Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
What
Main eventer
Viestit: 214
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 10:36
Paikkakunta: Joensuu

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja What »

Mukavan tiiviitä nämä Lurun kirjoitukset. Hyvää työtä!
It ain't about how hard you hit, it's about how hard you can get hit and keep moving forward. How much you can take and keep moving forward. That's how winning is done!
- Rocky Balboa

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Omat arvioni eivät ole Whatin arvostamia tiiviitä, mutta ei niiden ole koskaan sitä tarkoitus ollutkaan olla ;) Jatketaan siis!

Kuva
WRESTLEMANIA IV

No niin, sitten oli WWF:n vuoden kohokohta: historian neljäs WrestleMania. Viimeistään viime vuoden megalomaanisen spektaakkelin jälkeen WrestleMania oli muutenkin vakiinnuttanut paikkansa koko amerikkalaisen mainstreampainin päätapahtumana. Viime vuonna WWF oli järjestänyt ppv:n jättimäisellä ulkoilma-areenala Silverdomella. Vaikka muuten WM:ää hehkutettiin taas jättitapahtumana, tapahtumapaikan osalta ei jatkettu samalla linjalla: nyt show järjestettiin Atlantic Cityssä Trump Plazassa noin 20 000 ihmisen edessä. Ja kyllä, Yhdysvaltojen tuleva presidentti Donald Trump istui omistamansa tapahtumapaikan eturivissä varsin salskean oloisena.

Viime aikoina WWF oli toiminut taistelussaan Jim Crockett Promotionsin kanssa varsin aggressiivisesti. Ensin WWF järjesti uuden Survivor Series -ppv:n samana iltana kuin Starrcade, ja seuraavaksi WWF torpedoi JCP:n Bunkhouse Stampede -tapahtumaa buukkaamalla samalle ajankohdalle ilmaisen tv-show'n nimeltä Royal Rumble. Jim Crockett janosi kostoa, ja nyt hän sen myös sai. Jim Crockett päätti nimittäin luoda uuden tapahtumakonseptin: Clash of the Championsin. Se oli JCP:n versio WWF:n Saturday Night's Main Event -tyyppisestä tavallista isommasta tv-show'sta. Ja kyllä vain: JCP:n ensimmäinen Clash of the Champions buukattiin täsmälleen samalle päivämäärälle kuin WWF:n WrestleMania IV. Kun Clashin kortti vielä varmistui ppv-tasoiseksi huipputapahtumaksi, monet katsojat valitsivat ilmaisen Clash of the Championshin WWF:n WrestleManian sijaan, ja WrestleMania IV:n ostoluvut floppasivat pahasti. Vince oli joutunut maistamaan omaa lääkettään.

Vaikka tämä tapahtuma oli siis eräänlainen Vincen nöyryytys WWF:n ja JCP:n taistelussa, on tämä silti myös merkittävä tapahtuma WWF:n historiassa. Tästä tapahtumasta nimittäin leijonanosan vei turnaus, jonka päätteeksi kruunattiin WWF:n uusi päämestari. Varmuudella uusi sen takia, että tämän tapahtuman alkaessa WWF World Heavyweight -mestaruus oli vakatoitu. Palataan tähän vielä tarkemmin vähän myöhemmin arviossa.

Tapahtuman selostivat jälleen rakastettava kaksikko Gorilla Monsoon & Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Bob Uecker, joista jälkimmäinen vieraili selostuspisteellä ensimmäisen ottelun ajan. Okerlundin seurana turnauskaaviota oli analysoimassa Onnenpyörä-tyttö Vanna White. Mestaruusturnauksen säännöt kehään saapui ilmoittamaan Lifestyles of the Rich and Famous -ohjelmasta tunnettu Robin Leech. America The Beautifulin show'n alussa lauloi Gladys Knight.

Kuva
20 Man Battle Royal Match
Participants: Bret Hart, Jim Neidhart, Jim Powers, Paul Roma, Sika, Danny Davis, B. Brian Blair, Jim Brunzell, Bad News Brown, Sam Houston, Jacques Rougeau, Raymond Rougeau, Ken Patera, Ron Bass, Junkyard Dog, Nikolai Volkoff, Boris Zhukov, Hillbilly Jim, Harley Race, George Steele
Show päätettiin aloittaa Battle Royal -ottelulla, johon saatiin mukaan kaikki ne WWF:n painijat, jotka eivät päässeet mukaan muihinkaan otteluihin. Mitään sen merkittävämpää roolia tällä ei ollut: voittajalle oli luvassa jättipokaali. Suurin osa kasvoista oli tuttu edellisistä tapahtumista, mutta pari uuttakin nimeä oli mukana. Sika oli yksi 1970- ja 1980-lukujen tunnetuista samoalaispainijoista, joka oli paininut suurimman osan urastaan WWF:ssä Afan joukkueparina mutta keskittynyt viime aikoina singles-uraan. Bad News Brown oli 1970-luvun lopussa uransa aloittanut amerikankanadalainen heel-brawler, joka oli paininut suurimman osan urastaan Stu Hartin Stampede-promootiossa Kanadassa mutta siirtynyt sieltä WWF:ään vuoden 1988 alussa. Brownin gimmick oli tietyllä tavalla aikaansa edellä: Brown oli todellinen bad ass, joka vihasi yhtä lailla heel- kuin face-painijoitakin ja kävi tasapuolisesti kaikkien kimppuun. Monien mukaan "Stone Cold" Steve Austinin ysärigimmick onkin saanut inspiraatiota Brownin hahmosta. JCP:n tapahtumista tuttu Sam Houston oli siirtynyt NWA:n puolelta vuoden 1987 aikana.

Huoh, tämä oli yksi huonoimmista - ellei jopa huonoin - Battle Royal, jonka olen koko tämän monta vuotta kestäneen jättiprojektini aikana nähnyt. Kuten olen usein arvosteluissa aikaisemminkin maininnut, olen suuri Battle Royal -otteluiden fani (ja erityisen suuri Royal Rumble/Gauntlet-otteluiden fani), joten annan näille aina tyypillisesti vähän paremman arvosanan kuin normaalit arvostelijat. Nyt on kuitenkin vaikeaa kehua tätä Battle Royalia mitenkään, koska tämä oli yksinkertaisesti täysin mitäänsanomaton, turha ja, no, kehnoa viihdettä. Onneksi tämä ei sentään ollut hirveän pitkä, joten kovin pahasti tämä ei ehtinyt puuduttaa. Tämän suurin ongelma oli se, että koko Battle Royalin aikana ei oikeastaan tapahtunut mitään maininnanarvoista - paitsi se, että George Steele ei ottelun alussa noussut ollenkaan kehään, vaan alkoi häiritä painijoita kehän ulkopuolelta. Oletin, että tämä johtaisi siihen, että ottelun loppupuolella Steele yhtäkkiä nousisi kehään. Sen sijaan Steele olikin jossain vaiheessa huomaamatta häädetty ringsideltä, vaikka häntä ei ollut edes eliminoitu missään vaiheessa. Mitä ihmettä? Ottelun ainut tähti oli (tietenkin) Bret Hart, jonka heel-meininki ja parit yksittäiset väläytykset pelastivat ottelun täydeltä surkeudelta. Annan tälle yhden tähden ihan vain sen ansiosta, että tämä oli kuitenkin Battle Royal -ottelu, ja puolikkaan päälle Bret Hartin ansiosta.
*½ (10:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Openerin jälkeen päästiin sitten illan pääasiaan: WWF:n päämestaruusturnaukseen. WWF:n päämestaruus oli jo tovin ollut vakatoituna, ja kaikki alkoi 5. helmikuuta 1988. Tuolloin WWF järjesti poikkeustapahtumansa nimeltä The Main Event. Se lähetettiin perjantaina NBC:llä, ja kyseessä oli ensimmäinen kerta kolmeen vuosikymmeneen, kun showpainia nähtiin amerikkalaisen valtakunnallisen network-kanavan prime time -ohjelmapaikalla. Show'n pääottelu oli Hulk Hoganin ja André The Giantin rematch Hoganin kantamasta päämestaruudesta. Ottelun lopussa matsiin sekaantuivat Ted DiBiase ja tämän apuri Virgil, jotka olivat hieman aiemmin ostaneet Andrén sopimuksen Bobby Heenanilta. André pääsi Virgilin avulla ottelussa niskan päälle, iski Hoganille André Suplexin ja selätti tämän. Sitten alkoivat erikoisuudet. Hogan potkaisi selätyksestä päivänselvästi irti heti ykkösen kohdalla, mutta tuomari Dave Hebner ei välittänyt tästä, vaan laski kolmeen ja julisti Andrén uudeksi WWF World Heavyweight -mestariksi. Kaikki olivat sokissa: Hoganin mestaruuskausi oli ohi. Eivätkä yllätykset olleet lähellekään ohi.

Heti mestaruusvoittonsa jälkeen André nimittäin luovutti mestaruutensa Ted DiBiaselle ja kruunasi hänet uudeksi mestariksi. DiBiase oli kuukausien ajan yrittänyt ostaa mestaruuden itselleen. Samalla kehään juoksi yhtäkkiä tuomari Dave Hebner - vaikka täsmälleen samalta näyttävä mies seisoi jo kehässä! Tuolloin katsojille selvisi, että Hoganin ja Andrén ottelun olikin tuomaroinut Dave Hebnerin kaksoisveli Earl Hebner. Earl oli ollut tähän asti JCP:n tuomari, mutta loikannut nyt kenenkään tietämättä samaan promootioon veljensä kanssa. Lisäksi Earl oli jostain - katsojille mystiseksi jääneestä syystä - päättänyt kusettaa Hogania ja laskea selätyksen kolmeen, vaikka Hoganin hartiat eivät olleet matossa. Kehässä ensin Dave kävi Earlin kimppuun, ja lopulta Hogan iski Earlin ulos kehästä Gorilla Press Slamilla. DiBiase puolestaan juhli asemaansa uutena päämestarina, mutta viikkoa myöhemmin WWF-presidentti Jack Tunney ilmoitti, että Ted DiBiase ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan) WWF:n päämestari, koska päämestaruutta ei voi ostaa - se pitää voittaa. Ja koska vyön voittanut André oli päättänyt luopua asemastaan mestarina, mestaruus vakatoitiin. Vakatoidusta mestaruudesta päätettiin järjestää mestaruusturnaus, joka käytäisiin kokonaisuudessaan WrestleMania IV:ssä. André ja Hogan pääsivät suoraan toiselle kierrokselle, koska olivat entisiä mestareita. Koko mestaruusvaihdoksen aiheuttanut tuomari Earl Hebner oli puolestaan tähän tapahtumaan tultaessa kääntynyt jo faceksi ja lopettanut kieroilut. Se johtui siitä, että Earlin ja Daven välille suunniteltu feud jouduttiin keskeyttämään, kun Dave loukkaantui tuossa The Main Eventissä nähdyssä Hebnerien välisessä tappelussa. Feudia ei uusittu enää koskaan, eikä Earlin erikoiselle toiminnalle oikeastaan annettu koskaan mitään selitystä. Seuraavan kerran Earl nousisi esille missään WWF:n juonikuviossa vasta 10 vuoden päästä muuan Survivor Seriesissä - siihen saakka hän jatkaisi aivan normaalia työskentelyä tuomarina.

Kuva Kuva
Jim Duggan vs. Ted DiBiase w/ Virgil & André The Giant - WWF Championship Tournament First Round Match
Ja nyt sitten turnauksen pariin. Illan ensimmäisessä turnausottelussa nähtiin yhden 1980-luvun ja vielä 1990-luvun alun merkittävimmän painijan ppv-debyytti. Kyseessä oli tietenkin Ted DiBiase, jonka saapumista tähän projektiin olen odottanut jo jonkin aikaa. 1970-luvun puolivälissä debytoinut DiBiase oli kyllä käynyt WWWF:ssäkin lyhyesti 1970-luvun lopussa, mutta todellinen tähti hänestä tuli 1980-luvulla Mid-South Wrestlingissä. Tuolloin DiBiase ei ollut vielä Million Dollar Man, mutta muuten vain yksi lafkan vihatuimmista heeleistä. Firman päämestarina DiBiase feudasi muun muassa Terry Gordyn, Junkyard Dogin ja Jim Dugganin kanssa. DiBiase pysyi promootion palkkalistoilla sittenkin, kun se muutti nimensä UWF:ksi ja pyrki haastamaan JCP:n ja WWF:n. Lopulta kovat suunnitelmat kuitenkin kaatoivat promootion, ja keväällä 1987 Jim Crockett osti UWF:n itselleen. Toisin kuin monet muut UWF:n loppuaikojen tähdet, DiBiase ei siirtynyt JCP:hen vaan otti vastaan WWF:n tarjouksen.

WWF:stä nimittäin luvattiin huippulahjakkaalle DiBiaselle paljon: suora pääsy Main Event -kuvioihin ja ennen kaikkea ainutlaatuinen gimmick, jota Vince McMahon kuulema itse olisi käyttänyt, jos olisi ryhtynyt painijaksi. Niinpä kesän 1987 lopulla DiBiase teki debyyttinsä legendaarisella "Million Dollar Man" -gimmickillä: ylimielisenä, ökyrikkaana, kiiltäviin pukuihin pukeutuneena öykkärinä, joka oli sitä mieltä että kaikilla - ja kaikella - on hintansa. Parin kuukauden hahmon rakentelun jälkeen DiBiasen ensimmäinen kunnon juonikuvio alkoi vuoden 1987 lopulla, kun hän ilmoitti haluavansa ostaa WWF World Heavyweight -mestaruuden Hulk Hoganilta. Hogan ei tietenkään suostunut tähän, mikä johti edellä mainittuihin käänteisiin. DiBiasella oli alusta lähtien ollut mukanaan oma miespalvelijansa Virgil, joka teki DiBiasen puolesta kaikenlaisia nöyryyttäviä tehtäviä ja sai vaivanpalkaksi DiBiasen tarjoamia setelitukkuja. Virgil oli oikealta nimeltään Mike Jones - nuori painija, joka oli saapunut WWF:ään vuonna 1987 jobberiksi mutta saanut nopeasti aivan uuden suunnan uralleen päästyään DiBiasen palvelijaksi. Virgilin gimmick oli suoraa vittuilua JCP:n tähtipainijalle ja pääbuukkajalle Dusty Rhodesille, jonka oikea nimi oli Virgil Runnels. Nyt siis Virgilin ja DiBiasen "talliin" kuuluvan André The Giantin saattelemana DiBiase saapui kohtaamaan turnauksen avausottelussa vanhan Mid-South-aikaisen tuttunsa Jim Dugganin.

Ah, olen jo hyvän aikaa odottanut, että pääsisin arvioissani vihdoin näihin vuosiin, kun Ted DiBiase on mukana WWF:n Main Event -kuvioissa. Ikävä kyllä tämä DiBiasen ensimmäinen ppv-tason ottelu ei ollut varsinainen mestariteos. Toki kyseessä oli täynnä otteluita olevan tapahtuman ensimmäinen turnausottelu, joten aikaakaan DiBiasen ja Dugganin kohtaamiselle ei ollut suotu erityisen paljon, mutta tässä tapauksessa se oli enemmänkin hyvä kuin huono asia. DiBiasen ja Dugganin kemiat eivät ainakaan tässä ottelussa oikein kohdanneet millään tavalla, ja koko ottelu oli enemmän sekalaista brawlausta ilman mitään varsinaista päämäärää. Mitään erityisen kehuttavia otteitakaan ei ottelussa nähty, ja varsinkin Duggan oli kyllä huomattavan kömpelö. DiBiase pelasti kuitenkin ottelusta jonkun verran mahtavalla heel-roolillaan ja muutenkin tuoreella meiningillään, mutta kyllä tämä siitä huolimatta oli aika heikko ottelu.
*½ (4:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dino Bravo w/ Frenchy Martin vs. Don Muraco w/ Billy Graham - WWF Championship Tournament First Round Match
Sitten viimenäkemän (eli Survivor Seriesin) kanadanranskalainen Dino Bravo oli dumpannut joukkueparinsa Greg Valentinen ja managerinsa Jimmy Hartin. Sen jälkeen Bravo oli päättänyt keskittyä puhtaasti singles-uralle osoittaakseen olevansa maailman vahvin painija, joka hän oli väittänyt jo jonkun aikaa olevansa. Niinpä tammikuussa nähdyssä Royal Rumblessa Bravo järjesti todellisen painonnostospektaakkelin, jossa hän teki "painonnoston uuden maailmanennätyksen" - tosin hieman kyseenalaisesti, koska ratkaisevassa nostossa Bravon kaveri Jesse Ventura saapui hieman jeesaamaan Bravoa. Myöhemmin toki Bravo ja Ventura kiistivät täysin tällaisen avunannon. Bravo oli siis varsin kovassa nosteessa, ja hänellä oli myös uusi manageri - kanadanranskalainen Frenchy Martin. Nyt Bravo kohtasi Don "The Rock" Muracon, joka oli saanut managerikseen Billy Grahamin sen jälkeen, kun Graham oli vuoden 1987 lopussa joutunut eläköitymään lopullisesti. Muraco ja Graham olivat tehneet yhteistyötä jo syksyn 1987 aikana, joten Grahamin ryhtyminen manageriksi oli luontevaa jatkumoa tälle.

Yllättävää kyllä, mutta tämä oli jonkun verran menevämpi ottelu kuin äskeinen DiBiasen ja Dugganin kohtaaminen. En olisi odottanut, että Bravon ja Muracon kaltaiset brawlerit olisivat keskenään pystyneet vauhdikkaampaan matsiin kuin Ted DiBiase, mutta niin kuitenkin kävi. Vauhdikkuus tosin tarkoitti Muracon ja Bravon kohdalla myös tiettyä kömpelyyttä: ottelu alkoi heti vähän kiusallisesti, kun Muraco yritti jonkinlaista Second-Rope -liikettä, joka meni täysin pieleen. Tuosta kuitenkin selvittiin, ja sen jälkeen ottelu lähti itse asiassa kulkemaan hetken aikaa varsin sujuvasti. Erityisesti Dino Bravon Piledriver Muracolle oli oikeasti aika murhaavan näköinen. Ehdinkin jo toivoa, että tästä voisi kuoriutua ihan kiva intenssiivinen brawlaus, mutta sitten ottelu päättyi aivan kesken kaiken ja vieläpä varsin kököllä tavalla. Lopputulos oli siis lopulta kuitenkin heikko hetkittäisestä innostumisestani huolimatta.
*½ (4:53)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Greg Valentine w/ Jimmy Hart vs. Ricky Steamboat w/ Little Dragon - WWF Championship Tournament First Round Match
Greg Valentine oli siis ajautunut pitkästä aikaa singles-uralle, kun Dino Bravo oli hylännyt hänet. Nyt entinen IC-mestari "The Hammer" keskittyi sitten pyrkimykseen nousta vielä kerran WWF:n huipulle. Vastaansa tässä turnauksen ensimmäisen kierroksen ottelussaan Valentine sai Ricky Steamboatin, joka alkoi olla jo lähtökuopissaan pois WWF:stä. Vuonna 1987 kehittyneet ongelmat Steamboatin ja Vince McMahonin välillä olivat vain syventyneet, kun Vincellä ei tuntunut olevan enää mitään mielenkiintoa käyttää Steamboatia missään kiinnostavissa kuvioissa. Pian tämän WrestleManian jälkeen Steamboat jättikin WWF:n taakseen ja ilmoitti eläköityvänsä. Tuo päätös ei toki pitänyt kovin kauaa. Tähän otteluun Steamboat saapui kuitenkin kantaen sylissään "Little Dragoniksi" nimettyä lastaan, joka oli syntynyt edellisenä kesänä (ja jonka syntymästä Steamboatin ja Vincen ongelmat olivat alkaneet). Little Dragon tultaisiin tuntemaan parikymmentä vuotta myöhemmin Richie Steamboatina, joka on paininut myös WWE:ssä.

No niin, nyt päästettiin vastakkain kaksi sellaista painijaa, joiden pitäisi osata hommansa. Se myös näkyi ottelun laadussa, vaikka täytyy sanoa, että tämäkin ottelu tuotti pienoisen pettymyksen. Tässä oli kuitenkin vastakkain Ricky Steamboat ja Greg Valentine, ja aikaa oli lähes 10 minuuttia. Näillä eväillä olisin odottanut hyvää, parhaimmillaan jopa hienoa ottelua. Sen sijaan Steamboatin ja Valentinen ottelu jäi vain sellaiselle "ihan hyvän" tasolle. En oikeastaan edes osaa sanoa yksinkertaista syytä siihen, mistä tämä johtui. Ehkä Steamboat ei sitten WWF-uransa loppupuolella ollut enää täysillä mukana. Ehkä Valentinekaan ei ollut enää oikein parhaassa iskussa. Molemmat kyllä väläyttivät osaamistaan, tarjoilivat tyliikkäitä sekä teknisesti taitavia otteita ja hoitivat ottelun muutenkin kaikin puolin hyvin alusta loppuun, mutta sellaiset todelliset erikoisuudet tai edes joku säväyttävä hetki tästä jäi puuttumaan. Siksi tämä on vain ihan hyvä. Enempääkin olisi voinut toivoa.
**½ (9:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Butch Reed w/ Slick vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - WWF Championship Tournament First Round Match
Jos WWF:n alkuperäiset suunnitelmat olisivat pitäneet kutinsa, fanien rakastamaksi hahmoksi noussut Randy Savage olisi puolustanut tässä WrestleManiassa uudelleen voittamaansa IC Heavyweight -mestaruutta. Nuo suunnitelmat kuitenkin kääntyivät päälaelleen, ja palataan sen syihin hieman myöhemmin tässä arvostelussa. Nyt Savage oli sitten mukana päämestaruudesta käytävässä turnauksessa. Viime kuukausina Savage oli siis ystävystynyt kunnolla Hulk Hoganin kanssa, ja tämä "Mega Powersiksi" kutsuttu jättisuosittu kaksikko oli varmasti valmis yrittämään kaikkensa, jotta jompi kumpi voittaisi mestaruuden. Ensimmäisen kierroksen ottelussaan Savage sai vastaansa keskinkertaiseksi midcard-heeliksi ajautuneen Butch Reedin - joka olisi niin ikään voinut olla tämän ppv:n aikaan IC-mestari, jos ei olisi viime kesänä omalla mokaamisellaan ojentanut tuota mestaruuskautta lopulta Honky Tonk Manille. Reed lähti pian tämän ppv:n jälkeen WWF:stä.

Äh, tässä ottelussa ei oikein tapahtunut mitään. Ei tällä toki ollut aikaakaan mitenkään mainittavan paljon, mutta ei toisaalta ollut aikaisemmin nähdyllä Bravo vs. Muraco -ottelullakaan, ja siinä tapahtui silti pikkaisen enemmän kuin tässä. Tämä ottelu vain... oli. Ja sitten se jo yhtäkkiä loppui. Lopetus oli kyllä ihan näppärän näyttävä, ja sillä (sekä Savagen upean karismaattisella esiintymisellä) ottelu kerää pisteet kotiin, mutta muuten tämä jätti niin mitäänsanomattoman fiiliksen, että paha tästä on enempää kirjoittaa. Kaikin puolin aika turha ottelu.
*½ (5:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
One Man Gang w/ Slick vs. Bam Bam Bigelow w/ Oliver Humperdink - WWF Championship Tournament First Round Match
Kaksi jättikorstoa One Man Gang ja Bam Bam Bigelow ottivat yhteen jo Survivor Seriesissä vastakkaisissa joukkueissa. Nämä kaksi vuoden 1987 aikana WWF:ssä debytoinutta körilästä olivat senkin jälkeen olleet toistensa kimpussa, joten oli varsin sopivaa, että he päätyivät kohtaamaan toisensa myös tässä mestaruusturnauksen ensimmäisen kierroksen ottelussa. Tämä ottelu jäi muuten yhdeksi Bam Bamin viimeisistä WWF-otteluista hänen ensimmäisellä lyhyellä WWF-runillaan, sillä pian tämän tapahtuman jälkeen nuori ja lupaava painija jätti WWF:n ja siirtyi muualle.

Okei, tämän ottelun kaikista suurin ongelma oli aivan käsittämättömän paska lopetus. Sitä on taas käytännössä mahdoton selittää ilman ottelun lopputuloksen spoilaamista. Sen verran voi nyt turvallisesti sanoa, että sinänsä lopetuksen ideassa ei ollut mitään varsinaista vikaa, mutta se oli hoidettu niin päin helvettiä, ettei varmasti yksikään katsoja ymmärtänyt, että ottelu oikeasti päättyi tuohon tilanteeseen - ihan jo pelkästään siitä yksinkertaisesta syystä, että sääntöjen mukaan sen ei myöskään olisi pitänyt päättyä. No, umpisurkean lopetuksen lisäksi tässä ottelussa ei paljon muuta nähtykään. OMG oli oma kömpelö itsensä, ja Bam Bam yritti pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Tässä tapauksessa se ei ollut kovin paljoa, mutta kyllä Bigelowin Headbuttit ja kärrynpyörät nyt yhden puolikkaan tälle sentään ansaitsevat.
½ (2:56)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude w/ Bobby Heenan vs. Jake Roberts - WWF Championship Tournament First Round Match
Ensimmäisen kierroksen viimeisessä ottelussa toisensa kohtasivat kaksi lahjakasta nimeä: asemansa WWF:ssä vakiinnuttanut Jake "The Snake" Roberts ja kovassa nosteessa oleva "Ravishing" Rick Rude. Mitään sen kummempaa sanottavaa ei näiden kahden urasta tällä hetkellä ole. Molemmat olivat vielä vähän vihreitä päämestaruuskuvioihin, mutta turnaus tarjosi heille hyvän mahdollisuuden.

No niin, ensimmäisen kierroksen viimeinen ottelu tarjosi vihdoin viihdyttävän kokonaisuuden. Tätä ottelua on kyllä netissä kritisoitu reippaasti tylsyydestä ja ottelun väkinäisestä venyttämisestä, ja muistan, että ensimmäisellä katselukerralla nuo seikat häiritsivät minuakin. Tällä kertaa minua ei kuitenkaan edes haitannut katsella ottelun puolivälin paikkeilla Rudea pitämässä Robertsia parissa pitkässäkin Chin Lockissa, koska Roberts myi nuo tilanteet todella hyvin, ja ne tuntuivat sopivan ottelun luonteeseen oikeastaan yllättävän kivasti. Muuten tämä ottelu olikin sitten tosiaan oikein kivaa menoa: ensimmäiset minuutit olivat vauhdikasta painia, jossa molemmat täräyttivät muutaman näyttävän liikkeen. Sen jälkeen ottelua alettiin rakennella huolella, ja viimeisien minuuttien aikaan nähtiin vielä sitten kunnon lopputaistelu. Toki intensiivisemmällä meiningillä ja toisenlaisella kokonaisuudella olisi saatu 15 minuutissa paljon enemmänkin aikaan, mutta tämä oli nyt jo hyvä ottelu, mikä oli illan tähänastiseen keskiarvoon suhteutettuna aika paljon.
*** (15:00)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Vaikka tapahtuma olisi ollut aivan hyvin täynnä pelkillä turnausotteluilla, nähtiin illan aikana aina kierrosten välissä myös muita otteluita - luvassa oli muun muassa kamppailut IC- ja joukkuemestaruuksista. Ensimmäisen kierroksen jälkeen oli vuorossa yksi ei-turnausottelu.

Kuva Kuva
Hercules vs. Ultimate Warrior
Oi kyllä, sitten oli Ultimate Warriorin ppv-debyytin aika! Kuten Starrcaden arvostelussa jo kerroinkin, Jim Hellwig ja Steve Borden olivat debytoineet samoihin aikoihin vuonna 1985 Memphisissä, jossa he muodostivat Blade Runners -nimisen joukkueen: Hellwigin nimi oli Rock. Joukkue jäi lopulta kuitenkin lyhytikäiseksi, kun Hellwig loikkasi WCCW:hen, kääntyi faceksi ja otti käyttöönsä "Dingo Warrior" -nimen. Warriorista tulikin varsin suosittu WCCW:ssä, ja niinpä WWF kaappasi hänet keväällä 1987. WWF:ssä nimi muutettiin muotoon Ultimate Warrior. Warrior alkoi käyttää runsaasti naamamaalauksia ja saapua kehään energisesti juosten sekä kehäköysiä heiluttaen. Lihaksikkaasta Warriorista tuli nopeasti yleisön suosikki, joka innosti yleisöä sekopäisillä promoillaan. Varsinaisen WWF-debyyttinsä Warrior teki syksyllä 1987, ja sen jälkeen hän oli ennen kaikkea squashannut jobbereita. Alkuvuodesta 1988 Warrior kuitenkin ajautui feudiin toisen voimamiehen Herculeksen kanssa. Feudissa nähtiin muun muassa kohtaus, jossa Hercules yritti piestä Warriorin teräsketjullaan, mutta Warrior katkaisikin paksun ketjun kahtia. Nyt oli vihdoin aika viralliselle Warriorin ja Herculeksen kohtaamiselle.

Ultimate Warriorin ppv-debyyttiä ei voi kyllä liiemmin kehua. Jos viime vuoden WrestleManiassa nähty Herculeksen ja Billy Jack Haynesin ottelu onnistui yllättämään oikein positiivisesti laadullaan, tämä oli päinvastainen tapaus. Herculeksen ja Ultimate Warriorin ottelu oli nimittäin ehkä jopa vielä vähän kökömpi kuin olin etukäteen ajatellut. Ja minulla ei tosiaankaan ollut kummoisia odotuksia tältä ottelulta, mutta ehdin kuitenkin toivoa, että kaksi power house -kaveria pystyisivät parhaimmillaan WM:ssä rykäisemään kasaan nopean intensiivisen mäiskinnän, jota voisi kuvailla harmittomaksi. Tämä oli kuitenkin sen sijaan ihan puhtaasti huono ottelu, joka oli suurimman osan ajasta kömpelöä, huonosti toteutettua ja kehnolta näyttävää painia. Ainoa syy, miksi annan tälle edes puolikkaan, on Herculeksen pari ihan nättiä liikettä. Warrior näytti tässä aivan kamalalta, ja tämän perusteella en todellakaan olisi uskonut, että kahden vuoden päästä sama mies tähdittää WrestleManian Main Eventiä.
½ (4:29)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
André The Giant w/ Ted DiBiase & Virgil vs. Hulk Hogan - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
No niin, sitten siirrytään mestaruusturnauksen toiselle kierrokselle. André ja Hogan saivat siis suoraan paikat puolivälieristä, koska he olivat kaksi viimeisintä mestaria ja oikeastaan ne kaksi miestä (Ted DiBiasen ohella), joiden vuoksi mestaruus oli ylipäänsä vakatoitu. Helpolla André ja Hogan eivät kuitenkaan päässeet, koska heidät määrättiin puolivälierissä toisiaan vastaan. Vain siis toinen voisi saada paikan välierissä. Tämän tapahtuman aikaan fanit olivat täysin varmoja siitä, että Hogan voittaisi tässä Andrén, etenisi sen jälkeen turnauksen finaaliin ja voittaisi vuosikausia hallussaan pitämänsä WWF World Heavyweight -mestaruuden takaisin itselleen.

Vuosi sitten WrestleManiassa nämä kaksi ottelivat yhden painihistorian isoimmista otteluista. Nyt tuota samaa tunnelmaa ei ollut tässä uusintakohtaamisessa ollenkaan, vaikka kuluneen vuoden aikana näiden kahden välillä olikin tapahtunut paljon ja vaikka kyseessä oli uuden päämestarin määrittävän turnauksen merkittävä ottelu. On oikeastaan vaikea kuvailla, miksi tämä Hoganin ja Andrén kohtaaminen ei tuntunut enää ollenkaan samalta. Ehkä se oli se, että alkuhuuma oli jo ohi. Ehkä tämä toisti itseään vain liikaa. Ehkä tapahtumapaikka ei ollut oikea. Ehkä Hoganin ja Andrén kohtaaminen puolivälissä korttia vähän kökön "mestatuusturnauksen" puolivälieräottelussa ei tuntunut oikealta. No, joka tapauksessa tunnelma ei ollut ollenkaan sama, vaikka ottelu sinänsä alkoi ihan räväkästi, kun André yritti piestä Hoganin parhaansa mukaan. Todella huonokuntoiselta Andrélta loppui kuitenkin puhti nopeasti, ja räväkän alun jälkeen ottelu kääntyi nopeasti aika mitäänsanomattomaksi rest hold -meiningiksi. Painillinen anti jäi siis varsin vähäiseksi, mutta se oli todella pientä verrattuna siihen, kuinka tämä ottelu loppui jo viiden minuutin kohdalla aivan kesken ja vieläpä aivan käsittämättömän typerällä tavalla. Olen jo montaa tämänkin tapahtuman lopetusta ehtinyt haukkua, mutta tämä oli ehdottomasti tyhmin kaikista, eikä sitä parantanut se, että ottelun päättymisen jälkeen live-yleisölle ei kerrottu ollenkaan, miksi ja miten ottelu oli päättynyt ja mikä oli ottelun lopputulos. Jos olisin ollut paikan päällä katsomassa tätä tapahtumaa, olisin ollut aika helvetin vihainen, kun minulle olisi valjennut, miten tässä ottelussa todella kävi - varsinkin kun lopetus oli kaiken järjen mukaan täysin epälooginen. No, tämä Andrén ja Hoganin kohtaaminen oli ikävä kyllä puhtaasti huono, vaikka tässä kaksi WWF:n isointa tähteä toisensa kohtasivatkin. Jos siis haluatte nähdä Andrén ja Hoganin WM-kohtaamisen, tyytykää vuoden 1987 versioon.
* (5:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Don Muraco w/ Billy Graham vs. Ted DiBiase - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
Illan toisessa puolivälieräottelussa kohtasivat "The Rock" Muraco ja Ted DiBiase. DiBiasella ei ollut ketään ringsidellään, koska Hogan oli äskeisen ottelun jälkimainingeissa iskenyt Virgilin Suplexilla sisääntulokäytävälle ja koska André oli yhä piestynä äskeisen ottelun jälkeen.

Ehdin jo hetken aikaa innostua, että nyt päästiin taas parempien otteluiden pariin. Lopulta tämä ottelu jäi kuitenkin sen verran lyhyeksi ja homma päättyi ikävästi kesken parhaan menon, että ei tästä ollut ok:ta ottelua paremmaksi. Se on toki enemmän kuin suurin osa illan otteluista tähän mennessä, mutta se kertoo ikävä kyllä enemmän tapahtuman huonoudesta kuin tämän ottelun erinomaisuudesta. Tässä ottelussa oli kuitenkin taas pieni muistutus siitä, että oikeat painijat saavat keskenään kyllä aikaan tämmöisessä vaikeassa turnauskokonaisuudessakin ihan kivan ottelun. DiBiasella ja Muracolla oli koko ottelun ajan mukava meno, ja kumpikin täräytti pari näyttävää liikettä. Vaikka lopetuskin katkaisikin ottelun flow'n ikävästi juuri parhaalla hetkellä, lopetus itsessään oli kyllä tyylikkäästi toteutettu, joten siitäkin pisteet kotiin. Ikävä vain, että kyse oli tosiaan nyt tästä mestaruusturnauksesta, minkä takia ottelulle ei ollut siunaantunut liiemmin aikaa. Niinpä tämä ei yllä lopulta kahta tähteä paremmaksi.
** (5:44)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Greg Valentine w/ Jimmy Hart vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - WWF Championship Tournament Quarter Final Match
No niin, sitten oli vuorossa taas yksi illan harvoista valonpilkuista tähän mennessä. Jälleen kerran suurin ongelma oli se, että aikaa oli aivan liian vähän, mutta Valentine ja Savage osoittivat, että kokeneet kaverit pystyvät kyllä 6 minuutissakin pistämään pystyyn kaikin puolin toimivan ottelun. Tämä oli oikeastaan lähes malliesimerkki siitä, miten simppelisti mutta silti kaikin puolin taidokkaasti kaksi kokenutta kaveria hoitavat homman kotiin juuri siinä ajassa, kuin mikä heille on annettu. Kumpikaan ei lähtenyt sooloilemaan tai yrittämään jotain todellisia erikoisuuksia, vaan sen sijaan Savage ja Valentine keskittyivät hyvään painiin ja ottelun kuljettamiseen alusta loppuun saakka luontevasti eteenpäin. Kaikin puolin siis kiva koitos, jota voisi varmaan vakiotermieni puolesta kutsua hyväksi tv-otteluksi. Jos aikaa olisi ollut enemmän, mahdollisuuksia olisi ollut muuhunkin.
**½ (6:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Neljättä puolivälieräottelua ei nähty, koska yksi ensimmäisen kierroksen otteluista oli päättynyt ratkaisemattomana. Niinpä tuon ottelun voittajaa vastaan turnauskaaviossa määrätty painija pääsi suoraan välieriin. Sen sijaan nyt oli taas vuoro turnauksen ulkopuolisille otteluille.

Kuva Kuva
Honky Tonk Man (c) w/ Jimmy Hart & Peggy Sue vs. Brutus Beefcake - WWF Intercontinental Heavyweight Championship
Jos IWC:n huhuihin on uskominen, Honky Tonk Manin ei pitänyt olla IC-mestari enää tähän tapahtumaan tultaessa. Se on sinänsä ihan loogista, koska Honkyn mestaruuskausi oli ollut tähänkin saakka pelkkää "eihän tässä näin pitänyt käydä" -tilanteiden jatkumoa. Ricky Steamboatin oli tarkoitus olla mestari paljon pidempään, kunnes hänen vapaapyyntönsä vuoksi Vince pakottikin Steamboatin droppaamaan mestaruutensa jo kesäkuussa 1987. Steamboatin oli tarkoitus hävitä vyönsä Butch Reedille, mutta Reed no-showasi tapahtuman, ja Vince repäisi uudeksi mestariksi lähinnä huumoriheelinä toimineen Honky Tonk Manin. Ja nyt Honky oli ollut mestari jo yhdeksän kuukauden ajan, mikä alkoi lähennellä IC-mestaruuskausien ennätystä. Näin ei toki olisi ollut, jos HTM olisi suostunut jobbaamaan IC-mestaruutensa sovitusti helmikuussa Randy Savagelle, jonka kanssa Honky oli feudannut pitkään. Kun Savagen ja Honkyn ottelu lähestyi, Honky kuitenkin ilmoitti Vincelle, että hän ei aio luopua vyöstään. Normaalisti Vince ei paljon näitä uhkailuita olisi kuunnellut, mutta Honky Tonk Manin sopimus WWF:n kanssa oli umpeutumassa samoihin aikoihin. Niinpä Honky uhkasi loikata JCP:hen ja viedä IC-mestaruuden mukanaan. Hammasta purren Vince suostui Honky Tonk Manin kiristykseen ja antoi hänen säilyttää vyönsä. Savage siirtyi muihin kuvioihin, ja Honkyn seuraavaksi haastajaksi nousi Brutus Beefcake. "Barber" Beefcakesta oli viime kuukausien aikana tullut suuri yleisönsuosikki, ja nyt hän uhkasi leikata Jimmy Hartin hiukset, jos vain pääsisi niihin käsiksi. Ennen sitä Beefcake kuitenkin lupasi voittaa HTM:ltä IC-mestaruuden. Honky Tonk Manin ringsidellä oli muuten Jimmy Hartin lisäksi Honkyn "tyttöystävä" Peggy Sue, joka oli - kyllä vain - WWF Women's-mestari Sensational Sherri, joka veti näihin aikoihin WWF:ssä tuplaroolia.

Viime vuoden WrestleManiassa IC-mestaruudesta painivat Randy Savage ja Ricky Steamboat. Nyt samasta mestaruudesta kamppailivat Brutus Beefcake ja Honky Tonk Man... Voisin sanoa monta asiaa, mutta taidan jättää tässä kohtaa kuitenkin sanomatta. Toisaalta: eipä ottelustakaan ole mitenkään pahemmin sanottavaa. Itse asiassa matsi oli suurimmaksi osaksi harmitonta, vaikkakin tasoltaan varsin kehnoa, brawlausta Honkyn ja Beefcaken välillä. Ei tämä mitään katastrofaalisen kamalaa painia ollut, mutta mihinkään oikeasti kehuttaviin otteisiin kumpikaan näistä eivät päässeet - siihen niin Beefcake kuin Honkykin olisivat tarvinneet oikeasti taitavan painijan, joka olisi kantanut heidät korkeammalle tasolle. Tämä ottelu olisi kuitenkin voinut olla hyvällä lopetuksella sellainen takuuvarma "ihan katseltava" puolentoista tähden ottelu, mutta sitten tämänkin lopetus piti buukata jälleen niin typerästi ja sekavasti, että miinustanpa nyt vielä puolikkaan pois.
* (6:30)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Islanders & Bobby Heenan vs. British Bulldogs & Koko B. Ware
Vielä yksi ylimääräinen ottelu mestaruusturnauksen ja muiden mestaruusotteluiden lisäksi! Tämän taustalla oli kuukausia jatkunut feud British Bulldogs -joukkueen ja The Islanders -joukkueen välillä. Kaikki alkoi siitä, kun joulukuussa 1987 Haku ja Tama röyhkeästi kaappasivat British Bulldogsien maskotin, oikean bulldogin Matildan. Matilda oli siis ollut pitkään Bulldogsien ringsidellä kaikissa otteluissa, ja koirasta oli tullut yleisönsuosikki. Kaappausidean taustalla oli tietenkin joukkueen kiero manageri Bobby Heenan. Pian kaappauksen jälkeen Bulldogsit alkoivat saada faneilta kortteja, joissa toivottiin Matildan pikaista paluuta. Lopulta kohu johti siihen, että WWF:n presidentti Jack Tunney uhkasi hyllyttää Islandersin, jos he eivät palauta Matildaa. Niinpä Matilda vihdoin luovutettiin takaisin Bulldogseille, ja tässä tapahtumassa koira teki paluunsa. Samalla WrestleManiaan buukattiin joukkueiden välille myös ottelu, ja tilanteen poikkeuksellisuuden vuoksi myös Islandersien manageri Bobby Heenan pakotettiin kehään. Bulldogsit puolestaan saivat joukkueparikseen toisen eläintenystävän, Koko B. Waren. Heenan oli pukeutunut ottelua varteen erityiseen suojapukuun, ettei Matilda pääse puremaan häntä ottelun aikana - tai sen jälkeen.

Huh huh, mikä määrä painijoita WWF:ltä löytyy rosteristaan, kun vielä tässäkin vaiheessa iltaa saadaan turnaus- ja mestaruusotteluiden lisäksi kasaan ihan normaali 6-Man Tag Team Match. Erityisen ilahduttavaa oli se, että painijoiden määrän lisäksi tässä ottelussa oli tarjolla myös laatua. British Bulldogs oli yksi 1980-luvun WWF:n suurimmista piristysruiskeista - joukkue, joka pystyi joka kerta vetämään viihdyttävän ottelun ja parantamaan show'n tasoa. Niin Davey Boy Smith ja Dynamite Kid tekivät tälläkin kertaa, ja sopivaa taustatukea tarjoili aikansa cruiserweight-painija Koko B. Ware. Myös vastustajajoukkueen Haku ja Tama olivat ihan taitavia kavereita ja antoivat ottelussa näytteitä osaamisestaan. Bobby Heenan erikoissuojapuvussaan oli sitten kokonaan ihan oma lukunsa, ja ottelun kannalta olikin varsin harmillista, että alkupuolen viihdyttävän painin jälkeen loppupuolella keskityttiin liikaa Heenanin, Heenanin erikoispukuun ja kuuden miehen epämääräiseen joukkomäiskintään. Loppupuolen sekavuuden takia ottelun viihdyttävyys kärsi lopulta sen verran, että ei tästä hyvää ottelua kuitenkaan kuoriutunut, mutta ihan hyvä välipalaottelu sentään.
**½ (7:30)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
One Man Gang w/ Slick vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - WWF Championship Tournament Semi Final Match
Sitten takaisin päämestaruusturnaukseen ja sen ainoaan välieräotteluun. Toista välierää ei käyty, koska yksi puolivälieräotteluista oli päättynyt tupladiskaukseen. Niinpä tuon ottelun voittajaa vastaan buukattu painija eteni onnekkaasti suoraan finaaliin. Samaa onnea ei ollut Randy Savagella, joka joutui painimaan jo illan kolmannen ottelunsa. One Man Gang oli puolestaan edennyt suoraan ensimmäiseltä kierrokselta välieriin samanlaisen onnenkantamoisen avulla: hänen suunnitellut puolivälierävastustajansa olivat eliminoineet toisensa ensimmäisellä kierroksella.

Olipa taas täysin yhdentekevä turnausottelu. One Man Gang oli tosiaan niitä WWF:n mörssäreitä, joista ei ole kummemmin mitään hyvää sanottavaa, eikä ainakaan tässä WrestleManiassa OMG ole yrittänyt millään tavalla parantaa tilannetta otteillaan. Parasta tässä ottelussa olin se, että homma oli ohi parissa minuutissa. Savage yritti toki pelastaa tilannetta jonkun verran parilla hienolla top-rope-liikkeellä ja muutenkin nopealla liikkumisella ympäri kehää, mutta niistä ei kauheasti ollut apua, kun One Man Gang oli oma kankea itsensä. Ottelu olisi muuten voinut olla Savagen otteiden ansiosta sentään yhden tähden arvoinen, mutta otan puolikkaan pois, koska - kyllä - myös tässä ottelussa lopetus oli varsin typerä ja sai voittajan näyttämään hämmästyttävän huonolta.
½ (4:05)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Strike Force (c) vs. Demolition w/ Mr. Fuji - WWF Tag Team Championship
Ja vielä yksi ottelu ennen finaalia! Ei tässä mitään, tämä oli vasta illan 15. ottelu. Rick Martelin ja Tito Santanan muodostama Strike Force oli pitänyt joukkuemestaruuksia hallussaan siis viime marraskuusta lähtien. Nyt heidän ykköshaastajikseen olivat nousseet Mr. Fujin manageroimat Ax ja Smash, tuttavallisemmin Demolition. Vaikka Demolition veti tässä vaiheessa vielä ilkeiden monsteriheelien roolia, heistä oli itse asiassa kasvomaalauksien, rajujen asusteidensa ja jyräävän tyylinsä vuoksi tulossa kovaa vauhtia yleisönsuosikkeja. Tässäkin ottelussa osa katsojista hurrasi jo Demolitionille. Toisin sanoen Demolitionille oli siis käymässä samoin kuin sen inspiraationa toimineelle Legion of Doomille, joka myös aloitti heelinä mutta kääntyi yleisön suosion vuoksi faceksi.

Edellä kehuin British Bulldogsia yhdeksi WWF:n 1980-luvun suurimmaksi piristysruiskeeksi, ja nyt on jaettava vähän samanlaisia kehuja toiselle tämän ottelun joukkueista. Strike Force on nimittäin minun silmissäni todellinen unohdettu helmi - upea joukkue, jonka otteita oli todella ilo seurata mutta joka muistetaan vain hyvin harvoin 1980-luvun parhaita joukkueita listatessa. Yksi oleellisimmista syistä unohtamiseen on toki se, että Strike Forcen yhteiselo jäi lopulta harmillisen lyhyeksi, mutta palataan siihen tulevissa arvosteluissa. Tässä matsissa Strike Force oli täysissä voimissaan, ja niin Rick Martel kuin Tito Santanakin yrittivät kaikkensa saadakseen tästä ottelusta viihdyttävän kokonaisuuden aikaan. Harmi vain, että aikaa oli vähän ja että vastassa oli Demolitionin kaltainen brawler-kaksikko. Mielestäni Demolition ei ole edes paskin mahdollinen joukkue, mutta tässä ottelussa Ax ja Smash eivät päässeet vauhtiin ollenkaan. Ehkä Demolitionin kemiat eivät sitten vain pelanneet ollenkaan yhteen Strike Forcen kanssa, koska Demolitionin kömpelyyden vuoksi koko ottelu kääntyi lopulta harmillisesti hieman kankeaksi perusbrawlaukseksi. Santanan ja Martelin yrittämiselle kyllä iso peukku, ja tässä ottelussa lopetuskin oli ihan ok, mutta ei tämä silti ihan ok:ta paremmaksi otteluksi nouse. Harmi, huippujoukkueita WWF:ssä olisi kyllä riittänyt.
** (12:33)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ted DiBiase w/ André The Giant vs. Randy Savage w/ Miss Elizabeth - WWF World Heavyweight Championship Tournament Final Match
Ja vihdoin! Vihdoin oli illan Main Eventin aika. Ja millainen Main Event se olikaan. Päämestaruusturnauksen finaali, jonka osanottajia kukaan ei olisi osannut vuonna 1988 ennustaa etukäteen. Kuten Hoganin ja Andrén ottelun kohdalla kirjoitin, kaikki olivat ennen tätä tapahtumaa varmoja siitä, että Hogan päihittäisi jälleen vaikeudet ja nousisi uudestaan firman päämestariksi. Näihin aikoihin ei ollut vielä IWC:tä, nettihuhuja tai muitakaan painitietämisen muotoja, joten vain hyvin harvat tiesivät, että Hulk Hogan olisi pian WrestleManian jälkeen lähdössä kuvaamaan No Holds Barred -nimistä elokuvaa (palataan siihen myöhemmin). Hogan joutuisi siis pitämään taukoa painikehistä, mikä oli nimenomaan alkuperäinen syy sille, että mestaruusvyö riistettiin neljän vuoden mestaruuskauden jälkeen Hoganilta. Samasta syystä Hogan ei edennyt tässä turnauksessa puolivälieriä pidemmälle vaan itse asiassa eliminoi sekä itsensä että André The Giantin omassa ottelussaan. Niinpä Ted DiBiase eteni suoraan finaaliin, minkä vuoksi tapahtuman aikana ihmiset alkoivat olla varmoja, että DiBiase veisi mestaruuden. DiBiase oli nimittäin Andrén ja Hoganin ohella ainut nimi, jota oli viime kuukausina buukattu päämestaruuskuvioissa, ja koko viime kuukausien monimutkainen kuvio olisi luontevaa päättää DiBiasen mestaruusvoittoon. Randy Savagen voittoon ei sen sijaan uskonut paljon kukaan: vaikka Savage ja Hogan olivatkin viime vuoden lopulla alkaneet tehdä yhteistyötä, Savage oli silti tähän asti ollut turvallisesti midcard-painija, joka vielä kuukausi sitten pyöri IC-mestaruuskuvioissa. Nyt hän oli noussut puolivahingossa mestaruusturnauksen finaaliin - ja kesken ottelun hän sai myös ringsidelleen Hulk Hoganin, kun Miss Elizabeth saapui hakemaan Hoganin apuun ringsidellä olevaa André The Giantia vastaan.

Tässä se sitten oli. Illan viimeinen ottelu. Pitkän mestaruusturnauksen huipennus. Uuden mestarin kruunaus. Minulla on aina sydämessäni erityinen paikka tälle ottelulle, vaikka nyt kun näin tämän ottelun pitkästä aikaa, on objektiivisesti todettava, että eihän tämä painiotteluna ole millään tavalla erityisen hieno. Erityisen harmillista tämä on sen takia, että DiBiase ja Savage olisivat varmasti toisenlaisessa tilanteessa (levänneinä, illan ainoassa ottelussaan) ja huomattavasti pidemmällä ajalla pystyneet mitä todennäköisemmin painimaan jopa huippuluokan ottelu. Nyt minun kirjoissani tämä on juuri ja juuri hyvä, ja sekin arvosana tulee pitkälti ottelun upean tunnelman ansiosta ja osittain myös siksi, että tämä on niin virkistävä poikkeus 1980-luvun WrestleManioiden Main Eventissä. Vaikka Hoganin osuus tässä ottelussa on kiistattoman suuri (Hogan saapui ottelun aikana Savagen ringsidelle auttamaan Savagea DiBiasen ja Andrén kanssa, ja lopulta Hogan sekaantui myös todella merkittävästi ottelun ratkaisuun), niin Hogan itse ei silti paini tässä. Se oli jotain todella erikoista tähän aikaan. WrestleManian Main Event, jossa on panoksena firman päämestaruus, ja Hogan ei ole ollenkaan ottelussa. Sen sijaan ottelussa on tämän aikakauden kaksi lupaavaa tulevaisuuden suurtähteä DiBiase ja Savage, jotka pistävät olosuhteisiin nähden parastaan ja osoittavat, että tämä firma ei tarvitse jokaisessa ottelussaan aina Hogania (vaikka WWF tuon osoituksen sitten loppupuolella tosiaan pilaa osittain). Itse olen vielä todella suuri Savagen JA DiBiasen fani, mikä entisestään vahvistaa rakkauttani tätä ottelua kohtaan. Mutta rehellisyyden nimissä ottelu ei ikävä kyllä ollut ollenkaan niin hieno kuin se olisi voinut olla. Tunnelman ja muiden syiden ansiosta tämä on silti sentään hyvä, ja on sekin jonkinlainen päätös tälle varsin erikoiselle WrestleManialle.
*** (9:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Vielä voittajasta lyhyesti:
► Näytä spoileri
*** Randy Savage
** Ted DiBiase
* Rick Rude

Kokonaisarvio WrestleMania IV:stä: Ainutlaatuisesta Main Eventistä huolimatta tämä on minun silmissäni yksi sekavimmista ja heikoimmista WrestleManioista. Aivan liikaa otteluita, joista aivan liian vähän onnistui olemaan millään tavalla hyvä tai kiinnostava. Ei yhtään yli kolmen tähden ottelua. Kamalasti hukattua aikaa. Kehno mestaruusturnaus. Mutta jotain ainutlaatuista tässä kuitenkin oli sen verran, että tämä nousee juuri ja juuri Kehnon puolelle. WrestleManiaksi silti todellinen epäonnistuminen.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
4. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
------------------
5. WWF WrestleMania IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

Hyvää settiä tosiaan Kenitykseltä ja kumppaneilta. Oma projekti on ollut vähän aikaa jäissä, mutta ei missään nimessä kuollut. Muut kiireet ovat verottaneet Progressin katsomista. Uutta arvostelua toivottavasti ensi kuun puolella viimeistään.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Zemppari kirjoitti:Hyvää settiä tosiaan Kenitykseltä ja kumppaneilta.
Kiitos! :)

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1988

No niin, sitten Jim Crockett Promotionsin tarjonnan pariin. Vuorossa oli heinäkuinen The Great American Bash - ja ensimmäinen kerta, kun The Great American Bash järjestettiin ppv-lähetyksenä. Great American Bashilla oli silti jo useamman vuoden historia - ensimmäisen kerran se järjestettiin vuonna 1985 ihan tavallisena live-tapahtumana, josta joitakin osioita näytettiin myöhemmin JCP:n tv-lähetyksissä. Jim Crockett kaavaili jo tuolloin GABista JCP:n toista päätapahtumaa, ja Crockett oli kerännyt rahaa toisen ison tapahtuman järjestämiseen sen jälkeen, kun Vince McMahon oli joutunut luopumaan surullisenkuuluisan "Black Saturdayn" kohdalla hankkimistaan tv-lähetyspaikoista. Vuosina 1986 ja 1987 Great American Bash järjestettiin varsin poikkeuksellisella tavalla - tuolloin JCP nimittäin järjesti GABin nimeä kantaneen laajan live-tapahtumien kiertueen, joissa muun muassa nähtiin historian ensimmäiset WarGames-ottelut. Great American Bashista muotoutui tuolloin siis koko JCP:n kesän kattanut tapahtumakokonaisuus. Nyt vuonna 1988 Great American Bash sai kuitenkin jälleen uuden muodon, kun tapahtuma tiivistettiin yhteen live-show'hun, joka tarjottiin ympäri maata ppv-lähetyksenä.

Tämä GAB oli siis historian ensimmäinen ppv:nä lähetetty Great American Bash, mutta samalla tämä oli viimeinen Jim Crockett Promotionsinin järjestämä ppv. Kuten jo Bunkhouse Stampeden arviossa vihjasin, vuodesta 1988 muotutui JCP:n kohtalon vuosi. Jo parin vuoden ajan JCP oli paininut suurien rahaongelmien kanssa ja silti yrittänyt samalla laajentua kunnolla WWF:n haastavaksi koko USA:n kattavaksi promootioksi. Suurin ero WWF:n ja JCP:n välillä oli jo vuosien ajan ollut se, että WWF onnistui 1980-luvun puolivälissä ensimmäisenä amerikkalaisena promootiona murtamaan "alueellisten promootioiden" aikakauden ja nousemaan suosituimmaksi showpainipromootioksi koko USA:n alueella. Vaikka WWF:n ydinalue oli edelleen koillisrannikkolla, se ulotti suosionsa aina länsirannikolle saakka. JCP oli vuosien ajan yrittänyt samaa, mutta edelleen JCP:n ydinsuosio oli Georgian osavaltion alueella kaakossa, eikä promootio ollut saavuttanut toivomaansa jättisuosiota monilla muilla alueilla.

Suosiota tavoitellessa JCP oli muun muassa ostanut isolla rahalla USA:n keskiosia hallinneen UWF:n, mutta ostosta saadut hyödyt olivat jääneet harmillisen pieniksi. Samalla JCP oli vuoden 1987 aikana alkanut laajentaa isojen tapahtumiensa järjestämispaikkoja Georgian alueen ulkopuolelle, mistä oli koitunut kahdenlaisia ongelmia. Georgian alueella sijainneet JCP:n ydinfanit olivat hyvin pettyneitä siihen, että JCP ei enää järjestänyt isoimpia tapahtumiaan (esim. Starrcade 1987) vanhalla kotiseudullaan, ja toisaalta JCP:n uusissa tavoittelemilla alueilla järjestetyissä show'issa oli usein paljon vähemmän yleisöä kuin JCP oli toivonut. USA:n kiertäminen oli myös hyvin kallista, ja lisäksi JCP pyöritti Georgian alueen lisäksi toista hallintokeskusta entisellä UWF:n ydinalueella. Rahaa meni myös kallisiin yksityislentokonelentoihin, limusiinivuokriin ja muihin erikoisuuksiin, jotka Jim Crockettin tai joidenkin hänen painijoidensa mielestä olivat välttämättömyyksiä. JCP oli myös tehnyt aivan liian kalliitta sopimuksia joidenkin painijoiden kanssa, etteivät he lähtisi WWF:ään, joka oli onnistunut viime aikoina kaappaamaan ison joukon lahjakkaita painijoita.

Oma ongelmansa JCP:llä oli myös buukkauksen kanssa. Näissäkin arvioissani kritisoimasta "Dusty finish" -buukkauksesta oli alkanut tulla JCP:n tavaramerkki huonolla tavalla. Yleisö oli jo etukäteen varautunut usein siihen, että heidän toivomansa face ei kuitenkaan voittaisi tärkeässä ottelussa mestaruutta, vaikka se siltä ensin vaikuttaisi, koska ottelun lopputulos käännettäisiin jälkeenpäin jollain älyttömällä verukkeella. JCP ei myöskään ollut koskaan toipunut siitä, että sen ja ehkä koko painimaailman uudeksi ykköstähdeksi nousussa ollut Magnum T.A. joutui lopettamaan uransa vuonna 1986 traagisen onnettomuuden jälkeen.

JCP yritti silti viimeiseen asti. Se oli onnistunut haastamaan WWF:n viimeksi WrestleMania IV:n aikaan, kun JCP:n järjestämä uusi Clash of the Champions -tv-show varasti merkittävän osan WM:n katsojista. JCP oli järjestänyt myöhemmin kevään ja kesän aikana kaksi Clash of the Champions -tapahtumaa lisää, ja niistä muotutui JCP:lle samanlainen tavaramerkkitapahtuma kuin WWF:lle Saturday Night's Main Eventistä. Ja vaikka JCP:llä oli suuria ongelmia rahojensa kanssa, se onnistui silti järjestämään tämän ison tapahtuman Baltimore, Marylandissa ja kasaamaan vieläpä varsin kovan kortin tapahtumalle. Silti GABin aika oli jo vahvasti lopun ajan alkua JCP:lle. Rahaa ei ollut, monet faneista olivat pettyneitä tuotteeseen ja tavoite WWF:n kaltaisesta maanlaajuisesta suosiosta vaikutti osoittautuvan liian vaikeaksi. Tämä olisi siis viimeinen JCP:n tapahtuma, mutta ei suinkaan kokonaan tämän tarinan loppu. Palataan tähän kaikkeen Starrcaden arviossa aikanaan. Sitä ennen kuitenkin itse Great American Bash, jota selostivat Tony Schiavone ja Jim Ross. Bob Caudle toimi tällä kertaa backstage-haastattelijana.

Kuva Kuva
Arn Anderson & Tully Blanchard (c) w/ J.J. Dillon vs. Nikita Koloff & Sting - NWA Tag Team Championship
Ensimmäinen huomio: Nikita Koloff oli kasvattanut hiukset! Tähän asti koko uransa kaljuna paininut Koloff oli viimeisen puolen vuoden aikana siis kasvattanut itselleen hiukset, enkä ollut sen takia aluksi tunnistaa häntä ollenkaan. No mutta se siitä, sitten itse otteluun. Kuten olettaa sopii, Four Horsemanin tehokaksikko Arn Anderson ja Tully Blanchard olivat hallinneet koko vuoden 1988 ajan NWA:n joukkuemestaruuskuvioita. Anderson ja Blanchard olivat feudanneet alkuvuoden ajan Four Horsemanista eronneen Lex Lugerin ja tämän uuden ystävän Barry Windhamin kanssa. Kahden nuoren lupaavan tähden muodostama joukkue oli jopa onnistunut voittamaan joukkuemestaruudet konkarikaksikolta maaliskuussa. Lopulta Lugerin ja Windhamin mestaruuskausi jäi kuitenkin lyhyeksi, kun huhtikuussa Windham kääntyi Lugeria vastaan, aiheutti joukkueelleen mestaruustappion ja liittyi Four Horsemenin uudeksi jäseneksi. Anderson ja Blanchard voittivat vyöt siis tuolloin takaisin, minkä jälkeen he olivat puolustaneet mestaruuksiaan Four Horsemenia vastaan taistelleen ydinporukan jäseniä vastaan. Nyt Andersonia ja Blanchardia vastaan nousivat Nikita Koloff ja Sting. Koloff oli ollut yksi Horsemenin päävastustajista jo puolitoista vuotta, nuori Sting oli puolestaan noussut näihin kuvioihin keväällä 1988, kun hän oli historian ensimmäisessä Clash of the Championsissa päässyt haastamaan Ric Flairin päämestaruudesta ja paininut Flairin kanssa legendaarisen 45-minuuttisen ottelun, joka päättyi tasapeliin.

Taas kerran on vaikeaa arvostella ottelua ilman, että kerron sen lopputulosta. Tyydyn siis toteamaan, että JCP on viime aikoina selvästi rakastunut tähän tiettyyn otteluiden ratkaisuun, ja vähitellen se alkaa tuntua varsin puuduttavalta. Aluksi se oli ihan kivaa vaihtelua, koska tällä tavalla ottelut eivät pääty ainakaan mainstream-promootioissa käytännössä ikinä enää nykyisin. Hommasta menee kuitenkin hohto siinä vaiheessa, kun typerän lopetuksen takia ottelut jatkuvasti päättyvät ihan kesken. Tästäkin ottelusta jäi nyt sellainen fiilis, että hienon kamppailun jälkeen hommalle ei lopulta saatu oikeastaan mitään lopetusta, joten koko ottelukin tuntui vähän turhalta. Se on harmi, koska Koloff, Sting, Anderson ja Blanchard pistivät pystyyn erittäin viihdyttävän ja painilliselta anniltaan hienon painikamppailun, jossa koko nelikko näytti parasta osaamistaan. Oli myös virkistävää katsottavaa, kun ottelun rakenne ei ollut se kaikkein perinteisin joukkueottelun etenemisen tyyli, vaan facet pitivät ottelua todella pitkään hallussaan ja ensimmäisen "hot tagin" saikin heel-joukkue. Kaikin puolin hieno ottelu, joka olisi voinut olla paremmalla lopetuksella jopa huippuluokkaa.
***½ (20:00)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Fantastics (Rogers & Fulton) (c) vs. Midnight Express w/ Jim Cornette - NWA United States Tag Team Championship
Vuoden 1988 yksi kuumimmista alakortin feudeista JCP:ssä oli ollut Midnight Expressin ja vuonna 1988 JCP:hen saapuneen Fantastics-joukkueen välinen kamppailu NWA US Tag Team -mestaruuksista. Fantasticsin muodostivat Bobby Fulton ja Tommy Rogers, joista jälkimmäinen saattaa olla tuttu vuosina 1997-1998 ECW:tä katsoneille - Rogers paini tuolloin ECW:ssä konkarimaisen tekniikkapainijan roolissa. Tässä vaiheessa Rogers oli kuitenkin vielä uransa alkuvaiheissa. Hän oli tehnyt debyyttinsä vuonna 1980 - pari vuotta myöhemmin kuin joukkueparinsa Fulton. Molemmat olivat ensin painineet omillaan alueellisissa promootioissa, kunnes vuonna 1984 he saapuivat samoihin aikoihin Mid-South Wrestlingiin, jossa heidät pistettiin joukkueeksi ja jossa heille annettiin Fantastics-nimi. Juuri MSW:ssä vuonna 1984 Fantastics feudasi ensimmäisen kerran Midnight Expressin kanssa, ja joukkueiden feud jatkui pari vuotta myöhemmin myös WCCW:ssä Teksasissa. Kun Midnight Express siirtyi kokonaan JCP:hen, Fantastics jatkoi alueellisissa promootioissa pyörimistä, kunnes vuonna 1988 he saapuivat myös JCP:hen ja aloittivat tutun feudinsa Midnight Expressin kanssa. Keväällä 1988 Fantastics voitti US Tag Team -mestaruudet Midnight Expressiltä. Tässä ottelussa erikoisstipulaatio oli se, että Midnight Expressin manageri Jim Cornette oli lukittu ottelun ajan pakkopaidassa kehän yläpuolella roikkuvaan teräshäkkiin.

No nyt! Tässä oli sellaista todellista 1980-luvun cruiserweight-painin meininkiä. Määrite "1980-luvun CW-paini" tarkoittaa siis light- tai middleweight-kokoisten painijoiden vauhdikasta painia, jossa nähdään paljon lennokkaita liikkeitä ja jotain top rope -juttujakin. Ollaan siis vielä aika kaukana varsinaisesta cruiserweight-painin kultakaudesta ja älyttömistä spotfesteistä, mutta aikakauden normaali tila huomioon ottaen tämä Midnight Expressin ja Fantasticsin ottelu oli jo aikamoista menoa. Molemmilta joukkueilta nähtiin pari oikeasti todella näyttävää liikettä, ja muuten ottelu vilisi muun muassa Dropkickejä, Headscissorseja ja Sunset Flipejä. Oli muuten todella kiva nähdä vihdoin Midnight Expressiltä kunnon ottelu: Starrcadessa tähän saakka joukkue oli joutunut aina johonkin kummallisiin sekoiluihin, mutta nyt Lane ja Eaton saivat vihdoin näyttää, kuinka hyvin osaavat painia. Aikaakin tällä ottelulla oli todella reippaasti, mutta silti joku tästä jäi puuttumaan, minkä vuoksi tämä ei nouse yli hienon ottelun huippuluokkaan. Ehkä se oli se, että tässä ei ollut sellaista erityisen ottelun tunnelmaa, ja loppupuolella homma tuntui vähän turhalta pitkittämiseltä. Yhtä kaikki: hieno ja vauhdikas joukkueottelu.
***½ (16:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Ivan Koloff & The Russian Assassin & Al Perez & Mike Rotunda & Kevin Sullivan w/ Gary Hart vs. Jimmy Garvin & Ron Garvin & Steve Williams & Road Warriors - Tower of Doom Match
Okei, sitten oli vuorossa kevyesti illan erikoisin feud ja erikoisin ottelu. Oikeastaan koko homma pitää aloittaa kertomalla, kuinka 1970-luvun alussa uransa aloittanut ja lähes koko uransa erikoista demonista gimmickiä vetänyt Kevin Sullivan oli tehnyt paluunsa JCP:hen vuoden 1987 lopussa. Sullivanhan oli aikoinaan paininut historian ensimmäisessä Starrcadessa mutta keskittynyt sitten omiin kuvioihinsa Floridassa. Vuoden 1987 lopussa Sullivan kuitenkin saapui JCP:hen ja muodosti Varsity Club -nimisen stablen, johon hän rekrytoi kaksi hiljattain JCP:ssä debytoinutta nuorukaista: Rick Steinerin ja Mike Rotundan. Samaan aikaan Sullivan iski silmänsä Jimmy Garvinin kauniiseen vaimoon Precioukseen. Sullivan alkoi vaania Preciousta ja kevään aikana väittää, että hänellä ja Preciouksella oli salainen suhde. Garvin sai Varsity Clubia vastaan käymässä feudissaan avukseen veljensä Ron Garvinin. Kevään aikana Sullivanin manageroima Rotunda oli voittanut NWA Television-mestaruuden ja puolustanut sitä sittemmin Garvineita vastaan. Tämä feud oli siis tämän ottelun ydintarina - muut osanottajat olivat lähinnä lisäyksiä, jotta JCP voisi järjestää tämän sekopäisen ottelun. Ilmeisesti Steve Williamsilla ja WCCW:stä JCP:hen vuoden 1988 saapuneella Al Perezillä oli jonkinlaista feudia. Heel-joukkueen kahden viimeisen osanottajan piti olla Warlord ja Barbarian, mutta he loikkasivat WWF:ään vain pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa, joten heidät korvattiin Ivan Koloffilla ja tämän uudella venäläisellä joukkueparilla: maskipäisellä Russian Assassinilla. Face-joukkueen kaksi viimeistä jäsentä olivat Animal ja Hawk, jotka olivat feudanneet Warlordin ja Barbarianin kanssa näiden promootiosta lähtemiseen saakka.

Viime aikoina Sullivanin pakkomielle Precioukseen ja Preciouksen ahdistelu oli kuitenkin mennyt niin pitkälle, ettei kukaan enää tiennyt, mitä Precious ajatteli tästä kaikesta. Niinpä tähän ppv:hen buukattiin Sullivanin ideoima Tower of Doom Match. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kehän päälle laskettiin kolme erikokoista häkkiä. Alimpana oli normaalikokoinen Steel Cage, jossa oli kuitenkin katto. Sen päällä oli pienempi häkki, jonka lattia oli siis samalla alimmaisen häkin katto. Ja tuon keskimmäisen häkin päällä oli vielä pienempi häkki, jonka lattia niin ikään oli keskimmäisen häkin katto. Ylimmästä häkistä pääsisi keskimmäiseen lattian olevan luukun kautta ja samoin keskimmäisestä häkistä alimpaan lattiassa olevan luukun kautta. Ottelu alkaisi niin, että molemmista joukkueista yksi painija kiipeäisi tikapuiden avulla rakennelman huipulle ja astuisi ovesta sisään ylimpään häkkiin. Aina kahden minuutin välein häkkien ovet aukeaisivat, ja kaksi uutta painijaa pääsisivät rakennelmaan. Ottelun voittaja olisi se joukkue, jonka kaikki jäsenet olisivat päässeet rakennelman läpi alimpaan häkkiin ja siellä olevasta ovesta vielä pihalle. Lisätwistin otteluun toi kuitenkin se, että alimmassa häkissä joukkueita odotti nimenomaan Precious, jolla olisi avain alimman häkin ulko-oveen. Olisiko Precious miehensä puolella, vai kääntyisikö hän sittenkin Sullivanin puolelle?

Olipa todella, todella hämmentävä ottelu. Olen tietenkin nähnyt vuoden 1996 Uncensoredin legendaarisen Alliance To End Hulkamania vs. Hogan & Savage -ottelun - joka on mielestäni huonoin koko tämän projektini aikana näkemä ottelu. Todennäköisesti siis koko amerikkalaisen showpainin ppv-historian huonoin ottelu. Tämä ottelu puolestaan on osasyyllinen siihen, että tuo ottelu ikinä nähtiin. Tämä oli nimittäin (käsittääkseni) historian ensimmäinen kerta, kun showpainissa nähtiin niin sanottu Triple Cage Match, jossa siis kolme erikokoista häkkiä oli pinottu päällekkäin (isoin alla, pienin yllä). Tässä tapauksessa ottelua kutsuttiin Tower of Domm Matchiksi, ja näitä otteluita ei ole historian aikana nähty kovin montaa juuri sen vuoksi, että niitä on todella vaikea seurataa ja että niiden viihdyttävyysarvo on hyvin kyseenalainen. Tämä oli kuitenkin ehkäpä paras niistä harvoista näkemistäni Triple Cage Matcheista, vaikka ottelun stipulaatiot olivatkin aikakausi huomioon ottaen hämmästyttävän sekavat (vuonna 1996 oli toki päästy sitten aivan toiselle ulottavuudelle tässä sekavuudessa). Ilahduttavinta tässä oli se, että ottelussa nähtiin mukavasti oikeaa painia ja että tuo painirymistely oli ottelussa pääosassa kaiken muun pelleilyn sijaan. Niinpä tästä kuoriutui lopulta ihan mukava - vaikkakin kevyesti sekava - välipalaottelu kaiken muun vakavan painin keskellä. Ihan kiva, mutta ei välttämättä tarvitse ottaa uusiksi.
**½ (19:55)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham (c) w/ J. J. Dillon vs. Dusty Rhodes - NWA United States Heavyweight Championship
Kuten jo openerin taustatarinassa kerroin, nuori ja lupaava Barry Windham oli keväällä 1988 järkyttänyt kaikki kääntymällä Lex Lugeria vastaan ja liittymällä Four Horsemenin uudeksi neljänneksi jäseneksi. Heeliksi käännyttyään Windham alkoi pitää oikeassa kädessään mustaa nahkahanskaa ja käyttää finisherinään isänsä Blackjack Mulliganin kuuluisaksi tekemää Iron Claw -liikettä. Pian heeliksi kääntymisensä jälkeen Windham nousi uudeksi NWA US Heavyweight -mestariksi, kun vakatoidusta mestaruudesta järjestettiin turnaus. Turnauksen finaalissa Windham päihitti Nikita Koloffin. Miksi mestaruus oli sitten vakatoitu? No, se puolestaan johtui siitä, että mestaruutta alkuvuodesta kantanut Dusty Rhodes oli keväällä hyökäynnyt tapahtumassa JCP:n omistajan Jim Crockettin kimppuun. Rhodes hyllytettiin, ja mestaruus vakatoitiin. Rhodes ei kuitenkaan kadonnut JCP:stä, vaan sen sijaan hän alkoi esiintyä tapahtumissa maskipäisenä Midnight Rider -nimisenä painijana. Kaikki tajusivat, että kyseessä on Rhodes, mutta Rhodes ei suostunut myöntämään sitä. Rhodes osallistui myös US-mestaruusturnaukseen Riderina, mutta hävisi välierissä nimenomaan Windhamille. Lopulta Rhodesin hyllytys päättyi, ja hän sai palata tapahtumiin omana itsenään. Nopeasti "paluunsa" jälkeen Rhodes haastoi Windhamin mestaruusotteluun, koska hän ei ollut missään vaiheessa virallisesti hävinnyt mestaruutta. Samalla Rhodes, Windhamin "isoveli", oli todella pettynyt siihen, että Windham oli liittynyt Four Horsemeniin, ja hän halusi kostaa tämän Windhamille.

Tämä nuoren ja nousevan sekä vanhan ja kokeneen brawlerin keskinäinen mättö lähti käyntiin todella vahvasti, ja ensimmäisen reilun viiden minuutin ajan viihdyin tätä katsellessa hemmetin hyvin. Helkkari, pitkästä aikaa kunnon brawlausrymistelyä, joka ei ole pelkkää nyrkeillä toisen lyömistä ja kulmissa könyämistä. Molemmilta nähtiin oikeasti näyttäviä liikkeitä, ja erityisesti Windham otti rajua bumppia lentämällä pari kertaa karun näköisesti kehän ulkopuolella. Myös ottelun tarina toimi hyvin: heel-Windham yritti päihittää face-Rhodesin, vaikka kokemus ei vielä aivan riitäkään. Olin jo varma, että tästä voisi tulla vähintään hyvin lähelle huippuluokkaa pääsevä ottelu. Sitten ottelu alkoi kuitenkin ikävästi junnaamaan vähän paikallaan, minkä jälkeen koko ottelun momentum tapettiin minuutteja kestäneellä Windhamin Iron Claw -setillä, jonka aikana ei todellakaan tapahtunut yhtään mitään. Ehkä vielä asteen verran puuduttavampaa ja typerämpää katsottavaa kuin Headlock- tai Bearhug-sessiot. Olisin tämän voinut kuitenkin antaa vielä anteeksi, jos lopussa olisi nähty hurja loppurymistely, koska jossain huippuotteluissakin on pieni suvantovaihe. Tässä ei kuitenkaan päästy ollenkaan enää intensiiviseen rymistelyyn takaisin, vaan sen sijaan katsojille tarjottiin ref bump, turha heel-turn ja - noh - ainakin yllättävä lopetus. Loistavan alkuosion takia ottelu on silti mielestäni hyvä, vaikka loppupuoli jätti paljon toivomisen varaa.
*** (15:55)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ J. J. Dillon vs. Lex Luger - NWA World Heavyweight Championship
Jos joku asia JCP:ssä pysyi loppuun asti ennallaan, se oli Ric Flairin asema firman kiistattomana ykköstähtenä. Four Horsemenin pääjehu piti siis edelleen hallussaan NWA World Heavyweight -mestaruutta ja puolusti tällä kertaa sitä Lex Lugeria vastaan. Kuten Bunkhouse Stampeden arvostelussa jo kerroin, Lugerin aika Four Horsemenin jäsenenä oli jäänyt hyvin lyhyeksi, kun hän kääntyi vuoden 1987 lopussa J. J. Dillonia, Arn Andersonia ja Tully Blanchardia vastaan ja erosi porukasta. Samalla Lugerista tuli uusi yleisön rakastama babyface, mutta kuukausien aikana Luger oli joutunut useaan otteeseen Four Horsemenin rajujen hyökkäysten kohteeksi. Toisaalta Luger oli saanut apua monilta henkilöiltä - jopa lyhyen paluunsa tehneeltä Ole Andersonilta, joka Lugerin tavoin kantoi kaunaa entisillä stable-kavereilleen. Nyt nuorella Lugerilla oli kuitenkin elämänsä tilaisuus voittaa NWA:n päämestaruus Ric Flairilta.

No voi hevon helvetti, minkälaisen lopetuksen JCP oli taas onnistunut pieraisemaan huippuottelulleen. Usein buukkausdissauksessa keskitytään aina 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun WCW:hen tai vaihtoehtoisesti TNA:han lähes koko historiansa ajalta. Sen sijaan tämä 1980-luvun JCP (ja ehkä WCW?) unohtuvat aivan liian usein, vaikka aihetta muistamiselle olisi. Ei voi taaskaan kuin pudistella päätään käsittämättömän hämmästyksen keskellä, kun helkkarin kova Main Event päätetään lopettaa täysin idioottimaisella "haista paska" -tyylillä. Pahinta näissä 1980-luvun JCP:n lopetuksissa vielä on se, että useat niistä ovat täysin vanhanaikaisia, täysin idioottimaisia ideoita, joita eivät enää edes 1980-luvunkaan fanit pitäneet millään tavalla järkevinä. No, jos lopetus pystytään unohtamaan hetkeksi, niin ottelu oli muuten loistokamaa. Olisi noussut melkeinpä millä tahansa muulla lopetuksella huippuotteluksi, mutta nyt jää idiotismin vuoksi puolikkaan päähän siitä. Ottelun tähti oli toki Ric Flair, mutta täytyy nostaa hattua myös nuorelle Lex Lugerille, joka todellakin teki kaikkensa saadakseen Flairin kanssa aikaan loistavan ottelun. Toki Luger vähän unohti myydä jalkansa vammoja lopussa (vaikka välissä myynti oli jo oikein esimerkillistä), mutta se annettakoon juuri ja juuri anteeksi. Muuten homma oli niin sulavaa ja hienoa painia, että tällaista suuren luokan Main Eventiä oli ilo katsoa. Yleisökin oli täysin Lugerin puolella, ja tunnelma oli mahtava. Harmi, että sekin sitten pilattiin lopetuksella. Hienoa työtä silti Flairilta ja myös Lugerilta.
***½ (23:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Sting
* Lex Luger

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Viisi ottelua: kolme ***½-tasoista, yksi *** ja yksi **½. Vielä kun buukkaus saataisiin kuntoon, JCP:llä olisi mahdollisuuksia mihin tahansa. Nytkään aikaa ei käytetty mihinkään turhiin otteluihin vaan oikeasti koviin koitoksiin. Sen ansiosta kokonaisuus oli Hyvä, vaikka typerät buukkausratkaisut vähän söivät fiilistä.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
4. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
5. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
------------------
6. WWF WrestleMania IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUMMERSLAM 1988

Ja taas oli uuden ppv:n aika. Vince McMahon oli ollut tyytyväinen siihen, kuinka hyvin Survivor Series oli toiminut viime vuonna, ja niinpä Vince oli päättänyt laajentaa jälleen WWF:n ppv-tarjontaa. Seurauksena oli loppukesään ajoitettu tapahtuma, mikä oli sinänsä hyvä ajankohta, koska silloin oli tähän saakka ollut muuten varsin vähän suuria painitapahtumia (paitsi tietenkin JCP:n The Great American Bash, joka sekin oli kuitenkin kuukautta aiemmin). SummerSlamista muotoutuisi yksi WWF:n isosta neljästä - neljäs olisi tietenkin Royal Rumble, joka saavuttaisi seuraavana vuonna myös aseman ppv:nä.

Samalla kun JCP kärsi tähän aikaan suurista ongelmista (puhumattakaan kahdesta muusta jäljellä olleesta isosta alueellisesta promootiosta WCCW:stä ja AWA:sta), WWF:llä meni koko ajan vahvemmin. Se oli tässä vaiheessa saavuttanut jo ylivoimaisen aseman koko maan ykköspromootiona, eikä JCP:llä ollut kovin paljon keinoja WWF:n aseman järkyttämiseen. Vince tietenkin nautti tilanteesta ja yritti ottaa siitä kaiken ilon irti.

Tässä SummerSlamissa selostajina toimivat Gorilla Monsoon ja Billy Graham. Kyllä vain, Jesse Venturan sijaan Gorillan selostuspariksi oli tähän tapahtumaan nostettu "Superstar" Graham, joka oli ensin eläköitymisen jälkeen siirtynyt manageriksi ja nyt sitten selostuspuolelle. Venturan korvaaminen Grahamille oli kuitenkin vain väliaikainen temppu - ja hyvä niin. Graham oli nimittäin aivan järkyttävän paska color commentator, joka yritti olla hauska face-kommentaattori mutta onnistui olemaan pelkästään ärsyttävä. Graham ei jatkanutkaan WWF:ssä hommissa enää kovin kauaa tämän ppv:n jälkeen. Backstage-haastattelijoina puolestaan toimivat Gene Okerlund ja 1980-luvun lopulla WWF:n vakiohaastattelijaksi nouseva Sean Mooney.

Kuva Kuva
Fabulous Rougeaus vs. British Bulldogs
Kyllä vain: Rougeaun veljekset olivat kääntyneet heeleiksi sitten viime näkemän. Mukavina kanadanranskalaisina veljeksinä uransa WWF:ssä aloittaneet Rougeaut olivat tehneet heel-turnin loppukeväästä ja feudanneet sen jälkeen toisen keskikortin joukkueen Killer Beesien kanssa. Samalla Rougeaut olivat myös muuttaneet nimensä "Fabulous Rougeauseiksi". Kesän aikana heidän gimmickinsä kehittyi niin, että Rougeaut alkoivat väittää "rakastavansa" Yhdysvaltoja, ja he pyrkivät todistamaan sen kantamalla mukanaan aina pieniä Yhdysvaltain lippuja. Lisäksi Rougeaut ilmoittivat, että he muuttaisivat pian kokonaan Yhdysvaltoihin, ja niinpä heidän sisääntulokuulutuksissaankin ilmoitettiin, he muuttaisivat pian olinpaikkaansa Kanadasta Amerikkaan. Tämä erikoinen gimmick toimi yllättävän hyvin, ja Rougeauista tuli varsin vihattuja. Nyt he olivat saaneet vastaansa toisen ei-amerikkalaisen - mutta erittäin rakastetun - joukkueen, eli British Bulldogsin. Itse asiassa tämän aikakauden dirt sheetit osaavat kertoa, että Dynamite Kid ja Jacques Rougeau olivat kesän aikana ajautuneet backstagella ihan oikeaan tappeluun, jossa Rougeau oli lyönyt Kidiä halpamaisesti. Monet pelkäsivät, että Dynamite Kid kostaisi Rougeaulle tempun tässä ottelussa jollain rumalla tempulla, mutta sellaista ei koskaan nähty.

Olipa yllättävä aloitus WWF:n ppv:lle. JCP:ssä tällainen ottelu - lopetusta myöten - olisi ollut tässä vaiheessa jopa hieman puuduttavan perinteinen, mutta WWF:ssä tämä oli mukavan virkistävää vaihtelua. Kaksi taidokasta kokenutta joukkuetta toisiaan vastakkain 20-minuuttisessa hyvin rakennellussa ja puhtaaseen painiin keskittyvässä kamppailussa. Ai että, tätä oli tosiaan ilo katsoa. Erityisesti Davey Boy Smith ja Dynamite Kid esiintyivät taas ottelussa edukseen. Ensimmäinen 10 minuuttia ottelusta olikin lähinnä British Bulldogsin hallintaa, jossa Kid ja Smith pääsivät väläyttämään näyttäviä liikkeitä. Sitten päästiin heel-hallinnan osuuteen, joka oli paikoitellen hieman puuduttavampaa, mikä oli yksi siihen, että tämä ei lopulta noussut kuitenkaan huippuottelun tasolle. Muutenkin tästä ottelusta puuttui kaikesta hyvästä ja taidokkaasta painista huolimatta se "jokin", joka olisi nostanut tämän sinne neljään tähteen, mutta oli tämä siitä huolimatta hieno kamppailu.
***½ (20:00)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bad News Brown vs. Ken Patera
WrestleMania IV:ssä ppv-debyyttinsä tehnyt Bad News Brown oli noussut kuluneen vuoden aikana varsin uskottavaksi bad ass -heeliksi WWF:ssä. Erityisen merkittäviä feudeja hän ei ollut kuitenkaan toistaiseksi käynyt, eikä tämänkään ottelun taustalla ollut mitään suurta tarinaa. Brown oli kuitenkin buukattu WWF-konkari Ken Pateraa vastaan, ja entinen olympiaurheilija toki teki kaikkensa pistääkseen kampoihin nousevalla ilkeälle heelille.

Pakko sanoa, että Bad News Brownin finisherissä on jotain hämmentävän lumoavaa. Kun muuten tuollainen varsin kankea ja yksipuolinen iso brawleri täräyttää Running Enzuigirin, on sitä pakko vähän ihailla. Toki Brown "täräyttää" sen tyylilleen uskollisesti varsin kankealla tavalla, ja muutenkin koko liike näyttää täysin erilaiselta kuin vaikkapa Chris Jerichon tyylipuhdas Running Enzuigiri, mutta jotain hämmästyttävän hienoa tuossa Ghetto Blasteriksi nimetyssä liikkeessä on. No, tuo liike olikin oikeastaan tämän ottelun kohokohta, joka nosti arvosanan yhdestä tähdestä puoleentoista tähteen. Muuten Pateran ja Brownin ottelu oli juuri sellaista peruskamaa kuin tältä kaksikolta vain saattoi kuvitella: nyrkkien heiluttelua, muutamia Body Slameja ja perustappelua. Ei mitenkään järisyttävän kamalaa katsottavaa, mutta kaikin puolin perustylsää meininkiä, jonka virkistävin hetki oli tosiaan lopetus.
*½ (6:33)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude w/ Bobby Heenan vs. Junkyard Dog
Rick Rude oli kuluneen kesän ajan feudannut erityisesti Jake Robertsin kanssa. Kokeneen Robertsin ja nousussa olevan omahyväisen Ruden välit olivat tulehtuneet pahasti, ja kuvioon oli sekoitettu jopa Robertsin vaimo Cheryl. Lisäksi miehillä oli taustalla jo yksi ppv-kohtaaminenkin WrestleManiasta. Jostain syystä WWF ei kuitenkaan buukannut heitä vastakkain tässä ppv:ssä, vaan sen sijaan Rude kohtasi ottelussa Robertsin (ja kaikkein muidenkin WWF-facejen) hyvän ystävän Junkyard Dogin. WWF:ssä vuosia painineelle JYDille tämä oli siinä mielessä historiallinen hetki, että tämä jäi hänen viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä. JYD oli ollut jo jonkun aikaa lähtökuopissa, ja lokakuussa hänen sopimuksensa WWF:n kanssa vihdoin päättyisi. Tämä ei kuitenkaan jäisi viimeiseksi kerraksi, kun näkisimme JYDin näissä arvioissa.

Tässä ottelussa nähtiin kyllä sitten taas hämmentävin lopetus pitkään aikaan. Sen taustaksi täytyy kertoa, että erikosisista painiasuista tykkäävä Rick Rude oli tällä kertaa hankkinut tähän otteluun housut, jossa oli Junkyard Dogin naama sekä etu- että takapuolella. Ottelun ratkaisuhetkillä Rude sitten täräytti JYDin kanveesiin ja nousi itse yläköydelle. Siellä ollessaan hän yhtäkkiä tempaisi housunsa nilkkoihin, ja hetken aikaa - ainakin minun silmissäni - näytti oikeasti siltä, että alla ei olisikaan ollut mitään. Tämä oli toki sitten vain visuaalinen harha (eikä varmasti todellakaan tarkoituksellinen), koska oikeasti Ruden housujen alla olivat toiset ihonväriset housut, joissa oli Jake Robertsin Cheryl-vaimon naamakuva etu- ja takapuolella. Samalla kun Rude oli tehnyt tämän housutempun ja hypännyt yläköydeltä alas housut puolitangossa (koska miksi ei?), kehään ryntäsi Jake Roberts, joka oli tietenkin raivostunut Ruden housujen kuviosta. Että sellaista. Kyllä WWF:kin tekee tämä kuvioidensa ymmärtämisen välillä vähän turhan vaikeaksi. Harmillisesti ottelu oli myös muuten aikamoista turhuutta ja perustylsää painia, joten surkean lopetuksen takia tämä jää arvosanaltaan lopulta puhtaasti kehnoksi.
* (6:18)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bolsheviks w/ Slick vs. Powers of Pain (Warlord & Barbarian) w/ The Baron
Tässä ottelussa Nikolai Volkoffin ja Boris Zhukovin Bolsheviks-joukkue oli täysin toissijainen asia: ainut syy ottelun buukkaamiseen oli tietenkin Powers of Pain -joukkueessa, joka teki tässä ppv-debyyttinsä WWF:n puolella. Kuluneena kesänä JCP:n kaksi monsteriheeliä Warlord ja Barbarian olivat siis saaneet tarpeekseen Jim Crockettin promotiosta ja tarttuneet Vince McMahonin tarjoukseen juuri, ennen kuin heidän oli tarkoitus painia JCP:n The Great American Bashissa. Koska kaksikko oli paininut JCP:ssäkin näyttävästi yhdessä, ei heitä suinkaan haluttu erottaa WWF:ssä, vaan heidän annettiin jatkaa yhteistyötään. Yksi muutos kuitenkin tehtiin. WWF:ssä Powers of Pain debytoikin Legion of Doom -tyyppisenä face-henkisenä rymistelijäkaksikkona, ja yleisö myös otti Warlordin ja Barbarianin joukkueen varsin hyvin vastaan. Tässä SummerSlamissakin kaksikko sai kovat popit. Lisäksi Powers of Pain sai ringsidelleen mystisen kaapuun pukeutuvan huppupäisen The Baron -nimisen managerin, joka oli siis AWA:sta ja JCP:stä tuttu Baron von Raschke, joka oli hiljattain loikannut WWF:ään mutta jonka diili WWF:n kanssa jäi lopulta vain parin kuukauden mittaiseksi.

Täytyy myöntää, että tämä oli jopa kevyesti positiivinen yllätys. Odotin nimittäin etukäteen, että tämä olisi joko puolen minuutin squash tai vaihtoehtoisesti todella puuduttavan tylsää brawlausta. Sen sijaan tämä oli noin viiden minuutin rymistely, joka oli itse asiassa ihan siedettävää katsottavaa. Ei tämä millään mittareilla toki ollut hyvä ottelu, mutta sitä tuskin kukaan tältä kohtaamiselta odottikaan. Mutta kuten jo todettua, tämä olisi voinut olla myös jotain paljon kamalampaa. Nyt ainakin tuntui siltä, että koko kehässä ollut nelikko yritti parhaansa ja sai aikaan ihan siedettävän kokonaisuuden. Warlordin ja Barbarianin voimaliikkeet olivat tyylikkäitä, ja myös lopetus oli hoidettu hyvin. Volkoff ja Zhukov pääsivät tekemään ottelussa varsin vähän, mutta varsinkin Volkoffin kokemus näkyi ottelun järkevässä etenemisessä. Harmi vain, että painillinen anti oli tosiaan silti suurimmaksi osaksi lähinnä olematonta, joten ei tämä siedettävää parempaa arvosanaa saa.
*½ (5:27)
Voittajat:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Brother Love & Jim Duggan
Seuraavaksi nähtiin väliaika-angle, jota ilmankin olisi pärjätty mainiosti. Kyseessä oli siis Brother Loven ppv-debyytti. Bruce Prichard oli 1980-luvun puolivälissä painibisnekseen saapunut henkilö, joka oli tähän mennessä toiminut muun muassa managerina, tuomarina ja tuottajana. Kesällä 1988 Prichard kehitti itselleen "Brother Love" -hahmon: kyseessä oli punakkanaamainen, valkoisiin vaatteisiin pukeutunut "saarnaaja", joka ei kuitenkaan julistanut Jumalan sanaa vaan "Rakkauden sanaa". Ällöttävän mairealla äänellä puhuva Love aloitti kaikki promonsa aina julistamalla, kuinka paljon hän rakasti kaikkia. Ei ole varmaan vaikea arvata, että tämä iljettävän näköinen maireilija oli heel, jota kaikki vihasivat hänen debyytistään lähtien. Brother Love alkoi kuitenkin nopeasti järjestää WWF:n show'issa "The Brother Love Show" -nimisiä segmenttejä, joissa hän haastatteli eri painijoita. Nyt oli vuorossa Jim Dugganin haastattelu, joka oli lopulta yhtä tyhjän kanssa - ei mitään kiinnostavaa tai tarpeellista.

Oikeastaan tässä anglessa sen tapahtumien sijaan paljon oleellisempaa olikin se, mitä tässä EI tapahtunut. Näihin aikoihin kaikkein valppaimmat paininörtit nimittäin odottivat - tai ainakin toivoivat - että tässä show'ssa ja juuri tässä anglessa olisi nähty Four Horsemanin loikka JCP:stä WWF:ään ja samalla siis aikakauden kuumimman stablen WWF-debyytti. Tätä ei siis koskaan nähty, mutta syitä tapahtuman toivomiseen oli paljon: tosiasia oli nimittäin se, että Arn Andersonin ja Tully Blanchardin sopimukset JCP:n kanssa olivat päättyneet ja että WWF oli todennäköisesti tässä vaiheessa solminut heidän kanssaan jo sopimukset. Samoin Ric Flair oli dirt sheetien mukaan todella pahasti turhautunut JCP:n tilanteeseen (rahalliseen, buukkaukselliseen - you name it), ja hän kävi aktiivisia neuvotteluja Vince McMahonin kanssa. Huhujen mukaan McMahon oli jopa luvannut Flairille paikkaa SummerSlamin ppv:ssä, jos hän siirtyisi WWF:ään. Lopulta Flair ei kuitenkaan suostunut, koska hän halusi pysyä lojaalina JCP:lle. Toinen ongelma Four Horsemanin WWF-loikan tiellä oli se, että Vince McMahon ei ollut millään tavalla kiinnostunut tuomaan rosteriinsa takaisin (ja vieläpä näin näyttävästi) Barry Windhamia, joka oli lähtenyt WWF:stä vuonna 1985 ovet paukkuen. Niinpä tässä ppv:ssä ei nähty Four Horsemanin - eikä yhdenkään sen jäsenen - ppv-debyyttiä. Niin Arn Anderson, Tully Blanchard, Ric Flair kuin Barry Windhamkin saapuisivat kyllä aikanaan WWF:ään. Toisten kohdalla ei tarvitsisi odottaa enää kauaa, toisten kohdalla huomattavasti kauemmin.

Kuva Kuva
Honky Tonk Man (c) w/ Jimmy Hart vs. Ultimate Warrior - WWF Intercontinental Championship
Tähän ppv:hen tultaessa Honky Tonk Man oli pitänyt WWF Intercontinental -mestaruutta (mestaruuden nimestä oli kuluneen kesän aikana tiputettu "Heavyweight"-sana pois) 15 kuukautta. Se oli monien - erityisesti monien fanien - mielestä paljon enemmän kuin olisi tarvinnut: varsinkin, koska Honkyn ei ollut tarkoitus alun perin edes voittaa vyötä ja koska hänen oli tarkoitus hävitä se jo useamman kerran ennen SummerSlamia. HTM oli kuitenkin pitänyt kiinni vyöstä sopimuskikkailujen avulla, mutta nyt hänellä oli uusi pitkä sopimus WWF:n kanssa.

Alun perin Honky Tonk Manin piti kohdata tässä ppv:ssä Brutus Beefcake WrestleManian uusintaottelussa. Vince päätti kuitenkin muuttaa suunnitelmia viime hetkellä, ja niinpä ennen tätä ppv:tä järjestetyssä tv-show'ssa Beefcake joutui Ron Bassin brutaalin hyökkäyksen kimppuun. Tuossa hyökkäyksessä Bass repi Beefcaken naaman verille, mikä toimi kayfabe-syynä siihen, ettei Beefcake pystynyt osallistumaan ppv:hen ollenkaan. Bassin hyökkäys näytettiin tämän tapahtuman alkupuolella videokoosteena hupaisien "censored"-raksien peittäessä (varsin huonosti) hyökkäyksen brutaaleimmat hetket. Miksi sitten Beefcake ei saanut uusintamestaruusotteluaan, vaikka niin oli alun perin tarkoitettu? Tähän on pari eri selitystä. Yksi on se, että Vince vain päätti, ettei haluakaan nostaa Beefcakea suunnitelulle paikalle ja että hän halusi jonkun erilaisen henkilön Beefcaken tilalle. Toinen (Beefcaken vuonna 2005 kertoma) selitys on se, että Ultimate Warrior uhkasi lähteä WWF:stä, jos hän ei saisi tätä mestaruusottelua. Olipa syy mikä tahansa, Beefcake oli storyline-syistä poissa pelistä, ja Honky Tonk Man julisti tapahtuman alkupuolella kohtaavansa kenet tahansa tänä iltana mestaruusottelussa. Honkyn järkytys oli suuri, kun tasaisesti yleisönsuosiotaan kasvattanut Warrior sitten rynnisti ringsidelle ja nousi Honkyn haastajaksi.

Olen joskus aikaisemminkin arvosteluissani selittänyt, että arvostelen squasheja ihan omalla asteikollaan. Puoli tähteä on semmoinen perus-ok squash, yksi tähti poikkeuksellisen hyvä squash ja sitten korkeammat arvosanat on varattu ihan poikkeustapauksille. No, ihan mistään poikkeustapauksesta tässä Honky Tonk Manin ja Ultimate Warriorin kohtaamisessa ei ehkä sentään ole kyse, mutta onhan tämä nyt WWF:n ppv-historian yksi kuuluisimmista squasheista. Samalla tässä on sairaalla tavalla jotain hyvin viihdyttävää ja antoisaa - olihan yleisökin hommassa ihan täysillä mukana. Harmi vain, että painillinen anti koko hommassa oli kyllä pyöreä nolla, mutta pakko on silti myöntää, että paljon mielummin minä näiltä kahdelta katsoin tällaisen ottelun kuin vaikkapa 10-minuuttisen brawlailun. Hauska piristysruiske illan tarjonnassa!
* (0:31)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Tässä välissä WWF käytti ihan törkeän paljon aikaa marraskuussa nähtävän Sugar Ray Leonard vs. Don Lalonde -nyrkkeilyottelun puffaamiseen ja katsomossa olevan Leonardin haastattelemiseen. Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt syy tähän, mutta varmasti Vincellä oli tarkka syy tällekin.

Kuva Kuva
Don Muraco vs. Dino Bravo w/ Frenchy Martin
Don Muraco ja Dino Bravo kohtasivat toisensa jo WrestleManiassa, ja ilmeisesti näillä kahdella lihaskimpulla oli riittänyt erinäistä riitaa koko kuluneen kevään ja kesän ajan, koska nyt he ottivat uudestaan yhteen. Mitään sen mainittavampaa taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut: Muraco ja Bravo eivät vain pitäneet toisistaan. Junkyard Dogin tavoin myös toinen WWF-konkari, eli Muraco, oli tässä vaiheessa jo lähtökuopissaan, ja pian SummerSlamin jälkeen Muraco jätti pitkäaikaisen kotipromootionsa. Tämä jäisi siis hänenkin viimeiseksi ppv-ottelukseen WWF:ssä.

Muraco ja Bravo kohtasivat toisensa siis jo WrestleManiassa. Tuolloin olin miedon positiivisesti yllättynyt siitä, ettei vain pari minuuttia aikaa saanut miesten kamppailu ollut totaalista tylsyyttä, vaan aikaan suhteutettuna ihan ok ja varsin energinen kohtaaminen. En silti tuolloisilla kehuillani varsinaisesti tarkoittanut sitä, että haluaisin nähdä Bravon ja Muracon painimassa toisiaan vastaan puoli vuotta myöhemmin myös seuraavassa ppv:ssä. Tässä sitä kuitenkin oltiin, ja tällä kertaa Muraco ja Bravo eivät onnistuneet enää järjestämään suurempaa yllätystä. Kyllä tämäkin oli painiotteluna ihan siedettävä, mutta ei silti millään mittareilla erityisen viihdyttävä tai mitään muutakaan. Molemmat hoitivat oman osuutensa varsin rutiinilla, ja se siitä. Lopetuksesta pitää antaa kuitenkin hieman kehuja, koska se oli hoidettu ihan näppärästi ja se myös tuli varsin pian sen sijaan, että ottelua olisi jääty turhaan pitkittämään. Ei lisää enää tätä kaksikkoa ppv:eissä, kiitos.
*½ (5:28)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Demolition (c) w/ Mr. Fuji & Jimmy Hart vs. Hart Foundation - WWF Tag Team Championship
Kyllä vain - Hart Foundation oli todellakin tehnyt face-turnin kuluneen kesän aikana. Viitteitä tulevasta turnista nähtiin jo WrestleMania IV:ssä, jossa Battle Royalissa kakkoseksi jäänyt Bret Hart turhaantui ja tuhosi toisen heel-painijan Bad News Brownin voittopokaalin. Lopullinen turn tarjoiltiin kuitenkin kesällä, kun Hart ja Neidhart kyllästyivät managerinsa Jimmy Hartin touhuihin, ja niinpä he tekivät turnin pieksemällä managerinsa. Samalla Hart Foundation oli noussut joukkuemestaruuksien ykköshaastajaksi, ja he pääsivät tavoittelemaan mestaruuksia, joita Ax ja Smash olivat pitäneet hallussaan WrestleManiasta lähtien. Kevään ajan Demolition oli vielä feudannut ex-mestarijoukkueen Strike Forcen kanssa, mutta tuo feud oli päättynyt tylysti, kun Rick Martel loukkaantui pahasti Demolitionin jäsenten botchatessa liikkeensä, minkä vuoksi Martel joutui kuukausiksi sivuun. Tässä ottelussa Demolitionin ringsidella oli Mr. Fujin lisäksi myös Hart Foundationin entinen manageri Jimmy Hart. Hartin sopimus Hart Foundationin kanssa oli nimittäin yhä teknisesti voimassa, minkä vuoksi Hartilla oli oikeus tulla ottelun ringsidelle periaatteessa "Hartien kulmaukseen". Viime viikot Hart oli käyttänyt toimimalla Demolitionin apuna ja kertomalla heille kaiken Hart Foundationin heikkouksista.

Joukkueottelut olivat ehdottomasti ainakin tähän mennessä illan parista antia. Openerin jälkeen koko show oli ollut - sinänsä ihan viihdyttävää Warriorin ja Bossmanin rykäisyä lukuun ottamatta - aikamoista räpellystä, mutta nyt Hart Foundation ja Demolition palauttivat tason edes hieman kohdilleen. Demolition ei edelleenkään ole mikään varsinaisista mestarilahjakkuuksista koostuva kaksikko, mutta tässä he osoittivat hyvin sen, että taidokkaiden vastustajien kanssa he saavat hyvän ottelun aikaan. Ottelun ehdoton tähti oli toki Bret Hart, joka väläytti näyttävää teknistä osaamistaan ja lisäksi myi Demolitionin likkeet huolellisen hienosti. Kokonaisuutena tämä oli kaikin puolin hyvä joukkueottelu, mutta ei kuitenkaan mitään niin erikoista, että tässä olisi päästy yli kolmen tähden. Hyvää työtä, ja myös lopetus oli ottelun tarinaan ihan sopiva.
*** (9:49)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Big Bossman w/ Slick vs. Koko B. Ware
Kyllä vain, vuosien 1985 ja 1986 Starrcadesta tuttu Midnight Expressin ja Jim Cornetten henkivartija Big Bubba Rogers oli nyt loikannut WWF:ään ja aloittanut parhaiten tunnetun uransa vanginvartijan gimmickillä ja Big Bossman -nimellä. Ennen WWF:ään siirtymistä Bossman, oikealta nimeltään Ray Traylor, oli itse asiassa siirtynyt vuonna 1987 UWF:ään ennen sen lakkauttamista ja voittanut siellä firman päämestaruuden (jonka oli sittemmin jobannut Steve Williamsille). UWF:n lopettamisen jälkeen Traylor ei kuitenkaan enää palannut JCP:hen vaan tarttui Vince McMahonin tarjoukseen ja debytoi WWF:ssä kesällä 1988. Vince kehitti Traylorille uuden nimen ja gimmickin, jotka pohjautuivat siihen, että Traylor oli oikeasti ollut vanginvartija ennen painiuransa aloittamista. Nyt hän sitten teki ppv-debyyttinsä Big Bossman -nimellä ja Slickin manageroimana. Toistaiseksi Bossman oli ollut voittamaton WWF:ssä, ja nyt hän sai vastaansa midcardissa paikkansa vakiinnuttaneen Koko B. Waren. Kuten kuvasta näkyy, Bossman oli näihin aikoihin alkanut kerryttää tasaisesti lisää elopainoa, eikä mahan kasvaminen suinkaan pysähtyisi vielä tähän.

Tämä Bossmanin ja Koko B. Waren kohtaaminen oli oikein ilahduttava yllätys. Ei tämä siis silti ole kuin "ihan ok" -tasoinen perusottelu, mutta se on hyvä suoritus siihen nähden, kun etukäteen odotin tältä joko todella tylsää vääntämistä tai nopeaa squashia. Bossman ei koskaan ollut mikään varsinainen painikeisari, ja varsinkaan tässä uransa alkuvaiheissa häneltä ei voinut odottaa kovin paljoa. Koko B. Ware ei taas ole jostain syystä sytyttänyt minua koskaan: mielestäni Waren ottelut ovat olleet aina aika tylsiä. Niinpä pelkäsin, että Kokolla ei ole kummoisia mahdollisuuksia kantaa Bossmania mitenkään mainittavaan otteluun - jos Waren edes annettaisiin ottelussa mitään tehdä. Niinpä oli kiva huomata, että Ware sai oikeasti hallita ottelua jonkun verran, ja tuon hallinan aikana hänen cruiserweight-tyyliset high flying -otteensa olivat oikeasti näyttäviä. Vielä ilahduttavampaa oli se, että Bossmaninkaan hallinta ei ollut mitenkään erityisen tylsää vaan itse asiassa ihan ok -tasoista power-brawlausta. Toki tästä ottelusta puuttui kaikki erityisempi tarina, oikeasti säväyttävät hetket ja muut erikoisuudet, joten ei tämä nouse edes ihan hyvä -asteikolle, mutta ei kai sitä kukaan tällaiselta väliottelulta odottanutkaan. Kaksi tähteä on silti minun kirjoissani tälle parivaljakolle yllättävän paljon.
** (5:57)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Pakko mainita, että tässä välissä nähtiin ihan mielettömän sekopäinen promo Ultimate Warriorilta (Varoitus: haastattelu spoilaa Warriorin ottelun lopputuloksen).

Kuva Kuva
Hercules vs. Jake Roberts
Kuten aikaisemmin arvosteluissa jo kerroin, Jake Robertsilla ja Rick Rudella oli menossa raju ja henkilökohtainen feud. Jostain syystä he eivät kuitenkaan kohdanneet toisiaan SummerSlamissa, vaan Rude otteli aikaisemmin illalla Junkyard Dogia vastaan ja nyt oli Robertsin vuoro kohdata Hercules tyylipuhtaassa filler-ottelussa. Epäselväksi jääneeen syyn vuoksi Herculeksen manageri Bobby Heenan ei ollut hänen ringsidellään tässä ottelussa.

Illan toiseksi viimeinen ottelu tarjosi myös ihan kohtuullisen yllätyksen, koska en ollut etukäteen ollenkaan varma siitä, mitä Hercules ja Roberts saisivat aikaan. Hercules on ollut tässä 1980-luvun WWF:ssä aikamoinen turhake, jonka ottelut ovat parhaimmillaan olleet "ihan kivoja" ja huonoimmillaan todella turhia. Yhdessäkään mielenkiintoisessa juonikuviossa Hercules ei ole ollut mukana. Nytkin hän toimi ikään kuin Robertsin kakkosvastustajana, mutta onneksi Roberts ja Hercules ottivat tilanteesta kaiken ilon irti. Roberts nimittäin pääsi tässä ottelussa taas osoittamaan kyvykkyytensä painijana: ensinnäkin "The Snake" loi ottelulle järkevän tarinan, ja homma eteni alusta loppuun loogisesti. Lisäksi Roberts tarjoili ottelussa tyylikkäitä liikkeitä ja myi myös Herculeksen varsin kankeat hallintaosuudet oikein hyvin. Onneksi Herculeksen hallintaa ei ollut ottelussa mitenkään liikaa, joten ottelu pysyi kaikin puolin ihan kiinnostavana. Myös lopetus oli oikeastaan yllättävän hyvä. Vaikka painillinen anti ei tässäkään matsissa noussut mitenkään tajunnanräjäyttäväksi, oli tämä silti kokonaisuutena mukava koitos.
**½ (10:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mega Bucks (André & DiBiase) w/ Bobby Heenan & Virgil vs. Mega Powers (Savage & Hogan) w/ Miss Elizabeth - Special Referee: Jesse Ventura
Ja sitten oli illan päivänselvän Main Eventin aika: Mega Powers vastaan Mega Bucks! Kuten WrestleManian arvostelussa kerroin, Hulk Hogan lähti pian WM:n jälkeen kuukausiksi pois ruudusta kuvaamaan No Holds Barred -leffaa, minkä ansiosta tuore WWF World Heavyweight -mestari Randy Savage nousi WWF:n uudeksi ykkösfaceksi, ja yleisö otti hänet erittäin hyvin vastaan tuossa roolissa. Kevään ja kesän aikana Savage keskittyi feudaamaan Ted DiBiasen ja André The Giantin kanssa. Lopulta eräässä Superstars-tv-show'n jaksossa DiBiase, André, Virgil ja Heenan onnistuivat juonikkaalla hyökkäyksellä telomaan Savagen pahasti ja piinaamaan Savagen valettia Miss Elizabethia. Seuraavalla viikolla selostaja Craig DeGeorge ilmoitti, että Savage oli haastanut Andrén ja DiBiasen joukkueotteluun SummerSlamissa. Heelit suostuivat Savagen haasteeseen, vaikkeivat tienneet tämän joukkueparia. Ottelun erikoistuomariksi ilmoitettiin Jesse Ventura, mikä sai heeleiltä riemukkaan nauravan vastaanoton - he tuntuivat olevan varmoja siitä, että saisivat Venturan auttamaan heitä ottelussa. Heelien hymy hyytyi vasta, kun Savage ilmoitti joukkueparinsa olevan (kukapas muu kuin) comebackinsa tekevä Hulk Hogan. Seuraavien viikojen aikana DiBiase yritti saada ostettua Venturan puolelleen työntämällä satasia tämän povitaskuun. Ventura piti rahat, mutta julisti, että olisi ottelussa silti täysin puolueeton tuomari.

No nyt! Tässä oltiin oikein esimerkillisen 1980-luvun ison Main Event -joukkueottelun äärellä. Kaikki, minkä vain sopi odottaa olevan kunnossa, oli kunnossa: tunnelma, painijoiden meininki, ottelun rakenne ja tarina sekä vieläpä yllättävä lopetus. Toki karu tosiasia on se, että André oli jatkuvasti huonommassa kunnossa ja että hänen kehävuoroillaan ei painillisesti mitään järkevää saatu aikaan. Karu tosiasia on myös se, että Hulk Hogan ei ole ikinä ollut mikään tekniikkapainin mestari. Näiden tosiasioiden vuoksi tämä ottelu ei millään nouse MOTYC-tasoiseksi huippukoitokseksi, mutta se on aika pieni haitta, koska muuten ottelu oli todellakin niin kova kuin tältä vain saattoi toivoa. DiBiase ja Savage tekivät koko ottelun ajan loistavaa työtä, yleisö oli hurmioituneesti mukana ja ottelu kulki ilahduttavalla tavalla alusta loppuun. Lisäksi Miss Elizabeth osallistui yhteen tämän aikakauden tyylikkäimmin toteutettuun erikoisempaan lopetukseen. Spoilaamatta ei voi sanoa muuta kuin, että vau! Olipa myös samalla uudenlainen käänne Elizabethin tähän asti hyvin siveelliseen rooliin. Plussaa myös siitä, että ottelu ei ollut liian pitkä, koska esimerkiksi 20-minuuttisena vääntönä tämä olisi voinut käydä tylsäksi. Nyt tämä oli hieno ottelu ja samalla peräti illan paras koitos, joka jätti muuten varsin heikosta ppv:stä lopulta varsin ok:n fiiliksen.
***½ (13:57)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Randy Savage
** Ted DiBiase
* Hulk Hogan

Kokonaisarvio SummerSlamista: Opener oli hyvä ja Main Event kaikin puolin niin hyvä kuin sopi toivoa. Lisäksi IC-mestaruusottelu oli poikkeuksellisuudessaan mukava piristysruiske, mutta muuten koko tapahtuma oli ikävä kyllä parhaimmillaan keskinkertaista meininkiä ja enimmillään heikkoa painia. Jep, ikävä kyllä jää Kehnon puolelle.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
4. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
5. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
------------------
6. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
7. WWF WrestleMania IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru »

Kenityksen Summerslam 1988 -arvostelun perään sopiikin Summerslam 1998.

Kuva

RAW is WAR – 27.7.1998

- Stone Cold ja The Undertaker voittivat Fully Loadedissa Tag Team –mestaruuden, vaikka miehet eivät toisistaan pidäkään yhtään. Raw’ssa he joutuivat heti puolustamaan vöitään New Age Outlawsia vastaan, mutta NAO hävisi.
- Intercontinental-mestaruudesta käytiin kolminottelu, jossa hallitseva mestari The Rock joutui puolustamaan vyötään kahta DX-jäsentä vastaan. Ottelu päättyi X-Pacin ja Triple H:n riitelyn.
- Viime aikoina hieman poissaolevan oloisena esiintynyt LOD2000:n Hawk oli tällä kertaa ns. tuiterissa, joka johti siihen, että hän putosi kehäkulmauksesta kesken ottelun tilansa takia

RAW is WAR – 3.8.1998 (mun syntymäpäivä jee)

- One Night Only 1997 –PPV:ssä otellut Tiger Ali Singh esiintyi Raw’ssa pitkästä aikaa. Rikasta sheikkiä esittävä Singh haukkui amerikkalaisnaiset tyylittömiksi ja moraalittomiksi. Tämä Tiger Ali Singhin gimmick muistuttaa ”Million Dollar Man” Ted DiBiasea, sillä näissä Raweissa oli ihan samanlaisia rahanjakotilaisuuksia kuten DiBiasella oli aikanaan. Tällä kertaa joku läski nainen sai 500 dollaria, jos tuli kehään riisumaan vaatteensa.
- Japanilainen Kaientai-ryhmä on pitkään feudaillut TAKA Michinokun kanssa sekä viime aikoina ongelmia on ollut myös Val Veniksen kanssa, jolla on suhde Yamaguchi-sanin vaimon kanssa. Tässä jaksossa TAKA kääntyikin pahikseksi ja liittyi osaksi Kaientaita. Selvisi myös, että TAKA Michinoku on Yamaguchi-sanin vaimon veli. Kaientai raahasi Val Veniksen takahuoneeseen, jossa he yrittivät leikata samuraimiekalla Val Veniksen kikkelin irti. Onnistuivatko he? No se selviää ensi viikolla, sillä jakso loppui tähän cliffhangeriin!

RAW is WAR – 10.8.1998

- Paikalla oli John Wayne Bobbitt, joka tuli Jenkeissä kuuluisaksi siitä, että hänen vaimonsa leikkasi tämän peniksen irti ja heitti menemään. Bobbitt oli Veniksen tukena, mutta Val Veniksen pippeli on vielä tallella! Val Venis myös dumppasi Yamaguchi-sanin vaimon.
- Jälleen kerran oli joukkuemestaruusottelu. Tällä kertaa mukana oli neljä joukkuetta: Hallitsevat mestarit Stone Cold & The Undertaker, New Age Outlaws, Kane & Mankind sekä The Nationia edusti The Rock ja D’lo Brown (alun perin Owen Hart, mutta Ken Shamrock hyökkäsi Hartin kimppuun juuri ennen ottelua). Kane ja Mankind voittivat toisen kerran Tag Team –mestaruuden.

RAW is WAR – 17.8.1998

- Ken Shamrock, Owen Hart ja Dan “The Beast” Severn kohtasivat kolminottelussa. Severn tyytyi ottelun alun vain seurailemaan, kun Owen ja Shamrock olivat toistensa kimpussa. Lopulta Severn sekaantui otteluun, lukotti Shamrockin ja otti helpon voiton. Severn ei päästä otetta ja Owen Hart potkii Shamrockia, kunnes paikalle tulee Shamrockin kamu Steve Blackman.
- Vampyyri nimeltään Gangrel (ja hänen hiton hieno kehääntulo) teki RAW-debyytin. Sunday Night Heatissa Gangrel oli voittanut jo Too Muchin Scott Taylorin. Tällä kertaa Gangrel otti nopean voiton Taylorin joukkuekaverista Brian Christopherista.
- D-Generation X:n ja The Nationin välillä oli joukkotappelu. Jostain syystä myös Jeff Jarrett ja hänen apujoukot Southern Justice tulivat myös paikalle ja leikkasivat X-Pacilta palan hiuksia

RAW is WAR – 24.8.1998

- Pitkän aikaa tästä on jo ollut viitteitä, mutta nyt se sitten oli varmaa: Kane ja The Undertaker ovat vihdoin samalla puolella. Kane ja Taker hyökkäsivät Mankindin kimppuun sekä Kane jätti Paul Bearerin Undertakerin armoille.
- HELL IN A CELL –häkki oli myös paikan päällä. HIAC-ottelussa toisensa kohtasivat hallitsevat Tag Team –mestarit, Kane ja Mankind. Mitään voittajaa ottelulle ei saatu, kun The Undertaker, Steve Austin ja Vince McMahon sekaantuivat toimintaan.
- Vince McMahon yritti saada Undertakeria puolelleen, mutta jakso päättyi siihen, kun Undertaker teki Vincelle jälleen kuristusjuntan

----------

Kuva
BRAWL FOR ALL

Brawl For All jatkui heti Fully Loadedia seuranneessa Raw’ssa. Toisen kierroksen ensimmäisessä ottelussa kohtasi Bart Gunn sekä turnauksen “ennakkosuosikki” “Dr. Death” Steve Williams. Bart Gunn järjestikin yllätyksen tyrmäämällä Williamsin. Bob Holly kertoi kirjassaan, että ennen ottelua Williams oli kehuskellut, että hänelle oli jo maksettu 100 000 dollaria turnauksen voitosta. Ei mennyt ihan kuin Strömssössä…

Seuraavalla viikolla Scorpio kohtasi The Godfatherin. Godfatherhan hävisi jo ensimmäisellä kierroksella Dan Severnille, mutta Severn vetäytyi turnauksesta, koska hänellä ei ollut mitään todistettavaa kovuudestaan. Tämä ottelu päättyi The Godfatherin pistevoittoon.

Viimeiset toisen kierroksen ottelut käytiin 10.8.1998. Marc Mero hävisi ensimmäisellä kierroksella Steve Blackmanille, mutta pääsi jatkoon, koska Blackman loukkaantui. Mero ei toisellakaan yrityksellä voittanut, sillä Bradshaw otti Merosta pistevoiton. Neljäs jatkoonmenijä oli Darren ”Droz” Drozdov, joka voitti Savio Vegan. Droz ei muuten myöskään voittanut ekan kiekan ottelua, vaan hänen ja Hawkin otteluhan päättyi tasapeliin.

Turnauksen välierissä kohtasivat Gunn-Godfather sekä Bradshaw-Droz. Bradshaw’n ja Drozin ottelu meni jatkoerään, jossa Bradshaw sai takedownin turvin otettua voiton. Bart Gunn puolestaan tyrmäsi tällä kertaa The Godfatherin.

Finaalissa kohtasi siis Bart Gunn sekä Bradshaw. Ja niinhän siinä kävi, että Bradshaw oli jo kolmas ottelija, jonka Bart Gunn tylysti tyrmäsi. Brawl For Allin voittaja Bart Gunn kuittasi ihan hyvän tilin tästä turnauksesta, mutta mitään hyötyä tästä ei hänelle valitettavasti ollut. Jos en ihan väärässä ole, niin tämän jälkeen Bart Gunnia ei enää nähty ruudussa. Pienenä ”palkintona” hän sai seuraavan vuoden Wrestlemaniaan ottelun, mutta minusta vähän tuntuu siltä, että kyseinen ottelu oli rangaistus siitä, että hän tyrmäsi ”Dr. Death” Steve Williamsin.

Olipahan paska turnaus. Onneksi WWF tajusi virheensä, eikä vastaavaa turnausta enää koskaan järjestetty. Pidetään pro wrestling pro wrestlinginä, nyrkkeily nyrkkeilynä ja vapaaottelu vapaaotteluna. Olisihan tästä voinut jotain saada vielä irti, jos vähän värittömälle Bart Gunnille oltaisi tämän turnausvoiton myötä luotu jonkinlainen kovanaama-gimmick.

----------

Kuva
WWF Summerslam 1998: Highway to Hell

Elokuinen PPV WWF:n kalenterissa on perinteisesti Summerslam, joka vuonna 1998 järjestettiin jo 11. kerran. Summerslam 1998 järjestettiin siellä kaikkein pyhimmässä - Madison Square Gardenissa, New Yorkissa. Samalla areenalla on järjestetty lukuisia WWF:n tapahtumia. Myös ensimmäinen Summerslam (1988) järjestettiin MSG:ssä.

Tätä PPV:tä mainostettiin vahvasti lisänimellä ’Highway to Hell’, joka viittasi Vince McMahonin, Stone Coldin ja The Undertakerin väliseen feudiin. Tapahtuman tunnusmusiikkina on tietysti AC/DC:n hittibiisi ’Highway to Hell’, joka valitettavasti on tietyistä syistä poistettu WWE Network –versiosta.

Tapahtuman selostajina on jälleen tuttu kaksikko: Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler.

Kuva
D’Lo Brown © vs Val VenisWWF European –mestaruusottelu

D’Lo Brown voitti Euroopan mestaruuden Triple H:ltä reilu kuukausi sitten. D’Lo Brownia onkin ollut hauska seurata, kun hän on juhlinut mestaruutta ihan kuin olisi jonkun maailmanmestaruuden voittanut. Ja koska D’Lo Brown on Euroopan mestari, niin tietysti kehäkuuluttajan pitää ilmoittaa hänen kotipaikakseen joku eurooppalainen kaupunki. Tällä kertaa muuten Brown tuli Helsingistä..

Jostain syystä D’Lo Brownin haastajaksi oli valittu Val Venis. Tätä vähän ihmettelen, koska näiden herrojen välillä ei ollut mitään feudia. D’Lo Brownin The Nationilla ja DX:llä oli ollut ongelmansa. Ja Venis puolestaan feudaili Kaientain kanssa.

Taustakuvion puutteesta huolimatta tästä tuli kyllä hiton kova ottelu. Kumpikin ottelija on taitavia kehässä, ja tälle ottelulle oli annettu jopa vartti aikaa. Kumpikin pääsi hyvin näyttämään osaamista. Tällaista olen toivonut, että nämä pienemmät nimet pääsevät ottelemaan mestaruudesta kunnollisissa otteluissa. Valitettavasti tämän ottelun lopetus sitten oli ihan paska, jonka takia olisi tehnyt mieli pudottaa arvosana kolmeen tähteen. Mutta en halua kuitenkaan pudottaa, sillä sitä lukuunottamatta tämä oli loistava aloitus tapahtumalle.

***½ (15:31)
► Näytä spoileri
Kuva
The Oddities (Kurrgan, Golga & Giant Silva) w/Luna & Insane Clown Posse vs Kaientai (TAKA Michinoku, Dick Togo, Men’s Teioh & Sho Funaki) w/Yamaguchi-san – Handicap-ottelu

Sitten olikin jotain ihan muuta. Japanilainen Kaientai-ryhmä oli kasvanut yhdellä jäsenellä, kun vanha vihollinen TAKA Michinoku paljastui manageri Yamaguchi-sanin vaimon veljeksi ja yhdessä he päättivät pistää kampoihin Val Venikselle. Jostain syystä Val Veniksen ja Kaientain välille ei mitään ottelua pistetty Summerslamiin, vaan Kaientai sai ihan toisenlaisen vastustajan.

The Oddities –niminen ryhmä oli jo joku aika sitten saanut alkunsa, mutta näitä friikkejä ei pahemmin ole vielä tässä vaiheessa Raw’ssa näkynyt. The Odditiesiä johti alun perin Truth Commissionia johtanut Jackyl, joka kuitenkin nopeasti katosi kuvioista ja The Odditiesistä tuli huumoriryhmä. The Odditiesiin kuului:

- Kurrgan – isokokoinen monsteri, joka aikaisemmin kuului Jackylin johtamaan Truth Commisioniin
- Giant Silva – vielä Kurrganiakin isompi (218 cm!) brasilialainen jässikkä, joka on entinen koripalloilija
- Golga – lihava, ruskeaan nahkamaskiin ja Eric Cartman-paitaan pukeutunut John Tenta, joka on siis aikaisemmin WWF:ssä paininut mm. nimellä Earthquake
- Luna – aikaisemmin TAFKA Goldustin managerina toiminut pelottava nainen
- Insane Clown Posse – Violent J & Shaggy 2 Dope, Eminemin vihaamat räppärit, jotka ovat myöhemmin perustaneet oman painipromootion (Juggalo Championshit Wrestling)

The Odditiesin kuuluisuus ei perustunut painijoiden painitaitoihin, vaan siihen, että nämä erikoisen näköiset kaverit tykkäsivät tanssia musiikkinsa tahtiin. Heidän kehääntulomusiikin esitti nimenomaan Insane Clown Posse. Valitettavasti WWE Networkista on ICP:n biisi tekijänoikeudellisista syistä sensuroitu. Tilalle oli laitettu ankea ”varastomusiikki” tai kuten tässä Summerslamin kohdalla – leikattu koko kehääntulo pois.

Tämä otteluhan oli puhtaasti huumoriottelu. Huumorimatseissa ei sinällään mitään vikaa ole, mutta yleensä vitsi vanhenee nopeasti ja tämä ”ottelu” kesti kymmenisen minuuttia, mikä oli ihan liikaa. Ja vaikka Kaientain kaverit vetivätkin hyvin tuon roolinsa, niin kyllä pisti vähän mietityttämään näiden taitavien kaverien asema WWF:ssä. TAKA Michinoku on edelleen WWF Light-Heavyweight-mestari ja WWF-uransa alussa pääsi näyttämään osaamistaan loistavissa matseissa, mutta nyt mies on alentunut huumorijengiin huumoriosaan, eikä ole mestaruuttaan puolustanut ikuisuuksiin Raw’ssa tai PPV:issä.

*½ (10:08)
► Näytä spoileri
Kuva
Jeff Jarrett vs X-Pac w/Howard Finkel – Hair vs Hair –ottelu

Jostain syystä Jeff Jarrett ja hänen apujoukot Southern Justice (jotka häädettiin ennen ottelun alkua kehän laidalta) hyökkäsivät muutama viikko aikaisemmin X-Pacin kimppuun, kun D-Generation X ja The Nation tappelivat kehässä. Jarrett leikkasi saksilla myös palasen X-Pacin hiuksista. Joten sen takia tähän PPV:hen on pistetty X-Pacin ja Jarrettin välille ottelu, jossa ottelun häviäjä menettää tukkansa.

X-Pac ei ole ainoa, jolta Jarrett on kerennyt hiuksia ajelemaan. Eräässä Raw’ssa Jarrett leikkasi Drozin tukkaa ja tätä PPV:tä edeltäneessä Sunday Night Heatissa Jarrett ajeli kehäkuuluttaja Howard Finkelin loput hiukset. Tämän takia Howard Finkel olikin X-Pacin manageri tässä ottelussa.

Muutenkin Jarrettin asenne on saanut pienen muutoksen. Kantrilaulaja-gimmickistä hän luopui pikkuhiljaa, hän oli alkanut käyttämään kitaraa enemmän aseenaan ja heivasi myös managerinsa Tennessee Leen pois WWF:stä.

Jarrettin ottelut ovat olleet ihan hyviä kuten myös X-Pacin ottelut, joten ei tämä mikään iso yllätys ollut, että miehet pistivät sellaisen kolmen tähden ottelun pystyyn. Näin jälkikäteen en hirveästi mitään tiettyjä yksityiskohtia ottelusta muista, mutta kokonaisuudessaan tämä jätti hyvän fiiliksen. Sekaantumiset otteluun oli odotettavissa, mutta tällaiseen otteluun ne sopivat.

*** (11:10)
► Näytä spoileri
Kuva
Marc Mero & Jacqueline vs Edge & Sable

Tälle ikuisuuksia kestävälle Sable-Mero/Jacqueline-feudille ei tunnu ikinä tulevan loppua. Mitään varsinaisesti uutta tämä feudi ei ole tarjonnut, mutta tähän tapahtumaan laitettiin Mixed Tag Team –ottelu, jossa Sablen joukkuekaveria ei tiedetty ennen ottelun alkua. Yllätyspariksi paljastui nuori Edge, jolle tämä oli ensimmäinen PPV-ottelu. Edge ei ole hirveästi Raw’ssa otellut, mutta silloin tällöin tämä mystinen nuori herra on nähty hengailevan katsomossa. Kerran aikaisemmin hän myös hyökkäsi Marc Meron kimppuun jostain syystä, mutta tästäkin oli kulunut jo aikaa.

Edge tuntuu kyllä hyvin oudolta valinnalta Sablen joukkuekaveriksi, sillä ei tuo Edgen hahmo mitenkään sopinut tissi-Sablen kaveriksi. Lisäksi Edgellä tuntui olevan enemmän ongelmia juuri WWF:ssä debytoineen Gangrelin kanssa, mutta mitään Gangrel-Edge-ottelua ei vielä tähän tapahtumaan ainakaan saatu.

Tämä oli ihan hyvä ottelu. Mero ja Edge vetivät hyvin, eivätkä mimmienkään tarvinnut hävetä suoritustaan kehässä. Ehkä tässä eniten häiritsi juuri se, että ei tämä tuntunut sellaiselta ottelulta, jonka paikka on Summerslamin kortissa.

**½ (08:24)
► Näytä spoileri
Kuva
Owen Hart w/Dan Severn vs Ken Shamrock – Lion’s Den –ottelu

Owen Hartin ja Ken Shamrockin välinen feudi ei suinkaan loppunut Fully Loadediin. Fully Loadedissahan miehet kohtasivat Owen Hartin ”kotikentällä” eli Dungeonin tatamilla. Nyt matsimuoto suosi Ken Shamrockia, sillä ottelu käytiin hieman octagonia muistuttavassa pienessä häkissä, josta käytettiin nimeä Lion’s Den. Dan Severn paljastui jokin aika sitten Owen Hartin apuriksi, ja vapaaottelija Severnin avustuksella Owen Hart olikin valmistautunut tähän otteluun.

Tykkäsin Owenin ja Shamrockin Dungeon-ottelusta, vaikka se olikin lyhyt. Tämänkin ottelun pituus jäi alle kymmeneen minuuttiin, mutta voi hitsi, että tämähän oli viihdyttävä ottelu! Tykkäsin ottelun tunnelmasta. Tämähän ei käyty Madison Square Gardenin areenan puolella, vaan Gardenin teatteripuolella, jossa oli oma pieni yleisönsä ja tämä pieni häkkiviritelmä. Tykkäsin siitä, kuinka intensiivinen meno tässä oli ja kuinka hyvin etenkin Shamrock käytti häkkiä hyödykseen.

***½ (09:16)
► Näytä spoileri
Kuva
Mankind © vs New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)Falls Count Anywhere –ottelu WWF Tag Team –mestaruudesta

Mankind ja Kane voittivat Tag Team –mestaruuden takaisin, mutta mistään joukkueesta ei voitu enää puhua, sillä Kane olikin kääntynyt veljensä Undertakerin puolelle. Niinpä siinä kävikin niin, että Mankind joutui puolustamaan mestaruutta yksinään.

Tämä oli vähän hämmentävä ottelu, sillä Mankindhan tavallaan on vielä pahis, vaikka tavallaan se tuntuu sympaattiselta tässä Stone Cold/Vince/Undertaker/Kane/Mankind-hässäkässä. Kanen ja Undertakerin toiminnasta ei oikein ota selvää, sillä tavallaan he ovat hyviksiä, mutta käyttäytyvät pahismaisesti kuitenkin. New Age Outlaws on puolestaan hyviksiä, joten tällainen Handicap-ottelu, jossa on yksi pahis ja kaksi hyvistä vastakkain tuntuu jotenkin väärältä. Tämä ottelu sai vaan olemaan entistä enemmän Mankindin puolella, mutta ehkä se olikin tarkoitus.

Aika yksipuoliseksi otteluksihan tämä jäi. Kyllä tässä oli jotain ihan viihdyttäviä hetkiä, vaikka tämä ottelu oli buukattukin oudoksi, eikä tämä turpasauna kauan kestänyt.

**½ (07:30)
► Näytä spoileri
Kuva
The Rock © w/Mark Henry vs Triple H w/Chyna Tikapuu-ottelu WWF Intercontinental –mestaruudesta

Rock ja HHH ovat jatkaneet myös feudiaan. Tällä kertaa Intercontinental-mestaruudesta taisteltiin tikapuumatsissa, jossa voittajan pitää siis poimia vyö tikapuiden avulla kehän yläpuolelta.

The Rockin ja HHH:n osakkeet WWF:ssä ovat koko ajan olleet nousussa, mutta mielestäni tämä ottelu oli sinetti sille, että he ovat tähtiä WWF:ssä. Tämä ottelu varasti show’n. Ottelussa oli huikea tarina ja aivan mahtava tunnelma. The Rockia en ole koskaan pitänyt erityisen hyvänä ottelijana, mutta tämä oli ehdottomasti hänen ottelunsa. Rock vuoti jopa verta ja ottelun loppupuolella jopa yleisökin alkoi lämmetä miehelle. Ei sovi unohtaa tietenkään Triple H:ta, sillä ”tanssiin” tarvitaan kaksi.

Tätä ottelua ei voi kuin suositella. Ei tämä kaikesta mahtavuudestaan huolimatta kuitenkaan ihan ole minun kirjoissani viiden tähden ottelu.

****½ (24:32)
► Näytä spoileri
Kuva
Stone Cold Steve Austin © vs The UndertakerWWF –mestaruusottelu

Illan pääottelussa kohtasivat kaksi isoa tähteä, kun Stone Cold puolusti WWF:n mestaruuttaan Undertakeria vastaan. Taustakuvio on monimutkainen, sillä Stone Cold on feudaillut pitkään Vince McMahonin kanssa ja sitten soppaan on heitetty Takeria, Kanea ja Mankindia. The Undertaker oli noussut Austinin ykköshaastajaksi jo yli kuukausi sitten, mutta edellisessä PPV:ssä (Fully Loaded) Austin/Taker joutuivat toimimaan tiiminä ja jopa voittivat hetkeksi Tag Team –mestaruuden. Mistään kaveruksista ei kuitenkaan siis ole, vaikka ei ehkäpä niinkään myös mistään vihamiehistä. Tässä on kyse itse vyöstä, sillä The Undertaker haluaa palavasti nousta uudelleen WWF:n mestariksi.

En muista Austin-Taker-matseja nähneeni hirveästi, mutta olen monesti lukenut, että ne ovat olleet pettymyksiä jopa esim. Austinille itselleen. On jopa kuvailtu niin, että Takerin ja Austinin kemiat eivät vaan kohdanneet kehässä. Arvostetuin painitoimittaja Dave Meltzer on antanut tälle ottelulle ”vain” 3,5 tähteä.

MUTTA! Minuun tämä ottelu iski ihan täysillä! Tämä ottelu on hyvä osoitus siitä, että aina ne omat makumieltymykset eivät ole samanlaiset kuin kriitikoilla. Eihän tämä ihan niin hyvä ottelu ollut kuin tätä ennen käyty Rock-HHH-matsi, mutta lähelle päästään. Meininki kehässä ja sen ulkopuolella oli sopivan tylyä. Tykkäsin erityisesti siitä, että vaikka Kane odotetusti tuli paikalle, hän ei kuitenkaan sotkeutunut otteluun. Mieleen jäi myös Takerin huikea Leg Drop kehäkulmauksesta selostuspöydän läpi. Tämä spotti jopa tuntuu ihan unohtuneen, kun ei tätä tule ikinä missään videoissa vastaan?

Ei ollut helppo paikka tulla ottelemaan loistavan tikapuumatsin jälkeen, mutta minun mielestäni Austin ja Taker onnistuivat hienosti. Tämä ottelu on mielestäni jopa unohdettu helmi.

****½ (20:50)
► Näytä spoileri
---

Tämä oli ehdottomasti Loistava PPV. Suurin osa vuoden 1998 WWF-PPV:istä on ollut pettymyksiä, mutta tämä ylitti odotukseni. Kaksi 4,5 tähteä saanutta ottelua, hyvä Lion’s Den –matsi jolle melkein annoin neljä tähteä, pari muutakin viihdyttävää ottelua.. Oikeastaan ainoa huono ottelu oli liian pitkäksi venynyt huumoriottelu, mutta ei sekään häirinnyt niin pahasti.

---
Summerslamin tähdet:
*** The Rock
** Triple H
* Steve Austin
PPV-arvosanat:
Loistava
Summerslam
Hyvä
King of the Ring
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
---
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 10
1. Steve Austin 10
3. The Rock 7
4. Shawn Michaels 4
4. The Undertaker 4
4. Triple H 4
7. TAKA Michinoku 3
8. Pantera 2
8. Ken Shamrock 2
10. Owen Hart 1
10. Val Venis 1
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

SummerSlam 1998, hieno tapahtuma. It's great. Arvosanoissakin olen näköjään ollut lähes tismalleen samaa mieltä Lurun kanssa.

Mutta palataanpa sitten vuodesta 1998 vielä 10 vuotta taaemmas aikaan, jolloin kukaan ei vielä osannut kuvitella Donald Trumpia Yhdysvaltain presidenttinä.

Kuva
SURVIVOR SERIES 1988

WWF järjesti viime vuonna historiansa ensimmäisen Survivor Seriesin kahdesta syystä: 1) Hyödyntääkseen jatkuvasti kasvavaa suosiotaan lisäämällä kalenteriinsa toisen ppv-tapahtuman WrestleManian lisäksi ja 2) Pistääkseen JCP:n entistä ahtaammalle järjestämällä ppv samana päivänä sen vuoden kohokohdan Starrcaden kanssa. No, nyt vuonna 1988 Starrcadea ei järjestetty enää kiitospäivänä, kuten se oli vuodesta järjestetty, ja sen sijaan Survivor Series oli ominut tuon tapahtuma-ajankohdan. Starrcade nähtäisiin kyllä myös vuonna 1988 mutta aikaisempaa myöhemmin ja muutenkin aika eri tunnelmissa, mutta siitä Starrcaden arvostelussa.

Nyt oli siis historian toisen Survivor Seriesin vuoro, ja tapahtumapaikkana toimi sama Richfield Coliseum kuin viime vuonna. Välijuonnot hoiti Gene Okerlund, backstage-haastattelijana toimi Sean Mooney ja selostuksesta vastasi nyt taas Gorilla Monsoonin ja Jesse Venturan muodostama takuuvarma kaksikko.

Kuva
Kuva
Demolition & Conquistadores (Uno & Dos) & Bolsheviks & Brain Busters (Anderson & Blanchard) & Fabulous Rougeaus w/ Mr. Fuji, Slick, Bobby Heenan & Jimmy Hart vs. Powers of Pain & Young Stallions & Hart Foundation & The Rockers (Michaels & Jannetty) & British Bulldogs - Survivor Series Elimination Match
Arvostelen tämän tapahtuman ottelut nyt samassa järjestyksessä kuin ne nähtiin WWF:n Coliseum Video -koosteella, vaikka oikeasti tämä ottelu oli illan toinen matsi ja tätä seuraava oikeasti illan opener. Minulla ei ole hajuakaan, miksi nämä oli käännetty tässä videoversiolla toisin päin, mutta tällä mennään. Joka tapauksessa tässä oli kyse samanlaisesta 10 joukkueen jättieliminointiottelusta kuin viime vuonna. Pääfeudi ottelun taustalla oli joukkueiden kapteenikaksikoiden Powers of Painin ja Demolitionin välinen feud, joka oli jatkunut koko syksyn ajan. Muillakin joukkueilla, muun muassa Fabulous Rougeausilla ja British Bulldogsilla, oli pitkiä feudeja takanaan.

Yksittäisten feudien sijaan tässä ottelussa oli kuitenkin kiinnostavinta se, että tässä nähtiin neljän legendaarisen painijan WWF-ppv-debyytti. Heelien puolella debyyttinsä tekivät Arn Anderson ja Tully Blanchard, joiden muodostama joukkue oli nyt nimetty Brain Bustersiksi. Vielä pari kuukautta sitten Anderson ja Blanchard painivat JCP:n The Great American Bashissa, mutta nyt he olivat tehneet dramaattisen loikan WWF:ään, kuten jo hieman pohjustin SummerSlamin arviossa. Blanchard ja Anderson olivat olleet jo pidemmän aikaa huonoissa väleissä Jim Crockettin kanssa, koska heidän mielestään Crockett maksoi heille aivan liian vähän palkkaa siihen nähden, kuinka arvokkaita he olivat firmalle. Kun Vince sitten tarjosi parempaa liksaa, Anderson ja Blanchard päättivät jättää JCP:n ja hajottaa samalla parin viime vuoden tunnetuimman heel-porukan Four Horsemenin. Face-joukkueessa debyyttinsä sitten puolestaan tekivät puolestaan Shawn Michaels ja Marty Jannetty. Michaels ja Jannetty olivat kaksi nuorta, vuonna 1984 debytoinutta lupaavaa painijaa, jotka olivat ensin NWA:n pikkupromootioissa ja sitten AWA:ssa muodostaneet The Midnight Rockers -nimisen joukkueen, josta oli erityisesti AWA:ssa tullut nopeasti todella suosittu. Myös Vince McMahon huomasi Rockersien suosion ja palkkasi heidät kesällä 1988. WWF:ssä joukkueen nimi lyhennettiin pelkkään The Rockers -muotoon, mutta suosio jatkoi kasvuaan.

Näiden kahden legendaarisen joukkueen lisäksi ppv-debyyttinsä teki myös Conquistadores -kaksikko, jolla on oma kulttimaineensa painihistoriassa. Se oli kahden puertoricolaisen jobberin José Estradan ja José Luis Riveran muodostama geneerinen latinojoukkue: heidän ilmoitettiin olevan kotoisin "Latinalaisesta Amerikasta", kaksikko paini kokovartaloasuissa ja maskit päässä, ja heidän nimensä olivat vain "Uno" ja "Dos". Yleensä Conquistadorit hävisivät kaikille, mikä oli juuri syy siihen, että heillä oli oma roolinsa WWF:n historiassa. Näiden debyyttien lisäksi tässä ottelusa nähtiin myös valitettava poistuminen: tämä oli viimeinen kerta, kun British Bulldogs paini yhdessä WWF:n ppv:ssä. Pian tämän ppv:n jälkeen sekä Davey Boy Smith että Dynamite Kid jättivät WWF:n ja lähtivät painimaan takaisin Stampede Wrestlingiin. Davey Boy palaisi kyllä WWF:ään vielä moneen kertaan, mutta Dynamite Kidiä ei näissä arvioissa enää nähtäisi. Stampeden jälkeen Kid jatkoi matkaansa Japaniin, jossa hän paini vuosien ajan, kunnes joutui eläköitymään vuonna 1996 jouduttuaan niin huonoon kuntoon. Uransa loppuvaiheessa Kid oli todella huonokuntoisen näköinen, ja lopulta useat loukkaantumiset ja muut vammat pakottivat Dynamite Kidin pyörätuoliin. Nykyisin Kid - oikealta nimeltään Tom Billington - on 58-vuotias ja varsin katkera WWF:lle siitä, miten hänen terveysongelmiinsa suhtauduttiin 1980-luvulla.

Sitten vihdoin itse ottelun arvioon. Kun katsoo netistä tämän matsin arvosteluja, vastaan tulee lähinnä pelkkää ylistystä, kehua ja julistusta siitä, kuinka tämä on täydellinen Survivor Series -ottelu. Ikävä kyllä en millään pysty olemaan samaa mieltä näiden arvioiden kanssa. Minusta tässä on malliesimerkki siitä, mitä käy, kun ottelu on aivan liian pitkä. Oikeastaan tämä ottelun pituus Survivor Series -ottelussa on senkin takia mielenkiintoinen asia, että katsoin pitkästä aikaa nykypainia marraskuun lopussa Survivor Series -miitissä. Vuoden 2016 Survivor Seriesin viimeinen eliminointiotteluhan kesti lähemmäs tunnin, mutta ei tuntunut todellakaan liian pitkältä vaan aivan jumalattoman kovalta toiminnantäyteiseltä tykitykseltä. Tämä reilu 40-minuuttinen Survivor Series -ottelu oli taas paikoiteillen aivan liian hidastempoinen ja aivan vääristä kohdista pitkitetty. Ratkaisevaa ei siis näissäkään ole se pituus, vaan mistä se pituus koostuu. Tässä ottelussa ei ollut läheskään tarpeeksi toimintaa verrattuna siihen, miten pitkä tämä ottelu oli. Se on harmi, koska ottelu oli täynnä lahjakkaita painijoita: Bret Hart, Shawn Michaels, Davey Boy Smith, Dynamite Kid, Arn Anderson, Tully Blanchard.. Pitkälti heidän ansiostaan tämä ottelu olikin tästä kaikesta kritisoinnistani huolimatta hyvä - ottelussa nähtiin siis ehdottomasti paljon hyvää, näyttävää ja vauhdikasta painia. Erityisesti Rockers oli ensimmäisessä ppv-matsissaan aivan liekeissä. Myös poikkeuksellisen näytönpaikan saanut jobberijoukkue Conquistadores oli yllättävän piristävä tapaus ottelussa. Loppua kohti ottelussa oli kuitenkin liikaa brawlausta ja liian vähän suurta toimintaa, että kiinnostukseni olisi jaksanut pysyä yllä loppuun saakka. En myöskään erityisemmin fanittanut lopetusta ja siihen liittyvää kummallista double turnia, vaikka tavallaan se olikin ihan mielenkiintoisen poikkeava buukkausratkaisu. Loppuyhteenveto: ongelmistaan ja liiallisesta pituudestaan huolimatta tämä oli hienojen painisuoritusten ansiosta silti hyvä ottelu, mutta ei millään muotoa MOTYC-koitos.
*** (42:12)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Brutus Beefcake & Blue Blazer & Sam Houston & Jim Brunzell & Ultimate Warrior vs. Honky Tonk Man & Danny Davis & Greg Valentine & Ron Bass & Bad News Brown w/ Jimmy Hart - Survivor Series Elimination Match
Sitten vuorossa oli kaksi midcard-painijoiden eliminointiottelua. Tämä oli tosiaan varsinaisessa tapahtumassa illan opener, mutta videoversiossa se nähtiin vasta toisena matsina. Ottelun pääfeud oli Brutus Beefcaken ja Ultimate Warriorin (face-joukkueen kapteenit) välinen feud entisen IC-mestarin Honky Tonk Manin kanssa: molemmilla oli yhä omat ongelmansa Honkyn kanssa. Tämä ottelu jatkoi edellisen matsin tavoin legendaaristen painijoiden ppv-debyyttien putkea: tässä ottelussa WWF-ppv-debyyttinsä teki nimittäin Owen Hart. Vuonna 1983 uransa aloittanut Bret Hartin nuorempi veli Owen oli paininut ensimmäiset vuodet lähinnä Kanadassa ja Japanissa, ja lopulta vuonna 1988 hänen otteensa olivat herättäneet kiinnostuksen myös WWF:ssä. Häntä ei kuitenkaan jostain syystä tuotu firmaan omalla nimellään ja Bret Hartin veljenä, vaan sen sijaan hänelle luotiin eräänlainen supersankarigimmick. Hart nimettiin Blue Blazeriksi, ja hän paini maski päässään sekä siniseen supersankarimaiseen asuun pukeutuneena. Tähän saakka hän oli lähinnä paininut alakortissa, mutta nyt Hart sai ensimmäisen mahdollisuuden esittää osaamistaan ppv:ssä. Face-joukkueen jäsenistä maininnan ansaitsee myös Jim Brunzell, joka itse asiassa paikkasi tässä ottelussa Don Muracoa, jonka piti alun perin kuulua face-joukkueeseen mutta joka oli lähtenyt WWF:stä juuri ennen ppv:tä. Niinpä hänen tilalleen tuotiin Brunzell, joka esiintyi ensimmäistä kertaa ppv:ssä singles-painijana. WWF oli jostain syystä päättänyt hajottaa Brunzellin ja B. Brian Blairin muodostaman suositun Killer Bees -joukkueen kesän lopulla ilman mitään ilmoitusta off screeninä, minkä jälkeen sekä Brunzell että Blair olivat siirtyneet varsin mitäänsanomattomille singles-urilleen.

Tästä (kuten myös seuraavasta ottelusta) oli leikattu tässä videoversiossa suurin osa ottelusta pois, koska koko paketti oli mahdutettava kahteen tuntiin. Se on hiukan ikävää siltä kannalta, että ottelua on aika vaikea arvioida järkevästi, jos siitä on pätkitty yli puolet pois. No, en sitten katsonut tätä (tai seuraavaa) ottelua tästä omasta versiostani, vaan etsin nämä erikseen netistä. Tämän ottelun kohdalla sitä vaivaa ei olisi ehkä tarvinnut nähdä, koska tämä ei ollut kovin erikoinen ottelu - openerina tämä toimi varmaan lähinnä tällaisena yleisön varovaisena herättelynä, koska tässä ei Ultimate Warriorin ohella ollut edes kovin nimekkäitä henkilöitä nykyrosterista. Minun kaltaiselle paininörtille tässä ottelussa oli tietenkin parasta Owen Hartin WWF-debyytti - vieläpä kun Blue Blazer sai varsin paljon kehäaikaa ja pääsi näyttämään muutaman aikakaudelle hyvin epätyypillisen high flying -liikkeen. Blue Blazer olikin ottelun kiistaton tähti, vaikka oli tässä ottelussa muutenkin omat mukavat hetkensä. Hyvien hetkiensä ansiosta tämä oli ihan ok ottelu, vaikka suurin osa matsista oli aika perusbrawlausta ja vaikka varsinkin Ultimate Warriorin osuudet olivat suorastaan typeriä.
** (17:50)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Jake Roberts & Ken Patera & Tito Santana & Scott Casey & Jim Duggan vs. Dino Bravo & Harley Race & Curt Hennig & Rick Rude & André The Giant w/ Bobby Heenan & Frenchy Martin - Survivor Series Elimination Match
Tämän ottelun taustalla oli oikeastaan Jake Robertsin kaksi eri feudia: Roberts oli noin puolen vuoden ajan feudannut intensiivisesti Rick Ruden kanssa, ja tuo taisto oli vihdoin tulossa päätökseensä. Samalla Roberts oli kuitenkin aloittamassa uutta feudia André The Giantin kanssa. Vuoden 1987 alusta lähtien päämestaruuskuvioissa pyörinyt André oli SummerSlamin jälkeen vihdoin alkanut tippua alemmas kortissa, ja Main Event -kuvioiden sijaan hän alkoi siirtyä midcardin puolelle samalla, kun hänen kuntonsa jatkoi heikkenemistään. Feud Robertsin kanssa olisi ensimmäinen kunnon kuvio Hogan- ja Savage-feudien jälkeen. Robertsin kuvioiden lisäksi ottelun toinen päätarina oli Jim Dugganin ja Dino Bravon välinen feud.

Tässäkin ottelussa oli merkittävien juonikuvioiden lisäksi myös merkittävä WWF-ppv-debyytti: ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä teki "Mr. Perfect" -lisänimellä tunnettu Curt Hennig. Hennig on näissä arvosteluissa tuttu jo AWA:n SuperClash 1985:stä, ja kuluneiden parin vuoden aikana Hennig olikin noussut AWA:ssa yhdeksi firman päätähdistä. Vuonna 1987 Hennig voitti AWA:n päämestaruuden ja piti sitä lähes vuoden, kunnes Vince McMahon tarjosi hänelle enemmän rahaa, ja monien muiden AWA-tähtien tavoin myös Hennig päätti jättää Verne Gagnen promootion ja siirtyä WWF:ään. Niinpä hän debytoi loppukesästä 1988 "Mr. Perfect" -gimmickillä, mikä yksinkertaisuudessaan tarkoitti sitä, että kaikki Perfectin asiat elämässä tuntuivat sujuvan... täydellisesti. Mielenkiintoinen sivuhuomio on se, että WWF harkitsi Mr. Perfect -gimmickin antamista myös Terry Taylorille, joka oli loikannut WWF:ään samoihin aikoihin Hennigin kanssa. Taylorin gimmickistä kohta kuitenkin lisää. Perfectin ohella tässä ottelussa nähtiin myös ei niin kovin merkittävä ppv-debyytti: 1970-luvun alussa uransa aloittanut teksasilaispainija Scott Casey oli paininut WWF:ssä jobberina vuodesta 1987, ja nyt hän sai todellisen vahingon kautta paikan ppv:ssä. Face-joukkueen viidennen jäsenen piti alun perin olla Junkyard Dog, mutta JYD oli lähtenyt WWF:stä loppusyksystä. JYDiä paikkaamaan määrättiin B. Brian Blair, mutta hän oli kyllästynyt onnettomaan asemaansa Killer Beesien hajoamisen jälkeen, ja myös hän lähti WWF:stä. Niinpä Casey määrättiin korvaajan korvaajan korvaajaksi tähän otteluun. Ottelun painijoista mainittakoon vielä, että Harley Race oli kuluneen vuoden aikana luopunut "King"-gimmickistään, ja nyt hän oli vain Harley Race.

Jos ensimmäisenä ottelu nähty eliminointiottelu oli malliesimerkki liian pitkästä Survivor Series -ottelusta, tämä oli puolestaan malliesimerkki juuri sopivan pituisesta ja äärimmäisen hyvin buukatusta Survivor Series -ottelusta. Oikeastaan tässä ottelussa buukkaus oli jopa parempaa kuin paini: en muista ottelusta yhtään mitenkään älyttömän upeaa painisuoritusta, mutta silti viihdyin koko puolituntisen ajan todella hyvin ja olisin voinut katsoa vaikka vielä vähän lisää. Jotenkin koko homma toimi vain pirun hyvin alusta lähtien: facet näyttivät aluksi vahvalta, minkä jälkeen homma alkoi kääntyä vahvasti heelien puolelle, ja vaikka muutaman kerran näyttikin siltä, että facet saisivat käännettyä tilanteen ympäri, lopulta ottelu ajautui heelien 4 vs. 1 -dominointiin. Homma ei kuitenkaan suinkaan päättynyt vielä tähän, vaan sen jälkeen alkoi yhden yksinäisen facen urhea taistelu, ja tuokin osuus oli buukattu pirun hyvin: ensin pitkäaikaiset vihamiehet pääsivät painimaan pitkään toisiaan vastaan, ja heidän feudinsa sai tässä ottelussa ikään kuin päätöksensä. Sitten yksi ottelun painijoista pelattiin ovelalla tavalla ulos, minkä jälkeen ottelu saikin varsin tyylikkään lopetuksen. Upean buukkauksen lisäksi kaikki painijatkin toki pistivät koko ottelun ajan parastaan, ja muun muassa Mr. Perfectin ppv-debyyttiä oli ilo katsella. Hattu päästä, minä tykkäsin tästä paljon. Toki tämä olisi vaatinut vielä erityisempiä painiotteita, jotta olisi päästy huipputasolle.
***½ (30:03)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Akeem & Red Rooster & King Haku & Ted DiBiase & Big Bossman w/ Slick & Bobby Heenan & Virgil vs. Randy Savage & Koko B. Ware & Hillbilly Jim & Hercules & Hulk Hogan w/ Miss Elizabeth - Survivor Series Elimination Match
Randy Savagen ja Hulk Hoganin pitkä ja monisyinen feud Ted DiBiasen ja André The Giantin kanssa alkoi tosiaan olla SummerSlamin jälkeen ohi, ja kukin painijoista jatkoi omia polkujaan: Bobby Heenan oli ostanut Andrén sopimuksen takaisin DiBiaselta, ja DiBiase keskittyi singles-uraansa. Hogan ja Savage jatkoivat kyllä yhteistyötään ja painimista Mega Powers -nimellä, mutta heidän uusiksi vastustajikseen nousivat nyt Akeem ja Big Bossman. Nämä kaksi järkälemäistä painijaa olivat syksyn aikana yhdistäneet voimansa ja muodostaneet Twin Towers -nimisen joukkueen. Nyt saatatte kysyä, kuka ihme on Akeem. No, sehän on tietenkin vanha tuttumme One Man Gang. Kesällä OMG yhtäkkiä katosi ruudusta ja ilmestyi pari kuukautta myöhemmin takaisin täysin uudella hiustyylillä, värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneena ja - no, ei tätä mitenkään voi kiertää - mustaa ihmistä esittävänä. Ideana oli siis se, että Gang oli managerinsa Slickin avulla löytänyt "afrikkalaiset juurensa", ja nyt hänestä oli sitten tullut afrikkalaisten rytmien tahdissa tanssiva Akeem. Kyllä, tämä oli mahdollista vain 1980-luvun WWF:ssä.

Eikä Akeem ollut ainut tämän ottelun erikoisuus. Hakusta oli kuluneen vuoden aikana tullut King of the Ring -turnauksen voittamisen jälkeen King Haku, mutta se oli pientä verrattuna siihen, että JCP:stä WWF:ään loikannut Terry Taylor teki nyt WWF-ppv-debyyttinsä Red Rooster -gimmickillä. Eikä tämä ole mikään vitsi: Taylor tosiaan veti eräänlaista "kukkomaista gimmickiä". Tässä vaiheessa hän tosin vasta pukeutui punaisiin speedoihin ja punaiseen painikaapuun, mutta pahempaa oli luvassa. Roosterin hahmo oli tässä vaiheessa se, että hän oli innokas noviisi, joka ei kuitenkaan osannut tehdä mitään oikein ilman managerinsa Bobby Heenanin apua. Eikä tässäkään vielä kaikki! Face-joukkueessa nähtiin nimittäin nyt face-turninsa tehnyt Hercules. Face-turni oli alkanut siitä, kun eräässä tv-show'ssa Bobby Heenan ja Ted DiBiase ilmoittivat, että Heenan (Herculeksen manageri) oli myynyt Herculeksen Ted DiBiaselle henkilökohtaiseksi orjaksi. Kyllä, orjaksi. No, Hercules ei sattuneesta syystä suostunut DiBiasen orjaksi, vaan hän kävi sekä Heenanin että DiBiasen kimppuun. Orjia, painivia kukkoja, valkoisia miehiä esittämässä mustia afrikkalaisia... WWF oli todella pistänyt kaikki parhaat kuvionsa tähän otteluun.

Kuvioidensa lisäksi tämä oli hassu Main Event myös siinä mielessä, että mukana oli Koko B. Waren, Hillbilly Jimin ja Red Roosterin kaltaisia nimiä, jotka eivät nyt varsinaisesti Main Event -kuvioihin koskaan kuuluneet. Toisaalta juuri esimerkiksi Koko B. Waren ja Red Roosterin läsnäolo teki tästä ottelusta huomattavasti viihdyttävämmän: ottelun alkupuolella nimittäin "isot herrat" (Savage, Hogan, Akeem, Bossman, DiBiase) pysyivät enimmäkseen ringsidellä ja antoivat juuri Waren, Roosterin ja Hakun esitellä osaamistaan. Erityisesti Red Roosterin ja Koko B. Waren keskenäinen mäiskintä oli suoranaista high flying -painia. Ikävä kyllä ottelun tempo laski aika paljon, kun ensimmäisiä painijoita alettiin eliminoida ottelusta pois, ja vähitellen matsi muuttui nopeatempoisesta meiningistä hitaaksi hieromiseksi. Se on harmi, koska potentiaalia olisi ollut enempäänkin: esimerkiksi DiBiase ja Savage eivät päässeet missään vaiheessa ottamaan kunnolla yhteen. Ottelun loppupuoliskoa haittasi myös se, kun merkittävä osa huomiosta kiinnitettiin siihen, kuinka Hogan kiinnitettiin käsiraudoilla kehäköysiin ja kuinka Akeem & Bossman pieksivät häntä kehän ulkopuolella. Ottelun lopetus oli kyllä toimiva, mutta painillinen anti jäi ensimmäisen vartin ajan sen verran harmittavan vähäiseksi, että kokonaisuutena tämä on hienosta tunnelmastakin huolimatta vain ihan hyvä. Ottelun jälkeen Randy Savagen ja Hulk Hoganin välille alkoi ensimmäistä kertaa muodostua pieniä erimielisyyksiä.
**½ (29:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Jake Roberts
** Shawn Michaels
* Arn Anderson

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Vuosi 1988 ei ollut ainakaan ppv-mittareille erityisen vahva WWF:lle. WrestleMania oli yksi huonoimmista 'Manioista ikinä, eikä SummerSlamiakaan voi liikaa kehua. Tässä oli jo vähän enemmän yritystä, ja kaikki todellinen paska loisti sentään poissaolollaan. Niinpä kokonaisuutena tapahtuman jättämän ihan kivan fiiliksen ansiosta tämä on juuri ja juuri Ok, mutta ei yhtään sen enempää.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
4. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
5. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
6. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
7. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
8. WWF WrestleMania IV - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Nyt on tarjolla spesiaali arvostelu.

Kuva
SUPERCLASH III

Okei, nyt on vuorossa painihistorian osalta poikkeuksellisen merkittävä tapahtuma, mikä vaatii myös poikkeuksellisen pitkän taustatarinan. Oikeastaan helpoimmalla pääsee, kun lukee aluksi sepustukseni vuoden 1985 SuperClashista. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun (1960-luvulla NWA:sta eronnut) AWA ja tuolloiset NWA:n kärkipromootiot JCP, WCCW ja CWA löivät hynttyyt yhteen ja pyrkivät järjestämään jättitapahtuman, joka toimisi todellisena vastaiskuna WWF:n WrestleManialle. Tapahtuman nimi oli AWA SuperClash, vaikka siinä oli mukana yhtä paljon muiden promootioiden kuin AWA:n painijoita. Tapahtuma ei ollut katastrofaalinen floppi, mutta se ei silti onnistunut läheskään toivotulla tavalla. Lisäksi AWA:n omistajan Verne Gagnen ja JCP:n omistajan Jim Crockettin välit tulehtuivat lopullisesti pian tuon tapahtuman jälkeen niin pahasti, että AWA ja JCP eivät enää ikinä tehneet yhteistyötä. Kaikki SuperClashissa mukana olleet promootiot kuitenkin jatkoivat toimintaansa omilla alueillaan, ja AWA järjesti historian toisen SuperClashin omin voimin vuonna 1987. Siitä ei kuitenkaan ole paljon kerrottavaa.

Sen sijaan nyt oltiin suuren hetken äärellä. Historian kolmas, joulukuussa 1988 järjestetty, AWA SuperClash oli nimittäin samalla AWA:n ensimmäinen ppv-tapahtuma. Ympyrä oli kuitenkin siinä mielessä sulkeutunut SuperClashin historiassa, että tällä kertaa tämä tapahtuma ei taas ollutkaan yksin AWA:n tuottama, vaan siinä olivat mukana kaksi muuta merkittävää NWA:sta eronnutta promootiota: teksasilainen WCWA (ent. WCCW) ja tennesseeläinen CWA. Lisäksi naispainipromoottori David McLanen tuore naispainiin keskittynyt promootio POWW lainasi painijoitaan tähän tapahtumaan.

Miksi siis AWA, WCWA ja CWA olivat yhdistäneet voimansa uudestaan, vaikka edellinen yritys oli päätynyt varsin kehnosti? Yksinkertaisin vastaus oli se, että kaikki nämä kolme legendaarista promootiota olivat 1980-luvun loppupuolella suurissa vaikeuksissa. Kukin oli pyrkinyt haastamaan WWF:ää (ja tietyssä mielessä myös JCP:tä) taistelussa Amerikan ykköspromootion paikalta, mutta kullekin oli käynyt varsin huonosti: rahat alkoivat olla lopussa ja suuri osa merkittävistä painijoista oli karannut joko WWF:ään tai JCP:hen. WCWA ja CWA olivat eronneet NWA:sta 1980-luvun puolivälin jälkeen, mikä sekään ei ollut helpottanut niiden taakkaa. Kutakin näistä kolmesta promootiosta uhkasi esimerkiksi vuonna 1987 kaatuneen UWF:n kohtalo, minkä vuoksi promootiot olivat päättäneet, että yhteistyö voisi olla niiden viimeinen toivo. Ikävä kyllä jo tässä vaiheessa on pakko spoilata, että toiveet osoittautuivat turhiksi. CWA:n toiminta loppui alkuvuodesta 1989, WCCW:n toiminta vuosien vuonna 1990 ja AWA:n toiminta vuoden 1990 lopulla. Mikään näistä promootioista ei järjestänyt enää tämän jälkeen yhtään ppv-tapahtumaa.

Promootioiden yksityiskohtaisemmasta historiasta pitää vielä kertoa sen verran, että 1980-luvun alussa suuressa nosteessa ollut (ja parhaimmillaan WWF:n kanssa tasapäisesti kilpaillut) AWA oli ajautunut 1980-puolivälin jälkeen varsin suuriin ongelmiin. Minnesotan aluetta hallinnut promootio oli menettänyt lähes kaikki merkittävimmät tähtensä WWF:lle tai muille promootioille, eikä promootion varsin iäkäs omistaja Verne Gagne keksinyt mitään hyviä ratkaisuja AWA:n suosion uudelleen nostamiseen. Uudeksi päätähdeksi Gagne yritti buukata poikaansa Greg Gagnea, vaikka suurin osa faneista ei pitänyt hänestä ollenkaan. Niinpä AWA aloitti jo vuonna 1987 yhteistyön Tennesseen alueen promootion CWA:n kanssa, ja yhteistyö laajeni entisestään vuonna 1988.

CWA oli puolestaan Jerry Jarrettin ja Jerry Lawlerin omistama promootio, joka nautti varsin suurta suosiota kotiseudullaan Tennesseessä muttei lopulta onnistunut koskaan nousemaan kansallisesti merkittäväksi promootioksi. CWA:n kirkas ykköstähti oli kaikkien vuosien ajan Memphiksen oma poika Lawler, jota koko CWA:n fanikunta rakasti. Vuonna 1987 AWA ja CWA alkoivat tehdä läheistä yhteistyötä, ja vuonna 1988 alettiin jopa suunnitella promootioiden yhdistämistä yhdeksi isoksi promootioksi. Tuo suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Sen sijaan CWA:n tähtipainijasta Jerry Lawlerista tuli toukokuussa 1988 AWA:n päämestari, kun hän voitti vyön Curt Hennigiltä, joka oli lähdössä WWF:ään. CWA:n ja AWA:n lämpimien välien sijaan tämä kertoi enemmänkin AWA:n epätoivosta: promootiolla ei ollut vuonna 1988 yhtään todellista tähtipainijaa, jota nostaa firman päämestariksi. Huhujen mukaan Verne Gagne harkitsi pitkään poikaansa Greg Gagnea, muttei uskaltanut, koska Greg ei näyttänyt keräävän toivottua reaktiota.

AWA:n ja CWA:n yhteistyö oli siis jatkunut tähän tapahtumaan tultaessa jo pidempään, mutta vuonna 1988 mukaan liittyi myös Teksasin alueen pääpromootio WCWA. Promootio tunnetaan paremmin pitkäaikaisella nimellään WCCW, mutta se muutti nimensä virallisesti WCWA-muotoon vuonna 1986, kun se erosi NWA:sta. Promootio tosin jatkoi joidenkin tapahtumiensa mainostamista WCCW-nimellä, ja firman tärkeimpiä mestaruuksiakin kutsuttiin yhä WCCW-etuliitteellä esimerkiksi tässä tapahtumassa. AWA:n tavoin WCWA oli ollut alueellisten promootioiden aikana iso tekijä, mutta 1980-luvun puolivälin paikkeilla se oli alkanut menettää painijoitaan ja rahojaan. Asiaa ei auttanut se, että WCWA:n omistaneella legendaarisella Von Erichin perheellä oli alkanut olla pahoja perheongelmia: WCWA:n omistajan Fritz Von Erichin viidestä painijapojasta David oli kuollut traagisesti vuonna 1984 ja Mike oli ampunut itsensä vuonna 1987. Niinpä vaikeuksien pakottamana WCWA toivoi, että tämä SuperClash voisi olla promootiolle tietynlainen pelastus.

SuperClash III:tä mainostettiin kuukausikaupalla, ja sen päävetonaulaksi buukattiin todellinen jättiottelu: WCCW World Heavyweight -mestarin Kerry Von Erichin ja AWA World Heavyweight -mestarin Jerry Lawlerin kohtaaminen, jonka voittaja yhdistäisi nämä vyöt ja nousisi "kiistattomaksi maailmanmestariksi". Tapahtuma järjestettiin Chicagossa (samoin kuin SuperClash 1985 oli järjestetty), mikä ei ollut varsinaisesti yhdenkään tapahtuman järjestäjäpromootion kotialuetta vaan enemmänkin WWF:n hallitsemaa seutua.

Heti näin alkuun voidaankin sitten todeta, että kaikesta mainostuksesta ja hypetyksestä huolimatta SuperClash III oli katsojaluvuiltaan täysi katastrofi. Noin 10 000 katsojaa vetävään areenaan oli saapunut (SuperClashin oman ilmoituksen mukaan) 1 500 ihmistä, ja tapahtuman buyrate oli aikakaudella surkeasti 0.5. Oikeastaan siis jo siinä vaiheessa, kun alkutunnarit alkoivat soida, kaikki tapahtuman järjestäjät tiesivät, että koko homma oli mennyt perseelleen. Show oli silti vasta alkamassa. Tapahtuman selostajina toimivat (myöhemmin WCW:stä tuttu) Lee Marshall ja eläköitynyt AWA-legenda Ray Stevens. Backstage-haastattelijana toimi AWA:n pitkäaikainen selostaja Larry Nelson.

Ja vielä ennen varsinaisen arvostelun alkua on annettava erityiskiitos WWE Networkille. Tätä tapahtumaa oli nimittäin täysi mahdottomuus löytää MISTÄÄN. Tästä ei ollut yhtään versiota esim. Dailymotionissa tai Youtubessa, jossa on monia muita vanhoja painitapahtumia, eikä tästä ollut yhtään tiedostoa myöskään eräillä nimeltä mainitsemattomilla sivustoilla. Niinpä olin jo kokonaan luopunut toivosta, kunnes ajattelin huvikseni vielä tsekata WWE Networkin - ja siellähän tämä oli! Aivan uskomatonta: juuri tätä varten WWE Network pitäisi olla - tarjoamassa kaikkia näitä harvinaisia historiallisia painitapahtumia, joihin WWE:llä on joka tapauksessa täydet oikeudet. Kiitos, Network.

Kuva Kuva
Rock 'n' Roll RPM's (Davis & Lane) & Cactus Jack vs. Guerrero Brothers (Chavo & Hector & Mando)
Okei, heti illan ensimmäisessä ottelussa oli tarjolla yksi todella merkittävä ppv-debyytti: Mick Foleyn ensimmäinen ppv-ottelu! Tämän ottelun aikaan Foley - joka oli juuri alkanut käyttää Cactus Jack -nimeä - oli vain kaksi vuotta aiemmin painiuransa aloittanut 23-vuotias nuorukainen. On hauskaa, kuinka Foley ei tässä vaiheessa oikein näyttänyt vielä tietävän mitä tehdä, ei ollut millään tavalla huomiota kiinnittävän kiinnostavan oloinen ja oli kooltaan lähellä cruiserweight-painijoita. Foley oli paininut hetken aikaa UWF:ssä ennen sen kaatumista mutta siirtynyt sitten CWA:han, mutta loppuvuodesta 1988 hän oli alkanut painia myös WCWA:ssa. Cactus Jackin joukkueparina nähtiin puolestaan Rock 'n' Roll RPM's, joka oli yksi monista 1980-luvulla nähdyistä kahdesta light heavyweight -painijasta koostettu vauhdikas joukkue, jonka molemmat jäsenet pukeutuivat värikkäisiin vaatteisiin. Kaksikosta Mike Davis oli itse asiassa paininut vuoden 1984 Starrcadessa (puolusti tuolloin NWA Jr. Heavyweight -mestaruutta). Hänen joukkueparinsa oli Tommy Lane, ja molemmat olivat painineet useita vuosia WCCW:ssä/WCWA:ssa. Vuoden 1988 aikana RPM's oli kuitenkin osallistunut myös CWA:n tapahtumiin. Nuorukaiskolmikolla oli sitten vastassaan varsinainen meksikolaisen painisuvun klassikkokolmikko: Chavo, Hector ja Mango Guerrero olivat tietenkin meksikolaisen painin legendan Gory Guerreron poikia. Veljeksistä Chavo oli vanhin ja ehtinyt nousta kaikkein tunnetuimmaksi. Hector oli paininut parin vuoden ajan JCP:ssä, mutta silti koko kolmikko oli parhaiten tunnettu suorituksistaan Meksikon puolella. Viime aikoina Guerrerot olivat kuitenkin osallistuneet säännöllisesti myös WCWA:n tapahtumiin, minkä takia he painivat nyt myös SuperClashissa.

Huh, tässä oli aikakaudelle todella epätyypillinen opener! 1990- ja erityisesti 2000-luvulla oli ihan arkipäivää, että show avattaisiin vauhdikkaalla high flying -meiningillä, sittemmin monesti cruiserweight-painilla. 1980-luvulla tälläinen hulluttelu oli kuitenkin vielä aika harvinaista, joten oli todella ilahduttava poikkeus nähdä show'n ensimmäisenä otteluna todella vauhdikas kuuden painijan mäiskintä, jossa nähtiin ensisekunneista lähtien high flying -liikkeitä ja lucha libre -painia. Tästä pitää tietenkin suurimmaksi osaksi kiittää Guerreron veljeksiä, jotka todellakin osasivat asiansa ja väläyttivät näyttäviä liikkeitä. Vastustajista erityisesti Rock 'n' Roll RPM's ei sen sijaan oikeastaan koko ottelun aikana päässyt tekemään mitään järkevää, Cactus Jack sentään sai tuotua otteluun vähän toista äärilaittaa väkevällä brawlauksella ja ottamalla kehän ulkopuolella pari karua bumppia. Oikeastaan juuri tämän yksipuolisuuden, siitä johtuneen ottelun lyhyyden ja loppupuolen sekavuuden vuoksi tämä ei sitten lopulta ollutkaan kuin "ihan hyvä" ottelu, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Oli oikeastaan aika harmi, että Guerrerojen vastustajat eivät päässeet missään vaiheessa kunnolla vauhtiin ja että loppupuolella homma meni lähellä kuuden miehen sekoiluksi kehässä: juuri kun kunnon 1 on 1 -rähinä oli pääsemässä käyntiin, kaikki kuusi taas ryntäsivät kehään ja keskeyttivät homman. Ongelmista huolimatta tämä oli kuitenkin sen verran ilahduttava poikkeus, että kokonaisuutena tästä openerista jäi kiva fiilis.
**½ (6:35)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jeff Jarrett (c) vs. Eric Embry - WCCW Light Heavyweight Championship
Ja illan toisessa ottelussa toinen historiallinen ppv-debyytti: tässä vaiheessa vasta 21-vuotias babyfacelta näyttävä Jeff Jarrett paini tässä ensimmäisen ppv-ottelunsa. Jarrett oli debytoinut vain pari vuotta aikaisemmin, ja tähän asti hän oli tietenkin viettänyt koko lyhyen uransa isänsä omistamassa promootiossa CWA:ssa. Silti tähän tapahtumaan tultaessa Jarrett kantoi WCWA:n (tai WCCW:n, miten nyt haluatte) Light Heavyweight -mestaruutta, mikä johtui tietenkin siitä, että promootiot olivat pyrkineet viime kuukausina rakentamaan tätä tapahtumaa tuomalla omien promootioidensa painijoita toisiin promootioihin. Niinpä Jarrett oli viimeisen kahden kuukauden aikana vaihdellut yhteensä viisi kertaa edestakaisin WCCW:n Light Heavyweight -mestaruutta WCCW:n kokeneen kolmekymppisen painijan "Flamboyant" Eric Embryn kanssa. Embrystä ei sinänsä ole hirveästi sanottavaa: hän oli aloittanut uransa 1970-luvun lopulla ja paininut muun muassa CWF:ssä (Championship Wrestling from Floridassa) ennen WCCW:ään siirtymistä. Embry oli (tämän ottelun perusteella) lahjakas painija, josta olisi varmaan voinut tulla 1990-luvulla vielä enemmän, mutta ikävä kyllä hänen uransa päättyi vuonna 1992 vakavaan tieonnettomuuteen.

Painilliselta anniltaan tämä olisi ansainnut varmaankin puolikaan vähemmän, mutta tässä tapauksessa annoin puolikkaan lisää ihan siitä ilosta, että äskeisen yllätysottelun jälkeen SuperClash jatkoi vielä yllätyslinjallaan ja tarjosi täysin puhtaan tekniikkapainotteisen cruiserweight-ottelun. Ai että tätä oli ilo katsoa jokaisen sekunnin ajan! Harmi, että kestoa oli tosiaan vain neljän minuutin verran, koska Jarrettin ja Embryn ottelu esimerkiksi 15-minuuttisena koitoksena olisi voinut olla jo oikeasti todella kovaa kamaa. Nyt kaksikko ei ehtinyt saada ihan hirveästi aikaan, vaikka he käyttivätkin koko ajan tehokkaasti hyödykseen: vauhdikasta liikkumista, näyttäviä counter-liikkeitä, tyylikästä tekniikkapainia ja pari high flying -liikettä. Enpä olisi uskonut, että olisin tässä projektissani näin innoissaan jostain Jeff Jarrettin ottelusta. Erityisen ilahduttavaa tässä oli myös edelliseen ottelun verrattuna, että tässä keskityttiin tosiaan näiden kahden painiin turhan lisäsekoilun sijaan.
** (4:13)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Wayne Bloom vs. Jimmy Valiant
Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen AWA:n painijoiden ottelu, ja yhtäkkiä kehässä ei olekaan enää yhtään kiinnostavaa painijaa. Wayne Bloom oli debytoinut painikehissä vasta aiemmin vuoden 1988 aikana, ja tähän mennessä hän ei ollut saavuttanut urallaan käytännössä mitään. AWA:ssa Bloom oli toiminut toistaiseksi lähinnä jobberina. Myöhempinä vuosina Bloomista kuultaisiin kyllä WWF:ssä toisella nimellä, mutta annetaan sen vielä odottaa. Bloomin vastustaja oli lähes painitaidoton ja tässä vaiheessa jo todella väsähtänyt NWA-konkari Jimmy Valiant. Valiant oli lähtenyt JCP:stä 1980-luvun loppupuolella, ja seuraavan kodin hän löysi AWA:sta, joka näytti kelpuuttavan tässä vaiheessa promootioonsa kaikki NWA:n jämät. Mitään feudia tämä ottelun takana ei ollut.

Annan tälle ottelulle puolikkaan ihan vain Jimmy Valiantin sekopäisen lookin ansiosta. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei minun tarvitsisi enää katsella näitä Valiantin toinen toistaan turhempia otteluita, mutta niin vain Valiant oli löytänyt tiensä juuri sopivasti AWA:aan painiakseen tässä SuperClashissa. Minkäänlaista pointtiahan koko ottelulla ei toki ollut, ja parasta tässä juuri siksi oli se, että aikaakin oli hädin tuskin puoli minuuttia. Sen ajan käytinkin lähinnä ihmettelemällä, kuinka Valiant oli nyt vaihteeksi kasvattanut itselleen järkyttävän pitkän fledan ja näytti sen ansiosta jälleen aivan erilaiselta kuin viimeisimmässä Starrcadessa, jossa hän oli mukana. Annan siis puoli tähteä Valiantin yllättävälle lookille ja sille, että ottelu ymmärrettiin pitää todella lyhyenä. Muuta hyvää tästä on mahdoton sanoa.
½ (0:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Iceman King Parsons (c) vs. Brickhouse Brown - WCWA Texas Heavyweight Championship
Tästä AWA SuperClash III -nimellä mainostetusta tapahtumasta oli muodostumassa varsin hauska kokonaisuus, koska toistaiseksi vain yhdessä ottelussa oli nähty AWA:n painijoita. Tässäkin toisensa kohtasi WCWA:ta edustava Iceman King Parsons ja CWA:ta edustava Brickhouse Brown. Hauskana erikoismainintana todettakoon, että tämä WCWA Texas Heavyweight -mestaruus oli ainut vyö, joka illan aikana ilmoitettiin teksasilaisen promootion nykyisen nimen mukaan. Kaikki muut WCWA:n vyöt ilmoitettiin "WCCW:n" mestaruuksiksi. En osaa sanoa, mikä syy tähän poikkeukseen oli - mahdollisesti se, että itse asiassa tämä vyö oli ollut olemassa peräti 1930-luvulta asti ja että suurimman osan ajasta se oli ollut NWA:n omistuksessa nimellä NWA Texas Heavyweight Championship. Vuoden 1985 SuperClashissa Kerry Von Erich oli puolustanut tätä vyötä Jimmy Garvinia vastaan. WCWA oli kuitenkin ominut vyön erottuaan NWA:sta vuonna 1986, ja sen jälkeen vyöstä oli tullut WCWA Texas Heavyweight -mestaruus. Vyö palautuisi NWA:lle vuonna 1992, ja se on yhä vuonna 2017 käytössä. Tämän ottelun painijoista kumpikaan ei ole tunnettu kovin laajalti nykypainifanien keskuudessa, mikä johtuu siitä, että kumpikaan ei noussut isoksi nimeksi isoissa promootioissa. 1970-luvun lopussa debytoinut Parsons teki merkittävimmän uran WCCW:ssä/WCWA:ssa ja UWF:ssä. Teksasissa hän piti hallussaan useita mestaruuksia - hetken aikaa jopa firman päämestaruutta. Parsons oli lähes koko uransa ylimielinen heel. 1990-luvulla Parsonsin ura alkoi hiipua, ja hän keskittyi painimaan indyissä. Parsonsin vastustaja Brickhouse Brown oli hieman nuorempi, debytoinut 1980-luvulla ja paininut sittemmin ensisijaisesti CWA:ssa. Brown tunnettiin nimensä mukaisesti kovassa kunnossa olevasta vartalostaan.

No niin, nyt päästiin sitten jo perinteisen 1980-lukulaisen brawlauksen pariin. Tai toki tuo edellinenkin ottelu oli jo tavallaan perinteistä 1980-luvun mäiskintää, mutta se päättyi ennen kuin edes alkoi, joten sitä ei lasketa. Mutta ennen kuin mennään tarkemmin tämän ottelun varsinaiseen arvosteluun, niin on pakko kysyä: Miksi kukaan ei ole koskaan kertonut minulle tästä Iceman King Parsons -nimisestä painijasta? Siis jumalauta, jätkällä on sisääntulossaan päällä takki, jossa on pingviinin kuva ja sitten vieläpä KAKSI pingviiniä tatuoituna rintaan! Jumalauta. Minä haluan olla Iceman King Parsons. Ikävä kyllä juuri Parsonsinsin pingviinimeininkiin jäikin suurin innostumiseni tästä ottelusta. Ei tämä ollut sinänsä huono, ärsyttävä tai mitään muutakaan sellaista, vaan lähinnä yhdentekevä. Siihen tietenkin vaikuttaa vahvasti se, että tämäkin ottelu ehti kestää vain viisi minuuttia. Tässä tapauksessa en kuitenkaan usko, että meno olisi 10 minuutinkaan lisäämisellä muuttunut ratkaisevasti paremmaksi. Parsons ja Brown kyllä mäiskivät toisiaan ihan kivasti, ja homma oli sellaista mukavaa perusbrawlausta, mutta mikään ei antanut sellaista vaikutelmaa, että tästä oltaisiin pääsemässä vielä johonkin parempaan. Kokonaisuutena siis perus-ok mäiskintä, mutta se siitä.
** (5:41)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Top Guns (Dukes & Rice) & Wendi Richter (c) vs. Badd Company (Tanaka & Diamond) (c) & Madusa Miceli w/ Diamond Dallas Page - Mixed Tag Team Match for the AWA Tag Team & Women's Championship
Okei, nyt oli kehässä AWA:n painijoita ja useita mielenkiintoisia ppv-debyyttejä (ja myös yksi ppv-comeback)! Aloitetaan face-joukkueesta, jossa paluunsa ppv-tapahtumiin teki AWA Women's-mestari Wendi Richter. Kuten WrestleMania 2:n arviossa kerroin, Richter oli lähtenyt uransa huipulla WWF:stä vuonna 1985 jouduttuaan niin sanotun "The Original Screwjobin" uhriksi. Sen jälkeen hän oli paininut muun muassa puertoricolaisessa promootiossa World Wrestling Councilissa, kunnes vuonna 1987 hän oli siirtynyt AWA:han, jossa oli ollut merkittävä naisten divisioona vuosien ajan. AWA:ssa Richter alkoi feudata nuoren ja lupaavan naispainijan Madusa Micelin kanssa, ja hän voitti tältä Women's-mestaruuden juuri ennen SuperClashia. Richterin joukkueparina nähtiin Ricky Rice ja Derrick Dukes, jotka olivat kaksi nuorta light heavyweight -painijaa. Molemmat olivat debytoineet 1980-luvun puolivälissä, päässeet AWA:aan ja muodostaneet keskenään joukkueen. Kummankin painiura jäi lopulta varsin mitäänsanomattomaksi.

Heel-puolella sen sijaan oli neljä nimeä, joihin kaikkiin tullaan törmäämään vielä useasti. AWA Tag Team -mestareina otteluun saapuivat Badd Company, eli Pat Tanaka ja Paul Diamond. Diamond ja Tanaka olivat kaksi nuorta ja lupaavaa painijaa, jotka olivat debytoineet 1980-luvun puolivälissä. Molemmat olivat uransa alusta lähtien painineet erinäisissä joukkueissa, ja vuonna 1986 heidät yhdistettiin CWA:ssa. Heel-joukkueelle annettiin nimeksi Badd Company, ja se alkoi nousta yhdeksi CWA:n pääjoukkueita. Vuonna 1988 Badd Company siirtyi AWA:n puolelle. Tämä ei jää viimeiseksi tapahtumaksi, jossa Tanaka ja Diamond nähtäisiin yhdessä. Badd Companyn parina nähtiin niin ikään nuori ja lupaava painija Madusa Miceli, josta oli kovaa vauhtia tulossa naispainin seuraava iso nimi. Miceli oli debytoinut AWA:ssa vuonna 1986 ja noussut firman ykkösnaistähdeksi sen jälkeen, kun Sherri Martel oli loikannut WWF:ään. Myös Miceli - myöhemmin nimillä Alundra Blayze ja Madusa - tulisi jättämään merkittävän jäljen painihistoriaan. Kuitenkin ottelun isoin tulevaisuuden tähti oli tässä vaiheessa vielä ringsidella: Badd Companyn ja Madusa Micelin managerina nähtiin nimittäin Diamond Dallas Page, joka oli jo nyt 33-vuotias mutta aloittanut uran painibisneksessä vasta vuoden 1988 alussa. DDP, oikealta nimeltään Page Falkinburg, oli muiden töidensä ohella ajautunut kuin vahingossa AWA:aan, jossa hänestä kuoriutui nopeasti loistava promoaja ja erinomainen heel-painijoiden manageri. Tähän aikaan kukaan ei vielä kuvitellut, että Page painisi joskus, mutta sen sijaan hän alkoi kasata ympärilleen heel-painijoiden porukkaa, joita hän pyrki auttamaan parhaansa mukaan. Tämä ottelu käytiin Mixed Tag Team Match -säännöillä, eli miehet ja naiset painivat keskenään. Pelissä oli sekä Women's- että Tag Team -mestaruudet sillä idealla, että miesten selättäessä toisensa joukkuemestaruus voisi vaihtaa omistajaa ja naisten selättäessä toisensa naisten mestaruus voisi vaihtaa omistajaa.

Jumaliste, Wendi Richter ja Madusa Miceli (aka Alundra Blayze) samassa ottelussa! Nyt on kovaa naispainikamaa. Kummallisia yllätysherkkuja paljastuu tästä SuperClashin kortista koko ajan mitä pidemmälle päästään. Eivätkä lahjakkaat naispainijat (ja heidän välinen vääntönsä) ollut suinkaan ottelun ainut herkku, vaan myös Badd Companyn ja Top Gunsin välistä välienselvittelyä oli oikeasti ilo katsoa. Erityisesti Top Guns kuului jälleen tähän high flying -osastoon, ja joukkueen molemmat osapuolet väläyttivätkin ottelun läpi useita näyttäviä liikkeitä - toisaalta myös Badd Company tarjosi oikein tasokasta painia. Kokonaisuutena tämä ottelu oli taas todella vauhdikasta ja kaikin puolin erittäin viihdyttävää painia. Ongelmaksi koitui kuitenkin sama asia kuin suurimmalle osalle otteluista tähän mennessä: aikaa oli aivan liian vähän, joten lopulta matsi jäi laadultaan vain ihan hyväksi, vaikka pidemmälle ajalla mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin.
**½ (5:43)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ron Garvin vs. Greg Gagne - AWA International Television Championship
Ron Garvin oli paininut vielä kesällä 1987 JCP:n The Great American Bashissa ja tehnyt yllättävän heel-turnin auttamalla Barry Windhamin voittoon Dusty Rhodesia vastaan. Pian tuon tapahtuman jälkeen Garvinilla ja JCP:llä tuli kuitenkin sopimusongelmia, ja Garvin jätti promootion. Kuten jo aikaisemmin totesin, AWA tietenkin toivotti kaikki entiset JCP-painijat enemmän kuin tervetulleeksi, joten niinpä Garvin loikkasi AWA:aan ja jatkoi heel-uraansa aloittamalla feudin AWA:n vakiobabyfacen Greg Gagnen kanssa. Gagne ja Garvin feudasivat AWA International Television -mestaruudesta, joka oli vuoden 1987 lopussa AWA:ssa luotu mestaruus. Gagne oli voittanut sen todella kummallisen turnauksen päätteeksi, ja käytännössä tuntui siltä, että koko vyö oli luotu vain, jotta Verne Gagnen varsin köykäisillä painitaidoilla varustellulla pojalla olisi oma mestaruus. Gagne oli kuitenkin hävinnyt mestaruutensa syksyllä Garvinille - paitsi että AWA:n presidentin Stanley Blackburnin mukaan ottelun lopetus oli ollut niin sekava, että mestaruus päätettiin vakatoida. Niinpä nyt Gagne ja Garvin sitten ottelivat vakantista TV-mestaruudesta uusintaottelussa.

No nyt oli sitten aitoa vanhan liiton mäiskintää! Ron Garvin teki tässä ottelussa sitä, mitä osasi parhaiten: pieksi vastustajaan nyrkeillään minkä ehti. Ikävä kyllä nyt Garvinin vastustaja ei ollut Ric Flair -tasoa (ennemminkin David Flair -tasoa), joten intensiivisyydestään huolimatta ottelu jäi yksitoikkoisuutensa takia tasoltaan varsin kauas Flairin ja Garvinin Starrcade-ottelusta. Itse asiassa Greg Gagnen rooli tässä ottelussa oli varsin hämmentävä: pienestä koostaan huolimatta Gagne oli tässä ottelussa tasavahva vastustaja, joka ei todellakaan tippunut helpolla Garvinin iskuista vaan tarjoili itse samanlaisia sarjoja Garvinille. Se vaikutti varsin erikoiselta, koska loogisesti ajateltuna Gagne olisi tässä ottelussa ollut nimenomaan selvä underdog, joka yrittää parhaansa mukaan pärjätä Garvinia vastaan. Jostain (no, tiedätte kyllä mistä) syystä matsia ei ollut kuitenkaan buukattu näin. Tämmöisenään tämä oli lähinnä intensiivinen tappelu, jonka painillinen anti jäi varsin kevyeksi. Ihan hauska katsoa, muttei silti ok:ta erityisempi. Garvin lähti pian tämän ottelun jälkeen AWA:sta, mutta hänestä kuultaisiin vielä. Yleisö puolestaan kääntyi tässä ottelussa epätoivoisesti face-roolia vetänyttä Gagnea vastaan niin rajusti, että Gagne päätti ottelun jälkeisessä promossaan haistattaa yleisölle pitkät. Tässä WWE Networkissa olevassa versiossa tuota ei ollut leikattu pois, vaikka AWA:n myöhemmin tapahtumissa tuottamista videoista tuo oli pätkäisty - mikä kertonee kaiken tarpeellisen siitä, miten suunniteltua tuo Gagnen yleisölle haistattelu oli ja miten paljon isä poikansa tekoa arvosti.
** (5:52)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
9 Woman Street Fight Lingerie Battle Royal
Participants: Bambi, Brandi Mae, Laurie Lynn, Luna, Malibu, Nina, Peggy Lee Leather, Pocahontas, The Terrorist
Olen tämän tapahtuman taustaosuudessa puhunut lähinnä vain AWA:sta, CWA:sta ja WCWA:sta, vaikka oikeastan tapahtuman taustalla oli myös neljäs promootio: Powerful Women of Wrestling, lyhenteeltään POWW. Kyseessä oli naispainiin erikoistuneen promoottorin David McLanen toinen promootio: McLane oli vuonna 1985 perustanut ensin GLOW-nimisen naispromootion, jonka hän oli kuitenkin jättänyt nopeasti vain perustaakseen uuden promootion, johon suurin osa GLOWin painijoistakin siirtyi. Vuosia myöhemmin, 2000-luvun alussa McLane loi vielä yhden naispainiin keskittyneen promootion Women of Wrestlingin, jonka surullisenkuuluisan ppv:n myös aikoinaan arvioin tässä projektissani. Mutta nyt oli siis kyse POWW:sta, ja sen painijoista tässä tapahtumassa. POWW:n painijat osallistuivat tässä show'ssa siis erikoiseen "Street Fight Lingerie Battle Royaliin", jossa vastustajat eliminoitiin joko heittämällä yläköyden yli tai repimällä tältä vaatteet päältä. Kyseessä oli varmaan yksi ensimmäisistä showpainin pehmoporno-otteluista, hurraa! Kehässä oli yhteensä yhdeksän painijaa, joista kaksi tekisi merkittävän uran isoissa promootioissa: Luna oli tietenkin uransa alkuvaiheessa oleva nuori Luna Vachon, ja POWW-mestari Nina puolestaan tulisi tunnetuksi vuosikymmentä myöhemmin WWF:ssä Ivoryna. Lisäksi Peggy Lee Leather, Bambi ja Brandi Mae painisivat pitkään indy-promootioissa eri nimillä. Laurie Lynn, Malibu, Pocahontas ja koko ottelun lupaavin painija The Terrorist puolestaan eivät painineet enää kovin kauaa sen jälkeen, kun POWW kaatui vuonna 1990. Terroristin (oikealta nimeltään Janeen Jewett) ura päättyi IWC-huhujen mukaan siihen, kun hänet meinattiin pistää yhteiskuvioon Iron Sheikin kanssa, mutta humalainen Sheik alkoi kähmiä Jewettiä backstagella.

Huh, tämä oli kyllä täyttä roskaa. Painihistoriallisesti on silti hauskaa huomata, kuinka jo 1980-luvulla naispainiin keskittyvässä promootiossa osattiin buukata tällainen "naiset rymyävät toistensa päällä ja repivät toisiltaan vaatteita pois yrittäen samalla olla seksikkäitä" -ottelu, kun WWF:ssä naispaini oli tässä vaiheessa vielä niin kaukana seksikkyydestä kuin mahdollista. Hurjinta irrottelua WWF:llä tällä aikakaudella oli se, että siveellinen ja söpö Miss Elizabeth auttoi miehensä voittoon hämäämällä tämän vastustajaa riisumalla hameensa ja paljastamalla sen alla olevan bikinialaosan. Muuten WWF:ssä ei tässä vaiheessa tiedetty vielä mitään T&A-aikakaudesta tai siitä, että kymmenen vuoden päästä naisten mestaruus ratkottaisiin mutapaini- ja Bra & Panties-otteluissa. Tältä osin POWW näytti siis hyvää esimerkkiä naisten esineellistämisestä, vaikka tässä oltiin kyllä vielä aika kaukana vaikkapa WWE:n myöhempien aikojen Bra & Panties Battle Royaleista. Harmillisesti painillinen anti oli kuitenkin täsmälleen yhtä paskaa kuin WWF:n tissiotteluissa - siitäkin huolimatta, että kehässä oli Ninan ja Lunan kaltaisia oikeasti taitavia naispainijoita. Suurimman vaikutuksen teki hyvännäköinen ja rooliaan hienosti vetävä The Terrorist, jolla olisi voinut olla mahdollisuuksia paljon enempäänkin painibisneksessä. Silti Terroristkaan ei tässä ottelussa tainnut yhtään varsinaista painiliikettä päästä tekemään, joten kyllä tämä arvosanaltaan jää puhtaasti paskaksi.
DUD (8:36)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Colonel DeBeers w/ Diamond Dallas Page vs. Sgt. Slaughter - Boot Camp Match
Sanoin tuossa taustatarinassa, että AWA:lla ei ollut näihin aikoihin jäljellä enää yhtään päämestaruusluokan painijaa, mutta sen verran on vedettävä sanojani takaisin, että olisihan heillä ollut AWA-konkari Sgt. Slaughter! Jostain syystä Slaughterille ei tuota kunniaa kuitenkaan annettu - ehkä edes AWA ei enää nähnyt parhaat vuotensa eläneessä Slaughterissa potentiaalia firman päämestariksi. Hassua sinänsä, että eräs toinen promootio näkisi kyllä - vielä pari vuotta myöhemmin. Mutta palataan siihen silloin. Slaughterin vastustaja tässä ottelussa oli 1970-luvun alussa uransa aloittanut konkaripainija Edward Wiskowski, joka oli saapunut AWA:aan vuoden 1985 lopussa ja saanut siellä yhden painihistorian kontroversiaaleimmista gimmickeistä. Edes WCW ei pystynyt tällaiseen. AWA:ssa Wiskowskista tehtiin siis Colonel DeBeers - Johannesburgista kotoisin oleva Apartheidia kannattava valkoinen eteläafrikkalainen. DeBeers oli siis puhdas rasisti, jonka uran yksi merkittävimmistä feudeista AWA:ssa oli vuonna 1986 Jimmy Snukaa vastaan, ja se pohjautui puhtaasti siihen, että DeBeers ei halunnut painia "värillistä" painijaa vastaan. Ei, en keksi näitä juttuja päästäni. Vuoden 1988 aikana DeBeers oli alkanut feudata Slaughteria vastaan, koska jopa patrioottiselle Slaughterille DeBeersin jutut olivat liikaa. DeBeersin managerina näihin aikoihin toimi Diamond Dallas Page. Ottelu käytiin Boot Camp -säännöillä, eli kaikki oli sallittua ja selätykset laskettiin missä tahansa.

Pakko antaa nyt ensimmäisenä palautetta AWA:lle ottelun jälkeisistä tapahtumista ja niihin liittyvästä buukkauksesta. Tässä koko Slaughter-osuudessa nimittäin aivan ehdottomasti parasta oli se, kun ottelun jälkeen IRON SHEIK saapui yhtäkkiä Sheik Adnan Al-Kassien kanssa kaikkien yllätykseksi paikalle ja hyökkäsi Sgt. Slaughterin kimppuun. Jumalauta, Iron Sheik samassa tapahtumassa Slaughterin kanssa ja vieläpä tämän kimpussa. Jos kerran AWA tiesi, että he saavat Iron Sheikin tähän tapahtumaan, miksi helvetissä he eivät buukanneet tähän tapahtumaan ottelua Slaughterin ja Sheikin välille? Joo, Slaughterilla ja DeBeersillä oli varmasti pitkä feud takanaan, mutta eikö sitä olisi voinut lopettaa jossain toisessa tapahtumassa ja sen sijaan pistää firman suurimpaan tapahtumaan todellinen rahamatsi Iron Sheikin ja Sgt. Slaughterin välille? Hemmetti, mitä hukattua potentiaalia. No, DeBeersin ja Slaughterin ottelu oli tällaista aika tyypillistä 1980-luvun äärimmäisen köykäistä HC-rymistelyä. Kumpikaan ei oikein osannut vetää mitään kunnon HC-painia tai sen enempää painia nyt noin muutenkaan, joten lopputuloksena oli kaikin puolin vaisu mäiskintä. Ainoaa piristystä otteluun toi edes hieman tuo stipulaatio, jonka ansiosta tässä ei tarvinnut katsella mitään loputtomia restholdeja tai muuta halailua. Huono ottelu silti.
* (5:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Samoan Swat Team (Samu & Fatu) (c) w/ Buddy Roberts vs. Steve Cox & Michael P.S. Hayes - WCCW Tag Team Championship
AWA- ja POWW-hölmöilyiden jälkeen palataan taas oikean painin pariin, ja päästetään WCWA:n painijat irti. Vuorossa oli jälleen merkittävä ppv-debyytti, kun Rikishi paini ensimmäisen ppv-ottelunsa. 1980-luvulla Rikishi toki tunnettiin vielä Fatuna, ja hän paini yhdessä serkkunsa Samun kanssa Samoan Swat Team -joukkueessa. Fatu oli debytoinut painibisneksessä 1980-luvun puolivälissä, ja pian debyyttinsä jälkeen hän oli muodostanut joukkueen serkkunsa kanssa. Samu oli debytoinut jo 1980-luvun alussa ja paininut jonkun aikaa myös WWF:ssä, jossa hän oli auttanut sukulaisiaan Afaa ja Sikaa (jotka painivat Wild Samoans -nimellä) ja paininut jopa heidän puolestaan loukkaantumisten aikaan. Samun ja Fatun todellinen läpimurto tapahtui, kun he siirtyivät WCWA:han ja saivat managerikseen legendaarisen joukkuepainijan "Freebird" Buddy Robertsin. Robertsin avulla Samoan Swat Team voittikin nopeasti WCWA:n joukkuemestaruudet, minkä jälkeen he aloittivat tiukan feudin Robertsin entisen joukkueparin ja nykyisen vihamiehen Michael Hayesin sekä tämän uuden ystävän Steve Coxin kanssa. Joukkueet olivat vaihtaneet mestaruuksia muutamaan otteeseen edestakaisin, mutta tähän tapahtumaan tullessa vyöt olivat samoalaisilla. Faceista Michael Hayes oli nähty viimeksi vuoden 1987 Starrcadessa, kun hän oli palannut hetkeksi JCP:hen UWF:n kaatumisen jälkeen. Vuoden 1988 alussa Hayes oli päättänyt kuitenkin siirtyä WCWA:han, jossa hänen vanhat Freebirds-ystävänsä Roberts ja Terry Gordy painivat. Hayesia ei kuitenkaan enää lyötykään heidän kanssaan yhteen, vaan sen sijaan hänen JCP:ssä alkanutta face-uraansa päätettiin jatkaa, ja Hayes aloitti taistelun Freebirdsejä (sekä sittemmin Samoan Swat Teamia) vastaan. Kesän aikana hän muodosti joukkueen WCWA:n uuden nuoren ja lupaavan painijan "Do It To It" Steve Coxin kanssa.

Tässä oli sitten illan paras ottelu tähän mennessä. Ikävä kyllä tätäkin vaivasi sama ongelma kuin suurinta osaa illan otteluista: aikaa oli liian vähän. Onneksi tällä ottelulla oli aikaa edes lähemmäs 10 minuuttia, minkä ansiosta kehässä ollut nelikko ehti saada aikaan hyvän ottelun. Harmi vain, että kaikki merkit viittasivat siihen, että enemmällä ajalla olisi taas kerran saatu aikaan enemmän. Mutta koska SuperClashin kortin oli pakko olla supertäynnä, oli ratkaisu sitten ilmeisesti se, että mikään ottelu ei voinut saada tarvitsemaansa aikaa. Niinpä pitää nostaa hattua Hayesille, Coxille, Fatulle ja Samulle, jotka repivät tässä ajassa ehjän, kokonaisen joukkueottelun, jossa oli kaikki tarvittavat vaiheet ja vieläpä tyylikkäästi hoidettu lopetus. Ottelun tempo oli alusta loppuun asti juuri sopivan vauhdikas: samoalaiset pääsivät ottelussa täräyttämään power-liikkeitään, ja facet puolestaan vastasivat lennokkaista liikkeistä. Koko illan upeimman liikkeen tarjosi ottelun lopussa Steve Cox, joka veti tyylipuhtaan diven täydestä vauhdista yläköyden yli kehästä ulos Samun päälle. Tuollaisia ei todellakaan nähty kovin usein 1980-luvulla. Upea liike. Kokonaisuutena siis hyvä joukkueottelu, joka olisi voinut olla enemmällä ajalla vielä enemmän.
*** (7:53)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Wahoo McDaniel vs. Manny Fernandez - Indian Strap Match
Sanoinko jotain jo aikaisemmin siitä, kuinka AWA:lle kelpasivat kaikki entiset JCP:n painijat? No, tässä oli vastakkain kaksi NWA-veteraania, jotka molemmat olivat lähteneet Jim Crockettin promootiosta pari vuotta sitten ja olivat sittemmin ajautuneet AWA:aan. AWA:ssa McDaniel ja Fernandez olivat ajautuneet veriseen feudiin, jonka oli tarkoitus kulminoitua nyt tähän Indian Strap Matchiin. Tämä otteluhan oli siis McDanielin nimikko-ottelu, jollaista hän ei ollut koskaan hävinnyt. Jostain syystä ennen ottelua kehässä saapui käymään japanilainen painija, IWGP Heavyweight -mestari Tatsumi Fujinami, jolle Fernandez aukoi päätään ennen ottelua ja joka sittemmin sekaantui myös ottelun post match -meininkiin.

Jos DeBeersin ja Slaughterin Boot Camp oli malliesimerkki 1980-lukulaisesta väsyneestä muka-Hardcore-ottelusta, niin tässä oli sen sijaan ihan oikeaa yritystä. Fernandez ja McDaniel olivat päättäneet näyttää, miten oikeasti verisen brutaali Indian Strap Match otellaan. Molemmat bleidasivat heti ottelun ensimmäisillä minuuteilla, ja meno oli muutenkin koko ottelun läpi sen verran väkivaltaista ja rajua, että viihdyin tätä katsoessa oikeastaan hämmästyttävän paljon. Tämä oli samalla yksi niistä harvoista illan aikana nähdyistä otteluista, joka sai tarpeeksi aikaa. Ajan sijaan tämän ottelun suurin ongelma olikin se, että tästä puuttui kokonaan oikeastaan kaikki painillinen anti. Koko ottelu oli lähinnä nahkaremmillä toistensa ruoskimista, kehäkulmauksiin raahautumista ja verenvuodatusta. Näiltä osin tämä oli kyllä aika lailla niin viihdyttävä väkivaltainen mäiskintä kuin voi toivoa, mutta ihan hyvää paremmaksi tämä ei kuitenkaan vajavaisen painillisen annin vuoksi yllä.
**½ (7:48)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Jerry Lawler (c) vs. Kerry Von Erich (c) w/ Frank Dusek - AWA World Heavyweight & WCCW World Heavyweight Championship Unification Match
Sitten oli illan Main Eventin - vaikkeikaan viimeisen ottelun - aika. Ottelun, jossa yhdistettäisiin kaksi pitkän historian omaavaa maailmanmestaruutta: AWA World Heavyweight- ja WCCW World Heavyweight-vyöt. AWA:n mestaruutta oli todellakin toukokuusta 1988 lähtien kantanut CWA:n ykköstähti Jerry Lawler: CWA:lla itsellään ei vastaavaa maailmanmestaruusvyötä ollut. Kerry Von Erich oli vuosien ajan ollut WCCW:n/WCWA:n ykköstähti, joten oli luontevaa, että vyö oli jälleen hänen olkapäillään tähän tapahtumaan tultaessa. Oli tosin lähellä, että Von Erichin veljeksistä Kerrykään ei olisi ollut enää tämän tapahtuman aikaan hengissä. Vuonna 1986 Kerry joutui moottoripyöräonnettomuuteen, joka lähes vei Kerryn hengen. Hän kuitenkin selvisi, mutta Kerryn toinen jalka jouduttiin amputoimaan. Loppuelämänsä Von Erich paini siis amputoidun jalan varassa.

Tämä ottelu on monella (ikävällä) tavalla merkittävä osa painihistoriaa, ja sen takia on pakko huomauttaa, että tätä ottelua edelsi todella raju backstage-politikointi, joka liittyi tietenkin siihen, että sen enempää Verne Gagne kuin Fritz Von Erich eivät todellakaan halunneet, että heidän firmansa ykköstähti häviäisi ottelun ja menettäisi samalla koko promootion ykkösmestaruuden. Tapahtuman myyntivaltiksi oli siis käytännössä buukattu ottelu, jota kumpikaan painija ei voisi hävitä. Hienoa työtä! Lopulta ennen tapahtumaa Gagne ja Von Erich löysivät ratkaisun, joka tyydytti heitä mutta ei paljon ketään muuta. Siitä kohta lisää. Lisäksi huhujen mukaan Von Erich oli vetänyt ennen tätä ottelua erinäisiä lääkkeitä, minkä takia hän olisi ollut ottelun aikana sekava. Se on ainakin totta, että Von Erich oli jo ennen ottelua onnistunut aiheuttamaan käsivarteensa rajun haavan toisen kätensä nyrkkiin teippaamillaan partaterillä. Von Erichin kättä ei ehditty enää paikata ennen ottelua, joten hän joutui painimaan matsin vammautuneen käsivarren kanssa.

Tämä ottelu - ja erityisesti tämän ottelun loppuratkaisu - on legendaarinen tapaus 1980-luvun showpainista, eikä oikeastaan millään muotoa hyvässä mielessä. Minäkin opin tietämään tämän ottelun tarinan jo aivan showpainiseuraamiseni alkuvaiheissa, ennen kuin tiesin edes kunnolla, mitä AWA tai WCCW olivat. Tuo puolestaan on tietenkin sen ansiosta, että WWF:kin jaksoi säännöllisesti kerrata tämän ottelun tarinaa, koska tämä oli yksi ratkaiseva seikka siihen, että sekä AWA:n että WCCW:n kohtalovat alkoivat olla lopullisesti sinetöityjä tämän tapahtuman jälkeen. Lopetus oli buukattu siinä mielessä täysin perseelleen, että se ei tarjonnut puhdasta, selvää voittajaa ottelulle, johon se olisi todella tarvittu Fanit olivat aivan raivona ottelun jälkeen, eikä kellään ollut tarjota mitään järkevää selitystä heille siihen, että tämä ottelu päättyi siten kun se päättyi. Muuten Lawlerin ja Von Erichin ottelu oli kyllä oikein hyvää painia - pitkälti sen ansiosta, että Von Erich teki pirusti työtä, väläytti näyttäviä liikkeitä ja bleidasi rajusti. Toki Lawlerkin hoiti heel-roolinsa varsin kunnialla, ja painillisesten ansioidensa puolesta tämä ottelu olikin ehdottomasti hyvä. Sitä paitsi AWA:lla oli sen verran tolkkua, että tämä ottelu ei päättynyt esim. Starrcade 1984 -tyyliin aivan kesken ennen 10 minuutin aikarajaa, vaan ottelu sai lähemmäs 20 minuuttia aikaa ennen idioottimaista lopetustaan. Parjatusta lopetuksesta en toki mitenkään erityisemmin pitänyt, mutta toisaalta täytyy todeta, että jonkun muun ottelun lopetuksena se olisi ollut minusta ihan ovela tapa matsin päätökseen. Tässä tapauksessa se ärsytti lähinnä siksi, että tämä ottelu olisi stipualationsa vuoksi ansainnut puhtaan lopetuksen.
*** (18:53)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rock 'n' Roll Express vs. Stud Stable (Golden & Fuller) w/ Sylvia
Jostain käsittämättömästä syystä äskeisen ottelun jälkeen vielä tapahtuman viimeiseksi otteluksi ja viimeisten minuuttien viihteeksi tarjottiin joukkueottelu ilman mitään panoksia. Sinänsä tämä oli toki kiinnostava ottelu, että tämä oli Rock 'n' Roll Expressin ainut ppv-esiintyminen vuoden 1988 aikana. Rock 'n' Roll Express oli jostain syystä lähtenyt JCP:stä vuosien 1987 ja 1988 vaihteessa ja paininut jonkun verran AWA:ssa ja CWA:ssa. Ilmeisesti joukkue oli kuitenkin myös pitänyt merkittäviä taukoja, koska Ricky Morton vihjasi ringsidella pitämässään promossa siihen, miten viime aikoina oli ollut liikkeellä huhuja siitä, että joukkue olisi hajonnut. No, yhdessä Express kuitenkin oli yhä, ja heitä nähtäisiin jatkossa taas enemmän. Tässä ottelussa heidän vastustajinaan oli CWA:ssa vaikuttanut keskikortin joukkue Stud Stable. Sen muodostivat Robert Fuller ja Jimmy Golden, joista Fuller tekisi myöhemmin pitkän uran WCW:ssä Col. Robert Parkerina ja Jimmy Golden samassa promootiossa Bunkhouse Buckina.

Voin kertoa, että kovin montaa ihmistä areenalla ei kiinnostanut tämän ottelu enää tuon äskeisen jälkeen. AWA olisi voinut kuitenkin pelastaa tilanteen ainakin parilla tavalla: 1) Tehdä tästä täydellisen squashin, jossa yleisönsuosikit Morton ja Gibson tuhoaisivat heelin täydellisesti ja lähettäisivät sillä tavalla yleisön edes vähän tyytyväisenä kotiin. 2) Tehdä tästä todellisen joukkuepainin mestariteoksen, mutta se ei ehkä Stud Stablea vastaan kuitenkaan ollut kovin realistinen vaihtoehto. Niinpä AWA päätti olla valitsematta kumpaakaan näistä vaihtoehdoista. Sen sijaan tästä ottelusta tehtiin sellainen perusvarma joukkueottelu, joka olisi sopinut oikein mainiosti esimerkiksi illan toiseksi tai kolmanneksi otteluksi, mutta äskeisen matsin jälkeen tällä ei ollut yksinkertaisesti mitään arvoa. Eikä tilannetta todellakaan pelastanut se, että edes tälle - TÄYSIN MERKITYKSETTÖMÄLLE OTTELULLE - ei voitu antaa mitään kunnollista lopetusta, vaan tämäkin päättyi täysin idioottimaisesti. Miten vaikeaa tämä buukkaus voi oikein olla? Olisin antanut tälle perusmenosta ja lyhyestä ajasta huolimatta kaksi tähteä ihan vain Rock 'n' Roll Expressin vauhdikkaan liikkumisen, näyttävien liikkeiden ja tyylikkään myymisen ansiosta, mutta otanpa nyt sitten tästäkin puolikkaan pois paskan lopetuksen ansiosta. Hienoa työtä.
*½ (7:03)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Kerry Von Erich
** Steve Cox
* Michael P.S. Hayes

Kokonaisarvio SuperClash III:stä: Mitäpä tähän voi oikein sanoa? Ehkä oli ihan hyvä, että AWA:n, CWA:n ja WCWA:n tarinat alkoivat olla ohi, jos promootiot eivät tosiaan pystyneet tätä parempaan suoritukseen. Parhaimmillaankin tämän tapahtuman tarjonta oli vain ihan hyvää, huonoimmillaan aivan kamalaa. Sekavaa buukkausta, älyttömiä ratkaisuja ja muuta sekoilua koko tapahtuman ajan. Ei yhtään huippuottelua - tai edes hienoa koitosta. Ei tätä tapahtumaa kovin monesta asiasta voi kehua. Ikävä kyllä. Kokonaisuutena Surkea.

Yleensä en kirjoita näihin arvioihin mitään jälkisanoja, mutta nyt ne ovat paikallaan, koska tämä oli tosiaan viimeinen ppv niin AWA:lta, WCWA:lta kuin CWA:ltakin. Tämän tapahtuman suurin ongelma ei nimittäin todellakaan ollut painillinen anti tai edes yksittäisten otteluiden buukkaus, vaan pahimmat ongelmat liittyvät ihan näiden promootioiden keskinäiseen yhteistyöhön ja ennen kaikkea Verne Gagnen perseilyyn. Kuten alussa kirjoitin, SuperClash oli kaikilla kaupallisilla mittareilla täysi katastrofi. Niinpä rahaa tapahtumasta tuli lähes olemattomasti, ja AWA:n nimissä järjestetystä tapahtumasta ne tietenkin menivät Verne Gagnelle. Gagne ei kuitenkaan jakanut rahoja CWA:n ja WCWA:n kanssa, kuten oli sovittu, vaan piti rahat käytännössä itsellään ja maksoi vain muutamalle AWA-veteraanille ja pojalleen. Suurin osa CWA:n ja WCWA:n painijoista ei saanut SuperClashista mitään korvausta. Näiden rahatta jääneiden painijoiden joukossa oli muun muassa Jerry Lawler, jolla oli tämän tapahtuman jälkeen hallussaan sekä WCWA:n että AWA:n itsensä päämestaruus.

On sanomattakin selvää, että CWA ja WCWA lopettivat kaikki yhteistyökuviot AWA:n kanssa heti tämän ppv:n jälkeen, kun Gagne päätti tehdä edellämainitun temppunsa. Lawler ei palauttanut AWA:n mestaruusvyötä koskaan takaisin promootiolle, vaikka AWA ilmoitti pian SuperClashin jälkeen, ettei Lawler ole enää AWA:n päämestari. Itse asiassa Lawler jatkoi vielä pitkään AWA:n päämestaruuden kanssa esiintymistä ja väitti promoissaan olevansa yhdistetty maailmanmestari. AWA puolestaan loi uuden - lähes samalta näyttävän - mestaruusvyön ja järjesti uudesta päämestaruudesta turnauksen helmikuussa 1989.

Vuoden 1989 alussa CWA ja WCWA puolestaan yhdistivät voimansa: CWA:n omistaja Jerry Jarrett osti WCWA:n Fritz Von Erichiltä ja kuoppasi samalla CWA:n. Seurauksena syntyi kokonaan uusi Tennesseen alueella toiminut promootio United States Wrestling Association (USWA). CWA:n painijat siirtyivät sinne, ja myös Jarrettin omistuksessa olevan WCWA:n painijat alkoivat esiintyä siellä, vaikka WCWA jatkoi vielä vuoden 1990 alkupuolelle saakka omien tapahtumiensa järjestämistä. Lopulta WCWA kuopattiin, eikä sitä saatu enää uudelleen pystyyn, vaikka veljessarjan vanhin Kevin Von Erich yritti pariin kertaan aloittaa WCCW:tä alusta. CWA:n ja WCCW:n tuhkista syntynyt USWA sen sijaan jatkoi toimimistaan vuoteen 1997 saakka, ja muutaman vuoden ajan se olisi varsin merkittävä osa amerikkalaista painihistoriaa.

WCWA:sta ja CWA:sta (sekä uudesta USWA:sta) täysin irrallaan oleva AWA jatkoi samalla epätoivoista pyristelyään vuoteen 1990 saakka. Lopulta rahat, painijat ja katsojat olivat kuitenkin aivan lopussa, eikä Verne Gagnella ollut enää mitään toivoa jatkaa vuosikymmeniä toiminnassa olleen legendaarisen promootion toimintaa. Vielä keväällä 1990 järjestettiin SuperClash IV, joka oli kuitenkin vain onneton varjo tästä tapahtumasta. Viimeiset televisionauhoitukset järjestettiin elokuussa 1990, ja AWA hakeutui konkurssiin lopullisesti vuonna 1991. Mielenkiintoinen huomio on se, että AWA:n toimistoa alkoi pyörittää muuan Eric Bischoff, josta kuultaisiin myöhemmin.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
4. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
5. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
6. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
7. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
8. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
9. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Merovingi
Midcarder
Viestit: 43
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:40

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Merovingi »

AWA on kyllä melkoinen tapaus. Firmalla oli pullat uunissa paremmin kuin hyvin kasarilla ja laatua rosterista löytyi. Muun muassa eräs Hulk Hogan, joka oli jo siellä aivan tajuttoman suosittu ja kuuma painija, jota yleisö rakasti Rocky-leffan roolin jälkeen.

Gagne kuitenkin buukkasi pitkäaikaista AWA-veteraania, Nick Bockwinkeliä päämestarina eikä antanut tulikuumalle Hulkille titteliä, vaikka hän oli firman kovin draw. Muutaman kerran Hulk sai dusty finishin Bockwinkelistä, mutta aina jollain ilveellä titteli palautettiin takaisin Bockwinkelille.

Syynä tälle typeryydelle oli monien mukaan, että Gagnesta firman piti pyöriä taitavan teknisen painijan ympärillä - kuten hän ja Bockwinkel. Gagne taas itse selitti miten Hoganin vyön jahtaus oli paljon mielenkiintoisempaa yleisölle kuin sen voittaminen. Selitys, joka kuulostaa tutulta Daniel Bryanin kohdalla myöhempinä vuosina.

Tarinan päätös on toki meille tuttu. Hogan hyppäsi WWF:ään, joka sitten Hulkamanian avulla söi kaikki muut territoriot pois.

USWA oli tosiaan merkittävä tapaus myöhemmin. Oli osittain jopa WCW:ta kovempi tapaus ysärin alkuvuosina ja selvästi jenkkien kolmospromootio, vaikka Meksikon AAA:n voisi sanoa olleen jopa WCW:n edellä.

Avatar
Los_Pebbels
Main eventer
Viestit: 941
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 15:44
Paikkakunta: Tampereen Manchester

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Los_Pebbels »

Merovingi kirjoitti: Syynä tälle typeryydelle oli monien mukaan, että Gagnesta firman piti pyöriä taitavan teknisen painijan ympärillä - kuten hän ja Bockwinkel. Gagne taas itse selitti miten Hoganin vyön jahtaus oli paljon mielenkiintoisempaa yleisölle kuin sen voittaminen. Selitys, joka kuulostaa tutulta Daniel Bryanin kohdalla myöhempinä vuosina.
Joskushan asiat ovat näin. Esimerkiksi Dusty Rhodesia on pidetty parempana mestaruuden jahtaajana, kuin mestarina.

Hoganin kohdalla tosin Vincen visio oli reippaasti parempi.
Aurinkoinen puoli ylöspäin

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

Pitkän tauon jälkeen on aika palata tositoimiin.

[align=center]ENDVR 5[/align]

The Garage, Islington, Lontoo
29.6.2014

- Avausotteluna toimi yleisön suosikki Ali Armstrongin ja Dark Pantherin kohtaaminen, jossa oli pelissä paikka Natural Progression Seriesissa. Kohokohtana oli yleisön Vaaleanpunainen Pantteri -tunnusbiisin hyräily Dark Pantherille. Mutta rehellisesti sanottuna ihan pätevä avausottelu pienellä huumorilla varustettuna. Armstrong varsinkin on löytämässä oman rytminsä kehässä. Loppupuolella nähtiin pientä botchailua sekä Isaac Zercherin hyökkäys, mutta lopulta Armstrong vei homman kotiin German Suplexilla.

- Naisten joukkuetoimintaa. ProJon kasvatit Rosie Leigh ja tulokas Mischa East kohtasivat nuoret konkarit Rhia O’Reillyn sekä Nikki Stormin. 25-vuotias skotlantilainen Storm olikin ottelun nimekkäin osallistuja. Vuonna 2008 debytoinut neito oli paininut Japanissa, Yhdysvalloissa sekä kotipromootiossaan ICW:ssä. Tämä jäi valitettavasti hänen ainoaksi Progress-vierailukseen. Stormhan siirtyi WWE:hen vuonna 2016 ja tunnetaan nykyään nimellä Nikki Cross. Vähemmän yllättäen Storm oli myös tämän ottelun parasta antia jauhaessaan jatkuvasti yleisön kanssa. Valitettavasti vastapuolen Mischa East oli täysin kyvytön. Hyvä luoja, tämä nainen olisi pitänyt pitää useamman kilometrin päässä painikehästä. Bumppasi kuin vanha mies ja iski liikkeitä kuin kuollut. Rosie Leigh kokemattomuudestaan huolimatta iski sentään turvallisen näköisen Tope Suicidan. Heel-kaksikko voitti lopulta O’Reillyn selättäessä Eastin Double Underhook DDT:n jälkeen.

- Pastori vastaan ex-vanki. New Generation soitti ja halusi gimmickinsä takaisin. Illan toisessa Natural Progression Series -karsintaottelussa kohtasivat siis Pastor William Eaver sekä vihdoin Phil Wardista eroon päässyt Steve Burden (jonka mulletti onkin kuin suoraan ysäriltä). Vaikka Eaverin gimmick onkin parasta sitten viipaloidun leivän, niin on mies vielä melko raakile kehässä ottelun jäädessä melko tavanomaiseksi brawlaukseksi. Yleisöllä on sentään hauskaa Jeesus-chanttiensa kanssa (mm. ”Let’s Go Heathen” ja ”Always Look on the Bright Side of Life” -laulu). Pastori voittaa taivaallisella pyykkinarulla ja kääntyy melkein naamaksi uuden tunnusmusiikin (Personal Jesus) pärähtäessä voiton kunniaksi kaiuttimista.

- Tämän shown toiseksi viimeisessä ottelussa oli sentään ripaus tarinaakin taustalla. Damon Moser oli toistuvasti hyökännyt Darrell Allenin kimppuun ja vaatinut ottelua, joten tässä sitä ollaan. Kuten sanoin, ripaus tarinaa. Moserilla on sysipaskat painivaatteet: maiharit, mustat työhousut ja musta poolo. Kaameaa. Allen on oma sulava itsensä ja Moser on… noh. Onneksi homma loppuu lyhyeen Moserin kalauttaessa Allenia kalloon terästuolilla lahjoittaen tälle voiton. Ja sitten asiat menevät sekavaksi. Danny Garnell saapuu kehään kokomustissa, iskee Allenille DDT:n ja auttaa Moseria pieksemään Allenia hetken. No siis, onhan tässä hieman sitä kuuluisaa foreshadowingia tulevaan kuvioon, mutta olihan tämä melkoinen mitä helvettiä -hetki.

- Pääottelu! Babyfaceliittouma Will Ospreay, Joey Lakeside, Chuck Mambo sekä ”Dynamite” Pete Dunne vastaan Regression, jota edustavat London Riots, Isaac Zercher sekä Paul Robinson Jimmy Havocin pyöriessä kehänlaidalla. Edellisessä tapahtumassa oli tosiaan käynyt vaikka ja mitä. Ensin Paul Robinson oli hylännyt joukkuetoverinsa Will Ospreayn London Riotsin kynsiin ja illan lopuksi vielä saapunut auttamaan Havocia säilyttämään mestaruutensa. Eikä tietenkään pidä unohtaa sitä että Havoc yritti kirjaimellisesti puukottaa Ospreayta, joten yleisö oli sangen kuumana läpi ottelun. Ja kaiken päälle kyseessä oli eliminaatio-ottelu! Tästä tuloksena syntyi ENDVR:n paras ottelu tähän asti. Kaikki esiintyivät edukseen, mutta kaksi nimeä on mainittava yli muiden: Paul Robinson, joka toimii heelinä helvetin hyvin, sekä Pete Dunne, joka kuivasta babyfacehahmostaan huolimatta on todella kypsä kehässä. Lopulta Regression vei ottelun selvästi Riotsien eliminoidessa Dunnen viimeisenä Pop-Up Spearilla. Ainoastaan Robinson eliminoitiin diskauksella.

*** Paul Robinson
** Pete Dunne
* London Riots


Eikä tässä vielä kaikki…


[align=center]Progress World Cup[/align]
Kuva
The Garage, Islington, Lontoo
29.6.2014

Tuo ENDRV toimi poikkeuksellisesti pre-showna tälle tapahtumalle. Progress oli tosiaan ”muuttanut” Electric Ballroomiin, mutta oli vielä varmuuden vuoksi varannut vanhan Garagen vielä kesäkuulle, jos uusi paikka jäisikin vajaaksi. Lipunmyynti sujui kuitenkin erittäin hyvin ja Ballroomista tulikin Progressin uusi koti. Tämä päivä oli kuitenkin varattu kahden Chapter-tapahtuman väliin. Smallman ja kumppanit eivät halunneet vaihtaa shown nimeä, joten he keksivät yhden illan World Cup -turnauksen (luonnollisesti samaan aikaan käynnissä olleiden jalkapallon MM-kisojen innoittamina). Noin kahdeksan maan edustajat kilpailisivat ykköshaastajan paikasta tässä Garagen jäähyväistapahtumassa. ENDVR palaisi tänne vielä muutamaan otteeseen, mutta siitä sitten jos sinne päästään.

Kuva Kuva
Eddie Dennis (Wales) vs Tommy End (Hollanti) - World Cup Quarter-Final
Avausotteluna sai kunnian toimia kahden yleisönsuosikin kohtaaminen. Dennis oli edelleen hallitseva joukkuemestari ja mukana feudissa Regressionia vastaan. End puolestaan oli edelleen voittoputkessa päihitettyään El Ligeron edellisessä tapahtumassa.

Ja pirteähän tämä oli. Dennis oli kerrankin vakavana läpi ottelun ja näytti että kaiken vitsailun alla on ihan pätevä painija. End toimitti jumalallisia potkujaan perinteiseen tapaan. Tahti pysyi kiivaana ja yleisökin syttyi. Eipä tässä ollut paljonkaan valittamista. Turnauksen luonteeseen kuuluu että kaikki ottelut jäävät vähän lyhyeksi eikä täyteen potentiaaliin päästä.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Paul Synnot (Kanada) vs Rampage Brown (Englanti) - World Cup Quarter-Final
Ja sitten turnauksen raskaammat edustajat olivat vastakkain. Paul Synnot on tosiaan ENDVR:stä tuttu Paul Ryker. En tiedä miksi miehen nimi vaihtui. Rampage Brown oli puolestaan kääntynyt huomaamatta faceksi tapahtumien välissä (ja tietenkin kotimaan edustajana luonnollisesti face). Ottelun aluksi Synnot vielä vaati Kanadan kansallislaulun soitettavaksi. Kokonaisuudessaan. Hyvää heeleilyä.

Isot miehet brawlaavat ihan komeasti, mutta Synnot mokaa muutaman spotin ikävän huomattavasti. Muuten mies esiintyy ihan vakuuttavasti ja bumppaa kuin olisi 40 kiloa kevyempi. Tämä ei välttämättä ole hyvä asia. Synnotin suuntaan heitetään myös Kanada-aiheista lokaa (South Park -viitauksia sekä ”Fuck You Gretzky”). Tämä jäi muuten Synnotin/Rykerin viimeiseksi esiintymiseksi Progressissa. Rampage on Rampage vaikka faceksi kääntäisi. Ihan kiva ottelu.
** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Grado (Skotlanti) vs Noam Dar (Israel) - World Cup Quarter-Final
Skottilaiset vastakkain avauskierroksella. Kuten sanottua, tässä turnauksessa on noin kahdeksan maan edustajat, sillä Dar edustaa synnyinmaataan Israelia. Eipä näissä hirveämmin sanottavaa ole. Dar oli toipunut viimeisimmästä loukkaantumisestaan, jonka takia oli missannut 4-way mestaruusottelun muutama kuukausi takaperin.

Kun Grado on ottelussa mukana, niin muuta ei voi odottaa kuin komediaa. Olen huono arvostelemaan komediaotteluita, koska a) on aika yksilöllistä mitä kokee hauskaksi ja b) jos joku näitä joskus katsoo niin en halua pilata sitä yllätystä. Mutta hei, Gradon komediamatsi toimittaa aina. Double Smoking Gun pitää mainita erikseen. Valitettavasti tämä on myös Gradon viimeinen visiitti TNA:n ja ICW:n viedessä miehen mennessään.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
RJ Singh (Intia) vs Darrell Allen (Jamaika) - World Cup Quarter-Final
Bhangra Knights explode! Joukkuetoverit kohtaavat viimeisessä puolivälieräottelussa ja revanssissa Chapterista viisi alkuvuodesta 2013. Allen tosiaan syntynyt Jamaikalla ja Singh omaa intialaiset sukujuuret.

Täysin hyväksyttävä ottelu. Singhin ja Allenin kemiat käyvät luonnollisesti yhteen vaikka Allen se näistä vakuuttavampi onkin. Tiukka ottelu, jossa ei hirveämmin lepotaukoja nähty. Tällaista Singhiä olisi mielelleni nähnyt jo aiemmin. EI hirveän muistettava ottelu, mutta täysin asiallinen.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Tommy End vs Rampage Brown - World Cup Semi-Final
Revanssi alkuvuodesta jolloin Rampage päihitti Endin. Rampage onkin ainoa painija, jolle End on hävinnyt lyhyen Progress-uransa aikana.

Mukavan intensiivinen mättö. Miesten kemiat sopivat hyvin yhteen, mutta tällä kertaa ihan kaikki ei klikannut. Alkutappelu yleisössä ja loppuiskujen vaihto oli helvetin energistä, mutta välissä oli liian pitkä makoiluosuus, joka sitten verotti tätä ottelua. Selkeästi heikompi kuin herrojen edellinen kohtaaminen, mutta nostatti toiveita ehkä joskus koittavaa revanssia varten.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Noam Dar vs Darrell Allen - World Cup Semi-Final
Toisessa välierässä olivat vastakkain turnauksen teknisimmät painijat. Ja jälleen revanssi, tällä kertaa niinkin kaukaa kuin Progressin toisesta tapahtumasta jolloin Dar oli ollut voitokas.

Teknisesti sulavaa menoa, mutta se nyt ei ollut mikään yllätys. Ottelu ei vaan oikein edennyt alunketjupainiosuudesta ja nopeista selätysyrityksistä oikein mihinkään. Toki aivan loppuminuuteilla nähtiin hieman Darin liikerepertuaaria, mutta muuten aika perusottelu. Yleisökään ei oikein osannut päättää puoliaan, yleinen ongelma turnauksessa, jossa on mukana vain yksi heel.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Prince Devitt vs Jimmy Havoc© - No DQ Match for the Progress Championship
Jimmy Havoc oli onnistunut jälleen säilyttämään mestaruutensa, tällä kertaa Paul Robinsonin avustuksella. Nyt Havoc oli saapunut heittämään avoimen haasteen mestaruudesta koko Regression mukanaan. Mies oli närkästynyt, ettei häntä ollut alun perin buukattu Garagen jäähyväistapahtumaan, paikkaan jonka hän oli (omien sanojensa mukaan) myynyt täyteen kahdesti 25 minuutissa. Ja koska Jim Smallman ei ollut löytänyt sopivaa haastajaa niin Havoc päätti antaa mestaruusottelun Paul Robinsonille. Tuon ottelu päättyi noin kahdessa sekunnissa Robinsonin luovuttaessa. Mutta ennen kuin Fostersilla juhliva Havoc ehti lähteä, paljasti Smallman että Havocille oli tosiaan haastaja, kunhan muu Regression poistuisi ensin paikalta. Ja haastajaksi paljastui tosiaan Hannibal Lecteriksi pukeutunut Prince Devitt, joka oli päihittänyt viime tapahtumassa Zack Sabre Jr:n. Devitt ja Havoc olivat treenanneet yhdessä NWA Hammerlockissa Sabren kanssa. Kaiken lisäksi päälle lätkäistiin NO DQ -stipulaatio tai kuten Smallman asian ilmaisi: ”Jimmy, you’re royally fucked.”

Näitten miesten ensimmäinen ja näillä näkymin viimeinen yksilöottelu oli melkoinen taisto. Havoc vuosi verta tapansa mukaan yleisön ollessa täysin Devittin puolella. Ja ottelun tarina oli kunnossa. Devitt oli Havocia parempi jokaisella osa-alueella ja vain No DQ -stipulaatio piti Havocin mukana pelissä. Sabre/Devitt tasolle ei kyllä päästy, sillä tämä ottelu oli ehkä turhankin yksipuolinen omaan makuuni. Lisäksi kestoa olisi voinut olla helposti vielä jokunen minuutti lisää. Yleisö oli kyllä helvetin kuumana loppuminuutit. Hyvä brawli, joka jatkoi Havocin tarinaa hyvin. Tämä oli myös Devittin viimeinen ottelu Isossa-Britanniassa ennen muuttoa Floridaan.
*** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rampage Brown vs Noam Dar - World Cup Final
Englanti ja Skotlanti, nuo vanhat veriviholliset jälleen vastakkain (vaikka Dar nimellisesti edustikin Israelia). Rampage oli päihittänyt matkallaan finaaliin Paul Synnotin sekä Tommy Endin ja Dar oli puolestaan voittanut Gradon sekä Darrell Allenin. Cagematchin mukaan kyseessä oli miesten ensimmäinen yksilökohtaaminen. Symbolisesti Noam Dar saa kunnian olla sekä Garegen ensimmäisessä että viimeisessä Progress-ottelussa.

Nautittava finaaliottelu, mutta huippuottelua tästä ei kyllä syntynyt. Luonnollisesti kun kyseessä on illan kolmas ottelu, niin molemmat olivat väsyneitä. Muutenkin ottelu oli tavanomainen eivätkä panokset näkyneet ennen loppua. Dar keskittyi jälleen vastustajansa polveen Rampagen tyytyessä mörssäröintiin. Lopputaistelu oli sitten helvetin sähköinen. Koko ottelun kohokohta oli Rampagen piledriver baaritiskille ja Darin loistava myyminen koko loppuottelun ajan. Tasollisesti noudatettiin koko turnauksen laatulinjaa. Daria pitää kyllä kehua kolmesta täysin erilaisesta ottelusta. Isoin ongelma minulla tämän ottelun kanssa oli se, että Rampage oli vasta kääntynyt ja Darin painityyli sopii enenmmän heelille.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri

*** Prince Devitt
** Noam Dar
* Tommy End


Seuraavassa arvostelussa takaisin Electric Ballroomiin… toivottavasti ennen kesää.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kiitos Merovingille ja Pebbelsille kommenteista!
Merovingi kirjoitti:USWA oli tosiaan merkittävä tapaus myöhemmin. Oli osittain jopa WCW:ta kovempi tapaus ysärin alkuvuosina ja selvästi jenkkien kolmospromootio, vaikka Meksikon AAA:n voisi sanoa olleen jopa WCW:n edellä.
Jep, USWA:aan ei kuitenkaan näissä arvioissa enää oikeastaan palata, koska ppv:eitä ei promootio koskaan järjestänyt. Viimeisinä vuosinaan (promootion toiminta loppui vuonna 1997) USWA on jäänyt historiaan myös yhteistyöstään WWF:n kanssa.

Sitten vuoden 1988 viimeinen ppv - ja samalla uuden promootion ensimmäinen hetki valokeilassa.

Kuva
STARRCADE 1988

Ja näin oli päästy myös vuonna 1988 vuoden viimeisen ppv:n äärelle. Tänäkin vuonna tuo ppv oli Starrcade, mutta pari asiaa oli tällä kertaa toisella tavoin kuin aikaisempien Starrcadejen aikaan. Pienempi muutos oli se, että tänä vuonna Starrcadea ei enää järjestetty kiitospäivänä, vaan tapahtuma oli siirretty aivan vuoden viimeiselle viikolle joulun välipäiville. Tuosta ajankohdasta muoutoutui tästä vuodesta lähtien vakiopaikka Starrcadelle aina historian viimeiseen Starrcadeen saakka. Syy ajankohdan muutokselle oli tietenkin viimevuotinen pelleily, kun Starrcade ja Survivor Series järjestettiin samaan aikaan. Ppv-yhtiöt eivät suostuneet enää vastaavaan hölmöilyyn, joten toisen oli joustettava, ja tässä WWF:n hallitsemassa tilassa se joustaja oli nimenomaan Starrcade. Näin Survivor Series otti alun perin Starrcaden luoman paikan kiitospäivän painitapahtumana ja Starrcade tyytyi vuoden viimeisen tapahtuman titteliin.

Mutta tapahtuma-ajankohdan muutos oli kuitenkin pientä verrattuna siihen, että tätä Starrcadea ei järjestänyt enää Jim Crockett Promotions. Kuten olen edellisissä arvosteluissa jo pohjustanut, Jim Crockett Jr:n firmalla ei ollut mennyt mainittavan hyvin taloudellisesti viime aikoina. Crockettin kovat yritykset WWF:n kanssa kilpailemiseen ja Vince McMahonin päihittämiseen eivät olleet onnistuneet toivotulla tavalla, promootion rahat alkoivat olla lopussa, osa painijoista oli jättänyt alhaisten palkkojen vuoksi, ja joillekin jouduttiin jopa maksamaan palkkoja myöhässä. Niinpä loppusyksystä 1988 JCP alkoi olla konkurssin partaalla, eikä Jim Crocketilla ollut muuta mahdollisuutta kuin myydä rakastamansa promootio. Uusi ostaja löytyi kuitenkin varsin läheltä: vuosien ajan JCP:n tv-show'ita TBS-kanavallaan lähettänyt mediamiljardööri Ted Turner nimittäin osti JCP:n marraskuussa 1988 ja nimesi uuden promootion World Championship Wrestlingiksi. Nimi oli ennestään tuttu, sillä JCP:llä oli ollut vuosien ajan samanniminen tv-ohjelma Turnerin kanavalla. Nyt Ted Turnerista oli siis tullut Yhdysvaltojen toiseksi suurimman showpainipromootion omistaja - ja ennen kaikkea WCW oli virallisesti saanut alkunsa. Jim Crockett pysyi jonkun aikaa vielä WCW:ssä vähemmistöosakkaana ja neuvonantajana, mutta mitään merkittävää hän ei enää bisneksessä tehnyt.

Tämä oli siis virallisesti WCW:n ensimmäinen ppv, mutta näin alkuvaiheissa uuden promootion vaikutukset olivat vielä varsin vähäisiä. WCW jatkoi edelleen osana NWA:ta (ja ehdottomasti sen merkittävimpänä promootiona), joten kaikki tapahtumassa puolustettavat mestaruudet olivat edelleen NWA:n mestaruuksia, ja muutenkin tätä tapahtumaa promottiin enemmän NWA:n kuin vielä varsin tuntemattoman WCW:n tapahtumana. Muutenkin kaikenlaisten muutosten ja uuden aikakauden alkamiseen liittyvän säädön vuoksi tämänvuotisen Starrcaden mainostaminen oli jäänyt hyvin vähäiselle, eikä tapahtuman ennakkohype ollut ollenkaan samanlaista kuin se oli ollut monena aikaisempana vuotena. Silti tapahtuma veti hyvin yleisöä ja varsin hyvän buyratenkin.

Ostettuaan JCP:n ja perustettuaan tämän uuden WCW:n Ted Turner oli luvannut, että WCW pysyisi niin sanottuna "puhtaan painin vaihtoehtona" verattuna WWF:n sarjakuvamaisiin gimmickeihin ja hölmöihin storylineihin. Kuten WWE:n tuottamassa Monday Night Wars -dokumentissa kerrotaan, Turner oli ilmoittanut Vince McMahonille lähteneensä mukaan "rasslin'-bisnekseen". Osittain tähän puhtaan painin aikakauteen ja ennen kaikkea varmaan tv-sponsoridiileihin liittyi se, että heti WCW:n ensimmäisen kuukauden aikana promootio tiukensi säädöksiään muun muassa hardcore-painin osalta rajusti. Kuten jossain arvostelussa totesin, JCP:n 1980-luvun tapahtumissa tuntui välillä, että veri vuoti jokaisessa ottelussa ja että meno oli muutenkin paljon brutaalimpaa kuin WWF:ssä. Nyt tähän tuli täyskäännös, sillä WCW:ssä otettiin käyttöön "no-blood"-säädöstö, eli otteluissa ja muutenkaan tapahtumissa ei tästä lähtien vuodatettaisi verta ollenkaan.

Selostajinamme WCW:n ensimmäisessä tapahtumassa olivat tutut Jim Ross ja Bob Caudle. Yläparvella tapahtumaa otteluiden väleissä kommentoivat Tony Schiavone ja Magnum T.A., joista jälkimmäinen hoiti myös backstagehaastattelut.

Kuva Kuva
The Fantastics (c) vs. Kevin Sullivan & Steve Williams - NWA United States Tag Team Championship
NWA United States Tag Team -mestaruuksista oli vuoden 1988 aikana muotoutunut vakavasti otettava ns. "kakkosjoukkuemestaruus", jota monet nuoret ja nälkäiset joukkueet tavoittelivat. Hetken aikaa syksyllä nämä mestaruudet olivat kuitenkin vakantteina, kun US Tag Team -mestarijoukkue Midnight Express voitti pääjoukkuemestaruudet ja luopui näistä vöistä. Niinpä US Tag Team -mestaruuksista järjestettiin turnaus, ja tuon turnauksen voittivat Bobby Fulton ja Tommy Rogers, The Fantastics. Niinpä US Tag Team -mestaruudet olivat nyt taas Fantasticsin vyötäisillä, kuten ne olivat aiemminkin olleet vuoden 1988 aikana. Fantastics sai tässä ottelussa vastaansa itsensä Kevin Sullivanin ja tämän uuden liittolaisen "Dr. Death" Steve Williamsin. Mystinen, pimeyden voimiinkin liitetty Kevin Sullivan oli kuluneen vuoden aikana koonnut ympärilleen Varsity Club -nimistä porukkaa, joka koostui nuorista yliopistotaustaisista lupaavista painijatähdistä. Kaksi Varsity Clubin päänimeä ja Sullivanin kultin jäsentä olivat vuoden aikana olleet Mike Rotunda ja Rick Steiner, kunnes loppusyksystä Steiner kyllästyi siihen, miten huonosti Sullivan ja Rotunda kohtelivat häntä. Niinpä Steiner kääntyi faceksi ja jätti Varsity Clubin. Hänen tilalleen Sullivan kuitenkin sai rekryttyä Steve Williamsin, jota vastaan Varsity Club oli feudannut merkittävän osan vuodesta 1988. Mitään suoraa selitystä Williamsin täyskäännökselle ei annettu: jotenkin Sullivan oli vain saanut ylipuhuttua hänet. Nyt Sullivanilla ja Williamsilla oli mahdollisuus nousta mestareiksi.

Onpa vaikea kirjoittaa mitään tästä ottelusta. Se ei johdu siitä, että tässä ei olisi tapahtunut mitään tai että ottelu edes olisi ollut mitäänsanomaton. Jotenkin tämä vain... oli. Kaikin puolin kylläkin hyvää ja viihdyttävää joukkuepainia, joka toimi erittäin mainiosti illan avausmatsina, mutta silti tässä ei oikeastaan tapahtunut mitään sellaista tajunnanräjäyttävää juttua, joka olisi jäänyt jälkeenpäin mieleen. Ottelun lopetus oli kyllä varsin tyylikäs, ja muutenkin Rogersin ja Fultonin Fantastics-joukkue tarjoili läpi matsin ajan taas ilahduttavan monipuolista ja vauhdikasta high flying -painia. Silti todelliset huippusuoritukset tai muut säväyttävät hetket jäivät tästä vähän niin kuin puuttumaan, mutta sitä paikkasi se, että koko nelikko paini alusta loppuun asti takuuvarmasti hyvin. Eli siis: hyvä ottelu, mutta ei sitten kuitenkaan mitään sen enempää.
*** (15:50)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Midnight Express (Condrey & Rose) w/ Paul E. Dangerously vs. Midnight Express (Lane & Eaton) w/ Jim Cornette
Sitten oli varsin erikoisen ottelun aika. Kyllä, vastakkain olivat todellakin Midnight Express ja Midnight Express. Tämän ottelun taustatarina juontaa oikeastaan vuoteen 1981, jolloin Dennis Condrey, Randy Rose ja Norvell Austin perustivat Midnight Express -nimisen stablen Southeast Championship Wrestling -promootiossa. Tuo kolmikko jatkoi Midnight Express -nimellä painimista, kunnes vuonna 1983 kolmikko hajosi eri teille ja Eaton päätyi Mid-South Wrestlingiin, jossa hän jatkoi Midnight Express -nimellä painimista uuden parin Dennis Condreyn ja uuden managerin Jim Cornetten kanssa. Tämän jälkeen tarina onkin varsin tuttu: pari vuotta myöhemmin Midnight Express rantautui JCP:hen, ja vuoden 1987 alussa Condrey jätti puolestaan JCP:n täysin yllättäen. Eatonin uudeksi pariksi nimettiin Stan Lane, ja tuo uusi Midnight Express menestyikin JCP:ssä seuraavien vuosien aikana varsin hyvin. Syksyllä 1988 Midnight Express jopa voitti joukkuemestaruudet Arn Andersonilta ja Tully Blanchardilta (ennen kuin he lähtivät WWF:ään), ja pian tuon jälkeen Midnight Express kääntyi faceksi ensimmäistä kertaa urallaan. Kuitenkin samalla kun JCP:n "uusi Midnight Express" oli niittänyt menestystä, oli myös "alkuperäinen Midnight Express" herännyt henkiin jo vuonna 1987. Pian JCP:stä lähtemisen jälkeen Dennis Condrey nimittäin siirtyi AWA:aan, jossa paini myös hänen vanha joukkueparinsa Randy Rose. Rose ja Condrey yhdistivät voimansa ja saivat samalla managerikseen nuoren, rääväsuisen ja lupaavan managerin Paul E. Dangerouslyn (joka tunnetaan paremmin muuan Paul Heymanina). Rosen ja Condreyn Midnight Express nousi AWA:ssa suosituksi, ja loppuvuodesta 1987 he voittivat firman joukkuemestaruudet. Rose ja Condrey jättivät kuitenkin AWA:n pian vuoden 1988 alussa. Sen jälkeen he painivat suurimman osan vuodesta 1988 pikkupromootioissa, kunnes aivan vuoden lopussa Jim Cornette alkoi saada kummallisia puhelinsoittoja. Eatonin ja Lanen Midnight Express oli hävinnyt joukkuemestaruutensa katkerasti Road Warriorseille, ja Cornetten häirikkösoittaja tuntui pilkkaavan Cornettea tästä. Niinpä Cornette ilmoitti soittelijalle, että tämän olisi tulla parasta sanomaan sama kasvotusten - ja niin myös kävi, kun joulukuun alussa Condrey, Rose ja Dangerously saapuivat WCW:hen. Seuraavat viikot olivatkin täynnä rajuja yhteenottoja, kunnes Starrcadeen buukattiin sota, jossa selvitettäisiin, kumpi olisi se OIKEA Midnight Express.

Tässä ottelussa selvästi yritettiin paljon, mutta liika yrittäminen kallistui lopulta sekavuuden puolelle. Se on sinänsä harmi, koska ottelussa oli oikeasti lahjakkaita painijoita, jotka osaavat kyllä vetää hyvän ottelun. Tässäkin oli paljon aineksi hyvään otteluun, ja paikoitellen tätä olikin oikein kiva katsoa, mutta lopulta ottelussa alkoi häiritä kuitenkin ärsyttävällä tavalla se, että matsissa ei ollut missään vaiheessa selvää rakennetta tai juonta. Joo, facet hallitsivat aluksi ja sitten heelit saivat hallinan ja sitten nähtiin hot tag, mutta sekin kaikki tapahtui jotenkin turhan sekavasti ja ilman varsinaista tarinankerrontaa. Kehäpsykologia tuntui puuttuvan, ja sen tilalla oli lähinnä vauhdikasta sekoilua. Vauhdikasta menoa on kyllä hauska katsoa, mutta jotain enemmänkin olisi tällaisessa tapauksessa toivonut. Kaikesta kritiikistä huolimatta tämä oli silti siis ihan hyvä ottelu, koska kaiken energian vuoksi tätä oli ihan kiva katsoa, kun ei välittänyt sekavuudesta.
**½ (17:46)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Russian Assassins w/ Paul Jones vs. Junkyard Dog & Ivan Koloff
Illan ensimmäinen WWF-loikkari nähtiin tässä ottelussa. Junkyard Dogin ja WWF:n sopimus oli siis tullut syksyllä päätökseensä, ja pian tuon jälkeen JYD oli tehnyt sopimuksen Ted Turnerin WCW:n kanssa, ja nyt hän teki WCW-ppv-debyyttinsä. Tässä ottelussa JYD paini Ivan Koloffin kanssa, sillä vanha neukkukonkari oli kuluneen syksyn aikana kääntynyt faceksi. Kaikki alkoi siitä, kun Koloffin manageri Paul Jones oli alkanut vähätellä Koloffin taitoja ja pilkata tätä epäonnistuneiden otteluiden jälkeen. Niinpä Koloff kääntyi lopulta Clash of the Championsissa Jonesia ja joukkuepariaan Russian Assassinia vastaan käymällä näiden kimppuun. Kuluneen syksyn ajan Koloff olikin sitten käynyt loputonta sotaa Jonesin ja Russian Assassinin kanssa. Itse asiassa Russian Assassinien määrä oli tuplaantunut, koska maskipäinen venäläismörssäri oli nyt saanut parikseen toisen vastaavan. Maskien alla nähtiin David Sheldon (tunnetaan parhaiten paininimellä Angel of Death), joka oli tuo ensimmäinen ja alkuperäinen Russian Assassin, joka paini jo myös The Great American Bashissa. Toinen Russian Assassin oli sitten Jack Victory, joka on 1990-luvun ECW-faneille tuttu erityisesti Steve Corinon managerin roolista. Victoryn ura oli alkanut vuonna 1984, minkä jälkeen hän paini pari vuotta WCCW:ssä ja siirtyi sitten JCP:hen, jossa alkoi toimia Rip Morganin kanssa uusiseelantilaisen rähinäjoukkueen Sheepherdersin managerina. Palataan tuohon joukkueeseen myöhemmissä arvosteluissa. Kun Sheepherders oli lähtenyt WCW:stä vuoden 1988 lopussa, oli Victory ottanut tämän Russian Assassin -gimmickin käyttöönsä. Tässä ottelussa oli varsin isot panokset: jos heelit häviäisivät, Russian Assassinit joutuisivat luopumaan maskeistaan ja Paul Jones joutuisi eläköitymään.

Aika lailla kaikin puolin turha ottelu, jota ei varsinaisesti auttanut köykäisesti hoidettu lopetus. Oikeastaan tästä nelikosta kenenkään suoritusta ei voi varsinaisesti kehua, vaikka kukaan ei myöskään paininut mitenkään aivan häkellyttävän huonosti. Tämä oli vain kaikin puolin tällaista 1980-luvun perusbrawlausta, josta olin jo toivonut, että JCP (tai siis nykyinen WCW) olisi päässyt irti. Viime vuoden Starrcadessa näyttikin jo siltä, mutta nyt ilmeisesti vanhojen hyvien aikojen muistoksi tähän Starrcadeen piti tuoda vielä yksi ottelu tätä laatua. 1980-luvun tylsän perusbrawlauksen suurin ongelma ei koskaan ollut se, että olisi aivan häkellyttävän huonoa, vaan nimenomaan se, että se oli kaikin puolin tylsää. Teknisesti ihan ok: ei tässä esimerkiksi mitään erityisempiä botcheja nähty. Mikään ei vain säväyttänyt, ja kun lopetuskin oli tosiaan kökkö, niin heikko fiilishän tästä jää. Ei kiitos tätä lisää.
*½ (6:47)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mike Rotunda (c) vs. Rick Steiner - NWA Television Championship
Kuten jo openerin taustatarinassa kerroin, nämä kaksi olivat kuuluneet suurimman osan vuodesta 1988 Kevin Sullivanin johtamaan Varsity Clubiin. Steiner oli kuitenkin ollut koko ajan porukassa se, jota Sullivan ja Rotunda pilkkasivat. Niinpä Steiner sai lopulta tarpeeksi huonosta kohtelustaan, erosi Varsity Clubista ja kääntyi facesta. Siitä lähtien nämä kaksi yliopistosarjojen painijataustaista nuorta taituria olivat olleet napit vastakkain, ja nyt vihdoin Steinerilla oli mahdollisuus voittaa Rotundalta NWA Television-mestaruus, jota Rotunda oli kantanut tammikuusta 1988 lähtien. Jotta ottelu olisi mahdollisimman reilu, Rotundan manageri Kevin Sullivan lukittiin ottelun ajaksi kehän yläpuolelle ripustettuun häkkiin.

Helvetti näitä huonoja lopetuksia. Tässäkin oli käsillä intensiivinen, kaikin puolin viihdyttävä ja ennen kaikkea taidokkaita painiliikkeitä täynnä oleva ottelu, jonka fiilis onnistuttiin kuitenkin osittain pilaamaan sekoilemalla lopetuksen takia. Rokotin tuosta lopetuksesta puolikkaan, minkä takia tämä jää arvosanaltaan "vain" hyvään, vaikka Rotunda ja Steiner tekivätkin todella kovan työn ottelussa. On sinänsä harmi, että sen enempää Rotunda kuin Steinerkaan eivät olleet varsinkaan tässä vaiheessa uraansa (eivätkä kyllä merkittävästi myöhemminkään uransa aikana) mitenkään erityisen karismaattisia kavereita, koska lopetuksen ohella ottelun suurin ongelma oli se, että tästä puuttui sellainen todellinen tunnelataus ja jännittynyt fiilis. Kaksi taidokasta yliopistopainitaustaista kovia otteita tarjoilevaa kaveria pyrki parhaansa mukaan pieksemään toisensa tässä ottelussa, ja sitä oli painisuorituksena todellinen ilo katsoa, mutta huippuottelutasolle tämä ei olisi noussut edes täydellisellä lopetuksella juuri sen takia, että näillä kummallakaan ei ollut vain tarvittavaa karismaa. Sääli sinänsä, mutta pisteet kotiin silti hyvästä painista.
*** (17:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham (c) w/ J. J. Dillon vs. Bam Bam Bigelow w/ Oliver Humperdink - NWA United States Heavyweight Championship
Ja tässä oli sitten illan toinen WWF-loikkari. Näimme Bam Bam Bigelowin viimeksi WrestleMania IV:ssä, jolloin Bigelow sai tylysti selkäänsä. Vielä Survivor Series 1987:ssä näytti siltä, että Bigelowista oltaisiin tekemässä uutta kovaa mörssäritähteä WWF:ssä, mutta suunnitelmat muuttuivat nopeasti vuoden 1988 alussa. Ilmeisesti syynä olivat sekä Bigelowin asenneongelma että jonkinlainen backstage-politikointi. Oli miten oli, Bigelow lähti keväällä 1988 WWF:stä yhdessä managerinsa Oliver Humperdinkin kanssa. Muutamaa kuukautta myöhemmin Bigelow ja Humperdink tekivät sopimuksen WCW:n kanssa, ja pian debyyttinsä jälkeen Bigelow esitti haasteen US Heavyweight -mestarille Barry Windhamille: Bigelow halusi nousta seuraavaksi US Heavyweight -mestariksi ja piestä samalla kaikkia ärsyttävän Barry Windhamin perusteellisesti. Windham suostui Bigelowin haasteeseen, vaikka The Horsemen olikin ollut uudenlaisen haasteen edessä kuluneena syksynä. Arn Anderson ja Tully Blanchard lähtivät WWF:ään, ja neljästä hevosmiehestä tulikin kaksi hevosmiestä höystettynä J. J. Dillonilla. Vaikka WCW vihjaili muutaman kerran Horsemenin uusilla jäsenillä, ketään uutta jäsentä ei liittynyt porukkaan, ja Flair, Windham sekä Dillon jatkoivat yhdessä toimimista kolmestaan. Porukan uudeksi kutsumanimeksi vakiintui The Horsemen. Bigelowista täytyy sanoa, että tämä jäi toviksi Bigelowin viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi, sillä pian Starrcaden jälkeen lähti kiertueelle Japaniin NJPW:hen. Bigelow olisi halunnut yhdistää WCW:n ja NJPW:n, mutta WCW:lle tämä ei ollut mahdollista, joten Bam Bam jätti promootion.

No niin, nyt oli hyvää rymistelyä, jossa alkoi olla jo tunnettakin mukana! Tämä 1980-luvun Bam Bam on perhanan viihdyttävä painija: mies vielä nuorilla vuosillaan elämänsä kunnossa mutta silti jo sen verran kokenut, että osaa varsinkin lahjakkaiden vastustajien kanssa vetää hemmetin viihdyttäviä otteluita. Lisäksi Bam Bam oli tosiaan erityisesti alkuvuosinaan kokoisekseen hämmästyttävän notkea ja vauhdikkaisiin liikkeisiin kykenevä painija: esimerkiksi Bigelowin Dropkick oli todella ilahduttavaa katsottavaa. Eikä toki sovi unohtaa myöskään Bam Bamin vastustajan Windhamin kykyjä: Windham oli ehdottomasti tällä aikakaudella yksi lupaavimmista nuorista tähdistä, josta olisi voinut tulla niin paljon enemmän kuin lopulta tuli. Yhtä kaikki, nämä kaksi nuorta ja lahjakasta kaveria pistivät pystyyn kunnon ärhäkän brawlin, jossa oli juuri sopivasti mäiskinnän vastapainoksi myös teknisiä otteita ja vauhdikkaita liikkeitä. Hieno kokonaisuus, mutta ottelun lopetus oli kuitenkin hieman laimea (vaikkeikaan mitenkään erityisen huono), ja ottelusta puuttuivat muutenkin todelliset säväyttävät huippuhetket, joten huipputasolle tämä ei millään yllä.
***½ (16:17)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Road Warriors (c) w/ Paul Ellering vs. Dusty Rhodes & Sting - NWA Tag Team Championship
Tämän ottelun taustalla oli sitten yksi merkittävimmistä heel-turneista pitkään aikaan: monta vuotta faceina painineet Animal ja Hawk olivat siis kuluneena tehneet täyskäännöksen ja liittyneet pahisten joukkoon. Kaikki tapahtui täysin yllättäen lokakuun lopussa 6-Man Tag Team Matchissa, kun Road Warriors kääntyi joukkuepariaan Stingiä vastaan ja pieksi hänet yhtäkkiä brutaalisti. Seuraavalla viikolla Animal ja Hawk ilmoittivat, etteivät he koskaan olleet edes pitäneet Dusty Rhodesin, Stingin ja Lex Lugerin kaltaisista tyypeistä ja että he olivat käyttäneet näitä vain hyödykseen tienatakseen rahaa. Ikimuistoisin Road Warriorsien heel-uran alkuvaiheiden hetki nähtiin kuitenkin marraskuun lopussa, kun Animal ja Hawk repivät rintapanssareistaan yhden piikin irti ja teloivat tällä entisen ystävänsä Dusty Rhodesin silmän niin rajusti, että Rhodesin silmä alkoi vuotaa verta ja lopulta koko naama oli täysin veressä. Tässä on otettava huomioon, että nyt elettiin jo uutta WCW:n "no-blood"-aikakautta, ja tämä brutaali verenvuodatus oli Dusty Rhodesilta täysin tietoinen valinta sääntöjen rikkomiseen. Dusty Rhodes oli nimittäin vuosikausien ajan toiminut JCP:ssä paitsi yhtenä päänimenä, myös koko promootion pääbuukkaajana. Nyt vuoden 1988 loppupuolella Rhodes alkoi kuitenkin olla aivan poikki työhönsä ja kaikenlaisiin vaikeuksiin, joita hänen eteensä buukkaamisessa tuli jatkuvasti. Samalla myös promootion fanit alkoivat olla lopen uupuneita Dustyn itseään toistaviin buukkausratkaisuihin ja surullisenkuuluisiin "Dusty-finish"-lopetuksiin. Niinpä Rhodes oli päättänyt pian Ted Turnerin ja Jim Cornetten tekemien kauppojen jälkeen lähteä kokonaan firmasta. Tuo verenvuodatus oli hänen keinonsa hankkia varmat potkut, mutta Dusty jatkoi kuitenkin WCW:ssä vuoden 1988 loppuun saakka. Tämä ottelu, jossa hän ja Sting saivat mahdollisuuden kostaa entisille ystävilleen, jäi Dustyn viimeiseksi WCW-otteluksi useampaan vuoteen. Dustya kyllä nähtäisiin tässä arvosteluissa suhteellisen pian, mutta siitä lisää, kun aika koittaa.

Voi nyt perhana. Tässäkin oli ottelu, jolla oli edellytykset vaikka mihin: mieletön tunnelma, karismaattiset painijat ja elämänsä huippukunnossa oleva Sting. Toki Road Warriorskin oli tässä vaiheessa uraansa varsin kovassa iskussa, ja Dusty Rhodes nyt oli aina aivan oma lukunsa. Niinpä oletin etukäteen, että tämä voisi olla illan (ja sivumennen sanoen myös koko vuoden) ensimmäinen huippuottelu, mutta niin vain lopulta buukkaus esti tuon. Kaikki muut edellytykset tällä kyllä oli: ottelu eteni juuri niin energisesti ja viihdyttävästi kuin vain sopi toivoa, ja Sting teki taas mieletöntä työtä väläyttämällä muun muassa huikean Crossbodyn yläköydeltä ulos kehästä suoraan Animalin päälle. Kaikin puolin homma näytti siltä, että noin 20-minuuttisena kamppailuna kunnollisella lopetuksella tämä voisi todella olla huippuottelu, mutta sitten... Pian 10 minuutin rajapyykin ylittämisen jälkeen ottelu päätettiinkin lopettaa aivan kesken, juuri kun matsissa oli paras vaihe menossa. Lopetus ei sinänsä ollut katastrofaalisen huono, mutta ei nyt kyllä erityisen hyväkään. Pahinta siinä oli kuitenkin se, että se tuli aivan liian aikaisin ja pilasi harmittavan paljon ottelun fiiliksestä. Niinpä kaikista hienoista puolistaan huolimatta tämä ottelu jää lopulta kolmeen tähteen.
*** (11:20)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ J. J. Dillon vs. Lex Luger - NWA World Heavyweight Championship
Ric Flair oli pitänyt NWA World Heavyweight -mestaruutta hallussaan koko vuoden 1988 ajan, mutta helppoa se ei ollut. Koko vuoden ajan Flair oli kohdannut vaikeita vastustajia, mutta kaikista vaikeimmaksi oli lopulta osoittautunut nuori, lupaava ja elämänsä kunnossa oleva Lex Luger, joka oli eronnut Four Horsemenista vuoden 1988 alussa. The Great American Bashissa Luger oli hiuskarvan päässä mestaruuden voittamisesta, mutta ottelu päätettiin JCP:lle (ja nyt myös WCW:lle) tyypillisesti varsin kiistanalaisesti, kun tuomari keskeytti ottelun Lex Lugerin voimakkaan verenvuotamisen vuoksi juuri samalla, kun Luger oli saanut Flairin Torture Rack -finisheriinsä. Tuosta lähtien Luger oli janonnut kunnollista uusintaottelua, ja nyt hän sen myös sai. Tällä kertaa ottelun säännöt olivat vielä kovemmat: jos Flair häviäisi ottelun diskauksella, hän häviäisi myös mestaruuden. Luger oli treenannut tätä ottelua varten hulluna, ja hän oli laihtunut tapahtumaan tultaessa lähes 10 kiloa.

Vuoden 1988 viimeinen ppv-ottelu oli samalla koko vuoden 1988 paras ppv-ottelu. Tässä kohtaa se kertoo kuitenkin vähintäänkin hieman enemmän koko vuoden ppv-otteluiden tasosta kuin tämän kyseisen kamppailun erinomaisuudesta. En toki halua ottaa tältä matsilta sinänsä pois: tämä oli puolituntinen huikea kamppailu, jossa molemmat miehet (erityisesti Luger) pistivät parastaan ja jossa kerrottiin kaikin puolin loistava tarina. Siitä huolimatta tämä ei vain ollut mikään viiden tähden erinomainen kamppailu. Miksikö? Sitä on jopa vähän vaikea selittää, koska paperilla tässä oli kyllä kaikki kunnossa. Oli aivan mahtava Ric Flair, joka kohtasi elämänsä kunnossa olevan Lex Lugerin, joka oli selvästi tehnyt kaikkensa pystyäkseen parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Oli vuoden isoin tapahtuma ja koko illan tärkein ottelu. Oli täysi areena, joka odotti malttamattomana tätä ottelua. Ottelu myös eteni suoraan oppikirjamaisesti kuten tällaisen Suuren Ottelun kuuluukin edetä: ensin face hallitsee, sitten heel kääntää ottelun jossain vaiheesa ympäri, molemmat pyrkivät tuhoamaan toisen, sitten aletaan työstää toisen yhtä ruumiinosaa... Oikeastaan juuri se suurin ongelma tässä ottelussa oli, että KAIKKI eteni juuri, kuten 1980-luvun suurissa otteluissa asiat vain yleensä etenivät. Aina lopetukseen saakka, koska se oli JCP:lle/WCW:lle tyypillisesti taas vähintäänkin lievästi ärsyttävä, vaikka tässä tapauksessa on todettava, että osittain se oli myös yllättävyydessään ihan kiva tapa päättää ottelu. Mutta koska lopetus oli ottelun ainut yllätys ja koska Luger ei parhaasta yrittämisestäkään huolimatta ole mikään Ricky Steamboat, Sting tai Harley Race (kaikki pisteet silti Lugerille suorituksestaan), tämä ei ollut sellainen täydellinen painiottelu. Todella kova matsi, huippuluokkaa ehdottomasti, mutta... Ei sitten sen enempää. Silti oikein upea tapa päättää tämä ilta.
**** (30:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Lex Luger
* Bam Bam Bigelow

Kokonaisarvio Starrcadesta: Varsin tasaisen vahva suoritus WCW:ltä ensimmäisessä ppv:ssään. Ei mitään todellista ilotulitusta ja jättitykitystä, mutta paljon hyviä otteluita ja ei oikeastaan mitään todellista kuraa. Harmi vain, että useammalla ottelulla olisi taas ollut mahdollisuuksia enempään ja että sen takia ne todelliset herkkupalat jäivät myös puuttumaan. Herkkupaloilla tämä olisi ollut Hieno, nyt jäädään Hyvän puolelle.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
3. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
4. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
5. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
6. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
7. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
8. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
9. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
10. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]Progress Chapter 14: Thunderbastard[/align][/b]
Kuva
Electric Ballroom, Camden, Lontoo
27.7.2014


Kuva Kuva Kuva Kuva
Kuva Kuva Kuva Kuva
Paul Robinson vs Joey Lakeside vs Will Ospreay vs Darrell Allen vs Danny Garnell vs Stixx vs Marty Scurll vs Mike Hitchman - Thunderbastard Match
Jaa mikä ihmeen Thunderbastard? Termi Thunderbastard tulee jalkapallosta eli kovaa kaukomaalia kutsutaan joskus tällä nimellä. Mitä ottelun sääntöihin tulee, niin tämä on Royal Rumble selätyksillä ja luovutuksilla ja painijat tekevät sisääntulonsa noin kahden minuutin intervalleilla. Lucha Underground faneille tuttu Aztec Warfare siis, osallistujia on vain vähemmän. Panoksena on jälleen tuleva mestaruusottelu. Osallistujalistasta muutama sananen. Paul Robinson oli siis kääntynyt Ospreayta vastaan Chapter 13 -tapahtumassa ja liittynyt illan päätteeksi Jimmy Havocin johtamaan Regressioniin. Edellisessä ENDVR-tapahtumassa miehet olivat vastakkain eliminaatiojoukkueottelussa, jossa Robinson mieluummin diskasi itsensä kuin paini kostonhimoista ex-kaveriaan vastaan. Myös ENDVR:ssä nähtiin Danny Garnellin (jonka uusi tunnari on Shining Wizadon mahtava Wyatt-tribuutti I Am The Knife) paluu ja hyökkäys Darrell Allenin kimppuun sekä liittoutuminen Damon Moserin kanssa. Stixx palasi tositoimiin ensi kertaa sitten vuoden ensimmäisen tapahtuman ja myös ”Wild Boar” Mike Hitchman ilmaantui ensimmäisen kerran sitten kaikkien aikojen toisen tapahtuman. Kahdeksikon täyttivät Marty Scurll, joka oli lookiltaan siirtymävaiheessa ”The Villainiksi” turkistakissaan, sekä ProJon edustaja Joey Lakeside.

Kaikin puolin mukava opener, jota varjosti Darrell Allenin ikävä loukkaantuminen heti hänen päästyään otteluun mukaan. Allen sai aivotärähdyksen ja/tai loukkasi olkapäätään, jolloin ottelun alkupuoli meni hiukan sekaisin. Paul Robinson on mahtava uudessa heel-roolissaan. High Flying on jäänyt lähes kokonaan pois ja sen on korvattu potkunyrkkeilytaustasta ammentavalla ilkeällä brawlauksella. Stixx vakuutti myös jälleen todistaen olevansa oiva osa useamman miehen ottelussa. Mutta ottelun tähdet olivat Marty Scurll ja Will Ospreay. Kaksikko keräsi kovimmat reaktiot ja esiintyivät muutenkin parhaiten koko sakista. Harmittaa lähinnä Joey Lakesiden puolesta, kun samassa ottelussa painii huippulahjakas Ospreay niin Lakeside näyttää paljon epävarmemmalta ja kömpelömmältä tämän rinnalla. Lopputaistelu oli kovaa menoa ja tämä oli vain esimakua mitä on luvassa noin puolentoista vuoden kuluttua…
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mad Man Manson vs Michael Gilbert
Mad Man Manson oli heittänyt avoimen haasteen ilmoille ja siihen vastasi ”No Gimmicks Required” Michael Gilbert. Gilbert (eli Mikey Whiplash) oli debytoinut uuden gimmickinsä edellisessä tapahtumassa voittaen Eddie Dennisin ja sekaantuessa myöhemmin illalla El Ligeron otteluun. Manson oli viimeksi nähty eeppisessä ”Titteli vastaan titteli” -ottelussa Chapter 12 -tapahtumassa, jossa hän oli kärsinyt kirvelevän tappion Gradolle kuuden tähden klassikossa. Nyt Englannin hauskimman miehen oli aika kohdata Skotlannin vakavin mies.

Mansonin sanoin: ”WHO BOOKED THIS!?” Tämä ottelu oli lähinnä yhden miehen stand-up show. 50% ottelusta Manson vietti rannelukossa karjuen tuskasta one-linereita. Muita hetkiä olivat yhden miehen slow motion sekä ”You’re just a shit Mickey Rourke” -chantti Gilbertille. Ja vaikka rakastankin Gilbertin ”olen suoraan 70-luvulta ja teen vain yksinkertaisia lukkoja ja iskuja” -gimmickiä, niin hirvittävän viihdyttäviä otteluita tämä tyyli ei saa aikaan. Arvosana tulee puhtaasti Mansonin puhtaasta viihdearvosta
**

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mark Haskins vs Martin Kirby
Screw Indy Wrestlingin ja Project Egon välit olivat tulehtuneet edellisessä ykköshaastajuusottelussa. Joukkueet olivat taistelleet tiensä takahuoneisiin eliminoiden toisensa uloslaskulla. Nyt kyseisten joukkueiden jäsenet kohtasivat yksilöottelussa. Alkuperäinen suunnitelma oli SIW/Ego -feudi, mutta Kris Travisin sairastuttua syöpään jouduttiin nuo suunnitelmat kuoppaamaan. Screw Indy Wrestlingkään ei ollut selvinnyt ilman jäsenten lähtöä, mutta siitä myöhemmin. Niinpä Martin Kirby ja Mark Haskins olivat päätyneet yksilöotteluun. Huomionarvoista on vielä ottelun alussa alkanut ärsyttävä/mahtava HASKINS-huutelu yleisöstä, mikä teki minusta miehen fanin aikoinaan.

Kelvollinen keskikortin ottelu, jolta olisi voinut odottaa hiukan enemmän. Kirby ei iske henkilökohtaisesti yksilöottelijana yhtään ja olikin tässä ottelussa paikoin epävarma. Muutenkaan miesten kemiat eivät osuneet yksiin tämän näkyessä pienessä botchailussa. Muutama kiva spotti, mutta niiden välissä ei oikein tapahtunut mitään. Kaiken päälle lopetuskin tuli aivan puskista ja aikaisin.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
FSU (Andrews & Dennis)© vs London Riots (Davis & Lynch) - Progress Tag Team Titles
Progressin kaksi kärkijoukkuetta viimein vastakkain ja pelissä uunituoreet joukkuemestaruudet. FSU oli tosiaan noussut joukkuedivisioonan mestareiksi Chapter 12 -tapahtumassa turnauksen päätteeksi päihittäen sekä Project Egon että Screw Indy Wrestlingin. Samassa tapahtumassa Riots oli päihittänyt pitkäaikaiset vihollisensa Bhagra Knightsit katutappelussa ja voittaneet ykköshaastajuuden seuraavassa tapahtumassa Paul Robinsonin hylättyä Will Ospreayn. Riots oli myös avittanut Jimmy Havocin voittoon vuoden 2013 viimeisessä tapahtumassa vieden päämestaruuden Andrewsilta, piesten sekä Andrewsin että Denniksen, joten kitkaa ei joukkueiden väliltä uupunut. London Riots ei myöskään ollut hävinnyt vielä yhtäkään ottelua Progress-uriensa aikana. Ottelun alussa tasapainoa heilautettiin vielä Riotsien suuntaan heidän Regression tovereidensa Jimmy Havocin ja Paul Robinsonin hyökätessä FSU:n kimppuun näiden sisääntulon aikana.

Tästä ottelusta nautin täysin siemauksin. Yleisö oli aivan täpinöissään läpi ottelun ja kehässäkin meno toimi. Riots on helvetin kova brawlaava kaksikko, setti on yksinkertaista, mutta toimivaa ja kiivastahtista. Dennis toimii etenkin lyhyissä rykäyksissä ja Andrews näytti miksi on todella hyvä underdog ja ”babyface in peril.” Ottelun loppupuoli oli aivan hurjaa tykitystä alkaen Dennisin ja Davisin loikista ulkopuolelle. Pelottavin hetkin nähtiin Andrewsin tehdessä Shooting Star Pressin ulkopuolelle muun kolmikon päälle, mutta meni hiukan ylitse ja laskeutui pää edellä tuoliin aukaisten ikävän haavan kulmakarvan kohdalta. Tuo haaveri vielä lisäsi matsin loppuhetkien tunnelmaa vaikkei verta tullutkaan Ric Flair tahtiin. Muutama tiukka near-fall ja tuloksena oli Progressin historian tähän asti paras joukkueottelu.
****+

Voittajat:
► Näytä spoileri

Kuva Kuva Kuva
Pastor William Eaver vs Ali Armstrong vs Chuck Mambo - Natural Progression Series 1st Round Match
Natural Progression Serieksen viimeisessä ensimmäisen kierroksen ottelussa olivatkin tulikokeessa kolme Progressin oman painikoulun (eli ProJon) kasvattia. Alun perin tämän ottelun piti olla nelinottelu, mutta Shen Woo oli mennyt loukkaantumaan. Jokainen oli tosiaan voittanut karsintaottelun ENDVR-tapahtumissa. Jokaisella oli painikokemusta alla vasta noin vuoden verran. Pastor William Eaver (bongaa sanaleikki nimessä) oli näistä eniten vakuuttanut.

Tämähän oli helvetin positiivinen yllätys! ENDVR-esitysten perusteella tästä olisi voinut odottaa pahimmillaan täyttä katastrofia, mutta mitä vielä. Äijät todistivat kuuluvansa kehään. Etenkin Mambon ja Eaverin keskinäiset osuudet olivat mukavaa katseltavaa. Ali Armstrong oli sitten heikoin lenkki ja oli useamman kerran hukassa spottien kanssa. Totta kai koko kolmikolla oli sitä epävarmuutta otteissa, mutta homma eteni rivakasti eteenpäin. Erityishuomiota pitää antaa William Eaverille, joka pääsi välittömästi yleisön suosioon (”The Power of Christ Compels You”, ”He’s Got the Whole World in His Hands” ja tietenkin ”Let’s Go Jesus, Jesus Sucks”) ja jonka nimikkoliikkeet on loistavasti valittu gimmickiin sopivaksi, muun muassa Popish Hammer ja Crucifix Bomb.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Noam Dar vs Jimmy Havoc© - Progress Championship
Jimmy Havoc oli selvinnyt jälleen. No DQ -stipulaation turvin ja Paul Robinsonin reippaalla avustuksella Havoc oli onnistunut kaatamaan Prince Devittin tämän viimeisessä esiintymisessä ennen muuttoa Floridaan. Haastajaksi oli tällä kertaa asettunut Noam Dar, joka oli voittanut yhden illan World Cup -turnauksen jonka palkintona oli ollut mestaruusottelu. Darinhan piti olla mukana jo Chapter 12:sta nelinottelussa, mutta loukkaantuminen pakotti miehen sivuun. Sivuhuomiona Dar on ensimmäinen painija, joka haastaa toisen kerran mestaruudesta yksilöottelussa.

No mutta perkele, eihän tämä näin hyvä ollut ensimmäisellä kerralla. Muistan olleeni alun perin pettynyt tähän otteluun, lähinnä Noam Darin takia. Nyt tämä tuntui Darin parhaalta esitykseltä tähän asti. Asiaa auttoi huomattavasti myös yleisö, joka oli 99,999 prosenttisesti Darin puolella (yksi mulkero kannusti itsepintaisesti Havocia). Yleisö piti tosiaan mekkalaa keuhkojensa tunnosta. Itseni yllätti vielä otteun piilevä tarinaelementti: Havoc houkutteli Darin pois mukavuusalueeltaan tappeluun, mutta sai kärsiä Darin paljastuttua kovemmaksi luuksi kuin hän kuvitteli. Myös Havocin ketjupainin välttely alkupuolella oli hieno mauste. Hieno taistelu, mutta ref bumpin jälkeen ottelu simahti hieman ja lopetuksesta voi olla montaa mieltä. Kehätyöskentely ei myöskään ollut joukkuemestaruusottelun tasolla, mutta yleisö oli vielä sitäkin äänekkäämpi. Kaupan päälle tästä lähti päätuomari Chris Robertsin halveksunta yleisön toimesta.
****

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rampage Brown vs Samoa Joe
Päämestaruusottelu ei kuitenkaan päättänyt iltaa vaan jäljellä oli vielä massiivinen vierailija. Rampage Brown oli kärsinyt kirvelevän tappion World Cupin finaalissa, mutta omistaja Jim Smallman oli heittänyt Rampagelle porkkanan. Hylkää Screw Indy Wrestling lopullisesti ja saat kohdata itse Samoa Joen. Rampagen ei tarvinnut tätä kauan miettiä vaan suostui vaatimukseen. Rampage ei nyt muutenkaan ollut SIW:n mukana pyörinyt muutamaan kuukauteen ja tämä vain sinetöi face-turnin. Joe puolestaan vietti uransa viimeistä kokonaista TNA-vuotta ja olikin hallitseva X-divisioonan mestari. Joe oli melko paksussa kunnossa ja painikin ottelun paidassaan, mikä kertoo miehen motivaatiosta. Kuten kaikki varmasti tietävät, Joe jätti TNA:n taakseen helmikuussa 2015 (epäonnistuneen Beat Down Clanin jälkimainingeissa) liittyen NXT:hen ja loppu onkin historiaa.

Se tietty motivaation puute ja laiskuus näkyi kyllä Joen otteissa. Brittiyleisö kyllä söi Joen kädestä ja oli muutenkin ottelussa hyvin mukana, vaikkei syttynytkään enää kolmen edeltävän ottelun tapaisiin liekkeihin. Joe veti perusrepertuaarinsa lävitse ja se tietty aura oli edelleen tallella, mutta muistettavaksi koitokseksi tämä ei jäänyt. Rampage on kyllä hyvä kehässä, mutta tarvitsee itseään paremman vastustajan päästäkseen todelliselle huipputasolle. Vuoden 2005 Joe olisi ollut tuollainen vastus, vuoden 2014 ei niinkään. Silti hauska ottelu, vaikka olikin tietyllä tapaa ”väärällä” paikalla ja kehätoiminta ei ollut sitä, mitä se olisi voinut olla.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri

*** Noam Dar
** FSU
* London Riots
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
ROYAL RUMBLE 1989

Historian ensimmäinen Royal Rumble järjestettiin aika lailla tasan vuotta aikaisemmin, tammikuussa 1988. Tuolloin kyseessä ei ollut kuitenkaan ppv, vaan WWF:n "erikois-tv-show", jonka takia en tuota tapahtumaa myöskään tässä projektissani arvioinut. Ensimmäisen Royal Rumblen tehtävänä oli ollut jälleen härnätä JCP:tä, sillä WWF ajoitti tuon tapahtuman tarkoituksella täsmälleen samalle päivälle JCP:n uuden ppv:n Bunkhouse Stampeden kanssa. Vuoden 1987 Starrcade-Survivor Series -hässäkän jälkeen WWF oli kuitenkin luvannut, ettei järjestäisi enää ppv:tä päällekkäin JCP:n kanssa, minkä vuoksi tuo vuoden 1988 Royal Rumble ei ollut ppv. Nyt kuitenkin Bunkhouse Stampede oli haudattu, ja JCP:kin oli muuttunut WCW:ksi, joten WWF:llä oli vapaat kädet nostaa Rumblen status varsinaiseksi ppv:ksi. Samalla Royal Rumblesta tuli viimeinen palanen WWF:n "Big Fouriin" (Rumble, WrestleMania, SummerSlam & Survivor Series), jotka hallitsivatkin WWF:n ppv-tarjontaa monen seuraavan vuoden ajan.

Royal Rumble -tapahtuman erikoisuus oli tietenkin tapahtuman nimikko-ottelu, joka oli periaatteessa WWF:n oma keksintö. Battle Royalit olivat toki tähän aikaa täysin arkipäivää, ja jonkun verran oli nähty myös otteluita, joissa painijat saapuivat kehään siis yksi kerrallaan tasaisin väliajoin (JCP:n WarGames Matchit olivat tästä esimerkkejä). WWF kehitteli nyt nämä kaksi asiaa yhdistävälle ottelulla uuden nimen: Royal Rumble. Idea oli siis simppeliydessään se, että kyseessä oli Battle Royal -säännöillä käytävä ottelu - paitsi että kaikki painijat eivät olleet kehässä samaan aikaan, vaan kaksi painijaa aloitti ottelun ja sen jälkeen uusi saapui kehään aina tietyin väliajoin. WWE:n historiikin mukaan formaatin keksijä oli Pat Pattersson. Ensimmäisenä vuonna Royal Rumble -ottelussa nähtiin 20 osanottajaa, ja tuolloin ottelun voitti Jim Duggan. Nyt tälle vuodelle osanottajamäärä oli nostettu 30:een, josta tuli ottelun vakio-osallistujamäärä. Näinä ensimmäisinä vuosina Royal Rumble -ottelussa ei kuitenkaan ollut vielä mitään varsinaista panosta. Kyse oli puhtaasti kunniasta ja voittajalle luvassa olevasta rahamäärästä.

Historian toista - ja ppv-historian ensimmäistä - Royal Rumble -tapahtumaa selostivat tietenkin Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina toimivat Gene Okerlund ja Sean Mooney.

Kuva Kuva
Dino Bravo & Fabulous Rougeaus w/ Frenchy Martin & Jimmy Hart vs. Hart Foundation & Jim Duggan - 2 out of 3 Falls Match
Tämä ottelu oli puhdas kahden feudin yhdistelmä. Kanadalaisjoukkueilla Hart Foundationilla ja Fabulous Rougeausilla oli ollut kuukausien ajan käynnissä feud, joka oli virallisesti alkanut viimeistään sen jälkeen, kun Hart Foundationin entinen manageri Jimmy Hart hyppäsi Rougeauiden veljesten uudeksi manageriksi. Rougeaut olivat myös edelleen jatkaneet storylinea, jonka mukaan he pyrkivät Yhdysvaltain kansalaisiksi, nyt heidät kuulutettiin jo Memphis, Tennesseen asukkaina. Toinen feud oli sitten vähintään yhtä kauan jatkanut vihanpito patrioottisen Jim Dugganin ja niin ikään kanadalaisen voimamiehen Dino Bravon välillä. Duggan ja Bravo olivat kohdanneet Survivor Seriesissäkin (kuten myös Hart Foundation ja Fabulous Rougeaus). Nyt sitten näitä feudeja selviteltiin 2 out of 3 Falls -säännöillä käydyssä ottelussa.

Ei voi mitään muuta kuin nostaa taas Bret Hartille hattua upeasta työstä. Tähän asti tässä projektissa Hartilla on ollut harmillisen vähän mahdollisuuksia näyttää todellista osaamistaan, koska ihan paria tapausta lukuun ottamatta Hart on ollut ppv:eissä joko jonkinlaisissa Battle Royal -otteluissa tai muuten harmillisen pienessä roolissa. Nyt Hart hallitsi kuitenkin suvereenisti lähes koko tätä 15-minuuttista ottelua: alussa Hart (ja toki myös osuutensa hyvin voitanut Neidhart sekä onneksi mahdollisimman vähän Duggan) vetivät tasavahvaa ja viihdyttävää painia heelien kanssa. Sen jälkeen alkoi lähes 10-minuuttinen heeldominointi, jota oli poikkeuksellisella tavalla ilo katsella, koska Hart otti kaikki iskut vastaan täydellisesti, myi liikkeet upeasti ja sai vastustajansa näyttämään pirun hyvältä. Kun sitten pakollisen hot tagin jälkeen Duggania oli käytetty vähän huudattamassa yleisöä, Hart vielä palasi painimaan ottelun viimeiset minuutit yhdessä Rougeauiden kanssa ja sai myös ottelun loppuvaiheet näyttämään kovalta. Ei voi mitään, Bret Hartin suorituksen ansiosta tämä ottelu oli hieno, vaikka toki kiitosta pitää myös antaa oman osuutensa kunnialla hoitaneille heeleille ja takuuvarmaa työtä tehneelle Neidhartille. Dugganille kiitosta lähinnä siitä, että osasi pysyä tieltä, vaikka yrittikin hetkittäin pilata ottelun tunnelmaa chanttaamalla "USA":ta, vaikka molemmat joukkueparit olivat Kanadasta. Yhtä kaikki, hieno opener ja hieno avaus illalle.
***½ (15:42)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Super Posedown w/ Ultimate Warrior & Rick Rude
Tässä välissä oli sitten varsinaisen painin sijaan pitkäksi venytetty in ring -angle Intercontinental-mestari Ultimate Warriorin ja tämän uuden vihamiehen Rick Ruden välillä. Warriorin ja Ruden feud oli alkanut vuodenvaihteen aikoihin, kun Warrior oli selvinnyt feudistaan Honky Tonk Manin kanssa ja Ruden feud Jake Robertsin kanssa oli tullut päätökseen. Rudesta oli selvää, että hänestä pitäisi tulla uusi Intercontinental-mestari, joten hän teki kaikkensa piinatakseen varsin sekopäistä mutta koko ajan suurempaa suosiota keräävää Ultimate Warrioria. Tämä oli jatkoa varsin ärhäkästi alkaneelle feudille: Rude oli varma, että hänellä oli paljon parempi vartalo kuin Warriorilla, joten hän haastoi Warriorin Super Posedowniin. Ideana tässä oli se, että molemmat poseerasivat neljä erilaista poseerausta esitelläkseen lihaksiaan, ja fanit saivat äänestää jokaisen poseerauksen jälkeen, kumpi oli heidän suosikkinsa. 1980-luvulla ei ollut todellakaan mitään typeriä Bikini Contesteja, vaan jotain paljon parempaa: homoeroottista öljyttyjen miesten poseerausta. Mikä voisi mennä vikaan? No, anglena tämä oli ihan ok, koska Rude veti heel-roolinsa ja koko anglen "juontamisen" aivan pirun hyvin, koska Warrior tietenkin sai hurjat hurraukset (ja Rude vastaavastia buuaukset) ja koska Warriorin poseeraukset olivat niin mielenvikaisen näköisiä. Minun makuuni homma oli kuitenkin aivan liian pitkäveteinen, koska oli ilmiselvää, että Warrior tietenkin "voittaisi" ja että anglen päätteeksi Rude hyökkäisi Warriorin kimppuun - kuten myös hyökkäsi. Ihan hyvää buildia tämä oli kuitenkin miesten feudille, josta nähtäisiin tulevissa tapahtumissa paljon lisää.

Kuva Kuva
Rockin' Robin (c) vs. Judy Martin - WWF Women's Championship
Ensin Intercontinental-mestari ja tämän ykköshaastaja käyvät kehässä esittelemässä vartaloaan ja sen jälkeen naispainijat ottelevat normaaleilla säännöillä käytävän matsin. Kyllä, kyseessä on todellakin 1980-luvun WWF. Ja kyllä, tämä on ensimmäinen kerta sitten WrestleMania 2:n, kun naisten mestaruutta puolustetaan ppv:ssä. Naisten mestari on kyllä nähty monissa ppv:eissä tuonkin jälkeen, mutta mestaruutta ei ollut viime aikoina ppv:ssä puolustettu. Viimeksi kun naisten mestari oli esiintynyt ppv:ssä, oli mestarina vielä Sensational Sherri. Sherri kuitenkin hävisi mestaruutensa loppuvuodesta 1988 Pariisissa Rockin' Robinille, joka oli WWF:n naisten divisioonan nuori "lupaus" - ikävä kyllä ei erityisen taidokas painija, mutta hänen veljensä oli Jake Roberts, joten sukulaissuhteiden avulla Robinille päätettiin antaa pushia. Niinpä Robin sai kantaakseen naisten mestaruuden, ja nyt hän puolusti sitä entistä WWF Women's Tag Team -mestaria Judy Martinia vastaan. Martin ja Leilani Kai, eli Glamour Gilrs, olivat jääneet historian viimeiseksi naisten joukkuemestareiksi, koska WWF:n kiinnostus naisten divisioonan buukkaamiseen oli alkanut hiipua kovaa vauhtia, ja naisten joukkuemestaruus oli päätetty lopettaa vuoden 1989 alussa. Kovin kummoinen kohtalo ei olisi myöskään tällä naisten yksilömestaruudella, mutta siitä lisää tulevissa arvioissa. Nyt mestaruudesta kuitenkin vielä oteltiin, ja myös entinen mestari Sensational Sherri saapui ennen ottelua kehään aukomaan päätään sekä Robinille että Martinille. Sherri myös ilmoitti, että hän haastaisi tämän ottelun voittajan mestaruudesta mahdollisimman pian. Sen jälkeen Sherri siirtyi selostamoon, jossa hän kommentoi ottelua Monsoonin ja Venturan kanssa.

Edellinen naisten ottelu WWF-ppv:ssä nähtiin Survivor Series 1987:ssä. Tuolloin meno oli ilahduttavan hyvää ja monipuolista. Vaikka molemmat tämän ottelun osanottajat olivat mukana tuossa SurSerinkin ottelussa, ei vastaavaa meininkiä ollut tällä kertaa tarjolla. Ei tämä mitenkään katastrofaalisen huono naisten ottelu ollut, mutta kaikin puolin meno oli vähän kökköä ja kankeaa. Pisteitä pitää silti antaa erityisesti nuorelle Rockin' Robinille, joka todellakin yritti kaikkensa, pyrki liikkumaan mahdollisimman nopeasti ja väläytti myös pari ihan nättiä liikettä. Lähinnä pubiruusulta näyttänyt Judy Martin puolestaan hoiti osuutensa aikamoisella rutiinimeingillä: ei mitään erityisen säväyttävää, mutta on niitä huonompiakin naispainijoita ollut kehässä runsaasti. Martinin ja Robinin kemiat eivät kuitenkaan kohdanneet oikein millään tasolla, joten ottelusta jäi lähinnä sellainen räpellyksen fiilis. Siedettävä ottelu, mutta ei sen enempää.
*½ (6:24)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
King Haku w/ Bobby Heenan vs. Harley Race
Kuten Survivor Seriesin arvosteluissa kerroin, Haku oli voittanut vuoden 1988 King of the Ring -turnauksen ja nimennyt sen jälkeen itsensä WWF:n uudeksi kuninkaaksi. Haku siis otti käytännössä käyttöönsä saman gimmickin kuin mikä oli ollut aikaisemmin käytössä Harley Racella. Muutos oli siinäkin mielessä luonteva, että niin Race kuin Hakukin kuuluivat Bobby Heenanin manageroimiin painijoihin. Race itse oli puolestaan kesän 1988 ajan poissa loukkaantumisten vuoksi, ja kun hän teki loppuvuodesta 1988 paluunsa, hän joutui totuttelemaan uuteen asemaansa, jossa hän ei ollut enää kuningas vaan tavallinen painija. Tämä ei lopulta kuitenkaan kelvannut Racelle, joten hän kääntyi Hakua ja Heenania vastaan, ja lopulta Royal Rumbleen buukattiin näiden miesten välille ottelu, jonka voittajasta tulisi definitiivinen kuningas. Heenan puolestaan oli ilmoittanut, että hän alkaisi manageroida ottelun voittajaa - oli se kumpi tahansa. Ottelun alkaessa hän oli kuitenkin selvästi Hakun puolella. Tämä muuten jäi Harley Racen varsin vaisun WWF-uran viimeiseksi ppv-otteluksi. Race lähti WWF:stä pian Royal Rumblen jälkeen.

Oho, tämähän oli tavallaan ihan miellyttävää mäiskintää, jossa kaksi hommansa ihan hyvin osaavaa intensiivistä kaveria pistetään tappelemaan toistensa kanssa. Toki ottelu oli kaikin tavoin hyvin tyypillinen 1980-luvun ottelu: ei mitään räjähtävää liikkumista, vauhdikkaita liikeitä, mainittavaa spottailua tai muutakaan humpuukia vaan perinteistä brawlausta, vastustajan pieksemistä ja rauhallista tarinan kerrontaa. Kun kyseessä ovat osaavat kaverit, niin toki kokonaisuus on ihan hyvä. Silti tämä ottelu ei nouse millään tavalla mitenkään erityisen hyvien otteluiden joukkoon, koska hyvästä perusyrityksestä huolimatta ottelu ei tarjonnut myöskään siinä 1980-luvun tyylissään mitään sellaista erityisyyttä, mitä tämän aikakauden oikeasti hienot ottelut tarjosivat. Enemmänkin kokonaisuus oli aika rutiiniveto, ja sillä päästään sellaiseen "ihan hyvän" tasolle. Harley Racen myynnille on vielä annettava pientä lisäsuitsutusta: Race kaatuili köysien avulla sekä ulos kehästä että kehään pari kertaa niin hulvattomasti, että en voinut olla naurahtamatta!
**½ (9:01)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
30 Man Royal Rumble Match
Participants: Ax, Smash, André The Giant, Mr. Perfect, Ronnie Garvin, Greg Valentine, Jake Roberts, Ron Bass, Shawn Michaels, Bushwhacker Butch, Honky Tonk Man, Tito Santana, Bad News Brown, Marty Jannetty, Randy Savage, Arn Anderson, Tully Blanchard, Hulk Hogan, Bushwhacker Luke, Koko B. Ware, The Warlord, Big Bossman, Akeem, Brutus Beefcake, Red Rooster, The Barbarian, Big John Studd, Hercules, Rick Martel, Ted DiBiase
Ja sitten olikin illan Main Eventin aika: historian ensimmäinen 30 miehen Royal Rumble Match. Muutamasta painijasta on hyvä sanoa pieniä lisähuomioita. André The Giantilla ja Jake Robertsilla oli ollut Survivor Seriesistä lähtien käynnissä raju feud, johon liittyi se, että André pelkäsi käärmeitä. Ronnie Garvin teki nyt debyyttinsä WWF:n puolella. Aikaisemmin hänet oli nähty JCP:ssä ja AWA:ssa, mutta erityisesti AWA-vierailu jäi hyvin lyhyeksi. Niinpä Vince McMahon kutsui Garvinin WWF:n, ja hän teki WWF-debyyttinsä tässä ottelussa nimellä "Rugged" Ronnie Garvin. Bushwhacker-kaksikko Butch ja Luke tekivät niin ikään tässä WWF-ppv-debyyttinsä. Butch Miller ja Luke Williams olivat kaksi pitkän linjan painijaa, jotka olivat aloittaneet uransa 1960-luvun puolivälissä. Molemmat olivat kotoisin Uudesta-Seelannista, mutta he siirtyivät hyvin nopeasti uransa alussa ensin Kanadaan ja sitten Yhdysvaltoihin. Miller ja Williams olivat painineet suurimman osan urastaan The Sheepherders-nimellä: he painivat vaarallisen sekopäisenä heel-kaksikkona, jotka tykkäsivät brutaaleista otteluista ja käyttivät apunaan muun muassa piikkilankaa. Sheepherders oli paininut JCP:ssä UWF:n kaatumisesta lähtien, kunnes Vince McMahon tarjosi heille loppuvuodesta 1988 parempaa sopimusta. Vincen mielestä WWF:ssä oli jo tarpeeksi heel-joukkueita, joten WWF-debyytin myötä koko kaksikon gimmick muutettiin täysin. Nyt he eivät olleet enää brutaaleita ja vaarallisia sekopäitä, vaan pelkästään tyhmiä hölmöläisiä, jotka muun muassa nuolivat toistensa naamoja. Samalle joukkue sai uuden nimen: Bushwhackers. Bad News Brownilla oli meneillään minifeud päämestari Randy Savagen kanssa, minkä takia he olivat koko ottelun toistensa kimpussa. Randy Savagen ja Hulk Hoganin välit olivat puolestaan kiristyneet viime aikoina, ja ottelua ennen arvuuteltiinkin, mitä kävisi, jos he joutuisivat ottelussa toisiaan vastaan. Lopuksi vielä ottelussa nähtiin myös yksi comeback, kun 1980-luvun puolivälin vaaralinen monster-heel Big John Studd teki nyt paluunsa babyfacena. Studd, joka muistetaan WrestleMania I:n ottelustaan André The Giantia vastaan, oli lähtenyt WWF:stä vuoden 1986 lopussa, mutta teki paluunsa kaksi vuotta myöhemmin. Studdin vanha manageri Bobby Heenan yritti saada Studdia takaisin talliinsa, mutta Studd ei suostunut, koska Heenan manageroi nyt Studdin entistä ykkösvihamiestä André The Giantia. Niinpä Studd kääntyi Heenania vastaan ja aloitti uuden uran facena.

Kuten olen niin monesti ennenkin arvosteluissani todennut, olen aikamoinen Royal Rumble -mark, joten annan näille otteluille helposti korkeampia arvosanoja kuin monet muut arvostelijat. Rumble-otteluiden arivointi on muutenkin aika vaikeaa, mutta yritetään nyt silti. Tässä Rumblessa - kuten monissa historian ensimmäisissä Rumble-otteluissa - suurin ongelma oli se, että kehässä oli (erityisesti loppuvaiheissa) aivan liian monta liian isoa ja liian hidasta korstoa, ja koko ottelu muuttui lähinnä hidastempoiseksi nurkkauksissa könyämiseksi ja satunnaisiksi eliminointiyrityksiksi. Se on tosi harmi, koska potentiaalia olisi ollut paljon enempään, minkä osoitti ottelun alkupuoli. Silloin vauhdissa olivat nimittäin Mr. Perfectin, Shawn Michaelsin ja Marty Jannettyn kaltaiset lahjakkaat lupaukset, joista erityisesti Perfect ja Michaels vetivätkin todella upeasti omat stinttinsä ja piristivät ottelua paljon. Loppupäässä sitten onneksi Ted DiBiase saapui mukaan ja toi ottelun loppuvaiheisiin uutta eloa. Näiden hienojen yksilösuoritusten lisäksi ottelussa parasta oli muutama osuva storylinen jatkaminen: Jake Roberts pelotteli André The Giantin upeasti käärmeellään, ja vuoden isoimman feudin buildaus alkoi tosissaan, kun Randy Savage raivostui ottelun aikana ystävälleen Hulk Hoganille. Tällä kertaa välit saatiin vielä kuntoon, mutta kuinka kauaksi aikaa? Näiden muutaman oivaltavan buukkausratkaisun ja yksittäisten hyvien suoritusten ansiosta annan tälle kolme tähteä, vaikka kokonaisajasta harmittavan merkittävä osa oli aika hidastempoista hieromista. Ei missään tapauksessa kuulu Royal Rumble -otteluiden parhaimmistoon.
*** (64:53)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Bret Hart
** Mr. Perfect
* Ted DiBiase

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Mitenkään räjähdyttävän viihdyttävä paketti tämä historian ensimmäinen Royal Rumble ei ollut, mutta olisi kokonaisuus voinut toisaalta olla paljon huonompikin. Nyt saatiin kuitenkin hieno opener ja hyvä Royal Rumble -ottelu, jonka lisäksi tarjolla oli ihan kiva Haku vs. Race ja siedettävä naisten ottelu. Ei tästä mitään kerrottavaa varsinaisesti jälkipolville jää, ja moni asia olisi voinut olla paljon paremmin, mutta toisaalta täyden paskan puuttuminen johtaa kuitenkin siihen, että tämä on juuri ja juuri Ok.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
3. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
4. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
5. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
6. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
7. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
8. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
9. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
10. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
11. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
CHI-TOWN RUMBLE 1989

Uusi vuosi tiesi tosiaan tässä tapauksessa uusia tuulia. Ted Turner oli ostanut promootion Jim Crockettilta vuoden 1988 lopussa, ja vaikka Starrcade oli virallisesti ensimmäinen Turnerin omistaman uuden, hienon World Championship Wrestling -nimisen promootion tapahtuma, oli vuosi 1989 ensimmäinen WCW:n kokonainen vuosi. Huomattavaa on silti, että alkuvaiheissa WCW:n tapahtumia tai mitään muutakaan koko toiminnasta ei oikeastaan mainostettu WCW:n nimellä: World Championship Wrestling -ilmaisua ei tässä ppv:ssä käytetty kertaakaan. Tapahtumasta puhuttiin NWA:n tapahtumana, mestaruuksista NWA:n mestaruuksina yms. Hyvän aikaa vielä JCP:stä WCW:hen siirtymisen jälkeenkin koko promootio profiloitui vahvasti NWA:n edustajaksi.

Vuodenvaihteessa Jim Crockett oli lopullisesti siirtynyt sivuun paikaltaan promootion johtajana, ja hänen tilalleen oli palkattu täysin painimaailman ulkopuolelta mukaan hypännyt liikemies Jim Herd, joka oli Turnerin tuttuja. Herd aloitti vuoden 1989 alussa promootion johtajana, ja vaikka aluksi kaikki näytti sujuvan hänen kokemattomuudestaan huolimatta hyvin, Herd saisi aikanaan runsaasti kritiikkiä. Palataan siihen myöhemmin. Crockettin vaihdos ei ollut kuitenkaan ainut merkittävä muutos taustakoneistossa: JCP:n pääbuukkaajana ja Main Event -tähtenä toiminut Dusty Rhodes sai lopulta tarpeekseen vuoden 1988 lopussa ja jätti promootion. Uudeksi pääbuukkaajaksi nimitettiin George Scott -niminen mies, joka oli tehnyt pitkän uran painibisneksessä ensin painijana ja sittemmin buukkaajan niin NWA:ssa kuin WWF:ssä. Tähän työhön hän siirtyi WWF:n puolelta, mutta lopulta Scottin aika WCW:n pääbuukkaajana jäi hyvin lyhyeksi, sillä hän sai lähteä vain pari kuukautta tämän ppv:n jälkeen.

Tämä Chi-Town Rumble oli nyt uuden WCW:n ensimmäinen uusi tapahtuma. Viime vuonna nähty Bunkhouse Stampede ei saanut enää Dustyn lähdön jälkeen jatkoa (koko tapahtuma oli käytännössä Dustyn idea), joten sen tilalle tarvittiin uusi alkuvuoden ppv. Niinpä helmikuulle järjestettiin ppv, jonka tapahtumapaikaksi määrättiin Chicago. Nimensä tapahtuma sai paikan mukaan: helmikuun ppv:stä tuli Chi-Town Rumble. Näihin aikoihin sunnuntai ei ollut vielä vakiinnuttanut paikkaansa ainoana ppv-päivänä, joten tämä Rumble järjestettiin maanantaina.

Vuosi 1989 tulisi muutenkin olemaan muutosten vuosi WCW:lle. Monien mielestä tämä vuosi on samalla yksi WCW:n parhaista ikinä. Vuoden aikana moni JCP:n aikana merkittävässä roolissa ollut painija saisi lähteä tai sopeutua uuteen rooliinsa (Rhodes oli tästä ensimmäinen esimerkki), mutta samalla firmaan syttyisi monia uusia tähtiä. Palataan tähän kyllä useamman kerran vuoden aikana. Tätä Chi-Town Rumblea selostivat Jim Ross ja nyt selostuspöydän taakse siirtynyt Magnum T.A., joka itse asiassa hoiti roolinsa color commentatorina hämmästyttävän hyvin. Bob Caudle hoiti backstage-haastattelut. Tony Schiavone sen sijaan oli jo tässä vaiheessa lähtökuopissa, eikä häntä nähty tapahtumassa ollenkaan.

Kuva Kuva
Russian Assassin #2 w/ Paul Jones vs. Michael P.S. Hayes
Ai että inhoan näitä maskipäisiä, geneerisiä ja kaikin puolin turhia Russian Assassinseja jo pelkästään sen takia, että koskaan ei osaa sanoa, kuka heistä on kehässä. WCW ei helpottanut asiaa itse yhtään täysin epäselvillä kuulutuksillaan. Tapahtuman alussa selostajat kävivät ottelut läpi, ja Jim Ross sanoi, että Michael Hayes kohtaisi Russian Assassin #2:n. Ottelun alussa kehäkuuluttaja ilmoitti Hayesin vastustajan olevan kuitenkin Russian Assassin #1, minkä vuoksi kaikissa tapahtumaraporteissa ilmoitetaan, että Hayesin vastustaja oli Russian Assassin #1. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska Russian Assassin #1 oli tiimin pidempi painija, joka tunnettiin myöhemmin urallaan nimellä Angel of Death. Hayesin vastustaja oli sen sijaan lyhyempi, kehonrakenteensa perusteella ehdottomasti Jack Victory, joka oli nimenomaan paininut nimellä Russian Assassin #2. Niinpä minä kirjaan Hayesin vastustajaksi (kaikkien yleisten raporttien vastaisesti) venäläisvihollisen numero kaksi. Ei sillä, että tällä olisi kenellekään muulle kuin minulle mitään väliä. Tämän venäläisvihollinen ykköskakkosen vastustaja oli tosiaan Michael Hayes, mikä tarkoitti sitä, että 1980-luvulla promootiosta toiseen jatkuvasti pomppinut Hayes oli taas vaihtanut firmaa. Hayes oli ilmeisesti lähtenyt WCCW:stä siinä vaiheessa kun Jerry Jarrett oli ostanut promootion vuoden 1989 alussa ja alkanut yhdistää sitä uuteen USWA-promootioonsa. WCW:ssä Hayes jatkoi saman WCCW:stä tutun face-roolinsa vetämistä. Mitään varsinaista feudia hänellä ei ollut venäläisvihollisten kanssa, mutta midcard-facena hän toki luontevasti sopi ilkeiden neukkujen vastustajaksi.

Öh, olipas hieman omituinen ottelu. Suurin ongelma oli se, että koko ottelulla ei tuntunut olevan minkäänlaista merkitystä. En nyt tarkoita, että jokainen alkukortin ottelu olisi aina kaikissa muissakaan tapahtumissa ollut erityisen pitkän ja antoisan rakentelun tulos, mutta tämä vain... oli. Ja sitten ottelulle yritettiin jotenkin (Hayesin ennakkopromon ja selostajien kommenttien perusteella) rakentaa jotain todella suurta fiilistä, vaikka sellaista tässä ei missään tapauksessa ollut. Hayes vain oli tässä neukkua vastassa, koska pakkohan yksi USA vs. Venäjä -ottelu on korttiin saatava. Kun tähän merkityksettömyyteen yhdistettiin se, että ottelu kesti yli 15 minuuttia ja että sitä rakenneltiin paikoitellen tuskastuttavankin hitaasti, niin vähän hölmistynyt olo tätä katsoessa oli. Se on harmi, koska erityisesti Hayes on kyllä taidokas kaveri ja olisi ihan toisenlaisessa ottelussa toisenlaisen vastustajan kanssa voinut vetää todella virkeän ja kiinnostavan ottelun tässäkin tapahtumassa. Nyt hänet puserrettiin painimaan Assassinin kanssa yli 15-minuuttinen brawlaus, jonka parhaita hetkiä olivat Hayesin hallintaosuudet. Niiden ansiosta tämä nousee juuri ja juuri ok:ksi otteluksi, vaikka erityisesti loppupuolella aivan liian pitkäksi äitynyt Assassinin hallinta oli todella kankeaa katsottavaa. Onneksi piristävä ja näyttävä out of nowhere -lopetus toi otteluun lopuksi edes hieman särmää.
** (15:48)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting vs. Butch Reed w/ Hiro Matsuda
Starrcadessa nähty entisten WWF:läisten ilmestyminen WCW:hen jatkui myös tässä tapahtumassa. Butch Reed sai kunnian olla illan ensimmäinen ex-WWF-tähti. Reed oli tosiaan jättänyt WWF:n pian WrestleMania IV:n jälkeen, ja hän ilmestyi WCW:hen loppuvuodesta 1988. Aivan aluksi Reediä manageroi itse asiassa The Horsemenin manageri James J. Dillon, vaikka Reed ei missään vaiheessa liittynyt hevosmiehiin virallisesti. Dillon kuitenkin lähti WCW:stä tammikuussa 1989 (tästä myöhemmin lisää), ja Reedin uudeksi manageriksi nousi japanilainen painilegenda Hiro Matsuda, josta tehtiin WCW:ssä ilkeä ulkomaalaismanageri, joka ei kaihtanut keinojen käyttämistä. Eikä Reed olisi suinkaan ainut painija, joka siirtyisi Dillonin tiimistä Matsudan manageroitavaksi... Reedin ja Stingin välillä ei kuitenkaan ollut mitään merkittävää feudia. Sting oli jo kuukausien ajan vähän niin kuin ajelehtinut paikallaan, eikä WCW tuntunut keksivän tälle lupaavalle nuorukaiselle mitään sopivaa paikkaa. Nyt hän sitten kohtasi vastaavasti lahjakkaan midcard-heelin Reedin, jolle niin ikään ei ollut keksitty oikeastaan mitään järkevää WCW:hen saapumisen jälkeen.

No voi kökköys. Jos joku oli tämän "Rasslin'-aikakauden" JCP:n ja sittemmin WCW:n ongelma, se oli se, että toisinaan jokaisesta ottelusta piti yrittää väkisin tehdä jotenkin elämää suurempi spektaakkeli, joka kesti ihan minimissään 15, mielellään 20 minuuttia. Tässäkin oli täydellinen kahden midcardilaisen ottelu: taitava, vauhdikas ja huikeisiin high flying -liikkeisiin kykenevä Sting, jota vastassa oli power-liikkeistään tunnettu kokenut brawleri Butch Reed. Ei olisi tarvinnut olla suuri buukkaajanero tai edes kummoinen painifani tajutakseen, että näiden kahden välillä ei kannata väkisin buukata hidastempoista 20-minuuttista koitosta, jossa naurettavan hitaalla etenemisellä rakennellaan jotain suurta spektaakkelia. Ei varsinkaan tässä tilanteessa, kun kumpikaan ei ollut kortissa erityisen korkealla - Stinginkin kehityskulku oli ollut viime kuukausina vähän laskusuunnassa. Sen sijaan nämä kaksi olisi kannattanut laittaa vaikkapa noin 10-minuuttiseen intensiiviseen otteluun, jossa Sting pääsee ensin väläyttämään näyttäviä high flying -liikkeitään, sen jälkeen Reed voi täräyttää muutaman tyylikkään power-liikkeen, ja lopuksi vedetään vielä hieno loppukamppailu. Mutta ei. Nyt sitten pistettiin tosiaan aikaa se 20 minuuttia, ja suurin osa ottelusta käytettiin itseään toistaviin lukkoihin, restholdeihin ja muuhun vastaavaan. Se on todella harmi, koska potentiaalia olisi ollut paljon enempään. Sen näki kaikissa niissä kohdissa, kun Sting pääsi vauhtiin ja kun Reed teki vaihteeksi jotain muuta kuin yhden Headlockin lisää. Nyt tämä jää vain ok:ksi, vaikka toisenlaisella buukkauksella olisi voinut olla paljon enemmän.
** (20:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Midnight Express (Rose & Victory) & Paul E. Dangerously vs. Midnight Express (Lane & Eaton) & Jim Cornette - Loser Leaves NWA Match
Midnight Expressien välinen feud ei ollut suinkaan päättynyt Starrcadeen, vaan se kävi tuonkin tapahtuman jälkeen jatkuvasti rajumpana. Myös fanit olivat innoissaan tästä feudista ja odottivat innoissaan, kumpi joukkueista lopulta selviäisi voittajana. Ikävä kyllä WCW:n uusi buukkaustiimi ei oikeastaan jaksanut enää vuonna 1989 kiinnostua feudista: sen mielestä Midnight Express -meininki edusti vanhaa JCP:n aikaa, vaikka nyt olisi keskityttävä uuteen. Niinpä kahden MXE:n feudia alettiin vähitellen ajaa alas, ja Chi-Town Rumbleen määrättiin koko feudin päättävä Loser Leaves NWA Match, johon buukattiin mukaan myös joukkueiden managerit Jim Cornette ja Paul E. Dangerously. Ottelun idea oli siis se, että selätetyksi tai luovuttamaan joutunut painija joutuisi jättämään NWA:n. Tämä feudi kuitenkin juuri ennen kliimaksiaan ikävän mahalaskun, kun WCW:n vähäiseen kiinnostukseen ja oman tulevaisuudennäkymänsä heikkouteen nopeasti kyllästynyt Dennis Condrey päätti jättää WCW:n samalla tavalla kuin oli jättänyt JCP:n pari vuotta aikaisemmin: täysin yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Niinpä Condrey ei enää ilmaantunut tähän otteluun, ja hänen tilalleen Randy Rosen pariksi revittiin tyhjistä Jack Victory. Dangerously selitti ennen ottelua, että kyse oli siitä, että Jim Cornette tunsi vanhan manageroitavansa Dennis Condreyn aivan liian hyvin ja että hän oli käskenyt Condreyn jäädä kotiin, jotta he voisivat yllättää vastustajansa joukkueen uudella jäsenellä.

Harvassa ovat ottelut, joissa managerien tuominen kehään toisi ottelulla oikeasti mitään merkittävää lisäarvoa. Tämä ei ikävä kyllä ollut yksi niistä - minun mielestäni. Yleisesti Dangerouslyn ja Cornetten osuutta tässä ottelussa on ylistetty jotenkin älyttömästi, mitä minun on todella vaikea ymmärtää. Totta kai tunnelma räjähti hetkellisesti, kun Cornette ja Dangerously pääsivät mäiskimään toisiaan, mutta miesten kohtaaminen nähtiin lopulta ottelussa liian monta kertaa, ja heidän välinen iskujenvaihto jatkui myös liian kauan. Toisaalta tästä huolimatta tämä ottelu ei ollut tasoltaan myöskään heikompi kuin Midnight Expressien kohtaaminen Starrcadessa. Oikeastaan tämä oli aika lailla samaa tasoa: ihan hyvää joukkuepainia muttei kuitenkaan sen enempää. Toki tunnelmaa haittasi jonkun verran se, että oikeastaan koko feudin ydinhenkilö Dennis Condrey puuttuikin yhtäkkiä ratkaisevasta matsista. Tästä huolimatta erityisesti Bobby Eaton ja Stan Lane tekivät tässä ottelussa oikein hyvää työtä, minkä ansiosta tämä oli tosiaan ihan kiva paketti. Mutta sen enempään ei tällä feudilla ehkä kuitenkaan ollut mahdollisuuksia.
**½ (15:51)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Steiner (c) w/ Scott Steiner vs. Mike Rotunda - NWA Television Championship
Tässä ottelussa (tosin vain ringsidellä) ppv-debyyttinsä teki nuori ja lupaava Scott Steiner, Rickin veli. Scott oli aloittanut uransa pari vuotta aikaisemmin ja paininut tähän mennessä lähinnä Tennesseen alueen promootiossa CWA:ssa. Sieltä hän oli lähtenyt vuoden 1989 alussa ja liittynyt nyt veljensä seuraksi WCW:hen. Rick oli puolestaan elämänsä iskussa: hän oli voittanut NWA Television-mestaruuden Starrcadessa, ja nyt hän joutui puolustamaan vyötä kostonhimoista ex-mestaria Mike Rotundaa vastaan. Rick veti näihin aikoihin tosiaan hyvin yksinkertaisen tyypin roolia, ja ennen ottelua nähdyssä haastattelussa Scott selitti, että se johtui siitä, että Rick oli joutunut nuorena auto-onnettomuuteen. Rick muun muassa selitti jatkuvasti kotona olevasta lemmikkikoirastaan ja puhui mukana olevalle "Alex"-nimiselle pehmolelulle kuin oikealle lemmikille.

No niin, nyt alettiin sellaiseen meininkiin, jota on odotettu! Starrcaden arviossa totesin, että Steinerin ja Rotundan ottelusta puuttui sellainen toivomani tunnelma. Post-match -meiningeissä tunnelmaa kuitenkin alkoi olla, sillä kun nuori ja sopivasti sekopäinen Rick Steiner sai mestaruusvyön käsiinsä ja ryntäsi juoksemaan sen kanssa ympäri areenaa, koko areena räjähti hurrauksiin. Ehkä sitten tuon hetken seurauksena ja feudin intensiivisen jatkon ansiosta tässä ottelussa olikin jo aivan toisenlainen meno. Yleisö oli upeasti Steinerin puolella ja Rotundaa vastaan, ja meno oli todella tiukkaa ensisekunneista lähtien. Oli jotenkin todellinen ilo katsoa, kun Steiner ja Rotunda saivat oikeasti myös hyödyntää amatööritaustaansa tässä ottelussa ja vetää oikeasti stiffiä mattopainia sen sijaan, että tässäkin ottelussa olisi tarjoiltu samanlaisia restholdeja kuin parissa ensimmäisessä. Ei, nyt ei mukana ollut yhtään restholdia vaan pelkkää intensiivistä ja hemmetin viihdyttävää painia. Vaikka loppupuolella nähty Sullivanin sekaantuminen olikin ehkä vähän turha, ei sekään oikeastaan häirinnyt hirveästi. Myös lopetuksesta voi olla kahta mieltä, mutta minä pidin siitä paljon - kuten tosiaan koko ottelusta. Tämä oli hieno kokonaisuus ja loistava esimerkki hyvin toteutetusta amatööripohjaisesta showpainiottelusta.
***½ (16:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Barry Windham (c) w/ Hiro Matsuda vs. Lex Luger - NWA United States Heavyweight Championship
Kuten Starrcaden arvostelussa kerroin, Four Horsemen oli ajautunut uudenlaiseen tilanteeseen (ja alkanut kutsua itseään The Horsemeniksi), kun Arn Anderson ja Tully Blanchard jättivät promootion (sekä stablen), eikä heidän tilalleen otettu ketään. Vaikka Butch Reed liittyikin single-painija James J. Dillonin "talliin", hän ei koskaan kuulunut virallisesti hevosmiehiin. Lopullinen isku Horsemenille saatiin kuitenkin alkuvuodesta 1989, kun Horsemenin manageri J. J. Dillon jätti WCW:n ja loikkasi WWF:ään saatuaan tarjouksen toimistotöistä. Samalla kaikki Dillonin ennen manageroimat painijat (Reed, Windham ja Flair) siirtyivät uuden, ilkeän japanilaismanagerin ja konkaripainijan Hiro Matsudan manageroitavaksi. Dillonin lähdön myötä WCW luopui kuitenkin kokonaan Horsemen-sanan käytöstä, legendaarisesta Horsemen-tervehdyksestä ja kaikesta muuhun siihen viittavasta. Windham ja Flair eivät myöskään (ainakaan tässä tapahtumassa) tehneet minkäänlaista yhteistyötä. Sen sijaan Windham oli alkuvuoden ajan feudannut Flairin entisen pääfeudikumppanin Lex Lugerin kanssa. Kun Luger oli epäonnistunut Flairin päihittämisessä ja NWA World Heavyweight -mestaruuden voittamisessa sekä The Great American Bashissa että Starrcadessa, oli hänen keksittävä jotain uutta. Niinpä hän siirtyi haastamaan Windhamia, joka oli hänen pitkäaikainen vihollisensa. Itse asiassa Luger ja Windham olivat painineet hetken aikaa vuonna 1988 joukkueena (ja pitäneet hallussaan jopa NWA Tag Team -mestaruuksia), kunnes Windham kääntyi Lugeria vastaan ja liittyi Four Horsemeniin. Nyt Lugerilla oli siis mahdollisuus sekä saada kostonsa että voittaa US Heavyweight -mestaruus, jota Windham oli pitänyt hallussan kesästä 1988 lähtien.

Okei, kehuin (varovaisesti) äskeisen ottelun lopetusta, mutta ei se nyt sitä tarkoittanut, että se piti toteuttaa lähes identtisenä kopiona uudestaan heti seuraavassa ottelussa! Mitä buukkaustiimissä on oikeastaan tarkalleen mietitty, kun kahdelle peräkkäin olleelle mestaruusottelulle pistetään tismalleen samalla idealla toimiva lopetus, joka on kuitenkin yleensä todella poikkeuksellinen ja jota juuri siksi käytetään vain harvoin? Kenen mielestä tämä oli hyvä idea? Harmillisesti nyt siis tämä lopetus kävi ärsyttämään tässä ottelussa todella paljon, vaikka se olisi ollut minusta varmaan ihan kiva idea, jos juuri edellinen ottelu ei olisi päättynyt samalla tavalla. Yritän siis sivuuttaa mahdollisimman tehokkaasti tässä kohtaa tuon tunnereaktion ja keskittyä siihen, miten hyvän matsin Windham ja Luger vetivät. En tiedä, tuntuiko se vain minusta, mutta näiden kahden kemiat tuntuivat pelaavan hemmetin hyvin keskenään. Kumpikin olivat nuoria, kookkaita brawlereita, jotka pystyivät kuitenkin liikkumaan varsin nopeasti ja tarjoilemaan näyttäviä liikkeitä. Lisäväriä otteluun toi myös se, kun Windham täräytti kätensä pahasti kehätolppaan ja kuinka tuota Windhamin käden loukkaantumista jatkettiin koko ottelun loppuajan: Windhamin käsi jopa vuoti verta. Harmillista tässä ottelussa oli kuitenkin se, että nyt aikaa oli ehkä hiukan liian vähän ja että ottelu vähintäänkin päättyi aivan kesken. Vaikka lopetus olisi siis ollut toisenlainenkin, tuli se silti aivan väärään paikkaan. Tämän vuoksi ottelu jää lopulta vain hyväksi, mutta mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin.
*** (10:43)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Road Warriors (c) w/ Paul Ellering vs. Varsity Club (Sullivan & Williams) - NWA Tag Team Championship
Road Warriorsien heel-run jäi todella lyhyeksi, sillä pian Dusty Rhodesin WCW:stä lähdön jälkeen Animal ja Hawk alkoivat luontevasti painia uudestaan heel-vastustajia vastaan. Ongelma oli ollut se, että fanit eivät oikeastaan olleet missään vaiheessa suostuneet vihaamaan Road Warriorseja tai buuamaan heille, joten WCW päätti lopettaa yrittämisen. Sen sijaan Animal ja Hawk ajautuivat feudiin NWA US Tag Team -mestaruuksiaan hallussa pitäneen Varsity Clubin kanssa. Kevin Sullivan ja Steve Williams olivat voittaneet ns. "kakkosjoukkuevyöt" Starrcadessa, ja nyt he tähtäsivät siihen, että saisivat myös pääjoukkuevyöt haltuunsa.

Tämä oli taas sellainen ottelu, jossa olisi ollut varmasti potentiaalia enempään, kuin mitä lopulta oli tarjolla. Vaikka Sullivan ja Williams tässä ehdottomasti edustivatkin painiteknistä osaamista ja Animal sekä Hawk puolestaan rehellistä rymistelybrawlausta, oli myös Sullivanilla ja Williamsilla kaikki kyky kunnon brawlaukseen. Niinpä joukkueiden tyylit sopivat hienosti yhteen heti alusta lähtien, ja meno muuttuikin heti ensimmäisten minuuttien aikana ihailtavan intensiiviseksi. Erityisesti Road Warriorsin Double Clothesline Williamsilla oli perhanan murhaavan näköinen. Muutenkin meno oli oikein hyvää, ja kun ottelu siirtyi Animalin käden tekniseen telomiseen, oli sekin peruskivaa katseltavaa. Harmittavasti kuitenkin tuon käden telomista seuranneen hot tagin jälkeen homma hajosi ikävästi käsiin, ja sitten ottelu jo yhtäkkiä päättyikin - vieläpä turhaan vähän sekavasti. Pituuttakin matsille tuli vain 8 minuuttia (olisiko alkupään otteluista voitu vaikka leikata?), joten lopulta tämä jäi ihan hyvän tasolle.
**½ (8:27)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) w/ Hiro Matsuda vs. Ricky Steamboat - NWA World Heavyweight Championship
Lupasin, että Butch Reed ei olisi illan ainut ex-WWF-painija, eikä hän tosiaan ollut. Tässä ppv:ssä nimittäin Ricky Steamboat teki paluunsa NWA:han yli neljän vuoden poissaolon jälkeen. Steamboat oli jättänyt JCP:n vuoden 1984 lopussa, mutta nyt hän oli tullut takaisin. Itse asiassa Steamboat oli jo ilmoittanut vuonna 1988 WWF:stä lähdettyään eläköityvänsä bisneksestä ja jäävänsä kotiin perheensä kanssa, mutta niin vain hän pyörsi päätöksensä, kun Flair sai houkuteltua hänet WCW:hen. Paluunsa Steamboat teki tammikuussa 1989, kun Horsemenin kanssa feudaava Eddie Graham oli ilmoittanut löytäneensä todella poikkeuksellisen joukkueparin itselleen ottelussa Flairia ja Windhamia vastaan. Tuo joukkuepari oli siis Steamboat, joka heti comeback-ottelussaan selätti Flairin Top-Rope Crossbodyn jälkeen. Tuosta alkoikin sitten Flairin ja Steamboatin suorastaan legendaarinen feud, jonka ytimessä oli se, että Steamboat (joka toi vaimonsa ja pienen lapsensa mukaan kuvioihin) edusti perhekeskeistä miestä, jolle rakkaat läheiset olivat kaikki kaikessa. Hän ei voinut sietää Flairin huikentelevaa ja naisiin "kertakäyttötavarana" suhteutuvaa elämäntapaa, ja miehet ajautuivatkin ppv:tä edeltävässä Clash of the Championsissa todella rajuun tappeluun väiteltyään ensin elämäntyyleistään. Tämä oli nyt Steamboatin paikka tehdä kaikkien aikojen comeback ja viedä NWA World Heavyweight -mestaruus Flairilta, joka oli pitänyt vyötä hallussaan Starrcadesta 1987 lähtien.

Mitäpä tähän voisi sanoa? Koko vuonna 1988 nähtiin vain yksi neljään tähteen yltänyt ottelu. Tänä vuonna heti ensimmäisessä WCW:n ppv:ssä nähtiin ottelu, joka oli kirkkaasti parempi kuin yksikään vuoden 1988 ppv:eissä painittu. Tämä Steamboatin comeback-ppv-ottelu, tämä oli vain... No, tämä oli juuri sellainen kuin vain Ric Flairin ja Ricky Steamboatin ottelulta uskalsi toivoa. Yksityiskohtia on oikeastaan vähän turha edes käydä läpi, koska tämä ottelu on pakko nähdä, jotta tämän kaikkia yksityiskohtia pystyy arvostamaan. Niiden käyminen läpi tässä kohta kohdalta ei auttaisi asiaa mitenkään ratkaisevasti. Olennaista on se, että Flair ja Steamboat olivat tässä niin täysillä mukana kuin vain voi olla. Molemmat pistivät kaikkensa peliin: ottivat rajuja iskuja vastaan, myivät jokaisen liikkeen täydellisesti, suorittivat jokaisen oman liikkeensä täydellisesti (esimerkiksi jokainen Suplex tässä oli suorastaan kuvankaunis). Flairin Figure Four Leg Lock ja Steamboatin taistelu siinä oli upeaa katsottavaa. Steamboatin kahden käden Chopit Flairille olivat upeaa katsottavaa. Steamboatin yritykset Crossbodyn suorittamiseen olivat upeaa katsottavaa. Ja kaiken tämän kehun jälkeen en silti anna tälle viittä tähteä, vaikka varmaan kaikki muut nettiarvostelijat ovat niin tehneet. Miksi? Ehkä koska olen idiootti. Ehkä koska minulle ei tästä kaikesta upeasta suorittamisesta huolimatta vain tullut ottelun jälkeen sellainen fiilis, että katsoin täydellisen ottelun. Ja jos sellaista fiilistä ei tule, en voi hyvällä omallatunnolla antaa viittä tähteä, vaikka tämä kuinka naurettavan lähellä sitä olikin. Jotenkin jäi vain - erityisesti hitusen sekavan lopetuksen vuoksi - sellainen olo, että näillä kahdella on annettavanaan vielä jotain parempaa, jotain täydellistä. Palataan niihin tulevissa arvosteluissa. Kaikesta huolimatta tämä oli toki MOTYC ja yksi koko tämän monivuotisen projektini aikana parhaista näkemistäni painiotteluista.
****½ (23:07)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ricky Steamboat
** Ric Flair
* Rick Steiner

Kokonaisarvio Chi-Town Rumblesta: Kun ppv:llä on tällainen Main Event, ei se voi olla huono, vaikka mitään muuta ainutlaatuista ei tapahtumassa nähtykään. Rick Steinerin ja Mike Rotundan ottelu oli kyllä hieno, ja se auttoikin paljon tapahtuman kokonaisuutta miettissä. Myös US-mestaruusottelu oli hyvä, eikä joukkuemestaruusottelu tai 6-Man Tag Team Matchkaan ollut mitenkään huono. Kaksi ensimmäistä ottelu olivat kuitenkin harmillisen kankeita ja aivan liian pitkiä, minkä vuoksi tapahtuman käynnistyminen kesti aivan liian kauan. Niinpä tämä on lopulta "vain" Hyvä upeasta lopetuksesta huolimatta.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
3. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
5. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
6. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
7. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
8. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
9. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
10. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
11. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
12. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
WRESTLEMANIA V

Sitten oli WWF:n aika päästää valloilleen vuoden suurin tapahtuma: WrestleMania. Tämä oli jo viides kerta, kun WrestleMania järjestettiin, ja tapahtuma oli nyt viimeistään vakiinnuttanut paikkansa koko showpainivuoden kohokohtana. Tämänvuotinen WrestleMania järjestettiin samassa paikassa kuin edellisen vuoden 'Mania: Trump Plazassa Atlantic Cityssä. Tapahtuman selostajina toimivat jälleen Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina puolestaan Gene Okerlund, Sean Mooney ja tässä tapahtumassa WWF-ppv-debyyttinsä tehnyt Tony Schiavone, joka oli loikannut WCW:stä WWF:ään juuri ennen WrestleManiaa. Lord Alfred Hayes puolestaan nähtiin ennakkoon nauhoitetuissa haastatteluissa haastattelijana. Show'n aluksi WWF Women's -mestari Rockin' Robin lauloi America The Beautifulin. Sanalla sanottuna laulu kuulosti aivan kamalalta. Samalla tämä jäi myös Rockin' Robinin viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Robin pysyi firmassa vuoden 1989 loppuun saakka ja lähti pois vuoden 1990 alussa - naisten mestaruus mukanaan. Tuo tarkoitti samalla naisten mestaruuden loppua WWF:ssä muutamaksi vuodeksi. Robin puolestaan esiintyi mestaruusvyön kanssa vielä 1990-luvun alussa alueellisissa promootioissa ja jopa puolusti muutamaan kertaan WWF Women's-mestaruutta. Sittemmin painimaailmasta eläköitynyt Robin pitää jonkun tiedon mukaan edelleen tätä alkuperäistä vyötä hallussaan.

Kuva Kuva
King Haku w/ Bobby Heenan vs. Hercules
Hercules oli siis kääntynyt faceksi loppuvuodesta 1988, kun Herculeksen manageri Bobby Heenan oli myynyt managerointioikeudet Ted DiBiaselle, joka tahtoikin tehdä Herculeksesta orjansa. Hercules ei tästä suunnitelmasta innostunut, joten hän kävi sekä DiBiasen että Heenanin kimppuun ja loikkasi hyvisten puolelle. Tuosta lähtien Hercules oli sitten feudannut Heenanin ja tämän edustaman Heenan's Familyn painijoita vastaan. WrestleManiassa Hercules sai vastaansa King Hakun, joka oli Royal Rumblessa pistänyt entisen kuninkaan Harley Racen eläkkeelle.

Kahden brawlerin iskeminen toisiaan vastaan yhdentekevään otteluun on kyllä niin 1980-lukulainen WWF-opener kuin vain voi olla. No, toisaalta näistä lähtökohdista on nähty huonompiakin otteluita. Hercules ja Haku olivat selvästi päättäneet, että WrestleManian kunniaksi he pistäisivät ottelussa parastaan - ja varsinkin Hakuhan on oikein kykeneväinenkin kaveri oikean vastustajan kanssa. Oikeaksi vastustajaksi olisi kuitenkin tarvittu joku, joka pystyisi kantamaan vastustajansa kovaan otteluun, ja Hercules ei tuota määritettä täytä missään muodossa. Itse asiassa Hercules kyllä liikkui tässä ottelussa varsin virkeästi ja väläytti jopa Crossbodyn, mutta jotenkin vain kaikki Herculeksen ottelut ovat sellaisia, että ne aiheuttavat tyslsistyttävän fiiliksen yrityksestä huolimattakin. Tässäkin nämä kaksi mäiskivät toisiaan ihan kivasti, liikkuivat ihan hyvin ja tarjosivat ihan tyylikkäitä power-liikkeitä, mutta ei tässä silti ollut mitään, mistä olisin ok:ta enemmän tykännyt. Silti, huonomminkin olisi voinut alkaa.
** (6:57)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Twin Towers (Bossman & Akeem) w/ Slick vs. The Rockers
Slicksterin manageroima Big Bossmanin ja Akeemin muodostama joukkue oli loppuvuodesta 1988 ja vielä alkuvuodesta 1989 feudannut WWF-mestari Randy Savagen ja Hulk Hoganin kanssa. Nyt tuo feud oli kuitenkin päättynyt, ja Twin Towers oli jäänyt tyhjän päälle. Niinpä he päätyivät nyt painimaan WWF-uransa alussa olevia Shawn Michaelsia ja Marty Jannettya vastaan. Michaelsin ja Jannettyn muodostama Rockers-joukkue oli noussut tasaista vauhtia yleisön suosikiksi, ja nyt oli molempien WrestleMania-debyytin paikka.

Hauskaa katsoa, millaisessa asemassa Jannetty ja erityisesti Michaels ovat olleet näin uransa alkuvaiheessa, ensimmäisessä WrestleMania-esiintymisessään: alakortissa päivänselvänä underdog-vastustajana uutta suuntaa hakevalle Main Event -mörssäreiden joukkueelle. Näistä lähtökohdista Jannetty ja Michaels pistivätkin sitten tässä täyden show'n pystyyn ja tarjosivat varmaan niin viihdyttävää meininkiä kuin tällaisessa 8-minuuttisessa epätasapainoisessa "jättiläiset vastaan cruiserweightit" -ottelussa oikein pystyi tarjoamaan. Liikkumisella ja erityisesti huikealla myynnillään Jannetty ja Michaels saivat myös Akeemin ja Bossmanin näyttämään tavallista paremmalta. Esimerkiksi Akeemin murhaava Clothesline ja Bossmanin liikkeestä napattu Powerbomb olivat aivan pirun rautaista katsottavaa. Harmi vain, että aikaa oli tosiaan varsin vähän ja että hommasta osa ajasta meni kuitenkin Twin Towersien hieromiseen, joten ei tämä ihan hyvää paremmaksi yllä, mutta oli ehdottomasti silti kiva välipalaottelu.
**½ (8:02)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ted DiBiase (c) w/ Virgil vs. Brutus Beefcake
Jos Twin Towers haki tämän WrestleManian aikaan uutta suuntaa tiputtuaan pois Main Event -kuvioista, täsmälleen samaa voi sanoa myös Ted DiBiasesta. Kun DiBiase oli vuoden 1988 lopussa jäänyt virallisesti ulos päämestaruuskuvioista, pyrki Million Dollar Man löytämään jonkin toisen reitin suurmenestykseen. Tuon reitin hän sitten tietenkin päätti rakentaa rahoillaan: helmikuussa DiBiase toi WWF:ään legendaarisen Million Dollar Championship -vyön, joka oli siis kokonaan kullattu epävirallinen mestaruusvyö. Sen "vyöosa" koostui kullatuista dollarinmerkeistä, ja keskilaatassa oli kolme timantoitua dollarinmerkkiä. Arviot vyön oikeasta rahallisesta arvosta vaihtelevat kymmenistä tuhansista satoihin tuhansiin dollareihin. Yhtä kaikki, DiBiase oli nyt siis hankkinut rahoillaan mestaruusvyön, jollaista hän ei painikehässä ollut itselleen saanut voitettua. Toistaiseksi vyötä ei ollut puolustettu kehässä, eikä sitä puolustettu nytkään. Oikeastaan missään ennen ottelua ei edes kerrottu, miksi DiBiase kohtasi tässä ottelussa juuri Brutus Beefcaken. Todennäköisin selitys on se, että DiBiasen tavoin myös Beefcake oli joutunut tyhjänpantiksi tiputtuaan (IC-)mestaruuskuvioista pois.

Tämän ottelun ehdottomasti parasta antia oli Ted DiBiasen jälleen yksi loistava roolisuoritus Million Dollar Manin hahmossa. En voi varmasti tarpeeksi korostaa, kuinka mahtava gimmick tuo mielestäni on ja kuinka täydellisesti DiBiase sen jokaisessa esiintymisessään koko aktiiviuransa ajan veti. Kaikkein parasta oli tietenkin se, että DiBiase hoiti rooliin kuuluvan ylimielisyyden ja törkeyden loistavasti myös kehässä, miksi DiBiasen otteluissa oli aina oma viihdyttävä puolensa silloinkin, kun painillinen anti ei ollut samaa tasoa. Tässä oli loistava esimerkki ottelusta, jossa painillinen anti ei tosiaan ollut samalla tasolla DiBiasen roolisuorituksen kanssa. Beefcake huononee huononemistaan, ja nyt koko Beefcaken osuus kehäsuorituksessa oli todella ankeaa katseltavaa. DiBiase toki yritti parhaansa, mutta hänkään ei kyllä saanut millään tasolla Beefcakea kannettua mielenkiintoiseen otteluun. Asiaa ei auttanut sekään, että ottelun lopetus oli todella ankea - niin ankea, että se jätti miettimään, tarvittiinko tätä ottelua WrestleManiassa todella ollenkaan. No, DiBiasen hienon roolisuorituksen ansiosta tämä oli ihan katsottava, mutta painiotteluna kaikin puolin varsin heikko veto.
*½ (10:01)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Fabulous Rougeaus w/ Jimmy Hart vs. Bushwhackers (Butch & Luke)
Ja lisää otteluita, jossa ei oikeastaan ollut mitään kunnon taustatarinaa! Rougeau-veljesten pitkä feud Hart Foundationin kanssa oli päättynyt alkuvuodesta, ja sen jälkeen mitään merkittävää ei ollut tullut tilalle. Nyt he saivat sitten mahdollisuuden kohdata WWF:n tulokasjoukkueen Bushwhackersien WrestleManiassa. Typerät, naamaa nuolevat uusiseelantilaiset Butch ja Luke olivat saavuttaneet hämmästyttävän hyvin yleisön suosion. Ennen ottelua nähtiin angle ppv:tä edeltäneeltä aamulta, jossa Butch ja Luke rohmusivat koko aamiaispöydän. "Hauskaa", kaiketi. Alun perin Bushwhackersien piti muuten kohdata tässä WM:ssä Bolsheviks-kaksikko, mutta Volkoff ja Zhukov missasivat tapahtuman, joten Rougeaut paikkasivat bolsevikkejä.

Olipas kaikin puolin turha, typerä ja huono ottelu. En voi kuin ihmetellä sitä, miten ilmeisesti Butchin ja Luken ennen WWF:ää muodostama Sheepherders-joukkue oli oikeasti varsin viihdyttävä kaksikko, joka pystyi oikeiden vastustajien kanssa hyviin tai ainakin ok-tasoisiin otteluihin. Näissä WWF:ssä nähtävissä Bushwhackerseiden otteissa ei ole nimittäin pienintäkään ripausta tuollaisesta meiningistä, ja tämä ottelu oli taas kivulias muistutus itselleni siitä, kuinka paljon vihaan Bushwhackerseja ja kuinka tämä ei todellakaan olisi viimeinen ottelu, jonka joutuisin heiltä katsomaan. Jos tämä kaikki on Vincen ja WWF:n ansiota, niin kiitos paljon Vince. Vaikka Bushwhackersit olivatkin tässä ottelussa siis täyttä paskaa ja pilasivat sekoilullaan kaikki mahdollisuudet kiinnostavaan painiotteluun, onneksi heitä vastassa oli sentään Rougeau Brothers. Rougeaun veljekset yrittivät ottelussa parhaansa ja saivat lyhyiden hetkien ajan homman toimimaan sen verran, että tämä ei ehkä nouse voittajaksi vuoden huonointa ottelua valittaessa. Ei se silti kovin kaukana ole, koska kyllä tämä aivan puhtaasti huono ottelu oli siis. Mutta ei absoluuttisen surkea sentään.
* (9:10)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Perfect vs. Blue Blazer
No nyt oli kehässä sellainen parivaljakko, että alta pois! Curt Hennig ja Owen Hart toisiaan vastassa vuonna 1989. Harmi vain, että tälläkään ei mitään mainittavaa taustatarinaa ollut. Perfect oli vakiinnuttamassa asemaansa midcardin uskottavana heelinä, Hartin supersankarihahmo Blue Blazer oli puolestaan enemmän satunnaisesti esiintyvä alakortin jobberi. Nyt hän sai kuitenkin elämänsä tilaisuuden pääsemällä painimaan WrestleManiaan ja vieläpä Mr. Perfectiä vastaan. Jesse Ventura jo julisti ennen ottelua, että tällä oli mahdollisuus olla illan "sleeper match", eli ns. yllättävä hittiottelu. Samaa varmasti ajattelivat kaikki tämän aikakauden smarkit.

No huh huh, millaisia arvosanoja tämä ottelu on suurimmalta osalta arvostelijoista saanut. Suurin osa tuntuu olevan sitä mieltä, että tämä reilun viiden minuutin rykäisy ansaitsee heittämällä kolme ja puoli tähteä. En pysty millään allekirjoittamaan noita väitteitä, vaikka kuinka haluaisin fanittaa täysillä tätä Perfectin ja Blazerin ottelua. Jotenkin tuntuu siltä, että suurin osa arvostelijoista on jo etukäteen päättänyt, että Blazerin ja Perfectin ottelu ei voi olla ***½-tasoa huonompi millään tavalla, ja sitten tuolle arvosanalle on etsitty epätoivoisesti perusteluita. Koska jos tässä ottelussa olisivat olleet vastassa ketkä tahansa muut ja suoritukset olisivat olleet täsmälleen samoja, kukaan ei olisi edes harkinnut yli kolmen tähden arvosanaa. Minä annoin tälle kaksi ja puoli, ja tuossakin arvosanassa on puolikkaan verran ihan sitä hyvän fiiliksen lisää siitä, että Mr. Perfectin ja Owen Hartin välisen ottelun näkeminen vuoden 1989 WrestleManiassa oli (erityisesti äskeisen matsin jälkeen) niin piristävä kokemus, että pakko siitä on palkita jotenkin. Jos aikaa olisi ollut 10 tai 15 minuuttia, tilanne olisi voinut olla aivan erilainen. Nyt aikaa oli tosiaan viisi minuuttia, ja siinä ajassa Perfect ja Hart... siis Blue Blazerkaan eivät saa ihmeitä aikaan. Sitä paitsi ilmeisesti jännitys tai joku muu hieman häiritsi Perfectin ja Blazerin suorituksia, ja parissa kohdassa oli havaittavissa pientä sekoilua. Ottelun tarina ja flow eivät olleet mitenkään niin sulavia kuin olisi voinut kuvitella. Silti molemmat toki pääsivät esittelemään tässä matsissa myös näyttävästi osaamistaan, ja muun muassa Blazerin counterit Perfectin heittoihin ja Blazerin pari hienoa high flying -liikettä olivat juuri niitä hetkiä, mitä ei ollut tottunut tähän aikaan näkemään. Ja juuri niiden hetkien ansiosta tämä kahden painitaiturin ottelu aiheuttikin niin hyvän fiiliksen, että edellisen ottelun turhuus katosi nopeasti mielestä. Mutta mikään huippuottelun kintaalla oleva koitos tämä ei todellakaan ollut - ja se on toki harmi.
**½ (5:38)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Legendaarinen rap-porukka Run-D.M.C. kävi tässä välissä esiintymässä kehässä.

Kuva Kuva
Demolition (c) vs. Powers of Pain & Mr. Fuji - 3 on 2 Handicap Match for the WWF Tag Team Championship
Vihdoin illan ensimmäinen iso ja merkittävä ottelu. Demolition oli pitänyt joukkuemestaruuksia hallussaan nyt jo vuoden, ja tuosta vuodesta lähes puolet Ax ja Smash olivat feudanneet Warlordin ja Barbarianin kanssa. Merkittävä käänne nähtiin Survivor Seriesissä, kun Demolitionin manageri Mr. Fuji kääntyi joukkuettaan vastaan ja liittyi Powers of Painin manageriksi. Samalla joukkueet tekivät siis double turnin: Demolition kääntyi faceksi ja Powers of Pain heeliksi. Tuon jälkeen feud oli jatkunut uusissa rooleissa mutta muuten samoissa merkeissä. Nyt Powers of Pain sai sitten ensimmäisen ppv-tason mestaruusottelun, ja viime hetkellä tähän otteluun lisättiin myös Powers of Painin manageri Mr. Fuji. Fuji oli toki entinen pitkän linjan painija (ja myös joukkuemestari), mutta viime vuodet hän oli pysynyt kaukana painiotteluista. Nyt Fuji joutui kuitenkin tekemään vastahakoisen paluunsa yhden illan ajaksi.

WWF:llä oli näihin aikoihin niin vahva joukkuedivari, että harmittaa aika suuresti, kun firma päättää jahkata puoli vuotta joukkuedivarin mestaruuskuvioissa Demolitionin ja Powers of Painin feudia. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että feud ei ollut missään vaiheessa erityisen kiinnostava ja että osittain flopannut double-turn Survivor Seriesissä ei ollut tehnyt siitä yhtään sen kiinnostavampaa. Kun yhtälöön vielä lisätään se, että Demolition ja Powers of Pain kuuluivat taidoiltaan ehdottomasti kyseisen divarin heikoimpaan kolmannekseen, ei tästä feudista ja sen yltämisestä WrestleManiaan saakka voi olla mitenkään erityisen innoissaan. Kun nämä lähtökohdat ottaa huomioon, ottelu oli toki jopa ihan jees. Ei millään tavalla erityisen hyvä tai mieleenpainuva, mutta ok:ta brawlausta, johon Mr. Fujin lyhyet sekoilut toivat ihan kivan säväyksen. Ei tätä katsoessa silti nyt mitenkään kauheammin tullut nautiskeltua, mutta olisi sitä huonomminkin voinut mennä.
** (8:20)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ronnie Garvin vs. Dino Bravo w/ Frenchy Martin
Sitten paluu otteluihin, joilla ei ollut mainittavaa taustatarinaa. Ronnie Garvin oli tosiaan debytoinut WWF:ssä vuoden 1989 alussa, mutta toistaiseksi hän ei ollut saanut aikaan mitään mainittavaa. Varsin vähäiseksi oli jäänyt niin ikään Dino Bravon rooli WWF:ssä viime aikoina. Oikeastaan tämän ottelun merkittävin asia nähtiin juuri ennen ottelua, vaikka sillä ei ollut mitään tekemistä Bravon ja Garvinin välisen matsin kanssa. Nimittäin juuri kun Bravo ja Garvin olivat aloittamassa painimisen, Gene Okerlund kuulutti paikalle painilegenda Jimmy Snukan, jota ei ollut nähty WWF:ssä vuoden 1985 jälkeen. Snuka todella saapui kehään, teki tutut posensa ja sitten häipyi paikalta yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Snukan comebackin syytä tai ajoitusta ei selitetty mitenkään tässä tapahtumassa.

Voi WWF. Olivatko nämä kaikki ottelut todella tarpeellisia buukata WrestleManiaan? Tiedän kyllä, että tähän aikaan WWF:n logiikka esimerkiksi WM-buukkaamisen kanssa oli hyvin erilainen kuin nykyään, mutta jotenkin silti tuntuu älyttömältä, että vuoden isoimmassa tapahtumassa piti katsella tällaista ottelua, jonka kiinnotusarvo on etukäteen pyöreä nolla. Ja kun asiaa ei varsinaisesti auta se, että sen enempää Bravo kuin Garvinkaan eivät olleet mitään painitaitureita, jotka omalla suorituksellaan pystyisivät tempomaan huippuottelun. Yhtälön täydentää sitten vielä se, että tämä ottelu sai aikaa alle neljä minuuttia, jossa ei varsinaisesti ihmeitä tehdä. Garvinin hallintaosuus ja stiffit iskut olivat kyllä ihan kivaa katsottavaa, ja siinä mielessä tämä ei ollut täyttä ajan hukkaa. Myös lopetus oli ihan kiva. En voi silti väittää kovin suuresti nauttineeni tätä katsoessa, joten tämmöinen kaikin puolin kehno kokonaisuus tämä oli. WrestleMania olisi varmasti pärjännyt ilmankin.
*½ (3:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Brain Busters w/ Bobby Heenan vs. Strike Force
Tässä ottelussa oli sitten tarjolla legendaarisen joukkueen comeback. Tito Santanan ja Rick Martelin joukkue Strike Force oli vuoden 1987 lopussa ja vuoden 1988 alussa WWF:n hallitseva joukkuemestari. Viime WrestleManiassa Strike Force kuitenkin hävisi joukkuemestaruutensa, ja pian sen jälkeen joukkuen tarina päättyi, kun Martel loukkaantui ottelussa uusia joukkuemestareita Demolitionia vastaan ja joutui kuukausien ajaksi sairaslomalle. Martel teki paluunsa vuoden 1989 alussa, ja nyt WrestleManiassa Martel ja Santana yhdistivät ensimmäistä kertaa voimansa sitten viime kevään. Vastaansa he saivat Bobby Heenanin ykkösjoukkueen Brain Bustersin. Anderson ja Blanchard olivat saavuttaneet varsin uhkaavan aseman WWF:ssä, mutta toistaiseksi kaksikko ei ollut vielä päässyt kiinni joukkuemestaruuksiin.

Voi voi. Tässä oli taas ottelu, jolla olisi ollut mahdollisuuksia niin paljon enempään, mutta ikävä kyllä niitä mahdollisuuksia ei päätetty hyödyntää. Kun samassa ottelussa kehässä on Arn Anderson, Tully Blanchard, Tito Santana ja Rick Martel, ei tarvitsi tehdä kummoisiakaan taikatemppuja, jotta saataisiin aikaan hieno ottelu, ehkä jopa huippuluokan koitos. Oleellista olisi oikeastaan se, että aikaa annettaisiin vähintään 15 minuuttia ja että miesten annettaisiin vain painia. No, aikaa ei tietenkään tässä ollut tarpeeksi, kuten ei suurimmassa osassa muitakaan tämän illan (tai WWF:ssä näinä aikoina monen muunkaan illan) otteluita. Vielä suurempi ongelma oli kuitenkin se, että varsinaisen painiviihteen sijaan tässä ottelussa oli olennaisinta ottelun aikana aloitettu uuden feudin rakentelu ja siihen liittyvä kaikenlainen kikkailu, mikä vei tietenkin todella paljon paukkuja pois varsinaisesta painista. Santana, Anderson ja Blanchard hoitivat kyllä painipuolenkin niin hyvin kuin tässä tilanteessa pystyivät, mutta mihinkään mahdottomuuksiin hekään eivät yltäneet, kun painin sijaan matsissa oli olennaisinta tosiaan storylinen kehittely. Siinä hommassa tämä kyllä onnistui hyvin, mutta harmi vain, että samalla ottelu jäi sellaiseksi "ihan hyvä" -tasoiseksi.
**½ (9:17)
Voittajat:
► Näytä spoileri
In ring angle w/ Brother Love, Morton Downey Jr. & Roddy Piper
Jimmy Snuka teki siis aikaisemmin illalla yllättävän comebackin WWF:ään, mutta nyt oli luvassa illan odotetuin comeback: WrestleMania III:ssä eläköitynyt Roddy Piper oli ehtinyt olla kaksi vuotta kotonaan, mutta nyt hän oli saanut siitä tarpeekseen ja päättänyt tehdä paluun painikehiin. Niinpä tähän WrestleManiaan oli buukattu Piperin legendaarinen talk show -segmentti Piper's Pit. Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan, sillä ennen Piperia paikalle ilmestyi kilttiin pukeutunut Brother Love. Love niin sanotusti kaappasi Piperin segmentin ja alkoikin vetää kehässä omaa Brother Love Show'taan, jossa hän myös imitoi Piperia. Loven puheet keskeytti aikakauden tunnettu ylimielinen talk show -juontaja Morton Downey Jr. Kaksikko aukoi päätään hetken aikaa toisilleen, kunnes Piper saapui vihdoin keskeyttämään pelleilyn. Ensin Piper tylytti Brother Lovea ja hääti hänet lopulta kehästä riisumalla Loven kiltin (jostain syystä WWE:n DVD-versiossa tuo Loven kiltin riisuminen ja Loven kehästä pakeneminen on editoitu pois, mikä saa anglen näyttämään todella hölmöltä, kun Love yhtäkkiä katoaa kehästä kesken kaiken). Tämän jälkeen Piper sitten kiinnitti huomionsa Downeyhyn, joka tarkoituksella ärsytti Piperia puhaltelemalla tupakan savuja Piperin naamalle. Lopulta Piper sai tästä tarpeekseen, nappasi tuolin alta vaahtosammuttimen ja suihkutti Downeyta sillä, kunnes Downeykin katosi paikalta. Koko angle tuntui oikeastaan aikamoiselta turhuudelta, mutta saimmepahan ainakin Piperin takaisin WWF:ään.

Kuva Kuva
André The Giant w/ Bobby Heenan vs. Jake Roberts - Special Referee: Big John Studd
André The Giantin ensimmäinen merkittävä singles-feud päämestaruuskuvioista tippumisen jälkeen oli tämä pitkä feud Jake Robertsin kanssa, ja tämä olikin samalla yksi illan merkittävimmistä otteluista. Kuvio oli alkanut Survivor Seriesissä, kun André oli piessyt Robertsin niin brutaalisti, että André oli diskattu ottelusta. Tuosta lähtien Roberts oli janonnut kostoa, jonka hän sai Royal Rumblessa eliminoimalla Andrén ottelusta käärmeensä Damianin avulla. André nimittäin pelkäsi käärmeitä kuollakseen, ja tuon tiedon avulla Roberts olikin saanut yliotteen tässä feudissa. Jostain syystä tämän ottelun tuomariksi oli määrätty Big John Studd - Andrén pitkäaikainen pahin vihamies, joka oli myös voittanut Royal Rumble -ottelun. Vaikka olen jo useaan kertaan maininnut näissä arvosteluissa Andrén kunnon selvästä heikkenemisestä, nyt se oli jo niin huomattavaa, ettei WWF:kään voinut enää kauaa vältellä sitä. André alkoi olla totaalisen huonossa kunnossa, eikä pystyisi enää kauaa painimaan 1 on 1 -otteluita. Syy oli tietenkin se, että Andréa vaivannutta jättikasvutautia ei ollut saatu kuriin.

Tämäkin oli enemmän angle kuin varsinainen ottelu. Anglena tämä oli toki ihan ok: erityismaininnan ansaitsee se, että ottelun tunnelma oli kohdillaan. Yleisö oli villisti Robertsin puolella, ja André keräsi koko ottelun ajan rajuja buuauksia. Myös tuomarina toiminut Big John Studd keräsi oman osuutensa reaktioista. Aika pitkälti juuri tunnelman ja yleisöreaktioiden ansiosta tämä saakin minulta edes yhden tähden, koska painilliselta anniltaan tämä oli kyllä aika pitkälti täysin onneton. Ensimmäisten minuuttien aikana Roberts vielä yritti parhaansa myymällä Andrén liikkeet hyvin ja tarjoamalla pari omaakin nättiä liikettä, mutta sitten oikeastaan kaikki järjellinen paini lopetettiin, ja koko loppumatsi oli pelkkää Andrén onnettoman kömpelöä liikkumista, Andrén ja Studdin keskinäistä sekoilua ja Robertsin epätoivoista pyrkimistä kehään. Sitten Ted DiBiase tuotiin vielä sekaantumaan otteluun, Studd ja André alkoivat "painia" keskenään, ja saatiinhan se käärmekin lopulta kaivettua säkistä. Eli ei, tässä ei tosiaan loppupuolen ansiosta ollut painillisia ansioita nimeksikään. Sen sijaan tunnelma oli kyllä loppupuolella kohdallaan, ja kyllähän Roberts oli tosiaan tässä aluksi ihan kunnolla yrittänyt, joten minun kirjoissani tämä olkoon yhden tähden ottelu. Aika armollinen tuomio sekin.
* (9:44)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Greg Valentine & Honky Tonk Man w/ Jimmy Hart vs. Hart Foundation
Ja lisää otteluita ilman kunnon taustatarinaa. Merkittävintä tässä oikeastaan oli se, että kaksi Jimmy Hartin manageroimaa painijaa Greg Valentine ja Honky Tonk Man olivat alkuvuodesta 1989 alkaneet painia säännöllisesti joukkueena. Valentinen ura olikin hakenut suuntaa siitä lähtien, kun hänen ja Brutus Beefcaken (sekä sittemmin hänen ja Dino Bravon) Dream Team -joukkueet olivat hajonneet. Nyt Valentinen ja Honkyn uusi joukkue sitten kohtasi konkarikaksikko Bret Hartin ja Jim Neidhartin.

Heh, tämä ottelu oli varmaan tähän mennessä illan paras (tai kamppailee ainakin tasapäisesti siitä kunniasta Twin Towers vs. Rockers -ottelun kanssa). Se ei ole kovin hyvä merkki koko tapahtuman kannalta, kun ottelun arvosana ei yllä edes kolmeen tähteen, vaikka kyseessä on jo illan 10. ottelu. Puhtaasti painilliselta anniltaan tämä oli ehdottomasti illan ehein kokonaisuus tähän mennessä. Rockers vs. Twin Towers toimi kivasti sen takia, että Michaels ja Jannetty tekivät hirveästi töitä ja yrittivät parhaansa mukaan kantaa Akeemin ja Bossmanin jonkinlaiseen suoritukseen. Tässä toki Bret Hart oli selvästi ottelun suurin tähti, mutta juuri hänen ansiostaan myös Valentine ja jopa Honky Tonk Man ylsivät varsin toimiviin painisuorituksiin. Niinpä tuloksena oli ehjä, kokonainen ja selkeän tarinan kertova joukkuepainiottelu. Ongelma vain oli se, että mitään erikoista tai oikeasti säväyttävää tässä ei nähty - ei edes Harilta. Homma oli sellaista tasaisen toimivaa ja sellaisenaan ihan viihdyttävää painia, mutta se siitä. Että ei tämän tasoisen ottelun nyt ihan tosiaan toivoisi olevan tässä vaiheessa iltaa yksi parhaista suorituksista.
**½ (7:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ultimate Warrior (c) vs. Rick Rude w/ Bobby Heenan - WWF Intercontinental Championship
Ultimate Warrior oli voittanut Intercontinental-mestaruuden SummerSlamissa näytöstyyliin squash-ottelussa Honky Tonk Manilta, ja tuosta lähtien hän oli pitänyt mestaruutta hallussaan. Alkuvuodesta 1989 Warrior oli sitten aloittanut pitkän feudin Bobby Heenanin ylimielisen tähden "Ravishing" Rick Ruden kanssa. Royal Rumblessa Rude ja Warrior kohtasivat toisensa Super Posedown -kilpailussa, jossa Warrior tietenkin voitti koko yleisön puolelleen mutta joka päättyi siihen, kun Rude hyökkäsi rajusti Warriorin kimppuun. Tuon jälkeen feud oli jatkunut entistä rajumpana, ja nyt Rick Rude sai vihdoin mahdollisuuden WWF Intercontinental -mestaruuden voittamiseen. Fanit olivat tietenkin täysin varmoja siitä, että hurjassa nosteessa oleva Warrior päihittäisi Ruden tässä kevyesti.

Tässäkin arvosanassa saattaa olla taas puolikkaan verran hyvän filiksen lisää, mutta joka tapauksessa tämä oli vihdoin minun silmissäni illan ensimmäinen hyvä ottelu. Varsinainen huikea painitekninen suoritus tämä ei toki ollut (tuskin kukaan sitä varsinaisesti Warriorin ottelulta odottikaan), mutta tässä loksahti kuitenkin sen verran monta palasta kohdalleen, että ottelulle voi hyvin antaa puhtaat paperit. Ensinnäkin ottelun tunnelma oli enemmän kuin kohdallaan. Nyt yleisö oli oikeasti sähköinen, kannatti hurjana Warrioria ja buuasi Rudelle sekä Heenanille. Ottelun ansiot eivät kuitenkaan jääneet tunnelmaan, vaan molemmat painijat tekivät tässä hemmetisti töitä saadakseen ottelusta toimivan paketin. Kyllä, molemmat. Erityiskunnia pitää antaa Warriorille, joka on kyllä kehittynyt vuodessa selvästi. WrestleMania IV:ssä Warriorin suoritus Herculesta vastaan oli täysi katastrofi, mutta nyt Warrior hoiti suurimman osan liikkeistään kunnioitettavan näyttävästi, ja sen lisäksi hän myi myös Ruden iskut varsin toimivasti. Toki ottelun onnistumisesta reippaasti suurin kunnia kuuluu Rudelle, joka kantoi Warrioria parhaansa mukaan, loi ottelulle toimivan tarinan ja säväytti ottelussa muun muassa Missile Dropkickin kaltaisilla näyttävillä liikkeillä. Kun tähän Ruden hurjaan työntekoon yhdistetään tosiaan vielä toimiva kehäpsykologia ja varsin näppärä (yllättäväkin) lopetus, oli kasassa hyvä IC-mestaruusottelu. Ei toki sen enempää, mutta sekin oli näistä lähtökohdista jo varsin paljon.
*** (9:36)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bad News Brown vs. Jim Duggan
Ja koska kortissa ei toistaiseksi ollut tarpeeksi fillereitä kahden sellaisen painijan välillä, joille ei ollut viime aikoina keksitty mitään järkevää tehtävää, niin toki yksi sellainen saatiin vielä tähän vaiheeseen. Bad News Brown oli feudannut alkuvuodesta WWF-mestari Randy Savagen kanssa, mutta harmillisesti tuo feud oli jäänyt lyhyeksi, kun Savage siirtyi huomattavasti tärkeämpään kuvioon. Duggan oli puolestaan ollut tyhjän päällä jo pidempään.

Alkaa vähitellen kommentit loppua kesken, kun tällaisia kaikin puolin yhdentekeviä 1980-luvun tv-ottelutyylisiä koitoksia tulee koko ajan vain lisää juuri, kun on alkanut toivoa, että vihdoin siirrytään pelkästään isoihin otteluhin. Aikaisemmin tässä arviossa totesin Ronnie Garvinin ja Dino Bravon ottelun kaikin puolin täysin turhaksi, ja täsmälleen samoja sanoja voi käyttää tämän ottelun kuvaamiseen. Erona on vain se, että viihdyin edes vähän enemmän Garvinin ja Bravon ottelua katsoessa, koska erityisesti Garvinin otteita oli ihan hauska katsoa. Tässä sen sijaan oli raivostuttavan ärsyttävä Jim Duggan, jonka huutelua ja ympäri kehää käyskentelyä ei ollut millään tavalla miellyttävää katsoa. Bad News Brown pelasti ottelun totaaliselta surkeudelta, mutta kovin paljon hänkään ei tässä tehnyt, koska Brownin rooliin kuului enemmän Dugganin iskujen väistely ja pariin kertaan kehästä poistuminen. Lopussa Brownilta kyllä nähtiin huikea voltti, kun hän yritti vanhaa kunnon Ghetto Blasteriaan Dugganille, mutta Duggan väisti iskun. Tuo olikin tämän puhtaasti huono ottelun ainut hetkellisesti säväyttänyt kohta. Onneksi tämä oli sentään ymmärretty pitää lyhyenä.
* (3:49)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bobby Heenan w/ Brooklyn Brawler vs. Red Rooster
Red Rooster oli debytoinut loppuvuodesta 1988 Bobby Heenanin uutena painijana, joka kuitenkin mokaili jatkuvasti otteluissaan eikä onnistunut voittamaan tärkeitä otteluita. Niinpä Heenan alkoi hyljeksiä ja pilkata epäonnista painijaansa, ja lopulta teki face-turnin kääntymällä Heenania vastaan. Face-turnin jälkeen Roosterin idioottimainen kukkogimmick vietiin vielä aikaisempaa pidemmälle, kun Rooster alkoi käyttää sisääntulomusiikkinaan kukkoääntelyä, äännellä itse kuin kukko ja käyttää hiustensa päällä "kukon helttaa". Nyt Rooster sai siis vihdoin mahdollisuuden päästä kostamaan Heenanille. Ringsidelle avukseen Heenan toi Brooklyn Brawlerin, stableensa kuuluvan katutappelijan, jota esitti 1980-luvun alussa debytoinut Steve Lombardi, joka oli koko uransa paininut WWF:ssä pelkkänä jobberina.

Jos äskeisestä ottelusta oli vaikea keksiä sanottavaa, tästä sanottavaa on vielä vähemmän. Asiaan toki vaikuttaa huomattavasti se, että ottelu itsessään kesti puoli minuuttia. Silti tätä ei oikeastaan voi edes kuvailla squashiksi, koska ottelun voittajakaan ei näyttänyt tässä mitenkään erityisen vahvalta, eikä hän todellakaan "murskannut" vastustajaansa. Oikeastaan koko ottelu oli kaikin puolin täysin turha, enkä keksi yhtään hyvää syytä, miksi tämäkin piti tunkea WrestleManiaan, koska yleisöäkään homma ei näyttänyt erityisemmin kiinnostavan. Ottelun ainut hauskuus oli nähdä nuori Steve Lombardi Brooklyn Brawlerina kehänlaidalla, mutta ihan sillä perusteella en silti voi tätä nostaa DUD-luokan yläpuolelle.
DUD (0:31)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Randy Savage (c) vs. Hulk Hogan - WWF World Heavyweight Championship
Kyllä, vihdoin ja viimein oli illan Main Eventin aika. Ja millainen Main Event se olikaan! Kuten tapahtuman slogan kuului: "Mega Powers Explode". Hulk Hoganin ja Randy Savagen ystävyys sekä samalla heidän muodostamansa joukkue oli siis tullut tiensä päätökseen, ja nyt oli tilinteon hetki. Erimielisyydet Hoganin ja Savagen välillä olivat alkaneet jo vuoden 1988 lopulla, kun Savage alkoi epäillä, että Hogan halusi syrjäyttää hänet päämestarin paikalta. Samalla Savage myös epäili, että Hogan varasti koko Mega Powersin valokeilan ja että Hogan oli liittoutumassa alun perin pelkästään Savagen managerina toimineen Miss Elizabethin kanssa. Ensimmäiset merkit erimielisyyksistä nähtiin Survivor Seriesissä, mutta ne saatiin ohitettua vielä nopeasti. Royal Rumblessa oli edessä jo vakavampi tilanne, kun Hogan vahingossa eliminoi Savagen ottelusta. Savage ei tietenkään uskonut, että kyseessä oli vahinko, ja hän kävi aivan raivona Hoganille. Pitkän ja piinallisen välienselvittelyn jälkeen Hogan ja Savage löysivät vielä sovinnon Rumblessa, mutta vain pari viikkoa myöhemmin homma hajosi lopullisesti käsiin. The Main Event -show'ssa Mega Powers kohtasi Twin Towersin, ja kesken tuon ottelun Savage heitettiin ulos kehästä suoraan Miss Elizabethin päälle. Elizabeth loukkaantui tilanteessa pahasti, mutta Twin Towers nappasi Savagen takaisin kehään ja jatkoi hänen pieksemistään siellä. Samalla Hogan kuitenkin pomppasi ringsidelle ja lähti kuljettamaan Elizabethia takahuoneeseen hoidettavaksi. Kun Hogan sitten palasi kehään (jossa Savage oli yksi taistellut Akeemia ja Bossmania vastaan), Savage läimäisi Hogania naamaan ja jätti tämän taistelemaan yksin loppuottelun. Matsin jälkeen Hogan juoksi backstagelle tarkistaakseen Elizabethin kunnon ja selvittääkseen välinsä Savagen kanssa. Sen sijaan Savage hyökkäsikin Hoganin kimppuun lääkintähuoneessa Elizabethin silmien edessä ja karjui Hoganille, että tämän olisi vain tarvinnut pyytää mestaruusottelua, jos tämä kerran halusi kohdata Savagen mestaruudesta WrestleManiassa. Ja nyt sitten oli tuon ottelun aika. Kaikkein rikkinäisin ennen ottelua oli Miss Elizabeth, joka ei tuntunut yhtään tietävän edelleenkään, kumman puolella hän ottelussa olisi. Niinpä Elizabeth saapui ottelun alussa ringsidelle mutta pysyi "neutraalissa kulmauksessa".

Ja sitten vihdoin: illan 14. ottelu ja illan Main Event. Samalla tämä on myös illan ensimmäinen huippuottelu ja myös ensimmäinen WWF:n tarjoama huippuottelu (tässä projektissa) sitten WrestleMania III:n. Viimeksi vähintään neljän tähden ottelun painivat Randy Savage ja Ricky Steamboat, nyt Savage ja Hulk Hogan. Paljon mitään muuta samaa tällä ja tuolla WrestleMania III:n ottelulla ei ollutkaan kuin se, että molemmissa oli mukana Savage. WM III:n Savage vs. Steamboat pohjautui puhtaasti painilliseen taituruuteen, tämä puolestaan megalomaaniseen tunnelmaan ja ennen kaikkea upeaan tarinaan, jonka sekä Savage että Hogan kertoivat mahtavasti. Tämä oli entisten ystävien virallinen hajoaminen: ottelu, jossa kaikki patoutunut viha päästettiin irti. Ottelu alkoi hienosti Savagen rooliin sopivalla pakoilulla, minkä jälkeen molemmat pääsivät vetämään juuri sitä osuutta, mikä heille sopi parhaiten. Kehänlaidalla olleen Miss Elizabethin osuus oli hoidettu täydellisesti, samoin kuin Elizabethin häätäminen ja siitä seurannut brutaali lopputaistelu. Heikoin osuus tässä ottelussa oli tietenkin (kiitos Hoganin) sen painillinen anti, mutta Savage teki kyllä kovasti töitä senkin ylläpitämiseksi, ja Savagen suoritukset olivatkin paikoitellen todella näyttävästi hoidettuja. Kokonaisuutena tämä oli siis juuri niin kova kuin tämän aikakauden WWF:n Main Event -ottelu Hoganilla höystettynä vain ikinä saattoi olla. Pisteet kotiin ja hattu päästä, mutta neljää tähteä enempää en silti anna painillisten vajavaisuuksien vuoksi.
**** (17:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Randy Savage
** Hulk Hogan
* Rick Rude

Kokonaisarvio WrestleMania V:stä: Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, kuinka suopeita arvioita tämä ppv on saanut osakseen. Puretaanpa kokonaisuutta nyt pikkaisen paperille: 1 ****-ottelu, 1 ***-ottelu ja 12 alle kolmen tähden ottelua. Hogan vs. Savagen ja Warrior vs. Ruden lisäksi tapahtumassa ei ollut yhtään ikimuistoista feudiakaan, ja yli puolet otteluista oli puhtaita fillereitä. Ihan täyttä kuraa oli toki aika vähän tarjolla, mutta ei tässä todellakaan huippuhetkiä nyt ollut mitenkään liiaksi. Jotenkin tuntuu siltä, että tuon (kiistatta huipputasoisen) Main Eventin ja (kaikkien pahasti yliarvoiman) Perfect vs. Blazerin varjolla tästä on monien mielessä pyöritelty jotain oikeasti hienoa WrestleManiaa, vaikka minun kirjoissani tämä uppoaa ehdottomasti heikoimpien 'Manioiden joukkoon. Aivan liian epätasapainoinen, aivan liikaa turhia otteluita ja aivan liikaa aikaa aivan väärille otteluille. Kyllä tämä nyt WrestleMania IV:n toki päihittää, mutta ei tämä Kehnoa kummoisempi ole.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
3. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
5. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
6. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
7. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
8. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
9. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
10. WWF WrestleMania V - Kehno
11. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
12. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
13. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru »

Pitkästä aikaa sai jotain kirjoitettua. Muutenkin tullut viime aikoina paljon vähemmän painia seurattua, kun aika on mennyt Zeldan ja muiden videopelien parissa. Huh.

-----

Kuva

RAW is WAR – 5.9.1998

- Poikkeuksellisesti Rawia ei nähtykään maanantaina (31.8.1998), vaan Raw oli tenniksen takia siirretty lauantaille. Samoin myös seuraavan viikon RAW is WAR näytettiin lauantaina.
- Summerslamissa The Undertaker ei onnistunut viemään Stone Coldilta WWF-mestaruusvyötä, mikä ärsytti suunnattomasti Vince McMahonia. Vince haukkui Undertakerin ja Kanen vammaisiksi, mikä sai veljekset vihaisiksi. Pääasiassa tämä jakso oli sitä, että aina kun joku ottelu tai painija oli kehässä, Undertaker ja Kane tulivat paikalle tuhoamaan kaikki ketkä ovat kehässä.

RAW is WAR – 12.9.1998

- Tästä Rawista ei kyllä jäänyt oikeastaan mitään mieleen..

RAW is WAR – 14.9.1998

- Paluu maanantaihin, ja heti on paljon kovempi meno! Vince nimeää seuraavaan PPV:hen Triple Threat –ottelun, jossa The Undertaker ja Kane (.. jotka ovat jonkin sortin yhteistyötä tekemään Vincen kanssa) pääsevät haastamaan Stone Coldin.
- The Rock on jo jonkin aikaa saanut kusipää-roolista huolimatta suosionosoituksia yleisöltä ja oikeastaan voisi sanoa, että tässä jaksossa Rocky vihdoin muuttui virallisesti hyvikseksi.
- Kristityksi muuttunut Dustin Runnels (ex-Goldust) saarnasi kehässä, mutta Val Venis keskeytti Dustinin höpinät esittelemällä uusimman pornoleffansa – Preacher’s Wifen. Tässä ”leffassa” esiintyi Val Venis sekä Terri Runnels (Dustinin vaimo, joka esiintyi vielä vuonna 1997 WWF:ssä Marlenana).
- REAL MAN’s MAN –video nähtiin ensimmäisen kerran

RAW is WAR – 21.9.1998

- Kehässä Ken Shamrock, Mankind ja The Rock. Sitten tulee paikalle myös Vince, Taker ja Kane. Vince ilmoittaa, että tänään nähdään vielä joukkueottelu, jossa Steve Austin ja hänen joukkuekaverikseen suostuva painija kohtaa Undertakerin ja Kanen. Vince suosittelee Rockille, Mankindille ja Shamrockille, että kukaan heistä ei mene Austinin joukkuekaveriksi, sillä miesten välille järjestetään Triple Threat –ottelu, jonka voittaja kohtaa seuraavassa Raw’ssa WWF:n mestarin
- The Headbangers (Mosh & Thrasher) kääntyivät pahiksiksi, kun he hyökkäsivät kehässä yllättäen vekkulin The Odditiesin kimppuun
- X-Pac voitti D-Lo Brownilta Euroopan mestaruuden. Myös toinen mestaruusottelu nähtiin, sillä muutaman vuoden tauon jälkeen naisten mestaruus teki comebackin. Vastakkain olivat tietenkin Jacqueline ja Sable. Marc Meron avustuksella Jacqueline voitti naisten mestaruuden
- Jostain syystä New Age Outlawsin Billy Gunn, jolla oli ollut jo aikaisemmin yksi matsi, päätti tulla Austinin joukkuekaveriksi. Billy Gunnin apu ei riittänyt, vaan Kane ja Undertaker voittivat joukkueottelun
- Ken Shamrockin, Mankindin ja The Rockin välinen ottelu päättyi siihen, kun Kane ja Taker sekaantuivat otteluun, joten mitään voittajaa ja tulevaa ykköshaastajaa ei saatu selville.

----------

Kuva
WWF Breakdown: In Your House

Syyskuinen In Your House –PPV kantoi tällä kertaa nimeä Breakdown. Tämä jäi WWF/WWE:n ainoaksi Breakdown-nimiseksi tapahtumaksi. Kiinnitin heti huomiota siihen, että taas posterin pääosassa on painija, joka ei edes koko tapahtumassa esiintynyt.

Breakdown järjestettiin Hamiltonissa, Kanadassa. Tämä oli itse asiassa WWF:n ensimmäinen PPV Kanadassa edellisvuoden Survivor Seriesin jälkeen, joka päättyi surullisenkuuluisaan Montreal Screwjobiin. Selostajina jälleen kerran kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler. Onneksi näin, sillä jostain kumman syystä Breakdownia edeltäneessä Raw’ssa JR ja King loistivat poissaolollaan, kun vuorostaan Jim Cornette ja Vince McMahonin poika Shane hoiti selostamisen. Shane McMahon oli hirveä.

Kuva
Edge vs Owen Hart

Tapahtuma alkoi kahden kanadalaisen välisellä ottelulla. Owen Hartilla ja Edgellä ei takana ollut mitään feudia. Owen ei oikeastaan Shamrock-feudinsa jälkeen ole oikein mitään tehnyt. Edgellä puolestaan on jotain Gangrelin kanssa, mutta jostain syystä vieläkään ei nähty Gangrelin ja Edgen välistä ottelua. Kyllähän tällainen Owen-Edge-matsikin tietysti kelpaa, sillä tämä oli oikein mainio aloitus illalle. Edge on esittänyt kyllä ihan mielenkiintoisia otteita kehässä, mutta ei voi tietysti unohtaa Owen Hartia, joka vielä tässä vaiheessakin oli ehdottomasti WWF:n parhaimpia kehässä.

*** (09:16)
► Näytä spoileri
Kuva
Too Much (Brian Christopher & Scott Taylor) vs Al Snow & Scorpio w/Head

Al Snow oli vihdoin saanut WWF-sopimuksen, mutta hänellä oli edelleen ongelmansa Vince McMahonin kätyreiden kanssa (Pat Patterson, Gerald Brisco, Sgt. Slaughter). Snow voitti Raw’ssa Slaughterin Boot Camp –ottelussa. Tällä kertaa Snow ei kuitenkaan saanut vastaansa ketään johtoportaan henkilöä, vaan vastassa oli jälleen Too Much –joukkue. Snow’n edellinen PPV-matsi oli juurikin Brian Christopheria ja Scott Tayloria vastaan. Nyt kuitenkin Headin sijaan Snow’n joukkuekaverina toimi hänen vanha ECW-kamunsa Scorpio.

Tämä oli ihan ok ottelu. Oli tämä selkeästi viihdyttävämpi kuin King of the Ringin Too Much vs Al Snow & Head –ottelu. Al Snow’n sekoilu oli ihan hauskaa seurattavaa ja muutama siisti liike nähtiin, mutta ei tästä muuta ihmeempiä sanottavaa ole.

**½ (08:03)
► Näytä spoileri
Kuva
Marc Mero w/Jacqueline vs Darren Drozdov

Jos ei edellisellä ottelulla ollut oikeastaan minkäänlaista feudia takana, niin tällä ottelulla oli vielä vähemmän. Täyteotteluun oli pistetty vastakkain Marc Mero sekä Droz. Mero on tyttöystävänsä Jacquelinen kanssa feudaillut Sablea vastaan jo ikuisuuden. Droz ei ole oikeastaan mitään ihmeempiä tehnyt WWF:ssä. Oli kiva nähdä Meroa ja Jacquelinea jossain muussakin kuin väsyneessä Sable-kuviossa.

Tämä oli lyhyt perusottelu. Ei tästäkään mitään erityistä sanottavaa ole. Voi kyseenalaistaa kylläkin, että onko tällaisen ottelun paikka maksullisessa PPV-lähetyksessä. Annan puoli tähteä ottelulle pelkästään jo Marc Meron Shooting Star Pressistä, koska se on niin komeata katsottavaa ja Marc Meron loukkaantumisen jälkeisen paluun jälkeen niitä ei ole montaa nähty.

**½ (05:12)
► Näytä spoileri
Kuva
Vader vs Bradshaw – Falls Count Anywhere –ottelu

Minulla ei ole mitään hajua, oliko tälläkään ottelulla mitään feudia edes takana, mutta jostain syystä Vader ja Bradshaw halusivat mättää toisiaan turpaan. Matsimuodoksi oli vielä valikoitunut Falls Count Anywhere, mutta eipä tuota sääntöä paljon käytetty tässä ottelussa.

Vähän jäi lyhyeksi ja melko mitäänsanomattomaksi kamppailuksi. Ihan uskomatonta, että vielä melkeinpä vuosi aikaisemmin Vader oli vielä WWF-mestaruuskuvioissa, mutta nyt oli pudonnut todella alas kortissa. Tämän takia tämäkin matsi oli jopa vähän surullista katsottavaa. Kaiken lisäksi tämä jäi Vaderin viimeiseksi PPV-otteluksi WWF:ssä, eikä tämän ottelun jälkeen Vader enää montaa ottelua WWF:ssä otellut. WWF:n jälkeen Vader palasi Japaniin menestyksekkäästi.

** (07:56)
► Näytä spoileri
Kuva
D-Lo Brown vs Gangrel

Näilläkään ei luonnollisesti mitään feudia ollut takana ja itseasiassa kumpaakin painijaa pidän pahiksena, joten kysymys kuuluukiin, miksi nämä edes ottelevat vastakkain? Tykkään D-Lo Brownista ja Gangrelista, mutta eipä tämäkään matsi mitään ihmeempiä tarjonnut, vaikka jotain kivoja liikkeitä nähtiinkin. Tämä oli muuten vampyyrihahmo Gangrelin ensimmäinen PPV-ottelu WWF:ssä.

**½ (07:46)
► Näytä spoileri
Kuva
Ken Shamrock vs Mankind vs The Rock – Steel Cage –ottelu

Breakdownia edeltäneessä Raw’ssa näiden kolmen painijan välillä oli ottelu, jonka voittajasta olisi kruunattu ykköshaastaja WWF:n mestarille. Undertaker ja Kane kuitenkin sekaantuivat otteluun, eikä ottelulle saatu voittajaa, joten Breakdownissa nähtiin uusi ykköshaastajuusmatsi – tällä kertaa häkkimatsina. The Rock ja Mankind ovat tavallaan olleet vielä pahiksia, mutta yleisö tykkää heistä. Jännä huomio oli se, että periaatteessa ottelun hyvis eli Ken Shamrock puolestaan sai lähinnä vaan buuauksia.

Häkkimatsi oli illan paras ottelu ja tavallaan ihan mielenkiintoinen koitos, mutta ei tämäkään oikein sytyttänyt niin paljon kuin olisin toivonut. The Rockia en ole pitänyt erikoisena painijana, mutta kieltämättä näissä viime aikojen tapahtumissa hän on ollut aikalailla liekeissä ja tälläkin kertaa Rocky oli loistava. Tämä oli hyvä ottelu, jonka lopetuskin toimi, mutta ei tämä kuitenkaan ihan neljän tähden arvoinen ollut.

***½ (18:49)
► Näytä spoileri
Kuva
Dustin Runnels vs Val Venis w/Terri Runnels

Dustin Runnels tunnettiin ennen Goldustina, mutta erikoisten vaihteiden jälkeen Goldust löysi Jumalan ja alkoi esiintyä omana itsenään. Uudelleensyntyneen kristityn kohteeksi oli noussut seksistinen Val Venis, jonka pornotouhuista Dustin ei välittänyt yhtään. Käänne tässä kuviossa oli se, kun Veniksen uudeksi vastanäyttelijäksi ja tyttöystäväksi paljastui Dustin Runnelsin vaimo Terri, joka aiemmin esiintyi Goldustin rinnalla Marlenana.

Sanoisin, että tässä olisi ollut ainekset parempaankin otteluun, mutta vähän liikaa keskityttiin Veniksen ja Terrin touhuiluun. Sen takia sanon, että tämä ottelu oli pettymys.

**½ (09:09)
► Näytä spoileri
Kuva
Jeff Jarrett & Southern Justice (Mark Canterbury & Dennis Knight) vs D-Generation X (X-Pac, Road Dogg & Billy Gunn)

Jeff Jarrett ja X-Pac kohtasivat Summerslamissa. Tappion takia Jarrett menetti vaaleat kutrinsa. Hiustenlähdön myötä Jarrettin asenne oli muuttunut entistä ilkeämmäksi ja hän on mm. Road Doggia lyönyt kitaralla päähän. Jarrettin apuna on jo useamman kuukauden pyörinyt henkivartijakaksikko Southern Justice, joka siis aiemmin tunnettiin The Godwinnseinä. The Godwinnseja ei ole (onneksi) nähty PPV-tasolla sitten Wrestlemanian.

Vaikka ottelussa olikin mukana kaksi taitamatonta painijaa (Southern Justice), ei tämä mikään ihan paskin ottelu sentään ollut. Ei tämä kuitenkaan mikään erityisen hyväkään ottelu ollut, koska en rehellisesti sanottuna tästä enää paljon muista.

**½ (11:17)
► Näytä spoileri
Kuva
Stone Cold Steve Austin © vs Kane vs The UndertakerTriple Threat –ottelu WWF:n mestaruudesta

Stone Cold Steve Austin se vaan on jatkanut mestarina, vaikka WWF:n johtaja Vince McMahon on kaikin tavoin yrittänyt päästä Austinista eroon. Undertakerilla oli pari mahdollisuutta voittaa mestaruus, mutta hän ei onnistunut nujertamaan Austinia. Nyt Vince McMahonilla oli uusi idea – Triple Threat –ottelu WWF:n mestaruudesta. Austin sai vastaansa veljekset Undertakerin ja Kanen, jotka nykyään olivat samalla puolella. Eli käytännössä tämä oli Handicap-ottelu (yksi vastaan kaksi). Jostain syystä stipulaationa oli vielä se, että Kane ja The Undertaker eivät voi toisiaan selättää. Minä en ymmärrä. Jos Vince McMahon haluaa Austinilta mestaruuden pois, niin eikö helpointa olisi se, että Kane tai Taker selättäisi toisensa?

Koska tämä oli käytännössä Handicap-ottelu, ei tämä oikein kyllä sytyttänyt. Paikoitellen tämä oli suorastaan tylsää seurattavaa, kun Undertaker ja Kane hallitsivat. Sanoisin jopa, että toistaiseksi vuoden kehnoin pääottelu. Lopetuksesta on sanottava sen verran, että en osaa sanoa, oliko se hyvä vai huono.

*** (22:18)
► Näytä spoileri
-----

Loistavan Summerslamin jälkeen olikin sitten tarjolla paljon heikompi PPV. Ei tämä surkea ollut, koska eihän tässä yhtään alle kahden tähden ottelua edes nähty, mutta ei myöskään yhtään neljän tähden matsia. Ja kaiken lisäksi se tärkein ottelu jäi vaan kolmen tähden koitokseksi. Jotenkin ärsytti se, että tässä oli ihan liikaa sellaisia matseja, joissa ei minkäänlaista juonikuviota ollut takana. Siksipä annan arvosanaksi tyydyttävä.

-----
Breakdownin tähdet:
*** The Rock
** Mankind
* Steve Austin
-----
PPV-arvosanat:
Loistava
Summerslam
Hyvä
King of the Ring
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Breakdown: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
---
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 12
2. Steve Austin 11
3. The Rock 10
4. Shawn Michaels 4
4. The Undertaker 4
4. Triple H 4
7. TAKA Michinoku 3
8. Pantera 2
8. Ken Shamrock 2
10. Owen Hart 1
10. Val Venis 1
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Lurulle tervetuloa takaisin! Kyllä tähän aiheeseen muitakin mahtuu :)

Kuva
WRESTLEWAR 1989

Sitten loikataan ajassa kuukausi eteenpäin WrestleManiasta toukokuun alkuun, ja vuorossa oli WCW:n vuoden toinen ppv WrestleWar. Tai siis edelleenkin käytännössä NWA:n ppv: WCW:tä ei tässäkään tapahtumassa mainittu missään muodossa. Chi-Town Rumblen tapaan myös WrestleWar oli tuore lisäys WCW:n tapahtumakalenteriin. Vastaavaa ei ollut järjestetty aikaisempina vuosina, mutta WrestleWarista muodostuisi muutamaksi seuraavaksi vuodeksi vakituinen osa vuotuista tapahtumakalenteria. Tämä historian ensimmäinen WrestleWar järjestettiin Tennesseessä, joka oli näihin aikoihin uuden USWA-promootion ydinaluetta. Tuo promootio oli siis syntynyt CWA:n ja WCCW:n yhteensulautumisesta vuoden 1989 alussa. Tapahtumapaikan lisäksi mielenkiintoista oli myös tapahtuman ajankohta: illan sijaan tämä ppv järjestettiin jostain syystä jo iltapäivällä. Selostajinamme toimivat Jim Ross ja Bob Caudle. Viime ppv:ssä selostuspöydän takana nähty Magnum T.A. oli nyt jättänyt WCW:n. Sen sijaan WCW oli palkannut hieman ennen tätä ppv:tä legendaarisen wrestling-selostajan Lance Russellin, joka debytoi nyt WCW:ssä backstage-haastattelijana. Toisena haastattelijana nähtiin JCP:ssä ja WCW:ssä pienessä roolissa vuosien ajan toiminut Joe Pedicino.

Vaikka WrestleWarin ja Chi-Town Rumblen välissä oli ajallisesti vain kolme kuukautta, oli tässä välissä ehtinyt WCW:n kulisseissa tapahtua varsin paljon. Vuoden alussa pääbuukkaajana aloittanut George Scott oli joutunut lähtemään, ja hänen tilalleen oli nimitetty buukkauskomitea, joka koostui Ric Flairista, Jim Cornettesta, Jim Rossista, Eddie Gilbertistä ja Kevin Sullivanista. Tämä komitea hallitsikin WCW:n buukkauksesta seuraavan vuoden ajan, ja monet sen buukkauksista ovat saaneet osakseen paljon kiitosta. Pääbuukkaajan lisäksi myös painijapuolella oli tapahtunut muutamia merkittäviä muutoksia: rosteriin oli saapunut pari uutta merkittävää nimeä, mutta toisaalta myös yksi iso nimi oli jättänyt promootion ja johtanut samalla yhden aikakauden lopulliseen päätökseen.

Tämä WrestleWar sai alkunsa sillä, että The Oak Ridge Boys -niminen country-yhtye lauloi kehässä America The Beautifulin.

Kuva Kuva
Doug Gilbert vs. The Great Muta w/ Gary Hart
Heti illan ensimmäisessä ottelussa oli käsillä painihistoriallisesti todella merkittävä ppv-debyytti. Ja ei, en puhu nyt Eddie Gilbertin veljestä Doug Gilbertistä, joka oli debytoinut pari vuotta aikaisemmin ja toistaiseksi paininut lähinnä pienissä alueellisissa promootioissa, kunnes oli nyt alkuvuodesta 1989 tehnyt sopimuksen WCW:n kanssa. Tähänkin ppv:hen hän pääsi ihan sattumalta. Alun perin hänen tilallaan tässä ottelussa piti olla Junkyard Dog, mutta JYD oli ilmeisesti no-showannut tämän tapahtuman (ja joutui sen takia joksikin aikaa kokonaan pois WCW:stä). Ei, tarkoitan merkittävällä ppv-debyytillä tietenkin Great Mutaa. Vuonna 1989 Keiji Mutoh oli vasta 27-vuotias nuori ja äärimmäisen lupaava japanilaispainija, joka oli debytoinut pari vuotta aikaisemmin kotimaassaan ja siirtynyt sittemmin Yhdysvaltoihin hakemaan uudenlaisia kokemuksia. Vuoden 1989 alussa hän teki sitten sopimuksen WCW:n kanssa, koska hänen lahjakkuutensa oli kerännyt monien huomion. Mutohin manageriksi nimettiin pitkän linjan managerilegenda Gary Hart, joka oli aikanaan manageroinut muun muassa japanilaislegendaa Great Kabukia. Samalla Mutohille keksittiinkin aivan uusi gimmick: hänestä tehtiin mystinen Great Muta, joka oli Hartin mukaan Great Kabukin poika. Great Mutasta tulikin Mutohille ns. sivupersoona, jota hän on käyttänyt tästä lähtien koko uransa ajan omana itsenään painimisen ohella. WCW:ssä Great Muta debytoi maaliskuussa, ja hän oli promootiossa toistaiseksi voittamaton. Myös fanit olivat äärimmäisen kiinnostuneita uudesta tulokkaasta: high flying- ja martial arts-tyylejä yhdistelevä sekä mystisillä värikkäillä misteillään vastustajia pelotteleva Muta oli tyyliltään sellainen painija, ettei vastaavaa ollut aikaisemmin nähty amerikkalaisessa painissa.

No voihan höh. Juuri menin viime WCW-tapahtuman arviossa moittimaan siten, miten WCW:n tapahtumissa annettiin aivan liikaa aikaa sellaisillekin otteluille, jotka eivät olisi sitä todellakaan tarvinneet. No, nyt WCW oli sitten käynyt tuumasta toimeen ja täräytti ppv:n alkuun kolmeminuuttisen openerin. Ihan kiva noin muuten, mutta tälle ottelulle olisi ehdottomasti voinut antaakin vaikka sen 10 minuuttia minimissään. Nuori Great Muta oli tässä ottelussa loistavassa iskussa, väläytti näyttävän Crossbodyn kehästä ylös ja sitten vielä aikakaudelle varsin harvinaisen Top-Rope Moonsaultin kehässä. Doug Gilbert oli ihan lupaavan oloinen kaveri, vaikka paljoa hän ei tässä ottelussa ehtinyt tehdä. Tätä matsia oli siis oikein kiva katsoa sen aikaa, kun tätä kesti, mutta koko paketti jäi niin pahasti kesken, että ei tälle oikein voi puoltatoista tähteä enempää antaa, kun kunnollisen ottelun sijaan tämä tuntui enemmän näytepalaselta.
*½ (3:03)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Butch Reed vs. Ranger Ross
Taisin edellisen ppv:nkin kohdalla todeta, että WCW:llä ei ollut näin alkuvaiheessa mitään hajua, mitä tehdä WWF:n puolelta loikanneelle Butch Reedille. Niinpä Reed pyöri epämääräisissä kuvioissa lähinnä tyhjänpanttina. Chi-Town Rumblen aikaan Reedillä oli ollut vielä managerinaan Hiro Matsuda, joka manageroi myös Four Horsemenista jäljellä olevia Ric Flairia ja Barry Windhamia, mutta nyt Reed oli näköjään menettänyt managerinsakin. Reedin vastustaja oli puolestaan WCW:n versio Sgt. Slaughterista: Ranger Ross oli Slaughteria huomattavasti pienikokoisempi ja nuorempi (ja noh, tummaihoinen) entinen sotilas, joka oli sotilasuransa jälkeen päättänyt ryhtyä painijaksi. Ross oli aloittanut painijauransa vuonna 1986 NWA:n pikkupromootioissa armeijagimmickillä ja Ranger Ross -nimellä, ja samalla hahmolla hän jatkoikin koko uransa ajan. Vuoden 1989 alussa hänet palkattiin WCW:hen, ja nyt hän teki sitten ppv-debyyttinsä. Mitään merkittävää Ross ei koskaan urallaan saavuttanut. Ulkonäkönsä puolesta hän muistutti todella paljon Norman Smileytä.

Jatketaan otteluiden pituudesta: edellisessä WCW:n ppv:ssä Butch Reed otteli aivan liian pitkän ja tylsistyttävän ottelun Stingin kanssa, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Tuolloin kirjoitin, että huomattavasti tiiviimpänä ja paremmin buukattuna ottelu olisi voinut olla helposti vähintään hyvä. No, nyt Reedin vastustaja ei ollut lähimaillekaan Stingin tasoinen, mutta buukkaus sen sijaan oli paljon järkevämpää. Niinpä lopputuloksena oli aika lailla samantasoinen ottelu kuin Stingin ja Reedin kohtaaminen Chi-Town Rumblessa. Nyt tämä Reedin ja Ranger Rossin ottelu kesti siis selvästi alle 10 minuuttia, ja typerien rest holdien ja muiden lukotteluiden sijaan ottelussa keskityttiin itse asiaan: itensiiviseen mäiskintään. Reed väläytti muutaman tyylikkään power-liikkeen, ja Ross puolestaan vastasi parilla nätillä Martial Arts -potkulla. Kokonaisuutena siis ok ottelu, mutta ikävä kyllä painin taso ei lopulta tässä riittänyt sellaista tv-ottelutasoa korkeammalle. Ottelun aikana ringsidellä pyöri valkoiseen pukuun pukeutunut Teddy Long, joka oli siis toiminut pitkän aikaa NWA:n tuomarina mutta oli kevään aikana saanut hommasta (kayfabessa) potkut (palataan tähän myöhemmin tässä arviossa), ja nyt hän sitten pyöri "vierailijana" ringsidellä tapahtumassa. Selostajat tietenkin kummastelivat, mitä Long oikein tavoitteli.
** (6:59)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dick Murdoch vs. Bob Orton w/ Gary Hart - Bullrope Match
Tämä ottelu oli Dick Murdochin ppv-debyytti, mutta mistään nuoresta tulokkaasta ei todellakaan ollut kyse (vaikka Jim Ross ottelun aikana kutsuikin Murdochia vahingossa "nuoreksi mieheksi"). Murdoch oli tässä vaiheessa jo territory-aikakauden veteraani, joka oli aloittanut uransa 1960-luvun puolivälissä. 1970-luvulla Murdoch muun muassa paini Dusty Rhodesin kanssa joukkueena ja nousi tunnetuksi erityisesti Mid-South Wrestlingissä. MSW:ssä Murdoch muodosti myös toisen legendaarisen joukkueen Junkyard Dogin kanssa 1980-luvun alussa. 1980-luvun puolivälin aikaan Murdoch käväisi WWF:ssä (ja piti jopa hallussaan firman joukkuemestaruuksia), kunnes hän palasi NWA:han. Nyt jo uransa ehtoopuolella oleva Murdoch oli hiljattain noussut taas uudestaan WCW:ssä esille, kun toinen kokenut cowboy-tyylinen painija Bob Orton oli tehnyt paluunsa NWA:han. Orton oli siis jättänyt WWF:n vuonna 1987 ja paininut sen jälkeen lähinnä Japanissa, mutta keväällä 1989 Gary Hart toi hänet WCW:hen uutena hankintanaan. Orton ajautui pian saapumisensa jälkeen ongelmiin Dick Murdochin kanssa, ja kun Orton voitti Murdochin Clash of the Championsissa managerinsa avulla, Murdoch halusi WrestleWarissa revanssin, joka käytäisiin Bullrope Match -stipulaatiolla.

Olen ilmeisesti ainut ihminen, joka on pitänyt tästä ottelusta, mutta minusta tässä oli nyt kunnon vanhan ajan Hardcore-rymistelyä! Toki tämä WCW:n uusi "no blood" -säännöstö hieman ikävästi vahingoitti ottelun uskottavuutta, koska perinteisesti Bullrope-otteluiden suurin vaaran tuntu on syntynyt juuri siitä, kun painijat ovat pistäneet toisensa vuotamaan valtoimenaan verta viiltämällä lehmikellolla vekin toisen otsaan. Nyt tätä osuutta ei siis nähty, mutta Murdoch ja Orton pistivät tässä reilut viisi minuuttia kestäneessä ottelussa kyllä parastaan. Joo, monien arvostelijoiden mielestä tämä oli ilmeisesti täyttä paskaa, mutta minä tykkään (pienissä määrissä) tästä "cowboy-tyyppiset painijat rymistelevät keskenään kehässä" -lajityypistä. Tässä oli taas loistava osoitus siitä, kuinka pidempi kesto olisi tehnyt ottelusta todennäköisesti vain puuduttavan, mutta tällaisena tiiviinä ja intensiivisenä brawlauksena tämä oli oikein mukavaa katsottavaa. Murdoch pieksi Ortonia kaikilla mahdollisilla keinoilla, ja Orton sitten kieroili parhaansa mukaan. Myös ottelun lopetus oli hauska, ja ottelun post match -meiningit hoidettiin hyvin. Näistä ottelu saa vielä ekstraplussaa ja ansaitsee kokonaisuutena ok-arvosanan, vaikka puhdas painillinen anti toki oli hyvin vähissä.
** (4:54)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Samoan Swat Team w/ Paul E. Dangerously vs. Dynamic Dudes (Johnny & Shane)
Chi-Town Rumble oli Midnight Express -aikakauden päätös, sillä pian tuon tapahtuman jälkeen WCW:n joukkuedivisioonassa puhalsivat taas aivan uudet tuulet. WCW oli tosiaan saanut (no, ainakin hetkeksi aikaa) tarpeekseen "vanhaa aikaa edustavasta" Midnight Expressistä, ja niinpä Dennis Condrey oli jättänyt promootion jo ennen Chi-Town Rumblea ja Randy Rose seurasi häntä nopeasti ppv:n jälkeen. Bobby Eaton ja Stan Lane jäivät WCW:hen, mutta vähäksi aikaa heidän roolinsa laski huomattavasti. Oikeastaan Eaton ja Lanen merkittävin tehtävä Chi-Town Rumblen jälkeen olikin jobata Paul E. Dangerouslyn uudelle joukkueelle Samoan Swat Teamille. Pian Chi-Town Rumblen jälkeen Dangerously siis ilmoitti hankkineensa uuden joukkueen, ja tuo oli samoalaiskaksikko Samun ja Fatun muodostama SST. Swat Team on näissä arvosteluissa jo tuttu WCCW:n puolelta: samoalaiset pitivät WCCW:n joukkuemestaruuksia hallussaan pitkin vuotta 1988, kunnes vuoden 1989 alussa he hyppäsivät WCW:hen ja jättivät mestaruudet vakanteiksi. Toistaiseksi Samoan Swat Team oli tehnyt varsin murskaavaa jälkeä WCW:ssä, ja WrestleWaria edeltävässä Clash of the Championsissa nuoret Fatu ja Samu olivat tosiaan päihittäneet Bobby Eatonin ja Stan Lanen. Nyt Samoan Swat Team sai vastaansa toisen nuorukaisista koostuvan joukkueen, joka teki tässä ppv-debyyttinsä ja oli ylipäänsä debytoinut WCW:ssä vain viikkoa ennen tätä tapahtumaa. Kyseessä oli siis Johnny Acen ja Shane Douglasin muodostama Dynamic Dudes. Joukkueen gimmick oli se, että he olivat nuoria "cooleja" jätkiä, jotka pukeutuivat "coolisti" ja tekivät kaikkia "cooleja" juttuja - kuten saapuivat kehään skeittilautojen kanssa. Vasta 25-vuotias Douglas oli aloittanut uransa painijana jo vuonna 1982, mutta toistaiseksi hän ei ollut saavuttanut mitään merkittävää lukuun ottamatta lyhyttä pätkää UWF:ssä juuri ennen promootion kaatumista. Johnny Ace (paremmin tunnettu oikealla nimellään John Laurinaitis) oli puolestaan aloittanut painimisen vasta vuonna 1986 Floridassa, eikä hänkään ollut tähän mennessä saanut paljon mitään aikaan. Acen WCW-sopimukseen saattoi vaikuttaa sekin, että hänen veljensä Joe Laurinaitis, eli Road Warrior Animal, oli yksi promootion suurimmista tähdistä. Nyt nämä kaksi nuorta oli kuitenkin päätetty iskeä yhteen uutena joukkueena.

No niin, sitten päästiin jo hyvän ottelun äärelle! Vaikka Johnny "John Laurinaitis" Ace ei koskaan ollut mikään vuoden painija, oli hän tässä uransa alussa kuitenkin ihan lupaava tapaus, joka pystyi liikkumaan kehässä nopeasti ja joka täräytti tässä matsissa muun muassa oikein nätin Missile Dropkickin. Mikä parasta, Ace oli tästäkin huolimatta tämän ottelun heikoin osanottaja: niin ikään nuori ja lupaava Shane Douglas veti ensimmäisessä ppv-ottelussaan kaikin puolin mainion suorituksen, ja samoalaiskaksikko Fatun ja Samun voimallista dominointia oli suorastaan ilo katsoa. Kun Fatu ja Samu hallitsivat ottelua ja teloivat Acea parhaansa mukaan, ei homma muuttunut missään vaiheessa tylsäksi, vaan samoalaisten power-liikkeet toimivat hienosti, ja esimerkiksi Fatun rajun potkut toivat juuri sopivaa lisää tähän otteluun. Aikaakin tälle matsille oli siunattu juuri sopivasti (vähän reilu 10 minuuttia), jotta nelikolla oli aikaa rakentaa hyvä ottelu. Ei tässä toki mitään niin erikoista nähty, että tämä nousisi mitenkään vuoden parhaimpien joukkueotteluiden listalle, mutta tämmöinen tasaisen varma hyvä joukkueottelu oli kuitenkin oikein mainio suoritus tässä kohtaa iltaa.
*** (11:02)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Michael P.S. Hayes w/ Hiro Matsuda - NWA United States Heavyweight Championship
Sitten siirrytään mestaruusotteluihin, ja ensimmäisenä vuorossa oli US-mestaruusottelu. Lex Luger oli voittanut US Heavyweight -mestaruuden (toisen kerran urallaan) Chi-Town Rumblessa, minkä jälkeen hän olikin saanut puolustaa mestaruuttaan ahkerasti. Lisäksi Luger oli liittoutunut yhteen Michael P.S. Hayesin kanssa, ja kaksikko painikin yhdessä monia Lugerin haastajia vastaan - kunnes maaliskuussa Hayes yhtäkkiä teki heel-turnin ja kääntyi ystäväänsä vastaan kesken joukkueottelun. Tuon jälkeen Hayes ja Luger olivat olleet tiukasti toistensa kimpussa, ja nyt Hayes sai vihdoin mahdollisuuden voittaa uransa ensimmäisen yksilömestaruuden. Ennen ottelua nähdyssä promootiossa Hayes korostikin sitä, kuinka hän ei todellakaan ole vain "yksi osa Freebirdsejä" vaan kuinka hän pystyy tekemään kaiken itse ja menestymään yksilöpainijana.

Tähän otteluun liittyy myös jo aikaisemmin mainitsemani merkittävän painijan lähtö WCW:stä ja yhden aikakauden päättyminen. Kuten Chi-Town Rumblen arvostelussa mainitsin, Barry Windham loukkasi kätensä oikeasti ottelussa Lex Lugeria vastaan. Niinpä hän jäi ensin sairauslomalle ja lähti sitten kokonaan WCW:stä. Tuo tiesi samalla lopullista päätöstä Four Horsemenille ja sitä seuranneelle stablelle: nyt WCW:ssä oli jäljellä Flairin, Windhamin, Andersonin, Blanchardin ja Dillonin porukasta enää Flair. Flairin ja Windhamin uudeksi manageriksi oli siis alkuvuodesta noussut japanilaislegenda Hiro Matsuda, ja samalla WCW oli lopettanut The Horsemen -nimen käytön ja alkanut sen sijaan kutsua Matsudan johtamaa porukkaa Yamazaki Corporationiksi. Porukkaan olivat liittyneet Windhamin veli Kendall Windham sekä Butch Reed, mutta nyt Reed ei enää kuulunut porukkaan, Barry oli lähtenyt WCW:stä, Kendall oli kevään aikana tippunut pelkäksi jobberiksi ja myös Ric Flair oli luopunut Matsudan palveluista. Sen sijaan Matsuda manageroi tässä ottelussa Michael P.S. Hayesia, mutta selostajien mukaan heidän yhteistyönsä ei ollut mitenkään säännöllistä. Pian tämän ppv:n jälkeen myös Hayesin ja Matsudan tiet erosivat, ja lopulta Hiro Matsuda jätti WCW:n. Samalla tämä Horsemenin raunioille rakennettu uusi epäonninen Yamazaki Corporation -stable kuoli lopullisesti. Alkuperäinen Four Horsemenin aikakausi oli siis lopullisesti ohi.

Lex Luger oli kyllä tässä vaiheessa uraansa aivan mielettömässä fyysisessä kunnossa. Siihen päälle Lex kuitenkin vielä tässä uransa alkuvaiheessa oikeasti teki kaikkensa kehittyäkseen painijana ja pystyäkseen mahdollisimman monipuolisiin suorituksiin. 1990-luvun puolivälin aikaan tällainen kehittyminen oli Lugerin osalta jo kadonnut kokonaan, mutta tälle uransa alkuvuosien Lugerille on ehdottomasti nostettava hattua. Tässäkin ottelussa Luger muun muassa veti rajun spotin, jossa hän yritti vetää Hayesille Crossbodyn keskellä kehää, mutta Hayes väisti ja Luger lensi samalla voimalla suoraan ulos kehästä. Muutenkin Luger ja Hayes saivat aikaan oikein hyvän ottelun, jossa oli sopivasti tunnelmaa ja intensiteettiä mukana. Oikeastaan tästä tuli monilta osin mieleen Lugerin ja Windhamin ottelu Chi-Town Rumblesta, mikä on toki hyvä siinä mielessä, että tämä ottelu oli kokonaisuutena ehdottomasti hyvää tasoa, mutta huono siinä mielessä, että mihinkään huippusuoritukseen tässä ei silti ylletty. En oikeastaan osaa sanoa, mitä olisin varsinaiselta kehäsuoritukselta toivonut enemmän, jotta tämä olisi noussut esimerkiksi hienon puolelle. Ehkä vielä enemmän jotain erityistä ja ainutlaatuista meininkiä. En tiedä. Ottelun suurin heikkous oli kuitenkin se, että ottelun lopetus oli vähän kökkö ja tuli huonolla tavalla puskista. Yllätyksellinen se toki oli, siitä pisteet kotiin.
*** (16:06)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting (c) vs. Iron Sheik w/ Rip Morgan - NWA Television Championship
Alkuvuodesta 1989 Sting oli harhaillut WCW:ssä hieman päämäärättömästi, mutta nyt Stinger oli saamassa uralleen selvää uutta suuntaa, ja samalla myös fanit alkoivat käydä aivan villeinä Stingiin. Merkittävä käänne nähtiin huhtikuun alussa, kun Sting voitti WCW-uransa ensimmäisen singles-mestaruuden päihittämällä Mike Rotunda NWA Television -mestaruusottelussa. Tässä ppv:ssä Sting ei suinkaan kohdannut Rotundaa, vaan Iron Sheikin. Kyllä, Iron Sheikin. Vuonna 1987 WWF:stä huumeongelmien vuoksi lähtemään joutunut Iron Sheik oli pyörinyt viime aikoina eri promootioissa (vieraillut muun muassa lyhyesti AWA:ssa), mutta vuoden 1989 alkukeväästä hän saapui WCW:hen. Pian debyyttinsä jälkeen Iron Sheik - entisenä maailmanmestarina - alkoi vaatia itselleen mahdollisuutta otella jostain WCW:n merkittävästä singles-mestaruudesta. Kun nuori Sting oli sitten voittanut TV-mestaruuden, Iron Sheik asetti hänelle pian mestaruusvoiton jälkeen haasteen, ja Sting otti tuon haasteen vastaan. Sheikin managerina tässä ppv:ssä toimi uusiseelantilainen painija ja manageri Rip Morgan, joka tunnetaan parhaiten Sheepherders-joukkueen (eli Bushwhackers ennen WWF:ää) managerina.

Tämä ottelu oli buukattu juuri niin täydellisesti kuin vain sopi toivoa. Iron Sheik oli tämän ottelun aikaan 47-vuotias, ja rankat vuodet olivat johtaneet siihen, että Sheikillä ei käytännössä ollut kehässä enää mitään annettavaa. Silti kun tietää (kuten varmaan kaikki painia hieman enemmän seuranneet tietävät), millainen persoona Sheik tuntuu olevan, pelkäsin sitä, että tästä ottelusta olisi Sheikin pakottamana tehty joku järisyttävä kamppailu, jossa pahimmillaan Sheik saa nousevan Stingin näyttämään auttamattoman huonolta. Onneksi tuo pelko oli tällä kertaa turha, ja ilmeisesti Sheikin ego ei ollut tässä vaiheessa vielä kasvanut ylisuureksi, vaan hänkin ymmärsi, mikä tässä ottelussa oli oleellisinta. Niinpä homma oli ohi parissa minuutissa, ja kokonaisuus oli tällaisena squashina aika lailla niin viihdyttävä kuin vain voi olla. Sheik veti heel-roolinsa täydellisesti, Sting näytti niin hyvältä kuin sopi toivoa. Hyvää työtä.
* (2:12)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ricky Steamboat (c) vs. Ric Flair - NWA World Heavyweight Championship
Sitten oli aika saattaa (alku)vuoden 1989 merkittävin feud päätökseensä. Ricky Steamboat oli tehnyt paluunsa painikehiin tammikuussa 1989, ja helmikuussa 1989 hän oli voittanut Chi-Town Rumblessa NWA World Heavyweight -mestaruuden Ric Flairilta. Flair ei kuitenkaan suostunut niin vain luopumaan mestaruudestaan, ja niinpä maaliskuussa nähdyssä World Championship Wrestling -tv-show'ssa järjestettiin ensimmäinen revanssi, jonka Steamboat voitti. Seuraavaan Clash of the Championsiin buukattiin toinen uusintaottelu, joka käytiin 2 out of 3 Falls -säännöillä. Tuo lähes tunnin kestänyt klassikko päättyi siihen, kun Steamboat selätti Flairin, mutta Flairilla oli selätyksen aikana tuomarin huomaamatta jalka köysien alla. Niinpä Flair sai tällä verukkeella vaadittua itselleen vielä yhden, vielä viimeisen uusintaottelun Steamboatia vastaan tähän ppv:hen. Aikaraja oli tällä kertaa tunti, ja WCW päätti varmistaa, että tämä ottelu ei päättyisi ratkaisemattomana, hankkimalla otteluun kolmesta entisestä legendaarisesta NWA World Heavyweight -mestarista koostuvan tuomariston, joka antoi ottelun aikana pisteitä molemmille painijoille ja ratkaisisi voittajan, jos ottelu päättyisi tasapeliin. Tuomaristona toimivat Lou Thesz, Pat O'Connor ja Terry Funk. Ja jotta kaikille kävisi selväksi, kuinka erilaisia maailmoja mestari ja haastaja edustivat (mikä oli ollut koko feudin päätarina mestaruuden ohella), Flair saapui kehään 40 kauniin naisen kanssa ja Steamboat puolestaan toi mukanaan ringsidelle vaimonsa ja lapsensa.

Mitäpä tähän nyt oikein voi sanoa? Chi-Town Rumblessa nähdystä Flairin ja Steamboatin ottelusta kirjoitin, että varmaan kaikista muista nettiarvostelijoista poiketen minulle ei vain ottelusta tullut sellaista viiden tähden täydellisen ottelun fiilistä, vaikka ottelu olikin alusta loppuun aivan timanttista painia. Niinpä päädyin tuolloin antamaan arvosanaksi ****½ ja toivoin, että jotain parempaa vielä tulevaisuudessa tulisi. No, nyt sitä tuli. Tämä yli puoli tuntia kestänyt Flairin ja Steamboatin ottelu oli kaikilla tavoin täydellinen painiottelu. En oikeastaan edes osaa eritellä asiaa tarkemmin, koska tässä oli vain kaikki. Mieletön tunnelma, upea tarina, huikeita yksittäisiä painisuorituksia, täydellistä kehäpsykologiaa (kaikki ottelussa tapahtuneet asiat tapahtuivat aivan täydellisillä hetkillä)... Ennen kaikkea tässä oli tietyn aikakauden loppumisen tunnetta. Ric Flair oli ollut vuosien ajan NWA:ta hallinnut ykkösheel, ja nyt hän kohtasi yhden läheisimmistä ihmisistään, joka ei kuitenkaan millään tavalla jakanut Flairin arvopohjaa. Mutta tässä ottelussa Flair oli jotain enemmän kuin se vuosien ajan nähty Horsemen-heel. Flair oli... Flair. Ja tuo muutos tulisi näkymään myös tulevissa tapahtumissa. Tämä ottelu oli aivan ehdottomasti viiden tähden ottelu, koko vuoden paras ottelu ja yksi parhaista näkemistäni painiotteluista koskaan.
***** (31:37)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Post match -angle
Vaikka tuo äskeinen ottelu oli itsessään jo aivan täydellinen, teki kokonaisuudesta vielä täydellisemmän tämä ottelun jälkeen nähty angle, jota ei voi selittää spoilaamatta ottelun lopputulosta.
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Varsity Club (Rotunda & Williams) (c) w/ Kevin Sullivan vs. Road Warriors w/ Paul Ellering - Special Referee: Nikita Koloff - NWA Tag Team Championship
Luulitteko, että äskeinen ottelu oli illan Main Event? Niin varmaan jokainen järkevä ihminen olisi luullutkin, mutta jostain täysin selittämättömästä syystä WCW ei ollut siis buukannut tuota Flairin ja Steamboatin ottelua illan viimeiseksi, vaan sen jälkeen oli luvassa vielä kaksi ottelua. Ensimmäinen niistä käytiin joukkuemestaruuksista, ja vastakkain olivat Varsity Club ja Road Warriors, jotka olivat kohdanneet toisensa joukkuemestaruusottelussa jo Chi-Town Rumblessa. Kaksi asiaa oli kuitenkin muuttunut asetelmassa: 1) Tällä kertaa Varsity Clubia edustivat Kevin Sullivanin ja Steve Williamsin sijaan Steve Williams ja Mike Rotunda. 2) Toisin kuin Chi-Town Rumblessa, nyt Road Warriorsit olivat haastajien asemassa. Animal ja Hawk olivat siis menettäneet joukkuemestaruutensa huhtikuun Clash of the Championsissa Rotundalle ja Williamsille, kun halpamainen tuomari Teddy Long auttoi Varsity Clubin voittoon. Long sai tuon temppunsa vuoksi potkut WCW:n tuomarin paikalta, mutta Varsity Club sai pitää mestaruutensa. Nyt he joutuivat puolustamaan vöitä Animalia ja Hawkia vastaan. Niin ja ottelun erikoistuomarina nähtiin tosiaan Nikita Koloff, jota ei ollut nähty ruudussa pitkään aikaan. Kesällä 1988 Koloff oli menettänyt motivaationsa painimiseen pian sen jälkeen, kun hänen vaimonsa oli sairastunut vakavasti ja sittemmin kuollut. Loppuvuodesta '88 Koloff yritti vielä nopeaa comebackia, ja hänen oli alun perin tarkoitus painia Ivan Koloffin kanssa Starrcadessa, mutta sen sijaan hän jäikin määrittelemättömälle vapaalle. Nyt Koloff oli kuitenkin alkanut valmistautua paluunsa tekemiseen, ja hän aloitti sen tämän ottelun tuomaroinnilla. Aika pian tämän ppv:n jälkeen Koloff kuitenkin jätti WCW:n toistaiseksi.

Okei, äskeisen ottelun jälkeen luultavasti ihan minkä tahansa matsin olisi ollut aika vaikea hoitaa paikkaansa järkevästi, joten tämä ei ole sinänsä yhtään sen huonompi kuin mikään muukaan. Road Warriorsien ja Varsity Clubin feud ei ollut mielestäni kovin kiinnostava Chi-Town Rumblenkaan aikaan, mutta tuolloin nuo kaksi brawler-joukkuetta saivat aikaan ihan mukavan rymistelyn. Nyt tähän tapahtumaan tullessa feudin kiinnostus oli laskenut entisestään, joten ottelullekaan ei ollut pahemmin minkäänlaisia odotuksia. Oikeastaan tässä ei edes ehtinyt myöskään tapahtua paljon minkäänlaista toimintaa, koska aikaa oli paljon vähemmän kuin Chi-Town Rumblessa. Aluksi perusbrawlausta kehässä. Sitten nähtiin kehän ulkopuolella ihan hauska spotti, jossa Hawk ensin iski oikean käsivartensa suoraan kehätolppaan ja jonka jälkeen Williams vielä jatkoi käden telomista turva-aitaa vasten. Sen jälkeen homma menikin koko porukan päättömäksi rymistelyksi, ja ottelu päättyi ihan yhtäkkiä varsin laimealla tavalla. Kokonaisuutena ei siis mitenkään ärsyttävän huono, puhtaasti kehno vain. Mutta tosiaan tuon äskeisen ottelun jälkeen varmasti ihan hyvä hengähdyshetki.
*½ (6:06)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The First Family (Gilbert & Steiner) (c) w/ Missy Hyatt vs. Varsity Club (Sullivan & Spivey) - NWA United States Tag Team Championship
Kyllä vain, illan viimeinen ottelu oli virallisesti sitten US Tag Team -mestaruusottelu. Mestaruuksia pitivät hallussaan Eddie Gilbert ja Rick Steiner, jotka olivat alkukeväästä muodostaneet (lopulta varsin lyhytaikaiseksi jääneen) First Family -nimisen joukkueen. Joukkue syntyi varsin luontevasti: Steiner oli feudannut loppuvuodesta 1988 lähtien Varsity Clubin kanssa, ja nyt hän sai avukseen vanhan tuttavansa "Hot Stuff" Eddie Gilbertin ja tämän managerin Missy Hyattin. Maaliskuussa Steiner ja Gilbert olivat voittaneet US Tag Team -mestaruudet Kevin Sullivanilta ja Steve Williamsilta. Kun Varsity Clubin Williams ja Rotunda olivat pian tuon jälkeen voittaneet pääjoukkuemestaruudet, päätti Sullivan pyrkiä takaisin US Tag Team -mestaruuksien haltijaksi Varsity Clubin uuden jäsenen Dan Spiveyn kanssa. Spivey oli vuonna 1983 debytoinut isokokoinen painija, joka oli paininut viime vuosien aikana WWF:ssä lähinnä jobberina, kunnes oli lopulta lähtenyt promootiosta ja siirtynyt WCW:n puolelle. WCW:ssä Spiveylle olikin tarjolla paljon merkittävämpi rooli, ja yliopistojalkapallomenneisyytensä vuoksi hän sopikin hyvin osaksi Varsity Clubin imagoa. Toistaiseksi Sullivan ja Spivey eivät olleet onnistuneet voittamaan mestaruuksia, mutta nyt heillä oli uusi mahdollisuus. Alun perin tässä ottelussa piti olla panoksena Gilbertin ja Sullivanin hiukset Hair vs. Hair -stipulaatiolla, mutta jostain syystä WCW perui tuon stipulaation viime hetkellä. Tämä oli muuten yli puoleen vuoteen viimeinen US Tag Team -mestaruusottelu ppv:ssä, koska pian tämän ppv:n jälkeen WCW hyllytti koko mestaruuden. Tästä lisää myöhemmissä arvioissa.

On kyllä hämmentävin tapa päättää ppv, vastaavaan en ole törmännyt vielä kertaakaan tässä projektissa. Ensin illan kolmanneksi viimeisenä otteluna nähdään täydellinen viiden tähden ottelu firman päämestaruudesta. Kyseessä on ottelu, joka huipentaa kahden Main Event -tähden feudin. Mutta tapahtuma ei tosiaan päätykään tähän, vaan sen jälkeen nähdään kaksi varsin yhdentekevää ja erityisesti buukkauksella varsin yhdentekeväksi tehtyä joukkueottelua, joista ensin vielä pääjoukkuemestaruusottelu ja sen jälkeen "kakkosjoukkuemestaruusottelu". Mitä ihmettä WCW? Varmasti tässä on joku logiikka, jota en vain tajua. Logiikan tajuamista ei tosin ainakaan helpota se, että pian tämän ppv:n jälkeen US Tag Team -mestaruudet vakatoitiin ja että näitä mestaruuksia ei nähty WCW:ssä seuraavaan vuoteen. Mutta itse ottelusta: se oli aika lailla yhtä turha kuin tuo äskeinenkin. Ihan kivaa brawlausta, ja buukkauksellisesti oli toki kivan freshiä se, että heti ottelun alussa Rick Steinerin olkapää telottiin niin pahasti, että Steiner ei käytännössä pystynyt osallistumaan koko otteluun. Muuten matsin painillinen anti oli kuitenkin aika lailla mitäänsanomatonta, eikä tästä kokonaisuutena jäänyt käytännössä mitään käteen. Kehno, muttei nyt varsinaisesti kamalan huono, ottelu.
*½ (6:41)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Ricky Steamboat
* Terry Funk

Kokonaisarvio WrestleWarista: Tässä tapahtumassa nähtiin yksi painihistorian parhaimmista otteluista - monien mielestä jopa amerikkalaisen mainstream-painihistorian paras ottelu. Sitä on aika vaikeaa olla ohittamatta, kun miettii tapahtuman kokonaisarvosanaa. Ja olihan tässä toki kaksi muutakin puhtaasti hyvää ottelua (SST vs. Dudes ja Hayes vs. Luger), vaikka muita suoranaisia tähtihetkiä ei otteluissa ollutkaan. Sen sijaan Flair vs. Steamboatin jälkeen nähty post match -angle oli jo itsessään niin täyttä kultaa, että se ansaitsee vielä erityishuomion tässä arviossakin. Ja toki tässä tapahtumassa oli muutamia muitakin hienoja hetki, kuten Stingin Iron Sheik -squash ja Great Mutan todella näyttävä ppv-debyytti. Silti kokonaisuus olisi vaatinut hieman enemmän huippuhetkiä, järkevämmän rakenteen (miksi show ei päättynyt Flair vs. Steamboatiin?) ja parempia otteluita tapahtuman loppuun, jotta tämä olisi noussut Hyvää paremmaksi.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
3. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
5. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
6. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
7. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
8. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
9. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
10. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
11. WWF WrestleMania V - Kehno
12. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
13. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
14. AWA SuperClash III - Surkea
Viimeksi muokannut kenitys, 30 Maalis 2017, 22:44. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]Progress Chapter 15: Just Because You’re Paranoid, Doesn’t Mean They Aren’t Out To Get You[/align]
Kuva
The Electric Ballroom, Camden, Lontoo
28.9.2014


Kuva Kuva
Screw Indy Wrestling (Sha Samuels & Mark Haskins) vs Doug Williams & Martin Kirby - #1 Contender’s Match for the Progress Tag Team Titles

Screw Indy Wrestlingin ja Martin Kirbyn välinen taisto jatkuu. Viimeksi Mark Haskins oli onnistunut päihittämään Kirbyn kyseenalaisin keinoin selättäessään Kirbyn jalat köysillä. Nyt kaunoja ratkottiin joukkueottelussa, jossa Kirby oli saanut pestattua illan mysteeriparikseen legendaarisen Doug Williamsin. Lisäksi ottelun voittajille olisi luvassa joukkuemestaruusottelu.

Mutta sitten itse otteluun. Haskins ja Samuels olivat yleisön solvauksen kohteena, mikä piti ottelun tunnelman mukavan lämpimänä. Kehätoiminnaltaan ottelu oli nimittäin varsin perinteinen joukkueottelu heelien katkaistessa kehän ja muiluttaessaan Kirbya useamman minuutin. Haskins oli ottelun tähti karismallaan ja dynaamisella kehätoiminnallaan. Williams hoiti tonttinsa eli lähinnä omat signature-liikkeensä. Ottelua haittasi eniten Kirbyn ja Haskinsin kehäkemian puute. Kaksikon otteet keskenään olivat vaan kömpelöitä. Ihan mukava avausottelu.
***

Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Flash Morgan Webster vs Pete Dunne - Natural Progression Series Semi-Final

Ja sitten NPS-turnauksen ensimmäinen välierä. Websteriä ei oltu nähty sitten tämän voitokkaan puolivälierän jälkeen. Dunne oli taas voittonsa jälkeen käväissyt ENDVR:ssä. Webster oli voittanut edellisellä kierroksella Josh Bodomin kun taas Dunne oli päihittänyt Robbie X:n. Eipä siinä, face vastaan face, enmpää pulisematta asiaan.

Termi ”100 miles a minute” kuvaa tätä ottelua täydellisesti. Alun tunnustelevan ketjupainin jälkeen alettiin paukuttaa henkeäsalpaavia liikkeitä hengästyttävää tahtia. Yleisö ei ehtinyt edes chantteja aloittamaan, kun kaksikko iskee liikkeen toisensa perään. Kyllä, tämä oli stereotyyppinen ”movez”-ottelu. Liikkeiden myyminen unohtui täysin ja pakko myöntää, kyllä se vähän haittasi. Vaikuttavat liikkeet tuntuivat tavanomaisilta, kun kaksikko vaan jatkaa near-fallin jälkeen henkeä vetämättä eteenpäin. Mutta koska rakastan spotfestejä, niin kyllähän tästä nautti. Molemmat ovat vielä raakileita kehässä, sillä liikkeiden välissä tapahtuvat asiat olivat sangen puolivillaisia, erityisesti Websterin heikot lyönnit. Kummatkin olivat vielä sangen kuivia hahmopuolella, mutta onneksi Dunne matkasi Irlantiin seuraavana vuonna ja löysi itsensä.
***+

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Pastor William Eaver vs Stixx

Kuivista painijoista päästäänkin luonnollisesti Jeesukseen. Pastor William Eaver oli välittömästi sulattanut yleisön sydämet ulkonäöllään ja loistavalla gimmickillään. Mies oli ollut epäonninen NPS-ottelussaan, mutta luoton osoituksena sai nyt yksilöottelun veteraani Stixxiä vastaan. Stixx taasen oli ollut mukana Thunderbastard-ottelussa, mutta oli kärsinyt tappion. Miehillä ei sen enempää taustaa keskenään ollut.

Nimellisesti ja painityyliltään Eaver on heel, mutta yleisö vaan rakastaa miestä liikaa. Yleisö oli lämpimänä läpi ottelun viritellessään äänihuulet auki kaikilla mahdollisilla Jeesus aiheisilla lauluilla ja chanteilla maan ja taivaan väliltä. Itse ottelu oli nyt melko peruskauraa. Vähän yleisön kanssa vaikuttamista ja vähän perusbrawlaamista. Ei siinä, tämä oli täydellinen lepotauko edeltävän non-stop tykityksen jälkeen. Stixx on edelleen varsin kelpo brawleri ja Eaver loistaa maneereillaan.
** ½

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva Kuva
Marty Scurll vs Zack Sabre Jr. vs Rampage Brown - #1 Contender’s Match

Poikkeuksellisesti tässä tapahtumassa nähtiin kaksi ykköshaastajuusottelua päämestaruudesta. Seuraavassa tapahtumassa oltiin nimittäin päätetty järjestää kolminottelu mestaruudesta. Marty Scurll oli kaatunut Thunderbastard-ottelussa aivan kalkkiviivoilla ja pyrki nousemaan uudestaan päämestaruuskuvioihin, vaikka omaakin sangen karsean win-loss tilaston. Rampage Brown oli puolestaan edellisen tapahtuman pääottelussa kärsinyt kirvelevän tappion Samoa Joelle. Sabre puolestaan oli kohottanut osakkeitaan maailmalla päästessään PWG:n Battle of Los Angeles -turnauksessa puolivälieriin. Ennen sitä hän oli hävinnyt Progressissa kaksi ottelua, ensin Jimmy Havocille ja sitten Prince Devittille. Tulee myös muistaa Sabren ja Scurllin historia joukkuetovereina.

Kun Scurll ja Sabre ovat kehässä, niin tuloksena on usein magiaa. Ainakin vielä tässä vaiheessa. Mutta tosiaan, kolmikko pisti kasaan ottelun, josta ei huumoria eikä kehätoimintaa puuttunut. Alun huumorisekoilut toivat hymyn huulille ja kiivastempoinen ja tulinen kehätoiminta piti sen siellä. Rampage näytti tässä paremmalta kuin koskaan pienempien vastustajien keskittäessä huomionsa häneen parilla yhteistyölikkeellä. Sabre ja Scurll suorittivat omalla korkealla tasollaan ja yleisö pysyi hyvin mukana ja keskittyi lähinnä hurraamaan. Jos jostain pitää nillittää, niin kolminottelun perisynnistä. Joku joutui lojumaan aina kehän nurkassa pitkiäkin aikoja loppukaksikon painiessa. Mutta se ei menoa haitannut paljoakaan, vaan tuloksena oli mallikas kolminottelu.
****-

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Michael Gilbert vs RJ Singh

Michael Gilbert jatkoi yhden miehen sotaansa hauskuutta vastaan. Viimeksi oli kaatunut Britannian hauskin mies Mad Man Manson ja nyt vastukseksi asettui RJ Singh. Korjaan, RJ STING kasvomaaleineen, pesäpallomailoineen ja TNA-paidassaan Seek and Destroyn siivittämänä. Ja painii luonnollisesti koko ottelun t-paita päällään Ah, indyt.

Ottelu nyt oli luojan kiitos muutaman minuutin rypistys. Singh paini kuin Sting ja Gilbert heitti muutaman lyönnin. En minä tästä mieltäni pahoittanut, mutta tämän ottelun suurin hupi oli Singhin sisääntulo, joka oli leikattu on-demand versiosta. Pian ottelun päättymisen jälkeen Gilbert promottaa hetken ja saamme toisen yllätysvastustajan… Singh Caran. Tämä ottelu on yhtä lyhyt kuin ensimmäinenkin. Saamme tuta vielä toisen Gilbertin promon, kunnes ”alkuperäinen” RJ Singh astelee kehiin vanhan managerinsa ”megafoniin huutavan intialaisen” (alias ”The Director”), joka pyöri Singhin kehänlaidalla tämän heel-aikana vuonna 2012. Tämä kolmen ottelun kombinaatio oli kyllä lähempänä segmenttiä kuin ottelua. Eihän tässä painia ollut juurikaan, mutta ihan viihdyttävä paketti kuitenkin.
**

Voittajat:
► Näytä spoileri

Ottelun jälkeen saatiin vielä hämmästyttävän tulinen segmentti. Stixx saapui kehään puhuttelemaan hyvää ystäväänsä Singhiä. Stixx väitti että Singh on hukannut ”tiikerinsilmänsä”, ettei tämä hae enää vaan puhtaasti voittoa eikä hauskanpito enää riitä nuoria ja nälkäisiä kilpakumppaneita vastaan. Sitten asiat menevät shootahtaviksi miesten solvatessa vuorotellen toistensa uria ja perheitä. Lopulta kaksikko sopii ottelun ensi tapahtumaan kovin panoksi. Kova segmentti, joka näyttää että Stixxin ja Singhin vahvuudet ovat selvästi puhumisessa. Vaikka shoottia oli mukana yllin kyllin, niin tunne välittyi joka sanasta. Kehänlaidalla turvamiehenä toiminut Darrell Allen vaan lisäsi segmenttiin lisätunnetta. Kovaa setti, joka nostatti odotuksia seuraavaa tapahtumaa varten.

Kuva Kuva Kuva
El Ligero vs Martin Stone vs Dave Mastiff - #1 Contender’s Match

Sitten illan toisen ykköshaastajuusottelun pariin. Martin Stone saattaa soittaa jollakin kelloja. Kyseessähän on Danny Burch, joka vietti muutaman vuoden NXT:ssä ja on sittemmin pyörinyt eteläisen USA:n indypiireissä. Hän myös hiljattain osallistui WWE:n UK-turnaukseen ja onkin mahdollisesti mukana tuon formaatin tulevaisuudessa. Tämä oli luonnollisesti miehen debyytti. Vastustajina toimivat Gilbertin kanssa feudintynkää aloitteleva El Ligero sekä massiivinen Dave Mastiff. Mastiffia oltiin viimeksi nähty Chapter 12:sta voitokkaassa ottelussa Doug Williamsia vastaan.

Olihan tämäkin hyvä kolminottelu, mutta kalpeni ikävästi tapahtuman toisen vastaavan rinnalla. Mastiff ja Stone brawlasivat mukavasti Ligeron heittäessä muutamat lennokkaammat liikkeet aina johonkin väliin. Stone oli loppujen lopuksi melko mitäänsanomaton, vaikka heittikin muutamat komeat Cutterit jostain. Loppupuolella nähtiin vielä Michael Gilbertin sekaantuminen. Kyllähän tämän katsoi, mutta tällaista ottelua pahemmin muistele.
***

Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Regression (Jimmy Havoc©, Paul Robinson & London Riots) vs FSU© (Andrews & Dennis), Will Ospreay & Noam Dar - Titles vs Careers

No sitten olikin vuorossa illan pääottelu ja voi pojat, tätähän oli rakenneltu. Regression oli pitänyt Progressia pilkkanaan läpi vuoden toistuvilla sekaantumisilla. Jimmy Havoc oli jälleen säilyttänyt mestaruutensa epäselvän lopetuksen seurauksena, jossa hän luovutti ennen kuin sai selätettyä Darin, mutta tuomari ei tätä huomannut. Regression oli sitten ottelun päätteeksi hyökännyt Darin kimppuun ennen kuin FSU pelasti tilanteen. Smallmanille tämä alkoi riittää ja julisti Regressionin kohtaavan FSU:n, Darin sekä Will Ospreayn, jossa pelissä olisivat mestaruudet sekä urat. Jos joku mestareista selätettäisiin, niin he menettäisivät mestaruutensa, mutta jos joku muu selätettäisiin, he saisivat ”lopullisesti” kenkää. Thunderbastardin voittanut Will Ospreay laskettiin tässä mestariksi ja jos London Riots selätettäisiin, he molemmat saisivat lähteä. Koko konkkaronkalla oli keskinäistä historiaa vaikka kuinka. Robinson oli kääntynyt Ospreayta vastaan ja maksanut Andrewsille voiton tämän tikapuuottelussa, FSU oli päättämnyt Riotsin voittoputken ja Havoc oli hyökännyt Ospreayn kimppuun PUUKOLLA (tai no, yrittänyt) Thunderbastardin jälkimainingeissa. Herranjestas, mikä sekasoppa.
Jos Dunne/Webster oli sata mailia minuutissa, niin tämä oli sitten se car crash. Yleisö oli aivan halkeamispisteessä suuren osan ottelusta ja varsinkin sen loppumetreillä. Jokainen painija sai loistaa, mutta ottelun ylivoimainen tähti oli Will Ospreay. Ensin kovaa myyntiä Regressionin kynsissä ja sitten aivan mielipuolinen spotti. Ensin kenkäisee Havocin alas Ballroomin parvekkeelta ja seuraa sitten Moonsaultilla perässä! Katsokaa ja ihmetelkää.. Ottelu ei ehkä puhtaalla kehäsuorittamisella juhli ja iso osa ottelusta kuluu kehän ulkopuolella, mutta tässä oli vaan helvetisti tunnetta ja panoksia pelissä. Muistan alun perin katsoneeni tämän hiukan pettyneenä, mutta aivan kuten Chapter 12:sta pääottelu, tämä ottelu paranee kun tuntee kaikkien ottelijoiden taustat. Sähköinen lopetus vielä päätti tämän huikean ottelun.
****+

Voittajat:
► Näytä spoileri
__________________________________

*** Will Ospreay
** Marty Scurll
* Rampage Brown

Kaksi huikeaa ottelua ja pari hyvää päälle. Tässä oli kuitenkin alakortin osalta vähän välishown makua, vaikka pääottelu olikin Progressin historian isoin. Ensi kerralla sitten takaisin ENDVR:n pariin.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Mielelläni jotenkin kommentoisin Zempparin arvosteluita, mutta ikävä kyllä tuote itsessään on niin vieras, että vähän vaikeaa on :/ Hyvää duunia silti!

Kuva
THE GREAT AMERICAN BASH 1989

Historian ensimmäinen The Great American Bash järjestettiin jo vuonna 1985, ja viime vuonna TGAB nähtiin ensimmäisen kerran ppv:nä. Nyt oli siis historian toisen TGAB-nimisen ppv:n aika, ja tapahtuma järjestettiin viime vuoden TGABin tapaan Baltimore Arenalla Baltimore, Marylandissa. Tällä kertaa areenan kehäalueelle oli pystetty kaksi kehää, koska tapahtumassa nähtiin paluunsa tekevä WCW:n oma nimikko-ottelu WarGames, joka käytiin kahdessa kehässä.

Selostajinamme jälleen Jim Ross ja Bob Caudle. Viime ppv:ssä WCW-ppv-debyyttinsä backstage-haastattelijana tehnyttä legendaarista selostajaa Lance Russellia ei tällä kertaa nähty ollenkaan - eikä häntä nähtäisi monessa tulevassakaan tapahtumassa. Russell jäi nopeasti WCW:hen saapumisen jälkeen varsin pieneen sivurooliin. Sen sijaan yksi painihistorian legendaarisimmista selostajista Gordon Solie teki tässä comebackinsa backstage-haastattelijana. Soliehan oli siis selostanut Bob Caudlen kanssa vuosien 1983 ja 1984 Starrcadet, mutta sen jälkeen hän jätti Jim Crockett Promotionsin ja siirtyi muun muassa selostamaan Floridaan. Nyt vuonna 1989 hän teki paluunsa NWA:n isoimpaan promootioon, jonka tapahtumat edelleenkin promottiin puhtaasti NWA:n tapahtumina. Muuten WCW:n henkilökunnassa tai muutenkaan backstage-kuvioissa ei ollut tapahtunut mitään mainittavia muutoksia sitten toukokuun 1989. Painijahankintoja sen sijaan oli tehty, mutta palataan niihin pian.

Kuva
14 Man Triple Crown Battle Royal Match
Participants: Kevin Sullivan, Captain Mike Rotunda, Bill Irwin, Ron Simmons, Terry Gordy, Flyin' Brian, Scott Hall, Ranger Ross, Eddie Gilbert, Rick Steiner, Steve Williams, Scott Steiner, Dan Spivey, Sid Vicious
Tämän ottelun idea tuntui olevan lähinnä se, että tässä pystyttiin hyödyntämään kehässä olevaa kahta kehää: kaikki 14 painijaa aloittivat ensin ensimmäisessä kehässä, josta vastustajat eliminoitiin heittämällä heidät toiseen kehään. Toisessa kehässä eliminointi sitten jatkui normaaliin Battle Royal -tyyliin heittämällä vastustaja ulos kehästä kokonaan. Kun molemmissa kehissä olisi jäljellä enää yksi painija, he kohtaisivat toisensa normaalissa Singles-ottelussa. Ottelun voittajalle oli luvassa 50 000 dollaria. Otteluun päässeet painijat olivat hankkineet paikkansa matsissa edellisten viikkojen aikana käydyissä karsintaotteluissa.

Tässä matsissa nähtiin roppakaupalla myös uusia painijoita. Bill Irwin on tässä projektissa aikaisemmin esiintynyt SuperClash 1985:ssä veljensä Scott Irwinin kanssa Long Riders -joukkueessa. Scott Irwin kuitenkin menehtyi vuonna syöpään vuonna 1987, minkä jälkeen Irwin oli jatkanut painimista yksin. Vuonna 1989 konkaripainija-Irwin oli sitten saapunut WCW:hen. Toistaiseksi mitään kummoista hän ei ollut saanut aikaan. Ron Simmons oli puolestaan entinen jenkkifutispelaaja, joka oli vuonna 1987 siirtynyt showpainin puolelle ja aloittanut painimaan JCP:n alakortissa, muttei ollut toistaiseksi noussut mihinkään merkittäviin kuvioihin. Viime aikoina Simmons oli paininut joukkueena toisen nuoren painijan Ranger Rossin kanssa. Flyin' Brian tunnetaan paremmin nimellä Brian Pillman. Myös Pillman oli entinen jenkkifutispelaaja, joka oli 1980-luvun puolivälissä siirtynyt Kanadaan Stu Hartin koulutukseen Stampede Wrestling -promootioon ja hakenut myöhemmin oppia myös NJPW:stä. Pienikokoinen ja taitava Brian oli kehittynyt nopeasti lucha libre -tyyliseksi painijaksi, jollaisia ei amerikkalaisissa painijoissa ollut nähty lähes ollenkaan. WCW:hen Brianin oli palkannut Jim Ross, joka halusi hankkia promootioon nuoria, lupaavia nimiä. Samoihin hankintoihin kuuluu myös Scott Hall, joka on tässä projektissa nähty jo SuperClash 1985:ssä. Komeat viikset edelleen omistava Hall oli ollut yksi AWA:n tähdistä, kunnes hän oli vuosien 1988-1989 vaihteessa jättänyt uppoavan laivan ja siirtynyt WCW:hen. Toistaiseksi hänelle ei ollut keksitty mitään merkittävää. Chi-Town Rumblessa ensiesiintymisensä tehnyt Scott Steiner teki nyt ppv-kehädebyyttinsä. Steiner oli alkanut loppukeväästä lähtien pyöriä säännöllisesti veljensä Rickin kanssa ja paikannut tätä otteluissa, kun Rick ei hetkeen pystynyt painimaan loukkaantumisensa vuoksi. Ja vielä yhden debyytin teki iso mörssäri Sid Vicious. Oikealta nimeltään Sid Eudy, Vicious oli tehnyt painidebyyttinsä vuonna 1987 ensin pienpromootioissa, Japanissa ja lyhyesti WCCW:ssä, jossa hän otti käyttöönsä Sex Pistols -basisti Sid Viciouksen nimen. Vuonna 1989 Vicious sitten palkattiin WCW:hen (samoista syistä kuin Brian ja Hall), ja pian debyyttinsä jälkeen hänet laitettiin joukkueeseen Dan Spiveyn kanssa. Palataan tuohon joukkueeseen myöhemmin tässä arviossa.

No niin, vanha kunnon Battle Royal -faniuteni puskee taas pintaan. Samalla puskee pintaan myös diggailuni kaikista erikoisista, myös sopivalla tavalla sekopäisistä stipulaatio-otteluista. Jotenkin mielestäni oli huomattavan viihdyttävä ja suorastaan ovela keksintö, että tätä WarGames-otteluita varten luotua kahden kehän systeemiä pystyttiin hyödyntämään myös aivan toisenlaisessa ottelussa. Toki tämä ottelu olisi luultavasti useasti toistettuna alkanut maistua puulta (kuten vaikkapa World War 3:n 60 miehen kolmen kehän Battle Royal), mutta näin yksittäistapauksena tämä ytimekäs rymistely oli jotenkin hauska, vaikka painillinen anti tässä oli kyllä aika lähellä nollaa. Muutama huippuhetkikin mahtui mukaan: Flyin' Brianin ja Sid Viciouksen yhteenotto oli hauskaa seurattavaa, ja myös toisessa kehässä nähty lopputaistelu oli hoidettu hyvin. Varsinainen lopetus oli kuitenkin erittäin oivallinen, vaikka varmasti joitakuita ärsyttikin. Kokonaisuudessaan voi siis sanoa, että kiva Battle Royal, mutta toki tässä oli runsaasti ongelmia - eikä painillisen viihdyttävyyden puuttuminen ollut edes ainut. Koko roskalle oli esimerkiksi annettu tosi vähän aikaa, minkä takia setti vedettiin juosten läpi. Kun näitä elementtejä sitten yhdistelee, niin Battle Royal -faniuteni ansiosta nostan tämän ok:ksi otteluksi. Ihan hauska aloitus illalle.
** (10:20)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Bill Irwin vs. Flyin' Brian
Kyllä vain, sekä Bill Irwin että Flyin' Brian olivat mukana äskeisessä Battle Royalissa, mutta jostain syystä WCW oli päättänyt pistää heidät tässä ppv:ssä tuplatöihin. Mitään varsinaista feudiakaan tämän ottelun selitykseksi ei ollut. Ehkä tässä oli vain tarkoitus päästää Brian näyttämään vielä paremmin osaamistaan 1 on 1 -ottelussa.

Ai ettien että. Ei voi kuin ihailla nuoren Brian Pillmanin lahjakkuuta ja monipuolisuutta. Jos kaikki olisi mennyt aikanaan toisin ja elämän palaset olisivat loksahdelleet Pillmanille paremmin, kyseessä olisi voinut olla tämän päivän legendaarinen painitähti. Tässäkin ottelussa Brian teki vähän kaikenlaista: uskomattoman kauniita Dropkickejä, mieletön Crossbody yhdestä kehästä toiseen suoraan Irwinin päälle, myi uskottavasti kaikki Irwinin liikkeet, liikkui itse sulavasti ja vauhdikkaasti ympäri kehää... Eikä tämä Brian-ylistys tässä tarkoita edes sitä, että Irwin olisi ollut erityisen huono. Irwin hoiti oman brawlauspuolensa takuuvarmalla rutiinilla, rökitti Briania asiaankuuluvan rumasti ja keräsi yleisöltä hyvät heel-heatit. Kyseessä oli siis kaikin puolin perinteinen heel-brawler vs. underdog -ottelu, ja sellaisena tämä toimi oikein mainiosti. Toki aikaa olisi voinut olla enemmän, Brianilta olisi ollut kiva nähdä vielä enemmän high flying -otteita ja Irwinin liikkeet olisivat voineet olla monipuolisempia. Silti tällaisenakin pakettina tämä oli ehdottomasti viihdyttävä 10-minuuttinen taistelu, kaikin puolin mainio alakortin ottelu. Hyvä aloitus illan varsinaisten painiotteluiden osalta siis.
*** (10:18)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Dynamic Dudes vs. Skyscrapers (Vicious & Spivey) w/ Teddy Long
Dynamic Dudes teki ppv-debyyttinsä WrestleWarissa Samoan Swat Teamia vastaan, ja nyt The Great American Bashissa he joutuivat painimaan toista monsterijoukkuetta vastaan. Kyseessä oli tosiaankin Dan Spiveyn ja Sid Viciouksen muodostama Skyscrapers, joka oli mukana myös illan openerissa. Kuten tuon ottelun taustatarinassa mainitsin, nuori ja isokokoinen Vicious oli tosiaan yksi WCW:n tuoreista hankinnoista, joka oli saapunut promootioon vuoden 1989 keväällä. Aluksi Vicioukselle suunniteltiin singles-uraa, mutta ne suunnitelmat muuttuivat nopeasti, kun hänet päätettiinkin laittaa joukkueeseen toisen isokokoisen korston Dan Spiveyn kanssa. Vielä viime ppv:ssähän Spivey kuului Varsity Clubiin, mutta pian WrestleWarin jälkeen koko Club alkoi hajota. Varsity Club ei nimittäin onnistunut voittamaan US Tag Team -mestaruuksia, ja lisäksi heiltä riistettiin myös joukkuemestaruudet. Niinpä pian WrestleWarin jälkeen Steve Williams kääntyi Varsity Clubia vastaan, ja myös Spivey päätti jättää menestyksettömän porukan. Samalla manageriuraansa aloittava ex-tuomari Teddy Long etsi kuumeisesti uusia asiakkaita, ja niinpä kesäkuussa hän sitten toi kehään tallinsa ensimmäisen joukkueen: Viciouksen ja Spiveyn muodostaman Skyscrapersin. Toistaiseksi Skyscrapers oli ollut pysäyttämätön, joten Dynamic Dudeseilla oli kova tehtävä edessään.

Hah hah, ei voi muuta kuin nauraa räkäisesti tälle vuoden 1989 NWA-yleisölle, joka niin hulluna fanittaa "Real Rasslin'"-yhtiötä NWA:ta ja dissaa esimerkiksi kylteissään WWF:ää - ja sitten sama porukka hurraa aivan hulluna Sid Vicioukselle ja chanttaa "We want Sid"-chanttia mielipuolisesti. Voi kun vain tietäisitte, kuinka suuri smarkkien inhokki Sidistä tulevina vuosina tulee - ja aivan syystä. Toki aika aiheellisesti voi hämmästellä sitä, mistä tämä Sid-fanitus alun perinkään alkoi, koska ainakaan tässä ottelussa Sid ei tarjonnut yhtään mitään syytä itsensä fanittamiseen. Kaikki Sidin liikkeet olivat kömpelöitä, huonoja ja suurimmaksi osaksi botchattuja. Minkäänlaista tarinankerronnan taitoa Viciouksella ei todellakaan ollut. Skyscrapersien selvästi parempi osapuoli oli Spivey, joka ottelun alkupuolella (pitkälti toki Dudesien myyntityön ansiosta) näytti uskottavalta paiskoessaan face-kaksikkoa kanveesiin muun muassa murhaavalla Clotheslinellä. Loppupuolella Sidin onnettomuus ilmeisesti sitten tarttui Spiveyhynkin, ja muun muassa lopetus oli Spiveyn vuoksi täysin botchattu. Face-kaksikko Douglasille ja Acelle pitää antaa kehuja siitä, että molemmat kyllä yrittivät taas parhaansa ja erityisesti myivät kaikki monsteriheelien liikkeet upeasti, mutta loppujen lopuksi heidänkin meininkinsä kehässä oli lähinnä sellaista "ihan hyvä" -tasoa. Oikeastaan tämän suurin ongelma olikin se, että ottelu alkoi ihan kiinnostavasti, mutta mitä pidemmälle se eteni, sitä keskinkertaisemmaksi se lopulta paljastui. Harmi.
** (9:14)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Paul E. Dangerously vs. Jim Cornette - Tuxedo Match
Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että Paul E. Dangerously ja Jim Cornette vihasivat toisiaan koko sydämensä kyllyydestä. Vaikka Midnight Expressien välinen feud päättyikin Chi-Town Rumbleen, eivät Cornette ja Dangerously tulleet toistensa kanssa sen jälkeen yhtään paremmin. Päinvastoin: nämä kaksi WCW:n äänekkäintä manageria olivat edelleen jatkuvasti toistensa kimpussa. Viime aikoina Cornetten Midnight Express (Lane & Eaton) oli saanut jälleen viime aikoina nostetta ja alkanut käydä tiukkaa kamppailua Dangerouslyn manageroiman Samoan Swat Teamin kanssa. Nyt oli kuitenkin aika päästää Dangerously ja Cornette lopullisesti toistensa kimppuun tässä Tuxedo Matchissa, joka oli siis No DQ -säännöillä käytävä ottelu, jossa molemmat olivat pukeutuneet smokkeihin. Ottelun voitti se, joka repi toiselta ensin koko smokin pois päältä.

Mitäpä tästä nyt voi hirveästi sanoa? Kaksi manageria ottelee ottelussa, jossa on tarkoituksena riisua toiselta vaatteet pois. Ei voi varsinaisesti väittää, että tässä olisi ollut suuremmin kysy tekniikkapainin riemuvoitosta - tai että sellaiseen olisi tässä millään muotoa pyrittykään. Oikeastaan tässä lajissaan tämä oli ihan pätevä suoritus: Dangerously teloi Cornetten jalkaa vakuuttavasti (puhelimellaan) kuten oli etukäteen luvannut, ja Cornette myi jalkojensa vammoja suorastaan hämmästyttävän hyvin. Oikeastaan tuo jalan myyminen ja työstäminen olivatkin sitten ainoat asiat, joilla oli edes etäisesti jotain tekemistä painin kanssa tässä ottelussa. Muuten tämä oli enemmänkin angle, jossa lopullisesti selvitettiin näiden kahden toisiaan vihaavan managerin välit, ja sellaisena anglena tämä oli kyllä oikein mainio välipala. Koska tälle pitää kuitenkin jonkinlainen arvosana antaa, niin lähimpänä tämä oli sellaista viihdyttävää squash-ottelua.
* (6:22)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Kevin Sullivan & Captain Mike Rotunda vs. Steiner Brothers (Scott & Rick) w/ Missy Hyatt - Texas Tornado Match
Kuten Skyscrapersien ottelussa kerroin, Varsity Club oli käytännössä hajonnut lopullisesti. Kevin Sullivan ja Mike Rotunda jatkoivat kyllä vähän aikaa yhteistyötä, mutta heitä ei enää kutsuttu Varsity Club -nimellä. Lisäksi Rotunda oli vaihtanut nimensä Captain Mike Rotundaksi, mikä oli Varsity Clubin loppuaikoina viitannut siihen, että hän oli porukan "kapteeni". Vaikka Varsity Club oli siis historiaa, Rotundalla ja Sullivanilla oli edelleen meneillään vihantäyteinen feud Rick Steinerin kanssa. Loppukevään aikana kuvioon oli liittynyt myös Rickin nuori veli Scott Steiner. Rick oli loukannut keväällä olkapäänsä (minkä takia paini hyvin lyhyesti WrestleWarissa), ja Scott oli osittain noussut paikkaamaan veljeään kamppailuissa Sullivania ja Rotundaa vastaan. Lisäksi Steinerit tekivät edelleen tiiviisti yhteistyötä Eddie Gilbertin kanssa, ja Gilbertin manageri Missy Hyatt toimi tässäkin ottelussa Steinereiden managerina. Rick ja Scott olivat painineet ensimmäisen kerran yhdessä kesäkuisessa Clash of the Championsissa, ja nyt he kohtasivat Rotundan ja Sullivanin ppv:ssä Texas Tornado -säännöillä.

Tämähän oli kaikin puolin hauskaa rymistelyä! Tuli oikeastaan mieleen, että tämä ottelu oli selvästi aikaansa edellä. 1990-luvun puolivälin paikkeilla ja erityisesti sen jälkeen (kiitos ensin ECW:n, sitten WWF:n ja WCW:n) alkoivat yleistyä tällaiset kahden joukkueen HC-tyyppiset intensiiviset ja sopivan sekopäiset rymistelyt ilman mitään kunnon punaista lankaa. 1980-luvun lopussa tällaisia matseja ei kuitenkaan ollut tullut pahemmin vastaan, joten Steinereiden, Sullivanin ja Rotundan ottelu oli tähän oikein virkistävä poikkeus. Kivaa oli myös se, että mukana oli tosiaan nuori Scott, jonka otteet kehässä (mm. tyylikäs Crossbody ottelun lopussa) poikkesivat käytännössä täysin siitä, mihin ne olisivat ajautuneet 10 vuoden päästä. Tämän ottelun suurin ongelma oli se sama, mikä vaivasi monia muitakin tätä lajityyppiä edustavia otteluita 1990-luvulla: matsilla oli aivan liian vähän aikaa. Ottelussa kuitenkin tapahtui ihan hämmentävän paljon verrattuna sen aikaan, minkä takia tätä oli niin ilo katsoa. Tällaisena pikakelausmatsina tämä oli kyllä oikein kiva välipala, mutta paremmalla ajalla ja vähän jäsenneltympänä versiona tämä olisi voinut olla vielä reippaasti parempi. Aikaan suhteutettuna silti oikein mainio koitos.
**½ (4:22)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Sting (c) w/ Eddie Gilbert vs. The Great Muta w/ Gary Hart - NWA Television Championship
Sitten alettiin päästä illan isoihin otteluihin. Ensimmäisenä oli vuorossa Stingin ja todella kovassa nosteessa olevan The Great Mutan kamppailu TV-mestaruudesta. Gary Hartin manageroima Muta oli edelleen voittamaton WCW:ssä, ja pian WrestleWarin jälkeen Hart olikin haastanut Stingin puolustamaan TV-mestaruuttaan Mutaa vastaan. Seuraavalla viikolla Sting haastoikin Mutan otteluun, joka käytäisiin saman tien, mutta Muta kieltäytyi, koska ei ollut saanut valmistautua. Stingin apuna oli ollut viime aikoina myös Eddie Gilbert, joka oli Clash of the Championsissa jopa yrittänyt heittää tulipallon Mutan päälle mutta osunut vahingossa Mutan vastustajaksi tarkoitettuun Trent Knight -nimiseen jobberiin. No, vihdoin Great American Bashiin sitten buukattiin ensimmäinen mestaruusottelu Stingin ja Mutan välille.

Tämmöisinä hetkinä tulee taas olo, etten ymmärrä, miten arvostelen näitä otteluita niin eri tavalla kuin kaikki muut. Sanottakoon siis alkuun, että lähes kaikkien arvostelijoiden mielestä tämä oli huippuluokan ****-ottelu, jopa MOTYC-tasoinen koitos. Minä en puolestani millään pysty samaistumaan noihin arvosteluihin, sillä minulle tämä ottelu oli vähintäänkin pienoinen pettymys. Etukäteen minäkin toki toivoin, että kahden nuoren ja huippulahjakkaan painijan Stingin ja Great Mutan kohtaaminen TV-mestaruusottelussa olisi voinut olla jopa huippuluokan ottelu. Ja sitä tämä myös olisi hyvin voinut olla, jos tälle olisi vain annettu tarpeeksi aikaa. Nyt ottelu sai noin kahdeksan minuuttia, ja siinä ajassa sekä Sting että Muta tekivät kyllä oikein hyvää työtä. Tuloksena oli kaikin puolin viihdyttävä, energinen ja vauhdikas ottelu, jota katsoi mielellään, mutta ikävä kyllä tämä ei vain tässä ajassa ja näistä lähtökohdista noussut millään muotoa minun silmissäni hyvää ottelua paremmaksi. Tässä ei tapahtunut mitään niin spektaakkelimaisen upeaa, että olisin voinut edes harkita, että tämä kahdeksanminuuttinen koitos olisi huippuarvosanan arvoinen. Sen sijaan kokonaisuutena tästä jäi fiilis, että Stingillä ja Mutalla olisi ollut paljon enemmänkin annettavaa, mutta nyt siihen ei vain ollut mahdollisuutta. Lisäksi ottelun lopetus oli ikävän kökkö. Itselleni jäi se fiilis, että moni arvostelijoista on antanut tälle puhtaasti neljä tähteä siksi, että kyseessä oli Sting vs. Muta. Minulle se ei oikein riitä vielä syyksi huippuarvosanalle.
*** (8:40)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Ricky Steamboat - NWA United States Heavyweight Championship
US-mestaruuskuvioissa oli tapahtunut WrestleWarin jälkeen käytännössä täyskäännös. WrestleWar päättyi siis siihen, että Michael Hayes voitti kaikkien järkytykseksi US-mestaruuden Lex Lugerilta paluunsa tehneen Terry Gordyn avulla. Hayesin ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Luger voitti mestaruuden takaisin pari viikkoa myöhemmin. Mestaruuden takaisinvoittamisen jälkeen Luger ei kuitenkaan ollut enää entisensä: yleisön rakastamasta hyviksestä alkoi muodostua katkera ja ylimielinen korsto, joka julisti haastatteluissa, että WCW:n johtoryhmä ei antanut hänelle mahdollisuuksia, vaikka hän oli paljon enemmän NWA World Heavyweight -mestaruusottelun arvoinen kuin Ricky Steamboat tai Terry Funk. Lopullisen heel-turninsa Luger teki kesäkuussa, kun hän ryntäsi kehään, jossa Terry Funk teloi Steamboatia. Ensin näytti siltä, että Luger olisi pelastanut Steamboatin tilanteesta, mutta sen sijaan hän hyökkäsikin brutaalisti "Dragonin" kimppuun. Pian tämän jälkeen Luger ilmoitti kyllästyneensä siihen, että hänen pitäisi saada fanit iloisiksi. Sen sijaan hän aikoi osoittaa olevansa parempi kuin Steamboat, ja niinpä TGABiin buukattiin US-mestaruusottelu Lugerin ja Steamboatin välille. Alun perin tämän ottelun piti olla No DQ Match, mutta juuri ennen matsia Luger ilmoitti, että hän ei suostuisi puolustamaan vyötään, jos tämä käytäisiin No DQ -stipulaatiolla. Steamboat suostui stipulaation kumoamiseen, joten ottelu käytiin normaalisäännöillä. Jostain syystä Steamboat teki tässä tapahtumassa todella kummallisen sisääntulon: hänet kannettiin eräänlaisen lankun päällä kehään, ja lisäksi Steamboat piteli käsissään jonkinlaista nahkaliiviin puettua liskoa. Tämä olisi muuten ihan ok, mutta oli hieman huvittavaa, että pari ottelua aikaisemmin Jim Ross oli julistanut (selvästi WWF:ään viitaten), että NWA:ssa isojen miesten ei tarvitsisi tehdä itseään kiinnostavaksi ottamalla esimerkiksi käärmeitä juonikuvioihin. Mutta ilmeisesti pienten miesten kiinnostavaksi tekeminen nahkaliskojen avulla oli kuitenkin ihan ok? Tämä jäi harmillisesti Steamboatin viimeiseksi WCW-otteluksi toviin, koska hän lähti promootiosta (vain puoli vuotta sinne saapumisen jälkeen) sopimuserimielisyyksien vuoksi.

Ja sitten Muta vs. Stingin perään heti toinen ottelu, jonka arvosanasta olen täysin eri mieltä muiden arvostelijodien kanssa. Jos Sting vs. Muta oli saanut arvostelijoilta ylistystä, niin tämä vasta suitsutusta olikin saanut. Monet olivat sitä mieltä, että tämä oli kiistaton ****½-ottelu ja peräti yksi vuoden parhaimmista. En voi ikävä kyllä taaskaan yhtyä yleiseen mielipiteeseen, sillä minun mielestäni tämä 10-minuuttinen koitos oli aivan liian lyhyt siihen nähden, että tämä olisi millään voinut nousta huippuarvosanan saaneiden otteluiden joukkoon. Ottelussa (joka olis siis painillisesti ehdottomasti hyvä, jopa hieno - haluan korostaa tässä kohtaa) ei vain yksinkertaisesti ehtinyt tapahtua tarpeeksi. Lisäksi ottelun lopetus oli ankea ja pilasi minulta ottelun fiilistä niin paljon, että olin itse asiassa erittäin lähellä rokottaa tästä vielä puolikkaan pois ja antaa arvosanaksi "vain" kolme tähteä. Olen nyt kuitenkin armollinen ja annan tämän ottelun pitää puolikkaansa, koska olihan tämä 10-minuuttiseksi otteluksi suorastaan erittäin hyvä. Erityisesti Steamboatin meininki koko ottelun ajan oli aivan mahtavaa. Steamboatin ja Lugerin intensiivinen mäiskintä oli niin viihdyttävän oloista, että yli 15-minuuttisena kamppailuna ja kunnollisella lopetuksella tämä olisi varmasti ollut jo huippuotteluluokkaa, ehkä jopa se yksi vuoden parhaista otteluista.
***½ (10:26)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva
Kuva
Fabulous Freebirds (Garvin & Gordy & Hayes) & Samoan Swat Team w/ Paul E. Dangerously vs. Midnight Express (Eaton & Lane) & Steve Williams & Road Warriors - WarGames Match
Sitten oli illan toiseksi viimeisen ottelun, legendaarisen WarGames Matchin aika. Vaikka Dusty Rhodes oli siis lähtenyt NWA:sta vuoden 1988 lopussa, tämä Dustyn keksintö kelpasi uudellekin WCW:lle. Historian ensimmäiset WarGames Matchit käytiin nimenomaan The Great American Bashissa vuonna 1987, jolloin Four Horsemenin feud JCP:n ykkösfacejen kanssa oli kuumimmillaan. Four Horsemen kohtasikin noissa otteluissa tuolloin Road Warriorsit, Dusty Rhodesin ja Nikita Koloffin. Otteluita nähtiin vuosien '87 ja '88 aikana useita, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun WarGames Match järjestettiin ppv:ssä. Ottelun perusidea oli siis se, että lähes kaikista muista painiotteluista poiketen se käytiin kahdessa kehässä. Vierekkäin olevien kehien päälle laskettiin ottelun alkaessa jättimäinen katollinen häkki (vähän kuin Hell In A Cell mutta tuplasti isompi ja niin, että häkki oli aivan kehässä kiinni, eli ringsidelle ei päässyt). Ottelun aloittaisi molemmista joukkueista yksi jäsen, ja ensimmäisen viisiminuuttisen jälkeen toisen joukkueen yksi jäsen pääsisi kehään. Seuraavan kahden minuutin ajan toisen joukkueen edustaja joutuisi siis tappelemaan yksin kahta vastaan, kunnes hänen ensimmäinen joukkuepari pääsisi kehään. Uusia painijoita tulisi kehään aina kahden minuutin välein aina niin, että toinen joukkue joutuisi olemaan välillä altavastaajan asemassa. Ottelu ei voisi kuitenkaan päättyä ennen kuin kaikki painijat olivat kehässä. Kun lopulta kaikki olivat päässeet kehään, ottelu jatkuisi samalla tavalla, mutta ottelu päättyisi ensimmäisen luovutukseen. Selätyksiä ei ottelussa siis tunnettu ollenkaan, vaan voittajajoukkueen pitäisi saada yksi vastustajajoukkueen jäsenistä luovuttamaan.

Nyt kun Four Horsemen oli kadonnut WCW:stä kokonaan, ei tämän vuoden WarGames Matchissa nähty enää rippeitäkään hevosmiehistä. Sen sijaan tässä ottelussa ratkottiin nyt WCW:n tämän hetken kuuminta joukkuefeudia. Legendaarinen Fabulous Freebirds oli siis tehnyt WrestleWarissa comebackinsa, kun Michael Hayesin Freebird-pari Terry Gordy saapui auttamaan Hayesia. Kolmas Freebirdsien alkuperäisjäsen Buddy Roberts ei kuitenkaan liittynyt enää kuvioon, mutta sen sijaan hänen paikkansa otti Jimmy Garvin, joka oli Freebirdsien alusta lähtien toiminut porukan epävirallisena lisäjäsenenä. Fabulous Freebirds olikin noussut nopeasti NWA Tag Team -mestareiksi: mestaruuksista järjestettiin siis turnaus sen jälkeen, kun mestaruudet oli laitettu WrestleWarissa hyllylle, koska Varsity Club oli säilyttänyt vyöt halpamaisella huijauksella. Mestaruusturnauksen finaalissa Freebirdsit voittivat Midnight Expressin, jolla puolestaan oli ollut viime aikoina raju feud Samoan Swat Teamin kanssa. Toisaalta SST oli ajautunut myös feudiin Road Warriorsin kanssa, kun molemmat joukkueet olivat sekaantuneet toistensa feudeihin. Näin kaikkien joukkueiden feudit kietoutuivatkin tiivisti yhteen. Lisäksi pakkaa oli sekoittamassa entinen Varsity Clubin jäsen Steve Williams, joka oli tosiaan pian WrestleWarin jälkeen kääntynyt Sullivania ja Rotundaa vastaan, tehnyt face-turnin ja alkanut tehdä yhteistyötä Jim Cornetten kanssa. Eli tässä sitä nyt sitten oltiin. Paul E. Dangerously katosi muuten pian tämän ottelun jälkeen ruudusta, eikä häntä nähty ppv:ssä seuraavan kerran kuin vasta vuoden päästä.

Nyt jos koska oli kyseessä rehellinen brawlausrymistely. Kun samaan otteluun laitetaan Animalin, Hawkin, Steve Wiliamsin, Terry Gordyn ja Fatun kaltaisia sankareita mäiskimään toisiaan jättiläismäisen teräshäkin sisällä, on turha odottaa mitään kaunista tekniikkapainia. Toisaalta, tuskin kukaan sellaista olisi tältä ottelulta kaivannutkaan. Sen sijaan nähtiin tosiaan kaikin puolin väkivaltaista tappelua, ja kyllä siellä seassa oli sopivasti myös näyttäviä liikkeitä. Sekä Animal että Hawk väläyttivät näyttävät Flying Shoulder Tacklet yhdestä kehästä toiseen suoraan vastustajien päälle. Michael Hayes puolestaan tarjoili koko porukalle tyylikkäät DDT:t. Myös ottelun lopetus oli ihan näyttävä, vaikka se tulikin vähän puskista ja hoidettiin hiukan kökösti, kun kukaan vastustajajoukkueesta ei tuntunut edes huomaavan tilannetta - saati että olisi yrittänyt katkaista luovutusliikettä. No, tuosta lopetuksesta siis ottelulle hienoinen miinus, mutta muuten matsi oli äärimmäisen viihdyttävä paketti, yksi parhaista näkemistäni tällaisista useiden isojen miesten mäiskinnöistä. Huippuarvosanoihin olisi kaivattu jo oikeasti jotain erityisempää meininkiä, mutta hieno matsi tämä oli.
***½ (22:18)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ric Flair (c) vs. Terry Funk w/ Gary Hart - NWA World Heavyweight Championship
Vuoden 1985 syksystä lähtien Ric Flair oli ollut NWA:n ykkösheel, joka oli kieroilullaan ja Four Horsemenin avulla säilyttänyt mestaruutensa lukuisia haastajia vastaan ja onnistunut myös voittamaan vyönsä takaisin silloin harvoin, kun hän oli sen hävinnyt. Nyt Flair oli jo kuusinkertainen maailmanmestari, millä luvulla hän sivusi Lou Theszin ennätystä. Tuorein mestaruusvoitto WrestleWarissa oli kuitenkin samalla päättänyt Flairin heel-kauden: käytännössä Flair oli jo pitkään saanut tietyltä yleisönosalta suurta suosiota, ja niinpä WrestleWarissa Flair ei enää keskittynytkään huijaamiseen ja kieroiluun, vaan hän voitti mestaruuden Ricky Steamboatilta rehdisti. Face-turnin sinetöi se, kun ottelun jälkeen Flair ja Steamboat paiskasivat kättä yleisön hurratessa. Ja ettei kenellekään vain olisi jäänyt mitään epäselväksi, Flair aloitti myös saman tien ensimmäisen feudinsa heel-haastajaa vastaan. WrestleWarin ottelun jälkeen kehään nousi nimittäin legendaarinen Terry Funk, joka oli viime vuodet ollut enimmäkseen poissa painikehistä mutta joka oli nyt tehnyt paluunsa NWA:han. Funk haastoi Flairin mestaruusotteluun, mutta Flair kieltäytyi kunniasta, koska hänen mielestään Funk ei ollut siihen valmis. Funk raivostui tästä aivan totaalisesti ja pieksi Flairin henkihieveriin. Legendaarisessa spotissa Funk iski Flairille Piledriverin ringsidellä olleen pöydän päälle, mikä oli 1980-luvulla täysin historiallinen spotti. Tuon bumpin seurauksena Flair joutuikin sairaslomalle, eikä häntä nähty pitkään aikaan WCW:n show'issa. Terry Funk sen sijaan alkoi painia WCW:n tapahtumissa viikottain, ja kun hän oli voittanut ottelun toisensa perään, hän ilmoitti olevansa varmasti kaikkien mielestä valmis haastamaan Flairin mestaruudesta. Funk keskittyi muutenkin promoissaan pilkkaamaan Flairia, ja niinpä lopulta heinäkuun alussa Flair vaati WCW:n promoottoria Jim Herdiä päästämään hänet ottelemaan Funkia vastaan TGABissa. Herd suostui hieman vastahakoisesti, sillä Flair ei ollut edelleenkään täysin kunnossa. Yhtä kaikki, Flairin ja Funkin välille buukattiin mestaruusottelu, joka olisi Flairin ensimmäinen ottelu WrestleWarin jälkeen.

Sitten illan Main Event - yksi painihistorian vihantäyteisimmistä otteluista. Vaikka kahdessa ensimmäisesä tämän vuoden WCW-ppv:ssä nähdyissä Steamboat/Flair-päämestaruusotteluissakin oli taustalla upea feud, oli tämä feud jotain aivan muuta. Tässä oli kyse niin raa'asta vihasta toista kohtaan kuin vain voi olla. Siksi tämä ottelu oli myös aivan päinvastainen kuin Steamboatin ja Flairin ottelut. Tässä ei ollut kyse kauniista tekniikkapainista, upeista liikkeistä ja hienoista suorituksista. Tässä oli kyse siitä, että molemmat tahtoivat tuhota vastustajansa keinolla millä hyvänsä. Ja se todella näkyi tässä ottelussa. Monesti painihistoriassa on ollut hienoja väkivallan- ja vihantäyteisiä feudeja, joissa sitä vihaa ei kuitenkaan saada näkymään ollenkaan toivotulla tavalla itse otteluissa. Näissä jokaisessa feudissa osanottajien kuuluisi katsoa tämä ottelu. Koska tässä on kaikki. Tässä aistii ensimmäisestä sekunnista viimeiseen, että nämä kaksi haluaisivat lähes tulkoon tappaa toisensa. Niinpä ottelussa nähtiin bleidaamista, lukuisia Piledrivereitä, painijoiden uupumista lähes tajuttomana kanveesiin, kaikkea mahdollista, jolla vain yritetään pistää vastustaja pois pelistä... Tämä oli aivan upea, brutaali brawl ja yksi 1980-luvun parhaista otteluista. Silti tämä oli kestoltaan vain alle 20 minuuttia ja jätti jollain tavalla vielä sellaisen olon, että kaikesta upeudesta huolimatta kaikkea ei annettu ja jotain enemmän on vielä tarjolla. Ehkä niin onkin. Siksi tämä ei ole kirjoissani täydellinen ottelu, mutta kaukana ei olla. Ottelun jälkeen nähtiin vielä brutaali joukkuetappelu, kun Great Muta ja Sting saapuivat kehään, ja Sting sekä Flair kävivät Mutaa ja Funkia vastaan.
****½ (17:23)
Voittaja:
► Näytä spoileri
*** Ric Flair
** Terry Funk
* Ricky Steamboat

Kokonaisarvio The Great American Bashista: Monet arvioitsijat pitävät tätä TGABia yhtenä painihistorian parhaimmista ppv:eistä, jotkut jopa parhaimpana. En ikävä kyllä voi taaskaan yhtyä tähän mielipiteeseen, ja se johtuu tietenkin siitä, että minun mielestäni tässä tapahtumassa ei ollut kuin yksi huippuluokan ottelu. Monet arvostelijat olivat antaneet kaikille neljälle viimeiselle ottelulle vähintään neljä tähteä, mutta minä en vain nähnyt noissa otteluissa (Funk vs. Flairia lukuunottamatta) sitä samaa hohtoa. WarGames ja Steamboat/Luger olivat kyllä hienoja otteluita, Sting/Mutakin hyvä. Lisäksi Brian/Irwin oli hyvä ottelu, ja kortti oli muutenkin täynnä viihdyttävää kamaa. Mitään paskaa tapahtumassa ei oikeastaan ollut mukana, joten kyllä tämä aivan kiistatta oli tähän mennessä vuoden paras tapahtuma ja myös yksi 1980-luvun parhaista ppv:eistä. Historian paras ppv tämä ei kuitenkaan millään ole, ei välttämättä edes top 10:ssäni. Mutta Hieno tapaus ja ehdottomasti kaikille suositeltava tapahtuma kyllä.

1. NWA The Great American Bash 1989 - Hieno
------------------
2. WWF WrestleMania III - Hyvä
3. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
5. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
6. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
7. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
8. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
9. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
10. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
11. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
12. WWF WrestleMania V - Kehno
13. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
14. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
15. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Zemppari
Moderaattori
Viestit: 738
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 08:43
Paikkakunta: Jokela

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Zemppari »

[align=center]ENDVR 7[/align]


The Bedford Arms, Balham, Lontoo
2.11.2014


Joku saattaa tosiaan ihmetellä mihin jäi ENDVR 6. Noh, tuo tapahtuma ei syystä tai toisesta koskaan päätynyt internetiin asti. Ehkä parempi näin. ENDVR 6 oli järjestetty ennen Chapter 15 -tapahtumaa ja isoimmat jutut olivat Damon Moserin ja Darrell Allenin feudin päätös No DQ -ottelussa ja Regressionin voitto Ospreaysta ja Lakesidesta pääottelussa. Sen enemmittä puheitta illan tapahtumaan.

- Avausottelussa nähtiin luchaa, kun naamioitu kolmikko Pantera Negro, Eddie Mysterio Jr ja uusi nimi Super Oktane kohtasivat toisensa. Pantteri näytti hyvältä ja Oktanekin lenteli ympäriinsä sangen sulavasti. Eddie oli oma karismaattinen itsensä ja vei homman nimiinsä Next Stop Driverilla.

- Ja naisten segmentti, jossa kaksi tulokasta. Pollyanna oli debytoinut jo tuossa kadonneessa ENDVR:ssä päihittäen Rhia O’Reillyn. Jinny oli puolestaan ylimielinen hienostoneiti, jonka ring gearkin oli jokin ”muodikas” puku eikä varsinainen painiasuste. Neidillä oli myös yleisölle vittuilu hallussa heti ensi hetkestä lähtien ja suolasikin yleisöä aika raskaasti mikissä. Itse ottelu ei koskaan päässyt käyntiin Jinnyn valittaessa olevansa loukkaantunut ja sen jälkeen hyökätessään Pollyannan kimppuun ja iskien kaksi X-Factoria. Ihan mielenkiintoinen segmentti. Jinny on jo hyvä mikissä ja tulevaisuus lupaa tälle kaksikolle hyvää.

- Promojumalasta toiseen. ”Kensington’s Finest” Sebastian teki tässä debyyttinsä Darrell Allenia vastaan. Ennen ottelua nähtiin Sebastianin promo, jossa hän kertoi olevansa tavallisen miehen yläpuolella ja ettei tyytyisy keskinkertaisuuteen, lisäten vielä että Progress on täynnä C-luokan atleetteja. Hyvää promotusta ehdottomasti. Darrell Allen oli taas kärsinyt ikävän loukkaantumisen Thunderbastard-ottelussa jokunen kuukausi takaperin ja kärsinyt vielä tappion Damon Moserille No DQ -ottelussa. Allenin ottelulle ominaisesti tämä oli mukavan sujuvaa menoa alusta loppuun. Sebastian veti kusipäänsä roolin hyvin ja väläytti pari kivaa liikettä. Allen vei sitten homman nimiinsä jalkalukolla.

- Progress oli luovuttanut Pastor William Eaverin heel-runin kanssa tajuttuaan kuinka helvetin over miehestä oli tullut. Eaver oli jopa poiminut voiton kokeneesta Stixxistä. Nyt Pastori kohtasi Progressin vihatuimman miehen Jimmy Havocin. Havocillaoli tietenkin ollut osansa Pastorin koulutuksessa, olihan hän toiminut ProJon pääkouluttajana jonkin aikaa. Ja perkele, tästähän tuli hyvä matsi. Havoc sai Pastorin näyttämään paremmalta kuin koskaan aiemmin ja yleisö oli hyvin mukana. Rakenteeltaan ehkä yksinkertainen, mutta helvetin toimiva Havocin hallitessa valtaosaa ottelusta. Pastori jopa loikkasi Bedford Armsin parvekkeelta kehään Splashilla, mikä johti hänen tuomioonsa Havocin väistäessä ja iskiessä Acid Rainmakerin voiton arvoisesti.

- Illan joukkuetoiminnasta vastaavat Damon Moser ja Jon Ryan sekä heidän vastustajansa Steve Burden ja Kyle Ashmore, jotka tunnetaan myös nimellä Angels of Retribution. Ei, en tiedä miksi. Moser oli tosiaan voittanut Darrell Allenin. Jon Ryania oli viimeksi nähty niinkin kaukaisessa historissa kuin Chapter 3. Ryan oli tosiaan voittanut silloin Jimmy Havocin brutaalissa Hardcore-ottelussa ja ”eläköitynyt” sen jälkeen. Onko missään muulla alalla näin paljon eläköitymisiä ja paluita kuin painibisneksessä? Vastapuolella linnakundi Steve Burden oli päässyt taakastaan Phil Wardista eroon. Kyle Ashmore teki tässä taas debyyttinsä. Parrakas kaveri, josta olen myöhemmin dokumentoidusti sanonut: ”kehässä aivan hirveä, mutta ihan hyvä sisääntulobiisi” (The Beards - No Beard, No Good). Itse ottelu kohtaa ENDVR-joukkueotteluiden periongelman: ottelu on aivan liian pitkä eivätkä osallistujat ole tarpeeksi mielenkiintoisia kehässä tahi sen ulkopuolella. Ashmore heitti kivan Standing Shooting Starin, mutta siihen tämän ottelun hyvät osat päättyivätkin. Tylsää heelien kontrollointia hieman botchatulla lopetuksella. Ryan päättää kärsimyksen German Suplexilla selättäen Ashmoren.

- Debyyttejä, saatanasti debyyttejä. Nyt paikallispoliitikko-gimmickiä vetävä Tom Irvin (kumman ajankohtaista) saapui promottamaan. Kaveri sai yleisön ihan hyvin otettua haltuun, kunnes Chuck Mambo saapui häätämään ilkymyksen pois paikalta. Samaan syssyyn aloitettiin sitten Mambon illan ottelu maailman geneerisintä miestä vastaan. Tämä mies oli Earl Black Jr: mies joka näyttää Create-A-Wrestleriltä. Hänen isänsä oli (ainakin selostuksen mukaan) Earl Black, 60-70-luvuilla paininut australialainen. Black oli treenannut legendaarisessa Hart Dungeonissa ja voittanut Stampede Wrestlingin joukkuemestaruudet kertaalleen. Loukkaantumisten takia painiura jäi lyhyeksi ja mies muutti Englantiin. Mutta Black nuorempi on näin uransa alussa sangen karismaton. Kehässä sentään irtosi muutama nätti suplex. Mambo oli taas viihdyttävä vaikkakin melko epävarma jälleen liikkeissään. Wanhan Wrestlahmentin ikiaikaisten sääntöjen mukaisesti Tom Irvin saapui häiriköimään kehän laidalle, mikä johti Blackin roll-up voittoon.

- Viimein illan pääotteluun. Ali Armstrong ja ”The Omega” Isaac Zercher olivat olleet toistensa kurkuissa kiinni jo pidemmän aikaa. Zercher oli toistuvasti hyökännyt Armstrongin kimppuun vuoden aikana. Armstrong halusi puolestaan antaa tälle opetuksen ja samalla näpäyttää kouluttajaansa Jimmy Havocia. Pisteeksi i:n päälle, stipulaationa oli Lumberjack Match. Noh, tässäpä ottelussa paljastui sellainen seikka, että Zercher on kaikista vaikuttavista voimaliikkeistään huolimatta… melko huono painija. Yllätys. Armstrong oli ihan ok, vaikka kaksikko mokailikin jatkuvalla syötöllä. Armstrong sentään näytti paremman Rebound Lariatin kuin Ambrose koskaan. Ottelu päättyy kaikkien lumberjackien hyökätessä kehään toistensa kimppuun. Näinpä tuloksena on no contest. Lopuksi vielä seuraavaan ENDVR-tapahtumaan julistetaan Armstrong vastaan Zercher No DQ -ottelussa. Jee jee, Jerry Cotton.


*** Jimmy Havoc
** Pastor William Eaver
* Jinny


Ensi kerralla vuoden viimeinen tapahtuma, Chapter 16.
In the 27 years I've been doing this I never thought I'd find a better wrestler than me, but I found him.
Daniel Bryan.

-William Regal

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
SUMMERSLAM 1989

Vuosi sitten järjestettiin historian ensimmäinen SummerSlam, ja tapahtumasta tuli heti vuotuinen perinne WWF:n kalenteriin. Mitään hirveän oleellista muuta sanottavaa tästä tapahtumasta ei näin taustatarinan osalta ole. WWF:llä meni 1980-luvun lopussa edelleenkin taloudellisesti todella kovaa, eikä Ted Turnerin WCW ollut noussut vielä kovin tasaisesti haastamaan sitä, vaikka WCW:n painillinen anti olikin tähän aikaan monta askelta WWF:n tätä sarjakuvamaista brawler-painotteista meininkiä edellä. Selostajina tässä tapahtumassa olivat Monsoon & Ventura -parin sijaan Tony Schiavone ja Jesse Ventura. WCW:stä WWF:ään keväällä loikannut Schiavone oli saanut nyt todellisen näytönpaikan, Monsoon ilmeisesti piti lomaa tämän tapahtuman ajan. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja Sean Mooney.

Kuva Kuva
Hart Foundation vs. Brain Busters w/ Bobby Heenan
WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa oli nähty heinäkuun lopussa merkittävä käänne, kun lähes puolitoista vuotta joukkuemestaruuksia hallussa pitänyt Demolition hävisi vyönsä Brain Busters -kaksikolle Arn Andersonille ja Tully Blanchardille. Heenanin manageroimalla Brain Bustersilla oli samaan aikaan ollut käynnissä feud Hart Foundationin kanssa, ja joukkueiden välille oli buukattu jo ottelu SummerSlamiin. Koska Brain Busters ei kuitenkaan ollut mestarijoukkue vielä tuon ottelun buukkaamisen aikaan, ei mestaruuksia myöskään enää pistetty tähän otteluun jälkikäteen panokseksi. Heenanilla oli muuten käsissään poikkeuksellinen tilanne: vuosien ajan managerilla ei ollut yhtään mestaria tallissaan, nyt hänellä oli sekä IC- että joukkuemestarit.

Kuten olettaa sopi, tämä ottelu on saanut nettiarvostelijoilta aikamoista ylistystä. Eikä ihme. Aikaa oli yli 15 minuuttia, ja kehässä toisiaan vastassa olivat Bret Hart, Tully Blanchard, Arn Anderson - ja ihan hyvin porukkaan sopeutunut Jim Neidhart. Kuten yhdessä arvostelussa todettiinkin, tämä oli niin lähellä 1980-luvun lopun NWA:n tyylistä joukkueottelua kuin Vince vain pystyi pääsemään. Olin tietenkin itsekin jo etukäteen innoissani, kun näin show'n alkavan tällä ottelulla, mutta osa fiiliksestä meni kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun selostajat ilmoittivat, että jostain syystä Brain Bustersien joukkuemestaruudet eivät olleet ottelussa pelissä. Miksi ihmeessä? Miksi pistää yhteen vuoden suurimmista tapahtumista joukkuemestarit joukkueotteluun, jossa mestaruus ei ole edes panoksena. Täyttä hölmöyttä. Ehkä sitten juuri tuosta "non title" -meiningistä kummunnut tv-ottelufiilis jotenkin tuntui valtaavan koko ottelun. Tietenkin Hart, Blanchard ja muut painivat erittäin taidokkaasti, hyvin ja viihdyttävästi, mutta oikeastaan koko ajan tuntui siltä, että nämä kaverit vetävät nyt vain tällaisen varman rutiinisuorituksen eivätkä yritäkään mitään erityistä. En tiedä, katsoinko tämän ottelun jotenkin väärällä hetkellä, mutta minä en vain nähnyt tässä sitä MOTYC-tasoista ottelua, vaikka kuinka olisin halunnut nähdä. Tietenkin Hart, Blanchard ja kumppanit vetävät 15 minuutissa vaikka silmät kiinni ja kädet selän takana hienon painiottelun, jota voisi käyttää opetusmateriaalina missä tahansa, mutta näiltä kavereilta olisi lupa odottaa oikeasti jopa vuoden parasta ottelua. Ja sellainen tämä ei ikävä kyllä ollut, vaikka ehdottomasti hieno koitos ja loistava avaus illalle olikin.
***½ (16:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Honky Tonk Man w/ Jimmy Hart vs. Dusty Rhodes
No niin, sitten oli Dusty Rhodesin WWF-ppv-debyytin aika! Kuten Starrcade 1988:n arvostelussa kerroin, Dusty Rhodes oli saanut tarpeekseen JCP:n/WCW:n meiningistä vuoden 1988 lopussa, ja niinpä hän päätti jättää promootion. Alkuvuodesta 1989 Rhodes paini vanhalla kotiseudullaan Floridassa ja pistäytyi myös AWA:ssa. Kesällä 1989 Vince sitten teki tarjouksen Dustylle, ja Dusty päätti tarttua siihen. Se oli yksi tämän aikakauden merkittävimmistä loikista: Dusty oli ollut käytännössä koko uransa ajan NWA:n/JCP:n mies ja 1970-/1980-lukujen taitteesta lähtien Flairin ohella käytännössä se toiseksi isoin NWA:n tähti, johon NWA:n ja WWF:n välinen sota profiloitui hyvin vahvasti. Olisi siis voinut luulla, että WWF olisi halunnut hyödyntää Rhodesin tasoista huippunimeä ja tehdä hänestä suurtähden. Toisin kuitenkin kävi, ja moni on sitä mieltä, että kyse oli pitkälti siitä, että WWF ei halunnutkaan hyödyntää Rhodesia vaan ensisijaisesti nöyryyttää häntä. Siitä kertoo se, että esimerkiksi se, että Rhodes ei suinkaan jatkanut WWF:ssä "American Dreamina". Sen sijaan hänet puettiin mustankeltaiseen polkapallurapainiasuun, ja lisänimeksi annettiin "Common Man" Dusty Rhodes. Hupaisalla sisääntulomusiikilla höystetty, koppalakin ja pampun kanssa heilunut Rhodes vaikuttikin enemmän komediahahmolta kuin uskottavalta tähdeltä. Ensimmäinen Rhodesin feud olikin toisen komediapainotteisen hahmon Honky Tonk Manin kanssa. Honky oli ollut koko vuoden 1989 ajan aika lailla tuuliajolla. Nyt hän pyrki saamaan uutta suuntaa pistämällä uuden WWF-tähden ruotuun.

Vuosi sitten Honky Tonk Man oli mukana legendaarisessa SummerSlam-ottelussa, josta teki legendaarisen se, että Honky jobbasi ikuisuuden ajan hallussaan pitämän IC-mestaruuden Ultimate Warriorille ennätysnopeasti. Tuo ottelu olikin suurin piirtein viimeinen kerta, kun Honky oli ollut millään tavalla relevantti osa WWF:n rosteria. On tosi vaikea ymmärtää, miksi nyt - vielä vuotta myöhemminkin - juuri hänet pistettiin Dusty Rhodesin ensimmäiseksi WWF-ppv-vastustajaksi. Ehkä syy oli sitten se, että Honky oli juuri sopivan "uskottava" vastustaja muttei kuitenkaan "liian kova nimi", koska eihän entinen JCP:n Main Event -nimi ja NWA World Heavyweight -mestari noin vain voi luikahtaa WWF:n Main Event -kuvioihin. No, ikävä kyllä tämän ottelun ainut ongelma ei ollut epäkiinnostava Honky, sillä myöskään Dusty ei esiintynyt tässä ottelussa mitenkään erityisesti edukseen (kuten ei oikeastaan koko WWF-urallaan). Tunnelma oli kyllä kohdallaan, siitä pitää antaa ottelulle pisteet. Muuten tämä oli todella peruslaatuista, suorastaan vähän tylsää brawlausta ilman mitään erikoisia kikkailuja. Ei mitenkään katastrofaalisen huono ottelu, kehno vain. Ei lisää tätä, kiitos.
*½ (9:36)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Mr. Perfect vs. Red Rooster
Lähes vuosi sitten debytoinut Mr. Perfect oli jatkanut edelleen tasaista hallintaansa WWF:n midcardissa ja samalla pyrkimyksiään nousta entistä suuremmaksi tähdeksi. One on one -otteluissa Perfect oli edelleen voittamaton. Nyt hän sai sitten vastaansa entisen Bobby Heenanin manageroitavan, nykyisen huumorihahmon Red Roosterin. WrestleManiassa Rooster oli toki päihittänyt entisen managerinsa, mutta sen jälkeen hän oli ajautunut nopeasti lähinnä jobberiksi ja "hauskuuttamaan" katsojia kukkoimitaatiollaan ja helttahiuksillaan. Nyt sitten Rooster pistettiin Perfectiä vastaan ilman mitään sen kummempaa feudia.

Olipa kaikin puolin varsin turha ottelu. Ennen kaikkea tämä oli turha sen takia, että Curt Hennigillä ja Terry Taylorilla olisi lähtökohtaisesti mahdollisuuksia niin paljon enempään kuin mitä tämä ottelu tarjosi. Kaksi nuorta, lahjakasta ja monipuolista painijaa toisiaan vastaan. Helkkari soikoon, tästä voisi saada aikaan oikealla feudilla vaikka minkälaisen jännitysnäytelmän! Ikävä kyllä WWF:llä ei ollut missään vaiheessa ilmeisesti minkäänlaista kiinnostusta edes yrittää antaa Terry Taylorilla mahdollisuuksia nousta yleisöä kiinnostavaksi painijaksi, sillä WrestleManiaan huipentuneen Bobby Heenan -feudin jälkeen Roosterista oli tullut puhdas komediahahmo ja alakortin jobberi. Niinpä tämäkin ottelu oli lähinnä lyhyt Perfectin taidonnäyte, ja mitään oikeaa feudia tällä ottelulla ei tietenkään ollut taustalla. Tällaisena alle viiden minuutin rykäisynäkin tämä oli toki ihan katsottava koitos, koska vastakkain olivat yhä Hennig ja Taylor, mikä takasi sen, että kehässä nähty paini oli ihan tasokasta. Puhtaasti kehnoksi tämä ottelu silti jää, sillä matsissa ei ollut mitään jännitettä, tunnelmaa tai muutakaan erityisemmin kiinnostavaa elementtiä. Painikin jäi ajan ja ottelun rakenteen vuoksi lopulta aika pintapuoliseksi.
*½ (3:21)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Rockers & Tito Santana vs. Fabulous Rougeaus & Rick Martel w/ Jimmy Hart & Slick
WrestleManiassa oli nähty dramaattinen käänne, kun Rick Martelin ja Tito Santanan pitkäaikainen ystävyys päättyi kuin seinään, kun Martel kääntyi Santanaa vastaan ja jätti tämän yksin painimaan Brain Bustersia vastaan. Siitä lähtien Santana ja Martel olivatkin sitten olleet rajusti toistensa kimpussa kuukausien ajan. Pian WrestleManian jälkeen Martel oli ottanut managerikseen Slickin. Nyt hän paini yhdessä kahden muun kanadalaisen painijan Fabulous Rougeausin kanssa. Rougeausit toki edelleenkin jatkoivat tätä "Yhdysvaltaa rakastavien miesten" gimmickin vetämistä. Vastaansa kolmikko sai Santanan lisäksi kovassa nousussa olevan huippulahjakkaan Rockers-kaksikon.

Openeria kritisoin siitä, että siitä välittyi rutiinisuorittamisen maku, vaikka ottelu olikin laadultaan toki hieno painiottelu. Tässä ei sitten sellaista rutiinifiilistä ollut, ja olin tästä ottelusta tavallaan jopa enemmän innoissani kuin openerista, mutta arvosanan osalta päädyn silti heikompaan kuin openerissa. Syy siihen on se, että vaikka tässä ottelussa oli todella piristävää ja kivalta näyttävää vauhdikasta painia, ei ottelu kuitenkaan sitten ihan yltänyt semmoisen poikkeuksellisen hienon fiiliksen aiheuttavaan painimeininkiin, jota edellytän kolmen ja puolen tähden otteluilta. Ehkä jos aikaa olisi ollut pari minuuttia enemmän ja jos ottelun lopetus olisi hoidettu paremmin kuin sekavana joukkohäslinkinä, olisi hyvinkin oltu jo tuon arvosanan äärellä. Nyt jäädään kuitenkin kolmeen tähteen, mikä ei ole huono suoritus, mutta on siinä mielessä harmillista, että tämän kuusikon otteissa oli sellaista uuden aikakauden innostavaa fiilistä, että siitä olisi mielellään palkinnut.
*** (14:58)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Rick Rude (c) w/ Bobby Heenan vs. Ultimate Warrior - WWF Intercontinental Championship
Sitten oli illan ainoan mestaruusottelun aika. WrestleManissa oli tosiaan nähty todellinen sokkitulos Intercontinental-mestaruusottelussa, kun kaikkien odotusten vastaisesti Rick Rude onnistui voittamaan WWF:n kovimpaa nousevan tähden Ultimate Warriorin ja viemään tältä IC-mestaruuden. Siitä lähtien Ruden ja Warriorin feud oli ollut entistä rajumpi, ja siihen olivat sekaantuneet myös Heenanin tallin muut painijat. Kesän aikana muun muassa André The Giant oli sotkeutunut Ruden ja Warriorin feudiin pieksemällä Warriorin pari kertaa Ruden puolesta. Warrior oli kuitenkin kerta toisensa jälkeen noussut uudestaan ylös, ryntänyt haastamaan Ruden ja käynyt tämän kimppuun. Nyt vihdoin oli Warriorin mahdollisuus voittaa IC-mestaruus takaisin Rudelta. Viime aikoina Bobby Heenan oli myös ajautunut ongelmiin WrestleManiassa comebackinsa tehneen Roddy Piperin kanssa, ja Piper olikin pyrkinyt tasapainottamaan hieman Warriorin ja Ruden välistä feudia niin, ettei Warrior olisi täysin yksin koko Heenanin porukkaa vastaan.

Ja näin saatiin yksi vuoden 1989 isoimmista feudeista päätökseen. Ensimmäisenä on todettava, että viimeistään tässä feudissa Rick Rude kasvoi suureksi WWF-tähdeksi ja osoitti kaikille, kuinka kova nimi hän todella on. Sekä WrestleManiassa että tässä ottelussa Rude käytännössä kantoi Warriorin sellaisiin otteluihin, joihin Warriorilla ei olisi muuten ollut mitään mahdollisuuksia. WrestleManissa matsi oli vielä aika tiivis, ja sen takia annoin sille kolme tähteä. Nyt otteluun oli pistetty kaikki panokset: aikaa oli hienosti ja tunnelma oli niin korkealla kuin IC-mestaruusottelussa ikinä voi olla. Ja onhan se nyt toki myönnettävä, että Warriorkin teki tässä kyllä parhaansa: otti näyttävästi iskuja vastaan, jonkun verran jopa myi Ruden liikkeitä ja hoiti muutenkin oman osuutensa oikein kunniakkaasti. Painilliselta anniltaan tämä ei toki Rudenkaan suorituksista huolimatta nyt ollut mikään WCW:n viimeaikaisten huippuotteluiden tasoinen, mutta toisaalta tässä oli taas tarinankerronta ja tunnelma niin törkeän hyvin kunnossa, että ei tätä voinut kuin ihastella. Ottelu oli buukattukin alusta loppuun loistavasti, ja loppuun heitetty Roddy Piperin sekaantuminenkin toimi mainiosti. Kyllä tämä oli hieno ottelu ja samalla varmasti niin hyvä ottelu kuin nämä kaksi vain voivat saada aikaan.
***½ (16:02)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Twin Towers & André The Giant w/ Slick & Bobby Heenan vs. Demolition & King Duggan
Jaa-a, eipä tällä ottelulla mitään kummempaa taustatarinaa ollut. Demolition oli tosiaan hävinnyt pitkään hallussaan pitämät joukkuemestaruudet, ja ainakaan tässä ppv:ssä he eivät saaneet uusintaottelua Brain Busterseja vastaan. Sen sijaan Demolition oli ilmeisesti kehitellyt jonkinlaisen feudintyngän toisen monsterijoukkueen Twin Towersin kanssa. Towersien joukkueparina toimi André The Giant, joka alkoi tässä vaiheessa uraansa olla niin tolkuttoman huonossa kunnossa, että Vince ei halunnut pistää häntä enää ottelemaan Singles-otteluita. Demolitionin joukkueparina puolestaan toimi Jim... anteeksi King Duggan. Duggan oli kesällä 1989 päihittänyt King Hakun ja voittanut samalla häneltä oikeuden kutsua itseään kuninkaaksi. Tähän otteluun Duggan saapui samalla tavalla maskiin pukeutuen kuin Demolition-kaksikko, ja lisäksi hänellä oli maskin alla samanlainen naamamaalaus kuin Demolitionilla oli - sillä erolla, että Dugganin maalauksena toimi Yhdysvaltain lippu.

Tämän ottelun ehdottomasti paras puoli oli se, että tämä ymmärrettiin hoitaa alta pois varsin nopeasti. Ei olisi ollut mitenkään ennenkuulumatonta, että jotain tämän kaltaista isojen korstojen rymistelyä olisi pitkitetty vähintään 10-minuuttiseksi, ehkä jopa lähemmäs 15-minuuttiseksi koitokseksi täysin turhasta syystä. Toisaalta WWF:ssä onneksi myös nämä lähtökohtaisesti heikommat otteluit saivat usein varsin vähän aikaa, jos sitten myös niiltä potentiaalisilta hyviltä otteluilta leikattiin aikaa aivan turhaan pois. Yhtä kaikki, tässä ottelussa ei oikeastaan ollut yhtään painijaa, joka olisi voinut jotenkin pelastaa tämän tapauksen tai tehdä tästä jotenkin erityisen kiinnostavan ottelun. Niinpä oli hyvä, että tälle kuusikolle annettiin se noin viisi minuuttia, jonka ajan he saivat rymistellä kehässä täysiä, kunnes mitään uutta ei ollut enää tarjottavana, jolloin ottelu sitten jo päättyikin. Tuo rymistely ei ollut mitenkään katastrofaalisen kamalaa (joskaan ei millään mittareilla hyvääkään) painia, ja lopetuskin oli ihan ok, joten ei tämä ottelu ole edes puhtaasti surkea. Kehno matsi toki, mutta on niitä paljon kamalimpiakin WWF:ssä nähty.
*½ (7:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Hercules vs. Greg Valentine w/ Jimmy Hart
Vaikka Hercules ja Valentine kohtasivatkin toisensa yhdessä vuoden suurimmista tapahtumista, minkäänlaista feudia heillä ei ollut toisiaan vastaan. Mitäpä turhaan. Sen sijaan Valentinella oli tulikivenkatkuinen feud Ronnie Garvinin kanssa. Missä Garvin sitten oli? Tämän ottelun kehäkuuluttajana. Kaikki alkoi siitä, kun Valentine ja Garvin ajautuivat nopeasti WrestleManian jälkeen toistensa kimppuun. Lopulta Valentine haastoi Garvinin carreer vs. carreer -otteluun, jonka Valentine voitti. Niinpä Garvin joutui "eläköitymään", mutta sen sijaan hänet siirrettiin WWF:ssä tuomariksi. Siinä hommassa Garvin jatkoi useiden heelien kyykyttämistä - ennen kaikkea tietenkin Valentinen otteluihin puuttumista. Lopulta WWF:n presidentti Jack Tunney sai tarpeekseen, ja elokuun alussa Garvin erotettiin myös tuomarin tehtävästään. Sen jälkeen Garvinia ei ollut nähty pariin viikkoon, mutta nyt hän sitten teki erikoisesiintymisen tämän ottelun kehäkuuluttajana. Kuulutukset olivat tosin hieman poikkeuksellisia, sillä Valentinea kuuluttaessaan Garvin piti parin minuutin monologin, jossa hän antoi Valentinen kuulla kunniansa.

Jos Perfectin ja Roosterin ottelun kohdalla puhuin turhuudesta, niin pakko on ottaa nyt jonkun verran sanoja takaisin. Tuo ottelu oli vielä todella kaukana turhuudesta, kun vertaa tähän kohtaamiseen. Tuossa oli sentään vastakkain äärimmäisen kiinnostava ja lahjakas Perfect sekä lahjakas mutta bookkauksella pilattu Rooster. Tässä oli puolestaan vastakkain kaksi rosterin tylsimmän painijan tittelistä kamppailevaa herraa: sen enempää Hercules kuin Valentine ei ole kiinnostunut näissä tapahtumissa oikeastaan missään vaiheessa (no Valentine jonkun verran JCP:ssä), joten heidän keskinäinen ottelunsa ei varsinaisesti herättänyt riemunkiljahduksia. Onneksi aikaa oli sitten vain kolme minuuttia ja onneksi siitäkin merkittävä osa käytettiin Valentinen ja Garvinin kummalisen feudin rakenteluun, mikä oli hölmöydessäänkin paljon kiinnostavampi kuin tämä puhtaasti huono painiottelu. Ei tällaisia lisää, kiitos.
* (3:08)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Ted DiBiase w/ Virgil vs. Jimmy Snuka
Tämä oli sitten virallisesti Jimmy Snukan ensimmäinen ppv-ottelu, vaikka ensimmäisestä ppv-debyytistä tai mistään tulokkaasta ei tosiaan ollut kyse. Snuka oli siis Fidzsistä kotoisin oleva painija, joka oli debytoinut 1960-luvun lopulla, paininut ensin pitkään NWA:ssa ja siirtynyt sitten 1980-luvun alussa WWF:ään. WWF:ssä Snukasta tulikin suuri tähti, joka ensin firman yhtenä kovimmista heeleistä feudasi WWF-mestari Bob Backlundin kanssa päämestaruudesta. Tuon feudin jälkeen Snuka teki face-turnin ja siirtyi IC-mestaruuskuvioihin Don Muracon kanssa. Tuon feudin aikana käytiin Snukan ja Muracon legendaarinen Steel Cage Match, jossa Snuka veti Superfly Splashin häkin päältä Muracolle. 1980-luvun puolivälissä Snuka alkoi tehdä yhteistyötä WWF:n uuden ykköstähden Hulk Hoganin kanssa, ja niinpä Snuka oli historian ensimmäisessä WrestleManiassa Hoganin ja Mr. T:n ringsidellä Roddy Piperia ja Paul Orndorffia vastaan. Pian tuon jälkeen Snuka lähti kuitenkin WWF:stä, käväisi Japanissa NJPW:ssä ja siirtyi sitten painimaan AWA:han. Vuoden 1988 loppupuolella Snuka (kuten monet muutkin firman tähdet) jättivät AWA:n, ja alkuvuodesta 1989 WWF alkoi hypettää Snukan paluuta. Virallinen paluu nähtiin WrestleMania V:ssä ennen Dino Bravon ja Ronnie Garvinin ottelua. Nyt Snuka oli sitten valmis painimaan ensimmäisen ppv-ottelunsa. Snukan vastustaja oli Million Dollar Champion Ted DiBiase, jolla oli itse asiassa menossa intensiivinen feud Jake Robertsin kanssa. Roberts oli kesällä 1989 joutunut jättäytymään ruudusta pariksi kuukaudeksi pois henkilökohtaisten syiden (rikossyyte) vuoksi, ja niinpä Roberts oli kirjoitettu kuvioista pois niin, että DiBiase lukitsi hänet niin tehokkaaseen Million Dollar Dream -otteeseen, että Robertsin niskat murtuivat. Koko kesän ajan DiBiase jatkoi sitten mehustelemalla, kuinka hän oli lopettanut Jake Robertsin uran. DiBiase jopa teetti kultaisen kaulatuen, jonka hän lupasi lähettää Robertsille.

Voihan harmi. Rakastan Ted DiBiasea ja DiBiasen vetämää roolia todella paljon, mutta pakko on myöntää, että viime tapahtumissa DiBiasen ottelut eivät ole olleet mitään huippusuorituksia. Toki kun kyse on 1980-luvun WWF:stä, tapahtumista löytyy myös useita DiBiasen ottelua huonompia tapauksia, joten sinänsä ei varmaan pitäisi hirveästi harmitella, mutta on se silti vähän sääli, koska DiBiasen tasoiselta painijalta vain toivoisi enemmän. No, nyt DiBiasea vastassa oli Snuka, ja ottelu oli tosiaan... ihan ok. Tuollakin arvosanalla päihittää toki noin puolet tämän tapahtuman otteluista, mutta ppv:ssä toivoisi näkevän jotain muutakin kuin ihan ok:ta menoa. Ja tuostakin arvosanasta osa tulee ihan ottelun tunnelman ja (jälleen kerran) DiBiasen loistavan roolityön ansiosta. Kehuja on myös annettava Snukalle siitä, että mies oli tässä yllättävän hyvässä (ja vetreässä) kunnossa. WrestleManiassa comeback-esiintymisen vetänyt Snuka oli uskomattoman kankean oloinen, mutta tässä Snuka liikkui jo ihan hyvin ja väläytti pari nättiä liikettäkin. Eli: kokonaisuutena sellainen ok tv-ottelutasoinen koitos, mutta se siitä. Ankea lopetus ei varsinaisesti parantanut fiilistä.
** (6:27)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Randy Savage & Zeus w/ Sensational Sherri vs. Hulk Hogan & Brutus Beefcake w/ Miss Elizabeth
Ai että, sitten oli Main Eventin aika. WrestleManiassa Hulk Hogan oli siis päihittänyt entisen ystävänsä Randy Savagen ja voittanut tältä WWF-mestaruuden. WrestleManian jälkeen Savage oli menettänyt paitsi mestaruuden, myös Miss Elizabethin, joka ei halunnut enää tehdä yhteistyötä ilkeäksi, ylimieliseksi ja aggressiiviseksi muuttuneen Savagen kanssa. Sen sijaan Savage hankki uudeksi managerikseen sopivan sekopäisen Sensational Sherrin: Sherrin ja Savagen duosta muotoutuikin nopeasti pysäyttämätön kaksikko. Keväällä Savage sitten ajautui feudiin Brutus Beefcaken kanssa. Beefcake oli jälleen nosteessa, ja kun hän alkoi nimitellä Sherriä "Scary Sherriksi", Savage sai tarpeekseen, hyökkäsi Beefcaken kimppuun ja leikkasi tämän hiukset. Tämä kaikki oli kuitenkin vasta sivujuonnetta, koska tämän Main Eventin todellinen tähti oli ZEUS. Jos ette tiedä, mistä on kyse, katsokaa No Holds Barred -leffa. Kuten olen jo maininnut, Hogan oli vuoden 1988 aikana kuvaamassa No Holds Barred -elokuvaa, joka oli vihdoin tulossa ensi-iltaan. Tuossa elokuvassa Hoganin roolihahmo joutui jättiläismäisen Tom Lister -nimisen näyttelijän esittämän Zeus-roolihahmon haastamaksi. No, Vince päätti keväällä 1989, että sama leffan tarina toimii enemmän kuin loistavasti myös WWF:n Main Event -kuviona - siitäkin huolimatta, että Zeuksella (joka oli nyt siis myös Listerin painijanimi) ei ollut alkeellisintakaan painiosaamista. Virallisen WWF-debyyttinsä hän teki toukokuussa 1989 estämällä Hoganin sisäänpääsyn teräshäkkiin, jossa Hoganin piti painia Big Bossmania vastaan. Tuossa kohtaamisessa Zeus tyytyi nopeasti pieksemään Hoganin. Reilu kuukausi myöhemmin Zeus palasi kuitenkin ruutuun, ja nyt hän oli yhdistänyt voimansa Randy Savagen kanssa. Savage haastoi Hoganin ja Beefcaken SummerSlamiin joukkueotteluun, ja seuraavalla viikolla Hogan ja Beefcake sitten suostuivat. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tosielämän ystävykset Hogan ja Beefcake tekivät yhteistyötä storylinessa, ja kesällä he alkoivatkin painia joukkueena säännöllisesti. SummerSlamia edeltävässä SNME:ssä luotiin lopulliset askelmerkit tälle ottelulle, kun Zeus sekaantui Savagen ja Beefcaken otteluun. Sekä Beefcake että Hogan yrittivät piestä Zeusta kaikin mahdollisin keinoin (jopa terästuolilla), mutta millään iskuilla ei tuntunut olevan mitään vaikutusta Zeukseen. Aika pelottavaa.

SummerSlamin aikana nähtiin muuten aivan loistavan sakeat promot molemmilta joukkueilta. Ensin Savage, Sherri ja Zeus pyörivät Gene Okerlundin luona savun täyttämän padan äärellä, josta Sherri ennusti tulevaisuutta ja julisti muun muassa, kuinka Savage ja Zeus pieksisivät Hoganin ja Beefcaken. Vähän myöhemmin sitten Hogan ja Beefcake puolestaan promosivat mielipuolisesti, ja Hogan muun muassa kertoi seuraavaa: "U know something Mean Gene, ever since me and the barber hooked up, we've been hanging and banging, brother". Tietäjät tietää. Ai niin, lisäksi Hogan vihjasi jo promossaan, että hänellä ja Beefcakella olisi ringsidellään yllätysmanageri, joku "seksikäs nainen", josta Savage ei pitäisi. No, Miss Elizabethan sieltä sitten saapui Hoganin ja Beefcaken ringsidelle, mikä ei tosiaan ollut Savagen mieleen. Niin ja ennen ottelun alkua ja painijoiden sisääntuloa WWF:n uusi komediahahmo, ylimielinen ja älykkyyttään korostava The Genius saapui kehään lausumaan promon tästä ottelusta. Genius oli varsin merkityksetön hahmo WWF:n 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun rosterissa, ja hänestä muistetaan nimenomaan lähinnä hänen huonot runonsa, joita hän esitti kehässä saadakseen yleisön raivostumaan. Mielenkiintoinen yhteys Geniuksella tähän otteluun oli kuitenkin se, että Genius oli oikealta nimeltään Lanny Poffo, ja hän oli siis Randy Savagen veli. Tätä yhteyttä ei toki huomioitu tässä mitenkään.

Kun otetaan huomioon, että ottelussa oli mukana käytännössä täysin painitaidoton Zeus, ei tämä ottelu ollut edes ollenkaan niin huono kuin etukäteen olisi voinut pelätä. Erityisen ilahduttavan yllätyksen tästä teki sekin, että heel-joukkuetta vastassa olivat vielä Beefcake ja Hogan, joita ei myöskään tunneta varsinaisina huippulahjakkaina teknikkopainijoina tai henkilöinä, jotka kantavat toisia huippuotteluun. Niinpä Randy Savage sai tehdä tässä ottelussa selvästi isoimman työn, ja sen hän myös ansiokkaasti teki. Pitkälti siis Savagen otteiden, huikean tunnelman ja ennen kaikkea hämmästyttävän loogisen buukkauksen ansiosta tämä oli itse asiassa ihan hyvä ottelu. Toki painillinen anti oli varsin laihaa, eikä tämä nyt muutenkaan ollut mitään kirkkaimpia WWF:n Main Event -otteluita, mutta olin kyllä positiivisesti yllättynyt siitä, että tämä oli itse asiassa monin paikoin ihan toimiva entertainment brawl, jos saan omaa kehittelemääni termiä pitkästä aikaa lainata. En voi väittää viihtyneeni niin paljon, että voisin edes harkita tämän kutsumista puhtaasti hyväksi otteluksi, mutta sen verran toimiva suoritus tämä oli, että ihan hyvä ei tunnu väärältä tuomiolta.
**½ (15:04)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Rick Rude
** Ultimate Warrior
* Bret Hart

Kokonaisarvio SummerSlamista: Voi voi, samalla kun WCW tuotti loistavia tapahtumia toisensa perään, WWF:llä oli vaikeuksia saada aikaan edes jotenkin yhtenäinen kokonaisuus. Tässäkin oli toki laadullisesti hieno opener, joka olisi kuitenkin voinut olla vielä paljon parempi. Sen lisäksi oli illan paras ottelu, eli IC-mestaruuskamppailu Ruden ja Warriorin välillä, mutta ei sekään huipputasolle minun silmissäni millään noussut. Muuten sitten tarjonta olikin parhaimmillaan ihan jees, enimmäkseen kuitenkin täysin turhia ja heikkoja otteluita. Että ei tämä Kehnoa paremmaksi noussut.

1. NWA The Great American Bash 1989 - Hieno
------------------
2. WWF WrestleMania III - Hyvä
3. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
5. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
6. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
7. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
8. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
9. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
10. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
11. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
12. WWF WrestleMania V - Kehno
13. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
14. WWF SummerSlam 1989 - Kehno
15. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
16. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Luru
Main eventer
Viestit: 192
Liittynyt: 04 Tammi 2016, 00:30
Paikkakunta: Kotka

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Luru »

Sitten olisi TUOMIOPÄIVÄN arvostelu.

-----

Kuva
RAW is WAR – 28.9.1998

- Breakdown –tapahtuman jälkeisessä Raw’ssa Vince McMahon esiintyi WWF:n mestaruusvyön kanssa ja ilmoitti, että hän ilmoittaa myöhemmin, kuka on uusi WWF:n mestari (Breakdownissahan Kane ja Taker selättivät samaan aikaan Austinin). Tämä tilaisuus kuitenkin keskeentyi, kun Austin ajoi ZAMBONIN kanssa paikalle ja hyökkäsi McMahonin kimppuun. Austin pidätettiin ja McMahonoli vihainen Kanelle sekä Takerille, kun he eivät estelleet Austinia. Seuraavaan PPV:hen McMahon määräsikin mestaruusmatsiksi Kane vastaan The Undertaker – erikoistuomarina Stone Cold Steve Austin.
- Vince suututti Undertakerin ja Kanen haukkumalla heitä vammaisiksi. Tästä veljekset eivät luonnollisesti pitäneet, vaan kävivät pomonsa kimppuun ja murskasivat McMahonin jalan
- Owen Hart ja Dan Severn ottelivat vastakkain. Ottelu päättyi keskeytykseen, kun Owen Hart teki samanlaisen Piledriverin Severnille kuin Austinille vuosi sitten. Dan Severn ei tuntenut liikkeen jälkeen enää jalkojaan.

RAW is WAR – 5.10.1998

- D-Lo Brown nousi viime viikolla ykköshaastajaksi Euroopan mestaruuteen. Brown haastoi tässä jaksossa hallitsevan mestarin X-Pacin. Mark Henryn avustuksella D-Lo voitti vyön takaisin itselleen
- Vince McMahon oli jalkansa takia edelleen sairaalassa ja jatkuvasti tässä jaksossa seurattiinkin, kuinka Vince voi pedissä. Mankind yritti käydä piristämässä McMahonia mm. ilmapalloilla ja sukalla (MR. SOCKON debyytti), mutta Vince McMahon hääti Mankindin pois. Myöhemmin myös Stone Cold Steve Austin oli Vince McMahonin luona lääkäriksi pukeutuneena. Austin luonnollisesti hakkasi jälleen McMahonin. Tämä on yksi muistetuimmista Attitude Eran jaksoista, ja ihan syystäkin. Hemmetin hauskaa viihdettä!
- Owen Hartilla piti olla ottelu Edgeä vastaan, mutta Owen tuli paikan päälle siviilivaatteissa ja ilmoitti, että hän on pahoillaan, mitä Dan Severnille kävi. Owen Hart myös ilmoitti, että hänen ura on ohi

RAW is WAR – 12.10.1998

- Vince McMahon tuli paikalle valkoisen Chevrolet Corvetten kanssa. Stone Cold tuhosi sen sementtiauton avulla.
- Intercontinental-mestari HHH ei ole ollut kykeneväinen puolustamaan mestaruuttaan, joten häneltä on riistetty mestaruus. Tämän takia Raw’ssa järjestettiin kahdeksan painijan turnaus, jonka voittaja kruunattiin uudeksi IC-mestariksi. Ekalla kierroksella Ken Shamrock voitti (ex-)kaverinsa Blackmanin, eikä suostunut lopettamaan nilkkalukkoaan ottelun jälkeenkään. Sitten maskipäinen BLUE BLAZER tuli nopeasti piipahtamaan paikalla ja iski Shamrockia. Muissa otteluissa Val Venis voitti Marc Meron, Mankind päihitti Mark Henryn ja X-Pac voitti Al Snow’n avustuksella Jeff Jarrettin.
- Ensimmäisessä välierässä kohtasivat Ken Shamrock ja Val Venis. Shamrock voitti ottelun, ja matsin jälkeen Goldust teki Val Veniksen ja Terrin kauhuksi paluun. Toisessa ottelussa X-Pac voitti Mankindin, koska Shamrock hyökkäsi tuolin kanssa Mankindin kimppuun.
- Ken Shamrock voitti lopulta ensimmäisen mestaruutensa WWF:ssä, kun hän nujersi X-Pacin Intercontinental-turnauksen finaalissa. Voidaan myös sanoa, että tässä jaksossa Shamrock vihdoin kääntyi pahikseksi.
- WWF:ssä vuosina 1988-1993 paininut Big Bossman teki paluun WWF:ään uudella lookilla. Bossman toimii Vince McMahonin bodyguardina.

-----

Kuva
WWF Judgment Day: In Your House

Järjestyksessään 25. In Your House –PPV kantoi nimeä Judgment Day. Judgment Day –PPV vakiintui myöhemmin WWF/WWE:n PPV-kalenterissa, vaikka vuonna 1999 sen nimistä tapahtumaa ei nähtykään, mutta vuosina 2000-2009 tapahtuma oli kalenterissa toukokuun paikalla.

Tämä Judgment Day järjestettiin Chicagossa tai tarkemmin sanottuna Rosemontissa, Illinoisissa. Selostajina oli tälläkin kertaa kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler.

Kuva
Al Snow w/Head vs Marc Mero w/Jacqueline

Illan ensimmäisessä ottelussa vastakkain olivat siis Al Snow ja Marc Mero, joilla ei “yllätys yllätys” ole minkäänlaista feudia takana. Itse asiassa Al Snow on ollut viime aikoina napit vastakkain Jeff Jarrettin kanssa, mutta jostain syystä WWF ei tähän aikaan tykännyt pistää PPV:ihin feudissa olevia painijoita vastakkain, vaan näitä satunnaisia otteluita satunnaisilla painijoilla nähtiin enemmän maksullisissa tapahtumissa. Jeff Jarrett kuitenkin ilmaantui paikalle ennen kuin ottelu kerkesi alkamaan ja olisi halunnut otteluun mukaan, mutta Double J poistettiin pois paikalta.

Snow ja Mero ovat kumpikin kelvollisia painijoita, eikä tässä matsissa sinällään mitään suurta vikaa ollut. Olisin kuitenkin mieluummin nähnyt Snow’n ja Jarrettin välisen ottelun ihan jo sen takia, että heillä oli keskenään vihanpito käynnissä.

**½ (07:12)
► Näytä spoileri
Kuva
Disciples of Apocalypse (8-Ball, Skull & Paul Ellering) vs LOD 2000 (Animal, Hawk & Droz)

DOA ja LOD ovat jo jonkin aikaa feudanneet keskenään, mutta mitään huippuotteluita näiltä kavereilta ei sovi odottaa. Tällä kertaa nähtiin kuuden miehen tag team –matsi, sillä mukana painimassa oli DOA:n manageri Paul Ellering sekä LOD 2000:n uusi jäsen Droz. Droz on hengaillut Legion of Doomin kanssa pidemmän aikaa, mutta nyt hänestä on tullut täysverinen jäsen, joka pukeutuu samalla tavalla kuin joukkuekaverinsa.

Tämä oli myös Hawkin paluuottelu, sillä viime aikoina LOD 2000:lla on mennyt huonosti ja Hawk ajautui päihdeongelmiin. Hawkin jättäydyttyä taka-alalle Droz otti hänen paikkansa, mutta nyt Hawk is back.

Ja eihän tämä tosiaankaan hyvä ottelu ollut. Plussaa annettava siitä, että ottelu pidettiin lyhyenä ja lopetuksen myötä Hawkin ja Drozin välinen jännite kasvoi. Otteluna muuten tämä oli melko kehno, enkä rehellisesti sanottuna jaksaisi enää yhtään katsoa näitä LOD2000:n tai etenkään DOA:n matseja.

*½ (05:04)
► Näytä spoileri
Kuva
TAKA Michinoku © w/Yamaguchi-san vs Christian w/Gangrel WWF Light-Heavyweight-mestaruusottelu

Light-Heavyweight-mestaruus on ollut aika unohdettu tapaus, mutta pitkästä aikaa japanilainen TAKA Michinoku puolusti mestaruuttaan PPV-tasolla. Michinoku onkin jo melko pitkän aikaa pitänyt mestaruutta hallussa, sillä hän voitti sen joulukuussa 1997. Nyt haastajaksi tuli mielenkiintoinen uusi nimi. Vastustajana oli Christian, joka on Gangrelin suojatti ja Edgen veli. Christian on jo jonkin aikaa näkynyt ruudussa, mutta tämä oli hänen debyyttiottelu.

Harmi, että näitä alemman painoluokan otteluita ei hirveästi ole nähty, sillä tämähän oli hyvä ottelu. Christian veti hyvin, mutta jälleen kerran on kyllä kehuttava älyttömästi TAKA Michinokua, joka on huikea kaveri kehässä. Sääli, että hänestäkin on jo tässä vaiheessa tullut komediahahmo WWF:ssä. Hieman oli kyllä outo asetelma ottelussa, kun vastakkain oli kaksi pahista, mutta otteluna tämä oli ihan hyvä.

*** (08:34)
► Näytä spoileri
Kuva
Val Venis w/Terri Runnels vs Goldust

Veniksen, Terri ja Dustin Runnelsin kolmiodraama ei todellakaan vielä ollut ohi. Edellisessä PPV:ssä Venis voitti Dustin Runnelsin, mutta nyt uskovainen Dustin Runnels oli mennyttä ja paluun teki Dustinin esittämä Goldust-hahmo. Sanoisin myös, että tässä feudissa ovat roolit vaihtuneet eli Goldust on se hyvis, Venis ja Goldustin vaimo Terri ovat pahiksia.

Tämäkin oli ihan mukiinsa menevä ottelu. Ei kuitenkaan mitään maata mullistavaa tässäkään ottelussa nähty, sillä näin jälkeenpäin kun mietin matsia, en oikeastaan muista kuin lopun.

**½ (12:05)
► Näytä spoileri
Kuva
D’Lo Brown © vs X-Pac w/ChynaWWF European –mestaruusottelu

Euroopan mestaruudesta taistelivat tuttu kaksikko. D’lo Brown nousi kesällä Euroopan mestariksi voittamalla D-Generation X:n johtajan Hunter Hearst Helmsleyn. Tuon voiton jälkeen Brown kohtasi X-Pacin Fully Loadedissa, mutta jostain syystä tuossa hyvässä ottelussa (***) ei ollut mestaruus panoksena. X-Pac kuitenkin voitti myöhemmin mestaruuden itselleen, mutta D’Lo Brown onnistui vain pari viikkoa myöhemmin voittamaan vyön Mark Henryn avustuksella.

Useampi D’Lo-X-Pac-matsi ollaan siis jo nähty, mutta ei haittaa yhtään, että vieläkin sellainen nähdään. Tämä parivaljakko nimittäin toimii. Jälleen nähtiin miesten välillä oikein mukava ottelu. Ei tämä ehkä mitään uutta tarjonnut, sillä lopetuskin on nähty aikaisemmin näiden herrojen välisessä ottelussa, mutta kyllähän tuo lopetus oli taas siisti siitä huolimatta. Hyvä fiilis jäi tästä ottelusta.

*** (13:50)
► Näytä spoileri
Kuva
New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn) © vs The Headbangers (Mosh & Thrasher)WWF Tag Team –mestaruusottelu

New Age Outlawsin uusiksi ykköshaastajaksi oli noussut The Headbangers, jotka ovat ehkä hieman tuuliajolla ollut viime ajat, sillä heitä ei paljon ole ruudussa nähty ja heistä tehtiin pahiksia, mikä ei tunnu toimivan kyllä yhtään. Tämän feudin tausta on ihan simppeli. The Headbangers hyökkäsi NAO:n kimppuun, koska he haluavat Tag Team –mestaruuden.

Ottelu alkoi ryminällä, kun haastajat hyökkäsivät lainsuojattomien kimppuun kesken heidän intronsa. Ihan mielenkiintoisen alun jälkeen ottelu kokonaisuudessaan kuitenkin tuntui lässähtäneeltä. Ei tämä vaan oikein toiminut. Ja tälle ottelulle annettiin ihan liikaa aikaa. Mieluummin olisin vaikka seurannut X-Pacin ja D’Lo Brownin välistä ottelua muutaman minuutin pidempää.

** (14:00)
► Näytä spoileri
Kuva
Ken Shamrock © vs MankindWWF Intercontinental –mestaruusottelu

Mankind tuntuu viikko viikolta sympaattisemmalta, kun puolestaan Ken Shamrockista on tullut ilkeämpi. Judgment Dayta edeltäneessä uuden asenteen omaava Ken Shamrock voitti Intercontinental-mestaruusturnauksen. Mankind oli mukana turnauksessa, mutta Shamrock pilasi Mankindin mahdollisuudet voittaa mestaruus hyökkäämällä Mankindin kimppuun kesken Mankind-X-Pac-ottelun. Mankind luonnollisesti haki mestaruuden lisäksi nyt myös kostoa.

Tämä oli ehkä illan paras ottelu, vaikka tällekään en uskalla antaa enempää kuin kolme tähteä. Kaksi hyvin eri tyylistä painijaa oli vastakkain, mutta mielestäni Shamrockin ja Mankindin paini sopivat hyvin yhteen. Tykkäsin myös hieman erikoisesta lopetuksesta.

*** (14:35)
► Näytä spoileri
Kuva
Mark Henry vs The Rock

Illan toisessa viimeisessä ottelussa nähtiin vastakkain vanhat Nation-kaverukset. The Rock aikanaan toi Mark Henryn mukaan Nationiin, mutta kyseinen ryhmä on nyt kuollut ja kuopattu – tai oikeastaan D’Lo Brown-Mark Henry-kaksikko vielä käytti kyseistä nimeä. Owen Hart oli kadonnut kuvioista, The Godfatherilla oli oma juttunsa ja The Rock puolestaan on noussut yhdeksi WWF:n suosituimmaksi painijaksi viime kuukausina. Judgment Dayta edeltäneessä Raw’ssa nähtiin lopulta The Nationin ja The Rockin välinen välirikko, kun Mark Henry ja D’Lo Brown hyökkäsivät The Rockin kimppuun.

Etukäteen ajateltuna olisin mieluummin ottanut pitkäaikaisimman The Nation –jäsenen eli D’Lo Brownin ja The Rockin välisen ottelun, sillä se olisi voinut oikeasti olla todella kova ottelu. Mark Henry ei puolestaan mikään hirveän hyvä kehässä ole, mutta tästä matsistahan jäi lopulta ihan positiivinen kuva, koska tämä oli parempi ottelu kuin kuvittelin.

**½ (05:06)
► Näytä spoileri
Kuva
Kane vs The UndertakerWWF-mestaruusottelu, jossa erikoistuomarina Stone Cold Steve Austin

WWF:n mestaruus on ollut vapaana edellisestä PPV:stä (Breakdown) lähtien, kun Kane ja The Undertaker selättivät Stone Cold Steve Austinin samaan aikaan. Vielä ei ole uutta mestaria saatu, kun Kane ja The Undertaker hyökkäsivät WWF:n johtajan – Vince McMahonin – kimppuun. Vincehän haukkui tuhon veljeksiä vammaisiksi ja määräsi Kanen ja Takerin ottelemaan mestaruudesta ottelussa, jossa erikoistuomarina on Vince McMahonin halveksima Stone Cold Steve Austin. Vince McMahon myös määräsi, että jos Stone Cold ei tuomarin roolissaan nosta ottelun jälkeen voittajan kättä ylös, hänet erotetaan. Stone Cold-Vince-kuvion lisäksi Kanen ja The Undertakerin välit ovat alkaneet rakoilemaan jälleen kerran, kun panoksena on WWF:n suurin vyö.

Voi voi.. En nyt oikein taida tykätä tästä Kane-Undertaker-feudin uudelleenlämmittelystä. Edelliset kohtaamiset näiden isojen korston välillä ovat olleet ihan ok, mutta tämä oli todella TYLSÄÄ vääntöä. Edes Steve Austinin läsnäolo ei pelastanut matsia, vaan yleisökin taisi huutaa boringia. Tässä vaan kaikki toiminta oli hi-das-ta. Ihan liikaa tylsiä ja surkean näköisiä jalkalukkoja eli makailua maassa. Sitten meininki menikin erikoiseksi, kun Kane ja Taker hyökkäsivät Austinin kimppuun. Ja jostain syystä paikalle tuli Paul Bearer, joka löi tuolilla omaa poikaansa Kanea. Sitten Austin tokeni ja pian ottelu olikin ohi.

Tämä oli vuoden ylivoimaisesti huonoin pääottelu WWF:n PPV:issä. Ei tälle voi kuin antaa kaksi tähteä. Plääh.

** (17:35)
► Näytä spoileri
-----

Kyllä nyt on sanottava, että tämä oli huono tapahtuma. Yksikään ottelu ei saanut yli kolmea tähteä ja pääottelu oli surkea pääotteluksi – ylivoimaisesti huonoin päämatsi tähän mennessä. Judgment Daysta ei paljon hyvää jäänyt mieleen. Pari ihan kivaa matsia, mutta niistäkään en enää hirveästi mitään muista, vaikka katsomisesta on aikaa ehkä pari viikkoa.

-----
Judgment Dayn tähdet:
*** TAKA Michinoku
** Mankind
* D’Lo Brown
-----
PPV-arvosanat:
Loistava
Summerslam
Hyvä
King of the Ring
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Breakdown: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
Huono
Judgment Day: In Your House
---
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 14
2. Steve Austin 11
3. The Rock 10
4. TAKA Michinoku 6
5. Shawn Michaels 4
5. The Undertaker 4
5. Triple H 4
8. Pantera 2
8. Ken Shamrock 2
10. Owen Hart 1
10. Val Venis 1
10. D’Lo Brown 1
TAFKAB - The Artist Formerly Known As Blaster (BlasterMaster, MasterBlaster, The Blasterpiece)

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 586
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 20:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys »

Kuva
HALLOWEEN HAVOC 1989

Kuten useaan otteeseen on tullut todettua, Ted Turner osti Jim Crockett Promotionsin Jim Crockett Jr:ltä vuoden 1988 lopussa ja muutti promootion nimen World Championship Wrestlingiksi. Toistaiseksi suorat paperilla näkyvät vaikutukset omistajanvaihdoksella olivat kuitenkin olleet varsin pieniä: tapahtumissa puolustettiin edelleen NWA:n mestaruuksia, ja alkuvuoden 1989 ajan (mm. kolmessa ensimmäisessä ppv:ssä) tapahtumista puhuttiin yksinomaan NWA:n tapahtumina. Selostajat korostivat nimenomaan NWA-historiaa, ja World Championship Wrestling -nimi liittyi lähinnä tämä promootion samannimiseen tv-show'hun. WCW-lyhennettä ei käytetty käytännössä ollenkaan.

Nyt kuitenkin loppuvuodesta 1989 tähän tilanteeseen oli vähitellen alkanut tulla muutos. NWA:n merkitys painimaailmassa nojasi käytännössä täysin WCW:n varaan, sillä mitään muita merkittäviä amerikkalaisia promootioita ei enää kuulunut NWA:han. Niinpä Ted Turner alkoi hitaasti mutta varmasti promootionsa tapahtumissa vähentää viittauksia NWA:han ja korostaa sen sijaan World Championship Wrestlingiä, lyhyemmin sanottuna WCW:tä. Tässä tapahtumassa selostajat puhuivat ppv:stä jo yhtä lailla WCW:n kuin NWA:nkin tapahtumina. Lisäksi tapahtumissa puolustettavista mestaruuksista ei puhuttu enää NWA-etuliitteellä, vaan ne olivat vain "World Heavyweigh"-mestaruus, "World Television"-mestaruus ja niin edelleen. Toistaiseksi muutokset olivat kuitenkin siis vielä varsin pieniä, mutta suunta oli selvä. NWA oli jäämässä taakse, ja WCW oli nousemassa esiin - ja samalla haastamaan WWF:n toden teolla.

Tämä ppv oli siinäkin mielessä merkittävä, että tämä oli historian ensimmäinen Halloween Havoc. WCW oli päättänyt luoda uuden ppv:n tähän loppuvuodelle sopivasti kuukautta ennen WWF:n Survivor Seriesiä, joka oli puolestaan vakiinnuttanut paikkansa kuukautta ennen WCW:n Starrcadea. Halloween Havocista muotoutuikin yksi WCW:n perinteisimmistä ppv:eistä, joka järjestettäisiin tästä lähtien joka vuosi aina surulliseen loppuun saakka. Halloween Havoc olikin Starrcaden, The Great American Bashin ja (vielä tulevaisuudessa siintävän) SuperBrawlin ohella useimpien mielestä se WCW:n "neljäs suuri" ppv, vaikka WCW:ssä tämä "Big 4" ei ollut koskaan niin kirkkaasti esillä kuin WWF:ssä.

Selostajinamme historian ensimmäisessä Halloween Havocissa totutusti Jim Ross ja Bob Caudle. Backstage-haastattelijoina Gordon Solie ja WCW:n uusi nuori haastattelija Chris Cruise, josta ei koskaan tullut merkittävää nimeä bisneksessä. Harmi, ihan lahjakas kaveri. PPV järjestettiin Philadelphiassa.

Kuva Kuva
Captain Mike Rotunda vs. The Z-Man
Jos Varsity Club oli TGABin aikaan jo lopun partaalla, nyt se oli lopullisesti hajonnut. TGABissa Mike Rotunda ja Kevin Sullivan vielä tekivät yhteistyötä, mutta nyt heidänkin tiensä olivat eronneet, ja Sullivania ei itse asiassa nähty tässä ppv:ssä ollenkaan. Rotunda oli sen sijaan siirtynyt singles-painijaksi, mutta mitään merkittävää hän ei ollut toistaiseksi saanut singles-urallaan aikaan. Vastaansa Rotunda sai tässä ottelussa uuden WCW-tulokkaan, joka on kuitenkin esiintynyt jo kerran aiemmin tämän projektin arvostelussa. Kyseessä on siis Tom Zenk, joka oli aloittanut uransa Rick Martelin kanssa AWA:ssa, päätynyt vuonna 1987 WWF:ään ja alkanut painia siellä joukkueena Martelin kanssa. Kaksikko paini WrestleMania III:n openerissa Bob Ortonia ja Don Muracoa vastaan. Zenk ja Martel saivatkin WWF:ssä hyvää pushia, mutta loppukesästä Zenk jätti promootion ilmeisesti jonkinlaisten erimielisyyksien vuoksi. Tuon jälkeen Zenk oli paininut Japanissa ja palannut myös lyhyesti AWA:aan, kunnes hänet poimittiin sieltä WCW:hen. WCW:ssä hän teki debyyttinsä loppukesästä ja sai jostain syystä nimekseen "The Z-Man". Z-Man oli toistaiseksi ollut varsin voittoisa otteluissaan, ja yleisökin piti hänestä, mutta mihinkään merkittäviin kuvioihin hän ei ollut vielä noussut. Nyt Z-Manilla oli mahdollisuus WCW-uransa isoimpaan voittoon.

Tämä ottelu lähti mukavasti käyntiin, mutta lässähti sitten kasaan. Alussa näytti siltä, että tässä saataisiin aikaan matsi, jossa juuri kivasti yhdistellään Z-Manin (argh miten tyhmä nimi) vauhdikasta liikkumista ja high flying -tyypisiä liikkeitä sekä Rotundan tekniikkapainia. Ensimmäiset minuutit olivatkin oikein viihdyttävää painia, joiden perusteella uskalsin jo odottaa, että sopivan pitkänä koitoksena tämä on vähintään kolmen tähden ottelu. Z-Man väläytti juuri sellaista odottamaani vauhdikasta meininkiä, ja Rotunda vastasi tyylikkäillä lukotuksilla. Ikävä kyllä homma alkoi noin puolivälissä väljähtää: matsi jäi junnaamaan paikoilleen, ja Rotundan tekniikkaotteet kääntyivät lähinnä rest holdeiksi, jossa Rotunda sitten hieroikin Z-Mania useamman minuutin ajan. Ottelun flow kuoli täysin, ja yleisökin kyllästyi. Aivan lopussa meno taas hieman piristyi, mutta ei silti tarpeeksi, että sille hyvälle tasolle olisi päästy enää takaisin. Ihan hyvä matsi, mutta pieni pettymys silti.
**½ (13:23)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Midnight Express & Steve Williams w/ Jim Cornette vs. Samoan Swat Team & Samoan Savage w/ Oliver Humperdink
Midnight Express ja Steve Williams painivat Samoan Swat Teamia vastaan jo The Great American Bashissa, ja tämä ottelu oli oikeastaan edelleen saman feudin jatkoa parilla muutoksella. Varsity Clubista eroamisen jälkeen Williams oli alkanut tehdä paljon yhteistyötä Midnight Expressin kanssa, ja kun koko kolmikolla oli pahoja ongelmia samoalaisten kanssa, yhdistivät he voimansa pistääkseen samoalaiset nippuun. Samoan Swat Teamin Fatu ja Samu olivat kuitenkin taistelussa alakynnessä, kunnes syksyllä 1989 heidän avukseen saapui uusi samoalainen painija nimeltään Samoan Savage. Myös Samoan Savage on näistä arvosteluista aikaisemmin tuttu: hän paini WWF:ssä vuosina 1987-1988 Islanders-joukkueessa Tama-nimellä Hakun joukkueparina. Lisäksi hän oli Fatun veli, joten oli luonnollista, että nyt hän loikkasi WCW:hen, jossa hän pääsi painimaan veljensä ja Samun kanssa samassa joukkueessa. Lisäksi samoalaisten manageri oli vaihtunut syksyn aikana: Paul E. Dangerously oli siirretty syrjään (häntä ei nähty tässä ppv:ssä ollenkaan), ja sen sijaan uudeksi manageriksi oli nostettu todella sekopäisen näköinen "Big Kahuna" Oliver Humperdink, joka oli aikaisemmin toiminut face-painijoiden managerina mutta teki nyt heel-turnin. Managereista puheen ollen: Jim Cornettella oli ollut viime aikoina ongelmia oman joukkueensa Midnight Expressin kanssa, mutta tähän ppv:hen tullessa he olivat kuitenkin löytäneet taas yhteisen sävelen. Tämä jäi muuten joksikin aikaa Steve Williamsin viimeiseksi esiintymiseksi WCW:ssä, sillä Williams jätti firman vuoden 1990 alussa ja suuntasi Japaniin.

Samoan Swat Team on kyllä ollut ehdottomasti ilahduttavimpia joukkuepainitapauksia vuoden 1989 aikana. Nuoret Fatu ja Samu olivat oikeasti lahjakkaita ja monipuolisia brawlereita, jotka pystyivät liikkumaan nopeasti, painimaan intensiivisesti ja vetämään hyvän ottelun monien joukkueiden kanssa. Jotenkin tätä SST:n menoa on ollut suuri ilo seurata kaikissa otteluissa, joissa kaksikko on tähän mennessä tässä projektissa nähty. Eikä kolmanneksi pyöräksi liittynyt Samoan Savage ollut tässä matsissa yhtään sen huonompi tapus. Kun sitten samoalaisten vastassa oli vielä niin ikään lahjakas ja monipuolinen brawler Steve Williams sekä varsin taitava Midnight Express, oli kasassa oikeasti todella viihdyttävän joukkueottelun ainekset. Aikaakin tälle matsille annettiin mukavasti sellaiset 15 minuuttia, eikä toiminta missään vaiheessa jumahtanut samalla tavalla paikalleen kuin openerissa, joten tätä oli kyllä ilo katsoa. Ei sinänsä mitään täysin ennennäkemätöntä tai poikkeuksellista, mutta niin viihdyttävää ja hyvää joukkuepainia alusta loppuun, että kyllä tämä peräti hienon arvosanan puolelle kääntyy.
***½ (18:23)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Cuban Assassin vs. Tommy Rich
Sitten oli tarjolla todella erikoinen ottelu, jossa kohtasi kaksi painijaa, joita ei ollut aikaisemmissa ppv:eissä nähty. Cuban Assassin oli David Canal -niminen oikeasti kuubalainen painija, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun lopussa ja tullut tunnetuksi erityisesti puertoricolaisessa World Wrestling Council (WWC)-promootiossa vetämällä kuubalaisen heelin Cuban Assassinin roolia. 1980-luvun lopussa Cuban Assassin oli sitten bongattu WCW:hen, ja nyt hän teki ppv-debyyttinsä. Assassinin vastustaja Tommy Rich puolestaan saattaa olla tuttu 1990-luvun ECW-faneille Full Blooded Italiansin managerina, mutta oikeasti Richin historia on paljon merkittävämpi: 1970-luvun loppupuolella debytoinut Rich oli nimittäin 1970- ja 1980-lukujen taitteessa yksi aikakautensa lupaavimmista nimistä, joka valittiin muun muassa vuoden tulokkaaksi. Rich paini erityisesti Georgian alueella (JCP:ssä ja GCW:ssä), oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa yksi ensimmäisistä TBS-kanavalla lähetettyjen painiohjelmien tähdistä, ja vuonna 1981 hän piti hetken aikaa jopa NWA World Heavyweight -mestaruutta, ennen kuin hävisi sen takaisin Harley Racelle. Rich veti muun muassa legendaariset feudit "Mad Dog" Buzz Sawyerin ja Ted DiBiasen kanssa. Richin suosio ja taidot alkoivat kuitenkin hiipua jo 1980-luvun puolivälissä, jolloin hän siirtyi painimaan muun muassa Memphisiin ja AWA:han, joissa häneltä ei nähty enää merkittäviä saavutuksia. Vuonna 1989 Rich teki kuitenkin comebackinsa NWA:han, kun WCW palkkasi hänet monien muiden konkaritähtien (Dick Murdoch, Ricky Steamboat, Bob Orton, Terry Funk...) ohella kohottaakseen promootion "rasslin'"-imagoa. Richiä promottiin WCW:ssä aluksi "entisenä NWA World Heavyweight -mestarina", mutta aika nopeasti hän jäi monien muiden konkareiden varjoon, ja Rich sai tyytyä painimaan midcardissa. Nyt hän pääsi painimaan ensimmäisen ppv-ottelunsa kuubalaisheeliä vastaan.

Olipas ankeahko ottelu. Siitä voi tosin vähintään osittain syyttää philadelphialaista yleisöä, joka tuntui olevan jo alusta lähtien täysin koko ottelua vastaan: katsojat buuasivat molemmille painijoille, ja ottelun aikana huudeltiin vain satunnasia solvauksia Tommy Richille sekä chantattiin jonkun verran boringia. Muuten koko ottelun ajan tunnelma oli totaalisen kuollut, joten Richillä ja Assassinilla ei varmasti ollut kovin helpot olosuhteet tämän ottelun läpivetämiseen. Parhaansa Rich ja Assassin kyllä yrittivät, ja periaatteessa teknisiä otteita katsoessa ottelussa ei ollut mitään suurempaa vikaa. Siinä oli todella perinteinen ja tylsähkö mutta silti ihan toimiva rakenne, ja siinä nähtiin ihan päteviä lukkoja ja muita otteita. Mitään oikeasti uutta, ihmeellistä tai hienoa näissä otteissa ei todellakaan ollut, mutta sellaista perusvarmaa painia kuitenkin. Paljon huonompiakin matseja on vuoden 1989 aikana käyty. Ongelma oli vain tosiaan se, että kun matsi oli täysin peruskauraa ja yleisö oli totaalisen kuollut, ei ottelulla ole kummoiset edellytykset olla kiinnostava. Niinpä tämä taittuu ehdottomasti kehnon arvosanan puolelle. Ei lisää tätä, kiitos. Aika oli ajanut Tommy Richin ohi.
*½ (8:29)
Voittaja:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Fabulous Freebirds (Hayes & Garvin) (c) vs. Dynamic Dudes w/ Jim Cornette - NWA Tag Team Championship
Fabulous Freebidrs piti edelleen hallussaan joukkuemestaruuksia, vaikka nyt Freebird-kolmikko olikin supistunut kahteen. Terry Gordy oli jättänyt WCW:n taas, ja niinpä Michael Hayes ja Jimmy Garvin saivat nyt toimia Freebirdseina kahdestaan. Vastaansa he saivat Dynamic Dudes -kaksikon, jonka varsin valtaisaa pushia en ihan täysin ole ymmärttänyt. Ace ja Douglas eivät olleet missään vaiheessa erityisen suosittuja, he ottivat viimeksi turpaan The Great American Bashissa, ja silti jotenkin juuri he olivat onnistuneet ansaitsemaan mestaruusottelun tässä kovassa joukkuedivarissa. Syksyn aikana Dudes oli saanut managerikseen konkarimanageri Jim Cornetten, ja ilmeisesti Cornetten ongelmat Midnight Expressin kanssa liittyivät juuri siihen, että Cornette käytti liikaa aikaa Dynamic Dudesien kanssa. No, nyt Johnny Acella ja Shane Douglasilla oli elämänsä paikka nousta joukkuemestareiksi.

Jos edellisessä ottelussa tunnelma oli täysin kuollut, tässä ottelussa tunnelmaa kyllä oli, mutta ei varmaan WCW:n toivomalla tavalla. Yleisö kääntyi nimittäin alusta astien babyface-roolia vetävää Dynamic Dudes -kaksikkoa vastaan ja hurrasi hurjasti heel-joukkue Fabulous Freebirdsille. Hauskaa, että jo 1980-luvun lopussa juuri Philadelphia oli se paikka, jossa typeränä koetut facet saivat buuauksia ja loistavat heelit hurrauksia. Muutenhan tällä aikakaudella suurimmaksi osaksi yleisö vielä meni aika pitkälti face/heel-jakauman mukaan suosionosoituksissaan, mutta nyt oli nähtävissä selvä poikkeus. No, poikkeuksellisesta reaktiosta huolimatta (tai ehkä sen ansiostakin) tämä oli kaikin puolin hyvä ottelu. Johnny ja Shane tekivät kyllä ottelussa kaikkensa, jotta yleisö olisi hurrannut heille: molemmat nuorukaiset liikkuivat vauhdikkaasti ja väläyttivät sellaisia cruiserweight-luokan liikkeitä, joita en tiennyt heidän edes osaavan. Ace esimerkiksi pisti Hayesin ja Garvinin samaan aikaan kanveesiin Headlock & Headscissors -yhdistelmällä. Todella tyylikkään näköinen spotti. Toki myös Hayes ja Garvin olivat koko ottelun ajan hyvin mukana, vetivät omaa heel-rooliaan loistavasti ja tarjosivat hyvää painia. Mihinkään todella erikoiseen meininkiin tässä ei kuitenkaan ylletty, mihin vaikutti osittain se, että aikaakaan ei ollut niin paljon, joten yli kolmen tähden tämä ottelu ei kehuistani huolimatta yllä.
*** (11:28)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Steiner Brothers vs. Doom w/ Woman
No niin, sitten oli mielenkiintoisen debyytin aika! Oikeastaan tätä pitää pohjustaa sen verran, että Steiner Brothersilla oli mennyt lujaa koko syksyn. Syyskuussa nähdyssä Clash of the Championsissa he pääsivät painimaan ensimmäistä kertaa NWA Tag Team -mestaruuksista. Lisäksi Steinereiden kanssa oli alkanut pyöriä erikoinen naispuolinen fani Robin Greene, joka oli selvästi ihastunut hieman hölmöön Rick Steineriin. Scott Steiner ja Steinereiden manageri Missy Hyatt olivat kuitenkin epäileväisiä Greenen suhteen - eikä syyttä. Clash of the Championsissa Greene sitten aiheutti Steinereille tappion, mutta sai sen ensin pistettyä Missy Hyattin syyksi, minkä seurauksena veljekset olivat lähellä ajautua toistensa kimppuun. Lopulta Greenen kuvio kuitenkin paljastui, ja hän kääntyi Steinereita vastaan sekä julisti, että tästä lähtien hänet tunnettaisiin simppelisti nimellä Woman. Kyllä, Woman oli siis Kevin Sullivanin vaimo Nancy Sullivan, josta myöhemmin tulisi Nancy Benoit - ja tarinan surullisen lopun me kaikki tiedämmekin. Tämä oli kuitenkin Womanin ensimmäinen painikuvio, johon hän lähti mukaan. Kun Woman oli siis kääntynyt Steinereita vastaan, hän ilmoitti, että Steinerit kohtaisivat tuhonsa (doom) Halloween Havocissa. Halloween Havociin hän sitten toi sisääntulorampille savuverhon takaa kaksi mustaa, lihaksikasta ja maskeihin pukeutunutta "mystistä" painijaa, jotka muodostivat Doom-nimisen uuden joukkueen. Aika moni tajusi varmasti heti, että maskien alla olivat Butch Reed ja Ron Simmons, mutta sitä ei tässä vaiheessa vielä kerrottu. Sen sijaan kaksikkoa kutsuttiin vain nimellä "Doom #1" ja "Doom #2".

Ai että, WCW:n joukkuedivisioona on kyllä niin kovalla tasolla, että ei voi kuin ihailla - ja toki samalla hieman hämmästellä, että kaikkien kovien joukkueiden keskuudesta Freebirdsien haastajaksi edelliseen otteluun oli nostettu Dynamic Dudes, joka hyvistä otteisteen huolimatta tuntui ainakin minusta jotenkin koko ajan vähän turhakkeelta. No, nyt vastakkain olivat sitten Steinerin veljekset ja mystinen Doom. Rick ja Scott Steiner alkoivat tässä vaiheessa uraansa olla jo hurjassa iskussa: molemmat olivat nuoria, nälkäisiä ja energisiä mutta silti samalla jo sen verran kokeneita, että hallitsivat kunnon ottelut hyvin. Tässäkin ottelussa Steinereilta nähtiin muun muassa pirun tyylikkäitä German Suplexeja, räjähtäviä Steinerlineja ja Scott Steinerilta ensimmäinen ppv-tason Frankensteiner (jota ei tosin kutsuttu vielä sillä nimellä). Eivätkä huonosti vetäneet tosiaankaan myös Doom-joukkueen jäsenet, vaan molemmat jyräsivät vakuuttavalla brawlaustyylillä Steinereita maahan koko ottelun ajan. Lopputuloksena oli siis kaikin puolin väkivaltainen ja raju tappelu, jota oli ilo katsoa. On kiva, kun ottelussa on oikeasti semmoista kunnollista tappelun fiilistä, ja tässä sitä todella oli. Myös tunnelma oli tässä loistava, joten kyllä tämä hienon arvosanan ansaitsee.
***½ (15:32)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Lex Luger (c) vs. Flyin' Brian - NWA United States Heavyweight Championship
Lex Lugerin dominoiva US-mestaruuskausi jatkui edelleen, ja nyt hän sai vastaansa uuden, nuoren haastajan Flyin' Brianin. Brian Pillman oli tehnyt ppv-debyyttinsä vasta edellisessä ppv:ssä TGABissa, mutta Brian oli noussut nopeasti suureksi yleisönsuosikiksi, voittanut isoja otteluita ja onnistunut jo pariin kertaan pistämään Lex Lugerin tiukille. Niinpä WCW päätti palkita Brianin hyvistä suorituksista ja antaa hänelle mestaruusottelun Lugeria vastaan Halloween Havocissa. Ylimielinen Luger oli tietenkin täysin varma, että hän pieksisi Brianin täysin, mutta moni tuntui uskovan siihen mahdollisuuteen, että Brian yllättäisi Lugerin jälleen kerran.

Brian Pillman painimassa NWA US Heavyweight -mestaruudesta vuonna 1989! En tiedä, innostuinko jo tästä lähtökohdasta aivan liikaa, mutta on pakko myöntää, että olin tästä ottelusta aivan fiiliksissä. Olen tämän tapahtuman arviossa kuvaillut ja vaikka kuinka montaa henkilöä nuoreksi, lahjakkaaksi, vauhdikkaaksi, nälkäiseksi ja muuksi vastaavaksi, mutta sellaisia painijoita WCW:n roster nyt vain tuntui olevan täynnä. Se ei ole kovin huono asia (kun vertaa vaikkapa aika kankeaan WWF:ään). Itse asiassa Pillmanin vastustaja Lex Lugerkin täyttää käytännössä nuo kaikki, koska tässä vaiheessa Luger oli melkeinpä uransa parhaassa kunnossa ja kehittyi koko ajan parempaan suuntaan - harmi vain, että loukkaantuminen aikanaan pilaisi osittain Lugerin lupaavan nousun. Mutta se Lugerista ja Pillamnista. Itse ottelu oli mielestäni loistava, ja nostan sen jopa huippuotteluiden tasolle. Reilusti yli 15-minuuttinen mahtava kamppailu, jossa Pillman pääsi täräyttämään monta high flying -liikettä ja jossa tämä kaksikko taisteli toisiaan vastaan ihailtavan tasapuolisesti. Luger ei todellakaan hallinnut ottelua ärsyttävän paljon, vaan Flyin' Brian pääsi aivan yhtä lailla vetämään hallintaosuuksia ja näyttämään siinä parasta osaamistaan. Lugerkin tosiaan oikein intoutui oikean vastustajan kanssa, ja lopputuloksena oli loistava ottelu. Mikä tärkeintä: ottelulla oli tarpeeksi aikaa ja myös erittäin hyvin buukattu lopetus. Näitä kahta viimeistä asiaa ei voinut sanoa esimerkiksi Lugerin ja Ricky Steamboatin TGAB-ottelusta, minkä takia tämä on mielestäni parempi kamppailu kuin tuo, vaikka Steamboat-Lugerilla olisi toki ollut mahdollisuuksia mihin tahansa.
**** (16:49)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
Skyscrapers w/ Theodore R. Long vs. Road Warriors w/ Paul Ellering
Ja lisää joukkueotteluita! Tässä olikin sitten aikamoinen monsterikavalkaadi kasassa, kun Theodore R. Longin manageroima Skyscrapers kohtasi Paul Elleringin konkarikaksikon Road Warriorsit. Ottelun taustatarina oli varsin selvä: Sid Viciouksen ja Dan Spiveyn Skyscrapers-joukkue oli edelleen voittamaton WCW:ssä, joten heitä oli alettu pitää jo lähes tulkoon pysäyttämättöminä. Oli kuitenkin vielä yksi joukkue, jota Spivey ja Vicious eivät olleet kohdanneet: Animalin ja Hawkin muodostamaa Road Warriorseja, jotka olivat jo vuosien ajan olleet NWA:n vaarallisin ja pysäyttämättömin joukkue. Niinpä nämä kaksi monsterikaksikkoa pistettiin toisiaan vastaan, ja alusta lähtien oli selvää, että tästä ottelusta ei syntyisi kaunista jälkeä. Oli aika selvittää, olisiko Skyscrapers todella niin pysäyttämätön kuin miltä vaikutti.

Ennen illan Main Eventiä oli tarjolla vielä kunnon rymistelyä. Kuten jo The Great American Bashin arvostelussa totesin, Skyscrapers ei ole mikään varsinainen painitaidon kulminaatiopiste, eivätkä Sid Vicious tai Dan Spivey tässäkään ottelussa vakuuttaneet mitenkään erinomaisella osaamisellaan. Oikeastaan suurin ongelma oli silti Skyscrapersin buukkaamisessa: on todella raskasta katsella tällaisen kaksikon ottelua, kun molemmat no-sellaavat yli puolet liikkeistä, joita heille tehdään. Jotain Dynamic Dudesien kaltaisia cruiserweightejä vastaan se on vielä ihan ymmärrettävää, mutta tässä oli heitä vasta jumalauta yksi painihistorian legendaarisimmista mörssärijoukkueista, ja Spivey sekä Vicious silti vain no-sellaavat liikkeen toisensa perään. Aivan älytöntä. Myös ottelun lopetus oli laiska ja tylsä, ja se vain lisäsi ärsytystäni tätä ottelua kohtaan, ja juuri tuon edellä mainituista syistä johtuvan suuren ärsytyksen takia rokotan tältä ottelula arvosanasta puolikkaan pois, vaikka muuten tämä olisi anniltaan voinut päästäkin "ihan ok" -tasolle. Tässä oli kuitenkin tarjolla myös hyvää brawlausta, Animal ja Hawk tekivät kovasti töitä ja myös ottelun tunnelma oli erittäin korkea. Ehdottomasti tässä oli sellaista "kaksi WCW:n rajuinta joukkuetta kohtaa toisensa" -fiilistä, minkä takia juuri tuo jatkuva no-sellaus ärsyttikin niin paljon, koska se pilasi pitkälti tuon fiiliksen.
*½ (11:39)
Voittajat:
► Näytä spoileri
Kuva Kuva
The Great Muta & Terry Funk w/ Gary Hart vs. Sting & Ric Flair w/ Ole Anderson - Special Referee: Bruno Sammartino - Thunderdome Cage Match
The Great American Bash päättyi varsin rajussa meiningissä, kun vihamiehet Terry Funk ja Ric Flair jatkoivat toistensa kimpussa olemista senkin jälkeen, kun heidän välinen ottelunsa oli jo päättynyt. Samalla tappeluun liittyivät The Great Muta ja Sting: Muta oli Funkin ohella toinen Gary Hartin pääsuojatti ja Sting puolestaan oli ystävystynyt Flairin kanssa. Niinpä Flair ja Sting kävivät Mutan ja Funkin päälle, eikä valtaisa turvamiesjoukkokaan saanut pidettyä nelikkoa toisistaan erillään. TGABin jälkeen feud oli sen kuin jatkunut: syksyn aikana Muta oli voittanut Television-mestaruuden, joka oli vakatoitu TGABissa, kun Sting oli voittanut Mutan kiistanalaisesti. Halloween Havocin lähestyessä oli selvää, että jollain tavalla tämä brutaali feud oli saatava päätymään. Niinpä Havociin buukattiin näiden joukkueiden välinen ottelu, mutta ei suinkaan mikä tahansa ottelu. Tämä oli nimittäin Thunderdome Cage Match, jonka idea oli siis se, että kehän ympärille laskettiin jättiläismäinen häkki, joka oli vieläpä sähköistetty sen huipulta niin, ettei kukaan pystyisi karkaamaan häkistä. Ottelu ei ollut diskauksia, uloslaskuja, luovutuksia tai selätyksiä. Ainut tapa voittaa oli se, että toisen joukkueen manageri (tai kuten ottelun säännöissä julistettiin: TERMINAATTORI) heittäisi pyyhkeen kehään joukkueensa puolesta. Eikä tässäkään vielä kaikki: WCW oli nimittäin saanut houkuteltua WWF-legenda Bruno Sammartinon (joka oli riitaantunut WWF:n kanssa vuonna 1988 ja jättänyt promootion lopullisesti) tähän otteluun erikoistuomariksi. Paluunsa tässä tapahtumassa teki myös Ole Anderson, joka oli ollut pari vuotta kokonaan poissa painibisneksestä, mutta saapui nyt vanhan ystävänsä Ric Flairin manageriksi - anteeksi terminaattoriksi - tähän otteluun.

Uh, mitä tästä nyt oikein voisi sanoa. Aloitetaan nyt siitä, että tämä ottelumuoto oli luultavasti yksi typerimmistä, joihin olen näissä arvosteluissa törmännyt. Koko tapahtuman ajan selostajat hehkuttivat, kuinka tämä mysteerisen mahtava "Thunderdome"-häkki olisi siis SÄHKÖISTETTY ja kuinka siinä olisi TUHANSIEN POLTTIMOIDEN ENERGIA ja kuinka se olisi siksi niin VAARALLINEN. Ok, kuulostaa makealta. Harmi vain, että mikään noista asioista ei välittynyt millään tavalla, kun itse ottelu alkoi. Kehän ympärille laskeutunut häkki oli nimittäin lähinnä jättimäinen versio normaalista Steel Cage -häkistä sillä lisäyksellä, että se ympäröi kehän lisäksi myös ringsiden. Lisäksi häkistä roikkui kaikenlaisia ihmeellisiä johtoja, naruja ja muita kummallisuuksia ilman mitään syytä. Ennen kaikkea: MITÄÄN MERKKIÄ HÄKIN "SÄHKÖISYYDESTÄ" EI NÄHTY KOKO OTTELUN AIKANA. Ilmeisesti mukamas häkin yläreuna oli "sähköistetty", minkä takia häkistä ei päässyt pois. Aivan uskomatonta paskaa. Tällaiset typerät stipulaatiot joutaisivat helvettiin. En tiedä vaikuttiko sitten häkin "sähköisyys" myös painijoiden meininkiin, mutta erityisesti alkupuoliskon ajan itse painikin oli jotenkin sekavaa sähläämistä, eikä tässä päästy ollenkaan sellaiseen intensiiviseen, vihantäyteiseen tappeluun, jota olin etukäteen odottanut tältä ottelulta. Vähitellen ottelun edetessä matsi kyllä parani: Flair muun muassa pääsi ensin ottamaan tosi rajua bumppia ja sitten perään telomaan Funkia rajusti. Sting puolestaan väläytti todella näyttävän loikan häkin seinämästä suoraan kehään Funkin päälle. Silti tästä ottelusta puuttui se todellinen fiilis ja todelliset huippuhetket. Jotenkin homma ei vain klikannut missään vaiheessa toivotulla tavalla, ja lopetuksestakin jäi vähän plääh-fiilis. Niinpä tämä on WCW:n vuoden huonoin ME, mikä toki tarkoittaa sitä, että näiden lahjakkaiden painijoiden ansiosta tämä oli silti hyvä ottelu. Paljon enempäänkin olisi vain ollut mahdollisuuksia, kun olisi yritetty olla vähemmän ovelia ja kekseliäitä.
*** (23:46)
Voittajat:
► Näytä spoileri
*** Flyin' Brian
** Lex Luger
* Scott Steiner

Kokonaisarvio Halloween Havocista: Kuten koko vuoden ajan, WCW oli taas askeleen WWF:n edellä. Tämä tapahtuma ei ollut kokonaisuutena ihan TGABin tasolla, eikä tässä nähty yhtään MOTYC-ottelua, kuten tähän asti oli nähty jokaisessa WCW:n vuoden 1989 ppv:ssä. Siitä huolimatta tämä oli hyvää menoa, ja kokonaisuutena tapahtuma oli ihan vahva: yksi ****-ottelu, kaksi ***½-ottelua, kaksi ***-ottelua, eikä yhtään täysin turhaa matsia. Hyvä kokonaisuus, hyvällä mallilla jatkaa WCW.

1. NWA The Great American Bash 1989 - Hieno
------------------
2. WWF WrestleMania III - Hyvä
3. NWA Chi-Town Rumble 1989 - Hyvä
4. NWA Starrcade 1988 - Hyvä
5. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
6. NWA Halloween Havoc 1989 - Hyvä
7. NWA WrestleWar 1989 - Hyvä
8. NWA The Great American Bash 1988 - Hyvä
9. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
10. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok
11. WWF Royal Rumble 1989 - Ok
12. WWF Survivor Series 1988 - Ok
------------------
13. WWF WrestleMania V - Kehno
14. WWF SummerSlam 1988 - Kehno
15. WWF SummerSlam 1989 - Kehno
16. WWF WrestleMania IV - Kehno
------------------
17. AWA SuperClash III - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Thor
Jobber
Viestit: 9
Liittynyt: 01 Tammi 2017, 18:30

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Thor »

Onhan näitä vanhojen painitapahtumien arvosteluja mukava lukea mutta: Kun täälläkin muutama arvostelija, jotka wrestlingalertilla olivat liekeissä ja hyvä vauhti päällä niin mitä tapahtui? Tämä 80-90 luku on niin läpeensä koluttu jo kaikissa arvosteluiss että en pysty ymmärtään ketä kiinnostas niitä enää katsoa saatika arvostella. Kenitys ja What olivat äärimmäisen mielenkiintoisia alertissa arvostellessaan tapahtumia johdonmukaisesti ja rivakasti. Olen varma että kaikilla täällä olijoilla on WWE Network ja jos joku haluaa katsoa jonkun tyhjänpäiväisen raw jakson vuodelta 1561 niin katsokoon. Tämö topicci on pilalla.

Lähetetty minun SM-G935F laitteesta Tapatalkilla

Vastaa Viestiin