Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Thor
Jobber
Viestit: 9
Liittynyt: 01 Tammi 2017, 16:30

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Thor » 25 Huhti 2017, 17:42

Ja ennenkuin kukaan tulee huutamaan nostalgiasta yms. niin jokainen ymmärtää että kyllä tämä laji on muuttunut yhtä paljon ellei enemmänkin kuin esim. Jalkapallo ja jääkiekko. Onhan urheilussa tiettyjä hetkiä jotka elävät ikuisesti mutta kuka arvostelee jokaista vuonna 1973 pelattua italian liigan ottelua? Tämä Smarkside oli lähtökohtaisesti hyvä ja uusi foorumi suomalaisille wrestling faneille. Itse seuraan kaikki WWE, TNA, ROH, NJPW, WCPW, FCF yms yms... Niinkuin varmasti moni muukin täällä. Kyllä suomessa on wrestling faneja, varsinkin vanhan liiton sellaisia, mutta täällä piirrellääm paintilla jotain kuvia homoeroottisista fantasioista omia lempparipainijoita kohtaan. Herätys vanhan liiton wrestlin fanit!

Lähetetty minun SM-G935F laitteesta Tapatalkilla



Kuva-arvoitus miäs
Main eventer
Viestit: 136
Liittynyt: 26 Maalis 2016, 15:41

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Kuva-arvoitus miäs » 25 Huhti 2017, 18:32

HE'S SHOOTIN I LOVE IT MAGGLE

Avatar
Enska
Ylläpitäjä
Viestit: 575
Liittynyt: 02 Tammi 2016, 21:19
Paikkakunta: Turku
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Enska » 25 Huhti 2017, 20:41

Paintilla piirretyt homoeroottiset fantasiat pelottavat minua, pojat.

Kuva
IMDb | last.fm | Goodreads

Big Show et Kane, qui es in caelis,
sanctificetur nomen tuum,
adveniat regnum tuum,
fiat voluntas tua,
sicut in caelo, et in terra.

Avatar
PeeTseta
Main eventer
Viestit: 431
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 17:04
Paikkakunta: Paltamo

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja PeeTseta » 25 Huhti 2017, 20:53

Langan aiheena on kuitenkin vanhat painitapahtumat ja loppujen lopuksi muutamaa hassua poikkeusta laskematta 2010-luvun tapahtumat ovat olleet aika heikkoja. Nostalgialla kumminkin tässä mennään ja monia vanhempia arvosteluja (lähinnä tosin 2000-luvun puolelta) lukiessa tulee olo, että minä muistan tuon. Nämä on kuitenkin projekteja, mitä ihmiset tekevät vapaa-aikanaan ilman korvauksia.

Mielestäni kankeat kuvanmuokkaukset kertovat kumminkin jotain sitoutumisesta edes jollakin tavalla ja jokainen nauttii tuotteesta tavallaan - ei kaiken tarvitse olla aina niin vakavaa. Asiallista keskustelua ei saa aikaan lyttäämällä jo olemassa olevaa keskustelua. Asiallinen keskustelu syntyy siitä, että osallistuu itse. Toivon kuitenkin kaikkea hyvää. Suomalainen painifaniskene on kuitenkin melko pieni, joten minun mielestäni on järkevämpää pitää seinät leveällä ja katto korkealla, kaikesta huolimatta.

Myönnän, että voisin olla ainakin itse aktiivisempi ns. "reaalimaailman puolella", mutta nykyinen WWE on kaikesta lahjakkaasta porukastaan huolimatta melko laimeaa. Jos ei olisi joka viikko katseluseuraa Tuben puolella niin aika vähän tuotetta tulisi katsomalla katsottua.
Viimeksi muokannut PeeTseta, 25 Huhti 2017, 20:57. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Kirjallisuutta, taidetta tiedettä. Sä et tarvii niitä, mä tiedän oikotien!
Last.fm
Youtube

Avatar
Teme
Main eventer
Viestit: 326
Liittynyt: 25 Huhti 2016, 10:18
Paikkakunta: Kärkölä

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Teme » 25 Huhti 2017, 20:54

Thor kirjoitti:Onhan näitä vanhojen painitapahtumien arvosteluja mukava lukea mutta: Kun täälläkin muutama arvostelija, jotka wrestlingalertilla olivat liekeissä ja hyvä vauhti päällä niin mitä tapahtui? Tämä 80-90 luku on niin läpeensä koluttu jo kaikissa arvosteluiss että en pysty ymmärtään ketä kiinnostas niitä enää katsoa saatika arvostella. Kenitys ja What olivat äärimmäisen mielenkiintoisia alertissa arvostellessaan tapahtumia johdonmukaisesti ja rivakasti. Olen varma että kaikilla täällä olijoilla on WWE Network ja jos joku haluaa katsoa jonkun tyhjänpäiväisen raw jakson vuodelta 1561 niin katsokoon. Tämö topicci on pilalla.

Lähetetty minun SM-G935F laitteesta Tapatalkilla

siis raw vuodelta 1561, nyt alko kyllä kiinnostamaan, heitä linkki
"Jos yrität selvittää keitä me olemme, tuhoamme sinut. Jos lähestyt Jack Gallagheria, me tuhoamme sinut. Ja jos haastat Gallagherin otteluun, niin me olemme varmistamassa että Gallagher kävelee voittajana ulos, sillä me olemme me."

Avatar
Los_Pebbels
Main eventer
Viestit: 807
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 13:44
Paikkakunta: Tampereen Manchester

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Los_Pebbels » 25 Huhti 2017, 22:07

Thor on luonnollisesti tervetullut pelastamaan suomalaisen painikulttuurin ja arvostelemaan meille meidän iloksi joitain kiinnostavia painitapahtumia, mistä kaikkea ei ole vielä kerrottu seitsemääntoista kertaan.

ps homoerotiikka suosikkipainijoista on parasta, mitä suomalaisessa painifanikulttuurissa on tapahtunut sitten PWNL:n
Aurinkoinen puoli ylöspäin

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 26 Huhti 2017, 05:41

Thor kirjoitti:Onhan näitä vanhojen painitapahtumien arvosteluja mukava lukea mutta: Kun täälläkin muutama arvostelija, jotka wrestlingalertilla olivat liekeissä ja hyvä vauhti päällä niin mitä tapahtui? Tämä 80-90 luku on niin läpeensä koluttu jo kaikissa arvosteluiss että en pysty ymmärtään ketä kiinnostas niitä enää katsoa saatika arvostella. Kenitys ja What olivat äärimmäisen mielenkiintoisia alertissa arvostellessaan tapahtumia johdonmukaisesti ja rivakasti. Olen varma että kaikilla täällä olijoilla on WWE Network ja jos joku haluaa katsoa jonkun tyhjänpäiväisen raw jakson vuodelta 1561 niin katsokoon. Tämö topicci on pilalla.

Lähetetty minun SM-G935F laitteesta Tapatalkilla
Mutta... Mähän arvostelin Alertissakin vain tyhjänpäiväisiä 90-luvun tapahtumia? :D

Ja sori, mua kiinnostaa 80/90-luku monta kertaa enemmän kuin nykypaini <3 Jos olisin tiennyt sulla olevan näin negatiivinen suhtautuminen, en tietenkään olisi pakottanut sua lukemaan näitä kaikkia arvosteluja.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 01 Touko 2017, 17:01

Kuva
SURVIVOR SERIES 1989

Historian kolmas Survivor Series järjestettiin Chicagossa Rosemont Horizonissa. Vuosikymmenen vaihteen tuntumassa WWF:llä meni edelleen lujaa, vaikka pieniä muutoksia painijapuolelle olikin tulossa. Hulk Hogan nautti asemastaan firman kiisattomana ykköstähtenä, kuten oli suurimman osan 1980-luvusta tehnyt. Hoganiin palaammekin oikeastaan vielä yhden kerran vuoden 1989 puolella, koska poikkeuksellisesti tämä Survivor Series ei olisi WWF:n vuoden viimeinen ppv. Mutta siitä myöhemmin lisää. Nyt Surivor Seriesiin, jonka selosti taas tuttu kaksikko Gorilla Monsoon & Jesse Ventura. Haastattelijoina Sean Mooney ja Gene Okerlund. Tony Schiavonea ei tässä show'ssa nähty tai kuultu, mitä en voi pitää kovin suurena menetyksenä.

Kuva
Kuva
The Enforcers (Bossman & Brown & Martel & Honky) w/ Slick & Jimmy Hart vs. The Dream Team (Rhodes & Beefcake & Santana & Rooster) - Survivor Series Elimination Match
Tänä vuonna kaksi asiaa oli eri tavalla Survivor Seriesin perinteisissä eliminointiotteluissa: 5 vs. 5 -otteluiden sijaan nähtiin 4 vs. 4 -otteluita (mikä tarkoitti samalla sitä, että tänä vuonna nähtiin yksi ottelu enemmän kuin kahtena edellisenä vuotena). Toinen muutos oli se, että tänä vuonna kaikilla joukkueilla oli oma "nimensä". Tässä kohtasivat siis The Enforcers ja The Dream Team. Ottelun pääfeud oli syksyn aikana kehittynyt taistelu Big Bossmanin ja Dusty Rhodesin välillä. Kuvio oli alkanut siitä, kun Rhodes oli varastanut Bossmanin nightstickin, jolla Bossman oli yrittänyt teloa alakynnessä olevaansa vastustajaa. Bossmanilta viemisen jälkeen Rhodes oli itse alkanut kantaa tuota samaa nightstickiä mukanaan. Rhodes vs. Bossmanin ohella toinen ottelun pääfeud oli vahojen joukkuekavereiden Rick Martelin ja Tito Santanan edelleen jatkuva vihanpito. Syksyn aikana Martel oli saanut uuden gimmickin: hän oli alkanut pukeutua todella tyylikkäästi, korostaa kaikilla tavoin ulkonäköään ja käyttää "The Model" -lempinimeä. Muut tämän ottelun osanottajat olivatkin enemmän vähän vain joutuneet otteluun. Erityisesti Brutus Beefcake tuntui olevan aika oudossa paikassa, koska hän teki edelleen tiiviisti yhteistyötä Hulk Hoganin kanssa, mutta jostain syystä tässä ppv:ssä hän ei kuitenkaan ollut Hoganin joukkueessa. Samoin oudossa paikassa oli Bad News Brown, mutta se johtui puhtaasti siitä, että hän paikkasi tässä ottelussa Akeemia, joka ei ollut päässyt show'hun paikalle.

Tämähän oli mukava, suorastaan hyvä ottelu! Juuri tässä on oikeastaan malliesimerkki siitä, miksi tykkään Survivor Seriesistä tapahtumana ja näistä Survivor Series -eliminointimatseista otteluina. Jos ottelu on buukattu hyvin ja rakenneltu huolella, ottelumuodon ansiosta matsi voi olla oikein viihdyttävää kamaa, vaikka kaikki ottelun osanottajat eivät olisi mitään painimestareita. Tässäkin oli Big Bossmania, Honky Tonk Mania, Brutus Beefcakea ja muita vastaavia, mutta matsi ei silti missään vaiheessa tuntunut kankealta tai tylsältä, koska ketään ei päästetty jauhamaan liian kauan tylsiä rest holdeja. Sen sijaan erityisesti Tito Santana ja Rick Martel pääsivät väläyttämään loistavaa osaamistaan tarjoilemalla näyttäviä liikkeitä, ja Dusty Rhodes oli tässä ottelussa kuin suorastaan elementissään vetäessään karismaattisen face-tähden roolia. Toki näistä kehuistakin huolimatta ottelun painillinen anti ei tosiaan ollut mitään huippuluokkaa, minkä takia tämä ottelu ei yllä korkeimmille arvosanoille, mutta kokonaisuus oli silti ehdottomasti hyvä ja ottelu niin viihdyttävä, että kyllä tämä tällainen oikein mukava kolmen tähden opener oli.
*** (22:02)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
King's Court (Savage & Valentine & Bravo & Earthquake) w/ Queen Sherri & Jimmy Hart vs. 4x4's (Duggan & Garvin & Hart & Hercules) - Survivor Series Elimination Match
Dugganin rooli King Dugganina oli jäänyt varsin lyhyeksi, sillä kuluneen syksyn aikana Randy Savage oli käynyt Dugganin kimppuun, piessyt tämän rankasti (iskenut mm. kolme Top-Rope Elbow Dropia putkeen) ja perinyt näin ollen itselleen WWF:n "kuninkaan" arvonimen, joka oli viime vuosien aikana ollut tätä ennen Harley Racen, Hakun ja Dugganin hallussa. Uutta suuntaa heel-uralleen hakeva Savage alkoi tituleerata itseään "Macho Kingiksi" ja hänen managerinsa Sherri puolestaan itseään Queen Sherriksi. Samalla Savage toki aloitti feudin entisen kuninkaan Dugganin kanssa, ja tuota feudia nyt selviteltiin tässäkin ottelussa. Toinen tämän ottelun pääfeud oli Ronnie Garvinin ja Greg Valentinen feud, jonka taustoja selitin jo SummerSlamissa. Pian SummerSlamin jälkeen Jack Tunney oli palauttanut Garvinin takaisin painijaksi, ja sen jälkeen Garvin ja Valentine olivatkin olleet säännöllisesti toistensa kimpussa. Tässä ottelussa nähtiin myös tosiaan Bret Hart ilman Jim Neidhartia - WWF oli alkanut varovaisesti kokeilla, miten Hart Foundationin kaksikko toimisi singles-painijoina, mutta ei tuntunut vielä tietävän, kummasta pitäisi tehdä se iso nimi. Niin ja isoista nimistä puheen ollen: ppv-debyyttinsä tässä ottelussa teki Canadian Earthquake, eli 26-vuotias entinen sumopainija John Tenta. Earthquaken WWF-debyytti nähtiin vain pari viikkoa ennen Survivor Seriesiä Superstars-tv-show'ssa, jossa Dino Bravo oli ilmoittanut pitävänsä punnerruskilpailun, jossa hän pyysi katsomosta jonkun katsojan istumaan selkänsä päälle, kun hän tekisi punnerruksia. Tuo "katsoja" oli siis John-niminen jättiläismäisen kokoinen korsto, mutta Bravo onnistui tekemään pari punnerrusta, vaikka John istui hänen päällään. Bravon punnerushaasteeseen vastasi sitten Ultimate Warrior, mutta kun Warrior oli alkamassa tehdä punnerruksia Johnin istuessaan hänen päällään, John ja Bravo kävivätkin yhdessä Warriorin kimppuun. Samalla John nimettiin Canadian Earthquakeksi, ja hän alkoi tehdä saman tien yhteistyötä maanmiehensä Bravon kanssa. Tässä ottelussa Earthquake otti Widow Maker -nimellä painineen Barry Windhamin paikan. Windham oli tosiaan loikannut vuonna 1989 takaisin WWF:ään, mutta hänen paluunsa ei ollut sujunut kovin hyvin, ja nyt hän oli joutunut leikkaukseen, minkä takia hän missasi myös tämän ppv:n.

Tämän ottelun kiistaton tähti oli Bret Hart. Toki myös Randy Savage oli tuttuun tapaansa loistava ja veti täydellisesti roolinsa heel-joukkueen kapteenina, mutta silti se nimi, joka tästä ottelusta jäi mieleen, on Bret Hart. Nyt alettiin vähitellen olla oikeasti siinä vaiheessa, kun Hartin aika joukkuepainijana alkoi jäädä taakse, ja sen sijaan WWF päätti alkaa kokeilla, olisiko Hartista vakavasti otettavaksi singles-painijaksi. Ja kuten me kaikki tiedämme, Hartista todellakin oli. Tämäkin ottelu olisi ollut aika pitkälti todella ankeaa katseltavaa ilman Hartia (ja Savagea). Nyt kehässä alkoi nimittäin olla jo liikaa sellaista keskinkertaista kehnompia painijoita, eikä asiaa auttanut se, että esimerkiksi Duggan ja Canadian Earthquake saivat aivan liian paljon kehäaikaa. No, onneksi ottelun puolivälissä Hart pistettiin pitkäksi aikaa painimaan yksin kaikkia heel-vastustajia vastaan, ja tuo vaihe ottelusta oli nimenomaan se, minkä ansiosta tämä nousee ihan hyväksi. Erityisesti Hartin ja Savagen välinen matsaaminen oli jotain, mitä olisi oikeasti voinut katsoa todella pitkään. Mutta toki kehään piti päästää myös Jim Duggan ja Canadian Earthquake painimaan keskenään, joten se siitä. Hyvien puoliensa ansiosta tämä nousee siis juuri ja juuri ihan hyväksi.
**½ (23:25)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Million Dollar Team (DiBiase & Zeus & Powers of Pain) w/ Virgil & Mr. Fuji vs. Hulkamaniacs (Hogan & Roberts & Demolition) - Survivor Series Elimination Match
Kyllä! Hulk Hogan paini todellakin illan kolmannessa ottelussa, joka ei ollut Main Event. Hämmentävää - ja todella poikkeuksellista. Mitään kummempaa selitystä tälle ei annettu, mutta olipa fressiä nähdä joitakuita muita kuin Hogania pitkästä aikaa ME:ssä. Tämän ottelun päätarina oli Hoganin ja Zeuksen feud, joka ei ollut siis suinkaan päättynyt SummerSlamiin, vaan jatkui edelleen (Vincen mielessä) kuumana, vaikka feudin aloittanut No Holds Barred -elokuva oli saanut ensi-iltansa jo lähes puoli vuotta sitten. Vince oli kuitenkin päättänyt tiristää kaikki mehut irti tuosta leffasta, joten myöskään tämä ottelu ei jäisi viimeiseksi Zeuksen ppv-esiintymiseksi. Zeus-feudin ohella WWF:n päämestari Hogan oli kuitenkin syksyn aikana verestänyt myös vanhaa vihanpitoaan Ted DiBiasen kanssa, ja miehet olivatkin ottaneet taas useamman kerran yhteen. DiBiasella oli kuitenkin meneillään myös oma kuvio Jake Robertsin kanssa. DiBiasehan oli pistänyt Robertsin kesällä pariksi kuukaudeksi sivuun Million Dollar Dreamillaan, ja kun Roberts oli palannut kuvioihin, oli hän tietenkin janonnut kostoa. Hogan/DiBiase/Roberts/Zeus-nelikon lisäksi ottelussa nähtiin Demolition ja Powers of Pain, joiden vanha feud oli päättynyt ajat sitten, eikä sitä ollut mitenkään verestetty viime aikoina, mutta silti juuri nämä joukkueet iskettiin samaan otteluun. Demolition oli voittanut joukkuemestaruutensa marraskuun alussa takaisin Brain Bustersilta.

Hämmentävää, Hulk Hoganin ottelu tasan tarkkaan keskellä korttia! Olisi kiva tietää, miksi WWF päätyi tähän ratkaisuun eikä suinkaan laittanut tätä Main Eventiksi, kuten varmaan jokainen oli odottanut. Sinänsä ratkaisu ei ollut ollenkaan pöllömpi: tässä kohdassa korttia matsi tuntui paljon fressimmältä, ja tuota tuoreutta lisäsi vielä kivasti se, että yksi ottelun päähenkilöistä eliminoitiin heti matsin alussa. Tuon jälkeen nähtiinkin sitten ensin varsin toimivaa joukkuepainirymistelyä höystettynä pienillä määrillä isojen tähtien yhteenottoja. Lopulta rymistelijätkin pistettiin ottelusta pihalle, ja jäljelle jäivät oikeastaan enää ottelun kaikkein kiinnostavimmat painijat. Lopussa olikin sitten oikeasti ihan ilo katsoa, kuinka esimerkiksi Ted DiBiase näytti pitkästä aikaa kehässä oikeasti hyvältä muutenkin kuin pelkästään vetämänsä roolin puolesta. Tämä oli oikeastaan SummerSlam 1988:n jälkeen ensimmäinen kerta, kun DiBiase sai kunnolla painia kunnon ottelussa. Toki silti tässäkin ottelussa oli ongelmansa, ja alkupuoli oli osittain vähän tylsähköä menoa, mutta kokonaisuutena tämä oli minun mielestäni hyvä ottelu, vaikka ottelun lopetus olikin sitten juuri niin ennalta-arvattava kuin saattoi olla. Lopetusta lukuun ottamatta eliminoinnit oli kuitenkin buukatta mukavan poikkeavalla tavalla, joten tästä jäi tosiaan hyvä maku suuhun.
*** (27:32)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
The Rude Brood (Rude & Perfect & Fabulous Rougeaus) w/ The Genius & Jimmy Hart vs. Roddy's Rowdies (Piper & Snuka & Bushwhackers) - Survivor Series Elimination Match
Roddy Piper oli tehnyt paluunsa WWF:ään kaksi vuotta kestäneeltä eläköitymiseltään WrestleMania V:ssä, mutta painimaan hän ei ollut noussut ennen tätä ppv:tä. Kuluneen kesän ja syksyn aikana Piperilla oli kuitenkin kehittynyt tulikuuma feud Bobby Heenanin ja erityisesti Rick Ruden kanssa. Tietty huippukohta tuossa feudissa nähtiin SummerSlamissa, kun Piper aiheutti Rudelle tappion IC-mestaruusottelussa Ultimate Warrioria vastaan. Tuosta lähtien Rude oli halunnut kostaa Piperille, ja nyt se onnistui vihdoin kehässä. Piper oli kerännyt joukkueeseensa kolme muuta sekopäätä, joista Bushwhackersilla olikin ollut koko vuoden 1989 jonkinlainen on/off-feud Rougeaun veljesten kanssa. Rougeauiden ja Ruden lisäksi heel-joukkueeseen kuului edelleen voittamaton ja edelleen kovassa nosteessa oleva Mr. Perfect, joka oli kuluneen syksyn aikana saanut managerikseen The Geniuksen.

Tämähän oli todella hyvä ottelu! En tiedä, innostuinko nyt sitten taas liikaa, mutta minä kyllä tykkäsin tästä paljon. Muutenkin olen fiilistellyt yllättävän paljon näitä ensimmäisten vuosien Survivor Series -otteluita. Jotenkin näissä on vain juuri sellainen fiilis kuin voi toivoa: heikommatkin painijat saadaan tällaisissa otteluissa näyttämään hyvältä, koska heidän ei tarvitse painia kokonaista ottelua, vaan he voivat keskittyä parin vahvan suorituksen väläyttämiseen. Ja jos ottelut on buukattu oikein, ottelun mielenkiintoisimmat ja parhaat painijat saavat isoimman vastuun ja vetävät sen kunnialla läpi. Sinänsä tämä ottelumuoto olikin ihan täydellinen tämän aikakauden WWF:lle, jossa noita heikkoja painijoita oli aika paljon. Tässä tosin heikkoa osastoa edustivat lähinnä Bushwhackersit, mutta heidän osuutensapa olikin leikattu juuri sopivan pieneksi. Vastavuoroisesti ottelun mielenkiintoisimmat nimet (Rude, Piper, Perfect) saivat todella paljon aikaa ja vetivät oman osuutensa todella hyvin. Myös Rougeaun veljekset loistivat, ja Jimmy Snukakin näytti tässä hämmästyttävän pirteältä. Tunnelmakin oli kohdillaan. Kahden viimeiseksi jääneen painijan lopputaistelu oli suorastaan oppikirjamaisen taidokkaasti hoidettu, ja lopetuskin oli pirun nätti. Toki tässäkin olisi kaivannut vielä enemmän niitä huipputason painijoita ja huippupainia, mutta tämmöisenäänkin tämä oli hieno kokonaisuus.
***½ (21:27)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Heenan Family (André & Haku & Anderson & Heenan) vs. Ultimate Warriors (Warrior & Neidhart & Rockers) - Survivor Series Elimination Match
Intercontinental-mestari Ultimate Warrior oli ajautunut rajuihin yhteenottoihin André The Giantin kanssa jo kesällä, ja feud oli muuttunut entistä tulisemmaksi sen jälkeen, kun Warrior oli voittanut Intercontinental-mestaruutensa takaisin Bobby Heenanin manageroimalta Rick Rudelta. Nyt Heenan oli siis usuttanut toisen tähtipainijansa Andrén Warriorin kimppuun. Tässä ottelussa Heenanin parhaiden oli sitten tarkoitus kohdata Warriorin joukkue. Heenanin perhettä oli buukattu edustamaan André, Haku ja Brain Busters. Tully Blanchard oli kuitenkin täysin yllättäen erotettu WWF:stä vain päivä ennen tätä ppv:tä, koska hän ei ollut läpäissyt huumetestiä. Niinpä taustatarinaksi keksittiin "Heenan Familyn keskinäiset ongelmat", minkä takia Heenan itse pistettiin Blanchardin tilalle tähän otteluun. Vain vuosi sitten WWF:ään loikanneet Blanchard ja Anderson olivat kuitenkin alkaneet saada muutenkin tarpeekseen WWF:stä, ja niinpä myös Anderson jätti firman pian tämän ppv:n jälkeen. Vastapuolella nähtiin sitten Warriorin lisäksi kovaa vauhtia yleisön suosikkijoukkueeksi nousussa oleva Rockers ja Jim Neidhart, jota IWC-huhujen mukaan Vince piti tässä vaiheessa paljon todennäköisempänä tulevaisuuden suurtähtenä kuin Bret Hartia.

Äh, vähän kankeaa meininkiä illan viimeisessä ottelussa. Tully Blanchardin puuttuminen oli iso menetys ottelun flow'lle. Arn Andersonin ja Shawn Michaelsin välienselvittelyt olivat ehdottomasti ottelun parasta antia, ja onneksi Michaelsin sekä Andersonin 1 on 1 -painia nähtiinkin tässä ilahduttavan paljon. Sen sijaan lopputaistelumeiningit olivat aika puuduttavaa katseltavaa ja toistivat vanhaa, tuttua ja jo moneen kertaa nähtyä kaavaa. Heenan oli kyllä hetkellisesti ihan hauska lisä ottelussa, ja toki myös Jannetty sekä Haku vetivät oman osuutensa ihan sujuvasti. Silti tästä ottelusta jäi sellainen fiilis, että ei tässä päästy nyt ollenkaan niin viihdyttävään meininkiin kuin parissa muussa tämän show'n ottelussa. Andersonin ja Michaelsin ansiosta ihan hyvä ottelu, mutta ei sen enempää.
**½ (20:28)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Mr. Perfect
** Tito Santana
* Ted DiBiase

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Kuten jo jonkun ottelun arvostelussa sanoin, tämä formaatti on jo sellainen, että se pelastaa paljon otteluista. Niinpä minä tykkäsin ihan tasaisesti tämänkin SurSerin annista, vaikka WWF oli vähän hakoteillä tässä vaiheessa historiaa ja vaikka merkittävä osa rosterista koostui mielestäni ei kovinkaan mielenkiintoisista nimistä. Yhtä kaikki, tämä oli pelkästään tällä suht-tasaisella annillaan vuoden 1989 paras WWF-ppv, mikä ei ole silti Ok:ta enempää.

1. NWA The Great American Bash 1989 - Hieno
------------------
2. WWF WrestleMania III - Hyvä
3. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
5. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
6. NWA Halloween Havoc 1989 - Hyvä
7. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
8. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
9. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
10. WWF Survivor Series 1989 - Ok
11. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
12. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
13. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
14. WWF WrestleMania V - Kehno
15. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
16. WWF SummerSlam 1989 - Kehno
17. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
18. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 03 Tammi 2016, 22:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru » 02 Touko 2017, 10:15

Sitten vuorostaan ihan toisenlainen Survivor Series.

-----

Kuva

RAW is WAR – 19.10.1998

- Judgment Day päättyi siihen, että WWF:llä ei ollut edelleenkään päämestaria ja Vince McMahon antoi Stone Cold Steve Austinille potkut. Jakson alussa kaikki WWF:n painijat oli kehässä ja Vince McMahon piti puheen, jossa varoitteli painijoita, että he kokevat saman kohtalon kuin Austin, jos eivät osaa käyttäytyä. Lisäksi Vince McMahon ilmoitti, että WWF:n mestaruudesta järjestetään turnaus seuraavassa PPV:ssä – Survivor Seriesissä.
- Jeff Jarrettin uusi manageri Debra McMichael debytoi WWF:ssä. Debrahan on aikaisemmin manageroinut WCW:ssä ja muistetaan hyvin siitä, että meni Steve Austinin kanssa naimisiin myöhemmin.
- Fudut saanut Stone Cold Steve Austin tuli paikalle metsästysvermeissä, kidnappasi Vince McMahonin ja raahasi hänet kehään. Austin otti aseen esille, mutta ase osoittautuikin leluaseeksi, josta lauetessa ilmestyi BANG 3:16 –lippu esille. Vince McMahon kerkesi kuitenkin kusta housuihinsa pelosta tätä ennen.

RAW is WAR – 26.10.1998

- Edellisellä viikolla Austin pisti Vince McMahonin taskuun mystisen lapun, mikä selvisi tässä jaksossa uudeksi WWF-sopimukseksi. Vince McMahon pisti asianajajat asialle, mutta sopimus oli pätevä. Nimittäin Vince McMahonin poika Shane McMahon ilmoitti olevansa Austinin sopimuksen takana. Aikaisemmin lähinnä selostajana ja tuomarina esiintynyt Shane McMahon piti ensimmäisen kunnon promon kehässä, jossa hän kertoi olevansa kyllästynyt elämään isänsä varjossa.
- Mötley Crüe oli live-esiintyjänä. Mötikkä esitti hittikappaleensa WILD SIDE.


RAW is WAR – 2.11.1998

- Mankind on viime aikoina yrittänyt päästä pomonsa Vince McMahonin suosioon. Tästä kiitoksena Vince McMahon antoi Mankindille uuden mestaruusvyön – Hardcore-mestaruuden.
- Shane McMahon ilmoitti, että Survivor Seriesin jälkeisessä Raw’ssa Stone Cold pääsee haastamaan WWF:n mestarin. Vince McMahon kuitenkin lisäsi Austinin WWF-mestaruusturnaukseen Survivor Seriesiin, jossa Austin joutuu ottelemaan ekalla kierroksella Big Bossmania vastaan
- Ken Shamrock ja The Rock ottelivat Intercontinental-mestaruudesta. Jostain syystä Vince McMahonia ärsyttää myös The Rock tällä hetkellä suunnattomasti, joten jos Rock ei voita Intercontinental-mestaruutta, hän ei pääse myöskään Survivor Seriesin Deadly Game –turnaukseen. The Rock ei voittanut mestaruutta.
- Kane on nyt yksin, kun The Undertaker ja Paul Bearer ovat hylänneet hänet. Kane päätti tässä jaksossa tehdä sen, minkä osaa parhaiten eli keskeyttää muiden ihmisten ottelut ja tuhota kaikki kehässä olijat.

RAW is WAR – 9.11.1998

- Vince McMahonin korporaation painijaksi muovautunut Mankind puolusti Hardcore-mestaruuttaan Ken Shamrockia vastaan. Bossmanin avulla puvuntakkiin pukeutunut Mankind voitti ottelun.
- Tällä kertaa pelissä oli The Rockin ura WWF:ssä. Jos The Rock ei voita Mark Henryä, hän saa potkut WWF:stä. Kesken Raw’n The Rockin kimppuun hyökättiin pukuhuoneessa, mutta The Rock pystyi kuitenkin ottelemaan ja voitti Shane McMahonin avulla Mark Henryn.

-----

Kuva
WWF Survivor Series 1998: Deadly Game

Survivor Series on tunnetusti WWF/WWE:n suurimpia tapahtumia. Vuoden 1998 Survivor Series oli jo 12. kerta, kun tapahtuma järjestettiin. Survivor Series on tullut tunnetuksi eliminointiotteluistaan. Tällä kertaa meininki oli toinen, sillä perinteisiä Survivor Series –otteluita ei nähty ollenkaan. Sen sijaan Survivor Seriesin pääroolissa oli Deadly Game –turnaus, jonka voittaja kruunataan WWF:n uudeksi mestariksi. WWF oli ollut lähes kaksi kuukautta ilman päämestaria, joten Vince McMahon päätti järjestää 14 miehen turnauksen Survivor Seriesissä.

Tapahtuma järjestettiin St. Louisissa, Missourissa. Tapahtuman selostajina oli jälleen tuttu kaksikko – Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler. Se on vielä mainittava, että tykkään ihan hitosti tästä Deadly Gamen pääkallologosta. Mieleen on myös jäänyt tapahtuman teemamusiikki. CAUSE IT’S A DEADLY GAME!

Kuva
Mankind vs Duane GillWWF-mestaruusturnauksen 1. kierroksen ottelu

Mankind on viime aikoina yrittänyt päästä Vince McMahonin ja hänen perseennuolijoiden suosioon. Loppujen lopuksi Vince onkin alkanut pikku hiljaa hyväksymään Mankindin ja Mankindista on alettukin rakentamaan ”firman näköistä mestaria”. Vince McMahon itseasiassa luovutti Mankindille uuden mestaruusvyön – Hardcore-mestaruuden, mutta tähtäimenä on tietysti tehdä Mankindista myös WWF:n mestari.

Mankindin vastustaja turnauksen avauskierroksella oli mysteeri. Vince McMahon esitteli painijan, joka on ennen paininut WWF:ssä, kunnes loikkasi WCW:hen, mutta on nyt taas WWF:ssä. Kevin Nash? Scott Hall? Mr. Perfect? Ei! Jobberi nimeltä Duane Gill, joka myöhemmin tultaisiin muistamaan paremmin Gillberginä (Goldberg-parodia)! Eli pelkäksi vitsiksihän tämä osoittautui, eikä tästä mitään oikeata ottelua edes tullut, joten en edes anna arvosanaa. Repesin kyllä vähän, kun Duane Gill marssi kehään, joten ei tässä mitään vikaa oikeastaan ollut.

Ei arvosanaa (00:30)
► Show Spoiler
[ftp]http://www.nesretro.com/yabbfiles/Attac ... aMatsi.png[/ftp]
Jeff Jarrett w/Debra McMichael vs Al Snow w/HeadWWF-mestaruusturnauksen 1. kierroksen ottelu

Toinen ekan kierroksen matsi oli Jeff Jarrettin ja Al Snow’n välillä, joilla oli oikeastaan myös pienimuotoinen feudi ollut käynnissä jo jonkin aikaa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen miesten välinen ottelu PPV-tasolla. Samalla tämä oli myös Jeff Jarrettin uuden managerin, Debran, ensiesiintyminen WWF:n PPV:ssä.

Näitä turnausotteluita on niin hemmetisti tungettu yhteen kolmen tunnin tapahtumaan, joten ei ihme, että esimerkiksi tämä ottelu jäi kovin lyhyeksi. Lyhyydestään huolimatta tämä oli oikein mukavaa painia niin kauan kuin kesti. Ottelun lopetus ehkä on jo vähän nähty tapa.

**½ (03:31)
► Show Spoiler
Kuva
Big Bossman vs Stone Cold Steve AustinWWF-mestaruusturnauksen 1. kierroksen ottelu

Vince McMahonin vihaama Stone Cold Steve Austin pääsi WWF-mestaruusturnaukseen, mutta heti ensimmäiseksi hänen vastustajakseen asettui Big Bossman, jolle Survivor Series oli ensimmäinen WWF:n PPV-ottelu sitten Royal Rumble 1993:n. Bossman tosiaan oli palannut jokin aika sitten WWF:ään ja toimi Vince McMahonin henkivartijana.

Eihän tämä ottelu mitään ihmeempiä tarjonnut ja kovin lyhyeksi jäi tämäkin koitos, mutta tykkäsin siitä, miten tämä ottelu vei illan tarinaa eteenpäin.

**½ (03:20)
► Show Spoiler
Kuva
X-Pac vs Steven RegalWWF-mestaruusturnauksen 1. kierroksen ottelu

Seuraavassa matsissa olikin aika erikoinen parivaljakko vastassa. X-Pac on ollut hurjassa nosteessa ja oikeastaan jokaisessa ottelussaan ollut todella hyvä. Vastustajana oli tällä kertaa brittiläinen miestenmies Steven Regal, joka debytoi jokin aika sitten hassulla Real Man’s Man –gimmickillä.

Tämä ottelu sai yllättävän paljon aikaa, ja tämä oli oikeastaan aika hyvä ottelu loppua lukuun ottamatta. Loppu oli sellaista sekoilua, että pakko rokottaa puolikas tähti pois.

**½ (08:10)
► Show Spoiler
Kuva
Ken Shamrock vs GoldustWWF-mestaruusturnauksen 1. kierroksen ottelu

Vince McMahonin apuriksi muuttunut Ken Shamrock sai vastaansa Goldustin. Tästäkään ottelusta ei paljon jäänyt jälkipolville kerrottavaa. Shamrock on hyvä kehässä ja Goldustkin hyvänä päivänä pystyy loistaviin otteluihin, mutta ei tämä ottelu mitenkään sytyttänyt.

** (05:56)
► Show Spoiler
Kuva
The Rock vs Big BossmanWWF-mestaruusturnauksen 1. kierroksen ottelu

The Rockin piti alun perin kohdata vanha kiistakumppaninsa, Hunter Hearst Helmsleyn. HHH ei ilmeisesti kuitenkaan vielä ollut polvivammastaan täysin varautunut, joten Vince McMahon ja kumppanit olivat keksineet The Rockille uuden vastustajan. The Rock sai vastaansa Big Bossmanin, jolla oli ollut jo ottelu tässä turnauksessa, mutta sai nyt toisen mahdollisuuden.

Tälle ottelulle ei pysty mitään järkevää arvosanaa antamaan ihan siitä syystä, että tämä oli historian nopeimpia otteluita. Ottelu alkoi yllättävällä rullauksella, mikä riitti ottelun voittoon.

Ei arvosanaa (00:03)
► Show Spoiler
Kuva
The Undertaker w/Paul Bearer vs KaneWWF-mestaruusturnauksen puolivälieräottelu

Turnauksen toisen kierroksen (puolivälierät) ensimmäisessä ottelussa kohtasivat tuttu parivaljakko – Brothers of Destruction – Kane ja Undertaker. Veljeksille tämä oli illan ensimmäinen ottelu, sillä he olivat päässeet suoraan toiselle kierrokselle. En tiedä johtuiko tämä siitä, että heidän piti alun perin olla se kaksikko, joiden välillä mestaruus ratkotaan.

Kane ja Undertaker kohtasivat edellisessäkin PPV:ssä, jolloin Paul Bearer teki paluun ja liittoutui taas Undertakerin kanssa. Taker ja Bearer ovat hylänneet siis Kanen, joka on tällä hetkellä uudessa tilanteessa WWF:ssä – hän on ihan yksin.

Näitä Kane-Taker-matseja on nähty ihan tarpeeksi jo. Kanen ja Takerin välisistä ensimmäisistä otteluista pidin, mutta viime aikojen ottelut ovat alkaneet maistumaan jo puulta. Judgment Dayn pääottelu oli suorastaan huono. Siksi olikin ilo huomata, että oli tämä sentään parempi kuin Judgment Dayn ottelu.

**½ (07:16)
► Show Spoiler
Kuva
Mankind vs Al Snow w/HeadWWF-mestaruusturnauksen puolivälieräottelu

Todellisessa elämässä Al Snow ja Mick Foley ovat parhaimpia kaveruksia, mutta siitä ei näyttänyt valitettavasti olevan apua tässä ottelussa. Kovin jäi vaatimattomaksi tämäkin ottelu. Ja olihan tämä täysin ennalta arvattavissa oleva ottelu.

** (03:55)
► Show Spoiler
Kuva
Ken Shamrock vs The RockWWF-mestaruusturnauksen puolivälieräottelu

Ken Shamrock ja The Rock ovat kohdanneet useamman kerran tänä vuonna, mutta nyt asetelma on toinen – nyt The Rock on se hyvis ja Shamrock on pahis. Tämä oli ehdottomasti turnauksen otteluista sieltä paremmasta päästä. Plussaa annettava myös erinomaisesta lopetuksesta. Ei tämä ehkä kuitenkaan ihan paras Shamrock-Rock-matsi tältä vuodelta ole.

*** (08:20)
► Show Spoiler
Kuva
Jacqueline © w/Marc Mero vs SableWWF Women’s –mestaruusottelu

Mestaruusturnaus oli edennyt jo siihen vaiheeseen, että jäljellä on enää välierät sekä finaali. Tässä välissä nähtiin kuitenkin välikevennyksenä naisten matsin, jossa panoksena oli WWF:n naisten mestaruus. Vastakkain oli tietysti hallitseva mestari Jacqueline ja WWF:n suosituin nainen (kautta aikojen?) Sable. Tämä oli ensimmäinen naisten mestaruusottelu vuosiin WWF:ssä.

Ikuisuuksia kestännyt Mero/Jacqueline-Sable-feudi on kyllästyttänyt ihan hemmetisti. Toivottavasti tämä olisi jo tämän ottelun myötä ohi. Otteluhan oli ”yllättäen” hyvin lyhyt, mutta mielestäni tällaisena ihan toimivakin matsi, vaikka etenkään Sable ei mikään erityisen hyvä kehässä ole.

** (03:14)
► Show Spoiler
Kuva
Mankind vs Stone Cold Steve AustinWWF-mestaruusturnauksen välieräottelu

Naisten matsin jälkeen päästinkin sitten itse asiaan eli mestaruusturnaukseen. Ensimmäisessä välieräottelussa kohtasivat Vince McMahonin korporaation tukema Mankind sekä Vince McMahonin pahin vihollinen – Stone Cold Steve Austin. Nämäkin miehet ovat jo pari kertaa (Unforgiven ****, Over the Edge ****) otelleet PPV-tasolla vastakkain vuonna 1998. Silloin tosin Mick Foley käytti Mankind-persoonan sijasta Dudea Lovea.

Foley ja Austin vastasivat taas illan parhaimmasta ottelusta. Ei tämä mitenkään miesten edellisten otteluiden tasolle yltänyt, mutta kyllähän tämäkin oli melko intensiivinen ja viihdyttävä matsi. Tietysti myös sekaantumiset kuuluivat tähän matsiin, mutta niin kuuluikin kuulua tällaisessa ottelussa.
Mainittakoon vielä, että Vince McMahonin poika Shane McMahon tuli paikkaamaan loukkaantunutta tuomaria. Sen myötä homma kääntyikin entistä mielenkiintoisemmaksi..

***½ (10:27)
► Show Spoiler
Kuva
The Undertaker w/Paul Bearer vs The RockWWF-mestaruusturnauksen välieräottelu

Toisessa välierässä otteli kokenut Undertaker sekä nouseva stara The Rock. Valitettavasti tämä ottelu ei jostain syystä toiminutkaan läheskään niin hyvin kuin esimerkiksi Mankindin ja Stone Coldin välinen ottelu. Ei vaan tuntunut The Rockin ja The Undertakerin kemiat kohtaavan kehässä.

** (08:23)
► Show Spoiler
Kuva
New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn) © vs The Headbangers (Mosh & Thrasher) vs D’Lo Brown & Mark HenryWWF Tag Team –mestaruusottelu

Ennen illan viimeistä ottelua nähtiin vielä ottelu Tag Team –mestaruudesta. Ottelu oli hieman erikoinen tag team –matsi, sillä kyseessä oli Triple Threat –joukkueottelu eli mukana oli kolme joukkuetta ja jokaisesta joukkueesta oli yksi painija aina kehävuorossa. NAO:n haastajiksi oli noussut The Headbangers sekä The Nationin rippeistä kasattu tiimi D’Lo Brown & Mark Henry.

Huhhuh.. Olipahan paska ottelu. Kymmenen minuuttia ei paljon aikaa ole painiottelulle, mutta tämä matsi tuntui kestävän ikuisuuden. Tag Team –mestaruusottelu oli todella tönkkö ottelu, jossa ei tuntunut kellään ottelijalla olevan hajua, että mitäköhän hemmettiä tässä pitäisi tehdä. Lopputuloksena oli surkea tag team –matsi.

* (10:10)
► Show Spoiler
Kuva
Mankind vs The RockWWF-mestaruusturnauksen finaali

Niinhän siinä sitten kävi, että mestaruusturnauksen finaalissa mestaruudesta ottelivat Vince McMahonin tukema Mankind sekä The Rock, jonka uraa Vince McMahon on viime aikoina yrittänyt tuhota. Mankindin tie finaaliin oli melko helppo (kiitos Vince McMahonin), mutta The Rock joutui jo edellisissä Raw’ssa vaikeuksiin, kun hän meinasi menettää paikkansa koko turnauksessa.

Tästä ottelusta jää päällimmäisenä mieleen tietysti ottelun loppu, mutta kyllä muutenkin tykkäsin tästä ottelusta. Ei tämä mikään painillinen mestariteos ollut, mutta tätä katsoessa kuitenkin viihdyin. Vaikka olenkin suuri Stone Cold –fani, niin oli oikeastaan ihan mielenkiintoista nähdä mestaruusottelu, jossa Austinilla ei periaatteessa ollut osaa eikä arpaa.

***½ (17:10)
► Show Spoiler
-----
Survivor Series 1998 on kaksijakoinen tapahtuma. Mestaruusturnauksen takia otteluita oli jopa 14 kappaletta, mikä tietysti tarkoitti sitä, että suurin osa jäi melko lyhyeksi rypistykseksi, eikä montaa hyvää ottelua nähty. Painilliselta anniltaan tämä oli siis melko kehno tapahtuma. Tässä oli painillisen annin sijaan pääosissa juonikuvio, mitä vietiin pitkin iltaa hienosti eteenpäin.

Tykkäsin tästä mestaruusturnausmeiningistä ja olihan tämä loppunsa ansiosta melko muistettava tapahtuma. Ja ennen kaikkea Survivor Series 1998 osoitti sen, että ei PPV-tapahtuman hyvyyttä/huonoutta voi aina mitata pelkästään otteluiden arvosanoilla. Painillinen anti oli kehnoa, mutta annan tälle silti arvosanaksi hyvä, koska olihan tämä hiton hyvää viihdettä.

-----
Survivor Seriesin tähdet:
*** Mankind
** The Rock
* Steve Austin
-----
PPV-arvosanat:
Loistava
Summerslam
Hyvä
King of the Ring
Survivor Series
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Breakdown: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
Huono
Judgment Day: In Your House
---
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 17
2. Steve Austin 12
2. The Rock 12
4. TAKA Michinoku 6
5. Shawn Michaels 4
5. The Undertaker 4
5. Triple H 4
8. Pantera 2
8. Ken Shamrock 2
10. Owen Hart 1
10. Val Venis 1
10. D’Lo Brown 1
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 08 Touko 2017, 09:58

Kuva
STARRCADE 1989

No niin, sitten oli WCW:n vuoden viimeisen ppv:n aika - mutta tällä kertaa ei koko painimaailman vuoden viimeisen ppv:n aika. Palataan kuitenkin tuohon vielä Starrcaden jälkeen koittavaan ppv:hen seuraavassa arvostelussa, sillä sitä ennen oli vuorossa jo vuosien ajan NWA:n perinteiseksi vuoden huipputapahtumaksi muodostunut Starrcade. Vuodesta 1983, siis jo puolitoista vuotta ennen ensimmäistä WrestleManiaa, Starrcade oli ollut SE tapahtuma NWA:lle. Ja vaikka nyt Starrcaden järjestikin WCW, oli se edelleen samalla NWA:n vuoden ehdoton kohokohta. Vuosi 1989 oli ollut kokonaisuudessaan niin hurja ja kaikin puolin loistava WCW:lle, että moni varmasti odotti vielä jotain villimpää Starrcadelta.

Harmi, että sitä ei ollut tarjolla. Tiivistetysti sanottuna voisi väittää, että WCW oli käyttänyt kaikki paukkunsa vuoden 1989 aikana marraskuun loppuun mennessä, ja nyt vuoden suurimman tapahtuman kohdalla mitään ei ollut enää jäljellä. WCW:llä oli kyllä rosteri täynnä huippulahjakkaita ja mielenkiintoisia painijoita, mutta yhtään suurta kuviota ei ollut vireillä huipentumaan Starrcadessa. En tiedä, miten tämä tilanne edes teoriassa pääsi tapahtumaan WCW:ssä ja miten Flairin, Jim Rossin ja muiden johtama buukkauskomitea ei alkanut jo hyvissä ajoin suunnitella Starrcadeen uusia, suuria kuvioita, mutta tässä sitä oltiin. WCW oli vähän niin kuin tyhjän päällä, kun heidän olisi pitänyt tarjota loistavan painivuoden loistavin painitapahtuma.

Vielä Halloween Havocin aikaan WCW:n ykkösfeud oli tietenkin Terry Funkin ja Ric Flairin väkivallan- ja vihantäyteinen feud, eikä tuo kamppailu suinkaan päättynyt Halloween Havociin. Jostain syystä Funkin ja Flairin vihanpitoa ei kuitenkaan pitkitetty Starrcadeen (joku osaa ehkä kertoa miksi, minä en tälle mitään selitystä löytänyt), vaan sen sijaan feud huipentui marraskuussa järjestettyyn Clash of the Championshiin, jossa Funk ja Flair ottelivat "I Quit" Matchin. Tuo ottelu on mm. Dave Meltzerin kirjoissa viiden tähden ottelu ja yksi painihistorian legendaarisista kohtaamista. Olisi ehkä sopinut Starrcadenkin Main Eventiksi? Joka tapauksessa tuon ottelun päätteeksi Funk (hävittyään) teki face-turnin ja paiskasi kättä Flairin kanssa, minkä jälkeen hänen managerinsa Gary Hart ja liittolaisensa The Great Muta kääntyivät häntä vastaan. Funk jättäytyi Clash of the Championshin jälkeen pois kehistä ja siirtyi selostamoon. Funkin ja Flairin kamppailun ohella toinen loppuvuoden pääfeud oli ollut Stingin ja Great Mutan vihanpito, mutta sekin oli oikeastaan saatu päätökseen jo ennen Starrcadea. Kun tähän yhdistetään se, että WCW oli tosiaan syksyn aikana menettänyt vain pari kuukautta aiemmin upean paluunsa tehneen Ricky Steamboatin, oli tilanne hieman huolestuttava.

Alakortissa toki meni paremmin, sillä esimerkiksi Lex Lugerin hallitseman US Heavyweight -mestaruusvyön ympärillä riitti kuhinaa, ja joukkuedivisioona oli täynnä kiinnostavia nimiä. Steiner Brothers oli voittanut marraskuussa joukkuevyöt Fabulous Freebirdsiltä, ja Jim Cornette oli kääntynyt Dynamic Dudesia vastaan liittoutuakseen takaisin Midnight Expressin kanssa. Joukkue- ja US-mestaruuskuvioiden varaan ei kuitenkaan voitu Starrcadea yksin rakentaa, joten mitä WCW teki tässä vaikeassa tilanteessa?

No, uusien juonikuvioiden keksimisen sijaan WCW päätti tehdä Starrcadesta tapahtuman, jonka yhdessäkään ottelussa ei oikeastaan ollut juonikuviota. Kyllä. Lisäksi WCW päätti, että se ei suinkaan hyödynnä laajaa rosteriaan täynnä kiinnostavia nimiä, vaan buukkaa tapahtumassa vain neljää singles-painijaa ja neljää joukkuetta. Luitte oikein. Tätä neronleimausta hehkutettiin "aivan uudenlaiseksi innovaatioksi" ja sen nimi oli "Future Shock Iron Man Tournament". WCW mainosti tätä upeaa ideaa lähes pari kuukautta, mutta lopulta kukaan muu kuin WCW itse ei ollut tästä tapahtumasta innoissaan. Vuoden 1989 Starrcaden buyrate oli poikkeuksellisen huono, ja tapahtuma floppasi muutenkin taloudellisesti täysin. Ei tarvinne kertoa, että WCW ei toistanut tätä upeaa ideaansa enää koskaan.

Mutta mistä tässä upeassa ideassa sitten oli kyse? Lyhyesti sanottuna siitä, että WCW pisti neljä parasta singles-painijaansa (Ric Flair, Lex Luger, Sting ja The Great Muta) ja neljä parasta joukkuettaan (Steiner Brothers, Road Warriors, Doom ja New Wild Samoans) painimaan kaikki kaikkia vastaan -tyylisessä turnauksessa. Yhden illan aikana siis neljä singles-painijaa kohtasivat kaikki toisensa vuorotellen singles-otteluissa ja neljä joukkuetta kaikki toisensa vuorotellen joukkueotteluissa. Jokaisesta ottelusta jaettiin pisteitä seuraavasti: selätyksellä/luovutuksella ottelun voittava saisi 20 pistettä, uloslaskulla ottelun voittava 15 pistettä, diskauksella voittava 10 pistettä ja tasapeliin päädyttäessä molemmat saisivat 5 pistettä. Kaikissa otteluissa oli 15 minuutin aikaraja (tai niin WCW kovasti väitti, palataan tähän myöhemmin). Joukkue- ja yksilöturnausten otteluita käytäisiin vuoronperään. Se painija ja se joukkue, jolla olisi kaikkien käytyjen otteluiden jälkeen eniten pisteitä, olisi sitten Iron Man- ja Iron Team-turnausten voittajat. Mitään palkintoa turnausten voitosta ei ollut tarjolla, vaikka singles-turnauksessa olivat mukana niin NWA World Heavyweight, NWA US Heavyweight kuin NWA Television-mestarikin ja vaikka joukkueturnauksessa oli mukana muun muassa firman joukkuemestarikaksikko. Eli koko monimutkainen ja vaikea turnaus käytiin puhtaasti pelkästään maineesta ja kunniasta. Mainittakoon vielä, että samoalaisten sijaan joukkueturnauksen neljäs osallistujajoukkue piti alun perin olla Skyscrapers, mutta Sid Vicious oli loukannut jalkansa muutamaa viikkoa aiemmin ottelussa Steinereita vastaan, ja hän oli edelleen loukkaantunut tämän tapahtuman aikaan.

Näistä lähtökohdista päästään sitten Yhdysvaltain kansallislaulun saattelemana itse tapahtumaan. Selostajanamme toimi Jim Ross, jonka color commentator -parina singles-otteluissa kuultiin Terry Funk ja joukkueotteluissa Jim Cornette. Backstage-haastattelijana Gordon Solie.

Kuva Kuva
Doom w/ Woman & Nitron vs. Steiner Brothers
Kuten alkutarinassa totesin, Steiner Brothers oli siis voittanut marraskuussa joukkuemestaruudet Fabulous Freebirdsiltä (joita ei tähän turnaukseen ollut kelpuutettu jostain syystä ollenkaan). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Rick ja Scott Steiner kantoivat joukkuemestaruuksia yhdessä. Upean Iron Team -turnauksen avausottelussa he saivat vastaansa vanhan feud-kumppaninsa Doomin. Doom oli saanut marraskuisessa Clash of the Championsissa ringsidelleen Womanin lisäksi mystisen järkälemäisen lihaskimpun Nitronin, joka toimi kaiketi jonkinlaisena henkivartijana. Nitron ei tehnyt merkittävää uraa painimaailmassa, mutta Tyler Mane (miehen oikea nimi) on sittemmin näytellyt muun muassa X-Men ja Halloween-elokuvissa.

Ihan mukavasti alkoi tämä hyvin erikoisella tavalla rakenneltu Starrcade. Steiner-veljekset ja Doom kohtasivat jo Halloween Havocissa, ja tuolloin lopputuloksena oli suorastaan mainio matsi. Nyt ei päästy ihan samanlaiseen erinomaisuuteen, vaikka kyllä tämäkin oli hyvä ottelu. Suurin syy pikkaisen huonompaan kokonaisuuten oli se, että ottelun lopetus oli hieman tylsä ja jätti ottelun vähän niin kuin kesken. Toisaalta muutenkaan Steinerit ja Simmon + Reed... anteeksi Doom #1 ja Doom #2 eivät ehkä olleet ihan samalla tavalla sellaisessa "näyttämisen meininki" -moodissa kuin olivat Halloween Havocin ottelun aikaan. Yhtä kaikki, matsi oli vauhdikasta ja monipuolista brawlausta sekä viihdyttävää rymistelyä. Mukava tapa siis avata show, mutta ei jää mieleen silti mitenkään erityisen hienona joukkueotteluna tällaisena vuonna, jolloin kovatasoisia joukkueotteluita on nähty joka show'ssa.
*** (12:24)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Sting vs. Lex Luger
Sitten oli singles-turnauksen ensimmäisen ottelun aika. Stingiä ja US Heavyweight -mestari Lex Lugeria oli molempia jo pitkään hehkutettu aivan pian alkavan uuden vuosikymmenen, 1990-luvun tulevina suurimpina tähtinä. Siinä mielessä siis tämä heidän keskinäinen kohtaaminen oli hyvin merkittävä hetki. Luger ja Sting olivat painineet jonkin aikaa joukkueena vuonna 1988, mutta Lugerin heel-turnin jälkeen Stingillä ja Lugerilla ei ollut paljoakaan yhteistä.

Siis mitä ihmettä tässä ottelussa tapahtui? Ensinnäkin: jostain käsittämättömästä syystä WCW päätti, että maksavia asiakkaita voidaan kusta ihan täysillä silmään. Noin minuutin jälkeen kuuluttaja Gary Capetta ilmoitti, että ottelusta olisi kulunut jo viisi minuuttia. WCW siis todisti heti illan toisessa ottelussaan, että ilmeisesti heillä ei olisi mitään aikeitakaan noudattaa näitä asettamiaan 15 minuutin aikarajoja, vaan he voisivat ihan tuosta vain väittää ottelun kestäneen paljon kauemmin kuin se oli oikeasti kestänyt. Erityisen naurettavaksi tämän teki se, että koko "pikakelauksessa" ei ollut mitään logiikkaa. "Viisi minuuttia" oli kulunut reilun minuutin jälkeen. "Kymmenen minuuttia" noin viiden minuutin jälkeen. Sen jälkeen sitten yhtäkkiä mentiinkin oikealla minuuttitahdilla. Mikä vitun (anteeksi ranskani) logiikka tässä siis oli? Mitä helvettiä? Kaikkein parasta oli toki se, että (anteeksi spoilaaminen) TÄMÄ OTTELU EI EDES PÄÄTTYNYT AIKARAJAAN. Mutta ilmeisesti WCW:n tarvitsi väkisin tällaisella aikahuijauksella rakentaa ottelun lopetukseen sitten "ylimääräistä jännitettä", mikä oikeutti WCW:n mielestä varmaan sitten sen, että ottelun lopetus oli tosiaan todella kökkö ja jätti paskan maun suuhun. WCW ilmeisesti siis ajatteli, että oikean, kunnollisen lopetuksen sijaan voidaan väittää ottelun kestäneen pidempään kuin se oli oikeasti kestänyt, jotta ottelulle voidaan buukata räkäinen lopetus. Aivan loistavaa logiikkaa. No, kaikesta tästä paskasta huolimatta tämä oli ihan hyvä ottelu, ja siitä voi kiittää pelkästään Stingiä ja Lugeria, jotka kaikesta typeryyksistä huolimatta painivat tosiaan vauhdikkaan ja viihdyttävän ottelun - vaikka WCW teki parhaansa kyllä pilatakseen sen.
**½ (11:31)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Doom w/ Woman & Nitron vs. Road Warriors w/ Paul Ellering
Jostain syystä näitä turnauksia ei ollut edes buukattu mitenkään loogisesti niin, että painijat esiintyisivät suurin piirtein joka toisessa ottelussa, vaan Doom paini nyt jo turnauksen toisen ottelunsa, vaikka samoalaisia ei ollut nähty vielä ollenkaan. Tällä kertaa Doom sai vastaansa Road Warriors -kaksikon.

Sama ajan lyhentäminen näköjään jatkuu myös tässä ottelussa, eli oletettavasti se on koko illan teema. Ensimmäisessä ottelussa en kuitenkaan vastaavaa pelleilyä havainnut, eli joko en vain ollut tarkkana tai sitten WCW päätti vetäistä tämän loistavan strategian käyttöön kesken tapahtuman. Oli miten oli, yritän nyt olla kirjoittamatta samasta aiheesta jokaisessa arvostelussa ja keskittyä muihin juttuihin. En voi silti väittää, etteikö tällainen seikka vaikuttaisi jokaisen siitä kärsivän ottelun viihdyttävyyteen. Tässä ottelussa tämän aikasäätämisen vaikutus ei kuitenkaan ollut lähimaillekaan niin merkittävä kuin ensimmäisessä ottelussa. Sen sijaan tämä Doomin ja Road Warriorsien välinen rymistely oli muuten vain parhaimmillaankin ihan kiva. Tämä ottelu ei oikein lähtenyt missään vaiheessa käyntiin toivomallani tavalla, ja sellainen todellinen huippuluokan entertainment brawl jäi tästä puuttumaan kokonaan. Oli tätä ihan kiva katsoa, ja molemmat brawlerjoukkueet mäiskivät toisiaan ihan aggressiivisesti, mutta mitään sen kummempaa tässä ei kuitenkaan ollut. Kokonaisuutena siis ok matsi.
** (8:31)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Great Muta w/ Gary Hart vs. Ric Flair w/ Ole Anderson & Arn Anderson
TV-mestari The Great Muta ja Gary Hart olivat siis kääntyneet marraskuussa Terry Funkia vastaan, ja nyt Gary Hartin luotsaama J-Tex Corporation -niminen stable oli tavoittelemassa uutta menestystä Mutan johdolla. Tämän ottelun aikana ringsidellä pyörivät myös Buzz Sawyer ja Dragonmaster, jotka kuuluivat J-Tex Corporationiin. NWA World Heavyweight -mestari Ric Flairin ringsidelle sen sijaan saapuivat Ole Anderson - ja paluunsa tekevä Arn Anderson! Kyllä vain, Arn oli siis paininut vielä kuukausi sitten Survivor Seriesissä, mutta Anderson lähti firmasta lähes tulkoon heti tuon tapahtuman jälkeen. Yksi viimeisistä ratkaisevista syistä Andersonin lähtöön oli se, että hänen ystävänsä Tully Blanchard oli saanut juuri ennen Survivor Seriesiä potkut WWF:stä jäätyään kiinni kokaiinin käytöstä. WCW oli tietenkin valmis ottamaan Andersonin takaisin, ja alun perin he olivat halukkaita palkkaamaan myös Blanchardin, mutta kun tieto kokaiinikärystä saavutti WCW:n, ei sopimusta Tullyn kanssa tehty. Nyt kun Ole Andersonkin oli palannut kuvioihin, WCW tietenkin tavoitteli legendaarisen Four Horsemenin paluuta. Jos Tully olisi saatu mukaan, olisi kyseessä ollut nimenomaan alkuperäiskokoonpanon (ilman J.J. Dillonia) comeback, mutta nyt WCW joutui keksimään jotain uutta. Tässä vaiheessa Flair ja Andersonit toimivat kuitenkin vielä kolmestaan, mutta Horsemenin paluuoperaatio oli jo saanut alkunsa.

Great Mutan ja Ric Flairin välinen 1 on 1 -ottelu olisi toki voinut olla oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan todellinen klassikko, mahdollisesti jopa viiden tähden ottelu. Joku toki voisi kuvitella, että nimenomaan Starrcade ja nimenomaan vuonna 1989 olisivat voineet olla oikea paikka ja oikea aika, mutta totuus on toinen. Koska kyseessä oli tämä WCW:n kehittelemä loistavan nerokas turnaus (ainakin WCW:n itsensä mielestä), ei kaikilla otteluilla voinut tietenkään olla kunnolla aikaa, vaan jotkut joutuivat kärsimään roolistaan lähinnä "väliviihdykkeenä". Ja tietenkin esimerkiksi tuon äskeisen Doom vs. Road Warriorsin sijaan nimenomaan Mutan ja Flairin välinen matsi kannatti uhrata kaksiminuuttiseksi pikakelaukseksi. No, roolinsa tämä hoiti ihan moitteetta, mutta eipä tästä nyt painiotteluna ole kovin paljon sanottavaa.
* (1:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Steiner Brothers vs. Road Warriors w/ Paul Ellering
Vielä joukkueturnauksen kolmannessakaan ottelussa ei nähty samoalaisia, vaan nyt vastakkain olivat Steiner Brothers ja Road Warriors. Alan olla huolissani tästä tapahtumasta, koska mikään otteluista ei ole oikeastaan toistaiseksi säväyttänyt sillä tavalla kuin olisi voinut kuvitella. Tämä Steinerin veljesten ja Road Warriorsinkin välinen matsi kuulosti etukäteen potentiaalisesti loistavalta joukkuerymistelyltä, jossa neljä taidokasta brawleria pääsee todellakin näyttämään kyntensä intensiivisessä mäiskinnässä. En väitä, etteikö tässä olisi ollut yritystä, ja hetkittäin matsi oli oikein hyvää mättöä. Silti sellainen todellinen huippumeininki ja loistavan brawlauksen fiilis jäi alusta lähtien puuttumaan. En oikeastaan osaa edes tätä selittää paremmin, mutta jotenkin vain kukaan nelikosta ei väläyttänyt mitään oikeasti kovin ainutlaatuista, ja koko ajan tuntui siltä, että homma haluttiin hoitaa enemmänkin rutiinilla kuin Starrcadeen kuuluvalla poikkeuksellisella innokkuudella. Toki tässä nähtiin Scott Steinerin Belly to Belly Suplex Hawkille kakkosköydeltä, mutta sekin botchattiin niin rajusti, että olen ihmeissäni siitä, ettei Hawk ilmeisesti loukkaantunut tuossa tilanteessa. Kokonaisuuden "rutiinifiilistä" ei helpottanut sekään, että ottelun lopetus oli kevyesti köykäinen ja aivan liian monta kertaa viime aikoina käytetty. Onneksi tässä oli kuitenkin sitä hyvää ja viihdyttävää brawlausta ja isoja miehiä mäiskimässä toisiaan, joten kyllä tämä sellainen ihan hyvä ottelu oli, mutta ei sen enempää.
**½ (7:27)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Great Muta w/ Gary Hart vs. Sting
The Great American Bashissa nähtiin Great Mutan ja Stingin välinen TV-mestaruusottelu, joka sai suurimmalta osalta arvostelijoista ylistävän vastaanoton. Muta ja Sting painivat toisiaan vastaan alle 10 minuuttia ja vetivät toki hyvän matsin, mutteivät mielestäni yltäneet millään kriteereillä jotenkin poikkeuksellisiin, erinomaisiin tai varsinkaan MOTYC-tasoisiin otteisiin. Siihen olisi vaadittu ensinnäkin enemmän aikaa. No, nyt Sting ja Muta saivat suurin piirtein saman verran aikaa kuin TGABissa - ja minun silmissäni he aika lailla toistivat tuon TGABin ottelun. Tietenkään tässä ei ollut sitä samaa ensimmäisen kerran spesiaalia fiilistä eikä panoksena TV-mestaruutta. Lisäksi kyse oli "vain yhdestä ottelusta" tässä sekavassa turnauksessa. Silti otteluna tämä oli mielestäni - niin hyvässä kuin pahassakin - ihan yhtä viihdyttävä kuin TGABin ottelu. Hyvä matsi, taidokasta painia ja tällä kertaa myös ihan hyvin hoidettu lopetus. Ei mitään tajunnan räjäyttävää spesiaalia meininkiä, mikä johtui taas aika pitkälti olosuhteista. Harmi sinänsä, koska uskon edelleen siihen, että Mutalla ja Stingillä olisi kaikki mahdollisuudet myös siihen MOTYC-tasoiseen matsiin.
*** (8:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
New Wild Samoans (Fatu & Samoan Savage) w/ The Big Kahuna vs. Doom w/ Woman & Nitron
Sitten oli vihdoin samoalaisten ensimmäisen ottelun aika. Jostain syystä (mitä ei missään tarkemmin selitetty) joukkueen nimi oli muutettu Samoan Swat Teamista New Wild Samoansiksi. Samalla Fatun alkupäerinen joukkuepari Samu oli tiputettu kokonaan pois joukkueesta, ja tästä eteenpäin hän paini WCW:ssä vain satunnaisia singles-otteluita. Sen sijaan Fatun joukkueparina toimi nyt sitten syksyllä WCW:hen saapunut Samoan Savage. Kaksikon manageri Oliver Humperdink oli nyt ottanut ihan kutsumanimekseen tuon Big Kahuna -nimen.

Samalla tavoin kun en ollut erityisen innoissani Doomin ja Road Warriorsin ottelusta, ei tämäkään kahden ihan taitavan brawler-joukkueen kohtaaminen hirveästi sytyttänyt intoa minussa. Oikeastaan nyt vasta tässä neljännen joukkueottelun arvostelun kohdalla tajuan, että jokaista tämän joukkueturnauksen osallistujajoukkuetta voi kutsua sanoilla "taitava brawler-joukkue". Steinerin veljekset nyt olivat ehkä kaikkein monipuolisin kaksikko, mutta loppujen lopuksi heidänkin tyylinsä oli silti aikamoista rymistelyä. Luultavasti kuitenkin juuri tuon monipuolisuuden ansiosta olin selvästi eniten innoissani juuri niistä joukkueotteluista, joissa Steinerit olivat mukana. Muut taas ovat vähän... Blah. Tätä kohtaamista ei myöskään auttanut se, että tämä oli tyylipuhdas heel vs. heel -ottelu, joten yleisö oli käytännössä täysin kuollut ottelun aikana. WCW ei silti lukenut tilannetta ja buukannut tätä mitenkään lyhyenä, parin minuutin mittaisena hurjana mäiskintänä, vaan Doomille ja samoalaisille annettiin jostain syystä lähes kymmenen minuuttia aikaa. Lopputulos oli sellainen ihan ok tv-ottelutasoinen koitos, jossa molemmat joukkueet vetivät ihan hyvän suorituksen mutta jossa ei nähty mitään, mistä olisin ollut sen enempää kuitenkaan fiiliksissä.
** (8:22)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Lex Luger vs. Ric Flair
No niin, sitten nähtiin toistaiseksi tämän illan paras ottelu - vieläpä aika selvästi. Oikeastaan tämä ei hävinnyt laadultaan edes mainittavasti Flairin ja Lugerin vuoden takaiselle Starrcade-ottelulle, vaikka tuolloin matsilla oli aikaa kaksi kertaa enemmän ja vaikka muutenkin ottelua oli tuolloin buildattu reilusti enemmän. Vaikka Flair ei koskaan ilmeisesti perustanutkaan mitenkään erityisemmin Lugerista, niin viimeistään tämän ottelun kohdalla on todettava, että 1980-luvulla tämä parivaljakko toimi pirun hyvin painiessaan toisiaan vastaan. Vuoden 1988 otteluissa tuli tosin sellainen ottelu, että aikaa tarvittiin vähintään se parikymmentä minuuttia, jotta nämä kaksi ehtivät rauhassa rakentaa kunnon tarinan ottelulle. Nyt Luger ja ennen kaikkea Flair kuitenkin osoittivat, että tiukan paikan tullen ottelun tarina saadaan rakennettua hieman reilussa 15 minuutissakin, ja kaikki tarpeellinen saadaan hoidettua tuossa ajassa. Tässä kohtaa on myös hyvä huomauttaa, että jossain kohtaa tätä Starrcadea WCW ilmeisesti taas luopui tuosta otteluiden keston "pikakelauksesta", koska tämä matsi kesti oikeasti yhtä kauan kuin WCW väittikin - tai oikeastaan vielä vähän pidempään, mikä on jo aika hupaisaa. Tämä toki saa erityisesti tuon aiemmin kiroamani Luger vs. Stingin näyttämään entistä naurettavammalta, kun jokainen järkevä ihminen tajuaa, ettei se millään kestänyt niin kauan kuin väitettiin. Mutta tämä kesti päälle 15 minuuttia, oli loistavaa teknistä painia yhdisteltynä muutamaan oivaltavaan kikkaan ja intensiiviseen tappeluun. Myös lopetus toimi perinteisyydestään huolimatta oikein hienosti. Huippuottelu.
**** (17:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
New Wild Samoans w/ The Big Kahuna vs. Steiner Brothers
No voi kökkö, millainen lopetus hyvälle ottelulle. Kuten jo edellisen joukkueottelun kohdalla totesin, Steinerin veljekset olivat ehdottomasti kiinnostavin joukkue tässä joukkueturnauksen puolella. Tässäkin samoalaisten ja Steinereiden otteluissa oli heti paljon enemmän kiinnostavuutta kuin vaikkapa tuossa Wild Samoansin ja Doomin ottelussa. Lisäksi meno oli painillisesti oikein hyvää, ja loppupuolella nähtiin myös Scott Steinerin tyylipuhdas Frankensteiner, joka on ehdottomasti yksi tämän aikakauden näyttävimmistä liikkeistä. Olinkin jo sitä mieltä, että tästä on kehkeytymässä show'n paras joukkueottelu, joka olisi laadultaan vähintään hyvä, oikealla loppuhuipennuksella ehkä jopa enemmän. Lopulta kuitenkin ottelun suurin tempo ehti kääntyä vähän laskusuuntaan viimeisten minuuttien kohdalla, ja itse lopetus oli sitten sekä idealtaan surkea että ennen kaikkea toteutukseltaan täyttä paskaa, että kyllä tästä joutuu vähintään sen puolikkaan nipistämään pois. Mukava matsi silti, mutta paremmin loppuun asti hoidettuna olisi ollut vielä enemmän.
**½ (14:05)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Great Muta vs. Lex Luger
Etukäteen ajattelin, että tästä ottelusta tuskin tulee paljon mitään ja että tämä on luultavasti nopea välipala vain ennen illan kahta viimeistä ottelua. Toisin kuitenkin kävi: Muta ja Luger saivat reilusti yli 10 minuuttia aikaa, ja miehet myös pistivät oikeasti hyvän ottelun pystyyn! Suuri vaikutus ottelun laatuun oli sillä, että Luger myi suorastaan hämmästyttävän omistautuneesti ja taidokkaasti jalkansa vammaa, joka oli siis tullut edellisen ottelun lopussa. Muta puolestaan työsti heti ensimmäisistä minuuteista lähtien Lugerin jalkaa mitä monipuolisemmilla lukoilla, potkuilla ja muilla liikkeillä, ja tämän yksinkertaisen tarinan varaan saatiin rakennettua kaikin puolin hyvä ottelu kahden heel-painijan välillä. Toisinaan vain yksinkertaisuus toimii kaikkein parhaiten, ja tämä oli ehdottomasti esimerkki siitä. Turnauksen aikana vammautunut Luger yritti sinnikkäästi taistella paljon energisempää Mutaa vastaan - juuri tällaisia tarinoita pitkät turnaukset tarvitsevatkin. Kaikista kehuista huolimatta tuo tarina oli samalla kuitenkin niin hallitseva osa tätä matsia, että ei tämä millään huipputasolle yllä. Silti, hyvä ottelu ja hyvä päätös Mutan sekä Lugerin illalle. Myös lopetus oli varsin yllättävä ja siksi juuri hyvin toimiva.
*** (14:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Sitten oli vuorossa illan viimeinen joukkueturnausottelu ja sen jälkeen viimeinen yksilöturnausottelu, joka oli samalla koko illan Main Event. Tässä välissä varoituksena, että spoilaan joukkueiden pistetilanteen ennen viimeistä ottelua, joten jos et halua tietää yhtään miten aikaisemmissa otteluissa on käynyt, niin pistetilanne vähän sen paljastaa.

Kuva Kuva
New Wild Samoans w/ The Big Kahuna vs. Road Warriors w/ Paul Ellering
Tässä vaiheessa tilanne oli tosiaan se, että Steiner Brothers johti tilannetta 35 pisteellä. Wild Samoansilla oli 30 pistettä ja Road Warriorsilla 20 pistettä. Doom oli jäänyt nollaan pisteeseen. Tässä ottelussa nähtävillä samoalaisilla ja Road Warriorsilla molemmilla oli siis vielä mahdollisuus nousta voittoon: Road Warriors voittaisi koko turnauksen selätys- tai luovutusvoitolla. Wild Samoansille riittäisi voitto millä keinolla hyvänsä.

Höh, aika tylsä lopetus saatiin sitten joukkueiden turnaukselle. Tämä löysä viimeinen joukkueottelu yhdistettynä ottelun jälkeisiin heppoisiin ja pikaisesti sutaistuihin "palkitsemis"meininkeihin jättivätkin lopulta sellaisen fiiliksen, että ainakaan joukkuepuolella koko tällä perhanan pitkällä ja monimutkaisella pistesysteemillä varustetulla turnauksella ei ollut minkäänlaista merkitystä. Miksi koko tämän paskan voittaja ei voittanut NWA:n joukkuemestaruuksia? Mitä tämän turnauksen voittaja hyötyi siitä, että voitti vaikean ja kivuliaan turnauksen? Argh, tuli jotenkin todella pettynyt fiilis tämän matsin jälkeen. Eikä asiaa tosiaan auttanut se, että tämä Road Warriorsin ja Wild Samoansin brawlaus oli aikamoinen sekamelska. Tavallaan tässä oli se oma pieni viihdyttävä puolensa, koska matsi oli buukattukin aikamoiseksi sekamelskaksi sen takia, että molemmat joukkueet olivat jo niin väsyneitä: iskut eivät osuneet kohdalleen, liikkeet näyttivät vaarallisilta ym. Omalla tavallaan tämä oli siis toki ihan hauskan realistinen tapa buukata tämä ottelu, mutta harmi vain, että käytännössä se samalla tarkoitti sitä, että painilliselta anniltaan ottelu oli kaikin puolin kehno. Niinpä lopputuloksena oli heikko ottelu samoalaisten ja Road Warriorsin välillä.
*½ (5:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
KOKO JOUKKUETURNAUKSEN VOITTAJA:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Sting vs. Ric Flair
Yksilöturnauspuolella tilanne oli se, että Lex Luger johti 35 pisteellä. Tässä ottelussa toisensa kohtaavat Ric Flair ja Sting olivat sitten perässä: Flairilla 25 pistettä ja Stingillä 20 pistettä. Tähän tapahtumaan tultaessa vielä voittamattomana hehkutettu The Great Muta jäi tässä täysin pisteittä. Flairilla ja Stingillä sen sijaan oli mahdollisuus vielä koko turnauksen voittoon: Flairin pitäisi voittaa Sting joko selätyksellä, luovutuksella tai uloslaskulla. Stingin pitäisi saada selätys- tai luovutusvoitto.

Sting vs. Ric Flair Starrcaden Main Eventinä on asia, josta ei viitsi suuremmin valittaa, vaikka muuten koko tämän tapahtuman idea ja toteutus onkin ollut suurimmaksi osaksi älytöntä kökköyttä. Otteluihin tämän "Future Shockin" konsepti ei kuitenkaan ole onneksi vaikuttanut, koska erityisesti singles-puolella on nähty hyviä otteluita - ja kaksi loistavaa, joista ensimmäinen oli Lugerin ja Flairin välinen ottelu ja toinen tietenkin sitten tämä. Sting ja Flair ottivat aika lailla kaiken irti tästä ajasta ja tilanteesta, mikä heille oli suotu, ja näissä puitteissa he pistivät pystyyn niin hyvän ottelun kuin vain oli mahdollista. Ei tämä tietenkään yllä vertailussa samalle tasolle esimerkiksi vuoden 1988 Sting vs. Flairin 45-minuuttisen kamppailun kanssa, mutta se on ymmärrettävistä syistä varsin ilmiselvää. Sen sijaan tämä oli niin hienosti rakennettu ja loistavasti vedetty 15-minuuttinen tekninen painiottelu kuin vain voi olla. Tällaisella rauhallisella, loistavaan tarinankerrontaan nojaavalla tyylillä vedettäviä otteluita ei ole lähtökohtaisesti tarkoitettu 15-minuuttiseksi, vaan vähintään 25-minuuttisiksi koitoksiksi, mikä ikävä kyllä söi hiukan ottelun parasta terää. Mutta kuten sanottua, olosuhteisiin nähden tämä oli niin upea ottelu kuin pystyi olemaan. Toki lopetus tuntui vähän hölmöltä, kun ajan jo lähes tulkoon loppuessa Flair keskittyi yhä egoiluun Figure Four Leg Lockin lukitsemisen sijaan, mutta annettakoon tuo pieni kauneusvirhe tässä kohtaa anteeksi. Toki tämä ottelu ansaitsee siinä mielessä taustaltaan saman kritiikin kuin äskeinen joukkueottelu: ottelun jälkimeininkejä oli taas hieman hölmö katsoa, kun koko turnauksessa ei ollut mitään panosta ja oikeastaan koko roskan voittamisella ei ollut mitään väliä.
**** (15:53)
Voittaja:
► Show Spoiler
KOKO YKSILÖTURNAUKSEN VOITTAJA:
► Show Spoiler
*** Ric Flair
** Sting
* Lex Luger

Kokonaisarvio Starrcadesta: Kuten jo show'n alkupuheessa totesin, vuosi 1989 oli ollut tähän asti todella hurja WCW:lle. Jostain (käsittämättömästä) syystä WCW ei kuitenkaan saanut puristettua ollenkaan samaa tehoa vuoden suurimpaan tapahtumaan, vaan sen sijaan Starrcadessa päätettiin kokeilla todella vaikeaa ja pitkälti puhtaasti tylsää turnausta, jossa ei ollut mitään panosta. En yhtään ihmettele sitä, että suurin osa faneista ei ollut ollenkaan kiinnostunut tästä tapahtumasta. Tästä kaikesta huolimatta tässä turnauksessa nähtiin kaksi huippuluokan ottelua ja muitakin hyviä kohtaamisia, joten ei tätä voi liiaksi haukkua. Ok tapahtuma, mutta silti vuoden 1989 huonoin WCW-ppv (ja parempi kuin yksikään WWF:n vuoden 1989 ppv). Vuoden ja vuosikymmenen vaihtuessa myös WCW:ssä alkaisi taas puhaltaa aika uudet tuulet, ja tämä vuosi 1989 jäisi historiaan eräänlaisena poikkeustapauksena.

1. NWA The Great American Bash 1989 - Hieno
------------------
2. WWF WrestleMania III - Hyvä
3. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
5. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
6. NWA Halloween Havoc 1989 - Hyvä
7. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
8. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
9. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
10. NWA Starrcade 1989 - Ok
11. WWF Survivor Series 1989 - Ok
12. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
13. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
14. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
15. WWF WrestleMania V - Kehno
16. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
17. WWF SummerSlam 1989 - Kehno
18. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
19. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 617
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 06:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari » 15 Touko 2017, 14:53

Progress Chapter 16: Very Very Very Breaky Breaky Breaky Bishi Bishiiiii! Kuva https://www.youtube.com/watch?v=V5uHdQARB-o
Jos viittaus ei ole tuttu.

The Electric Ballroom, Camden, Lontoo
30.11.2014

Kuva Kuva
Screw Indy Wrestling (Sha Samuels & Martin Stone) (with Mark Haskins) vs FSU© - Progress Tag Title Match
Screw Indy Wrestling oli tosiaan noussut joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi päihitettyään viime tapahtumassa Martin Kirbyn ja Doug Williamsin. Tapahtumien välissä oli kuitenkin tullut pieni mutka matkaan Mark Haskinsin loukattua olkapäänsä. Haskinsin jouduttua telakalle hän pyysi Screw Indy Wrestlingin entistä jäsentä Rampage Brownia ottamaan hänen paikkansa illan joukkueottelussa. Rampage saapui paikalle kieltäytymään, joka johti brawliin Samuelsin ja Rampagen välillä. Viime tapahtumassa debytoinut Martin Stone saapui myös paikalle hyökkäämään Rampagen kimppuun ja kolmikko teloi Rampagen jalkaa hetken aikaa. Stone repäisi vielä kirosanojen täyttämän tulisen promon ennen kuin FSU:n Mark Andrews ja Eddie Dennis ryntäsivät kehään ottelua varten. FSU oli tosiaan selvinnyt mestaruuksiensa kanssa viime tapahtuman korkeiden panosten pääottelusta.

Ilta avattiin siis varsin perinteisellä joukkuekohtaamisella. Mark Haskins toi oman lisänsä häiritsemällä parhaansa mukaan ja yleisö oli jopa yllättävän kuumana alkusegmentin jälkeen. Etenkin Sha Samuels sai kuraa niskaansa (”Fat Cantona, you are”). Yksiulotteiset brawlerit Stone ja Samuels hoitivat hallintaosuutensa kunnialla ja Dennis oli varsin mainio hot tag. Perinteistä tag-sapluunaa noudatettiin melko nuotilleen. Mukava kuuma aloitus illalle, muttei mikään mullistava joukkueottelu kumminkaan.
***

Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Zack Gibson vs Ali Armstrong - Natural Progression Series Semi-Final Match
NPS-turnauksen toisessa välierässä olivat sitten vastakkain välierännelikon perinteisemmät painijat. Liverpoolin ylpeys Zack Gibson oli päihittänyt Will Ospreayn omassa puolivälierässään Paul Robinsonin epäonnistuneen sekaantumisen seurauksena, kun taas ProJon oma poika Ali Armstrong oli selviytynyt voittajana kolminottelusta William Eaveria ja Chuck Mamboa vastaan. Armstrong oli ENDVR:n puolella jatkanut kiivasta feudiaan Regressionin Isaac Zercherin kanssa kun taas Gibsonia ei oltu nähty voitokkaan puolivälierän jälkeen.

Kuten Noam Dar heel-aikoinaan, myös Gibson saa kovaa heattia kotipaikkakuntansa perusteella. Liverpool F.C -sävyiseen painihousuihin pukeutunut Gibson saa yleisöltä herjaa niskaansa jatkuvasti, aina jalkapallosta (”Where’s your Suarez?”, johon Gibson vastasi puremalla Armstrongin kättä) tämän scouse-aksenttiin. Yleisön ja Gibsonin kanssakäynti oli tämän ottelun suola, sillä ottelu itsessään oli melko kehno. Armstrong möhli jatkuvasti spottejaan ja vaikutti todella raakileelta. Gibson hoiti tekniset käsilukkonsa varmasti, vaikka varsin värittömästi. Ottelun flow töksähteli pahasti, vaikka meno paranikin loppuminuuteilla. Ottelun hienoin spotti oli Gibsonin Gerrard-mainen liukastuminen ottaessaan kulmauksesta vauhtia. Miehen ja yleisön reaktiot olivat kultaa. Gibsonin kovasta yrityksestä huolimatta tämä oli turnauksen harmillisesti heikoin ottelu.
**

Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
El Ligero vs Michael Gilbert - Street Fight
Michael Gilbert oli raivannut tieltään lähes kaikki mielestään liian hupaisat painijat. Eddie Dennis, Mad Man Manson ja RJ Singh olivat kaikki kaatuneet Gilbertin tieltä. Gilbert oli kuitenkin koko ajan tähdännyt entiseen Progressin mestariin El Ligeroon. Kaksikko oli sekaantunut toistensa otteluihin satunnaisesti läpi vuoden, joka tarkoitti tietenkin Street Fightia tämän kiistan ratkaisemiseksi. Tämä stipulaatio tuli kieltämättä täysin puskista. Ottelu saakin lentävän lähdön Ligeron käydessä terästuolilla Gilbertin kimppuun yleisön hoilatessa ”Gilbert is a Gimmick.”

Kaksi brittiskenen veteraania saavat aikaan kelpo ottelun vaikka unissaan, mutta sellaiseksi tämä ottelu jäi: vain kelvoksi. Bumppia otettiin kiitettävästi tuolien ja nastojen kanssa, mutta se tietty tunne puuttui. Yleisökin tajusi stipulaation tulleen melko puskista ja oli huomattavasti vaisumpi kuin kahdessa edeltävässä ottelussa. Feudissa ei ollut oikein tapahtunut mitään katutappelua vaativaa. Silti parasta Gilbertiä/Whiplashia sitten edellisvuotisen End-ottelun. Top-Rope Abdominal Stretch oli sangen eeppinen liike. Loppuspotti oli taasen aikamoisen sairas.
***+

Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Stixx vs RJ Singh (with “The Director”) - Career vs Career
Tämänkin ottelun stipulaatio oli tullut varsin puskista, mutta lyhyt buildi oli ollut äärimmäisen tulinen ja onnistunut. Viime tapahtumassa RJ Singh oli kärsinyt (kolme) kirvelevää tappiota Michael Gilbertille. Otteluiden jälkeen Stixx oli saapunut paikalle tsemppaamaan ystäväänsä ja ihmettelemään, mihin vanha RJ oli oikein kadonnut. Tunteet kuumenivat pian kaksikon tuulettaessa henkilökohtaista likapyykkiään ja päätyivät haastamaan toisensa otteluun, jossa häviäjä joutuisi lopettamaan uransa. Siviilissä kaksikko oli hyviä ystäviä ja Singh oli ollut jopa Stixx best manina tämän häissä. Kaksikko oli valmistunut samasta painikoulusta ja olivat painineet ensimmäisen virallisen ottelunsa toisiaan vastaan. Nyt toinen painisi viimeisensä…

Tunne välittyi jo sisääntuloista. Stixx saapui paikalle vanhan rautaketjunsa kanssa pää painuksissa, kun taas Singhin sisääntulo oli suuri juhla intialaistanssijoilla. Singhin possen tanssiessa kehässä Stixx oli polvillaan nurkassa, tuijottaen hiljaa kulmausta. Täydellistä. Tämä ottelu oli tosiaankin tunteikas ja tarinankerrontaa täynnä. Molemmilla miehillä oli työkengät jalassa ja tuloksena molempien Progress-uran paras ottelu. Singh heitti kauniin Moonsaultin kehän ulkopuolelle ja Stixx heitti pari tavallistakin näyttävämpää voimaliikettä ja heitti itsekin uhkarohkean loikan kehän ulkopuolelle. Kaksikko repi toisistaan parhaat palat irti. Singh yritti käyttää älyään hyväkseen vahvemman ystävänsä päihittämiseen. Ja ne tarinankerronnalliset hetket olivat todella hienoja, etenkin silloin kuin kaksikko tajuaa että kyseessä on tosiaankin se viimeinen kohtaaminen. Myös ottelun jälkeinen promottelu on tunteikasta.
*** ½

Voittaja:
► Show Spoiler

Ja sitten kehässä tapahtuu jänniä. Jim Smallman päättää jälleen järjestää pienet arpajaiset kehässä ja kutsuu paikalla FSU:n. Kuten aina ennenkin kun Smallman järjestää arpajaiset, asiat menevät hirvittävällä tavalla pieleen (Jimmy Havocin heel-turn, Mexican Eagle vs Mike Mason). ”Titantronille” tulee häiriöitä ja Guy Fawkes -naamioihin pukeutuneet miehet piirittävät kehän. Kolme heistä nousee kehään ja pieksee face-kaksikon ärsyttävän metelin soidessa kaiuttimista. The Faceless -ryhmittymä oli saapunut. Tätä debyyttiä oli tietääkseni pohjustettu itse Ballroomissa ja Progressin sosiaalisessa mediassa läpi vuoden ”hakkeroinneilla”, mutta näin jälkikäteen katsottuna tämä tulee täysin puskista. Facelessin taival tulee olemaan lyhyt ja tuskainen…


Kuva Kuva
Paul Robinson vs Will Ospreay
Will Ospreay ja Paul Robinson olivat ystäviä. Robinson oli Ospreayn mentori. Ja sitten Robbo puukotti oppilastaan selkään ja ryhtyi Jimmy Havocin oikeaksi kädeksi. Robinson oli siitä lähtien yrittänyt vältellä Ospreayn kohtaamista ja päätti kutsua itseään ”The One True Sword of Essex” -nimellä, viittauksena kaksikon Swords of Essex joukkueeseen. Kaksikko oli selvinnyt korkeiden panosten pääottelusta ja kohtasivat viimein toisensa yksi vastaan yksi ottelussa. Lisäksi panoksena oli Ospreayn Thunderbastardista ansaitsema ykköshaastajuus. Tärkeänä pointtina Ospreay oli loukannut niskansa viikkoa aiemmin jossain indyshowssa Marty Scurllia vastaan botchatessaan 630 Sentoninsa ja laskeutuessaan niskoilleen. Nuorella Ospreaylla oli otteluun tultaessa vakavia itseluottamusongelmia: pystyisikö hän tekemään ilmavimpia liikkeitään yläköydeltä.

Se olikin ottelun kantava teema. Ospreay ei pystynyt hyödyntämään koko liikearsenaaliaan, kun taas puolestaan Robinson keskitti hyökkäyksensä jatkuvasti Ospreayn teipattuun selkään ja niskaan. Robinson veti heel-roolinsa äärimmäisen hienosti ja saikin osakseen illan suurimman buuausmyrskyn. Yksi ottelun kohokohdista olikin Robinsonin yrittämä Styles Clash. Maaliskuussa 2014 AJ Styles oli murtanut skottipainija Lionhertin niskan Styles Clashillaan ja siitä lähtien liike on ollut Briteissä (ja etenkin Progressissa) heel-painijoiden käyttämä ”viimeinen keino.” Itse ottelusta vielä muutama sananen. Pitkäaikaisina ystävinä ja joukkuetovereina ei liene kovinkaan yllättävää että Robinson ja Ospreayn kemiat pelasivat todella hyvin yhteen. Muutama vauhdikkaampi sequence rytmitti hienosti toimintaa. Toki Ospreayn myynti meni paikoitellen ylilyömiseksi (etenkin kun mies vetää täysin överiksi noustessaan ensimmäistä kertaa yläköydelle), mutta muuten tästä ei ole kummempaa valittamista.
****-

Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Marty Scurll vs Noam Dar
Kaksi suurta yleisönsuosikkia vielä vastakkain. Dar ja Scurll olivat molemmat olleet tiivisti Progressin mestaruuden perässä läpi vuoden. Dar oli jäänyt nuolemaan näppejään haastaessaan Havocin. Silloin tuomarin virhe oli ratkaissut mestaruuden Havocille. Viime tapahtumassa Dar jäi myöskin paitsi mestaruudesta. Scurll oli puolestaan otellut viimeksi kolminottelussa, jossa oli pelissä paikka tämän tapahtuman mestaruusottelussa. Scurll oli kuitenkin hävinnyt tuon ottelun. Nyt molemmat yrittivät parannella asemiaan Progressin mestaruuskuvioissa.

Kahden ison nimen kohtaamiseksi tämä oli pienoinen pettymys. Toki sulavaa teknistä painia nähtiin, mutta ottelu vaan venyi ja venyi. Juuri se tunnelatauksen puuttuminen verotti tätä ottelua, olihan sentään tapahtuman jokaisessa muussa ottelussa edes jotain pelissä. Tämä ottelu vaan… oli. Kyllä miehet silti parastaan pistivät. Scurll alkoi hiljalleen muovautua Villainiksi ja alkoikin hakea tavaramerkikseen muodostuvaa Chickenwing-lukkoa yhä useampaan otteeseen. Molemmat loistivat alkupuolella karismallaan. Ja eihän tämä huono ollut, missään nimessä. Paini toimi läpi ottelun.
*** ½

Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Dave Mastiff vs Rampage Brown vs Jimmy Havoc© - Progress Championship Match
Niin, Jimmy Havoc oli edelleen mestari. Viime tapahtuman urat vastaan mestaruudet ottelussa Havoc oli kylmästi heittänyt London Riotsit junan alle säilyttääkseen mestaruutensa. Täten Riots oli kengitty pellolle ja Regression oli typistynyt kolmeen henkeen. Nyt Havocin edessä oli kuitenkin kaksi tittelikautensa suurinta uhkaa. Kirjaimellisesti. Rampage Brown ja Dave Mastiff olivat voittaneet ykköshaastajuusottelut mieheen viime tapahtumassa ja saivat nyt mahdollisuutensa. Ex-mestari Rampage oli kuitenkin jo aiemmin illalla saanut selkäänsä entiseltä ryhmittymältään, joten mies ei Havocin helpotukseksi ollut täydessä terässä. Merkittävin asia tässä ottelussa oli kuitenkin uusi mestaruusvyö. Kyllä, vyö, sillä Havoc oli polttanut vanhan mestaruussauvan, kutsuen sitä pelkäksi vitsiksi. En valita, sillä uusi vyö on kyllä komea.
Kuva Tiukka ja viihdyttävä mylly pääotteluksi, joka olisi kuitenkin kaivannut ehkä muutaman minuutin lisäaikaa. Rampage ja Mastiff viskelivät Havocia kuin märkää säkkiä ja Mastiff voimapommittikin Havocin brutaalisti pöydästä lävitse. tapahtuman nimen kanssa osuvasti myöhemmin ottelussa nähtiin tietenkin perinteinen japanilainen pöytä. Valtaosa ottelusta oli siis Ramapgen ja Mastiffin kahdenvälistä rymistelyä ja hyvää sellaista. Kaksikko on Englannin parhaimpia isoja miehiä, vaikka Rampage tarvitseekin oikein vastustajan, että hänestä saa parhaan irti. tarvitseeko enää edes sanoa, että Havoc oli elementissään niljakkaassa heel-roolissaan. Ottelun lopetus oli lähes toisinto Chapter 12 vastaavasta, mutta se ei henkilökohtaisesti haitannut.
*** ½

Voittaja:
► Show Spoiler
_______________________________________________________

*** RJ Singh
** Stixx
* Paul Robinson

Huh huh, seuraavalla kerralla pakettiin vuoden 2014 leijonat ja lampaat.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 03 Tammi 2016, 22:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru » 17 Touko 2017, 20:30

Nyt on kaikki vuoden 1998 PPV:tkin katsottu! Viimeisen PPV:n (Rock Bottom) arvostelua en ole vielä saanut kirjoitettua, mutta ennenhän sitä käytiin myös tällainen välipala kuin Capital Carnage.

-----

Kuva

RAW is WAR – 16.11.1998

- Survivor Series 1998 päättyi järkyttävästi, kun The Rock paljastuikin Vince McMahonin alaiseksi ja yhdessä he kusettivat voiton Mankindista, joten The Rock nousi ensimmäistä kertaa urallaan WWF:n mestariksi. Tässä jaksossa Vince, Shane McMahon ja The Rock paljastivat nerokkaan suunnitelmansa, kuinka he leipoivat The Rockista mestarin. Austin kuitenkin pääsi ykköshaastajuusmatsiin, mutta The Rock-Steve Austin-mestaruusottelu päättyi siihen, kun The Undertaker tuli kehään ja jostain syystä löi lapiolla Austinia päähän
- Ken Shamrock liittyi Vince McMahonin Corporation-ryhmään, jossa on tällä hetkellä Shamrockin lisäksi Vince McMahon, Shane McMahon, Gerald Brisco, Pat Patterson, Sgt. Slaughter, The Rock ja Big Bossman.
- Tässä myös nähtiin yksi kritisoiduin angle ikinä WWF:n historiassa, kun oikeassakin elämässä alkoholi- ja lääkeriippuvaisuudesta kärsivä Legion of Doomin Hawk kiipesi titantronin päälle hiton korkealle, uhkasi tehdä itsemurhan ja sitten LOD:n Droz ”auttoi” Hawkia ja Hawk putosi alas

RAW is WAR – 23.11.1998

- RAW alkoi ilmoituksella, että Sgt. Slaughter on päättänyt jättää WWF:n komissaarin hommat. Vince McMahon ilmoitti, että uusi komissaari on ”HEARTBREAK KID” SHAWN MICHAELS. Aluksi näytti siltä, että uusi johtaja on vanhojen kamujensa DX:n puolella, kun hän määräsi The Rockin puolustamaan mestaruuttaan X-Pacia vastaan. Tuon matsin aikana kävi kuitenkin ilmi, että Shawn Michaels on pomonsa Vince McMahonin puolella, kun Michaels löi tuolilla X-Pacia
- Insane Clown Possen (Violent J & Shaggy 2 Dope) sekä The Odditiesin välit ovat rakoilleet viime aikoina. Tässä jaksossa lopulta ICP kääntyi Odditiesia vastaan liittoutumalla The Headbangersin kanssa.
- WWF Light-Heavyweight-mestari Christian puolusti mestaruuttaan huumoripainija Duane Gilliä vastaan. Kaikkien yllätykseksi Duane Gill voitti mestaruuden, kun Al Snow’n johtama JOB Squad (Al Snow, Bob Holly, Scorpio) tuli avustamaan Gilliä.
- Stone Cold Steve Austin oli joutunut sairaalaan Takerin lapionlyönnin takia. Undertaker ja Paul Bearer kävivät kaappaamassa Austinin sairaalasta, vei ruumisautolla hautaustoimistoon ja yrittivät tehdä Austinille palsamoinnin, mutta Austin pisti lopulta vastaan ja Kanekin tuli Austinin avuksi

RAW is WAR – 30.11.1998

- Mark Henry oli kauan aikaa jo häirinnyt Chynaa. Mark Henry syytti Chynaa seksuaalisesta häirinnästä, vaikka tilanne oli toisinpäin. Syytteistä Mark Henry päätti luopua, jos Chyna suostuu lähtemään Henryn kanssa ulos. Tässä jaksossa Mark Henry ja Chyna vihdoin oli treffeillä – D’Lo Brown heidän kuskinaan. Alun jäätävän menon jälkeen alkoi näyttämään siltä, että Chyna vihdoin alkaa lämpenemään, mutta sitten baarissa Chynalle käytiin vittuilemaan ja painijakaksikko pisti äijäporukan maihin
- Mankind joutui puolustamaan Hardcore-mestaruuttaan Big Bossmania vastaan. Ottelumuodoksi oli valittu tikapuu-ottelu. The Rockin avulla Bossman nappasi itselleen mestaruusvyön.
- Marc Mero uhosi, että jos hän ei voita otteluaan, hän jättää WWF:n. Vastaansa hän sai Duane Gillin, joka oli jälleen voitokas JOB Squadin ansiosta. JOB Squad oli jälleen kasvanut yhdellä painijalla, kun ECW:stä tuttu Blue Meanie oli tullut WWF:ään.
- Stone Cold Steve Austin ja Kane tekivät jälleen yhteistyötä. The Undertaker saatiin kärrättyä ruumissäkissä hullujen huoneelle ja Paul Bearerin pojat pistivät viemärikaivoon

-----

Kuva
WWF Capital Carnage

Vuosi 1998 alkoi lähenemään loppua, mutta WWF:llä oli vielä joulukuussa ohjelmassa kaksi PPV-tapahtumaa. Ensimmäinen niistä järjestettiin samana päivänä, kun Suomi täytti 81 vuotta. Tapahtuman nimi oli Capital Carnage. Se mikä tekee tästä tapahtumasta poikkeuksellisen kuin muut vuoden 1998 PPV:t, oli se, että tämä oli suunnattu ainoastaan briteille. Tätä maksullista tapahtumaa ei siis nähty ollenkaan Jenkeissä.

Ensimmäinen Englannissa järjestetty WWF-PPV oli Summerslam vuonna 1992. Ensimmäinen briteille ainoastaan suunnattu PPV (One Night Only) oli reilu vuosi ennen tätä Capital Carnagea. Myöhemmin WWF/WWE järjesti vuosittain aina kaksi britti-PPV:tä, kunnes ”perinne” loppui vuonna 2003.

Tapahtuman pitopaikkana oli London Arena, Lontoossa. Selostajina oli jälleen kerran kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler. Mainittakoon, että tämä oli harvinaisen paska viikonloppu JR:lle. Ensinnäkin hän sai kuulla äitinsä menehtyneen juuri ennen tapahtumaa ja tämän tapahtuman aikana Jim Ross kärsi elämänsä toisen kasvohalvauskohtauksen. Näiden juttujen takia tämä jäikin valitettavasti Jim Rossin vuoden 1998 viimeiseksi selostukseksi.

Yksi juttu pitää vielä mainita ennen otteluiden arvostelua, sillä pitihän tapahtumassa olla joku julkkis vieraana. Paikalla oli jalkapalloileva leffatähti Vinnie Jones, jota Vince ja Shane McMahon alkoivat haukkumaan jossain vaiheessa tapahtumaa jostain syystä.

Kuva
Gangrel vs Al Snow w/Head

Capital Carnagen ensimmäisenä otteluna oli Gangrelin ja Al Snow’n välinen ottelu, johon ei minkäänlaista feudia liittynyt. Tai ehkä vähän liittyi, sillä Al Snow’n johtama J.O.B. Squad aiheutti The Broodin Christianille mestaruustappion Duane Gilliä vastaan.

Ihan mielenkiintoinen parivaljakko oli vastakkain. Ihan mukava matsi, mikä ei mitenkään erityisesti säväyttänyt, mutta ei mitenkään myöskään huono matsi missään nimessä ollut. Gangrelista ja The Broodista on muuten vaikea sanoa, että ovatko he hyviksiä vai pahiksia. Minä olen nähnyt heidät pahiksina, ja olettamustani vahvisti ottelun loppu.

**½ (05:51)
► Show Spoiler
Kuva
LOD 2000 (Animal & Droz) vs The Headbangers (Mosh & Thrasher)

Jos en ihan väärässä ole, niin tämä on legendaarisen Legion of Doomin viimeinen PPV-ottelu WWF:ssä, jos jätetään pois laskuista Animalin ja Heidenreichin muodostama uusi LOD vuonna 2005. Eikä tässäkään enää ollut enää se alkuperäinen legendaarinen Legion of Doom eli Animal ja Hawk. Hawkin korvaajana oli viime aikoina toiminut Droz, joka muutama viikko aikaisemmin ”yritti auttaa” alkoholisoitunutta ja itsetuhoista Hawkia, joka lopulta putosi korkealta titantronin päältä alas.

Mitään hyvää en tältä ottelulta odottanut, mutta en ehkä ihan näin kehnoa matsia silti odottanut. Jotenkin tosi nihkeää oli meno kehässä ja kaikin puolin kaikki otteet tuntui tosi löysältä. Ja ottelu oli nopeasti ohi. Onneksi.

* (03:21)
► Show Spoiler
Kuva
Val Venis vs Goldust

Veniksen, Goldustin ja Terri Runnelsin kolmiodraama oli jo jäähtynyt, koska Venis oli dumpannut Terrin, eikä Goldustiakaan enää kiinnostanut ex-vaimo. Siitä huolimatta Veniksen ja Goldustin välille pistettiin tähän PPV:hen vielä yksi matsi.

Tämäkin oli ihan ok ottelu kuten edelliset miesten kohtaamiset. Ei tämä hirveästi mitään uutta tarjonnut, mutta melko viihdyttävä viisiminuuttinen tästäkin saatiin aikaiseksi.

**½ (05:33)
► Show Spoiler
Kuva
Tiger Ali Singh vs Edge

Tiger Ali Singh on esiintynyt vuonna 1998 gimmickissä, joka tuo mieleen “Million Dollar Man” Ted DiBiasen. Varakas Tiger Ali Singh on tarjonnut moraalittomille katsojille rahaa, jos he tekevät jotain yököttävää kuten pussaavat Tigerin apupojan Abun jalkoja. Vaikka Tiger Ali Singh on ollut jo jonkin aikaa mukana kuvioissa mukana, tämä oli hänelle vasta toinen PPV-ottelua. Hassu juttu on se, että edellinen PPV-matsi oli edellinen Britti-PPV (One Night Only 1997).

Tiger Ali Singhin vastustajana oli Edge, joka nykyisin kuului The Broodiin. Kuten aikaisemmin jo sanoin, ei tästä The Broodista ota oikein selvää, ovatko he hyviksiä vai pahiksia. Tässä ottelussa Edge ainakin oli ehdottomasti ottelun hyvis.

Ottelu alkoi ihan hyvin, mutta kovin heikoksi matsiksi tämä lopulta jäi. Ottelu oli hetkessä ohi, sillä kestoa ei ollut edes kolmea minuuttia.

*½ (02:51)
► Show Spoiler
Kuva
Jacqueline & Marc Mero vs Sable & Christian

Luulin jo, että Sable/Jacqueline/Mero-kuvio oli Survivor Seriesin myötä kokonaan ohi, mutta e-hei! Vielä saatiin yksi matsi! Tilanne oli kuitenkin muuttunut, sillä mestaruustappion jälkeen Jacquelinen ja Marc Meron sukset menivät ristiin. Mero dumppasi Jacquelinen, jonka jälkeen Jackie on alkanut hengailemaan Terri Runnelsin kanssa. Oikeastaan tämä feudi oli siis jo kuollut ja kuopattu, mutta britit kuitenkin ”pääsivät” vielä nauttimaan tämän feudin jälkilliukkaista.

Edellisessä Raw’ssa tosiaan Mero ilmoitti, että jos häviää ottelunsa, hän lähtee WWF:stä kokonaan. Mero hävisi Duane Gillille, mutta siitä huolimatta otteli vielä tässä tapahtumassa. Ja tämä jäi oikeasti Meron viimeiseksi otteluksi WWF:ssä. Sablen joukkuekaverina puolestaan oli jostain syystä The Broodin Christian. En yhtään tiedä, että miksi asia oli näin..

Tämäkin oli ihan katsottava tag team –matsi. Kauan tämäkään ei kestänyt, mutta ei kai aika tästä parempaakaan kai olisi tehnyt. Mieleenpainuvin juttu nähtiin vasta ottelun jälkeen.

** (04:49)
► Show Spoiler
Kuva
Ken Shamrock © w/Big Bossman vs Steve BlackmanWWF Intercontinental –mestaruusottelu

Näillä kavereilla oli jopa alla jotain riitaa, sillä Steve Blackman ja Ken Shamrockhan olivat jossain vaiheessa vielä kaveruksia. Sitten Ken Shamrockilla napsahti lopullisesti ja hän kävi mm. entisen kaverinsa Blackmanin kimppuun. Sen jälkeen Ken Shamrock onkin siirtynyt kuvioissa eteenpäin ja noussut Intercontinental-mestariksi. Blackman puolestaan feudasi tällä hetkellä Owen Hartin/Blue Blazerin kanssa.

Tykkään Shamrockista. Tykkään myös Steve Blackmanista. Valitettavasti en tästä ottelusta oikein tykännyt. Ei tämä toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut. Ei vaan oikein mitään mielenkiintoista ottelussa nähty, vaikka tämän PPV:n mittapuulla tälle oli melko ruhtinaallisesti annettu aikaa.

** (06:51)
► Show Spoiler
Kuva
Jeff Jarrett w/Debra McMichael vs Triple H w/Chyna

Alun perin HHH:n piti kohdata tässä tapahtumassa The Rock WWF:n mestaruudesta, mutta kesken tapahtuman Vince McMahon teki muutoksia ja pistikin mestaruusotteluun Triple H:n kaverin – X-Pacin. Triple H puolestaan joutui otteluun Double J:n kanssa. Triple H teki vasta Raw’ssa paluunsa ja tämä oli hänen ensimmäinen ottelu polvivamman jälkeen.

Tämäkin oli sellainen perushyvä ottelu. Ei tässä mitään hirveästi vikaa ollut, mutta ei minkäänlaista venyttämistäkään miehiltä nähty, että tälle voisi antaa edes kolmea tähteä. Kivaa oli kuitenkin nähdä taas Triple H tositoimissa pitkästä aikaa, sillä DX:n nokkamiehen edellinen ottelu oli Summerslamissa.

**½ (06:55)
► Show Spoiler
Kuva
New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn) © vs D’Lo Brown & Mark HenryWWF Tag Team –mestaruusottelu

New Age Outlaws kuului vielä D-Generation X:ään, vaikka viime aikoina Vince McMahon kumppaneineen on yrittänyt houkutella NAO:ta osaksi Vincen johtamaa The Corporationia. Capital Carnagessa joukkue kohtasi taas D’Lo Brownin ja Mark Henryn muodostaman joukkueen.
Tämäkin oli ihan kiva ottelu muistaakseni. Mitään ei tästäkään oikein jäänyt mieleen. Lopetus oli vähän outo.

**½ (12:34)
► Show Spoiler
Kuva
The Rock © vs X-PacWWF-mestaruusottelu

Pieni, mutta pippurinen X-Pac sai kesken tapahtuman kuulla, että hänellä on elämänsä tilaisuus nousta WWF:n mestariksi. Korporaation mestari – The Rock – joutui puolustamaan mestaruuttaan ensimmäistä kertaa PPV-tasolla. The Rock oli nyt osa The Corporationia, mikä ei luonnollisesti tullut toimeen räävittömän D-Generation X:n kanssa, johon myös X-Pac kuuluu.

Tykkäsin tästä matsista ennen kuin lopetus pilasi fiilikseni ihan täysin. Joo, kyllähän kaikki tietää, että kuka tämän ottelun jälkeen on mestari. Siitä huolimatta tässä matsissa oli oikeasti sellainen jännittävä fiilis, että josko sitä kuitenkin haastaja voisi yllättää. Pakko kehua muutenkin X-Pacin menoa vuonna 1998. Ihan käsittämättömän hyvä kehässä ja yleisökin tykkäsi ihan hitokseen. Tänä päivänä puhutaan ns. X-Pac Heatista. Kyseinen painitermi tarkoittaa sitä, että yleisö reagoi sillain pahalla tavalla ”mee pois, me ei haluta nähdä sinua enää”. Tässä vaiheessa uraa X-Pac oli kuitenkin hiton suosittu vielä.

*** (12:34)
► Show Spoiler
Kuva
Mankind vs Kane vs The Undertaker w/Paul Bearer vs Stone Cold Steve Austin – Fatal 4-Way-ottelu, jossa erikoistuomarina Gerald Brisco

Ottelun erikoistuomarina piti alun perin toimia jostain syystä Big Bossman, mutta otteluun tuli juuri ennen alkua muutoksia. Vierailevana kehäkuuluttajana toimi Shane McMahon. Vierailevana ajanottajana toimi Pat Patterson. Gerald Brisco korvasi Bossmanin ottelun tuomarina, kun taas puolestaan Bossman toimi ottelun ”Special Enforcerina”. Vince McMahon puolestaan palasi ottelun ajaksi vanhaan rooliinsa eli selostajaksi.

Mainitaan vielä sen verran, että ennen kuin matsi kerkesi käynnistyä, paikalle tuli myös Vinnie Jones. Vinnie Jones alkoi tappelemaan Bossmanin kanssa, jolloin tuomari Gerald Brisco leikki futistuomaria ja näytti Vinnie Jonesille punaista korttia!

Jos mennään itse otteluun, niin tämähän oli vain neljän miehen välinen kamppailu, jossa ei mitään ollut panoksena esimerkiksi. Stone Coldilla ja Kanella tietysti oli kana kynittävänä Undertakerin kanssa. Mankindkin on Takerin vanha kiistakumppani.

Eihän tämä pääottelukaan miksikään klassikoksi muodostunut, mutta kyllähän tämän mielellään katsoi. Kiva ottelu, mutta vähän häiritsee pääotteluna tällainen ottelu, jossa ei ole mitään panosta, vaan kunhan on vaan neljä isoa nimeä pistetty mättämään toisiaan turpaan.

*** (16:12)
► Show Spoiler
-----

Mitään en tältä tapahtumalta odottanut, kun tätä ei mitenkään edes Raweissa mainostettu, joten vähän tästä jäi sellainen house show –fiilis, mikä vaan satuttiin näyttämään Briteissä myös maksullisena. En oikein ymmärrä mikä idea tällaisessa PPV:ssä on, jos mitään kuvioita ei ole tarkoitus viedä eteenpäin tai ratkoa. Matsien taso ei häikäissyt, mutta ei tästä tosiaan niin pettynyt fiilis jäänyt kuin esimerkiksi Judgment Daysta, koska mitään en odottanut tältä. Siltikin pakko se on myönnettävä, että tämä on WWF:n vuoden 1998 huonoin PPV todennäköisesti, kun enää minulla on katsottavana Rock Bottom –PPV. Arvosanaksi Capital Carnagelle tulee siis: Huono

-----


Capital Carnagen tähdet:
*** X-Pac
** Steve Austin
* Mankind
-----
PPV-arvosanat:
Loistava
Summerslam
Hyvä
King of the Ring
Survivor Series
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Breakdown: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
Huono
Judgment Day: In Your House
Capital Carnage
---
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 18
2. Steve Austin 14
3. The Rock 12
4. TAKA Michinoku 6
5. Shawn Michaels 4
5. The Undertaker 4
5. Triple H 4
8. X-Pac 3
9. Pantera 2
9. Ken Shamrock 2
11. Owen Hart 1
11. Val Venis 1
11. D’Lo Brown 1
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 18 Touko 2017, 13:59

Perhana, piti pistää tämä arvostelu jo viime viikolla ns. bonusnumerona, koska kyseessä on varsin poikkeuksellinen ppv. Yritän siis muistaa julkaista viikonloppuna vielä toisen arvion, ettei viikon ainut anti ole tämä tynkätapahtuma. Eli, vuoden 1989 viimeinen ppv - olkaa hyvät:

Kuva
NO HOLDS BARRED 1989

No niin, kuten jo Starrcaden arvostelussa mainitsin, vuoden 1989 (ja samalla 1980-luvun) viimeinen ppv ei ollutkaan Starrcade, vaan tuon kunnian sai todellinen poikkeustapahtuma: tämä WWF:n No Holds Barred The Match / The Movie. En oikeastaan edes tiedä, mistä pitäisi alottaa tästä tapahtumasta kirjoittaessa... Varmaankin siitä, mistä kaikki alkoi: elokuvasta.

Kuten olen jo pariin otteeseen näissä arvioissa kertonut, WWF oli päättänyt vuonna 1988 tehdä jotain ihan uutta ja tuottaa oman elokuvan, jonka päätähdeksi nimitettiin tietenkin Hulk Hogan. Elokuvaidean taustalla oli sekä toive lyödä rahoiksi uudenlaisella tuotteella että buustata Hulk Hoganin elokuvauraa, joka oli lähtenyt lupaavasti käyntiin, kun Hogan tähditti Rocky III -leffaa. Rocky III:stä tosin oli nyt aikaa jo useampi vuosi, joten Vince oli ehkä vähän myöhässä tämän ideansa kanssa. Yhtä kaikki, vuonna '88 alkoi kuitenkin No Holds Barred -nimisen ppv:n kuvaukset. Elokuvassa Hulk Hogan esitti Rip Thomasta, WWF:n päämestaria, joka ajautui vakaviin ongelmiin kilpailevan promootion jättiläismäisen monsteripainijan Zeuksen kanssa.

Tällä loistavalla juonella varusteltu elokuva saapui lopulta elokuvateattereihin kesäkuussa 1989. Kuten jokainen varmaan saattaa jo tässä vaiheessa arvata, leffa oli taiteelliselta anniltaan täyttä kuraa. No Holds Barred sai kaikin puolin surkeat arviot, ja sitä pidetään edelleenkin totaalisen huonona elokuvana. Lippuluukuilla No Holds Barred pärjäsi silti siedettävästi: avausviikollaan se oli toiseksi suosituin elokuva, ja senkin jälkeen katsojia riitti ainakin kohtuullisesti. Minkäänlaista kassamagneettia leffasta ei silti todellakaan tullut: sen suosio hiipui hyvin nopeasti. 8 miljoonan dollarin budjetilla tuotettu leffa keräsi loppujen lopuksi yhteensä rahaa noin 16 miljoonaa dollaria. Arvioiden mukaan Vince ja WWF pääsivät juuri ja juuri omilleen, mutta minkäänlaista suurta voittoa leffalla ei tehty. Ei siis ihme, että WWF hautasi haaveet muista leffatuotannoista pitkäksi aikaa...

Mutta! Vaikka elokuva oli ilmestynyt jo kesän alussa, WWF oli hyödyntänyt tuon elokuvan tarinaa koko loppuvuoden ajan oikeassa päämestaruuskuviossa. Suurin piirtein elokuvan ilmestymisen kanssa samaan aikaan oikeasti WWF:ään ilmestyi Zeus - siis sama mies kuin se, joka esitti Hulk Hoganin, anteeksi Rip Thomaksen, päävastustajaa leffassa. Oikealta nimeltään Zeus oli Tony Lister, eikä hänellä ollut mitään hajua painimisesta. Se ei silti Vinceä haitannut, vaan hän buukkasi koko loppuvuoden ajan jatkuvaksi pääfeudiksi OIKEAN kamppailun Hulk Hoganin ja Zeuksen välillä. Tarkoituksena oli tietenkin No Holds Barred -leffan näkyvyyden maksimointi. Niinpä Hogan ja Zeus kohtasivat toisensa ensin SummerSlamissa (tuolloin joukkuekavereidensa Brutus Beefcaken ja Randy Savagen kanssa) ja sitten Survivor Seriesissä (yhdessä Survivor Series Elimination Matcheista). Tämäkään ei silti riittänyt Vincelle, vaan Survivor Seriesiin buukattiin myös backstage-angle, jossa Randy Savage ja Zeus hyökkäsivät jälleen Hulk Hoganin ja Brutus Beefcaken kimppuun, jotta näiden joukkueiden välille saatiin vielä yksi ottelu.

Ja tuosta ottelusta päästään vihdoin tähän tapahtumaan, tarkalleen joulun ja uudenvuoden pyhien väliseen päivään: 27. joulukuuta 1989. No Holds Barred -elokuvan julkaisusta oli kulunut jo puoli vuotta, ja elokuvateattereissa se ei enää pyörinyt, joten Vince yritti keksiä vielä jonkun epätoivoisen tavan leffalla rahoiksi lyömiseen. Tuo idea oli tämä No Holds Barred The Match / The Movie -niminen ppv. Vince siis päätti järjestää vuoden viimeiselle viikolle vielä ppv:n, jossa ihmiset saivat ensin katsoa koko No Holds Barred -elokuvan ja sen jälkeen näkisivät vielä OIKEAN NO HOLDS BARRED -nimisen ottelun, jossa sitten Zeus ja Savage kohtaisivat Hoganin ja Beefcaken. Koko tapahtumassa ei nähtäisi yhtään muuta ottelua: vain tuo elokuva ja sitten ottelu. Näiden kahden ohjelmanumeron ohella oli tarjolla vain molempien joukkueiden haastattelut, selostajien etukäteishypetystä ottelusta ja Royal Rumblen mainoksia. Aivan mahtava idea. Mistään ei tuntunut löytyvän tietoa siitä, paljonko tämä tapahtuma oli aikoinaan maksanut ppv:nä, mutta toivon todella, että ei kovin paljoa, koska minkäänlaista vastinetta rahoilleen ihmiset eivät tästä todellakaan saaneet.

On toki silti erikseen korostettava, että tapahtumassa nähtävä ottelu ei olisi siis suinkaan mikä tahansa joukkueottelu, vaan se oli nimenomaan No Holds Barred -ottelu. Vieläpä No Holds Barred Steel Cage Match. Käytännössä siis kyseessä oli ihan normaali häkkiottelu, mutta se vain käytiin joukkueotteluna, mikä oli varsinkin tähän aikaan vielä hyvin harvinaista. Tätä loistavaa otteluosuutta ei suinkaan nähtäisi livenä, vaan se oli nauhoitettu jo joulukuun alkupuolella yhden WWF:n tv-show'n nauhoitusten päätteeksi. Tapahtuman selostajina toimivat Jesse Ventura ja Vince McMahon, kehänlaidalla ottelua etukäteen hehkuttivat Tony Schiavone ja Sean Mooney.

Ennen kuin siirryn sitten tämän tapahtuman ensimmäisen ja viimeisen ottelun arvosteluun, pitänee sanoa jokunen sana tuosta elokuvastakin, jonka näyttämisellä tämä upea ppv siis aloitettiin. Olen sen kerran nähnyt (vähän puoliksi katsottuna tosin, täytyy myöntää), ja se oli aivan kamalaa kuraa. Voin suositella sitä jokaisella, joka osaa arvostaa 1980-luvun tahatonta camp-huumoria yhdistettynä WWF:n tökeröön meininkiin. Erityisesti showpainifaneille leffa kyllä tarjoaa muutamia aivan älyttömän idioottimaisia ja siksi juuri hauskoja hetkiä, mutta elokuvanautinnollisesti se on toki täyttä paskaa. Kannattaa siis vaikkapa sopivassa kännissä katsoa ihan läpällä ja naureskella sille, että tällainenkin leffa on todella tehty.

Ja sitten itse ottelun arvostelu:

Kuva Kuva
Randy Savage & Zeus w/ Queen Sherri vs. Brutus Beefcake & Hulk Hogan - No Holds Barred Steel Cage Match
Mitäpä tähän nyt voisi oikeastaan enää sanoa? Arvostelin Savagen, Zeusin, Beefcaken ja Hoganin ottelun jo SummerSlamin Main Eventinä, eikä tuohon otteluun nähden kukaan tästä nelikosta ollut parantanut varsinaisesti otteitaan. Ai niin, mutta tämähän olikin NO HOLDS BARRED STEEL CAGE MATCH AND WATCH ALSO THE CRAPPY MOVIE -spektaakkeli! Unohdin jo. En oikeasti unohtanut. No, harmi että tuo stipulaatio ei varsinaisesti parantanut meininkiä. SummerSlamin Main Eventissä vielä jollain tavalla viihdyin tätä samaa joukkueottelua katsoessa, koska siinä oli jotain ensikerran viehätystä ja koska yleisökin oli varsin hyvin mukana. Nyt tämä ottelu oli kuvattu vain jonkun WWF:n tämän aikakauden B-tason tv-show'n nauhoitusten lopussa, eikä yleisö ollut varsinaisesti mitenkään supertäpinöissään. Myöskään ensi kerran viehätystä ei enää ollut, vaan kaikki varmasti tiesivät aika tarkkaan etukäteen, mitä oli tarjolla. Mutta kaikesta tästä dissauksesta huolimatta on muistettava, että tämä ottelu käytiin tosiaan silti teräshäkin sisällä ja että mukana todellakin oli Randy Savage. Nämä kaksi seikkaa pelastivat loppujen lopuksi yllättävän paljon: Savagen energia piti tätä ottelua aika mukavasti kasassa, ja teräshäkkistipulaatio auttoi sen osalta, ettei muiden tarvinnut yrittäkään painia, vaan he saattoivat keskittyä teräshäkkispottien toteuttamiseen. Hauskaa oli toki huomata myös, kuinka vielä pre-SummerSlam-aikana kaikille iskuille täysin immuuni Zeus kaatui nyt jo Hoganin ensimmäisestä Clotheslinesta. Sitä se säännöllinen ura WWF:ssä teettää. Ja vaikka nyt yleisön innostusta dissasikin, oli tässä toki Hoganin ansiosta sellainen oma big match -fiiliksensä. Yhteenvetona voitaneen siis sanoa, että aikamoiselta kierrätykseltä tämä toki tuntui, mutta olihan tämä nyt ihan hupaisa ja omalla tavallaan viihdyttävä päätös yhdelle vuoden 1989 pisimpään kestäneistä WWF-feudeista. Kiitos, tämän myötä on hyvä siirtyä uudelle vuosikymmenelle.
** (9:27)
Voittajat:
► Show Spoiler
Loppusanat No Holds Barredista: Tämä on sellainen poikkeus-ppv, että en aio tästä sen enempää jakaa tähtiarvosanoja kuin antaa myöskään tapahtumalle minkäänlaista kokonaisarvosanaa. Sanottakoon vaikka, että tämä on jo sellaista taidetta, että tämä jää kaikkien normaalien arvosteluasteikoiden ulkopuolelle. Samalla tämä kuitenkin ihan oikeasti löi pisteen tälle puoli vuotta jatkuneelle Hoganin ja Zeuksen feudille ja aloitti jälleen uuden aikakauden WWF:ssä, ja tuota uutta aikakautta päästäänkin ihastelemaan, kun seuraavaksi siirrytään 1990-luvun puolelle. Uuteen aikakauteen kuuluu myös se, että Tony Listerin (aka Zeus) puolivuotinen pätkä WWF:ssä tuli päätökseensä, eikä mies otellut tämän tapahtuman jälkeen enää yhtään ottelua WWF:ssä. Tony Lister nähtiin kuitenkin vielä kerran - vuosia myöhemmin - painibisneksessä, kun hän teki lyhyen comebackin vuoden 1996 WCW:ssä legendaarisessa Doomsday Cage Matchissa yhtenä Hulk Hoganin yllätysvastustajista. Olen julistanut tuon ottelun ehkä koko arvostelu-urani paskimmaksi otteluksi, eli se kertonee kaiken oleellisen Zeuksen myöhemmästä painiurasta.

1. NWA The Great American Bash 1989 - Hieno
------------------
2. WWF WrestleMania III - Hyvä
3. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
5. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
6. NWA Halloween Havoc 1989 - Hyvä
7. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
8. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
9. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
10. NWA Starrcade 1989 - Ok
11. WWF Survivor Series 1989 - Ok
12. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
13. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
14. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
15. WWF WrestleMania V - Kehno
16. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
17. WWF SummerSlam 1989 - Kehno
18. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
19. AWA SuperClash III - Surkea
......................
- WWF No Holds Barred The Match / The Movie - N/A
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 03 Tammi 2016, 22:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru » 18 Touko 2017, 16:17

Huikeaa. No Holds Barred pitäisi joskus kyllä nähä. Harmi, että tätä ei löydy WWE Networkista.
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 20 Touko 2017, 16:25

Luru kirjoitti:Huikeaa. No Holds Barred pitäisi joskus kyllä nähä. Harmi, että tätä ei löydy WWE Networkista.
Suosittelen :D Mutta vain oikeassa mielentilassa.

Mutta sitten siirrytään vuoteen 1990. Kuten vuoden 1989 arvioissa näkyy, olin koonnut noihin 1980-luvun lopun tapahtumien arvioihin usean vuoden tapahtumat tuohon kokonaisparemmuusjärjestyslistaukseen. En nyt kuitenkaan ala tehdä mitään koontiviestiä 1980-luvun lopun vuosista, koska jotenkin en niitä tässä kohtaa koe hirveän mielekkäiksi. Katsotaan, jos jaksaisin nyt esim. vuodesta 1990 tehdä koontiviestin, jos niille on kysyntää.

Kuva
ROYAL RUMBLE 1990

Uusi vuosikymmen aloitettiin historian kolmannella Royal Rumblella - tapahtumalla, josta oli nyt jo muodostunut WWF:n perinteikäs tapa avata uuden vuoden ppv-tarjonta. Edelleenkään tapahtuman pääotteluna toimivassa Royal Rumble -ottelussa ei ollut mitään varsinaista panosta, vaan kyse oli puhtaasti maineesta ja kunniasta, jota painijat tavoittelivat kiihkeästi. Tämänkertainen Royal Rumble järjestettiin Orlandossa, Floridassa. Selostajina toimivat Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Gorilla Monsoon oli siis taas heitetty sivuun jostain syystä tämän tapahtuman ajaksi. Backstage-haastattelijoina pyörivät tutut Gene Okerlund ja Sean Mooney. Muista kehätoimintaan osallistumattomista tämän tapahtuman henkilöistä pitää nostaa esille muuan nuori, 20-vuotias Shane McMahon, joka toimi tässä tapahtumassa yhtenä Royal Rumble -ottelun tuomareista nimellä Shane Stevens.

Oli kuitenkin lähellä, ettei tätä Royal Rumblea olisi lähetetty ollenkaan ppv:nä. WWF:llä oli näihin aikoihin ppv-sopimukset katkolla, ja ilmeisesti rajujen sopimuserimielisyyksien takia WWF ei meinannut saada jatkosopimusta solmittua. Niinpä vuoden 1989 lopussa WWF kampanjoi todella isosti kaikissa tapahtumissaan (muun muassa No Holds Barred -ppv:ssä) sen puolesta, että WWF:n katsojat "ottaisivat yhteyttä kaapeliyhtiöönsä" ja vaatisivat WWF:n tapahtumien ppv-lähetysten jatkamista. Lopulta kuitenkin noin pari viikkoa ennen Rumblea sopimuserimielisyydet saatiin setvittyä, ja WWF teki monen vuoden jatkosopimuksen.

Kuva Kuva
Fabulous Rougeaus w/ Jimmy Hart vs. Bushwhackers
Tämä Rougeaun veljesten feud Bushwhackersien kanssa oli ollut käynnissä käytännössä WrestleMania V:stä lähtien. Tuolloin Rougeaut ja Bushwhackersit kohtasivat siis puolittain vahingossa, koska Bushwhackersien alkuperäiseksi vastustajaksi suunniteltu Bolsheviks-joukkue ei päässyt tapahtumaan. Tuosta vahinkokohtaamisesta oli alkanut kuitenkin lähes vuoden kestänyt feud: Survivor Seriesissä Bushwhackers ja Rougeau Brothers kohtasivat toisensa osana Survivor Series Elimination Matchia, ja nyt oli sitten vihdoin vuorossa koko feudin viimeinen ottelu. Samalla tämä oli Rougeau Brothersien viimeinen yhteinen ottelu WWF:ssä. Raymond Rougeau oli kärsinyt kroonisista selkäsäryistä jo pidemmän aikaa, ja niinpä vuoden 1990 alussa hän oli päättänyt eläköityä painikehistä. Eläköitymisensä jälkeen Raymond siirtyi selostajaksi, ja häntä kuultiin WWF:ssäkin ranskankielisenä selostajana. Raymondin veli Jacques (joka oli tässä Rougeaun veljesten yhteisen painiuran loppusuoralla kasvattanut muhkean parran) puolestaan piti hieman taukoa tämän tapahtuman jälkeen, mutta häneen kyllä törmäisimme vielä WWF:n tapahtumissa painijana.

Voin jo tässä kohtaa varoittaa, että pääsen vielä monessa tulevassa arviossani haukkumaan Bushwhackersia, joka on luultavasti Harris Brothersin ohella oma kaikkien aikojen inhokkijoukkueeni. Tämä toki jälleen kerran vain WWF-ajan ja sen jälkeisen materiaalin perusteella, ilmeisesti kun WWF tosiaan onnistui pilaamaan vielä NWA:n puolella varsin viihdyttävältä vaikuttaneen joukkueen. Tämä huomio piti vain nyt antaa tällaiseksi taustamaininnaksi sille, että olin lievästi sanottuna pettynyt, kun tajusin, että tämä uuden vuosikymmenen ensimmäinen ppv alkaa Bushwhackersien ottelulla. Ja vieläpä samalla ottelulla, joka oli nähty jo viime vuoden WrestleManiassa ja joka oli ollut siellä kaikin puolin huono suoritus. Samaan hengenvetoon onkin sitten todettava, että jostain syystä viihdyin tätä ottelua katsoessa huomattavasti enemmän kuin tuon WrestleManian ottelun aikaan. Ehkä se johtui siitä, että tässä ottelussa lähes 90 prosenttia ajasta mentiin Rougeaun veljesten hallinnassa, mikä tarkoitti sitä, että Jacques ja Raymond pääsivät oikeasti tekemään kaikkensa kantaakseen Butchin ja Luken kohtuulliseen suoritukseen. Sen he myös tekivät, ja tyylikkäällä teknisellä painillaan, loistavilla heel-eleillään ja muutenkin toimivalla kokonaisuudellaan he saivat kuin saivatkin Bushwhackerseista revittyä irti ihan ok:n ottelun - siitäkin huolimatta, että ottelun lopetus oli hieman kökkö. Joka tapauksessa tämä oli varmasti niin hyvä ottelu kuin näiden joukkueiden välinen koitos vain pystyy olemaan. Ei se silti ikävä kyllä vielä kovin paljon ole.
** (13:35)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Genius vs. Brutus Beefcake
Olen kirjoittanutkin jo parissa vuoden 1989 ppv-arviossa siitä, kuinka Randy Savagen veli Lanny Poffo oli ottanut käyttöönsä The Genius -gimmickin, johon kuului se, että hän kävi toisinaan ennen otteluita lausumassa kehässä face-painijoita pilkkaavia runoja. Syksyllä 1989 Genius oli myös ryhtynyt Mr. Perfectin manageriksi, ja ensisijaisesti hänen olikin tarkoitus pysyä kehänlaidalla. Loppuvuodesta Genius alkoi kuitenkin myös painia muutamissa otteluissa samalla kun Mr. Perfect aloitti feudin Hulk Hoganin kanssa. Tuon feudin aikana Genius kohtasikin kehässä itsensä Hoganin - ja nappasi uransa isoimman voiton selättämällä Hoganin Mr. Perfectin avulla. Samalla kun Mr. Perfect ja Hogan keskittyivät tappelemaan toistensa kanssa, tuon feudin sivutuotteena syntyi tämä Royal Rumbleen jalostunut ottelu, jossa Perfectin manageri ja Hoganin paras ystävä kohtaisivat toisensa.

Huh huh, WrestleMania V:ssä toisensa kohtasivat Hulk Hogan ja Randy Savage. Nyt Royal Rumblessa toisensa kohtasivat Hulk Hoganin lahjaton kaveri ja Randy Savagen lahjaton veli. Oikeastaan näihin lähtökohtiin suhteutettuna tämä ottelu oli jopa ihan ok suoritus. En nimittäin etukäteen uskaltanut odottaa Beefcaken ja Geniuksen ottelulta yhtään mitään, mutta kyllä tämä kaksikko selviytyi tästä suorituksesta ihan kuivin jaloin. Ei tätä nyt millään tavalla voi painin riemuvoitoksi tai edes millään tavalla viihdyttäväksi painiotteluksi väittää, mutta ei tämä silti mikään katastrofaalinen kokonaisuus ollut. Itse asiassa Geniuksen heel-roolin vetämistä oli jopa aika hauska seurata, ja juuri tuon Geniuksen roolin ansiosta tälle ottelulle saatiin rakennettua ihan toimiva tarina, joka kantoi aina ottelun lopetukseen saakka. Jos siis vain kehässä olisi ollut paremmat painijat, tällä tarinalla olisi voitu päästä ihan kivaankin otteluun. Nyt sitten itse painillinen anti oli parhaimmillaankin juuri ja juuri keskinkertaista, joten ei tästä ottelusta kehnoa parempaa saada.
*½ (11:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Greg Valentine w/ Jimmy Hart vs. Ronnie Garvin - Submission Match
Samoin kuin illan openerin, myös tämän ottelun feud oli kestänyt lähes vuoden. Valentinen ja Garvinin vihanpito oli alkanut heti WrestleManian jälkeen, mutta tämä oli vasta miesten ensimmäinen ppv-tason 1 on 1 -kohtaaminen - ja samalla feudin päättänyt ottelu. Loppukeväästä 1989 Valentine oli siis jo päättänyt Garvinin uran päihittämällä tämän Loser Leaves WWF -ottelussa, mutta Garvin oli jatkanut Valentinen piinaamista ensin tuomarina ja sitten kehäkuuluttajana. Lopulta alkusyksystä WWF:n presidentti Jack Tunney oli palkannut Garvinin takaisin, ja miehet olivat pyrkineet jatkuvasti pieksemään toisensa lopullisesti. Survivor Seriesissä Valentine ja Garvin painivat vastakkaisissa joukkeissa, ja nyt oli vihdoin aika selvittää koko feud Submission Matchissa. Tämä ottelu päättyisi siis vasta, kun toinen suostuisi luovuttamaan. Tämä jäi muuten Garvinin viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi, koska pian tämän jälkeen Garvin tippui alakorttiin ja sai potkut loppuvuodesta 1990.

Olen ehkä jopa vähän turhan armollinen tälle ottelulle antaessani tälle kolme tähteä, mutta menköön nyt tämän kerran. Tässä ottelussa oli nimittäin perkeleellisen paljon yritystä, ja se kyllä näkyi myös ottelun kokonaisviihdyttävyydessä. Vaikka Greg Valentine ja Ronnie Garvin eivät ainakaan näin 1990-luvulla olleet enää mitään painitaidon terävimpiä kärkiä, olivat he kuitenkin pitkän kokemuksen omaavia konkareita, jotka tiesivät, miten hyvän ottelun tarina rakennetaan ja mitä kehäpsykologia tarkoittaa. Hyvällä rakentelulla, huolellisella tarinan kertomisella, näyttävien liikkeiden oikealla ajoittamisella ja erinomaisella myymisellä pelastettiin nimittäin tässä ottelussa todella paljon. Tosiasia on se, että paria näyttävää liikettä lukuun ottamatta ottelun paini ei ollut mitään kovin erityistä: perinteisiä luovutusliikkeitä, choppeja ja vähän muuta. Erityisesti ottelun alkupuoli oli myös tavallaan hieman ärsyttävä, kun sekä Valentine että Garvin hakivat jatkuvasti selätystä. Ottelun tarina kasvoi kuitenkin ottelun edetessä, ja samalla ottelu kesti suorastaan hämmästyttävän pitkään. Sen sijaan että hieman yksipuolista painia tarjoava matsi olisi alkanut tuntua tylsäksi, juuri loistava myynti ja hieno tarinankerronta takasivat sen, että matsi alkoikin sen sijaan tuntua vähän jännittävältä. Myös ottelun lopetus oli hoidettu todella mallikkaasti, joten kokonaisuudessaan tämä varsin yksinkertainen mutta juuri siksi niin toimiva ottelu oli todellakin kirjoissani hyvä matsi.
*** (16:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Brother Love Show w/ Queen Sherri & Sapphire
Tässä välissä tarjottiin sitten taas hulvatonta talk show -viihdettä, kun Brother Love saapui kehään "haastattelemaan" Randy Savagen manageria Queen Sherriä ja Dusty Rhodesin manageria Sapphirea. Sherri on toki jo kaikille tuttu, mutta sen sijaan Sapphire teki tässä ensimmäisen virallisen ppv-esiintymisensä. Sapphire oli siis 55-vuotias naishenkilö, oikealta nimeltään Juanita Wright, jolla ei ollut mainittavaa aikaisempaa painitaustaa. Netistä ei löydy oikeastaan mainittavasti tietoa siitä, miten Sapphire päätyi WWF:ään ja miksi juuri Juanita Wright valittiin tähän rooliin. Olipa syy mikä tahansa, loppuvuodesta 1989 yleisössä alkoi näkyä Dusty Rhodesin otteluiden aikana samanlaisiin polka-täpliin pukeutunut naisfani, joka oli aina todella innoissaan Rhodesin saapuessa paikalle. Ensimmäisen kerran hänet nähtiin ppv:ssä Survivor Series 1989:ssä. Pian Survivor Seriesin jälkeen tuosta "fanista" tulikin Dusty Rhodesin manageri, ja hänen nimekseen ilmoitettiin Sapphire. Rhodes ja Sapphire alkoivat pyöriä yhdessä, ja fanit tuntuivat tykkäävän Sapphirestä. Sen sijaan WWF:n (kuopatun) naisdivisioonan kiistaton ykkösnimi Queen Sherri ei voinut sietää hieman kömpelöä, keski-ikäistä ja keskiluokkaista Sapphirea, ja hän pilkkasi Rhodesin uutta manageria kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Niinpä myös tämä Brother Love Show koostui lähinnä siitä, kun Brother Love ja Sherri pilkkasivat ensin Sapphirea tämän selän takana ja Sapphiren saavuttua kehään päin tämän naamaa. Lopulta Sapphire kävi Sherrin kimppuun, jolloin paikalle ryntäsivät myös Dusty Rhodes ja Randy Savage. Tilanteesta syntyi joukkotappelu, joka aloitti feudin Savagen ja Rhodesin välillä.

Kuva Kuva
Big Bossman w/ Slick vs. Jim Duggan
Vielä ennen Rumblea oli vuorossa hieman hämmentävä ottelu siinä mielessä, että näiden kahden välillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista feudia. Bossman oli viime aikoina feudannut Dusty Rhodesin kanssa ja Duggan puolestaan Randy Savagen kanssa. Nyt Savage ja Rhodes olivat siirtymässä keskinäiseen feudiin, mikä jätti Bossmanin ja Dugganin tyhjän päälle, joten miksipä WWF ei buukkaisi näitä kahta painineroa toisiaan vastaan Rumbleen? Keksisin montakin hyvää vastausta tuohon kysymykseen, mutta jätän nyt ne kirjoittamatta.

Vaatii kyllä uskomatonta pelisilmää WWF:ltä olla buukkaamatta yhtään oikeasti kiinnostavaa tai etukäteen hyvältä kuulostavaa ottelua Royal Rumble -tapahtumaan itse Royal Rumble -ottelua lukuun ottamatta. Ymmärrän kyllä, että kovimmat tähdet tahdottiin säästää nimenomaan Rumbleen, mutta... C'mon. Kyllä sieltä rosterista olisi ehkä pari ihan lahjakasta kaveria voinut riittää myös näihin alakortin otteluihin sen sijaan, että nyt meille tarjoillaan Geniuksen ja Beefcaken kohtaamisen lisäksi myös Jim Dugganin ja Big Bossmanin matsi. Sinänsä tästä ottelusta on kyllä sanottava samaa kuin Geniuksen ja Beefcaken ottelusta: tämä ei ollut niin kamala kuin olin etukäteen pelännyt. Duggan ja Bossman saivat vieläpä melkein kymmenen minuuttia aikaa, ja ilokseni on todettava, että suurinta osaa ei käytetty restholdeihin ja muuhun päämäärättömään hieromiseen, vaan molemmat kyllä tekivät kovasti töitä ja mäiskivät toisiaan parhaansa mukaan. Bossman jopa väläytti Enzuigirin! Harmi vain, että tuota yhtä nättiä liikettä lukuun ottamatta matsin painillinen anti oli kovasta yrityksestäkin huolimatta aika kökköä. Äijät lähinnä takoivat toisiaan nyrkeillä sekä kehässä että kehän ulkopuolella, mikä oli toki hetken aikaa ihan hauskaa mutta pidemmän päälle tylsää. Silti, paljon huonompaakin ottelua ehdin jo etukäteen pelätä, kun tajusin, että nämä kaksi on pistetty toisiaan vastaan.
*½ (10:22)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
30 Man Royal Rumble Match
Participants: Ted DiBiase, Koko B. Ware, Marty Jannetty, Jake Roberts, Randy Savage, Roddy Piper, The Warlord, Bret Hart, Bad News Brown, Dusty Rhodes, André The Giant, Red Rooster, Ax, Haku, Smash, Akeem, Jimmy Snuka, Dino Bravo, Canadian Earthquake, Jim Neidhart, Ultimate Warrior, Rick Martel, Tito Santana, Honky Tonk Man, Hulk Hogan, Shawn Michaels, The Barbarian, Rick Rude, Hercules, Mr. Perfect
Tällä kertaa on hyvin vähän erikoismainintoja ottelun osanottajista. André The Giant ja Haku olivat voittaneet loppuvuodesta 1989 WWF:n joukkuemestaruudet Demolitionilta, ja nyt tämä Colossal Connection -nimellä tunnettu joukkue feudasikin ex-joukkuemestareita vastaan. Nelikko otti yhteen myös tässä Rumble-ottelussa. Dino Bravo oli viime aikoina feudannut Ultimate Warriorin kanssa, mutta tuo feud jäi tyngäksi. Ultimate Warrior itse oli nimittäin alkamassa rakennella juonikuviota WWF:n päämestarin Hulk Hoganin kanssa. Molemmat olivat toki yleisönsuosikkeja, mutta jo esimerkiksi Rumblea edeltävässä promossaan Warrior omisti erityismaininnan Hulk Hoganille siitä, kuinka heidän olisi vihdoin aika selvittää oma paremmuutensa. Hogan oli puolestaan viime aikoina feudannut Mr. Perfectin kanssa, mutta tuokin feud jäi varsin lyhytikäiseksi.

Joo-o, Royal Rumble -faniudestani huolimatta on myönnettävä, että näissä ensimmäisten vuosien Royal Rumble Matcheissa ei ole liikaa kehuttavaa. Siitä voidaan toki kiittää aika pitkälti tämän aikakauden WWF:n painijatarjontaa: kun suuri osa rosterista koostuu isoista, hitaista, vähän kömpelöistä brawlereista, niin heidät kaikki samaan otteluun laittamalla ei saada kovin räjähtävää ottelua aikaan. Tällä kertaa tämä tilanne harmitti erityisen paljon siksi, että vielä ottelun alkupuoli (noin ensimmäisen 10 painijan ajan) näytti todella hyvältä: Ted DiBiasen, Jake Robertsin, Bret Hartin, Roddy Piperin, Marty Jannettyn ja Randy Savagen kaltaiset lahjakkaat painijat olivat pääroolissa, ja erityisesti DiBiase pääsi taas loistamaan erinomaisesti. Ottelu kulki hyvin, kehään valui kiinnostavia painijoita, ja juonikuvioitakin saatiin edistettyä. Sitten kuitenkin kiinnostavia painijoita alettiin eliminoida yksi toisensa perään, ja lyhyessä ajassa kehä täyttyi hitaista brawlereista, jotka hieroivat toisiaan kehäkulmauksissa. Ottelun tempo katosi täysin, ja matsi muuttui raivostuttavan hitaaksi. Toki loppupuolellakin kehään saatiin vielä joitain mielenkiintoisia nimiä (Rick Martel, Tito Santana, Shawn Michaels, Mr. Perfect), mutta heidän roolinsa jäi harmittavan mitäänsanomattomaksi, koska ottelun pääpaino oli jo kääntynyt isojen mörssäreiden tappeluun. Loppupuolta piristi onneksi legendaarinen Ultimate Warriorin ja Hulk Hoganin ensimmäinen 1 on 1 -kohtaaminen, mutta sekin jäi lopulta harmillisen lyhyeksi. Myös ottelun loppuratkaisut tuntuivat vähän tylsiltä, eikä niissä ollut minkäänlaista draamaa. Niinpä lopputuloksena on kolmen tähden Rumble-ottelu, mikä on kaltaiseltani Rumble-fanilta varsin heikko arvosana tälle ottelulle. Alkupuoli lupaili paljon ja antoi odottaa jopa hienoa kokonaisuutta, mutta ikävä kyllä vielä vuonna 1990 se ei ollut mahdollista.
*** (58:46)
Voittaja:
► Show Spoiler
Lisämaininta voittajasta:
► Show Spoiler
*** Ted DiBiase
** Randy Savage
* Mr. Perfect

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Nyt ei alkanut kovin vahvasti 1990-luvun ppv-tarjonta. Yksi ***-tasoinen normaali ottelu, yksi ikävän pettymyksen tuottanut Rumble-ottelu, yksi ihan ok joukkueottelu ja pari kehnoa singles-ottelua. Jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu tapahtuma, näillä meriiteillä oltaisiin jo kevyesti Surkean puolella, mutta Rumble-ottelun erikoisuus ja sen ansiosta välittynyt tietty erityisen hieno fiilis pelastaa kuitenkin sen verran, että tämä on juuri ja juuri Kehno ppv. Nyt WWF:lle kuitenkin skarppausta peliin, pikaisesti.

1. WWF Royal Rumble - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 28 Touko 2017, 14:53

Kuva
WRESTLEWAR 1990

Uusi vuosi, uusi vuosikymmen. WCW oli siirtymässä vähitellen aikakauteen, jolloin promootio alkoi vähitellen häivyttää osuutaan osana NWA:ta ja korostaa asemaansa itsenäisenä, omana World Championship Wrestling -nimisenä promootionaan, joka aikoo haastaa World Wrestling Federationin. Eroaminen NWA:sta ei tosin ollut vielä ajankohtaista: siihen menisi aikaa vielä lähes vuosi. WCW oli silti uuden vuosikymmenen alkaessa uuden edessä: pian WCW:llä olisi taas uusi buukkaaja, mutta toistaiseksi buukkausvastuuta piti hallussaan vielä niin sanottu buukkauskomitea. Vuonna 1989 komiteassa istuivat Ric Flair, Jim Cornette, Jim Ross, Kevin Sullivan ja Eddie Gilbert, nyt siihen oli tullut vain pieni muutos, kun Terry Funk oli nostettu Gilbertin tilalle. Gilbert oli muutenkin ajautunut WCW:ssä aika pieneen rooliin, ja erinäisten ongelmien jälkeen hän lähtikin firmasta keväällä siirtyäkseen USWA:han.

WCW:n toimitusjohtajana toimi edelleen liikemies Jim Herd, jolla ei ollut tuontaivaallista käsitystä painibisneksestä: Herd oli muun muassa luonut vuonna 1989 Ding Dongs -joukkueen, joka koostui kahdesta kelloiksi pukeutuneesta painijasta. Herdin idea oli ollut myös luoda The Hunchbacks-niminen joukkue, jonka jäseniä ei pystyisi selättämään heidän kyttyräselkänsä ansiosta. Tuo idea oli kuitenkin torpattu, ja myös Ding Dongsin ura WCW:ssä jäi vain muutaman viikon mittaiseksi (eikä heitä nähty koskaan ppv:ssä). Tämä kertookin oleellisimman siitä, että toistaiseksi WCW oli pystynyt blokkaamaan Herdin idioottimaisimmat ideat ja keskittymään painiin, jolla WCW vahvasti mainosti tuotettaan verrattuna WWF:ää. Silti Herd oli alkanut kerätä jonkun verran vastustusta WCW:n sisällä - muun muassa siksi, että Herd ei voinut sietää Ric Flairia ja että hän halusi siirtää Flairin pois firman ykköspainijan paikalta. Näiden aikojen smark-yhteisö oli myös ottanut Herdin silmätikukseen: tässä WrestleWarissa nähtiin eturivissä fani, jolla oli mukanaan "We have HERD enough" -kyltti. Mutta tosiaan, Herdin aivopierut olivat toistaiseksi näkyneet ruudussa varsin vähän. Sen sijaan WCW:n rosterissa ja juonikuvioissa oli muuten tapahtunut merkittäviä käänteitä parin viimeisen kuukauden aikana. WCW oli myös menettänyt heti alkuvuodesta '90 muutamia kovia nimiä rosteristaan: The Great Muta oli saanut WCW:n tilasta tarpeekseen ja palannut Japaniin. Samoin Steve Williams oli jättänyt promootion. Nämä eivät jäisi vuoden ainoaksi erouutisiksi.

Ja sitten voidaankin mennä itse tapahtumaan: tänä vuonna WCW aloitti siis ppv-vuotensa WrestleWar-tapahtumalla. WrestleWar järjestettiin ensimmäisen kerran edelisenä vuonna 1989, tuolloin toukokuussa. Nyt ppv:tä oli siirretty kolmella kuukaudella aikaisemmaksi, kun vuonna 1989 järjestetty Chi-Town Rumble -tapahtuma jäi yhden kerran tapahtumaksi. WrestleWar järjestettiin WCW:n ydinalueella Greensboro Coliseumissa, ja selostajina toimivat Jim Ross sekä vakiopaikan color commentatorina ottanut Terry Funk. Backstage-haastattelijoina toimivat Gordon Solie ja Missy Hyatt. Tämän WrestleWarin lisänimenä oli "Wild Thing", ja tämän ppv:n tunnusbiisinä kuultiin aivan uskomatonta camp-arvoa tarjoileva, aivan hirveää paskaa oleva "Wild Thing -räppi", joka oli ilmeisesti WCW:n omaa tuotantoa. Tätä paremmin en osaa selittää, katsokaa itse:

https://www.youtube.com/watch?v=ZiMb3Q9-GiE

Ja tällä meiningillä illan otteluihin.

Kuva Kuva
Kevin Sullivan & Buzz Sawyer vs. Dynamic Dudes
Vuoden 1989 merkittävä heel-stable oli ollut Gary Hartin manageroima J-Tex Corporation, joka tosin näkyi aika vähän näissä arvosteluissa, koska tuon stablen kaksi ainoaa oikeasti merkittävää nimeä olivat Terry Funk ja Great Muta. Muita nimiä olivat Buzz Sawyer, Dick Slater ja Dragonmaster, aika pieniä nimiä. Stablen merkittävyys väheni entisestään sen jälkeen, kun marraskuussa 1989 Terry Funk kääntyi faceksi ja eläköityi. Tammikuussa 1990 Great Muta puolestaan hävisi Television-mestaruutensa ja lähti pian sen jälkeen WCW:stä. Kun Four Horsemen sitten tuhosi J-Tex Corporation helmikuun alussa järjestetyn Clash of the Championsin Main Eventissä, stable hajosi lopullisesti. Porukan sekopäisin painija, 1970-luvun lopusta lähtien muun muassa NWA:ssa, WCCW:ssä ja UWF:ssä brutaaleja otteluita paininut "Mad Dog" Buzz Sawyer löysi uuden yhteistyökumppanin niin ikään sekopäisestä ja pimeitä keinoja hyväksiin käyttävästä Kevin Sullivanista. Sullivan oli ollut tyhjän päällä Varsity Clubin hajoamisesta lähtien, mutta nyt hän muodosti uuden Slaughterhouse-nimisen stablen Buzz Sawyerin ja toisen sekopäisen painijan kanssa: tuo painija nähtäisiin illan seuraavassa ottelussa. Nyt kuitenkin Sullivan ja Sawyer pääsivät kohtaamaan Dynamic Dudes -kaksikon. Johnny Acen ja Shane Douglasin surffarihenkinen "cool boys" -facekaksikko oli nyt jäänyt aika jobberirooliin, kun he hävisivät joukkuemestaruusottelun Halloween Havocissa ja kun joukkueen manageri Jim Cornette sekä Cornetten toinen joukkue Midnight Express kääntyi heitä vastaan marraskuussa. Tämä WrestleWarin ottelu jäikin Acen ja Douglasin viimeiseksi yhteiseksi otteluksi.

Nyt on ikävä kyllä pakko todeta, että en lämmennyt tälle openerilla millään tavalla. Suurin ongelma jo ihan lähtökohtaisesti oli se, että yksikään kehässä olleista painijoista ei ollut edes etäisesti kiinnostava. Dynamic Dudes oli ollut alusta saakka väkisinpushattu ja väkinäinen joukkue, jota vastaan yleisö oli kääntynyt jo ajat sitten. Kevin Sullivan oli ollut Varsity Clubin jälkeen täysin tuuliajolla, ja Buzz Sawyer oli vain turha. Kun tämä nelikko pistettiin joukkueotteluun, kokonaisuus ei ollut mitenkään riemunkiljahduksia herättävä. Samaa mieltä tuntui olevan myös vuoden 1990 paikallinen yleisö, joka oli koko ottelun ajan käytännössä täysin hiljaa. Matsi itsekin oli turhan pitkä, eikä siinä tapahtunut aikaan suhteutettuna paljon mitään. Dynamic Dudes kyllä yritti kovasti alussa ja lopussa tarjoilla high flying -meininkiä, mutta siinäkin ongelmaksi koitui se, että erityisesti Johnny Ace tuntui pystyvän botchaamaan jokaisen vähänkin vaikeamman liikkeen, jota hän yritti. Kaiken tämän tylytyksen päätteeksi on toki taas vähän vedettävä sanojani siinä mielessä takaisin, että ei tämä nyt mikään DUD-tason matsi ollut, vaikka sellaisen kuvan tästä kritiikistä saattoi saada. Peruspaini oli ihan kunnossa, ja erityisesti ottelun keskivaiheilla nähty Kevin Sullivanin ja Shane Douglasin mittelöinti oli ihan kivaa painia. Kokonaisfiilis jäi kuitenkin tosi vaisuksi, eikä tämä otteluna ole kehnoa parempi millään tavalla.
*½ (10:15)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Cactus Jack Manson vs. Norman
No niin, tässä WCW-ppv-debyyttinsä teki sitten Kevin Sullivanin porukan kolmas jäsen: Cactus Jack Manson. Sen jälkeen kun Mick Foley oli nähty nuorena Cactus Jack -nimisenä painijana AWA:n SuperClashissa, hän oli jatkanut uraansa Teksasissa WCCW:ssä, jossa hän oli muun muassa hetken aikaa pitänyt hallussaan WCCW Light Heavyweight -mestaruutta. Lisäksi Foley oli ottanut painijanimeensä Manson-lisänimen sen vuoksi, että Mary Ann Manson -niminen nainen alkoi vainota häntä WCCW:n show'issa. Vuoden 1990 alussa Foley loikkasi ensimmäistä kertaa urallaan WCW:hen, jossa hänen hahmonsa alkoi muodostua entistä enemmän väkivaltaiseksi sekopäiseksi - kiitos Kevin Sullivanin manageroinnin. Tässä ottelussa Cactus Jack kohtasi toisen ppv-debyyttiottelunsa painivan nimen. Kyseessä oli Mike Shaw, joka saattaa olla monille parhaiten tuttu 1990-luvun WWF:stä Bastion Boogerina. Isokokoinen ja ruuminrakenteeltaan varsin epäpainijamainen Shaw oli kuitenkin debytoinut jo 1980-luvun alussa ja paininut pitkään Kanadassa Stampede Wrestlingissä, kunnes tuo promootio kaatui. Vuonna 1989 hän saapui WCW:hen Theodore Longin manageroimana Norman the Lunatic -nimisenä painijana. Normanin gimmick oli se, että hän oli hullujenhuoneelta vapautunut tyhmä mutta vaarallinen korsto. Long piti Normania hallussaan omilla keinoillaan, kunnes loppuvuodesta Norman kääntyi Longia vastaan ja teki face-turnin. Samalla Normanista alkoi muodostua enemmänkin hyväntahtoinen typerys, vähän kuin 1990-luvun versio Eugenesta. Norman myös luopui "the Lunatic"-loppunimestään. Alkuvuodesta hän olikin feudannut Kevin Sullivanin porukan kanssa, ja nyt hän sitten kohtasi Sullivanin jengistä Cactus Jack Mansonin.

Kuten Jim Ross useamman kerran ottelun aikana totesi, tätä Mick Foleyn WCW-ppv-debyyttiottelua ei tosiaan voinut kutsua mitenkään erityisen kauniiksi tai tekniseksi painiotteluksi. Oikeastaan tällä matsilla ei ollut käytännössä mitään tekemistä teknisen painin kanssa, mutta ikävä kyllä tämä ei ollut myöskään mitenkään tajunnanräjäyttävää brawlausta. Syy siihen oli luultavasti se, että Norman oli painitaidoiltaan hyvin kökkö ja että Cactus Jack puolestaan ei tässä vaiheessa uraansa ollut oikein löytänyt vielä omaa tyyliään. Jack edusti kooltaan edelleen enemmän kevytsarjalaista, mutta hänen tyylinsä lähenteli enemmän brawlausta. Jotenkin tästä kahden varsin poikkeuksellisen painijan rymistelystä jäikin vähän sekava fiilis, mutta täytyy silti myöntää, että en voinut olla innostumatta katsellessa nuoren Mick Foleyn meininkiä. Jo tässäkin ottelussa Foley otti vastaan muun muassa Back Body Dropin turva-aidan yli suoraan katsomon betonilattialle, mikä oli tällä aikakaudella varsin raju ja poikkeuksellinen bumppi. Muutenkin Foley kyllä yritti parhaansa, teki pirusti töitä ja yritti kantaa Normania mahdollisimman hyvään otteluun. Ikävä kyllä Foley ei ollut vielä sillä tasolla, että hän olisi erityisen hyvä kantamaan muita huippusuorituksiin, ja kun ottelun tarinakin oli vähän heikonpuoleinen, jää tämä matsi kovasta yrityksestä ja muutamista loistohetkistä huolimatta arvosanaltaan vain ihan ok:ksi.
** (9:33)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Rock 'n' Roll Express vs. Midnight Express w/ Jim Cornette
Legendaarinen NWA-joukkue Rock 'n' Roll Express oli lähtenyt JCP:stä vuosien 1987-1988 vaihteessa - ainakin itselleni vähän epäselväksi jääneistä syistä. Luultavasti kyse oli jostain buukkausongelmista tai palkkaepäselvyyksistä, jotka olivat aika yleisiä näihin aikoihin. Vuosina 1988-1989 Rock 'n' Roll Express piti merkittäviä aikoja taukoja bisneksestä, ja jotkut epäilivät joukkueen hajonneen jo kokonaan. Niin ei kuitenkaan ollut: Rock 'n' Roll Express paini vuonna 1988 Tennesseessä CWA-promootiossa ja osallistui myös AWA SuperClash III -ppv:ssä. Vuoden 1989 lopussa Rock 'n' Roll Express sitten teki vihdoin uuden sopimuksen WCW:n kanssa, ja nyt oli Ricky Mortonin sekä Robert Gibsonin ppv-paluun aika. Koska WCW:llä oli näihin aikoihin niin paljon muita, nuorempia ja kiinnostavimpia joukkueita, ei Rock 'n' Roll Expressille ollut enää tarjolla paikkaa promootion joukkuemestaruusfeudeissa. Sen sijaan Rock 'n' Roll Express iskettiin vanhaan tuttuun, vuosikausia jatkuneeseen feudiin toisen midcardiin jumittuneen konkarijoukkueen Midnight Expressin kanssa. MXE oli siis loppuvuodesta 1989 kääntynyt taas heeliksi, joten asetelmatkin tässä feudissa olivat ennallaan.

No niin, parin erikoisen avausottelun jälkeen tarjoiltiin vielä yksi varsin erikoinen ottelu. Tämä oli siis siinä mielessä erikoinen, että WCW:llä tuntui olevan nyt uuden vuosikymmenen kunniaksi kova tahto mennä monessa mielessä buukkauksessa eteenpäin ja tuoda kuvioihin uusia tyyppejä - mutta sitten vastapainoksi tarjoiltiin myös vielä yksi uudelleenlämittely koko 1980-luvun jatkuneesta Rock 'n' Roll Express vs. Midnight Express -feudista. Minulla ei toki sinänsä ole mitään tätä vastaan, koska edelleen vuonna 1990 Midnight Expressin ja Rock 'n' Roll Expressin välinen matsi on kovaa kamaa... Mistä tuleekin mieleeni, että onkohan tämä peräti ensimmäinen "kunnollinen" ppv-ottelu näiden joukkueiden välillä? Tähän asti on saatu tyytyä lähinnä Scaffold Matcheihin ja muuhun hölmöilyyn. No, nyt tätä sitten hyvitettiinkin oikein kunnolla yli 20-minuuttisella ottelulla, joka ei kuitenkaan tuntunut mitenkään liian pitkältä. Aluksi nähtiin tosi hyvin etenevää meininkiä, jossa leikittiin hyvin sillä, kuinka hyvin MXE ja Rock'n'Roll oikein tuntevat toisensa. Jim Cornette ja tuomarikin olivat päästä mukaan matsiin. Sitten vähitellen päästiin muutaman näyttävän lennokkaan liikkeen avulla kunnon painimiseen, ja MXE sai todella pitkän hallintaosuuden, joka oli kuitenkin todella viihdyttävää katsottavaa. Lopuksi vielä sitten hyvin hoidetut lopputaistelut, eli kokonaisuudessaan hienoa työtä! Toki semmoinen oikeasti tuore tai yllättävä meininki tästä puuttui, minkä takia huipputasolle ei päästä, mutta hieno ottelu silti.
***½ (19:31)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Skyscrapers (Masked Skyscraper & Mean Mark) w/ Theodore R. Long vs. Road Warriors w/ Paul Ellering - Chicago Street Fight Match
Road Warriorsin ja Skyscrapersin feud oli ollut käynnissä jo useita kuukausia: viimeksi joukkueet olivat kohdanneet Halloween Havocissa, jolloin tosin Animalia ja Hawkia vastassa oli ollut kaksi aivan eri miestä. Skyscrapersin historiassa olikin tapahtunut varsin merkittäviä käänteitä parin viime kuukauden aikana. Ensin Sid Vicious loukkaantui marraskuussa, ja Dan Spiveyn joukkuepariksi tarvittiin uusi mies. Eikä se mies ollut kuka tahansa, vaan vuonna 1984 painiuransa aloittanut iso, lupaava teksasilainen brawler oikealta nimeltään Mark Callaway. Kyllä vain, tämä oli The Undertakerin ppv-debyytti. Callaway oli paininut uransa ensimmäiset vuodet Teksasissa WCCW:ssä varsin pienessä roolissa, kunnes vuonna 1989 hän debytoi Tennesseessä USWA:ssa "Master of Pain" -gimmickillä ja voitti firman päämestaruuden Jerry Lawlerilta. Callawayn ura USWA:ssa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun loppuvuodesta 1989 hän teki sopimuksen WCW:n kanssa. Virallisen debyyttinsä hän teki heti vuoden 1990 alussa, kun hän saapui Mean Mark -nimisenä painijana Dan Spiveyn uudeksi joukkuepariksi Skyscrapers-joukkueeseen. Mean Markia mainostettiin vaarallisena ja brutaalina painijana. Spivey ja Mean Mark painivat Road Warriorsia vastaan helmikuisessa Clash of the Championsissa, mutta tuo ottelu päättyi diskaukseen. Niinpä WrestleWariin buukattiin uusintaottelu, tällä kertaa Chicago Street Fight -stipulaatiollta (loogisesti nimetty ottelu, kun ppv käytiin Atlantassa). Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitellusti, sillä Dan Spivey ei enää ilmaantunut tähän otteluun. Kayfabessa Skyscrapersin manageri Theodore R. Long selitti sitä sillä, että Spivey oli loukkaantunut. Todellisuudessa Spivey oli lähtenyt kokonaan pois WCW:stä vain pari päivää aikaisemmin kyllästyttyään palkkaongelmiin ja siihen, miten ylivoimainen asema Road Warriorsilla oli. Mainostettu ottelu oli kuitenkin järjestettävä ppv:ssä, joten Long toi Mean Markin joukkuepariksi uuden mystisen "Masked Skyscraperiksi" kutsutun painijan, jonka henkilöllisyydestä ei kerrottu mitään enempää. Todellisuudessa tuo Masked Skyscraper oli Mike Enos - nuori painija, joka piti parhaillaan hallussa AWA:n joukkuemestaruuksia Wayne Bloomin kanssa. Niin Enos kuin Bloomkin nähtäisiin myöhemmin sekä WCW:ssä että WWF:ssä. Kaatumaisillaan olevan AWA:n tilasta kertoi jotain se, että heillä ei ollut mitään sanottavaa edes siihen, että heidän joukkuemestarinsa paini WCW:n ppv:ssä maskin alla korvaavana painijana. No, tämän ppv:n jälkeen Enosta ei enää tarvinnut, sillä Skyscrapers hajosi lopullisesti.

Tämä ottelu oli ehdottomasti harmillinen pettymys. Ajattelin etukäteen, että kokoonpanonsa kokonaan uusineen Skyscrapersin ja Road Warriorsien Street Fight -mäiskintä voisi olla parhaimmillaan oikein hyvää HC-henkistä rymistelyä. Ensimmäiset minuutit antoivatkin vähän sen tapaista osviittaa, sillä Animalin, Hawkin, vanhan kunnon Mean Markin ja mystistäkin mystisemmän Masked Skyscraperin meno oli ihan mukavaa katsottavaa. Ei mitään erityisen säväyttävää, yllättävää tai loistavaa, mutta sellaista mukavaa entertainment brawlia, josta olisi voinut kuoriutua oikeinkin hyvä ottelu, jos matsissa olisi alkuvaiheiden jälkeen päästy vielä enemmän Street Fight -meininkiin. Ikävä kyllä tuohon meininkiin ei päästy ollenkaan, sillä ottelu päättyi kuin seinään tuossa viiden minuutin kohdalla. Lopetus oli kyllä ihan kivannäköinen, eikä siinä sinänsä ole välittämistä, mutta kokonaisuutena matsi jäi pahasti kesken ja jätti siksi aika onton fiiliksen. Harmi. Ottelun jälkeen Doom hyökkäsi Theodore R. Longin kimppuun: Doom oli muuten menettänyt maskinsa helmikuisessa Clash of the Championsissa Masks vs. Titles -ottelussa Steinereita vastaan. Nyt he painivat siis rehellisesti omilla nimillään Butch Reed & Ron Simmons.
*½ (4:59)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Flyin' Brian & Z-Man (c) vs. Fabulous Freebirds - NWA United States Tag Team Championship
Kyllä vain, WCW oli tuonut viime keväänä vakatoidun ja hyllylle jätetyn NWA US Tag Team -mestaruudet jostain syystä takaisin kuvioihin. Todennäköisin syy tuntui olevan se, että WCW tahtoi tarjota lisäuskottavuutta kahden uuden, nuoren cruiserweight-painijan Flyin' Brianin ja Z-Manin muodostamalla joukkueelle. Brian ja Z-Man olivat muodostaneet joukkueen vuoden 1989 lopussa, ja he olivat nopeasti nousseet fanien suosioon. Kun US Tag Team -mestaruuksista järjestettiin turnaus, Brian ja Z-Man selvisivät finaaliin saakka. Siellä he kohtasivat entiset joukkuemestarit Fabulous Freebirdsin. Pillman ja Zenk myös voittivat tuon pari viikkoa ennen ppv:tä järjestetyn ottelun ja mestaruudet. Nyt he puolustivat vöitä uusintaottelussa.

Olen aikaisemminkin kritisoinut WCW:tä turhan pitkistä otteluista, ja nyt oltiin taas sellaisen äärellä. Ymmärrän, että WCW yritti rakennella sekä tästä ottelusta että mestaruudesta merkittävän tuntuista, mutta tässä sorruttiin jo liiallisen venyttämisen puolelle. Yritettiin rakentaa suuruuden tunnetta sinne, missä sitä ei yksinkertaisesti tarvitse niin paljoa olla. Tykkään kyllä siitä, että tämän nelikon ottelu sai kunnolla aikaa, mutta olisin voinut leikata tästä vähintään 10 minuuttia pois. Silloin matsi olisi ollut luultavasti paljon intensiivisempi, turhat rest hold -kohdat olisi karsittu pois ja heelien hallintaosuuskin olisi pysynyt kiinnostavana. Nyt heelien hallintaosuus tuntui aivan liian yksitoikkoiselta ja tylsältä, ja samalla Pillmanin ja Zenkin näyttävät high flying -liikkeet jäivät prosentuaalisesti todella pienelle osuudelle koko ottelussa. Silti tässä matsissa oli paljon hyvää painia, tarinankerrontaa, tyylikkäitä liikkeitä ja hyvin hoidettu lopetus. Kömpelöitä ja tylsiä kohtia mukaan kuitenkin mahtui, minkä takia tämä kallistuu "vain" kolmeen tähteen.
*** (24:32)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Anderson Brothers (Ole & Arn) - NWA Tag Team Championshop
No niin, sitten päästiin kahden ison ottelun äärelle, jonka merkittävin asia oli tietenkin Four Horsemenin uusi aika. Kuten Starrcaden arvion lopussa kerroin: Four Horsemen oli virallisesti tehnyt paluunsa nyt, kun ensin Ole Anderson ja sitten Arn Anderson olivat saapuneet takaisin WCW:hen. Four Horsemenin neljänneksi jäseneksi Starrcadessa nostettiin Ric Flairin uusi ystävä Sting, ja porukka aloittikin uuten aikakautensa face-porukkana. Tuo aikakausi jäi kuitenkin todella lyhyeksi, sillä helmikuun Clash of the Championsissa kaikki muuttui. Tuossa tapahtumassa nimittäin kerrottiin, että WrestleWariin oli buukattu NWA World Heavyweight -mestaruusottelu Stingin ja Ric Flairin välille. Alusta lähtien Stingiin epäileväisesti suhtautuneet Ole ja Arn Anderson eivät enää sulattaneet sitä, että Sting haastaisi mestaruudesta oman porukkansa pomon, ja niinpä Clash of the Championsissa Andersonit ja Flair kääntyivät Stingiä vastaan, heittivät tämän pihalle porukasta ja pieksivät hänet porukasta. Stingin oli tarkoitus saada revanssinsa vielä tuossa samassa tapahtumassa sekaantumalla Main Eventinä nähtyyn Flair & Andersons vs. J-Tex Corporation -otteluun, joka käytiin teräshäkissä. Ikävä kyllä kohtalo puuttui peliin, ja Sting teloi pahasti polvilumpionsa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että koko Stingin jalka meni paskaksi, ja juuri alkunsa saanut Four Horsemenin ja Stingin välinen kuvio meni kertalaakista täysin uusiksi. Kayfabessa homma selitettiin sillä, että aikaisemmin Clash of the Championsissa nähty Stingin beatdown oli aiheuttanut Stingin loukkaantumisen, ja siksi Stingiä ei ollut nähty ruudussa Clash of the Championsin jälkeen. Nyt tässä joukkuemestaruusottelussa kaksi Stingin erittäin hyvää ystävää Scott & Rick Steiner sitten pääsivät kostamaan Stingin puolesta Ole & Arn Andersonille. Samalla pelissä oli myös Steinereiden hallussaan pitämät joukkuemestaruusvyöt.

Tässä onkin sitten täydellinen osoitus siitä, mistä äskeisen ottelun arvostelussa puhuin: lyhyemmällä kestolla voi päästä parempaan otteluun kuin pidemmällä matsilla. Olisin oikeastaan etukäteen odottanut, että nimenomaan tämä Steinereiden ja Andersonien matsi olisi se vähän turhankin pitkäksi venytetty perusteellinen ottelu, joten siinä mielessä tämä noin 15-minuuttinen intensiivinen matsi yllätti oikein positiivisesti. Aikaa ei ollut yhtään liikaa tai liian vähän, vaan molemmat joukkueet pääsivät näyttämään loistavaa osaamistaan, ja ottelusta ehti muodostua oikein viihdyttävä kokonaisuus. Scott Steiner väläytti esimerkiksi rajun Belly to Belly Suplexin Arn Andersonille sekä tietenkin upean Frankensteinerinsa. Andersonit hoitivat perusteellisen tekniikkapainin, ja Rick Steiner puolestaan jyräsi tutulla brawlaustyylillään. Oikeastaan tämä oli hiuksenhienosti kaikista illan joukkueotteluista se paras, mutta silti olisin kaivannut vielä vähän enemmän jotain erikoista tai ainutlaatuista, jotta tällä olisi ylletty huippuottelutasolle. Silti hieno suoritus Andersoneilta ja Steinereilta: jälleen kerran loistava osoitus WCW:n joukkuedivisioonan kattavuudesta.
***½ (16:05)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ Woman vs. Lex Luger - NWA World Heavyweight Championship
Kuten äskeisen ottelun taustatarinassa sanoin, tämän ppv:n Main Eventin piti olla Ric Flairin ja Stingin välinen NWA World Heavyweight -mestaruusottelu. Toisin kuitenkin kävi: Sting teloi jalkansa kriittisellä hetkellä todella pahasti ja joutui kuukausikaupaksi sivuun. Niinpä WCW joutui kertaheitolla improvisoimaan rajusti. Alun perin tässä ppv:ssä piti nähdä myös NWA US Heavyweight -mestaruusottelu, jossa pitkäaikainen heel-mestari Lex Luger puolusti vyötään Steve Williamsia vastaan. Tuo ottelu poistettiin kortista kertaheitolla, koska Ric Flairin pitkäaikainen taistelupari Lex Luger nostettiin Flairin haastajaksi päämestaruusotteluun. Samalla Luger kääntyi vähän kuin puolivahingossa taas faceksi: yleisö kääntyi tämän ottelun aikana täysin Lugerin puolelle, kun tämä alkoi vastustaa Four Horsemenia ja taisteli entisen ystävänsä Stingin puolesta. Flairin ringsidellä nähtiin tässä ottelussa Woman, joka oli vielä Starrcadessa toiminut Doomin managerina. Woman oli kuitenkin dumpannut Doomin Starrcaden jälkeen, kun joukkue ei ollut pystynyt voittamaan yhtään ottelua ja liittynyt sen jälkeen Four Horsemenin manageriksi. Ennen ottelua yllätysesiintymisensä teki Sting, joka saapui paikalle kävelykeppien kanssa ja toinen jalka rajusti paketoituna. Ottelun alkaessa Sting vetääntyi sisääntulorampille seuraamaan ottelua.

Voihan... Mitä tähän nyt oikein voisi sanoa? Aloitetaan hyvistä asioista. Ric Flair ja Lex Luger painivat lähes 40-minuuttisen ottelun, joka on luultavasti ellei paras niin vähintäänkin yksi Lex Lugerin uran parhaista otteluista aivan kiistattomasti. Ottelu ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi, se oli rakenneltu täydellisesti, Ric Flair teki alusta loppuun asti aivan mieletöntä työtä kehäpsykologisesti kantamalla Lugerin tarinallisesti loistavaan otteluun... Flair hoiti myös painimisen tuttuun tapaan täydellisesti, ja myös Luger pisti kroppansa aivan täysillä likoon ottamalla kovaa bumppia, liikkumalla vauhdikkaasti ja väläyttämällä upeita liikkeitä. Tämä olisi aivan ehdottomasti voinut olla MOTYC-tasoinen ottelu, vaikka ihan täydellistä viiden tähden ottelua en usko, että Luger ja Flair olisivat pystyneet painimaan, vaikka kaikki olisi ollut kunnossa. Ikävä kyllä kaksi asiaa eivät olleet kunnossa, ja ne rokottavat lopulta sekä omaa fiilistäni että ottelun arvosanaa. Ne kaksi asiaa ovat: 1) Lugerin myynti. Olen aikaisemmin monissa arvioissa kehunut Lugerin myyntiä ja sitä, kuinka se on yllättänyt minut positiivisesti. No, tässä niin ei enää käynyt. Flair työsti ottelun aikana upeasti sekä Lugerin kättä että jalkaa, mutta Luger no-sellasi molemmat työstämiset lähes heti, kun oli vapautunut Flairin otteista. Erityisesti jalan no-sellaaminen ottelun loppupuolella näytti tosi tyhmältä ja haittasi nautintoa. Silti olisin voinut vielä tästä päästä yli, mutta... 2) Lopetus. Jälleen kerran WCW onnistuu sitten tyrimään lopetuksen kanssa. Ymmärrän kyllä juonikuviollisesti, miksi WCW päätyi tässä tällaiseen lopetukseen, mutta silti... En vain voi pitää sitä mitenkään hyvänä ratkaisuna. Miksi Sting-kuviota ei voitu jatkaa ottelun päättymisen jälkeen? Miksi lähes 40-minuuttinen mahtava ottelu ei voinut saada puhdasta, tyylikästä lopetus, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut? Miksi? Näiden kahden harmillisen seikan takia tämä muuten upea ottelu menettää arvosanastaan juuri sen puolikkaan ja jää "vain" ****-otteluksi. Harmi.
**** (38:08)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Ric Flair
** Lex Luger
* Scott Steiner

Kokonaisarvio WrestleWarista: Starrcade 1989 oli tietynlainen epäonnistuminen WCW:ltä, mutta tämä WrestleWar oli taas pienistä mokista huolimatta selvästi parempi tapahtuma. Yksi huippuottelu, pari hienoa ottelua, yksi hyvä matsi ja pari pienempää ottelua, joista yksikään ei ollut silti puhtaasti huono. Kyllä tämä juuri ja juuri Hyvän puolelle kallistuu, mutta vuoden 1989 parhaimpien ppv:eiden tasolle tämä ei silti yllä.

1. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
-
-------------------
2. WWF Royal Rumble - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 01 Kesä 2017, 10:24

Kuva
WRESTLEMANIA VI

Ja näin. Oli (WWF:n) vuoden kauneimman, hienoimman ja suurimman painitapahtuman aika. WrestleMania oli ehtinyt jo viidessä vuodessa muodostua kaikkien painifanien odottamaksi suurtapahtumaksi, ja nyt se oli aika järjestää kuudetta kertaa. Tällä kertaa puhalsivat kuitenkin tietyllä tavalla uudet tuulet, kun WrestleMania järjestettiin historian ensimmäistä kertaa Kanadassa: Toronton jättimäisessä SkyDome-areenassa. Tiedä sitten johtuiko se Kanadasta, SkyDomesta vai siitä tunteesta, että tämä WrestleMania VI oli tietyllä tavalla "Rock 'n' Wrestling" -aikakauden huipentuma, mutta koko show'n ajan tapahtuman tunnelma oli poikkeuksellisen korkealla. Kuten monesti WWE:n historiassa on sittemmin kerrottu, muuan 17-vuotiaat painifanit Adam Copeland ja Jay Reso olivat katsomassa tätä tapahtumaa paikan päällä.

Tapahtuman tunnelma oli siis historiallisen hyvä, ja luultavasti pitkälti juuri tuon tunnelman sekä tapahtuman muunkin nostalgia-arvon takia monet pitävät tätä WrestleMania VI:tä yhtenä historian parhaimmista WrestleManioista. Jokunen aika sitten Discordissakin puhuttiin siitä, mikä on paras WrestleMania ensimmäisestä yhdeksästä, ja ainakin Enska oli sitä mieltä, että nimenomaan WrestleMania VI on SE 'Mania. Ennen tämän tapahtuman katsomista olin itsekin samaa mieltä: muistikuvani oli se, että juuri tämä tapahtuma näistä - tasoltaan varsin vaihtelevaa meininkiä tarjonneista - historian ensimmäisistä WrestleManioista olisi se paras ja kaunein. Samaa mieltä näyttävät olevan monet tämän tapahtuman arvostelijat, jotka ovat antaneet tälle tapahtumalle käytännössä täydellisiä arvosanoja.

Spoilaan nyt jo sen verran tämän arvosteluni lopputulemaa, että ikävä kyllä tämän tapahtuman katsomisen jälkeen en voi millään olla samaa mieltä yleisen mielipiteen. Ymmärrän tunnelman fiilistelyn. Tunnelma oli ehdottomasti upea (vaikkakin ehkä snadisti ylihehkutettu). Ymmärrän myös nostalgia-arvon, koska sitä tällä tapahtumalla oli - tosin omasta mielestäni esimerkiksi WrestleMania I:llä ja WrestleMania III:llä oli vielä paljon enemmän nostalgia-arvoa, mutta silti juuri tämä tuntuu olevan monien smarkkien mielestä se nostalgisin, mitä en oikein tajua. Ymmärrän myös, että tähän tapahtumaan todella tietyllä tavalla päättyi 1980-luvun puolivälissä WWF:ssä alkanut huikea "Rock 'n' Wrestling" -aikakausi ja että tuon aikakauden päättymisen jälkeen edessä oli jotain ihan muuta. Mutta silti. En ikävä kyllä voi pitää tätä tapahtumaa millään yhtenä parhaista WrestleManioista. Enkä edes parhaana WrestleManiana ensimmäisestä yhdeksästä. Yritän tässä arvostelussa avata tätä omaa näkemystäni, koska se tuntuu olevan niin selvässä ristiriidassa monien muiden kanssa.

Tapahtuman selostajina toimivat itseoikeutetusti Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura, jotka palasivat taas pitkän tauon jälkeen yhdessä selostamoon. Ikävä kyllä tämä myös jäi Jesse Venturan viimeiseksi ppv:ksi WWF:n selostamossa, mikä on itselleni todellinen suru-uutinen: Ventura on nimittäin oma kaikkien aikojen suosikkini color commentator. Vince purki sopimuksen Venturan kanssa kesällä 1990, kun Ventura oli tehnyt mainoskampanjan Segan kanssa, vaikka WWF oli samaan aikaan Nintendon iso yhteistyökumppani. Backstage-haastattelijoina toimivat Gene Okerlund, Sean Mooney ja pariin otteeseen myös legendaarinen talk show -juontaja Steve Allen, joka vieraili myös yhden ottelun ajan selostamon puolella. Tapahtuman aluksi Robert Goulet lauloi kehässä Oh Canadan.

Kuva Kuva
Koko B. Ware vs. Rick Martel
Illan ensimmäisessä ottelussa ei ollut oikeastaan mitään tarinaa taustalla. Tasan vuosi sitten heel-turnin tehnyt Rick Martel oli vuoden 1989 syksynä muuttunut "The Model" Rick Marteliksi, joka alkoi korostaa omaa hyvännäköisyyttään kaikkiin muihin painijoihin verrattuna ja pukeutua supertyylikkäästi. Alkuvuodesta 1990 Martel oli myös alkanut kantaa mukanaan "Arrogance"-nimistä parfyymiä sisältävää suutinta, jota hän ruiskutteli ympäriinsä sisääntulonsa aikana. Martelin vastustaja Koko B. Ware oli puolestaan jo pidemmän aikaa jumittanut WWF:n alakortissa ilman mitään merkittävää suuntaa.

Hmm, tämä oli siinä mielessä ilahduttava valinta openeriksi, että olisin hyvin voinut kuvitella näkeväni Rick Martelin ja Koko B. Waren painimassa myös WCW:n openerissa: tässä oli vastakkain kaksi taidokasta ja kiinnostavaa painijaa, joista kumpikaan ei ollut erityisen isokokoinen tai painityyliltään brawleri. Lähtökohdiltaan tämä oli siis oikein virkistävää vaihtelua WWF:n perinteiselle tarjonnalle. Harmi vain, että nämä lähtökohdat eivät oikeastaan välittyneet millään tavalla itse otteluun. Ensinnäkin yleisö tuntui olevan matsin aikana täysin kuollut, ja erityisesti Martelin hallintaosuuden aikana koko Skydomesta ei kuulunut pienintäkään reaktiota. Muutenkaan matsi ei lähtenyt käyntiin oikein missään vaiheessa, vaikka Koko B. Ware yritti kyllä paria tyylikästä high flying -liikettä ja Martel pyrki ihan hyvään tekniseen painiin. Ehkä miesten tyylit eivät vain sopineet keskenään yhteen, ehkä nyt ei vain ollut oikea päivä. Harmi vain, että juuri WrestleManiassa pitäisi olla se oikea päivä ja pitäisi vaikka pakottaa tyylit sopimaan yhteen. Nyt openerina nähtiin parhaimmillaankin kädenlämpöinen ja kokonaisuudessaan lähinnä siedettävä matsi, jolta olisi etukäteen voinut odottaa jopa hyvää, vauhdikasta ja mieleenpainuvaa avausta illalle. Sitä ei saatu.
*½ (3:51)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Colossal Connection (André & Haku) (c) w/ Bobby Heenan vs. Demolition - WWF Tag Team Championship
Tämä ottelu oli parissakin mielessä erittäin merkittävä joukkuemestaruusottelu. Ensinnäkin, tämä oli André The Giantin legendaarisen uran ainut ppv-tason mestaruuspuolustus. Lisäksi tämä joukkuemestaruuskausi Hakun kanssa oli koko Andrén uran ainut mestaruuskausi, jos mukaan ei lasketa 20 sekuntia kestänyttä WWF World Heavyweight -mestaruuden hallussapitoa vuonna 1988. Muuten André ei ollut koskaan mestari, eikä koskaan tämän kauden jälkeen enää ollut. Tämä ainutlaatuinen mestaruuskausi oli alkanut siitä, kun Bobby Heenanin manageroimat André ja Haku olivat yhdistäneet voimansa loppuvuodesta 1989 ja muodostaneet Colossal Connection -nimisen joukkueen. He onnistuivat voittamaan joukkuemestaruudet Demolitionilta joulukuussa 1989, ja siitä lähtien nämä kaksi joukkuetta olivat olleet tiukasti toistensa kimpussa. Nyt WrestleManiassa oli Demolitionin viimeinen mahdollisuus voittaa vyöt takaisin. Kolmas - ja kaikista suurin syy - tämän ottelun merkittävyydelle on kuitenkin se, että tämä jäi André The Giantin uran viimeiseksi ppv-otteluksi. Tässä vaiheessa 43-vuotias André alkoi olla sairautensa takia niin surkeassa fyysisessä kunnossa, ettei hän pystynyt enää kunnolla liikkumaan - puhumattakaan painimisesta. André jäi pian tämän WrestleManian jälkeen sairauslomalle, mutta palaisi kyllä vielä lyhyesti WWF:ään. Tarkoituksena oli, että André olisi osallistunut vielä vuonna 1991 Royal Rumble -otteluun, mutta hän vetäytyi viime hetkellä ottelusta jalkavammojen vuoksi. Niin ja toki tällä ottelulla oli vielä yksi syy merkittävyyteensä, mutta palaan siihen spoiler-tagien kanssa.

Teen poikkeuksen ja annan tälle ottelulle ihan häikäilemättä vähintään puolikkaan lisää ottelun postmatch-meininkien ja siihen liittyvän poikkeuksellisen tunnelman ansiosta. Tuo postmatch-käänne ja yleisön loistava reaktio on kuitenkin yksi tämä WrestleManian ikimuistoisimmista hetkistä ja samalla yksi syy siihen, että tästä Maniasta on jäänyt niin hyvä fiilis monille arvostelijoille. Karu tosiasia on toki se, että itse ottelu oli kaikin puolin varsin kehno, ja suuri syy siihen oli se, että Haku paini tässä kirjaimellisesti yksin kahta vastustajaa vastaan. André ei käynyt kertaakaan virallisesti kehävuorossa ottelun aikana, vaikka toki muutamaan kertaan sekaantui ottelun kulkuun. Haku kyllä teki parhaansa painiessaan yksin, ja toisenlaisten vastustajien kanssa lopputuloskin olisi voinut olla ihan hyvä, mutta Demolition ei oikein sopinut Hakun vastustajaksi, ja lopputuloksena oli vähän yksipuolista brawlausta. Ei järisyttävän huonoa tai ärsyttävän kökköä, mutta ei mitään sellaista, mistä olisi kerrottava huomenna eteenpäin. Hakun kovalla työlle, näyttäville potkuille ja hyvällä myynille pitää antaa kyllä iso kiitos, ja kun tosiaan ottelun jälkeen oli tarjolla legendaarinen käänne, niin kyllä tämä yhteisvaikutuksensa ansiosta nousee kuitenkin ihan ok:ksi otteluksi.
** (9:30)
Voittajat:
► Show Spoiler
Post match -meiningeistä:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hercules vs. Earthquake w/ Jimmy Hart
Pidemmän aikaa toimettomana WWF:n midcardissa pyörinyt Hercules oli nyt saanut vastaansa Jimmy Hartin manageroiman Earthquaken. Mitään sen kummempaa taustatarinaa ei tälläkään ottelulla ollut: Earthquake oli ollut vuoden 1989 lopulla tekemästään WWF-debyytistä lähtien kovassa nosteessa, ja Hercules oli hänen uransa toistaiseksi kovin vastustaja. Earthquake oli luopunut tähän ppv:hen tullessa Canadian Earthquake -nimensä etuliitteestä - todennäköisesti siksi, ettei kanadalaisyleisö hurraisi hänelle.

Etukäteen en olisi uskonut antavani Herculeksen ja Earthquaken ottelulle samaa arvosanaa kuin Koko B. Waren ja Rick Martelin ottelulle, mutta niin tässä nyt kuitenkin käy. Toki kyse on siitä, että Waren ja Martelin ottelu oli aikamoinen pettymys, kun Hercules ja Earthquake puolestaan pystyivät oikeastaan odotettua hieman parempaan suoritukseen. Ehdin jo pelätä, että Herculeksen ja Earthquaken matsi on ihan täyttä kuraa, mutta tämä oli juuri niin siedettävä rykäisy kuin näiden kahden ottelu vain voi olla. Hercules näytti ihan hyvältä hallitessaan ottelua tovin aikaa Earthquakea vastaan ja onnistui jopa tuon hallintansa aikana pitämään ottelun kaikin puolin katsottavana. Earthquaken dominoiva gimmick on myös oudolla tavalla lumoava - varsinkin tällein pieninä annoksina nautittuna. Jotain hämmästyttävän kiinnostavaa näissä otteluita dominoivissa möröissä on, kyllä Vince tietää. Mutta joo, ottelu nyt oli mitä oli, mutta lajityypissään tämä oli ihan ok suoritus. Onneksi oli ohi aika nopeasti.
*½ (4:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mr. Perfect w/ The Genius vs. Brutus Beefcake
Tällä ottelulla oli puolestaan ihan kunnon taustatarina, sillä Mr. Perfect oli feudannut Hulk Hoganin kanssa vuodenvaihteen 1989-1990 aikoihin. Samalla Hoganin ystävä Brutus Beefcake oli ajautunut feudiin Beefcaken managerin The Geniuksen kanssa, ja nämä kaksi olivatkin kohdanneet toisensa Royal Rumblessa, jossa Beefcake oli leikannut osan Geniuksen hiuksista pois. Nyt sitten Hogan oli siirtynyt muihin kuvioihin, joten Mr. Perfectille jäi aikaa kostaa managerinsa puolesta Beefcakelle. Lopputuloksena oli se, että Beefcaken ja Perfectin välille buukattiin ottelu. Perfect ei ollut edelleenkään hävinnyt yhtään 1 on 1 -ottelua selätyksellä tai luovutuksella.

Voi voi. Tämän WrestleManian ensimmäinen tunti ei tarjonnut yhtään edes kahden tähden arvosanan ylittävää meininkiä, mikä on kyllä aikamoinen pettymys. Toki Beefcaken ja Perfectin ottelu oli pieni askel oikeaan suuntaan, koska kyllä tämä nyt oli painillisilta ansioiltaan paras ottelu toistaiseksi, mikä ei ikävä kyllä vielä tarkoita kovin paljoa. On todella sääli, että Mr. Perfect haaskataan WrestleManiassa tällaiseen otteluun, kun hänet olisi sen sijaan voitu laittaa vaikkapa johonkin oikeasti kovaan singles-otteluun tasoisensa painijan kanssa. Nytkin tässä ottelussa Perfectin hallintaosuutta oli kyllä ilo katsoa, mutta se jäi harmi kyllä ikävän lyhyeksi, ja sen sijaan Beefcaken kaikin puolin kehno osuus sai aivan turhan paljon aikaa. Beefcake alkaa olla niin väsynyt tapaus WWF:n rosterissa, että olisin erittäin tyytyväinen, jos hänet voitaisiin vähitellen heivata kokonaan pois.
** (7:48)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bad News Brown vs. Roddy Piper
Bad News Brownin ja Roddy Piperin feud oli alkanut Royal Rumblessa, jossa Piper ensin eliminoi Brownin ja sen jälkeen raivostunut Brown tempaisi Piperin myös ulos kehästä. Tämän jälkeen kaksikko jatkoi tappeluaan takahuoneisiin saakka, ja nämä kaksi nyrkkien heiluttelusta pitävää äijää jatkoivat tuosta lähtien vihanpitoaan aina tähän WrestleManiaan saakka. Kuvan kuvasta näkee, jostain osittain varsin epäselväksi jääneestä syystä Piper oli maalannut puolet vartalostaan mustaksi ja kertoi, että nyt hän oli puoliksi "Hot Rod" ja puoliksi "Hot Scot". Kaiketi tämän oli tarkoitus tuoda jonkinlaista psykologista etua Piperille. Kuinka vain. Piperin sisääntulon aikana Jesse Ventura muuten heitti erikoisen maininnan siitä, että hän ja Piper ovat olleet joukkue ("tag team"). Monelle katsojalle tuo huomautus ei luultavasti sanonut yhtään mitään, koska Ventura ja Piper eivät tosiaan olleet painineet joukkueena. Tuon oli tarkoitus olla kuitenkin lyhyt puffi "Tag Team" -nimiselle tv-sarjalle, jota Piper ja Ventura tähdittivät. Ikävä kyllä tuosta sarjasta kuvattiin vain pilottijakso, joka floppasi pahasti, minkä vuoksi sarjaa ei koskaan nähty tuota yhtä jaksoa enempää.

Illan ensimmäinen "Special Grudge Match" ei tuonut muutosta tapahtuman toistaiseksi huolestuttavaan painilliseen antiin. En kyllä etukäteenkään odottanut kovin paljon tältä Piperin ja Brownin kohtaamiselta, mutta elättelin silti salaa vähän toivoa sen osalta, että WrestleManiassa Brown ja Piper repäisisivätkin jonkun ässän hihastaan ja tarjoaisivat oikeasti todella viihdyttävän matsin. Ikävä kyllä niin ei käynyt, vaan tarjolla oli lähinnä nyrkkien heiluttelua ja tuomarin jatkuvasti keskeyttämää brawlausta. Kyllä tästä toki sellainen intensiivinen vihan tunne kävi selväksi: molemmat todellakin halusivat piestä toisen. Pelkästään tuon tunteen varaan ei kuitenkaan vielä rakenneta hyvää ottelua, jos matsissa ei tapahdu painillisesti lähes mitään kiinnostavaa. Masentavaa oli myös se, että tämä vihantäyteinen ottelu ei voinut saada kunnon lopetusta, vaan matsi piti päättääkin varsin kököllä tavalla, jollaista ei toivoisi WrestleManiassa näkevänsä. On kieltämättä aika harmi, että Piper piti uhrata tässä tapahtumassa tällaiseen otteluun, kun oikean vastustajan kanssa Piper olisi voinut saada aikaan ihan mitä tahansa - vaikka huippuluokan ottelun. Ja myös Bad News Brown olisi ollut ihan kannettavissa hyvään otteluun toisenlaisen vastustajan kanssa, mutta keskenään näitä kahta ei olisi kannattanut laittaa painimaan.
*½ (6:48)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hart Foundation vs. Bolsheviks
Hetkellisesti vuosien 1989-1990 taitteessa näytti jo siltä, että WWF olisi harkinnut Hart Foundationin hajottamista ja Bret Hartin sekä Jim Neidhartin siirtämistä singles-urille. Lopulta tätä suunnitelmaa ei kuitenkaan toteutettu, vaan Hart Foundation palasi yhteen ja oli nyt uudessa huippuiskussa. Tähän WrestleManiaan tullessa Hart Foundation oli jo haastanut Colossal Connection vs. Demolition -ottelun voittajan joukkuemestaruusotteluun, joten oli oletettavaa, että he myös saisivat mestaruusottelunsa, jos onnistuisivat päihittämään tässä matsissa Bolsheviks-kaksikon. Volkoffia ja Zhukovia ei ollut nähty ppv:ssä yli vuoteen, mutta nyt oli paluun aika. Itse asiassa Volkoff oli jo hetkellisesti ehtinyt lähteä WWF:stä vuonna 1989, mutta hän palasi promootioon vuoden 1990 alussa, ja kaksikko jatkoi yhdessä painimista entiseen malliin. Nyt tosin heillä ei ollut enää managerinaan Slickiä, joka hääri kaksikon apuna vielä vuonna 1988. Ennen tätä ottelua nähtiin vielä hauska backstage-angle, jossa talk show -juontaja Steve Allen pilaili bolsevikkien kustannuksella.

Mitäpä tähän nyt oikein sanomaan? WWF olisi toki voinut harkita sellaistakin vaihtoehtoa, että WrestleManiassa olisi annettu Hart Foundationin painia kunnon joukkuepainiottelu, joka muistettaisiin vielä vuosia myöhemminkin. Tai edes hyvä joukkuepainiottelu, koska sellaisen Hart Foundation saisi aikaan melkeinpä minkä joukkueen kanssa tahansa. Sen sijaan WWF päätti, että on paljon parempi ratkaisu iskeä Bret Hart ja Jim Neidhart puolen minuutin squashiin Nikolai Volkoffia ja Boris Zhukovia vastaan. En ihan ymmärrä sitä, minkä takia juuri tämän ottelun tästä kortista piti olla se puolen minuutin squash, kun se olisi mielummin voinut olla vaikka mikä tahansa tätä edeltävästä viidestä ottelusta. Nyt pilattiin taas mahdollisuus yhteen hyvään otteluun, harmi. Annan puoli tähteä tälle ihan Volkoffin laulun ansiosta.
½ (0:19)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Barbarian w/ Bobby Heenan vs. Tito Santana
The Barbarian oli WWF-debyytistään lähtien (ja jo sitä ennen JCP:ssä) kuulunut Powers of Pain -joukkueeseen Warlordin kanssa. Nyt tuo aikakausi oli kuitenkin tullut päätökseen. Royal Rumblen ja WrestleManian välisenä aikana Mr. Fuji oli nimittäin päättänyt hajottaa Powers of Painin ja myydä sekä Warlordin että Barbarianin sopimukset eteenpäin. Warlordin Fuji myi Slickille, mutta Warlordia ei tässä tapahtumassa nähty ollenkaan. Sen sijaan Barbarian nähtiin - hän oli Bobby Heenanin uusin hankinta. Toistaiseksi Barbarian ei ollut vielä saavuttanut mitään merkittävää Heenanin alaisuudessa, mutta nyt hän kohtasi WWF:n vakiokeskikorttilaisen Tito Santanan.

Toistaiseksi tämän tapahtuman ottelut ovat liikkuneet arvosanoiltaan akselilla *½-**, jos ei lasketa mukaan tuota äskeistä squashin tuomaa poikkeusta. Ja miksipä muuttaa hyvää kaavaa, kun voidaan jatkaa samalla linjalla, joten tämä illan seitsemäs ottelu pysyttelee myös turvallisesti kahden tähden tuntumassa. Täytyy silti kehua, että tämä oli ehkä jo illan paras ottelu - tai ainakin hyvin samalla tasolla Mr. Perfectin ja Brutus Beefcaken ottelun kanssa. Tässä oikeastaan merkittävin ero Perfectin ja Beefcaken otteluun verrattuna oli kuitenkin se, että olisin katsonut tätä mielellään pidempäänkin, jolloin tämä olisi saattanut jopa kohota korkeampiin arvosanoihin. Tito Santana oli nimittäin tässä ottelussa jälleen hurjassa iskussa: Santana liikkui hienosti, tarjoili tyylikkäitä liikkeitä, teki kaikkensa kantaakseen Barbarianin hyvään otteluun ja muun muassa myi kaikki Barbarianin iskut täydellisesti. Barbarianin ansioksi on todettava, että itse asiassa hänkin näytti tässä ottelussa yllättävän hyvältä, ja muun muassa ottelun loppupuolella nähty Top-Rope Clothesline Santanalle oli oikeasti hemmetin näyttävä. Eli kyllä, tässä ottelussa oli jo ihan jonkun verran potentiaalia, mutta ikävä kyllä aikaa oli vain reilut neljä minuuttia, minkä takia tämä typistyi lähinnä tällaiseksi ok:ksi tv-ottelutasoiseksi koitokseksi.
** (4:33)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Randy Savage & Queen Sherri vs. Dusty Rhodes & Sapphire w/ Miss Elizabeth - Mixed Tag Team Match
Kuten Royal Rumblen arvostelussa kävi ilmi, Randy Savagen managerin Queen Sherrin ja Dusty Rhodesin managerin Sapphiren välille oli syntynyt raju feud. Rumblessa feudiin sekaantuivat sitten myös Savage ja Rhodes, ja Rumblesta lähtien Savage ja Rhodes olivatkin pyrkineet tekemään selvää toisistaan. Lopulta WrestleManiaan buukattiin WWF:n historian ensimmäisenä Mixed Tag Team Matchina mainostettu ottelu: Savage ja Sherri kohtaisivat siinä Rhodesin ja Sapphiren. Yllättävän lisäsäväyksen otteluun toi Savagen entinen manageri Miss Elizabeth, joka teki kaikki yllättävän erikoisesiintymisen Rhodesin ja Sapphiren managerina. Elizabethia ei ollut nähty WWF:ssä SummerSlam 1989:n jälkeen, mutta tässä WrestleManiassa nähtiin alkuillasta etukäteen nauhoitettu Elizabethin erikoishaastattelu. Siinä hän kertoi keskittyneensä viime aikoina etäavun antamiseen, mutta totesi samalla, että haaveili ringsidelle paluusta. Nyt hän sitten teki yhden illan paluun ja sai jälleen mahdollisuuden näpäyttää entistä manageroitavaansa.

Vähän alkavat nämä arvostelutekstini kuulostaa vanhan toistolta, mutta pakko on tässäkin kohtaa harmitella sitä, että Randy Savage olisi voinut painia tässä(kin) WrestleManiassa loistavan ottelun, mutta sen sijaan hänet pistettiin tällaiseen Mixed Tag Team Matchiin, josta ei vain millään ilveellä saa mitään erityisen hyvää kokonaisuutta. Osittain kyllä harmittaa myös Dusty Rhodesin puolesta, sillä American Dreamin koko WWF-run on ollut parhaimmillaan keskinkertaista, enimmäkseen kankeaa meininkiä. Se on aikamoinen saavutus, koska JCP:ssä Rhodes onnistui kuitenkin olemaan monta vuotta yksi koko rosterin kiinnostavimmista nimistä. Mitä jos Savage ja Rhodes olisivatkin saaneet painia kunnon 15-20-minuuttisen matsin vaikkapa vielä No DQ -säännöillä? Silloin käsissä olisi voinut olla todellinen WrestleMania-klassikko. Nyt WWF ei kuitenkaan halunnut jostain käsittämättömästä syystä kokeilla sellaista, vaan mukaan sotkettiin Sherri ja Sapphire, ja lopputulos oli tosiaan enemmänkin tv-ottelua ja anglea muistuttava sinänsä ihan hauska välipalanumero. Yleisö oli ihan hyvin mukana, Elizabeth ringsidellä loi lisätunnelmaa, ja Savage sekä Rhodes hoitivat roolinsa loistavasti, mutta varsinainen painillinen anti jäi hyvin ohueksi. Kokonaisuutena siis sellainen ihan ok matsi.
** (7:52)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Orient Express (Sato & Tanaka) w/ Mr. Fuji vs. The Rockers
Tässä nähtiin sitten illan ainut WWF-ppv-debyytti. Mr. Fuji oli siis alkuvuodesta hajottanut Powers of Painin ja myynyt Barbarianin sekä Warlordin sopimukset eteenpäin. Fuji ei kuitenkaan ollut suinkaan jäänyt ilman joukkuetta, vaan pian Powers of Painin hajoamisen jälkeen hän toi WWF:ään uuden, kahdesta mystisestä aasialaispainijasta koostuvan Orient Express -joukkueen. Tuon joukkueen muodostivat Sato ja Tanaka, oikeilta nimiltään Akio Sato ja Pat Tanaka. Sato oli 1970-luvun alussa uransa aloittanut konkaripainija, joka oli tehnyt pitkän uran niin Yhdysvalloissa kuin Japanissakin muun muassa AJPW:ssä. Nyt hän saapui ensimmäistä kertaa WWF:ään. Tanaka oli puolestaan nuorempi, lupaava painija, joka oli debytoinut 1980-luvun puolivälissä ja paininut lähes koko uransa Yhdysvalloissa, muun muassa CWA:ssa ja AWA:ssa. Toistaiseksi Tanakan merkittävin saavutus hänen urallaan oli painiminen Badd Company -nimisessä joukkueessa Paul Diamondin kanssa. Badd Company oli pitänyt hallussaan myös AWA:n joukkuemestaruuksia, ja he esiintyivät muun muassa SuperClash III:ssä. Nyt Badd Company oli kuitenkin hajonnut, kun Tanaka jätti kaatumaisillaan olevan AWA:n ja loikkasi WWF:ään. Tässä ppv-debyytissään Orient Express sai sitten vastaansa kovassa nosteessa olevan Rockers-joukkueen.

Kai tätä täytyy pitää jo askelena oikeaan suuntaan, vaikka päällimmäinen fiilis tämänkin ottelun jälkeen on pettymys. Pettymys johtuu kuitenkin siitä, että ottelun lopetus tuli (huonolla tavalla) täysin puskista ja oli vieläpä ärsyttävän kökkö tapa päätää muuten todella viihdyttävästi kulkenut ottelu. Kovasti toivoin, että matsi olisi kestänyt vielä vähintään viisi minuuttia pidempään, mutta koko ajan samalla pelkäsin, että kohta tämä jo loppuu. Olin siis varautunut henkisesti siihen, että tämä ottelu ei paljon yli viittä minuuttia saisi aikaa, mutta siihen en ollut varautunut, että ottelulle ei olisi tarjolla edes kunnon lopetus. No, kokonaisuus jää kökön lopetuksen takia vain ihan hyväksi, mikä on harmi, koska tässä Michaelsin, Jannettyn, Tanakan ja Saton ottelussa oli nyt tarjolla jo kunnon painia. Viihdyttävää liikkumista, näyttäviä liikkeitä, hienoa myymistä ja kunnon high flying -menoa. Pitkänä otteluna tämä olisi voinut olla ihan mitä tahansa, vaikka MOTYC-tasoinen koitos. Nyt tämä oli... ihan kiva.
**½ (7:38)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dino Bravo w/ Earthquake & Jimmy Hart vs. Jim Duggan
Kanadalaisella Dino Bravolla ja Yhdysvaltain sankarilla Jim Dugganilla oli kaiketi käynnissä jonkinlainen ikuisuusfeud, jota WWF koki tarpeelliseksi jatkaa aina silloin, kun kummallakaan ei ollut parempaa tekemistä. Nyt sitä parempaa tekemistä ei ollut WrestleManiassa, joten nämä kaksi päätettiin iskeä toisiaan vastaan. Mikä idioottimaisinta, Duggan saapui kehään USA:n lipun kanssa ja yritti saada koko ajan "USA"-chanttia kulkemaan, vaikka tapahtuma järjestettiin juma vitun lauta Torontossa. Duggan, vitun idiootti.

Olen ihan varma, että olen nähnyt tämän ottelun tuhannesti ennenkin. Enkä oikeastaan edes muista, ovatko Duggan ja Bravo kohdanneet kertaakaan aikaisemmin ppv:ssä (nopea tarkastus: ovat Royal Rumble 1989:n 6-Man Tag Team Matchissa), koska tässä ei ole kyse siitä. Sen sijaan tarkoitan sitä, että jokainen Jim Dugganin ja Dino Bravon ottelu - olipa vastustaja kuka tahansa - tuntuu täsmälleen samalta. Perusvarmaa brawlausta, yleisönhuudatusta, tutut lopetuslikkeet ja homma on ohi. Ei mitään innovatiivista, kiinnostavaa, erikoista tai edes näyttävää. Ja silti nämä kaverit pääsevät painimaan kuukaudesta toiseen. Tätähän tämä 1980-luvun ja selvästi vielä 1990-luvun alunkin WWF vahvasti edusti. Tämäkin ottelu oli kaikin puolin turha ja täysin epäkiinnostava, mutta yleisö oli kyllä ihan hyvin mukana (buuaamalla vahvasti Dugganille, heh) ja toki homma oli ihan perusvarmaa suorittamista molemmilta, joten kyllä tämä sellainen siedettävä kokonaisuus oli. Ei näitä silti WrestleManiassa jaksaisi katsoa.
*½ (4:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ted DiBiase (c) w/ Virgil vs. Jake Roberts - Million Dollar Championship
Tämän ottelun feud oli yksi tämän WrestleManian pisimpään kestäneistä vihanpidoista. Kaikki alkoi viime keväänä, kun DiBiase pisti Million Dollar Dreamillaan Robertsin ulos kehästä pariksi kuukaudeksi (tämä oli siis kayfabe-selitys sille, että Roberts sai selvitellä lakisotkunsa rauhassa). Tuon parin kuukauden aikana DiBiase mehusteli tietenkin jatkuvasti sillä, kuinka hän oli päättänyt Robertsin uran. Lopulta Roberts teki paluunsa, ja hän halusi tietenkin päästä kostamaan DiBiaselle. Miehet kohtasivat toisensa vastakkaisissa joukkueissa Survivor Seriesissä ja Royal Rumble -ottelussa Royal Rumblessa, mutta lopullista paremmuutta ei saatu selvitettyä. Lopulta alkuvuodesta Roberts varasti DiBiaselta tälle niin arvokkaan Million Dollar Championshipin, jonka DiBiase oli itse luonut ja jota hän ei ollut koskaan puolustanut. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, että WrestleManiaan buukattiin näiden kahden välille ottelu, johon pistettiin myös panokseksi tuo kultatimanttinen mestaruusvyö. Voittaja saisi pitää epävirallisen mestaruuden hyvänään. Tässä ppv:ssä muuten kuultiin ensimmäistä kertaa DiBiasen legendaarinen sisääntulomusiikki, tähän asti hän oli saapunut kehään ilman musiikkia.

Haluaisin kovasti tykätä tästä ottelusta, koska tämä oli Rockers vs. Orient Expressin ohella ensimmäinen ottelu koko tähänastisessa kortissa, joka kuulosti jollain tavalla kiinnostavalta. Halusin tykätä tästä myös siksi, että tämä sai oikeasti hyvin aikaa: yli 10 minuuttia pyhitetty Robertsin ja DiBiasen painille. Halusin tykätä tästä myös, koska DiBiase ja Roberts kuuluivat molemmat tämän aikakauden suosikkipainijoihini ja koska tällä ottelulla oli takana pitkä, lähes vuoden mittainen, feud. Ikävä kyllä ottelun tykättävyys määrittyy lopulta kuitenkin ottelun laadun perusteella, ja tämä ottelu ei ollut ollenkaan niin hyvä kuin se olisi paperilla voinut olla. En oikeastaan osaa edes sanoa, mikä oli suurin ongelma. Kai tässä on vain vähitellen hyväksyttävä se, että Ted DiBiasen singles-otteet eivät ole olleet WWF-uran alun jälkeen ollenkaan niin hyviä kuin olisi voinut toivoa. Toki on siis todettava nyt, että mistään paskasta ottelusta ei ole kyse ja kyllä DiBiasen ja Robertsin matsissa hyviäkin juttuja oli. Tässäkin DiBiase ja Roberts painivat ehdottomasti taidokasta, oikein hyvin rakenneltua ottelua, joten tämä oli ehdottomasti yksi koko illan parhaista otteluista. DiBiase ja Roberts vetivät roolinsa hyvin, ja yleisökin oli ihan mukavasti mukana. Silti tuo kunnia yhtenä illan parhaista otteluista kertoo paljon enemmän tästä illasta kuin ottelusta. Loppujen lopuksi koko Robertsin ja DiBiasen painiminen oli nimittäin tosi perusmeininkiä. Mitään erikoisuuksia tai edes silmiinpistävän hienoa painia ei nähty: ei, tämä oli enemmänkin sellaisen varman rutiinivedon oloinen suoritus, jota ei todellakaan parantanut se, että ottelun lopetus oli taas aika mälsä. Onneksi kyseessä oli sentään DiBiasen ja Robertsin rutiiniveto, mutta kyllähän tämä ottelu oli ikävä kyllä pettymys.
**½ (11:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Akeem w/ Slick vs. Big Bossman
Ai että, sitten oli vuorossa vanha kunnon hajonneen joukkueen jäsenten kohtaaminen. Vielä Royal Rumblen aikaan Twin Towers oli siis hyvinvoiva joukkue, jonka jäsenet Akeem ja Big Bossman olivat yleisön vihaamia korstoja. Pian Rumblen jälkeen nähtiin kuitenkin hämmentävä käänne: Big Bossman nimittäin auttoi Ted DiBiasea feudissa Jake Robertsia vastaan vangitsemalla Robertsin ja viemällä tältä vyön, jonka Roberts oli varastanut DiBiaselta. Bossman oli palauttamassa vyötä DiBiaselle, kun hänelle paljastui, että DiBiase olikin maksanut Bossmanin palveluksista Bossmanin managerille Slickille. Tätä Bossman ei sulattanut: hän julisti, että häntä ei voisi ostaa rahalla vaan että hän toimisi ainoastaan lain ja oikeuden valvojana. Niinpä Bossman kääntyi DiBiasea, manageriaan ja joukkuekaveriaan vastaan ja palautti vyön Robertsille. Face-turnin tehnyt Bossman joutui tietenkin saman tien ongelmiin ex-managerinsa ja ex-joukkueparinsa kanssa, ja nyt noita ongelmia selvitettiin ppv-ottelussa. Tämä ottelu jäi muuten Akeemin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi: pian WrestleManian jälkeen Akeemin rooli WWF:ssä alkoi laskea alakorttiin, ja kun hänen sopimuksensa päättyi lokakuussa 1990, Akeem lähti pois WWF:stä.

Eipä tästä ottelusta ole paljoa sanottavaa. Paras osuus oli se, kun Ted DiBiase hyökkäsi Big Bossmanin kimppuun ennen ottelun alkamista. Oikeastaan viimeistään tässä ottelussa hahmottui kunnolla se, kuinka surkeassa kunnossa Akeem oli näihin aikoihin ja kuinka Akeem ei käytännössä pystynyt kehässä mihinkään järkevään. Vaikka Big Bossmankin oli aika isokokoinen (oli tosin laihtunut ainakin oman silmämääräisen arvioni mukaan huomattavasti vuoden takaisesta heel-aikansa huipusta), Bossman oli koko ajan pystynyt ihan siedettäviin otteluihin varsin heikkotasoistenkin vastustajien, kuten Jim Dugganin, kanssa. Akeemia vastaan Bossmanillakaan ei ollut enää mitään toivoa, vaan tämä parin minuutin rymistely oli kaikin puolin todella kökköä katsottavaa. Ainut pieni valonpilkahdus oli ottelun lopetus, joka kieltämättä tämänkokoisten herrasmiesten toteuttamana näytti ihan rajulta. Niin ja olihan tässä hyvää myös se, että ottelu oli tosiaan lyhyt. Muuta hyvää saakin sitten hakemalla hakea.
½ (1:49)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Rhythm 'n' Blues & Bushwhackers
Ja koska 14 ottelussa ei ole vielä tarpeeksi yhdelle WrestleManialle, saatiin tähän väliin nauttia vielä yhdestä hämmentävästä ja erittäin kiusallisesta anglesta kehässä. Honky Tonk Man ja Greg Valentine olivat siis alkuvuodesta 1990 muodostaneet joukkueen, jota kutsuttiin nyt Rhythm 'n' Bluesiksi: myös Valentine oli siis alkanut pukeutua Honky Tonk Man -tyyliin ja soittaa kitaraa. Kaksikko oli siis muodostanut ns. virallisen bändin, jota Jimmy Hart manageroi. Ja tässä WrestleManiassa Rhythm 'n' Blues oli nyt julistanut esittävänsä ensimmäistä kertaa uuden kappaleensa Honka-Honka-Honka Honky Loven. Honky ja Valentine saapuivat Jimmy Hartin ja parin "Honkettes"-tytön kanssa kehään pinkilla cadillacilla, jota muuten ajoi muuan Diamond Dallas Page, joka ei kuitenkaan ollut tässä vaiheessa mikään nimi, jota olisi edes show'ssa mainittu. DDP oli siis lähtenyt vuoden 1989 aikana AWA:sta ja tehnyt sopimuksen WWF:n kanssa. WWF:llä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista käyttöä DDP:lle, joten hän ajautui aika satunnaisiin hommiin - kuten kuskaamaan itseään paljon lahjattomampia painijoita kehään cadillacillaan. No, Rhythm 'n' Blues sitten esitti epävireisen ja hirveältä kuulostaneen biisinsä kehässä, kunnes kaikkien rakastamat Butch ja Luke ilmestyivät paikalle "valeasuissa" ja hyökkäsivät Rhythm 'n' Bluesin kimppuun. Se siitä. Parasta kai tässä oli se, että tämä ei sentään ollut oikea ottelu.

Kuva Kuva
Rick Rude w/ Bobby Heenan vs. Jimmy Snuka
Vuosi sitten paluunsa WWF:ään tehnyt Jimmy Snuka ja viime SummerSlamissa IC-mestaruutensa hävinnyt Rick Rude eivät oikein olleet löytäneet järkevää suuntaa itselleen viime kuukausina. Rude oli kyllä feudannut Roddy Piperin kanssa, mutta Piper oli puolestaan ajautunut alkuvuodesta feudiin Bad News Brownin kanssa, joten Piperin ja Ruden feud oli jäänyt taka-alalle. Paremman tekemisen puutteessa nämä kaksi uskottavaa midcarderia pistettiin sitten toisiaan vastaan WrestleManiassa.

Tämä oli varmaan illan ensimmäinen positiivisesti yllättänyt ottelu - ja nyt ollaan illan toiseksi viimeisen ottelun äärellä. En ehkä edes enää ala korostaa, mitä se kertoo koko tapahtuman tasosta. No, yhtä kaikki: tämä oli ihan ilahduttava yllätys laadultaan, mutta ikävä kyllä matsi kesti vain nelisen minuuttia, joten siinä ajassa ei rakennella tv-ottelutasoista kummempaa koitosta. Harmi. Jimmy Snuka oli nimittäin tämän tapahtuman aikaan yllättävän hyvässä vedossa, ja Rick Rude jatkoi tuttua varmaa tyyliään. Miesten tyylit sopivat vieläpä hyvin yhteen, joten tätä toimintaa oli kiva katsoa. Snuka väläytti muun muassa näyttävän Dropkickin ja Diving Headbuttin, ja Rude puolestaan vastasi perinteisemmästä teknisestä painista. Myös matsin lopetus toimi hyvin, joten ei minulla ole tästä muuta pahaa sanottavaa kuin että tämän mittaisesta matsista ei lopulta kuitenkaan kovin paljon ole WrestleManiassa iloa.
** (3:59)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) vs. Ultimate Warrior (c) - WWF Championship & WWF Intercontinental Championship
Ja vihdoin. Illan 14. ja viimeinen ottelu ja samalla se ottelu, jonka ansiosta kaikki muistavat tämän tapahtuman ja minkä ansiosta tätä pidetään yhtenä parhaimmista WrestleManioista ikinä. Tämä oli "The Ultimate Challenge": ottelu, jossa kaikkien rakastama legendaarinen WWF:n päämestari Hulk Hogan kohtaisi kaikkien rakastaman, uuden sukupolven tähden ja WWF Intercontinental-mestarin Ultimate Warriorin. Molempien mestaruudet olivat pelissä, kyse oli puhtaasti rehdistä ottelusta. Kaikki oli saanut alkunsa Royal Rumblessa, jossa Hogan ja Warrior olivat kohdanneet ensimmäisen kerran, kun kehä oli tyhjentynyt muista painijoista. Tuolla lyhyeksi jääneellä kohtaamisella selvästi testattiin, miten fanit reagoisivat WWF:n kahden isoimman facen kohtaamiseen, ja fanithan reagoivat mielettömän isosti. Niinpä WWF päätti saman tien alkaa rakentaa tätä ottelua WrestleManiaan. Seuraavina viikkoina Warrior ja Hogan painivat yhdessä, mutta eräässä tv-show'ssa Warrior iski vahingossa Clotheslinen Hoganille, kun luuli tätä heel-vastustajaksi. Yhdessä show'ssa Hogan pelasti Warriorin heelien beatdownilta, mutta Warrior tönäisi hänet pois. Seuraavalla viikolla Warrior pelasti Hoganin heelien beatdownilta, mutta Hogan tönäisi hänet pois. Tunteet siis kuumenivat, mutta kumpikaan ei puukottanut silti toista selkään. Lopulta tv-lähetyksessä kirjoitettiin viralliset sopimukset, ja ottelu oli selvä: Hulk Hogan vs. Ultimate Warrior - voittaja ottaisi kaiken.

Yksi pitkäaikaisimmista ja legendaarisimmista IWC:n dirt sheet -tarinoista kertoo, että Hogan ja Warrior olivat harjoitelleet tämän ottelun etukäteen alusta loppuun, minuutti minuutilta ja liike liikkeeltä. Tämä sen takia, että kummallakaan ei varsinaisesti ollut kykyä kovin suuriin kehäpsykologiseen meininkiin sillä tavalla, että he pystyisivät vetämään kehässä improvisoituna loistavan yli 20-minuuttisen ottelun. Kumpikin kuitenkin halusi, että WrestleManian Main Event olisi juuri niin kova ottelu kuin yleisö toivoi, ja niinpä ottelu oli buukattu ja harjoiteltu alusta loppuun pilkuntarkasti. Jos (ja hyvin oletettavasti kun) tuo tarina pitää paikkansa, olen aivan äärimmäisen iloinen siitä, että tämän yhden kerran Hogan ja Warrior päättivät tehdä kaikkensa fanien viihtymisen vuoksi. Tämä ottelu oli nimittäin kiistatta loistava entertainment brawl sanan jokaisessa merkityksessä. Samalla tämä oli yksi legendaarisimmista WrestleManian Main Eventeistä. Tokikaan tämä ei ollut painilliselta anniltaan millään tavalla erityisen huikea, ja tokihan Hulk Hogan esimerkiksi no-sellasi täysin jalkansa "loukkaantumisen", joka kävi ottelun aikana. Mutta tällä kertaa voimme osittain olankohautuksella ohittaa jopa nuo jutut, koska Warrior ja Hogan todellakin tekivät kaikkensa, jotta tämä olisi niin viihdyttävä ottelu kuin ikinä vain voi olla. He kertoivat tarinan. He taistelivat toisiaan vastaan. He hoitivat niin ottelun aloituksen, keskikohdan kuin lopetuksenkin aivan priimatyyliin. Yleisö oli aivan pähkinöinä ottelun aikana. Tämä oli ehdottomasti huippuottelu ja aika lailla niin hyvä matsi kuin Hulk Hoganilta ja Ultimate Warriorilta sen enempää keskenään kuin kenenkään muunkaan kanssa voidaan nähdä. Tämä ottelu pelasti tämän tapahtuman.
**** (22:51)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Ultimate Warrior
** Hulk Hogan
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio WrestleMania VI:stä: No niin, sitten päästään tähän. Tiedän, että olen itse julistanut lukemattomia kertoja näissä kokonaisarvioissani, että tapahtuman hyvyys ei suinkaan määrity pelkästään siinä nähtyjen otteluiden keskiarvon mukaan, mutta nyt on silti aluksi tarkasteltava paperilla sitä, minkälaisia arvosanoja tämän tapahtuman ottelut saivat. Yhteensä tapahtumassa oli 14 ottelua. Kaksi sai alle yhden tähden. Neljä sai arvosanakseen *½. Viisi sai arvosanakseen **. Kaksi sai arvosanakseen **½. Ja VAIN YKSI SAI YLI **½-ARVOSANAN. Tuo yksi oli toki ****-ottelu, mutta sekään ei ollut edes mikään vuosisadan/-kymmenen paras ottelu. "Vain" huippuottelu. Mikä hulluinta: lähes kaikki arvostelijat ovat ihan samaa mieltä kanssani näistä otteluiden arvosanoista: osa ehkä hivuttaisi parin ottelun arvosanaa hieman ylemmäs, mutta ei mitään dramaattisia muutoksia. Mikä muu tapahtuma saisi tällaisilla arvosanoilla minkäänlaista ylistystä tai edes maltillisia kehuja smarkeilta? Ei mikään. Ei yhtään mikään. Tämä Toronton Skydomessa torontolaisen yleisön edessä järjestetty WrestleMania on jotenkin käsittämättömällä ilveellä vain onnistunut brandaamaan itsensä niin täydellisenä nostalgiapläjäyksenä, että ihmiset ovat oikeasti sitä mieltä, että tämä oli joku täydellinen wanhan ajan WrestleMania, vaikka tämä ei millään mittareilla ollut sitä. WrestleMania I, III ja jopa V ovat heittämällä tätä parempia.

Ja kyllä, tämän tapahtuman tunnelma oli totta kai upea (vaikka sekin on mielestäni hieman yliarvostettu), ja totta kai tässä oli semmoinen poikkeuksellinen WrestleManian meininki. Totta kai oli hienoa (vaikkakin samalla erittäin surullista) kuunnella viimeisen kerran Gorilla Monsoonin ja Jesse Venturan yhteisselostusta ppv:ssä. Totta kai oli äärimmäisen hienoa (ja äärimmäisen surullista) nähdä André The Giantin viimeinen ppv-ottelu ja Andrén face-turn. Mutta nämä asiat kantavat vain tiettyyn pisteeseen saakka, kun ottelun painillinen anti oli suoraan sanottuna 90-prosenttisesti WrestleMania-kriteereillä täyttä paskaa. Jos tämä olisi ollut mikä tahansa muu tapahtuma ja jos tässä ei olisi ollut edellä mainittuja liventäviä asianhaaroja, tämä olisi heittämällä Surkea tapahtuma. Nyt olen armollinen ja määrittelen tämän Kehnoksi. Repikää siitä yhtä historian parasta WrestleManiaa.

Kaikkein surullisinta tässä kaikessa on se, että ei olisi ollut edes oikeasti vaikeaa rakentaa tästä WrestleManiasta tapahtumaa, joka olisi säilyttänyt nuo kaikki upeat äsken luetellut puolensa mutta joka olisi lisäksi tarjonnut loistavaa painiviihdettä. Se olisi onnistunut ihan samoilla painijoilla, ihan samoilla taustarinoilla. Vain muutamaa ottelua olisi muutettu ja pari turhaa ottelua olisi poistettu kortista, jotta kaikella olisi ollut tarpeeksi aikaa. Tarjoilen tässä nyt vaihtoehtoisen WrestleMania VI:n, johon ei ole tarvinnut keksiä yhtään ottelua päästä tai tuoda yhtään sellaista painijaa, joka ei olisi ollut tässäkin tapahtumassa mukana - suurin osa tämän feudeista olisi ollut ihan loogisia toteutuessaan tässä vaihtoehtoisessa WrestleManiassa. Väitän, että TÄMÄ olisi ollut yksi historian parhaista WrestleManioista. Eli jotain, mitä tämä ikävä kyllä todelliseksi jäävä versio ei millään onnistunut olemaan.

Vaihtoehtoinen WrestleMania VI - olkaa hyvät:
Rick Martel vs. Tito Santana
Colossal Connection (c) vs. Demolition
Mr. Perfect vs. Koko B. Ware
Rick Rude vs. Roddy Piper
Hercules & Jim Duggan vs. Dino Bravo & Earthquake (koska pakkohan kortissa on olla joku isojen miesten turha rymistely)
Randy Savage vs. Dusty Rhodes - No DQ Match
Hart Foundation vs. The Rockers
Ted DiBiase (c) vs. Jake Roberts
Orient Express vs. Bolsheviks
Akeem vs. Big Bossman
Hulk Hogan (c) vs. Ultimate Warrior (c)

No niin, se siitä. Ensi kerralla taas uudet arvostelut.

1. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
-
-------------------
2. WWF WrestleMania VI - Kehno
3. WWF Royal Rumble - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 05 Kesä 2017, 17:53

Kuva
CAPITAL COMBAT 1990

No niin, sitten oltiin mielenkiintoisen tapahtuman äärellä - kuten posteristakin näkyy. Aloitetaan kuitenkin taas backstage-tilanteen päivityksellä. Sitten helmikuun WCW:n buukkaustiimissä oli tapahtunut nimittäin isoja muutoksia. NWA World Heavyweight -mestari Ric Flairin mukana olo buukkauskomiteassa oli alkanut saada kovaa kritiikkiä: monien mielestä Flair buukkasi koko ajan itseään näyttämään mahdollisimman hyvältä. Kun tähän yhdistettiin WCW:n (vihatun) toimitusjohtajan haluun siirtää Flair kuvioissa mahdollisimman pian syrjemmälle, Flair joutui maaliskuussa astumaan sivuun buukkauskomiteasta. Samalla kertaa Herd päätti muutenkin sekoittaa pakkaa: hän päätti itse ruveta vahtimaan enemmän buukkauskomitean toimia ja toi komiteaan myös kaksi JCP-aikojen buukkaajakonkaria: Jim Barnettin sekä itsensä Jim Crockettin sekä pari muuta vanhan ajan nimeä. Nyt buukkauskomitean jäsenistö oli Jim Crockett, Jim Herd, Jim Ross, Jim Barnett, Jim Cornette, Kevin Sullivan, Wahoo McDaniel, Jody Hamilton ja Terry Funk. Cornetten ja Sullivanin rooli alkoi jäädä vähemmälle, koska he olivat Flairin ystäviä. Funk lähti kevään aikana firmasta.

Niinpä tämäkään buukkauskomitean uusi muoto ei ollut pitkäikäinen, vaan jo maaliskuussa WCW luopui monimutkaisesta buukkauskomiteasta ja nimitti uuden pääbuukkaajan: Ole Andersonin. Anderson oli alkanut helmikuussa siirtyä kokonaan sivuun kehätoiminnasta, koska hän oli jo ikääntynyt eikä näyttänyt monien mielestä enää uskottavalta kehässä. Ole jatkoi kuitenkin Four Horsemenin jäsenenä, muttei osallistunut otteluihin. Olelle alettiin kuitenkin rakentaa uutta roolia kulisseissa, mikä johtui pitkälti siitä, että Ole oli toiminut 1980-luvun puolivälin aikoihin Georgia Championship Wrestlingin pääbuukkaajana juuri silloin, kun GCW:n tv-show meinasi hetkellisesti jopa haastaa WWF:n tv-ohjelmat ennen Black Saturdayta.

Ole tunnettiin kuitenkin jo 1980-luvulla siitä, että hän oli erittäin vanhakantainen buukkaaja ja että hän tykkäsi buukata niitä painijoita, joiden kanssa hän itse tuli hyvin toimeen. Yhdeksi wrestling-bisneksen vaikeimmaksi henkilöksikin kuvailtu Ole ei esimerkiksi perustanut 1990-luvun alussa siitä, kuinka paljon WCW oli (isolla rahalla) hankkinut uuden sukupolven nuoria painijoita: Olen mielestä nuorten nimien pushaamisen sijaan olisi paljon oleellisempaa tuoda takaisin lisää vanhoja jo yleisön tuntemia konkareita - jotka toki sattuivat samalla olemaan myös Olen ystäviä. Ei ihme, että montaa hieman pelotti se, miltä Jim Herdin johtama ja Ole Andersonin bookkama WCW tulisi näyttämään. Näistä lähtökohdista Ole alkoi kuitenkin buukata WCW:tä, kun hän sai buukkausvallan maaliskuussa. Tämä oli nyt ensimmäinen ppv Olen buukkausaikakaudella.

Olea ei voi kuitenkaan syyttää siitä, että tämän ppv:n lisänimi oli Return of RoboCop ja että RoboCop todellakin esiintyi tässä ppv:ssä. Kyllä, RoboCop. Kyllä, se elokuvan robottipoliisi. Historian ensimmäinen RoboCop-elokuvahan oli tullut vuonna 1987, ja se oli jättimenestys. Nyt vuonna 1990 elokuvateattereihin oli tulossa RoboCopin jatko-osa. WCW:n omistama Turner-yhtiö oli mukana tuon elokuvan taustavoimissa, joten niinpä periaatteessa täysin puhtaana markkinointitemppuna WCW:n johdossa päätettiin, että tähän ppv:hen iskettäisiin teemaksi "RoboCopin paluu" ja että kaikkien rakastama RoboCop tekisi oikean esiintymisen painitapahtumassa. Minulla ei ole edes enää mitään sanottavaa tähän. Palataan arviossa siinä kohtaa, kun RoboCop todella tekee esiintymisensä.

Tapahtuman selostajina toimi nyt pitkästä aikaa tutkapari Jim Ross & Bob Caudle, koska Terry Funk oli tosiaan lähtenyt WCW:stä ja jättänyt hommansa color commentatorina. Backstage-haastattelijoina toimivat Gordon Solie ja TONY SCHIAVONE, joka oli tehnyt paluunsa WCW:hen. Tuhlaripojan paluu, ai että! Kunpa vain Schiavone pysyisi mahdollisimman kauan pois selostamosta.

Kuva Kuva
Kevin Sullivan & Cactus Jack & Bam Bam Bigelow w/ Oliver Humperdink vs. Road Warriors & Norman w/ Paul Ellering
Japaniin vuoden 1988 lopussa siirtynyt Bam Bam Bigelow oli nyt palannut takaisin Yhdysvaltoihin ja takaisin sinne, mistä hän Japaniin siirtyi. Vuoden '88 piipahdus jäi Bam Bamilla lyhyeksi, mutta nyt oli uuden yrityksen aika. Bigelow oli myös yhdistänyt taas voimansa vanhan tutun managerinsa Oliver Humperdinkin kanssa ja lisäksi liittoutunut Kevin Sullivanin kanssa "Sullivan's Slaughterhouse" -stablen uusimpana jäsenenä. Tämäkään yritys ei tosin jäänyt pitkäaikaiseksi, koska Bigelow jätti firman jälleen vain pari kuukautta myöhemmin. Bigelowin manageri Humperdink oli tähän ppv:hen tultaessa luopunut "Big Kahuna" -lempinimestä ja samoalaisten manageroinnista. Ottelun taustalla oli Sullivanin porukan erimielisyydet niin Road Warriorsien kuin Normaninkin kanssa. Nyt oli mahdollisuus kertalaakista selvittää kaikki ongelmat. Bam Bam Bigelow oli siis ottanut paikan Sullivanin ja Cactus Jackin liittolaisena ja stablen kolmantena jäsenenä sen jälkeen kun, Buzz Sawyer loukkasi WrestleWarissa pahasti kätensä ja lähti WCW:stä kokonaan. Sawyeria ei nähty enää koskaan WCW:ssä tai muuallakaan ppv:ssä, koska hän menehtyi traagisesti yliannostuksen seurauksena vuonna 1992. Eikä tässä kaikki merkittävien uutisten osalta: jo pidemmän aikaa WCW:n tilanteeseen ja omaan buukkaukseensa turhautuneet Hawk ja Animal saivat lopulta tarpeekseen pian tämän jälkeen, ja he jättivät WCW:n kesällä 1990. Uutta osoitetta ei tarvinnut etsiä kauaa.

Olipa piristävää nähdä näin isoilta mörssäreiltä oikeasti vauhdikasta ja intensiivistä painia, kun WWF tarjoaa isojen painijoiden kohdalla lähinnä löysää läpsyttelyä. Toki tässäkin ottelussa ensimmäiset minuutit olivat parasta meininkiä, jonka jälkeen ottelun tempo laski selvästi, ja ottelun lopussa ei päästy enää samanlaiseen meininkiin. Myös lopetus tuli vähän puskista ja oli hiukan tylsä. Loppupuolen heikentymisen takia tämä matsi ei siis yllä aivan hyvän ottelun tasolle, vaikka ensimmäisten minuuttien aikana ajattelin, että tästä voi kevyesti tulla vähintään ***-ottelu. Road Warriorsit olivat loistavassa iskussa liikkumalla nopeasti, ottamalla hyvää bumppia ja väläyttämällä nättejä liikkeitä. Samoin Bam Bam väläytti taas erinomaista osaamistaan, ja Cactus Jack pääsi vähitellen loistamaan roolissaan bumppikoneena. Tässä ottelussa puhuttiin jo siitä, kuinka Jack kestää kaiken mahdollisen kivun. Kokonaisuutena tässä openerissa oli siis paljon hyvää, ja tämä oli mukavan erilainen opener normaaleihin avausotteluihin verrattuna. Vielä vähän enemmän kun olisi loppuakin terävöitetty, oltaisiin oltu jo siellä hyvän ottelun puolella. Ei silti huono aloitus tämäkään.
**½ (9:38)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Johnny Ace vs. Mean Mark w/ Theodore R. Long
John Laurinaitis painimassa Teddy Longin manageroimaa Undertakeria vastaan... Näin vuonna 2017 tämä ottelu vaikuttaa paperilla aivan mahtavalta. Vuonna 1990 tässä ei kuitenkaan ollut aivan samaa tunnelatausta. Mutta siis, itse otteluun. Suurin osa tämä Capital Combatin otteluista oli joukkueotteluita, mutta tässä sen sijaan toisensa kohtasivat kahden hiljattain hajonneen joukkueen toiset puoliskot. Niin Mean Markin joukkue Skyscrapers kuin Johnny Acenkin joukkue Dynamic Dudes olivat hajonneet nopeasti WrestleWarin jälkeen, ja nyt molemmat miehet yrittivät singles-uraa. Mitään merkittävää feudia ei Acella ja Markilla ollut taustallaan, mutta toki heidät otteluun pistettiin silti. Acea yritettiin edelleen epätoivoisesti buukata "kaikkien rakastamana coolina nuorena kaverina", mutta yleisö vihasi häntä ihan yhtä paljon kuin Shane Douglasinkin kanssa. Ace lähtikin WCW:stä pian tämän ppv:n jälkeen.

Tässä meinattiin taas vähän sortua WCW:n helmasyntiin ja buukata lähtökohtaisesti tylsältä kuulostava ottelu aivan liian pitkäksi. Onneksi tällä kertaa aikaa ei sentään ollut 15 tai 20 minuuttia, mutta kyllä 10 minuutistakin olisi tässä matsissa voinut leikata osan helposti pois. Ottelu lähti vielä ihan hyvin käyntiin, kun Ace sai heti alkuun täräyttää ne pari high flying -liikettä, jotka hän jopa oikeasti osasi. Sen jälkeen hallinta siirtyi Mean Markille, ja ikävä kyllä se oli osittain aika tylsää brawlausta. Toki Mark veti roolinsa ihan hyvin ja paiskoi Acea menemään, mutta alun jälkeen se alkoi tuntua vähän kömpelösti itseään toistavalta meiningiltä. Loppua kohden ottelu kuitenkin taas hieman piristyi, ja erityisesti ottelun lopetus oli hoidettu ihan hyvin. Niinpä kokonaisuutena tämä yltää tällaiseen perus tv-ottelutasoisen koitoksen arvosanaan, mutta tätä parempiin arvosanoihin olisi vaadittu jo jotain enemmän.
** (10:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Captain Mike Rotunda & Tommy Rich vs. Samoan Swat Team (Fatu & Samoan Savage)
Illan kolmas ottelu oli aikamoinen erikoisuus, koska näillä joukkueilla ei ilmeisesti ollut minkäänlaista merkittävää feudia taustalla ja koska kumpikaan joukkueista ei ollut erityisen korkealla kortissa tai edes suuntaamassa minkäänlaista pushia kohti. Rotunda ja Rich eivät oikeastaan edes painineet joukkueena säännöllisesti yhdessä, heidät oli vain isketty yhteen, koska kummalakaan ei ollut pitkään aikaan ollut mitään järkevää tekemistä WCW:ssä. Myös Fatun ja Samoan Savagen muodostama SST oli jäänyt aika tyhjän päälle vuodenvaihteen jälkeen, kun Oliver Humperdink lopetti heidän managerointinsa ja kun muut joukkueet alkoivat saada pushia samoalaisten sijaan. Samoalaisille oli muutenkin kummallinen asema WCW:ssä. Vuosien 1989 ja 1990 aikana he saivat uutisraporttien mukaan useammankin kerran kenkää firmasta, mutta heidät palkattiin nopeasti takaisin. Lopullinen SST:n lähtö WCW:stä nähtiin kuitenkin vuoden 1990 lopulla, eikä häntä nähty firman ppv:eissä enää ennen sitä.

Etukäteen minulla ei ollut yhtään minkäänlaisia odotuksia tälle ottelulle, joten täytyy myöntää, että nyt pääsin yllättymään todella positiivisesti! Ajattelin, että kyseessä olisi tylsä ja pitkitetty vääntö, jossa kukaan ei saisi mitään aikaan ja yleisö tylsistyisi pystyyn. Ok, ottelu oli kieltämättä (JCP/WCW)-tyyliin jälleen vähän turhan pitkä, aikaa olisi voinut leikata pari minuuttia pois. Missään vaiheessa touhu ei käynyt kuitenkaan liian tylsäksi tai täysin väkisin pitkitetyn oloiseksi, vaan alusta loppuun tarjolla oli rehtiä, hyvää ja monipuolista painia. Isoin hatunnosto pitää antaa samoalaisille, jotka ovat kieltämättä erinomainen joukkue. Erityisesti Fatu oli näinä nuoruuden vuosinaan pirun hyvässä kunnossa ja tarjoili oikeasti loistavaa brawlausmeininkiä hyöstettyinä näteillä potkuilla, loikilla ja iskuilla. Eikä Samoan Savage ollut paljon sen huonompi. Myös face-joukkueessa Mike Rotunda osoitti taas, miksi hän on niin toimiva painija, ja tällä kertaa Tommy Richkin oli paljon kiinostavampi kuin Halloween Havocissa. Etukäteen kortin turhaksi väliotteluksi leimaamani matsi osoittautuikin siis kaikin puolin hyväksi matsiksi. Ei mitenkään timanttinen tai tajuntaa räjäyttävä ottelu, mutta hyvää ja viihdyttävää mättöä.
*** (17:54)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Paul Ellering vs. Theodore R. Long - Hair vs. Hair Match
Näiden kahden managerin välinen feud oli jatkunut käytännössä vuoden 1989 alkupuolelta lähtien. Tuolloin Teddy Long toimi vielä tuomarina, kunnes hän tahallisesti aiheutti Elleringin manageroimille Road Warriorseille tappion joukkuemestaruusottelussa. Tuon jälkeen Long sai potkut tuomarin tehtävistä ja siirtyi manageriksi. Longin manageroima Skyscrapers ja Elleringin manageroima Road Warriors feudasivat pitkään keskenään vuoden 1990 alkuun saakka, kunnes Road Warriors lopulta tuhosi Skyscrapersin lopullisesti. Long ei ollut silti luovuttanut edelleenkään, vaan hän halusi tehdä kaikkensa aiheuttaakseen ongelmia Elleringille. Lopulta tilanne oli niin sanotusti eskaloitunut (mutta ei yhtäccii) siihen pisteeseen, että Long ja Ellering kohtaisivat toisensa ottelussa, jonka häviäjältä ajettaisiin (vähäiset jäljellä olevat) hiukset pois.

Tämä oli ottelu lähinnä nimellisesti, ja kaiketi tämän oli tarkoitus rytmittää korttia sen verran, että ennen isoihin/merkittäviin otteluihin siirtymistä saatiin lyhyenä välihengähdyksenä nähdä Longin ja Elleringin välienselvittely. Matsina tässä ei tosiaan tapahtunut käytännössä mitään painillisesti muistettavaa, mutta en voi silti väittää, ettenkö olisi viihtynyt tämän kahden minuutin aikana hitusen. Teddy Long on tässä pelkurimaisen heel-managerin roolissaan ihan täyttä timanttia, ja vaikka Paul Ellering olikin tässä ottelussa oma kuivakka mitäänsanomaton itsensä, niin Long piti sekä ennen ottelua, ottelun aikana että ottelun jälkeen meiningin kohdallaan. En anna tälle silti kuin puolikkaan tähden, koska squash-otteluiden arvioissa olen säästellyt yhden arvosanan oikeasti erittäin hyvillä squasheille, ja sitä tämä ei sentään ole.
½ (1:57)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Z-Man & Flyin' Brian (c) vs. Midnight Express w/ Jim Cornette - NWA United States Tag Team Championship
Tämä feud oli oikein malliesimerkki siitä, miten WCW:n suunta vaihteli jatkuvien buukkaustiimien muutosten vuoksi. Helmikuun lopussa (alkuperäisen Flairin johtaman buukkaustiimin aikana) MXE oli piessyt Pillmanin kaulan niin pahasti managerinsa Jim Cornetten tennismailalla, että Pillman loukkaantui (kayfabe) ja joutui jäämään sivuun joksikin aikaa. Samalla MXE varasti Z-Man ja Brianin US-mestaruudet. Tällä anglella feud keräsi paljon uskottavuutta ja kiinnostusta, mikä kuitenkin kustiin täysin, kun buukkaustiimin kokoonpanon muututtua (Flair pois, Herd ja muut tilalle) Pillmanin loukkaantuminen unohdettiin täysin ja Pillman sekä Zenk veivät mestaruusvyönsä takaisin itselleen. Kun maaliskuun lopussa Anderson nousi pääbuukkaajaksi, Midnight Express alkoi uudestaan hallita tätä feudia. Z-Man ja Brian olivat nimenomaan niitä nuoria ja lahjakkaita tulevaisuuden nimiä, joita Anderson ei arvostanut ollenkaan, koska heille maksettiin hänen mielestään aivan liikaa. Kaiken tämän sekavuuden jälkeen lopulta tässä Capital Combatissa Z-Man ja Brian puolustivat mestaruutensa Midnight Expressiä vastaan. Tässä ottelussa lisästipulaationa oli se, että Midnight Expressin manageri Jim Cornette oli lukittu ottelun ajaksi ringsidellä olevaan teräshäkkiin.

Tykkäsin tästä ottelusta ihan hemmetin paljon. Tässä oli semmoista meininkiä, jota WCW haki yli 10 vuotta myöhemmin Cruiserweight Tag Team -divisioonallaan, mutta silloin kaikki oli jo liian myöhäistä. Ja perhana: tämä oli vuonna 1990! Toki yksikään tämän ottelun painijoista ei tainnut (tässä vaiheessa uraansa) olla painoluokaltaan cruiserweight-tasoa, mutta se teki tästä ottelusta entistä näyttävämpää. Perhana, neljä keskikokoista äijää painimassa alusta loppuun todella vauhdikkaan ja näyttävän ottelun, jossa nähtiin useita tyylikkäitä high flying -liikkeitä. Ottelun ehdoton tähti oli toki Flyin' Brian, jonka näppärät liikkeet ja tyylikkäät counterit olivat upeaa katsottavaa (muun muassa volti jaloilleen Eatonin tekemästä Monkey Flipistä), mutta lisäksi Brian sai myös omalla myynnillään Midnight Expressin hallinnan näyttämään vielä tavallisa kiinnostavammalta. Esimerkiksi Lanen Neckbreaker Brianille kehän ulkopuolella oli oikeasti pirun pahannäköinen. Eikä toki Z-Mankaan ollut todellakaan huono: vähän Zenk kalpenee Pillmanin rinnalla, mutta oikein hyvin hänkin hoiti oman osuutensa ja oli erityisesti lopputaisteluissa liekeissä. Kokonaisuutena voi sanoa siis, että pidin tästä ottelusta erittäin paljon, ja kun tähän lisätään se, että aikaa oli juuri täydellisesti ja ottelu oli rakenneltu kokonaisuutena hyvin, niin kyllä tässä huippuottelun puolelle päästään.
**** (20:20)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Ole Anderson, Arn Anderson, Sid Vicious, Sting & RoboCop
Sitten oli vuorossa illan erikoisin angle, josta tämä tapahtuma muistetaan vielä yli 25 vuotta myöhemminkin (eikä erityisen hyvällä) - vaikka oikeasti ajallisesti tämän osuus tapahtumasta oli vain noin viisi minuuttia. Taustaksi on siis hyvä kertoa, että Stingin feud Four Horsemenin kanssa oli tulistunut entisestään koko kevään aikana. Sting ei ollut edelleenkään painikunnossa, mutta hän janosi kostoa häntä vastaan kääntyneitä hevosmiehiä vastaan ja odotti sitä päivää, kun pääsisi vihdoin kohtaamaan Ric Flairin. Hevosmiehet olivat puolestaan vahvistaneet nyt porukkansa taas virallisesti nimensä mukaiseksi porukaksi, kun alkukeväästä Sid Vicious palasi loukkaantumiseltaan ja liittyi Four Horsemenin uudeksi jäseneksi. Viciouksen rooli oli olla hyvin hiljainen monsteri, joka tuhosi kaikki Horsemenin tielle astuvat esteet. Tässä ppv:ssä este oli kuitenkin vähän normaalista poikkeavaa kokoluokkaa: Sting oli nimittäin ilmoittanut tuovansa ppv:hen mukanaan RoboCopin. Kyllä, RoboCopin. Aikaisemmin illalla haastattelija Gordon Solie oli jo yrittänyt käydä urkkimassa Stingin pukuhuoneen ovella, oliko RoboCop saapunut paikalle. Nyt sitten tuon suuri hetki oli tullut. Ensin Four Horsemen (ilman Flairia) ilmestyi ringsidelle, jolloin Sting ja RoboCop lähtivät pukuhuoneista kohti kehäaluetta. Koska RoboCop oli tuskallisen hidas möhkäle, Four Horsemen ehti kuitenkin hyökätä Stingin kimppuun ja lukita hänet edelleen ringsidellä olevaan teräshäkkiin. Tilanne näytti tukalalta, kunnes RoboCop saapui häkin luokse ja väänsi häkin kalterit auki. Four Horsemen säikähti tätä käännettä niin pahasti, että he pakenivat paikalta. Ja tähän koko angle sitten päättyikin. Koko jutussa ei ollut mitään järkeä. RoboCop oli paitsi aivan totaalisen turha niin lisäksi helvetin epäuskottava ja idioottimaisen näköinen. Anglesta ei ollut mitään hyötyä Stingin ja Four Horsemenin feudille. Kukaan ei tiennyt, miten koko juttuun pitäisi reagoida. Voisin jatkaa tämän anglen idiottimaisuuden luettelua lopun ikääni, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että onneksi tämä jäi ainoaksi kerraksi, kun RoboCop nähtiin WCW:ssä.

http://www.dailymotion.com/video/x1wefe_robocop-in-wcw-capital-combat-1990_sport

Interview w/ Junkyard Dog
Vielä ennen seuraavaa ottelua nähtiin Tony Schiavonen haastattelussa sisääntulorampin vieressä Junkyard Dog, joka teki tässä ppv:ssä paluunsa WCW:hen yli vuoden mittaisen tauon jälkeen. JYD oli malliesimerkki näistä Ole Andersonin suosimista "vanhoista hyvistä tyypeistä", joihin hänen mielestään WCW:n pitäisi satsata. Ei siis ole ihme, että JYD haastoi tässä haastattelussa Ric Flairin päämestaruusotteluun.

Kuva Kuva
Rock 'n' Roll Express vs. Fabulous Freebirds - Corporal Punishment Match
Jottei kortissa olisi liian vähän joukkueotteluita, saatiin tähän väliin vielä kahden pitkän linjan klassikkojoukkueen kohtaaminen. Jännää tässä on toki se, että Rock 'n' Roll Express voitti Midnight Expressin WrestleWarissa, mutta jostain syystä Midnight Express haastoi Z-Manin ja Flyin' Brianin US Tag Team -mestaruuksista, kun taas Rock 'n' Roll kohtasi Fabulous Freebirdsin, joka hävisi US Tag Team -mestaruusottelun WrestleWarissa. Muuten kyse oli ihan puhtaasta kahdesta vanhan koulukunnan joukkueen vihanpidosta: Rock 'n' Roll Express ja Fabulous Freebirds eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan, ja nyt oli heidän aika selvittää välinsä lopullisesti. Lisäintensiteettiä otteluun toi se, että tämä käytiin "Corporal Punishment" -stipulaatiollta, mikä tarkoitti sitä, että kehäkulmauksissa oli nahkaremmejä, joilla sai lyödä vastustajia vapaasti.

Suurin osa nettiarvostelijoista tuntuu dissaavan Fabulous Freebirdsiä aika rajusti, mitä en ole itse tajunnut ollenkaan. Ok, ei varsinkaan Hayes nyt mikään painimestari missään tapauksessa ollut, mutta mielestäni äijät vetivät heel-roolinsa kaikissa otteluissa aivan timanttisesti ja paikkasivat sillä paljon sitä, että heidän liikearsenaalinsa oli hieman yksipuolinen. Tässä ottelussa oli esimerkiksi WrestleWarin Freebirds vs. Z-Man & Pillman -otteluun verrattuna sekin hyvä puoli, että stipulaation ansiosta tässä nähtiin paljon vähemmän headlockeja ja muita turhia restholdeja. Lisäksi Rock 'n' Roll Expressin tyyli sopi ehkä paremmin yhteen Freebirdsien kanssa, joten lopputuloksena oli ottelu, josta ainakin itse tykkäsin todella paljon! Ei nyt tietenkään edellisen ottelun tasoinen koitos, mutta hienosti rakenneltu yli 15-minuuttinen kamppailu, joka ei missään vaiheessa käynyt tylsäksi. Kun tähän lisätään muutamat erittäin näyttävät hetket, hyvä lopetus ja toimiva tarina, kyllä tämä minun kirjoissani kääntyy peräti hienon ottelun puolelle. Täytyy myöntää, että WCW:n joukkuedivisioona on aika kovassa iskussa.
***½ (18:33)
Voittajat:
► Show Spoiler
Interview w/ Doug Furnas
Junkyard Dog ei suinkaan ollut illan ainut WCW:hen saapunut painija, joka kävi Tony Schiavonen haastateltavana sisääntulorampin luona. Tässä välissä Schiavone nimittäin haastatteli "World's Strongest Man" -tittelillä hehkutettua entistä painonnostajaa Doug Furnasta. 1990-luvun WWF/ECW-fanit muistavat Furnasin parhaiten joukkueesta Phil LaFonin kanssa, mutta tässä vaiheessa hän oli vielä nuori tuore painija, joka oli vasta pari vuotta aikaisemmin aloittanut uransa NWA-promootioissa. Tässä haastattelussa Furnas lähinnä hehkutti ystäviään Stingiä ja Lex Lugeria. Furnas oli varma, että Luger voittaisi Ric Flairin tänään illan Main Eventissä.

Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Doom (Reed & Simmons) w/ Theodore R. Long - NWA Tag Team Championship
Tältä joukkuemestaruusfeudilta ei ainakaan puuttunut tarinaa. Kaikki alkoi Doomin "debyytistä", eli siitä kun Woman toi Doomiksi kutsumansa kaksi maskipäistä mörssäriä Steinerin veljeksiä vastaan Halloween Havocissa 1989. Joukkueet kamppailivat kuukausien ajan toisiaan vastaan, ja Doom hävisi suurimman osan otteluista. Vuodenvaihteessa Doomin manageri Woman hylkäsi joukkueen. Helmikuussa Doom hävisi Steinereille joukkuemestaruusottelun, jossa oli panoksena vöiden lisäksi Doomin maskit. Niinpä Doom joutui luopumaan maskeistaan ja paljastamaan tosiasian, jonka kaikki jo tiesivät: Doom koostui Ron Simmonsista ja Butch Reedistä. Pian tämän paljastuksen jälkeen Doom sai uudeksi managerikseen Theodore R. Longin ja aloitti uuden, entistä aggressiivisemman linjan. Viime aikoina Steinerit olivatkin olleet ongelmissa Simmonsin ja Reedin kanssa, joten Doom sai vielä yhden mahdollisuuden painia Steinereitä vastaan joukkuemestaruuksista tässä ppv:ssä.

No niin, Steinerit ja Doom kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran jo Halloween Havocissa, ja tämä on nyt joukkueiden kolmas ppv-kohtaaminen noin puolen vuoden sisällä. HH:n ottelusta tykkäsin paljon, ja annoin sille arvosanaksi peräti ***½. Starrcaden ottelu oli jo paljon vaisumpi, ja nyt kun tämä feud on jatkunut jo aika pitkään, en enää hirveästi uskaltanut odottaa tältä kohtaamiselta. Niinpä oli ilahduttavaa huomata, että olin jälleen väärässä: Steinerit ja Doom tarjosivat perhana soikoon kovimman keskinäisen ottelunsa! Jotenkin tuntuu, että maskien riisumisen jälkeen Doom oli herännyt ihan uudella tavalla henkiin, ja nyt Simmonsilta sekä Reediltä nähtiin paljon näyttävämpää power-brawlausta kuin aiemmin. Ottelun todelliset tähdet olivat silti Steiner-veljekset, joista erityisesti Scott oli taas aivan liekeissä. Upeita Suplexeja (muun muassa helkkarin näyttävä German Suplex Simmonsille), mieletön Frankensteiner, loistavaa liikkumista, erittäin hyvää myymistä... Scott oli todellakin tässä 1990-luvun alussa semmoisessa iskussa, että hänestä saattoi odottaa ihan mitä tahansa. Ikävä vain, että lopulta lihasten kasvattaminen ja muu vastaava vei parhaan terän Scottin painista, mutta tässä kohtaa tätä miehen työskentelyä kehässä ei voinut kuin ihailla. Ja kyllä Rick Steinerkin tuttuun tyylinsä tarjosi tässä hyvää menoa. Ottelu oli myös buukattu erittäin hyvin, joten kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti hieno joukkuemestaruusottelu. Ei kuitenkaan sitä enempää - siihen olisi vaadittu vielä jotain spesiaalimpaa.
***½ (19:14)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ Woman vs. Lex Luger - Steel Cage Match for the NWA World Heavyweight Championship
Koska Sting oli edelleen loukkaantunut, US Heavyweight -mestari Lex Luger oli käytännössä WCW:n ainut Main Event -tason babyface, joka pystyi haastamaan Ric Flairin päämestaruudesta. Niinpä Lugerin ja Four Horsemenin feud oli jatkunut jälleen koko kevään, ja nyt Luger sai noin sadannen mahdollisuuden voittaa päämestaruuden Flairilta. WrestleWarissa Luger olisi jo voittanut, mutta viime hetkellä hän päätti sen sijaan pelastaa Four Horsemenin beatdownin kohteeksi joutuneen Stingin ja tuli uloslasketuksi. Nyt tällä kertaa tuota mahdollisuutta ei pitäisi olla, koska tämä ottelu käytiin teräshäkin sisällä. Ei kuitenkaan perinteisin, kehän reunoihin kiinnitetyn teräshäkin sisällä vaan isomman ja korkeamman, ringsideä ympäröivän vähän "Hell In A Cell" -tyyppisen häkin sisällä. Tuo häkki muuten näytti tismalleen samalta kuin Halloween Havocissa käydyn Thunderdome-ottelun häkki, mutta nyt vain kyse ei ollut "tuhansien polttimoiden energiaa käyttävästä häkistä", hehe. Viime aikoina Lugerin ja Four Horsemenin feud oli mennyt niin brutaaliksi, että pari viikkoa ennen ppv:tä Four Horsemen oli paskonut Lugerin toisen jalan täysin käyttökelvottomaksi. Selostajien mukaan Luger oli viettänyt pari viime viikkoa sairaalassa ja päässyt sieltä pois vasta ppv-aamuna. Lääkärit olivat sitä mieltä, että Lugerin ei pitäisi otella, mutta Luger ei heistä välittänyt. Tämä kaikki oli tietenkin puhdasta kayfabea. Dirt sheetien mukaan Terry Funkin oli alun perin tarkoitus toimia tämän ottelun erikoistuomarina, mutta hän lähti WCW:stä pari viikkoa ennen tapahtumaa. Toinen hauska yksityiskohta tässä ottelussa on se, että ennen ottelun alkua tuomari tutki Flairin kulmauksessa seisovan Womanin hanskat ja löysi sieltä jonkun nyrkkiraudan tapaisen esineen. Jim Ross kutsui tuota esinettä "international objectiksi", koska Turnerin yhtiö oli tehnyt päätöksen, ettei näitä esineitä saisi enää kutsua "foreign objectiksi", koska se oli loukkaava termi. Heh.

Ajattelin etukäteen, etten jaksa enää millään innostua Lugerin ja Flairin välisestä mestaruusottelusta, koska olen nähnyt sellaisen nyt kahdessa vuoden 1988 ppv:ssä ja yhdessä vuoden 1990 ppv:ssä sekä lisäksi muuten vain yhden Flairin ja Lugerin välisen ppv-ottelun vuoden 1989 ppv:ssä. En siis millään uskonut, että Flairin ja Lugerin välinen kohtaaminen pystyisi tarjoamaan mitään uutta. Täytyy kuitenkin myöntää, että sain olla taas iloisesti yllättynyt. Lähes kaikki Lugerin ja Flairin tähän asti käydyt ottelut ovat olleet enemmän Flairin tyyppisiä tekniikkapainiotteluita, mutta tämä oli nyt paljon enemmän väkivaltainen ja intensiivinen, jopa vähän HC-tyyppinen brawlaus. Ottelu lähti käyntiin heti Lugerin vahvalla, hyvin buukatulla ja ennen kaikkea viihdyttävällä hallinnalla, jossa Luger yritti tehdä heti selvää Flairista, jotta saisi ottelun lopetettua ennen kuin hänen jalkansa pettäisi. Luger paiskoi Flairia päin häkkiä, ja Flair bleidasi näyttävästi. Pirun viihdyttävää. Sitten lopulta Lugerin jalka petti, ja Flair pääsi telomaan Lugerin jalkaa niin karusti, että teki oikein pahaa katsoa. Lopulta Luger sitten onnistui kuitenkin kääntämään tilanteen edukseen, ja vasta tässä kohtaa ottelu alkoi tökkiä vähän: Luger no-sellasi taas jalkansa täysin paskana olemisen ihan totaalisesti, mikä kieltämättä otti aika rajusti päähän. Miksi Luger ei voi edes yrittää vähän myymistä? Kunnolla ottelu alkoi kuitenkin ärsyttää vasta siinä vaiheessa, kun ensin Four Horsemen, sitten Sting, WCW-debyyttinsä tekevä jättilämäinen EL GIGANTE ja lopulta vielä WCW:hen viikkoa aikaisemmin palannut ja takaisin Four Horsemenin porukkaan liittynyt Barry vitun Windham alkoivat tapella ensin keskenään häkin ulkopuolella ja sekaantuivat lopulta itse otteluun. Tällä sekaantumisella sitten jälleen kerran onnistuttiinkin pilaamaan Luger vs. Flairin loppu totaalisesti, ja tällaisen aivopierun (sekä Lugerin no-sellauksen) aiheuttaman paskan fiiliksen takia tämä jää lopulta "vain" kolmeen ja puoleen tähteen, vaikka suurin osa ottelun painillisesta annista oli niin kovaa, että ehdin toivoa tosta jopa MOTYC-tasoista kohtaamista.
***½ (17:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Ric Flair
** Flyin' Brian
* Lex Luger

Kokonaisarvio Capital Combatista: On varsin harmillista, että päällimmäisenä asiana Capital Combatista jää mieleen RoboCopin idioottimainen esiintyminen ja Main Eventin idioottimainen lopetus. Nuo olivat nimittäin kaksi ainutta puhtaasti täysin paskaa hetkeä tässä ppv:ssä, mutta muuten tämä tapahtuma tarjosi yhden huippuluokan ottelun, peräti kolme hienoa ottelua ja muutenkin painilliselta anniltaan varsin kovan kokonaisuuden. Ikävä kyllä nuo tietyt heikot hetket rokottavat sen verran kokonaisfiilistä, etten ole tästä tapahtumasta niin innoissani kuin voisin olla. On tämä siltikin painillisen antinsa ansiosta ehdottomasti kokonaisuutena Hyvä ppv.

1. NWA Capital Combat - Hyvä
2. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
-
-------------------
3. WWF WrestleMania VI - Kehno
4. WWF Royal Rumble - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 03 Tammi 2016, 22:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru » 06 Kesä 2017, 20:46

Pitkästä aikaa jaksoi kirjoitella arvostelu. Elikkäs vuoden 1998 viimeinen WWF:n PPV - Rock Bottom. Tämän jälkeen julkaisen joskus kun saan tehtyä yhteenvedon vuodesta 1998.

-----

Kuva
RAW is WAR – 7.12.1998

- Jakso alkoi sillä, että HHH, X-Pac ja Chyna halusivat tietää, ovatko New Age Outlaws edelleen osa D-Generation X:ää vai ovatko he liittyneet Vince McMahonin The Corporationiin. Pian paikalle tuli pukuihin pukeutunut New Age Outlaws yhdessä The Corporationin kanssa. Jakson loppupuolella kuitenkin selvisi, että D-Generation X ja NAO vain huijasivat Vince McMahonin joukkoja, eli Billy Gunn ja Road Dogg ovat edelleen osa DX:ää
- Raw’n pääotteluna oli Tag Team –matsi, jossa Mankindin ja Steve Austinin muodostama joukkue kohtasi The Rockin ja The Undertakerin. Jakso päättyi siihen, kun druidit tulivat paikalle ja The Undertaker ripusti ristisymboolinsa Austinin.

-----

Kuva
WWF Rock Bottom: In Your House

Vuoden viimeisenä WWF:n PPV:nä nähtiin The Rockin oma PPV – Rock Bottom, joka oli samalla 26. In Your House –sarjaan kuuluva tapahtuma. Alkaa muuten In Your House –lisänimen aikakin olemaan lopussa, sillä tämän tapahtuman jälkeen järjestettiin enää kaksi IYH-PPV:tä.

Rock Bottomin nimi tuli siis WWF-mestari The Rockin lopetusliikkeestä. Myös sisääntuloalueessa näkyi vahvasti The Rock, kun titantronin kummallekin puolelle oli ripustettu jättimäinen kuva The Rockista.

Englannissa käydystä Capital Carnage –PPV:stä oli kulunut vain viikko ja nyt WWF oli palannut Pohjois-Amerikan puolelle. Tällä kertaa PPV järjestettiin Vancouverissa, Kanadassa. Selostajakaksikkona oli nyt eri kuin mitä viime aikoina on totuttu kuulemaan. Jim Ross joutui Capital Carnagen jälkeen jäämään sairautensa ja äitinsä kuoleman takia pois kuvioista useammaksi kuukaudeksi. Rock Bottomin selostajina toimi kaksikko Michael Cole-Jerry Lawler.

Kuva
Val Venis & The Godfather vs D’Lo Brown & Mark Henry w/Terri Runnels & Jacqueline

Tapahtuman ensimmäisenä otteluna oli tag team –ottelu, jossa ei oikeastaan minkäänlaista feudia ollut takana. The Godfather ja Val Venis ovat viime aikoina hengailleet yhdessä paljon oikeastaan sen takia, että heitä yhdistää yksi kiinnostuksen kohde – naiset.

D’Lo Brown ja Mark Henry puolestaan ovat yrittäneet saada Mark Henryn ja Chynan yhteen. Chyna onkin pikku hiljaa alkanut lämpenemään ”Sexual Chocolatelle”, mutta jostain syystä nyt Brown ja Henry ovatkin houkutelleet seurakseen Terri Runnelsin ja Jacquelinen.

** (05:54)
► Show Spoiler
Kuva
The Headbangers (Mosh & Thrasher) vs The Oddities (Kurrgan & Golga) w/Luna & Giant Silva

Headbangers ja Oddities ovat jo jonkin aikaa feudanneet keskenään, vaikkakaan kumpaakaan ryhmää ei hirveästi viime aikoina ole Raw’ssa näkynyt. Aiemmin The Odditiesiin kuulunut räppikaksikko Insane Clown Posse kääntyi Headbangersin puolelle, ja yhdessä he leikkasivat Lunan pitkän tukan pois. Nyt kuitenkin ICP on jo poistunut koko WWF:stä.

Eihän tämä ”yllättäen” mikään erikoinen ottelu ollut. The Oddities on ihan hassu jengi, mutta eihän heidän otteluilta mitään ihmeellistä voi odottaa. Kyllä tämän kuitenkin katsoi.

*½ (06:29)
► Show Spoiler
Kuva
Owen Hart vs Steve Blackman

Owen Hart lopetti jokin aika sitten, kun hän Piledriverilla pisti Dan Severnin niskan paskaksi (ei oikeasti). Owenin eläköitymisen jälkeen kuitenkin maskipäinen Blue Blazer alkoi joka viikko sekaantumaan mm. Steve Blackmanin matseihin. Blue Blazerin takana oli tietysti Owen Hart, vaikka Owen Hart yrittikin muuta väittää. Lopulta Owen Hart päätti tehdä paluun myös omana itsenään.

Vaikka Owen onkin kuvion pahis, niin tässä ottelussa hän oli ehdottomasti hyvis, koska tapahtuma järjestettiin Owenin kotimaassa Kanadassa ja yleisö rakasti Owenia. Steve Blackman veti hyvin pahiksen roolin tässä ottelussa. Hän esimerkiksi käytti Hartien käyttämää Sharpshooteria. Muutenkin tämä oli mielestä erinomainen ottelu. Valitettavasti tämän ottelun pilasi totaalisesti surkea lopetus. Ilman sitä olisin ehdottomasti antanut puoli tähteä paremman arvosanan.

*** (10:26)
► Show Spoiler
Kuva
The J.O.B. Squad (Al Snow, Scorpio & Bob Holly) vs The Brood (Gangrel, Edge & Christian)

Al Snow’n johtamalla J.O.B. Squadilla ja Gangrelin Broodillakin oli käynnissä pieni feudi, joka oikeastaan alkoi siitä, kun J.O.B. Squad auttoi Duane Gillin Light-Heavyweight-mestaruusvoittoon Christiania vastaan. Al Snow ja Gangrel kerkesivät kohtamaan 1vs1-ottelussa jo edellisessä PPV:ssä – Capital Carnagessa.

Mielenkiintoisia ottelijoita oli tässä ottelussa. Edge ja Christian uransa alkupuolella, yllättävän hyvä Gangrel, suosittu Al Snow sekä vähälle tv-ajalle jääneet Scorpio ja Bob Holly – kaikki ottelijat osaavat painia. Valitettavasti tästä ei kuitenkaan mitään ihmeellistä ottelua kehkeytynyt. Otteluna ihan ok, mutta ei tässä mitään mieleenpainuvaa ollut.

**½ (09:08)
► Show Spoiler
Kuva
Jeff Jarrett w/Debra McMichael vs Goldust – Striptease-ottelu

Jeff Jarrett ja hänen managerinsa Debra olivat useamman kerran häirinneet Goldustia. Goldust oli vastanut samalla lääkkeellä, joten Rock Bottomiin määrättiin Jeff Jarrettin ja Goldustin välinen Striptease-ottelu. Jos Goldust häviää, hän joutuu riisumaan vaatteensa. Jos puolestaan Double J häviää, hänen managerinsa Debra joutuu riisumaan vaatteensa.

Jeff Jarrett ja Goldust ovat sellaisia nimiä, jotka ei hirveän usein surkeita matseja ottele, mutta harvemmin myöskään loista. Tämäkin jäi tuollaiseksi 2,5 tähden otteluksi. Tämä oli ihan viihdyttävä matsi, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen hyvä matsi. Plussaa annettava ehdottomasti tunnelmasta. Ja ottelun jälkeiset tapahtumatkin olivat ihan viihdyttävää kamaa.

**½ (08:06)
► Show Spoiler
Kuva
New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn) © vs The Corporation (Ken Shamrock & Big Bossman) w/Shawn MichaelsWWF Tag Team –mestaruusottelu

Hetken aikaa kerkesi näyttämään siltä, että New Age Outlaws liittyy The Corporationiin, mutta niin ei lopulta käynytkään. New Age Outlaws edustaa edelleen D-Generation X:ää, josta Vince McMahon ja hänen The Corporation eivät pidä ollenkaan. NAO:n ykköshaastajiksi oli pistetty The Corporationin Ken Shamrock (Intercontinental-mestari) ja Big Bossman (Hardcore-mestari).

Olen lukenut useamman arvostelun tästä tapahtumasta. Tämä ottelu on saanut melko heikkoja arvosanoja. Tällä kertaa minun täytyy olla ihan eri mieltä muiden arvostelijoiden kanssa! Joku tässä toimi omasta mielestäni niin hyvin, että tykkäsin tästä ottelusta yllättävän paljon. Ehkä se oli se jännitys, kun ei oikeasti tiennyt, miten tässä matsissa käy. Tuntui koko matsin ajan siltä, että mitä vaan voi tapahtua. Oman mausteensa matsiin toi WWF:n komissaari Shawn Michaels, joka toimi ottelussa Bossmanin ja Shamrockin managerina.

*** (16:10)
► Show Spoiler
Kuva
The Rock © w/Vince & Shane McMahon vs MankindWWF-mestaruusottelu

The Rock voitti Survivor Seriesissä WWF:n mestaruuden, vaikka Mankind ei koskaan luovuttanut. Nyt oli Mankindin revanssin vuoro. PPV:tä edeltäneessä Sunday Night Heatissa Mankind oli vielä hyökännyt Rockin kimppuun, joten The Rockin ottelukunto oli kysymysmerkki.

Tämä oli hyvä ottelu. Ei tietenkään vuoden parhaimpia, mutta viihdyttävä mestaruusottelu silti. Sanoisin jopa, että jonkin verran parempi ottelu kuin Survivor Seriesin ottelu, vaikka annankin tälle saman arvosanan. Varsinainen ottelu oli ehdottomasti parempi. Tässäkin kuitenkin pääosaan nousi jälleen erikoinen ottelun lopetus. Varmasti jakaa mielipiteitä, mutta minä tykkäsin ihan siitä syystä, kun tiedän mihin tuo lopetus tulevien viikkojen ja kuukausien aikana johti..

***½ (13:35)
► Show Spoiler
Kuva
The Undertaker w/Paul Bearer vs Stone Cold Steve Austin – Buried Alive –ottelu

The Undertakerin ja Steve Austin välinen feudi syttyi uudestaan, kun jostain syystä Taker hyökkäsi Austinin kimppuun ja löi tätä lapiolla päähän. Tätä seurasi muutama erikoinen kuvio kuten esimerkiksi se, kun Undertaker ja Paul Bearer yrittivät palsamoida Austinin. Oman mausteensa soppaan on tuonut Undertakerin hylätty veli Kane, joka on jopa vähän yhteistyötä tehnyt Austinin kanssa taistelussa Undertakeria ja Beareria vastaan.

Matsimuotona oli Buried Alive, eli ottelun häviää se, joka joutuu haudatuksi. Tämä ottelu on saanut aikamoiset murska-arviot. Tässäkin kohtaa on oltava hieman eri mieltä. Eihän tämä lähellekään yltänyt edellisten Taker-Austin-vääntöjen tasolle. Austinin ja Takerin tappelu oli ihan hyvää tässäkin ottelussa, vaikka Undertaker olikin ilmiselvästi surkeassa kunnossa. Sen kuitenkin allekirjoitan ehdottomasti, että ottelun loppu oli todella kehno. Valitettavasti vuoden 1998 viimeinen PPV-ottelu ei hirveästi hurraa-huutoja aiheuttanut, vaan osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi.

**½ (21:33)
► Show Spoiler
-----

Nyt on katsottu kaikki vuoden 1998 WWF:n PPV-tapahtumat. Vuosi 1998 oli vähän kaksijakoinen. Rawit olivat ihan hemmetin viihdyttäviä, mutta nämä PPV:t sitten jäikin melko vaisuiksi muutamaa lukuun ottamatta. Etenkin loppuvuodesta tuntui taso vielä romahtavan alemmas. Tämä Rock Bottomkin on vain korkeintaan tyydyttävä-tason PPV.

-----
Rock Bottomin tähdet:
*** Mankind
** Owen Hart
* The Rock
-----
PPV-arvosanat:
Loistava
Summerslam
Hyvä
King of the Ring
Survivor Series
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Breakdown: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
Rock Bottom: In Your House
Huono
Judgment Day: In Your House
Capital Carnage
---
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 21
2. Steve Austin 14
3. The Rock 13
4. TAKA Michinoku 6
5. Shawn Michaels 4
5. The Undertaker 4
5. Triple H 4
8. X-Pac 3
8. Owen Hart 3
10. Pantera 2
10. Ken Shamrock 2
12. Val Venis 1
12. D’Lo Brown 1
-----

Seuraavaksi sitten vuorossa yhteenveto WWF:n vuodesta 1998!
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 617
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 06:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari » 09 Kesä 2017, 09:27

Progress - Vuosi 2014

Ja niin saatiin myös vuosi 2014 hoidettua kunnialla loppuun. Arvostelin yhteensä 11 tapahtumaa, joista 6 oli Chapter-päätapahtumia, 5 ENDVR-tapahtumaa sekä World Cup one-offin. Näiden lisäksi Progress järjesti yhden ENDVR-tapahtuman, jota ei on-demandista löydy, sekä 3 pientä showta Sonisphere musiikki-festivaalin yhteydessä. Noilla Sonisphere tapahtumilla ei ollut juonikuvioiden kanssa mitään tekemistä ja olivat periaatteessa ”house showeja” joten jätin ne kylmästi pois.

Vuosi 2014 oli Progressille käänteentekevä. Muutto Electric Ballroomiin tuplasi yleisömäärät (300 -> n. 700) ja Jimmy Havocin mestaruuskausi (etenkin miehen erittäin hienot promot) alkoivat herättää huomiota. Joten on aika muistella lämmöllä vuoden huonoimpia ja parhaimpia suorituksia. Alotetaan vuoden tähtipörssillä sekä kymmenellä parhaalla ottelulla.

Tähtipörssi 2014:
► Show Spoiler
Tähtipörssi - All Time
► Show Spoiler
2014 Top 10 Ottelut:

(Kunniamaininnat: Grado vs Mad Man Manson & RJ Singh vs Stixx)

10. Zack Sabre Jr. vs Jimmy Havoc - Progress Championship Match ****- (Chapter 11)
9. Marty Scurll vs Zack Sabre Jr. vs Rampage Brown ****- (Chapter 15)
8. Paul Robinson vs Will Ospreay ****- (Chapter 16)
7. Noam Dar vs Jimmy Havoc - Progress Championship Match **** (Chapter 14)
6. Swords of Essex vs FSU **** (Chapter 11)
5. Prince Devitt vs Zack Sabre Jr. ****+ (Chapter 13)
4. FSU vs London Riots - Progress Tag Team Championship Match ****+ (Chapter 14)
3. Mark Andrews vs Jimmy Havoc - Ladder Match ****+ (Chapter 13)
2. Marty Scurll vs Rampage Brown vs El Ligero vs Jimmy Havoc - Progress Championship Match ****+ (Chapter 12)
1. Regression vs FSU, Will Ospreay & Noam Dar - Titles vs Careers ****+ (Chapter 15)


VUODEN HUONOIMMAT:

The Great Khali -palkinto - Vuoden Huonoin Painija
2012: Loco Mike Mason / 2013: Easy Tiger
Kuva
1. Mischa East 2. Damon Moser 3. Kyle Ashmore
Hetken jouduin miettimään, että ketä paskasäkkejä kehässä nähtiin, mutta sitten muistin ENDVR-tapahtumat. Joku voisi sanoa, että vasta painikoulusta valmistuneiden miesten ja naisten haukkuminen on julmaa ja turhaa. Ja noh, niin se vähän on, mutta jonkun on tämäkin palkinto saatava. Olin ehtinyt jo pyyhkiä Mischa Eastin muististani, kunnes selasin vuoden arviot lävitse. Nainen, joka ei osannut a) bumpata b)painia eikä c)näyttää pikkiriikkistä määrää karismaa, on aika selvä voittaja. Minulle on suuri mysteeri, miksi hänet oli päästetty edes kehään asti. Palkintokorokkeelle kirivät täysin ikävystyttävä Damon Moser sekä hirveä Kyle Ashmore.

THE YETAY -muistopalkinto - Huonoin Gimmick
2013: Mexican Eagle
Kuva
1. Burden of Justice 2. Shen Woo 3. Lucha Dave
Näyttää pahasti siltä, että tämä palkinto jää lyhytaikaiseksi, sillä aidosti huonoja gimmickejä ei ollut kuin tämä kolmikko. Jälkimmäinenkin kaksikko lähinnä geneerisyytensä vuoksi. Suurin osa muista ENDVR-gimmickeistä oli ihan fiksuja tai yhdessä tapauksessa mahtavia. Vankilakundi/ehdonalaisvalvoja-duo Burden of Justice kohoaa ykkössijalle vakavasti otettavien haastajien puutteesta. Shen Woolle oli isketty geneerinen ”ilkeä aasialainen”-gimmick ja Lucha Dave oli… geneerinen luchador. Ei se kuuluisa geneerinen luchador.

Harris Bros -muistopalkinto - Huonoin Joukkue
2013: Burden of Justice
Kuva
1. Burden of Justice 2. Angels of Retribution
Onneksi olkoon Phil Ward ja Steve Burden! Voititte jälleen vuoden huonoimman joukkueen palkinnon! Paskaa brawlausta paskalla gimmickillä, ah love it maggle! Koko vuonna ei nähty kuin kaksi oikeasti huonoa joukkuetta, jos satunnaisia parituksia ei lasketa mukaan. Ja rehellisesti sanottuna, Burdenin ja Kyle Ashmoren Angels of Retribution oli TÄYSIN satunnainen paritus, mutta te toopet menitte antamaan joukkueellenne nimen, joten onneksi olkoon, kakkossija on teidän.

Heroes of Wrestling -muistopalkinto - Huonoin Tapahtuma
2012: Chapter 3 / 2013: ENDVR 1
Kuva
1. ENDVR 3 2. ENDVR 5 3. World Cup
Nuorien ”kykyjen” julma mollaaminen jatkuu, sillä ENDVR 3 vie vuoden kehnoimman tapahtuman palkinnon. Mutta hei, tapahtumien taso parani läpi vuoden! World Cup ei sinänsä ollut huono tapahtuma, vain lähes täysin keskinkertainen ja melko merkityksetön pitkässä juoksussa.

Doomsday Cage Match -muistopalkinto - Huonoin Ottelu
2012: Rob Cage vs RJ Singh / 2013: Mike Mason vs Mexican Eagle
Kuva
1. Ali Armstrong vs Isaac Zercher (ENDVR 7) 2. Phil Ward vs Steve Burden (ENDVR 4) 3. Moser & Ryan vs Angels of Retribution (ENDVR 7)
Phil Ward ja Steve Burden, vaikka vihaankin teidän otteitanne painikehässä, niin yleisö sentään oli mukana keskinäisessä ottelussanne. Vältytte siis hiuksenhienosti illan kolmannelta pystiltänne, mutta saatte lohdutukseksi molemmat palkintosijat. Kiitos ja painukaa helvettiin, en halua nähdä teitä enää koskaan. Kröhöm. Vuoden huonoin ottelun oli siis Ali Armstrongin ja Isaac Zercherin Lumberjack-ottelu, mitä oikeasti odotin mielenkiinnolla. Valitettavasti Zercher paljastui täydeksi säkiksi lyhyiden squashien ulkopuolella ja Armstrong ei ollut oikea mies kantamaan tätä. Päälle vielä Sin Cara-mainen määrä botcheja sekä NO CONTEST lopetus tulevalla rematchilla? Ei jatkoon. Mutta siirrytään positiivisempiin asioihin.

VUODEN PARHAIMMAT:

Kurt Angle -palkinto - Vuoden debytantti
2012: Noam Dar / 2013: Mark Haskins
Kuva
1. Pete Dunne 2. Flash Morgan Webster 3. Pastor William Eaver
Tulokastarjonta ei tänä vuonna ollut yhtä kultaista kuin parina edeltävänä vuotena eikä kukaan tästä kolmikosta aivan järisyttäviin suorituksiin yltänytkään. Dunnen ja Websterin keskinäinen ottelu oli hyvä spotfesti ja muutenkin kaksikko oli ikäänsä nähden kovia painijoita, vain vähän hiomattomia. Dunne vie tosiaan palkinnon hiuksenhienolla erolla Flashiin nähden. Kolmossijan nappaa itse Pastori, joka on tästä kolmikosta selvästi vihrein kehässä, mutta persoonallisempi kuin Dunne ja Flash yhdessä.

The Miz -palkinto - Vuoden kehittynein
2013: Mark Andrews
Kuva
1. Paul Robinson 2. Will Ospreay 3. Noam Dar
Paul Robinson muuttui geneerisestä high flyeristä brutaaliksi brawleriksi käsittämättömän luonnollisesti. Pienestä koostaan huolimatta Robbosta välittyi ”vaarallisuuden” aura aina kun mies kehään astui. Mies oli hyvä babyface-lenturi, mutta vielä parempi kusipää-heel. Nuoret Ospreay ja Dar jatkoivat kehittymistään. Etenkin Ospreay kohosi nopeasti pääottelukuvioiden tienoille. Miehen repertuaarissa oli edelleen puutteita (järkyttävä ylimyyminen), mutta oli jo nousemassa pikaisesti huippuluokan lenturiksi. Dar on puolestaan jäänyt sekä Ospreayn että Mark Andrewsin taakse liigan parhaimpana nuorena nimenä. Dar paransi silti otteitaan ja oli parempi kuin muistinkaan.

Ricky Steamboat -palkinto - Vuoden face
2013: Jimmy Havoc
Kuva
1. Mark Andrews 2. Will Ospreay 3. Noam Dar
Mark Andrews on yksinkertaisesti helvetin pidettävä underdog-painija. Andrewsissa on vaan jotain sellaista, mikä tekee miehestä facen koko uransa ajaksi. Lisäksi miehen kyky päästä ylös uskomattoman tappavista liikkeistä viimeisellä sekunnilla on hieno gimmick. Ospreay ja Dar omaksuivat roolinsa yksinä Progressin kärkinaamoista, vaikka Dar onkin parempi heelinä.

Kevin Steen -palkinto - Vuoden heel
2013: Jimmy Havoc
Kuva
1. Jimmy Havoc 2. Paul Robinson 3. Michael Gilbert
Eihän tämä ollut edes kilpailu. Jimmy Havoc on vaan yksinkertaisesti niin mulkku, että miestä on mahdotonta hurrata. Kaikki halvat voitot maan parhaimmistosta vaan parantavat tätä. Robinsonin muutos halveksuttavaksi kusipääksi oli loistava ja miehen heel-työskentely erinomaista. Pronssisijan kaappaa Michael Gilbert, joka on toimiva heel, vaikka kehätyöskentely toimiikin maailman tehokkaimpana unilääkkeenä.

The Undertaker -palkinto - Vuoden Gimmick
2013: Jimmy Havoc
Kuva
1. Michael Gilbert 2. Pastor William Eaver 3. Jimmy Havoc
…Ja tuosta huolimatta Gilbertillä on vuoden gimmick. Jollain sairaalla tavalla rakastin ”No Gimmick Required” -gimmickiä. Kehätoiminta oli tylsää, mutta samalla oudon mielenkiintoista. Täysin vastakkaiset vastustajat myös avittivat Gilbertiä. Pastorin gimmickillä on aina paikka sydämessäni. Siis painija pastori, miten kukaan ei ollut keksinyt tätä aiemmin? Jimmy Havoc kiilaa pronssille. Maailman suurin tryhard-mulkero, joka saa pidettyä mestaruuden kynsissään kerta toisensa jälkeen? Mahtavaa.

Ric Flair -muistopalkinto - Vuoden promottaja
2012: Jimmy Havoc / 2013: Jimmy Havoc
Kuva
1. Jimmy Havoc 2. Stixx 3. Eddie Dennis
Havocin voittokulku jatkuu pysäyttämättömänä. On käsittämätöntä miten hyvä Havoc on verrattuna, noh, kaikkiin muihin. Erityisesti sauvanpoltto-promo oli mainio. Stixx saattaa olla kehässä mitäänsanomaton uuden sukupolven tähtien rinnalla, mutta hakkaa suurimman osan mikissä mennen tullen. Miehen promottelu RJ Singhin kanssa oli yksi vuoden parhaita segmenttejä. Eddie Dennis puolestaan hanskaa humoristisen läpän heiton, mutta yllättäen myös hieman vakavammat promot.

MCMG-palkinto - Vuoden joukkue
2013: London Riots
Kuva
1. FSU 2. London Riots 3. Project Ego
Denniksen ja Andrewsin FSU vaan yksinkertaisesti toimii. Andrews on loistava man-in-peril ja Dennis vähintäänkin toimiva hot tag ja iso mies. Kaksikon kemiat pelaavat todella hyvin yhteen. Dennis yksinkertaisesti toimii joukkueympäristössä paremmin kuin yksilöpainijana koskaan. London Riotsien rooli pieneni tosiaan vuoden loppuun tultaessa, mutta kaksikko oli edelleen kevyesti paras heel-joukkue mitä Progressista löytyy. Project Ego olisi toivottavasti korkeammalla ilman Travisin sairautta ja joukkueen loppumista.

WrestleMania X7 -muistopalkinto - Vuoden tapahtuma
2012: Chapter 4:Ballad of El Ligero / 2013: Chapter 9: Hold Me, Thrill Me...
Kuva
1. Chapter 15: Just Because You’re Paranoid… 2. Chapter 11: To Fight War… 3. Chapter 12: We’re Gonna Need a Bigger Room
Tämä oli kaikista hankalin palkinto jakaa, sillä koko vuoden tapahtumat olivat hemmetin tasalaatuisia. Chapter 13:sta pääottelut olivat hemmetin laadukkaita, mutta alakortti oli hieman kuiva, 14:sta pääottelu oli paha pettymys ja 16 oli tasainen, mutta todelliset huippukohdat puuttuivat. Chapter 15 kirii niukin naukin ykkössijalla. Vuoden ottelun lisäksi kaikki ottelut toimittivat omalla paikallaan ja tunnelma oli korkealla. Ainoa syy miksi kaikista kovalaatuisin tapahtuma Chapter 11 ei ole ykkösenä, on Garagen vaisu tunnelma verrattuna sähköiseen Ballroomiin. Chapter 12 nappaa pronssia mainiolla kortilla, jossa oli yksi valtava suvanto.

Steenerico -muistopalkinto - Vuoden juonikuvio
2012: Jimmy Havocin tie oikeaksi painijaksi / 2013: Jimmy Havocin nousu ja tuho
Kuva
1. Singh vs Stixx 2. Progress vs Regression 3. Gilbert vs Ligero
Minä tykkäsin helvetisti Stixxin ja SInghin lyhyestä vihanpidosta. Koko angle oli ehkä hieman liian shootahtava monen makuun, mutta minä nautin täysin siemauksin. Lisäksi blow-off ottelu oli oikeasti tunteikas ja molempien miesten paras ottelu. Progress vastaan Regression hallitsi tapahtumia koko vuoden Jimmy Havocin konkkaronkan taistellessa FSU:ta, Ospreyta ja Daria vastaan. Lasken tähän kuvioon mukaan Swords of Essexin hajoamisanglen. Siksi Gilbert ja Ligero saavat säälistä kolmannen sijan. Tämäkin lähinnä siksi että Screw Indy Wrestlingin ja Project Egon välinen kuvio kuivui kasaan.

Dave Meltzer -muistopalkinto - Vuoden ottelu
2012: Marty Scurll vs Zack Sabre Jr. / 2013: Mark Haskins vs Ricochet vs Zack Sabre Jr.
Kuva
1. Regression vs FSU, Will Ospreay & Noam Dar (Chapter 15: Just Because You’re Paranoid…)
Regression -juonikuvion eräänlainen huipentuma. Urat vastaan mestaruudet toi otteluun valtavasti tunnelatausta. Kehätoiminta oli mainiota kautta linjan ja eihän tästä ottelusta voi puhua mainitsematta Will Ospreayn sekopäistä moonsaultia Ballroomin parvekkeelta. Yksinkertaisesti mainio ottelu.


Daniel Bryan Danielson -muistopalkinto - Vuoden painija
2012: Marty Scurll / 2013: Jimmy Havoc
Kuva
1. Jimmy Havoc 2. Mark Andrews 3. Noam Dar
Ensinnäkin mainitaan muut epäillyt, jotka eivät palkintokorokkeelle yltäneet. Prince Devitt uhkui tähtivoimaa ja toimitti kaksi vallan mainiota ottelua, mutta oli vain käymässä, niin siihen se sitten jäi. Zack Sabre Jr. toimitti jälleen kehässä, mutta mies tuntuu vaan niin irralliselta kaikesta mitä ympärillä tapahtuu. Will Ospreay nappasi ensimmäisen voittonsa ja oli vuoden ottelun tähti, mutta mies jää niukasti pronssilta.

Noam Dar sai alleen terveen vuoden ja näytti jälleen olevansa helvetin toimiva tekninen painija. Dar kohoaa näin korkealla hyvien kehäotteidensa perusteella ja siksi että mies onnistui kääntämään minut täysin ympäri. Katsoessani alun perin vuoden 2014 tapahtumat tilatessani Progressin on-demand-palvelun, Darin otteet jättivät kylmäksi kautta linjan. Siksi olikin hämmentävää todeta, että nyt pidin miehen otteista aivan helvetisti.

Mark Andrews oli mainio high flyer, loistava underdog ja hyvä tag-ottelija. valtaosa Andrewsin vuodesta kuluikin tag-kuvioissa, mutta oli aina noiden otteluiden tähti. Oli vielä tässä vaiheessa kilpatoveri Ospreyta kokonaisvaltaisempi painija, mutta tuo asetelma kääntyisi päälaelleen vuoden kuluessa.

En voinut loppujen lopuksi harkita ketään muuta vuoden painijaksi kuin Jimmy Havocia. Mies oli loistava roolissaan, mainio promoissaan ja hoiti oman osuutensa kehässä maailmanluokan kilpailijoita vastaan. Vuonna 2014 Jimmy Havoc oli yhtä kuin Progress.


Seuraavaksi siirrytään vihdoin ja viimein vuoteen 2015, vuoteen jona minä aloitin tämän seuraamisen. Pysykää kanavalla, kesän aikana saatan saada jotain jopa valmiiksi.

Loppuun vielä Progressin fanien äänestämät kymmenen parasta ottelua ensimmäisistä 15 tapahtumasta (eli siis 14 Chapteria ja World Cup)
https://www.youtube.com/watch?v=rTOzsm_FQE4
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 617
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 06:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari » 13 Kesä 2017, 11:32

Uusi vuosi, vanhat kujeet.

ENDVR 8

4.1.2015
The Garage, Islington, Lontoo

- Vuosi aloitettiin siis ENDVR:ssä ja tutussa Garagessa kahdeksan hengen joukkuemätöllä. Heel-puolta edustivat geneerisyyden ruumiillistuma Earl Black Jr, Rhia O’Reilly, Danny Garnell sekä Damon Moser. Kuten ehkä muistattekin, Garnell otti Moserin siipiensä suojiin edellisenä vuotena. Face-osastoa edustivat Mike Hitchman, Kyle Ashmore sekä palkitut Steve Burden ja Mischa East. Burden oli kasvattanut kaljamahan lisäksi parran. Odotukseni eivät olleet taivaissa. Noh, ihan kiva monen miehen (ja kahden naisen) härdellihän tästä saatiin aikaiseksi. Moser alkoi vihdoin näyttää kuuluvansa kehään, Ashmore heitti parit kivat loikat ja Mike Hitchman oli selvästi ottelun tähti. Mischa East ei edelleenkään osannut bumpata (aikä tainnut ottaa kuin yhden) eikä heittää iskuja, mutta osasi sentään tehdä Suplexin. Kehitystä on siis havaittu. Viimeiset minuutit olivat hyvää menoa päättyen komeaan Package Meltzer Driveriin Hitchmanin ja Ashmoren toimesta. Faceille siis voitto.

- Lisää naisia kehässä Jinnyn ja Pollyannan kohdatessa. Viime ENDVR:ssä kaksikollahan piti olla ottelu, mutta Jinny oli hyökännyt Pollyannan kimppuun ja tuo jäi toteutumatta. Nyt siis makseltiin kalavelkoja. Jinnyn seurana kehänlaidalla oli tämän uusi henkilökohtainen avustaja Elisabeth. Ja kappas kehveliä, naikkoset pistivät pystyyn hyvän koitoksen! Jinnyllä on täysin hanskassa yleisön huutoihin reagointi ja nainen saikin melkoiset buuaukset nyt vasta toisessa esiintymisessään (jos ei lasketa pikavisiittiä RJ Singhin taustatanssijana joulukuussa). Pollyanna on hieman hiomaton, mutta osaa kehässä asiansa. Ottelu päättyi luonnollisesti Elisabethin sekaantumiseen tämän iskiessä puupalalla Pollyannaa takaraivoon Jinnyn harhauttaessa tuomaria. Jinny poimi tästä siis voiton.

- Voi hyvä luoja ei, Ali Armstrong ja Isaac Zercher ovat jälleen asialla, tällä kertaa No DQ stipulaation kanssa. Kaksikon ottelu oli päättynyt edellisessä ENDVR:ssä ratkaisemattomaan lumberjackien alkaessa brawlata kehässä, joten nyt oli päätöksen paikka. Ja onneksi kyseessä oli nyt No DQ matsi. Tämähän oli jo sangen mukavaa mättöä. Zercherkin näytti muutamaa pientä botchia lukuun ottamatta hyvältä. Ottelussa nähtiin pölykapselia, silityslautaa ja deathmatch-aseista sairainta, LEGOJA. Kumpikin otti bumppia ja lopetus oli komea Armstrongin iskiessä Muscle Busterin asekasan päälle.

- Seuraavaksi koitti Pastor William Eaverin avoin haaste. Ja voi pojat, kuka sieltä ilmestyikään. Itse WELSHTISTA, Mason Ryan. Olin ekstaasissa. Yleisökin antoi miehelle raikuvat ”Better than Batista” -chantit. Jos joku ei muista Mason Ryania (en minäkään muistanut), niin se on tämä New Nexusin muskelikasa. En ole nähnyt miestä näin iloisena ikinä. En ole myöskään nähnyt näin hyvää ottelua mieheltä ikinä. En tiedä oliko kyseessä vaan kuuma yleisö vai oliko Ryan oikeasti oppinut painimaan. Silti, toiminta oli hyvää kautta linjan. Erikoispropsit kaverille, joka huusi noin 15 minuutin kohdalla ”Oh, I just got it. It’s that bloke from Nexus.” Ottelu katkesi kuitenkin juuri ennen kliimaksiaan, kun Faceless-joukkio hyökkäsi kehään ja pieksi molemmat ottelijat. Jee.

- Illan toiseksi viimeisessä ottelussa olivat vastakkain poliitikko Tom Irvin ja surffarihemmo Chuck Mambo. Tietenkin. Kaksikko aloitteli pientä feudia viime ENDVR:ssä ja nyt jatkettiin matsin merkeissä. Ja perhana, aikaansaannos olikin sitten sangen toimiva ottelu. Irvin toimi yllättävän hyvin kehässä ja Mambo oli Mambo, hieman lepsu, mutta muuten hyvä kehässä. Ikävästi Irvin loukkasi nilkkaansa aivan loppuhetkillä, joten viimeiset minuutit eivät olleet niin vauhdikkaita kuin olisivat voineet olla. Irvin vie lopulta Small Packagella väistettyään 450 Splashin.

- Tapahtumassa aikaa jäljellä puoli tuntia ja vuorossa on Zack Sabre Jr. Ei jeesus. Vastaan asettui ”Kensington’s Finest” Sebastian, joka oli debytoinut viime ENDVR:ssä päihittämällä Darrell Allenin. Ja kun ZSJ on kehässä, niin ottelu on vähintäänkin hyvä. Alkuosa kului Sabren kurittaessa Sebastiania varsin brutaaleilla iskuilla ja lukoilla. Lopulta Seb pääsi jyvälle ja mukaan otteluun. Myös huulenheitto yleisön kanssa on parasta A-luokkaa (”Do an armbar! ”What?” ”The thing that you do, where you pull the guys arm!” “Oi thanks mate, didn’t think of that!”). Illan paras ottelu yllättäen, ottaen huomioon kuinka vähän Sebastianilla on vielä kokemusta. Luojan kiitos ottelu ei myöskään kestänyt puolta tuntia. Lopulta kuritus päättyy Sabren Armbariin, kuinkas muutenkaan. Ottelun jälkeen ProJon pääkouluttaja Darrell Allen nousee kehään ja kiittää yleisöä ja kaikkia painijoita… ja päättää hyökätä Sabren kimppuun. Allen vuodattaa hieman kuinka hän on Sabren oppilas ja häntä parempi. Allen… ei. Lopuksi hän värvää Sebastianin puolelleen lupaamalla tälle paikan seuraavaan Natural Progression Seriekseen. ZSJ uhoaa hyökkäyksen jälkeen päihittävänsä Allenin japanin reissunsa jälkeen. Nähdään puolen vuoden kuluttua!

Nyt pitää oikeasti kehua tätä tapahtumaa. Garagen yleisö oli lämmin koko illan ja kaikki ottelut olivat hyviä. Tämä oli helppo katsella lävitse, vaikka kyseessä olikin lähes kahden tunnin show (normi-ENDVR kestää yleensä 90 minuuttia). Etenkin Sebastian/Sabre olisi mahtunut hyvin ihan Chapter-showhun asti. Vuosi 2015 lupaa tämän perusteella erittäin hyvää myös ENDVR:n puolella…

*** Zack Sabre Jr.
** Jinny
* Mike Hitchman

Ensi kerralla vuoden ensimmäinen visiitti Electric Ballroomiin, jolloin vuorossa on yhdet jäähyväiset ja valtava pääottelu.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 14 Kesä 2017, 10:11

Mukavasti aktiivisuutta taas tässä aiheessa! :)

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1990

Kesä oli kuumimmillaan, ja vuorossa oli historian kuudes The Great American Bash (kolmas ppv:nä lähetetty TGAB). WCW:n takahuoneissa ei ollut tapahtunut merkittäviä muutoksia sitten WrestleWarin. Ole Anderson piti nyt hallussaan pääbuukkausvaltaa, ja se alkoi koko ajan vahvemmin näkyä WCW:n tuotteessa niin buukkauksen kuin painijahankintojenkin osalta. Eikä pelkästään hankintojen vaan myös lähtijöiden: pääbuukkaja Anderson ja toimitusjohtaja Jim Herd eivät olleet varsinaisesti erityisen pidetty kaksikko varsinkin nuorempien tähtien joukossa. Niinpä muun muassa NWA:n pitkäaikainen suosikkijoukkue Road Warriors oli lähtenyt firmasta alkukesästä. Samoin Cactus Jack oli jättänyt WCW:n. Eivätkä he olleet ainoita. Dirt sheetien mukaan muun muassa Ric Flair harkitsi taas näihin aikoihin vakaasti WCW:stä lähtemistä - mikä johtui siitä, että WCW:n toimitusjohtaja Jim Herd halusi tiputtaa Flairin pois Main Event -kuvioista.

Palataan Andersonin (ja Herdin) vaikutuksiin vielä useamman kerran tämän arvostelun aikana. Sitä ennen pitää kuitenkin vielä tässä arviossa todeta se tosiasia, mikä jäi edellisessä kertomatta. Ole Anderson ei (huhujen mukaan) suinkaan siis ollut WCW:n ainut vaihtoehto uudeksi pääbuukkajaksi, vaan hommaan harkittiin muun muassa Terry Funkia, Bill Wattsia, Jim Crockettia ja jopa Dusty Rhodesia. Dusty oli kuitenkin yhä WWF:ssä (kjeh, kjeh), ja Funkin kanssa ei päästy muuten vain yksimielisyyteen. Mid-South Wrestling -promootiota parhaimmillaan loistavasti johtanut Watts puolestaan oli vaikea tyyppi ja vaati niin paljon rahaa, että neuvottelut päättyivät nopeasti. Jim Crockett Jr. (eli alkuperäisen JCP:n johtaja) oli tosiaan palannut vuonna 1990 hetkeksi WCW:n backstagella auttamaan uuta promootiota buukkauksessa, mutta lopulta hän sai tarpeekseen ja jätti koko firman. Niinpä WCW päätyi Oleen.

Olen näissä arvioissa kirjoittanut viime aikoina aika vähän WCW:n ja WWF:n taloudellisesta ja katsojaluvullisesta menestyksestä, koska niistä ei ole ollut ihan kauheasti kirjoitettavaa. WWF oli jo useita vuosia sitten (viimeistään WrestleMania III:n jälkeen) vakiinnuttanut paikkansa kiistattomana koko Yhdysvallat kattavana maan ykköspromootiona. Vaikka Ted Turnerin omistukseen siirtyminen olikin tuonut WCW:lle paljon rahaa ja pelastanut talousongelmien alle lähes murentuneen promootion, ei WCW ollut toistaiseksi onnistunut nousemaan suosiossa millään tavalla samalle tasolle WWF:n kanssa. Vuosi 1989 oli kyllä WCW:lle varsin hyvä ja vakaa (ja se houkutteli selvästi sitä fanikuntaa, joka ei pitänyt WWF:n sarjakuvamaisesta meiningistä) ja WCW alkoi myös vähitellen vakiinnuttaa paikkaansa uskottavana koko maan promootiona, mutta WCW oli silti uudelle vuosikymmennelle tultaessa päivänselvästi WWF:n takana ja auttamatta kakkospromootion asemassa. Viime kuukausina tämä käyrä ei suinkaan ollut lähtenyt nousuun, vaan Ole Andersonin tultua pääbuukkaajaksi ja WCW:n alettua lisätä buukkaukseensa enemmän show-elementtejä (kuten RoboCopin esiintymisen), WCW:n katsojaluvut ja samalla myös rahavirrat olivat kääntyneet huolestuttavasti laskuun. Kilpailu WWF:n kanssa oli siis menossa WCW:n näkökulmasta ikävästi väärään suuntaan.

WWF:n ja WCW:n menestyksen lisäksi olen pyrkinyt näissä historia-arvioissa käymään jonkun verran läpi myös koko amerikkalaisen mainstream-painin tilaa. Nyt 1990-luvulle tultua tilanne oli totaalisen erilainen kuin vaikkapa vielä vuonna 1983, josta aloitin tämän projektini. Viimeisin merkittävä käänne nähtiin pian The Great American Bashin jälkeen, kun elokuussa 1990 AWA järjesti viimeisen televisioiduin show'nsa. Kuten SuperClash III:n arviossa kirjoitinkin, pian tuon tapahtuman jälkeen AWA:n ongelmat alkoivat muotoutua järisyttävän suuriksi, ja promootio pysytteli lähinnä epätoivoisesti hengityskoneessa. Nyt piuhat vihdoin otettiin irti, ja yksi amerikkalaisen showpainin legendaarisin promootio koki loppunsa. Pari kuukautta myöhemmin, marraskuussa 1990 myös toinen legendaarinen promootio, yhtä lailla suurten ongelmien kanssa taistellut teksasilainen WCCW järjestäisi viimeisen tapahtumansa. Tennesseen alueen merkittävä ykköspromootio CWA oli kuopattu jo vuonna 1989. Kun tähän listaan lisätään se, että WWF:n haastajaksi pyrkinyt Mid-South Wrestling (myöhemmin UWF), Georgian alueen toinen suosikkipromootio GCW ja useat muut vähemmän merkittävät promootiot olivat niin ikään joutuneet lopettamaan toimintansa, voi todeta, että vuonna 1990 niin sanottu painin Territory-aikakausi oli virallisesti ohi. Vielä 1980-luvun alussa USA:han mahtui lukuisia merkittäviä promootioita, koska jokainen niistä toimi lähinnä omalla alueellaan ja keräsi sen alueen suosion. Nyt WWF oli noussut koko maata hallitsevaksi ykköspromootioksi, ja WCW sinnitteli sen lähimpänä haastajana. Muut olivat yrittäneet samaa mutta kaatuivat yksi kerrallaan. Amerikkalaisesta showpainibisneksestä oli tullut lähinnä kahden kauppaa - mutta uusia haastajia oli kyllä jo noussut. Niistä merkittävin tässä vaiheessa oli CWA:n ja WCCW:n yhteishaudasta muodostunut USWA, joka oli onnistunut keräämään monia merkittäviä nimi ja saavuttanut varsin vakaan suosionkin WWF:n ja WCW:n takana.

Näistä lähtökohdista siis The Great American Bash 1990:een. Selostajinamme Jim Ross ja Bob Caudle. Haastattelijana Gordon Solie.

Kuva Kuva
Buddy Landel vs. Flyin' Brian
No niin, heti ensimmäisessä ottelussa päästiin nauttimaan Ole Anderson rekrytointipolitiikan aikaansaannoksista. Buddy Landel oli siis 1970-luvun lopulla debytoinut, uransa jo selvästi parhaat vuodet kokenut konkari, joka oli nähty näissä arvioissa edellisen kerran Starrcadessa 1985. Landel tunnettiin siis "Nature Boy" -gimmickistään, ja siitä, kuinka hän oli siis käytännössä kuka uransa matkinut Ric Flairia ja pyrkinyt väittämään olevansa "se oikea" Nature Boy. Huhujen mukaan vuonna 1985 hänen jopa suunniteltiin voittavan NWA World Heavyweight -mestaruus Flairilta, mutta tuo suunnitelma peruuntui, kun Landel ajautui ongelmiin JCP:n kanssa. Viime vuodet Landel oli lähinnä paininut pienemmissä promootioissa, mutta nyt hänet oli kutsuttu takaisin WCW:hen. PPV-debyyttiottelussaan Landel kohtasi Flyin' Brianin, joka oli puolestaan jäänyt WrestleWarin jälkeen varsin pahasti tyhjän päälle. Brian ja Z-Man olivat kaikkien yllätykseksi hävinneet US Tag Team -mestaruutensa Midnight Expressille, minkä jälkeen Ole oli vieläpä päättänyt hajottaa hyvin toimineen ja yleisönsuosikiksi nousseen joukkueen. Nyt Brian sitten yritti saada uutta tuulta alleen singles-uralleen, joten hän kohtasi PPV:n openerissa 1 on 1 -ottelussa konkaripainijan.

En ihan osannut odottaa sitä, että vanha kunnon "Nature Boy" Buddy Landel ilmestyisi vielä vuonna 1990 painimaan WCW:n nuoria janttereita vastaan. Tässä sitä kuitenkin oltiin. Sinänsä toki Landelin takaisin nostamista ei voi kritisoida ainakaan ihan älyttömästi, koska painimaailma oli vuonna 1990 täynnä paljon huonompia 1980-luvulla uransa huippuvuodet eläneitä painijoita kuin Landel. Ei "Nature Boy" silti mikään erityisen arvokaskaan lisäys rosteriin ollut: kuten tässä ottelussa kävi nopeasti selväksi, Landelin painitaidot rajoittuivat hyvin perinteiseen tekniikkapainin ja brawlin yhdistelyyn, josta ei mitään kovin suuria riemunkiljahduksia saada irti. Harmillista tässä ottelussa olikin juuri se, että jostain kumman syystä Landel sai hallita ottelusta lähes kaksi kolmasosaa, ja aika nopeasti Landelin hallinta kävi vähän tylsäksi katsottavaksi, vaikka Brian yritti tilannetta parhaansa mukaan piristää hyvällä myymisellä. Onneksi kuitenkin ottelun alussa ja lopussa Brian sai vetää myös omaa show'taan ja väläyttää pari oikeasti hienoa high flying -liikettä. Jälleen kerran Brian näytti tähdeltä, vaikka vastustaja ei missään tapauksessa ollutkaan optimaalinen. Kokonaisuutena tämä oli tällainen ihan hyvä ottelu, jonka suurin ongelma oli se, että vastustajat olivat toisilleen vain väärät.
**½ (9:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Iron Sheik vs. Captain Mike Rotunda
Ja lisää kovia comebackeja! Iron Sheik oli nähty edellisen kerran WCW-ppv:ssä WrestleWar 1989:ssä. Tuon jälkeen Sheik oli ajautunut nopeasti varsin mitättömiin kuvioihin ja lähtenyt promootiosta vuosikymmenen vaihteessa. Ole Anderson oli kuitenkin houkutellut Sheikin(kin) takaisin firmaan, ja tässä ppv:ssä nähtiin Sheikin niin sanottu comeback-ottelu. Vastaansa hän sai Captain Mike Rotundan, joka oli luultavasti tällä hetkellä yksi turhimmista nimistä WCW:n rosterissa. Väitän, että WCW:llä itselläänkään ei ollut tässä kohtaa pienintäkään hajua siitä, mitä Rotunda kanssa voitaisiin tehdä. Ei ihme, että Rotunda ei viihtynyt enää kauaa WCW:ssä. Tämä kohtaaminen on toki siinä mielessä hauska, että Rotunda ja Sheik kohtasivat toisensa (joukkuekavereidensa kanssa) historian ensimmäisessä WrestleManiassa, jolloin Sheik ja Volkoff voittivat WWF:n joukkuemestaruudet Rotundalta ja Windhamilta. Pitkälle oli tultu niistä ajoista.

Hämmentävintä tässä ottelussa oikeastaan on se, että minun mielestäni tämä oli varsin ok. En etukäteen odottanut koko ottelulta yhtään mitään, koska Iron Sheikin parhaat vuodet olivat tässä vaiheessa jo kirkkaasti takanapäin (mistä kertoi esimerkiksi Sheikin jättimäinen pallomaha). Vuosi sitten WrestleWarissa Sheikin ottelu jäi lähinnä minuutin mittaisessa squashissa jobbaamiseksi, joten etukäteen ajattelin, että luvassa on jotain samanlaista. Sen sijaan Rotunda ja Sheik painivatkin hieman alle 10-minuuttisen ottelun, joka ei millään muotoa ollut minusta edes huono! Ehkä Iron Sheik -markkiuteni sumentaa arvostelukykyni tai ehkä Rotunda todella onnistui kantamaan Sheikin kohtuulliseen painiotteluun. Minkäänlaisesta mestariteoksesta tai vastaavasta tässä ei siis todellakaan ole, mutta odotuksiini suhteutettuna jo kahden tähden matsi on aikamoinen saavutus. Sheik hoiti oman roolinsa ylimielisenä heelinä tässä ottelussa aivan pirun hyvin, Rotunda tarjoili tyylikästä tekniikkapainia ja myi kaikki Sheikin iskut kunniakkaasti. Kun tähän vielä yhdistettiin se, että ottelun rakenne oli varsin toimiva, niin ei tätä voi liikaa moittia. Toki yhtään tätä korkeampiin arvosanoihin olisi sitten jo tarvittu enemmän kunnollista painia Sheikiltäkin, mutta tähän voi vuonna 1990 olla ehdottomasti tyytyväinen.
** (6:46)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dutch Mantel vs. Doug Furnas
Ja kyllä, kolmannessakin ottelussa oli tarjolla konkaripainijan comeback - mutta toisaalta nyt oli tarjolla myös nuoren painijan PPV-debyytti. 1970-luvun alkupuolelta lähtien painibisneksessä pyörinyt Dutch Mantel oli nähty edellisen kerran WCW:ssä Starrcadessa 1986, jolloin hän paini Bobby Jaggersin kanssa Kansas Jayhawks -joukkueessa. Tuon jälkeen Mantel oli lähinnä pyörinyt alueellisissa promootioissa, kasvattanut jättimäiset viikset ja parran, kääntynyt heeliksi ja ottanut käyttöön lisänimen "Dirty" Dutch Mantel, joka aika lailla kuvasti hänen fyysistä olemustaan. Nyt Mantel oli sitten palkattu takaisin WCW:hen. Mantelin vastustaja Doug Furnas oli esiintynyt jo lyhyesti haastattelupisteellä Capital Combatissa, mutta nyt oli varsinaisen ottelun aika. Furnas oli siis yhdysvaltalainen ex-painonnostaja, jolla oli hallussaan useita painonnostoennätyksiä, minkä vuoksi häntä kutsuttiin "World's Strongest Man"iksi (muttei koskaan Sexual Chocolateksi). Painipuolella Furnas oli debytoinut jo vuonna 1986 alueellisessa promootiossa Tennesseessä, mutta vuonna 1990 hänet napattiin WCW:hen, ja samalla Furnas pääsi ensimmäistä kertaa painimaan isossa promootiossa. Nyt hän sitten kohtasi PPV-debyytissään todellisen konkarin.

Vanhojen konkareiden ja nuorten sällien kohtaamiset sen kuin jatkuvat. Täytyy toki WCW:lle nostaa sen verran hattua, että ainakin kolmen ensimmäisen ottelun kohdalla ottelut on buukattu lopetusta myöten järkevästi. Tämä Mantelin ja Furnasin ottelu muistutti oikeastaan äärimmäisen paljon Buddy Landelin ja Flyin' Brianin avausottelua. Kikkarapäinen ja kovakuntoinen nopeaan high flying -painiin kykenevä nuorukainen kohtaa tekniikkapainiin ja brawlaukseen keskittyneen konkarin. Myös ottelun rakenne oli aika pitkälti sama: ensin Furnas sai jonkun aikaa näyttää osaamistaan, kunnes Mantel sai ottelun haltuunsa ja rupesi telomaan Furnasia brawlauksen ja tekniikkapainin yhdistelmällä. Lopulta Furnas pääsi taas otteluun mukaan ja täräytti vielä pari nättiä liikettä. Ainut merkittävä ero oikeastaan tämän ja openerin välillä oli se, että "World's Strongest Man" Furnas käytti Dropkickin ja muiden high flying -liikkeiden vastapainoksi myös komeita power-liikkeitä. Muuten matsi oli myös aika lailla täsmälleen yhtä viihdyttävä kuin opener: ihan mukava paketti muttei kuitenkaan millään tavalla sitä erityisempi kohtaaminen.
**½ (11:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tommy Rich vs. Harley Race
No sitten alettiin olla jo todella asian ytimessä. Tämä oli nimittäin uusintaottelu vuodelta 1981, jolloin Harley Race ja Tommy Rich painivat NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Tässä ei ollut siis enää tietoakaan uusista sälleistä, mutta kokemusta oli kehässä sitäkin enemmän. Edellisen kerran NWA:n ppv:ssä vuoden 1983 Starrcadessa (eli historian ensimmäisessä Starrcadessa ja tämän koko projektin ensimmäisessä tapahtumassa) esiintynyt Harley Race oli siis tehnyt kaikkien yllätykseksi paluun NWA:han ja WCW:hen juuri ennen tätä tapahtumaa. Lähdettyään WWF:stä alkuvuodesta 1989 Race oli lähinnä pyörinyt pienissä alueellisissa promootioissa, mutta nyt hän päätti vielä painiuransa viimeisiksi vuosiksi saapua sinne, mistä hänen uransa oli oikeasti alkanut. Kuusinkertainen NWA World Heavyweight -mestari oli sitten heti paluunsa kunniaksi isketty niin sanottuun feudiin toisen konkaripainijan Tommy Richin kanssa juuri sen takia, että heillä oli yhteistä historiaa ajalta, jolloin Rich voitti kaikkien yllätykseksi Racelta NWA World Heavyweight -mestaruuden. Mikään mainittava feud tämä ei kyllä sinänsä ollut, koska molemmat legendat olivat yleisönsuosikkeja ja koska rakentelu rajoittui lähinnä pariin yksittäiseen promoon. Yhtä kaikki, Race oli tullut takaisin NWA:han ja nyt hän pääsi kehään "Wildfire" Tommy Richin kanssa.

Etukäteen suoraan sanottuna pelotti aika paljon, pystyykö tämä kaksikko enää yhtään mihinkään, mutta jälleen kerran sain yllättyä miedon positiivisesti. Ei tämä(kään) ollut mikään siis erityisen hyvä ottelu, mutta kun tietää, että tässä vaiheessa Race oli jo täysin eläkekunnossa ja Richkään ei millään tavalla varsinaisesti ollut uransa huippuiskussa, niin tällainen takuuvarma old school -tyylinen taistelu oli paljon enemmän kuin uskalsin odottaa. Toki lisätunnelmaa toi vielä miesten pitkä historia ja vankka kokemus, joten kyllä tällaisen poikkeuksellisen historiaottelun näin yhden kerran ihan mielellään katsoi. Koska jokin arvosanakin pitää antaa, niin matsina tämä oli tällainen ihan ok tv-ottelutasoinen koitos.
** (6:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Midnight Express (c) w/ Jim Cornette vs. Southern Boys (Smothers & Armstrong) - NWA United States Tag Team Championship
Huh huh, ppv oli tähän saakka ollut niin hämmentävä kokonaisuus, että tähän vaiheeseen kaivattiinkin jo kipeästi tällaista niin sanotusti normaalia NWA-ottelua. Tässä ottelussa siis toukokuussa NWA United States Tag Team -mestaruudet voittanut konkarijoukkue Midnight Express joutui nyt puolustamaan mestaruuksiaan WCW:n uusinta ja kovimmassa nousussa olevaa joukkuetta vastaan. Tuo joukkue oli (Wild Eyed) Southern Boys, jonka muodostivat kaksi nuorta ja lupaavaa painijatulokasta: Tracy Smothers ja Steve Armstrong. Smothers ja Armstrong olivat painineet joukkueena jo parin vuoden ajan alueellisissa promootioissa ja voittaneet jopa mestaruuksia. Miesten vauhdikas ja high flying -tyyppinen painityyli sekä siihen yhdistetty cowboy-gimmick olivat keränneet selvästi WCW:n huomion, joten keväällä 1990 heidän kanssaan tehtiin sopimus. Smothers on tuttu varmasti kaikille ECW-faneille yhtenä alkuperäisen FBI:n tunnetuimmista jäsenistä, mutta tässä vaiheessa Smothers oli vasta 28-vuotias nuorukainen, joka oli aloittanut uransa 1980-luvulla ja paininut toistaiseksi lähinnä kotiseutunsa Tennesseen promootioissa. Armstrong oli puolestaan Armstrongin painiperheen vesa: hänen veljiään olivat WCW:nkin ppv:eissä jo esiintynyt Brad Armstrong ja Scott Armstrong. Itse asiassa tässä ppv:ssä Jim Ross väitti, että Steve Armstrong olisi Armstrongin painijaveljeksistä nuorin, vaikka Stevellä oli vielä muuan Brian Armstrong -niminen pikkuveli, joka nousisi kuuluisammaksi kuin kaikki muut veljekset yhteensä. Tässä vaiheessa tuleva Road Dogg oli kuitenkin päättänyt hylätä painibisneksen. Mutta se Road Doggista. Southern Boys oli tosiaan tehnyt debyytistään lähtien erittäin vakuuttavaa työtä WCW:ssä ja napsinut isoja voittoja - jopa voiton Midnight Expressistä non title -ottelussa. Niinpä he olivat ehdottomasti ansainneet tämän mestaruusottelun ppv:ssä.

Tämä ottelu vahvisti entisestään näkemystäni siitä, että NWA US Tag Team -divari oli yksi tämän aikakauden parhaista ja kiinnostavimmista mestaruusdivisioonista. Perhanan kovia ottelua ja juuri sellaista cruiserweight-tyylistä high flying -meininkiä, jollaista ei amerikkalaisessa mainstream-painissa tähän aikaan nähty muuten vielä ollenkaan. Tässäkin ottelussa Steve Armstrong ja Tracy Smothers tekivät ensimmäisen ppv-esiintymisensä, eikä itselläni oikeastaan ollut suurempia odotuksia kummankaan osalta, mutta niin vain jätkät täräyttivät ihan helkkarin kovan suorituksen! Niin Smothers kuin Armstrongkin olivat koko ottelun ajan aivan liekeissä, liikkuivat todella nopeasti, tarjoilivat perhanan näyttäviä liikkeitä ja myivät kaiken vielä erinomaisesti. Esimerkiksi Armstrongin Crossbodyt ja Diving Clotheslinet yläköydeltä olivat niin korkeita, etten ole vastaavia vielä aikaisempina vuosina tässä projektissa nähnyt. Ja jälleen kerran on toki myös muistettava kehua Midnight Expressiä, jonka loistavuus alkaa kuitenkin olla jo ihan tuttua juttua. Stan Lanen ja Tracy Smothersin karate-taistelu ottelun keskikohdassa oli aivan loistava lisä matsille, ja Bobby Eaton oli toki tuttuun tapaansa taas hämmästyttävän loistava. Lisä hatunnosto vielä matsille siitä, miten jännittäväksi ottelun lopetustaistelut oli saatu buukattua. Ei voi mitään, toisessa tapahtumassa putkeen US Tag Team -mestaruusottelu nousee huipputasolle.
**** (18:14)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Z-Man vs. Big Van Vader
"Z-Man" Tom Zenkille oli niin sanotusti käynyt martyjannettyt sen jälkeen, kun hänen ja Flyin' Brianin joukkue oli hajotettu. Jos Brianin singles-ura ei ollut lähtenyt mitenkään tajunnanräjäyttävästi käyntiin, niin Z-Manilla ei ollut senkään vertaa kehuttavaa. Z-Man olikin lähinnä keskittynyt toisille painijoille jobbailuun - eikä tämä ottelu tuottaisi muutosta. Tässä oli nimittäin kyse yhden 1990-luvun nimekkäimmän amerikkalaispainijan, monsterimaisen BIG VAN VADERIN WCW-debyytistä. Big Van Vader oli siis vuonna 1985 painiuransa aloittanut mies, oikealta nimeltään Leon White. White oli aluksi paininut AWA:ssa varsin vähäisin menestyksin, mutta vuonna 1987 hän oli lähtenyt Japaniin ja luonut siellä itselleen Big Van Vader -hahmon: maskipäisen pelätyn monsterin, joka oli jopa noussut koko firman päämestariksi. Vaderin otteet NJPW:ssä olivat toki kiinnittäneet huomion myös Yhdysvalloissa, ja niinpä WCW teki Vaderin kanssa sopimuksen vuonna 1990. Vader tuotiin ison hypen kanssa. The Great American Bashiin julistettiin debyyttiottelu, ja sitä ennen lähetyksissä viikkojen ajan nähtin lyhyitä pätkiä maskipäisen Vaderin pelottavasta sisääntulosta ja tuhoavasta toiminnasta kehässä. Lopulta nyt oli varsinaisen debyytin aika, ja Vader saapuikin paikalle kunnon metallirakennelma päällään. Kun Vader riisui tuon kuvassakin näkyvän niin sanotun päähaarniskan, se alkoi vieläpä syöstä höyryä, ja Vader näytti jollain tavalla palvovan rituaalinomaisesti tuota pääsuojusta. Hämmentävää, hämmentävää.

Sääliksi käy Tom Zenkiä, joka vielä pari kuukautta aikaisemmin piti Brian Pillmanin kanssa NWA US Tag Team -mestaruuksia ja paini yhdessä bisneksen kiinnostavimmista joukkueista, josta olisi voinut tulla ihan mitä tahansa. Ikävä kyllä Ole Anderson ei ollut paskaakaan kiinnostunut Tom Zenkistä. En toki väitä, etteikö Vaderin debyytti olisi helkkarin hieno juttu ja etteikö tämä squash olisi ollut squash-otteluksi erinomaisen viihdyttävää katsottavaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että WCW:n rosterista olisi voinut löytyä muitakin vaihtoehtoja jobbereiksi kuin Tom Zenk. Yhtä kaikki: Vader oli tässä ottelussa pirun vakuuttava, ja Z-Man hoiti epäkiitollisen työnsä niin hyvin kuin vain pystyi. Squashiksi tämä oli siis oikein viihdyttävä, ja Vaderilta jään odottamaan mielenkiinnolla lisää.
* (2:16)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Fabulous Freebirds vs. Steiner Brothers
Tämä oli muuten illan ensimmäinen ottelu, jossa ei nähty joko a) uuden painijan debyyttiä, b) vanhan painijan comebackia tai c) molempia. Sen sijaan tässä nähtiin Capital Combatissa NWA Tag Team -mestaruudet hävinneet Steinerin veljekset, jotka hakivat nyt uutta nousua. Steinerit olivat nimittäin hävinneet myös uusintaottelun Doomille tätä ppv:tä edeltäneessä Clash of the Championsissa, joten he olivat vähän tiukan paikan edessä. Tavallaan niin olivat kyllä Freebirdsitkin, jotka olivat viime aikoina hävinneet sekä NWA World Tag Team- että NWA US Tag Team-mestaruusotteluissa. Jostain syystä Hayesilla ja Garvinilla oli tähän otteluun tultaessa uusi tyyli: he olivat kammanneet hiuksensa ponnarille, meikanneet kasvonsa ja pukeutuneet muutenkin aikaisempaa värikkäämmin. Mitenkään tätä tyylinmuutosta ei selitetty, ehkä se vain kuului Freebirdsien meininkiin. Tällä ottelulla ei sinänsä ollut mitään kummempaa taustatarinaa, vaan kyse oli nimenomaan siitä, että molemmat joukkueet halusivat osoittaa olevansa edelleen WCW:n joukkuedivisioonan ykkösluokkaa.

Tämän ottelun arvosanan kohdalla jouduin taas pitkään arpomaan, kallistunko kolmen tähden vai kolmen ja puolen tähden kohdalle. Oikeastaan samanlaista arpomista olen joutunut tekemään jokaisessa vuoden 1990 Fabulous Freebirdsien ottelun kohdalla. Kuten jo Capital Combatin arviossa totesin, monilla nettiarvioitsijoilla tuntui olevan hyvin syvä viha Freebirdsiä vastaan tässä kohtaa. Itse en ihan tuota tunnetta tavoittanut, sillä minusta Hayes ja Garvin olivat tavallaan oikein viihdyttävä ja sopivan erilainen kaksikko tässä WCW:n tämän hetken joukkuedivisioonassa. Silti karu tosiasia on se, että kieltämättä Freebirdsien otteluissa yleensä tylsin vaihe oli juuri Freebirdsien oma hallintaosuus: se oli sellaista hiukan tylsähköä perusvarmaa painijaa, jolla ei varmasti säväytetty ketään katsojaa. Freebirdsien ottelun onnistuminen riippui siis aika pitkälti oikeasta vastustajasta, ottelun kestosta (ei saanut olla liian pitkä) ja siitä, kuinka paljon ottelusta kului Freebirdsien hallinnassa. Tällä kertaa merkit olivat hyvin kohdillaan, joten kyllä tämä kääntyy kolmen ja puolen tähden puolelle: Steinerit olivat nimittäin tulikuuma vastustaja, ottelu ei kestänyt liian kauaa ja Freebirdsien hallintaosuus jäi sopivan tiiviiksi. Oikeastaan ottelun suurin osuus luultavasti kului Steinerien hallinnassa, mikä oli ilahduttavaa. Sekä Scott että Rick olivat nimittäin tässä vaiheessa uraansa todellakin aivan pirun kovassa iskussa, ja niinpä tässäkin ottelussa he tarjoilivat hemmetin näyttäviä Suplexeja, stiffejä Clotheslineja ja kokonaisuutena vain hemmetin hyvää power-wrestlingiä. Juuri tuota Steinereiden painia on niin ilo katsoa (varsinkin kun yleisö on aivan huikeasti mukana), että kyllä tämä ottelu hienon puolelle kääntyy.
***½ (13:45)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Four Horsemen (Vicious & Windham & Anderson) vs. Paul Orndorff & El Gigante & Junkyard Dog
No niin, sitten päästiin jo tavallaan illan ME:n esiottelun äärelle. Four Horsemenissa oli tapahtunut kevään ja kesän aikana merkittävä käänne, joka oli oikeastaan saanut alkunsa jo juuri ennen Capital Combatia ja oli näkynyt jo tuossa ppv:ssä. Kuten Combatin arviossa totesin, Ole Anderson ei ollut viime aikoina ollut enää painikuntoinen, joten kuluneen kevään aikana hän oli jättäytynyt kokonaan pois painimisesta ja keskittynyt Four Horsemenin managerointiin. Näin Olesta oli tullut ikään kuin "uusi J. J. Dillon", ja Four Horsemenista puuttui jälleen neljäs painijajäsen. Vaan eipä kauaa: vanha Horsemen-jäsen Barry Windham teki nimittäin keväällä 1990 paluunsa WCW:hen vaikean WWF-vuoden jälkeen, ja Windham liittyi saman tien takaisin Horsemeniin ja otti sieltä siis Olen tyhjäksi jättämän paikan. Näin Four Horsemen oli taas täysissä voimissaan, ja viime aikoina Horsemenilla olikin riittänyt hommaa, kun he olivat feudanneet Flairin ykkösvihamiehen Stingin ja tämän uusien ystävien kanssa. Stingin avuksi olivat nimittäin tulleet Steinerin veljesten ja Lex Lugerin lisäksi varsin erikoinen porukka, jota WCW kutsui "Dudes With Attitudes"-nimellä.

Tuo porukka koostui keväällä WCW-comebackinsa tehneestä Junkyard Dogista, keväällä WCW-debyyttinsä tehneestä El Gigantesta ja alkukesästä WCW:hen saapuneesta Paul Orndorffista. Orndorff oli taas malliesimerkki Olen rekrytoinnista: vuoden 1988 alussa WWF:stä lähtenyt "Mr. Wonderful" oli ehtinyt tässä välissä jo eläköityä - itse asiassa hänen luultiin jopa kuolleen, ja tuo väärä tieto kuolemasta päätyi uutisiin saakka. Ole oli kuitenkin houkutellut vammojaan parannelleen Orndorffin takaisin painikehiin, ja niinpä Orndorff oli tehnyt paluunsa kesäkuisessa Clash of the Championsissa. Samaisessa tapahtumassa Junkyard Dog oli puolestaan haastanut Ric Flairin epäonnisesti NWA World Heavyweight -mestaruudesta yhdessä historian huonoimmista NWA World Heavyweight -mestaruusotteluista. Kolmikon kolmas jäsen oli sitten kaikkein erikoisin tapaus: jättiläismäinen 2,4 metriä pitkä (siis pidempi kuin André) argentiinalainen ex-koripalloilija Jorge Gonzalés, joka oli Ted Turnerin suosituksesta siirtynyt vuonna 1989 painibisnekseen ja tehnyt ensimmäisen esiintymisensä painitapahtumassa Capital Combat 1990:ssä vuoden kestäneen tiukan treenaamisen jälkeen. Giganten rooli oli lähinnä Big Friendly Giant: hän oli hymyileväinen jätti, joka auttoi muun muassa Stingiä tiukoissa paikoissa Four Horsemenin kanssa. Toistaiseksi Four Horsemen ei ollut mahtanut mitään tälle jätille, mutta tämä oli vasta Giganten ensimmäinen virallinen painiottelu. Kuten nopeasti ottelussa kävikin ilmi, vuoden treenauksen tulos oli erittäin laiha: Gigantella ei edelleenkään ollut minkäänlaista käsitystä painimisesta.

Monien positiivisten yllätysten jälkeen tämä olikin sitten illan suurin pettymys ainakin tähän mennessä. Toisaalta, en oikeastaan edes tiedä, miksi odotin tältä ottelulta paljon mitään. Face-tiimi koostui kahdesta parhaat päivänsä nähneestä konkarista ja yhdestä painitaidottomasta jätistä. Horsemen-joukkueessakin oli turhake nimeltä Sid Vicious, mutta toisaalta siellä oli sentään Arn Anderson ja Barry Windham. Ehkä ajattelin etukäteen, että tunnelman ja muun suuren ottelun fiiliksen ansiosta tämä voisi nousta hyväksi matsiksi. No, niin ei käynyt. Tunnelmaa ja suuren matsin fiilistä tässä kyllä kieltämättä oli ainakin sen verran, että annan tälle puolikkaan enemmän kuin tämä olisi otteluna ansainnut. Tässä tapauksessa tuo puolikkaan lisääminen nostaa tämän matsin kuitenkin vain hädin tuskin ihan ok:ksi. Kuten olettaa sopi, ottelun parasta antia olivat tietenkin Andersonin ja Windhamin hallintaosuudet. Toisaalta myös Paul Orndorff oli ilahduttavan hyvässä iskussa, ja onneksi hän olikin face-joukkueesta suurimman osan ajasta kehässä, koska Orndorffin meininkiä oli mukavaa katsoa. Nämä hyvätkin puolet ottelusta hautautuivat kuitenkin ikävästä kaiken sekoilun keskelle: ottelu ei oikein lähtenyt missään vaiheessa käyntiin, ja ainakin juuri oltiin pääsemässä jonkinlaiseen järkevästi etenevään otteluun, homma katkesi taas jostain syystä. Lisäksi erityisesti JYDin osuus kehässä oli ihan kamalaa katsottavaa. Asiaa ei myöskään auttanut surkea lopetus. Harmi, mahdollisuuksia olisi varmaan ollut enempäänkin vähän toisenlaisella toteutuksella, mutta nyt tämä oli tosiaan vain juuri ja juuri ihan ok.
** (8:53)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Mean Mark w/ Paul E. Dangerously - NWA United States Heavyweight Championship
NWA United States Heavyweight -mestari Lex Luger oli vihdoin palannut takaisin puolustamaan US Heavyweight -mestaruuttaan sen jälkeen, kun hän oli taas missannut kahdessa peräkkäisessä ppv:ssä mahdollisuuden NWA World Heavyweight -mestaruuden voittamiseen. Nyt Lugerin haastajaksi oli sitten nostettu Mean Mark, jolle tämä mestaruusottelu oli koko WCW-uran kokokohta. Skyscrapersin hajoamisen jälkeen Mean Mark oli saanut kovaa pushia, ja hän oli tuhonnut viime aikoina monia merkittäviä vastustajia, kuten Flyin' Brianin. Lisäksi Mark oli saanut uuden managerin: Theodore R. Long oli vaihtunut Paul E. Dangerouslyksi, joka teki samalla PPV-comebackinsa usean tapahtuman tauon jälkeen! Dangerouslya ei ollut nähty WCW:n PPV:eissä sitten Halloween Havocin, ja epäilin jo, onko mies saanut kenkää promootiosta kokonaan. Mitään selitystä Dangerouslyn poissaololle ei ollut annettu, mutta nyt hän teki paluunsa Markin kulmauksessa. Tämä oli siis nuorelle, pahansisuiselle Markille tuhannen taalan mahdollisuus: viedä US Heavyweight -mestaruus Lugerilta, joka oli pitänyt vyötä hallussaan yli vuoden. Tämä ottelu jäi myös Markin viimeiseksi WCW-PPV:ksi. Kuten me kaikki tiedämme, vain neljä kuukautta tämän tapahtuman jälkeen Mark Calaway teki WWF-debyyttinsä yhdellä painihistorian legendaarisimmista hahmoista. Calaway joutui lähtemään WCW:stä, koska häntä pidettiin "markkinointikelvottomana". Noh...

Nyt on mennyt niin pitkä putki, jolloin Lex Luger on päässyt painimaan vain kovatasoisten vastustajien kanssa (Ric Flair, Ricky Steamboat, Sting), että oli jo melkein tässä välissä unohtunut, että Luger itsessään ei ole edelleenkään mikään mestari, joka vaikkapa pystyisi kantamaan selvästi heikomman vastustajan hyvään otteluun. Tuo karu totuus paljastui kuitenkin tässä Lugerin ja Mean Markin ottelussa, jossa Luger oli pitkästä aikaa se kaveri, jonka olisi pitänyt pystyä kantamaan ottelu seuraavalle tasolle. Mark Calaway oli nimittäin ennen Undertaker-aikaansa (ja jos muistan oikein, myös Undertaker-aikojensa alkuvaiheessa) oikeastaan yllättävän kömpelö painija. Tässäkin Markilta nähtiin pari noloa botchia, eikä Mark muutenkaan tuntunut olevan kyvyiltään tai karismaltaan sillä tasolla, että hänen oikeastaan edes kuuluisi olla painimassa US Heavyweight -mestaruudesta. Niin hän kuitenkin oli, ja toki Mark sekä Luger pyrkivät tekemään parhaansa tässä tilanteessa. Lopputuloksena ei missään nimessä ollut katastrofi, mutta paljon enemmänkin olisi voinut toivoa. Erityisesti loppupuolella ottelu kyllä muuttui jopa mukavan jännittäväksi onnistuneen buukkauksen ansiosta, mutta silti parhaimmillaankin tämä oli vain ok brawlaus. Sen enempää tästä ei vain millään saatu irti.
** (12:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Doom (c) w/ Theodore R. Long vs. Rock 'n' Roll Express - NWA Tag Team Championship
Teddy Longin manageroimana ja ilman maskeja Butch Reedin ja Ron Simmonsin joukkue Doom oli päässyt ihan uudelle tasolle, jolle he eivät olleet yltäneet ollenkaan silloin, kun Woman manageroi heitä. Capital Combatissa Reed ja Simmons olivat voittaneet WCW:n ykkösjoukkuevyöt, ja siitä lähtien he olivat pitäneet noista mestaruuksista tiukasti kiinni. Nyt Doom pääsi puolustamaan mestaruuksiaan ensimmäistä kertaa PPV:ssä. Vastaan asettui WCW:n todellinen konkarijoukkue Rock 'n' Roll Express, joka pyrki voittamaan joukkuemestaruudet viidettä kertaa urallaan. Rock 'n' Roll Express oli ollut paluunsa jälkeen kovassa iskussa: he olivat voittaneet ppv:ssä niin Midnight Expressin kuin Fabulous Freebirdsinkin, joten oli ihan ansaittua, että he saivat nyt mahdollisuuden päästä voittamaan NWA Tag Team -mestaruudet.

Capital Combatin arviossa kehuin Doomin ja Steinerin veljesten sekä Fabulous Freebirdsien ja Rock 'n' Roll Expressin keskinäisiä kemioita. Tässä ppv:ssä Steinerit ja Freebirdsit onnistuivat myös löytämään keskinäisen kemian, mutta Rock 'n' Roll Express ja Doom eivät ainakaan tämän ottelun perusteella sopineet millään tavalla toisiaan vastaan. Ehkä tässä ottelussa nyt tuli sitten esille se, että Morton ja Gibson alkoivat olla jo aika selviä konkareita eivätkä pystyneet sellaiseen intensiivisyyteen, mitä hyvä ottelu Doomia vastaan olisi vaatinut. Tässäkin ottelussa Doom ja Rock 'n' Roll Express kyllä yrittivät kovasti, ja hetkittäin ottelu sujuikin ihan mallikkaasti - erityisesti silloin, kun Simmons ja Reed pääsivät heittelemään Mortonia ja Gibsonia kunnolla ympäri kehää. Jotenkin silti semmoinen kunnon punainen lanka tästä puuttui, ja kokonaisfiilis jäi vähän valjuksi. Harmi, koska lahjoja molemmilla joukkueilla kyllä on, ja se näkyi tässäkin matsissa, mutta ei ihan toivotun paljon.
**½ (15:40)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Sting - NWA World Heavyweight Championship
Ja sitten vihdoin oltiin tässä. Ottelu, jota oli odotettu käytännössä koko vuoden 1990 ajan ja jonka oli pitänyt tapahtua jo helmikuussa 1990. Ottelu, jonka lykkääntyminen puolella vuodella oli sotkenut koko WCW:n suunnitelmat. Ottelu, jossa kaikki odottivat vihdoin sitä, että koko yleisön rakastama Sting näyttäisi Ric Flairille kaapin paikan ja voittaisi uransa ensimmäisen päämestaruuden. Ottelu, jossa Sting paluunsa kehään puolen vuoden sairasloman jälkeen. Eli: kaikki alkoi helmikuun alussa nähdyssä Clash of the Championsissa, jossa Flair, Arn ja Ole kääntyivä Four Horsemen -kumppaniaan Stingiä vastaan ja pieksivät tämän pahasti. Myöhemmin samassa show'ssa Stingin piti saada kostonsa, mutta tuossa anglessa hän telkoi jalkansa aivan totaalisesti ja muutti kertaheitolla koko WCW:n suunnitelmat. Stingin loukkaantuminen kirjoitettiin tietenkin Four Horsemenin syyksi, ja niinpä koko loukkaantuneena olon ajankin Sting oli pyrkinyt mahdollisuuksiensa mukaan hankaloittamaan Four Horsemenin elämää. Ennen tätä tapahtumaa häntä ei kuitenkaan ollut päästetty painikehään, ja vielä tämänkin ottelun alla spekuloitiin, olisiko Sting valmis painimaan. Lääkärit olivat kuitenkin antaneet luvan, ja Sting oli enemmän kuin valmis. Jotta ottelu käytäisiin varmasti rehdisti, ringside oli täynnä Stingin ystäviä, jotka estäisivät Four Horsemenin sekaantumisen. Lisäksi Ole Anderson oli kytketty ottelun ajaksi käsiraudoilla El Giganteen. Nyt jos koska Stingillä oli todellakin kaikki mahdollisuudet Flairin voittamiseen ja koston saamiseen.

Niin yllättävältä kuin se saattaa kuulostaakin, tämän ottelun suurin vahvuus ei ollut sen painillinen anti. Yllättävän lisäksi se on harmillista, koska juuri painillista antia minä odotin kaikkein eniten tältä ottelulta. Tämä oli vihdoin SE ottelu, jota oli odotettu niin kauan kuin jaksoin muistaa. Tämä oli SE ottelu NIILTÄ painijoilta, jotka olivat painineet maaliskuussa 1988 45-minuuttisen klassikko-ottelun, joka muistetaan edelleen vuotena 2017 yhtenä parhaista otteluista. Tämän piti olla mahdollisuus uusia sama. Mutta sitä ei ikävä kyllä tässä tehty. Jälleen pitää tehdä väärinkäsitysten välttämiseksi heti selväksi, että kyse oli ehdottomasti hienosta painiottelusta. Tarina oli täydellinen: nuori, nälkäinen ja vihdoin kunnossa oleva Sting vastaan ehkä hieman peloissaankin oleva konkari Flair. Flair teki kaikkensa teloakseen Stingin jalkaa. Sting teki kaikkensa välttääkseen jalkansa tuhoutumista ja piestäkseen Flairin muilla keinoin. Ottelussa nähtiin myös oivallisia yksittäisiä hetkiä, kuten Stingin Figure Four Leg Lock Flairille. Mutta silti. Tämä ottelu oli hieno. Ei huippuluokkaa. Ei vuoden paras ottelu. "Vain" hieno. Aikaakaan ei ollut tarpeeksi, eikä ottelussa muutenkaan vain ollut painilliselta anniltaan vain sitä jotain, mitä olin odottanut. Onneksi tässä oli kuitenkin vielä yksi painillista antia vahvempi elementti: tunnelma. Tunnelma tässä ottelussa oli nimittäin niin kohdallaan kuin vain ikinä saattoi olla. Yleisö oli 100-prosenttisesti Stingin puolella, hurrasi tälle hurjasti ja buuasi Flairille. Tunnelman upeutta myös auttoi se, että KERRANKIN Four Horsemen ei sekaantunut otteluun, vaan tämä ratkaistiin rehellisenä 1 on 1 -otteluna. Ja lopetuksen jälkeen tunnelma vasta olikin kohdallaan. Yllättävää kyllä, juuri tuo tunnelma nostaa tämän ottelun huipputasolle. Muuten tästä ei ihan olisi ollut siihen, mutta onneksi kyseessä oli sentään yksi vuoden isoimmista otteluista.
**** (16:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Sting
** Tracy Smothers
* Ric Flair

Kokonaisarvio The Great American Bashista: WCW:ltä oli totuttu näkemään ppv:eitä, joissa oli varsin maltillinen määrä otteluita: 6-8. Niinpä tämä 11 ottelun The Great American Bash oli aikamoinen poikkeus, eikä pelkästään hyvässä. Alakortti oli täynnä varsin erikoisia otteluita, joissa päästettiin irti kaikki kynnelle kyenneet vanhat konkarit - onneksi edes suurimmaksi osaksi nuorten vastustajien kanssa. Yläkortinkin pari tärkeää ottelua olivat harmillisia pettymyksiä, eikä tapahtuman kokonaisfiilis yltänyt millään parhaiden WCW-tapahtumien tasolle. Toisaalta tässä nähtiin kuitenkin huippuluokan US Tag Team -mestaruusottelu, hieno Steiners vs. Freebirds ja tietenkin tunnelmaltaan aivan mieletön Flair vs. Sting, joka sekin ikävä kyllä oli silti hienoudestaan huolimatta pienehkö pettymys. Toisaalta tässä ei nähty mitään totaalista paskaa, ja mielenkiintoisiakin hetkiä korttiin mahtui, kuten Big Van Vaderin debyytti. Niinpä tämä kääntyy selvästi Ok:n puolelle, mutta Hyväksi tästä ei ole.

1. NWA Capital Combat - Hyvä
2. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
3. NWA The Great American Bash - Ok
-------------------
4. WWF WrestleMania VI - Kehno
5. WWF Royal Rumble - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 22 Kesä 2017, 05:17

Kuva
SUMMERSLAM 1990

WCW:n kesän kuumin tapahtuma oli The Great American Bash, WWF:llä se oli puolestaan jo kolmatta vuotta SummerSlam, ja tällä kertaa se järjestettiin Philadelphiassa. Viimeisen puolen vuoden aikana (WrestleMania-SummerSlam-aikavälillä) WWF:ssä ei ollut sinänsä sattunut mitään radikaalisti merkittävää, mutta kuten WrestleMania VI:n arviossa kirjoitin, tietyllä tavalla tuota tapahtumaa pidetään WWF:n ensimmäiseen suuruuden aikakauteen liittyvän Rock 'n' Wrestling -aikakauden päätöskohtana. Se johtuu siitäkin, että Ultimate Warriorista oli nyt tehty ns. firman uusi ykkösface - ensimmäinen oikeasti vakavasti otettava nimi, joka voisi periä tuon paikan Hulk Hoganilta. Hoganin näkyvyys oli puolestaan laskussa: siihen liittyi myös se, että Hogan oli ollut taas kuluneen kesän poissa ruudusta kuvatakseen uutta elokuvaansa. WWF oli myös menettänyt (ja menettäisi lähiaikoina lisää) useampia merkittäviä 1980-luvun huippuvuosien nimiä. André The Giant oli joutunut lopulta antamaan periksi terveytensä heikkenemisellä ja jättäytymään pitkälle sairaslomalle. Legendaarinen color commentator Jesse Ventura oli lähtenyt WWF:stä sopimuserimielisyyksien vuoksi. Brutus Beefcake oli joutunut pitkälle sairaslomalle (tästä myöhemmin lisää arvostelussa). Akeemin kaltaisia keskikortin nimiä oli niin ikään lähdössä firmasta. Yleisesti pian WrestleMania VI:n jälkeen WWF:ssä alkoi olla semmoinen tunnelma, että vanhat asetelmat eivät enää pitäneet. Monet viime aikoina pushia saaneet nimet olivat laskusuunnassa ja vastaavasti monet vähemmälle huomiolle jääneet nimet olivat nousemassa isompiin kuvioihin. WWF ei tuntunut itsekään olevan aivan varma, mitä se haluaisi tehdä ja mitä kohti se oli suuntaamassa. Pari seuraavaa vuotta olivatkin tietyllä tavalla firmassa uuden suunnan hakemista, ennen kuin niin kutsuttu "New Generation Era" sai kunnolla alkunsa.

Olen muutenkin näissä arvioissa puhunut paljon enemmän JCP:n/WCW:n backstage-käänteistä, mikä johtuu pitkälti siitä, että ne ovat monin paikoin paljon kiinnostavimpia ja niissä oli paljon enemmän suuria tapahtumia. WWF oli käytännössä koko tämän historiaprojektini ajan suunnannut hyvin tasaisesti kohti koko ajan suurempaa valtakunnallista menestystä. Tietynlainen huippu toki saavutettiin WrestleMania III:ssä, mutta senkin jälkeen WWF oli äärimmäisen suosittu koko USA:ssa ja kiistattomasti yksi kiinnostavimmista viihdetuotteista näihin aikoihin. Myöskään WWF:n buukkaustiimissä ei ollut sattunut samanlaisia merkittäviä käänteitä kuin JCP:ssä/WCW:ssä. Merkittävintä buukkausvaltaa pitivät Vince McMahonin ohella Gorilla Monsoon, Pat Pattersson ja Kevin Dunn, jotka olivat Vincen luottomiehiä ja vastasivat pitkälti merkittävimmistä päätöksistä. 1980-luvun puolivälissä buukkajaana oli toiminut myös George Scott (joka sittemmin vuonna 1989 käväisi WCW:ssä). Scottia pidettiinkin monella tavalla hyvin lahjakkaana buukkaajana, mutta hänen aikansa WWF:ssä jäi lopulta aika lyhyeksi. Vuonna 1989 WWF:n buukkausporukkaan oli Vincen, Monsoonin, Patterssonin ja Dunnin lisäksi liittynyt myös J. J. Dillon, joka siirtyi tuolloin WCW:stä WWF:ään.

Tämmöinen oli siis niin sanottu WWF:n staasi SummerSlam 1990:ään tullessa. Selostajinamme tässä tapahtumassa toimivat Vince McMahon ja Roddy Piper. Monsoon oli taas jostain syystä syrjäytetty ppv-selostajan paikalta, ja WWF:ltä puuttui Jesse Venturan äkillisen lähdön vuoksi tällä hetkellä selkeä color commentator. Tuolla paikalla koitettiin muutamiakin eri nimiä, mutta nyt SummerSlamissa mahdollisuus annettiin puheenlahjoistaan tunnetulle Piperille, joka oli muutenkin taas WrestleManian jälkeen siirtynyt enemmän osa-aikaisen painijan rooliin. Piper toimikin selostajana mielestäni erittäin hyvin, Vince taas oli tuttuun tapaan kamala. Backstage-haastattelijoina tutut nimet: Gene Okerlund, Sean Mooney ja Lord Alfred Hayes.

Kuva Kuva
The Rockers vs. Power and Glory (Hercules & Roma) w/ Slick
Heti illan ensimmäisessä ottelussa nähtiin uuden joukkueen debyytti, kun Paul Roman ja Herculeksen uusi Power and Glory -joukkue teki ensiesiintymisensä. Paul Romaa ei ollut nähty näissä arvioissa muutenkaan Survivor Series 1988:n jälkeen. Tuolloin Roman ja Jim Powersin Young Stallions -joukkue oli tippunut jo jobberiasemaan, ja vuonna 1989 tuo asema oli vain vahvistunut. Lopulta Roman ja Powersin joukkue hajosi ilman mitään sen kummempaa lopetusta: molemmat vain alkoivat painia otteluita singles-painijoina. Dirt sheetit kertovat, että Powers ja Roma eivät tulleet toimeen keskenään. Niin Roma kuin Powerskin olivat jääneet joukkueen hajoamisen jälkeen lähinnä alakorttiin painimaan muiden kaltaistensa kanssa. Roman uralla nähtiin kuitenkin käänne keväällä 1990, kun hän oli hävinnyt ottelun Dino Bravolle. Roman kanssa jonkun verran yhteistyötä tehnyt ja viime aikoina alaspäin kortissa tippunut Rockers-kaksikko saapui auttamaan Romaa post match -tilanteessa, mutta Roma ei halunnutkaan minkäänlaista apua Michaelsilta tai Jannettylta, vaan oli käydä näiden kimppuun. Samalla paikalle ilmestyi Hercules, joka näytti ensin tulevan selvittämään tilannetta, mutta sen sijaan hän kääntyikin Rockerseja vastaan ja hyökkäsi yhdessä Roman kanssa näiden kimppuun. Sekä Hercules että Roma tekivät siis kertaheitolla heel-turnin ja ilmoittivat sitten perustavansa uuden Power and Glory -nimisen joukkueen. Managerikseen he saivat nopeasti Slickin. Rockers tietenkin janosi kostoa Herculeksen ja Roman halpamaisesta tempusta, ja niinpä ppv:hen buukattiin tämä ottelu. Ikävä lisäkäänne oli kuitenkin se, että Shawn Michaels oli loukannut jalkansa pahasti loppukesästä, eikä hän ollut tähän otteluun tultaessa painikunnossa. Ottelu päätettiin silti järjestää.

Varsin erikoinen tapa avata tapahtuma, mutta minä tykkäsin tästä itse asiassa yllättävän paljon! Tähän asti Rockersin otteluissa on tullut lähinnä luonnostaan kehuttua Shawn Michaelsia, mutta nyt on kyllä aihetta antaa kehuja suurissa määrin Marty Jannettylle, joka oli näiden Rockersin huippuvuosien aikaan ihan yhtä lupaavan oloinen kuin tulevaisuuden Heart Break Kid. Michaelsin oikean loukkaantumisen vuoksi Power and Glory teloivat siis Michaelsin jalan ennen matsin alkua niin pahasti, että Michaels ei käytännössä pystynyt osallistumaan matsiin ollenkaan. Jannetty joutui siis painimaan yksi Herculesta ja Romaa vastaan - ja teki sen pirun näyttävästi! Jannetty tarjoili vauhdikkaita ja hienoja liikkeitä koko ottelun ajan, piti ottelun tahdin korkealla ja myi kaikki vastustajien likkkeet helkkarin uskottavasti. Esimerkiksi Herculeksen Clothesline näytti suorastaan murhaavalta Jannettyn myynnin ansiosta. Kiitosta pitää antaa myös buukkaajille: Handicap-asetelmasta huolimatta ottelu ei ollut suinkaan pelkkää Power and Gloryn hallintaa, vaan Jannetty pääsi juuri sopivan tasaisesti otteluun mukaan näyttämään osaamistaan. Ja pitää kehua antaa myös Michaelsille, joka veti roolinsa tässä täydellisesti - Power and Glory kävivät myös ottelun aikana tasaisesti uudestaan telomassa Michaelsia, mikä piti ottelun rakenteen erittäin mielenkiintoisena. Jotenkin tykkäsin tästä sopivan simppelisti eri tavalla buukatusta ottelusta yllättävänkin paljon. Aikaa oli toki harmillisen vähän, eikä Handicap-asetelman ansiosta toki päästy mihinkään painilliseen hullutteluun, mutta kokonaisuutena tämä oli mielestäni ehdottomasti kiva opener. Ei sen enempää, mutta toimiva alku illalle silti.
**½ (6:00)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mr. Perfect (c) w/ Bobby Heenan vs. Texas Tornado - WWF Intercontinental Championship
Ultimate Warrior oli joutunut luopumaan WWF Intercontinental -mestaruudestaan voitettuaan WrestleManiassa firman päämestaruuden, ja niinpä keväällä järjestettiin mestaruusturnaus vakatoidusta Intercontinental-mestaruudesta. Tuon turnauksen voitti Mr. Perfect, joka päihitti turnauksen finaalissa Tito Santanan. Perfect oli myös aiheuttanut pitkäaikaisen vihamiehensä Brutus Beefcakelle eliminoitumisen turnauksesta, ja niinpä Beefcake sekä Perfect jatkoivat seuraavaksi feudaamista IC-mestaruudesta. SummerSlamissa olikin tarkoitus nähdä Perfectin ja Beefcaken välinen IC-mestaruusottelu, ja dirt sheetit kertovat, että tämän piti olla jo toinen kerta kolmen vuoden sisällä, kun Beefcake oli voittaa mestaruuden mutta suunnitelmat muutettiin viime hetkellä. Tällä kertaa kyse oli tosin hyvin ikävästä tapauksesta: Beefcake oli kesällä viettämässä aikaa rannalla kavereidensa kanssa, kun lähistöllä ollut nousuvarjoliitäjä menetti kontrollin varjostaan ja lensi suoraan Beefcakea päin niin, että hänen molemmat polvensa osuivat Beefcakea naamaan. Beefcaken kasvon alueen luusto murtui, ja Beefcake joutui pitkälle sairaslomalle. Häntä ei toviin näissä tapahtumissa nähtäisi. Niinpä WWF joutui nyhjäisemään äkkiä Perfectille uuden haastajan, kun pitkään rakenneltu feud kaatui pahaan loukkaantumisen. Onneksi Vince McMahon oli kuitenkin juuri samoihin aikoihin palkannut promootioonsa uuden tähden: Teksasin alueen ja WCCW:n ykkösnimen Kerry Von Erichin, joka oli valmis nyt hyppäämään WWF:ään, kun WCCW oli käytännössä kaatunut ja USWA ei ollut hänelle yhtä läheinen promootio. Von Erich teki debyyttinsä WWF:ssä heinäkuisessa Saturday Night's Main Eventissa nimellä Texas Tornado ja päihitti debyytissään "Playboy" Buddy Rosen. Pian debyyttinsä jälkeen hän ilmestyikin haastamaan Mr. Perfectin IC-mestaruusotteluun SummerSlamissa, ja ilman haastajaa ollut Perfect suostui Tornadon haasteeseen.

Mitä ihmettä tämä oli? WWF:llä oli mahdollisuus järjestää SummerSlamissa yksi koko vuoden kovimmista otteluista pistämällä huipputaitavat Mr. Perfect ja Texas Tornado painimaan toisiaan vastaan Intercontinental-mestaruusottelussa. Tälle 20 minuuttia aikaa ja herroille vapaat kädet tehdä mitä haluavat, niin käsissä olisi ollu niin sanottu Instant Classic. Jostain käsittämättömästä syystä WWF:llä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta tarjota katsojilleen huippuluokan painiottelua. Ei, WWF piti ilmeisesti paljon tärkeämpänä kiusoitella ja jopa suoranaisesti vittuilla niille faneille, jotka ehtivät jo odottaa, että nyt on vuorossa ISO ottelu. Perfectin ja Tornadon ottelu oli nimittäin ohi alle viidessä minuutissa, ja siinä ajassa ei ikävä kyllä saada aikaan huippuottelua millään. Harmillisinta oli vieläpä se, että ottelun alkuminuutit oli buukattu juuri sillä tavalla, että tämä ottelu kestäisi pitkään: ei siis nähty mitään tajuttoman intensiivistä alkua, vaan perushyvää painia, joka antoi odottaa, että ottelun edetessä päästään sitten huippumeininkiin. Mutta sinne ei päästy, koska ottelu ei edennyt mihinkään parin ensimmäisen minuutin jälkeen. Sen sijaan tuli yllätyslopetus, joka oli kyllä aikamoinen sokki ainakin itselleni. No, Perfect ja Tornado olivat toki silti huippuluokan painijoita ja onnistuivat silti tarjoamaan tässäkin ajassa ok:n painiottelun, jonka tunnelmakin oli kohdallaan. Mutta kyllä tässä taas hukattiin niin paljon potentiaalia, että hävettää.
** (5:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Queen Sherri
Tässä välissä piti olla vuorossa Queen Sherrin ja Sapphiren välinen ottelu. Dusty Rhodesin ja Sapphiren feudi Randy Savagen ja Sherrin kanssa oli siis jatkunut koko kevään ja kesän ajan, ja nyt koko homman oli tarkoitus huipentua siihen, että naiset kohtaisivat toisensa omassa ottelussaan ja miehet toisensa omassa ottelussaan. SummerSlamiin tultaessa Rhodesin ja Sapphiren välinen tilanne oli kuitenkin askarruttanut monia faneja: Sapphire oli alkanut saada viime viikkojen aikana kummallisia kalliita lahjoja tuntemattomalta ja nimettömänä pysyttelevältä henkilöltä. Maanläheisenä pidetyn Sapphiren suhtautuminen lahjoihin oli toistaiseksi ollut hienoinen arvoitus. Nyt Sapphiren oli kuitenkin tarkoitus kohdata Sherri, mutta kun hänen sisääntulomusiikkinsa alkoi soida areenalla, Sapphire ei useista kuulutuksista huolimatta saapunut ollenkaan paikalle. Lopulta Sherri oli pakko julistaa ottelun voittajaksi. Pian tämän ottelun jälkeen Dusty Rhodes kertoi backstagella saapuneensa paikalle yhdessä Sapphiren kanssa mutta kadottaneensa hänet melkein heti sen jälkeen. Pitkin iltaa Sapphiren etsiminen jatkui, ja palaan tähän myöhemmin vielä arvostelussa. Tämä välinumero ei ollut mitään muuta kuin uusi keino jatkaa tätä kuviota: kehässä Sapphiren perään karjuva Sherri oli kyllä helkkarin pelottava näky - varsinkin kun hänellä oli kasvoillaan outo maski ja vielä oudompi kasvomaalaus.

Kuva Kuva
The Warlord w/ Slick vs. Tito Santana
Tämän ottelun piti alun perin olla vihdoin ja viimein Tito Santanan ja Rick Martelin ppv-tason 1 on 1 -ottelu, joka päättäisi yli puolitoista vuotta epätasaisesti käynnissä olleen feudin. Jostain syystä WWF päätti kuitenkin viime hetkellä peruuttaa suunnitelmat ja vetää Martelin pois koko tapahtumasta. Kayfabe-selitys oli se, että Martelilla oli mallikeikka Ranskassa. Niinpä Santanan vastustajaksi nostettiin entisen Powers of Painin toinen puolisko Warlord. Hieman ennen WrestleManiaa Mr. Fuji oli siis myynyt molemmat Powers of Painin jäsenet eri managereille: Warlord päätyi Slickin talliin, ja kuluneet puoli vuotta hän oli pyrkinyt nousemaan merkittäväksi singles-painijaksi. Ainakin lookin Warlord oli uudistanut täysin Powers of Pain -ajoista.

Vanha kunnon Tito oli kyllä viime aikoina saanut nauttia huonoimmista mahdollisista lähtökohdista ppv-otteluissaan. WrestleManissa Titon piti yrittää saada jotain irti The Barbarianista, ja nyt oli sitten vuorossa Barbarianin ex-joukkuekaveri The Warlord. Kummassakaan ottelussa ei ollut mitään varsinaista taustaa tai panosta, eikä Santanakaan enää ollut mikään ihan nuori mies, joka pystyisi liikkumaan niin tolkuttoman sähäkästi, että jopa Warlordin kaltainen köntys näyttäisi hyvältä. Parhaansa Santana kyllä tässäkin yritti (samoin kuin WrestleManiassa), mutta nyt meno tuntui vielä astetta kankeammalta kuin WM:n Barbarian vs. Santana -ottelussa. En tiedä, johtuiko se siitä, että Barbarian olisi sitten hieman Warlordia parempi painija, vai eikö tämä ottelu muuten vain lähtenyt toimimaan edes sen vertaa kuin Barbarianin ja Santanan matsi. Yhtä kaikki, lopputuloksena oli varsin kehno koitos, josta teki siedettävän lähinnä se, että Santana todellakin yritti parhaansa ja esitteli kaiken sen osaamisensa, jonka vain tässä ottelussa pystyi. Toivottavasti ensi kerralla Santana saisi jonkun tasoisensa vastustajan.
*½ (5:28)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Demolition (Smash & Crush) (c) vs. Hart Foundation - 2 out of 3 Falls Match for the WWF Tag Team Championship
Kuten kuvasta näkyy, WWF:n mestarijoukkueessa Demolitionissa oli tapahtunut merkittävä muutos sitten WrestleManian, jossa yleisön suursuosikkijoukkue nousi kolmatta kertaa WWF:n joukkuemestariksi. Pian WrestleManian jälkeen alkoi käydä selväksi, että Demolitionin Axilla (Bill Eadie) oli sydänongelmia ja että hänen pitäisi vähentää painimista merkittävästi terveydentilansa vuoksi. WWF ei kuitenkaan halunnut hajottaa Demolitionia, joten kesällä 1990 WWF:ssä debytoi uusi, merkittävästi isokokoisempi Demolition-jäsen Crush. Crush oli oikealta nimeltään Brian Adams: Havaijilta kotoisin oleva nyrkkeilystä ja painista kiinnostunut nuori painija, joka oli debytoinut painimaailmassa vuonna 1986. Painikoulutuksensa hän hankki Japanissa kahdelta legendalta Tatsumi Fujinamilta ja Antonio Inokilta, ja hän myös paini ensimmäiset vuodet Japanissa sekä USA:n länsirannikon merkittävässä promootiossa Pacific Northwest Wrestlingissä. Vuonna 1990 hänet sitten bongattiin WWF:ään, jossa hänestä tehtiin Demolitionin uusi jäsen.

Pian Crushin debyytin jälkeen Demolition myös käännettiin täysin yllättäen heeleiksi, vaikka joukkue oli ollut siihen saakka todella suosittu. Syitä oli kaksi. Ensimmäinen oli se, että Vince ei uskonut fanien hurraavan Demolitionille samalla tavalla uuden jäsenen ilmestyttä. Se myös piti paikkansa, ja Demolitionista saatiin yhdessä kehässä tehtyä jälleen kaikkien vihaama joukkue, joka feudasi joukkuemestaruuksista Hart Foundationin kanssa. Hart Foundation oli ollut WrestleManiasta lähtien jälleen kovassa nosteessa, vaikka joukkue oli sitä ennen jo meinattu hajottaa, ja nyt sillä oli mahdollisuus nousta uudeksi mestarijoukkueeksi. Crushin debyytti ja feud Hart Foundationin kanssa ei kuitenkaan ollut ainut syy Demolitionin heel-turniin: WWF oli nimittäin kesällä 1990 tehnyt vihdoin ja viimein sopimuksen Hawkin ja Animalin kanssa, ja Legion of Doom -nimellä WWF:ssä painiva legendaarinen joukkue oli tehnyt WWF-debyyttinsä heinäkuussa - ilman manageriaan Paul Elleringiä tosin. LOD oli ottanut heti debyyttinsä jälkeen selväksi ykköskohteekseen Demolitionin, jota oli jo vuosien ajan painifanipiireissä pidetty eräänlaisena Legion of Doomin "halpana kopiona". WWF:ssä Demolition toki ilmoitti heti, että Legion of Doom olisi vain köyhä jäljitelmä heistä ja että heillä ei olisi mitään kiinnostusta painia Hawkia ja Animali vastaan. Toistaiseksi WWF:ssä ei ollut siis vielä nähty Demolitionin ja Legion of Doomin kohtaamista, mutta se tulisi muuttumaan...

Jaahas, pettymykseksi jäi tämäkin ottelu. En tosin etukäteenkään odottanut ihan mitään huippuottelua tästä, mutta ajattelin, että Hart Foundationia vastaan Demolition pystyisi hyvinkin painimaan vähintään hyvän ottelun, ehkä jopa vielä vähän paremman. Ottelun alkupuolisko lupasikin oikein hyvää, ja erityisesti Bret Hart loisti jälleen tekemällä ottelussa parhaansa. Kahden ensimmäisen selätyksen ajan homma toimi mukavasti, mutta silti mitään sellaista tajunnanräjäyttävää meininkiä ei niidenkään aikana nähty. Odotin nimenomaan, että ratkaisevassa kolmannessa osiossa nähtäisiin sitten kunnon tykitystä, jossa Hart Foundation pistäisi kaiken peliin ja Demolitionkin näyttäisi parasta osaamistaan. Ikävä kyllä tuota ilotulitusta ei nähty, vaan sen sijaan nähtiin Demolitionin typerää kikkailua, jossa ringsidelle saapunut Ax vaihtoi paikkaa Smashin kanssa, ja tuomari ei mukama tajunnut tätä vaihdosta, vaikka Ax ja Smash näyttävät aivan erilaisilta. Yritin silti olla liikaa ärsyyntymättä tuosta typeryydestä, koska pian tämän jälkeen ottelussa nähtiin LEGION OF DOOMIN WWF-ppv-debyytti. LODin sekaantuminen otteluun oli hoidettu hyvin, ja loppuratkaisukin oli sen ansiosta ihan mukava. Silti tästä jäi loppujen lopuksi vähän sellainen sekavahko fiilis, jossa ei koskaan päästy sille tasolle, johon mahdollisuuksia olisi ollut. Hartin kovan työn ansiosta tämä nousee silti ihan mukavaksi matsiksi.
**½ (14:24)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bad News Brown vs. Jake Roberts - Special Referee: Big Bossman
WrestleManiaan päättyneen Ted DiBiase -feudin jälkeen Jake Roberts oli taas ajautunut kummalliseen juonikuvioon, tällä kertaa Bad News Brownin kanssa. Homma alkoi puhtaasti siitä, että Roberts ja Brown painivat kevään aikana toistuvasti toisiaan vastaan house show -otteluissa ja että kumpikaan ei selvästi pitänyt toisistaan. Kesällä kävi sitten ilmi klassinen tilanne: koviksena pidetty Bad News Brown pelkäsi Robertsin käärmettä Damiania. Brown tosin väitti, että hän ei pelkäisi käärmeitä. Sen sijaan hän ilmoitti kouluttavansa joukkiollisen "Harmelin viemärirottia", jotka hän toisi SummerSlamissa käytävään otteluun estääkseen Damianin hyökkäyksen. Tämän ottelun alkaessa Brown oli sitten todellakin tuonut kehänlaidalle näkösuojatun häkin, jonka sisällä kuulema oli niitä hänen kouluttamiaan viemärirottia, vaikka kukaan ei niitä nähnytkään. Jostain käsittämättömästä syystä tämän hullunmyllyottelun erikoistuomariksi määrättiin vieläpä Big Bossman, jolla ei ollut mitään tekemistä itse ottelun tai kummankaan painijan kanssa. Tämä ottelu jäi muuten Bad News Brownin viimeiseksi ppv-otteluksi WWF:ssä: Brown oli saanut tarpeekseen siitä, että hänestä ei selvästikään oltu tekemässä WWF:n historian ensimmäistä mustaa päämestaria, vaikka Vince McMahon oli niin luvannut hänelle palkatessaan hänet.

Tämä oli erikoinen ottelu, eikä varsinaisesti hyvällä tavalla. Jo lähtökohdat olivat kummalliset. Brownin viemärirotilla ei ollut mitään virkaa ennen matsia, sen aikana tai sen jälkeen. Siispä: miksi niistä puhuttiin niin paljon? Miksi niiden piti "olla" kehänlaidalla? Toinen erikoisuus oli se, että ottelun erikoistuomari oli tosiaan Big Bossman. Miksi ihmeessä? Miten Bossman liittyi tähän kuvioon? Kukaan ei vaivautunut selittämään. Myös ottelun kehämeininkikin oli varsin erikoista: Jake Roberts näytti (ehkä legitisti, en tiedä) loukkaavan selkänsä todella pahasti heti Brownin ensimmäisen Hip Tossin jälkeen. Roberts nimittäin myi koko loppuottelun ajan selkäkipujaan urhoollisesti ja kyyristeli vähän väliä. Selostajat tai Brownkaan eivät kuitenkaan puuttuneet näihin Robertsin selviin vammoihin mitenkään, vaan ottelu eteni siitä huolimatta normaalisti, että Roberts oli ilmeisesti (joko aidosti tai ei) loukannut selkänsä käytännössä sellaisessa liikkeessä, mistä normaalisti ei käy mitään. No, selkävamman myymisen lisäksi Roberts kyllä kannatteli tätä ottelua muutenkin varmalla kehätyöskentelyllään. Brown puolestaan hoiti sen, mitä normaalistikin pystyi. Oikeastaan juuri tuon Robertsin selkävamman ja siitä johtuvan normaalisti poikkeavan kehätoiminnan vuoksi tämä oli jopa ihan siedettävä ottelu, vaikka tässä oli monta asiaa pahasti pielessä. En silti ikinä uusiksi tätä enää katsoisi.
*½ (4:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Brother Love & Sgt. Slaughter
Sitten yleisölle tarjoiltiin taas todellista "herkkua", kun vuorossa oli Brother Love Show. Pitikö joku oikeasti näitä segmenttejä (tai Loven hahmoa ylipäänsä) edes etäisesti hyvinä? Miksi niiden annettiin jatkua niin kauan? No, tämä oli toki sinänsä mielenkiintoinen kerta, koska Loven vieraana oli Sgt. Slaughter! Kyllä, legendaarisen uran tehnyt ja tässä vaiheessa 42-vuotiaana jo heittämällä uransa ehtoopuolella oleva Slaughter oli todellakin tehnyt paluunsa WWF:ään. Samalla tämä oli Slaughterin WWF-ppv-debyytti. Slaughter oli ollut käytännössä Larry Zbyszkon ohella viimeinen AWA:ssa pysynyt merkittävä painija, mutta lopulta keväällä 1990 hänkin sai tarpeekseen. WrestleMania VI:n jälkeen Slaughter lähestyi Vinceä, kertoi rakastaneensa uusinta Maniaa ja kysyi, olisiko Vincellä tarjota vanhalle tutulle töitä. Vince antoi vastatarjouksen: hän palkkaisi Slaughterin, mutta hän ei halunnut Slaughterin vetävän enää samaa face-roolia, josta hänet oli tunnettu lähes koko 1980-luvun ajan. Sen sijaan Vince halusi, että Slaughter kääntyisi heeliksi. Slaughter ei innostunut erityisemmin ideasta, mutta suostui, koska muuta ei ollut tarjolla. Kun Slaughter sitten saapui WWF:ään keväällä 1990, heel-turn tehtiin tosielämän tapahtumien avulla. Juuri näihin aikoihin Lähi-idän tilanne oli nimittäin tulehtumassa pahasti, ja Saddam Husseinin johtama Irak oli ajautumassa sotaan Kuwaitin kanssa. USA oli vahvasti Kuwaitin puolella ja lähetti lopulta joukkonsa paikalle elokuussa 1990. Slaughter sen sijaan julistautui Irakin ja Saddam Husseinin tukijaksi: ei niinkään heidän politiikkansa vuoksi, vaan siksi, että Hussein osoitti olevansa vahva ja brutaali, kun taas Yhdysvalloista oli Slaughterin mukaan tullut heikko. Tuosta heikkoudesta Slaughterin mukaan oli erinomainen osoitus se, että amerikkalaiset fanit olivat viime kuukausina ottaneet omakseen neuvostoliittolaisen Nikolai Volkoffin vain siksi, että tämä väitti nyt rakastavansa USA:ta (tästä kohta lisää). Tässä Brother Love Show'ssakin Slaughter keskittyi yleisön, amerikkalaisten ja ennen kaikkea Volkoffin haukkumiseen. Selvästi pulkistunut Slaughter antoi myös itse kehittelemänsä "Great American Awardin" Brother Lovelle, joka oli ilmeisesti Slaughterin jonkinlainen yhteistyökumppani. Tämä angle oli kaikin puolin turha, mutta Slaughterista kuultaisiin vielä tulevissa arvioissa.

Kuva Kuva
Orient Express w/ Mr. Fuji vs. Nikolai Volkoff & Jim Duggan
Vuoden 1990 WWF:ssä kaikki oli todellakin sekaisin: Sgt. Slaughter oli Saddam Husseinia kannattava heel ja Nikolai Volkoff Yhdysvaltoja rakastava face, joka painii joukkueessa Jim Dugganin kanssa. Kyllä. Kun kylmä sota oli loppumaisillaan ja Neuvostoliitto sekä kommunismi muutenkin kaatumaisillaan, WWF päätti, ettei Volkoffin ja Boris Zhukovin Bolsheviks-joukkue olisi enää kovin ajankohtainen tai uskottava. Niinpä keväällä 1990 joukkue lopulta hajosi, ja pian tuon jälkeen Volkoff teki kaikkien yllätykseksi face-turnin julistautumalla Yhdysvaltain suureksi faniksi. Volkoffin face-turnia ei siis tehty tosiaankaan samalla tavalla maltillisesti kuin vaikkapa Nikita Koloffin turnia pari vuotta aiemmin JCP:ssä: siellähän Koloff jatko pitkälti samalla bad ass gimmickillä, mutta tiputti vain suurimmat Neuvostoliitto-viittaukset pois puheistaan. Volkoff sen sijaan kääntyi käytännössä yhdessä yössä Yhdysvaltain suurimmaksi faniksi, ja asian alleviivaamiseksi hän vieläpä alkoi tosiaan kaveerata Jim Dugganin kanssa. WWF:n yleisöön tämä meni täydestä kuin väärä raha. Nyt sitten uusi isänmaallinen joukkue kohtasi Mr. Fujin manageroiman Orient Expressin, joka ei ollut näyttävän debyyttinsä jälkeen oikeastaan päässyt mihinkään merkittäviin kuvioihin.

Voi nyt... Mitä tähän oikein sanoisi. Jim Duggan ja Nikolai Volkoff on kyllä idioottimaisin joukkue, jonka olen varmaan koko tämän projektini historiassa nähnyt, mutta toisaalta WWF:n junttiyleisö tuntui ostavan sen täysin kympillä, joten mikäpä minä olen tuomitsemaan. Tunnelma tässä ottelussa oli tosiaan kohdallaan, ja Orient Expressin Sato sekä Tanaka tekivät kyllä tässä alle neliminuuttisessa rykäisyssä kaiken mahdollisen saadakseen homman näyttämään hyvältä. Molemmat myivät vastustajan liikkeet tyylikkäästi ja täräyttivät pari nättiä omaakin liikettä. Harmi vain että 1) aikaa oli niin vähän etteivät Sato ja Tanaka päässeet hirveästi loistamaan ja että 2) Orient Expressiä vastassa olivat nimenomaan Volkoff ja Duggan. Näistä lähtökohdista ei oikeastaan millään twistillä ole mahdollista saada mitenkään hyvää ottelua, mutta kiitos Orient Expressin (ja hyvän tunnelman) tämä oli kuitenkin ihan katsottava, tiivis joukkueottelu.
*½ (3:22)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dusty Rhodes vs. Randy Savage w/ Queen Sherri
Dusty Rhodesin ja Randy Savagen välisessä feudissa ei ollut WrestleManian jälkeen tapahtunut mitään merkittäviä käänteitä, mutta miehet vihasivat edelleen toisiaan, ja tämän ottelun oli vihdoin tarkoitus päättää koko raju feud. Tähän mennessä tapahtumassa oli kuitenkin keskitytty tämän ottelun osalta siihen, mihin Rhodesin manageri Sapphire oli kadonnut. Rhodes oli etsinyt Sapphirea kaikkialta ystäviensä kanssa. Lopulta vähän ennen ottelua haastattelija Sean Mooney bongasi Sapphiren backstagelta, mutta hän katosi omaan pukuhuoneeseensa eikä suostunut tulemaan sieltä enää esiin. Niinpä Rhodesin oli pakko saapua tähän otteluun ilman hyvin rakkaaksi ystäväksi muodostunutta manageriaan. Murheellinen Rhodes järkyttyi kuitenkin totaalisesti siinä vaiheessa, kun juuri ennen ottelun alkamista Ted DiBiase ilmestyi Virgilin kanssa sisääntuloalueen korokkeelle ja ilmoitti, että hän on jälleen kerran todistanut sen, että jokaisella on hintansa. Rhodes ei ollut tajuta tilannetta ollenkaan, kunnes yhtäkkiä Sapphire käveli tuolle korokkeelle kalliseen turkkiin ja kimaltaviin koruihin pukeutuneena. DiBiase ilmoitti, että Sapphirekin paljasti todellisen luonteensa tarpeeksi suuren rahasumman edessä: Sapphirea ei suinkaan kiinnostaisi Rhodesin ystävyys vaan maallinen omaisuus. Sapphire tyytyi vain katsomaan totisena kehässä seisovaa Rhodesia, joka ei voinut ymmärtää tilannetta. Sapphire oli pettänyt hänet ja liittoutunut DiBiasen kanssa. Samalla kuitenkin Randy Savage hyökkäsi Rhodesin kimppuun, ja varsinainen ottelu alkoi DiBiasen ja Sapphiren kadotessa takahuoneisiin.

Mitä helvettiä? Anteeksi ranskani, mutta nyt ihan oikeasti. WrestleManian arvostelussa kirjoitin siitä, miten WWF:llä olisi ollut vaihtoehtona buukata Dusty Rhodesin ja Randy Savagen ottelu, vaikkapa vielä No DQ -stipulaatiolla. Sen sijaan he buukkasivat Mixed Tag Team Matchin. Nyt sitten oli sen odottamani 1 on 1 -ottelun aika... ja se kesti juuri ja juuri kaksi minuuttia ja oli senkin aikaa lähinnä pohjustusta tulevalle Rhodesin ja DiBiasen feudille. Toistan itseäni: Mitä helvettiä? Miksi tuota DiBiasen paljastusta ja Sapphiren heel-turnia ei voitu tehdä ottelun jälkeen? Miksi Savagen ja Rhodesin ei voitu antaa painia rauhassa sellainen vaikka edes 15-minuuttinen hienoa entertainment brawl? Koska uskokaa pois: siihen he olisivat jo pystyneet. Jo tämän onnettoman ottelun vähäinen painiosuus vaikutti sen verran hyvältä ja viihdyttävältä, että olisin mielellään katsonut pitkän ottelun Rhodesin ja Savagen välillä. WWF:n mielestä sellainen oli kuitenkin täysin turhaa, joten niinpä saimme tämän lähinnä anglea muistuttavan ottelun. Kiitti ns. vitusti. Oikeastaan koko homman paras osuus oli ottelun jälkeen nähty angle, kun DiBiase ja Sapphire poistuivat areenalta limusiinilla ja Rhodes yritti rynnätä paikalle estääkseen Sapphiren lähtemisen. Rhodes ei kuitenkaan ehtinyt pysäyttää autoa, vaan hän jäi seisomaan yksin murtuneena parkkihallin pitkään tunneliin.
* (2:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Earthquake w/ Jimmy Hart & Dino Bravo vs. Hulk Hogan w/ Big Bossman
Tätä tapahtumaa mainostettiin niin sanotulla Double Main Eventilla, jonka ensimmäinen osa tämä Earthquaken ja Hoganin ottelu olisi. Samalla tämä olisi Hoganin paluu painikehiin kuukausien tauon jälkeen. Kevään aikana WWF:n #1-monsterheeliksi noussut Earthquake oli nimittäin ilmestynyt toukokuussa häiritsemään Hulk Hogania, kun tämä oli Brother Love Show'ssa haastateltavana. Häirintä muuttui nopeasti tappeluksi, ja kaikkien järkytykseksi Hogan jäi täysin alakynteen Earthquakea vastaan: Earthquake onnistui tuossa segmentissa iskemään Hoganille monta Earthquake Splashia putkeen, minkä seurauksena Hogan jäi makaamaan liikkumattomana kehään. Tämä oli siinä mielessä historiallinen hetki, että Hogan ei ollut tämän vuodesta 1984 alkaneen face-runinsa aikana näyttänyt kertaakaan yhtä "kuolevaiselta". Hogan kyyditettiin Earthquaken hyökkäyksen jälkeen paareilla kehästä, ja myöhemmin ilmoitettiin, että hän joutuisi olemaan kuukausia poissa, koska hänen rintalastansa oli murtunut. Todellinen syy Hoganin poissaoloon oli toki se, että Hogan oli kesän ajan kuvaamassa uutta elokuvaa. Tuo yksi angle teki Earthquakesta hetkessä yhden WWF:n vihatuimmista heeleistä, ja koko kesän ajan hän jatkoi managerinsa Jimmy Hartin ja ystävänsä Dino Bravon kanssa sen hehkuttamista, kuinka he olivat tuhonneet Hoganin.

Heinäkuun Saturday Night's Main Eventissä Hogan kuitenkin ilmoitti palaavansa SummerSlamissa ja haastavansa Earthquaken siellä käytävään otteluun. Lisäksi Hogan ilmoitti, että hänen ringsidellään olisi uusi nimi, suurena Hulkamaanikkona tunnettu Tugboat. Tugboat oli siis isokokoinen painija, oikealta nimeltään Fred Ottman. Hän oli paininut 1980-luvun puolivälistä lähtien muun muassa Georgiassa ja Floridassa, kunnes WWF palkkasi hänet vuonna 1989. Ottmanin alku-ura kului kuitenkin lähinnä alakortissa jobberina, kunnes tämän feudin myötä hän alkoi saada suurta pushia Hoganin apurina. Merimiesasuun pukeutunut Tugboat oli siis Hoganin uusi ykkösapuri, joka yritti parhaansa mukaan aiheuttaa hankaluuksia Dino Bravolle ja Earthquakelle. Lopulta Tugboatille kävi kuitenkin yhtä huonosti kuin hänen idolilleen: pari viikkoa ennen SummerSlamia Earthquake teloi Tugboatin Earthquake Splasheilla esiintymiskyvyttömäksi. Hogan ei silti jäänyt ilman apuria kulmauksessaan, sillä SummerSlamia edeltävässä Superstarsissa ilmoitettiin, että Hoganin kulmaukseen saapuisi lain vankkumattomana vartijana tunnettu Big Bossman.

Illan ensimmäinen Double Main Event sai sitten kyllä ihan tarpeeksi aikaa - ehkä jopa vähän turhan paljon. Toisaalta tuskin kukaan odottikaan, että tämä Hoganin ottelu olisi mikään parin minuutin rykäisy, koska kyllähän Hulksterin pitää saada paistatella valokeilassa mahdollisimman pitkään. Oikeastaan koko tämä ottelu on niin oppikirjaesimerkki Hoganin huippuaikojen face-runin "isosta ottelusta", että tämän voisi näyttää ihan mallivideona siitä, mikä kaikki tuossa Hoganin meiningissä oli pielessä ja mikä siinä toisaalta hoidettiin hyvi. Jättiläismäinen mörkö kohtaa Hoganin, joka on feudin aikana ajautunut ikävään altavastaaja-asemaan, mutta lopulta tietenkin nousee WWF:n ja koko Amerikan sankariksi uskomattomien voimiensa ansiosta. Siinäpä se oikeastaan tiivistettynä. Kun on nähnyt yhden, on nähnyt ne kaikki. Mutta ei voi silti väittää, ettei näissä otteluissa olisi ollut mitään pointtia, koska jostain varsin selvästä syystä suuri yleisö rakasti näitä otteluita. Se syy oli tietenkin se, että he HALUSIVAT nähdä Hoganin jälleen kerran tekemässä ne samat temput kuin aina ennenkin. Niinpä tässäkin ottelussa tunnelma oli tajuttoman kova, ja kieltämättä niin Hogan kuin erityisesti Earthquakekin hoitivat roolinsa varsin moitteettomasti. Earthquake vieläpä otti ottelun lopussa oikeasti kovan bumpin vastaan, kun Hogan iski hänelle kehän ulkopuolella Bodyslamin ajanottopöydän päälle. Muutenkin matsissa oli ihan yritystä, ja oikeastaan ärsytyskynnkseni ylittyi täysin vain sen kerran, kun Hogan lopulta no-sellasi täysin typerryttävän näköisesti kaikki ne Earthquaken tähän asti tappavimmat liikkeet ilman silmänräpäytystäkään. Kyllä, ymmärrän Hulk-upin idean, mutta joku roti siinä pitäisi olla. Nyt Earthquake menetti kertaheitolla kaiken uskottavuutensa. No, yleisö toki rakasti tätäkin kohtaa, ja kyllähän tämä nyt Hoganin otteluksi oli ihan ok. Sen enempää en tätä silti kehu.
** (13:16)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Ultimate Warrior (c) vs. Rick Rude w/ Bobby Heenan - Steel Cage Match for the WWF Championship
Illan pääottelu, kamppailu päämestaruudesta. Tässä se oli, vaikka vähän oudolta voi vaikuttaa. Vuosi sitten SummerSlamissa nämä kaksi nimittäin painivat IC-mestaruudesta kuuman feudin huipentaneessa ottelussa. Nyt he kohtaisivat jälleen, mutta tällä kertaa panoksena olikin WWF:n päämestaruus. Yleisön uusi suursuosikki Ultimate Warrior oli siis noussut WrestleMania VI:ssä uudeksi päämestariksi, ja tilanne näytti WWF:n kannalta oikein hyvältä. Karu totuus iski kuitenkin nopeasti WM:n jälkeen: WWF:llä ei ollut mitään mahdollisuuksia jatkaa Hoganin ja Warriorin kuviota (puhtaasti siitäkin syystä, että kumpikaan ei halunnut painia toista vastaan enää uudestaan), mutta WWF:llä ei ollut myöskään yhtään uskottavaa heel-haastajaa Warriorille. Paikoillaan jumittava tilanne johti nopeasti siihen, että suuri hype Warriorin ympärillä alkoi laantua, ja miehen suosio kääntyi merkittävästi laskuun juuri silloin kun sen olisi pitänyt olla kaikkein korkeimmillaan. Hätäratkaisuna Vince McMahon päätti nostaa Warriorin haastajaksi tämän vanhan tutun: Rick Ruden. Rude oli ollut Warrior-feudin jälkeen lähinnä vaisu keskikortin täyte, mutta WM:n jälkeen hänet nostettiin aivan uusin tasolle. Ensin Ruden hahmoa vähän päivitettiin, kun häneltä leikattiin pois pitkät kiharat hiukset. Lisäksi Rude alkoi käyttäytyä aggressiivisemmin, ja kehässä hän tuhosi vastustajansa entistä rajummin. Samalla Rudesta alettiin nähdä videopätkiä, jossa hän treenasi sitä varten, että voisi haastaa Warriorin päämestaruudesta. Ensimmäinen kohtaaminen nähtiin heinäkuun Saturday Night's Main Eventissä, mutta se päättyi Ruden managerin Bobby Heenanin sekaantumiseen. Samana iltana buukattiin SummerSlamiin uusintaottelu - mutta tällä kertaa se käytäisiin Steel Cage -stipulaatiolla, jotta Heenan ei voisi sekaantua. Tämä jäi muuten Ruden viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi vuosiin, sillä Rude lähti WWF:stä lokakuussa 1990.

Joo, no olihan tämä sentään illan paras ottelu. Ikävä kyllä tämän SummerSlamin kohdalla se kertoo paljon enemmän tästä tapahtumasta kuin ottelusta. Toki ottelukin oli ihan hyvää rymistelyä, mutta sen suurin ongelma oli se, että aikaa oli aivan liian vähän. Kun koko matsille oli varattu aikaa vain kymmenisen ottelua, ei tämä ottelu edes ehtinyt alkaa tuntua ollenkaan samalla tavalla isolta matsilta kuin vaikkapa Warriorin ja Ruden IC-mestaruusottelut. Ja se on hieman surullista, koska tämä oli kuitenkin nyt päämestaruusottelu. Ottelun yksi ongelma oli myös buukkaus: jostain syystä Rude ei edes yrittänyt voittaa vahvoilla hetkillään vaan jatkoi sen sijaan Warriorin pieksemistä. Tämä näytti typerältä ja sai koko ottelun tuntumaan jotenkin vähän halvalta, paperipuolustusottelulta. No, näistä heikoista puolista huolimatta Rude teki aivan loistavaa työtä, ja myös Warrior oli jälleen oikein hyvässä iskussa. Rude jopa bleidasi ottelussa, ja ottelussa oli muutenkin (vähän vajavaisesta suuren ottelun tunteesta huolimatta) sopivaa intensiivisyyttä. Eli kokonaisuudessaan oikein mukava mestaruusottelu, mutta ei illan parhaaksi otteluksi pitäisi "ihan mukavalla" päästä.
*** (10:05)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Rick Rude
** Ultimate Warrior
* Marty Jannetty

Kokonaisarvio SummerSlamista: Aikamoista alennuskautta eletään WWF:ssä. Uutta suunta yritetään hakea, mutta se ei meinaa löytyä millään. Jos WrestleMania VI tuntui vielä ihan mukiinmenevältä tapahtumalta loistavan tunnelman ja hienon fiiliksen ansiosta, niin tässä ei ollut enää mitään tuollaistakaan. Lisäksi tapahtuman painillinen anti oli suurimmaksi osaksi kehnoa tai parhaimmillaankin ihan ok:ta. Suurin osa painijoista ei onnistunut millään tavalla, ja Main Event -kuviotkin tuntuvat vanhan toistolta. Jotain uutta tarvittaisiin. Tämä ppv oli puhtaasti Surkea.

1. NWA Capital Combat - Hyvä
2. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
3. NWA The Great American Bash - Ok
-------------------
4. WWF WrestleMania VI - Kehno
5. WWF Royal Rumble - Kehno
-------------------
6. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 22 Heinä 2017, 10:17

Tasan kuukauden tauon jälkeen on hyvä palata arkeen. Tauko johtui mistäpä muusta kuin Booked By Maniasta. Mutta nyt jatketaan!

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1990

Viime arvostelussa kritisoin voimakkaasti WWF:ää siitä, että sillä ei ollut WrestleManian jälkeen selvää suuntaa ja että koko yhtiön tuote tuntui aika väljähtäneeltä. WWF:n onneksi (ja painifanien epäonneksi) WWF:n ainoalla todellisella kilpailijalla WCW:llä meni vielä huonommin. Pääbuukkaaja Ole Andersonin linja (vanhojen partojen pushaaminen ja lupaavien nimien jobbaaminen) ei ollut toiminut ollenkaan, eivätkä asiaa auttaneet myöskään WCW:n onneton henkilöstöpolitiikka ja useat huonot juonikuviot. Edelleen merkittäviä nimiä jatkoi lähtemistään WCW:stä joko siksi, että heitä ei käytetty oikein, tai siksi, että heille maksettiin aivan liian vähän. Hupaisaa oli se, että esimerkiksi vasta pari kuukautta aiemmin WCW:hen tullut Paul Orndorff lähti firmasta, koska ei ollut tyytyväinen asemaansa. WCW:n katsojaluvut laskivat ja house show'iden yleisömäärät olivat ennätyksellisen alhaalla. Asiaa ei auttanut erityisemmin myöskään se, että WCW:ssä oltiin koko ajan enemmän kyllästyneitä Ric Flairiin, joka oli kiistatta firman suurin tähti: Flair haluttiin selvästi alemmas kuvioissa. Ole Anderson yritti epätoivoisesti pyörittää palettia, mutta Jim Herdkään ei ollut enää erityisen tyytyväinen häneen.

Näistä epäedullisista lähtökohdista saavuttiin siis historian toiseen Halloween Havociin. Vuosi sitten WCW oli ollut lupaava ja kuuma Rasslin'-yhtiö. Nyt se oli pahasti suuntaa hakeva sekamelska. Kauas oli tultu. Selostajinamme toimivat tällä kertaa Jim Ross ja Paul E. Dangerously. WCW oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä joko Dangerouslysta tai Cornettesta uuden color commentatorin, koska WCW:llä ei ollut pitkään aikaan ollut selvää color commentator -tyyppiä. Managerin hommat toistaiseksi lopettanut Dangerously istui nyt tuolle paikalle ja hoiti hommansa aivan äärimmäisen hyvin. Ross ja Dangerously ovat yksi omista kaikkien aikojen suosikkiselostajakaksikoistani. Backstage-haastattelijana tällä kertaa vain Tony Schiavone. Gordon Solieta ei nähty tapahtumassa ollenkaan.

Tästä Halloween Havocista on myös todettava projektini kannalta yksi ikävä seikka, joka vaatii hieman pohjustusta. Tämän aikakauden kaikki WCW:n ppv:t olivat kolmen tunnin show'ita, mutta kun Turner-yhtiö julkaisi tapahtumat myöhemmin Turner Home Entertainment -versioina, ne oli typistetty kahteen tuntiin. Yleensä tämä tarkoitti alakortin otteluiden karsimista ja muuta leikkailua. Onneksi satuin kuitenkin näitä historiatapahtumia etsiessäni löytämään nimenomaan täyspitkät versiot tapahtumista, koska historiafriikkinä haluan ehdottomasti nähdä tapahtumat alkuperäisessä muodossaan. KUITENKIN: jostain syystä tämä Halloween Havoc tekee ikävän poikkeuksen. Hankkimani versio oli nimenomaan tuo kahden tunnin typistetty Turner Home Entertainment -paketti, ja hämmästyksekseni jouduin huomaamaan, että myös WWE Networkissa tästä tapahtumasta on tarjolla tuo kahden tunnin versio, vaikka kaikista muista tapahtumista Networkissa on nimenomaan kokopitkät versiot. Ainoa keksimäni selitys on siis se, että tästä tapahtumasta ei jostain syystä ole jäänyt videoarkistoihin ollenkaan tuota alkuperäistä versiota, eikä sitä ole näköjään kukaan muukaan ottanut talteen, koska kokonaisesta Halloween Havoc 1990:stä ei löydy minkäänlaista tiedostoa mistään netistä. Tästä arvostelemastani versiosta puuttui neljä ottelua, joista yhden löysin netistä hakemalla. Kolmea muuta ottelua ei kuitenkaan löydy mistään, joten joudun poikkeuksellisesti jättämään ne pois arvostelustani. Huomioin ne kuitenkin lyhyesti siinä kohtaa, kun nuo ottelut olisi nähty.

Kuva Kuva
Tommy Rich & Ricky Morton vs. Midnight Express w/ Jim Cornette
Ilta alkoi varsin erikoisella openerilla: Ricky Mortonia ei nimittäin turhan usein ole nähty joukkueottelussa ilman, että hänen parinaan on Robert Gibson. Tilanteeseen on kuitenkin helppo selitys. Selostajien mukaan Fabulous Freebirds oli tuhonnut Robert Gibsonin jalan vain viikkoa ennen tätä tapahtumaa niin pahasti, että Gibson joutuisi todennäköisesti olemaan kuukausia sivussa. Niinpä Morton oli nyt hankkinut väliaikaiseksi uudeksi joukkueparikseen toisen NWA-konkarin Tommy Richin. Jostain syystä Rich ja (uuden hiustyylin hankkinut) Morton eivät kuitenkaan kohdanneet tässä ppv:ssä Freebirdsejä, vaan sen sijaan heidän vastustajinaan nähtiin vanha kunnon Midnight Express, jonka kanssa Morton oli paininut tuhansia kertoja. Midnight Express oli hävinnyt US-mestaruusvyönsä kuluneen syksyn aikana, ja joukkue oli muutenkin taas alennustilassa: WCW oli jo pitkän aikaa halunnut luopua kokonaan MXE:stä, mutta oli muuttanut mieltään toistaiseksi aina - lähinnä siksi, että he halusivat pitää erittäin arvokkaan Jim Cornetten promootiossaan. Nyt edessä oli kuitenkin Midnight Expressin ultimaattinen loppu. Jim Cornette ja Stan Lane lähtivät WCW:stä pian tämän ppv:n jälkeen ja alkoivat suunnitella omaa promootiotaan. Vuonna 1991 he - yhdessä muutaman muun henkilön kanssa - avaisivat Tennesseen alueelle Smoky Mountain Wrestlingin.

Voin toki kritisoida WCW:tä siitä, että firmalla ei ole edelleenkään muuta käyttöä Midnight Expressille ja Rock 'n' Roll Expressille kuin pistää ne painimaan keskenään (no okei, tällä kertaa mukana oli vain puolikas Rock 'n' Roll Expressistä), mutta itse ottelua en voi liiemmin kritisoida. Nimittäin Bobby Eaton, Stan Lane, Ricky Morton ja aika vähään rooliin (onneksi) jäänyt Tommy Rich hoitivat jälleen kerran homman kotiin ja toimittivat hyvän openerin. Oli suorastaan hämmästyttävänkin viihdyttävää katsoa, kuinka Morton otti lähes kymmenen minuutin ajan turpaan ja kuinka sekä Lane että erityisesti Eaton tarjoilivat parasta osaamistaan piestessään Mortonia. Eatonin Rocket Launcher Splash sisääntulorampille ja Top-Rope Leg Drop olivat oikeasti pirun näyttäviä. Samoin olivat kyllä Mortoninkin pari Hurracanranaa, jotka hän onnistui välissä tarjoamaan. Lopputaistelu oli sitten ehkä vähän vaisu, ja semmoinen lopullinen hieno tunnelma tästä jäi puuttumaan, kun lopetukseen piti saada sekoilemaan myös Southern Boys -kaksikko. Tästäkin huolimatta ottelu oli silti kevyesti hyvä ja kaikin puolin pätevä tapa show'n avaamiseen. Kyllä nämä konkarit osaavat. Pitää myös huomioida, että tämä ottelu oli tässä pirun lyhennetyssä versiossani muutaman minuutin lyhyempi kuin mitä se oikeasti oli.
*** (14:01)
Voittajat:
► Show Spoiler
Tässä välissä olisi sitten nähty kolme ottelua, jotka oli kuitenkin lyhennetystä versiota karsittu pois ja joita en löytänyt mistään. Ensimmäisessä NWA-konkari "Wild" Bill Irwin kohtasi WWF:stä NWA:han palanneen Terry Taylorin. Taylor oli ollut raskaasti pettynyt siihen, miten WWF kohteli häntä Red Rooster -hahmolla, ja niinpä kesällä 1990 hän ei enää uusinut sopimustaan WWF:n kanssa, kun vanha raukesi. Pian sopimuksen umpeutumisen jälkeen Taylor palasi NWA:han ja yritti nyt rakentaa uutta uskottavuutta uralleen.

Toisessa näkemättä jäänessä ottelussa Brad Armstrong kohtasi J. W. Stormin. Bob Armstrongin jälkeläisiin kuuluva Brad oli vuosien ajan paininut NWA:ssa ja esiintynyt säännöllisesti myös JCP:n/WCW:n tapahtumissa saamatta minkäänlaista mainittavaa pushia. Nyt hän sitten paini uuden tulokkaan, Maximum Overdrive -joukkueessa ensisijaisesti painineen J. W. Stormin kanssa ppv:ssä ilman mitään mainittavaa pohjustusta.

Kolmas näkemättä jäänyt ottelu oli ehkä historiallisesti kaikkein merkittävin. Siinä viime ppv:ssä debyyttinsä tehnyt Southern Boys -kaksikko (Steve Armstrong ja Tracy Smothers) kohtasi WCW:n uuden joukkueen nimeltään Master Blasters. Kahdesta korstosta (nimiltään Steel ja Blade) koostunut joukkue ei oikeastaan ollut millään tavalla merkittävä tekijä WCW:n joukkuedivisioonassa, eikä heillä ollut mitään mainittavaa gimmickiä. Merkittäväksi joukkueen tekee kuitenkin se, että Master Blaster Steel tunnetaan paremmin omalla nimellään Kevin Nash. Kyllä vain, tämä oli siis 31-vuotiaan Kevin Nashin ppv-debyytti. Oikeastaan Nash oli debytoinut koko painimaailmassakin vain pari kuukautta aiemmin. Ennen painiuralle siirtymistä isokokoinen Nash oli muun muassa pelannut ammatikseen koripalloa, palvellut NATOssa ja työskennellyt strippiklubilla. Lopulta hän päätti kokeilla showpainia ja ajautui WCW:hen, jossa hänelle tarjottiin mahdollisuutta. Tässä vaiheessa mahdollisuus ei ollut vielä realisoitunut mainittavaksi huippuhetkeksi, mutta sekin aika koittaisi vielä. Nashin joukkuepari Master Blaster Blade oli Al Green, josta ei koskaan tullut merkittävää nimeä painibisneksessä.

In ring angle w/ Sting, Tony Schiavone & Black Scorpion
Ja vielä ennen seuraavaa ottelua oli vuorossa angle, joka - ikävä kyllä - nähtiin myös tässä Turner Home Entertainment -versiossa. Oikeastaan tämän anglen ymmärtämiseksi tarvitsee tietää muutamia taustaseikkoja. Sting oli siis vihdoin ja viimein tehnyt paluunsa The Great American Bashissa ja voittanut urallaan ensimmäistä kertaa NWA World Heavyweight -mestaruuden. Mutta kuka haastaisi Stingin päämestaruudesta, kun NWA:n päämestaruuskuvioita käytännössä 1980-luvun alkupuolelta lähtien tauotta hallinnutta Ric Flairia oltiin tosissaan tiputtamassa alaspäin kortissa? Pääbuukkaja Ole Andersonin vastaus tähän oli Black Scorpion. "Kuka?" saatatte kysyä. Ei hätää: Ole Anderson ei itsekään tiennyt vastausta tuohon kysymykseen. Elokuussa WCW:ssä debyyttinsä teki mystinen kaapuun pukeutunut ja kasvonsa maskilla peittänyt hahmo, joka puhui oudolta kuulostavalla äänellä areenan kaiuttimien kautta. Hahmo kutsui itseään Black Scorpioniksi, ja hän alkoi häiritä Stingiä aina tämän saapuessa kehään. Black Scorpion julisti olevansa tuttu Stingin menneisyydestä. Nyt hän oli palannut viedäkseen Stingiltä tämän mestaruuden. Huhuissa veikkailtiin, että WCW yrittäisi tällä kuviolla pohjustaa Ultimate Warriorin loikkaa WCW:hen - Warriorhan oli Stingin vanha ystävä, jonka kanssa Sting oli paininut joukkueessa uransa alkuvaiheessa. Mielenkiintoista kyllä, WCW:llä oli rosterissaan myös toinen Stingin vanha ystävä: aikaisemmin Russian Assassin -maskin alla paininut Angel of Death, joka oli niin ikään uransa alkuvaiheissa paininut Stingin kanssa. WCW ei kuitenkaan paljastanut Black Scorpionin henkiöllisyyttä, vaan sen sijaan Scorpion pääsi - ilman mitään osoituksia taidoistaan painikehässä - painimaan Stingiä vastaan mestaruudesta syyskuun Clash of the Championsissa. Tuossa ottelussa Sting riisui Scorpionin maskin, mutta sen alta paljastuikin toinen maski. Maskin alla oli tuossa ottelussa oikeasti tuohon aikaa WCW:ssä lähinnä jobberina paininut Al Green. Lopulta tuo ottelu päättyi siihen, kun kesken matsin sisääntulorampille ilmestyi TOINEN (oikea?) Black Scorpion.

Toistaiseksi tässä kuviossa ei ollut siis ratkaistu yhtään mitään, mutta se jatkui tässä Halloween Havocissa vielä hämmentävämpänä (ja kamalampana) kuin aiemmin. Sting oli saapunut Tony Schiavonen haastateltavaksi ja puhumaan tämän illan vastustajastaan Sid Viciouksesta, kun yhtäkkiä sisääntulorampille ilmestyi kukapa muu kuin Black Scorpion. Scorpion julisti Stingille haluavansa näyttää, mitä hän pystyy "mustalla magiikallaan" tekemään, ja niinpä hän nappasi yleisöstä nuoren tytön ja lukitsi hänet kanssaan sisääntulorampilla sopivasti olleeseen häkkiin. Yhtäkkiä häkin eteen lasketui verhot. Sting yrittää rynnätä tytön avuksi, mutta jostain syystä turvamiehet estelevät häntä (sen sijaan että yrittäisivät itse estellä Scorpionia). Lopulta Sting pääsee häkin luokse, mutta... HÄKKI ON TYHJÄ! MITÄ TAIKUUTTA! Samalla pyrot räjähtävät toisella puolella ramppia, ja Black Scorpion ilmestyy sinne tytön kanssa. KUINKA JÄNNITTÄVÄÄ?! Scorpion alkaa nauraa, ja tyttö ryntää hädissään Stingin suojelevien käsivarsien luokse, minkä jälkeen Scorpion poistuu paikalta. Mitä uskomatonta paskaa, WCW.

Kuva Kuva
Renegade Warriors (Chris & Mark Youngblood) vs. Fabulous Freebirds w/ Little Richard Marley
Fabulous Freebirds oli siis piessyt Robert Gibsonin sairastuvalle vähän ennen tätä ppv:tä, mutta tässä ppv:ssä he eivät kuitenkaan kohdanneet Ricky Mortonia, koska heillä oli kiire painia Renegade Warriorseja vastaan. Keitä ovat Renegade Warriors ja miksi Freebirdsit painivat heitä vastaan, saatatte kysyä. Hyviä kysymyksiä. Renegade Warriors -joukkueen muodostivat veljekset Mark ja Chris Youngblood, jotka puolestaan olivat vuonna 1985 traagisesti menehtyneen Jay Youngbloodin veljiä. Jay ja Mark Youngblood olivat myös painineet (eri otteluissa tosin) historian ensimmäisessä Starrcadessa: Mark oli tuolloin vain 20-vuotias. Monien mielestä Jay Youngblood oli suvun lahjakkain tapaus kehässä, Mark ja Chris eivät niinkään. Joka tapauksessa Jayn kuolemasta lähtien Chris ja Mark olivat painineet joukkueena ympäri Yhdysvaltoja (muun muassa Floridassa ja Puerto Ricossa). Syksyllä 1990 heidät oli palkattu WCW:hen, ja aikaisemmin varsin maltillista "Native American" -gimmickiä vetäneet Youngbloodit oli nyt puettu naurettaviin intiaanivaateisiin ja vetämään täysin överiksi kirjoitettua intiaanigimmickiä. Miksi he sitten painivat tässä ppv:ssä Freebirdsejä vastaan? Koska Freebirdsit olivat teloneet hiljattain sairastuvalle myös Alan Iron Eagle -nimisen painijan, joka oli ilmeisesti Youngbloodien hyvä ystävä. Freebirdseillä oli muuten ringsidellään uusi manageri: Little Richard Marley. Marley oli pienikokoinen painija, joka oli tähän asti urallaan lähinnä paininut Rocky King -nimellä jobberina. Kuluneena syksynä hän oli kuitenkin tehnyt heel turnin, alkanut fanittaa Freebirdsejä ja liittynyt heidän managerikseen. Nyt hän muun muassa imitoi Little Richardia ja yritti pilata Freebirdsien vastustajien mahdollisuudet menestykseen.

Jännää, kuinka Jim Ross puhui Renegade Warriorseista pelkästään "kahden nuorukaisen uutena joukkueena", eikä ottanut huomioon ollenkaan esimerkiksi sitä, että Mark Youngblood oli paininut jo historian ensimmäisessä Starrcadessa Wahoo McDanielin parina. No, totta toki oli se, että Youngbloodit olivat edelleen tässäkin ottelussa varsin nuoria: Mark 27 ja Chris vasta 24. Jännää oli myös se, millainen viha useimmilla nettiarvostelijoilla tuntuu edelleen olevan Freebirdsejä kohtaan. Tämäkin ottelu on saanut käytännössä murska-arviot, vaikka minun mielestäni tässä ei ollut mitään erityisen kamalaa. Päinvastoin, tämä oli sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos. Eivät Mark ja Chris Youngblood kieltämättä ole veljensä veroisia painijoita, mutta minusta molemmat näyttivät ottelussa ihan hyviltä. Aina kun Youngbloodit saivat kantaa ottelua, matsi eteni ihan sujuvasti. Sen sijaan Freebirdsien hallinta oli kieltämättä hieman kömpelöä katsottavaa, ja tällä kertaa Michael Hayes tarjoili taas turhan paljon Chin Lockeja ja muita rest holdeja. Täytyy toki myös myöntää, että ottelun lopetus oli vähintäänkin hieman typerä, koska koko homma näytti hölmöltä: tuomari oli keskittynyt estämään toisen Youngbloodin ja Freebidrsien managerin tappelua apronilla, vaikka mitään syytä hänellä siihen ei oikeastaan olisi ollut. Samalla kehässä nähtiin sitten perinteinen sekaantumiskäänne ja siitä seurannut lopetus, mikä sinänsä toteutettiin ihan näyttävällä liikkeellä. Kokonaisuutena ihan ok ottelu.
** (12:38)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Nasty Boys (Knobbs & Sags) - NWA United States Tag Team Championship
Sitten oli merkittävän joukkuedebyytin vuoro, kun kaksi Pennsylvaniasta kotoisin olevaa 26-vuotiasta kaveria Brian Knobbs ja Jerry Sags tekivät ensimmäisen ppv-esiintymisensä. Knobbs ja Sags olivat siis olleet kavereita lapsesta lähtien, ja he päättivät yhdessä tähdätä showpainiuralle. Niinpä molemmat kouluttautuivat painijoiksi ja debytoivat AWA:ssa 1980-luvun puolivälissä. Ensin he painivat singles-painijoina, mutta nopeasti miesten pitkä historia päätettiin hyödyntää pistämällä heidät joukkueeksi. Niinpä Knobbs ja Sags alkoivat painia Nasty Boys (aluksi Nasty Boyz) -nimellä. He siirtyivät nopeasti AWA:sta Memphisiin, jossa Jerry Lawler teki merkittävän muutoksen Knobbsin ja Sagsin uran kannalta. Alku-uransa he olivat painineet kultaisissa housuissa, mutta Lawler käski heidän peittää koko vartalonsa ja alkaa käyttää muutenkin nimeen paremmin sopivia katuvaatteita, aurinkolaseja ja yleisesti, "nastympaa" lookkia. Nasty Boyseista tulikin nopeasti suosittuja niin Memphisissä kuin Floridassakin, jonne he myöhemmin siirtyivät. Syksyllä 1990 WCW kiinnostui Nasty Boyseista ja palkkasi heidät koeajalle. Nasty Boysit iskettiin nopeasti WCW-debyyttinsä jälkeen feudiin Steiner Brothersien kanssa. Steiner-veljekset olivat voittaneet US Tag Team -mestaruudet Midnight Expressiltä elokuun lopussa, ja Nasty Boys oli heidän ensimmäinen kunnon haastajansa. Feud oli tähän saakka ollut hyvin väkivaltainen, ja samaa menoa sopi odottaa ottelultakin.

Olipa hämmentävä ottelu. Osittain (erityisesti taas tuomarityön osalta) niin sekavaa sekoilua, ettei mitään järkeä ja että alkoi jo ärsyttääkin pari kertaa pahasti. Sitten taas Steiner-veljesten intensiivinen meininki heti ensisekunneilta ihan loppuun saakka oli niin mahtavaa katsottavaa, että ei tästä vain voinut olla nauttimatta. Erityisesti ottelun aloitus oli aivan mahtava, kun Steinerit vain rynnistivät kehään ja tarjoilivat muun muassa Scottin Top-Rope Belly to Belly Suplexin Knobbsille ja Rickin hurjan Diving Bulldogin Sagsille, jota Scott piti olkapäillään. Perhana, tällaista painia pitäisi olla tarjolla enemmän! Ja vaikka Nasty Boysien painitaidoissa ei tosiaan ollut liiemmin kehuttavaa ja vaikka heidän hallintaosuus ei painillisesti mitään riemujuhlaa ollutkaan, niin pitää silti nostaa hattua molemmille siitä, että bumppia he kyllä ottivat. Sags myös bleidasi tosi rajusti ottelussa. Ottelun sekavuudessa oli myös se hyöty, että juuri tuon sekavuuden vuoksi Nasty Boysien hallinta ei missään vaiheessa ehtinyt mennä sille resthold-tasolle, vaan homma pysyi koko ajan vauhdikkaana. Myös ottelun lopetus oli näyttävä, ja Steinerit näyttävät näissä otteissaan kyllä aivan kirkkaasti yhdeltä uskottavimmista joukkueista pitkään aikaan. Kokonaisuutena tätä pakettia on aika vaikea arvioida: tämä oli vähän kuin HC-säännöillä käyty Tornado Tag Team Match, vaikka oikeasti tämä oli ihan normaali joukkueottelu. Viihdyin sen verran, että kyllä tämä hyväksi otteluksi nousee, mutta vähän paremmin organisoituna tämä olisi voinut olla vielä enemmänkin.
*** (15:24)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Moondog Rex vs. Junkyard Dog
Tämä oli yksi niistä neljästä ottelusta, joita ei nähty lyhennetyssä Turner Home Entertainment -versiossa. Satuin kuitenkin löytämään netistä tämän ottelun (toisin kuin nuo kolme muuta), joten otan tämän nyt mukaan tähän arviooni, vaikka ei varsinaisesti tekisi mieli. Kyseessä oli nimittäin totaalisen turha ottelu ilman mitään feudia. Junkyard Dog oli (onneksi) kovassa laskusuhdanteessa sen jälkeen, kun hänen feudinsa Ric Flairin ja Four Horsemenin kanssa oli ohi. Syksyn aikana JYD oli paininut joukkueessa El Giganten kanssa, mutta nyt hän jostain syystä paini ppv:ssä kuitenkin ilman Gigantea. Vastustajakseen JYD sai konkaripainija Moondog Rexin. 1970-luvun alussa debytoinut Rex oli ollut WWF:ssä Moondog Kingin ja (parhaiten tunnetun) Moondog Spotin kanssa osa Moondog-joukkuetta, jotka pitivät 1980-luvun alussa joukkuemestaruuksiakin hallussaan. Viime vuosina Rex oli kuitenkin jäänyt minimirooliin WWF:ssä, joten vuonna 1990 hän loikkasi WCW:hen. WCW:ssä ei Rexille kuitenkaan ollut tarjolla yhtään sen merkittävämpää roolia. Nyt hän kuitenkin sai mahdollisuuden painia ppv:ssä toista WWF-konkaria vastaan.

Totaalisen turha väliottelu. Ymmärrän hyvin, miksi WCW leikkasi tämän pois VHS-versiosta. Sen sijaan en ymmärrä sitä, miksi tällainen ottelu haluttiin edes alun perin buukata ppv:hen. Toisaalta positiivista on kai sentään se, että Junkyard Dog ei enää pyöri päämestaruuskuvioissa, joihin hänet täysin käsittämättömästi nostettiin viime kesänä. Vielä parempi kehitysaskel olisi se, että JYD ei pyörisi ppv:eissä ainakaan painijana enää ollenkaan. No, se siitä. Itse ottelusta ei ole paljoa sanottavaa. JYD ja Rex pyörivät pari minuuttia kehässä ja kehän ulkopuolella ja yrittivät mäiskiä toisiaan lähinnä nyrkeillä. JYD teki perinteiset temppunsa sen osalta, että taaskaan mikään päähän kohdistunut isku ei vaikuttanut häneen. Annan puolikkaan ihan siitä, että Moondog Rex lyömässä Junkyard Dogia jättimäisellä luulla oli aika hauska näky. Muuten täyttä kuraa.
½ (3:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Doom (c) w/ Theodore R. Long vs. Ric Flair & Arn Anderson - NWA Tag Team Championship
Varsin erikoinen joukkuemestaruusottelu vuorossa - paristakin syystä. Ensimmäinen syy oli tietenkin se, että Ric Flair oli mukana tässä ottelussa. Tämä oli koko tämän old school -projektini ensimmäinen JCP/WCW-tapahtuma, jossa Flair ei olisi missään vaiheessa tapahtumaa NWA World Heavyweight -mestari. Nyt Flair sen sijaan paini Arn Andersonin kanssa NWA Tag Team -mestaruuksista. Mistä päästäänkin toiseen syyhyn: tämä oli todellakin kahden heel-joukkueen välinen ottelu joukkuemestaruuksista. WCW:kin tosin tunnusti, että Four Horsemenilla oli monilla alueilla vankka fanijoukko ja että Horsemen keräsi myös paljon hurrauksia. Joten jollain tasolla Horsemen oli tässä feudissa facempi osapuoli, mutta molempi joukkue oli silti aivan kiistatta heel-puolella: Horsemen feudasi samaan aikaan Stingin kanssa ja käyttäytyi muutenkin kaikin puolin heelmäisesti. Flair ja TV-mestari Anderson halusivat silti voittaa joukkuemestaruudet itselleen - syystä, jota ei oikeastaan selitetty missään vaiheessa. Kaiketi Horsemen vain halusi myös joukkuemestaruudet repertuaariinsa. Teddy Longin johtama Doom ei tietenkään ollut valmis luopumaan vöistään.

Jos Steinereiden ottelu oli aivan tolkutonta sekoilua, niin tämä oli sitten puolestaan hyvin perinteinen ja 1980-luvulta tutun perinteisen joukkueottelun kaavaa muistuttava taistelu. Siinä mielessä tämä oli myös varsin hyvää painia, eikä ihme: olihan kehässä kuitenkin käytännössä koko tämän hetken paras painija ja muitakin osaavia nimiä. Jotenkin oli tosi outoa nähdä yhtäkkiä Flair kaikkien päämestaruusotteluiden ja Main Eventien jälkeen painimassa keskellä korttia joukkuemestaruudesta. Ainakin omaan silmään myös Flairin suorituksen osalta näytti siltä, että Flair ei ollut tässä matsissa mukana ihan samalla tavalla täydellä sydämellä kuin päämestaruusotteluissa. Toisaalta: puolellakin sydämellä mukana oleva Flair on enemmän kuin suurin osa painijoista parhaana päivänäänkin. Eikä tilannetta tosiaan haitannut se, että myös Flairin vastustajat hoitivat oman powerhouse-roolinsa oikein pätevästi ja että Anderson veti rutiinimaisen hyvän vedon kehässä. Silti juuri "rutiinimaisen hyvä" on se sana, joka tätä ottelua leimasi muutenkin kuin Flairin puolittaisuuden osalta. Jotenkin tässä ottelussa ei vain missään vaiheessa ollut sellaista fiilistä, että tässä vedetään nyt ihan täysillä ja että tässä ratkaistaan firman seuraava ykkösjoukkue - tämä on aika harmi, kun vertaa vaikkapa tuohon äskeisen ottelun intensiteettiin. Toisaalta tässä oli taas paljon parempi rakenne kuin äskeisessä ja muutenkin hyvää painia, mutta silti: ei tämä hyvää paremmaksi otteluksi nouse. Siihen vaikuttaa toki sekin, että myös ottelun lopetus oli varsin vaisu ja jätti toivomaan enempää.
*** (18:20)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Stan Hansen - NWA United States Heavyweight Championship
Ai että, Ole Andersonin WCW:hen voi todellakin luottaa. Vaikka Paul Orndorff oli lähtenyt, Junkyard Dog tiputettu alemmas kortissa eikä Harley Raceakaan nähty koko tapahtumassa ollenkaan, Ole keksi aina jonkun keinon antaa pushia taas jollekin vanhalle parrulle. Nyt oli Stan Hansenin vuoro. 1970-luvun alussa debytoinut teksasilainen Stan Hansen oli siirtynyt 1980-luvun alussa painimaan Japaniin, mikä oli tuohon aikaan varsin harvinaista amerikkalaiselta painijalta. Japanissa Hansen nousi tunnetuimmaksi amerikkalaiseksi painijaksi Japanissa ikinä: Hansen teki pitkän uran AJPW:ssä ja saavutti aseman ylivoimaisesti vihattuna "gaijin"-painijana. Hansenista tulikin tunnetumpi Japanissa kuin kotimaassaan Yhdysvalloissa, vaikka hän kävi 1980-luvun puolivälissä AWA:ssa ja voitti jopa AWA World Heavyweight -mestaruuden. Lopulta vuonna 1990 päätti uransa Japanissa ja palasi takaisin kotimaahansa, kun hänelle entuudestaan tuntematon promootio WCW tarjosi sopimusta. Vahvasti uransa ehtoopuolella oleva ja huippukuntonsa taakse jättänyt Hansen tarttui mielellään WCW:n tarjoukseen - varsinkin kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta nousta heti United States Heavyweight -mestaruuskuvioihin. Siellä Hansen sai vastaansa Lex Lugerin, joka oli tähän tapahtumaan tullessa pitänyt mestaruutta hallussaan yli 17 kuukautta. Se on ennätys, jota ei ole edelleenkään rikottu. Kun Hansen debytoi WCW:ssä, hän kävi heti kaikin puolin täysin sekopäisellä ja säännöistä piittaamattomalla tyylillään nuoren US-mestarin kimppuun. Tähän ppv:hen tullessa Hansen oli ehtinyt jo hetken aikaa olla hyllytettynä (kayfabe) käytyään tuomarin kimppuun yhdessä ottelussa.

Tämä ottelu onnistui oikeastaan jopa yllättämään positiivisesti. En etukäteen nimittäin uskaltanut odottaa tältä mitään, koska Stan Hansen alkoi tässä vaiheessa uraansa olla sen näköisessä kunnossa, etten olisi ihmetellyt, vaikka hänestä ei olisi ollut kehässä enää yhtään mihinkään. Yksi painihistorian kovimmista brawlereista kuitenkin osoitti minun olevan täysin väärässä, sillä rapistuneesta kunnosta huolimatta Hansen todella pisti kaikkensa peliin ja veti ihan tiukkaa brawlausmeininkiä Lugerin kanssa alusta loppuun. Asiaa toki auttoi myös se, että nuori Luger pyrki myös näyttämään parhaansa, ja vaikka vastassa ei ollutkaan nyt Flairin tai Steamboatin kaltainen painija, joka kantaisi hänet huippuotteluun, niin jonkinlainen kemia näiden kahden välille selvästi syntyi. Usein käytän arvosteluissani termiä entertainment brawl, mutta tässä ei ollut tietoakaan siitä. Tämä oli puhtaasti väkivaltaista brawlausta, jossa molemmat yrittivät kaikin keinoin piestä toisen painikyvyttömäksi. Vähän toki yksitoikkoista ja painilliselta anniltaan vähän kankeaahan tämä tappelu oli, joten ei tällä mihinkään huippuarvosanoihin päästä. Ja toki myös Hansenin huippuvuodet ovat ikävä kyllä takana, joten ei tämä mitään parasta Hansenia ole. Silti olosuhteisiin nähden tämä oli varsin kiva ja hyvin erilainen US Heavyweight -mestaruusottelu. Ottelun aikana Hansenin avuksi ringsidelle muuten saapui WCW-paluunsa tekevä Dan Spivey. Kun Spivey oli alkuvuodesta saanut tarpeekseen WCW:stä, hän oli lähtenyt Japaniin ja alkanut tehdä yhteistyötä Hansenin kanssa. Nyt kun Hansen oli WCW:ssä, hän toi mukanaan myös Spiveyn.
**½ (9:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Sting (c) vs. Sid Vicious - NWA World Heavyweight Championship
Tässä sitä oltiin. JCP:n/WCW:n ensimmäinen ppv-tason päämestaruusottelu, jossa Ric Flair ei ollut mukana ollenkaan. Sting oli saavuttanut uransa huippuhetken päihittämällä Ric Flairin NWA World Heavyweight -mestaruudesta The Great American Bashissa. Sen jälkeen hän oli kuitenkin ajautunut sekavaan ja lähinnä kaikin puolin hirvittävään Black Scorpion -feudiin. Mysteerinen Scorpion ei kuitenkaan päässyt painimaan päämestaruudesta Stingiä vastaan (vielä) tässä ppv:ssä. Sen sijaan Stingin haastajaksi nostettiin varsin tyhjistä Four Horsemenin nuori tykki - lihaskimppu nimeltä Sid Vicious. Viciouksella ja Stingillä ei varsinaisesti ollut mitään isompaa feudia. Stingin ja Horsemenin feud toki ylti myös Stingin ja Viciouksen huonoihin väleihin, mutta näiden kahden tulevaisuuden suurnimen välille ei ollut ehditty rakentaa Halloween Havocia varten mitään kunnon feudia. Tämä oli silti Viciouksen elämän toistaiseksi isoin tilaisuus nousta päämestariksi. Ennen ottelun alkua selostajat puhuivat kuitenkin hyvin vähän Viciouksesta ja hyvin paljon siitä, miten sekavassa tilassa Sting olisi kohdattuaan Black Scorpion aikaisemmin illalla.

Mitä tähän nyt oikein voisi sanoa? Pelkäsin jo etukäteen, että Stingin läsnäolosta huolimatta Ric Flairin poistuminen päämestaruusottelusta ensimmäistä kertaa JCP:n/WCW:n ppv-historiassa saattaisi saman tien vaikuttaa huomattavan ikävällä tavalla päämestaruusottelun tasoon - ja niin myös kävi. Suurin syy tähän ei kuitenkaan ole painijoissa vaan ottelun buukkauksessa, mutta palataan siihen kohta. Karu totuus on nimittäin myös se, että ei tämä ottelu ollut painilliseltakaan annilta sellaista meininkiä kuin olisi voinut toivoa. Siitä taas voidaan pitkälti syyttää Sid Viciousta, joka jälleen tässäkin ottelussa osoitti, ettei kaikesta hypetyksestä huolimatta ole yksinkertaisesti millään valmis isoihin 1 on 1 -otteluihin. Sidin hallintaosuudet tässä ottelussa olivat todella tylsää ja kankeaa katsottavaa, ja lisäksi Sid no-sellasi/botchasi usean Stingin näyttävän liikkeen. Eli peukut alaspäin Sidille mutta samalla peukut isosti ylöspäin Stingille, joka teki tässä ottelussa kaikkensa. Sting yritti parhaansa mukaan kantaa Sidiä hyvään otteluun: Sting myi kaikki Sidin liikkeet hienosti, väläytti todella komeita high flying -liikkeitä ja johdatteli myös ottelun tarinankerrontaa niin sujuvasti kuin vain oli mahdollista. Stingin työn ansiosta tämä ottelu keikkui ennen loppuratkaisuja mielessäni siinä **½:n ja jopa ***:n välimaastossa riippuen vähän siitä, miten ottelu päättyisi. No, ottelun päätös oli sitten niin infernaalisin idioottimainen ja totaalista WCW-paskaa, että joudun vähentämään tästä aivan ehdottomasti sen reilun puolikkaan. Lopetuksensa ansiosta ottelu jätti lähinnä typerryttävän platkun fiiliksen, joten ei tämä lopulta ole ok:ta parempi - Stingistäkään huolimatta.
** (12:38)
Voittaja:
► Show Spoiler
Enemmän lopetuksesta:
► Show Spoiler
*** Scott Steiner
** Rick Steiner
* Bobby Eaton

Kokonaisarvio Halloween Havocista: Sinänsä tätä ppv:tä on vähän epäreilu arvioida, koska en ole nähnyt kolmea tapahtuman ottelua. Toisaalta olen noin 99-prosenttisen varma, että nuo kolme turhaa ottelua olisivat vain laskeneet tapahtuman kokonaisfiilistä, joten annan armon käydä oikeudesta. Tässä tapahtumassa ei nimittäin muutenkaan ollut liikaa kehuttavaa. WCW:llä oli ikävä alamäki käynnissä, ja vaikka se pysyi painin tasoa tarkastellessa vielä jonkun verran WWF:n edellä, niin ei tällä tasolla kannata enää pahemmin ylpeillä. Joidenkin mielestä Flair/Anderson vs. Doom oli huippuottelu, minusta se oli lähinnä peruskamaa. Samoin opener sai jonkun verran ylistyksiä, mutta siinäkin oli mielestäni heikkoudet. Ehdottomasti parasta tässä tapahtumassa oli Steiner-veljesten meininki, mutta itse ottelussa oli omat sekavuutensa. Päämestaruusottelu oli sitten varsin heikko, ja Black Scorpion -kuvio oli ihan kamalaa paskaa. Muutenkin buukkaus oli taas huolestuttavan heikolla tasolla. Kyllä tämä jää jo Kehnon puolelle. Toivottavasti suunta kääntyy pian ylöspäin.

1. NWA Capital Combat - Hyvä
2. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
3. NWA The Great American Bash - Ok
-------------------
4. WWF WrestleMania VI - Kehno
5. NWA Halloween Havoc - Kehno
6. WWF Royal Rumble - Kehno
-------------------
7. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 387
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 30 Heinä 2017, 08:23

Kuva
SURVIVOR SERIES 1990

WWF oli toki edelleen tähän(kin) tapahtumaan tullessa Amerikan kirkkain showpainin ykköspromootio, mutta silti vuoden 1990 aikana ja erityisesti WrestleMania VI:n jälkeen WWF oli joutunut myöntämään, että sen (ja koko lajin) suosio oli selvässä laskussa. Kuten useissa WWE:nkin dokkareissa on kuvattu hyvin, näihin aikoihin alan sisällä alettiin pelätä, oliko tavallaan korkein mahdollinen suosio jo saavutettu ja oliko tästä eteenpäin kaikki vain tasaista laskua alaspäin. Uutta pelastusta, uutta Hulkamania, tietenkin yritettiin kuumeisesti saada aikaan, mutta sitä ei vain syntynyt. Uusi päämestari Ultimate Warrior ei ollut lopulta osoittautunut samanlaiseksi supertähdeksi kuin oli toivottu. WWF yritti silti toistaiseksi puskea läpi lähes samalla reseptillä hieman muunneltuna.

Näiden hieman synkeiden tunnelmien varjostamana saavumme WWF:n vuoden 1990 viimeiseen ppv:hen, Survivor Seriesiin. Tämä oli jo neljäs kerta, kun Survivor Series järjestettiin kiitospäivänä, ja tapahtuman kaava oli varsin tuttu kaikille. Tänäkin vuonna tapahtuma koostui pelkästään Survivor Series Elimination Matcheista. Viime vuoden tapaan ottelut käytiin nyt 4 vs. 4 -otteluina, ja kaikissa otteluissa joukkueilla oli myös nimet. Tänä vuonna tapahtumassa oli kuitenkin myös yksi uutuus: kaikkien otteluiden selviytyjät kohtaisivat nimittäin illan lopussa vielä Ultimate Survival -ottelussa, jossa otteluistaan selvinneet face- ja heel-painijat muodostaisivat vastakkaiset joukkueet ja kohtaisivat toisensa kamppailussa, jossa ratkaistaisiin lopullinen selviytyjä. Tässä tapahtumassa paluunsa ppv-selostamoon teki taas Gorilla Monsoon, ja hänen selostusparinaan toimi toista ppv:tä putkeen color commentator -roolissa häärivä Roddy Piper. Backstage-haastattelijoina toimivat tutut Gene Okerlund ja Sean Mooney.

Kuva
Kuva
The Perfect Team (Perfect & Demolition) w/ Bobby Heenan & Mr. Fuji vs. Ultimate Warriors (Warrior & Tornado & Legion of Doom) - Survivor Series Elimination Match
Kuten jo edellä totesin, WWF-mestari Ultimate Warriorin suosio ei ollut noussut lopulta ollenkaan sellaiseksi kuin Vince McMahon oli kovasti toivonut WrestleMania VI:n aikaan. Hyvin nopeasti Manian jälkeen osa yleisöstä jopa kääntyi Warrioria vastaan, ja Warriorin popit olivat koko vuoden 1990 ajan laskusuhdanteessa. Asiaan tosin vaikutti myös se, että WWF buukkasi päämestariaan aivan uskomattoman paskasti. Filleriltä tuntuneen Rick Rude -feudin jälkeen Warrior ei saanut syksyn aikana mitään uutta tai järkevää feudia. Sen sijaan hän ajautui lähinnä osaksi Legion of Doomin ja Demolitionin feudia - ikään kuin tuon kuvion kuudenneksi pyöräksi. Lisäksi Warrior tappeli jonkun verran myös Mr. Perfectin kanssa, mutta siitäkään ei syntynyt mitään kunnon feudia, koska Perfectiä ei pidetty tarpeeksi uskottavana haastajana WWF-mestarille. Niinpä Perfect keskittyi enemmän feudaamaan Texas Tornadon kanssa. Tornado oli yllättänyt kaikki ja voittanut IC-mestaruuden Perfectiltä SummerSlamissa, mutta Perfect tahtoi vyön takaisin. Tällä tavoin nämä kaikki feudit sulautuvatkin sitten yhteen, ja näin meille on tarjolla opener, jossa painivat sekä firman päämestari että kakkosmestari. Tässä ottelussa LOD teki myös virallisen WWF-ppv-kehädebyyttinsä. Samalla tämä oli Axin viimeinen ottelu WWF-kehässä. Pian Survivor Seriesin jälkeen Ax lähti WWF:stä ja jätti Demolitionin lopullisesti Smashin ja Crushin harteille. Vaikka Ax kärsi sydänongelmista, hän kuitenkin jatkoi koko 1990-luvun painimista muun muassa Japanissa, ja Ax painii edelleenkiin epäsäännöllisesti yhdysvaltain indy-skenessä. Mr. Fuji oli muuten syksyn 1990 aikana palannut manageroimaan Demolitionia, jonka hän oli pari vuotta aikaisemmin hylännyt nimenomaan Survivor Seriesissä.

Tämän ottelun suurin valtti oli kova tunnelma. Vaikka WWF:n päämestari oli nyt isketty openeriin ja vaikka Warriorin mestaruuskausi oli useammallakin tavalla ollut floppi, ainakin tämän illan yleisö kävi aivan villinä Warriorista (tai sitten tähän VHS-versioon oli vähän lisätty ämyreihin Warrior-poppeja). Samoin Legion of Doom sai ennen ottelua ja sen aikana hurjat popit. Juuri yleisön innostuneen fiiliksen ansiosta ottelusta tuli tosiaan sellainen ihan mukava entertainment brawl -fiilis, vaikka karu totuus on se, että otteluna tämä matsi ei ollut kovinkaan kummoinen. Perfect ja Tornado eivät päässeet tälläkään kertaa näyttämään erityisen paljon osaamistaan (jonkun verran toki), LODin ja Demolitionin rooli jäi loppuratkaisun ansiosta vähän kököksi ja Warrior alkoi toistaa itseään vähän turhan paljon. Silti tästä kritiikistä huolimatta ottelulla oli erityisesti alkupuoliskon ajan myös monia hyviä hetkiä, ja kyllä tätä katsoessa ihan kivasti viihtyi, joten kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan hyvä opener.
**½ (14:20)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
The Dream Team (Rhodes & Ware & Hart Foundation) vs. Million Dollar Team (DiBiase & Rhythm & Blues & Undertaker) w/ Virgil & Jimmy Hart & Brother Love - Survivor Series Elimination Match
Tämän ottelun kantava tarina oli aivan ehdottomasti Dusty Rhodesin ja Ted DiBiasen intensiivinen feud. DiBiase oli siis SummerSlamissa paljastanut ostaneensa Rhodesin managerin Sapphiren kaikki palvelut, ja näin Sapphire hylkäsi ystävänsä ja loikkasi DiBiasen leiriin. Syksyn aikana Sapphire nähtiin sitten lähinnä backstage-angleissa, jossa hän teki DiBiaselle kaikenlaisia hommia - muun muassa silitti seteleitä. Yhtäkkiä syksyllä Sapphire kuitenkin katosi, eikä häntä nähty enää ikinä. Kayfabe-selitys oli se, että DiBiase oli lopettanut Sapphiren lahjomisen arvotavaralla, ja Sapphire oli hylännyt sen takia DiBiasen. Todellinen selitys oli kuitenkin se, että Sapphiren esittäjä Juanita Wright oli oikeasti suuri Rhodesin fani, ja kun hän sai kuulla, että hänet erotetaan Rhodesista, Wright masentui niin pahasti, että päätti jättää koko painibisneksen. Sapphiren lähtö ei kuitenkaan tappanut Rhodesin ja DiBiasen feudia, sillä syksyn aikana DiBiase otti uudeksi silmätikukseen Rhodesin pojan. Kyllä vain, Dustin Rhodes oli alkanut pyöriä syksyn aikana WWF:ssä, ja hän muun muassa istui katsomossa useasti isänsä otteluiden aikana. Kerran DiBiase sai tästä tarpeekseen, ja he pieksivät Virgilin kanssa Dustinin rajusti katsomossa. Isä-Dustylla oli nyt siis monta syytä kostaa DiBiaselle.

Million Dollar Manilla oli kuitenkin takataskussaan yksi valttikortti tätä ottelua varten - joukkueen yllätysjäsen. Ja tuo yllätysjäsen ei ollut kuka tahansa, vaan yksi WWF-historian merkittävimmistä painijoista. Kukaan ei siis ennen ottelua tiennyt, kuka saapuisi DiBiasen ja Rhythm & Bluesin joukkuepariksi. Niinpä järkytys oli todella suuri, kun yhtäkkiä kaiuttimista alkoi kaikua aivan poikkeuksellinen musiikki, ja käytännössä kuolleelta mieheltä näyttävä ja Undertakeriksi kutsuttu mies teki WWF-debyyttinsä. Ahdistava Undertaker käveli Brother Loven manageroimana kehään ja teki näin ollen tässä ppv:ssä WWF-debyyttinsä. Vielä pari kuukautta aiemmin Mark Calaway oli paininut WCW:ssä Mean Mark -gimmickillä, mutta nyt hän oli aivan uuden tilanteen edessä. Niin oli myös Honky Tonk Man, jonka pitkän aikaa vahvasti alavireiseltä vaikuttanut ura alkoi olla oikeasti katkolla. Tämä ottelu jäi hänen viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi vuosiin. Pian Survivor Seriesin jälkeen Honky ensin siirrettiin kehätoiminnasta color commentatoriksi, ja lopulta Honky jätti koko WWF:n vuoden 1991 alussa.

No niin, tässä ottelussahan oli jo hyvää meininkiä! Erityisesti Undertakerin dominointi ottelun alussa ja ottelun lopputaistelu kahden viimeisen painijan välillä olivat oikein viihdyttävää katsottavaa. Harmi vain, että ottelun keskivaiheet olivat aika jähmeää ja keskinkertaista painia, jossa esimerkiksi Dusty Rhodes teki taas varsin vaisun suorituksen. Keskiosan meiningin vuoksi tämä ei nouse lopulta hyvää paremmaksi otteluksi, vaikka tosiaan tykkäsinkin monista hetkistä tätä katsoessa. Undertakerin debyytti oli siitä outo, että häntä ei oikeastaan esitelty mitenkään ja hänestä ei kerrottu mitään, mutta selostajat tuntuivat heti tietävän, että tämä kaveri on tuhottoman vaarallinen tapaus. Ja niin hän kieltämättä olikin: debyytissä Taker saatiin näyttämään niin vahvalta kuin joku voidaan vain saada näyttämään. Erityisesti historian ensimmäinen Tombstone oli murhaavan näköinen. Ottelun lopussa tosiaan saatiin sitten kunnon teknistä painikamppailua, jollaista on WWF:ssä nähty viime aikoina aivan liian vähän. Sitä oli ilo katsoa ja olisi voinut katsoa vielä paljon pidempäänkin. Takerin ohella ottelun suuri tähti oli ehdottomasti Bret Hart, joka alkoi nyt näyttää siltä, että hän on jo paljon isompi tähti kuin vain mestarijoukkueen toinen osapuoli. Kovin kauaa ei toki enää menisikään, kun Hart pääsisi aivan toisenlaisiin kuvioihin.
*** (13:54)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
The Visionaries (Martel & Power and Glory & Warlord) w/ Slick vs. The Vipers (Roberts & The Rockers & Snuka) - Survivor Series Elimination Match
Edellisen ottelun tavoin tämä oli rakennettu hyvin vahvasti yhden uuden feudin ympärille. Tuo feud oli Jake Robertsin ja Rick Martelin raju vihanpito, joka oli saanut alkunsa syksyn aikana. "Model" Rick Martel oli pyörinyt koko syksyn ajan paljon Brother Loven kanssa samoissa kuvioissa ja hengaillut jopa osana Brother Love Show'ta. Lokakuun alussa show'n vieraaksi sitten saapui Jake Roberts, ja jostain syystä Martel yritti häiritä Robertsia suihkuttamalla isossa suihkuttimessaan olevaa "Arrogance"-hajustetta Robertsin käärmeen Damianin päälle. Roberts ei tietenkään pitänyt tästä, joten Martel suihkautti samaa hajustetta suoraan Robertsin silmiin ja käytännössä sokeutti hänet. Roberts sai kyllä näkönsä takaisin Martelin hurjasta hyökkäyksestä huolimatta, mutta hän menetti näkökyvyn toisesta silmästään (kayfabe), ja lääkäreiden mukaan hänen osallistuminen tähän otteluun ei ollut viisas idea. Roberts ei kuitenkaan välittänyt lääkäreistä: hän halusi kostonsa Martelista. Tässä ottelussa Roberts käytti "vammautuneessa" silmässään valkoista piilolinssiä, joka sai silmän näyttämään todella hurjalta. Tämän pääfeudin lisäksi ottelun taustalla oli toki myös Power anf Glory ja Rockers -joukkueiden koko syksyn ajan jatkunut feud. Nyt myös Shawn Michaels oli tullut kuntoon syksyn aikana ja pystyi jälleen painimaan.

Tämä ottelu oli buukattu hyvin ja oli muutenkin viihdyttävä paketti, mutta ei tässäkään silti huippusuorituksiin ylletty. Ehkä suurin ongelma oli se, että ottelun lopetus oli lopulta vähän vaisu ja että olisin toivonut ehtiväni näkemään vielä enemmän erityisesti Rockersien loistosuorituksia. Michaels ja Jannetty alkoivat vähitellen olla elämänsä kunnossa, ja tässäkin ottelussa nimenomaan heidän otteensa olivat ottelun parasta antia. Vastapuolella Hercules, Roma ja Warlord kyllä pysyivät hommassa ihan kohtuullisesti mukana, kun Rockers (ja jossain määrin Roberts) kantoivat heitä, mutta mitään erikoista heiltä itseltään ei nähty. Heel-joukkueen suurin tähti oli ehdottomasti Martel, joka liikkui hyvin ja veti heel-rooliaan erinomaisesti, mutta häneltäkin jäi se ihan kaikkein paras anti vielä näkemättä. Tavallaan tämä oli siis ottelu, jossa oli todella paljon potentiaalia mutta joka ei onnistunut saavuttamaan sitä kaikkea. Silti tälläkin suorituksella vahva hyvä ottelu.
*** (17:42)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Natural Disasters (Earthquake & Bravo & Haku & Barbarian) w/ Jimmy Hart & Bobby Heenan vs. Hulkamaniacs (Hogan & Tugboat & Duggan & Bossman) - Survivor Series Elimination Match
Hulk Hoganin ja Earthquaken feudin olisi voinut kuvitella päättyvän SummerSlamiin, mutta sen sijaan sitä jatkettiinkin vielä koko syksy, ja nyt Hogan ja Earthquake kohtasivat toisensa sitten uudestaan ppv:ssä - tällä kertaa joukkuekavereiden kanssa. Feudissa ei ollut tapahtunut mitään mielenkiintoista, ja Hogan oli muutenkin ollut aika lailla tyhjän päällä. Näihin aikoihin huhuttiinkin paljon siitä, että Hogan aikoisi eläköityä pian. No, toisin kävi. Tässä ottelussa ppv-debyyttinsä tekee nyt sitten virallisesti Tugboat, joka oli siis Hoganin uusi kaveri ja jonka Earthquake oli telonut sairaalaan juuri ennen SummerSlamia. Lisäksi tässä ottelussa piti olla Hogan-Earthquaken ohella toisena kantavana feudina Big Bossmanin ja Rick Ruden henkilökohtaiseksi kääntynyt vihanpito. Bossman ja Rude olivat siis ajautuneet toisiaan vastaan pian SummerSlamin jälkeen, ja kuvio kääntyi nopeasti (varsinkin aikakauteen suhteutettuna) mauttomaksi, kun Rude ja hänen managerinsa Bobby Heenan alkoivat laukoa mauttomia kommentteja Bossmanin äidistä. Bossman tietenkin raivostui tästä. Bossmanin ja Ruden feudin huipentumaa ei kuitenkaan koskaan sitten nähty tässä ppv:ssä, koska Rude jätti WWF:n muutamaa viikkoa ennen Survivor Seriesiä pahojen sopimuserimielisyyksien vuoksi. Kayfabe-selitys Ruden poistumiselle oli se, että WWF:n presidentti Jack Tunney hyllytti hänet sopimattomien kommenttien vuoksi. Ruden paikan tässä ottelussa otti toinen Bobby Heenanin manageroima painija, Haku.

Tämä oli hämmentävän mukava yllätys. Etukäteen en nimittäin odottanut tällaisilla osanottajilla varustellulta matsilta yhtään mitään, mutta niin vain loistavalla tunnelmalla ja hyvin rakennellulla buukkauksella saatiin yllättävän paljon aikaan. Ei tämä missään nimessä siis ollut painillisesti hyvä tai edes ihan hyvä, mutta muut ansiot ottelussa olivat sen verran kohdallaan, että tästä kuoriutui loppujen lopuksi varsin toimiva entertainment brawl. Yleisö oli edelleen aivan täysillä Hoganin puolella, vaikka Hogania oli tosiaan viime aikoina yritetty buukata selvästi firman ns. "kakkostähtenä". Myös heelit vetivät roolinsa loistavasti alusta loppuun, ja jokainen eliminointi oli hoidettu tässä hyvin ja juuri sopivilla aikaväleillä. Kokonaisuutena tämä nousee juuri ja juuri ihan hyväksi matsiksi, vaikka painillisesti tämä tosiaan oli parhaimmillaankin keskinkertainen.
**½ (14:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Interview w/ Randy Savage
Tässä välissä nähtiin "Mean" Gene Okerlundin erikoishaastattelu Randy Savagen kanssa sisääntuloalueen korokkeella. Savage ei siis jostain syystä paininut tässä tapahtumassa ollenkaan, eikä hänellä ollut myöskään Queen Sherriä mukanaan. Sen sijaan Savage oli viime aikoina alkanut haastaa riitaa WWF-mestari Ultimate Warriorin kanssa, ja Okerlundin haastattelussa Savage lupasikin, että hänestä tulee jälleen seuraava WWF:n päämestari. Hyvä promo Savagelta, joka oli selvästi tekemässä uutta nousua varsin kehnon "Macho King" -aikakauden jälkeen.

Kuva
Kuva
The Alliance (Volkoff & Santana & Bushwhackers) vs. The Mercenaries (Slaughter & Zhukov & Orient Express) w/ General Adnan & Mr. Fuji - Survivor Series Elimination Match
Kuten SummerSlamissa oli käynyt ilmi, Nikolai Volkoff oli vuoden 1990 aikana kääntynyt Yhdysvaltoja rakastavaksi hyvikseksi ja Sgt. Slaughter puolestaan Yhdysvaltoja halveksivaksi ja Irakia sekä Saddam Husseinia sympatisoivaksi pahikseksi. Niinpä oli täysin loogista, että nämä kaksi pistettiin nyt feudaamaan toisiaan vastaan. Syksyn ajan jatkuneen feudin aikana oli kuitenkin käynyt selväksi, että kyse ei ollut kovin tasapuolisesta feudiparista. Husseinia kehuva ja uuden managerin, "irakilaisen kenraalin" General Adnanin WWF:ään tuonut Slaughter alkoi saada koko ajan rajumpaa heatia. Slaughterista kuoriutui itse asiassa jopa yksi koko tämän hetken vihatuimmista hahmoista. Hänen managerinsa oli siis AWA:n tapahtumista tuttu Adnan Al-Kaissie. Samalla kun Slaughterin keräämät reaktiot nousivat, Volkoffin (hetken aikaa kestänyt) suosio kääntyi kovaan laskuun, ja viime aikoina Volkoff oli taas vaikuttanut lähinnä jobberilta. Tässä ottelussa hän oli silti vielä joukkueensa kapteeni. Alun perin Slaughterin joukkueen neljännen jäsenen piti olla Akeem, mutta Akeem lähti WWF:stä hieman ennen tätä tapahtumaa, joten hänet korvattiin Volkoffin vanhalla joukkueparilla Boris Zhukovilla.

Jos edellinen ottelu onnistui peittämään heikon painillisen antinsa hyvällä buukkauksella, tällä ottelulla ei ollut samanlaista onnea. Oikeastaan tämän ottelun huonointa antia oli nimenomaan buukkaus: eliminoinnit tapahtuivat aivan liian tiuhaan tahtiin sarjatulimeiningillä, ja sitten taas parin eliminoinnin välissä oli aivan liian pitkät ja puuduttavat tauot. Kun tähän vielä yhdistetään se, että merkittävän osan heel-joukkueen painista tarjoili Sgt. Slaughter, joka ei ole tunnettu varsinkaan uran loppupuoleltaan mainittavan hyvänä painijana, ei tässä ottelussa tarjoiltu katsojille mitenkään liikaa herkkuja. Kuitenkin: yksi tekijä pelasti tämän ottelun totaaliselta paskuudelta, ja tuo tekijä oli Tito Santana. Santana todellakin teki tässä ottelussa kaikkensa, jotta hän saisi huonosta buukkauksesta ja kehnoista vastustajista mahdollisimman paljon irti. Santanan ansiosta tämä ottelu nousee juuri ja juuri siedettävän puolelle, mutta ei tätä matsia voi siltikään millään tavalla kehua.
*½ (10:52)
Voittajat:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Gobbledygooker & Gene Okerlund
Sitten oli vuorossa jotain, mitä en olisi enää ikinä eläissäni tahtonut nähdä. WWF:ssä oli siis viikkojen ajan ennen Survivor Seriesiä nähty sisääntuloalueella jättimäinen muna, jonka luvattiin kuoriutuvan Survivor Seriesissä. Kukaan ei tiennyt, mitä siellä olisi sisällä, mutta monet odottivat jotain mielenkiintoista debyyttiä. WWF itsekin hehkutti munan kuoriutumista hullun lailla. Nyt vihdoin - ennen illan viimeistä ottelua - oli sitten munan kuoriutumisen aika. Gene Okerlund pohjusti vielä tilannetta pohtimalla, olisiko munassa esimerkiksi "dinosaurus tai kuukauden Playmate". No, ei ollut kumpikaan, vaan oli GOBBLEDYGOOKER - ehkä WWF:n historian paskin gimmick, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Munasta pomppasi siis (kamalannäköiseen) kalkkuna-asuun pukeutunut henkilö, joka alkoi kaakattaa Gene Okerlundille. Gene puolestaan kummallisesti ymmärsi Gobbledyn kaakatusta, ja loppujen lopuksi he päätyivät yhdessä kehään tanssimaan todella vaivaannuttavan näköisesti. Selostajat Monsoon ja Piper yrittivät hehkuttaa Gookeria parhaansa mukaan, ja Piper muun muassa (todella epäuskottavan kuuloisesti) toisti useaan otteeseen, kuinka "lapset rakastavat Gookeria". Karu totuus oli nimittäin se, että Gookerin pompattua munasta areenan valtasi ensin täysi hiljaisuus. Sen jälkeen yleisö alkoi nopeasti buuata Gookerille, ja koko tämän aivan liian pitkään kestäneen anglen ajan yleisö näytti aivan järkyttyneeltä - eikä todellakaan hyvällä tavalla. Kameramiehet yrittivät parhaansa mukaan löytää katsomosta Gookerista innostuneita faneja, mutta päätyivät vahingossa kuvaamaan nuorta poikaa, joka näytti Gookerille keskisormea. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää, mitä WWF aikoi oikeasti tehdä tällä hahmolla ja mitä pitkän tähtäimen suunnitelmia WWF:llä oli Gookerille. Tämä Survivor Series -esiintyminen jäi nimittäin Gookerin ainoaksi live-esiintymiseksi (WrestleMania X-Seveniin saakka), eikä hahmosta hiiskuttukaan enää pari viikkoa Survivor Seriesin jälkeen. Yleinen näkemys on se, että WWF päätti luopua hahmosta sen saaman surkean vastaanoton vuoksi. Harmillista kyllä, Gookerin asussa esiintyi lahjakas Hector Guerrero, josta olisi painijana voinut olla oikeasti hyötyä WWF:lle.

Ja tässä vielä video koko neroudesta, jotta pääsette itse nauttimaan tunnelmasta:
https://www.youtube.com/watch?v=xh00VNHNB7o

Kuva
Kuva
Rick Martel & Power and Glory & Warlord & Ted DiBiase w/ Slick & Virgil vs. Hulk Hogan & Tito Santana & Ultimate Warrior - Survivor Series Elimination Match
Sitten oli vuorossa illan viimeinen matsi: Match of Survival. Tähän otteluun olivat siis päässeet mukaan kaikkien edellisten otteluiden selviytyjät. Joukkueet oli tietenkin muodostettu niin, että heel-painijat muodostivat toisen joukkueen ja face-painijat toisen. Mitään sen kummempaa panosta tai muutakaan tällä superselviytymisottelulla ei ollut, mutta ainakin WWF sai uuden tavan huipentaa tämän tapahtuman.

Mitä tähän nyt voisi oikeastaan enää sanoa? Ei paljon mitään, koska ei tällä ottelullakaan ollut paljon mitään annettavaa tälle show'lle. Oikeastaan koko ottelun merkitys tuntui täysin turhalta. Mistä nämä joukkueet tässä kamppailivat? Tiedän, ettei muissakaan Survivor Series Elimination -otteluissa ollut mitään panosta, mutta ei niissä tarvinnutkaan, koska niissä oli takana kunnon feudit. Tässä oli vain isketty edellisten otteluiden voittajat samaan otteluun toisiaan vastaan ilman mitään oikeaa syytä - ja se myös näkyi ottelussa. Koko matsi oli aika väkinäinen ja löysä, eikä tunnelmakaan ollut mainittava. Täydelliseltä turhuudelta ja samalla totaaliselta surkeudelta tämän pelasti lähinnä se, että ottelussa oli Rick Martelin, Ted DiBiasen ja Tito Santanan kaltaisia nimiä, jotka tekivät parhaansa kantaakseen ottelua edes johonkin. Ei heidänkään suorituksensa silti tässä hämmästyttävän lyhyessä ottelussa ollut silti semmoinen, että sillä noustaisiin siedettävyyden paremmalle puolen. Ottelun lopetus ja post match -meiningit olivat totaalista turhuutta.
*½ (9:07)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Bret Hart
** Rick Martel
* The Undertaker

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Arvosanoja tarkastellessa tämä ei edes vaikuta kamalimmalta mahdolliselta tapahtumalta, koska tässä ei ollut yhtään totaalisen sysipaskaa ottelua ja koska tässä oli kuitenkin kaksi kolmeen tähteen yltänyttä matsia. Toisaalta kuitenkin tässä tapahtumassa oli kuusi ottelua, joista yksikään ei ollut millään tavalla ikimuistoinen tai hehkuttamisen arvoinen. Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, että koko tapahtumaa vaivasi totaalisen turhuuden fiilis - missään matsissa ei ollut sellaista kaivattua jännitystä kuin pitäisi olla. Feudit junnasivat liikaa paikallaan, uusia nimiä ei osattu käyttää oikein. Kaikki oli parhaimmillaankin tasaista puuroa, pahimmillaan kökköä meininkiä. Kaiken huipensi Gobbledygooker, jota oli hehkutettu viikkojen ajan ja joka oli pahin aivopieru vuosikausiin. Lopputulos: Surkea. Kuten aika lailla koko WWF:n vuosi WrestleManiasta eteenpäin.

1. NWA Capital Combat - Hyvä
2. NWA WrestleWar - Hyvä
-------------------
3. NWA The Great American Bash - Ok
-------------------
4. WWF WrestleMania VI - Kehno
5. NWA Halloween Havoc - Kehno
6. WWF Royal Rumble - Kehno
-------------------
7. WWF Survivor Series - Surkea
8. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin