämään hänen kimppuunsa tapahtuman alussa nähdyssä anglessa.

Tämä on ihan kiistatta yksi oudoimmista otteluista, jonka olen koko projektini historian aikana katsonut. En oikeastaan tiedä, mitä tästä ottelusta pitäisi edes sanoa tai miten tähän pitäisi suhtautua, koska tässä matsissa ei ollut monellakaan tapaa mitään järkeä. Kahdeksan miestä mäiskimässä toisiaan ison teräshäkin sisällä erinäisten aseiden avulla ilman, että ottelussa on minkäänlaista rakennetta tai että hommassa tuntuisi olevan mitään selviä sovittuja spotteja. Cactus Jack saapuu otteluun moottorisahan kanssa, ja Rick Steiner yrittää mukamas käyttää sitä hieman myöhemmin. Häkin sisälle raahatusta arkusta (koska miksi häkin sisälle ei olisi raahattua arkkua) pomppaa ottelun alettua esiin maskipäinen painija, jonka henkilöllisyyttä tai olemassaolon syytä ei edes yrittää selittää mitenkään. Sitten ensimmäisten minuuttien jälkeen keskelle kehää lasketaan "kidutustuoli", johon joku painijoista pitäisi iskeä. Aivan absurdia. Aivan älytöntä. Samaa voi sanoa myös ottelun lopetuksesta: sekä siis tavasta, jolla ottelu loppui, että teknisestä toteutuksesta, millä tuo kidutustuolin käynnistäminen oli toteutettu. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa WCW:lle siitä, että bookkaustiimi on oikeasti saanut vietyä läpi jotain näin älytöntä. Arvosanan antaminen tälle on lähes mahdotonta, koska mitään kunnollista painia tässä ei tosiaankaan ollut. Erityisesti Cactus Jack otti kyllä kunniakkaasti bumppia, ja useat painijat bleidasivat huolella. Muuten suoritukset olivat kuitenkin aivan toissijaisia tässä ottelussa. Annetaan nyt vaikka kaksi tähteä siitä, että olihan tätä nyt omalla poskettomalla tavallaan aika hauska katsoa, vaikka mitään järkeä tässä ei tosiaan ollut.
** (12:33)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Creatures vs. Big Josh & P.N. News
Jos WCW:n toimitusjohtajana vuosina 1989-1991 työskennelleestä Jim Herdistä kerrotaan vain yksi tarina dirt sheeteissä, se on yleensä aina se, että Herd halusi tuoda WCW:hen "Hunchbacks"-nimisen joukkueen, jonka molemmilla painijoilla olisi siis hurja kyttyräselkä. Herdin "idea" tässä gimmickissä oli se, että Hunchbacks-joukkueen jäseniä olisi mahdoton selättää, koska - no koska he olivat niin kyttyräselkäisiä! Huhujen mukaan Herd oli saanut tämän wrestlecrap-legendaksi elämään jääneen idean nimenomaan syksyllä 1991 ja halusi, että Hunchbacks debytoisi Halloween Havocissa. WCW:n enemmistö sai kuitenkin tyrmättyä Herdin neronleimauksen, eikä kyseistä joukkuetta koskaan nähty WCW:ssä. Sen sijaan debyyttinsä tässä ppv:ssä teki kahden maskipäisen mysteerimiehen joukkue Creatures. Joukkuetta ei ollut rakenneltu tai hehkutettu mitenkään ennen tätä ppv:tä, eivätkä selostajat osanneet kertoa koko joukkueesta mitään. Creatures-joukkue jäikin hyvin lyhytikäiseksi WCW:ssä, sen muodostivat Joey Maggs ja Johnny Riggs, joista ensimmäinen paini vuosien ajan WCW:n alakortissa ja joista jälkimmäinen ei tehnyt koskaan mitään merkittävää painibisneksessä. Vastaansa Creatureskaksikko sai Big Joshin ja P.N. Newsin muodostaman hyvin erikoisen joukkueen. Jostain syystä takametsien tukkijätkä ja ylipainoinen räppäri olivat alkaneet tehdä yhteistyötä, ja heidän joukkueensa oli ollut viime viikkoina vieläpä varsin menestyksekäs.

Aikamoisen turha joukkueottelu, jolle olin jo hyvin lähellä antaa puhtaasti huonon arvosanan. Sitten aloin kuitenkin miettiä, että kyllä tämä nyt painilliselta anniltaan oli sentään parempi kuin esimerkiksi SummerSlamissa nähty Bushwhackersien ja Natural Disastersin ottelu, joten annettakoon nyt armollisesti sitten vain heikko arvosana. Aluksi vaikutti siltä, että tämä olisi saattanut olla itse asiassa jopa ihan tyylipuhdas squash, mutta kyllä tästä kuitenkin muotoutui oikea ottelu. Creatures-kaksikosta ei jäänyt mitään käteen: eivät olleet häiritsevän huonoja mutteivat tehneet mitään mainittavaa. P.N. News oli edelleen liian iso ja liian kömpelö. Onneksi Big Josh oli sentään matsissa mukana pitämässä painillisen annin kohdallaan - mikä on toki sinänsä hupsua, koska juuri Joshin gimmick on se, ettei hän ole "oikeasti" painija.
*½ (5:16)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bobby Eaton vs. Terrence Taylor w/ Alexandra York
Tämä oli itse asiassa varsin tyylipuhdas filler-ottelu. Bobby Eaton oli jäänyt aika lailla tyhjän päälle sen jälkeen, kun oli hävinnyt WCW Television-mestaruutensa Steve Austinille. "York Foundation" -stablen päätähti Terrence Taylor puolestaan oli kuukausien ajan pyörinyt aika lailla paikallaan WCW:n keskikortissa saavuttamatta mitään sen mainittavampaa. Toki näillä kahdella oli myös pitkältä ajalta keskinäisiä ongelmia - kohtasivathan he toisensa 2 vs. 2 Scaffold-ottelussa The Great American Bashissakin (ei muistella tuota ottelua tosin mielellään yhtään enempää kuin on pakko). Koska kummallakaan ei ollut Halloween Havocin aikaan tähdellisempää tekemistä, WCW buukkasi heidän välilleen ottelun. Eaton oli ilmoittanut jo ennen tätä ottelua haluavansa haastaa myöhemmin illalla nähtävän TV-mestaruusottelun voittajan mestaruudesta.

No nyt oli kieltämättä hyvä puhdas painiottelu! Sellaisena WCW tätä toki jo ennen otteluakin hehkutti, mutta suhtauduin silti ennen ottelun alkua matsiin varsin epäileväisesti, koska vuoden 1991 aikana WCW:ssä ei ole ppv-tasolla nähty kovin montaa onnistunutta ja erityisen hyvänä mieleen jäänyttä puhdasta painiottelua. Tässäkin ottelussa pienoisena ongelmana oli se, että molempien osanottajien kiinnostavuus oli laskusuhdanteessa. Eaton oli jäänyt aika lailla tyhjän päälle hävittyään TV-mestaruutensa nopeasti, ja Taylor oli puolestaan jumittanut jo kuukausien ajan paikallaan. Molempien viime kuukausien ppv-ottelutkin olivat olleet pettymyksiä. Mutta nyt onneksi nämä huolet ja heikkoudet pystyttiin unohtamaan, koska tässä matsissa Eaton ja Taylor saivat yli 15 minuuttia aikaa ja pistivät pystyyn oikeasti pirun toimivan teknisen painiottelun höystettynä näyttävillä high flying -spoteilla. Keskivaiheilla oli hieman turhan paljon lukottelua ja hitusen sellaista rest hold -meininkiä, minkä takia tämä ottelu ei millään nouse huippuotteluiden tasolle, mutta tällaisenaankin tämä oli hieno ottelu ja ehdottomasti piristävä poikkeus WCW:n viimeaikaiseen tarjontaan.
***½ (16:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jimmy Garvin w/ Michael P.S. Hayes vs. Johnny B. Badd w/ Theodore R. Long
Fabulous Freebirdseille oli tapahtunut parissa kuukaudessa aika paljon. Ensinnäkin Freebirdsit olivat menettäneet molemmat mestaruutensa: 6-Man Tag Team -mestaruuden (joka muutenkin katoaisi WCW:stä pysyvästi marraskuussa 1991) ja US Tag Team -mestaruuden. Lisäksi Hayesin ja Garvinin yhteistyö mystisen maskipäisen Badstreetin kanssa oli päättynyt yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja nyt Garvin ja Hayes olivat jälleen kahdestaan. Erikoisinta oli kuitenkin se, että Hayes ja Garvin olivat kääntyneet vähän vahingossa faceksi. Sitä ei ollut tarkoitettu niin, mutta yleisö oli alkanut olla kasvavissa määrin Hayesin ja Garvinin puolelle. Niinpä tämä Freebirdsien feud hyvin erikoista Johnny B. Baddia vastaan oli kääntynyt niin, että Badd oli selvästi pahis ja Garvin puolestaan hyvis. Itse asiassa WCW alun perin yritti kääntää Baddia faceksi, mutta se ei toiminut ollenkaan. Niinpä yleisönsuosikki-Garvin kohtasi nyt ylimielisen Baddin. Hayes oli Garvinin ringsidellä käsi siteessä, koska hän esitti loukkaantunutta. Se puolestaan johtui siitä, että alkuperäisen suunnitelman mukaan Hayesin piti painia Van Hammeria vastaan myöhemmin illalla, mutta WCW ei halunnut yleisön kääntyvän tuossa ottelussa Hayesin puolelle, joten Hayes siirrettiin tuosta ottelusta syrjään "loukkaantumisen" vuoksi.

Johnny B. Badd on edelleen aivan liian vihreä ottelemaan mitään erikoisen hyvää ottelua, ja Jimmy Garvinin Freebird-otteet eivät ole pitkään aikaan vakuuttaneet erityisemmin. Niinpä näistä lähtökohdista en odottanut tältä ottelulta etukäteen oikestaan mitään, joten siihen nähden tätä voi pitää jopa lievästi positiivisena yllätyksenä. Ei tämä siis missään nimessä ollut hyvä tai edes erityisen kiva ottelu, mutta Garvin ja Badd selvästi yrittivät tässä ottelussa silti parhaansa ja saivat rykäistyä sellaisen ihan ok:n tv-ottelutasoisen matsin. Tässä suorituksessa auttoi myös se, että yleisö oli mukavan hyvin ottelussa mukana. Lopetus oli hoidettu ihan ok:sti, ja matsissa nähtiin pari ihan nättiä spottia. On niitä huonompiakin otteluita siis nähty.
** (8:16)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Austin (c) w/ Lady Blossom vs. Dustin Rhodes - WCW Television Championship
"Stunning" Steve Austin oli tehnyt kesällä 1991 räjähtävän debyytin WCW:ssä, kun tämä pitkähiuksinen Hollywoodista kotoisin oleva ylimielinen nuorukainen oli voittanut heti WCW-uransa alussa TV-mestaruuden. Viettelevän Lady Blossomin manageroima Austin oli pitänyt mestaruutta tuosta lähtien hallussaan, mutta oli nyt uransa kovimman haasteen edessä, kun toinen nuorukainen Dustin Rhodes asettui häntä vastaan mestaruusottelussa. "The Natural" Dustin Rhodes oli ollut kuluneen vuoden ajan lähes voittamaton WCW:ssä (jännä homma), ja tämä oli nyt hänen ensimmäinen mahdollisuutensa ison singles-mestaruuden voittamiseen.

Dustin Rhodesiin on kyllä ehtinyt kyllästyä jo vajaassa vuodessa aika tehokkaasti, mikä ei ole sinänsä ihme, kun Dustin buukataan joka kerta näyttämään niin typerryttävän vahvalta vastustajiinsa verrattuna. Se taas johtuu tietenkin siitä, että Dustinin buukkauksesta huolehtii rakas isäukko Dusty. Tästäkin puuduttavuudesta huolimatta tämä Rhodesin ja Austinin TV-mestaruusottelu onnistui yllättämään positiivisesti ja oli itse asiassa hyvää katsottavaa. Lopetus oli (nimenomaan buukkauksen takia) kökkö, ja oikeastaan ottelun viimeisillä minuuteilla flow muutenkin vähän katosi, ja homma muuttui lähinnä ottelun pitkittämiseksi ja saman asian toistoksi. Tätä ennen ottelu oli kuitenkin hyvää katsottavaa, ja erityisesti Austinin työskentelyä sekä hallintaosuuksissa että Dustinin iskujen myymisessä oli ilahduttavaa katsella. Tämä Austin on kuulkaa lupaava nimi. Hänestä tulee vielä jotain jonain päivänä.
*** (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Oz vs. Bill Kazmaier
Ensin hyvät uutiset: WCW oli tajunnut jo mokanneensa täysin surkuhupaisan Oz-gimmickin kanssa, eikä Kevin Nashin esittämää Ozia yritetty enää pushata millään tavalla. Oz ei myöskään enää käyttänyt sisääntulossaan käsittämätöntä Oz-naamaria, ei saapunut kehään "The Wizardia" näyttelevän Kevin Sullivanin kanssa eikä muutenkaan hyödyntänyt sisääntulossaan mitään Oz-sekoiluja. Huono uutinen on sitten se, että WCW oli käyttänyt semmoisen summan rahaa tähän "Oz"-hahmon oikeuksiin, että toistaiseksi Ozia ei ollut saatu vielä pois ruudusta. Nyt Oz oli enää vain iso korsto, joka pukeutui vihreisiin vaatteisiin. Ja hävisi nykyään lähes kaikille. Nyt Oz sai vastaansa "Maailman vahvimmiksi ihmiseksi" hehkutetun Bill Kazmaierin. Kazmaier oli siis pitkän linjan voimannostaja, joka oli voittanut ties minkälaisia painonnostokilpailuja ja ilmeisesti saanut jollain tempaisulla nimensä Guinnesin ennätystenkirjaankin. Joten toki WCW:n silmissä hän oli maailman vahvin ihminen. Hyvin ohuen painikoulutuksen (ja -kokemuksen) 1980-luvulla kerännyt Kazmaier rekrytoitiin WCW:hen kesällä 1991, ja aluksi hän paini Rick Steinerin uutena joukkueparina, kun Rickin veli Scott oli loukkaantunut. Steiner ja Kazmaier olivat jopa voittaa WCW:n joukkuemestaruudet. Nyt Scottin paluun kynnyksellä Kazmaieria alettiin kuitenkin siirtää singles-divisioonaan, ja WCW:n suunnitelmana oli tietenkin tehdä hänestä suuri yleisönsuosikki ja Main Event -tason tähti, koska lihaksia ja voimaa hänellä riitti. Ja koska WCW oli ennen kaikkea PAINIpromootio, joka ei buukkaa mitään painitaidottomia lihaskimppuja ME-kuvioihin - toisin kuin WWF. Vai mitä?

Painilliselta anniltaan tämä olisi ollut ihan tyylipuhdas DUD, mutta on pakko antaa puoli tähteä tälle ottelulle kahdesta syystä: 1) Ajatus siitä, että tämän hetken "maailman vahvin ihminen" (johan siitä on vuosi aikaa, kun edellinen tällaisella tittelillä paininut painija, eli Doug Furnas, nähtiin viimeksi WCW:ssä) Bill Kazmaier saapuu kehään kantaen ITSENSÄ KOKOISTA MAAPALLOA... No, se on idioottimaisuudessaan aivan mieletön. Ja tietenkin WCW siis toteutti tuon idean. 2) Kazmaierin hiustyyli ja look noin kokonaisuudessaan on niin hulvaton, että miestä on ihan mahdotonta ottaa vakavasti. Näillä huumoriansioilla ottelu saa siis säälistä puoli tähteä, mutta painin osalta ei ole mitään syytä, miksi kenenkään kannattaisi katsoa tätä ottelua. Kumpikaan miehistä ei tiennyt, mitä kehässä pitäisi tehdä, ja silti heille on annettu useampi minuutti aikaa ottelulleen. Niinpä oltiin hyvin nopeasti "sokea opastaa kuuroa" -tilanteessa, ja se ei ole kaunista katsottavaa. Ottelun olisi voinut pelastaa buukkaamlla tämän puhtaasti squashiksi ja antamalla Kazmaierin tuhota Ozin täysin. Jostain syystä WCW ei kuitenkaan päätynyt tällaiseen ratkaisuun, vaan ottelusta tehtiin käsittämättömän tasaväkinen, minkä seurauksena molemmat näyttivät heikoilta. Hienoa.
½ (3:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Doug Somers vs. Van Hammer
Seuravaaksi ohjelmassa: WCW pushaamassa lisää painitaidottomia korstoja! Mark Hildreth oli näihin aikoihin vain vähän päälle 20-vuotias nuorukainen, joka oli paininut lyhyen koulutuksen jälkeen elämänsä ensimmäisen painiottelun keväällä 1991. Käytännössä hän oli siis todella vihreä, voisi melkeinpä sanoa että painitaidoton. Se ei kuitenkaan haitannut muuan Dusty Rhodesia, joka iski silmänsä lihaksikkaaseen ja kookkaaseen Hildrethiin ja kutsui tämän try outiin. Hildreth selvisi try outista ja sai varsin rahakkaan sopimuksen. Pari kuukautta myöhemmin Hildreth debytoi WCW:ssä "Heavy Metal" Van Hammer -nimellä ja rockstar-gimmickillä. Van Hammerin hahmo oli siis yksinkertaisuudessaan se, että hän oli oikean sähkökitaran kanssa kehään saapuva metallimusiikkia soittava rocktähti, joka osaa ilmeisesti myös painia. Hammer sai debyytistään lähtien hurjaa pushia (debyytissään hän squashasi Terry Taylorin), mikä ymmärrettävästi herätti aika paljon eripuraa pukuhuoneessa, jossa ei muutenkaan ollut erityisen hyvä tunnelma. Havocissa Hammerin oli tarkoitus kohdata Michael Hayes, mutta kuten todettua, Hayes otettiin ottelusta pois, koska WCW pelkäsi yleisön hurraavan ennemin Hayesille. Hammerin gimmickistä oli tietenkin toivottu suurta yleisönsuosikkia, mutta toistaiseksi fanien reaktio oli ollut varsin... laimeaa. Hayesin sijaan Hammer kohtasi nyt "Pretty Boy" Doug Somersin, joka oli territory-aikakauden painikonkari, joka ei kuitenkaan koskaan saavuttanut urallaan mitään merkittävää.

Tämä ottelu oli sitten ihan puhdasta paskaa, jolla ei ollut edes minkäänlaista huumoriarvoa. Kaiken oleellisen varmaan oikeastaan kertoo se, että kaksikko onnistui botchaamaan heti ottelun ensimmäisen spotin, joka oli niinkin hurja kuin Irish Whip + polvella isku vatsaan. Somers luultavasti botchasi tilanteen, koska häntä ei kiinnostanut koko ottelu ja paikka Van Hammerin jobberina yhtään. Van Hammer luultavasti botchasi, koska... No, ei osannut yhtään mitään. Onneksi tämä ymmärrettiin pitää sentään erittäin lyhyenä ja sen takia mahdollisimman kivuttomana. Upeaa toki silti, että myös ottelun lopetus oli botchattu ja että jostain syystä squash-matsille hyvin epätyypillisesti selätetty painija potkaisi ulos melkein samalla hetkellä kuin tuomari laski kolmeen, mikä sai voiton näyttämään halvalta tuuritempulta. Eli toisin sanoen tässä ottelussa mikään ei mennyt kohdalleen.
DUD (1:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Flyin' Brian vs. Richard Morton w/ Alexanda York - WCW Light Heavyweight Championship
Muistatteko, kuinka kesäkuussa 1991 Flyin' Brian hävisi Barry Windhamille "Loser Leaves WCW" -ottelun ja joutui painimaan muun muassa The Great American Bashissa Yellow Dog -salanimellä ja maskin kanssa esittääkseen, ettei olisi oikeasti Brian Pillman vaan mystinen uusi painija? Ja muistatteko, kuinka Barry Windham oli julistanut 10 000 dollarin löytöpalkkion sille, joka pystyisi todistamaan, että Yellow Dog todella on Brian Pillman? WCW esittää nyt kauniin pyynnön, että ette muistaisi. Koska noin kuukausi tuon The Great American Bashin jälkeen Flyin' Brian teki paluunsa WCW:hen ihan entisellään - ilman mitään kummempaa selitystä. Miksi? Yksi syy oli varmasti se, että Barry Windham kääntyi faceksi, ja hänen koko juonikuvionsa Pillmanin kanssa lopetettiin. Toinen syy varmasti oli se, että WCW tarvitsi Briania takaisin suosikkifacena. Mihinkään ME-kuvioihin Briania ei silti nostettu tämän suosiosta huolimatta, mikä ei tosin ole yllätys, koska WCW ei ole pariin vuoteen osannut käyttää Briania oikein. Nyt loppuvuodesta WCW oli päättänyt kokeilla kuitenkin jotain ihan uutta, johon Brian sopi erinomaisesti. WCW päätti tuoda promootioon japanilaistyylisen "Junior Heavyweight -mestaruuden", jossa siis kevyensarjan painijat painivat toisiaan vastaan tavallista vauhdikkaammissa ja näyttävimmissä otteluissa. Tästä uudesta WCW Light Heavyweight -mestaruudesta oli järjestetty kahdeksan miehen turnaus. Suurin osa turnauksen nimistä oli täysin yhdentekeviä painijoita, ja oikeastaan Brian ja Morton olivat turnauksen ainoat uskottavat nimet. Nyt he sitten kohtasivat toisensa turnauksen finaalissa, jonka voittaja saisi uuden mestaruuden itselleen.

Täytyy nostaa hattua WCW:lle siitä, että tämä Light Heavyweight -divisioona ei ollut ollenkaan huono idea näin vuonna 1991. Käsittääkseni divari ei ikävä kyllä ollut lopulta kovin pitkäikäinen, mutta tällä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Rosterissa alkoi vähitellen olla lupaavia light heavyweight -painijoita, ja heidän ympärille pyöritellyt ottelut toisivat oikeasti mukavaa vaihtelua muuten varsin kankealta tuntuvaan tarjontaan. Ikävä kyllä tämä Pillmanin ja Mortonin ottelu ei tosin ollut nyt ihan paras esimerkki tästä. Monet arvostelijat ovat tyrmänneet tämän ottelun ihan täysin, mitä en kyllä pysty ymmärtämään. Tämä ei mielestäni todellakaan siis ollut huono tai edes heikko ottelu, mutta sellaiseksi "uuden ajan light heavyweight -divisioonan näytösotteluksi" tämä ei kieltämättä ollut mikään paras vaihtoehto. Ennemmin tämä oli kahden taitavan painijan sellainen rutiinisuoritustyylinen ihan hyvä matsi ilman suurempia yllätyksiä. Brian oli ilmeisesti oikeasti loukkaantunut painiessaan tässä ottelussa, joten sekin varmasti vaikutti asiaan. Otteluna siis ihan hyvä, mutta uuden divarin näytösotteluna ei paras mahdollinen.
**½ (12:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Z-Man vs. WCW Phantom
Viikkojen ajan ennen tätä Halloween Havocia WCW oli hypettänyt uutta mystistä painijaa nimeltä WCW (Halloween) Phantom. Kuka hän sitten oli? No kukaan ei tiennyt! Kukaan ei ennen tätä tapahtumaa edes tiennyt, miltä Phantom näyttäisi ja mitä varten hän oikein edes oli WCW:ssä. Yhtä kaikki, Phantomin ensiesiintyminen oli ilmoitettu Halloween Havociin, ja hänelle oli buukattu ottelu Z-Mania vastaan. Tapahtuman aikana Eric Bischoff ja Missy Hyatt olivat yrittäneet selvittää Phantomin henkilöllisyyttä - tuloksetta. Z-Manin tehtyä sisääntulonsa alkoi sitten soida Johann Sebastian Bachin legendaarinen Toccata ja fuuga d-molli, ja paikalle käveli kokovartaloasuun, mustaan takkiin, maskiin ja hattuun pukeutunut mystinen henkilö, joka käveli kehään sanomatta mitään ja kävi Z-Manin kimppuun.

En halua nyt pilata hauskaa yllätystä kertomalla suoraan kaikille, kuka WCW Phantom oli, jos siis ette vielä sitä satu tietämään. Toisaalta ei minulla pitäisi olla mitään syytä salata Phantomin henkilöllisyyttä, koska Tony vitun Schiavone pilasi koko yllätyksen ottelun lopussa kutsumalla Phantomin käyttämää Hangman's Neckbreakeria samalla gimmick-nimellä, jolla maskin alla olevan henkilön Hangman's Neckbreakeria normaalisti kutsuttiin. Eli kiitos yllätyksen pilaamisesta, idiootti Schiavone. Mutta siis: tämä oli ottelun sijaan lähinnä angle - ja vieläpä aika huono sellainen. Olosuhteisiin nähden Phantom ja Z-Man tekivä sen mitä oli tehtävissä, eli ei kovin paljon. On ehkä oikeastaan turha miettiä, mitä nämä kaksi olisivat normaaliolosuhteissa saaneet ottelussa aikaan, mutta toki huomattavasti enemmän kuin nyt.
½ (1:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Enforcers (Anderson & Zbyszko) (c) vs. The Patriots (Champion & Chip) - WCW Tag Team Championship
Vuoden 1991 loppupuoli surullista aikaa paitsi WCW:n päämestaruuskuvioille, myös joukkuemestaruuskuvioille. Vielä alkuvuodesta WCW:llä oli pullat hienosti uunissa joukkuepuolella: Steiner Brothers oli koko amerikkalaisen showpainibisneksen kuumin joukkue, joka paini viikosta toiseen loistavia otteluita loistavien vastustajien kanssa. Yleisö rakasti Steinereita. Mutta sitten. Juuri samaan aikaan kun Ric Flair lähti WCW:stä, Scott Steiner reväytti hauiksensa pahasti ja joutui sivuun kuukausien ajaksi. Yhtäkkiä myös joukkuemestaruuskuviot olivat täysin tyhjän päällä. WCW:llä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin vakatoida mestaruudet ja järjestää niistä turnaus. Tuon turnauksen finaaliin selviytyivät Rick Steinerin ja Bill Kazmaierin muodostama "väliaikainen Steiner Brothers" ja kahden konkaripainijan Arn Andersonin ja Larry Zbyszkon muodostama uusi Enforcers-joukkue. Andersonin ja Zbyszkon Enforcers oli vähän kuin Four Horsemenin rippeet köykäisessä muodossa. Enforcers voitti kuitenkin Steinerin ja Kazmaierin joukkueen (koska he hyökkäsivät Kazmaierin kimppuun ennen ottelua), ja siitä lähtien he olivat pitäneet WCW:n joukkuemestaruuksia hallussaan. Nyt Enforcers sai vastaansa varsin tuntemattoman ja mitäänsanomattoman joukkueen. Todd Champion ja Firebreaker Chip olivat kaksi hyvin unohdettavaa 1990-luvun alakortin painijaa, jotka olivat saapuneet WCW:hen vuonna 1991 ja muodostaneet isänmaallisen joukkueen. Champion oli gimmickiltään sotilas, Chip puolestaan palomies. Kaksikko oli jopa voittanut hiljattain US Tag Team -mestaruudet, ja niinpä he nyt saivat mahdollisuuden nousta tuplamestareiksi.

Ehkä katsoin tämän matsin vääränlaisessa mielentilassa, koska mitään kovin hyvää sanottavaa ei tästä ottelusta jäänyt. Se on aikamoinen pettymys, kun kehässä olivat kuitenkin Andersonin ja Zbyszkon kaltaiset konkarit. Zbyszko nyt ei välttämättä ole ainakaan singles-otteluissa ollut viime aikoina enää erityisen vakuuttava, mutta Anderson on vähän ikääntyneempänäkin tehnyt hyvää työtä otteluissaan. Ehkä oli sitten vähän liikaa kuitenkin odotettu, että Anderson itsekseen kantaisi Todd Championin ja Firebreaker Chipin kaltaiset mitäänsanomattomat keskinkertaisuudet kunnolliseen otteluun. Tai ehkä jonain toisena päivänä Anderson olisi pystynytkin siihen. Nyt lopputuloksena oli kuitenkin lähinnä tv-ottelutasoista perusvarmaa joukkuepainia ilman minkäänlaisia yllätyksiä tai muita kummoisia hetkiä. Kokonaisuutena siis ihan ok, mutta ei yhtään enempää.
** (9:51)
Voittajat:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Eric Bischoff, Paul E. Dangerously, Madusa & WCW Phantom
Sitten oli vuorossa yksi koko illan parhaista hetkistä ja painihistoriallisesti merkittävimmistä kohdista. Eric Bischoff seisoi siis sisääntulorampille, ja kaikkien yllätykseksi hän kutsui paikalle Paul E. Dangerouslyn. Tämä oli yllätys siksi, että kuluneen kesän ja syksyn ajan jälleen color commentatorina toiminut Dangerously oli pari viikkoa sitten yhtäkkiä siirretty syrjään WCW:n tv-lähetysten kommentaattorin roolista, eikä hänestä ollut kuultu mitään sen jälkeen. Kayfabe-selitys oli se, että Dangerously oli liian kontroversiaali. Oikea selitys on paljon monimutkaisempi: Dangerously sai nimittäin oikeasti potkut tässä välissä WCW:stä - syistä, jotka eivät ole näin vielä yli 25 vuotta myöhemminkään täysin selviä. Muun muassa Jim Herd, Jerry Jarrett ja Jerry Lawler syyttivät Heymania siitä, että tämä oli vuotanut ulkopuolisille tahoille tiedon WCW:n ja USWA:n yhdessä suunnittelemasta Lex Luger vs. Jerry Lawler -ottelusta (katso tämän arvion alkuteksti). Monet kuitenkin olivat sitä mieltä, että Heyman ei olisi pystynyt edes vuotamaan tätä tietoa ja että Heymanin syyttäminen oli vain tapa 1) perua koko ottelu ja 2) savustaa Heyman ulos WCW:stä. Heyman kuitenkin otti käyttöön lakimiehensä, ja WCW perui potkut. Ja näin pääsimme Halloween Havociin, jossa Dangerously teki nyt ensimmäisen esiintymisensä viikkoihin.

Dangerously ei kuitenkaan saapunut Eric Bischoffin haastatteluun (kyllä, Eric Bischoff haastatteli Paul Heymania - mahtavaa) yksin, vaan hänellä oli mukanaan WCW-debyyttinsä tässä ppv:ssä tekevä Madusa. Madusa oli siis 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut erittäin lahjakas naispainija, joka on näissä arvioissa ehditty jo nähdä AWA:n tapahtumissa. Madusasta, eli Alundra Blayzesta, kuulisimme kyllä vielä. Nyt Madusa oli kuitenkin Paul E. Dangerouslyn mukana, kun Dangerously julisti Bischoffin haastattelussa, miten WCW oli pitänyt häntä liian kontroversiaalina ja yrittänyt pistää hänet pihalle. Dangerouslylla oli kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan: hänen managerisopimuksensa oli yhä voimassa, joten jos häntä ei enää haluttaisi selostamoon, hän palaisi takaisin manageriksi. Ja mikä parasta, hän on tehnyt managerointisopimukset heti kahden henkilön kanssa. Toinen oli siis Madusa, toinen puolestaan... WCW PHANTOM. Kyllä, aikaisemmin illalla nähty Phantom käveli jälleen paikalle samaiseen asuun pukeutuneena, ja Dangerously aloitti Phantomin hurjan ylistyksen. Samalla Dangerously julisti sodan WCW:n mestaruuskomiteaa vastaan: Dangerously aikoisi tämän uuden porukkansa voimin tuhota koko WCW:n, ja hän aikoisi aloittaa sen käymällä WCW:n kultapojun Stingin kimppuun. Dangerously lupasi, että WCW Phantom pitäisi huolen siitä, että Stingin ura on pian ohi. Mutta kuka tämä WCW Phantom nyt sitten oikein oli? No, vihdoin Dangerouslyn käskystä Phantom riisui maskinsa... ja sen alta paljastui RICK RUDE! Reilu vuosi sitten WWF:stä lähtenyt Rude oli siis vihdoin saapunut WCW:hen, ja yleisö oli täysin järkyttynyt. Rude veti lyhyen promon, jossa hän lupasi tehdä selvää Stingistä. Vaikuttaa lupaavalta - eivätkä Dangerouslyn porukan saavutukset jää todellakaan tähän.

Kuva Kuva
Lex Luger (c) w/ Harley Race vs. Ron Simmons w/ Dusty Rhodes - 2 out of 3 Falls Match for the WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten. Illan Main Event. Lex Luger oli siis noussut ensimmäistä kertaa urallaan WCW World Heavyweight -mestariksi siinä surullisenkuuluisassa The Great American Bashissa. Kaikki olettivat, että facena otteluun saapuneesta Lugerista tehtäisiin nyt kauan odotettu yleisön rakastama päämestari, mutta toisin kävi. Luger nimittäin voitti tuon ottelun Harley Racen ja Mr. Hughesin avulla, ja heti ottelun jälkeen Luger tekikin heel-turnin ja muodosti näiden kahden kanssa uuden pelottavan kolmikon. Mestaruusvoitto teki siis Lugerista taas täyden kusipään, joka raivasi kaikilla mahdollisilla epärehellisillä keinoilla haasteet tieltään. Ensimmäiseksi suureksi haastajaksi nousi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista Ron Simmons, joka oli ollut viime kuukausien aikana kovassa nosteessa. Silti Simmonsia pidettiin selvänä altavastaajana tähän otteluun tultaessa, ja niinpä Simmons olikin treenannut viime viikkoina hullun lailla, ja WCW oli näyttänyt lähetyksissään pätkiä näistä Simmonsin treenauksista. Lisäksi Simmons oli saanut itselleen merkittävän apurin, kun Dusty Rhodes lyöttäytyi hänen seuraansa ja ryhtyi hänen managerikseen tätä yhtä iltaa varten.

Tämän ottelun paras anti oli oikeastaan lopetus, koska luulin tietäväni varmasti, kumpi tämän ottelun voittaa, ja sitten ottelun voittikin juuri se, jonka luulin häviävän tämän matsin. Mutta hyvä niin, kiva että välillä vanhojakin tapahtumia katsoessa saa yllättyä jostain! Ja vaikka tämä ottelu olikin aika helvetin kaukana siitä Tony Schiavonen hehkuttamasta "yhdestä painihistorian parhaista mestaruusotteluista" (>___>), täytyy myöntää, että minä pidin ihan kohtuullisen paljon tästä ottelusta. Saatan olla mielipiteeni kanssa aivan yksin, ja kaikki muut arvioitsijat saattavat pitää tätä ihan paskana. Ymmärrän tavallaan tuonkin näkemyksen, koska kyllähän tämä rakenteeltaan oli aika perusbrawlausta, ja ei tässä nähty mitään kovin yllättävää. Jotenkin minä kuitenkin tykkäsin paljon ottelun rakentelusta ja siitä, miten koko homma oli kokonaisuudessaan hoidettu. Simmons näytti oikeasti uskottavalta, ja oli ottelun alusta loppuun kiinnostavaa katsoa, kun hän teki aivan kaikkensa päihittääkseen Lugerin. Simmonsin power-liikkeet olivat näyttäviä, ja Luger myi ne jopa tasoonsa nähden varsin hyvin. Muutenkin tämä 2 out of 3 Falls -stipulaatio toimi tässä matsissa erikoisen hyvin, ja vaikka ottelun toinen ratkaisusuoritus olikin taas oikein malliesimerkki klassisesta lolWCW-tyylistä, saatiin matsille lopulta oikeasti puhdas ja hyvin pohjustettu lopetus. Eli: Simmonsin ja Lugerin painitaidot asettivat tälle ottelulle toki aikamoiset rajallisuudet, mutta niihin nähden tämä oli oikein mallikas suoritus. Paljon huonomminkin voisi ppv:n päättää.
*** (18:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bobby Eaton
** Terrence Taylor
* Steve Austin

Kokonaisarvio Halloween Havocista: Jos jotain, ainakin tämä oli selvästi parannus The Great American Bashista. Toisaalta melkein mikä tahansa olisi ollut parannus The Great American Bashista, joten se ei ole vielä hirveästi. Silti tässä ppv:ssä nähtiin yksi ***½-ottelu, kaksi ***-ottelua, joista toinen oli vieläpä Main Event, ja pari muutakin ihan kivaa matsia. Lisäksi Paul E. Dangerouslyn uuden porukan muodostuminen ja Rick Ruden WCW-comeback oli erittäin hieno hetki. Paljon turhaa paskaa ja tylsiä hetkiäkin tässä toki oli, eikä WCW ollut edelleenkään millään tavalla toipunut Ric Flairin lähdöstä, mutta ei tämä tosiaan sentään täysin surkea ollut. Kehno kylläkin.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF SummerSlam - Ok
5. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
6. WCW SuperBrawl - Kehno
7. WCW Halloween Havoc - Kehno
-------------------
8. WCW The Great American Bash - Surkea
9. UWF Beach Brawl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SURVIVOR SERIES 1991

Survivor Series 1991, historian viides Survivor Series -nimeä kantava tapahtuma. Tällä kertaa pari asiaa oli kuitenkin toisin kuin aiemmissa Survivor Serieseissä. Tämä oli nimittäin ensimmäinen SurSer-tapahtuma, joka ei koostunut pelkistä joukkueiden välisistä eliminointiotteluista, vaan mukana oli yksi 1 on 1 -ottelu. Eikä suinkaan mikä tahansa ottelu, vaan ottelu WWF:n mestaruudesta. Tuon lisäksi tämä Survivor Series oli kuitenkin myös toisella tavalla historiallinen ppv, sillä tässä tapahtumassa Ric Flair teki WWF-ppv-debyyttinsä - asian, jota moni ei uskonut koskaan tapahtuvan. Flair oli virallisesti tehnyt sopimuksen WWF:n kanssa heti kun hänen kilpailukieltonsa WCW:n kanssa päättyi syyskuussa, ja hyvin pian Flair kiersi jo täysillä WWF:n kanssa. Tässä vaiheessa näytti selvältä, että WWF oli rakentelemassa Flairin ja Hoganin välille miljoonan taalan ottelua WrestleManiaan. Flair ja Hogan olivat otelleet toisiaan vastaan jo house show -tapahtumissa, mutta tulokset eivät olleet aivan toivottuja. Yleisö ei ollut toistaiseksi niin innoissaan tästä megaotteluparista kuin oli toivottu. Mutta aikaa olisi vielä ennen kuin Flair ja Hogan, bisneksen kaksi suurinta nimeä, kohtaisivat toisensa ensimmäisen kerran ppv:ssä...

Flair ja Hogan eivät kuitenkaan olleet ainoa WWF:n huoli. Kuten jo SummerSlamin arviossa kerroin, WWF oli ajautunut syvälle dopingskandaaliin, joka ei ollut helpottanut yhtään. Syksyn aikana WWF oli aloittanut mainostamansa painijoiden doping-testaukset, mutta ne olivat hyvin nopeasti paljastuneet suurimmaksi osaksi pelkäksi huijaukseksi. Osa lafkan isoimmista tähdistä (erityisesti Hulk Hogan) olivat kyllä kuihtuneet selvästi viime kuukausien aikana jouduttuaan jättämään steroiden käyttämisen vähemmälle, mutta osa WWF:n lihaskimpuista näytti edelleen päivänselvästi siltä, että he vetivät muutakin kuin kaurapuuroa. Isot mediat seurasivat WWF:n tilannetta valppaana, eikä ongelma olisi todellakaan ohi. Tämän lisäksi WWF kärsi myös pienistä talousongelmista. Vaikka WWF:llä menikin reippaasti paremmin kuin muuan WCW:llä, oli showpainibuumin raju lasku iskenyt kovasti myös WWF:ään. Niinpä myös WWF:n luvut olivat alkaneet näyttää punaista, mikä johti muun muassa joidenkin painijoiden potkimiseen ja house show -kiertueiden järjestämiseen selvästi rajatuimmilla alueilla. Yksi muukin ässä Vince McMahonilla oli vielä hihassa vuoden 1991 tuloksen parantamiseksi, mutta siitä seuraavassa arviossa.

Survivor Seriesin selostajina nyt jo vakiintunut selostuspari Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney. Survivor Series -otteluissa kaikkien managereiden läsnäolo oli kielletty ringsidellä.

Kuva
Kuva
Ted DiBiase & The Mountie & The Warlord & Ric Flair vs. Bret Hart & Virgil & British Bulldog & Roddy Piper - Survivor Series Elimination Match
Kyllä, heti illan avausottelussa oli SEN hetken aika. Ric Flair asteli ensimmäistä kertaa kehään WWF:n ppv:ssä. Heti WWF:ään saavuttuaan Flair oli aloittanut sodan WWF:n päämestarin Hulk Hoganin kanssa. Itse asiassa sota oli aloitettu jo ennen Flairin saapumista, koska elokuussa 1991 Bobby Heenan oli alkanut puhua suorissa lähetyksissä ystävänsä Ric Flairin saapumisesta WWF:ään. Heenan korosti erityisesti sitä, että Flair oli "Real World Champion". Tämä liittyi tietenkin siihen, että Flair oli WCW:stä lähtiessään vienyt mukanaan myös WCW World Heavyweight -mestaruusvyön. Niinpä SummerSlamissa jo ennen Flairin WWF-sopimusta Heenan marssi Hoganin pukuhuoneen ovelle WCW World Heavyweight -mestaruusvyön (jota siis Heenan kutsui Real World Championshipiksi, WCW:tä tai NWA:ta ei mainittu ikinä) ja vaati Hogania kohtaamaan Flairin mestaruudesta. Tämä kiusoittelu päättyi Flairin varsinaiseen debyyttiin, mutta sen jälkeen siirryttiin varsinaisiin tekoihin. Flair oli ollut debyytistään lähtien piikkinä Hoganin lihassa, mutta Hogan ei ollut ottanut kuuleviin korviinsakaan puheita "oikeasta maailmanmestarista". Flairin ja Hoganin vihanpito jatkui taustalla, kun Hoganin eteen nousi toinen haastaja, mutta siitä myöhemmin lisää. Hoganin ohella Flair oli ajautunut pahaan vihanpitoon WCW-aikaisen vanhan vihamiehensä Roddy Piperin kanssa. Piper oli ollut jo pidemmän aikaa poissa painikehistä ja keskittynyt sen sijaan color commentatorina toimiseen. Siihen tuli kuitenkin muutos, kun Flair debytoi WWF:ssä ja alkoi soittaa suutaan Piperille. Flair ja Piper ajautuivat ensin pahaan sanaharkkaan ja kävivät lopulta WWF:n tv-show'ssa toistensa kimppuun. Viimeinen niitti oli se, kun Flair löi Piperia "Real World Championship" -vyöllä päähän. Piper päätti pyörtää eläköitymispäätöksensä ja palata painijaksi voidaakseen näyttää Flairille, että edelleen vuonna 1991 hän on Flairia parempi painija. Tämä ottelu oli siis Flairin WWF-ppv-debyytin ohella Piperin ppv-comeback.

Edellämainittuun Flairin "Real World Championship" -kuvioon liittyi siis olennaisena osana se, että Flair oli WCW:stä lähtiessään ottanut mukaansa oikean WCW World Heavyweight -mestaruusvyön, joka oli siis samalla myös NWA World Heavyweight -mestaruusvyö, kuten olen edellisissä arvioissa kertonut. WCW teki kuitenkin kaikkensa saadakseen tuon vyön pois Flairilta, ja viimein lokakuun lopussa Flair luopui vyöstään 50 000 dollarin korvausta vastaan. Niinpä WCW:n mestaruusvyötä ei pystytty enää hyödyntämään lähetyksissä, mutta WWF ei silti halunnut luopua hyvin toimivasta ja loistavaa heatia keräävästä "Real World Championship" -kuviosta. Niinpä storylinessä WWF:n presidentti Jack Tunney ilmoitti, ettei sallisi Flairin enää esiintyvän lähetyksissä mestaruusvyön kanssa ja että hän sensuroisi lähetyksissä aina tuon mestaruusvyön, jos Flair yrittäisi esitellä sitä. Niinpä esimerkiksi tässä Survivor Seriesissä Flair käveli kehään oikeasti toisen WWF Tag Team -mestaruusvyön kanssa ja teeskenteli, että se oli sama maailmanmestaruusvyö. Lähetyksessä tuon vyön tilalla nähtiin vain iso musta suttu "Tunneyn sensuurin" vuoksi. Muista ottelun mestaruuskuvioista pitää vielä mainita, että Bret Hart oli edelleen IC-mestari ja oli viime aikoina feudannut muun muassa toisen kanadalaisen The Mountien kanssa. Ted DiBiase puolestaan oli voittanut Virgililtä vain paria päivää ennen SurSeriä takaisin Million Dollar -mestaruuden, jonka hän oli hävinnyt SummerSlamissa.

Aikamoista. Samassa ottelussa Ted DiBiase, Ric Flair, Bret Hart, British Bulldog ja Roddy Piper. Helvettiläinen, tässä jos missä Survivor Series -eliminointiottelussa oli mahdollisuuksia mihin tahansa. Oikeastaan tämän ottelun ongelma oli tietyllä tavalla se, että tässä oli jo liian paljon kovia nimiä: kaikki ykkösnimet oli keskitetty samaan matsiin, mikä tarkoitti sitä, että muilta otteluilta olisi turha odottaa kovin merkittävää painillista antia. Samalla myöskin esim. Bret Hart ja British Bulldog jäivät tässä ottelussa aika pieneen rooliin, eivätkä päässeet loistamaan ollenkaan niin näyttävästi kuin jossain toisessa ottelussa olisivat loistaneet. Mutta toki huippunimet samassa ottelussa tarkoitti myös sitä, että tämä matsi oli suurimman osan ajasta pirun viihdyttävää katsottavaa. Flairin, DiBiasen, Piperin ja Hartin työskentely yhdessä oli ihan ykkösluokan painia, jota olisi voinut katsoa vaikka loputtomiin. Eivätkä ottelun "heikommatkaan nimet" olleet mitenkään ärsyttäviä: esimerkiksi Warlordin rooli oli osattu jättää juuri sopivan pieneksi. Painilliselta anniltaan tämä ottelu olisi siis ollut aivan ehdottomasti huippuluokkaa ja olisi oikein buukattuna voinut olla jopa MOTYC-tasoinen matsi. Harmi vain, että ottelun buukkausratkaisu oli lopulta todella hämmentävä: eliminointeja pitkitettiin tässä todella pitkälle, kunnes yhtäkkiä koko matsi loppui aivan seinään aivan älyttömällä tavalla ilman, että suurinta osaa painijoista ei oikeastaan eliminoitu "kunnolla" missään vaiheessa. Tämä aivan idioottimainen lopetus ja ottelun tavallaan jääminen lopulta puolitiehen (pitkästä pituudesta huolimatta) tarkoitti lopulta sitä, että ei tämä ollut kuin "vain" hieno ottelu. Toisin buukattuna olisi voinut olla paljon enemmän.
***½ (22:48)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Col. Mustafa & The Berzerker & Skinner & Hercules vs. Texas Tornado & El Matador & Jim Duggan & Sgt. Slaughter - Survivor Series Elimination Match
Illan toinen ottelu oli sitten todellinen midcard-painijoiden kokoontumisajomatsi. Mitään varsinaista kokonaistarinaa ei tämän ottelun taustalla ollut, mutta yksittäisiä huomioita tämän ottelun osanottajista kyllä riittää. Aloitetaan oikeastaan niistä nimistä, joiden piti alun perin olla mukana tässä ottelussa: alun perin tähän otteluun oli buukattu Ricky Steamboat ja Jim Neidhart face-joukkueeseen ja Big Bully Busick heel-joukkueeseen. Steamboat oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä lokakuussa sopimuskiistan päätteeksi, ja Neidhart oli puolestaan kirjoitettu ulos kuvioista pistämällä hänet tuplahyökkäyksen uhriksi. Ensin Ric Flair teloi Neidhartin pahasti heidän ottelunsa jälkeen, ja sen jälkeen vielä Beverly Brothers -joukkue pieksi Neidhartin, kun häntä oltiin kuljettamassa pois paikalta. Neidhart siirtyi tämän hyökkäyksen seurauksena vähäksi aikaa color commentatoriksi. Big Bully Busick oli puolestaan pitkän linjan konkaripainija, joka oli uransa ehtoopuolella saapunut nyt hetkeksi WWF:ään, muttei koskaan saavuttanut mitään merkittävää. Hän lähti WWF:stä juuri ennen Survivor Seriesiä.

Sitten niihin painijoihin, jotka oikeasti osallistuivat otteluun. Heel-puolella ppv-debyyttinsä teki kaksikin tuoretta nimeä: The Berzerker ja Skinner. Berzerker oli oikealta nimeltään John Nord, 1980-luvun puolivälissä debytoinut isokokoinen brawler, joka oli suurimman osan urastaan paininut AWA:ssa ja WCCW:ssä Nord the Barbarian -nimellä. WWF:ään hän saapui kesällä 1991, ja hänelle annettiin heti viikinkigimmick. Aluksi Nord painikin nimellä The Viking, mutta se vaihdettiin nopeasti Berzerkeriksi. Toistaiseksi Berzerker oli lähinnä keskittynyt feudaamaan British Bulldogin kaltaisten keskikortin brawlereiden kanssa. Toinen ppv-debytoija Skinner oli puolestaan oikealta nimeltään Steve Keirn, jo 1970-luvun alussa uransa aloittanut pitkän linjan tekniikkapainija. Keirn oli paininut suurimman osan urastaan territory-promootioissa Floridassa ja Tennesseessä erilaisissa joukkueissa. Tunnetuin joukkue oli hänen ja Midnigh Expressistä tutun Stan Lanen muodostama Fabulous Ones. Kesällä 1991 Keirn (nyt jo 40-vuotiaana) debytoi WWF:ssä ja koki totaalisen hahmonmuutoksen. Aiemmin sliipattuna joukkuepainijana tunnetusta Keirnistä tehtiin ilkeä ja karski floridalainen alligaattorinmetsästäjä, joka käytti purutupakkaa ja ei piitannut kenestäkään. Tähän otteluun pääseminen oli tähän mennessä Skinnerin uran suurin saavutus.

Face-joukkueessa ei puolestaan ollut yhtään debytanttia, mutta kaksi merkittävää hahmonmuutosta kuitenkin. WWF-konkari Tito Santana oli jäänyt keväällä pois WWF:n lähetyksistä, ja syksyllä hän teki paluunsa uudella gimmickillä. Geneerisestä uikkarifacesta tehtiin nyt El Matador, joka kirjaimellisesti pukeutui matadoriasuun. Hahmomuutoksen tarina oli se, että Santana oli poissaollessaan palannut kotiseudulleen Meksikoon ja opetellut siellä härkätaistelijaksi, ja nyt hän uskoi noista taidoista olevan hyötyä myös painikehässä. Toistaiseksi Matador oli jäänyt varsin pieneen rooliin WWF:ssä. Toinen merkittävä gimmick-muutos oli sitten Sgt. Slaughterin face-turn. Kyllä vain, kun WWF oli lopulta SummerSlamin jälkeen todennut, ettei Irak-sympatisoija-Slaughterista saisi enää revittyä mitään irti, päätettiin Slaughter tuosta vain kääntää takaisin Amerikkaa rakastavaksi sotilaaksi. Koska miksi se ei mukamas onnistuisi? Vain pari viikkoa SummerSlamin jälkeen Slaughter piti paatoksellisen puheen, jossa pyysi anteeksi kaikkia Irak-sympatisointejaan ja vakuutti jälleen olevansa täysin Amerikan puolella. Samalla hän tietenkin kääntyi entisiä liittolaisiaan Col. Mustafaa ja Gen. Adnania vastaan. (Ei kovinkaan yllättäen) yleisö ei kuitenkaan ottanut Slaughterin täyskännösstä kovin hyvin vastaan, ja koko syksyn ajan Slaughterin face-turnia oli yritetty vahvistaa esimerkiksi erinäisillä videosegmenteillä, jossa hän vieraili tutuilla amerikkalaisilla monumenteillä. Lisäksi Slaughter oli paritettu yhteen kaikkien patrioottien isän Jim Dugganin kanssa. Face-joukkueesta on mainittava myös Texas Tornado, vaikkeikään kovin iloisten uutisten vuoksi. Tornadon nuorin veli Chris Von Erich oli tehnyt itsemurhan syyskuussa ampumalla itseään päähän - tämä oli vain kamala jatkumo Von Erichin perheen surulliseen tarinaan: aikaisemmin veljeksistä olivat kuolleet jo David ja Mike (sekä lapsena kuollut Jack). Kerry Von Erichille jälleen yhden veljen menettäminen oli todella kova kolaus, mikä johti Tornadon päihdeongelman pahenemiseen. Syksyn aikana Tornado oli ollut ilman asiallista ilmoitusta poissa WWF:n tapahtumista, ja tässäkin ottelussa hän käyttäytyi varsin erikoisesti ennen ottelun alkua.

Äskeisen ottelun tähtivoiman jälkeen tämä alakortin kummajaisten kokoontumisajot tuntui etukäteen juuri niin pahalta tasonlaskulta kuin pelkäsinkin katsoessa openerin osanottajia. Berzerker, Slaughter, Skinner, Duggan, Hercules... Pelkäsin ottelun alkessa, että tämä on ihan kamalaa kuraa, mutta onneksi sain olla väärässä. Ei tämä mikään varsinainen mestariteos tai edes erityisen hyvä ottelu ollut, mutta tämä ajoi silti asiansa ihan kohtuullisesti ja oli sellainen perusvarma ok-suoritus. Tito Santana oli ehdottomasti ottelun tähti vetämällä upeita high flying -liikkeitään ja kantamalla kaikki vastustajajoukkueen jäsenet hyviin suoritukseen. Heel-joukkueen tähti oli Berzerker, joka liikkui kokoisekseen painijaksi oikeastaan hämmästyttävän hyvin ja repäisi ottelun aikana muun muassa spagaatin. Ei paha. Kokonaisuutena tämä oli siis loppujen lopuksi ihan harmiton alakortin painijoiden Survivor Series -ottelu.
** (14:19)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) vs. The Undertaker w/ Paul Bearer - WWF Championship
Kyllä, tässä vaiheessa iltaa oli vuorossa historian ensimmäinen Survivor Seriesissä käytävä päämestaruusottelu. Eikä tämä suinkaan ollut mikä tahansa päämestaruusottelu, vaan matsi, joka kääntäisi WWF:n mestaruuskuviot pidemmäksi aikaa aivan päälaelleen - ja aloittaisi samalla uuden aikakauden WWF:n päämestaruuskuvioissa. Kuten jo openerin taustatarinassa selitin, Ric Flair ja Hulk Hogan olivat olleet tiukasti toisiaan vastaan siitä lähtien, kun Flair saapui WWF:ään. Flair julisti olevansa "Real World Champion" ja halusi haastaa Hoganin mestaruusotteluun. Hogan puolestaan ilmoitti olevansa "Real WORLD HEAVYWEIGHT Champion" ja ei suostunut ottamaan vastaan Flairin haastetta. Lopulta marraskuun puolivälissä Superstars-lähetyksessä Flair ja Hogan kohtasivat toisensa face to face -tilanteessa, kun yhtäkkiä ringsidelle tuotu arkku aukesi, ja sen sisältä astui ulos The Undertaker. Mystinen Dead Man oli siis Flairin salainen ase: Undertaker kävi hetkessä Hoganin kimppuun, pieksi hänet maahan ja repi häneltä kaulassa roikkuneen ristin irti (samoin kuin André The Giant oli tehnyt vuonna 1987). Hoganin ystävät Roddy Piper ja Randy Savage saapuivat samalla pelastamaan Hoganin, mutta siinä vaiheessa se oli jo liian myöhäistä. Undertaker oli jättänyt pysyvän jäljen Hoganiin, ja niinpä Hogan asettui nyt puolustamaan mestaruuttaan Undertakeria vastaan Undertakerin uran toistaiseksi suurimmassa ottelussa. Tämä oli todella merkityksellinen ottelu senkin takia, että Undertaker oli debytoinut WWF:ssä vasta (tasan) vuosi sitten, mutta hänestä oli tullut hyvin nopeasti yksi suurimmista fanien suosikeista. Erityisesti (ikävästi kesken jäänyt) feudi Ultimate Warriorin kanssa oli tehnyt Undertakerista ison tähden. Nyt hänellä olisi mahdollisuus nousta päämestariksi - vaikka kukaan ei uskonutkaan oikeasti Takerin voittomahdollisuuksiin. Dirt sheetit tosin kertoivat muutamia viikkoja ennen tapahtumaa, että WWF suunnitteli jotain shokkiratkaisua tähän otteluun, jotta päämestaruuskuvioiden jatkokäänteillä voitaisiin kohottaa seuraavalla viikolla järjestettävän This Tuesday In Texasin ppv-ostoja.

Tämä matsi on monella tavalla historiallinen ja jo ihan sen takia katsomisen arvoinen, vaikka painillisesti tämä ei ole todellakaan mikään MOTY. Toisaalta täytyy todeta, että minusta tämä ei ole ollenkaan niin huono kuin joissain arvioissa annetaan ymmärtää. Lähtökohdat eivät olleet helpot: Taker oli edelleen aika vihreä eikä kykeneväinen ottelemaan mitään huippuotteluita. Hogan oli puolestaan Hogan eikä siksi millään tavalla kykeneväinen kantamaan toisia huippuotteluihin. Silti tässä ottelussa molemmat tuntuivat yrittävän tosissaan. Undertaker hallitsee ensin ottelua dominoivasti, ja vaikka Hogan yrittääkin päästä välillä mukaan, hän ei vain saa millään Takeria maahan. Sitten vihdoin Hogan saa yliotteen ja paiskaa ensimmäistä kertaa historiassa Undertakerin maahan Body Slamilla. Mutta! Sitten paikalle tulee Ric Flair. Sen jälkeen painin osuus jääkin varsin vähäiseksi, miksi tämä ei lopulta ole sellaista "ihan hyvää" matsia parempi, vaikka ottelun tunnelma on kyllä hieno. Yleisö oli upeasti mukana kannustaen Hogania ja peläten Undertakerin mahdollista voittoa. Flairin sekaantuminen otteluun aiheutti suuren vastareaktion. Loppukäänteet ja varsinkin ottelun jälkeiset reaktiot nostavat vielä tämän arvoa, mutta ei tämä silti varsin ohuen painillisen annin takia hyväksi silti ihan yllä.
**½ (12:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Beverly Brothers (Beau & Blake) & Nasty Boys vs. Bushwhackers & The Rockers - Survivor Series Elimination Match
Tämä oli yhtä lailla tyhjästä nyhjäisty ottelu kuin illan toisena matsinakin nähty midcard-painijoiden kohtaaminen. Ohuena taustatarinana oli Beverly Brothersien ja Rockersin viimeaikainen feud, mutta merkittävin asia ottelun taustalla oli silti Rockers-kaksikko Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn keskinäiset ongelmat - niin kayfabessa kuin tosielämässäkin. Tosielämässä tilanne oli siis se, että Michaels ja Jannetty eivät olleet enää pitkään aikaan tulleet toimeen keskenään, eivätkä siksi halunneet enää painia joukkueena. Monien mielestä tämä johtui siitä, että Michaels oli näihin aikoihin ylimielinen kusipää. Lisäksi Michaels oli ollut välillä loukkaantuneena, minkä takia Jannetty oli joutunut painimaan Rockers-nimellä korvaavien painijoiden (muun muassa Shane Douglasin) kanssa. Itse asiassa syksyllä 1991 liikkui paljon huhuja siitä, että Rockers olisi neuvottelemassa sopimusta WCW:n kanssa ja loikkaamassa WWF:ään. Myöhemmin tuo huhui muuttui siihen muotoon, että vain Jannetty olisi käymässä kyseisiä neuvotteluja - ja lopulta paljastui, että koko huhut olivat Michaelsin alkuunpanemia, jotta Jannetty näyttäisi huonolta WWF:ssä. No, nämä tosielämän ongelmat otettiin lopulta huomioon myös kayfabessa, kun syksyllä 1991 Rockersien välit alkoivat rakoilla. Kaksikko syytteli toisiaan hävittyjen otteluiden jälkeen, ja yhdessä Beverly Brothersia vastaan käydyssä ottelussa Jannetty potkaisi vahingossa Michaelsia. Toistaiseksi Rockers sai kuitenkin vielä solmittua välinsä ja saavuttua tähän otteluun yhdessä.

Niin ja tässä ottelussa tosiaan nähtiin myös WWF-ppv-debyytti, kun uusi heel-kaksikko Beverly Brothers teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä. Joukkueen muodostivat kaksi 1980-luvun lopussa uransa aloittanutta painijaa Mike Enos ja Wayne Bloom, jotka olivat alkaneet painia joukkueena AWA:ssa vuonna 1989. Siellä he olivatkin promootion kuolemaan saakka AWA:n merkittävin joukkue. Bloom oli ennen joukkueen perustamista tehnyt singles-uraa AWA:ssa, ja hän paini myös SuperClash III:ssä. Enos ja Bloom vierailivat vuonna 1990 myös lyhyesti WCW:ssä (ollessaan AWA:n joukkuemestareita), ja Enos paikkasi Dan Spiveytä yhdessä WCW:n ppv:ssä "Masked Skyscraper"-nimellä Mean Markin joukkueparina. Keväällä 1991 kaksikko saapui sitten WWF:ään, jossa heille annettiin uusi gimmick: kaksikko nimettiin Beau ja Blake Beverlyksi, ja heistä tehtiin ylimielisiä, yläluokkaisia snobeja. Pian debyyttinsä jälkeen he aloittivat feudin Rockersin kanssa.

Tämän ottelun ehdottomasti suurin ongelma oli se, että tämä sai aivan liian paljon aikaa siihen nähden, miten vähän tällä oli oikeasti mielenkiintoista tarjottavaa. Ottelun ehdottomasti oleellisin osuus nähtiin ihan viimeisten minuuttien aikana, kun Rockers vihdoin ja viimein ajautui pahoihin erimielisyyksiin ja hajosi. Tämä Rockersien hajoaminen olikin hoidettu erinomaisesti, ja sen jälkeinen lopetus toimi todella hyvin. Tietenkin pitää nostaa hattua muutenkin Shawn Michaelsille ja Marty Jannettylle, jotka olivat ottelun todelliset tähdet kantamalla kaksi heikompaa heel-joukkuetta kohtuullisen hyviin painisuorituksiin ja väläyttämällä itse pariin otteeseen todellista high flying -meininkiä. Harmi vain, että Jannettyn ja Michaelsinkin hyvyydestä huolimatta ottelu todellakin kesti aivan liian pitkään, ja erityisesti sen ensimmäiset 10 minuuttia olivat käytännössä täyttä turhuutta. Bushwhackersit olivat aivan ylimääräinen palanen tässä roskassa, ja heidät olisi voitu heivata heti alussa helvettiin. Nyt Bushwhackerseja ja koko heel-nelikkoa roikoteltiin tässä aivan liian pitkään mukana, vaikka huomattavasti lyhyempänä ja toiminnantäyteisempänä matsina tämä olisi toimittanut roolinsa paljon paremmin. Nyt Rockersien hienoista painisuorituksista ja lopun hyvästä buukkauksesta huolimatta tämä oli vain ihan hyvä.
**½ (23:06)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Natural Disasters & Irwin R. Schyster vs. Legion of Doom & Big Bossman - Survivor Series Elimination Match
Sitten illan Main Event, jonka piti olla 4 vs. 4 Match mutta joka muuttui 3 vs. 3 -muotoon. Syyt olivat varsin monimutkaiset, mutta juontavat juurensa Randy Savageen ja Jake Robertsiin. Savage (joka oli eläköitynyt WrestleManiassa hävittyään Ultimate Warriorille) ja loppukesästä shokeeraavan heel-turnin tehnyt Roberts olivat käyneet koko syksyn ajan tulikuumaa feudia. Alun perin WWF oli tosin suunnitellut, että Roberts alkaisi feudata Ultimate Warriorin kanssa, mutta koska Warrior oli poissa WWF:stä, suunnitelmat piti muuttaa. Se oli harmi, koska WWF oli rakennellut Warriorin ja Robertsin feudin hyvin. Roberts oli auttanut Warrioria kesän ajan feudissa Undertakeria vastaan löytämään "pimeän puolensa", kunnes lopulta paljastui, että Roberts olikin työskennellyt koko ajan Undertakerin ja Bearerin puolella. Robertsin ja Warriorin feudin oli tarkoitus alkaa SummerSlamin jälkeen, mutta toisin kävi. Niinpä WWF keksi hätäratkaisun ja pisti sekä Undertakerin että Robertsin sekaantumaan Randy Savagen ja Miss Elizabethin häiden jälkeiseen tilaisuuteen. Noissa juhlissa Roberts hyökkäsi uuden käärmeensä Luciferin kanssa Savagen kimppuun - kunnes Sid Justice ryntäsi paikalle ja pelasti Savagen sekä Elizabethin. Koska Savage oli edelleen eläköitynyt (ja oli ihan oikeasti päättänyt haluavansa vähentää painimista radikaalisti), WWF pistikin Justicen taistelemaan Robertsia vastaan Savagen puolesta. Alkuperäinen idea oli, että tässä ottelussa olisivat olleet mukana Justice ja Roberts. Ikävä kyllä kohtalo puuttui peliin, ja WWF:n huippuhankinta Justice reväytti hauiksensa niin pahasti, että joutui pariksi kuukaudeksi sivuun. Tämä ottelu muutettiin muotoon 4 vs. 3, mutta WWF kiusoitteli ajatuksella, että Savage palaisi tässä ottelussa painimaan ja olisi näin face-joukkueen neljäs jäsen. Kuitenkin juuri ennen Survivor Seriesiä WWF:n tv-lähetyksessä nähtiin (klassikkomaineeseen noussut) angle, jossa Roberts sitoi Savagen kehäköysiin ja päästi myrkyllisen käärmeensä puremaan Savagea hauikseen. Tämä oli oikeasti tosi brutaalin näköinen angle, ja Savagen käsi vuoti oikeasti verta pahasti, kun käärme puri häntä lähemmäs minuutin. Lopulta Savage pyörtyi, ja hänet vietiin pois paikalta. WWF:n presidentti Jack Tunney jakoi Robertsille kovan rangaistuksen teostaan: tämä joutui sivuun tästä ottelusta eikä saisi tuoda enää käärmettä mukanaan kehänlaidalle. Lisäksi Tunney ilmoitti, että Randy Savage toden totta palaisi takaisin painijaksi - mutta ei vielä tässä ppv:ssä (koska Savage ei ollut painikunnossa), vaan seuraavalla viikolla nähtävässä This Tuesday In Texas -ppv:ssä. Survivor Seriesin aikana niin Savage kuin Robertskin kävivät vetämässä promot, joita erityisesti Robertsin heel-promo oli ihan klassikkokamaa. Muutenkin tämä heel-Roberts oli yksi parhaista asioista WWF:ssä tällä hetkellä.

Mutta tämä kaikki oli siis tarinaa heistä, jotka eivät olleet mukana ottelussa. Oikeastaan ottelun osanottajien osuus olikin tässä koko matsissa paljon tylsempi, miksi ottelu olisi ehdottomasti kaivannut Robertsia ja Savagea. IRS ja Big Bossman olivat feudanneet koko syksyn ajan, koska IRS väitti, että Bossman ei ollut maksanut verojaan, ja Bossman ei tietenkään tällaisia väitteitä sulattanut. WWF:n joukkuemestarit Animal ja Hawk puolestaan olivat feudanneet Earthquaken ja Typhoonin kanssa koko syksyn. Joukkueiden feud alkoi oikeastaan SummerSlamista, jossa Legion of Doom saapui pelastamaan André The Giantin Natural Disastersien hyökkäykseltä. Andréa ei SummerSlamin jälkeen enää nähty WWF:ssä, mutta näiden mörssäreiden feud jatkui.

Tästä ottelusta ei jäänyt kauheasti jälkipolville kerrottavaa. Natural Disasters on yksi koko painihistorian kankeimmista ja tylsimmistä joukkueista, ja heidän roolinsa oli tässä sen verran merkittävä, että ei tästä millään ilveellä kovin kiinnostavaa ottelua saanut aikaan. LOD ei ole missään nimessä sellainen joukkue, joka kantaisi itseään heikompia painijoita erityisen hyviin suorituksiin, eikä sitä voi myöskään Big Bossmanista sanoa. Ottelun kiinnostavin ja lahjakkain painija olikin oikeastaan IRS, mutta ei hänkään tästä mitään huippuottelua saanut aikaan. Tämä matsi olisikin ehdottomasti kaivannut Randy Savagen ja Jake Robertsin, jotka päätettiin kuitenkin viime hetkellä vetää ottelusta pois. Niinpä lopputuloksena oli lähinnä tällainen tv-ottelutasoinen brawlaus, jossa ei ollut mitään katastrofaalista vikaa mutta joka ei missään vaiheessa päässyt perusmeininkiä merkittävämmälle tasolle. Hyvä tunnelma helpotti tässäkin ottelussa nauttimista.
** (15:21)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Roddy Piper
* Ted DiBiase

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Vaikka tässä ppv:ssä nähtiinkin Ric Flairin WWF-ppv-debyytti ja historiallinen päämestaruusottelu, ei kokonaisuus ikävä silti ollut kovin kummoinen. Kaikki kiinnostavat ja taidokkaat painijat (no, suurin osa ainakin) oli ängetty openeriin, jossa ei kuitenkaan hyödynnetty ollenkaan kaikkea potentiaalia vaan lopetettiin matsi ennenaikaisesti aika kököllä tavalla. Kaikki muut ottelut olivatkin sitten parhaimmillaan ihan hyviä, huonoimmillaan heikkoja. Ja vaikka päämestaruusottelu oli historiallisesti merkittävä, ei sekään ollut laadultaan ikimuistoinen. Niinpä tämä kallistuu ikävä kyllä Kehnon puolelle.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF SummerSlam - Ok
5. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
6. WCW SuperBrawl - Kehno
7. WWF Survivor Series - Kehno
8. WCW Halloween Havoc - Kehno
-------------------
9. WCW The Great American Bash - Surkea
10. UWF Beach Brawl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
THIS TUESDAY IN TEXAS 1991

Vain viikko ennen tätä ppv:tä käytiin WWF:n perinteiseksi vuoden lopun ppv:ksi muodostunut Survivor Series (joka aikoinaan vei Starrcadelta paikan kiitospäivän painitapahtumana). Tänä vuonna Survivor Series ei kuitenkaan jäänyt WWF:n vuoden viimeiseksi ppv:ksi. Ei, koska WWF päätti järjestää vielä yhden ppv:n lisää! Siinä ei sinänsä ole mitään erikoista, koska WCW:lläkin oli jo vuonna 1991 viisi ppv:tä (+ yksi ylimääräinen NJPW:n kanssa järjestetty show, joka lähetettiin myös ppv:nä). Erikoista on se, että WWF järjesti tämän ppv:n näin oudossa ajankohdassa: vain viikko edellisen ppv:nsä jälkeen. Ja että tämä tapahtuma järjestettiin tiistaina, vaikka vuonna 1991 ppv:eiden vakiopäiväksi oli alkanut jo muotoutua sunnuntai.

Nämä oudot asiat eivät kuitenkaan olleet mitään sattumia. WWF ei ollut todellakaan suunnitellut tämän tapahtuman järjestämistä vielä alkusyksystä, mutta suunnitelmiin tuli yllättävä muutos. Ainakin Dave Meltzerin mukaan tuo muutos johtui siitä, että Vince McMahon tajusi syksyllä, että WWF:llä menee taloudellisesti paljon huonommin kuin oli tavoite. Kuten jo Survivor Seriesin arviossa mainitsin, WWF joutui tämän takia säästökuurin alle, jotta kurssi saataisiin korjatuksi. Säästökuurin lisäksi Vincen yksi lisäidea taloudellisen tilanteen parantamiseksi oli kuitenkin yhden ylimääräisen ppv:n järjestäminen. PPV:t olivat ainakin tähän mennessä tuoneet WWF:lle hyvin lisää rahaa, joten yksi lisäppv toisi luultavasti lisää rahaa.

Vince halusi järjestää tämän ppv:n kuitenkin mahdollisimman pienillä lisäkuluilla, minkä takia tapahtuma päätettiin järjestää heti Survivor Seriesin perään. Tätä ppv:tä ei mainostettu tai markkinoitu muutenkaan ollenkaan, vaan WWF keskitti kaiken This Tuesday In Texas -hypetyksen Survivor Seriesiin. Siksi SurSerin aikana selostajat Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan mainitsivat tämän tapahtuman noin miljoona kertaa ja kehottivat ostamaan tämän ppv:n. Samasta syystä Survivor Seriesissä nähtiin kaikki yllättänyt päämestaruuskäänne, jonka jatkoa puitaisiin tässä ppv:ssä: WWF uskoi tuon yllätyskäänteen jatkokuvioiden kiinnostavan niin paljon, että he ostaisivat tämän ppv:n. Tämä itse ppv vedettiin Prime Time Wrestling -ohjelman nauhoituksien perään areenalla samalle nauhoitusyleisölle, mikä toki ei valittanut heille siunatusta ylimääräisestä ppv:stä. PPV oli poikkeuksellisesti vain kaksituntinen (tai itse asiassa puolitoistatuntinen) ja maksoi vain 20 dollaria. Buyrate oli 1.0, mikä oli nollamarkkinointiin (ja viikonpäivään) nähden ihan kohtuullinen suoritus. Tapahtuma järjestettiin huhujen mukaan tiistaina myös siksi, että Vince halusi kokeilla, miten hyvin tiistai toimisi "toisena ppv-päivänä". Vastaus: ei kovin kummoisesti.

Nämä olivat siis backstage-taustasyyt tämän tapahtuman järjestämiseen. Varsinaisiin storyline-syihin päästään otteluiden kohdalla. Selostajinamme Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney.

Kuva Kuva
Bret Hart (c) vs. Skinner - WWF Intercontinental Championship
Bret Hart oli pitänyt IC-mestaruutta hallussaan SummerSlamista lähtien, mutta tähän mennessä hänellä ei ollut mestaruuskaudellaan kovin merkittäviä feudeja. Nyt hänen haastajakseen asettui loppuvuodesta WWF:ään saapunut Skinner, joka teki WWF-ppv-debyyttinsä Survivor Seriesissä. Tuon tapahtuman arviosta voit myös lukea Skinnerin tarkemman taustatarinan. Mitään varsinaista tämä krokotiilinmetsästäjä ei ollut tehnyt ansaitakseen IC-mestaruusottelun, mutta "Fighting Champion" Hart toki puolusti mestaruuttaan, kun sen aika oli.

Tämähän oli hyvä aloitus illalle! Toki Bret Hartin taidot on todettu näissäkin arvioissa jo lukemattomia kertoja, mutta on silti hyvä jälleen kerran todeta, että Hart on yksi niistä harvoista, joka oikeasti saisi hyvän ottelun aikaan varmaan luudanvarrenkin kanssa. Onneksi tällä kertaa ei ollut vastassa edes luudanvarsi, vaan Skinner, joka on erityisesti 1980-luvulla ollut oikeasti varsin lahjakas painija. Ei toki koskaan mikään huippunimi, ja nyt 40-vuotiaana hän oli jo nähnyt parhaat vuotensa. Silti Skinner näytti selvästi tietävän varsin hyvin perusasiat muun muassa ottelun rakentamisesta, myymisestä ja yleisesti kehäpsykologiasta. Hart puolestaan hoiti sitten ne näyttävimmät liikkeet ja tekniset painisuoritukset. Niinpä kokonaisuutena kasassa oli sellainen varma hyvä ottelu. Ei tässä mitään niin erikoista, säväyttävää tai hämmentävää nähty, että tämä olisi yli kolmen tähden noussut, mutta mallikas alku illalle silti.
*** (13:46)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jake Roberts vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth
Tässä "This Tuesday In Texas" -tapahtumassa oli oikeasti kaksi ottelua, joilla tätä tapahtumaa myytiin isosti, ja tämä oli niistä ensimmäinen. Jos pääottelu ei olisi ollut niin poikkeuksellisen kutkuttavan jännittävä, tämä olisi ehdottomasti ollut koko show'n kiinnostavin ja jännittävin ottelu. Tämä oli nimittäin Randy Savagen paluu painikehiin noin yhdeksän kuukautta kestäneen eläköitymisen jälkeen! Tai siis: toki Savage oli oikeasti paininut muutamia kertoja tämän eläköitymisensä jälkeenkin, mutta WWF myi tätä ottelua Savagen paluuotteluna. Eikä Savage (storylinessä, vähän ehkä myös oikeasti) olisi halunnut palata painimaan, mutta hänen oli pakko. Kayfabessa syy Savagen paluulle oli helvetillinen feud Jake Robertsin kanssa - tämä on tarkemmin avattu Survivor Seriesin arviossa. Roberts oli siis usuttanut myrkyllisen käärmeensä puremaan Savagen käsivartta niin pitkään, että myrkky levisi Savagen elimistöön ja että Savage pyörtyi. Nyt Savage oli kuitenkin kunnossa, ja hän oli vaatinut presidentti Jack Tunneylta lupaa palata painijaksi voidakseen rökittää Robertsin. Tunney oli myöntynyt tähän, ja nyt oli vihdoin ottelun aika. Backstagella syy Robertsin paluuseen oli se, että muun muassa Ultimate Warriorin lähdön jälkeen Vince oli havahtunut tähtivoiman hupenemiseen, ja vaikka Ric Flair olikin saapunut firmaan, WWF:stä puuttuivat todelliset ME-facet Hulk Hoganin lisäksi. Pitkällisen maanittelun jälkeen Vince sai Savagen suostumaan paluuseen - tosin merkittävästi kevennetyllä aikakaudella.

Ensimmäinen ottelu oli kolmen tähden suorituksena jopa odotuksia parempi, mutta tältä Savagen ja Robertsin ottelulta olisi sen sijaan voinut kyllä odottaa enemmänkin. Toki on selvää, että kyseessä oli vasta feudin ensimmäinen kohtaaminen ja että WWF ei tietenkään halunnut käyttää kaikkia paukkuja vielä tässä kohtaamisessa. Samoin oli selvää, että pidemmän aikaa varsin vähän paininut Savage ei ollut ihan parhaassa mahdollisessa iskussa tässä ottelussa. Silti tämä feudi oli niin tulikuuma ja nämä kaksi olivat niin mielenkiintoista hahmoa, etten voinut olla toivomatta jo tältä kohtaamiselta sellaista huippumatsia. Sitä ei ikävä kyllä kuitenkaan saatu, vaan lopputuloksena oli takuuvarma vihantäyteinen mäiskintä, joka olisi puhtaallisesti painillisilta ansioiltaan jäänyt jopa alle kolmen tähden. Yksi ongelma oli se, että ottelu sai aivan liian vähän aikaa, jotta se olisi voinut yltää merkittävästi parempiin arvosanoihin. Lopulta kuitenkin ottelun mahtava tunelma ja erityisesti huikeat post match -meiningit vaikuttivat niin positiivisesti, että tämä nousee juuri ja juuri kolmen tähden tasolle. Ottelun jälkeen nähtiin nimittäin historiallinen hetki, kun Miss Elizabeth yritti estää Jake Robertsia jatkamasta Randy Savagen pieksemistä - ja Roberts löi Elizabethia! Naisen lyöminen WWF:ssä vielä vuonna 1991 oli täysin ennennäkemätöntä, ja Savage kävikin Robertsin tempun seurauksena myöhemmin illalla aivan raivona.
*** (6:25)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Warlord w/ Harvey Whippleman vs. British Bulldog
The Warlord ja British Bulldog olivat feudanneet oikeastaan koko vuoden 1991 ajan. Ensimmäisen kerran miehet kohtasivat ppv:ssä jo WrestleMania VII:ssä, ja sen jälkeen näiden kahden välillä ei ollut tapahtunut mitään erikoista tai jännittävää. WWF ei vain ollut keksinyt mitään parempaakaan tekemistä kummallekaan, joten tässä sitä edelleen oltiin. Onneksi erityisesti British Bulldog pääsisi vuonna 1992 aivan uusiin kuvioihin, koska nuoressa Davey Boy Smithissä oli edelleen paljon potentiaalia. Oikeastaan olennaisinta tässä ottelussa oli, että ppv-ringsidedebyyttinsä tässä teki Harvey Whippleman. Whippleman esiintyi kyllä jo Survivor Seriesissä, mutta SurSerissä managerit eivät saaneet jäädä ringsidelle otteluiden ajaksi, joten tämä oli Whipplemanin varsinainen ppv-managerointidebyytti. Whippleman oli siis pienikokoinen, vähän Pee Wee Hermania muistuttava nilkkimäinen manageri, joka oli saapunut WWF:ään loppuvuodesta 1991. Aluksi Whippleman manageroi Big Bully Busickia, mutta Slickin lopetettua uransa managerina WWF:ssä Whippleman peri Slickin manageroimista painijoista muun muassa Warlordin. Whipplemanin oikea nimi oli Bruno Lauer, ja hän oli koko 1980-luvun ajan noussut Memphisin alueella legendaariseksi manageriksi. Lisäksi hän Lauer oli muuan Sid Eudyn hyvä ystävä, mutta siitä myöhemmissä arvioissa lisää.

Tämä Warlordin ja British Bulldogin "feudi" (jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua) on jatkunut kyllä ihan hävyttömän pitkään. WrestleManiassa nämä kaksi vetivät vielä aika tiiviin ja intensiivisen brawlauksen, nyt he sitten yrittivät tehdä jotain isompaa ja suurempaa, mutta eivät oikeastaan onnistuneet siinä millään tavalla erityisesti. Perusmeininki oli kyllä ihan kunnossa, ja British Bulldog teki parhaansa saadakseen Warlordista mahdollisimman paljon irti. Ikävä kyllä tähän "eeppiseen" otteluun piti sisällyttää lähemmäs viiden minuutin mittainen resthold-sessio, jonka aikana ihan oikeasti meinasin nukahtaa. Alku- ja loppupuolella nähtiin kyllä tosiaan ihan hyvää menoa Bulldogilta, minkä ansiosta tämä on ok muttei sen enemmän.
** (12:45)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ted DiBiase & Repo Man w/ Sensational Sherri vs. El Matador & Virgil
Tässä oli vuorossa toinen feud, jossa ei ollut tapahtunut kuukausiin mitään merkittävää. Tai no, toki Virgil oli hävinnyt DiBiaselta SummerSlamissa voittamansa Million Dollar Championshipin takaisin DiBiaselle juuri ennen Survivor Seriesiä, mikä oikeastaan sinetöi sen, että WWF ei yrittäisi enää koskaan tehdä Virgilistä merkittävää tähteä. Ei, vaikka Virgil keräsi edelleen ihan hyviä poppeja. Nyt Million Dollar Championship oli siis taas DiBiasen vyötäisillä, ja DiBiase kohtasi Virgilin jälleen kerran ppv:ssä. Virgilillä oli tässä ottelussa parinaan "El Matador" Tito Santana. DiBiasen parina puolestaan uudella gimmickillä ppv-debyyttinsä teki Repo Man. Repo Man oli oikeasti Barry Darsow, toisin sanoen Demolitionin Smash. Neljä vuotta WWF:n joukkuedivaria hallinnut Demolition oli tippunut alkuvuodesta 1991 alakorttiin (sen jälkeen kun Ax oli lähtenyt), ja Demolitionin viimeinen ppv-ottelu nähtiin WrestleManiassa. Pian WM:n jälkeen myös Demolitionin Crush lähti WWF:stä, ja Smash jäi yksin. Muutaman kuukauden ajan Smash pyöri WWF:n alakortissa tyhjänpanttina, kunnes WWF varasti indy-painija Ned Bradyn kehittelemän Repo Man -gimmickin ja antoi tuon gimmickin Darsow'lle. Käytännössä Repo Man oli siis varas, kuten sarjakuvamaisesta olemuksestakin näkyy. Käytännössä Repo Man väitti olevansa "ulosottomies" (kuten nimikin kertoo), joka perii vain velkojaan. Ei siis ihme, että Repo Man lyöttäytyi yhteen Ted DiBiasen kanssa ja auttoi DiBiasea voittamaan Million Dollar Championshipin takaisin Virgililtä. Nyt DiBiase ja Repo Man muodostivat sitten joukkueen.

Tämä matsi oli kyllä harvinaisen puhdas tv-ottelumainen koitos. Oikeastaan se oli sitä jo ihan lähtökohdistaan alkaen. DiBiasen ja Virgilin feud oli käynyt kuumana kesällä ja huipentunut SummerSlamissa kovaan otteluun. Sen jälkeen näiden kahden feudia oli vain väkisin pitkitetty, vaikka mitään uutta ei ollut enää edes tapahtunut. Oikeastaan siis kyseessä on paljon samaa kuin äskeisessä Warlordin ja Bulldogin ottelussa: feud oli jatkunut aivan liian kauan, mutta tällaiseen täysin ylimääräiseen väli-ppv:hen piti vain täyteotteluiksi sitten tunkea vielä pari turhaa lisukeottelua. Toki hyvää on se, että WWF ei sentään buukannut mitään täyttä kuraa näiksi lisukeotteluiksi, vaan nämä olivat sentään tällaisia ihan ok-tasoisia tv-ottelumaisia koitoksia. Tässäkin kehässä oli DiBiasen ja Santanan tapaisia lahjakkaita painijoita, mutta varsinaiset huippusuoritukset jäivät heiltä väliin. Repo Man teki kyllä ihan ok-debyytin tässä, vaikka hahmo jäikin aika kuriositeetiksi.
** (11:28)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Undertaker (c) w/ Paul Bearer vs. Hulk Hogan - WWF Championship
Kuten näkyy, The Undertaker oli todellakin voittanut Hulk Hoganin Survivor Seriesissä ja noussut vain vuosi debyyttinsä jälkeen WWF:n päämestariksi. Juuri tämä oli se suuri, shokeeraava käänne, jonka WWF oli suunnitellut Survivor Seriesiin ja jonka jälkipuinneilla WWF uskoi myyvänsä hyvin tätä ppv:tä ilman minkäänlaista markkinointia. Erityisesti kuvio oli kiinnostava tietenkin siksi, että Undertaker ei voittanut Hogania puhtaasti, vaan Survivor Seriesin ottelun aikana ringsidelle saapui Ric Flair, joka häiritsi Hogania ja lopulta liu'utti kehään terästuolin, jonka päälle Undertaker teki Hoganille Tombstone Piledriverin. WWF:n presidentti Jack Tunney ei voinut enää muuttaa ottelun lopputulosta sen julistamisen jälkeen, mutta törkeän sekaantumisen vuoksi hän ilmoitti, että Undertaker joutuisi puolustamaan mestaruuttaan seuraavassa mahdollisessa tapahtumassa: This Tuesday In Texasissa. Lisäksi Tunney lupasi itse istua ottelun ajan ringsidellä estääkseen kaikki mahdolliset sekaantumiset.

Tämä ottelu jatkoi oikeastaan ihan samalla meiningillä kuin Survivor Seriesissä nähty ottelu. Tälläkään kertaa ei päästy kovin suuriin painisuorituksiin, mutta Undertaker veti jälleen roolinsa hienosti, Hogan oli oma tuttu itsensä ja yleisö oli perhanan hyvin mukana ottelussa. Ottelun alkupuoli sujui vielä aika perinteisellä entertainment brawl -meiningillä, mutta lopussa saatiin sitten kaikki mahdolliset sekaantumiset ja sekoilut, kun Ric Flair, Jack Tunney ja Paul Bearer sekaantuivat otteluun. Lopputuloksena oli tosi samanlaista meininkiä kuin Survivor Seriesissä. Ihan hauska kahden Main Event -brawlerin rymistely, mutta Undertaker ja Hogan eivät saaneet tälläkään kertaan aikaan varsinaisesti muistettavaa ottelua. Tärkeintä tässäkin ottelussa oli nimenomaan siihen liittyvä laajempi tarina ja tulevat jatkokuviot.
**½ (13:09)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Jake Roberts
* Randy Savage

Kokonaisarvio This Tuesday In Texasista: Tämä ei ollut varsinaisesti surkea ppv, mutta kaikin puolin turha tapahtuma tämä kyllä oli. Savagen ja Robertsin ensimmäinen ppv-kohtaaminen oli toki merkittävä, mutta sekin jäi toivomaan paljon lisää. Samoin ME oli monella tavalla hyvin historiallinen (ja sen vaikutuksia puitaisiin vielä Royal Rumblessa), mutta ei sitä varten olisi tarvittu erillistä ppv:tä. Muuten meno oli täysin yhdentekevää ppv-kamaa, vaikka Bret Hart toki veti hienon painisuorituksen tuttuun tyyliinsä. Kokonaisuutena siis Kehno ppv, ei vuoden huonoin mutta yksi turhimmista ehdottomasti.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF SummerSlam - Ok
5. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
6. WCW SuperBrawl - Kehno
7. WWF Survivor Series - Kehno
8. WCW Halloween Havoc - Kehno
9. WWF This Tuesday In Texas - Kehno
-------------------
10. WCW The Great American Bash - Surkea
11. UWF Beach Brawl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
STARRCADE 1991

Muistatteko vielä, kuinka Starrcade oli painihistorian ensimmäinen koko Yhdysvaltain laajuista yleisöä tavoitteleva "vuoden suurin tapahtuma"? Siis jo ennen WrestleManiaa, kuten tässä projektini arvioissa on käynyt ilmi. Toki ensimmäisen kerran vuonna 1983 järjestetty Starrcade oli vielä aika kaukana suuruudesta ja WrestleMania-tunnelmasta, mutta silti se oli Jim Crockett Promotionsin aivan uudenlainen idea aikana, jolloin kukaan ei olisi vielä uskaltanut veikata territory-aikakauden murentumista. Nyt territory-aikakausi oli historiaa, suuret ppv:t olivat tulleet jäädäkseen, Rock 'n' Wrestling -aikakausi oli nostanut showpainin (ja erityisesti WWF:n) maailmankartalle nimenomaan WrestleMania-tapahtumien ansiosta... Ja näin 1990-luvulle tultaessa koko showpainin suosio oli lähtenyt uuteen rajuun laskuun. Näissä tunnelmissa tultiin siis historian yhdeksänteen Starrcadeen, josta oli muotoutunut jo hyvin perinteinen tapahtuma ja samalla koko WCW:n (eli vuonna 1988 JCP:n historian perineen promootion) vuoden kohokohta. Tapahtuma, jossa käytiin WCW:n vuoden suurimmat ottelut.

Paitsi että Dusty Rhodes oli toista mieltä. WCW:n pääbuukkaaja Dusty oli tunnettu - hmm - luovista ideoistaan, ja niinpä Dusty päätti kehitellä Starrcadea varten jälleen uuden nerokkaan idean. Ikävä kyllä se idea ei ollut "Pistetään kasaan koko vuoden paras kortti ja järjestetään järisyttävä tapahtuma". Se olisi nimittäin voinut olla jopa oikeasti mahdollista: WCW:n tilanne oli ollut lohduttomalta näyttävässä syöksykierteessä käytännössä koko vuoden 1991 ajan, ja firma oli menettänyt Ric Flairin ohella lukuisia muitakin isoja nimiä (ja älyttömän määrän katsojia). Tuote oli ollut suurimman osan vuodesta joko tylsää, epäkiinnostavaa tai ikävän usein puhtaasti typerää. Kuitenkin aivan parin viime kuukauden aikana oli alkanut tapahtua jotain! Ensin WCW:hen saapui Rick Rude, ja WCW päätti rakentaa hänen ja Paul E. Dangerouslyn ympärille Dangerous Alliance -nimisen heel-stablen, josta oli tullut nopeasti todella vihattu. Jotkut pitivät sitä jopa 1990-luvun versiona Four Horsemenista. Eivätkä hyvät uutiset loppuneet tähän. WWF:n kaltoinkohtelema Ricky Steamboat oli lähtenyt alkusyksystä WWF:ään, loikannut takaisin WCW:hen ja tehnyt comebackinsa marraskuussa järjestetyssä Clash o the Champions -tapahtumassa. Tuo Clash oli monien mielestä WCW:n paras tapahtuma pitkiin aikoihin, ja se sai myös parhaat katsojaluvut yli vuoteen. Muutenkin WCW:n tv-show'iden katsojaluvut olivat jälleen nousussa, ja WCW oli aloittamassa uutta kilpailua WWF:n kanssa. WWF:n katsojaluvut nimittäin jatkoivat edelleen laskuaan, eikä maailman suurin showpainipromootio ollut onnistunut hyödyntämään vuoden 1991 suuria hankintojaan ollenkaan toivotulla tavalla.

Eli kyllä, WCW:llä meni pitkästä aikaa ainakin varovaisen hyvin. Ikävä kyllä Dusty Rhodes ja Jim Herd päättivät, että tuota tilannetta ei kannata hyödyntää millään tavalla Starrcadessa. Ei, tässä koko show'ssa ei nähty _yhtään_ storylineihin liittyvää ottelua. Miksi? Koska koko tapahtuma koostui täysin idioottimaisesta BATTLEBOWL-turnauksesta. Käytännössä se tarkoitti sitä, että 40 WCW:n painijaa "arvottiin" kahden hengen joukkueisiin (eli yhteensä 20 joukkuetta) ja pistettiin toisiaan vastaan 2 vs. 2 -otteluihin (eli yhteensä 10 ottelua). Kaikkien näiden otteluiden voittajat pääsisivät illan huipentavaan kahden kehän Battlebowl Battle Royaliin, jonka voittaja saisi... SORMUKSEN! Battlebowl-sormuksen. Kyllä. Jolla ei tee yhtään mitään. Ei mestaruutta. Ei suoraan ykköshaastajuutta. Ei mitään. Ja tämä roska vei siis koko Starrcade-ajan. Mikä parasta, idea oli Dustyn mielestä niin helvetin hyvä, että hän päätti jo tässä vaiheessa, että siitä tulisi vuotuinen perinne WCW:ssä. Ja arvatkaa mitä? Siitä myös tuli. Kaikkein huvittavinta tässä on tietenkin se, että WCW ei ollut oppinut mitään menneisyyden mokistaan. Jo vuoden 1989 Starrcadessa yritettiin oikeasti kovan tapahtuman sijaan saada show myytyä yleisölle käsittämättömällä gimmick-tapahtumaidealla: tuolloin se oli Iron Man Tournament ja Iron Team Tournament. Tapahtuma floppasi täysin, ei kiinnostanut ketään ja sitä ei uusittu koskaan. Ja silti WCW oli nyt taas tilanteessa, jossa heidän vuoden suurin tapahtuma oli jo lähtökohtaisesti kasa epäkiinnostavaa paskaa.

Selostajinamme Jim Ross ja Tony Schiavone. Haastatteluita ei koko illan aikana nähty, mutta Eric Bischoff, Missy Hyatt ja yhden illan paluunsa WCW:hen tehnyt "Battlebowl-komissaari" (kyllä, se on oikea WCW:n käyttämä sana) Magnum T.A. hoitivat joukkueiden "arpomisen".

Kuva Kuva
Michael Hayes & Tracy Smothers vs. Marcus Alexander Bagwell & Jimmy Garvin
Koska yhdessäkään illan ottelussa ei ole mitään taustatarinaa, käyn lyhyesti jokaisen ottelun kohdalla läpi osanottajien tuoreimmat käänteet, jos jotain mainittavaa on. Tracy Smothers oli syksyn aikana tehnyt normaalin joukkueparinsa Steve Armstrongin kanssa heel-turnin, ja Young Pistols oli voittanut loppuvuodesta WCW US Tag Team -mestaruudet Patriots-kaksikolta. Michael Hayes ja Jimmy Garvin puolestaan olivat tosiaan loppusyksystä kääntyneet virallisesti hyviksiksi. Nyt he painivat vastakkaisilla puolilla upean arvonnan ansiosta. Neljäs osanottaja Marcus Alexander Bagwell oli sitten illan ensimmäinen ppv-debyyttinsä tekevä painija. Bagwell oli parikymppinen nuori, lihaksikas ja hyvännäköinen tulokas, joka oli aloittanut uransa vasta vajaa vuosi sitten ja jota kukaan ei vielä kutsunut "Buffiksi". Vuonna 1991 hän oli noussut kohtuullisen suosituksi uudessa Teksasin alueen promootiossa Global Wrestling Federationissa nimellä Handsome Stranger. WCW kaappasi hänet sieltä, ja Bagwell teki debyyttinsä WCW:ssä loppuvuodesta omalla synnyinnimellään. Toistaiseksi Bagwell ei ollut vielä saanut aikaan mitään merkittävää WCW:ssä, mutta kuulisimme hänestä kyllä vielä tulevina vuosina.

Ei voi väittää, että tämä illan avausottelu olisi ollut mitenkään huippusuoritus keneltäkään. Toisaalta ei ollut täyttä kuraakaan, mutta ennemmin oikeastaan tämä ottelu tiivistää koko idioottimaisen Battlebowl-konseptin suurimman ongelman. Miksi helvetissä minun pitäisi olla kiinnostunut, kun satunnaisesti valitut painijat ottelevat toistensa kanssa ja toisiaan vastaan ilman minkäänlaista taustatarinaa tai oikeaa panosta? Mikä oikeasti on koko tapahtuman ja siinä olevien otteluiden idea? En ikinä ymmärtänyt tätä WCW:n ihastusta Battlebowl-ideaan, mutta tässä sitä nyt ollaan kuitenkin katsomassa. Otteluissa niin merkittävän osan viihdyttävyydestä tuo nimenomaan tunnelma ja tarina, joten totta kai niiden puute vaikuttaa todella merkittävästi. No, Tracy Smothers teki tässä ihan ok-työtä, ja nuori Marcus Alexander Bagwellkin oli myös siedettävä. Freebirdsit keskittyivät lähinnä tunnelman tuomiseen, mitä kyllä tarvittiin, mutta ei tästä paljon käteen tosiaan jäänyt.
*½ (12:45)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steve Austin & Rick Rude w/ Paul E. Dangerously vs. Van Hammer & Big Josh
Halloween Havocissa nähtiin siis Rick Ruden WCW-comeback ja Ruden, Paul E. Dangerouslyn sekä Madusan muodostaman yhteenliittymän synty. Kaikki alkoi siitä, että väliaikaisesti WCW:stä potkittu Dangerously halusi muodostaa uuden porukan, joka tuhoaisi koko WCW:n ja syöksisi WCW:n mestaruuskomitean vallastaan. Pian Halloween Havocin jälkeen tuo porukka sai virallisen nimen: Dangerous Alliance. Alliance otti ykköskohteekseen Stingin, ja marraskuisessa Clash of the Championsissa Rick Rude onnistuikin voittamaan WCW US Heavyweight -mestaruuden Stingiltä. Lisäksi Dangerous Alliance haali loppuvuoden aikana uusia jäseniä. Dangerouslyn johtamaan porukkaan liittyivät muun muassa WCW Television -mestari Steve Austin, entiset WCW Tag Team -mestarit Arn Anderson ja Larry Zbyszko sekä heel-turnin tehnyt Bobby Eaton. Tässä ottelussa arpaonni siis suosi Dangerous Alliancea, kun samaan porukkaan kuuluvat Rick Rude ja Steve Austin pääsivät samaan joukkueeseen. Vastaansa he saivat Van Hammerin ja Big Joshin, joille ei ollut tapahtunut loppuvuoden aikana oikeastaan mitään merkittävää. Syksyllä pari kuukautta kestänyt Hammerin monsterpush oli päättynyt loppuvuodesta kuin seinään, ja nyt painitaidoton Hammer oli kovaa vauhtia matkalla alakortin täytteeksi.

Näiden kahden ensimmäisen ottelun perusteella ei voi kuin hämmästellä WCW:n halua buukata näitä kokonaisuudessaan täysin merkityksettömiä otteluita hämmästyttävän pitkinä koitoksina. Ei siinä toki mitään, jos näissä otteluissa tapahtuisi oikeasti jotain suurta ja ihmeellistä tai jos painijat olisivat suunnitelleet etukäteen näyttävän spektaakkelin, mutta kahdessa ensimmäisessä ottelussa ei ainakaan ole ollut millään tavalla kyse siitä. Sen sijaan tuntuu, että nämä ottelut ovat loppuspottia lukuun ottamatta rakenneltu ihan lennosta, ja ikävä kyllä ainakaan näiden kahden ensimmäisen ottelun kohdalla se ei ole ollut kovin hyvä ratkaisu. Onneksi face-joukkueessa oli sentään Big Josh, joka tiesi, mitä kehässä tehdä, koska Van Hammerin työskentely oli taas niin uskomattoman kiusallista katsottavaa, ettei mitään rajaa. No, Austin ja Rude olivat toki myös ihan hyviä, mutta eivät tässä ottelussa todellakaan parhaimmillaan. Eteenpäin.
** (12:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dustin Rhodes & Richard Morton vs. Larry Zbyszko & El Gigante w/ Madusa
Kuten edellisen ottelun kohdalla tuli todettua, Larry Zbyszko oli liittynyt loppuvuodesta Dangerous Allianceen. Lisäksi Larry oli hävinnyt Arn Andersonin kanssa joukkuemestaruutensa marraskuun Clash of the Championsissa ottelussa, jossa Andersonin ja Zbyszkon kanssa feudannut Dustin Rhodes toi yllätysparikseen comebackinsa tehneen Ricky Steamboatin. Steamboatin ja Rhodesin joukkue osoittautui pysäyttämättömäksi, ja he nousivat WCW:n uusiksi joukkuemestareiksi. Itse Steamboat & Rhodes vs. Zbyszko & Anderson on monien mielestä yksi vuoden 1991 parhaista joukkueotteluista. Tässä ottelussa kehässä oli siis sekä yksi entinen että yksi nykyinen joukkuemestari. Nykyisen mestarin pari oli edelleenkin York Foundation -porukkaan kuuluva Richard Morton. Entisen joukkuemestarin pariksi puolestaan nousi El Gigante, joka oli muutaman viime kuukauden ajan ollut aika lailla tyhjän päällä.

Eipä tähän hirveästi ole sanottavaa. Sen vähän aikaa kun Rhodes ja Zbyszko saivat painia keskenään, oli kyse ihan ok:sta tv-ottelutasoisesta painista (mutta ei missään nimessä yhtään sen paremmasta). Tuota Zbyszkon ja Rhodesin painia ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, minkä jälkeen alkoi sitten El Gigante -sekoilu ja kenties WCW:n hankalin mahdollinen buukkaustilanne: kuinka saada sekä pysäyttämätön El Gigante että "Dustyn poika" Dustin Rhodes näyttämään samaan aikaan hyvältä, vaikka he olivat eri joukkueissa? No, WCW varmasti mielestään onnistui tuon ongelman ratkaisussa ihan hyvin, mutta ottelun laatua ei voi pahemmin kehua.
* (5:54)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bill Kazmaier & Jushin Thunder Liger vs. Diamond Dallas Page & Mike Graham
Tässä ottelussa nähtiin oikeastaan kaksikin eräänlaista ppv-debyyttiä. Ensimmäinen oli tietenkin Jushin Thunder Ligerin ensimmäinen ppv-ottelu Amerikan mantereella. Vuonna 1984 debytoinut Liger oli noussut Japanissa jo huippusuosituksi junior heavyweight -painijaksi ja yhdeksi koko kyseisen divisioonan tunnetuimmista divistä. Liger myös paini Akira Nogamia vastaan vuonna 1991 lähetetyssä WCW:n ja NJPW:n Japan Supershow -tapahtumassa IWGP Junior Heavyweight -mestaruudesta. Nyt Liger oli kuitenkin saapunut WCW:n ja NJPW:n yhteistyön nimissä painimaan virallisesti WCW:n puolelle, ja itse asiassa Liger oli voittanut WCW:n tuoreen Light Heavyweight -mestaruuden Flyin' Brianilta juuri ennen Starrcadea. Brianin ja Ligerin väliset ottelut ovat aikakauden klassikkokohtaamisia. Toinen illan eräänlainen debyytti oli sitten Diamond Dallas Pagen ensimmäinen ppv-ottelu. DDP oli toiminut painibisneksessä jo useamman vuoden ajan managerina, mutta harva ajatteli, että tämä 35-vuotias painitaidoton kaveri nousisi itse koskaan kehään. Niin kuitenkin kävi, kun WCW päätti erottaa DDP:n ja tämän manageroiman painijan Diamond Studdin toisistaan. Koska WCW:llä oli muutenkin menossa raju managereiden vähennysoperaatio ja monet pelkästään managereina toimivat henkilöt olivat saaneet potkut, DDP:tä kehotettiin menemään painijakoulutukseen, ja niin loppuvuodesta DDP kävi nopean painikoulutuksen muun muassa itsensä Dusty Rhodesin opissa. Kehädebyyttinsä DDP teki marraskuussa 1991, ja tässä vaiheessa Page oli taidoiltaan vielä todella heikko. DDP:n joukkuepari oli 1970-luvun alusta lähtien paininut konkari Mike Graham, joka oli tässä projektissa nähty edellisen kerran Starrcadessa 1984. Nyt 1990-luvulle tultaessa Graham oli itse asiassa siirtynyt jo osa-aikaeläkkeelle ja keskittynyt enemmän backstage-tehtäviin WCW:ssä. Tässä ottelussa häntä mainostettiin kuitenkin "Ligerin tyylisenä vastustajana", koska myös Graham oli ollut urallaan junior heavyweight -painija (tyyliltään tosin aivan päinvastainen kuin Liger).

Tämä oli niin hämmentävä ottelu, etten oikein tiedä, miten tämä pitäisi arvioida. Ottelussa oli nimittäin tähän mennessä koko illan selvästi kirkkain tähti. Tuo tähti oli tietenkin Jushin Thunder Liger, joka pisti tässä ottelussa itsensä täysillä likoon. Liger tarjosi sellaista high flying -tyylistä painia, jollaista ei kovin usein ollut vuonna 1991 nähty amerikkalaisen mainstream-promootion tapahtumassa. Liger liikkui näyttävästi, tarjosi hienoja liikkeitä ja veti muun muassa upean Flip Diven kehäköysien yli ulos kehästä. Harmi vain, että Ligerin "taisteluparina" tässä ottelussa oli jostain syystä Mike Graham, jota ei voi hyvällä tahdollakaan pitää jotenkin saman aikakauden light heavyweight -painijana, vaikka Jim Ross ja Tony Schiavone kovasti yrittivät niin mainostaa. Graham on kyllä junior heavyweight -painija, mutta ennemminkin 1980-luvun puhdasta mattopainityyliä edustava sellainen - ja vieläpä hieman kankeasta päästä. Niinpä Ligerin ja Grahamin keskinäinen kemia ei oikein toiminut millään tavalla, ja silti juuri heidän osuuksiensa ansiosta tämä ottelu oli sentään ihan ok. Bill Kazmaier oli nimittäin tuttuun tapaansa aivan surkea kehässä, eikä yhtäkkiä managerista painijaksi nostettu Diamond Dallas Pagekaan oikeastaan hallinnut tässä vaiheessa vielä paljon mitään. Niinpä tämä ottelu oli kokonaisuutena aikamoinen sekamelska, ja annan sille nyt arvosanaksi kaksi tähteä ihan puhtaasti Ligerin suoritusten ansiosta.
** (13:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger & Arn Anderson w/ Harley Race vs. Terrence Taylor & Z-Man
Sitten oli WCW World Heavyweight -mestari Lex Lugerin ottelun vuoro. Luger oli loppuvuodesta keskittynyt ottamaan yhteen vanhan ystävänsä ja vihamiehensä Stingin kanssa, ja horisontissa siintikin jo kovaa vauhtia Lugerin ja Stingin välinen mestaruusottelu. Lugerin joukkuepari Arn Anderson oli puolestaan liittynyt entisen joukkuemestariparinsa Larry Zbyszkon tavoin Dangerous Allianceen, ja itse asiassa viime aikoina Anderson olikin keskittynyt painimaan joukkueena toisen uuden Dangerous Alliance -jäsenen Bobby Eatonin kanssa. Lugerin ja Andersonin vastustajista Terrence Taylor kuului edelleen nimellisesti York Foundationiin, mutta hän oli ajautunut viime aikoina ongelmiin Alexandra Yorkin, Richard Mortonin ja Thomas Richin kanssa.

No niin, illan ensimmäinen hyvä ottelu! Ja täytyy myöntää, että en etukäteen odottanut sitä ainakaan tältä nelikolta. Tai siis toki (ainakin) Arn Andersonilta, Terrence Taylorilta ja Z-Manilta sitä kyllä pystyi odottamaan, mutta kun tämän ottelun joukkueet oli ilmoitettu, olin aluksi aivan varma, että tästä tulee aivan puhdas squash. WCW World Heavyweight -mestari ja konkari-Anderson saavat vastaansa lähinnä virallisena jobberina toimineen Z-Manin ja laskusuunnassa olevan Terrence Taylorin. Mutta! Mitä vielä. WCW päätti yllättää täysin ja antaa näiden neljän painia oikean ottelun. Mikä hämmästyttävintä, Terrence Taylor sai painia minuuttikaupalla päämestari Lex Lugerin kanssa oikeasti tasaisesti - tai oikeastaan niin, että Taylor näytti tuosta parivaljakosta paremmalta. Taylor yllätti Lugerin useilla näyttävillä liikkeillä ja oli lähellä selättää tämän. Taylorin ja Lugerin lisäksi myös Z-Man ja Anderson hoitivat osuutensa oikein mallikkaasti, ja Andersonin sekä Z-Manin välienselvittelyä katsoessa tulikin suorastaan mieleen hyvät WCW:n joukkuemestaruusottelut. Ottelu oli myös kokonaisuutena buukattu hyvin, eikä se kestänyt liian kauaa, joten kyllä tämä yltää sellaiseksi hyväksi kolmen tähden suoritukseksi.
*** (10:25)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ricky Steamboat & Todd Champion vs. Cactus Jack & Sgt. Buddy Lee Parker
Kuten on tullut jo sanottua, Ricky Steamboat oli siis palannut WCW:hen ja voittanut heti comeback-ottelussaan WCW Tag Team -mestaruudet yhdessä Dustin Rhodesin kanssa. Steamboatin ja hänen joukkueparinsa Dustin Rhodesin ykköshaastajaksi olivat nyt nousseet Arn Anderson ja Bobby Eaton. Steamboatin joukkuepari Todd Champion oli puolestaan hävinnyt joukkueparinsa Firebreaker Chipin kanssa US Tag Team -mestaruudet Young Pistolseille. Vastaansa Steamboat ja Champion saivat sitten mielenvikaisen Cactus Jackin ja Sgt. Buddy Lee Parkerin - jälkimmäisen tosin lähinnä nimellisesti. Kun Parker oli ilmoitettu Cactus Jackin joukkuepariksi, Jackin sekopäinen ystävä ja vakituinen joukkuepari Abdullah The Butcher kävi brutaalisti Parkerin kimppuun ja yritti estää kaikin keinoin tämän osallistumisen otteluun. Lopulta tuomarit raahasivat Butcherin pois paikalta, ja Parker lähti ryömimään kohti kehää.

Jos tämä ottelu olisi voinut olla vain Cactus Jackin ja Ricky Steamboatin välinen kohtaaminen, tällä olisi ollut mahdollisuuksia mihin tahansa. Ottelun alussa saatiin onneksi nauttia jonkun aikaa nimenomaan Steamboatin ja Cactus Jackin välisestä keskinäisestä painista, ja tuo kohtaaminen olikin yksi koko illan viihdyttävimmistä. Harmi vain, että ottelussa olivat mukana myös Todd Champion ja (periaateessa) Sgt. Buddy Lee Parker. Parkerin raahautumista kohti kehää oli kyllä ihan hauska seurata mukavana pikkulisänä, ja oikeastaan tällä buukkauksella Parker olikin reilusti viihdyttävämpi kuin hän olisi ollut ottelun normaalina osanottajana. Todd Championille olisi voitu kuitenkin tehdä joku vastaava ratkaisu, koska Champion sai tässä ottelussa turhan paljon kehäaikaa. Cactus Jack yritti kyllä kantaa Championia parhaansa mukaan ja piristi miesten välistä mäiskintää muun muassa hurjalla Elbow Dropilla apronilta ulos kehästä. Ottelun lopetus oli sitten monellakin tapaa huipennus, kun Parker pääsi vihdoin kehään, ja pian sen jälkeen ottelu olikin ohi. Tämmöisenä hyvin erikoisesti buukattuna otteluna tätä on taas todella vaikea arvioida mitenkään järkevästi, mutta ehkä tämä nyt oli kokonaisanniltaan silti lähinnä ihan ok. Jos Cactus Jackin ja Steamboatin yhteenottoa olisi saanut katsella pidempään, olisi arvosanakin voinut olla parempi.
** (7:48)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting & Abdullah The Butcher vs. Flyin' Brian & Bobby Eaton
Tässä ottelussa oli sitten aikamoiset paritukset, sillä Sting ja Abdullah The Butcher olivat olleet useiden kuukausien ajan pahimpia mahdollisia vihamiehiä. Abdullah ja Cactus Jack olivat tehneet kaikkensa pistääkseen Stingin kokonaan pois pelistä, mutta toistaiseksi he eivät olleet onnistuneet siinä. Ja nyt sitten Stingin ja Abdullahin piti painia samassa joukkueessa. Kuten edellisten otteluiden taustatarinoista on jo saattanut huomata, Stingillä riitti muutenkin tällä hetkellä vihamiehiä: Sting oli samaan aikaan ongelmissa Dangerous Alliancen, Abdulah The Bucher & Cactus Jack -kaksikon ja WCW World Heavyweight -mestarin Lex Lugerin kanssa. Ei siis ihme, että Sting olikin koko illan suurin fanien suosikki. Stingin ja Abdullahin mahdotonta joukkuetta vastaan asettuivat sitten äskettäin WCW Light Heavyweight -mestaruutensa hävinnyt Flyin' Brian ja loppuvuodesta heel-turnin tehnyt Bobby Eaton. Myöskään Brian ja Eaton eivät tulleet keskenään ollenkaan toimeen, ja Brian keskittyikin ottelussa enemmän Stingin auttamiseen kuin Eatonin parina toimimiseen.

Jos edellinen ottelu oli buukattu erikoisesti, niin oli tämäkin. Tässäkin tapauksessa erikoinen buukkaus toimi kuitenkin ihan kivasti, vaikka lopputuloksena ei silti ollut ihan ok:ta parempaa ottelua. Se on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska tässä(kään) ottelussa keskiössä ei ollut nimenomaan erityisen hyvän ottelun aikaansaaminen, vaan juonikuvioiden jatkaminen ovelalla tavalla. Siitä voisi antaa enemmänkin kiitosta WCW:lle, jos kyseessä ei sattuisi olemaan vuoden suurimpana tapahtumana pidetty Starrcade. Siis tapahtuma, jolta toivoisi nimenomaan juonikuvioiden huipentamista - ei niiden jatkamista. Juonikuvioiden huipennuksia ei kuitenkaan tämän vuoden Starrcadessa nähty, joten tässä sitä nyt oltiin. Ja tällaisenaan tämä oli tosiaan ihan hauska: toisiaan vihaavat Sting ja Abdullah The Butcher samassa joukkueessa Bobby Eatonia ja Flyin' Briania vastaan. Kokonaisuus oli erikoinen, mutta erikoisuutensa takia piristävä. Ennemmin tällaisia otteluita kuin alkupään tylsiä koitoksia.
** (5:55)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Steiner & The Nightstalker w/ Diamond Studd vs. Big Van Vader & Mr. Hughes
Rick Steiner oli keskittynyt loppuvuodesta veljensä Scottin kanssa painimaan itse asiassa nimenomaan Big Van Vaderin ja Mr. Hughesin muodostamaa monsterikaksikkoa vastaan. Siksi olikin aikamoinen sattuma, että Steiner joutui myös tänä iltana kohtaamaan ottelussa juuri Vaderin ja Hughesin, mutta arpa kohtalon on arvaamaton. Hughes oli siis aikaisemmin Big Cat -nimellä tunnettu mörssäri, joka oli kesästä 1991 lähtien toiminut Lex Lugerin henkivartijana. Nyt hän oli siirtynyt myös painimaan, ja Hughes myös paini tuolla samalla kuvassa näkyvällä lookilla. Kuka sitten oli Rick Steinerin joukkuepari The Nightstalker? No, sehän oli nuori Bryan Clark, joka tunnettaisiin myöhemmin paremmin WWF:ssä Adam Bombina ja WCW:ssä Wrathina sekä KroniK-joukkueen toisena osapuolena. Vuonna 1991 oli kuitenkin vasta uransa alussa, ja hän oli paininut AWA:ssa sen parin viimeisen vuoden ajan The Nightstalker-nimellä. Nyt nuori brawler oli saanut mahdollisuuden painia WCW:ssä, ja itse asiassa tähän ppv:hen hän pääsi täysin puolivahingossa. Alun perin Steinerin joukkueparina piti nähdä Diamond Studd, mutta Studd oli loukannut käsivartensa juuri ennen Starrcadea, ja niinpä Nightstalker nostettiin Steinerin pariksi.

Tämä ottelu osoitti aika lailla täydellisesti sen, kuinka paljon Rick Steiner pystyy yksin kannattelemaan ottelua useamman heikon vastustajan kanssa. Vaikka 1990-luvun alun Rick Steiner olikin kaikin puolin hurja äijä, ja tykkään katsoa Steinerin suorituksia näissä otteluissa, niin tämän ottelun perusteella on todettava se tosiasia, että ei hänestä tässä vaiheessa (eikä oikeastaan koskaan) ollut kantamaan heikkoja vastustajia huippusuorituksiin. Sitä paitsi tässä ottelussa oli Steinerin lisäksi myös Big Van Vader, joka oli parhaimmillaan yksi koko bisneksen parhaimmista brawlereista mutta jostain syystä tässä ottelussa näytti vähän heikolta. Vaderin joukkuepari Mr. Hughes oli sitten aikamoinen turhake, ja Rick Steiner joukkuepari The Nightstalker ei puolestaan tuntunut osaavan yhtään mitään. Onneksi Steiner yritti kovaa, viskoi miehiä näyttävillä Suplexeilla ja liikkui muutenkin parhaansa mukaan. Ei se silti kokonaisuutena riittänyt heikkoa ottelua paremmaksi suoritukseksi.
*½ (5:05)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Scott Steiner & Firebreaker Chip vs. Johnny B. Badd & Arachnaman
Hauiksensa kesällä hajottanut Scott Steiner oli palannut kehään puolikuntoisena Halloween Havocissa, mutta nyt Steiner alkoi olla jälleen täydessä kunnossa. Steinerin ja Firebreaker Chipin vastustajista Johnny B. Badd oli tehnyt Clash of the Championsissa marraskuussa face-turnin kääntymällä manageriaan Theodore R. Longia vastaan. Itse asiassa Long (samoin kuin esimerkiksi Steve Austinin managerina aiemmin toiminut Lady Blossom) sai kokonaan kenkää WCW:stä, joten nyt Badd paini täysin samalla gimmickillä mutta hyviksenä ja ilman manageria. Baddin joukkuepari Arachnaman ei puolestaan ollut mikään debytantti, vaan... Brad Armstrong. Kyllä, tämä oli jo Brad Armstrongin kolmas gimmick tämän vuoden aikana. Ja kyllä, tämä oli jo toinen Armstrongin gimmick, josta WCW oli joutua lakiongelmiin. Armstrong oli siis keväällä ilmestynyt maskipäisenä ja sulkiin pukeutuneena Fantasia-hahmona Fabulous Freebirdsien avuksi. Fantasia-nimi vaihdettiin kuitenkin nopeasti Badstreetiksi, koska WCW oli joutua pahoihin tekijänoikeusongelmiin Disneyn kanssa (Disneyn klassikkoelokuva on niin ikään nimeltään Fantasia). Nimenvaihdoksesta huolimatta Badstreet paini pari kuukautta osana Fabulous Freebirdsejä, ja itse asiassa joukkue voitti jopa 6-Man Tag Team -mestaruudet. Yhtäkkiä Badstreet katosi kuitenkin ilman mitään selitystä ruudusta. Pari kuukautta myöhemmin WCW:hen saapui uusi maskipäinen, seitti- ja hämähäkkisymboliikkaa hyödyntävä Arachnaman, joka oli siis jälleen Armstrong. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun Spider Man -hahmon oikeudet omistava Marvel Comics uhkasi WCW:tä oikeustoimilla Arachnaman-hahmon takia, ja niinpä tämä ppv jäikin ainoaksi Arachnamanin ppv-esiintymiseksi.

Alkaa loppua vähän sanottava näissä arvioissa, kun niin harvassa ottelussa tapahtuu oikeasti mitään merkittävää tai edes mitään sellaista, minkä muistaisi enää tapahtuman jälkeen. Tämäkin oli taas sellainen ottelu, että paperilla tämä vaikutti ihan ok:lta: Scott Steiner, Brad Armstrong, Johnny B. Badd... Paljon huonomminkin voisi olla. Harmi vain, että kun ottelussa ei tosiaan ole mitään tarinaa, ei siinä ole myöskään minkäänlaista tunnelmaa. Lisäksi tämä oli taas yksi niistä otteluista, joita ei ollut ilmeisesti suunniteltu mitenkään etukäteen, joten homma ei lähtenyt oikein lentoon missään vaiheessa ja kokonaisuus tuntui suorastaan harmillisen tylsältä. Kyllä tässä muutamia oikein kivojakin hetkiä oli, ja Steiner näytti taas kerran hyvältä, mutta ei tämä silti yllä kuin juuri ja juuri ihan ok:n ottelun tasolle.
** (11:16)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ron Simmons & Thomas Rich vs. Steve Armstrong & P.N. News
Tämän ottelun ainut merkittävä asia oli Ron Simmonsin paluu kehiin. Simmons loukkaantui kesken Halloween Havocin Main Eventin, mutta paini loukkaantuneena silti loppuun saakka, minkä ansiosta Simmonsin arvostus nousi WCW:ssä entisestään. Simmons joutui kuitenkin olemaan Halloween Havocin jälkeen lähes kaksi kuukautta sivussa painikehistä, mutta nyt Starrcaden koittaessa hän oli jälleen kunnossa ja teki ensimmäisen esiintymisensä kahteen kuukauteen. Muista tämän ottelun painijoista ei ole enää mitään uutta sanottavaa.

Huh huh, koko illan tylsin ottelu oli säästelty sitten viimeiseksi otteluksi ennen varsinaista Battle Royalia! Kylläpä meitä hellitään todellisilla herkuilla. Jos Ron Simmons ei olisi lopussa räjäyttänyt hommaa parilla näyttävällä power-liikkellä, tämä olisi ollut ihan totaalista kuraa. Kenen helvetin mielestä oli hyvä idea pistää niljakasta heel-roolia vetävä Thomas Rich taistelemaan epätoivoisesti P.N. Newsiä ja Steve Armstrongia noin 90 prosenttia tästä ottelusta? Olettiko oikeasti tämän ottelun buukkaaja, että yleisö olisi ollut jotenkin tässä mukana ja kannustanut Richiä? Jos oletti, hänet voidaan erottaa saman tien. Yleisöä ei olisi voinut tämä kiinnostaa vähempää, ja sama lause pätee minuun. Tämä oli tällaista totaalisen turhaa ja tylsää painia, jolla aikanaan täytettiin B-luokan tv-show't. PPV:hen tällä ei pitäisi olla mitään asiaa. Miksi tämä ei vain voinut olla nopea squash, jossa Simmons olisi näyttänyt supervahvalta, kun lopputulos oli kuitenkin sama?
* (12:01)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
20 Man Battlebowl Battle Royal Match
Participants: Big Van Vader, Marcus Alexander Bagwell, Jimmy Garvin, Dustin Rhodes, Bill Kazmaier, Jushin Thunder Liger, Steve Austin, Richard Morton, Todd Champion, Abdullah The Butcher, Firebreaker Chip, Thomas Rich, Ron Simmons, Ricky Steamboat, Mr. Hughes, Scott Steiner, Lex Luger, Rick Rude, Arn Anderson, Sting
Ja sitten vihdoin illan Main Event. Battlebowl Battle Royal, jonka voittaja ei saa oikeastaan mitään merkittävää, mutta miksipä kaikki eivät silti taistelisi hulluna voitosta? Ottelun säännöt olivat siis samat kuin vuoden 1989 The Great American Bashissa nähdyssä kahden kehän Battle Royalissa. Kaikki painijat aloittivat ensin ensimmäisessä kehässä, ja vastustajat eliminoitaisiin heittämällä heidät toiseen kehään. Kaikki toiseen kehään joutuneet saisivat kuitenkin edelleen jatkaa ottelussa, ja ottelusta häviäisi lopullisesti vasta, kun joutuisi heitetyksi maahan toisesta kehästä. Lopulta ensimmäisessä kehässä olisi jäljellä enää yksi painija, ja hän saisi levätä ennen "finaalia". Finaali koittaisi siinä vaiheessa, kun myös toisesta kehästä olisi eliminoitu kaikki painijat yhtä lukuunottamatta. Nyt nämä ensimmäisessä ja toisessa kehässä seisovat kaksi painijaa aloittaisivat keskenään lopputaistelun, jonka voittaisi se, joka saisi ensin heitettyä toisen ulos kehästä.

Eipä tähänkään ole hirveästi sanottavaa. Tämä kahden kehän Battle Royal on tavallaan ihan hauska konsepti, mutta ei tämä otteluna ollut yhtään sen viihdyttävämpi kuin edellinen tällä idella käyty Battle Royal, joka taidettiin nähdä vuonna 1989. Tällä kertaa toki kahden viimeisen lopputaistelu oli sentään ihan kunnollinen vääntö, ja yleisökin syttyi sen aikana liekkeihin - olihan kehässä käytännössä kaksi WCW:n isointa tähteä. Harmi, että tuokaan kamppailu ei kestänyt mitenkään erityisen kauan ja että siinäkään ei mitään maailmaamullistavaa nähty. Lopputuloksena oli siis lähinnä sellainen ihan ok -tason Battle Royal, ei tosiaankaan mikään Royal Rumble.
** (25:10)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Arn Anderson
** Jushin Thunder Liger
* Terrence Taylor

Kokonaisarvio Starrcadesta: Kuten jossain arviossa todettiin, tämä tapahtuma oli käytännössä ppv, jota katsoessa toivoi vain koko ajan, että se loppuisi jo. Ei siksi, että paini olisi ollut erityisen huonoa tai että juonikuviot olisivat olleet erityisen paskoja, vaan siksi, että koko tapahtumassa ei tapahtunut MITÄÄN kiinnostavaa. EI MITÄÄN. En keksi yhtään hyvää syytä, miksi Starrcade pitää tuhlata tällaiseen täysin epäkiinnostavaan paskaan, kun WCW:llä olisi ollut oikeasti mahdollisuus luoda kova tapahtuma täynnä kiiinnostavia otteluita. Ja tiedän kyllä, että Battlebowl-kritiikkini sen panoksettomuudesta ym. on osittain hölmöä, koska myöskään alkuvuosien Royal Rumblessa ei ollut mitään panosta, mutta Rumble 1) oli sentään viihdyttävä ja 2) ei vienyt koko tapahtumaa. Tämä Battlebowl-paska sen sijaan söi koko Starrcaden. Kiitos siitä, Dusty. Tämä oli tylsyydessään Surkea.

1. WCW WrestleWar - Hyvä
2. WCW Japan Supershow - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WWF SummerSlam - Ok
5. WWF WrestleMania VII - Ok
-------------------
6. WCW SuperBrawl - Kehno
7. WWF Survivor Series - Kehno
8. WCW Halloween Havoc - Kehno
9. WWF This Tuesday In Texas - Kehno
-------------------
10. WCW Starrcade - Surkea
11. WCW The Great American Bash - Surkea
12. UWF Beach Brawl - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Luin aika monta kenityksen ja muiden juttua tässä viime päivinä, kun smarksiden twitterin puolellekin oli niitä linkattu. Näen niin paljon arvosteluja (englannin kielisiä siis) joissa kirjoittajat lähinnä listaa otteluissa tapahtuneita liikkeitä, että on mukava lukea näin hyviä kirjoituksia taas pitkästä aikaa.

Lukiessa tuli tietysti mieli itsekin kirjoittaa jotain. Tähän tarkoitukseen löytyi hyvä katseluprojekti, jota en ollut vielä kerennyt aloittaa: TNA:n vuoden 2003 viikottaiset PPV:t. En tiedä kiinnostaako tämä ajanjakso muita tai edes itseäni pidemmän päälle, mutta innostuin nyt ainakin kirjoittamaan yhden raportin vuoden ensimmäisestä show’sta.

Syy miksi hyppään kyytiin vuodesta 2003 on, että ensimmäinen puoli vuotta tuntuu liian tutulta. Ken Shamrock voittaa NWA-mestaruuden ja feudaa James Mitchellin New Church -ryhmän kanssa kunnes häviää Ron ”R-Truth” Killingsille, joka puolestaan kinasteli tätä ennen Nascar-kuskien kanssa. Vuodesta 2003 en tiedä paljon muuta kuin että kuukautta aikaisemmin Vince Russo teki paluunsa ruutuun ja aloitti Sports Entertainment Xtreme (S.E.X) ryhmänsä, joka sotii NWA:ta ja heidän perinteitään vastaan. Mestarit ovat vuoden alussa Jeff Jarrett (world heavyweight), Sonny Siaki (X-division) sekä Brian Lee & Slash (world tag team).

Lisäksi tiedän että kaikki CM Punkista D’Lo Browniin ja Vaderista New Jackiin tulevat ainakin näyttämään naamaansa jossain vaiheessa, mikä tekee tästä ajanjaksosta herkullisen sekamelskan jossa lähestulkoon kuka vaan voi ilmestyä tai kadota kuvioista milloin vain.


Kuva
NWA-TNA PPV #26 | 8.1.2003

Paikka on Nashville, Tennessee, kuten joka viikko. Selostajina tietenkin Mike Tenay ja Don West. Ennen varsinaista ohjelmaa oli kolme dark matchia, joista yhdessä kohtasivat CM Punk ja Colt Cabana.

Alussa on kätevä kertausvideo S.E.X-ryhmän tarinasta tähän asti. Tuota nimeä ei varmaan tarvitse kommentoida sen enempää, tämähän oli näitä Russon älynväläyksiä. Ja tätä nimeä tietysti hoetaan niin paljon kuin mahdollista. Videossa näytetään kun Roddy Piper kutsuu Russoa showpainin Osama bin Ladeniksi. Sisällytetty on myös Ron ja Don Harris kurittamassa Athenaa, ei NXT:n Ember Moonia vaan yhtä niistä TNA:n häkkitanssijoista, koska tämä ei halunnut Russon vaatimuksista huolimatta riisuutua yleisön edessä. Melkoisella tykittelyllä Vinnie Ru on pistänyt homman käyntiin siis.

SEXiin kuuluu Russon lisäksi BG James (Road Dogg), natsitatuoinneistaan tunnetut Harrikset sekä Christopher Daniels, Low Ki & Elix Skipper, jotka ovat kolmistaan myös Triple X. Viime viikolla ryhmään liittyivät näennäisesti myös David Flair ja AJ Styles. Russo yritti myös värvätä Sonny Siakia. Jossain vaiheessa Road Warriorsit ilmestyivät vetämään SEX-jäseniä turpaan, ja tosiaan Jeff Jarrett on heidän päävastustajansa. Ikävästi näyttää siltä, että eniten ruudussa on Russon oma naama mikä tuntuu vähän WCW:n viimeisinä vuosina tehtyjen virheiden toistamiselta. Video loppuu siihen kuuluisaan kohtaukseen, jossa Russo hakkaa TNA:n logoa kirveellä paskaksi.

Mike Tenay on kehässä ja hänen ympärillään seisoo painin menneisyys (edustajina Jeff Jarrettin isoisä Eddie Marlin, Sarah Lee ja Corsica Joe), tulevaisuus (Rick Santel ja Chris Vaughn, mitäs näille jannuille kävi?) ja nykypäivä (Jerry Lynn, Ron Killings, James Storm ja Chris Harris). Professori selittää jotain WCW:n kuolemasta ja sanoo että Russon on mentävä, että NWA:n evoluutio voi jatkua. Jotenkin huvittavaa nähdä Tenay vetämässä täydellä tunteella tätä promoa, mutta konseptina ihan hyvä aloitus. Russo tulee jenginsä kanssa paikalle ja kompastuu ylittäessään turvakaidetta. Show’n päätähti haukkuu legendat ja kertoo Killingsille, että mustien tekemä räp-musiikki on nykyään ihan tylsää. Täh?? Ilmeisesti Eminemiä fanittava Russo käy käsiksi 70-vuotiaaseen Sarah Lee’hen ja aiheuttaa kahakan TNA:n miehistön ja SEXin välillä, kunnes Road Warriors ja Jeff Jarrett häätävät pahikset. Ok segmentti.

Ennen ensimmäistä matsia näytetään vielä, kun SEX valloittaa TNA:n naisten pukuhuoneen omaan käyttöönsä. Aika karun näköisiin tiloihin saivat tyytyä.

1 ) Easy Money & Kid Kash vs Tony Mamaluke & David Young.
Easy Money on kirjoitettu näin vaikka ennen hän on ollut EZ Money. Mamaluken musiikki kuulostaa nopeatempoiselta midi-versiolta Main Event Mafian tunnarista viitisen vuotta myöhemmin. Tämä nelikko ei etukäteen herättänyt kauheasti ajatuksia, mutta painivat aivan mallikkaan x-divarin ottelun. Kash väläyttelee hienoimpia liikkeitä, kuten hurracanrana köysien yli lattialle. Jotain vähän liian hienoa yritetään kun Kash ja Mamaluke loikkaavat vastapäisistä kulmista toisiaan kohti eivätkä osu kovin vakuuttavasti toisiinsa siinä keskellä. David Young ottaa voiton harmittomassa ottelussa.

Triple X hyökkää kehään ja Elix Skipper kertoo miten NWA-TNA ei halunnut buukata heitä joten he liittyivät yhteen Russon kanssa varmistaakseen työpaikkansa. Skipper muistuttaa että ”Prime Time build this house”. Jeff Jarrett tulee taas tyhjentämään kehän ja haastaa kaikki Triple X:n jäsenet kolmeen ottelun sarjaan myöhemmin.

Ennen seuraavaa matsia Bullet Bob Armstrong soittaa lisävahvistuksia TNA:lle, mutta ei kerro kenen kanssa puhui puhelimessa.

2 ) X-Division Championship: Sonny Siaki (c) (w/ Miss Sex) vs Jason Cross.
Siaki on nyt SEX-joukkueen jäsen ja tästä hyvästä hänellä on uusi nainen mukanaan. Don West sekä kuuluttaja Jeremy Borash kutsuvat häntä nimellä Desire, mutta jostain syystä nimikyltti sanoo kirjaimellisesti Miss Sex. Jason Crossista en tiedä muuta kuin nimen eikä tyypin geneerisestä ulkonäöstä voi päätellä paljoa enempää. Hän oli siis NWA Wildside tyyppejä ja vaikuttaa hyvin pätevältä high flyerilta. Tenay muistuttaa alussa että mestaruuden voi menettää myös diskauksella, vaikka en tiedä kävikö näin TNA:n aikana ennen kuin Abyss voitti world heavyweight vyön vuosia myöhemmin Stingiltä... Aikamoisen riskin Siaki tässä siis ottaa sillä Desire sekaantuu matsiin useita kertoja! Tästä seuraa myös ottelun paras kohta kun kun Desire lyö Crossia oikeasti hienolla clotheslinella kehän ulkopuolella ja Cross myös myy tämän näyttävästi. Tämä naurattaa jostain syystä, koska en tiedä onko ”Miss Sex” kayfabessa painija vai siviili.

Hienoja spotteja tässä on muun muassa, kun Siaki heittää Crossin päänsä yli belly-to-belly suplexilla päin kehäkulmaa. Tämähän nähdään säännöllisesti vuonna 2017, että nyt oltiin mahdollisesti aikaansa edellä. Siakin pumphandle fire thunder driver on myös makea liike ja Crossin finisher on puolestaan shooting star leg drop, joten siistejä ja kekseliäitä liikkeitä riittää, mutta tahti on selkeästi hitaampi kuin nykypäivän indie-hullutteluissa. Matsin rakenne on myös vähän epämääräinen, joten jälleen kuvailisin tätä harmittomaksi otteluksi: ei mitään muistettavaa mutta ihan viihdyttävä katsella 15 vuotta myöhemmin.

Desire auttaa Siakin voittoon, mutta Bob Armstrong haluaa aloittaa matsin uudestaan. SEX saapuu paikalle estämään tämän ja Russo haluaa että BG James, Armstrongin poika, näyttää isälleen kuka määrää. Jerry Lynn ja Ron Killings kuitenkin hyökkäävät SEX-jäsenten kimppuun ennen kuin Jamesin tarvii tehdä mitään hätiköityä.

3 ) Jerry Lynn & Ron Killings vs BG James & Heavy D.
Meillä on käsissämme impromptu-ottelu. Heavy D Don Harris yrittää hidastaa tätä matsia tahallaan, mutta loppu tulee onneksi äkkiä ennen kuin meno ehtii muuttua tylsäksi. Ron Killings ei ollut vielä keksinyt What’s Up -huutoaan ja oli tässä vaiheessa oikein taidokas painija. Tässä Killingsin 450 splash jää harmittavasti vajaaksi ja hän laskeutuu polvet edellä Harriksen päälle, mutta sillä ei ole väliä koska Mike Sanders debytoi ja aiheuttaa diskauksen. Ex-Natural Born Thriller Mike Sanders, jota olisin tuskin tunnistanut ilman Tenayn apua, on SEXin uusin jäsen.

Mike Tenay puhelee tässä välissä Percy Pringle kolmannen, elikkäs Paul Bearerin, kanssa. Percy oli tähän aikaan suht tuhdissa kunnossa. Tenay sanoo että Bearer ja Undertaker olivat painihistorian ensimmäisiä ”sports entertainment” -hahmoja ja kysyy mitä mieltä Pringle on tästä urheiluviihde vs perinteet -asettelusta TNA:ssa. Pringle ei kuitenkaan ota kantaa eikä myöskään tiedä mikä hänen roolinsa tulee NWA:ssa olemaan.

4 ) NWA World Tag Team Championship: Brian Lee & Slash (c) (w/ Father James Mitchell & Belladonna) vs James Storm & Chris Harris.
Tämä on selostajien mukaan pitkän feudin ”final showdown”. Uusintaottelua ei tule vaikka vyöt vaihtaisivat omistajaa. Alussa rämistellään kehän ulkopuolella. Slash iskee Stormin michinoku driverilla sisääntulorampille samalla kun kamera kuvaa jotain muuta. Mitchell on viihdyttävä manageri, mutta kiinnostusprosentti muuta Disciples of the New Church -ryhmää kohtaan on lähellä nollaa. Siksi pitkä osio jossa Lee ja Slash pieksevät Cowboyta samalla kun Harris odottaa hot tagia ei innosta, vaikka kehätoiminnassa ei varsinaisesti mitään vikaa olekaan. Hallitsevat mestarit yrittävät kusettaa parhaansa mukaan heittämällä jauhoa naamaan ja käyttämällä tuolia, mutta AMW:n onnistuu kääntää nämä jekut omaksi hyödykseen ja he voittavat iskemällä Death Sentencen tuolin päälle. Jännittävän jälkimmäisen puoliskon ansiosta tämäkään ei ollut lopulta huono ottelu.

Klassiseen TNA-tyyliin kamera kuvaa uusien tag-mestareiden juhlaa kahden sekunnin ajan, sitten on jo kiire haastattelija Goldylocksin luokse. Hän haluaa yhä tietää kenelle Bob Armstrong soitti aikaisemmin, mutta Bullet Bob ei ehdi juuri nyt paljastaa mitään.

5 ) Axe Handle on a Pole: Curt Hennig vs David Flair.
Sanottakoon heti kärkeen että tämä ottelu jää Hennigin viimeiseksi ennen kuin hän menehtyi helmikuussa 2003. Flair hyökkäsi viime PPV:ssä Curtin kimppuun kirves kourassa. Nyt tämän kirveen kahva roikkuu kehän yläpuolella ja sen ensimmäisenä alas saanut voittaa. Hennig puhuu kehään käveltyään vähän Davidin isästä luodakseen lisäkontekstia tälle matsille. Hennig myös mainitsee kuinka hän hakkasi Brock Lesnarin kesken lentokonematkan, vaikka tuosta ”plane ride from hell” tapauksesta on jo reilu puoli vuotta aikaa. Ric Flairin vanhimmasta pojasta ja hänen tuomisesta TNA:han voisi sanoa monta asiaa, mutta ehkä päällimmäisin huomio on että pulleahko David ei näytä viihtyneen lenkkipolulla viime aikoina. Tämä matsi kestää pari minuuttia ennen kuin Hennig laittaa alkusegmentistä tutun Chris Vaughnin noutamaan salosta riippuvan puukalikan puolestaan. Ja Hennig voittaa? Nyt saatiin jo kunnon russomaisuutta mukaan. Pakostakin Hennigin kohtalo käy mielessä tätä segmenttiä tuijottaessa, mutta muuten tämä on lyhyt ja huvittava sekasotku. Tämmöisten kummallisuuksien takia minä tähän ajanjaksoon halusin perehtyä.

Ai niin, Hennigin TNA theme naurattaa.

Tenay ja West muuten mainitsevat noin kymmenen kertaa että Flair kantaa mukanaan säkkiä, mutta kukaan ei tiedä mitä se sisältää. Tässäpä vasta mysteeri. TNA:n huonoin näyttelijä Goldylocks yrittää selvittää asiaa backstagella ja joutuu tappeluun SEX-ryhmän Desiren kanssa. Tähän catfightiin liittyy myös aiemmin mainittu Athena.

Ensi viikolla Amazing Red haastaa Sonny Siakin X-vyöstä ja Mike Tenay haastattelee Russoa one-on-one. Vähän heikko pohjustus siihen nähden, että nämä viikottaiset PPV:t kuitenkin maksoivat aikoinaan kymmenen dollaria kappaleelta. En tiedä miten hyvä vetonaula on, että Russo lupaa puhua lisää.

6 ) Jeff Jarrett vs Christopher Daniels, Low Ki & Elix Skipper.
Main Event. Jarrett siis ottelee kolme erillistä singles-ottelua Triple X:n jäseniä vastaan. Missään vaiheessa ei kerrota tarviiko Jeffin voittaa vai otteleeko hän kolme kertaa joka tapauksessa. Jarrett on kuulemma puolustanut NWA:n mestaruutta Irlannissa ja Puerto Ricossa viime aikoina ja Tenay ja West ylistävät mikä hieno mies ja mestari hän onkaan. Ensimmäinen vastus on Daniels. Tämä on perushyvä esitys jota näiltä kahdelta voi odottaa. Jeff kuitenkin peittoaa Fallen Angelin viidessä minuutissa. Elix Skipperin tullessa vuoroon BG James liittyy selostustiimiin ja vihjailee että SEX tulee viemään NWA-mestaruuden tänään. Tässähän ei tosiaan ole mestaruus pelissä millään lailla.

Mukaan mahtuu yksi giffin arvoinen botch, kun Elix Skipper tiputtaa itsensä pää edellä mattoon.

Selostamossa BG sanoo että Low Ki voi jo lähteä kotiin samalla kun Skipper vääntää minuutin pituista headlockia. James on hauska mutta hänen äänensä katoaa vähän väliä teknisten ongelmien takia. Samasta syystä Don Westistä kuuluu vain vaimeita ja etäisiä huutoja Tenayn ja BG’n mikkien kautta. Daniels lyö vahingossa Skipperiä ja Jeff selättää tämän selviytyen hädin tuskin viimeiseen vaiheeseen Low Ki’tä vastaan. Jarrettin musiikki soi vahingossa jo tässä välissä. Yleisö kannustaa yllättäen Low Ki’tä, joka lukitsee Jeffin dragon sleeperiin. Tämän matsin viehätys on nähdä Jarrett painimassa omasta tyylistään poikkeavien vastustajien kanssa, ja hänen vastustajansa saavat esitellä liikkeitään ja hallita ottelua. Minulle ei tullut sellaista oloa, että Triple X:ää kohdeltiin kaltoin vaikka he lopulta hävisivätkin. Jarrett saa iskettyä Stroken, mutta Daniels ja Skipper sekaantuvat ja kolmas vaihe päättyy diskaukseen. Ennalta-arvattava lopputulos. Jarrettin selviytymistarina oli sekin nautittava joskin tv-ottelun oloinen koitos.

Hawk ja Animal juoksevat jälleen kehään. Road Warriors vetämässä Low Ki’tä turpiin on juuri sellainen absurdin oloinen näkymä joita haluan nähdä tämän ajan TNA:ssa. Doomsday Device isketään Danielsille, mutta AJ Styles hyökkää Jarrettin kimppuun ja tekee Spiral Tapin keskellä koko kaaosta. Styles poistuu ennen kuin paikalle jälleen kerran saapunut Russo kerkeää halata tätä. Ilmeisesti AJ ei siis ole Russon liittolainen, ainakaan vielä. Samalla kun SEX valmistautuu pistämään Jarrettia pöydästä läpi alan miettiä Bob Armstrongin puheluita. Eikö se mysteerihenkilö jolle hän soitti selviäkään tässä jaksossa?

Teen kuitenkin virheen aliarvioidessani TNA:n sillä jaksossa on yhä kymmenen sekuntia aikaa. Ja se on tarpeeksi vielä yhdelle ensiesiintymiselle, sillä DUSTY RHODES tulee kehään yleisön villiintyessä. Dusty ja Road Warriors saivat selkeästi show’n isoimmat popit. The Dream iskee parit Bionic Elbow’t SEX-miehille, mutta mitään muuta ei kerkeä tapahtua, koska lähetysaika on loppu. Näin päättyy vuoden 2003 ensimmäinen viikottainen PPV.


Loppuarvio: Tässä nähtiin aika lailla kaikki mitä osasin toivoa. Satunnaisia esiintymisiä, russomaista buukkausta (muttei joka matsissa) ja väläyksiä hyvästä painista. Tylsä ei tullut missään vaiheessa eikä oikein huonoja hetkiäkään ollut. Joku muu varmaan tuomitsisi Flairin ja Hennigin ottelun sellaiseksi, mutta se oli hyvin lyhyt. Russon WCW-aikainen filosofia, jonka mukaan kaikkien otteluiden pitää olla maksimissaan muutaman minuutin pituisia, ei päde, vaan matsit saavat tarpeeksi aikaa. Ja ottelut jotka eivät aikaa tarvi saavat vähän aikaa. Mikään tämän jakson matseista ei ollut erityisen upea, mutta ne edistivät tarinoitaan. Paras oli varmaan jompikumpi mestaruusmatseista. Vaikea antaa arvosanoja, kun nämä lähetykset ovat vähän tämmöisiä hybridejä tv-ohjelman ja supercard-shown välillä. Miinuksena täytyy sanoa, että Russon pärstää ei tarvisi nähdä ihan jokaisessa segmentissä. Yllätyin myös Mike Tenayn isosta babyface-roolista Russon vastustajana! Kaikkineen tämä oli hyvä show, muttei miltään osin must-see. Päädyn varmaan katsomaan seuraavan jakson tämän perusteella, jos vaikkapa David Flairin salaperäisen säkin sisältö paljastuu.

Avatar
Los_Pebbels
Main eventer
Viestit: 941
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 15:44
Paikkakunta: Tampereen Manchester

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Los_Pebbels »

Noi ensimmäiset pari vuotta TNA:n historiassa on ainakin itselle ne kaikkein kiinnostavimmat, joten mielenkiinnolla odotan projektin jatkoa.
Aurinkoinen puoli ylöspäin

Enska
Ylläpitäjä
Viestit: 625
Liittynyt: 02 Tammi 2016, 23:19
Paikkakunta: Tampere
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Enska »

Peukkua pystyyn täältäkin. Mielenkiinnolla luen!
IMDb | last.fm | Goodreads

Big Show et Kane, qui es in caelis,
sanctificetur nomen tuum,
adveniat regnum tuum,
fiat voluntas tua,
sicut in caelo, et in terra.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

Kiitos mielenkiinnosta Los Pebbels ja Enska!


Kuva
NWA-TNA PPV #27 | 15.1.2003

Paikkana TNA Asylum Nashvillessä. Selostajina Tenay ja West.

Russon Ask Me Anything-sessio aloittaa tämänkertaisen ohjelman. Tätä feikki shoot-haastattelua mainostettiin viime viikolla etukäteen, joten Russon olisi nyt parempi tykitellä täysillä, että katsojat saavat rahoilleen vastinetta. Russo kertoo ensin, että tv-käsikirjoittajan tehtävä on saada mahdollisimman paljon katsojia keinolla millä hyvänsä. Russo sanoo, että jos Tenay saisi päättää, tämä ohjelma olisi vain kahden tunnin pituinen painimatsi, jota kukaan ei katso. Voi hitto, Russo laukoo tässä klassisen ”if you want lucha libre go to Japan” -heittonsa! Luulin aina tuon lainauksen olevan jostain WCW-aikaisesta haastattelusta. Tenay kysyy tunteeko Russo syyllisyyttä WCW:n konkurssista, mutta Russo väittää hänen pestinsä olleen niin lyhyt ettei sillä ollut merkitystä. David Arquetten tullessa puheeksi Russo selittelee menemään leluvyöstä ja USA Todayn WCW-artikkelista. Kukaan ei katsonut TNA:ta ennen Sports Entertainment Xtremeä, mutta nyt areenalle on niin paljon tunkua että faneja joudutaan kääntämään ovelta pois! Russo lupaa, että jonain päivänä Tenay tulee pussaamaan hänen ISOA persettään kiitokseksi, kun Russo pelastaa painibisneksen.

Tämä kuusiminuuttinen käytettiin siis siihen, että Russo pääsi mukamas vastaamaan kritiikkeihin joita hänelle esitettiin oikeassa elämässä. Seassa oli pari hyvää sutkautusta, mutta vähän rasittavaa kuunneltavaa tämä oli. Samat jutut kuulee yhä jokaisessa Russon haastattelussa.

Ainakin Vince sai kaiken sanottavansa sanottua eikä hänen tarvitse puhua enää tässä ohjelmassa. No ei sentään! Russo saapuu heti uudestaan kehään valittamaan Jeff Jarretista. Taustalla näkyvässä kyltissä lukee ”total nonstop action has officially stopped”. Percy ”Paul Bearer” Pringle III keskeyttää Russon. Percy on tehnyt valintansa ja haluaa liittyä SEXiin, mutta Russo määrääkin jenginsä tämän kimppuun. BG James lyö Dragon Gate rudojen tyyliin Percyä laatikolla ja tämän päästä vuotaa noin litra verta. Jos muistat Flying Elvises -kolmikon TNA:n ensimmäisestä show’sta, tämän ryhmän Jorge Estrada (yhä samassa puvussa) hyppää kehään auttamaan Pringleä. SEX heittää Estradan pöydästä läpi ennen kuin Jeff Jarrett kerkeää jälleen pelastamaan. The Undertaker namedropataan tässä niin monta kertaa, että voisi luulla hänen olevan TNA:n palkkalistoilla.

Hauska, tai hauska ja hauska, asia tässä oli, että Russon tarvitsi oikein ääneen mainita kuinka vihaisia yleisössä ollaan. Katsomo pitää kyllä jotain melua, mutta ei tämä mikään John Cena ECW:n One Night Standissa -reaktio ole. Tässähän herää epäilys että tällä Russo-kaverilla on jotain itsevarmuusongelmia. Sitä paitsi Percyn näennäinen heel-turn ennen turpaansaamista rokotti vähän herran sympatiapisteitä, joten ei ihme jos yleisö oli hämmentynyt.

Amazing Red ei tulekaan haastamaan X-Division mestaruudesta tänään, koska oli All Japan Pro Wrestling -kiertueella ja paluu Japanista viivästyi. Estradan piti korvata hänet, mutta nyt Jorge ei pysty hänkään ottelemaan. Onneksi luvassa on muutakin, kuten Road Warriors illan pääottelussa.

1 ) NWA World Tag Team Championship: James Storm & Chris Harris (c) vs Chris Divine & Quiet Storm (w/ Trinity).
Parikymmentä minuuttia on taas kerennyt vierähtää ennen kuin nähdään ensimmäinen matsi. Tämä tuntuu America’s Most Wantedin näytökseltä ja toimii myös näppärästi siinä tarkoituksessa. Onhan AMW yksi TNA:n muistettavimmista omista luomuksista, jos näin voi sanoa, ja heidän otteissaan on hyvää intensiteettiä. Erityisesti Harris näyttää ulkonäkönsä puolesta oikealta tähdeltä. Yhdellä fanilla on (itsetehty?) pitkähihainen collegepaita, jonka rinnassa lukee ytimekkäästi ”Chris Harris AMW”. Trinity sekaantuu tekemällä Stormille hurricanranan lattialla ja tekee myöhemmin myös kauniin moonsaultin kehän ulkopuolelle. Idea naismanagereista jotka käyvät vastustajien kimppuun fyysisesti oli kai suosittu tähän aikaan. Quiet Storm puolestaan sukeltaa kehän ulkopuolelle hyvin vaarallisen näköisesti ja laskeutuu melkein pää edellä lattialle. Yleisö huutaa ”T-N-A! T-N-A!”. AMW näyttää vakuuttavalta voittaessaan jälleen Death Sentencellä.

Tässä välissä on AJ Styles highlight-video. AJ on viime aikoina hyökkäillyt Jeff Jarrettin kimppuun, koska uskoo että X-divisioonan parhaana urheilijana ansaitsee mahdollisuuden painia myös päämestaruudesta. Videon jälkeen Styles ilmestyy paikalle livenä, kertoakseen kaikille ettei ole kimpassa Russon kanssa. Heel-AJ:n puhetyylissä ja kasvonilmeissä on jotain koomista, mutta ainoastaan hyvällä tavalla. ”Suntan Superman” Ron Killings tulee sanomaan AJ:lle ettei tämä ansaitse mestaruusottelua ennen kuin voittaa hänet, entisen maailmanmestarin.

2 ) AJ Styles vs The Truth.
Killings itse näyttää tykkäävän tuosta ”Suntan Superman” nimestä, mutta hänen nimikyltissä lukee kuitenkin The Truth. AJ Styles on jo vuonna 2003 todella varma ja sulava liikkeissään. Jotenkin hän erottuu muista pelkästään sen vuoksi miten hyvin hän tekee kaiken mitä tekee. Tämä kaksikko ei harmittavasti päässyt painimaan niin hyvää ottelua kuin toivoin, mutta tätä oli ilo katsella sen mitä se kesti. Yksi blue thunder bomb kämmitään erikoisella tavalla, jossa Truth heittää AJ:n, mutta jää itse tämän alle. Lopetus tulee, kun Stylesin entinen manageri Mortimer Plumtree häiritsee tuomaria. Älä huoli jos et tiedä kuka Plumtree on, hän esiintyi TNA:ssa ensimmäisen vuoden aikana eikä ole tehnyt sen lisäksi mitään. Tuomarin katsoessa pois David Flair juoksee kehään säkkinsä kanssa ja lyö Truthin tajuttomaksi. SEX-ryhmään kuuluva Flair antaa näin AJ:lle voiton ja selostajat miettivät voiko tämä olla vain yhteensattumaa. En muuten oikeasti tiedä mitä Flairin säkissä on. Jotain mahtavaa sen täytyy olla sillä mysteeri jatkuu edelleen.

Jeff Jarrett ja Road Warriors ovat backstagella. Jarrett sanoo, että Stylesilla on vielä matkaa ennen kuin voi haastaa NWA:n maailmanmestaruudesta. Animal ja Hawk karjuvat, että Styles on vauva heihin verrattuna ja he aikovat eliminoida Russon ryhmän myöhemmin. Tälläinen raivokas entisajan promo oli oikein virkistävä tässä välissä.

Styles on vieläkin kehäalueella ja uhkaa istua kehässä niin kauan kunnes saa mestaruusottelun. Se ei kuitenkaan sovi Larry Zbyszkolle, koska tässä välissä piti olla hänen haastattelunsa. Myönnän, aika googlata miten se nimi taas kirjoitettiin. Selostajien reaktiosta päätellen tämä on Larryn ensimmäinen TNA-esiintyminen. Tai ainakin ensimmäinen pitkään aikaan. Living Legend sanoo, että Stylesista ei tule ikinä mitään jos hän myy nyt sielunsa Vince Russon kaltaiselle syöpäläiselle. Styles läimäyttää Zbyszkoa naamaan, kun tämä ei suostu uskomaan ettei AJ ole liittoutunut Russon kanssa. Turvamiehet tulevat kaksikon väliin. Totta puhuen en malta odottaa tätä Stylesin ja Zbyszkon välistä ottelua.

Goldylocksin, Athenan ja Desiren rähinä viime viikolla näytetään uudestaan. Athena oli siis yksi TNA:n monista häkeissä tanssivista naisista, mutta juuri hänestä tuli jostain syystä supersuosittu. Minulla ei ole hajuakaan miten näin kävi. Häkkitanssijoita kuvataan yhä segmenttien välissä, mutta mistä kukaan voi edes tietää heidän nimiään? Jokaisen TNA PPV:n yleisö on kuitenkin täynnä Athena-aiheisia kylttejä ja näin hänelle päätettiin antaa rooli itse ohjelmassa.

3 ) Desire (w/ Sonny Siaki) vs April Hunter (w/ Athena).
Desire (ei enää Miss Sex) teki viime viikolla hienon clotheslinen, mutta nyt paljastuu, että hän on siitä huolimatta aivan kädetön kehässä. Lähes jokainen liike mitä hän yrittää tämän minuutin pituisen ottelun aikana epäonnistuu. Dropkick menee puoli metriä ohi maalista. Desire luisuu kerran yläköydeltä alas ennen kuin iskee onnistuneen hurricanranan, jolla hän peittoaa fitness-mallinakin toimineen Hunterin.

Kuten odottaa saattoi, Athena käy Desiren kimppuun. Yleisö ei Athenan kulttisuosiosta huolimatta tunnu innostuvan ennen kuin Desire repii tältä paidan pois. Alusvaatteiden näkeminen saa jälleen aikaan ”T-N-A!”-huudon. Desire yrittää riuhtoa myös Athenan housuja, mutta tämä taistelee tosissaan vastaan sillä alaosan kanssa tapellessa kuluu ihan liian pitkä tovi. Viimein vierestä katsonut Siaki ohjaa Desiren pois ja Athena saa kuin saakin pitää housunsa. Tuo lopun tahaton huumori oli suurin ilon aihe tässä segmentissä.

Goldylocks odottaa parkkipaikalla Dusty Rhodesin saapumista. Rhodesin sijaan pihaan ajaneesta autosta asteleekin ulos maskipäinen Mr. Wrestling IV, joka ei sano mitään. En tiedä onko tämä tarkoituksellista, mutta Goldylocks lähetetään jatkuvasti etsimään skuuppeja ja hän epäonnistuu joka kerta. Tässä pitää myös tietää, että TNA:ssa oli edellisvuonna Mr. Wrestling III hahmo, joka paljastui lopulta Russoksi.

4 ) Mike Sanders vs Jerry Lynn.
Mike Sandersilla oli WCW:ssä paras lempinimi: Above Average. Tässä ottelussa tai sitä edeltäneessä promossa Sanders ei harmi kyllä millään yllä keskitason paremmalle puolelle. Don Westin TNA:n MVP:ksi nimeämä Lynn työskentelee täysillä yrittäessään pitää ottelua kuitenkaan putoamasta keskitason alapuolellekaan. Sanders levittää jatkuvasti käsiään ja huutaa ”heyyyy!”. Jostain syystä tämä tarttuu yleisöön ja hekin alkavat toistaa tätä Sandersin mukana. Mike uskoakseni lopetti painimisen TNA:n jälkeen ja rupesi stand up -koomikoksi ja jotenkin sellainen huonon koomikon vaikutelma hänestä huokuukin.

Tykkäsin ottelun lopetuksesta. Don Harris vetää tuomarin kehästä kaksi kertaa Sandersin ollessa häviämässä. Sanders ei kuitenkaan onnistu käyttämään näitä lisäelämiä hyväkseen vaan Lynn selättää hänet kolmannen kerran ja voittaa. Joskus on hyvä nähdä tälläisiä ratkaisuja joissa toinen osapuoli esitetään selkeästi vahvempana, ilman että matsi on kuitenkaan täysi squash. Tällä välin Dusty Rhodes muuten iskee Harrisia Bionic Elbow’lla kehän ulkopuolella.

Dusty pääsee puhumaan. Tässä promossa ei ole mitään järkeä, jos ei tiedä, että eräässä TNA:n varhaisessa PPV:ssä oli segmentti jossa Puppet the Psycho Dwarf -niminen lyhytkasvuinen henkilö istuu roskapöntössä. Siinä segmentissä implikoidaan, että Puppet meni roskapönttöön jotta voisi masturboida rauhassa. Dusty Rhodes tietää tämän segmentin, sillä hän viittaa ”roskapöntössä runkkaavaan kääpiöön” neljästi tämän promon aikana puhuessaan Russon huonoista ideoista. Jokainen kerta on edellistä hauskempi. Dream sanoo, että viihde on osa painia, mutta ei Vince Russon tyylinen viihde. Sports Entertainment Xtremen johtaja pääsee tietysti itsekin jälleen ääneen. Russo sanoo, että Flair ja Dusty olivat hänen idoleitaan lapsena, mutta mieli muuttui kun hän aloitti itse painibisneksessä. Russo nöyryytti Flairia tarpeeksi WCW:ssä, mutta nyt hän haluaa nöyryyttää Dustya. Tämä johtaa siihen, että molemmat haluavat lisätä itsensä illan pääotteluun, jonka piti olla Triple X vs Jarrett & Road Warriors. Lisäksi jos Russon joukkue voittaa hän haluaa oikeuden valita haastajan jokaiselle mestaruudelle.

5 ) Jason Cross vs David Young.
Nyt vähän huolestuttaa. Young on kuivan oloinen esiintyjä eikä minulla ole viime viikon jälkeenkään mitään uutta sanottavaa Jason Crossista. Jospa selostajat edes kertoisivat jotain näistä kavereista, että olisi edes mahdollisuus välittää. Ei, sen sijaan West sanoo suoraan että tähän otteluun on vaikea keskittyä kun pitää puhua Dustyn ja Russon kohtaamisesta ja Mr. Wrestling nelosesta. NWA:n presidentti Richard Arpin katselee tätä ottelua eturivissä. Bob Armstrong saapuu kertomaan selostajille, että main event on virallisesti muutettu ja Siaki joutuu puolustamaan vyötään tänään Kid Kashia vastaan. BG James tulee riitelemään Bullet Bobin kanssa, mutta tämän ottelun tuomarina toiminut Scott Armstrong menee isänsä ja veljensä väliin. Young voittaa jossain vaiheessa spinebusterilla. Matsin jälkeen turvakaiteen yli hypännyt Konnan hakkaa Youngia ja Crossia kepillä! Paikallinen promoottori ja manageri Bert Prentice kipuaa vihaisena kehään. Poliisit (ei turvamiehet vaan nimenomaan poliisit) vievät Konnanin pois. Huh huh, Russolta loppui selvästi aika kesken tätä ohjelmaa kirjoittaessa. Tässä edistettiin nimittäin neljää juonikuviota yhtä aikaa. Onneksi ne oli ängetty merkityksettömän matsin päälle.

6 ) X-Division Championship: Sonny Siaki (c) (w/ Desire) vs Kid Kash (w/ Trinity).
Voi ei. Kash tuo Trinityn mukanaan, mikä tarkoittaa että Desire joutuu tekemään ja vastaanottamaan lisää painiliikkeitä. Mainitsen taas kuinka Siakin pumphandle driver on villi liike, jota hän ei kummasti käytä finisherinä vaan normaalina liikkeenä. Siakin lopetusliike taas on joku köyhä spinning neckbreaker. Sonny ja Kash pystyisivät selvästi hyväänkin matsin, mutta tässä eivät kerkeä kuin näyttää muutaman hienon liikkeen. Toivottavasti jatkossa nähdään taas pidempiä otteluita niin kuin viime viikolla. Trinitystä ei ollut apua, sillä Siaki voittaa jälleen Desiren ansiosta. Ihme muuten, että Russo pystyi hillitsemään itsensä eikä kukaan naisista voittanut missään vaiheessa X-mestaruutta. Tämä oli kuitenkin yksi hänen suosikkijutuista WCW:ssä, jossa Cruiserweight-vyön voittivat sekä Madusa että Daffney.

Tenay kertoo, että ensi viikosta lähtien TNA PPV:t ovat nähtävissä myös Austraaliassa. Rowdy Roddy Piper kuulemma aikoo näyttäytyä videon välityksellä. Fanit Tenayn takana aloittavat ”Iron Mike” -chantin, joten babyface-push on toiminut! Ensi kerralla on luvassa myös AJ Styles vs Larry Zbyszko ja kaikki mestaruudet ovat pelissä. Kuulostaa hyvältä.

7 ) Eight-Man Tag Team Match: Christopher Daniels, Elix Skipper, Low Ki & Vince Russo vs Animal, Hawk, Dusty Rhodes & Jeff Jarrett.
Russo saa siis voittaessaan päättää haastajat kaikkiin ensi viikon mestaruusmatseihin. Dustyn joukkue saa voitosta hyvän mielen. Jeremy Borash esittelee lätkäkypärää ja hammassuojaa pitävän Russon entisenä WCW:n maailmanmestarina. Heh heh. Animal ja Hawk käyttävät samaa sisääntulomusiikkia, joka annetaan myöhemmin Abyssin käyttöön.

Kaiken rakentelemisen jälkeen tässä on kieltämättä main event -fiilistä. Osallistujalista on itsessään matsin paras asia. Jarrett ja 80-luvun legendat vastaan 2000-luvun indie-sankarit. Ja tietysti Russo, joka piileksii kehän ulkopuolella ja käy välillä tuikkaamassa Jarrettia, mutta muihin hän ei uskalla koskea. Yleisö hurraa taas Low Ki’lle, vaikka kehässä on samaan aikaan Animal. Ki on yllättävän suosittu. Triple X -jäsenet näyttävät mitättömän pieniltä Road Warrior duon riepoteltavina. Animal muun muassa nappaa Low Ki’n kesken springboard-hypyn ja viskaa tämän kanveesiin aivan saatananmoisella sit-out powerbombilla. Kommunikaatio näyttää takkuilevan Hawkin ja Elix Skipperin ollessa kehävuorossa. Vuosi 2003 on lähtenyt Prime Timen osalta epävarmasti käyntiin. NWA-mestari Jarrett saa taas myydä Triple X:lle suurimman osan ajasta, koska hänen joukkueparinsa eivät harrasta sellaista.

Lähetysaika hupenee uhkaavaa vauhtia, kun Dusty vasta pääsee ensi kertaa vuoroon. Russo esittää nousevansa kehään Dustyn kanssa, mutta samalla Mr. Wrestling IV hyökkää rautaketju kiedottua käden ympärille kolkkaamaan Dreamin. Skipper saa voiton Russon raahattua tämän Rhodesin päälle. Aika rivakasti tässäkin edettiin, mutta kaikki mitä halusin nähdä mahtui mukaan. Kuten sanoin, ottelun idea oli tärkeämpi kuin toiminta kehässä. Russon ja Rhodesin läsnäolo oli hyvä lisäelementti.

Mr. Wrestlingin henkilöllisyyttä ei tarvitse arvailla ensi viikkoon asti. Hän riisuu maskinsa ja alta paljastuu Venäjän kauhu Nikita Koloff. Naurattaa, tätä en osannut odottaa. En liioittele, kun sanon että lähetys päättyy sekunteja paljastuksen jälkeen. Toinen peräkkäinen yllätyslopetus sai tämän tuntumaan parodialta viimeviikkoisesta. Yleisö myös reagoi silloin nähdessään Rhodesin, toisin kuin kymmenen vuotta aiemmin eläköityneen Koloffin. Minulla ei ole aavistustakaan mikä Nikitan funktio tulee TNA:ssa olemaan. Mutta hei, sehän selviää ainoastaan katsomalla seuraavan PPV:n.


Loppuarvio: PPV #27 oli yhdellä sanalla kuvailtuna hosuttu. Kehuin vuoden ekan jakson kohdalla matsien pituuksia, sillä odotin juuri tätä vaihtoehtoa. Nyt tuntui ettei matseissa kerennyt tapahtua muuta kuin sisääntulot, sekaantumiset ja lopetus. Poikkeuksena tag-mestaruusottelu ja pääottelu, joka oli tällä kertaa paras matsi. Kaikki naisten osiosta X-divisioonan mestaruusotteluun oli enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Russoilua, ja itse Russoa, tässä saatiin sitten yllin kyllin. Voin vain kuvitella miten miehen mielessä pyörii tarinaideat 24/7 ja ne on kaikki saatava viikon ohjelmaan, vaikka käytettävissä on vain kaksi tuntia. Satunnaisia esiintymisiä riitti, ja ne olivatkin toinen toistaan satunnaisempia. Kaikkiaan tämä oli kuitenkin tylsempi kuin vuoden aloittanut show.

Loppuun yksi sivuhuomio. Vuonna 2002 oli yksi spesiaali, jota ei numeroitu niin kuin TNA:n muita PPV-tapahtumia. Joten esimerkiksi tämä PPV #27 on järjestyksessään 28. tapahtuma. Sekavaa, kun joillain sivuilla käytetään tuota ”oikeaa” numerointia.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

222222:n (onnittelut maailman vaikeimmasta nimimerkistä :D) kehuista kiitokset ja iso peukku pystyyn tälle vuoden 2003 TNA-projektille! Jostain WrestlingAlertin syövereistä löytyy omatkin mietteeni kaikista tuon aikakauden viikottais-ppv:eistä, jos kiinnostaa vertailla :) Hyvältä vaikuttaa tämä! Tuohon aikaan TNA oli todellakin, noh, sitä itseään.

Siirrytäänpä omassa projektissani sitten vuoteen 1992.

Kuva
ROYAL RUMBLE 1992

Tervetuloa vuoteen 1992! Uuden vuoden tänäkin vuonna ppv-tarjonnan osalta avaa WWF Royal Rumble -tapahtumallaan. Kyseessä oli historian viides Royal Rumble, ja neljäs kerta, kun se lähetettiin ppv:nä. Neljän aikaisemman Royal Rumble -tapahtuman pääotteluna nähdyt Royal Rumble -ottelut olivat olleet siinä mielessä historiallisesti varsin vähämerkityksisiä, että niissä ei ollut minkäänlaista panosta. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin toisin, kun WWF:n päämestaruuskuvioissa oli tapahtunut merkittäviä käänteitä ja Rumble-ottelun panoksena oli koko firman päämestaruus. Palataan tähän kuitenkin itse ottelun kohdalla.

Muuten WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään kovin merkittävää sitten vuoden 1991 lopun. Steroidikohu WWF:n ympärillä jatkui edelleen, ja viikko viikolta tilanne näytti pahemmalta muun muassa Vince McMahonin ja WWF:n ykköstähden Hulk Hoganin kannalta. Kaikkien todisteiden valossa alkoi olla aivan selvää, että Vince ja Hogan olivat valehdelleen silmät ja korvat täyteen siitä, miten WWF:ssä oli käytetty steroideja ja miten Hogan itse oli niitä käyttänyt. Toistaiseksi WWF yritti kuitenkin pinnistellä kohun yläpuolella ja vakuuttaa, että "uudet testaukset" karsisivat tällaiset väärinkäytökset pois.

Royal Rumblen selostajina toimivat Gorilla Monsoon ja Bobby Heenan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund, Sean Mooney ja Lord Alfred Hayes.

Kuva Kuva
Orient Express w/ Mr. Fuji vs. New Foundation (Owen Hart & Jim Neidhart)
Illan ensimmäinen ottelu oli siinä mielessä erikoinen, että kehässä oli neljä nimeä, joita ei olisi etukäteen kuvitellut siellä näkevänsä. Kato ja Tanaka, eli Orient Express, eivät olleet esiintyneet merkittävissä määrin viime aikoina WWF:ssä, eikä heitä ollut nähty ppv:ssä sitten viime vuoden Royal Rumblen. Nyt he tekivät kuitenkin (viimeiseksi jääneen) WWF-ppv-esiintymisensä tässä Rumblessa: Tanaka lähti kuukautta myöhemmin WWF:stä, eikä Katokaan (eli Paul Diamond) viihtynyt WWF:ssä enää kovin kauaa. Vastaansa Orient Express sai puolestaan uuden joukkueen, eli New Foundationin. Se oli siis WWF:n yritys hyödyntää uudestaan Hart Foundation -fiilistä pistämällä Jim Neidhart yhteen Bret Hartin veljen Owen Hartin kanssa. Tämä oli siinä mielessä yllätys, että WWF oli jo vetänyt Neidhartin pois painimasta loppuvuodesta 1991 tekemällä hänestä color commentatorin. Neidhart palautettiin kuitenkin takaisin painikehiin, kun Owen Hart teki vuosien 1991-1992 vaihteessa sopimuksen WWF:n kanssa. Owenhan oli paininut WWF:ssä jo vuosina 1988-1989 supersankari-gimmickillä ja Blue Blazer -nimellä, minkä jälkeen Owen oli muun muassa paininut Kanadassa ja Meksikossa. Myös WCW oli yrittänyt saada tehtyä sopimuksen lupaavan nuoren kanadalaispainijan kanssa, mutta lopulta Owen valitsi kuitenkin WWF:n. Paluunsa jälkeen Owenia ei enää pistetty Blue Blazer -hahmoon, vaan hän sai nyt painia omalla nimellään ja yrittää Neidhartin kanssa uusia Hart Foundationin vanhan menestyksen. Jostain syystä Owen ja Neidhart eivät kuitenkaan saaneet samoja cooleja Hart Foundation -asuja, vaan heidät pistettiin painimaan kummallisilta, lähinnä pyjamoilta näyttävissä asuissa. Lopulta koko New Foundationin lento jäi lyhyeksi, ja tämä oli itse asiassa ainut kerta, kun joukkue esiintyi ppv:ssä.

Ei ole varmasti millään tavalla sattumaa, että WWF avasi toista vuotta peräkkäin Royal Rumblen kahden taidokkaan joukkueen pitkällä kohtaamisella. Sattumaa ei varmasti ole myöskään se, että Orient Express oli mukana näissä molemmissa otteluissa. Vuoden Royal Rumble 1991 aloitettiin siis Orient Expressin ja The Rockersin kohtaamisella, mikä olikin yksi koko vuoden parhaista ppv-matseista. Nyt Rockers on hajonnut, mutta Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn tilalle astuivat Jim Neidhart ja WWF-paluunsa tekevä Owen Hart. Ja jumalauta missä iskussa Owen Hart oikein oli tässä ottelussa! Owen liikkui upeasti, väläytti sellaisia high flying -liikkeitä ettei vastaavia ole tämän ajan WWF:ssä totuttu näkemään ollenkaan ja siihen päälle vielä myi Orient Expressin pitkän hallintaosuuden ajan kaikki liikkeet upeasti. Toki siis myös Kato ja Tanaka tekivät erinomaista työtä, ja kunniaa on annettava myös Neidhartille, joka jälleen uuden ja taidokkaan joukkueparin löytämisen jälkeen tuntui olevan kovassa iskussa. Neidhart hoiti tässä juuri sen tarvittavan brawlaamisen ja power-osuuden, joka toi sopivaa balanssia Owenin huikeille high flying -liikkeille. Ai helkkari, ei voi kuin ihastella tuota Hartin työskentelyä tässä ottelussa. Kun vielä ottelu oli kokonaisuudessaan mukavan pitkä ja loistavasti rakennettu, kyllä tässä ollaan huippuottelun äärellä.
**** (17:18)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Mountie (c) w/ Jimmy Hart vs. Roddy Piper - WWF Intercontinental Championship
Sitten oli vuorossa illan ainut singles-ottelu, jolla olikin varsin erikoinen taustatarina. Vielä muutama päivä ennen Royal Rumblea IC-mestaruus oli nimittäin Bret Hartin omistuksessa, kunnes Hart joutui puolustamaan vyötään pitkäaikaista vihamiestään The Mountieta vastaan house show -tapahtumassa Springfieldissä. Ottelun alkaessa Hart ei ollut painikuntoinen, sillä hänellä oli lähes 40 asteen kuume. Hart ei silti suostunut jättämään ottelua välistä, vaan nousi kehään ja joutui Mountien selättämäksi. Näin Mountiesta tuli ensimmäistä kertaa urallaan IC-mestari, ja ottelun jälkeen hän yritti juhlistaa voittoaan pieksemällä kipeän Hartin lopullisesti. Tätä ei Hartin hyvä ystävä Roddy Piper sallinut, vaan hän ryntäsi kehään ja pelasti Hartin. Ovela Mountie tosin onnistui lopulta hakkaamaan myös Piperin, mutta sen ansiosta Mountie pakotettiin puolustamaan juuri voittamaansa vyötä Rumblessa Piperia vastaan. Tämä on siis tältä osin selvä, mutta miksi siis Hart hävisi vyönsä house show'ssa juuri ennen Rumblea eikä esiintynyt ppv:ssä ollenkaan? Joidenkin mukaan Hart oli oikeasti kovassa kuumeessa, mutta yleisen näkemyksen mukaan tuo selitys on pelkkää kayfabe-paskaa. Sen sijaan dirt sheetit väittävät, että Bret Hart neuvotteli näihin aikoihin WCW:n kanssa rahakkaasta diilistä, koska hänen WWF-sopimuksensa oli päättymäisillään. WCW olisi halunnut Hartin loikkaavan WCW:hen IC-mestaruus mukanaan, kuten Flair oli tehnyt toisinpäin viime vuonna (oh, the irony). Vince oli kuitenkin perillä tilanteesta, ja pakotti Hartin jobbaamaan vyönsä ennen sopimuksen päättymistä. Lopulta Hart ja WWF päätyivät yksimielisyyteen uudesta sopimuksesta, eikä Hart vaihtanut firmaa vielä vuosiin. Joidenkin väitteiden mukaan tosin tämäkään tarina ei pidä paikkaansa, vaaan Vince yksinkertaisesti vain halusi jobbauttaa vyön Mountielle, jotta hän voisi hävitä sen eteenpäin ja jotta Vince saisi haluamansa IC-mestaruusottelun WrestleManiaan. Mikä on lopullinen totuus, ei selviä ehkä koskaan.

Tämän ottelun kiistaton vahvuus oli mahtava tunnelma: yleisö oli aivan pähkinöinä, kun Roddy Piper asteli ottelemaan Intercontinental-mestaruudesta, ja Piper-chantit jatkuivat käytännössä koko ottelun ajan. Itse matsi oli varsin tiivis, noin viisi minuuttia kestänyt mäiskintä, eikä siinä sen takia ehtinyt tapahtua mitään tajunnanräjäyttävää tai todella ihmeellistä. Piper ja Mountie painivat kuitenkin kaikin puolin ihan kelvollisen matsin niistä lähtökohdista, mitä heille oli annettu, ja kun tähän yhtälöön lisätään tosiaan loistavasti mukana ollut yleisö, kyllä tämä koitos oli sentään sellaisen kivan tv-ottelutasoinen matsi, vaikkei sen enempää. Hoiti tehtävänsä oikein hyvin.
** (5:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Beverly Brothers w/ The Genius vs. Bushwhackers w/ Jamison
Sivistyneistöä edustava Beverly Brothers ja uusiseelantilainen junttikaksikko Bushwhackers olivat ilmeisesti feudanneet jo pidemmän aikaa keskenään, ja nyt meitä katsojia hemmoteltiin näiden joukkueiden 2 on 2 -kohtaamisella ihan ppv-tasolla. Jippii. Beverly-veljesten managerina toimi siis jälleen managerointitehtäviin palannut The Genius. Bushwhackersien ringsidellä puolestaan tässä ppv:ssä täyttä älykääpiötä esittävä "Jamison"-niminen hahmo. Oikeasti Jamison oli John DiGiacomo -nimisen koomikon esittämä persoona, jonka tarkoitus oli ilmeisesti jollain tavalla olla räkää syövänä, kaikin puolin iljettävänä ja älyllisesti täysin vajaana hahmona parodia WWF:n faneista. Heh heh. Jamison oli esiintynyt ensimmäisen kerran WWF:ssä jo vuonna 1989, vähän säännöllisemmin vuonna 1991, ja nyt hän pääsi ppv:henkin. Tämän jälkeen häntä ei tosin WWF:ssä enää nähty.

Aika totaalisen turha ottelu, josta aivan liian osa käytettiin väsyneeseen "hassutteluun", Bushwhackersien hölmöilyyn ja Bushwhackersien "managerin" Jamisonin älyttömyyksiin kehänlaidalla. Toisaalta se ei ole sinänsä mitenkään yllättävä ratkaisu, koska Bushwhackersien kehätaidot ainakin tällä WWF-runilla ovat olleet aika lailla nollan tuntumassa, joten mitään kunnollista ottelua heiltä oli turha edes ottaa. Beverly Brothers oli kyllä ihan siedettävä joukkue, mutta auttamattoman tylsä, eivätkä hekään koskaan nousseet sellaiselle tasolle, että voisivat kantaa toisia painijoita erityisen hyviin suorituksiin. Niinpä tämä liian pitkäksi venytetty ottelu koostui lähinnä Bushwhackersien väkinäisestä hölmöilystä ja Beverly Brothersien epätoivoisesta yrittämisestä. Sen verran hyvin Beverlyt sentään yrittivät kantaa tätä ottelua, että tämä juuri ja juuri välttää puhtaasti huono arvosanan. Silti varsin kehno suoritus näiltä joukkueilta.
*½ (14:56)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Legion of Doom (c) vs. Natural Disasters w/ Jimmy Hart - WWF Tag Team Championship
Legion of Doomin ja Natural Disastersin feudi WWF:n joukkuemestaruuksista oli jatkunut oikeastaan SummerSlamista lähtien, ja nyt näiden jättiläisjoukkueiden vihanpidon oli vihdoin tarkoitus huipentua tähän otteluun, jossa oli panoksena Animalin ja Hawkin hallussa olevat mestaruusvyöt. Tämän kummempaa sanottavaa en keksi tästä ottelusta, koska koko LOD:n ja Natural Disastersin feud oli ollut varsin yhdentekevä.

Annan tälle ottelulle loppujen lopuksi saman arvosanan kuin äskeiselle koitokselle, mutta tämä oli silti edes vähän positiivisempi yllätys kuin äskeinen. Olin tosin varautunut äskeisen ottelun jälkeen jo etukäteen siihen, että tämä neljän korston rymistely jatkaa ihan yhtä epätoivoisella linjalla kuin äskeinen ottelu, ja siksi tämä nelikko onnistui yllättämään edes hitusen positiivisesti. Toki mitään kummoista ei tässäkään ottelussa nähty, mutta Animal ja Hawk hoitivat oman hommansa ihan hyvin, ja Natural Disasterskaan ei ollut ihan kamala. Earthquake väläytti jopa todella hämmentävän Dropkickin. Harmi vain, että ensimmäisten hyvien minuuttien jälkeen ottelu taantui lähinnä Bearhug-tyyppiseksi halailuksi, sen jälkeen joukkuet siirtyivät kehän ulkopuolelle sekoilemaan, ja sitten ottelu loppuikin kuin seinään. Loppupuolen tylsyyden ja surkean lopetuksen takia arvosana laskee siis puolikkaan, vaikka muuten tämä olisi voinut yltää edes sille tv-ottelutasolle.
*½ (9:24)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WWF Championship
Participants: British Bulldog, Ted DiBiase, Ric Flair, Jerry Sags, Haku, Shawn Michaels, El Matador, The Barbarian, Texas Tornado, Repo Man, Greg Valentine, Nikolai Volkoff, Big Bossman, Hercules, Roddy Piper, Jake Roberts, Jim Duggan, Irwin R. Schyster, Jimmy Snuka, The Undertaker, Randy Savage, The Berzerker, Virgil, Col. Mustafa, Rick Martel, Hulk Hogan, Skinner, Sgt. Slaughter, Sid Justice, The Warlord
No niin, tässä sitä sitten oltiin. 30 miestä kamppaili historian ensimmäisen kerran WWF:n päämestaruudesta yhdessä ja samassa ottelussa. Miten tähän oli siis päästy? Kaikki alkoi Survivor Seriesistä, jossa The Undertaker voitti WWF-mestaruuden Hulk Hoganilta, kun Ric Flair sekaantui otteluun ja auttoi Undertakerin voittoon. Vajaata viikkoa myöhemmin järjestettiin uusintaottelu This Tuesday In Texas -tapahtumassa, ja WWF:n presidentti Jack Tunney saapui seuraamaan tuota ottelua ringsidelle. Ottelu päättyi kuitenkin totaaliseen kaaokseen, kun Ric Flair ja Paul Bearer sotkeentuivat otteluun. Lopussa Bearer heitti vahingossa tuhkat Undertakerin naamalle, ja Hogan selätti hänet tuon ansiosta. Jack Tunney oli kuitenkin nähnyt kaiken, ja niinpä hän päätti riistää vyön Hoganilta ja vakatoida sen. Tunneyn mukaan päämestaruuden ympärillä oli nyt sellainen kaaos ja sekamelska, etteivät sen enempää Undertakerin kuin Hoganinkaan mestaruusvoitot olleet hyväksyttäviä. Niinpä uusi WWF-mestari ratkaistaisiin Royal Rumble -ottelussa, johon osallistuisivat kaikki WWF:n kovimmat nimet. Hoganin ja Undertakerin ainut etu ottelussa olisi se, että heidän aloitusnumeronsa arvottaisiin numeroiden 20-30 väliltä.

Sitten yksittäisiä painijoita koskevat huomiot: Haku oli esiintynyt WWF:n ppv:ssä viimeksi WrestleMania VII:ssä, ja SummerSlamin jälkeen häntä ei ollut nähty firmassa ollenkaan. Nyt Haku teki yhden illan paluunsa, mutta samalla se jäi hänen viimeiseksi WWF-ppv-esiintymisekseen vuosiin, koska pian Rumblen jälkeen Haku lähti WWF:stä. Shawn Michaels oli tehnyt juuri ennen Royal Rumble yhden koko painihistorian legendaarisimmista heel-turneista kääntymällä lopullisesti Rockers-pariaan Marty Jannettya vastaan heittämällä hänet ikkunasta läpi Brutus Beefcaken Barber Shop -talk show'ssa. Tuo oli myös siihen, että Jannettya ei nähty tässä ottelussa (ja itse asiassa Jannettya ei nähty pitkään aikaan WWF:ssä, koska hän sai pian Rumblen jälkeen potkut hyökättyään poliisin kimppuun). Entisen joukkueparinsa Hakun tavoin myöskään The Barbarian ei ollut esiintynyt ppv:ssä sitten WrestleManian. Barbarian oli tosin paininut kyllä koko vuoden 1991 midcardissa, mutta varsin merkityksettömissä kuvioissa. Hänellekin tämä ottelu jäi viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi, koska helmikuussa 1992 Barbarian jätti WWF:n. Myös Texas Tornado teki tässä uransa viimeisen ppv-esiintymisen. Päihdeongelmaisen Kerry Von Erichin tarina on toki poikkeuksellisen traaginen, koska lähdettyään WWF:stä kesällä 1992 Von Erich yritti vielä painiuraa kotiseudullaan Dallasissa, kunnes hän ampui itsensä helmikuussa 1993. Niin ikään Greg Valentine teki tässä viimeisen WWF-ppv-esiintymisensä. "The Hammer" oli paininut singles-ottelun vielä SummerSlamissa, mutta hänen tähtensä oli ollut kovaa vauhtia laskeva, ja pian Rumblen jälkeen Valentine jätti WWF:n. Nikolai Volkoff puolestaan teki tässä ottelussa yhden illan paluunsa WWF:ään, sillä hänet oli viimeksi nähty WWF:ssä vuoden 1990 Survivor Seriesissä. Aktiivipainijaksi Volkoff ei kuitenkaan enää palannut, ja WWF:n kehässä hänet nähtäisiin seuraavan kerran vuonna 1994. Ja poistuvien painijoiden lista sen kuin jatkuu, kun myös Hercules, Jimmy Snuka, Col. Mustafa ja The Warlord kukin lähtivät WWF:stä pian tämän ppv:n jälkeen. Rick Martel sen sijaan teki tässä kunnollisen paluunsa. Martel oli ollut poissa WWF:stä painimassa Japanissa käytännössä viime vuoden WrestleManiasta lähtien, mutta nyt hän teki comebackinsa samalla tutulla Model-gimmickillä. Samoin paluunsa teki Sid Justice, joka oli loukkaantunut vain pari kuukautta WWF-debyyttinsä jälkeen, ja tämä hänen comeback-esiintymisensä oli samalla Justicen ensimmäinen WWF-ppv-ottelu.

Tämä on tosiaan SE klassikko-Rumble, jota monet kehyvät viiden tähden otteluksi ja muutenkin parhaaksi Rumble-otteluksi ikinä. Tältä osin minun oltava eri mieltä, koska minun kirjoissani ainakin vuoden 2004 Rumble, ehkä myös vuoden 2001 Rumble menevät tämän edelle. En myöskään allekirjoita väitettä siitä, että tämä olisi ollut täydellinen viiden tähden ottelu, vaikka tämä ehdottomasti onkin yksi vuoden 1992 kovimmista otteluista. Tässä on nimittäin pirusti hyvää: vihdoin Rumble on täynnä kiinnostavia nimiä, joista vieläpä oikeasti ne lahjakkaimmat (Ric Flair, Shawn Michaels, Roddy Piper, Randy Savage, Jake Roberts) saavat eniten huomiota ja eniten aikaa. Klassikon tästä ottelusta tekee kuitenkin upea tarina, jonkalaista ei kovin monessa Rumble-historian ottelussa ole. Nykypäivänä Rumblet on kyllä yritetty täyttää jollain yksittäisillä hassuilla kohdilla, mutta sellainen kokonaistarina uupuu täysin. Tässä nimenomaan oli pirun hienosti rakenneltu kokonaistarina, ja kaikki ottelun osanottajat halusivat oikeasti voittaa tämän matsin palavasti. Eikä se ole ihme, olihan panoksena WWF-mestaruus. Ja sitten on tietenkin vielä Ric Flairin upea yksilösuoritus, joka on Hänen-Joka-Jääköön-Nimeämättä suorituksen ohella koko Rumble-historian paras. Näistä syistä tämä on siis upea ottelu - muttei silti täydellinen. Tälläkin matsilla on nimittäin heikkoutensa. Erityisesti loppupuolella kehä täyttyy vähän turhan pahasti brawlereista, meno meinaa hyytyä ja tylsiä hetkiä tulee vähän liikaa. Se on kuitenkin vain pikkuvika, joka voidaan aika kevyellä olankohautuksella ohittaa.
****½ (62:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Owen Hart
* Roddy Piper

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Klassikko-Rumble, mahtava opener, roolinsa toimittanut IC-mestaruusottelu... ja kaksi totaalisen turhaa joukkueottelua. Jos IC-mestaruusottelu ei olisi ollut tällainen poikkeustapaus, jossa kaksi tähteä on itse asiassa ihan hyvä suoritus, olisi tästä Rumblesta jäänyt Rumblen ohella hyvin ohuesti mitään käteen. Silloin olisin luultavasti kallistunut kokonaisarviossani Ok:n puolelle, mutta nyt annan kuitenkin arvosanaksi Hyvän, sillä onhan tässä tosiaan klassikko-Rumblen lisäksi myös huippuopener ja kiva välipalaottelu IC-mestaruusmatsin muodossa.

1. WWF Royal Rumble - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Ennen kuin aloitan seuraavan arvion, tässä välissä on mainittava yksi vuoden 1992 ppv, jota en ikävä kyllä pysty arvioimaan tässä projektissa. Veikkaan, että se ei olisi kyllä kiinnostanutkaan kovin monia (lue: luultavasti ketään), mutta tahdon sen silti tässä tiivisti mainita, koska ideani on ollut arvioida KAIKKI Yhdysvalloissa lähetetyt ppv:t tai amerikkalaisten mainstream-promootioiden ppv-tapahtumat, ja nyt tätä kyseistä ppv:tä en pysty arvostelemaan, koska en yksinkertaisesti saa siitä mistään käsiini kuin pari ottelua.

Kyseinen ppv on LPWA-promootion Super Ladies Showdown 1992. Kuten tapahtuman nimi kertoo, LPWA (Ladies Professional Wrestling Association) oli kokonaan naispainiin keskittynyt promootio, eikä se ollut suinkaan ainut vastaava näihin aikoihin USA:ssa. Promoottori David McLane oli perustanut vuonna 1986 Gorgeous Ladies of Wrestling -nimisen promootion (GLOW), joka tarjosi hyvin sports entertainment -tyylistä ja viihdepainottunutta naispainia. GLOW nautti kulttisuosiosta, mutta yhtään ppv:tä se ei järjestänyt ennen kuin toiminta loppui vuonna 1990 (GLOW'sta tehtiin tänä vuonna loistava Netflix-sarja, katsokaa jos ette ole vielä katsoneet!). GLOW:n perustaja McLane itse jätti promootion jo vuonna 1987 ja perusti sille kilpailijan Powerful Women of Wrestling (POWW), mutta senkin toiminta loppui 1990-luvun alussa. Myöskään POWW ei koskaan järjestänyt ppv:tä, mutta POWW:n mestaruusottelu käytiin AWA:n SuperClash III -tapahtumassa, koska POWW ja AWA tekivät tuolloin yhteistyötä.

POWW ja GLOW olivat kuitenkin enemmän viihdetyylisiä naispainipromootioita, joten niinpä vuonna 1989 promoottori Tor Berg perusti perinteisempään naispainiin keskittyneen promootion LPWA:n. Sekin nautti omasta kulttisuosiostaan, ja moni aikakauden tunnettu naispainija (Wendi Richter, Madusa, Rockin' Robin, Judy Martin, Leilani Kai, Tina Moretti) paini siellä. Vuoteen 1992 tullessa LPWA oli kuitenkin ajautunut todella pahoihin taloudelliseen ongelmiin, käytännössä konkurssin partaalle. Tämä helmikuussa 1992 järjestetty ppv-lähetys oli LPWA:n viimeinen yritys bisneksen pelastamiseksi, mutta koko ppv oli taloudellinen katastrofi ja johti lopullisesti LPWA:n tuhoon. LPWA:n kanssa samoihin aikoihin toimintansa lopetti myös toinen amerikkalainen vakavampaan naispainiin keskittynyt promootio Wild Women of Wrestling (WWOW). Hetken näytti jo siltä, ettei USA:han jäisi yhtään naispainiin keskittynyttä promootiota, mutta sitten alkunsa sai Professional Girl Wrestling Association (PGWA), joka toimi koko 1990-luvun lopun käytännössä ainoana naispainipromootiona. Se ei kuitenkaan koskaan järjestänyt yhtään ppv:tä. Tässä siis kaikessa lyhykäisyydessään oikeastaan läpikäytynä koko amerikkalaisen naispainipromootioiden historia 1990-luvun loppuun saakka - myöhemmän historian olenkin jo aikoinaan käynyt läpi muun muassa Women of Wrestling -tapahtuman arviossa.

Itse LPWA:n ppv:stä löytyy netistä tosiaan vain opener ja Main Event. Main Eventissä Lady X (tunnettu myös nimillä Peggy Lee Leather ja Thug) puolusti mestaruuttaan Terri Powersia vastaan. Powers oli tässä vaiheessa uraansa täysin vihreä naispainija, joka esiintyisi 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa WWF:ssä Torina. Tuo ottelu oli ainakin aikamoista kuraa, ja sen perusteella en ole erityisen pettynyt, että tämä tapahtuma jää minulta tarkemmin arvioimatta.

Ja sitten siirrytään WCW:hen.

Kuva
SUPERBRAWL II

Tervetuloa vuoteen 1992 myös WCW:n osalta! Siinä missä WWF:ssä ei ollut tapahtunut mitään merkittävää vuodenvaihteen aikoihin, WCW:ssä oli nähty iso muutos Starrcaden jälkeen. Kuten olin jo vuoden 1991 arvioissa kertonut, WCW:n tilanne oli jatkanut katastrofaalista heikkenemistään suurimman osan vuodesta 1991, ja koko firman ykköstähden Ric Flairin menettäminen WWF:ään oli monien silmissä viimeinen naula toimitusjohtaja Jim Herdin arkkuun. Käytännössä aivan puhdas painiummikko Herd oli toiminut WCW:n ylipäällikkönä vuodesta 1989 lähtien, mutta vuoden 1991 lopussa alkoi olla selvää, että Herd ei saisi jatkaa enää työssään, kun hänen sopimuksensa katkeaisi vuodenvaihteessa. Ja niinpä vuoden 1992 alussa Herd pistettiin vihdoin pihalle. WCW oli etsinyt kuumeisesti uutta korvaavaa nimeä, ja monia painimaailman vaikuttajia (muun muassa Jim Crockett ja Jim Cornette) oli pyöritelty spekulaatioissa, mutta toistaiseksi WCW ei ollut löytänyt ketään sopivaa. Niinpä väliaikaiseksi toimitusjohtajaksi oli nimetty liikemies Kip Allen Frey, jolla oli - jos mahdollista - vielä vähemmän painitietämystä kuin Jim Herdillä. Pääbuukkaja Dusty Rhodes sen sijaan sai jatkaa edelleen työssään, koska hänen sopimustaan oli yhä jäljellä, vaikka Dustynkaan työnjälkeen ei ollut oltu erityisen tyytyväisiä.

Toisaalta WCW:n tunnustukseksi oli sanottava se, että aivan vuoden 1991 lopussa WCW oli saanut vihdoin ja viimein käännettyä suuntaansa edes hieman parempaan. Firma oli toipunut Flairin menetyksestä ja alkanut löytää buukkauksellaan uuden suunnan, josta myös fanit pitivät, sillä WCW:n ohjelmien katsojaluvut olivat pitkästä aikaa lievässä nousussa. Myös uusia tähtiä alettiin luoda, kun esimerkiksi Paul E. Dangerouslyn johtama heel-stable Dangerous Alliance nousi nopeasti fanien ykkösinhokkiporukaksi, ja face-puolella muun muassa paluunsa tehnyt Ricky Steamboat oli noussut arvoon arvaamattomaan. Tämä uusi hyvä suuntaus jatkui myös vuoden 1992 alussa, ja SuperBrawlin koittaessa WCW:llä olikin paperilla kasassa yksi kovimmista korteista vuosikausiin. Ei silti hyvää ilman jotain huonoa: SuperBrawlin koittaessa oli jo selvää, että WCW oli jälleen menettämässä yhden suurimmista tähdistään, joka olisi loikkaamassa minnepä muuallekaan kuin Vince McMahonin palkkalistoille. Tästä myöhemmin arviossa lisää.

Ja sitten show'n selostajiin, jotka olivat Jim Ross ja... JESSE VENTURA. Kyllä, WCW oli onnistunut tuomaan pari vuotta sitten painibisneksen hylänneen Jesse "The Body" Venturan takaisin! Ventura teki itse asiassa ensiesiintymisensä WCW:ssä jo tammikuun Clash of the Champions -tapahtumassa, mutta nyt hän nousi selostamaan ppv:tä ensimmäistä kertaa sitten WrestleMania VI:n. Hauskana yksityiskohtana pitää mainita, että ennen openeria Rossin ja Venturan kehässä käymässä promossa Ventura ehdotti, että Ross pistäisi "stetsonin päähänsä" ja "alkaisi kutsua itseään JR:ksi", koska Ross näytti Venturan mielestä ihan Dallasin JR:ltä. Jälleen kerran osoitus Venturan nerokkuudesta. Tätä ennen kukaan ei ollut tosiaan kutsunut Rossia JR:ksi. Selostajaparina Ross ja Ventura eivät sopineet välttämättä parhaalla tavalla yhteen, mutta kyllä "The Bodyn" juttuja oli silti ihan mahtavaa kuunnella taas vaihteeksi. Ventura muun muassa piilovittuili Vince McMahonille koko show'n ajan muun muassa julistamalla, kuinka "kehonrakennuksessa ei pyöri ollenkaan rahaa" (Vince oli perustanut vuonna 1991 kehonrakennuspromootio WBF:n, josta tuli järisyttävä taloudellinen floppi). Eric Bischoff ja Tony Schiavone toimivat show'ssa eräänlaisina "välikommentaattoreina": he istuivat katsomossa ja kommentoivat sieltä tapahtumia aina otteluiden välissä. Backstage-haastattelijana toimi Missy Hyatt.

Kuva Kuva
Jushin Thunder Liger (c) vs. Flyin' Brian - WCW Light Heavyweight Championship
NJPW:ssä normaalisti painiva japanilainen light heavyweight -painin nuori legenda Jushin Thunder Liger oli saapunut WCW:hen loppuvuodesta 1991 WCW:n ja NJPW:n välisen yhteistyön ansiosta. Pian WCW-debyyttinsä jälkeen Liger oli noussut haastamaan WCW:n Light Heavyweight -mestarin Flyin' Brianin tuosta mestaruudesta, ja joulupäivänä järjestetyssä show'ssa Liger voitti mestaruuden Brianilta. Tuosta Brianin ja Ligerin mestaruusottelusta tuli painifanien keskuudessa kiistaton klassikko, ja edes WCW ei ollut niin tyhmä, etteivätkö he olisi hyödyntäneet näiden kahden mahtavia kemioita pistämällä heidät kunnon pitkäaikaiseen taistoon Light Heavyweight -mestaruudesta. Flyin' Brian oli siis janonnut joulusta lähtien mahdollisuutta voittaa mestaruutensa takaisin japanilaiselta Ligeriltä, ja nyt SuperBrawl II:ssä hän pääsi vihdoin haastamaan Ligerin mestaruudesta 1 on 1 -ottelussa. Yleisö oli toki yhdysvaltalaisen Brianin puolella, mutta molemmat olivat tässä kuviossa puhtaita faceja.

Huh huh, mitäpä tähän voi oikein sanoa. Ei tämä nyt täydellinen viiden tähden ottelut ollut (se olisi vaatinut vielä vähän enemmän aikaa, vähän enemmän rakentelua ja vähän enemmän tarinaa), mutta kyllä tässä on sellainen ottelu, että vuosien 1996-1998 WCW:n "Cruiserweight-divisioonan kulta-ajankin" otteluista vain äärimmäisen harva yltää vastaavaan tasoon. Flyin' Brian oli ihan oikeasti näihin aikoihin yksi koko Pohjois-Amerikan lahjakkaimmista painijoista, ja Jushin Thunder Liger on... no, Jushin Thunder Liger. Kun näille kahdelle sitten annetaan noin 20 minuuttia aikaa vetää ottelu, joka alkaa sopivan rauhallisella rakentelulla ja parilla nätillä spotilla, etenee siitä upeasti hoidettuun tekniikkapainiin ja tyylikkäisiin Suplexeihin ja yltyy vihdoin hillittömäksi high flying -menoksi, niin paha on keksiä hirveästi mitään moitittavaa. MOTYC, heittämällä - ja yksi koko painihistorian parhaista ppv-openereista.
****½ (17:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Marcus Alexander Bagwell vs. The Taylor Made Man
Marcus Alexander Bagwell oli vuoden 1991 Starrcadessa ppv-debyyttinsä tehnyt nuori ja hyvännäköinen tulokas, jolla ei toistaiseksi ollut minkäänlaista merkittävää hahmoa. The Taylor Made Man oli paitsi yksi koko painihistorian typerimmistä nimistä, jälleen WCW:n uusi yritys tehdä Terry Taylorista uskottava heel. Alexandra Yorkin johtama York Foundation oli päätetty hajottaa lopullisesti vuoden 1992 alussa, minkä jälkeen Thomas Rich jätti WCW:n, Richard Morton siirrettiin muihin merkityksettömiin kuvioihin ja... Terrence Taylorista tehtiin "Taylor Made Man". Oikeastaan Taylorin gimmick ei muuttunut mitenkään merkittävästi: nyt hän ei vain enää käyttänyt tietokonetta tai Alexandra Yorkia voittaakseen otteluita, vaan pukeutui Ted DiBiasen pukuja halvasti kopioiviin asuihin ja käyttäytyi muuten vain ylimielisesti. Lisäksi Taylor Made Man oli alkanut painia helmikuussa 1992 joukkueena WWF:stä WCW:hen loikanneen konkarin Greg Valentinen kanssa, ja kaksikko oli voittanut melkein heti Valentinen WCW-comebackin jälkeen WCW:n tämän hetken turhimman mestaruuden, eli WCW US Tag Team -vyöt. Ennen Valentinen WCW:hen saapumista Taylor oli yrittänyt houkutella Marcus Alexander Bagwellia joukkueparikseen, mutta Bagwell ei ollut suostunut, koska halusi painia rehellisesti. Sen takia Bagwell ja Taylor olivat ajautuneet riitoihin, ja nyt he kohtasivat toisensa selvittääkseen erimielisyytensä.

Tämähän oli varsin mallikas alakortin ottelu! Äskeisen tykittelyn jälkeen olisi tuntunut todella uuvuttavalta katsoa toinen vastaava järisyttävä pläjäys, joten tällaisena väliotteluna tämä Taylorin (ei en aio kutsua häntä enää ikinä Taylor Made Maniksi) ja Bagwellin ottelu oli varsin paikallaan. Kuten olen aiemminkin näissä arvioissa kirjoittanut, Taylor kuului ehdottomasti tämän aikakauden WCW:n lahjakkaimpiin tekniikkapainijoihin, ja vaikka Bagwell oli edelleen hyvin vihreä (mikä myös näkyi ottelussa pariin otteeseen botcheissa), Taylor sai kannettua hänet oikein kivaan matsiin. Plussaa ottelu saa myös aidosti yllättävästä lopetuksestaan ja post match -meiningeistä, jotka saivat jopa hetkeksi epäilemään, oliko ottelun oikeasti tarkoitus päättyä näin. Yhtä kaikki hyvää työtä Taylorilta ja hyvää perässäroikkumista Bagwellilta. Lopputuloksena ihan kiva ottelu, juuri sopiva openerin jälkeen.
**½ (7:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Cactus Jack vs. Ron Simmons
WCW:n rosterin todennäköisesti sekopäisimmällä jäsenellä Cactus Jackilla oli ollut kiireiset pari viime kuukautta. Ensin Cactus Jack oli yhdessä lähes yhtä sekopäisen joukkueparinsa Abdullah The Butcherin kanssa yrittänyt tuhota Stingin uran, koska Stingin entinen ystävä ja nykyinen vihamies Lex Luger oli maksanut heille, että he hoitelisivat Stingin. Jack ja Abdullah eivät kuitenkaan olleet onnistuneet tässä, mihin yksi syy oli se, että varsinkin Jackilla oli samaan aikaan ongelmia myös muiden kanssa. Cactus Jack oli nimittäin ajautunut brutaaliin vihanpitoon myös nuoren tulokkaan Van Hammerin kanssa, ja tuo feudi tuli itse asiassa päätökseensä tammikuun Clash of the Champions -tapahtumassa käydyssä Falls Count Anywhere -ottelussa. Samaan aikaan Cactus Jack ajautui kuitenkin väkivaltaiseen riitaan myös entisen joukkueparinsa Abdullah The Butcherin kanssa, koska... noh, ilmeisesti nämä kaksi sekopäätä eivät vain enää tulleet toimeen keskenään. Nyt tuokin vihanpito oli kuitenkin laantunut, koska Cactus Jackin uudeksi vihamieheksi oli noussut Ron Simmons. Simmons haki parhaillaan uutta nostetta uralleen, koska hävittyään Lex Lugerille päämestaruusottelussa Halloween Havocissa Simmons oli ollut pari kuukautta sivussa loukkaantumisen takia, ja nyt hänen oli aloitettava alusta päästäkseen taas huipulle. Voitto mielenvikaisesta Cactus Jackista olisi isoksi avuksi tuossa tavoitteessa.

Perhana, tämäkin oli positiivinen yllätys. Ajattelin kyllä, että Cactus Jack ja Ron Simmons pystyvät pistämään kasaan ok:n matsin, mutta minä nautin tästä sen verran paljon, että väitän tätä jopa hyväksi otteluksi. Sen ei toki sinänsä pitäisi olla yllätys, koska vuonna 1992 sekä Simmons että Cactus Jack olivat itse asiassa ehdottomasti brawlereista puhuttaessa WCW:n lupaavimpia tulevaisuuden nimiä. Simmons oli kehittynyt koko ajan, ja tässäkin ottelussa hän pystyi hoitamaan omat hallintaosuutensa jo varsin näyttävästä ilman mitään tylsiä restholdeja tai muita vastaavia. Cactus Jack puolestaan oli toki jo vuonna 1992 ihan oma tapauksensa, koska Mick Foley oli omaksunut jo tässä vaiheessa uraansa varsin poikkeuksellisen hardcore-painityylin. Tässäkin ottelussa Jack otti todella karua bumppia (Elbow Drop kakkosköydeltä ulos kehästä Simmonsin päälle ja todella rumalta näyttänyt Spinebuster suoraan sisääntulorampille), ja juuri siksi Cactus Jackin otteita on aina niin mahtavaa katsoa. Kokonaisuutena tämä olikin juuri sellaista brutaalia rymistelyä, jota mielellään katsoo ainakin yhden ottelun verran. Aikaa olisi voinut olla vaikka enemmänkin, mutta tällaisenaan tämä oli hyvä ottelu. Ottelun jälkeen paikalle saapui vielä Abdullah The Butcher, joka jälleen vaihteeksi yhdisti voimansa Cactus Jackin kanssa. Ota näistä nyt selvää.
*** (6:34)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Vinnie Vegas & Richard Morton vs. Van Hammer & Z-Man
Katsokaa, se on jälleen Kevin Nash uudella gimmickillä! Tai siis, anteeksi tästä spoilerista, jota WCW ei olisi halunnut minun kertovan teille. WCW yritti nimittäin ihan oikeasti teeskennellä, että tällä Vinnie Vegas -nimisellä UUDELLA TULOKKAALLA ei ollut mitään tekemistä viime vuonna kuukausien ajan WCW:ssä painineen (surullisenkuuluisan) Ozin kanssa, vaikka hän näytti hiusväriä lukuun ottamatta ihan tismalleen samalta. Ok, me kaikki haluamme kyllä varmasti unohtaa Ozin, mutta ei tämä nyt ihan näin toimi! Oz toimi siis vuoden 1991 loppuun saakka jobberina, minkä jälkeen hän katosi ruudusta, ja tammikuisessa Clash of the Championshissa kuin sattumalta debyyttinsä teki nevadalainen kasinopeluri Vinnie Vegas, joka pukeutui kalliisiin pukuihin ja halveksi muita painijoita. Toistaiseksi Vegas ei ollut saavuttanut WCW:ssä mitään merkittävää, kuten ei muuten kukaan muukaan tämän ottelun osanottajista viime aikoina. Ilmeisesti Vegasin ja syöksykierteessä olevan Van Hammerin välille oli kuitenkin rakenneltu jonkinlaista feudia. Alun perin heidän piti kohdata toisensa joukkueottelussa, jossa Vegasin parina olisi ollut Mr. Hughes ja Hammerin parina Johnny B. Badd. Baddilla oli kuitenkin näihin aikoihin pahoja sopimuserimielisyyksiä WCW:n kanssa, ja niinpä hänet vedettiin pois show'sta ja korvattiin Z-Manilla. Hughes puolestaan vedettiin pois show'sta jostain syystä, jolla ei varmasti ollut mitään tekemistä mitään sen kanssa, että showpainin steroidikriisi oli levinnyt myös WCW:hen ja myös WCW:n painijoita oli alettu syyttää steroidien käyttämisestä. Mutta tällä ei siis ollut mitään tekemistä sen kanssa, että isokokoinne Hughes vedettiin viime hetkellä pois show'sta ja korvattiin Richard Mortonilla. Voi vain sanoa, että onneksi tässä ottelussa nähtiin Hughesin ja Baddin sijaan Morton ja Z-Man.

Olin täysin varautunut pettymään vihdoin tämän ottelun kohdalla - tai jos en pettymään, niin ainakin toteamaan, että nyt oli varsin yhdentekevä ja turha ottelu. Toisin kuitenkin kävi, ja kaikkein hämmentävintä on se, että jopa Van Hammer ja Kevin Na... anteeksi, Vinnie Vegas, saavat tästä puhtaat paperit. Hammer ja Kevin Nash eivät todellakaan olleet vuonna 1992 (tai no, rehellisyyden nimissä: minään vuonna ennen tai jälkeen) mitään tekniikkapainin kirkkaimpia osaajia, mutta molemmat olivat kehittyneet huomattavasti vuodesta 1991, jolloin Hammer botchasi melkein jokaisen liikkeen ja Nash osasi ehkä juuri ja juuri kaksi liikettä. Nyt Vinnie Vegas ja Van Hammer mäiskivät yllättävän pitkään toisiaan keskenään kehässä, eikä se ollut mitenkään kamalaa katsottavaa. Esimerkiksi Vegasin Big Boot Hammerille oli oikeasti pirun murhaavan näköinen - ihan yhtä näyttävä kuin Nashin parhaina Diesel-vuosina. Toki ottelun todelliset osaajat olivat sitten Richard Morton ja Z-Man, jotka tasapainottivat ottelua juuri oikealla tavalla, kantoivat sekä vastustajiaan että joukkueparejaan parempiin suorituksiin ja väläyttivät pari näyttävää liikettä. Aikaakin tällä oli suht paljon, mutta matsi ei silti tuntunut liian pitkältä tai tylsältä. Lopputuloksena oli sitten sellainen takuuvarma ihan hyvä joukkueottelu, mikä on kyllä paljon enemmän kuin tältä odotin.
**½ (12:01)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Larry Zbyszko & Steve Austin w/ Madusa vs. Barry Windham & Dustin Rhodes
Sitten siirryttäisiin illan neljään Main Event -tasoiseen otteluun, joista ensimmäisenä oli vuorossa kunnon Grudge Match. Tämän ottelun rakentelu alkoi Halloween Havocissa, jolloin silloiset joukkuemestarit Larry Zbyszko ja Arn Anderson hyökkäsivät parkkipaikalla Dustin Rhodesin ja tämän ystävän Barry Windhamin kimppuun. Juuri kun Windham oli nousemassa autosta, Zbyszko paiskasi auton oven päin Windhamin käsivartta niin, että Windhamin käsi mustertui oven väliin. Tämän jälkeen Rhodes lähti kuskaamaan Windhamia saman tien sairaalaan, mutta Windhamin käsi oli jo murtunut ja hän joutui pariksi kuukaudeksi sairaslomalle. Todellinen syy Windhamin poissaoloon oli siis oikea loukkaantuminen, mutta tällä tavalla hänet kirjoitettiin ruudusta pois pariksi kuukaudeksi. Lopulta Windham palasi kehiin tammikuussa 1992 ja janosi tietenkin kostoa Zbyszkosta, joka oli alkanut Windhamin käden murskaamisen jälkeen kutsua itseään "The Cruncheriksi". Avukseen Windham sai jälleen Dustin Rhodesin, joka oli hävinnyt Ricky Steamboatin kanssa tässä välissä voittamansa WCW Tag Team -mestaruudet tammikuussa Arn Andersonille ja Bobby Eatonille. Zbyszko sai puolestaan joukkueparikseen Dangerous Alliance -kumppaninsa, WCW Television -mestarin Steve Austinin.

Kovaa settiä on tämä ppv, ei voi mitään. En löydä tästäkään ottelusta mitään moitittavaa, koska Rhodes-Windham-Austin-Zbyszko hoiti matsin juuri sillä tavalla kuin saattoi odottaa. Windham ja Zbyszko tiesivät, mitä tehdä, joten he hoitivat ottelussa vihantäyteisen keskinäisen tappelun, joka jatkui sekä molempien ollessa kehävuorossa että molempien ollessa vaihdossa. Austin ja Rhodes olivat sitten puolestaan ottelun nuoret tähdet (jotka ovat kohdanneet aiemmin 1 on 1 -ottelussa PPV:ssä), ja heidän keskinäistä painimistaan oli niin ikään aivan loistavaa katseltavaa. Ottelulla oli 20 minuuttia aikaa, upea tunnelma ja loistava tarina: homma eteni alusta loppuun erittäin loogisesti ja kiinnostavasti. Ei tästä voi sanoa muuta kuin, että tämä on oikeastaan melkein malliesimerkki tällaisesta "Wanhan Wrestlahmentin" tyylisestä vihantäyteisestä old school -brawlista, ja sellaisenaan tämä nousee huippuotteluiden joukkoon. Loistavaa työtä.
**** (18:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Arn Anderson & Bobby Eaton (c) w/ Madusa vs. Steiner Brothers - WCW Tag Team Championship
Lisää joukkueotteluita! Ja nyt panoksena olivat WCW:n halutuimmat joukkuevyöt: WCW Tag Team -mestaruudet. Dustin Rhodes ja Ricky Steamboat olivat siis ehtineet pitää noita vöitä hallussaan vain parin kuukauden ajan, kun he hävisivät ne tammikuun alussa Dangerous Alliancea edustaville Arn Andersonille ja Bobby Eatonille. Andersonin ja Eatonin joukkueesta oli tullut nopeasti yksi koko WCW:n tehokkaimmista, mutta nyt heillä oli edessä koko WCW:n suosituin joukkue: Scott ja Rick Steinerin muodostama veljeskaksikko. Steiner Brothers oli ollut Scottin loukkaantumisesta paluun jälkeen kovassa nosteessa, ja loppuvuodesta 1991 he olivat ajautuneet rajuun riitaan Big Van Vaderin ja Mr. Hughesin muodostaman joukkueen kanssa. Steiner olivat kuitenkin tuhonneet Vaderin ja Hughesin Clash of the Championshissa, ja nyt oli heidän aikansa päästä jälleen tavoittelemaan joukkuemestaruuksia. Alun perin Andersonia ja Eatonia oli saattelemassa ringsidellä itse Dangerous Alliancen johtaja Paul E. Dangerously, mutta WCW:n johtaja K. Allen Frey oli päättänyt viime hetkellä estää hänen paikallaolonsa myös tästä ottelusta, joten Dangerously saateltiin pois paikalta, ja hänen tilalleen ringsidelle riensi Madusa.

Okei, WCW. Sallittakoon tämä sinulle. Show on tähän mennessä ollut niin pirun kova, ja mistään ei ole oikeastaan ollut mitään valitettavaa, joten oli melkeinpä välttämätöntä, että viimeistään tässä kohtaa show'ssa se tietynlainen LOLWCW-typeryys sieltä tulisi. Ja oikeastaan tässäkin kohtaa se typeryys oli niin perinteinen tyhmä lopetus, että se ei oikeastaan edes hirveästi haitannut, koska sitä saattoi jo etukäteen odottaa. Ja vaikka ottelun lopetus olikin vähän kökkö, oli tämä matsi muuten niin perkeleellisen kovaa joukkuepainia, että tämä nousee huippuotteluiden joukkoon. Steiner Brothers oli jälleen aivan uskomattomassa iskussa, ja Arn Andersonin paritus Bobby Eatonin kanssa lähentelee melkeinpä neroutta. Kun nämä neljä pistetään sitten pitkään joukkuematsiin toisiaan vastaan, niin huippuottelustahan siinä aivan ehdottomasti puhutaan. Suurin heikkous oli nimenomaan tuo lopetus, mutta tavallaan siinä oli myös hyvät puolensa, koska se jätti auki mahdollisuuden jatko-ottelulle. Sitä odotellessa!
**** (20:06)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude (c) vs. Ricky Steamboat w/ Ninja - WCW United States Heavyweight Championship
Sitten oli aika päästää Dangerous Alliancen ykköstähti, WCW United States Heavyweight -mestari Rick Rude puolustamaan mestaruuttaan. Ruden haastaja oli todellinen konkari, nyt singles-mestaruuskuvioihin siirtynyt Ricky Steamboat. Mitään kovin suurta tai erikoista feudia ei Rudella ja Steamboatilla oikeastaan edes ollut: Steamboat vain kuului Steiner-veljesten, Dustin Rhodesin, Barry Windhamin ja Stingin kanssa niihin yleisön rakastamiin painijoihin, jotka Dangerous Alliance halusi hävittää WCW:stä. Steamboat puolestan halusi viedä US Heavyweight -mestaruuden pois ylimielisen Ruden vyötäisiltä. Paul E. Dangerouslyn läsnäolo oli kielletty myös tästä ottelusta. Sen sijaan Steamboatin ringsidellä oli mystinen "ninja". Jostain syystä Steamboat oli tuonut tammikuussa sidekickiseen japanilaistyylisen ninjan, joka toimi jonkinlaisena Steamboatin henkivartijana. Mitään varsinaista selitystä tälle ei ollut saatu tähän mennessä. Aikaisemmin illalla Madusa oli yrittänyt tunkeutua Steamboatin pukuhuoneeseen, mutta ninja oli estänyt häntä, jolloin Madusa oli käynyt ninjan kimppuun, ja ninja oli lähtenyt juoksemaan hänen peräänsä. Nyt ninja oli kuitenkin löytänyt selvästikin takaisin Steamboatin luokse.

Okei, tässäkin ottelussa oli WCW-tyylinen kusetuslopetus, mutta itse asiassa tässä tapauksessa se oli niin neroka, että ei sille voi olla antamatta tunnustusta. Muuten tämä Steamboatin ja Ruden ottelu ei ehkä ollut ihan NIIN mahtava kuin olisi voinut parhaimmillaan olettaa. Ja tätä kommenttia ei pidä nyt käsittää missään tapauksessa väärin: Ruden ja Steamboatin ottelu oli ehdottomasti loistava, ja nousee edeltäneen joukkuemestaruusottelun tavoin huippuotteluiden joukkoon. Steamboat ja Rude olivat kuitenkin yksiä tämän ajan parhaimmista painijoista, ja etukäteen ajateltuna heidän ottelullaan olisi voinut olla mahdollisuuksia ihan mihin tahansa - vaikkapa melkein täydelliseen matsiin. Myös lähtökohdat siihen olivat kunnossa: ottelulla oli aika hyvin, ja tunnelma oli aivan upea: yleisö kirjaimellisesti VIHASI Rudea ja buuasi ennen ottelua niin kovaa, ettei Rude meinannut saada pidettyä promoaan ollenkaan. Näistäkin seikoista huolimatta jostain syystä Ruden ja Steamboatin ottelu ei vain toiminut niin täysillä, että tämä olisi minun kirjoissani noussut MOTYC-tasolle. En edes osaa selittää, mikä se varsinainen syy oli, koska ottelukin kulki kaikin puolin loistavasti: Steamboat työsti Ruden kättä hienosti, Rude myi loukkaantumisen hyvin, Rude hoiti heel-roolin mahtavasti, Steamboat tarjoili näyttäviä high flying -liikkeitä. Juuri näiden kaikkien seikkojen ansiosta tämä siis ehdottomasti oli huippuottelu, mutta se joku suurempi juttu tai yllättävä asia jäi kuitenkin puuttumaan, miksi tämä ei nouse neljää tähteä korkeammalle.
**** (20:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger (c) w/ Harley Race vs. Sting - WCW World Heavyweight Championship
Sitten illan Main Event: entisten ystävysten kohtaaminen, jota moni oli odottanut kauan. Yksi monista ei tosin ollut Lex Luger, joka oli tässä vaiheessa jo toinen jalka ulkona WCW:stä. Luger oli ajautunut WCW:n kanssa loppuvuodesta sopimusneuvotteluongelmiin. WCW ei pystynyt tarjoamaan kirkkaalle heel-tähdelleen tarpeeksi rahaa, ja lisäksi WCW:n sopimus Lugerin kanssa oli laadittu niin typerästi, että siihen kuului vain rajallinen määrä esiintymisiä. Koska Luger oli ollut vuoden 1991 puolivälistä lähtien yksi harvoista WCW:n jäljellä olevista tähdistä, Lugeria oli käytetty lähes koko ajan, ja jo vuoden 1991 lopussa lähes kaikki Lugerin sopimuksessa olevat päivät olivat kuluneet. Käytännössä se tarkoitti sitä, että WCW joutui pyörittämään tapahtumiaan ilman päämestariaan. WCW yritti kyllä neuvotella vielä uutta sopimusta Lugerin kanssa vuoden 1992 alussa, mutta lopulta oli selvää, että Luger oli saanut paremman tarjouksen toisaalta. Painimaan Luger ei tosin voisi siirtyä kilpailijalle vielä vähään aikaan, koska WCW-sopimuksen yksityiskohdat estäisivät sen moneksi kuukaudeksi. Muuan Vince McMahonilla oli kuitenkin muita suunnitelmia Lugerin varalle, mutta palataan niihin WrestleMania-arviossa. Nyt oli vuorossa nimittäin vielä Lugerin viimeinen WCW-ottelu ennen WWF:ään siirtymistä. Vaikka Lugeria ei ollut siis pitkään aikaan ruudussa nähty, tätä hänen ja Stingin vihanpitoa oli rakenneltu niin kauan ja niin huolellisesti, että yleisö odotti mestaruusottelua malttamattomana. Olisiko tämä vihdoin se hetki, kun Sting nousisi takaisin huipulle ja palaisi päämestariksi noin vuosi sen jälkeen, kun mestaruus oli häneltä halpamaisesti riistetty pois?

Huh huh, sen verran kova ilta oli tämä SuperBrawl II, että tämä Main Event jää aika pahasti muiden otteluiden varjoon. Monien muiden arvostelijoiden mielestä se tosin johtuu siitä, että tämä ottelu oli puhtaasti huono, mutta minä en tuota näkemystä pysty millään allekirjoittamaan. Minusta tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu ja pahasti aliarvostettu kohtaaminen, mutta kieltämättä tässä show'ssa tämä ei saa ansaitsemaansa huomiota. Toki siihen oli monia syitä (kuten se, että ottelu oli buukattu tiiviisti alle 15-minuuttiseksi ja että Lex Luger oli jo puoliksi lähtenyt WCW:stä), mutta silti tällaisenaankin tämä ottelu olisi pelastanut monta viime vuoden surkeaa WCW-tapahtumaa. Nyt voi vain sanoa, että tämä oli itse asiassa kolmen edellisen 20-minuuttisen ottelun jälkeen todella virkistävää, että tämä ottelu oli selvästi tiiviimpi ja että ottelun tempo oli myös huomattavasti tiukempi. Luger ja Sting lähtivät hakemaan ratkaisua heti ensimmäisestä minuutista lähtien, ja molemmat (kyllä, molemmat) hakivat Torture Rackia heti avaushetkillä. Juuri tällaista poikkeuksellista rakennetta on erittäin kiva nähdä vaihteeksi päämestaruusotteluissa! Muutenkin Sting ja Luger olivat hioneet ottelun paketin varsin hyvin kuntoon, ja kun ottelun tunnelmakin oli vielä äärimmäisen korkealla (yleisö oli todella upeasti Stingin puolella), eihän tästä matsista voinut olla nauttimatta. Todelliset huippuhetket, hienot otteet ja tajunnanräjäyttävät kokemukset jäivät puuttumaan, ja itsensä ihan käsittämättömään lihaskuntoon pumpannut Luger oli heti ensimmäisten minuuttien jälkeen ihan puhki, mutta silti tämä oli erityisesti Stingin työn ansiosta nautinnollinen hyvä ottelu ja tunteikas päätös sekä illalle että Lugerin WCW-runille.
*** (13:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Flyin' Brian
** Jushin Thunder Liger
* Ricky Steamboat

Kokonaisarvio SuperBrawl II:stä: Huh huh, vuonna 1991 WCW tuotti lähinnä pettymyksiä toisensa perään, mutta tämän SuperBrawl II:n ansiosta se saa monet noista tapahtumista anteeksi. Tässä show'ssa oli yksi ehdoton MOTYC ja SEN LISÄKSI peräti kolme ****-ottelua. Se on saavutus, johon aika hemmetin harva nykypäivän ppv:kään pääsee. Jos vain Main Event olisi vielä saavuttanut kaiken mahdollisen potentiaalinsa, tämä olisi noussut minun kirjoissani aivan ehdottomasti niiden harvojen Loistavien tapahtumien joukkoon. Nyt jäädään kuitenkin juuri ja juuri Hienon puolelle, ihan siksikin, että openeria lukuun ottamatta tässä ei ollut kuitenkaan yhtään aivan kiistatonta tajunnanräjäyttävää huippuhetkeä. Upea tapahtuma silti.

1. WCW SuperBrawl II - Hieno
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 18
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 19:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 »

kenitys kirjoitti:222222:n (onnittelut maailman vaikeimmasta nimimerkistä :D) kehuista kiitokset ja iso peukku pystyyn tälle vuoden 2003 TNA-projektille! Jostain WrestlingAlertin syövereistä löytyy omatkin mietteeni kaikista tuon aikakauden viikottais-ppv:eistä, jos kiinnostaa vertailla :) Hyvältä vaikuttaa tämä! Tuohon aikaan TNA oli todellakin, noh, sitä itseään.
Kiitos! Olin varmaan jo lopettanut Alertin selailun siinä vaiheessa, kun ennätit noihin vuosiin arvosteluissasi. Kävin kurkistamassa sitä arvosteluketjua, ja toistaiseksi olemme tehneet aikalailla samanlaisia huomioita näistä ensimmäisistä 2003 jaksoista. Satuin samalla näkemään, että kutsuit tätä TNA:n vuotta katastrofaaliseksi jossain myöhemmän vuoden arviossa. Kuulostaa lupaavalta siis!

Kuva
NWA-TNA PPV #28 | 22.1.2003

Paikka jälleen Nashville, selostajina Tenay & West. Ennen introa muistetaan The Sheik Ed Farhatia, joka kuoli neljä päivää aiemmin. Ohjelma alkaa yllättävästi, sillä Jeremy Borash on lentänyt Austraalian Sydneyyn asti kertoakseen, että TNA:n PPV:t näkyvät nyt suorina myös sillä puolen maailmaa. Yleisössä on tusinoittain Austraalia-aiheisia kylttejä. Jopa häkeissä tanssivilla tytöillä on Australia-aiheiset kuteet ja maan lippuja vesitatuoituina pakaroihinsa. En tiedä kuinka iso juttu tämä ekspansio oli, mutta innoissaan siitä oltiin. Ja sanokaa mitä sanotte TNA-faneista, mutta he ovat oikeita taiteilijoita kylttiensä kanssa.

1 ) David Young, Shark Boy & Jimmy Yang vs Joel Maximo, Jose Maximo & Amazing Red.
Nyt mennään heti ensimmäiseen otteluun, mikä miellyttää live-yleisöäkin, sillä he huutavat ”T-N-A! T-N-A!” ennen kuin mitään on tapahtunut. Pian alkaa kuitenkin tapahtua, kun Red ja hänen serkkunsa alkavat ketjuttamaan toinen toistaan kunnianhimoisempia liikesarjoja. Liikkeitä riitti, mutta arviolta kolmannes niistä joko epäonnistui tai meni juuri ja juuri perille. Yleensä en välitä pienistä kömmähdyksistä, mutta tässä kommunikaatiovirheiden määrä osui silmään. Täytyy myös kerrankin mainita, että David Young näytti pienessä roolissaan x-divarin muskelimiehenä vakuuttavammalta kuin ennen. Sotkuinen, mutta muuten toimiva spottailu-aloitus. Red voittaa Code Redillä yläköydeltä.

Ottelun jälkeen nähdään yksi yhteen toisto viime viikosta, kun Konnan hakkaa kepillä häviäjiä, kunnes Bert Prentice kutsuu poliisit taluttamaan hänet pois. Tenay sanoo ettei tiedä mistä tässä on kysymys. Professori kertoo, että TNA:n nettisivuilta voi käydä lukemassa mitä Percy Pringlelle kuuluu viime viikon mukiloinnin jälkeen (en valitettavasti löytänyt web archivesta tätä päivämäärää). Don West esittelee vanhaa Pro Wrestling Illustrated -numeroa, jonka kannessa ovat Dusty Rhodes ja hänet viime viikolla pettänyt Nikita Koloff. Joku fani oli avuliaasti selittänyt hänelle kaksikon historian aiemmin.

Russo sai viime viikon päätteeksi oikeuden valita haastajat kaikkiin tämän Night of Champions -illan kolmeen mestaruusotteluun, ja koko SEX-poppoo tulee kehään paljastamaan valinnat. Sitä ennen Russo kuitenkin rehvastelee, että PPV-ostojen määrä on kasvanut 22% Sports Entertainment Xtremen ansiosta. Hän ei tosin mainitse aikaväliä tälle kasvulle. Tag-mestareita vastaan Russo laittaa Low Ki’n ja Elix Skipperin. Siaki saa 3-way ottelussa vastaansa yhden niistä nuorukaisista, joita Tenay nimitti kaksi viikkoa sitten TNA:n tulevaisuudeksi... sekä Athenan. Sanoinhan, että tämä on Russon suosikki-angle. Maailmanmestari Jeff Jarrett kohtaa puolestaan Christopher Danielsin, BG Jamesin ja Don Harriksen four corners -ottelussa. Vai niin. AMW/Triple X -ottelua lukuunottamatta nämä valinnat ovat melkoisia pettymyksiä jos odotit saavasi kolme kunnon mestaruusottelua, ja Tenay ja West ovat samaa mieltä. SEXin rekrytointivastaava Mike Sanders vaihtaa puheenaihetta ja sanoo, että ensi viikolla ryhmä paljastaa uuden jäsenen. Sitten hän tuo kehään Ashley Hudson -nimisen Austraalialaisen painijan. Bumerangia kantava, maansa lippuun pukeutunut Hudson saa kunnian olla ensimmäinen SEX Australian Champion. Koko Hudson-esiintyminen tuli täysin puun takaa.

2 ) Ashley Hudson vs Jorge Estrada.
Flying Elvis -hahmoa yhä käyttävän Estradan theme on UPEA Dale Oliver -mukaelma 3 Doors Downin Kryptonite -biisistä. Tenay kertoo muistavansa Hudsonin WCW:stä ja hän on käynyt TNA:ssa ennenkin. Itse en tyyppiin ole aiemmin törmännyt, mutta täytyy uskoa että hän oli Nathan Jonesin liityttyä WWE:hen kuuluisin maansa edustaja joka tähän hätään saatiin (missä oli Jamie Dundee?) Rakastan altavastaaja-Estradaa, mutta tässä ottelussa ei tapahdu yhtään mitään ja se kestää viiden minuutin pituisenakin liian pitkään. Ashley ei edes käytä sitä bumerangiaan aseena. Kohokohta on yksi uskomattoman hienosti epäonnistunut suplex. Hudsonin voitto on yksi lahja lisää Austraalian TNA-faneille, mutta koska hänet laitettiin yhteen heel-ryhmän kanssa yleisö huusi ”Ashley sucks” ja totta kai ”U-S-A!”.

3 ) Special Challenge Match: Larry Zbyszko vs AJ Styles.
Larry on hyvässä kunnossa 50-vuotiaaksi. Tämähän ei ole ikä eikä mikään, kun ajattelee että 76-vuotias Dory Funk jr. painii yhä silloin tällöin. Yleisön kannatus on jakaantunut. Veikeä heel-AJ pilkkaa alussa vastustajaansa ja alkaa painia tosissaan vasta, kun Larry vie hänet tyylikkäillä perusotteilla muutaman kerran mattoon. AJ saa tosissaan painiessaan yliotteen, mutta Larryn temput pitävät tätä koko ajan varpaillaan. Lopussa Zbyszko yrittää kiivetä yläköydelle, mutta tuomari ei anna tämän sukeltaa kehän ulkopuolelle. Styles kampittaa Larryn ja ottaa voiton jalat köydellä, vain höynäyttääkseen vanhaa tekniikkamestaria. Tämä ottelu oli juuri sellainen viihdyttävä viiden minuutin pyrähdys kuin toivoin. Stylesin entinen manageri Mortimer Plumtree näytettiin pari kertaa katselemassa matsia sisääntulorampilta.

Tässä välissä nähdään jokseenkin outo haastattelu. Goldylocks vihjaa, että Jerry Lynnin TNA-ura saattaa tulla tänään tiensä päähän jos Vince Russo saa mitä hän haluaa (eli SEX voittaa jokaisen mestaruuden?). Jerry sanoo, että hänen perheensä toimeentulo on vaakalaudalla, sillä TNA on ainoa jäljellä oleva promootio jossa hän voi painia. Lynnin uusi ”painin ainoastaan pitääkseni huolta tyttärestäni” -gimmick tuntuu todella teennäiseltä. TNA:n palkat tietäen on tosin helppo uskoa Jerryn taloudelliseen ahdinkoon. Lisäksi Ron Killings seisoo koko haastattelun ajan vieressä sanomatta mitään.

4 ) Mike Sanders & David Flair vs Jerry Lynn & Ron Killings.
Varsinainen unelmajoukkue tämä SEX-edustus. Ällistyttävin asia tässä matsissa on kuinka suosituksi Mike Sandersin HEY-fraasi on muodostunut yhdessä viikossa. Jollain on jo HEY!-kylttikin mukana. En ymmärrä. David Flair aloittaa ottelun paita päällä, mikä on edistystä, mutta se revitään kesken kaiken pois. Tämä ottelu on niin peruskauraa kuin olla ja voi, ja vain pari asiaa pelastaa tylsyydeltä. Ensinnäkin Truthin toiminta on niin energistä, että saa aikaan ”T-N-A!” -huudon. Toinen asia on lopetus, joka tulee Flairin lyötyä Jerryä säkillä päähän. Jos luulet, että tämän typerän säkin kanssa kiusoittelua ei voi enää jatkaa kolmatta viikkoa, olet täysin väärässä. En kestä tätä! Mitä siellä oikein on! Ottelun jälkeen Sanders väittää, että Truth oli pyytänyt liittyä SEXiin, mutta he hylkäsivät hänet. Selostajien mielestä tämän täytyy olla yritys hajottaa TNA-miehistön välejä.

Seuraavaksi on vuorossa Piper’s Pit... In the Pit with Piper. Videon välityksellä, sillä Roddy sanoo ettei ole enää tulossa Nashvilleen. Normaalin haastattelun sijaan Piper seisoo yksin painikehässä keskellä tyhjää huonetta ja mesoaa Russosta. Tästä promosta on vaikea saada tolkkua, koska en tiedä mitä Russon ja Piperin välillä on tapahtunut (eikä sekään välttämättä auttaisi). Hartien läheinen ystävä Piper ainakin syytti Russoa Owen Hartin kuolemasta TV:ssä. Piper mainitsee menehtyneistä kolleegoistaan vielä Junkyard Dogin ja Kerry Von Erichin, jotta saadaan vähän synkeämpi sävy tähän klippiin. Roddy sanoo, että Jeff ja Jerry Jarrett ovat viimeisiä jäljellä olevia perinteiden puolustajia. Piper valitsee Kid Kashin esimerkiksi nuoresta lupauksesta, jonka sielu on murtunut Russon perseilyjen takia. Roddy ei voi jostain syystä tulla itse tekemään Russosta selvää, mutta aikoo lähettää jonkun muun. Sekava sepustus.

5 ) NWA World Tag Team Championship: Elix Skipper & Low Ki (with Christopher Daniels) vs James Storm & Chris Harris (c).
Shooter Don West sanoo taas, että tämä on illan ainoa hyvä Russon buukkaama matsi. Ilokseni sain nähdä, että tälle oli varattu peräti 16 minuttia aikaa. Taas täytyy kehua AMW:n tekemisen meininkiä. Storm ja Harris aloittavat tekemällä hienoja double team -liikkeitä, mutta menettävät kontrollin osittain Danielsin takia. Yleisö on ihan sataprosenttisesti mukana hot tag -kiusoittelussa. Ihmiset hyppivät ylös penkeistään vain, koska Storm pääsee pois Skipperin headlockista. Tätä pidennetään klassisella ”tuomari ei näe vaihtoa” -spotilla. Tähän mennessä lopetusosiot ovat olleet AMW-matsien parhaita paloja, mutta nyt loppupuoli on heikompi kuin matsin alku. Joku tuntuu menevän sekaisin ja loppu vaan ei toimi yhtä sujuvasti hienon alun jälkeen. AMW yrittää esimerkiksi Death Sentencea, mutta Harris meneekin kulmaan kiipeämisen sijaan lyömään Danielsia ja Storm jää moneksi sekunniksi halaamaan Skipperiä, kunnes Ki potkaisee häntä päähän. Triple X vie mestaruuden Skipperin kolkattua Harrisin yhdellä mestaruusvöistä. Hyvä ottelu joka tapauksessa.

Jeff Jarrettin on nyt pakko säilyttää oma mestaruutensa ettei Russon jengi vie niitä kaikkia. Bob Armstrong on backstagella stressaantuneena tästä tilanteesta.

6 ) X-Division Championship: Sonny Siaki (c) (with Desire) vs Athena vs Chris Vaughn.
Athenan suosion salaisuus taisi selvitä minulle vihdoin. Hän toimi tanssimisen jälkeen myös kehätyttönä, samanlaisessa tehtävässä jota SoCal Val teki myöhemmin pitkään. Russo valitsi Chris Vaughnin, koska Tenay kutsui häntä TNA:n tulevaisuudeksi pari viikkoa sitten. Tenayn mielestä Vaughn on kuitenkin aivan liian kokematon mestaruusotteluun. Siaki iskee heti superkickin Vaughnille ja pieksee tätä jonkin aikaa Athenan katsoessa. Siaki nappaa sitten Athenaa hiuksista ja tämä läimäisee häntä, jolloin Vaughn lähes voittaa school boylla. Sama spotti toteutetaan toisen kerran. Sitten Athena ja Desire alkavat riehua ulkopuolella samalla kun Siaki listii Vaughnin. Ottelun jälkeen Kid Kash ja Trinity hyökkäävät pahisten kimppuun ja tällä kertaa Desire menettää paitansa yrittäessään karata. Joku yleisössä reagoi tähän huutamalla Nelson Muntzin tyyliin ”haa haa”.

Tälläinen meta-buukkaus, jossa ilkeä Russo järjestää tahallaan epäreiluja ja huonoja otteluita, toimisi paremmin jos ihmiset eivät maksaisi näiden ohjelmien katsomisesta. Nyt fanit, jotka ostivat PPV:n nähdäkseen ennakkoon mainostetun X-mestaruusottelun, saivatkin sen sijaan naisten välisen draaman jatkoa. Vaikka tuon kontekstin unohtaa tyystin, tämä ei silti huvittanut samalla lailla kuin vaikkapa David Flairin ja Curt Hennigin kahakka pari viikkoa sitten. Desiren, Athenan ja Trinityn kiistasta on vaikea innostua, mutta veikkaan että mukaan saadaan Russo-tyylisiä mauttomuuksia ennemmin tai myöhemmin.

SEX päästää Goldylocksin pukuhuoneeseensa seuraamaan tag-vöiden voittojuhlia. Kutsuin Goldya aikaisemmassa arviossa TNA:n huonoimmaksi näyttelijäksi, mutta hän ”esittää” elämäänsä kyllästynyttä täydellisesti. SEX-jäsenet kastelevat Goldylocksin heti samppanjalla tämän kirkuessa kuin hänen päälleen sataisi alkoholin sijasta hämähäkkejä tai jotain. Mahtoiko hän edes tietää mitä huoneessa odotti. Mike Sanders kaataa juomaa suoraan Goldyn tisseille ja tämä luo häntä kohti aidosti vihaisen katseen ennen kuin viskaa pullon sirpaleiksi lattialle. Russo tulee huoneeseen sanomaan, että juhlat saavat odottaa siihen asti kunnes he ovat peitonneet Jarrettin. Goldylocks valittaa taustalla miten samppanja kirvelee silmissä. Pahan mielen segmentti.

Dusty Rhodes saapuu kehään ketju kädessään ja yleisön huutaessa hänen nimeään. Rhodes kutsuu entisen Super Powers -parinsa paikalle ja Nikita Koloff saapuu yleisön läpi violettiin pukuun sonnustautuneena. Dusty muistuttaa kuinka he muodostivat joukkueensa Magnum TA:n onnettomuuden jälkeen ja haluaakin minkäänlaisen koston sijasta, että he voisivat jälleen yhdistää voimansa. Tenay ojentaa PWI-lehden Nikitalle, ja tämä harkitsee Dustyn ehdotusta. Russo kuitenkin tulee väliin ja kehottaa Nikitaa liittymään SEXiin sen sijaan, että yrittäisi elää menneisyydessä Rhodesin kanssa. Nikita työntää Russon pois tieltään ja nousee kehään, mutta lyö yllättäen Dustyn nurin toista viikkoa peräkkäin. Koloff kuitenkin poistuu omin päin ilman Russoa. Tenay on ilmeisesti niin pettynyt, että lähtee kävelemään kesken lähetyksen ja jättää Westin yksin! Koloff, Percy Pringle, Piper... Russolla on monta rautaa tulessa näiden non-wrestler feudejensa kanssa.

7 ) NWA World Heavyweight Championship: Jeff Jarrett (c) vs BG James vs Christopher Daniels vs Don Harris.
Tenaylle tulikin kiire etsiä Jeff Jarrett käsiinsä, sillä kaiken tänä iltana nähdyn jälkeen hänen oli pakko mennä henkilökohtaisesti pitämään kannustuspuhe Jeffille. Tenay pyytää häntä ajattelemaan perhettään, perinteitä ja kaikkia joiden työpaikat ovat vaarassa. Jarrett lupaa tehdä parhaansa. Hah, huikea aloitus tälle ankealta kuulostavalle main eventille.

Tämä on eliminaatio-ottelu, jossa voi hävitä myös lentämällä yläköyden yli. Jeff löytää itsensä jälleen 3 vs 1 -tilanteesta, aivan kuten kaksi viikkoa sitten. Tuolloin Triple X oli tosin kiinnostavampi vastus kuin BG James ja Don Harris. Toinen ongelma tässä ottelussa on, että se on hyvin yksitoikkoinen Jeffin saadessa suurimman osan ajasta tylsästi selkäänsä. En tiedä uskoivatko paikallaolijatkaan BG Jamesin ryöstävän NWA-mestaruutta tänä iltana, mutta vuonna 2017 katsoessa Jarrettin häviöön on luonnollisesti mahdoton uskoa. Koko ottelussa ei siis ole kauheasti jännitettävää, vaikka selostajat kuinka monta kertaa korostaisivat mikä ”ylitsepääsemätön haaste” tämä Jarretille on. Olin muuten fantasiabuukannut tämän edellistä jaksoa katsellessani niin, että Russo olisi antanut mestaruusmatsin AJ Stylesille yrityksenä saada hänet puolelleen...

Valtaosa ottelusta Jarrettia riepotellaan yleisön halki ja hänen otsastaan tulee verta. Tuomari Scott Armstrong ei anna veljensä BG Jamesin käyttää aseita, vaikka diskausta ei tässä matsissa voi antaa. Yleisö innostuu silloin tällöin hurraamaan Jarretille, kun tämä yrittää pistää kampoihin. Matsin hienoin kohta tulee yleisön keskellä, kun Daniels loikkaa parvelta ja lentää yksin pöydän läpi lattialle Jeffin väistäessä. Melko hasardi spotti näin turhanpäiväisen matsin keskellä. Tässä vältettiin hienosti myös eräs ärsyttävä klisee. SEX-jäsenet eivät nimittäin missään vaiheessa ruvenneet kinastelemaan keskenään siitä kuka Jarrettin saa selättää. Sen sijaan Jeff pääsee tasoihin, koska BG’llä menee hermo veljensä tuomarointiin. Scott päättääkin repäistä raitapaidan pois päältään (tämä paljas yläkroppa ei saanut aikaan T-N-A! -huutoa) ja syöksyy Jamesin kimppuun. Jarrett saa tuomari Scottin ansiosta pudotettua BG’n ja Harrisin. Samaan aikaan Dusty muuten hyökkää SEX-pukuhuoneeseen ja vetää koko poppoota turpaan. Bionic Elbow’lta pelastuvat vain huoneen perällä piileksineet Desire ja David Flair. Kaiketi ideana oli selittää miksi SEX ei tullut sekaantumaan meneillä olevaan matsiin. Ryhmän viimeinen toivo on parvekkeelta putoamisesta toipunut Daniels, joka lukitsee Jeffin nopeasti Koji Clutchiin. Verinen ja väsynyt Jarrett kuitenkin sinnittelee. Daniels hyppää yläköydeltä suoraan Jarrettin syliin ja tämä tekee nopean Stroken voittaakseen vastoin kaikkia odotuksia. Jippii.

Koko TNA-rosteri tulee kehään onnittelemaan Jarrettia. Borash yrittää haastatella Jeffiä, mutta joku rynnii ihmisjoukon seasta Jarrettin kimppuun ja nappaa NWA:n mestaruuden kainaloonsa. Tämä hyökkääjä on kaksi päivää sitten WWE:stä potkut saanut Raven! Tällä kertaa Raven saa jopa seistä vähän aikaa sisääntulorampilla ennen kuin lähetys pimenee. Vielä viime viikon Raw’ssa Jeff Hardya vastaan otellut Raven lähtee lopulta pois Russon kanssa, Jarrettin mestaruusvyö mukanaan. Parilla fanilla oli Raven-aiheiset kyltit mukana (”McMahon fears Raven”), joten kaikille tämä ei tullut yllätyksenä. Itse en arvannut, että tämä debyytti nähtäisiin jo nyt. Tietääkseni Ravenin liittyminen TNA:han heti WWE:stä lähtemisen jälkeen oli aikanaan merkittävä juttu. Raven vs Jarrett feudia myös usein kehutaan yhdeksi TNA:n alkupään parhaista paloista, joten odotan innolla mihin tästä edetään.


Loppuarvio: En tiedä alanko tottua Russon yllätyksiin vai oliko se tuo heikko main event, mutta tästä jaksosta jäi muutamasta hyvästä hetkestä huolimatta laimea kokonaisfiilis. Vaikka SEXin mestaruusjahti oli koko ohjelman pituinen tarina, tämä PPV ei tuntunut niin yhtenäiseltä kuin edeltävät. Välissä oli paljon irtonaisia segmenttejä, jotka eivät joko kiinnostaneet (Ashley Hudsonin matsi, Koloff ja Rhodes) tai joita en yksinkertaisesti tajunnut (Roddy Piper...). Russo oli äänessä taas kolmessa eri kohtaa, mutta ainakin hän antaa nyt Mike Sandersin vetää osan promoista puolestaan. En lainkaan vihaa Russoa on-screen hahmona, mutta hän voisi päästää esimerkiksi BG Jamesin puhumaan joskus, ihan vaihtelun vuoksi. Stylesin ja Zbyszkon hauska pieni ottelu ja illan kohokohta AMW vs Triple X nostavat tämän edellisen PPV:n yläpuolelle, mutta pienellä marginaalilla. PPV:n lopettanut yllätys kieltämättä houkuttelee myös katsomaan seuraavan show’n.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Näytä spoileri

Vastaa Viestiin