Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 12 Elo 2019, 10:39

Fisu kirjoitti:
20 Heinä 2019, 04:32
Kenityskin jatkanut projektiaan. Hienoa!
Kävinkin tässä välillä lukemassa kaikki postaamasi vanhat arvostelut alertista. Tästä on hyvä jatkaa. Loistavaa työtä!

Ooh, palaute on jäänyt huomaamatta! Kiitos paljon! :) Yritän nyt taas aktivoitua kunnolla.

Kuva
STARRCADE 1995

Ja näin olen päässyt tässä old school -projektissani siihen pisteeseen, mistä aikoinaan vuonna 2009 aloitin, kun aloin kirjoittaa WrestlingAlertiin vuoden 1996 ppv-arvioita. Tämä on siis vuoden 1995 viimeinen ppv ja samalla viimeinen ppv tässä old school -saagassani. Tämän arvion jälkeen julkaisen siis jonkinlaisen koostepaketin vuosista 1983-1995 (se ei ehkä ole erityisen kiinnostava) ja sitten loikkaan vuoteen 2007 - siis siihen pisteeseen, mihin aikoinaan jäin projektissani ennen kuin päätin käydä läpi nämä oikeasti vanhat ppv:t. Monimutkaista? Kyllä. Ei se mitään. Monimutkaisuutta lisännee se, että arvostelen vielä koosteviestin jälkeen ainakin yhden vuodelta 1996 löytyvän kuriositeetti-ppv:n, jonka olemassaolosta en ole aiemmin tiennyt. Mutta palataan siihen myöhemmin.

Nyt on nimittäin aika päättää vuosi 1995 myös WCW:n osalta, ja kyllä se on jumalauta aikamoinen vuosi ollutkin. Suurin osa vuodesta 1995 oli aivan kamalaa kuraa, joka oli täynnä kaikkea Hulk Hoganiin liittyvää käsittämätöntä hölmöilyä. Tässä vaiheessa WCW-fanit olivat niin täynnä Hogania, että WCW oli päättänyt storylinessä hyllyttää Hulk Hoganin vuoden loppuun saakka. Hyllytys johtui siitä, että Hogan oli mennyt totaalisesti sekaisin World War 3:n jälkimainingeissa, palataan tähän arvostelun loppupuolella. Toki osasyy Hoganin hyllyttämiseen oli taatusti myös se, että Hoganin pitäminen poissa ppv:stä tarkoitti sitä, että Hoganille ei tarvinnut maksaa hillittömiä ppv-korvauksia. Näin ollen koko vuoden jatkuneen Hogan-sekoilun jälkeen WCW:n vuoden suurin ppv Starrcade järjestettiin sitten ilman Hogania. Jippii. Buyratekseen tämä ppv sai 0.37, mikä oli yksi WCW:n huonoimpia ikinä. Se ei tosin ollut merkittävä tiputus edellisen kuukauden World War 3:sta (noin 0.4), jossa Hogan oli vielä mukana, joten sinänsä...

Eikä siis ollut mikään ihme, että tämä ppv myi surkeasti. WCW ei nimittäin ollut tehnyt MITÄÄN sen eteen, että kenenkään olisi pitänyt olla kiinnostunut tästä "WCW:n vuoden suurimmasta tapahtumasta". Koko kortissa oli nimittäin tasan kaksi ottelua, joiden saattoi kuvitella kiinnostavan ketään. Ensimmäinen oli Triangle-ottelu, jossa Ric Flair, Lex Luger ja Sting painisivat päämestaruuden ykköshaastajuudesta. Toinen olisi ottelu, jossa äskeisen matsin voittaja kohtaisi WCW World Heavyweight -mestari Randy Savagen.

Mitä sitten kaikki muut tämän kortin ottelut olivat? No tietenkin WORLD CUP OF WRESTLING -OTTELUITA! "Ai mitä?", kysytte te, ja niin kysyivät varmasti lähes kaikki WCW:n katsojatkin. Jostain syystä WCW oli nimittäin saanut idean, että tämä Starrcade koostuisi seitsemästä ottelusta, jossa WCW:n painijat kohtaisivat NJPW:n painijat eräänlaisessa "turnauksessa", jossa enemmän otteluita voittanut firma voittaisi pokaalin ja kunnian ja muuta. Okei. Ihan ok idea sinänsä... JOS SITÄ OLISI RAKENNELTU JOTENKIN ESIM. WCW:N PÄÄSHOW'SSA NITROSSA! Mutta ei! Nitrossa ei nähty oikeastaan MITÄÄN koko tästä WCW vs. NJPW -kuviosta. Sen sijaan syksyllä nähtiin täysin järjenvastainen käänne, kun WCW:n selostaja Bobby Heenan myi osuuden lauantaipäivisin lähetettävän WCW Pro -ohjelman lähetysajasta japanilaiselle bisnesmiehelle Sonny Onoolle, joka täytti tuon ajan NJPW-painijoiden painilla ja ilmoitti haluavansa seuraavaksi vallata koko WCW:n (mikä siis saisi lisää pontta, kun hänen painijansa voittaisivat tässä Starrcadessa World Cup of Wrestlingin). Siis. Bobby Heenan - selostaja - MYI lähetysaikaa satunnaiselle japanilaiselle liikemiehelle, joka edusti nyt NJPW:tä. MITÄ? MITÄ? Ja mikä parasta: Heenan myi siis nimenomaan lähetysaikaa johonkin WCW:n täysin yhdentekevään show'hun, jonka tapahtumia ei mainittu millään tavalla Nitrossa! Ja silti juuri tuon show'n tapahtumien pohjalta rakennettiin lähes koko saatanan Starrcade! MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU? Käytännön syy siihen että japanilaispainijat esiintyivät Nitron sijaan Prossa oli tietenkin se, että Pro-lähetykset oli nauhoitettu parin kuukauden könttänauhoituksissa, jolloin japanilaisia painijoita ei tarvinnut lähettää joka viikko esiintymään live-Nitroon. Minua (ja tuskin ketään katsojaakaan) eivät kuitenkaan nämä käytännön syyt kiinnostaneet pätkääkään, kun lopputuloksena oli lähes kokonainen tapahtuma ilman buildia. Hienoa työtä, WCW.

Selostajinamme tässä show'ssa Tony Schiavone (joka oli yrittänyt opetella jotain japanilaisesta painista mutta masentui selostajapariensa sekoilun vuoksi), Bobby Heenan (joka oli tähän aikaan todella ärsyttävä) ja debyyttinsä tämän kaksikon kanssa selostamossa tehnyt Dusty Rhodes (joka oli aivan vitun hirvittävä). Haastattelijana Gene Okerlund.

Kuva Kuva
Chris Benoit vs. Jushin Thunder Liger w/ Sonny Onoo
En aio sen kummemmin selitellä näiden WCW vs. NJPW -otteluiden taustoja, koska niissä ei ole sen enempää selitettävää kuin mitä selitin jo yllä. WCW:tä edustanut Chris Benoit oli siis liittynyt loppuvuodesta Four Horsemeniin ja oli sen jälkeen noussut enemmän esille WCW:n lähetyksissä. Pian Benoit'n huomion tosin varastaisi Four Horsemen -kumppani Brian Pillman, joka aloitteli näihin aikoihin legendaarista "Loose Cannon" -gimmickiään. Benoit'n vastustaja, NJPW:tä edustanut Jushin Thunder Liger oli monille WCW-katsojille vanha tuttu aiemmilta vierailuiltaan.

Mielenkiintoinen vuosi tämä 1995. Chris Benoit'lla on ollut ppv-ottelut 2 Cold Scorpiota, Kensuke Sasakia ja nyt Jushin Thunder Ligeria vastaan. Kaikki ovat kuulostaneet paperilla sellaisilta otteluilta, että niillä on kaikki mahdollisuudet nousta vähintään huipputason matseiksi, ehkä jopa MOTYC-koitoksiksi. Siksi on ollut harmillista todeta kerta toisensa jälkeen, että jotain näistä Benoit'n vuoden 1995 otteluista on jäänyt puuttumaan. Se on erikoista, koska Benoit oli kuitenkin tähän aikaan jo täysin kykenevä painimaan kevyesti MOTY-tasoisen ottelun, mutta jostain syystä näissä matseissa homma ei vain lähtenyt toimimaan täydellisesti, vaikka vastustajatkin olivat huippuluokkaa. Eikä syy ole pelkästään otteluiden kestossa. Tämäkin matsi Ligerin kanssa kesti jopa yli 10 minuuttia, mutta jotenkin tämä ei vain missään vaiheessa noussut sille seuraavalle tasolle. Hyvää tekniikkapainia höystettynä parilla nätillä high flying -liikkeellä ehdottomasti, mutta ei mitään sen enempää. Harmi. Myös lopetus ärsytti, koska jostain syystä loppuun piti sitten sekoittaa The Taskmaster, joka saapui aiheuttamaan Chris Benoit'lle ongelmia, koska ilmeisesti Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin välit olivat jossain vaiheessa kiristyneet pahasti.
*** (10:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Koji Kanemoto w/ Sonny Onoo vs. Alex Wright
NJPW:tä edustanut Koji Kanemoto oli yksi niistä tämän tapahtuman japanilaispainijoista, jotka eivät olleet aiemmin esiintyneet WCW:n ppv:eissä. Tapahtuman aikaan 29-vuotias Kanemoto oli aloittanut uransa 1990-luvun alussa ja noussut nopeasti yhdeksi NJPW:n taidokkaimmista junior heavyweight -painijoista. Uransa alkuvuosina Kanemoto oli esiintynyt parin vuoden ajan legendaarisena Tiger Maskina, kunnes oli hävinnyt maskinsa ja alkanut painia itsenään. Nykyisin Kanemoto erittäin arvostettu, pitkän uran tehnyt moninkertainen IWGP Junior Heavyweight -mestari. Tuota mestaruusvyötä Kanemoto kantoi mukanaan myös tässä ottelussa asettuessaan WCW:tä edustavaa Aelx Wrightia vastaan.

Saattaa olla, että mielipiteeni eroaa nyt kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa. Ehkä katsoin Benoit vs. Ligerin aivan väärässä mielentilassa verrattuna esimerkiksi tähän otteluun, koska minun täytyy todeta, että pidin tästä ottelusta ehkä jopa hitusen enemmän kuin edellisestä. Hämmentävää kyllä, tämä oli mielestäni näyttävämpää ja viihdyttävämpää high flying -painia. Matsissa kyllä häirits tietty kehäpsykologian puute, enkä oikein ymmärtänyt, mikä pointti oli sillä, että Kanemoto katkaisi yhdessä kohdassa oman selätyksensä kesken kaiken. Mielestäni tuollaisille ylimielisille tempuille pitäisi aina olla selkeä syy, mutta tässä sitä ei ollut. En anna näiden pikkuseikkojen kuitenkaan häiritä liikaa, koska muuten nuoret Wright ja Kanemoto painivat pirun viihdyttävän, vauhdikkaan ja ennen kaikkea puhtaasti high flying -painotteisen ottelun, jota oli ilo katsoa. Wright osoitti olevansa taas kehityskelpoinen.
*** (11:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Masahiro Chono w/ Sonny Onoo vs. Lex Luger w/ Jimmy Hart
Entinen NWA World Heavyweight -mestari Masa Chono oli tuttu monille WCW:n katsojille viime vuosien ppv:eistä, joissa Chono oli käynyt vierailemassa. Nyt NJPW:tä edustanut Chono kohtasi WCW:n Lex Lugerin, joka sai yleisöltä yhdet illan kovimmista popeista siitä huolimatta, että Luger oli tähän aikaan Jimmy Hartin kanssa hengaileva tyylipuhdas heel. Hämmentävää.

Lähtökohtaisesti Lex Lugerin ottelulta on turha odottaa liikoja, eikä liikoja myöskään ollut tässä matsissa tarjolla. Suurin osa Masahiro Chononkin WCW-esiintymisistä on ollut lähinnä sellaista "ihan ok" -tasoa, mikä on johtunut siitä, että Chono on pantu painimaan yli 20 minuuttia pitkiä otteluita, joissa Chono ja hänen vastustajansa eivät ole olleet ollenkaan täysillä mukana vaan ovat ennemmin painineet vähän puolivillaisesti. Nyt sentään matsilla ei ollut yhtään liikaa kestoa, ja siksi ottelu ei ehtinyt missään vaiheessa käydä tylsäksi. Chono ja Luger vetivät ihan ok:n brawlaussetin, jossa ei sinänsä ollut mitään suurta vikaa muttei myöskään mitään, mikä olisi kummemmin ilahduttanut. Chonon Mafia Kickit ja Suplexit olivat tokia nättejä, mutta siinäpä se suurin piirtein olikin. Tämä oli sellainen perusvarma tv-ottelutasoinen koitos, mikä on toki jo enemmän kuin Lugerin ottelut tähän mennessä WCW:ssä paluunsa jälkeen.
** (6:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Johnny B. Badd w/ Kimberly vs. Masa Saito w/ Sonny Onoo
WCW Television -mestarilla Johnny B. Baddilla oli nyt ringsidellään mukana Kimberly (eli entinen Diamond Doll), jonka palvelukset Badd oli voittanut World War 3:ssa päihittämällä Diamond Dallas Pagen. TV-mestaruuden ja cheerleader-asuun pukeutuneen Kimberlyn kanssa paikalle saapunut Badd sai vastaansa NJWP:tä edustaneen Masa Saiton, joka oli myös tuttu monille WCW:n katsojille aiemmista tapahtumista. Jässikkämäinen brawler Saito oli yksi ahkerimmin WCW:ssä vierailleista japanilaisista, joka oli tuttu erityisesti rajuista Suplexeistaan.

Jos Masahiro Chonon WCW-otteluista ei ole kauheasti hyvää sanottavaan, ei sitä ole myöskään Masa Saiton otteluista. Vaikka Saito pystyykin tempaisemaan näyttäviä Suplexeja, muuten Saiton WCW-ottelut ovat lähes järjestään tuntuneet turhilta - varsinkin sen takia, että Saito ei tunnu ikinä olevan kiinnostunut vastustajan liikkeiden myymisestä tai ylipäänsä mistään, mikä saisi vastustajan näyttämään hyvältä. Nytkin Johnny B. Badd yritti kyllä tässä parhaansa, mutta kovin pitkälle se ei riittänyt, kun Saito ei tuntunut olevan millään tavalla yhteistyöhaluinen. Kun tähän yhdistettiin vielä typerän kankea lopetus, ei tästä ottelusta jää hirveästi muille kerrottavaa. Baddin yritykselle hatunnosto, Saitolle tylsästä suorituksesta peukku alaspäin.
*½ (5:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Shinjiro Otani w/ Sonny Onoo vs. Eddie Guerrero
Shinjiro Otani oli myös yksi niistä japanilaisista, jotka tekivät tässä ppv:ssä ensimmäisen WCW-esiintymisensä. Vasta 23-vuotias Otani oli aloittanut uransa kolme vuotta aiemmin ja oli näihin aikoihin yksi Japanin lupaavimmista junior heavyweight -painijoista. Nykyisin Otani onkin tunnettu ja arvostettu japanilaiskonkari, joka perusti 2000-luvun alussa yhdessä Shinya Hashimoton kanssa Pro Wrestling Zero-One -nimisen promootion ja on tullut tunnetuksi sen kirkkaana tähtenä. Otanin vastustaja Eddie Guerrero puolestaan paini nyt ensimmäisen singles-ottelunsa WCW:n ppv:ssä. Selostajat (varsinkin Schiavone) hehkuttiva Guerreroa yhtenä WCW:n lupaavimpana nuorena lahjakkuutena, joten kyseessä oli kahden nuoren ja lahjakkaan lupauksen välinen ottelu.

Hmm, en tiedä yliarvioinko nyt tätä hieman, mutta minä tykkäsin tästä ottelusta helkkarin paljon. Ehkä se on sitten vain se, että halusinkin innostua Eddie Guerreron ja Shinjiro Otanin välisestä ottelusta ja olin siksi jo etukäteen päättänyt tykätä tästä helkkarin paljon. Tai ehkä tämä oli vain oikeasti pirun kova keskikortin ottelu. Tämä vuoden 1995 Eddie Guerrero... Ai jumaliste. Pakko ihailla tätä nuorta Eddietä. Pelkästään World War 3 -esiintymisellään ja tällä ottelullaan Eddie nousi kirjoissani kirkkaasti yhdeksi vuoden 1995 ilahduttavimmista WCW-painijoista tänä kokonaisuutena kamalan surkeana vuotena. Nuori Eddie pisti tässäkin matsissa parastaan, liikkui upeasti, väläytti hemmetin näyttäviä high flying -liikkeitä ja paini yhdessä nuoren Shinjiro Otanin kanssa helkkarin hienon ottelun, joka yhdisti todella sulavasti tekniikkapainia, high flyingia, näyttäviä Suplexeja ja vähän kaikkea muutakin. Oikeastaan ainut selvä miinus ottelulle tulee siitä, että meksikolaistyylisesti Eddie ei oikeastaan myynyt ollenkaan toista jalkaansa ottelun lopussa, vaikka Otani sitä teloikin aika ankarasti. Vähän enemmän myymistä ja vähän enemmän aikaa tälle ottelulle, niin tämä olisi voinut olla jopa MOTYC, mutta tällaisenäänkin tämä oli huippuluokan keskikortin ottelu. Erityisesti lopetustaistelu oli hoidettu täydellisesti.
**** (13:43)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tenzan w/ Sonny Onoo vs. Randy Savage
World Cup of Wrestlingin kuudennessa ottelussa WCW:n kunniaa puolusti firman tuore WCW World Heavyweight -mestari Randy Savage - joka oli edelleen puolikuntoinen ja paini ottelunsa toinen käsi rajussa paketissa. Savagen vastustaja oli myös nuoriin lupauksiin kuulunut (Hiroyoshi) Tenzan - 24-vuotias isokokoinen japanilainen, joka oli aloittanut uransa vuonna 1991. Tenzanista oli kovaa vauhtia tulossa NJPW:ssä uusi kovan luokan tähti, ja myöhemmin urallaan hän onkin lunastanut tuon lupauksen nousemalla muun muassa moninkertaiseksi IWGP Heavyweight -mestariksi.

Täytyy myöntää, että tavallaan nautin tästä ottelusta, vaikka tässä ei oikeastaan mitään järkeä ollutkaan. Hiroyoshi Tenzan on taitava ja intensiivinen brawleri, joka kyllä pystyy iskemään näyttäviä liikkeitä, ja kun hänelle annetaan lupa murjoa Randy Savagea viitisen minuuttia lähes tauotta, onhan se ihan hauskaa katsottavaa. Ilmeisesti tähän erikoiseen ratkaisuun päädyttiin, koska Savage ei edelleenkään ollut oikeastaan edes painikunnossa ja koska Savage ei pystynyt ottelun aikana oikeastaan melkein mihinkään järkeviin painiliikkeisiin. On kyllä hienoa, että WCW on pannut puolikuntoisen Savagen maailmanmestarikseen... Todella looginen ratkaisu. Mutta siis: Tenzanin toteuttamaa murjomista oli kyllä ihan hauska katsoa, mutta ei se oikeastaan vienyt ottelua kunnolla mihinkään eteenpäin - varsinkin kun ottelun lopetus ei ollut sitten mitenkään linjassa ottelun muun meiningin kannalta. Idiotismia. No, oli tämä silti ihan tällainen hauska tv-ottelutasoinen matsi, mutta ei sen enempää.
** (6:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kensuke Sasaki w/ Sonny Onoo vs. Sting
Ja sitten World Cup of Wrestlingin viimeinen ja ratkaiseva ottelu. Siinä toisensa kohtasi kaksi miestä, joilla oli jo entuudestaan kaunaa toistensa kanssa viime kuukausilta. Kensuke Sasaki kantoi nimittäin mukanaan edelleen WCW United States Heavyweight -mestaruutta, jonka hän oli voittanut pari kuukautta sitten Stingiltä Japanissa järjestetyssä tapahtumassa. Tässä matsissa ei Sasakin US Heavyweight -mestaruus ollut pelissä, mutta Stingillä oli silti mahdollisuus saada revanssi Sasakista ja tuoda samalla arvostettu turnausvoitto WCW:lle.

Vähän lyhyeksi jäi tämä Kensuke Sasakin ja Stingin välinen ottelu, minkä takia tästä ei mitään kovin erityistä spektaakkelia tullut. En tiedä, olisiko tästä muutenkaan tullut sellaista, koska Stingin ottelut ovat olleet jo pidemmän aikaa aika järjestään tietynlaisia pettymyksiä, mutta nyt siihen ei ollut mahdollisuuksia ajankaan vuoksi. Aikaan nähden tämä Sasakin ja Stingin suoritus oli loppujen lopuksi jopa ihan mukava. Sasaki näytti hyvältä, liikkui taitavasti ja väläytti näyttäviä liikkeitä. Sting oli oma itsensä, keräsi yleisön puolelleen ja hoiti hommansa niin kuin suurimmassa osassa otteluistaan tekee. Eipä tästä kokonaisuudessaan oikeastaan ole sen enempää sanottavaa. Matsi oli buukattu hyvin, se kulki alusta loppuun toimivasti ja oli ihan hyvä paketti, mutta ei tässä silti mitään sen erikoisempaa ollut, mikä olisi tämän nostanut edes kolmen tähden tasolle.
**½ (6:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Lex Luger vs. Ric Flair vs. Sting - Triangle Match for the WCW World Heavyweight Title Shot
Kun turnaus oli ohi, siirryttiin niihin kahteen otteluun, jotka kiinnostivat katsojia etukäteenkin oikeasti. Tässä matsissa oli kieltämättä paljon tunnelmaa: Ric Flair, Sting ja Lex Luger olivat käytännössä olleet koko WCW:n olemassaolon ajan (eli siitä lähtien kun Jim Crockett myi firmansa vuonna 1988 Ted Turnerille) WCW:n Main Event -skenen kolme kulmakiveä - siitäkin huolimatta että Luger ja Flair olivat käyneet välillä WWF:n puolella. Juuri Stingiin, Lugeriin ja Flairiin oli tietyllä tavalla tiivistynyt hyvin paljon WCW:n päämestaruuskuvioista aina Hulk Hoganin saapumiseen saakka, eikä näköjään edes Hogan ollut pystynyt taklaamaan tätä kolmikkoa pois näistä kuvioista. Hulk Hogan oli nyt siis itse hyllytettynä, koska Hogan oli menettänyt totaalisesti hermonsa sen jälkeen, kun Randy Savage voitti WCW World Heavyweight -mestaruuden World War 3:n jättimäisessä Battle Royalissa. Hoganin mukaan Savagen voitto ei ollut reilu, koska Hogania ei ollut oikeasti eliminoitu ottelusta ollenkaan, vaan The Giant oli vain kiskaissut hänet pois kehästä kehäköysien alta. Tuomarit eivät olleet kuitenkaan nähneet tätä, vaan luulivat Hoganin tulleen eliminoiduksi oikeasti. Hogan valitti väärinkohtelustaan sekä ppv:ssä että Nitrossa, mutta päätös pysyi ja mestaruus säilyi Savagella. Niinpä Hogan alkoi riehua WCW:ssä valtoimenaan ja kävi kaikkien mahdollisten ihmisten kimppuun. Sen seurauksena Hogan hyllytettiin, ja WCW:n päämestaruudesta järjestettiin näiden kolmen konkarin välille ykköshaastajuusottelu.

Flairilla oli toki suurta kaunaa Stingin kanssa, eikä hän tullut kovin hyvin toimeen myöskään Lugerin kanssa, koska Dungeon of Doomin ja Four Horsemenin välit olivat heikenneet radikaalisti. Luger ja Sting puolestaan olivat pyrkineet pysymään ystävinä siitä huolimatta, että Luger oli ajautunut henkilökohtaiseen vihanpitoon Stingin ystävien Randy Savagen ja Hulk Hoganin kanssa. Ennen tämän ottelun alkua Luger oli kuitenkin yllättäen ilmoittanut, että hän aikoo saapua tähän otteluun yksin eikä ota manageriaan Jimmy Hartia mukaan. Kiinnostavaa tässä ottelussa oli myös matsimuoto. Tämä oli toinen kera ppv-historiassa, kun singles-ottelu käytiin 1 vs. 1 vs. 1 -otteluna. Viime vuoden Fall Brawlissa WCW oli niin ikään järjestänyt "Triangle Matchin" Stingin, Guardian Angelin ja Vaderin välillä. Tuolloin ottelu oli kuitenkin toteutettu niin, että ensin Guardian Angel ja Vader painivat keskenään, kunnes toinen selätti toisen ja sen jälkeen Sting saapui painimaan tuon ensimmäisen taistelun voittanutta painijaa vastaan. Tuota ottelua ei voi siis oikeastaan vielä kutsua tulevaisuudessa normaaliksi muuttuneen Triple Threat -ottelun esiasteeksi, mutta tämä sen sijaan oli jo aika lähellä sitä. Kaikki kolme miestä olivat nimittäin samaan aikaan kehässä, mutta tässä matsi toimi vielä samoin kuin joukkueiden välisissä kolminotteluissa: yksi miehistä seisoi siis aina vuorollaan apronilla, ja kehävuoroon pääsi vain vaihtamalla itsensä sisään. Kehässä sai painia keskenään aina vain kaksi "kehävuorossa" olevaa miestä.

Äh. Harmi, että tässä ottelussa piti olla typerä lopetus, koska muuten olisin voinut hehkuttaa tätä avoimemmin. Nyt olen ihan siinä rajalla, annanko tälle kolme tähteä vai puolikkaan päälle. Päädyn kuitenkin siihen ylimääräiseen puolikkaaseen, koska tämä aikakaudelleen hyvin harvinainen kolmen miehen ottelu oli buukattu aivan lopetusta lukuun ottamatta oikeasti hyvin, ja tämä oli aidosti kiinnostava matsi näiden kolmen välillä. Ensin nähtiin pitkä vääntö Flairin ja Stingin välillä, joka oli mielestäni oikeastaan parempaa painia kuin miesten 1 on 1 -ottelussa World War 3:ssä. Sen jälkeen nähtiin Flairin ja Lugerin välinen osuus, mikä oli kirkkaasti parasta Lugeria pitkään, pitkään aikaan. Lopulta oli vuorossa sitten ystävysten Lugerin ja Stingin kohtaaminen, ja sekin toimi hämmästyttävän hyvin. Matsi ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi, vaan tämä pitkä ottelu kulki alusta loppuun sujuvasti ja kiinnostavasti. Ilmassa oli oikeasti suuren ottelun tuntua, ja kokonaisfiilis oli oikein myönteinen. Harmi, että lopetus oli sitten mitä oli... Tosin ei sekään nyt missään tapauksessa ollut typerimmästä päästä, kun puhutaan WCW-lopetuksista, mutta vähän mälsän maun se jätti silti hienosta ottelusta. Olen nyt tällä kertaa kuitenkin armollinen enkä miinusta puolikasta pois lopetuksen vuoksi.
***½ (28:03)
Voittaja:
► Show Spoiler
HUOM! SEURAAVA KOHTA SPOILAA ÄSKEISEN OTTELUN VOITTAJAN!











Kuva Kuva
Randy Savage (c) vs. Ric Flair w/ Jimmy Hart - WCW World Heavyweight Championship
Ja sitten heti perään oli vuorossa itse päämestaruusottelu. Kun Flair oli voittanut äskeisen ottelun, kehänlaidalle juoksi yllättäen Jimmy Hart, joka oli siis tunnettu The Giantin ja Lex Lugerin managerina. Jostain syystä Hart lyöttäytyikin nyt yhteen Flairin kanssa, vaikka Flairilla ja Four Horsemanilla oli nimenomaan ollut viime aikoina ongelmia Hartin painijoiden kanssa. Flairia ei Hartin läsnäolo näyttänyt häiritsevän, vaan Hart jäi kannustamaan Flairia tämän kulmaukseen, kun WCW World Heavyweight -mestari Randy Savage saapui paikalle kohtaamaan pitkäaikaisen vihamiehensä.

Tämä oli ehdottomasti vuoden 1995 Flair/Savage-otteluista heikoin, mikä ei ole sinänsä yllätys, koska Savage oli tosiaan puolikuntoinen ja koska muutenkin tämän ottelun lähtökohdat eivät ollenkaan samanlaiset kuin kesällä nähdyissä Flair/Savage-otteluissa. Tästä huolimatta Savage ja ennen kaikkea Flair olivat tietenkin ammattilaisia ja tekivät kyllä parhaansa, ja Flair sai kannettua tämän kokonaisuuden sellaiseksi ihan hyväksi otteluksi. Flair/Savage-tasolla se ei vielä ole paljoa, koska vielä kolme ja puoli vuotta sitten nämä miehet painivat MOTYC-matsin, mutta niin ne ajat muuttuvat. Ottelun lopussa Flair teki todella rankan bleidauksen ja vuoti verta kuin pistetty sika. Tästä vuoden 1995 lopusta siis alkoi taas se vaihe, kun WCW:n ppv:eissä vuodatettiin verta, kun tätä ennen verelle oli ollut parin vuoden ajan ehdoton kielto. WWF:ssä tuo kielto yhä tähän aikaan oli, mutta se ei ollut estänyt Bret Hartia bleidaamasta viime ppv:ssä. WCW oli puolestaan päättänyt luopua kiellostaan nimenomaan Hartin vuotamisen vuoksi, ja bleidaamisesta sekä verenvuodatuksesta seurasikin seuraavina kuukausina pitkä ja monipolvinen keskustelu painipiireissä. Kokonaisuutena tämä ottelu oli ihan hyvä matsi ja ihan hyvä päätös ihan hyvälle ppv:lle.
**½ (8:41)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Eddie Guerrero
** Shinjiro Otani
* Ric Flair

Kokonaisarvio Starrcadesta: Niinhän siinä kävi, että WCW järjesti vuoden parhaan ppv:nsä heti, kun Hulk Hogan ei ollut mukana sekoilemassa. Ei tämä silti mitenkään tajunnanräjäyttävä kokemus ollut, vaan hyvistäkin matseista huolimatta tämä tuntui suurimmaksi osaksi täysin yhdentekevältä tapahtumalta, koska yhdeksä ottelusta seitsemällä ei ollut minkäänlaista buildia eikä siksi myöskään minkäänlaista merkitystä. Kokonasfiilis jäi silti positiivisen puolelle, joten kyllä tämä oli Ok tapahtuma ja näin kamala vuotena myös lähes tulkoon koko vuoden paras ppv.

1. WWF Survivor Series - Hyvä
-------------------
2. WCW Starrcade - Ok
3. WWF SummerSlam - Ok
4. WWF Royal Rumble - Ok
5. WCW World War 3 - Ok
-------------------
6. WCW Fall Brawl - Kehno
7. WWF In Your House 3 (Triple Header) - Kehno
8. WCW Collision In Korea - Kehno
9. WCW The Great American Bash - Kehno
10. WWF WrestleMania XI - Kehno
11. WWF In Your House 5 (Season's Beatings) - Kehno
12. WWF In Your House 2 (The Lumberjacks) - Kehno
-------------------
13. WCW Bash At The Beach - Surkea
14. WWF In Your House 1 (Premiere) - Surkea
15. WCW Slamboree - Surkea
16. WWF King of the Ring - Surkea
17. WWF In Your House 4 (Great White North) - Surkea
18. WCW SuperBrawl V - Surkea
19. WCW Halloween Havoc - Surkea
20. WCW Uncensored - Surkea


So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 19 Elo 2019, 16:50

VUODET 1983-1995

Ainakin Lyyki on useammankin kerran kysynyt, enkö aio kirjoittaa minkäänlaista koosteviestiä näistä vuosista 1983-1995. Alun perin tarkoituksena olikin kirjoitella koosteviestejä muutaman vuoden välein, mutta sitten en jaksanut innostua koko touhusta. Oli vain mukavampaa aloittaa aina seuraavan vuoden arviointi kuin kirjoittaa koosteviestejä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettenkö olisi omiin muistiinpanoihini kerännyt ihan samoja tilastoja kuin aiemminkin tässä projektissa: lukuja muun muassa tähtipisteistä, huippuotteluiden määristä ja niin edelleen.

Nyt kun olen saanut kahlattua nämä old school -vuodet kokonaisuudessaan läpi ja olen siirtymässä jälleen uudempien tapahtumien arviointiin (tarkalleen vuoteen 2007), on hyvä vihdoin koostaa yhteen nämä kaikki tilastot ja luvut vuosilta 1983-1995 jonkinlaisen yhtenäisen koosteviestin muodossa. Aloitetaan se toteamalla, että näinä vuosina 1983-1995 käytiin yhteensä 108 ppv:tä, jotka siis arvostelujeni varten katsoin. Jos arvioidaan, että yhdessä ppv:ssä oli keskimäärin 7 ottelua, se tarkoittaisi, että katsoin näiltä vuosilta noin 750 ottelua. Knoppitiedoksi: vuosien 1995-2004 kokonaiskoosteviestissä WrestlingAlertin puolella aikoinaan kerroin, että noihin vuosiin mahtui 333 ppv:tä ja siis noin 2300 ottelua. Kun tuosta lasketaan pois päällekkäisyydet, tarkoittaa se, että olen vuosina 1983-2004 katsonut yhteensä 431 ppv:tä ja noin 3000 ottelua. Kun otetaan huomioon, että olen vuoden 2004 jatkanut jo pari vuotta eteenpäin, aletaan katsottujen ppv:eiden määrässä olla kohta jo lähellä 500:aa ja otteluiden määrässä 3500:aa. Niin, mitäpä tähän sanomaan. Kohta (24. toukokuuta) tulee tasan kymmenen vuotta täyteen siitä, kun aloitin tämän hulluuden. Varmaan olisin kuluneen kymmenen vuoden aikana voinut käyttää elämässäni aikaa toisinkin, mutta... En ole käyttänyt.

Tiedän myös, että vuosilta 1996-2006 löytyy varmaan joitain ppv:eitä, joista en ole ollut tietoinen ja joita en ole siksi aikoinaan pystynyt arvostelemaan. Löysin esimerkiksi Wrestling Observer Newslettereitä lukiessani tiedon, että vuonna 1996 Dallasin alueella toimi uusi CWA-niminen promootio, joka järjesteti tapahtumia legendaarisella Sportatorium-areenalla, joka oli ollut alun perin WCCW:n käytössä ja WCCW:n kaatumisen jälkeen muun muassa GWF:n ja Jim Crockettin uuden promootion käytössä. Kun nekin olivat kaatuneet, CWA oli perustettu ja se oli alkanut järjestää tapahtumia samalla areenalla. Jostain käsittämättömästä syystä CWA oli kuitenkin (muista alueellisista promootioista poiketen) päättänyt lähettää yhden tapahtumansa vuoden 1996 helmikuussa ppv-lähetyksenä. Tuo tapahtuma oli nimeltään CWA Bodyguards vs. Bandits, ja koko ppv-lähetys koostui vain yhdestä ottelusta, joka oli 6 vs. 6 -joukkueottelu, joka käytiin "Football Matchina". Käytännössä se tarkoitti sitä, että neljään kymmenen minuutin erään jaetussa ottelussa joukkueet saivat eri määrän pisteitä sen mukaan, jos selättivät vastustajansa, laittoivat vastustajansa luovuttamaan tai jos vastustajajoukkueen jäsen diskattiin. Enemmän pisteitä kerännyt joukkue voitti. Lisäksi ottelussa oli kahden "erän" jälkeen jalkapallotyylinen "puoliaika". Eikä tässä kaikki: toisen joukkueen jäsenet olivat hahmoiltaan "vankeja" ja toiset "vartijoita". Ja tapahtuman väitettiin ikään kuin käytävän Alcatrazin vankilan yhteydessä, vaikka samalla sen kerrottiin kuitenkin tapahtunvan Sporatoriumissa. Ei, tässä missään ei ole mitään järkeä. Ikävä kyllä löysin Youtubesta vain puolet tästä tapahtumasta, mutta sen perusteella se oli jo niin kamalaa kuraa, etten aio etsiä loppumateriaalia, koska sitä ei mistään torrent-sivuiltakaan löytynyt. PPV-debyyttinsä tuossa ottelussa kuitenkin teki muuan John Hawk, joka tullaan myöhemmin tuntemaan JBL:nä. Jos kiinnostaa lukea tarkemmin mietteet koko tapahtumasta, joku on joskus tuon koko ppv:n onnistunut katsomaan ja myös arvostelemaan. Jos muita vastaavia obskureeja ppv:eitä tiedätte jääneen minulta väliin, laittakaa viestiä, niin yritän metsästää ne käsiini ja huomioida jotenkin jälkikäteen tässä projektissa.

Siirrytään siis yksityiskohtaiseen nippelitietoon.

Top 10 eniten huippuotteluita painineet painijat vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 22
2. Bret Hart (WWF) - 15
3. Ricky Steamboat (JCP/WWF/WCW) - 11
4. Sting (JCP/WCW) - 9
5. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 8
6. Randy Savage (WWF/WCW) - 7, Flyin' Brian (WCW) - 7
8. Bobby Eaton (JCP/WCW) - 6, Shawn Michaels (WWF) - 6
10. Arn Anderson (JCP/WWF/WCW) - 5, Big Van Vader (WCW) - 5

Ei kovin suuria yllätyksiä tässä. Ric Flair oli kiistatta näiden vuosien 1983-1995 kovin suorittaja, joka oli jo vuonna 1983 huippukunnossa ja joka alkoi 90-luvun puolivälin aikaan olla jo kohtuullisen vanha mutta paini edelleen parempia otteluita kuin suurin osa WCW:n rosterista koskaan painisi. Nuori Bret Hart puolestaan nousi kovaa vauhtia vuosien edetessä tällä listalla kärkisijoille, eikä ihme. Seuraavat kolme sijaa menevät sitten JCP:n/WCW:n 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun oleellisille ME-nimille, joista Ricky Steamboat paini jatkuvasti kovia otteluita ja Sting sekä Luger puolestaan olivat enemmänkin siinä onnellisessa asemassa, että pääsivät painimaan kovia otteluita oikeiden vastustajien kanssa. Listan sijat 6-10 menevät sitten sellaisille nimille, jotka nähdessään tiesi voivansa aina olettaa hyvää matsia. Erityisen ilahduttava nimi listalla on Bobby Eaton, joka varsinkin 1980-luvun puolella oli tosi oleellinen osa JCP:n/WCW:n midcardia.

Top 10 tähtipainijat vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 71
2. Bret Hart (WWF) - 55
3. Ricky Steamboat (JCP/WWF/WCW) - 36, Big Van Vader (WCW) - 36
5. Shawn Michaels (WWF) - 35
6. Randy Savage (WWF/WCW) - 33
7. Flyin' Brian (WCW) - 31
8. Sting (JCP/WCW) - 19
9. Steve Austin (WCW) - 16
10. Scott Steiner (WCW) - 14, Cactus Jack (AWA/UWF/WCW) - 14, Owen Hart (WWF) - 14, Razor Ramon (AWA/WCW/WWF) - 14

Flairin ylivoima jatkuu tälläkin listalla, eivätkä Flairia seuraavatkaan nimet tule yllätyksenä. Listasta näkee helposti, että Bret Hart, Shawn Michaels ja Randy Savage olivat WWF:n puolella niitä nimiä, jotka tapahtumasta toiseen olivat yleensä show'n parhaita esiintyjiä ja keräsivät tähtipisteitä, vaikkeivät joka kerta olisikaan painineet huippuluokan ottelua. WCW:n puolella vastaavia nimiä olivat Ricky Steamboat, Big Van Vader ja Flyin' Brian. Listan sijoilla 9-10 oli sitten suurimmaksi osaksi sellaisia painijoita, jotka olivat esillä vähemmän aikaa, suurimmassa osassa tapauksista vain pari vuotta aktiivisesti ppv:eissä. Sijalla 8 ollut Sting puolestaan oli kyllä aktiivinen JCP:ssä/WCW:ssä suurimman osan tästä aikakaudesta, mutta tämä lista osoittaa hyvin juuri sen, että Sting oli harvoin itse se paras tai terävin esiintyjä, vaan yleensä hän oli mukana huippuotteluissa siksi, että hänet oli buukattu niihin illan parhaisiin otteluihin illan parhaiden painijoiden kanssa. Toki Stingilläkin oli omat loistohetkensä, ja hän ansaitsee paikan myös tällä listalla.

Top 10 Main Eventissä painineet vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 28
2. Hulk Hogan (WWF/WCW) - 25
3. Sting (JCP/WCW) - 16
4. Big Van Vader (WCW) - 12
5. Randy Savage (WWF/WCW) - 11
6. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 10
7. Sycho Sid (JCP/WWF/WCW) - 8
8. British Bulldog (WWF/WCW) - 7, Diesel (WCW/WWF) - 7
10. Rick Steiner (JCP/WCW) - 6, Bret Hart (WWF) - 6, Yokozuna (WWF) - 6

Kun sitten siirytään omilla suorituksilla ansaituista pisteistä tänne buukkauksilla ansaittuihin suorituksiin, nousee Ric Flairin rinnalle tietenkin WWF:n ykkösnimi Hulk Hogan, joka ei kuitenkaan tähtiarvosanoilla tai huippuotteluilla päässyt liiemmin loistamaan. Hogan oli kuitenkin aivan kiistaton koko alan ykkösnimi näinä vuosina, mutta ppv:eissä painittujen Main Event -otteluiden määrässä hän häviää silti niukasti Ric Flairille. Tämä johtuu toki siitä, että WWF:llä oli 80-luvulla vähemmän ppv:eitä kuin WCW:llä. Flairin ja Hoganin jälkeen ME-listalla nousevat esille siten Sting, Vader, Savage, Luger ja Sid, jotka kaikki olivat juuri niitä "bubbling under" ME-nimiä Hoganin ja Flairin takana. Top-listan loppupäästä löytyy sitten muun muassa Diesel ja Bret Hart, jotka nousivat ME-painijoiksi vasta 90-luvun puolivälin aikaan.

Top 10 eniten mestarina esiintymisiä vuosina 1983-1995:
1. Ric Flair - 30 (NWA World Heavyweight, WWF World, World Heavyweight, WCW World Heavyweight)
2. Hulk Hogan - 27 (WWF World Heavyweight, WCW World Heavyweight)
3. Rick Steiner - 21 (NWA Television, NWA/WCW US Tag Team, NWA/WCW Tag Team, IWGP Tag Team, WWF Tag Team)
4. Arn Anderson - 20 (NWA National Tag Team, NWA/WCW Tag Team, WWF Tag Team, NWA/WCW Television)
5. Lex Luger - 19 (NWA/WCW US Heavyweight, WCW World Heavyweight)
5. Bret Hart - 19 (WWF Tag Team, WWF Intercontinental, WWF World)
7. Ted DiBiase - 18 (Million Dollar, WWF Tag Team)
8. Scott Steiner - 16 (NWA/WCW US Tag Team, NWA/WCW Tag Team, IWGP Tag Team, WWF Tag Team)
8. Steve Austin - 16 (WCW Television, WCW Tag Team, NWA Tag Team, WCW US Heavyweight)
8. Rick Rude - 16 (WWF Intercontinental, WCW US Heavyweight, World Heavyweight, WCW International Heavyweight)

Ei valtaisia yllätyksiä näissäkään tilastoissa. Flair ja Hogan pitävät jälleen kahta kärkisijaa, minkä jälkeen esille nousee pari midcard-mestaruuksien ansioitunutta haltijaa: Rick Steiner ja Arn Anderson pitivät vuosien aikana useita mestaruusvöitä, ja se näkyy. Lex Luger ja Bret Hart olivat puolestaan ME-nimistä usein mestaruuskuvioissa mukana, ja Ted DiBiasen nouseminen tälle listalle on tietenkin puhtaasti Million Dollar Championship -vyön olemassaolon ansiota.

Top 10 eniten otteluita painineet vuosina 1983-1995:
1. Sting (JCP/WCW) - 54
2. Ric Flair (JCP/WWF/WCW) - 50
3. Bret Hart (WWF) - 46
4. Randy Savage (WWF/WCW) - 43
5. Lex Luger (JCP/WCW/WWF) - 42
6. Arn Anderson (JCP/WWF/WCW) - 39
7. Hulk Hogan (WWF/WCW) - 38
8. Goldust (WWF/WCW) - 36
9. Rick Steiner (JCP/WCW) - 34
10. Shawn Michaels (WWF) - 31

Ja vihdoin lista, jossa Ric Flair ei ole ykkösenä! Vuosina 1983-1995 eniten ppv-matseja paini siis JCP:n/WCW:n vakiotähti Sting, ja Flair jäi niukasti kakkoseksi todennäköisesti sen takia, että kävi parin vuoden ajan pyörähtämässä WWF:ssä ja oli hetken aikaa "eläköityneenä". Kolmantena listalla on sitten WWF:n vakionimi Bret Hart, eivätkä myöskään seuraavat nimet listalla ole yllätykisä. Kiinnostavaa on oikeastaan ennen kaikkea se, että Dustin Rhodes (tai siis Goldust) nousi tällä listalla näin korkealle sijalle, vaikka aloitti uransa vasta vuonna 1991. WCW todellakin buukkasi Rhodesia aktiivisesti tämän WCW-runin aikana.

Ja sitten...

VUOSIEN 1983-1995 PARHAAT:

Kuten WrestlingAlert-aikaisia arvioitani lukeneet muistavat, jaoin aina vuoden lopussa palkinnot vuoden parhaista (ja huonoimmista) suorituksista eri kategorioissa. Tein tämän tietoisesti vain ppv:eiden pohjalta, vaikka tiesin, että pelkkien ppv:eiden katsominen antaa toki vääristyneen kuvan, jättää paljon huippuotteluita pois ja ei anna yhtä hyviä mahdollisuuksia esimerkiksi promottamisen arviointiin. Yleisestikin jakamani palkintoni olivat siis enemmän vain rajatun näkökulman perusteella muodostettuja näkemyksiä, enkä ole yrittänytkään väittää niiden olevan minkäänlainen ultimaattinen totuus millään tavalla.

Niinpä päädyin näitä vuosien 1983-1995 arvioita kirjoitellessa siihen, että jaoin myös aina jokaisen vuoden päätteeksi samaiset palkinnot sen perusteella, minkälainen kuva minulle oli muodostunut kyseisen vuoden tarjonnasta. Tiedostan kyllä, että varsinkin ensimmäisinä vuosina suurimman osan palkinnon jakamisissa ei ollut mitään järkeä, kun koko vuoden aikana nähtiin 1-3 ppv:tä. Päätin kuitenkin, etten anna tämän häiritä, vaan jaan oman fiilikseni mukaan kaikki mahdolliset palkinnot myös näiltä vuosilta. En kuitenkaan ole näitä palkintoja tätä ennen sen enempää täällä esitellyt, koska eiväthän ne millään tavalla erityisen virallisia tai kattavia näkemyksiä ole kyseisten vuosien tarjonnasta. Nyt päätin kuitenkin jakaa kaikki nämä näkemykseni myös täällä. Eli: vuosien 1983-1995 palkinnot puhtaasti ppv:eiden perusteella, olkaa hyvät!

WORST TAG TEAM OF THE YEAR
1983 - Bugsy McGraw & Rufus R. Jones
1984 - The Zambuie Express (Elijah Akeem & Kareem Muhammad)
1985 - Miss Atlanta Lively & Jimmy Valiant
1986 - Kernodle Brothers (Don & Rocky)
1987 - Bolsheviks (Nikolai Volkoff & Boris Zhukov)
1988 - Stud Stable (Jimmy Golden & Robert Fuller)
1989 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1990 - Sting & RoboCop
1991 - Bushwhackers (Butch & Luke)
1992 - Natural Disasters (Earthquake & Typhoon)
1993 - Colossal Kongs (Awesome & King)
1994 - Doink & Dink The Clown
1995 - The Blu Brothers (Jacob & Eli)

Kamalista joukkueista kamalimpia olivat ehdottomasti Bushwhackers, Natural Disasters, Colossal Kongs ja iki-inhokkini Blue Brothers (eli Harris Brothers). Jotkut todella huonot joukkueet selvisivät myös näistä vuosista ilman mainintaa, mutta nämä kaikki ovat kyllä ansainneet paikkansa huonoimpien listalla. Ensimmäisinä vuosina ei mitään erityisen huonoja joukkueita paininut ppv:eissä saakka, minkä vuoksi valintojen tekeminen oli vaikeampaa. Myöhemmin huonoja joukkueita alkoi sitten riittää. Erikoismaininta toki vielä vuoden 1990 parivaljakolle Sting & RoboCop, joka ei toki ollut mikään oikea joukkue mutta oli ideana niin kamalaa kuraa, että ansaitsee ehdottomasti maininnan.

WORST WRESTLER OF THE YEAR
1983 - Bugsy McGraw
1984 - Billy Graham
1985 - Big John Studd
1986 - Uncle Elmer
1987 - Haiti Kid
1988 - Jimmy Valiant
1989 - Zeus
1990 - El Gigante
1991 - Van Hammer
1992 - Nailz
1993 - Giant Gonzales
1994 - Dave Sullivan
1995 - Renegade

Varsinkin ensimmäisinä vuosina puhtaasti todella huonoja painijoita oli hyvin vähän, vaikka kieltämättä esimerkiksi vuoden 1984 Billy Grahamin meininki oli varsin hirveää katsottavaa. Lopulta vain yksi painija onnistui voittamaan tämän mahtavan palkinnon kahdesti, ja tuo painija on tietenkin El Gigante/Giant Gonzales, joka oli kaikin tavoin aivan kammottava painija. Eipä siinä, kyllä yhtä lailla myös Renegade, Dave Sullivan, Nailz, Van Hammer, Zeus ja muut ovat paikkansa ansainneet. 1980-luvun puolivälissä WWF:ssä pyöri todella paljon Big John Studdin ja Uncle Elmerin kaltaisia paskasäkkejä, mutta he saivat nyt tämän kunnian tässä listauksessani.

WORST GIMMICK OF THE YEAR
1983 - Charlie Brown
1984 - Billy Graham
1985 - Miss Atlanta Lively
1986 - Adrian Adonis
1987 - Ken Patera
1988 - Colonel DeBeers
1989 - Bushwhackers
1990 - Black Scorpion
1991 - Oz
1992 - Super Invader
1993 - The Shockmaster
1994 - Fake Undertaker
1995 - The Butcher / The Man With No Name / Zodiac

Naiseksi pukeutunut Ron Garvin (eli Miss Atlanta Lively), tökerö Adrian Adonis, rasistinen Colonel DeBeers, kammottava Black Scorpion, surkuhupaisa Oz, idioottimainen Super Invader, tajunnanräjäyttävä Shockmasters, identiteettikriisistä kärsivä Brutus Beefcake... Ai että, kyllä nämä vuodet olivat vain täynnä kammottavia hahmoja. Paljon jäi myös listausten ulkopuolelle, mutta oikeastaan jokaista näistä hahmoista vihasin hyvin paljon. Ehkä kaikkein eniten kuitenkin Black Scorpionia, joka oli vain niin älytöntä paskaa WCW:n Main Event -tasolla, että ei mitään järkeä.

WORST FEUD OF THE YEAR
1985 - Big John Studd vs. André The Giant
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T
1987 - King Kong Bundy vs. Hillbilly Jim
1988 - Honky Tonk Man vs. Brutus Beefcake
1989 - Hulk Hogan vs. Zeus
1990 - Sting vs. Black Scorpion
1991 - Sgt. Slaughter vs. Hulk Hogan
1992 - Nailz vs. Big Bossman
1993 - Giant Gonzales vs. The Undertaker
1994 - Kevin Sullivan vs. Dave Sullivan
1995 - Hulk Hogan vs. Dungeon of Doom

Tätä palkintoa en päätynyt jakamaan ihan parina ensimmäisenä vuotena, koska mitään oikeasti huonoa feudia en yhden ppv:n perusteella osannut poimia. Sen jälkeen valinnoista tuli kuitenkin paljon helpompia. Näistä kuvioista oikeastaan jokainen oli järkyttävää kuraa jo ihan sen perusteella, mitä niistä ppv:eissä ehti nähdä. Hulk Hogan oli ainut painija, joka oli mukana useamassa kuin yhdessä vuoden huonoimmassa feudissa, ja Hoganille noita feudeja ehtikin sitten kertyä kolme kappaletta. Hyvää työtä. En oikeastaan osaa sanoa mistään näistä feudeista enempää: aika karua katsottavaa ihan koko lista.

WORST MATCH OF THE YEAR
1983 - The Assassins vs. Bugsy McGraw & Rufus R. Jones @ Starrcade
1984 - Wahoo McDaniel vs. Billy Graham @ Starrcade
1985 - King Kong Bundy vs. S.D. Jones @ WrestleMania
1986 - Roddy Piper vs. Mr. T - Boxing Match @ WrestleMania 2
1987 - King Kong Bundy & Little Tokyo & Lord Littlebrook vs. Hillbilly Jim & Little Beaver & Haiti Kid @ WrestleMania III
1988 - 9 Woman Street Fight Lingerie Battle Royal @ SuperClash III
1989 - Bobby Heenan vs. Red Rooster @ WrestleMania V
1990 - Moondog Rex vs. Junkyard Dog @ Halloween Havoc
1991 - Sid Vicious vs. El Gigante - Stretcher Match @ SuperBrawl
1992 - El Gigante vs. Big Van Vader @ Japan Supershow
1993 - The Shockmaster vs. Awesome Kong @ Starrcade
1994 - The Royal Family vs. Clowns R Us @ Survivor Series
1995 - King Mabel vs. Yokozuna @ In Your House 4 (Great White North)

Tämän listan läpikäymistä en voi suositella pahimmalle vihamiehellenikään. Kammottavia otteluita yksi toisensa perään. Loppujen lopuksi kuitenkin vain King Kong Bundy ja El Gigante pääsivät tälle listalle useammalla kuin yhdellä ottelulla. Siinä onkin kieltämättä sellainen kaksikko, että ovat ehdottomasti ansainneet otteluillaan paikan. Jos näistä otteluista pitäisi valita kaikkein huonoin, päätyisin luultavasti Piper/Mr. T:hen, Vicious/Giganteen, Shockmaster/Kongiin tai Mabel/Yokozunaan. Ne kaikki olivat jo sellaisia showpainin irvikuvia, että mielestäni niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä yhteenkään tapahtumaan.

WORST PPV OF THE YEAR
1985 - WWF The Wrestling Classic
1986 - WWF WrestleMania 2
1987 - WWF Survivor Series
1988 - AWA SuperClash III
1989 - WWF SummerSlam
1990 - WWF SummerSlam
1991 - UWF Beach Brawl
1992 - WCW Halloween Havoc
1993 - WCW Battlebowl
1994 - WCW Starrcade
1995 - WCW Uncensored

WWF hallitsi listaa 1980-luvun ajan, kunnes WCW alkoi kunnostautua ja nousi esille tässä kategoriassa. Täytyy tosin todeta, että osa todella hirvittävistä ppv:eistä jäi lopulta tässä ilman mainintaa, koska esimerkiksi vuoden 1991 The Great American Bash (jota monet pitävät historian huonoimpana WCW:n ppv:nä) tai vuoden 1995 King of the Ring (jota pidetään WWF:n historian huonoimpana ppv:nä) jäivät vielä niitäkin huonompien tapahtumien taakse. Vuoden 1995 Uncensored on ehdottomasti yksi kamalimmista ppv:eistä ikinä, mutta sekin häviää vertailussa Herb Abramsin hirvittävän UWF-promootion Beach Brawlille. Ai että. Kunniamaininta toki myös AWA:n surullisenkuuluisalle SuperClash III:lle.

BEST GIMMICK
1983 - Harley Race
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Ric Flair
1986 - Jake Roberts
1987 - Honky Tonk Man
1988 - Ted DiBiase
1989 - The Great Muta
1990 - Rick Martel
1991 - The Undertaker
1992 - Cactus Jack
1993 - Razor Ramon
1994 - Bob Backlund
1995 - Goldust

Omana aikanaan Goldust valittiin vuoden huonoimmaksi gimmickiksi, koska suurin osa smarkeista oli sitä mieltä, että se oli aivan hirvittävä hahmo. Minä olen kuitenkin aina ollut Goldust-mark, ja siksi kyllä markkasin jo vuoden 1995 Goldustille ja annan sille ehdottomasti vuoden gimmickin palkinnon. Samoin tuon palkinnon ovat ehdottomasti ansainneet mm. Razor Ramon, Ted DiBiase, Jake Roberts ja tietenkin Undertaker, jotka nousivat hahmoillaan heti omiksi suosikeikseni. Myös Honky Tonk Man oli vuoden 1987 köykäisessä hahmotarjonnassa ilahduttava piristysruiske, vaikka muuten HTM olikin täyttä paskaa.

BEST ANNOUNCER
1983 - Gordon Solie
1984 - Gordon Solie
1985 - Gorilla Monsoon
1986 - Jesse Ventura
1987 - Jim Ross
1988 - Jesse Ventura
1989 - Jim Ross
1990 - Jesse Ventura
1991 - Jim Ross
1992 - Bobby Heenan
1993 - Bobby Heenan
1994 - Bobby Heenan
1995 - Jim Ross

Niin, tämä nyt oli suurimmaksi osaksi parin nimen välinen kamppailu. Ensimmäisinä vuosina Gordon Solie oli tietenkin ykkönen. Itse kuulun myös heihin, jotka pitivät paljon Gorilla Monsoonista (vaikka Meltzer jostain käsittämättömästä syystä Monsoonia vihasikin), joten myös Monsoon ansaitsee paikan tällä listalla. Sitten valinta olikin usean vuoden ajan lähinnä Jesse Venturan tai Jim Rossin välinen, kunnes Bobby Heenan nousi loistavaksi color commentatoriksi ensin WWF:ssä ja sitten WCW:ssä.

BEST NEWCOMER
1984 - Keith Larson
1985 - Scott Hall
1986 - Big Bubba
1987 - Bam Bam Bigelow
1988 - Diamond Dallas Page
1989 - Theodore R. Long
1990 - Alexandra York
1991 - Johnny B. Badd
1992 - Erik Watts
1993 - Keith Cole
1994 - Alex Wright
1995 - The Giant

Tämän kategorian voittajan valitseminen oli vaikeaa, kun yritin tehdä sen taas niillä kriteereillä, että voittaja olisi oikeasti ollut tulkittavissa debytoineeksi tuon vuoden aikana. Niinpä valinnanvaraa ei ollut kovin monena vuonna liikaa, ja päädyin antamaan palkinnon mm. Erik Wattsille. Oli siellä toki myös oikeasti hyviä tulokkaita, kuten Scott Hall, Bam Bam Bigelow ja The Giant.

MOST UNDERRATED
1984 - Billy Adidas
1985 - Ricky Steamboat
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Barry Windham
1988 - Ricky Steamboat
1989 - Blue Blazer
1990 - The Z-Man
1991 - Flyin' Brian
1992 - Owen Hart
1993 - Brian Pillman
1994 - Flyin' Brian
1995 - Skip

Ricky Steamboat ja Flyin' Brian ehtivät molemmat voittaa tämän palkinnon kolmesti, Owen Hartkin kahdesti. Siinäpä oikeastaan ovatkin ne kolme nimeä, joita mielestäni näinä vuosina käytettiin kaikkein eniten väärin. Kaikilla olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta koko ajan joutuivat kakkossijalle, koska eivät osanneet politikoida oikein eivätkä kärttää sitä pushia, mikä heille olisi kuulunut.

MOST OVERRATED
1984 - Billy Graham
1985 - David Sammartino
1986 - George Steele
1987 - King Kong Bundy
1988 - Greg Gagne
1989 - Zeus
1990 - Junkyard Dog
1991 - Sid Vicious / Sid Justice
1992 - Erik Watts
1993 - Hulk Hogan
1994 - Jim Duggan
1995 - King Mabel

Tässä on kyllä myös sellainen lista painijoita, joista ei ole paljoa hyvää sanottavaa. Hulk Hogan nappasi tämän palkinnon minun listauksissani lopulta vain kerran, koska suuren osan urastaan Hogan sentään pystyi jollain tavalla perustelemaan pushinsa, mutta vuoden 1993 WWF:ssä se ei ollut enää millään tavalla perusteltavissa. Luultavasti vuonna 1995 Hogan olisi voittanut uudestaan, ellei WWF olisi päättänyt nostaa King Mabelia Main Event -painijakseen. Täysiä lahjattomuuksia olivat tietenkin myös vihaamani Jim Duggan, Erik Watts, Zeus, Greg Gagne, George Steele, King Kong Bundy ja David Sammartino, mutta se ei estänyt heitä saamasta aivan liian kovaa pushia.

BEST FLYING WRESTLER
1983 - Ricky Steamboat
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Dynamite Kid
1986 - Hector Guerrero
1987 - Jumping Bomb Angels
1988 - Bobby Fulton
1989 - Flyin' Brian
1990 - Bobby Eaton
1991 - Flyin' Brian
1992 - Flyin' Brian
1993 - 2 Cold Scorpio
1994 - 1-2-3 Kid
1995 - Flyin' Brian

Flyin' Brian voitti tämän palkinnon neljästi ja Ricky Steamboat kahdesti. Steamboat olikin 80-luvun alkupuolella melkein ainut high flying -tyyliseksi laskettava painija, WWF:ssä lähimmäksi pääsi sitten Dynamite Kid, joka voittikin palkinnon vuonna 1985. Flyin' Brian oli yksi ensimmäisiä koko painityylin mullistaneita nimiä, ja on aivan ansaitusti toistuvasti tämän listan ykkösnimi. Toki myös 2 Cold Scorpio ja 1-2-3 Kid olivat todella paljon aikaansa edellä ja ansaitsivat voiton omina vuosinaan. Samoin kunniaa pitää antaa Bobby Eatonille, Bobby Fultonille ja ennen kaikkea aivan upealla Jumpig Bomb Angels -kaksikolle, jota ei koskaan muisteta WWF:n historiasta puhuttaessa.

BEST BRAWLER
1983 - Roddy Piper
1984 - Ole Anderson
1985 - Dusty Rhodes
1986 - Terry Funk
1987 - Dusty Rhodes
1988 - Bam Bam Bigelow
1989 - Arn Anderson
1990 - Arn Anderson
1991 - Arn Anderson
1992 - Big Van Vader
1993 - Big Van Vader
1994 - Cactus Jack
1995 - Vader

Kolme kertaa Arn Anderson, kolme kertaa Vader. Siinäpä ne parhaat brawlerit oikeastaan olivatkin. Toki myös Mick Foley ansaitsee brawlauksestaan kunniaa jo 1990-luvulla, mutta hänen huippuvuotensa ajoittuvat kuitenkin vasta 1990-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, ja siksi hän ei ole tässä vielä edustettuna kuin yhden vuoden voitollaan. 1980-luvulla yksi ykkösbrawlereista oli toki myös Dusty Rhodes, ja myö Roddy Piper, Ole Anderson, Terry Funk ja nuori Bam Bam Bigelow ansaitsivat ehdottomasti voittonsa.

BEST TECHNICAL WRESTLER
1983 - Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat
1985 - Ric Flair
1986 - Ricky Steamboat
1987 - Ricky Steamboat
1988 - Dynamite Kid
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Bret Hart
1992 - Ricky Steamboat
1993 - Bret Hart
1994 - Ricky Steamboat
1995 - Bret Hart

Tämä palkinto olikin sitten täysin oikeutetusti lähinnä kolmen painijan juhlaa: Ric Flair voitti tämän neljä kertaa, Ricky Steamboat viisi kertaa ja Bret Hart kolme kertaa. Yhden kerran olen näköjään mennyt antamaan palkinnon Dynamite Kidille. Pitäisi perehtyä paremmin vuoteen 1988 tietääkseni, miksi olen tuolloin päätynyt tuollaiseen hieman yllättävään ratkaisuun. Joka tapauksessa Flair, Steamboat ja Hart olivat ehdottomasti parhaita teknisiä painijoita 1980- ja 1990-luvulla, joten heillehän tämä palkinto myös kuuluu.

MOST CHARISMATIC
1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Hulk Hogan
1986 - Hulk Hogan
1987 - Randy Savage
1988 - Ric Flair
1989 - Randy Savage
1990 - Hulk Hogan
1991 - Ric Flair
1992 - Sting
1993 - Ric Flair
1994 - Hulk Hogan
1995 - Shawn Michaels

Viisi kertaa Ric Flair, neljä kertaa Hulk Hogan, kaksi kertaa Randy Savage, kerran Sting ja Shawn Michaels. Karismaattisinta painijaa etsiessä nuo nimet ovat ehdottomasti ne, jotka näiltä vuosilta nousevat ensimmäisenä mieleen. Flair oli vuosikausien ajan WCW:n ehdottomasti karismaattisin tähti ja Hogan vastaavasti sitä WWF:ssä - ja sitten myös WCW:ssä, kun sinne loikkasi. Shawn Michaels nousi sitten aivan tämän projektin loppupuolella esille uuden aikakauden karismaattisena supertähtenä.

BEST ON INTERVIEWS
1983 - Ric Flair
1984 - Dusty Rhodes
1985 - Randy Savage
1986 - Roddy Piper
1987 - Bobby Heenan
1988 - Randy Savage
1989 - Terry Funk
1990 - Ted DiBiase
1991 - Jake Roberts
1992 - Ric Flair
1993 - Jerry Lawler
1994 - Ric Flair
1995 - Randy Savage

Ric Flair ja Randy Savage molemmat voittivat tämän palkinnon kolmesti, muita useamman kerran palkittuja ei tässä kategoriassa ollut. Ja kieltämättä juuri Flairin ja Savagen promot olivat useimmin ne, jotka tämän projektin aikana olivat tuoneet hymyn huulilleni. Olen ehkä mielipiteeni kanssa yksin, mutta halusin antaa vielä vuonna 1995 Savagelle kerran tämän palkinnon, koska Savagen täysin mielenvikaiset promot (kuten "I'm not talking") vuoden 1995 aikana olivat niin täyttä kultaa, että nautin niistä täysin siemauksin.

MOST IMPROVED
1984 - Dick Slater
1985 - Bob Orton
1986 - Nikita Koloff
1987 - Ron Garvin
1988 - Lex Luger
1989 - Rick Steiner
1990 - Scott Steiner
1991 - The Undertaker
1992 - Dustin Rhodes
1993 - Tatanka
1994 - Johnny B. Badd
1995 - Johnny B. Badd

Voiko sama painija voittaa kehittyneimmän painijan palkinnon kahdesti? Nyt voi. Olen oikeasti sitä mieltä, että Johnny B. Badd oli kehittynein sekä vuonna 1994 että 1995. Vuonna 1994 Badd kehittyi sellaisesta kehnosta gimmick-hahmosta vakavasti otettavaksi midcard-painijaksi ja vuoden 1995 aikana puolestaan vakavasti otettavasta midcard-painijasta pirun kovia otteluita painivaksi high flying -painijaksi. Baddin kehitys parin vuoden aikana oli todella kovaa, ja siitä pitää nostaa hattua. Samoin toki esimerkiksi Steinereiden kehitys 1980- ja 1990-lukujen taitteessa oli todella kovaa. Erikseen pitää nostaa esille myös Nikita Koloff, josta vuoden 1986 aikana kuoriutuikin todellinen isojen otteluiden painija, vaikka olin ensin pitäny häntä vain kankeana brawlerina.

PPV OF THE YEAR
1983 - NWA Starrcade
1984 - NWA Starrcade
1985 - NWA Starrcade
1986 - NWA Starrcade
1987 - WWF WrestleMania III
1988 - NWA Starrcade
1989 - NWA The Great American Bash
1990 - NWA Capital Combat
1991 - WCW WrestleWar
1992 - WCW SuperBrawl II
1993 - WCW SuperBrawl III
1994 - WCW Spring Stampede
1995 - WWF Survivor Series

Hämmentävää kyllä, WWF voitti tämän palkinnon näiden vuosien aikana vain kahdesti. Monena vuonna WWF:llä oli kyllä vähintäänkin yksi todella hyvä tapahtuma, mutta joku WCW:n ppv meni silti vain edelle. Esimerkiksi WrestleMania X:lle olisin mielelläni antanut palkinnon, mutta Spring Stampede oli vielä parempi. WCW kyllä todellakin osasi näinä alkuvuosinaan järjestää myös todella kovia tapahtumia.

MATCH OF THE YEAR
1983 - Harley Race vs. Ric Flair - Steel Cage Match @ Starrcade
1984 - Tully Blanchard vs. Ricky Steamboat @ Starrcade
1985 - Ric Flair vs. Magnum T.A. @ SuperClash
1986 - Rock 'n' Roll Express vs. Ole & Arn Anderson - Steel Cage Match @ Starrcade
1987 - Randy Savage vs. Ricky Steamboat @ WrestleMania III
1988 - Ric Flair vs. Lex Luger @ Starrcade
1989 - Ricky Steamboat vs. Ric Flair @ WrestleWar
1990 - Ultimate Warrior vs. Hulk Hogan @ WrestleMania VI
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior @ WrestleMania VII
1992 - The Dangerous Alliance vs. Sting's Squadron - WarGames Match @ SuperBrawl II
1993 - Vader vs. Ric Flair @ Starrcade
1994 - Owen Hart vs. Bret Hart @ WrestleMania X
1995 - Diesel vs. Bret Hart - Anything Goes Match @ Survivor Series

Kyllä, Ultimate Warrior paini kaksi kertaa peräkkäin vuoden parhaassa ottelussa. Eriäviäkin mielipiteitä saa toki olla, mutta minun kirjoissani Warriorin ottelu niin WrestleMania VI:ssä kuin WrestleMania VII:ssäkin oli koko vuoden paras. Ensimmäisessä Warrior saa toki ensisijaisesti kiittää upeaa tunnelmaa ja ottelun tarkkaa buukkausta, jälkimmäisessä loistavaa vastustajaa. Silti hienoja otteluita molemmat - kuten on toki jokainen matsi tällä listalla. Tässä onkin semmoinen paketti otteluita, että jokaisen näiden katsomista voin suositella varauksetta, antavat aika hyvän aikamatkan myös läpi vuosien 1983-1995 ja osoittavat, miten paini (parhaimmillaan) oli näinä vuosina kehittynyt. Eniten parhaita otteluita paini tietenkin Ric Flair (yhteenä 5).

TAG TEAM OF THE YEAR
1983 - Ricky Steamboat & Jay Youngblood
1984 - Ivan & Nikita Koloff
1985 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1986 - Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson)
1987 - Hart Foundation (Bret Hart & Jim Neidhart)
1988 - Mega Powers (Hulk Hogan & Randy Savage)
1989 - Brain Busters (Arn Anderson & Tully Blanchard)
1990 - Midnight Express (Bobby Eaton & Stan Lane)
1991 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1992 - Steiner Brothers (Scott & Rick)
1993 - Hollywood Blonds (Steve Austin & Brian Pillman)
1994 - Eddy Guerrero & Love Machine
1995 - Owen Hart & Yokozuna

Hyviä joukkueita oli näinä vuosina paljon, koska parhaimmillaan joukkuepaini oli old school -aikana täyttä kultaa. Esimerkiksi Rock 'n' Roll Express ja Midnight Express ovat aivan klassikkoja, samoin toki Hart Foundation, Brain Busters, Steiner Brothers ja Hollywood Blonds. Rock 'n' Roll Express ja Steiner Brothers ovatkin ainoat, jotka ovat tämän palkinnon voittaneet kahdesti. Hieman hiljaisempiakin vuosia mahtuu silti väliin, ja silloin palkinnon voitti esimerkiksi Hoganin ja Savagen ME-superjoukkue, joka oli toki kaiken WWF:n karisman tiivistymä. Lisäksi vuonna 1995 oli todella vaikea keksiä yhtään erityisen hyvää joukkuetta, mutta päädyin lopulta antamaan tunnustuksen Owen Hartin sinnäkkäälle työlle Yokozunan kanssa.

FEUD OF THE YEAR
1983 - Harley Race vs. Ric Flair
1984 - Ricky Steamboat vs. Tully Blanchard
1985 - Ric Flair vs. Dusty Rhodes
1986 - Four Horsemen vs. Dusty Rhodes & Rock 'n' Roll Express & Nikita Koloff
1987 - Hulk Hogan vs. André The Giant
1988 - Randy Savage vs. Ted DiBiase
1989 - Randy Savage vs. Hulk Hogan
1990 - Ric Flair vs. Sting
1991 - Randy Savage vs. Ultimate Warrior
1992 - Sting vs. Dangerous Alliance
1993 - Big Van Vader vs. Cactus Jack
1994 - Bret Hart vs. Owen Hart
1995 - Arn Anderson vs. Ric Flair

Viisi Ric Flairin feudia, kolme Randy Savagen feudia... Tutut nimet toistuvat tälläkin listalla. Kun katsoo tätä listaa, voi todeta, että aika kovia ja legendaarisi feudeja mahtui kyllä näihin vuosiin, ja osa kovista feudeista jäi myös ilman tunnustusta, kun sopivaa saumaa palkitsemiselle ei löytynyt. Hulk Hoganin ja André The Giantin feudi on toki yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista, samoin kuin Savage/Hogan, Flair/Sting tai Bret/Owen. Myös tässä oikeastaan vuoden 1995 voittaja oli vaikein valinta, koska yhtään erityisen hyvää feudia ei koko vuonna noussut esille, mutta päädyin sitten Arn Andersonin ja Ric Flairin hieman poikkeukselliseen feudiin.

WRESTLER OF THE YEAR
1983 - Ric Flair
1984 - Ric Flair
1985 - Magnum T.A.
1986 - Ric Flair
1987 - Ric Flair
1988 - Ric Flair
1989 - Ric Flair
1990 - Ric Flair
1991 - Randy Savage
1992 - Sting
1993 - Big Van Vader
1994 - Bret Hart
1995 - Bret Hart

Ja sitten tämä palkinto. Kuten listasta näkyy, 1990-luvun taitteeseen asti amerikkalaisten mainstream-promootioiden ppv:eissä oli oikeastaan vain yksi täydellinen painija, ja hän oli Ric Flair. Jos Magnum T.A:n elämässä olisi käynyt toisin kuin mitä kävi, hän olisi saattanut hyvinkin taistella Flairin kanssa pysyvästi paikasta tämän kategorian voittajana ja noin yleisesti muutenkin paikasta yhtenä showpainin legendaarisimpana nimenä. Ikävä kyllä T.A:n kohtalo oli murheellinen, ja näin ei koskaan päässyt käymään. Silti yhden vuoden ajan Magnum T.A. oli tässä listauksessani vuoden paras painija. 1990-luvulla siirtyessä Flairin ylivoima alkoi sitten kovasta suorittamisesta huolimatta murentua, ja Randy Savagen, Stingin, Big Van Vaderin ja lopulta Bret Hartin kaltaiset nimet nousivat esille. Mutta jos vain yksi painija pitäisi valita näiden vuosien parhaaksi, eihän siitä olisi epäilystäkään: se olisi tietenkin Ric Flair.

------------------------------------

Ja näin. Tämmöistä koosteviestiä nyt näistä vuosista. Tämän kummoisempaan en kyennyt, toivottavasti kelpaa! Seuraavaksi sitten siirrytäänkin aikakoneella 12 vuotta eteenpäin suoraan tammikuuhun 2007.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 01 Syys 2019, 12:58

Kuva
NEW YEAR'S REVOLUTION 2007

Ja näin! Tervetuloa aikamatkalle. Kuten huomaatte, olemme loikanneet sujuvasti suoraan vuodesta 1995 vuoteen 2007. Jos haluatte tietää, mitä tässä välissä on tapahtunut, valtaosa arvioista löytyy jo upeasti arkistoituna tänne Smarksiden sivuille (tästä urotyöstä voi ilmeisesti kiittää Zempparia/Enskaa/muitakin Smarkside-tyyppejä, kiitos!) ja loput löytyvät tällä hetkellä myös Alertin puolelta. Ehkä jonain päivänä vihdoin kaikki arvioni ovat samassa paikassa!

Mutta siis, nyt siirrytään vuoteen 2007. En näissä arvioissa käy yhtä yksityiskohtaisesti läpi aikakauden painibisneksen tilaa, koska se lienee ihmisille huomattavasti tutumpi kuin 1980- ja 1990-lukujen tilanne. Yleisnäkymänä voi tietenkin sanoa, että WWE oli WCW:n kaatumisen jälkeen ollut Yhdysvaltain painibisneksessä täysin ylivoimainen firma, eikä kenelläkään ollut mitään mahdollisuuksia sitä vastaan. TNA oli ainut, joka edes yritti, mutta sekin oli hyvin kaukana WWE:stä. Muita merkittäviä painifirmoja USA:ssa tähän aikaan olivat muun muassa ROH (jonka merkitys näissä arvioissa kasvaisi vuoden 2007 aikana) ja lyhytaikaiseksi yritykseksi jäänyt, MTV:llä tv-ohjelmaansa lähettänyt Wrestling Society X. Vielä pienemmistä mainninanarvoisia ehkäpä PWG, CZW ja Chikara. Todellista kilpailijaa WWE:llä ei kuitenkaan ollut. Toki WWE:lläkin oli omat vaikeutensa, mutta keskimäärin yhtiöllä meni varsin mukavasti. Raw'n katsojaluvut pyörivät parhaimmillaan noin 4.0:n luokassa. Tähän aikaan WWE noudatti vielä suhteellisen tiukkaa brändijakoa (Raw, SD! ja ECW) ja brändeillä oli omat ppv:nsä. Tämä tulisi tosin muuttumaan vuoden 2007 aikana. Buukkauksesta vastasi näihin aikoihin jo todella iso käsikirjoittajatiimi, johon kuuluivat Vince McMahonin ohella nimekkäimpinä henkilöinä mm. Kevin Dunn, Brian Gerwirtz, Michael Hayes, Stephanie McMahon ja Pat Patterson.

Ja näin tullaan New Year's Revolutioniin, joka järjestettiin vuonna 2007 kolmannen kerran. Samalla tämä oli viimeinen kerta, kun WWE järjesti New Year's Revolutionin. PPV oli luotu vuodelle 2005 aloittamaan WWE:n ppv-vuosi jo ennen Royal Rumblea Raw'n omalla tapahtumalla. Kahtena ensimmäisenä vuotena ppv:n päävetonaulana oli ollut Elimination Chamber -ottelu Raw'n päämestaruudesta, mutta tällä kertaa tuota ottelua ei ollut. Tämä vuosi 2007 oli myös sitä aikaa, kun WWE:n ppv:eiden lukumäärä alkoi olla huipussaan, ja tämän jälkeen WWE alkoi hieman vähentää tapahtumiensa määrää - tai ainakin siltä se hetkellisesti tuntui. NYR oli yksi niistä, jotka leikattiin pois. Selostajinamme klassikkopari Jim Ross ja Jerry Lawler. Haastattelijana Todd Grisham.

Kuva Kuva
Jeff Hardy (c) vs. Johnny Nitro w/ Melina - Steel Cage Match for the WWE Intercontinental Championship
Show'n avasi kamppailu IC-mestaruudesta, mikä oli jatkunut Jeff Hardyn ja Johnny Nitron välillä kuukausikaupalla. Hardy oli voittanut IC-mestaruuden Johnny Nitrolta syyskuussa, mutta Nitro oli voittanut sen hetkeksi takaisin itselleen, kunnes hävisi sen uudelleen Hardylle. Tämän jälkeen vyö oli pysynyt Hardylla, mutta sota kaksikon välillä jatkui. Joulukuun December To Dismemberissä nähtiin historiallinen hetki, kun Johnny Nitro yhdisti pitkää aikaa voimansa entisen MNM-parinsa Joey Mercuryn kanssa ja kohtasi Jeff Hardyn ja Matt Hardyn, jotka olivat puolestaan painineet ensimmäistä kertaa joukkueena pitkään aikaan Survivor Seriesissä. Joukkueet kohtasivat uudestaan Armageddonissa nähdyssä TLC-ottelussa, jossa MNM:n ja Hardyjen lisäksi painivat myös Paul London & Brian Kendrick ja William Regal & Dave Taylor. Tuossa ottelussa nähtiin brutaali botchi, kun epäonnistuneen tikapuuspotin seurauksena Mercuryn nenä murtui, silmä muurautui umpeen ja kasvot alkoivat vuotaa rajusti verta. Mercury joutui muutamaksi viikoksi pois kehistä, mutta tuota aitoa loukkaantumista käytettiin myös storylinessä hyödyksi, koska nyt Nitrolla oli entistä enemmän syitä kostaa Hardylle. Sota IC-vyöstä oli siis Mercuryn loukkaantumisen jälkeen käynyt entistä henkilökohtaisemmaksi, ja siksi nämä miehet kohtasivat toisensa nyt Steel Cage -ottelussa.

On myös välihuomiona todettava, että Johnny Nitro oli muutenkin nosteessa tässä vuoden 2007 taitteessa. Hän oli hengaillut paljon räppärin, Britney Spearsin ex-poikaystävän Kevin Federlinen kanssa, joka puolestaan oli haastanut WWE-mestari John Cenan otteluun ja voittanut hänet non title -ottelussa lukuisten sekaantumisten jälkeen vuoden 2007 ensimmäisessä Raw'ssa. Hämmentävää kyllä, Federlinea ei nähty koskaan WWE:ssä enää tämän jälkeen.

Huh, hienolla ottelulla alkoi vuosi 2007! En enää edes muista, mitä tästä aikanani pidin ja mikä oli yleinen konsensus tämän hyvyydestä, mutta sen muistan, että syksystä 2006 alkuvuoteen 2007 Jeff Hardy ja Johnny Nitro painivat keskenään ihan koko ajan, joten muistaakseni näihin aikoihin tämän otteluparin viehätys ja erikoisuus oli jo kadonnut pahasti. Nyt kuitenkin kun tähän pystyi keskittymään aidosti yksittäisenä otteluna, pidin tästä todella paljon. Nitro ja Hardy olivat selvästi molemmat päättäneet laittaa parastaan, ja lopputuloksena oli muun muassa hurja Sunset Flip Powerbomb häkin päältä, muutama pirun hieno high flying -liike ja oikeasti tyylikäs ja kekseliäs lopetusspotti. Hauskaa oli myös se, että ihan kaikkein ilmeisimmät spotit (kuten Swanton Bomb häkin päältä) loistivat poissaolollaan, mikä teki tästä ottelusta oikeastaan vain tuoreemman. Ei tämä toki mikään täydellinen ottelu ollut, mutta huippuotteluiden sarjaan nousee. Upeaa työtä!
**** (14:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
The Highlanders vs. World's Greatest Tag Team vs. Jim Duggan & Super Crazy vs. Lance Cade & Trevor Murdoch vs. Cryme Tyme - Tag Team Turmoil Match for the World Tag Team Title Shot
Tässä välissä nähtiin sitten puhdas impromptu-ottelu, jota painostettiin "Bonus Matchina". Mitään feudia näillä joukkueilla ei ollut, mutta heidän välilleen buukattiin Tag Team Turmoil -matsi, jonka voittaja nousisi joukkuemestaruuksien ykköshaastajiksi. Cryme Tyme ja The Highlanders olivat vuoden 2006 aikana Raw'ssa debytoineita uusia joukkueita, Lance Cade ja Trevor Murdoch olivat puolestaan debytoineet jo vuotta aiemmin ja muodostuneet vakituiseksi osaksi Raw'n joukkuedivaria. Sen sijaan Smackdownin joukkuedivisioonaa vuosina 2003-2004 hallinnut World's Greatest Tag Team ei ollut pitkään aikaan paininut yhdessä, ja urallaan laskusuhdanteesta kärsineet Shelton Benjamin ja Charlie Haas olivatkin palanneet joukkueeksi vasta noin kuukausi aiemmin joulukuussa 2006. Sen jälkeen WGTT oli yrittänyt saada uutta nostetta uralleen, ja nyt heillä oli siihen mahdollisuus, jos he voittaisivat ykköshaastajuuden. Lisäksi tämä oli Jim Dugganin ensimmäinen ppv-ottelu WWE:ssä sitten vuoden 1993. Duggan oli paininut WCW:ssä aina sen hajoamiseen jälkeen, minkä jälkeen hän oli vieraillut joitain kertoja TNA:ssa, kunnes lopulta vuosien 2005-2006 vaihteessa hän palasi WWE:hen ja alkoi painia semiaktiivisesti Eugenen kanssa. Tuo joukkue hajosi kuitenkin vuoden 2006 lopussa, mutta Duggan oli löytänyt itselleen uuden ystävän WWE:ssä huumorihahmoksi taantuneesta Super Crazysta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kaksikko paini yhdessä ppv:ssä.

Olen varmaan sanonut tämän aiemminkin ties kuinka monta kertaa arvioissani, mutta sanonpa taas: minä pidän Tag Team Turmoil -formaatista. Ei siinä varmaan mitään erityistä järkeä ole, mutta pidän tästä samoista syistä kuin Royal Rumblesta ja Gauntleista. Mukavaa vaihtelua, uusia vastustajia ym. Samaan syssyyn on toki todettava, että Turmoilit ovat vain harvoin erityisen hyviä otteluita, eikä tämäkään ollut sellainen. Ei tässä toisaalta myöskään suurta vikaa ollut: erityisesti WGTT:n ja Cade & Murdochin suoritukset olivat oikein ilahduttavia, ja niitä oli mukava katsoa. Samoin Super Crazy oli roolissaan aivan loistava. Kokonaisuudessaan tämä olikin sellainen mukava, viihdyttävä mutta ei millään tavalla kuitenkaan todella erityinen välipalaottelu. Hoiti oman roolinsa silti juuri niin hyvin kuin sopi toivoa.
**½ (19:03)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Kenny Dykstra vs. Ric Flair
Spirit Squad oli vihdoin historiaa. Vuoden 2006 alussa WWE:ssä debytoinut miescheerleaderporukka oli sabotoinut WWE:n joukkuedivaria suurimman osan vuodesta 2006 ja feudannut kuukausien ajan D-Generation X:n ja Ric Flairin kanssa. Lopulta tuo feud päättyi tylysti, kun DX ja Flair voittivat Spirit Squadin 5 on 3 Handicap -ottelussa, ja DX sulki koko Spirit Squadin jättimäiseen laatikkoon, jonka he lähettivät Ohio Valley Wrestlingin (WWE:n farmiliigaan). Muut Spirit Squadin jäsenet katosivatkin televisiosta (tosin Nickyä tultaisiin myöhemmin näkemään vielä pari kertaa), mutta ryhmän johtajana toiminut Kenny teki paluunsa vain pari viikkoa tuon episodin jälkeen. Nyt Kenny oli kuitenkin hylännyt kaikki Spirit Squad -tyyliset vaatteet ja eleet ja esiintyi sen sijaan ylimielisenä, nuorena heelinä. Lisäksi hän esiintyi nyt nimellä Kenny Dykstra. Dykstralla oli kuitenkin edelleen paljon hampaankolossa Ric Flairia kohtaan, joten hän jatkoi Flairin kanssa tappelua ja olikin ennen tätä ppv:tä onnistunut voittamaan Flairin kahdesti 1 on 1 -ottelussa huijaamalla. Lisäksi Dykstra oli hengaillut viime aikana Rated RKO:n jäsenten Edgen ja Randy Ortonin kanssa ja toivoi pääsevänsä liittymään tuohon porukkaan. Edge ja Orton olivatkin auttaneet Dykstraa tässä Flair-taistelussa telomalla Flairin pahasti Raw'ssa. Nyt Flairilla oli vihdoin mahdollisuus näyttää nuorelle kollille, kuinka paljon vuosikymmenten kokemus lopulta painaisi vaakakupissa.

Tämä oli aika lailla tällainen oppikirjamainen suoritus perushyvästä ottelusta, joka ei missään vaiheessa noussut erityisen hyvälle tasolle mutta onnistui toimimaan alusta loppuun kunniakkaasti. Kehäveteraani Flairille tämä ottelu oli tietenkin ihan täydellinen, koska Flair pääsi tässä kouluttamaan nuorta tulokasta ja auttamaan tätä rakentamaan kehäpsykologialtaan alusta loppuun hyvin toimivan matsin. Dykstra puolestaan pääsi tässä näyttämään atleettisuuttaan (erityisesti se ponnahdus yhdellä loikalla kehäkulmauksen päälle oli pirun näyttävä pikkukikka). Yhdessä nämä kaksi saivat sitten aikaan ihan hyvän ottelun, jonka katsoi mielellään alusta loppuun mutta joka ei missään vaiheessa säväyttänyt kuitenkaan sen enempään. En sitä toisaalta tältä otteluparilta odottanutkaan, koska ei tässä vain ollut mitään sen suurempaa tunnetta taustalla.
**½ (10:02)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mickie James (c) vs. Victoria - WWE Women's Championship
WWE:n naisten divisioona oli kokenut todella kovia kolauksia, kun parin kuukauden sisällä sekä Trish Stratus että Lita olivat eläköityneet. Niinpä huipulla oli nyt paljon enemmän tilaa, ja WWE Women's -mestarilla Mickie Jamesilla ei ollut yhtä paljon kovia haastajia. Yksi nousi kuitenkin esille: vuosikausia WWE:ssä paininut konkari Victoria. Noustuaan ykköshaastajaksi Victoria oli kuitenkin mennyt jollain tavalla sekaisin: yhtäkkiä Victoria alkoi kantaa mukanaan "listaa", jossa oli Candice Michellen, Marian, Torrie Wilsonin ja Mickie Jamesin nimet - siis lähes kaikkien Raw'n naispainijoiden nimet. Viikko toisensa perään Victoria hyökkäsi järjestyksessä tuolla listalla olevien naisten kimppuun ja teloi heidät pahasti Widow's Peak -liikkeellään. Viimeisenä uhrina oli siis James itse. Tämän jälkeen Victoria oli varma, että pystyisi nappaamaan mestaruusvyön Jamesilta New Year's Revolutionissa. Vielä ennen ottelua Victoria ehdotti backstagella yhteistyötä Melinalle (joka ei ollut hänen listallaan ollenkaan): jos Melina auttaisi hänet voittoon, Victoria antaisi ensimmäisen mestaruusottelun Melinalle.

Höh, olipa tylsää. Jos tällä ottelulla olisi ollut aikaa vaikka edes viisi minuuttia enemmän, olisi voitu puhua jo varsin hyvästä naisten ottelusta (varsinkin kun otetaan huomioon, että oli vuosi 2007 eikä 2019). Victoria ja Mickie James olivat Litan ja Trish Stratuksen eläköitymisen jälkeen ehdottomasti koko WWE:n rosterin lahjakkaimmat kaksi naispainijaa, ja siksi heidän ottelunsa oli parasta, mitä WWE:n naisdivarilla oli tarjota. Silti jostain syystä tämä ottelu pidettiin tosi tiiviinä (ja siihen nähden se vielä lähti käyntiin tarpeettoman hitaasti), joten lopputuloksena oli lähinnä sellainen tv-ottelulta tuntuva ihan kiva matsi. Ei tässä tosiaan mitään vikaa ollut: Victoria teki esimerkiksi näyttävän Moonsaultin ja lopputaistelun liikkeet olivat hyviä (sen sijaan Melinan, Candice Michellen ja Marian sekaantumiset täysin turhia), mutta tällä ajalla ei nyt vain enempään ollut mahdollisuuksia. Ok ottelu silti siis toki, potentiaalia tässä vain hukattiin.
** (6:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Rated RKO (c) vs. D-Generation X - World Tag Team Championship
Sitten oli tämän feudin huipennuksen aika. Tämä oli alkanut aika normaalina kukkoiluna, jossa Edgen ja Randy Ortonin muodostama uusi liittouma halusi osoittaa, että he ovat kaikin tavoin paljon parempia kuin paluunsa tehnyt D-Generation X ja että Raw ei oikeasti tarvitsisi Shawn Michaelsia ja Triple H:ta mihinkään. Kuukausien aikana tämä DX:n ja Rated RKO:ksi nimetyn joukkueen välinen vihanpito muuttui kuitenkin hyvin henkilökohtaiseksi ja brutaaliksi. Edge ja Orton olivat alkaneet säälimättömästi hyökätä niin HHH:n, Michaelsin kuin heidän ystävänsä Ric Flairinkin kimppuun Raw'n lähetyksissä, ja tätä ppv:tä edeltävinä viikkoina he olivat teloneet nämä kaikki kolme brutaalilla Conchairto-iskulla. Ei siis ihme, että Michaels ja Triple H olivat tähän tapahtumaan tultaessa aivan raivoissaan ja valmiina lopettamaan koko Rated RKO:n uran. Saman Rated RKO oli tosin uhonnut tehdä DX:lle. Lisäksi Rated RKO oli voittanut Raw'n joukkuemestaruudet, ja nekin olivat pelissä tässä ottelussa.

Huh, tämän ottelun katsominen tekee kyllä pahaa. Tämä otteluhan siis muistetaan ennen kaikkea matsina, jossa Triple H:lta repesi reisilihas, minkä seurauksena HHH joutui leikkaukseen ja oli poissa painikehistä kahdeksan kuukautta. Ottelussa on todella tuskallista katsoa, miten Triple H hajottaa jalkansa totaalisesti jysäyttäessään Spinebusterin Ortonille mutta yrittää sen jälkeen olla vielä välittämättä luultavasti suunnattoman kovasta kivusta, jatkaa ottelua minuuttikaupalla ja tekee muun muassa vielä Pedigreen selostuspöydän päälle hajonneella jalalla, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. Tuosta sisukkaasta (vaikkakin täysin järjenvastaisesta) suorituksesta annan Triple H:lle todella paljon pisteitä ja ison hatunnoston.

Samalla kaikessa tuskaisuudessaan tämän asian tietäminen nostaa myös omaa arvostustani tätä ottelua kohtaan. Tässä ottelussa todellakin annettiin kaikkensa. Ja vaikka HHH hajotti jalkansa kesken kaiken, senkään ei annettu vaikuttaa, vaan matsia vain jatkettiin. Tavallaan ottelun lopetus oli ehkä vähän tylsä, koska toivoisin toki tällaisille otteluille aina selkeän lopetuksen, mutta toisaalta tämä kyllä toimi myös todella hyvin. Tässä myös nähtiin isoja spotteja, todella brutaalia verenvuodatusta ja ennen tätä huikeaa lopputaistelua nähtiin myös paljon hienoa joukkuepainia. Nämä neljä todellakin osasivat hommansa, yleisö oli innoissaan ottelusta ja matsin tunnelma oli helkkarin korkealla. Shawn Michaels väläytti parikin pirun nättiä high flying -liikettä, erityisesti Running Planchan kulmauksesta toiseen suoraan kehästä ulos. Kyllä tämä minun kirjoissani on huippuottelu, vaikkakin samalla seuraustensa takia hyvin karu sellainen.
**** (23:20)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Carlito w/ Torrie Wilson vs. Chris Masters
Oi että, tällä ottelulla oli todellakin taustaa! Carlito ja Chris Masters olivat olleet vuosi sitten Raw'n johtava heel tag team, kunnes WrestleMania 22:ssa he hävisivät joukkuemestaruusottelun Big Show'lle ja Kanelle, ja sen jälkeen Carliton ja Mastersin joukkue hajosi hetkessä. Carlito kääntyi Mastersia vastaan ja iski tälle uuden finisherinsä Backstabberin, mutta yleisö oli niin vahvasti Carliton puolella, että Carlito kääntyikin faceksi ja Masters pysyi heelinä. Miehet kohtasivat toisensa Backlashissa. Pian tuon jälkeen Mastersin kipulääkeaddiktio kävi niin pahaksi, että Masters pakotettiin vieroitukseen. Masters oli kuukausia poissa WWE:stä, minä aikana myös hänen lihasmassansa surkastui huomattavasti (mikä viittaisi siihen, että "Masterpiece" olisi ehkä syönytkin muutakin kuin kipulääkkeitä...). Joka tapauksessa hän palasi Raw'han syksyllä jälleen heelinä (hetken aikaa mahtavan parran kanssa), mutta ei noussut merkittävään rooliin juonikuvioissa, kunnes loppuvuodesta 2006 hän aloitti uudestaan feudinsa Carliton kanssa. Tällä kertaa hän teki sen hyökkäämällä Carliton tyttöystävän Torrie Wilsonin kimppuun ja lukitsemalla hänet Masterlockiin. Carlito tietenkin halusi kostaa naisensa puolesta, joten tässä sitä oltiin.

Kaipa tätä ottelua voi pitää jopa hieman parempana kuin olin uskaltanut toivoa. Ajatukseni oli nimittäin, että Carliton ja Mastersin curtain jerk -ottelu tuskin tulee olemaan oikein mistään kotoisin, koska Carliton ja Mastersin feud oli hetken aikaa kiinnostava yli puoli vuotta sitten ja jo silloin näiltä kahdelta nähtiin varmaan parasta, mitä heillä on keskenään annettavaan. En siis odottanut tältä ottelulta yhtään mitään, joten jo pelkästään tv-ottelun tasolle yltäminen on tässä kohtaa jo jonkinlainen saavutus. Erityisesti kiitosta on annettava tietenkin Carlitolle, jonka Double Springboard Moonsault, Springboar Back Elbow ja muut tällä hetkellä ilmeisesti ottelusta toiseen toistuvat spotit olivat kyllä pirun näyttäviä. Erityisesti se Double Springboard Moonsault on kyllä vain kaunis. Ja kyllähän Masterskin tässä ottelussa hoiti roolinsa ihan kohtuullisen hyvin, kun sai nyt vetää itselleen paljon luontevampaa heel-roolia. Myös Mastersin ja Carliton Masterlock-vaihtelu oli ihan hauskaa katsottavaa. Lopulta kestoa ei kuitenkaan ollut mitenkään kovin paljoa (ja hyvä niin), mutta sen verran, että tämä ehti sen "ihan ok" -tason saavuttaa. Puhtaat paperit saa tämä suoritus.
** (5:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Umaga w/ Armando Alejandro Estrada - WWE Championship
Illan Main Event oli sitten varsin kiinnostava kohtaaminen. Huhtikuussa WWE-"debyyttinsä" (oikeasti tietenkin comebackinsa, mutta debyyttinsä uudella hahmolla) tehnyt Umaga oli tähän mennessä ollut Raw'ssa pysäyttämätön tuhokone, "Samoan Bulldozer", kuten hänen lempinimensä sanoi. Umaga oli tuhonnut viime aikoina muun muassa Kanen, ja nyt hän oli noussut WWE-mestari John Cenan ykköshaastajaksi vain noin yhdeksän kuukautta debyyttinsä jälkeen. Cena oli tietenkin huolissaan, koska ennen tätä ottelua Umagaa ei ollut kertaakaan selätetty tai laitettu luovuttamaan. Umagan manageri, kuubalainen sikarimies Armando Alejandro Estrada oli valmis tekemään kaikkensa, jotta Umaga nousisi WWE:n päämestariksi tämän ottelun jälkeen. Ppv:tä edeltävinä viikkoina Umaga olikin ollut murskaava hänen ja Cenan välisissä kohtaamisissa, joten kaikki todennäköisyydet olivat jälleen kerran Raw'n päämestaria vastaan.

Oho! Tässä oltiin hyvin lähellä jopa huippuottelua, ja se on kyllä ehdottomasti enemmän kuin olisin etukäteen kuvitellut sanovani tästä ottelusta. Muistan kyllä pitäneeni Umagasta, Umagan ja Cenan välisestä feudista sekä Umagan ja Cenan välisestä kemiasta heidän otteluissaan. Royal Rumblen revanssiottelu onkin jo ihan huippuluokkaa, mutten ollut varma, kuinka kova matsi tämä Cenan ja Umagan ensimmäinen singles-kohtaaminen olikaan. Siksi oli ilahduttavaa huomata, että tämä matsi oli ensinnäkin buukattu alusta loppuun erittäin hyvin: Umagan brutaali dominanssi jatkui lähes koko ottelun, ja Cena pääsi vastahyökkäyksiin vain muutamia kertoja muttei missään vaiheessa vaikuttanut sellaiselta supermies-Cenalta. Sen sijaan Cena myi ottamiaan iskuja varsin toimivasti koko ottelun ajan. Umaga puolestaan hoiti omat power-liikkeensä varsin tyylikkäästi, ja Umaga jyräämässä Cenaa kanveesiin olikin miellyttävä näky. Silti se joku viimeinen pieni silaus tästä ehkä kuitenkin jäi puuttumaan, minkä takia tämä hieno brawlaus ei ihan nouse huippuottelun tasolle. Hieno Main Event silti ja mainio päätös illalle.
***½ (17:20)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Triple H
** Johnny Nitro
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio New Year's Revolutionista: Vilkaisu muihin arvioihin todistaa sen, että muut arvostelijat eivät olleet aivan yhtä innoissaan Hardy/Nitrosta ja DX/Rated RKO:sta, mutta ihan sama. Minä pidin niitä molempia huippuotteluina, ja varsin lähellä tuota kunniaa oli myös Cena/Umaga. Kun tähän yhdistetään se, että tapahtumassa ei nähty yhtään huonoa ottelua (ja vain yksi odotukset lievästi alittanut matsi, sekin aikarajoituksen vuoksi), olin oikeastaan hyvin tyytyväinen kokonaisuuteen. Tämä oli kaikin puolin mallikas brandi-ppv, jollaisia katsoisi mielellään enemmäkin. Kokonaisuutena Hyvä paketti.

1. WWE New Year's Revolution - Hyvä
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 08 Syys 2019, 12:42

Kuva
FINAL RESOLUTION 2007

TNA:n vuosi 2007 alkoi siis edellisen vuoden tapaan Final Resolutionilla. Lyhyesti myös TNA:n puolelta siis muistutukseksi, missä oikein oltiin menossa, koska vähän on aikaa kulunut vuoden 2006 viimeisestä arviosta. TNA oli siis vuonna 2006 tehnyt koko yhtiön historian isoimman hankinnan, kun Kurt Angle oli loikannut WWE:stä TNA:han juuri ennen vuoden päätapahtumaa, Bound For Glory -ppv:tä. Samalla BFG:ssä päättyi TNA:ssa noin vuoden ajan käynnissä ollut Jeff Jarrettin ja Stingin feud, jonka jälkeen yhtiön ykkösnimenä käytännössä alusta lähtien toiminut Jarrett oli kadonnut tv-ruudusta, eikä häntä ollut nähty BFG:n jälkeisen Impactin jälkeen kertaakaan. Main Event -niminä TNA:ssa vaikuttivat muun muassa Kurt Angle, Samoa Joe, Sting, Christian Cage ja Abyss. Taloudellisesti TNA oli edelleen varsin kaukana WWE:stä, mistä kertonee jotain esimerkiksi se, että tämän Final Resolutionin ostoluvut olivat noin 35 000, kun taas WWE:n koko historian huonoimmat ostoluvut kerännyt joulukuussa 2006 järjestetty totaalinen floppi-ppv December To Dismember oli kerännyt ostoluvukseen 90 000. Tammikuun New Year's Revolution puolestaan keräsi ostoluvukseen 220 000. Eli aika kaukana oli TNA vielä WWE:n haastamisesta.

Vaikka TNA ei enää kuulunut NWA:han, sillä oli vielä NWA:n kanssa sopimus, jonka perusteella TNA saisi pitää NWA World Heavyweight- ja NWA Tag Team -mestaruuksia firmansa mestaruusvöinä. TNA:n omistaja oli näihin aikoihin edelleen Panda Energy, ja valtaa piti Dixie Carter. Buukkausvaltaa pitivät hallussaan ensisijaisesti Jeff Jarrett, Dutch Mantel ja tietenkin Vince Russo, joka oli palannut vuonna 2006 TNA:n buukkaustiimiin ja jota monet smarkit syyttivät tähän aikaan (luultavasti täysin aiheesta) kaikista älyvapaista ideoista TNA:n buukkauksessa. Vaikka Jim Cornette oli palkattu kesällä 2006 TNA:n on screen -authorityhahmoki, ilmeisesti Cornette ei kuitenkaan kuulunut varsinaiseen buukkaustiimiin.

Näillä askelmerkeillä sitten kohti Final Resolutionia. Selostajinamme tietenkin TNA:n kultakauden ainut oikea kaksikko Mike Tenay ja Don West. Backstage-haastattelijoina Jeremy Borash ja Leticia.

Kuva Kuva
AJ Styles vs. Rhino - Last Man Standing Match
Ei, AJ Styles ei todellakaan ollut face tähän aikaan TNA:ssa, vaikka omissa mielikuvissani Styles tuntui olleen face koko TNA-uransa ajan. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Styles oli tehnyt vuoden 2006 lopussa heel-turnin kääntymällä ensin ystäväänsä ja joukkuepariaan Christopher Danielsia vastaan, minkä jälkeen hän oli käynyt Rhinon kimppuun, kun Rhino oli yrittänyt tulla puhumaan Stylesille järkeä. Tästä alkoikin Rhinon ja Stylesin tulinen vihanpito, ja miehet kohtasivat ensimmäisen kerran vuoden 2006 viimeisessä ppv:ssä Turning Pointissa. Ensimmäinen ottelu ei ollut kuitenkaan ratkaissut vielä mitään, ja miesten feud oli muuttunut vain entistä rajummaksi, joten tähän Final Resolutioniin buukattiin heidän välilleen Last Man Standing -ottelu. Sen säännöt oli TNA-versioitu, eli ennen kuin tuomari alkaisi laskemaan vastustajaa ulos kymmeneenlaskun verran, olisi vastustajan saatava selätettyä vastustajansa tai pantua tämä luovuttamaan.

No äh, olipa ankea lopetus. Ehdin jo innostua tästä AJ Stylesin ja Rhinon ottelusta, ja pidinkin tätä kaikin puolin oikein hyvänä mäiskintänä. Odotin kuitenkin, että tämä ottelu saattaisi nousta vähintäänkin hienon ottelun tasolle, ehkä jopa huippuluokkaan, jos vain aikaa olisi tarpeeksi. Lopulta tähän ei kuitenkaan ylletty, ja suurin syy siihen oli tosiaan ankea lopetus. Storylinen kannalta se oli toki ihan toimiva ratkaisu, kun Stylesin ja Rhinon feudia haluttiin selvästi vielä jatkaa, mutta itse ottelun kiinnostavuudesta se vei paljon pois. Nyt meiltä jäi tylsän lopetuksen takia näkemättä kokonaan intensiivinen ja brutaali lopputaistelu, jota oli pohjustettu vahvasti ottelun aikana. Kokonaisuutena Rhino ja Styles siis toki vetivät silti hyvän ja viihdyttävän openerin tälle vuoden 2007 ensimmäiselle ppv:lle, mutta päällimmäinen fiilis oli kuitenkin pettymys siksi, että ehdin jo toivoa enemmänkin.
*** (15:06)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Christopher Daniels (c) vs. Chris Sabin vs. Jerry Lynn - TNA X Division Championship
Tätä ottelua mainostettiin lauseella "The past, the present and the future of the X Division". Menneisyys oli tietenkin Jerry Lynn, nykyhetki Christopher Daniels ja tulevaisuus Chris Sabin. Vasta 24-vuotias Sabin oli noussut todella nopeasti X-Divisioonan huipulle, ja kun hän oli voittanut X-Divisioonan mestaruuden Bound For Gloryssa, oli hänestä kuoriutunut ylimielinen kusipää. Erityisesti Sabin katkeroitui siinä vaiheessa, kun hän hävisi mestaruutensa vain pari viikkoa sen voiton jälkeen AJ Stylesille, joka puolestaan hävisi vyön Christopher Danielsille. Daniels oli puolustanut mestaruuttaan jo kahdesti Sabinia vastaan ppv:ssä, eikä Sabin ollut onnistunut voittamaan vyötään takaisin, mutta nyt hän sai vielä yhden mahdollisuuden, kun Jerry Lynn lisättiin tähän soppaan. X-Divisioonan pioneeri Jerry Lynn oli pysynyt poissa TNA:n kehistä lähes puolitoista vuotta ja yrittänyt lähinnä toimia nuorien nimien mentoreina, mutta nyt hän oli saanut tarpeekseen Sabinin ylimielisydestä ja halusi antaa tälle opetuksen. Samalla kuitenkin myös Lynnin ja Danielsin välit alkoivat rakoilla, koska "Fallen Angel" Daniels ilmoitti, että hän ei tarvitse Lynniä avukseen taistelussa Sabinia vastaan eikä Lynnin tukea noin ylipäänsä muutenkaan. Nyt sitten tämä kolmikko sai ratkaista X-Divarin mestaruuden kohtalon.

Takuuvarmaa suorittamista X-Divarin painijoilta, kuten olettaa sopi. Jerry Lynniä ei ole tosiaan nähty pitkään aikaan kehässä painimassa, koska yli nelikymppinen Lynn oli kärsinyt viime aikoina pahoista loukkaantumisista. Nyt Lynn oli kuitenkin palannut kehään, eikä tästä suorituksesta olisi voinut millään päätellä, että Lynn on ollut pidemmän aikaa poissa. Lynn väläytti pari näyttävää high flying -liikettä, jyräsi vastustajia kanveesiin näyttävillä heitoilla ja otti itse vastaan kovaa iskua. Samoin tietenkin myös Daniels ja Sabin näyttivät tässä hyvältä, ja kokonaisuutena tämä matsi olikin ehdottomasti hienoa painiviihdettä. Sellaista toki on totuttu näkemään jo pidemmän aikaa X-Divisioonan painijoilta, ja oikeastaan tällainen kolmen ja puolen tähden ottelu on melkeinpä normaalisuoritus X-Divarilta. Huippuluokan matsi olisi vaatinut vielä jotain spesiaalimpaa ja suurempaa. Sellainen jäi nyt puuttumaan, mutta tyytyväinen voi tähänkin otteluun olla.
***½ (11:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Alex Shelley vs. Austin Starr - Paparazzi Championship Series Final Match
Tähän matsiin liittyy niin monta hämärää käännettä, että en tiedä, osaanko selittää niitä kaikkia. Kevin Nash oli siis saapunut TNA:han kesällä 2006 ja alkanut ensin feudata koko X-Divaria vastaan (paitsi Alex Shelleytä, jonka kanssa Nash oli liittoutunut). Syksyllä Nash kuitenkin loukkaantui ja joutui pois kehätoiminnasta, ja samalla koko hänen kuvionsa suunta muuttui. Nash ilmoittikin yhtäkkiä ryhtyvänsä X-Divisioonan suojelijaksi ja tuovansa X-Divisioonaan "enemmän väriä", jotta X-Divarin painijoista tulisi "kiinnostavampia". Ensimmäisen näytteenään Nash järjesti Bound For Gloryssa avoimen Gauntlet-ottelun kaikille halukkaille X-Divarin painijoille. Tuon ottelun voitti TNA-comebackinsa tehnyt Austin Starr, eli Austin Aries, joka esitti ylimielistä filmitähteä. Nash nappasi myös Starrin suojatikseen, ja Starr sekä Shelley alkoivat Nashin toiveesta painia yhdessä joukkueena, vaikkeivat tulleet erityisen hyvin toimeen keskenään. Seuraavaksi Nash pääti järjestää Shelleylle, Starrille, Senshille, Sonjay Duttille ja Jay Lethalille "Paparazzi Championship Series" -turnauksen (Paparazzi-nimi oli viittaus alun perin Alex Shelleyn ja Johnny Devinen paparazzi-gimmickillä toimineeseen Paparazzi Productions -joukkueeseen), jossa X-Divarin painijat kilpailivat muun muassa hyppykepillä pomppimisessa, limboamisessa ja pokerissa.

Nyt oli vihdoin painin aikana, kun turnauksessa eniten pisteitä saaneet Shelley ja Starr kohtasivat toisensa finaalissa, joka oli 10-minuuttinen ottelu. Turnauksen aikana Nashin suojatit Shelley ja Starr olivatkin ajautuneet pahoihin riitoihin, ja Shelleystä oli vähitellen kuoriutunut sympaattinen face. Eikä tässä vielä kaikki: jos ottelu ei ratkeaisi 10 minuutissa, voittajan päättäisivät Nashin määräämät tuomarit. Tuomareina toimivat "Samolian Joe" (maskipäinen hahmo, joka oli siis tietenkin TNA:n oma vitsi Samoa Joesta), "Big Fat Oily Guy" (TNA:n tapa tehdä pilkkaa WWE:n vastaavasta hahmosta, smarkkien vihaamasta Big Dick Johnsonista oli siis tuoda samanlainen hahmo myös TNA:han, jepjep) ja... BOB BACKLUND! Kyllä, painilegenda Bob Backlund teki tässä show'ssa TNA-debyyttinsä ilmestymällä ottelun kolmanneksi tuomariksi. Nash oli koko PCS-turnauksen ajan puhunut "vanhasta ystävästään" Bob Backlundista, mutta nyt kun Backlund saapui paikalle, ei hän oikeastaan tuntunut olevan ollenkaan sitä mieltä, että hän ja Nash olisivat olleet ystäviä. Yhtä kaikki, Backlund oli kuitenkin kolmas tätä ottelua tuomaroimaan saapunut henkilö.

Tällä ottelulla olisi ollut ehdottomasti mahdollisuuksia enempäänkin, mutta Alex Shelley ja Austin Starr tekivät kyllä aika lailla sen, mikä heidän oli mahdollista tehdä tässä ajassa ja näissä puitteissa. Aikaa oli siis vain 10 minuuttia, ja lisäksi erityisesti ottelun alussa keskityttiin aivan turhan paljon "ottelun tuomareihin" ja heidän läsnäolollaan hassutteluun. Sinällään minulla ei ole mitään oikein ajoitettuja huumoriannoksia vastaan, ja huumori voi sopia hyvin myös X-Divarin otteluihin, mutta varsinkin Big Fat Oily Guy oli kyllä niin kaukana huumorista kuin vain saattoi olla. Onneksi parin ensimmäisen minuutin jälkeen matsissa huomio keskittyi kuitenkin täysin kehätoimintaan, ja siinä Shelley sekä Starr todellakin pistivät parastaan. Jos vain aikaa olisi ollut vähän enemmän, olisi tämä ollut ehdottomasti hieno ottelu, ja potentiaalia tällä olisi ollut ihan huippuotteluksi saakka. Ottelun jälkeen nähdyt tuomariarvioinnit ja erityisesti Bob Backlundin sekoilu oli tavallaan jopa hauskaa katsottavaa. Backlund veti kyllä roolinsa tässä aivan loistavasti.
*** (10:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
James Storm w/ Gail Kim vs. Petey Williams
America's Most Wanted oli ollut koko TNA:n historian merkittävin joukkue tähän saakka, ja AMW oli toiminutkin yhdessä käytännössä heti TNA:n syntymästä lähtien. Vihdoin kuitenkin vuoden 2006 lopussa tapahtui se hetki, jota oli monesti jo pelätty aiemmin: AMW hajosi kahtia. Lopullinen käänne saatiin Turning Pointissa todella yllättävästi, kun kesken AMW:n ja LAX:n tulisen Flag Matchin James Storm löi Homicidea takaraivoon tavaramerkkivälineellään kaljapullolla. Kaljapullon sirpale lensi kuitenkin iskun seurauksena suoraan Stormin joukkueparin Chris Harrisin silmään, minkä vuoksi AMW lopulta hävisi ottelun. Storm ei suinkaan osoittanut katumusta tai pyytänyt Harrisilta anteeksi, vaan sen sijaan hän alkoi raivota Harrisille ja syytti tätä tappiosta. Kun Harris ilmestyi seuraavan kerran Impact-lähetykseen, hänellä oli toisensa silmänsä suojana edelleen silmälappu. Vammasta huolimatta Harris paini Homicidea vastaan Impactissa vielä yhdessä ottelussa. Tuon ottelun aikana Storm juoksi kehään ja viimeisteli heel-turninsa lyömällä Harrisia nyt täysin tarkoituksellisesti kaljapullolla päähän niin, että pullo rikkoutui Harrisin kasvoihin. Harris joutui tämän jälkeen sairaalaan ja ilmoitti myöhemmin Impactissa esitetyssä promossaan, ettei välttämättä koskaan enää pystyisi painimaan. AMW:n managerina toiminut Gail Kim piti kaikkien fanien tavoin Stormin uutta käytöstä todella kuvottavana ja vastenmielisenä, mutta hän jatkoi Stormin managerina vastentahtoisesti, koska hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Koska Harris ei ollut siinä kunnossa, että voisi puolustaa itseään, Harrisin puolustajaksi ja Stormin vastustajaksi nousi face-turnin loppuvuodesta 2006 tehnyt Petey Williams, joka halusi opettaa Stormille, että tällainen käytös ei ole ok.

Tämä ottelu oli sitten illan ensimmäinen selvä pettymys. Heel-Stormin ja face-Williamsin ottelu kuulosti etukäteen mukavan raikkaalta ja kiinnostavalta matsilta - varsinkin kun sekä Storm että Williams tietävät kyllä, mitä tehdä kehässä. Jostain syystä tämä ottelu ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin toivomallani tavalla oikein missään vaiheessa, ja lopputuloksena olikin lähinnä tv-ottelutasoinen mäiskintä. Toki osasyy ottelun yllättävän heikolle laadulle oli myös se, että tämä tuntui loppuvan kesken kaiken. Aikaa ei ollut tarpeeksi, mutta toisaalta Storm ja Williams eivät kyllä hyödyntäneet myöskään saamaansa aikaa parhaalla mahdollisella tavalla. Oikeastaan ottelun post match -meiningit olivatkin kiinnostavampia kuin ottelu itse, joka tosiaan jäi lähinnä sellaiselle ok-tasolle. Ei mitään suurta ongelmaa, mutta ei mitään erityisen kiinnostavaakaan. Ottelun jälkeen TNA-debyyttinsä teki tosiaan TNA-paluunsa parin vuoden tauon jälkeen tehnyt konkarinaispainija Jacqueline, joka hyökkäsi Gail Kimin kimppuun juuri, kun Kim oli pieksemässä Stormia.
** (6:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Voodoo Kin Mafia & Christy Hemme
Ai että minä vihasin Voodoo Kin Mafiaa. Mutta ilmeisesti TNA:n fanit ihan oikeasti pitivät VKM:stä, joten... TNA:n fanit ovat idiootteja. Vuoden 2006 lopussa oli nähty siis jotain varsin älytöntä, kun konkarijoukkue James Gangin jäsenet BG James (Road Dogg) ja Kip James (Billy Gunn) olivat ottaneet uuden suunnan urallaan. James-kaksikko oli ilmoittanut, että heidän joukkueensa uusi nimi oli Voodoo Kin Mafia (jonka lyhenne VKM oli siis suora viittaus Vincent Kennedy McMahonin nimeen) - ja samalla he julistivat sodan WWE:lle. Kyllä. TNA päätti käyttää maailman vanhinta buukkauskikkaa niin, että BG James ja Kip James tekivät käytännössä kaikki samat temput kuin olivat tehneet kymmenen vuotta aikaisemmin New Age Outlawseina silloin WCW:tä vastaan WWF:n puolesta. Ainut ero on se, että silloin nuo temput olivat oikeasti ihan kekseliäitä. Nyt ne olivat vain... idioottimaisia. BG ja Kip James olivat siis sitä mieltä, että WWE oli pöllinyt kaikki heidän ideansa, kun "Michael" (Shawn Michaels) ja "Paul" (Triple H) esittivät WWE:ssä D-Generation X:ää käyttämällä NAO:n läppiä. Siksi VKM oli ensin haukkunut Vinceä, Michaelia ja Paulia viikkojen ajan telkkarissa, kunnes he olivat julistaneet Vincelle "miljoonan dollarin haasteen": he painisivat "oikeassa" ottelussa ketä tahansa WWE:n kaksikkoa vastaan, ja voittaja saisi miljoona dollaria. Vince ja WWE eivät tietenkään reagoineet TNA:n epätoivoiseen huuteluun mitenkään, joten sitten VKM meni häiriköimään WWE:n headquartersin pihalle ja kävi huudattamassa faneja ennen WWE:n livetapahtumaa. Ok, missään ei vain ollut mitään pointtia.

Tästä tullaan sitten tähän angleen, joka alkoi VKM:n sisääntulolla. Harmillisesti VKM:n DX-pilkka oli hieman menettänyt uskottavuutensa ja tyylikkyytensä (jos sillä sellaista oli ollutkaan), kun Triple H loukkaantui pahasti New Year's Revolutionin ottelussa. Niinpä James-kaksikko saapuikin ilmoittamaan, että sota on ohi ja että he olivat voittaneet sen, koska Vince ja koko WWE olivat liian pelkureita vastaamaan heidän haasteeseensa. Aaaaaaaivan. Nämä olivat siis Jamesien mukaan "voitonjuhlat". Voitonjuhlat koostuivat lähinnä siitä, että Jamesit pilkkasivat WWE:tä ja sitä, kuinka edellisessä Raw'ssa oli nähty järisyttävän kamala ottelu Donald Trumpia esittävän näyttelijän ja Rosie O'Donnelia esittävän näyttelijän välillä (kieltämättä yksi koko painihistorian kamalimmista otteluista, onneksi ei ppv:ssä). Tuon ottelun aikana yleisö oli Jamesien mukaan chantannut TNA:ta, mikä oli osoitus siitä, että TNA oli jo isompi kuin WWE. Aaaaaaaaivan.

Sitten tämän anglen (ikävä kyllä) paras osuus kuitenkin päättyi, kun yhtäkkiä paikalle juoksi hermostuneen ja hätääntyneen oloinen Christy Hemme. WWE:stä TNA:han keväällä 2006 loikannut Hemme oli viime aikoina alkanut vetää feminististä naispainin puolestapuhujan gimmickiä (vuoden 2019 Stephanie McMahon olisi ylpeä), jonka mielestä oli häpeällistä muun muassa se, että TNA:lla ei ollut ollenkaan naistendivisioonaa. Nyt Hemme saapui keskeyttämään VKM:n promon, koska hänen mukaansa oli järkyttävää, että sen enempää Triple H ja Shawn Michaels kuin BG ja Kip Jameskaan eivät olleet maininneet DX:n oikeasti merkittävintä jäsentä: Chynaa. Hemmen mukaan se johtui siitä, että Chyna on taas yksi esimerkki siitä, millaista on olla nainen miesten maailmassa. Jostain syystä Hemme oli lähes itku kurkussa koko promonsa ajan, jossa hän muun muassa mainitsi Litan häpeällisen uran päättymisen WWE:ssä ja sanoi haluavansa painia TNA:ssa. Katsojat kyllästyivät tähän nopeasti ja chanttasivat "We want wrestling". Lopulta Hemme päätti promonsa sanomalla, että saa varmaan potkut sanomalla tämän, mutta sanoo silti: Naiset ansaitsevat kunnioitusta painimaailmassa. Vau. Siis tämänkö takia Hemmen pitäisi saada potkut? Mitä? En tajua yhtään. Ei näyttänyt tajuavan myöskään BG James, joka yritti rauhoitella Hemmeä ja sanoa, että he ovat samalla puolella Hemmen kanssa, kunnes Kip James nappasi mikin, haukkui Christyn huoraksi, ilmoitti että naisten paikka ei ikinä ole painikehässä ja oli muutenkin jatkamassa sovinistisen paskan huutelua, kunnes Hemme raivostui ja läimäisiä Kip Jamesia kasvoihin. Tämän jälkeen Hemmey poistui kehästä, ja BG esteli Kipiä hyökkäämästä tämän kimppuun. Tämä angle... Tässä ei ollut mitään vitun järkeä.

Kuva Kuva
LAX (c) vs. Team 3D - NWA Tag Team Championship
Brother Ray ja Brother Devon olivat saapuneet TNA:han jo lähes puolitoista vuotta sitten, mutta hämmentävää kyllä, he eivät olleet vielä kertaakaan voittaneet NWA Tag Team -mestaruuksia. Nyt oli Team 3D:n mielestä korkea aika, ja kun mestarijoukkue LAX oli saanut feudinsa America's Most Wantedin kanssa päätökseen, nousi konkarikaksikko heidän uusiksi haastajikseen. Homicide ja Hernandez eivät kuitenkaan aikoneet luopua vöistään helpolla, ja heillä oli tietenkin vielä apunaan managerinsa Konnan. LAX aloitti Team 3D:n piinaamisen hyökkäämällä Impactissa Rayn ja Devonin veljen Brother Runtin kimppuun. Runt oli ilmeisesti kärsinyt viime aikoina alkoholiongelmista, koska Runt oli saapunut Impactiin sekavan oloisena, viinapullo kädessään ja joulupukiksi pukeutuneena. LAX ei ollut tästä välittänyt, vaan oli piessyt Runtin sairaalakuntoon. Kostoksi Team 3D oli kaapannut Konnanin ja piessyt Konnanin puolestaan niin pahaan jamaan, että Konnan ei päässyt ollenkaan tähän ppv:hen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun LAX joutui painimaan ilman johtajaansa Konnania, joten Team 3D:llä oli kieltämättä etulyöntiasema.

Eihän tämä kieltämättä vastannut ollenkaan niitä odotuksia, mitä tälle ottelulle oli etukäteen tullut asetettua. Oikeastaan tämän lähtökohtainen ongelma oli sama kuin Storm vs. Williamsin: ottelu päättyi täysin kesken, minkä takia tästä jäi puuttumaan kokonaan se intensiivinen lopputaistelu, mitä olin odottanut. Paljon enemmän itseäni silti häiritsi ottelun idioottimainen lopetus, johon piti jostain käsittämättömästä syystä sekoittaa "humalainen" Brother Runt joulupukkiasussa. En tajua, kenen mielestä tällainen lopetus tälle ottelulle oli muka hyvä. Jos nämä heikkoudet jätetään huomioimatta, oli tämä kuitenkin ihan hyvää joukkuerymistelyä. Team 3D ja LAX pelasivat ihan kivasti yhteen, minkä takia ottelusta jäi tosiaan se olo, että läheskään kaikkea potentiaalista ei vielä nähty. Paremmalla lopetuksella ja muutenkin paremmalla buukkauksella tämä olisi ollut enemmän, nyt lähinnä ok.
** (10:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Samoa Joe vs. Kurt Angle - 30 Minute Iron Man Match for the NWA World Heavyweight Title Shot
Tämä oli kolmas TNA-ppv putkeen, jossa nämä kaksi kohtasivat toisensa. Kaikkien TNA-fanien märkänä unena pidetty feud oli saanut alkunsa siis käytännössä heti, kun Kurt Angle oli saapunut TNA:han. Aluksi feud oli alkanut vain intensiivisenä kilvoitteluna paremmuudesta, mutta vähitellen se oli muuttunut henkilökohtaisemmaksi. Ratkaiseva käänne nähtiin oikeastaan Turning Pointin jälkeen. Turning Pointissa Joe nimittäin voitti Anglen THE Rematchissa - ottelussa, jonka mainostettiin olevan ainut uusintaottelu ikinä näiden kahden välillä. Angle oli siis voittanut miesten ensimmäisen ottelun ja katkaissut Joen puolentoistavuoden voittamattoman putken, mutta Joe oli onnistunut viemään voiton uusintaottelussa. Tuo Joen voitto oli saanut Anglen aivan raivon partaalle, ja Angle vaati Joeta antamaan vielä uusintaottelun, mutta Joe ei halunnut suostua siihen, koska heidän Turning Point -ottelunsa piti olla ainut rematch. Niinpä Angle oli mennyt Turning Pointin jälkeen täysin sekaisin ja alkanut käydä kaikkien kimppuun TNA:ssa, kunnes vihdoin hänen ja Joen välille buukattiin nyt se aidosti viimeinen ottelu. Tämä ottelu päätettiin kuitenkin käydä 30 Minute Iron Man -säännöillä - ja ottelun voittaja pääsisi painimaan NWA World Heavyweight -mestaruudesta helmikuun ppv:ssä Against All Oddsissa.

Kahden edellisen Joe vs. Anglen näkemisestä on nyt sen verran aikaa, että ihan täysin vedenpitävää vertausta niihin en uskalla tehdä. Silti väitän, että tämä oli näistä kolmesta Joen ja Anglen välisestä ottelusta selvästi se huonoin. Eipä siinä, tämäkin oli siis ehdottomasti huippuottelu mutta ei enää MOTYC-tasoinen matsi. En oikeastaan osaa edes selittää, mikä tällä kertaa oli toisin. Ehkä suurin juttu oli juuri se tunne, että mitään uutta annettavaa ei vain ollut jäljellä. Ensimmäinen ottelu oli luultavasti niin hyvä ottelu kuin alle 15-minuuttinen matsi vain voi olla, ja toinen ottelu oli puolestaan ihan äärimmäisen lähellä viiden tähden arvosanaa. Tämä sen sijaan oli minun kirjoissani neljän tähden koitos, mikä on siis edelleenkin erittäin hyvä suoritus. Olin vain ehtinyt toivoa, että tämä olisi viimein se potin täydellisesti räjäyttävä matsi, mutta siihen tässä ei nyt ylletty. Jotenkin matsi tuntui vähän toistavan itseään eikä päässyt missään vaiheessa ihan täydellisen menon tasolle, joten tähän nyt jäätiin.
**** (30:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Abyss (c) w/ James Mitchell vs. Christian Cage vs. Sting - NWA World Heavyweight Championship
Ja sitten illan Main Event, jonka kuvio olikin aikamoinen soppa. Abyss oli siis voittanut Stingiltä NWA World Heavyweight -mestaruuden marraskuussa, ja tuosta lähtien Sting oli yrittänyt puhua Abyssiä (tai kuten Sting häntä nyt kutsui hänen oikealla nimellään: "Chrisiä") hylkäämään managerinsa James Mitchellin, unohtamaan pimeän menneisyyteensä ja kääntymään hyvien puolelle. Mitchell puolestaan yritti tehdä kaikkensa, jotta nämä Stingin tavoitteet eivät toteutuisi ja jotta Abyss pysyisi Mitchellin manipuloimana aivottomana monsterina. Tällä hetkellä Abyss oli jakautunut niin kahtia tässä tilanteessa, ettei tiennyt mitä tehdä. Lopullisesti soppaa sitten sekoitti Christian Cage, joka oli tuonut vuoden 2006 lopulla TNA:han henkivartijakseen Tomkon. Cage ja Tomko väittivät, että Tomko tiesi Abyssin menneisyydestä synkän salaisuuden, joka ilmeisesti jotenkin liittyi Abyssin aikaan vankilassa, jossa Abyss ja Tomko olivat ehkä olleet samaan aikaan. Mitchell puolestaan väitti, että Cage ja Tomko tiesivät vain pintaraapaisun koko asiasta, ja fanit puolestaan eivät tienneet mistään mitään. Tämän kaiken henkilökohtaisen sopan keskellä oli kyse kuitenkin NWA World Heavyweight -mestaruudesta, jota Abyss yhä kantoi ja jonka sekä Sting että Christian Cage halusivat takaisin. Nyt tämän kolmikon välille oli buukattu eliminointisäännöillä käytävä Three Way Dance, ja Cagen henkivartija Tomko oli suljettu ottelun ajaksi häkkiin.

En voi väittää nauttineeni tästä ottelusta erityisen paljon. Oikeastaan suurin ongelma oli se, että tämä ottelu ei tuntunut missään vaiheessa OTTELULTA. Siis sellaiselta kunnon matsilta, jossa olisi ollut kunnollinen tarina ja jota olisi jännittänyt tosissaan. Koska aikaa oli niin vähän, tässä skipattiin suoraan kaikki rakentelu ja normaali paini ja siirryttiin suoraan "lopputaisteluun" ja finisherhuoraukseen, mikä teki tästä kohtuullisen yksipuolista katsottavaa. Kun sitten vielä tähän lisättiin se, että ensimmäinen eliminointi tuli ihan puskista ja että kahden viimeisen painijan lopputaistelu oli sekaantumisten kanssa kunnon sekoilua, oli tässä paljon heikkoja puolia. Toisaalta taas kaikki kolme kyllä osasivat tällaisen entertainment brawl -tyylisen painimisen oikein mallikkaasti, ja siinä mielessä tämä oli ehdottomasti ihan mukavaa katseltavaa. Juuri ja juuri päästään siis erityisesti Christian Cagen loistavan työskentelyn ansiosta ihan hyvän puolelle, mutta ei sen enempää.
**½ (13:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Samoa Joe
** Kurt Angle
* Chris Sabin

Kokonaisarvio Final Resolutionista: Yksi huippuottelu, yksi ***½-ottelu ja kaksi ***-ottelua. Aivan hyvä aloitus vuodelle 2007 TNA:lta, vaikka todellista tykittelyä ei nähtykään ja vaikka osa otteluista hieman petti odotukset. Kamalinta antia oli oikeastaan painin sijaan VKM-angle, ja kieltämättä juuri anglet olivat näihin aikoihin usein TNA:lle suurin heikkous. Joka tapauksessa kokonaisuutena sellainen Ok-suoritus, ei sen enempää.

1. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
2. TNA Final Resolution - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

harska
Jobber
Viestit: 1
Liittynyt: 04 Joulu 2017, 10:34

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja harska » 09 Syys 2019, 07:59

Kaipa sitä täytyy menettää foorumineitsyys ihan vain ilmaistakseni arvostukseni ja kiitokseni Kenitykselle. Nämä sinun arvostelusi ovat suomalaisen showpainin suurimpia kulttuuritekoja, merkittävyydessään vähintään samaa luokkaa kuin ammoinen VPW:n kulttuurishokki.

Itse lopetin showpainin aktiivisen seuraamisen jo vuonna 2005, jonka jälkeen olen katsonut vain muutaman kokonaisen tapahtuman sekä satunnaisia yksittäisiä otteluita. Silti olen palannut aiemmin Wrestlingalertin ja nyttemmin Smarksiden foorumille ihan vain retroarvostelujasi lukiakseni. Nyt kun saaga jatkuu läheisemmästä menneisyydestä on hieman koetuksella jaksaako oma kiinnostus vielä riittää lukemaan näistä tapahtumista joihin ei ole omaa kosketuspintaa. Mutta onneksi voi aina palata lukemaan Alertista vanhoja arvosteluja, ja todella toivon että tämä arvosteluputki jatkuu ihan vain jo oman legendaarisuutensakin puolesta.

Eli vielä kerran kiitos, minä jatkan lukemista Alertista kerratakseni ne itselle läheisimmät vuodet, ja kenties ne luettuani palaan tänne uudempia arvosteluja lukemaan.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 21 Syys 2019, 07:19

harska kirjoitti:
09 Syys 2019, 07:59
Kaipa sitä täytyy menettää foorumineitsyys ihan vain ilmaistakseni arvostukseni ja kiitokseni Kenitykselle. Nämä sinun arvostelusi ovat suomalaisen showpainin suurimpia kulttuuritekoja, merkittävyydessään vähintään samaa luokkaa kuin ammoinen VPW:n kulttuurishokki.

Itse lopetin showpainin aktiivisen seuraamisen jo vuonna 2005, jonka jälkeen olen katsonut vain muutaman kokonaisen tapahtuman sekä satunnaisia yksittäisiä otteluita. Silti olen palannut aiemmin Wrestlingalertin ja nyttemmin Smarksiden foorumille ihan vain retroarvostelujasi lukiakseni. Nyt kun saaga jatkuu läheisemmästä menneisyydestä on hieman koetuksella jaksaako oma kiinnostus vielä riittää lukemaan näistä tapahtumista joihin ei ole omaa kosketuspintaa. Mutta onneksi voi aina palata lukemaan Alertista vanhoja arvosteluja, ja todella toivon että tämä arvosteluputki jatkuu ihan vain jo oman legendaarisuutensakin puolesta.

Eli vielä kerran kiitos, minä jatkan lukemista Alertista kerratakseni ne itselle läheisimmät vuodet, ja kenties ne luettuani palaan tänne uudempia arvosteluja lukemaan.
Kiitos todella miellyttävästä palautteesta! On mahtavaa kuulla, että arvosteluista on tykätty näin paljon ja että ne ovat aiheuttaneet iloa :) Kiva tietää, ettei ole turhaan näitä täällä kirjoitellut. Nyt tosiaan on se tilanne, että kaikki vuosilta 1983-2006 on arvosteltu, joten on pakko siirtyä uudempaan kamaan, vaikka se ei kaikille niin puhuttelevaa olekaan. Kiitos vielä kommentista, tuli tosi hyvä mieli!

Kuva
ROYAL RUMBLE 2007

No niin, tämän arvostelun kohdalla on käynyt klassikkotilanne: katsoin Royal Rumble 2007:n jo kuukausia sitten, ja kirjoitin silloin arvostelumuistiinpanot ylös kaikista otteluista. En kuitenkaan muistanut/ehtinyt/jaksanut kirjoittaa silloin varsinaista arvostelua, joten kirjoitan nyt tätä itse arvostelutekstiä kuukausia tapahtuman näkemisen jälkeen, enkä varsinaisesti voi väittää muistavani mitään yksityiskohtaista tämän tapahtuman aiheuttamista mielikuvista tai ylipäänsä WWE:n tilanteesta tähän aikaan.

Tämä oli siis vuoden ensimmäinen Raw'n, Smackdownin ja ECW:n yhteinen ppv (pian niitä olisikin sitten enemmän kuin tarpeeksi), ja samalla tämä olisi ensimmäinen Royal Rumble -ottelu, johon ECW-painijat osallistuisivat myös. Rumble-ottelun voittaja saisi valita, kohtaisiko hän WrestleManiassa Raw'n, Smackdownin vai ECW:n päämestarin. On hauskaa näin jälkikäteen katsoa, miten tähän aikaan WWE vielä oikeasti yritti parhaansa mukaan hypettää ECW:tä ihan tasavahvana brändinä Raw'n ja Smackdownin rinnalla ja miten ECW:n päämestaria pidettiin ihan yhtä varteenotettavana Rumble-voittajan vastustajana kuin Raw'n ja Smackdowninkin mestaria. Tämä tulisi pian muuttumaan...

Historian siipien havinaa oli myös siinäkin mielessä havaittavissa, että tämä San Antoniossa järjestetty Royal Rumble oli kaikkien aikojen 20. Rumble-tapahtuma. Selostajinamme Raw'n osalta JR ja King, SD:n osalta Michael Cole ja JBL sekä ECW:n osalta Joey Styles ja Tazz. Rumble-ottelun selostivat Cole, JBL ja Lawler.

Kuva Kuva
MNM w/ Melina vs. The Hardys
Tämä Hardyjen ja MNM:n välinen feud oli jatkunut pienen ikuisuuden, jos otetaan huomioon se, että Jeff Hardyn ja Johnny Nitron välinen taistelu Intercontinental-mestaruudesta oli alkanut jo edellisen vuoden syksynä pian sen jälkeen, kun Jeff Hardy oli tehnyt paluunsa WWE:hen. Loppuvuodesta taistelu oli syventynyt Jeffin ja Nitron välisestä 1 on 1 -kiistasta joukkuemähinäksi, kun Joey Mercury oli tehnyt paluunsa hyllytyksensä jälkeen ja yhdistänyt jälleen voimansa entisen joukkueparinsa Nitron kanssa. Mercury tosin paini Smackdownin puolella ja Nitro Raw'n puolella - samoin Hardyn veljeksistä Jeff oli Raw'ssa ja Matt Smackdownissa. Niinpä joukkueiden välinen taistelu alkoi hieman vahingossa ECW:n December to Dismember -ppv:ssä, johon buukattiin erikoisottelu MNM:n ja Hardyjen välillä. Tuo matsi oli koko illan paras ja syvensi joukkueiden välistä vihaa entisestään. Seuraavalla viikolla molemmat joukkueet osallistuivat Armageddonissa käytyyn Ladder-otteluun WWE Tag Team -mestaruuksista. Tuossa ottelussa nähtiin dramaattinen hetki, kun Hardy-veljekset mursivat Joey Mercuryn nenän ja silmäkuopan todella brutaalissa tikapuuspotissa. Mercuryn kasvot murtuivat siis tuossa spotissa oikeasti (mikä oli tietenkin täysi vahinko), mikä näytti todella pahalta tuossa ottelussa. WWE päätti tietenkin hyödyntää tätä vahinkoa feudissa, koska nyt Mercurylla oli entistä enemmä syytä janota kostoa Hardyilta. Niinpä joukkueiden välille buukattiin Royal Rumbleen vielä yksi ottelu. Mercury joutui kasvovammojensa takia käyttämään tähän aikaan kasvojensa suojana metallista maskia.

Vähitellen alkaa toistamaan itseään tämä Hardyjen ja MNM:n feudi. Kokonaisuutena tämä oli toki puhtaasti hieno joukkueottelu, joka kulki alusta loppuun sujuvasti, tarjosi muutaman näyttävän spotin ja piti otteeseen koko ajan. Semmoiset todelliset erikoisuudet tai tajunnanräjäyttävät hetket puuttuivat, mutta toisaalta tällä kertaa tämä ei käynyt missään vaiheessa hieman tylsäksi tai liian hidastempoiseksi liiallisen pituuden takia, kuten oli käynyt December To Dismemberin ottelussa. Kokonaisuutena siis hyvä paketti ja erittäin hyvä avaus Royal Rumblelle. Samalla tämä jätti kuitenkin toivomaan, että nyt sekä Hardyt että MNM voisivat siirtyä jälleen uusiin kuvioihin.
***½ (15:27)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bobby Lashley (c) vs. Test - ECW World Championship
Smackdownista äkillisesti ECW:hen siirretty Bobby Lashley oli noussut ECW:n päämestariksi pian draftinsa jälkeen surullisenkuuluisassa December To Dismember -ppv:ssä, jota tuskin kukaan WWE:n fani halusi enää muistella. D2D:hen asti ECW:n buukkauksesta vastannut (ja tuon ppv:n jälkeen WWE:stä lähtenyt) Paul Heyman olisi toki ennemmin halunnut nostaa ECW:n uudeksi päämestariksi esimerkiksi CM Punkin, mutta Vince McMahonin mielestä oli selvää, että ECW:n katsojat halusivat päämestarikseen ison, lihaksikkaan körilään. Ja sellaisen he todella saivat. Nyt iso lihaksikas köriläs sai vastaansa ensimmäisessä ppv-mestaruuspuolustuksessaan toisen ison lihaksikkaan körilään, kun viime syksynä WWE-comebackinsa tehnyt ja sittemmin ECW:n yläkortin vakioheeliksi noussut Test haastoi Lashleyn mestaruudesta. Testin ruumiinrakenne näytti näihin aikoihin todella karulta (lähinnä siltä, että mies tuskin söi ihan vain kaurapuuroa), mutta hän oli paluunsa jälkeen silti kerännyt myös smark-piireissä jonkun verran hypeä painittuaan ECW:ssä varsin kovatasoisen Hardcore-ottelun Rob Van Damin kanssa. Niinpä tätä Lashleyn ja Testin mestaruusottelua pidettiin muistikuvieni mukaan etukäteen ihan kiinnostavana mahdollisuudena nähdä kahden nälkäisen brawlerin intensiivinen HC-taistelu.

Huh. Yritän aina lähtökohtaisesti kirjoittaa nämä arvostelut ilman, että paljastan ottelun lopputulosta, mutta nyt on tehtävä harvinainen poikkeus. Jos et siis halua tietää ottelun lopputulosta, kerrottakoon, että tämä ottelu oli mielestäni ihan ok -tasoinen fyysinen mäiskintä. Ei millään tavalla erikoinen, mutta ihan jees, kunnes lopetus pilasi fiiliksen. Miksi lopetus sitten pilasi fiiliksen? Koska siinä ei ollut MITÄÄN järkeä. Se ei ollut ylibuukattu, swerve tai muutenkaan wrestlecrappia, mutta sen sijaan se oli totaalista idiotismia. Miksi HELVETISSÄ Test olisi päättänyt, ettei haluakaan jatkaa ottelua, ja hankkinut itselleen uloslaskun? Miksi? Siinä ei ole mitään järkeä! Koko ottelu oli rakennettu sen varaan, että Test teloi pahasti Bobby Lashleyn toisen olkapään, ja Test työsti tuota olkapäätä varsin hyvin tässä ottelussa. Sitten Test ei onnistu selättämään Lashleyta Big Bootin jälkeen, Lashley estää Testin TKO:n, saa hetkellisen voimaspurtin ja onnistuu jyräämään Clotheslinella ulos kehästä. Ihanko oikeasti katsojan pitäisi uskoa, että tämän pienen takapakin jälkeen Test (joka, alleviivataan vielä, oli hallinnut suurta osaa ottelua ja melkein voittanut sen jo) sai tarpeekseen ja ei halunnut enää yrittää? Lähti pois ottelusta? MIKSI? Tämä oli luultavasti Testin ainut mahdollisuus ECW-mestaruuden voittamiseen, ja hän oli jo hyvin lähellä voittaa, ja SITTEN HÄN LUOVUTTAA. ILMAN MITÄÄN SYYTÄ. Aivan käsittämätöntä. En muista koskaan nähneeni vastaavaa jossain muussa mestaruusottelussa, eikä ihme, koska tässä buukkauksessa ei ollut mitään järkeä. Argh, raivostuttavaa.
*½ (7:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Batista (c) vs. Mr. Kennedy - World Heavyweight Championship
WrestleMania 21:ssä World Heavyweight -mestaruuden voittanut Batista oli joutunut luopumaan mestaruudestaan vuoden 2006 alussa loukkaantumisensa vuoksi, ja kun hän palasi takaisin painikehiin kesällä 2006, hän joutui käymään kuukausien mittaisen taistelun King Bookeria vastaan, kunnes lopulta Survivor Series 2006:ssa hän voitti mestaruutensa takaisin. Nyt Batistalla oli edessään ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus, ja hänen vastustajakseen asettui todella kovassa nosteessa näihin aikoihin ollut Mr. Kennedy. Kennedystä oli vuoden 2006 aikana tullut Smackdownin kirkkaimpia heel-tähtiä, kun hän oli onnistunut päihittämään muun muassa pitkäaikaisen vihamiehensä Undertakerin, Kanen ja Batistan itsensä. Vuoden 2007 ensimmäisessä Smackdownissa järjestettiin Beat the Clock -haaste, jossa nopeimmin oman ottelunsa voittanut painija pääsisi haastamaan Batistan mestaruudesta Rumblessa. Kennedy voitti omassa ottelussaan Chris Benoit'n viidessä minuutissa, ja ennen illan viimeistä ottelua kukaan ei ollut häntä nopeampi. Viimeisessä ottelussa The Undertaker kohtasi kuitenkin The Mizin, ja näytti jo selvältä, että Undertaker voittaisi tuon ottelun tarpeeksi nopeasti, kunnes Kennedy sekaantui otteluun, aiheutti ottelun viivästyksen ja pilasi Undertakerin voiton. Näin Kennedy ansaitsi itselleen ykköshaastajuuden ja pääsi ensimmäistä kertaa urallaan yrittämään World Heavyweight -mestaruuden voittamista.

Etukäteen minulla oli sellainen mielikuva, että olisin tykännyt tästä ottelusta yllättävän paljon silloin, kun tämän näin tuoreeltaan. Odotuksissani oli vähintään kolmen tähden ottelu, ehkä enemmänkin. Ja nyt kun katson muita arvosteluita, näyttää siltä, että mielikuvani oli aivan oikea. Tämä Batistan ja Kennedyn välinen ottelu on nimittäin kerännyt monilta arvostelijoilta todella paljon hehkutusta ja korkeita arvosanoja, mutta minun silmissäni tämä ei tällä uusintakatsomisella nouse missään nimessä sen tasoiseksi otteluksi kuin millaisena monet muut arvostelijat ovat tätä pitäneet. Minuta oli harmillinen pettymys, että tämä ottelu jäi niin lyhyeksi, ettei tässä yksinkertaisesti ehditty rakentaa edes kolmen tähden matsia. Tämä oli kaikin puolin menevä, viihdyttävä ja hyvin rakennettu ottelu, mutta tässä ei ehtinyt tapahtua tarpeeksi ja lisäksi kaikki nytkin mahdutetut tapahtumat etenivät turhan nopeasti niin, että tämä tuntui loppujen lopuksi vähän läpijuostulta ottelulta. Harmi, enemmällä ajalla uskon Kennedyllä ja Batista olleen oikeasti aikaa oikein hyvään otteluun, mutta nyt jäätiin lopulta kuitenkin "ihan hyvän" tasolle. Ei sekään huono suoritus ole, mutta päämestaruusottelulta aina pienoinen pettymys.
**½ (10:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Umaga w/ Armando Alejandro Estrada - Last Man Standing Match for the WWE Championship
John Cenan ja "Samoan Bulldozer" Umagan välinen taistelu WWE-mestaruudesta ei ollut suinkaan päättynyt New Year's Revolutioniin, vaan kamppailu oli muuttunut entistä brutaalimmaksi. Umaga ja hänen managerinsa Armando Alejandro Estrada olivat edelleen sitä mieltä, että Umagan kuuluisi olla WWE:n päämestari, ja niinpä he jatkoivat Cenan piinaamista. Miehet ottivat rajusti yhteen Raw'ssa, ja lopulta kaksikon välille määrättiin uusintaottelu Royal Rumbleen. Tällä kertaa Estrada sai valita ottelun stipulaation, ja hän ilmoitti, että Umaga ja Cena kohtaisivat toisensa Last Man Standing -ottelussa. Jotta tässä ei olisi tarpeeksi, Umaga hyökkäsi Cenan kimppuun ppv:tä edeltävässä Raw'ssa ja vammaannutti Cenan pernan niin pahasti, ettei Royal Rumblen alla ollut edes varmaa, pystyisikö Cena osallistumaan tähän otteluun.

Huh, tämä oli kyllä kova ottelu. Aivan perkeleellisen kova matsi, yksi omia suosikkejani kaikista näkemistäni Last Man Standing -otteluista. Cenan ja Umagan tyylit toimivat tässä täydellisesti yhteen, ja molemmat olivat valmiita ottamaan todella kovaa bumppia. Cena bleidasi rajusti. Umaga otti suoran iskun päähänsä muun muassa kehästä heitetyistä teräsportaista ja selostuspöydällä olleesta tv-monitorista. Lisäksi loppupuolella nähty spotti, jossa Umaga juoksi selostuspöytien päältä ja hyppäsi lopulta viimeisen selostuspöydän läpi, oli perhanan näyttävä. Samoin lopetus oli toteutettu aivan pirun hienosti. Oikeastaan minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa tästä ottelusta: Cena ja Umaga todellakin näyttivät, mihin pystyvät parhaimmillaan, kun mahdollisuutena on painia todella kova HC-tyylinen päämestaruusottelu. Kiistaton MOTYC, varsinkin kun tietää, että vuoden 2007 aikana ei liikaa todella kovia otteluita tulla WWE:ssä näkemään.
****½ (23:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
30 Man Royal Rumble Match - WrestleMania 23 Title Shot
Participants: Ric Flair, Finlay, Kenny Dykstra, Matt Hardy, Edge, Tommy Dreamer, Sabu, Gregory Helms, Shelton Benjamin, Kane, CM Punk, King Booker, Super Crazy, Jeff Hardy, The Sandman, Randy Orton, Chris Benoit, Rob Van Dam, Viscera, Johnny Nitro, Kevin Thorn, Hardcore Holly, Shawn Michaels, Chris Masters, Chavo Guerrero, MVP, Carlito, The Great Khali, The Miz, The Undertaker
Vuoden 2006 poikkeusjärjestelyn jälkeen Royal Rumble oli palannut jälleen illan viimeiseksi otteluksi, ja ottelun panos oli tuttu: voittaja pääsisi painimaa valitsemastaan päämestaruudesta WrestleMaia 23:n Main Eventissä. Yleensä minulla on aina ollut Rumble-ottelun kohdalla jonkun verran huomioita tietyistä painijoista (kuten debytanteista ym.), mutta tällä kertaa huomioita on oikeastaan hämmentävän vähän. WWE itse mainosti tätä Rumblea etukäteen paljon sillä, että tämä olisi ensimmäinen kerta, kun mukana olisi ECW:n painijoita, ja matsissa todella nähtiin ECW-rosterin nimiä, kuten Tommy Dreamer, Sabu, Sandman, CM Punk ja Rob Van Dam. Jonkun verran myös aseita nähtiin ottelussa. Muuten oleellisimmat maininnat paiijoista ovat oikeastaan siinä, että Shawn Michaels saapui nyt tähän Royal Rumbleen yksin, koska Triple H oli joutunut kuukausiksi sivuun vakavan loukkaantumisen vuoksi, ja että The Great Khali edusti nyt ensimmäistä kertaa ppv:ssä Raw'ta. Khali oli vuoden 2006 lopulla hetkellisesti draftattu managerinsa Daivarin kanssa ECW:hen, mutta vuoden 2007 alussa Raw'ta pyörittänyt Jonathan Coachman hankki Khalin Raw'n vahvistukseksi (Daivari jäi ECW:hen).

Huh, tämän Rumblen lopputaistelu on kyllä yksi parhaista Rumblen historiassa, ehkä jopa paras. Ja vaikka vihaankin täydestä sydämestäni The Great Khalia (ja sitä, että tässäkin Khali eliminoi ison osan WWE:n lupaavia nuoria nimiä), kieltämättä Khalin kehään saapumisen jälkeen nähty kehän todellinen tyhjentäminen toimi tällä kertaa pirun hyvin. Sen jälkeen tultiin nimittäin nopeasti tilanteeseen, jossa jäljellä oli enää neljä oikeasti kiinnostavaa nimeä, ja kun niistäkin oli kaksi eliminoitu nokkelasti pois, päästiin kovaan lopputaisteluun. Muuten tämän Rumblen heikkous oli se, että tässä ei nähty mitään erikoisuuksia, comebackeja tai muuta vastaavaa, ja ECW:n hardcore-tyyliäkin hyödynnettiin vain yhden pöytäbumpin verran. Toisaalta, se oli kyllä näyttävä pöytäbumppi. Ja vaikka mitään supererikoista tai päräyttävää ei nähty, matsi ei missään vaiheessa täyttynyt hitaista brawlereista, vaan kehässä oli koko ajan paljon taidokkaita painijoita, joten painin taso pysyi varsin hyvänä. Kokonaisuutena tämä oli siis ehdottomasti huippuluokan Rumble-ottelu, vaikkei ihan all time -suosikkejani olekaan.
**** (56:18)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** John Cena
** Umaga
* Shawn Michaels

Kokonaisarvio Royal Rumblesta: Pidin tästä ppv:stä todella paljon, koska tässä nähtiin yksi MOTYC, huippuluokan Royal Rumble -ottelu ja hieno opener. Eikä kortissa ollut mitään täyttä kuraa. Toki jos olisin pitänyt Batistan ja Kennedyn matsista yhtä paljon kuin monet muut arvostelijat, tämä ppv olisi ollut silmissäni varmaan vieläkin onnistuneempi paketti, mutta tällaisenaankin tämä nousee kyllä minun kirjoissani juuri ja juuri Hienon arvosanan puolelle.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
Ultimate
Upper Midcarder
Viestit: 76
Liittynyt: 06 Tammi 2016, 09:29

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja Ultimate » 24 Syys 2019, 10:12

Olenkin odottanut, koska pääset tänne vuoteen 2007. Se on itselleni painifanina tietyllä tapaa se merkittävin vuosi: aloin vuoden alusta nimittäin seuraamaan painia aktiivisesti (mikä siis tarkoitti WWE:tä viikoittaisohjelmineen ja PPV-tapahtumineen). Tätä ennen seuraaminen oli ollut sellaista satunnaista SubTV-katselua, mutta jostain syystä juuri 2007 vuoden alussa päätin aloittaa seuraamisen ihan tosissaan ja se on jatkunut tänne asti. Ehkäpä juuri siksi nämä 2007 vuoden tapahtumat ovat yllättävänkin kirkkaina mielessä. Siispä joitain kommentteja!

Luulen, että aikoinaan aloitin seuraamisen nimenomaan vuoden 2007 Royal Rumblesta eli en ole ikinä tainnut nähdä tuota New Year's Revolutionia. Mieleen on kuitenkin jäänyt tuo Flairin ja Dykstran feudi - en tiedä oliko se loppujen lopuksi mitenkään erityisen hyvä, mutta mieleen palautuu pätkiä jopa joistain miesten viikoittaisotteluista. Hassua. Toki tuo Rated RKO:n ja DX:n matsi on tullut myös nähtyä myöhemmin parillakin tapaa merkittävänä otteluna.

Royal Rumblen sen sijaan silloin 12 vuotta sitten katselin. MNM/Hardyt-kuvio oli oikeasti viihdyttävää settiä aikoinaan. Lashley taas oli varsin erikoinen tapaus, muistaakseni miehen pushia oli tavallaan ihan kiva seurata, mutta jälkikäteen mietittynä oli ihan hyväkin, ettei miehestä tullut mitään vuosikymmentä dominoivaa kestotähteä WWE:n riveihin. Sen sijaan Mr. Kennedystä tykkäsin aikoinaan tosi paljon, potentiaalia miehessä olisi ollut vaikka mihin. Ja tapahtumasta kokonaisuutena, nuo kaksi viimeistä ottelua ovat ihan loistavia. Cenan ja Umagan LMS-matsia muistellaan yhä, eikä syyttä ja muistan myös kuinka huikea tuo Rumble-matsin lopputaistelu oli. Kovaa kamaa.

Palailen taas kommentoimaan seuraavaan WWE-tapahtuman yhteydessä!

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 15 Loka 2019, 10:33

Kiitos Ultimatelle todella paljon kommenteista! Ilahduttaa kyllä kuulla, että nämä arvostelut kiinnostavat yhä - vaikka nyt henkilökohtaisen elämän kiireiden takia tahti onkin huomattavasti aiempaa hitaampi.

Mutta siirrytään nyt taas eteenpäin projektissa.

Kuva
AGAINST ALL ODDS 2007

Vuosi 2007 jatkui TNA:n osalta helmikuussa järjestetyn Against All Odds -ppv:n merkeissä. Kyseessä oli historian kolmas Against All Odds, joka oli jo ottanut paikkansa TNA:n ppv-kalenterissa helmikuisena tapahtumana. Selostajinamme tutut ja turvalliset Don West ja Mike Tenay. Tällä kertaa ei tämän pidempiä alkusanoja, palataan TNA:n yleistilanteeseen taas jossain vaiheessa myöhemmin.

Kuva Kuva
Team 3D vs. LAX - Little Italy Street Fight Match
Team 3D:n ja LAX:n ppv oli jatkunut siis koko alkuvuoden ajan, koska viime ppv:ssä nähty mestaruusottelu ei ollut tarjonnut ratkaisua joukkueiden väliseen vihanpitoon. Nyt tarjolla oli uusi yritys välienselvittelyyn, ja nyt näiden kahden joukkueen välinen keskinäinen viha oli edennyt jo sille tasolle, että tähän otteluun ei ollut laitettu edes joukkuemestaruuksia panokseksi, vaikka LAX oli edelleen mestarijoukkue. Team 3D ei nyt tällä hetkellä siis välittänyt edes mestaruusvöistä, vaan he halusivat vain päästä pieksemään LAX:n, joka oli halpamaisesti viime aikoina väijyttänyt Team 3D:n monesti ylimääräisillä latinoapureillaan. Tällä kertaa ottelussa ei oltaisi kuitenkaan latinomaaperällä, vaan 3D:n kotiseuduilla Little Italyssa. Käytännössä kyse oli siis normaalista Street Fight -ottelusta, jossa oli vain käytettävänä kaikenlaista Little Italy -henkistä kamaa.

En tiedä, olenko jotenkin liian nihkeä näitä Team 3D:n ja LAX:n välisiä otteluita kohtaan, mutta tämäkään ei vain minun silmissäni lähtenyt missään vaiheessa liikkeelle sillä tavalla kuin olisi voinut toivoa. Aluksi nähtiin kyllä pari näyttävää bumppia, mutta sitten ottelu alkoi junnata paikallaan, muuttui sekavaksi ja ei oikein päässyt missään vaiheessa järkevästi raiteilleen. Lopputuloksena oli sekavahko HC-mähinä, joka oli parhaimmillaan hauskaa ja viihdyttävää entertainment brawlia, mutta huonoimillaan vain epämääräistä sekoilua kehässä. Devon vuoti verta kunnioitettavasti, mutta sekään ei vielä tee ottelusta erityisen hyvää. En myöskään pitänyt yhtään siitä, että otteluun tarvitsi sekoittaa joitain LAX:n random-apureita, joita kutsuttiin "Latino nationin" jäseniksi. Lopetuskin oli vähän platku, joten hyvistä puolistaankin huolimatta tämä jää vain ihan hyväksi otteluksi. Parannusta silti Final Resolutioniin verrattuna.
**½ (9:26)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Austin Starr vs. Senshi
Austin Starrin ja Senshin välinen vihanpito oli alkanut viime ppv:ssä nähdyn Starrin ja Alex Shelleyn välisen ottelun jälkimainingeissa. Tuo ottelu oli siis Kevin Nashin järjestämän Paparazzi Championship Series -turnauksen finaaliottelu, ja se päättyi lopulta Shelleyn voittoon. Matsin jälkeen muut PCS-turnauksen osanottajat Sonjay Dutt, Jay Lethal ja Senshi saapuivat juhlimaan Shelleyn voittoa, mikä raivostutti tietenkin entisestään vihaista Starria. Hän ilmoitti kunnioittavansa X-Divarin painijoista vain Senshiä ja käski Senshin tulla mukanaan. Senshi ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Starrista tai tämän kunnioituksesta, joten Starr läpsäisi Senshiä suoraan kasvoihin. Tästä Senshi ei arvatenkaan pitänyt, ja käsillä oli raju yhteenotto. Seuraavina viikkoina Starr ja Senshi jatkoivat toistensa kimppuun hyökkäämistä, joten lopulta meillä oli valmiina ottelu Against All Oddsia varten.

Pitää näköjään toistaa itseäni jo tässä vaiheessa arvostelua ja todeta, että openerin tavoin tämäkään ottelu ei viihdyttänyt minua ollenkaan niin paljon kuin olin toivonut. Austin Starrin ja Senshin välinen 1 on 1 -ottelu on kuin kenen tahansa TEW-bookkaajan valmis hengentuotos: laitetaan kaksi taidokasta X-Divarin painijaa toisiaan vastaan ppv:ssä ja annetaan heidän painia kova ottelu ilman mitään ylimääräistä säätöä. Luulisi, että tätä ei voi mokata, mutta jotenkin tällä kertaa Austin Aries ja Low-Ki eivät vain ilmeisesti olleet panneet ihan parhaita työsaappaitaan jalkaan. Koko ottelun ajan meno tuntui vähän puolittaiselta. Siltä, että kumpikaan ei halunnut näyttää ihan parasta osaamistaan ja että kumpikaan ei varsinkaan keksinyt tässä ottelussa mitään uutta tai yllättävää. Niinpä lopputuloksena oli ppv-matsin sijaan enemmänkin tv-show-tasoiselta ottelulta tuntuva koitos, jossa ei toki ollut mitään vikaa, mutta paljon enemmän olisi näiltä kahdelta voinut toivoa. Ottelun jälkeen Bob Backlund saapui paikalle ja pani Austin Starrin nyöräksi, koska Starr vittuili Backlundille. Mitäpä tähän sanomaan.
**½ (8:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christy Hemme vs. Big Fat Oily Guy - Tuxedo Match
Muistatteko vielä, miten Christy Hemme keskeytti viime ppv:ssä Voodoo Kin Mafian promon ja vaati TNA:ssa asiankuuluvaa kohtelua naispainijoille, mikä johti siihen, että Kip James ilmoitti naisten paikan olevan muualla kuin painikehässä, heitti misogynistä läppää ja sai tietenkin yleisöltä hurraukset? Kyllä, minäkin muistan. Ikävä kyllä. Tällaista oli showpaini vielä vuonna 2007. Ja vaikka tästä "naisten vallankumouksen" ylihehkuttamisesta voi montaa mieltä ollakin, niin luojan kiitos tällaisesta idioottimaisesta naisvihamielisestä sisällöstä on vähitellen showpainissa päästy eroon. Mutta koska siis vuosi oli 2007 ja koska TNA:n naispainin puolestapuhujaksi oli jostain syystä päätetty nostaa Christy Hemme (joka ei ihan oikeasti ollut millään tavalla lahjakas painija), jatkui tämä Hemmen "Antakaa naisille se paikka, mikä heille kuuluu" -storyline tietenkin lisänöyryyttämisellä. TNA:n komissaari Jim Cornette oli siis ilmoittanut Hemmelle, että Against All Oddsissa hän pääsisi painimaan, koska oli niin kovaa vaatinut naisille otteluita. PPV:tä edeltävässä pre show'ssa kävi sitten ilmi, että Hemmelle buukattu ottelu olisikin Tuxedo Match, eli ottelun osanottajat saapuisivat kehään frakeissa ja voittaja olisi se, joka saisi riisuttua toiselta frakin pois. Eikä tässä kaikki: Hemmen vastustaja olisi... kyllä vain... Big Fat Oily Guy, eli TNA:n "hauska ja mahtavan ironinen vastine" WWE:n DX-kuvioissa nähdylle Big Dick Johnsonille. Ai että. Ai että. En sano enempää.

Tästä "ottelusta" nyt ei tarvitse todeta oikeastaan mitään muuta kuin että tämä oli täyttä herenpaskaa. TNA halusi siis järjestää kuvion, jossa vaadittiin kunnioitusta naisten painille ja naispainijoille, ja he päättivät toteuttaa sen tuomalla esiin Christy Hemmen, joka vaatii kunnioitusta naispainijoille, joutuu naurunalaiseksi ja päätyy lopulta painimaan Tuxedo-ottelussa Big Fat Oily Guyta vastaan? Helvetin hyvin hoidettu, TNA. Asiaa ei myöskään auttanut se, että selostajat tuntuivat oikeastaan olevan vain samaa mieltä Kip Jamesin ja muiden kanssa siitä, että Christy Hemmen oleellisin anti on hänen ulkonäkönsä. Tämä vahvistui viimeistään siinä vaiheessa, kun ottelun jälkeen Kip James saapui kehään aukomaan päätään Christy Hemmelle ja riisui tämän frakin, koska "senhän kaikki halusivat nähdä". Selostajat totesivat samalla, että näinhän se on: kaikki halusivat vain nähdä Hemmen alusvaatteisillaan. Hienoa.
DUD (2:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Dale Torborg w/ A. J. Pierzynski vs. Lance Hoyt w/ David Eckstein
Muistatteko, kuinka mahtavaa oli, kun TNA:n kehässä nähtiin NASCAR-kuskeja? Niinpä! Mikä voisi olla vielä parempaa kuin NASCAR-kuskit? Tietenkin baseball-pelaajat! Kyllä vain, seuraavaksi oli siis vuorossa juonikuvio, joka pohjautui baseball-pelaajan, painijan ja entisen painijan/nykyisen baseball-valmentajan väliseen juonikuvioon. En oikeastaan kovin tarkasti ymmärtänyt tätä juonikuviota, koska nämä baseball-pelaajat eivät sanoneet kaltaiselleni sivistymättömälle suomalaiselle mitään, ja täytyy rehellisyyden nimissä myöntää, etten edes yrittänyt kovin tarkkaan ymmärtää tätä. Selvää kuitenkin oli se, että A. J. Pierzynski oli ilmeisesti 2000-luvun halpa versio Dennis Rodmanista: vihattu ja ylimielinen urheilija, joka saapui wrestling-bisnekseen keräämään lisää heattia. Apurinaan hän toi mukanaan Dale Torborgin, joka tietenkin parhaiten muistetaan upealta WCW-uraltaan 2000-luvun alusta, jolloin hän paini WCW:n ppv:eissä KISS Demonina. Lisäksi Torborg oli kuitenkin satunnaisesti paininut myös TNA:ssa, ja nyt hän yhdessä Pierzynskin kanssa herätti siis kaikenlaista pahennusta TNA:ssa. Lopulta heidän pelleilystään sai tarpeekseen TNA-konkari Lance Hoyt, joka haastoi Torborgin otteluun Against All Oddsissa. Torborg tietenkin suostui. Vielä ennen ppv:tä Hoyt ilmoitti tuovansa omaan kulmaukseensa baseball-pelaaja David Ecksteinin, joka oli ilmeisesti kaikkien rakastama sankari. Jee.

Eipä tästäkään paljon hyvää sanottavaa ole. Lance Hoyt olisi voinut olla oikein käytettynä ihan hyvä ylemmän keskikortin brawleri TNA:ssa, mutta tällaisissa juonikuvioissa hän on täysin hyödytön. Dale Torborgilla ei olisi pitänyt olla mitään asiaa painikehään vuonna 2000, eikä hänellä pitäisi olla asiaa sinne seitsemän vuotta myöhemminkään. Baseball-pelaajat kehän laidalla ovat täsmälleen yhtä rasittavia kuin NASCAR-kuljettajatkin, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ottelu saa yhden tähden sen ansiosta, että Lance Hoyt teki parhaansa ja yritti kantaa Torborgin kelvolliseen otteluun. Vähän enemmänkin olisi voinut irrota muuten, mutta kaiken muun hyvän lisäksi myös ottelun lopetus oli buukattu täysin idioottimaisesti.
* (5:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
AJ Styles vs. Rhino - Motor City Chain Match
Tässä AJ Stylesin ja Rhinon feudissa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää sitten viime ppv:n. Styles oli edelleen halpamainen liero, joka halusi tehdä Rhinon elämästä mahdollisen inhottavaa, ja Rhino halusi edelleen antaa Stylesille kunnon opetuksen. Tällä kertaa nämä kaksi kohtaisivat toisensa Motor City Chain -ottelussa, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että molemmat sidottiin toisiinsa pitkällä metalliketjulla ja niiden päässä olevilla käsiraudoilla. Tämän lisäksi kehän kahteen kulmaukseen oli kiinnitetty paalut. Toisen paalun päässä oli nightstick, jonka Rhino oli saanut valita ottelun erikoisaseeksi, jota saisi käyttää sen jälkeen, kun oli saanut pampun alas paalusta. Toisen paalun päässä oli puolestaan avaimet käsirautoihin. Huomaatteko kenties jostain, että Vince Russo oli tosiaan liittynyt vuoden 2006 aikana takaisin TNA:n käsikirjoitustiimiin?

Tämä Stylesin ja Rhinon feud ei vain millään mittarilla ole mikään erityinen suosikkini Stylesin uralta. Ensinnäkin tämä feud kesti hämmentävän pitkään, eikä yhdessäkään ottelussa nähty mitään erityisen uutta tai ihmeellistä. Miesten kemiat eivät sopineet erityisen hyvin keskenään, joten lopputuloksena oli matseja, jossa Styles joutui vetämään itselleen sopimatonta pelkurimaista heel-roolia ja Rhino ikään kuin oli otteluissa kantajan asemassa. Toki lopujen lopuksi Styles joutui vastamaan otteluiden kantamisesta, mutta tämäkin matsi ylsi vain hyvällä tasolle, koska Stylesillä ja Rhinolla ei yksinkertaisesti ollut enempää annettavaa. Ei nähty isoja spotteja, suuria bumppeja tai mitään muutakaan tajunnanräjäyttävää, vaan perusvarmaa ja hyvää HC-tyyppistä mäiskintää, jollaista on kuitenkin tottunut näkemään vähemmänkin lahjakkailta painijoilta kuin AJ Stylesiltä.
*** (15:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chris Sabin (c) vs. Jerry Lynn - TNA X Division Championship
Nuori ja ylimielinen Chris Sabin oli noussut jo neljättä kertaa urallaan TNA:n X-Divisioonan mestariksi, kun hän oli päihittänyt viime ppv:ssä nähdyssä kolminottelussa mestari Christopher Danielsin ja konkari Jerry Lynnin. Nyt Sabin joutui ensimmäisessä mestaruusvoittonsa jälkeisessä ppv-tason mestaruuspuolustuksessa puolustamaan vyötään Jerry Lynniä vastaan, ja se oli aivan oikein, koska juuri Lynnin ja Sabinin välille oli viime kuukausien aikana kehkeytynyt mehevä riita. Se johtui tietenkin siitä, että Sabin piti itseään ylivertaisena painijana ja Lynniä puolestaan ikäloppuna has-beeninä. Lynn ei tästä tietenkään pitänyt, ja hän päätti palata pitkän tauon jälkeen TNA:n painikehiin osoittaakseen Sabinille, että hän voisi koska tahansa halutessaan edelleen päihittää Sabinin ja nousta vaikka X-Divisioonan mestariksi.

Äh, vähän pettymyksenä jatkui tämä ilta, koska edes X-Divarin ottelu ei nyt yltänyt kolmea tähteä parempaan suoritukseen. Yleensä X-Divarin ottelu on ollut heittämällä illan parasta osastoa, usein helposti huippuluokan ottelu. Olen lisäksi pitänyt tästä Lynnin ja Sabinin feudista, ja jotenkin toivoin kovasti, että tämä päättyisi Lynnin voittoon. Ehkä Lynn sitten kuitenkin alkoi vain olla vähän liian vanha ja kankea, koska tässä ottelussa ei yksinkertaisesti ollut sellaista meininkiä, mitä X-Divarin otteluissa on. Matsi kyllä toimi hyvin, eteni koko ajan ja oli kohtuullisen vauhdikastakin menoa, mutta mitään oikeasti innovatiivista tai tajunnan räjäyttävää ei ollut, vaan kokonaisuutena yleisölle tarjoiltiin perusvarma ja hyvä ottelu. Toki sekin on hyvä suoritus, ja mielellään tämän ottelun katsoi, mutta X-Divarilta on vain lupa odottaa enemmän.
*** (13:33)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Robert Roode, Miss Brooks & Eric Young
Pitkin tätä iltaa oli nähty videopätkiä, joissa Paparazzi-porukkaa johtanut Alex Shelley esitteli Kevin Nashille, Sonjay Duttille ja Jay Lethalille saamaansa videomateriaalia siitä, miten Robert Rooden manageri Miss Brooks oli saanut vieteltyä Eric Youngin ja huijattua samalla Youngin allekirjoittamaan sopimuksen, jossa hän liittyisi Rooden talliin. Jostain syystä Robert Roode oli siis pitkän aikaa halunnut saada entisen Team Canada -parinsa ja nykyisen halveksimansa luuserin, yleisön sympatisoiman altavastaajan Eric Youngin "talliinsa", johon kuului Rooden lisäksi tätä ennen vain hänen managerinsa Miss Brooks. Lopulta Young oli siis allekirjoittanut sopimuksen, kun oli luullut pääsevänsä harrastamaan seksiä Brooksin kanssa, mutta tämä tietenkin osoittautui valheeksi. Niinpä nyt monien videoklippien päätteeksi tätä samaa jostain syystä erittäin merkittävää kuviota päästiin jatkamaan vielä kehässä, kun Roode raahasi paikalle Brooksin ja Youngin, pilkkasi heitä molempia ja sai Youngin hermostumaan. Yleisö yritti saada Youngia kääntymään Roodea vastaan, mutta Young ei uskaltanut, ja Roode poistui tyytyväisenä paikalta. Tämä angle ei tuntunut millään tavalla kiinnostavalta.

Kuva Kuva
James Storm & Jackie Moore vs. Petey Williams & Gail Kim - Mixed Tag Team Match
Viime ppv:ssä nähtiin James Stormin ja Petey Williamsin välinen ottelu, jossa Williams puolusti Stormin entisen joukkueparin ja nykyisen vihamiehen Chris Harrisin kunniaa. Harrisia ei ollut siis nähty TNA:ssa sen jälkeen, kun Storm oli kääntynyt pitkäaikaista joukkuepariaan ja ystäväänsä vastaan iskemällä häntä kaljapullolla suoraan päähän. Harrisin toinen silmä oli sokeutunut iskusta, ja siksi Harris ei ollut painikunnossa, joten Harrisin puolustajaksi nousi Petey Williams. Final Resolutionissa nähdyssä ottelussa Williamsin puolelle lyöttäytyi myös America's Most Wantedin entinen manageri Gail Kim. Se ei kuitenkaan auttanut, koska yllätyspaluunsa TNA:han teki Jacqueline, joka tunnettiin nyt nimellä Jackie Moore. Hänestä tuli James Stormin uusi manageri, joka auttoi Stormia taistelemaan nyt Williamsia ja Gail Kimiä vastaan. Niinpä luonteva jatkumo oli se, että ppv:hen buukattiin näiden neljän välille Mixed Tag Team -ottelu.

Tämä jatkoi aika pitkälti sekä illan teemaa että edellisessä ppv:ssä nähdyn Storm vs. Williams -ottelun teemaa. Missään vaiheessa tämä joukkueottelu ei noussut sellaista kivaa tv-ottelua kummoisemmaksi suoritukseksi, vaan kokonaisuutena tämä oli lähinnä kädenlämpöinen. On sekin toki selvästi parempi kuin että tässä ottelussa olisi ollut joku erityisen suuri vika tai että tämä olisi ollut erityisen huono. Mistään sellaisesta ei siis ollut kyse, vaan matsissa ei vain tapahtunut mitään, minkä ansiosta tätä olisi voinut kutsua mitenkään jännittäväksi. Gail Kimin rooli tässä ottelussa jäi harmillisen pieneksi, mikä on sääli, koska Kim oli oikeasti näihin aikoihin pirun taitava naispainija ja ansaitsisi kaikki mahdolliset paikat todistaa kykynsä. Kokonaisuutena siis ihan ok ottelu, ei sen kummempaa.
** (8:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Abyss w/ James Mitchell vs. Sting - Prison Yard Match
Abyssin ja Stingin välinen feud oli alkanut loppuvuodesta 2006, kun Sting oli juuri voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden. Sitten Abyss oli voittanut mestaruuden Stingiltä diskauksella, ja feudi oli syventynyt entisestään. Välillä kuvio oli muuttunut entistä oudommaksi, kun Sting oli yrittänyt alkaa käännyttää Abyssiä puolelleen. Sting alkoi kutsua Abyssiä tämän oikealla nimellä Chrisiksi ja yritti saada tämän hylkäämään James Mitchellin ja koko pimeän puolen, jota Mitchell edusti. Tätä käännöstä Abyss ei koskaan kuitenkaan tehnyt, ja Final Resolutionissa hän hävisi NWA World Heavyweight -mestaruutensa Christian Cagelle kolminottelussa, jossa myös Sting oli mukana. Abyssin ja Stingin vihanpitoa mestaruustappio ei suinkaan päättänyt, vaan nyt saatanallisen James Mitchellin käskyttämällä monsterilla oli entistä enemmän syitä tehdä lopullisesti selvää Stingistä. Sting puolestaan pyrki edelleen jatkamaan mind gamesejaan Abyssin kanssa muun muassa pukeutumalla Abyssin entiseen maskiin. Nyt kaikista mind gameseista oli kuitenkin aika tehdä loppu, kun nämä kaksi kohtasivat toisensa Prison Break -ottelussa. Käytännössä se tarkoitti sitä, että ottelu alkoi kehän sijaan parkkihallin läheltä "Prison Yard" -alueelta, josta ottelu eteni vähitellen kehään. Kehässä puolestaan oli kiinnitetty kehätolppiin pyörivät vilkkuvalot, ja keskellä kehää oli haihäkki, ja ottelun voittaisi se, joka saisi suljettua ensin vastustajansa haihäkkiin.

Vihdoin! Tämä oli illan ensimmäinen positiivinen yllätys. Ehkä olen jotenkin liian suuri tällaisten HC-mäiskintöjen fani ja ehkä kukaan muu ei olekaan pitänyt tätä ottelua mitenkään kummoisena, mutta minusta tämä oli pirun viihdyttävä, intensiivinen ja hyvin buukattu HC-ottelu. Odotin etukäteen jotain aivan kammottavaa ylibuukattua russoilua, jolla ei olisi mitään tekemistä varsinaisen painin kanssa. Tämä oli kuitenkin täysin väärä, koska heti ottelun alusta lähtien Sting ja Abyss päättivät näyttää, että tässä ottelussa ei keskitytä sen idioottimaiseen taustatarinaan vaan brutaaliin tappeluun. Ensin areenan ulkopuolella nähty HC-mättö oli loistava osuus, ja Stingin loikka korkean roskalavan päältä Abyssin päälle ja pöydän läpi oli perhanan näyttävä. Sen jälkeen päästiin vähitellen kehäalueelle, jossa nähtiin kaikkea, mitä sopi toivoa: verta, kovia bumppeja, piikkilankaa, näyttäviä spotteja... Erityisen hieno oli hetki, kun Abyss repi kehäkulmauksen päällä olleen hälytysvalon ja pamautti sen aivan täysiä säpäleiksi Stingin päähän. Sen lisäksi tietenkin ottelun lopetusspotti oli pirun näyttävä: Powerbomb piikkilankapöydän läpi on sitä jotain. Ei tällaisia matseja nykypainissa liikaa nähdä: oikeasti väkivaltainen HC-ottelu, jossa on kuitenkin selvä tarina ja taustalla pitkä vihanpito. Nautin tästä kovasti, vaikka toki tässä olisi kaivattu enemmän oikeaa painia, jotta tällä olisi ollut mahdollisuuksia nousta huippuotteluksi. Luultavasti tämä oli niin hyvä ottelu kuin nämä kaksi vain pystyivät painimaan keskenään.
***½ (11:57)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christian Cage (c) vs. Kurt Angle - NWA World Heavyweight Championship
Ilta oli ollut pitkä, mutta vihdoin oli Main Eventin aika. Christian Cage oli siis voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden takaisin itselleen, ja nyt oli ensimmäisen mestaruuspuolustuksen aika. Haastajakseen Cage sai Kurt Anglen, joka oli voittanut Final Resolutionissa Samoa Joen ratkaisevassa ottelussa ja ansainnut itselleen ykköshaastajuuden. Cage ja Angle olivat tietenkin vanhoja tuttuja, ja tuota tuttuutta hyödynnettiin myös ottelun rakentelussa. Itse asiassa Cage uhosi pitkän aikaa hankkineensa itselleen apurin, joka tuntee Anglen todella hyvin. Viikkojen ajan vihjailtiin, että Cagen apuri saattaisi olla Samoa Joe, ja selostajat olivat järkyttyneitä siitä, saattaisiko Joe liittyä näin halpamaisesti Cagen puolelle. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että Joe ei ollut millään tavalla liitossa Cagen kanssa - mutta sen sijaan Cagen vihjaama apuri oli Scott Steiner, joka teki paluunsa TNA:han parin kuukauden poissaolon jälkeen ja hyökkäsi brutaalisti Anglen kimppuun. Nyt Cagella oli siis apurinaan sekä Tomko että Scott Steiner. Ainut ongelma oli se, että Steiner ja Tomko eivät tulleet toimeen ollenkaan keskenään. Ja että tässä ottelussa Cagella ei saisi olla Tomkoa tai Steineria ringisdellä. Ja että ottelun epävirallinen enforcer oli Samoa Joe, joka seurasi ottelua ringsidellä.

Äh, olipas pettymys lopulta tämäkin. Etukäteen ajattelin, että Christianin ja Anglen välinen ottelu olisi helposti voinut olla huippuluokan ottelu, vaikka kieltämättä on jotenkin hupaisaa, että TNA:n Main Eventissä painii kaksi pitkän (ja vieläpä osittain yhteisen) uran tehnyttä WWE-jyrää. Toisaalta juuri siksi näillä kahdella pitäisi toimia kemiat keskenään, ja varmaan ne olisivat toimineetkin toisenlaisissa olosuhteissa. Nyt tämä ottelu tuntui alusta lähtien siltä, että joku tässä ei vain natsannut. Jotenkin matsin tunnelma ei ollut oikeanlainen, eikä tässä päästy missään vaiheessa kunnon painimisen makuun, vaan ottelu koostui lähinnä yksittäisistä isoista liikkeistä ja kokonaisuutta ei rakennettu missään vaiheessa. Isommat ongelmat alkoivat sitten siinä vaiheessa, kun ottelu tarpeettomasti ylibuukattiin AJ Stylesin, Tomkon, Scott Steinerin ja Samoa Joen sekaantumisille sekä useammalla refbumpilla. Toki Angle ja Cage tekivät koko ajan hyvää työtä kehässä, ja sen ansiosta tämä oli kaikesta sekoilustaan huolimatta hyvä ottelu, mutta paljon enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.
*** (19:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Abyss
** Kurt Angle
* Sting

Kokonaisarvio Against All Oddsista: Olipa kaikin puolin heikohko esitys. Abyss/Sting oli ppv:n tähtihetki, muuten parasta oli lähinnä muutama hyvä ottelu, jotka nekin olivat pettymyksiä odotuksiin nähden. Lisäksi tarjolla oli liian paljon Vince Russolta haisevaa roskaa, jota ei ole TNA:ssa yhtään kaivannut mutta jota lienee luvassa tulevina kuukausina entistä enemmän. Kokonaisuudessaan tämä haisi myös hyvin vahvasti väli-ppv:ltä, joten vaikka tämä ei täysi katastrofi ollutkaan, niin Kehno suoritus silti.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
---------------
4. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 07 Marras 2019, 19:32

Kuva
NO WAY OUT 2007

No Way Out oli vakiintunut 2000-luvun alkupuolella WWE:n viimeiseksi ppv:ksi ennen WrestleManiaa - ja oikeastaan ainoaksi ppv-tason välipysähdykseksi Royal Rumblen ja WrestleManian välissä. Vuosien ajan No Way Out oli ollut Smackdownin järjestämä ppv, ja niin oli myös tänä vuonna. Vuoden 2007 No Way Out oli kuitenkin siinä mielessä historiallinen ppv, että tämä jäi useaksi vuodeksi viimeiseksi WWE:n brand exclusive -ppv:ksi. WrestleManian jälkeen WWE:ssä alkoivat uudet ajat, ja WWE päätti luopua brändijaosta ppv:eissään. Käytännössä se tarkoitti sitä, että jatkossa Raw'n, Smackdownin ja ECW:n paijnijat saattoivat osallistua kaikkiin ppv:eihin. Brändijaon joustavuudesta ppv-tapahtumissa oli tosin nähty jo usean kuukauden ajan viitteitä, eikä sen kokonaan poistaminen ollut tällöin vuonna 2007 oikeastaan kovin kummoinen yllätys. Tässäkin ppv:ssä paini neljä Raw'n painijaa ja yksi ECW:n painija.

Selostajinamme tietenkin Michael Cole ja JBL. Tosin tämä ppv muistetaan parhaiten ppv:nä, jossa Michael Cole menetti äänensä kesken show'n ja jossa JBL joutui selostamaan käytännössä yksin tapahtuman kaksi viimeistä ottelua. Vaikka JBL on nykytietämyksen valossa yksi koko bisneksen suurimmista kusipäistä, jota on vaikea kunnioittaa millään tavalla, näihin aikoihin JBL:n selostukset nauttivat monien smarkkien - myös minun - suurta fanitusta. Cole puolestaan ei ole koskaan ollut erityisemmin pidetty, ja kun JBL lopulta osoitti tässä ppv:ssä pystyvänsä selostamaan matsit varsin hyvin yksin ilman Colea, JBL:n suosio selostajana sen kuin kasvoi.

Kuva Kuva
MVP & MNM vs. The Hardys & Chris Benoit
Niin se vain oli. MNM:n ja Hardyjen välinen feud ei ollut tullut edellenkään päätökseen Royal Rumblessa, vaan sama brändirajat ylittävä joukkueiden välinen vihanpito sen kuin jatkui jatkumistaan. Jeff Hardy oli näihin aikoihin edelleen IC-mestari, ja Johnny Nitro halusi IC-mestaruuden takaisin itselleen, mutta se oli varsin toissijaista verrattuna siihen, miten paljon henkilökohtaisella tasolla nämä joukkueet vihasivat toisiaan. Tällä kertaa vuorossa ei kuitenkaan ollut enää 2 vs. 2 -ottelua, vaan tähän matsiin oli lisätty myös US-mestari Chris Benoit ja hänen uusi vihamiehensä MVP. Ylimielinen nuorukainen MVP oli sitä mieltä, että muun muassa Kane-voitollaan hän oli ansainnut mahdollisuuden nousta Smackdownin seuraavaksi US-mestariksi. Hän oli myös varma, että pystyisi päihittämään Benoit'n. Benoit ei sen sijaan ollut millään tavalla vakuuttunut MVP:n egoboostailusta, mutta nyt miehet pääsivät kohtaamaan toisensa painikehässä.

Mitäpä tähän sanoisi? Toivoin jo Royal Rumblen kohdalla, että MNM:n ja Hardyjen väliset ottelut olisi käyty, mutta niin vain vielä No Way Outkin piti aloittaa Hardyjen ja MNM:n välisellä ottelulla. Okei, tällä kertaa mukana olivat hieman tuoreutta tuomassa MVP ja Chris Benoit, mutta perusasetelma pysyi silti samana. Oikeastaan Benoit'n ja MVP:n lisääminen otteluun toi tähän enemmänkin sellaista tv-ottelun tuntua kuin varsinaista raikkautta ja kiinnostavuutta. Hyvää tässä oli toki se, että kaikki kuusi kehässä ollutta miestä olivat kiinnostavia painijoita, ja suurin osa heistä pystyi tässäkin ottelussa oikein viihdyttäviin otteisiin. Niinpä kokonaisuutena oli kasassa hyvä, viihdyttävä ja kaikin puolin toimiva opener, jota katsoessa kuitenkin toivoi hartaasti, että nyt vihdoin ja viimein MMN:n ja Hardyjen välinen feud olisi todellakin ohi.
*** (14:19)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva
8 Man Cruiserweight Open Match - WWE Cruiserweight Championship
Participants: Scotty 2 Hotty, Daivari, Gregory Helms (c), Funaki, Shannon Moore, Jimmy Wang Yang, Jamie Noble, Chavo Guerrero
Gregory Helms oli kantanut WWE Cruiserweight -mestaruutta yli vuoden ajan ja kohdannut sinä aikana monenlaisia haastajia. Nyt hän oli kuitenkin koko uransa kovimman haasteen edessä, kun impromptu-otteluna tähän ppv:hen oli lisätty muun muassa WrestleMania XX:stä tuttu Cruiserweight Open -ottelu. Käytännössä kyse oli siis Tag Team Turmoil -tyyppisillä säännöillä toimivasta ottelusta, johon kaikki cruiserweight-painijat saivat osallistua. Ottelun aloitti kaksi satunnaisesti arvottua cruiserweightia, ja kun toinen oli selättänyt toisen tai pannut toisen luovuttamaan, kehään saapui seuraava painija. Tätä jatkuisi niin kauan, kunnes kaikki halukkaat olivat päässeet osallistumaan otteluun. Ottelun osanottajista Scotty 2 Hotty oli tehnyt edellisen ppv-esiintymisensä tasan vuosi sitten, ja tämä jäisi myös hänen viimeiseksi ppv-esiintymisekseen WWE:ssä, koska paria kuukautta myöhemmin WWE-konkari Hotty sai vihdoin potkut, minkä monet fanit olivat odottaneet tapahtuvan paljon aiemmin. Daivari oli puolestaan juuri siirtynyt ECW:n rosterista Smackdowniin, ja Smackdown-debyytissään hän oli onnistunut voittamaan Helmsin. Scotty 2 Hottyn tavoin Funaki oli pitkään ollut CW-divarin jobberi, ja myös hänellä oli edellisestä ppv-esiintymisestä aikaa vuosi. Shannon Moore oli puolestaan tehnyt paluunsa WWE:hen edellisenä syksynä ilmestymällä ECW:hen uudenlaisessa punkkarilookissa. Tämän toivottiin ilmeisesti tekevän Mooresta suositun, mutta lopulta suosio jäi minimaaliseksi, ja alkuvuodesta Moore siirtyi Smackdowniin osaksi CW-divaria. Jamie Noble ja Jimmy Wang Yang olivat tuttuja näkyjä viime aikojen CW-mestaruuskuvioista. Moninkertainen CW-mestari Chavo Guerrero oli sen sijaan pitkään paininut US-mestaruuskuvioissa ja isommissa otteluissa, mutta tämän matsin lopussa hän teki yllätysesiintymisen saapumalla ottelun viimeiseksi osanottajaksi.

Alkuun tämä ottelu vaikutti todela heikolta, koska ensimmäiset välienselvittelyt olivat lähinnä vitsimuotoisia otteluita ilman ollenkaan kunnon painia. Tilanne alkoi onneksi muuttua siinä vaiheessa, kun Shannon Moore saapui kehään, ja kolmen viimeisen painijan (Wang Yang, Noble ja Guerrero) kohdalla tästä kuoriutuikin sitten kaikin puolin hemmetin viihdyttävä CW-mättö. Tällaista nähtin näihin aikoihin WWE:ssä aivan liian harvoin (ja kohta CW-divari tapettaisiinkin kokonaan), mikä oli todella sääli, koska tässäkin ottelussa suorastaan kuuli, miten yleisö heräsi kunnolla henkiin, kun matsi alkoi olla jännittävä ja kiinnostava. Ottelun ehdoton tähti oli Jimmy Wang Yang, joka esitteli todella näyttäviä liikkeitä, myi ottamiaan iskuja vastaan hienosti ja kantoi muutenkin ison osan ottelusta. Toki myös Gregory Helms, Noble ja Chavo Guerrero loistivat omissa rooleissaan. Kokonaisuutena viihdyttävä CW-mättö.
*** (14:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Finlay & Little Bastard vs. Boogeyman & Little Boogeyman
Mmm. Niin. Kyllä. Eli: vuoden 2006 loppukeväästä lähtien Finlayn otteluita oli alkanut häiritä pienikokoinen vihreisiin vaatteisiin ja hattuun pukeutuva hahmo, joka ilmestyi kehänlaidalle aina kehän alta. Aluksi kukaan ei tuntunut tietävän, mikä tai kuka tämä hahmo oikein oli, mutta hän selvästi piti Finlaysta ja yritti auttaa Finlayta tämän otteluissa. Nopeasti tätä hahmoa alettiin kutsua "Little Bastardiksi" (kyllä) ilmeisesti hänen käytöksensä vuoksi, ja tässä vaiheessa Little Bastard oli edelleen tämän hahmon virallinen nimitys. Samalla oli kuitenkin käynyt selväksi, että Little Bastard oli irlantilaiseen tarustoon kuuluva leprechaun, eli eräänlainen tonttu tai maahinen. Se piti Finlayta isähahmonaan, vaikka Finlay näytti suurimmaksi osaksi lähinnä häpeävän ympärillään pyörivää Little Bastardia. Ennen ottelua nähdyssä backstage-segmentissä Finlay muuten kutsui Little Bastardia yhden kerran nimellä "Hornswoggle", josta pian tulisikin hänen virallinen kehänimensä, kun Pikkuäpärä oli todettu sopimattomaksi. Todellisuudessa Little Bastard ei siis suinkaan ollut leprechaun, kääpiö, menninkäinen tai edes irlantilainen, vaan vuonna 2004 uransa aloittanut kääpiöpainija Dylan Postl. Nyt sitten Little Bastard teki ppv-kehädebyyttinsä, kun yhdessä Finlayn kanssa he kohtasivat Boogeymanin ja... Little Boogeymanin? Smackdownin pelottavin mörkö Boogeyman oli siis alkanut alkuvuodesta 2007 häiritä Finlayta ja estänyt tätä huijaamasta otteluissaan. Finlay ei tietenkään tästä matoja syövästä möröstä pitänyt, ja helmikuussa hän oli onnistunut Little Bastardin avulla voittamaan Boogeymanin, mikä oli Boogeymanin ensimmäinen tappio WWE:ssä. Tätä seurasi se, että seuraavalla viikolla Boogeyman kaappasi Little Bastardin ja toi avukseen itsensä näköisen Pikkumörön, eli Little Boogeymanin. Eri raporttien mukaan tuo Little Boogeyman oli joko näyttelijä Chris Hollyfield tai kääpiöpainija Short Sleeve Sampson. Oli miten oli, ppv:hen oli nyt sitten buukattu tämä käsittämätön ottelu.

"Mitä helvettiä me oikein katsomme", kysyi JBL tämän ottelun aikana selostamossa, ja minun on pakko olla samaa mieltä Bradshaw'n kanssa. Jos Finlay ei olisi niin pirun taitava ja intensiivinen painija, tämä koko ottelu olisi ollut aivan uskomatonta herenpaskaa, mutta nyt Finlay sai juuri ja juuri kannettua tätä kokonaisuutta sen verran, että annan tälle ottelulle puolikkaan. Myönnettäköön tuo puolikas vaikka ihan vain siitä ilosta, että Finlayn stiffi Big Boot Little Boogeymanin päähän oli oikeasti varsin näyttävä hetki. Muuten tällä matsilla ei ollutkaan paljon mitään tekemistä painin kanssa, vaan kyse oli enemmänkin "hassuttelusta" ja sekoilusta, ja sellaistahan WWE-kansa tietenkin rakastaa, maggle. Tai sitä mieltä Vince McMahon tuntui ainakin vahvasti olevan. Onneksi tämä ei kestänyt liian kauaa. Paskaa. Eteenpäin.
½ (6:44)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
King Booker w/ Queen Sharmell vs. Kane
Entinen World Heavyweight -mestari King Booker oli jäänyt varsin tyhjän päälle sen jälkeen, kun hän oli hävinnyt mestaruutensa Batistalle Survivor Seriesissä eikä ollut saanut voitettua sitä takaisin revanssimatsissaan. Tämä feud Kanen kanssa oli saanut alkunsa siitä, kun Kane oli eliminoinut Bookerin Royal Rumble -ottelussa, ja Booker oli saanut totaalisen hermoromahduksen siitä, että hänen viimeinenkin mahdollisuutensa nousta takaisin päämestariksi oli tuhottu. Niinpä Booker oli palannut Rumble-ottelussa kehään ja eliminoinut Kanen kostoksi. Tätä Big Red Machine ei tietenkään sulattanut, joten seuraavien viikkojen aikana Smackdownissa oli tarjolla rajuja yhteenottoja näiden kahden konkaripainijan välillä, kunnes heidän välilleen vahvistettiin ottelu ppv:hen.

Olipa jotenkin yhdentekevän tuntuinen ottelu. Sinänsä Booker ja Kane tekivät kyllä hyvää työtä ja yrittivät saada aikaan mukavan väli-ppv:n ottelun, mutta ei minulla ainakaan ollut mitään syytä, miksi olisin millään tavalla ollut kiinnostunut näiden kahden konkarin lyhyellä rakentelulla syntyneestä ottelusta. Noh, Kane ja Booker tekivät tässä ottelussa aika lailla sen, minkä Kane ja Booker osasivat ilman parempia, kiinnostavampia ja nuorempia vastustajia, ja lopputuloksena oli pienellä ppv-yrityksen tuomalla lisällä ihan hyvä ottelu. Sen enempää tuskin kukaan saattoi Bookerilta ja Kanelta myöskään etukäteen odottaa, joten ei tästä ottelusta voi liikaa valittaa. Ihmetellä toki voi hieman, kokiko WWE todella oleelliseksi tällaisen ottelun buukkaamisen ppv:hen. Ehkäpä sitten kyllä.
**½ (12:38)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Paul London & Brian Kendrick (c) vs. Deuce 'n' Domino w/ Cherry - WWE Tag Team Championship
Paul London ja Brian Kendrick olivat pitäneet WWE Tag Team -mestaruuksia hallussaan lähes yhtä pitkään kuin Gregory Helms oli hallinnut WWE Cruiserweight-mestaruutta. London ja Kendrick olivat voittaneet vyöt viime toukokuussa MNM:ltä, ja sen jälkeen he olivat puolustaneet joukkuemestaruuksia kuukaudesta toiseen kovatasoisissa otteluissa Smackdownissa. Nyt uusimmaksi haastajajoukkueeksi oli noussut Smackdownin tulokaskaksikko Deuce 'n' Domino. Deuce ja Domino olivat tehneet päärosteridebyyttinsä alkuvuodesta 2007, kun he saapuivat Smackdowniin ja jäivät heti katsojien mieleen erikoisella hahmolla. Deuce ja Domino sekä heidän managerinsa Cherry edustivat tyyliltään 1950-luvun "greaser"-lookkia, ja he pyrkivätkin imitoimaan niin käytöksellään kuin ulkonäölläänkin täysin 50-luvun menoa. Deuce 'n' Domino saapuivat esimerkiksi kehään vanhanmallisella jenkkiraudalla, ja heidän managerillaan Cherryllä oli jalassa vanhanaikaiset rullaluistimet. Cherry oli (kayfabessa) Deucen tyttöystävä ja Dominon sisko. Kehädebyyttinsä Deuce 'n' Domino teki helmikuussa, ja kaikkien yllätykseksi he nappasivat sokkivoiton non title -ottelussa mestarikaksikko Londonista ja Kendrickistä. Tuon voiton turvin Deuce 'n' Domino ansaitsikin heti mestaruusottelun ppv:hen, ja nyt heillä oli ensiluokkainen mahdollisuus voittaa joukkuemestaruudet itselleen heti uransa alussa. Deuce on siis oikealta nimeltään James Snuka, hän on Jimmy Snukan poika, mutta sitä ei tuotu mitenkään esille tähän aikaan. Domino on oikealta nimeltään Cliff Compton. Hän oli paininut vuosia indyissä ennen kuin pääsi WWE:hen.

Tämä oli Londonin ja Kendrickin mestaruuskauden ehdottomasti heikoin ppv-mestaruuspuolustus, mikä on sääli. London ja Kendrick olivat vuosina 2006-2007 sellainen takuuvarma kova nimi Smackdownin joukkuedivisioonassa, ja nämä kaksi keskenään vaikuttivat tosi paljon siihen, että WWE:n joukkuedivisioona näytti kiinnostavalta, vaikka muuten WWE:n kiinnostus joukkuedivisioonansa oli jo näihin aikoihin aika lailla pohjamudissa. London ja Kendrick tekivät kuitenkin kuukaudesta toiseen kovaa työtä ja painivat loistavia otteluita. Nyt jostain syystä samanlaista ei nähty. Ehkä Londrickin ja Deuce 'n' Dominon kemiat eivät vain pelanneet keskenään tai ehkä ottelu oli buukattu kömpelösti, mutta lopputuloksena oli lopulta vain vähän normaalia tv-ottelua kummoisempi ottelu. London ja Kendrick väläyttivät kyllä pari nättiä liikettä, mutta mitään sen kummempaa tässä ei ikävä kyllä nähty.
**½ (8:07)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bobby Lashley (c) vs. Mr. Kennedy - ECW World Championship
ECW World -mestari Bobby Lashley oli saapunut ECW:stä Smackdownin ppv:hen puolustamaan mestaruuttaan, koska... En oikeastaan tiedä, miksi. Todellinen syy oli tietenkin se, että WWE varmaan jo tässä vaiheessa tajusi, että ECW:n omissa ppv:eissä ei ollut mitään järkeä, joten he ajattelivat kokeilla, voitaisiinko ECW:n päämestaruutta vain puolustaa toisten brändien ppv:ssä. Kayfabe-syy oli kaiketi se, että Mr. Kennedy oli turhautunut siitä, miten lähellä hän oli World Heavyweight -mestaruuden voittoa Royal Rumblessa, ja kun hän ei saanut uusintaottelua Batistaa vastaan, hän päätti alkaa haastaa riitaa Lashleyn kanssa, ja nyt Lashley saapui selvittämään tuon riidan Kennedyn kanssa mestaruusottelussa.

Blaah, pettymykseksi jäi tämäkin ottelu. Harmillisesti ottelun fiilistä söi myös hieman se, että yleisö ei jostain syystä ollut tässä ollenkaan mukana, vaikka mielestäni paini oli kehässä suurimmaksi osaksi varsin hyvää. Kennedy osaa hyvin tämän roolinsa, jossa hän työstää jotain vahvemman vastustajansa ruumiinosaa (usein jalkaa) ja yrittää sitten parhaansa mukaan dominoida ottelua tuon työstämisen avulla. Nytkin Kennedy työstämässä Lashleyn jalkaa oli toimivaa, ja se olisi ollut vielä toimivampaa, jos Lashley olisi muistanut myydä jalkaansa loppuun asti. Tällaisenaankin silti varsin hyvä suoritus, ja sen jälkeen matsi jatkui myös toimivasti, kun Lashley counteroi näyttävästi Kennedyn Kenton Bombin ja pääsi pamauttamaan pari isoa voimaliikettään. Oikeastaan ottelun suurin ongelma olikin sitten (yleisön vaisuuden lisäksi) surkea lopetus, joka söi tosi paljon fiilistä koko ottelusta. Täyteen tehoon tämä ottelu ei missään vaiheessa päässyt, mutta paremmalla lopetuksella olisi voinut olla hyvä matsi. Nyt juuri ja juuri ihan hyvä koitos.
**½ (15:27)
Voittaja:
► Show Spoiler
The Miz's WWE Diva Invitational Talent Contest w/ Kelly Kelly, Layla, Brooke Adams, Jillian, Candice, Maria, Ariel & Ashley Massaro
Jippii. Ennen ME:tä nähtiin upea segmentti, jossa ärsyttävä Miz saapui kehään huutamaan HOOOO-RAH, minkä jälkeen suurin osa WWE:n painitaidottomista naisista saapui kilpailemaan toisiaan vastaan "talent-kilpailussa". Ensin ECW:n "Extreme Expose", eli Kelly Kellyn, Laylan ja Brooke Adamsin muodostama tanssiporukka tanssi kehässä eroottisesti. Sen jälkeen Jillian saapui haukkumaan kaikkia ja laulamaan kamalasti (koska hänen gimmickinsä oli nykyisin se, että hän kuvitteli osaavansa laulaa). Tuo laulu keskeytyi vasta, kun Candice, Maria ja Ariel saapuivat paikalle ja tekivät... Eivät mitään. Sitten alkoi soida Ashley Massaron tunnusmusiikki, ja tämän vuoden WWE-Playboy-kansitytöksi valittu Ashley käveli sisääntulorampille, räjäytti taakseen jättimäisen version Playboy-kannestaan ja repi päältään koko yläosansa niin, että vain pienet puput peittivät hänen nänninsä. Miz kävi villinä kehässä, ja kaikki miehet olivat taas hetken aikaa tyytyväisiä, koska nyt heidän ei tarvitsisi hävetä sitä, että he katsovat puolialastomien miesten ähinää kehässä. Kyllä naisen paikka oli taas näytetty.

Kuva Kuva
Shawn Michaels & John Cena vs. Batista & The Undertaker
Sitten oli vuorossa jotain vielä hienompaa kuin Ashley Massaron tissit: illan hurja Main Event! Tässä ottelussa toisensa kohtasivat siis Raw'n tulevan WrestleMania-pääottelun osanottajat ja Smackdownin tulevan WrestleMania-pääottelun osanottajat. Alkunsa tämä matsi oli tietenkin saanut Royal Rumblesta, joka oli huipentunut The Undertakerin ja Shawn Michaelsin ilmiömäiseen välienselvittelyyn. Matsin lopuksi Undertaker oli eliminoinut Michaelsin ja voittanut itselleen WrestleMania-pääottelun. Epäselvää oli kuitenkin se, kenet Undertaker haastaisi mestaruudesta. Sitä ei onneksi kauaa tarvinnut arvuutella, koska seuraavassa Raw'ssa Undertaker jysäytti Batistalle Chokeslamin ja ilmoitti kohtaavansa WrestleManiassa "Animalin". Tämä tarkoitti samalla sitä, että Raw'n päämestari John Cena oli ilman WrestleMania-haastajaa, joten Raw'ssa järjestettiin kolminottelu ykköshaastajuudesta Shawn Michaelsin, Edgen ja Randy Ortonin välillä. Michaels onnistui voittamaan tuon ottelun ja nousemaan näin Cenan haastajaksi WrestleManiaan. Ennen No Way Outia niin Michaelsin ja Cenan kuin Batistan ja Undertakerinkin välit alkoivat kuumentua, vaikka kaikki neljä olivat yleisönsuosikkeja. Michaels ei luottanut Cenaan, Cena ei luottanut Michaelsiin - ja sama Smackdownissa. Jännitteitä tuntui Raw'n puolella vain lisäävän se, että Michaels ja Cena voittivat ikään kuin vahingossa World Tag Team -mestaruudet. Koska tilanne oli kaikin puolin niin jännittävä, päätettiin No Way Outin Main Eventiksi buukata lopulta ottelu, jossa molempien brändien Main Event -kaksikko saisi osoittaa olevansa toisen brändin Main Event -kaksikkoa parempi.

o Tämä ottelu oli juuri sellainen kuin kuuluikin olla: hyvä entertainment brawl, joka viihdytti alusta loppuun. Toki Shawn Michaelsin ja Undertakerin välinen ottelu tai Batistan ja John Cenan välinen ottelu tai keiden tahansa näiden keskinäinen ottelu olisi ollut paljon kovempaa kamaa, mutta se olisi ollut niin kovaa kamaa, että ei sellainen olisi sopinut tähän WM-kauden väli-ppv:n Main Eventiksi. Niinpä tämä joukkueottelu oli ihan hyvä lohdutuspalkinto, vaikka mitään MOTYC-koitosta tästä ei saatukaan. Erityisesti ilahduttaa se, että myös ottelun lopetus oli varsin toimiva. Näihin aikoihin WWE osasi vielä rakennella kuvioita rauhallisesti ja loogisesti, vaikka WrestleManiaan olikin luvassa kaksi face vs. face -päämestaruusottelua. Jännitteitä syntyi, ja yleisö halusi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hieno päätös kehnohkolle illalle.
***½ (22:09)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Batista
* John Cena

Kokonaisarvio No Way Outista: Vaikka tämä ilta sekä alkoi että päättyi varsin kivasti, kokonaisuutena tämä show oli kuitenkin sen verran yhdentekevä, mitäänsanomaton ja paikoitellen myös suorastaan huono, että ei tästä paljon hyvää kerrottavaa eteenpäin jää. Ymmärrän sinänsä WWE:n ajatuksen luopua brändikohtaisista ppv:eistä näihin aikoihin, koska tällaisia väli-ppv:eitä kukaan ei jää kaipaamaan. Main Eventkin oli käytännössä ihan puhdas filleri, vaikka toki viihdyttävä matsi kovilla nimillä se oli. Tämä show oli Kehno.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
---------------
4. WWE No Way Out - Kehno
5. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 19 Marras 2019, 18:56

Kuva
DESTINATION X 2007

Vuoden kolmas TNA-ppv oli parin edellisen vuoden tapaan Destination X, joka oli kaiketi saanut alun perin nimensä jollain tavalla X-Divisioonan ansiosta. Ainakin historian ensimmäisessä Destination X:ssä käytiin erikoinen Ultimate X Challenge -ottelu, joka poikkesi hieman normaalista Ultimate X -ottelusta ja jollaista ei ole koskaan sittemmin enää käyty. Yhtä kaikki, nyt oli jälleen Destination X:n aika, TNA oli valmiina, joten eiköhän mennä suoraan asiaan. Selostajina tietenkin ketkäpä muut kuin DW ja Mike Tenay.

Kuva Kuva
LAX w/ Konnan & Machete vs. Team 3D - Ghetto Brawl Match
En oikeasti tiedä, mitä uutta tässä LAX:n ja Team 3D:n välisessä feudissa on tapahtunut. Jos saan veikata, sanon, että ei mitään, koska mitään uutta ei ainakaan meille katsojille kerrottu. LAX ja Team 3D vihaavat edelleen toisiaan, ja LAX:llä on edelleen apunaan kokonainen latinojengi, jota etunenässä edustavat heinän managerinsa Konnan ja LAX:n vanha jäsen Machete, joka oli alkuvuodesta tehnyt paluun TNA:han ja alkanut taas pyöriä LAX:n kanssa erityisesti Konnanin apurina. Machetea ei tosin kutsuttu millään nimellä ollenkaan, ja hän aina peitti kasvonsa huivilla, mutta yhtä kaikki hän oli mukana jengissä. Ja ilmeisesti siis sen verran uutta on tapahtunut, että LAX oli onnistunut myös suututtamaan Devonin oppi-isän Johnny Rodzin ja joukon muitakin Devonin sukulaisia, koska ilmeisesti jossain Impactissa oli jo nähty hetki, jossa koko LAX ja latinojengi ottivat yhteen Team 3D:n, Rodzin ja Devonin veljien kanssa. Niin ja mikä parasta, LAX oli siis edelleen mestarijoukkue, mutta tämä oli jo TOINEN PPV PERÄKKÄIN, jossa nämä joukkueet painivat toisiaan vastaan non title -ottelussa, eikä katsojille selitetty syytä tähän mitenkään. Ottelumuotona oli Ghetto Brawl, eli perus Street Fight sillä erotuksella, että ottelu saattoi päättyä myös siihen, että laittaa vastustajan pöydästä lävitse.

TNA päätti tässä ottelussa tehdä buukkauksen osalta kyllä kaikkensa, etten vain viihtyisi liikaa tätä katsoessa. Jos siis kaikki typerät sekaantumiset ja muut idiotismit olisi leikattu tästä ottelusta pois, tämä olisi ollut oikein solidi kolmen tähden HC-mäiskintä, jossa Team 3D ja LAX pääsivät vihdoin näyttämään hyvää osaamistaan. Ikävä kyllä tietenkin kun ottelu oli kulkenut noin 10 minuutin ajan oikein mallikkaasti, hommaa piti ensin sotkea tuomalla kehään kuuden hengen "Latino Nation", joka alkoi hakata Team 3D:tä. Tämä jengimyllytys olisi vielä jotenkuten mennyt, mutta sitten yhtäkkiä kehään juoksi LÄHES VITTU 70-VUOTIAS ELÄKÖITYNYT PAINIJA JOHNNY RODZ, JOKA PISTI KOKO VITUN LATINO NATIONIN NIPPUUN. Mitä? Mitä? Johnny Rodz oli siis Devonin oppi-isä, ja siksi hän teki tässä ottelussa esiintymisensä, mutta millä VITUN logiikalla hän oikein pystyi pieksemään koko latinojengin, kun latinojengi oli juuri sitä ennen piessyt molemmat Team 3D:n jäsenet? No sitten LAX palasi myös kehään, ja myllytti Rodzin, ja edes jotain uskottavuutta saatiin säilytettyä, minkä jälkeen kehään juoksi kuusi Devonin "veljeä", ja lopulta nämä kaikki ylimääräiset tyypit aloittivat joukkotappelun ja lähtivät kehästä. Tämän jälkeen LAX ja 3D jatkoivat HC-mähinäänsä, ja aloin jo päästä uudestaan tunnelmaan, kun jostain minulle täysin mysteeriksi jääneestä syystä ALEX SHELLEY ilmestyi ringsidelle, sekaantui otteluun ja aiheutti matsille totaalipaskan lopetuksen. Mitä vittua? Kuka tätä paskaa buukkaa? Ai niin, kyllähän minä siihen tiedän vastauksen. Paskalla buukkauksella tämä jäi vain "ihan hyväksi", enempäänkin olisi ollut mahdollisuuksia.
**½ (14:50)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
James Storm & Jackie Moore vs. Petey Williams & Gail Kim - Double Bullrope Match
Myöskään tässä feudissa ei ollut tapahtunut minkäänlaista kehitystä sitten Against All Oddsin. Petey Williams puolusti edelleen Chris Harrisin tai Gail Kimin tai ties kenen kunniaa, ja James Storm oli edelleen kusipäinen mulkku, jonka mielestä oli täysin Chris Harrisin syytä, että America's Most Wantedille oli käynyt miten oli käynyt. Stormin apuna oli Jackie Moore ja Williamsin apuna AMW:n entinen manageri Gail Kim. Tällä kertaa ottelumuoto oli Double Bullrope -ottelu, mikä tarkoitti sitä, että Moore ja Kim olivat sidottuina toisiina lehmiköydellä, samoin kuin Storm ja Williams. Muuten ottelu oli perus No DQ -ottelu.

En voi sille mitään, mutta tämä feudi ja tämän feudin ottelut eivät ole missään vaiheessa kiinnostaneet minua. Samoin kuin Against All Oddsissa, tässäkin ppv:ssä tämä ottelu tuntui alusta loppuun vähän väkinäiseltä, eikä kenelläkään nelikosta ollut keskenään minkäänlaista kemiaa. Gail Kim on kiinnostava painija, mutta tässä matsissa hänet oli taas pantu lähes koko ottelun ajaksi ringsidelle tekemään ei-oikeastaan-yhtään-mitään Jackie Mooren kanssa. Petey Williamsin ja James Stormin paini on puolestaan ihan ok -tasoista mäiskettä, mutta se ei vain sytytä millään tavalla. Siitä puuttuu kaikki jännitys ja kiinnostavuus. Kun tähän ynnätään se, että ottelun lopetus oli taas typerä, niin eipä tästä jäänyt käteen kuin sellainen ihan ok -matsi. Toivottavasti tämä feudi olisi nyt vihdoin ohi.
** (8:05)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Austin Starr vs. Senshi - Crossface Chickenwing Match
Myös tämä Austin Starrin ja Senshin välinen feud oli jatkunut entisestään Against All Oddsin jälkeen. Kummallisesti kuvioon oli sekoittunut entistä enemmän myös Mr. Backlund, jonka kanssa varsinkin Starrilla oli pahoja erimielisyyksiä, koska Backlundin mielestä Starr ei kunnioittanut häntä tarpeeksi. Se oli toki täysin totta, koska Starr ei kunnioittanut ylipäänsä ketään ollenkaan. Starr oli edelleen sitä mieltä, että hän on paljon parempi X-Divisioonan painija kuin Senshi, ja hän oli valmis osoittamaan sen uusintaottelussa. Tällä kertaa matsi tosin käytiin Backlundin vaikutuksen vuoksi Crossface Chickenwing -otteluna, eli matsi päättyisi siihen, kun toinen saisi vastustajansa luovuttamaan Backlundin lopetusliikkeeseen.

"Are you ready for another return match from Against All Odds", Mike Tenay hehkutti ennen tämän matsin alkamista niin kuin se olisi hyvä asia. Mutta kieltämättä tässä tapauksessa kyseessä oli oikeasti hyvä uutinen, koska tällä kertaa Starr ja Senshi vetivät varsin kovan ottelun - toisin kuin Against All Oddsissa. AAO:ssa kaksikon ottelu ei tuntunut oikein missään vaiheessa lähtevän käyntiin, ja lopputuloksena oli valjuhko X-Divisioonan tv-tasoinen ottelu. Tällä kertaa Senshillä ja Starrilla oli työsaappaat kunnolla jalassa, molemmat väläyttivät parasta osaamistaan ja tarjoilivat näyttäviä liikkeitä. Matsi myös kesti tarpeeksi kauan, sen tarina toimi hyvin eikä sitä ollut pilattu turhilla sekaantumisilla. Backlundin roolikin ringsidellä pysyi sopivan maltillisena. Niinpa kokonaistuloksena oli hieno X-Divisioonan matsi. Ei nyt mikään klassikko, mutta juuri tällaisiin TNA:lla pitäisi olla kyllä eväät koko ajan.
***½ (11:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Voodoo Kin Mafia vs. The Heartbreakers (Antonio & Romeo) w/ Christy Hemme
Voi jumalan pyssyt sentään. Tämä kovaa vauhtia vuoden huonoimman feudin titteliä tavoitteleva kuvio jatkui tällä kertaa tällaisella ottelulla, kun Christy Hemme oli etukläteen julistanut tuovansa Destination X:ään yllätysjoukkueen, joka kohtaisi ottelussa Kip Jamesin ja tämän joukkueparin BG Jamesin. Kyse oli siis edelleen vanhasta kunnon miehet vastaan naiset -kuviosta, joka oli alkanut siitä, kun Kip James oli tehnyt Hemmelle selväksi, että naisen paikka on keittiössä eikä painikehässä. Kräh kräh. Nyt Hemme saapui kehään valmiina esittelemään joukkueensa, mutta VKM keskeytti hänet, ja Kip James saapui kehään haukkumaan Hemmeä ja heittämään niin törkeän sovinistista läppää, että edes TNA:n yleisö vuonna 2007 ei kehdannut enää popata sille. Sen sijaan yleisö jopa vähän lämpeni, kun Hemme käski Jamesin pitää turpansa kiinni ja sanoi, että Kip on heittänyt nuo samat jutut kerrasta toiseen. Sitten yleisön lämpeneminen kuitenkin kuoli, kun Hemme alkoi vittuilla myös BG Jamesille, joka oli ollut koko ajan vain hiljaa ja vaikuttanut enemmänkin häpeävänsä ystävänsä juttuja. No, lopulta sanailu päättyi siihen, kun Hemme esitteli yllätysjoukkueen, joka oli... HEARTBREAKERS! Kyllä vain, WWE:ssä vuonna 2005 Hear Throbs -nimellä paininut, sittemmin kenkää saanut ja indyihin siirtynyt kaksikko teki nyt TNA-debyyttinsä. TNA:ssa heidän nimensä olivat Antonio Thomas ja Romeo Roselli (WWE:ssä vain Antonio ja Romeo), ja joukkueen nimi oli Heartbreakers. Todella ärsyttävältä ja kusipäiseltä vaikuttava Heartbreakers-kaksikko loikki nopeasti kehään ja oli valmis kohtaamaan VKM:n.

Huh, olipas turha joukkueottelu. Erityisen turhan tästä teki se, että matsia katsoessa ei ollut hajuakaan, ketä oikein pitäisi kannattaa. VKM koostui yhdestä naisia haukkuvasta kusipäisestä mulkusta ja yhdestä hälläväliä-tyypistä. Toki vuonna 2007 oli vielä hirveän hauskaa nauraa sille, kun Kip James haukkui naisia, mutta ilmeisesti nyt Jamesin läpät olivat alkaneet kyllästyttää fanejakin, koska ennen matsia nähdyssä promossa Jamesin naisvihamieliset läpät eivät enää saaneet kunnon reaktioita. Sen sijaan Christy Hemme keräsi jopa kohtuulliset popit, ja Hemmen tapa ohittaa Jamesin vittuilut "samana vanhana paskana" tuntui toimivan yleisölle varsin hyvin. Hemme olisi siis vihdoin voinut olla tämän feudin kunnon face, mutta ikävä kyllä hänen yllätysjoukkueensa oli kaksi WWE:n irtisanomaa täysin yhdentekevää kaveria, jota kukaan TNA:n faneista ei halunnut nähdä kehässä. Niinpä yleisö kääntyi saman tien Heartbreakerseja vastaan muttei oikein ollut kunnolla VKM:n puolellakaan. Lopputuloksena oli täysin yhdentekevä, tylsä ja huono ottelu, jota ei todellakaan parantanut Christy Hemmen ja VKM:n uuden apulaisen Lance Hoytin sekaantumiset matsiin. Samoin ottelua eivät myöskään parantaneet Heartbreakersien botchailut ottelun aikana. BG James ja Kip James toki hoitivat konkarin elkein tästä matsista sen, minkä osasivat, joten ei tämä ihan täyttä paskaa ollut, mutta huono ottelu silti. Loppuisipa tämä feudi jo.
* (9:07)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chris Sabin (c) vs. Jerry Lynn - 2 out of 3 Falls Match for the TNA X Division Championship
Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli X-Divarin mestaruusottelu niiden kahden välillä, jotka olivat feudanneet vyöstä koko tämän vuoden ajan. Konkari Jerry Lynn sai siis nyt vielä yhden mahdollisuuden voittaa mestaruuden huijaavalta ja pelkurimaiselta Chris Sabinilta, ja jotta minkäänlaista jossiteltavaa ei ottelun jälkeen jäisi, käytäisiin tämä matsi 2 out of 3 Falls -säännöillä. Ottelun voittaja ja kiistaton X-Divarin mestari olisi siis se, joka saisi ensin kaksi ratkaisusuoritusta. Minkään hypemateriaalin perusteella tässä Sabinin ja Lynnin välisessä feudissa ei ollut viime viikkoina tapahtunut mitään uutta, vaan kyse oli edelleen samasta mestari vastaan oppipoika -väännöstä.

Äh, niin vain jäi edelleen pettymykseksi näiden kahden välinen ottelu. Tällä kertaa ehdin jo elätellä toivoa, että luvassa olisi hieno tai jopa loistava X-Divisioonan ottelu, koska matsi alkoi erittäin hyvin ja ensimmäiseen ratkaisusuoritukseen (tarkalleen ottaeen ensimmäisen ratkaisusuorituksen jälkeiseen ensimmäiseen spottiin) asti matsi tuntui etenevän kuin tunnin juna. Sitten tapahtui kuitenkin sama asia, mikä on tapahtunut aiemminkin Sabinin ja Lynnin välisissä kohtaamisessa: sitä tarvittavaa vitosvaihdetta ei vain saatu silmään, ottelu ei oikein noussut seuraavalle tasolle ja kokonaisfiilikseksi jäi vähän pettymys. Jotenkin odotti koko ajan enemmän, mutta sitä ei vain ollut tarjolla. Hyvä ottelu tämä siis ehdottomasti oli, mutta se nyt on mielestäni ihan itsestäänselvyys X-Divisioonan otteluissa. Ehkä Lynn ja Sabin eivät vain sitten olleet sellainen ottelupari, joka saisi toisistaan enemmän irti. On siis aika siirtyä uusiin kuvioihin. Ja niin varmasti onkin, koska ottelun jälkeen Christopher Daniels teki paluunsa kahden kuukauden poissaolonsa jälkeen ja hyökkäsi molempien kehässä olevien painijoiden kimppuun. Daniels oli poissaolonsa aikana kasvattanut parran ja hankkinut toisen silmänsä ympärille "tatuoinnin", mikä teki kieltämättä Danielsin lookista heti paljon uskottavamman.
*** (13:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Rhino vs. AJ Styles - Elevation X Match
Niin, tämäkin feud jatkui yhä, ja itse vihanpidossa ei ollut tapahtunut mitään uutta. Sen sijaan uutta oli se, minkälaisessa ottelussa nilkkimäinen AJ Styles ja rehti sekä rehellinen Rhino kohtaisivat nyt ottelussa, jonka pitäisi vihdoin ja viimein olla viimeinen näiden kahden kesken nähtävä välienselvittely. Kyseessä oli nimittäin varsinkin Smarksiden Booked By -fanifiktiota seuranneille tuttu Elevation X -ottelumuoto, jonka kanssa Rhinolla on kyseenalainen historia. Ei mennä siihen sen enempää tässä kohtaa, koska tuo historia spoilaisi samalla ottelun lopputuloksen. Elevation X oli siis vähän kuin mukaelma Ultimate X -ottelusta paitsi ettei sinne päinkään. Kehän ympärillä oli kyllä samanlainen X-muotoinen rakennelma kuin Ultimate X ottelussa, mutta Elevation X:ssä tuo X-muotoinen rakennelma ei ollut tehty köysistä vaan teräksestä. Lisäksi tässä tuo X oli vielä korkeammalla, ja ottelun idea oli siis se, että painijat kiipeäisivät tuon teräksisen X-rakennelman päälle. Ottelun voittaisi se, joka saisi ensin tiputettua vastustajansa X-rakennelman päältä kehään. Ennemminkin tämä oli siis mukaelma erityisesti 1980-luvulla suosituista Scaffold-otteluista, jotka olivat lähes aina aidosti hyvin vaarallisia ja painilliselta anniltaan hyvin köykäisiä. Tätä matsia oli kuitenkin markkinoitu sillä, että Rhinon ja Stylesin feud oli mennyt niin henkilökohtaiseksi, että ratkaisuksi oli keksitty vain tämä täysin uusi ottelumuoto. Styles oli ottelumuodon takana, koska Styles oli ollut ennenkin luomassa TNA:lle sen signatureksi muodostuneita erikoisotteluita, kuten King of the Mountainia ja Ultimate X:ää.

Huh, pakko antaa TNA:lle pisteet siitä, että Elevation X -rakennelma näytti oikeasti hurjalta ja pelottavalta. Arvosanansa tämä ottelu saakin pitkälti tuon hyvin luodun tunnelman ansiosta, koska painillisestihan tämä ottelu oli (kuten arvata saattaa) tylsähkö. Kiinnostaa, olivatko Rhinon vaaralliselta näyttäneet horjahdukset rakennelmaan kiipeämisen vaiheessa tarkoituksellisia vai ihan oikeita vaaratilanteita. Näytti nimittäin siltä, että Rhino aidosti pelkäsi rakennelman päällä olemista. Joko War Machine osasi näytellä hienosti tai sitten pelko oli aitoa. En ihmettelisi jälkimmäistä, koska en minäkään tuollaisen X-rakennelman päälle kipuaisi mistään hinnasta. Rhino ja Styles kuitenkin kipusivat ja kertoivat siellä jopa varsin toimivan tarinan. Loppujen lopuksi matsi jätti silti lähinnä "ihan hyvä" -fiiliksen, koska vaikka lopetusspotti olikin saatu näyttämään kohtuullisen hurjalta, oli se toki painijoiden turvallisuuden vuoksi aika mieto ratkaisu, joka jättää auki sen kysymyksen, miksi tällainen ottelu kannati edes alun perin buukata. Ihan jees päätös silti Rhinon ja Stylesin feudille, mutta ei tästä jälkipolville jäänyt ihan kauheasti kerrottavaa.
**½ (12:40)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Scott Steiner vs. Kurt Angle
Sitten taisikin olla vuorossa illan ensimmäinen oikeasti tuore ottelupari, jos ei lasketa VKM vs. Heartbreakersia. Ja eihän sitä lasketa, koska siinä oli kyse Kip Jamesin ja Christy Hemmen välisestä feudista. Tässä oli sen sijaan nyt esillä aivan uusi feudi, jollaisia TNA ei ole kauheasti tässä alkuvuoden aikana rakennellut, vaan luottanut ennemmin tuttuihin ja turvallisiin kuvioihin. Kurt Angle siis haastoi Christian Cagen NWA World Heavyweight -mestaruudesta Against All Oddsissa, muttei onnistunut voittamaan vyötä, ja yksi syy siihen oli se, että Cage oli palkannut ylimääräiseksi avukseen Scott Steinerin, joka halusi estää Anglea nousemasta NWA World Heavyweight -mestariksi. Vasta AAO:n jälkeen selvisi, että Steinerilla oli tähän toimintaan ensisijaisesti itsekkäät syyt. Steiner oli nimittäin raivoissaan Anglelle siitä, että Angle oli vienyt "hänen paikkansa TNA:ssa". Steinerin mukaan hänellä oli käynnissä rahakkaat sopimusneuvottelut TNA:n kanssa, kunnes ne oli yhtäkkiä katkaistu, ja pian sen jälkeen Steiner sai tietää, että TNA oli palkannut Anglen. Tämän takia Steiner oli loppukesästä lähtenyt TNA:sta ja palannut vasta nyt TNA:han kostamaan Anglelle, tuhoamaan Anglen ja viemään Anglen paikan. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan feud vietiin entistä henkilökohtaisemmelle tasolle, kun Steiner ilmoitti harrastaneensa seksiä Anglen vaimon kanssa, koska Angle itse ei riittänyt vaimolleen. Tämä on nyt näin vuonna 2019 erinäisten Karen Jarrett -tapahtumien jälkeen hieman epämiellyttävää katseltavaa, mutta minkäs me sille voimme. Yhtä kaikki, Anglen ja Steinerin feud oli hyvin henkilökohtainen, ja molemmat miehet halusivat tehdä toisistaan selvää.

Kurt Anglen ja Scott Steinerin välinen ottelu kuulostaa jollain kierolla tavalla todella hauskalta paritukselta. Ja minä olen ilmeisesti jollain tavalla sekaisin, koska kaikista muista arvostelijoista ja Impact Zonesta poiketen minä myös pidin tätä kohtuullisena otteluna. Tämä matsi on siis saanut hyvin heikkoja arvosanoja (*-*½), ja jopa Impact Zonen yleisö chanttasi tälle "That was weak" ottelun jälkeen, mutta minusta tämä oli aivan ok ottelu. Ymmärrän toki, että etukäteen yleisö saattoi toivoa tältä jopa hienoa matsia, koska Angle oli tähän mennessä ollut TNA-urallaan varsin liekeissä ja koska Steinerkin oli viimeisimmillä TNA-stintillään vetänyt varsin kovan brawlauksen Samoa Joen kanssa. Sellaiselle tasolle tämä ottelu ei kuitenkaan yltänyt, mutta Steiner ja Angle vetivät minun mielestäni varsin toimivan entertainment brawl -tyyppisen matsin. Ehkä olen väärässä, mutta ei minua haittaa. Yksi ottelun hurjimmista hetkistä oli, kun Steinerin Olympic Slam Anglelle näytti niin pahalta, että sen oli pakko olla jollain tavalla botchattu. Angle näytti tulleen lähes suoraan niskoilleen. Kokonaisuudessaan juuri ja juuri ihan hyvä, mutta ei sen enempää.
**½ (12:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Abyss vs. Sting - Last Rites Match
Tässä on myös yksi ottelu, jonka feudista en ole enää oikein ollenkaan perillä, kun TNA ei tahtonut pohjustaa sitä enää mitenkään. Abyss ja Sting olivat vain feudanneet toistensa kanssa ikuisuuden, joten oli TNA:n näkökulmasta vain luontevaa, että tuo väkivaltainen feud jatkuu edelleen. Ilmeisesti Sting oli AAO:n jälkeen tuhonnut jotenkin kokonaan Abyssin managerin James Mitchellin, koska Mitchelliä ei näkynyt nyt tässä ppv:ssä mailla eikä halmeilla ja entistä sekopäisemmän oloinen Abyss joutui nyt kohtaamaan Stingin itsekseen. Ottelumuoto oli Last Rites -ottelu, mikä käytännössä tarkoitti Casket Matchia sillä erotuksella, että tässä ottelussa arkku laskettiin keskelle kehää sitten kun painijat niin halusivat. Lisäksi ringsidelle oli tuotu hautakiviä, kynttilöitä ja muuta vastaavaa.

Jokohan vähitellen olisi saatu tarpeeksi Abyssin ja Stingin otteluista? Eipä sillä, kyllähän nämä kaksi hallitsevat HC-mäiskinnät varsin hyvin. Silti ottelupari alkaa tuntua jo aika pahasti itseään toistavalta. Tämäkin ottelu aiheutti ensisijaisesti sellaisen olon, että olin nähnyt paremman version tästä mäiskinnästä jo edellisen kuukauden HC-ottelussa, koska mitään kamalan uutta tässä ei ollut. Okei, kehässä olivat arkku ja hautakivet, joiden avulla saatiin pari näyttävää spottia, mutta ne olivatkin oikeastaan ottelun ainoat merkittävät bumpit. Sen lisäksi Sting sitten bleidasi heti ottelun alussa tosi pahasti, en ole varmaan koskaan nähnyt Stingin vuotavan sillä tavalla verta kuin tässä ottelussa. Se oli hetkittäin jopa aika pahan näköistä katseltavaa, mutta osoitti toki sen, että Sting oli erittäin omistautunut tälle ottelulle. Kokonaisuutena tämä oli hyvä HC-tappelu, mutta tykkäsin silti enemmän edellisen kuukauden mähinästä.
*** (9:51)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christian Cage (c) vs. Samoa Joe - NWA World Heavyweight Championship
Tässä show'ssa oli etukäteen ajateltuna vain kaksi aidosti kiinnostavaa otteluparia, ja tämä oli niistä kahdesta se ehdottomasti kiinnostavampi. Christian Cage oli pitänyt NWA World Heavyweight -mestaruutta hallussaan tammikuusta lähtien, ja nyt hän joutui poikkeuksellisen kovan haastajan eteen, kun TNA:n viime vuosien suurin ilmiö Samoa Joe sai uransa ensimmäisen päämestaruusottelun. Sen Joe oli ansainnut päihittämällä Impactissa järjestetyssä Gauntlet-ottelussa muut mestaruusottelun tavoittelijat, joten nyt ikuisuudelta kestäneen hypen päätteeksi Samoa Joe pääsi vihdoin painimaan TNA:n arvokkaimmasta mestaruudesta. Voittaisiko Joe vyön, kuten monet fanit olivat toivoneet jo kauan aikaa? Vai onnistuisiko Christian vielä säilyttämään vyönsä? Tilanne näytti huonolta Cagen kannalta, koska hänen apureistaan Tomko oli painimassa Japanissa, Steiner oli kääntynyt Cagea vastaan ja Abyss oli liikuntakyvytön äskeisen ottelun jälkeen. Niinpä juuri ennen matsia Cage tuskaili backstagella, kuka häntä oikein voisi auttaa ottelussa, jolloin paikalle käveli japanilainen manageri, joka toi mukanaan legendaarisen GREAT MUTAN. Jostain syystä Great Muta oli saapunut tähän show'hun vieraaksi, ja nyt hän tuli tapaamaan Cagea ennen tämän ottelua. Cage ehdotti Mutalle yhteistyötä, koska he molemmat ovat NWA World Heavyweight -mestareita - tai no, Muta on siis entinen sellainen. Mutaa ei Cagen ehdotus kiinnostanut, vaan hän purskautti suustaan green mistin ja säikäytti Cagen pois pukuhuoneestaan ennen ottelua. Niinpä Cage joutui tulemaan tähän otteluun täysin yksin.

No niin, illan viimeinen ottelu oli sitten illan ottelu, joka pelasti tämän show'n pahemmalta nöyryytykseltä. Tähän mennessä tämä show oli tarjonnut lähinnä yhden hienon X-Divarin ottelun, pari hyvää ottelua (joista oli nähty paremmat versiot aiemmin), yhden erikoisen Elevation X:n ja muuten lähinnä tylsää kamaa. Fiilikset olivat siis varsin keskinkertaiset, mutta onneksi kehään tulivat Christian Cage ja Samoa Joe. Tämä oli nimittäin JUMALAUTA OTTELU. Christian ja Joe panivat parastaan, matsasivat lähes 20 minuuttia, kertoivat hienon tarinan ja ottivat kovia iskuja vastaan. Ja ennen kaikkea, mikä parasta: ottelussa ei ollut lähes ollenkaan sekaantumisia (jos yhtä "Christian meinaa karata paikalta mutta X-Divarin jäsenet estävät häntä" -hetkeä ei lasketa), ja koko matsi oli buukattu täysin puhtaasti. Todella raikasta vaihtelua TNA:n normaalille päämestaruusottelusekoilulle, ja siksi tämä oli ehdottomasti huippuluokan ottelu. Semmoiset todelliset ainutlaatuiset ja tajunnanräjäyttävät hetket tästä jäivät kuitenkin puuttumaan, minkä takia tämä ei yllä neljän tähden yli. Loistava ottelu ja show'n pelastaja silti ehdottomasti.
**** (17:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Samoa Joe
** Christian Cage
* Senshi

Kokonaisarvio Destination X:stä: Main Eventiä lukuun ottamatta tämä oli kohtuullisen yhdentekevä ppv, mutta sitten taas toisaalta tässä oli sen verran paljon kuitenkin parannusta AAO:hon verrattuna, että ei tämä ihan heikko suoritus ollut. Main Event oli loistava ottelu. Samoin Starrin ja Senshin matsi oli oikeasti hieno X-Divarin ottelu. Sen lisäksi Abyss ja Sting vetivät taas hyvän HC-mähinän ja Sabin sekä Lynn takuuvarman X-Divarin ottelun. Myös Rhinon ja Stylesin ottelussa oli oma ainutlaatuisuuden tunnelmansa, vaikka painilliselta anniltaan se ei ollut huippuluokkaa. Angle vs. Steiner oli toki pienehkö pettymys, mutta ei mielestäni niin iso kuin mitä muut ovat sanoneet. Jos siis VKM vs. Heartbreakerseja ei lasketa, tämä oli kaikin puolin varsin kelpo väli-ppv ja tällaisenakin juuri ja juuri Ok:n puolelle yltävä tapahtuma.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
3. TNA Final Resolution - Ok
4. TNA Destination X - Ok
---------------
5. WWE No Way Out - Kehno
6. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 28 Marras 2019, 16:01

Kuva
WRESTLEMANIA 23

Vincent Kennedy McMahonin friikkisirkuksen PainiMähinä vuosimallia 2007 oli kaikkien aikojen 23. Suurin Painitapahtuma Koskaan. WWE oli tällä kertaa rantautunut Detroitiin, jossa järjestettiin WrestleMania edellisen kerran tasan 20 vuotta aiemmin. Tuolloin kyseessä oli WrestleMania III, jossa Hulk Hogan historiallisesti iski André The Giantille Body Slamin keskellä Pontiac Silverdomea, ja paikalla oli ainakin puoli miljoonaa katsojaa, jos Vince McMahonin muistelmia on uskominen. Oli miten oli, nyt WWE rantautui siis Detroitin jättiareenalle Ford Fieldiin ja järjesti suurtapahtumansa 80 000 ihmisen edessä. Koska tämä oli WWE:n eräänlainen paluu 20 vuoden takaiselle paikalle, show'ta hypetettiin paljon 20 vuoden takaisella materiaalilla ja Manian tagline oli All Grown Up. Videomateriaalissa nähtiin nykyisiä WWE-Supertähtiä muistuttavia lapsia, jotka sitten "kasvoivat" nykyisiksi WWE-tähdiksi samalla kun painijat puhuivat videolla lapsuuden haaveistaan.

Show itsessään alkoi perinteisellä America The Beautifulilla, jota saapui laulamaan ei enempää eikä vähempää kuin soul-legenda Aretha Franklin, joka esitti samaisen kappaleen myös WrestleMania III:ssä.

Kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun "ECW" oli mukana WrestleManiassa, jippii! Selostajina Raw'sta JR ja King, Smackdownista Cole ja JBL ja ECW:stä Tazz ja Joey Styles. Backstage-haastattelijana Todd Grisham.

Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Jeff Hardy vs. King Booker vs. Finlay vs. CM Punk vs. Mr. Kennedy vs. Matt Hardy vs. Randy Orton vs. Edge - Money In The Bank Ladder Match
Kyllä vain, historian 23. WrestleMania alkoi historian 3. Money In The Bank -ottelulla. Kahdesta edellisestä Maniasta tuttu MITB-ottelu teki jälleen paluunsa WrestleMania-kaudella, ja viime vuoden tapaan tälläkään kertaa ottelun ympärille ei ollut rakennettu mitään varsinaista storylineä. Sen sijaan ottelun osanottajamäärä oli päätetty kasvattaa kahden edellisen vuoden kuudesta painijasta nyt peräti kahdeksaan. Itse ottelun osanottajat päätettiin ratkaista sentään karsintaotteluilla, mikä on kunnollista verrattuna nykyaikaan, kun paikkoja MITB-otteluihin vain jaellaan ilman mitään perusteita. Ensimmäisessä karsintaottelussa ensimmäisen MITB-ottelun voittanut Edge päihitti toisen MITB-ottelun voittaneen Rob Van Damin ja ansaitsi paikan ottelussa. Seuraavissa karsintaotteluissa CM Punk voitti Johnny Nitron, King Booker voitti Kanen, Jeff Hardy voitti Shelton Benjaminin, Mr. Kennedy voitti Sabun ja Matt Hardy voitti Joey Mercuryn. Toiseksi viimeisen paikan ottelusta sai Finlay voittamalla samassa ottelussa sekä Chris Benoit'n että MVP:n. Viimeisestä paikasta järjestettiin ensin ottelu Carliton ja Ric Flairin välillä, mutta paikkaa MITB-ottelussa kuumeisesti janonnut Randy Orton sekaantui otteluun ja keskeytti sen. Seuraavalla viikolla Orton päihitti sekä Carliton että Flairin ja ansaitsi viimeisen paikan ottelusta. Tällä WM-kaudella oli myös nähty tuhoa kylväneen Rated RKO:n, eli Edgen ja Ortonin, välien lopullinen tuhoutuminen, kun miesten egot kävivät liian suuriksi ja he eivät enää pystyneet toimimaan yhdessä. Orton ja Edge kääntyivät siis WM:ää edeltävillä viikoilla toisiaan vastaan ja yrittivät tehdä kaikkensa pilatakseen toistensa mahdollisuudet tässä ottelussa. Muuten näillä ottelun osanottajilla ei ollut suurempia kuvioita keskenään: Hardyn veljekset olivat nyt poikkeuksellisesti samassa ottelussa toisiaan vastaan. CM Punk oli ainut ECW:n edustaja tässä ottelussa. Mr. Kennedy haki tästä uutta nostetta, kun oli epäonnistunut kahdessa edellisessä ppv:ssä pyrkimyksessään nousta mestariksi.

Tätä ennen historiassa oli nähty kaksi Money In The Bank -ottelua, ja ikävä kyllä heti alkuun on todettava, että tämä ottelu ei yltänyt varsinkaan ensimmäisen tasolle. Muistan edelleen, kun näin tämän MITBin ensimmäisen kerran ja jotain ottelumuodon taiasta rikkoutui tässä ottelussa. Kahdeksan miehen mähinä muistutti vain siitä, että loppujen lopuksi tämäkin on vain perustikapuuottelu eikä mitään sen kummoisempaa. Asiaa ei myöskään auttanut, että ottelussa ei ollut jotenkin ollenkaan samaa jännitettä ja ainutlaatuisutta ilmassa kuin kahdella edellisellä kerralla. Jos nämä asiat pystyy kuitenkin antamaan anteeksi, on totta myös se, että tämä oli oikein viihdyttävä mättö ja hieno opener illalle. Erityisesti ottelusta muistetaan tietenkin legendaarinen tikapuuspotti, jossa Jeff Hardy loikkasi kehästä kehän ulkopuolelle tikkaiden päällä lojuneen Edgen päälle ja tikkaat menivät spotissa kahtia. Käsittääkseni tämä oli ensimmäinen kerta, kun WWE:ssä käytettiin tätä "tikkaiden rikkomisspottia", josta on sittemmin tullut arkipäivää, mutta tuolloin vuonna 2007 tuo spotti tuntui tajuttoman hurjalta ja ehdottomasti teki tästä ottelusta merkittävästi paremmin. Erityisesti siksi, että tuo spotti myytiin tuolloin oikeasti kunnolla: Edge ei palannut otteluun enää sen jälkeen. Muuten tässä matsissa oli vähän liikaa suvantovaiheita ja semmoisia hetkiä, että kukaan ei oikein tehnyt mitään. Vastapainona oli toki monia muitakin hienoja spotteja ja onnistunut lopetus, joten kyllä tämä vahva avaus illalle oli, vaikkei parhaiden MITBien veroinen.
***½ (24:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Great Khali vs. Kane
Öh, en yritä edes ymmärtää, miksi tämä ottelu oli buukattu. Itse asiassa dirt sheetit osaavat kertoa, että Vince McMahonin alkuperäinen suuri suunnitelma oli tuoda Hulk Hogan takaisin WWE:hen tämän WrestleManian alla ja panna Hogan kohtaamaan Great Khali. Näin Hogan voisi tehdä Khalille Body Slamin ja uusia legendaarisen hetken 20 vuoden takaa. Mikä upea suunnitelma! Harmi vain, että Hogan ja Vince eivät päässeet yksimielisyyteen sopimuksestä, ja Hogania ei tässä Maniassa nähty ollenkaan. Niinpä saimme Hogan vs. Khalin sijaan... Kane vs. Khalin. Näiden kahden hirviön välinen feud alkoi siitä, kun Raw'n rosteriin kuuluva Khali ilmestyi Smackdownin lähetykseen ja aiheutti Kanelle tappion MITB-karsintaottelussa King Bookeria vastaan. "Miksi", saatatte nyt kysyä. Ikävä kyllä en tiedä vastausta. Koska Khali oli punjabilainen monsteri ja halusi vain kiusata Kanea? En tiedä. Joka tapauksessa tuo tappio Bookerille tietenkin raivostutti Kanen, joka alkoi janota kostoa Khalista. Kane muun muassa pieksi Khalin entisen managerin Daivarin Raw'ssa - eikä suinkaan millä tahansa tavalla, vaan teräsketjulla, jonka päässä roikkui jättimäinen koukku. Työ jättikoukku oli tuttu viime vuonna ensi-iltaan tulleesta See No Evil -elokuvasta, jossa Glenn Jacobs oli näytellyt pääroolia. Nyt Kane oli alkanut kannella tuota elokuvasta tuttua hurjaa asetta mukanaan myös WWE:ssä, ja hän tuli se kädessään myös tähän otteluun, jossa oli tarkoituksena nyt selvittää hirviöiden väliset välit brändien keskenäisessä kamppailussa.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että olin odottanut tältä ottelulta pahempaa kuin mitä tämä lopulta oli. Etukäteen ajatukseni oli, että Great Khalin matsi on takuuvarmaa DUD-kamaa, mutta niin vain Kane pystyi repimään Khalista WrestleManiassa varmaan irti aika lailla sen, mitä näillä korteille oli irti revittävänä. Se ei toki ollut kovin paljon... Ei se ollut oikeastaan lähes mitään. Mutta jotain se kuitenkin oli: sen verran, että tätä ottelua ei voi kutsua täydeksi katastrofiksi vaan pelkästään huonoksi otteluksi. Matsin ehdoton kohokohta oli Kanen Bodyslam Khalille, sillä se näytti oikeasti hurjalta. Toki hurjalta näytti myös Khalin Chokeslam Kanelle, mutta Bodyslam Khalille oli jotain ennennäkemätöntä. Kokonaisuutena tämä siis teki niin vähän vahinkoa tapahtumalle kuin mahdollista, mutta mielummin tämän olisi jättänyt vain kokonaan kortista pois.
* (5:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
Backstage angle w/ Cryme Tyme, Eugene, Extreme Expose, Mae Young, Fabulous Moolah, Slick, Dusty Rhodes, Sgt. Slaughter, Jimmy Hart, IRS, Gerald Brisco, Pat Patterson, Ricky Steamboat & Ron Simmons
En yleensä huomioi perus takahuonesegmenttejä, mutta tämä on pakko mainita, koska tässä välissä nähtiin legendaarinen WrestleMania-nostalgiapärinähassuttelu. Segmentti alkoi sillä, että Cryme Tyme yritti piristää murheellista Eugenea tarjoamalla tälle Extreme Expose -ryhmän sensuellin tanssin backstagella. Sensuelli tanssi keskeytyi kuitenkin, kun Extreme Expose -tyylisiin paljastaviin asuihin pukeutuneet Mae Young ja Fabulous Moolah saapuivat paikalle ja alkoivat tanssia myös. Eugene tietenkin tykkäsi tästä, ja myös Cryme Tyme innostui, kunnes legendaarinen 1980-luvun manageri Slick (eli "Dr. of Style") keskeytti tanssin ja sanoi, että hän tulee näyttämään heille, miten tanssi oikeasti hoidetaan. Tätä jatkui hetken, kunnes puolestaan Dusty Rhodes keskeytti tanssimisen ja sanoi, että hän osaa näyttää parhaat moovit. Ja lopulta koko käytävä oli täynnä tanssivia legendoja, kuten Jimmy Hart ja IRS... Kunnes koko meininki huipentui siihen, että karate-tyyliseen asuun pukeutunut Ricky Steamboat pomppasi paikalle, katsoi ensin hetken kaikkia ihmeissään ja liittyi sitten bileisiin. Lopulta tietenkin koko sekoilun huipensi tämän aikakauden perinteinen lopetus, eli Ron Simmons, joka saapui paikalle sanomaan "Damn!" Tämä oli kyllä kokonaisuudessaan todella hauskaa katsottavaa, täydellinen Mania-henkinen välisegmentti.

Kuva Kuva
Chris Benoit (c) vs. MVP - WWE United States Championship
Chris Benoit ja MVP olivat olleet toistensa kimpussa jo pidemmän aikaa, ja kaiken keskiössä oli tietenkin se, että MVP halusi nousta uudeksi US-mestariksi. Toistaiseksi MVP ei ollut kuitenkaan saanut mahdollisuutta haastaa Benoit'ta mestaruudesta, mutta No Way Outin jälkeen MVP oli alkanut kovasanaisesti vaatia GM Teddy Longilta mestaruusottelua Benoit'ta vastaan. Osoittaakseen olevansa ainut oikea haastaja US-mestaruudesta MVP alkoi kutsua Smackdowniin "muiden maiden mestareita". Niinpä Smackdownissa nähtiin seuraavina viikkoina MVP:n ottelut "Hondurasin mestaria El Grande Lattea", "Luxemburgin mestaria Cedric Von Haussena" ja "Etiopian mestaria Vito Batomangoa" vastaan. MVP lupasi jatkaa muiden maiden mestareiden päihittämistä niin kauan, kunnes saisi itselleen US-mestaruuden. Long suostui myöntämään mestaruusottelun lopulta MVP:lle, ja tässä sitä nyt oltiin.

Muistelin etukäteen, että tämä ottelu olisi ollut vielä enemmänkin hypetetty, mutta varmaan ne olivat itse asiassa Benoit'n ja MVP:n myöhemmät ppv-ottelut. On jotenkin surullista katsoa tätäkin ottelua, kun tietää, että tämä jäi viimeiseksi kunnolliseksi feudiksi, joka Chris Benoit'lla ehti elämänsä aikana olla. Mutta niin. Itse ottelu. Tämä oli ehdottomasti hyvä, intensiivinen ja kaikin puolin toimiva ottelu. Benoit ja MVP saivat paljon aikaan alle 10 minuutissa, ja tämmöisenä kortin väliotteluna tämä hoiti paikkansa oikein mallikkaasti. Silti tässä ottelussa ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt tästä yli kolmen tähden veroisen ottelun, mitä olisi ollut vähän sopivaa odottaa, kun kyseessä oli kuitenkin WrestleMania-ottelu. Nyt tämä oli ennemminkin minkä tahansa muun ppv:n ottelu, mutta WrestleManiaan olisi toivonut vielä jotain spesiaalia. Se säästettiin nyt kuitenkin tuleville kerroille, mutta tämmöisenääkin matsi oli kyllä ihan pätevä.
*** (9:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Hall of Fame 2007 w/ Jim Ross, Curt Hennig, Jerry Lawler, Nick Bockwinkel, Mr. Fuji, Wild Samoans, The Original Sheik, Dusty Rhodes
Tässä välissä muisteltiin edellisenä iltana järjestettyä Hall of Fame -seremoniaa ja tuotiin sisääntulorampille kunnianosoituksia varten kaikki tämän vuoden HOF-jäsenet. Tämän vuoden niin sanottu päätähti oli Dusty Rhodes, mutta sen lisäksi kunnian saivat Jim Ross, Curt Hennig, Jerry Lawler, Nick Bockwinkel, Mr. Fuji, Wild Samoans ja The Original Sheik. Nimetyistä Hennig ja Sheik olivat jo kuolleet, ja heitä edustivat tietenkin heidän läheisensä.

Kuva Kuva
Batista (c) vs. The Undertaker - World Heavyweight Championship
The Undertaker oli voittanut tammikuussa Royal Rumble -ottelun ja ansainnut mahdollisuuden haastaa minkä tahansa brändin päämestarin WrestleManiassa. Dead Man teki selväksi heti Rumblen jälkeisessä Raw'ssa, että hänen valintansa on Batista, ja hän teki sen selväksi iskemällä Batistalle Chokeslamin keskelle kehää. Batista kantoi tästä tempusta kaunaa Takerille, ja lopulta No Way Outissa hän pääsi antamaan samalla mitalla takaisin, kun NWO:n Main Eventissä Batista kääntyi Takeria vastaan kesken ottelun, jossa hän ja Undertaker painivat Shawn Michaelsia ja John Cenaa vastaan. Batista iski Undertakerille Spinebusterin ja antoi Raw'n kaksikon voittaa ottelun. Undertaker ei tietenkään pitänyt tästä tempusta, ja seuraavina viikkoina näiden järkälemäisten yleisönsuosikeiden välit kiristyivät entisestään. Batista muun muassa ilmoitti aikaisemmin kunnioittaneensa Undertakeria, mutta Takerin tekojen vuoksi hän ei enää pysty kunnioittamaan tätä eikä siksi kadu omiakaan tekojaan. Mitään heel-turnia kumpikaan ei siis tässä kuvion aikana ollut tehnyt: molemmat olivat edelleen yleisönsuosikkeja, ja molemmat olivat myös auttaneet toisiaan Smackdownin heel-painijoita vastaan, mutta World Heavyweight -mestaruudesta kamppailu oli vain ajanut heidät siihen tilanteeseen, että kumpikaan ei voinut juuri nyt sietää toista.

Hmm, muistikuvissani tämäkin ottelu oli parempi kuin mitä se lopulta oli. Ilmeisesti sitten Undertakerin ja Batistankin kohdalla kävi niin, että matsisarjan parhaat ottelut käytiin vasta WrestleManian jälkeen, sääli. Jotenkin muistelin, että Batista ja Taker olisivat jo WrestleManiassa repäisseet tajunnanräjäyttävä huippuluokan ottelun, mutta sinne asti tämä ei yltänyt. Ehdottomasti tämä oli hieno ottelu, intensiivinen brawl muutamalla näyttävällä spotilla varusteltuna. Ottelu kulki hienosti alusta loppuun saakka, Undertaker ja Batista molemmat hoitivat tonttinsa erittäin kunniakkaasti. Kokonaisuutta voi siis pitää hyvin vahvana, mutta silti kun matsi päättyi 15 minuutin kohdalla, tästä jäi vähän sellainen olo, että "Tässäkö se kaikki oli". Olin odottanut vielä jotain suurempaa vaihdetta, jotain ihan älytöntä. Sellaista ei nähty, ja siksi tämä ei nyt noussut huippuluokan otteluiden joukkoon.
***½ (15:51)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
ECW Originals (Sandman & RVD & Sabu & Dreamer) vs. New Breed (Burke & Cor Von & Striker & Thorn) w/ Ariel
Sitten oli vuorossa illan ainut puhdas ECW:n ottelu. Alkuvuoden aikana ECW:n pääkuvioksi oli nimittäin noussut alkuperäisten ECW-konkareiden ja ECW:n "uuden sukupolven" painijoiden välinen intensiivinen taistelu. Alkunsa kuvio oli saanut siitä, kun tammikuun lopussa itse Vince McMahon saapui vierailemaan ECW:hen ilmoittaakseen, kuinka paljon hän inhosi vanhan ajan ECW-painijoita, heidän hardcore-meininkiään ja heidän tyyliään. Samalla Vince ylisti "uuden ajan" ECW-painijoita, jotka olivat kaikkea sitä, mitä painissa oikeasti tarvitaan. Tällaisiksi uusiksi tähdiksi Vince nosti Elijah Burken - ylimielisen nuorukaisen, joka halveksi kaikkia ECW:n alkuperäisiä painijoita. Alkuperäiset ECW-painijat eivät tätä Vincen ja Burken touhua katsoneet hyvällä, vaan marssivat paikalle ja pieksivät Burken porukalla. Seuraavalla viikolla Vince saapui taas ECW:hen ja julisti sodan vanhoja ECW-painijoita kohtaan. Tuota sotaa nousi johtamaan uuden New Breed -nimisen stablen päällikkö Elijah Burke, joka kokosi ympärilleen Matt Strikerin, Kevin Thornin ja ECW:n uusimman tulokkaan Marcus Cor Vonin. Tarkkaavaisimmat tunnistavatkin oletettavasti kuvasta, että Cor Von oli tietenkin TNA:sta tuttu ja erittäin suosittu Monty Brown, joka oli vuonna 2006 loikannut TNA:sta WWE:hen ja teki debyyttinsä päärosterissa alkuvuodesta 2007 varsin samalla gimmickillä kuin TNA:ssa mutta eri nimellä. Tämä New Breed -niminen porukka alkoi siis yrittää kaikin tavoin savustaa ECW:n alkuperäisiä painijoita ulos ECW:stä, ja lopulta taistelu meni niin rajuksi, että Tommy Dreamer haastoi New Breedin otteluun WrestleManiassa. PPV:tä edeltävinä viikkoina kuviossa nähtiin vielä kiinnostava lisäjuonne, kun sekä Originaalit että New Breed yrittivät houkutella CM Punkia joukkoihinsa. Toistaiseksi Punk ei ollut kääntynyt kummankaan puolelle.

Parin pettymyksen jälkeen tämä ottelu oli puolestaan myönteinen yllätys. Muistan aikoinaan WrestleMania 23:a katsoneena pettyneeni tähän otteluun todella pahasti. Ilmeisesti minulla oli tälle suuret odotukset ja toivoin ECW:n räjäyttävän potin tai jotain muuta yhtä typerää. Tietenkään ECW ei räjäyttänyt pottia WrestleManiassa, ja kyllähän tästä ottelusta haisi sellaisen WM-väliottelun tuoksu kilometrien päähän. Näihin realistisiin ennakko-odotuksiin nähden tämä ottelu olikin mielestäni varsin pätevä ja viihdyttävä joukkomäiskintä. Erityisesti RVD, Marcus Corvon ja Elijah Burke loistivat ottelussa, eivätkä muutkaan olleet huonoja. Kehässä tapahtui koko ajan asioita, kukaan (katson sinua Sabu) ei ehtinyt botchailla, ja muutenkin ottelu pidettiin alusta loppuun total nonstop action -tyylisenä. Ei tällä toki mitään tekemistä HC-painin kanssa ollut, mutta kaipa se tässä vaiheessa oli jo aivan selvää, ettei WWE:n ECW:llä muutenkaan ollut mitään tekemistä sen kanssa. Ihan hyvä väliottelu. Tämä jäi muuten viimeiseksi WWE-ppv-esiintymiseksi niin Sabulle kuin Kevin Thornillekin. Sabu lähti WWE:stä jo keväällä 2007, Thorn alkuvuodesta 2008.
**½ (7:27)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Umaga w/ Mr. McMahon & Armando Alejandro Estrada vs. Bobby Lashley w/ Donald Trump - Special Referee: Steve Austin - Hair vs. Hair Match
Sitten! Koko illan OIKEASTI isoin ottelu! Ainakin jos Vince McMahonilta tai valtavirtamedialta kysytään: tämä ottelu oli nimittäin oikeasti saanut myös poikkeuksellisen paljon etukäteisjulkisuutta painimedioiden ulkopuolella, mikä ei tähän aikaan ollut showpainille enää kovin tyypillistä. Siitä saadaan tietenkin kiittää Vince McMahonia, joka oli onnistunut järjestämään WrestleManiaan MILJARDÖÖRIEN TAISTELUN: DONALD TRUMP(in valitsema painija) VASTAAN VINCE MCMAHON(in valitsema painija). Voi pojat. Ennen itse juonikuvion selittämistä pitää muistuttaa, että vuonna 2007 kukaan ei vielä saattanut hämärimmissä kuvitelmissakaan ajatella, että Donald Trumpista tulisi joskus Yhdysvaltain presidentti. Sen sijaan Trump oli tähän aikaan yksi USA:n isoimmista julkkiksista, joka juonsi huippusuosittua Diili-ohjelmaa ja jonka julkisessa imagossa oli paljon samaa kuin Vince McMahonissa. Kaiken lisäksi Trump oli iso painifani: Trump oli esiintynyt WWF:n tapahtumissa jo 1980-luvulla, jolloin WrestleManiat IV ja V järjestettiin Trumpin omistamassa Trump Plazassa. 80-luvun jälkeen Trumpia ei ollut kuitenkaan nähty eikä häneen ollut millään tavalla viitattu WWE:ssä, kunnes...

8. tammikuuta 2007 Vince McMahon ilmoitti Raw'hon todella poikkeuksellisen ottelun. McMahonin mukaan tuossa Raw'ssa Donald Trump kohtaisi koomikko Rosie O'Donnellin. O'Donnell oli tunnettu amerikkalainen koomikko, joka oli näihin aikoihin pilkannut Trumpia rajusti, minkä seurauksena O'Donnell ja Trump olivat ajautuneet valtavasti julkisuutta keränneeseen sanasotaan. Vince päätti kerätä tästä huomiosta kermat päältä buukkaamalla ottelun, jonka "koko Amerikka haluaisi nähdä": O'Donnell vs. Trump. Oli vain yksi ongelma: sen enempää Trump kuin O'Donnell ei tietenkään tullut oikeasti painimaan Raw'hon. Sen sijaan Raw'ssa nähtiin Trump-imitaattorin ja O'Donnell-imitaattorin välinen "ottelu", joka 1) kesti aivan liian pitkään, 2) oli aivan kamalaa kuraa ja 3) sai yleisöltä semmoisen määrän paskachanttausta niskaansa, että moni olisi päättänyt kerrasta lopettaa kaikki Trump-viittaukset show'ssaan. Vince McMahon ei kuitenkaan ollut kuin moni muu, ja niinpä seuraavina viikkoina hän jatkoi Trumpin pilkkaamista Raw'ssa parhaansa mukaan. Tätä jatkui siihen asti, kunnes tammikuun lopussa tapahtui jotain täysin odottamatonta. Kesken McMahonin Trumpia pilkkaavan puheen OIKEA DONALD TRUMP ilmestyi titantronille, keskeytti McMahonin promon ja ilmoitti antavansa WWE:n faneille, jotain, mitä he oikeasti halusivat. Tämän jälkeen katosta alkoi sataa valtava määrä aitoa rahaa, mikä sai Vincen raivon partaalle. Pari viikkoa myöhemmin Donald Trump sitten saapui Raw'hon lihassa ja veressä - ja kyllä, haastoi Vince McMahonin otteluun WrestleManiassa. McMahon ei kuitenkaan suostunut, koska hän oli sanojensa mukaan yhä loukkaantunut viime syksyn Hell In A Cell -ottelusta. Sen sijaan McMahon ehdotti Trumpille, että WrestleManiassa Vincen valitsema painija kohtaisi Trumpin valitseman painijan. Trump suostui tähän ehdotukseen yhdellä ehdolla: tuon ottelun stipulaatio olisi Hair vs. Hair.

Tästä sopimuksesta alkoi sitten valtaisa hehkutus ympäri amerikkalaista mediaa, ja suurimmalta osalta hehkutus keskittyi tietenkin siihen, menettäisikö Trump maailman kuuluisimman hiuspehkonsa. Samalla kuitenkin WWE:n viikottaisissa tapahtui. Vince jatkoi Trumpin pilkkaamista esittelemällä photoshopattuja kuvia "kaljusta" Trumpista. Seuraavaksi Vince valitsi oman painijansa WrestleManiaan. Vincen valinta oli Umaga, jonka Vince heti valitsemisensa jälkeen auttoi voittoon Intercontinental-mestaruusottelussa Jeff Hardya vastaan. McMahonin painijana oli nyt siis pysäyttämätön samoalainen puskutraktori, jolla oli vieläpä harteillaan mestaruusvyö. Miten Trump pystyisi pistämään paremmaksi? No tietenkin valitsemalla pysäyttämättömän voimakoneen, ECW-mestarin Bobby Lashleyn. Seuraavina viikkoina nähtiin sitten rajuja yhteenottoja Lashleyn ja Umagan, McMahonin ja Lashleyn sekä tietenkin myös Trumpin ja McMahonin välillä. McMahon yritti jopa ostaa Lashleyn puolelleen, mutta lahjomaton Lashley ei suostunut. Viimein WWE:n "Board of Directors" päätti lisätä otteluun vielä yhden erikoisstipulaation: ottelun tuomariksi määrättäisiin hallituksen valitsema erikoistuomari... Ja tuoksi tuomariksi paljastui (Vincen kauhuksi) "Stone Cold" Steve Austin. Ja tämän kaiken jälkeen tässä sitä nyt oltiin.

Tämä ottelu on oikein oppikirjaesimerkki entertainment brawlista. Puhtaasti painillisista ansioistaan tämä saisi ainakin puolikkaan ellei jopa kokonaisen tähden verran heikomman arvosanan, koska Lashleyn ja Umagan varsinainen painiottelu ei millään mittareilla ollut tajuttoman erikoinen tai hyvä. Tässä ottelussa oli kuitenkin niin paljon hyvää paskaa ja viihdearvoa, että eihän tästä voi olla nauttimatta. Steve Austin tuomaroimassa ottelua, Vince McMahon riehumassa ringsidellä ja uhoamassa Donald Trumpille, DONALD VITUN TRUMP ringsidellä uhoamassa McMahonille, DONALD VITUN TRUMP tekemässä CLOTHESLINEN Vince McMahonille, Shane McMahon saapumassa paikalle ja tekemässä Coast to Coastin Bobby Lashleylle, Umaga iskemässä Samoan Spiken Steve Austinille... Olihan tämä nyt aikamoista tykittelyä alusta loppuun, ja juuri siksi tätä oli hauskaa ja viihdyttävää katsoa. Ei millään tavalla klassikko-ottelu, mutta viihdyttävää rymistelyä ja täydellinen osa WrestleManiaa.
*** (13:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Melina (c) vs. Ashley - Lumberjill Match for the WWE Women's Championship
Naisten divisioonassa oli alkuvuodesta tapahtunut erikoisia käänteitä. Vielä vuoden alussa Women's-mestaruutta piti hallussaan Raw'n Mickie James, mutta No Way Outin jälkeisessä Raw'ssa Melina haastoi Mickie Jamesin mestaruudesta ja onnistui voittamaan tuon ottelun. Pian mestaruusvoittonsa jälkeen Melina ilmoitti olevansa katkera siitä, että kaikki naispainijoihin kohdistettu huomio on viime aikoina keskittynyt Smackdownin Ashleyhyn, koska Ashley poseeraa rinnat paljaana tuoreessa Playboyssa. Melinan mukaan oli selvää, että Women's-mestarina hänen pitäisi olla huomion keskipisteenä, ja niinpä hän ilmoitti tekevänsä selvää Ashleystä. Seuraavina viikkoina Melinan ja Ashleyn välillä nähtiinkin kovia brändien välisiä yhteenottoja, ja lopulta WrestleManiaan buukattiin poikkeuksellisesti Raw'n painijan ja Smackdownin painijan välinen ottelu Women's-mestaruudesta. Lisäksi ottelun stipulaatioksi määrättiin Lumberjill Match, eli kaikki Raw'n, Smackdownin ja ECW:n naispainijat olivat kehän laidalla.

Tämä oli ehdottomasti illan turhin ottelu, ja on aika surullista näin vuonna 2019 Women's Revolution -aikakaudella katsoa, kun WWE oikeasti tarjoilee vuoden suurimman tapahtuman naisten mestaruusotteluna tällaista lähinnä Playboy Cover Girl -promoon keskittyvää "painia". Ashleyn kyvyt kehässä olivat kauniisti sanottuna surkeat, eikä Melinakaan koskaan ollut mikään suoranainen kehävelho. Melina yritti silti pitää ottelun kutakuinkin kasassa ja onnistui siinä ainakin sen verran, että tämä ei ollut ihan vuoden huonoin ottelu. Silti tämä oli ehdottomasti yksi huonoimmista naisten otteluista WWE:ssä ppv:ssä, ja on kyllä sääli, että tällä naisten divisioonalla WWE ei mukamas WrestleManiassa pystynyt parempaan. No, on erilaisia aikakausia, ja tämä oli sitten tämän aikakautensa kuva.
½ (3:40)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Shawn Michaels - WWE Championship
Hauskaa kyllä, WWE oli päättänyt tänä vuonna buukata käytännössä täsmälleen samanlaiset juonikuviot molemmista päämestaruuksista. Tämä John Cenan ja Shawn Michaelsin välinen ottelu oli kuitenkin lopulta näistä kahdesta kuviosta se, joka sai kunnian päättää WrestleManian. Tämä ottelu sai siis alkunsa siitä, kun Shawn Michaels onnistui nousemaan päämestaruuden ykköshaastajaksi päihittämällä Edgen ja Randy Ortonin. Vaikka Cena ja Michaels olivat molemmat suuria yleisönsuosikkeja (tai no, Cena ei kyllä ollut kirjaimellisesti yleisönsuosikki, koska näihin aikoihin elettiin kovinta voimistuvaa Cena-vihakautta) ja vaikka heillä ei ollut mitään toisiaan vastaan, WWE-mestaruudesta kamppaileminen ajoi heidät nopeasti toisiaan vastaan. Viikkojen ajan kiusoiteltiin sillä, milloin Cena ja Michaels päätyvät lopulta toistensa kimppuun. Siksi olikin hieman yllättävää, että toistensa pieksemisen sijaan Cena ja Michaels onnistuivat voittamaan World Tag Team -mestaruudet Rated RKO:lta, ja itse asiassa he pitivät noita mestaruuksia yhä hallussaan tämän WrestleManian aikaan. Minkäänlaisista joukkuekavereista ei kuitenkaan Cenan ja Michaelsin kohdalla ollut enää WrestleManiaan tultaessa kyse. Maniaa edeltävässä Raw'ssa Cena ja Michaels olivat kohdanneet Batistan ja Undertakerin NWO:n uusintaottelussa, ja tällä kertaa Michaels oli kääntynyt Cenaa vastaan ja iskenyt tälle Sweet Chin Musicin. Michaelsin mukaan Cena ei ollut enää WWE-mestaruuden arvoinen, ja samoin ajatteli myös moni fani yleisössä.

Huh, kyllä vain. Nämä miehet antoivat kaikkensa tälle ottelulle. ASAI Moonsault suoraan selostuspöydän päälle. Spike Piledriver suoraan teräsportaiden päälle. Siinä tämän ottelun kaksi hulluinta bumppia, mutta sen lisäksi Shawn Michaels ja John Cena pistivät heti ensimmäisiltä minuuteilta aivan loppuun asti itsensä täysillä likoon ja kertoivat samalla erinomaisen tarinan. Kaikkein hienointa oli se, että ottelu ei ollut liikaa minkään yhden ruumiinosan telomista, vaikka Michaels alkupuolen ottelua työstikin hienosti Cenan jalkaa ja Cena myi tuota työstämistä loistavasti. Puolivälin jälkeen tuosta perinteisestä mallista kuitenkin luovuttiin, ja ottelu alkoi vain muistuttaa todella fyysistä, väkivaltaista ja jopa epätoivoista taistelua, jossa molemmat olivat valmiita tekemään kaikkensa, jotta voittaisivat tämän ottelun. Tässä bleidattiin, tässä bumpattiin kovaa ja tässä kerrottiin hurja tarina. Loppuun nähtiin vielä perhanan jännittävä lopputaistelu, jota muistan vielä näin 12 vuotta myöhemminkin jännittäneeni aikoinaan tuolin reunalla aivan kuset housuissa. Kyllä, tämä oli ehdottomasti MOTYC ja hyvin lähellä täydellistä ottelua. Hattu pois päästä Michaelsille, mutta myös John Cena teki tässä mielettömän työn.
****½ (30:05)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** John Cena
* The Undertaker

Kokonaisarvio WrestleMania 23:sta: Kokonaisuutena tämä oli varsin vahva show, vaikka mielikuvissani tämä oli vielä asteen parempi. Loppujen lopuksi aivan mahtavia otteluita ei ollut muita kuin Main Event, mutta myös MITB ja UT vs. Batista olivat kyllä loistavaa viihdettä. Samoin nautin Lashley vs. Umagasta ja Benoit vs. MVP:stä - vaikkakin aivan eri syistä. ECW Originals vs. New Breed oli kiva väliottelu (vaikkeikään samanlainen OIKEASTI hyvä ottelu kuin pari viikkoa myöhemmin ECW:ssä käyty Extreme Rules -ottelu samojen joukkueiden välillä), ja no... Sitten ne kaksi muuta ottelua olivat. Kokonaisuudesta tästä show'sta onnistui kuitenkin välittymään tarvittava Suuren WrestleManian tuntu, ja vaikka tämä ei kaikkien aikojen parhaiden WrestleManioiden vertailussa ihan kärkisijoille ylläkään, oli tämä ehdottomasti Hyvä ppv.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
3. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
4. TNA Final Resolution - Ok
5. TNA Destination X - Ok
---------------
6. WWE No Way Out - Kehno
7. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 08 Joulu 2019, 18:41

Kuva
LOCKDOWN 2007

TNA:n kevään suurin tapahtuma oli jo kolmantena vuotena peräkkäin Lockdown, tuo Dusty Rhodesin upea keksintö tapahtumasta, jonka kaikki ottelut käydään kuusikulmaisen häkin sisällä. Tällä kertaa Lockdownia ei kuitenkaan järjestetty Impact Zonella Orlandossa, vaan Saint Charles, Missourin Family Arenalla. Tämä oli vasta toinen ppv TNA:n historiassa, joka järjestettiin Impact Zonen ulkopuolella. Ensimmäinen oli ollut edellisen vuoden Bound For Glory. Nämä olivat juuri aikoja, kun TNA alkoi kokeilla, olisiko sillä kuinka merkittäviä markkinoita myös Orlandon ulkopuolella, voisiko se missä määrin alkaa kiertää house show -tapahtumien kanssa ympäri maata ja pystyisikö se järjestämään säännöllisesti ppv:itä eri kohteissa. Tavoitteena oli tietenkin laajentuminen ja entistä vakavammin myös WWE:n haastaminen. Palataan näihin tapahtumapaikkojen laajentumiseen tulevaisuudessa. Tässä vaiheessa TNA:n tilanne näytti kohtuullisen lupaavalta: Saint Charlesiin oli saatu paikalle 6 000 ihmistä.

Selostajina tälläkin kertaa vanhat tutut Tenay ja West. Ja parissa edellisessä arvostelussa olen unohtanut mainita backstage-haastattelijat, joten korjataan virhe yhdellä kertaa: kaikissa alkuvuoden ppv:issä haastattelijoina ovat olleet Jeremy Borash ja TNA:ssa näihin aikoihin esiintynyt Leticia, joka ei koskaan lopulta päätynyt tekemään mainittavaa uraa showpainibisneksessä vaan oli muutaman kuukauden ajan TNA:ssa "kauniin ja vähän tyhmän naishaastattelijan" roolissa.

Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Chris Sabin (c) vs. Jay Lethal vs. Shark Boy vs. Alex Shelley vs. Sonjay Dutt - Xscape Match for the TNA X Division Championship
Illan avasi X-Divisioonan mestaruusottelu, jonka varsinainen taustatarina oli olematon. Chris Sabin oli pitänyt mestaruutta jo monta kuukautta, ja kun hänen kuvionsa Jerry Lynnin kanssa oli viimein päättynyt Destination X:ään, ei mitään uutta merkittävää X-Divisioonan mestaruuskuviota ollut käynnistetty. Niinpä Lockdowniin oli buukattu klassinen monen miehen Xscape-ottelu, jonka stipulaatio oli siis se, että matsi käytiin eliminointisäännöillä häkin sisällä niin, että kolme ensimmäistä eliminointia tapahtuisivat joko selätyksellä tai luovutuksella. Kun kaksi viimeistä painijaa olisi jäljellä, ottelun voittaisi se, joka ehtisi paeta häkistä ensin. MUTTA! Vaikka merkittävää mestaruuskuviota ei ottelussa taustalla ollutkaan, oli tässä silti yksi erittäin kiinnostava piirre. Tämä ottelu oli nimittäin "Black Machismo" Jay Lethalin ppv-debyytti. Lethal oli toki debytoinut TNA:ssa jo reilu vuosi sitten, mutta tässä ppv:ssä hän esiintyi ensimmäistä kertaa Randy Savagea imitoivalla uutuusgimmickillään. Hahmo oli saanut alkunsa vuoden 2007 alkupuolella, ja siitä voi kittää Kevin Nashin X-Divisioonan painijoille järjestämää kilpailua, jossa hän yritti saada X-Divisioonan painijoista "viihdyttävimpiä". Eräänlaisessa talent-kilpailussa Lethal oli päätynyt imitoimaan Randy Savagea, ja lopulta tuo imitaatio oli niin hyvä, että TNA alkoi rakentaa Lethalin ympärille kokonaista hahmoa, jossa hän oli eräänlainen uusi Macho Manin inkarnaatio. Black Machismo -hahmosta tuli nopeasti todella suosittu, ja Lethal osasi kieltämättä Macho Man -maneerit häkellyttävän hyvä. Nyt Black Machismo -noste oli tuonut Lethalille paikan myös tähän otteluun. Muut kolme Sabinin haastajaa olivat olleetkin viime aikoina TNA:ssa varsin tuuliajolla. Erityisen epämääräinen tilanne oli Alex Shelleyllä, joka oli ollut viime vuoden lopulla vielä hyvässä nosteessa, ajautunut sitten liittoumaan Kevin Nashin kanssa, menettänyt paikan Nashin suosikkina Austin Starrille, kääntynyt lyhyesti faceksi, voittanut Starrin ppv:ssä ja kääntynyt sitten takaisin heeliksi ilman mitään järkevää suuntaa. Viime ppv:ssä Shelley oli sekaantunut Team 3D:n ja LAX:n otteluun estämällä 3D:n voiton, mutta ilmeisesti tuokaan ei ollut johtanut mihinkään, koska koko asiaan ei viitattu tässä ppv:ssä.

"This is awesome" chanttasi TNA:n aivokuollut yleisö parin ensimmäisen minuutin jälkeen, ja tuskin kukaan oli edes yllättynyt, koska tämän aikakauden TNA-fanikunta olisi chantannut awesomia suunnilleen ihan mille tahansa, mitä TNA olisi tajunnut heidän kurkustaan työntää alas. Nyt toki siinä mielessä oltiin oikeilla jäljillä, että tämä ottelu oli openeriksi oikein mainio, viihdyttävä ja monipuolinen spotfest. Siinä mielessä oltiin kuitenkin täysin hakoteillä, että mitään ainutlaatuista, erikoista tai mistään muusta TNA:n ppv:stä poikkeavaa tässä ei ollut. "Awesome" on siis aika reipasta liioittelua, mutta kieltämättä täytyy myöntää, että minullakin on aina ollut tietty heikko kohta näille taitavien X-Divarin painijoiden monen miehen joukkomähinöille, joissa tapahtuu paljon, nähdään hienoja liikkeitä ja saadaan tyydyttävä lopetus. Tässä matsi oli buukattu alusta loppuun järkevästi, Sabinin ja Shelleyn yhteistyötä oli mahtavaa seurata, ja matsi toimitti alusta loppuun. Hieno opener, muttei sen enempää silti.
***½ (15:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Petey Williams vs. Robert Roode w/ Ms. Brooks & Eric Young - Six Sides of Steel Match
Tämä Robert Rooden kuvion rakentelu on kyllä niin slow-burn-meininkiä kuin vain on mahdollista. Roode oli siis viime vuonna Team Canadan hajoamisen jälkeen siirtynyt singles-painijaksi, vaihtanut etunimensä Bobbysta Robertiksi ja alkanut ylimieliseksi yläluokkaiseksi Wall Street -sijoittajaksi. Roode perusti myös itsensä ympärillä pyörivän yrityksen Robert Roode Incin, jonka johtoon ja samalla omaksi manageriksen hän palkkasi Ms. Brooksin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Roode pääsi uudella gimmickillään painimaan ppv:ssä. Tähän mennessä Roodea oli nähty lähinnä segmenteissä, joissa hän teki selväksi, kuinka oli TNA:n "kuumin vapaa agentti", joka nousisi seuraavaksi NWA World Heavyweight -mestaruuskuvioihin. Ikävä kyllä Rooden nousun esteellä oli hänen itsensä mukaan yksi henkilö: entinen Team Canada -pari Eric Young, joka oli hieman hölmö ja yksinkertainen mutta jota fanit rakastivat suuresti. Rooden mielestä oli suorastaan törkeää, että katsojat fanittivat hänen itsensä sijaan Eric Youngia. Niinpä Roode päätti korjata ongelman pakottamalla Youngin Robert Roode Incin palkkalistoille. Young ei tähän tietenkään suostunut, mutta lopulta Rooden manageri Ms. Brooks sai vieteltyä Youngin hotellihuoneeseen ja huijattua hänet tällä tavoin allekirjoittamaan sopimuksen Robert Roode Incin kanssa. Nyt Young oli sitten pakotettuna Rooden palkollinen, ja viikko toisensa perään Roode keskittyi vain kiusaamaan ja pilkkaamaan Youngia. Viime aikoina Young oli alkanut puhua, että hänellä olisi salaperäinen ystävä, joka kostaisi Roodelle hänen puolestaan. Roode ei kuitenkaan uskonut tämän ystävän olemassaoloon, kunnes eräässä Impactissa niin ikään Team Canadan entinen jäsen Petey Williams hyökkäsi Rooden kimppuun ja pelasti Eric Youngin Rooden selkäsaunalta. Williams ilmoitti, että hän kostaisi Lockdownissa Roodelle Youngin kohtelun.

Petey Williamsin soolouraa on aina käynyt hieman sääliksi. Muistan, miten Team Canada -aikakaudella Williamsia kohtaan oli valtava hehkutus, kaikki pitivät miestä tulevaisuuden tähtenä ja Canadian Destroyeria siisteimpänä liikkeenä ikinä. Ikävä kyllä sitten kun Team Canada hajosi ja Williams pääsi (vieläpä facena) soolouralleen, juuri hän oli Team Canadan porukasta se, josta ei koskaan oikein tullut mitään. Se ei johtunut siitä, että Williams olisi ollut jotenkin paska kehässä. Ei, Williams oli kyllä aivan pätevä peruspainija, mutta joku vain puuttui. Karisma, suurempi kehäpsykologian taju... Ehkä kaikki tällaiset asiat yhdessä. Pari edellistä kuukautta Williams oli viettänyt varsin yhdentekevässä feudissa James Stormin kanssa, ja nyt hänellä oli mahdollisuus vetää singles-ottelu entisen stablekumppaninsa Robert Rooden kanssa, mutta lopputuloksena oli vain "ihan hyvä" ottelu. Ei tämä siis millään tavalla huono ollut, mutta... En vain innostunut tästä missään kohtaa sen enempää. Välimatsi.
**½ (10:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jackie Moore vs. Gail Kim - Six Sides of Steel Match
TNA oli selvästi vuoden 2007 aikana alkanut tosissaan keskittyä myös naisten painiin ja miettiä, miten he voisivat rakentaa uskottavaa naisten divisioonaa. Siksi toki oli vähintäänkin ironista, että samaan aikaan meneillään oli loputtoman pitkä ja kiusallinen juonikuvio, jossa Christy Hemme taisteli misogynistä Kip Jamesia vastaan ja yritti saada kaikki vakuuttumaan siitä, että myös naiset voivat painia TNA:ssa. Onneksi Gail Kim ja paluunsa TNA:han vuodenvaihteessa tehnyt Jackie Moore olivat todistaneet Hemmen väitteen todeksi jo viime kuukausina. Alun perin Kimin ja Mooren vihanpito alkoi siitä, kun James Storm ja Petey Williams ajautuivat sotajalalle. Storm, jonka manageri Kim oli AMW-aikoina ollut, oli hylännyt Kimin ja tuonut uudeksi apurikseen Jackie Mooren. Niinpä Kim liittoutui yhteen Williamsin kanssa kostaakseen myös Stormille. Nyt miehet oli heivattu uusiin kuvioihin, mutta Mooren ja Kimin vihanpito oli muuttunut vain entistä intensiivisemmäksi, ja nyt sitä selviteltii sitten TNA-historian ensimmäisessä naisten häkkiottelussa.

Jos tässä ottelussa ei olisi ollut paria harmillista momentumiin vaikuttanutta botchia, olisi kyseessä voinut olla jopa kolmen tähden ottelu. Nyt jäätiin hieman kolmen tähden alapuolelle, koska Kimin ja Mooren meininki ei hyvästä yrityksestä huolimatta tuntunut niin sulavalta kuin olisi voinut toivoa. Tästä huolimatta tämä oli ehdottomasti parhaita ppv:ssä nähtyjä naisten otteluita vähään aikaan ja noin miljoona kertaa parempaa meininkiä kuin se, mitä WWE kehtasi naisten painin nimissä tarjota WrestleManiassa. Varsinkin Gail Kim loisti tässä ottelussa ja alkoi osoittaa sitä potentiaalia, mikä auttoi Kimiä sittemmin nousemaankin koko TNA:n naisten divisioonan oleellisimmaksi painijaksi ja arvostetuksi tähdeksi. Lopetusspotti oli varsin hurjan näköinen - erityisesti siksi, että se oli lievästi botchattu. Kokonaisuutena hyvää, väkivaltaista mäiskintää, kunnon sellainen vihantäyteinen ottelu, jota naisilta liian harvoin edelleenkin nähdään. Parempi myös kuin edellisinä kuukausina nähdyt Mixed Tag Team Matchit.
**½ (7:13)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Senshi vs. Austin Starr - Special Referee: Mr. Backlund - Six Sides of Steel Match
Senshin, Austin Starrin ja Mr. Backlundin välinen kummallinen kuvio jatkui edelleen, vaikka mitään kovin merkittävää uutta tässä ei ollut viimeisen kuukauden aikana tapahtunut. Senshi ja Starr vihasivat toisiaan edelleen syvästi, koska alun perin Starr olisi halunnut lyöttäytyä yhteen Senshin kanssa, mutta Senshi ei ollut kiinnostunut ylimielisen egomaanikon tarjouksesta. Niinpä Starr otti tehtäväkseen Senshin telomisen kaikin mahdollisin tavoin, ja tässä sitä ollaan yhä. Heti alkuvaiheessa kuvioon kuitenkin sotkettiin myös Bob Backlund, joka oli saapunut TNA:han sekoilemaan vanhana seniilinä ukkona vuodenvaihteen aikoihin. Backlund ei pitänyt Starrista, koska oli ajautunut tämän kanssa backstagella sanaharkkaan, ja niinpä hän otti tehtäväkseen "opettaa Starrille tapoja". Starr ei kuitenkaan piitannut Backlundin opetuksista vaan yritti parhaansa mukaan tehdä pilkkaa Backlundista. Edellisessä ppv:ssä Starr ja Senshi olivat kohdanneet toisensa Crossface Chickenwing Matchissa, koska tuo liike oli Backlundin finisher. Tällä kertaa Backlund oli vielä aktiivisemmin mukana ottelussa, kun hänet oli päästetty tuomaroimaan ottelua. Starr tietenkin vastusti päätöstä, koska hän oli varma, ettei Backlund tuomaroisi ottelua tasapuolisesti.

Kuukaudesta toiseen toistuvat otteluparit ovat pitkään olleet TNA:n helmasynti, ja erityisesti silloin ne alkavat tuntua puuduttavalta, kun sen enempää otteluissa kuin feudeissakaan ei tapahdu mitään uutta. En tarkoita sitä, että kaikkia juonikuvioita pitäisi muuttaa joka kuukausi ja että minkäänlaista jatkumoa ei saisi olla, mutta on hieman tylsää katsoa kuukaudesta toiseen jatkuvaa feudia, koska mitään muutakaan ei ole vain TNA:ssa jaksettu kehitellä. Esimerkiksi Austin Starrin ja Senshin buukkaaminen nyt jo kolmanteen ppv-otteluun on varsin ymmärrettävä ratkaisu, koska Starr ja Senshi ovat lahjakkaita painijoita ja pystyvät painimaan keskenään kovan ottelun. Siinä kuitenkin on samalla se ongelma: kun nämä lahjakkaat painijat kohtaavat toisensa monessa ppv:ssä putkeen, lopulta otteluissa ei ole enää mitään uutta ja jännittävää. Tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu ja viihdyin tätä katsoessa, mutta mitään uutta tämä ei onnistunut tarjoamaan - jos ei lasketa Bob Backlundin sekoilua tuomarina, mikä oli ehdottomasti ottelun vähiten viihdyttävää antia. Kokonaisuutena siis hyvä matsi, muttei sen enempää.
*** (9:57)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
James Storm vs. Chris Harris - Blindfold Match
No niin. Sitten päästään isoon kuvioon. Muistatteko, kun James Storm sokeerasi kaikki ja kääntyi julmasti monivuotista joukkuepariaan Chris Harrisia vastaan vuoden 2006 lopussa iskemällä Harrisia olutpullolla suoraan päähän ja aiheuttamalla sen, että pala olutpusson lasista osui suoraan Harrisin silmään? Jos ette muista, ei se mitään, koska olen käsitellyt tuon tapahtuman näissä arvioissani varmaan joskus kolme vuotta sitten. America's Most Wantedina tunnetun kaksikon välit olivat rakoilleet siis kuukausien ajan vuonna 2006, ja lopulta ongelmat olivat johtaneet siihen, että Storm sai tarpeekseen Harrisista, kääntyi tätä vastaan - ja lähes tulkoon päätti Harrisin painiuran (kayfabe). Vuoden 2007 alussa Harris nähtiin nimittäin Impactissa Mike Tenayn haastattelussa, jossa hän kertoi silmänsä vammautuneen Stormin olutpulloiskusta niin pahasti, että hänen painiuransa saattaisi olla ohi. Sen jälkeen Harrisia ei nähtykään pariin kuukauteen, kunnes Against All Oddsissa nähdyn Storm vs. Petey Williams -ottelun jälkeen Harris ryntäsi paikalle silmälappu toisen silmänsä suojana ja hyökkäsi brutaalisti Stormin kimppuun. Vastaava yhteenotto nähtiin myös yhdessä Impactissa, mutta edelleenkään ei ollut varmuutta, voisivatko Storm ja Harris koskaan painia toisiaan vastaan. Harris nimittäin kertoi, että lasipulloiskun jälkeen hänellä oli vasemmassa silmässään vain 30 prosentin näkö, eivätkä lääkärit ole varmoja, palautuuko se koskaan ennalleen. Samalla hän vihasi kuitenkin entistä joukkuepariaan niin valtavasti, että hänen oli pakko päästä painimaan Stormia vastaan. Niinpä Lockdowniin lopulta buukattiin painihistorian ensimmäinen teräshäkissä käyty Blindfold-ottelu, jossa siis molempien painijoiden päähän laitettaisiin huput, ettei kumpikaan näkisi mitään. Tämän oli tietenkin tarkoitus tehdä ottelu tasapuoliseksi Harrisin näkökulmasta... Ja samalla ihan kamalan idioottimaiseksi katsojien näkökulmasta.

Tällä ottelulle on ainakin näihin aikoihin painia seuranneiden fanien keskuudessa jopa kohtuullisen legendaarinen maine ultimaattisen surkeana otteluna, ja nyt näin pitkästä aikaa tämän nähtyäni voin todeta, että kyllä se maine on hyvin pitkälti ansaittua. Tässä ottelussa ei vain yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Chris Harrisilla ja James Stormilla oli kuukausien ajan buildattu äärimmäisen vihantäyteinen, intensiivinen ja väkivaltainen feudi, ja kaikista maailman otteluista se päätettiin ratkaista TERÄSHÄKISSÄ KÄYDYSSÄ BLINDFOLD-OTTELUSSA. Ei. Mitään. Järkeä. Kun tähän vielä ympätään se, että Harrisin ja Stormin päässä olevat huput oli suunniteltu aivan katastrofaalisen huonosti ja ne tippuivat jatkuvasti painijoiden päästä ja veivät siksi koko Blindfolf-ottelun illuusion ja samalla idean, niin minun on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa tästä stipulaatiosta. Blindfold-otteluun kun kuuluu se, että painijoiden olleissa sokeita he eivät pysty myöskään tekemään toisilleen oikeastaan mitään liikkeitä, joten koko ottelussa ei nähty mitään järkevää painia. Stormilla ja Harrisilla ei myöskään ollut sellaisia koomikon lahjoja kuin Rick Rudella ja Jake Robertsilla, jotka pystyivät 1980-luvulla Blindfold-ottelussaan luomaan matsille tietynlaisen humoristisen ilmapiirin ja keräämään sillä yleisön puolelleen ja tekemään matsista oikeasti viihdyttävän. Tässä vain yleisö kääntyi täysin ottelua vastaan, buuasi sille ja chanttasi boringia. Kokonaisuus oli aika kamalaa katsottavaa, ja säästän tämän DUDilta vain siksi, että Storm ja Harris kyllä selvästi yrittivät parhaansa näissä olosuhteissa, mutta se ei vain nyt auttanut.
½ (9:05)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Jerry Lynn vs. Christopher Daniels - Six Sides of Steel Match
Entinen X-Divisioonan mestari Christopher Daniels oli hävinnyt mestaruutensa vuoden ensimmäisessä ppv:ssä Final Resolutionissa, minkä jälkeen Daniels oli kadonnut ruudusta kahdeksi kuukaudeksi - kunnes viime kuukauden Destination X:ssä Jerry Lynnin ja Chris Sabinin välisen ottelun jälkeen kehänlaidalle ilmestyi Sting-naamariin pukeutunut mies, joka hyökkäsi brutaalisti sekä Sabinin että Lynnin kimppuun. Iskunsa jälkeen mies riisui naamarinsa, ja maskin altaa paljastui Christopher Daniels, joka oli kasvattanut koko leuan parran ja hankkinut oikean silmänsä ympärille erikoisen tatuoinnin. Selostajat kummastelivat Destination X:ssä, mitä ennen niin ystävällisenä tunnettu Daniels oikein halusi? Miksi hän saapui paikalle, hyökkäsi kylmänviileästi entisen ystävänsä Lynnin kimppuun ja poistui paikalta? Lockdowniin mennessä asiaan ei ollut saatu minkäänlaisia vastauksia. Viikosta toiseen Daniels oli esiintynyt kylmänviileänä hyökkääjänä, joka ei tuntunut välittävät kenestäkään muusta kuin itsestään - ja ilmeisesti Stingistä. Sting-maski ei nimittäin jäänyt Danielsin ainoaksi viittaukseksi The Iconiin, vaan seuraavina viikkoina hän muun muassa käytti hyökkäyksessään apuna Stingiltä tuttua mustaa baseball-mailaa. Mitään vastausta Danielsin ja Stingin yhteyksiin ei ollut toistaiseksi saatu, eikä katsojille ollut selvinnyt myöskään, oliko Daniels erityisen katkera Jerry Lynnille jostain. Koska Lynn oli joutunut ensimmäisenä Danielsin hyökkäyksen kohteeksi, oli toki loogista, että hän pääsi selvittämään välejään muuttuneen Danielsin kanssa tässä ppv:ssä.

Tämä oli kahden kokeneen X-Divarin painijan välinen ottelu, ja se näkyi lopputuloksessa. Jerry Lynnin suurin heikkous oli ehdottomasti tässä vaiheensa uraa se, että Lynn ei enää yksinkertaisesti vain pystynyt samanlaisiin suorituksiin kuin suurin osa muista X-Divarin painijoista, joten sellainen todellinen säväyttävyys ja tajunnaräjäyttävyys näistä Lynnin otteluista tuntui vain puuttuvan. Toisaalta Lynn pystyi paljon paikkaamaan noita puutteitaan loistavalla kokemuksellaan ja kehäpsykologiallaan, ja niinpä tässäkin hän pystyi yhdessä Christopher Danielsin kanssa vetämään oikein mainion matsin. Oikeastaan ottelun suurin ongelma oli se, että kukaan ei tuntunut ihan tarkalleen tietävän, miksi se edes käytiin, koska Danielsin "mystiset motiivit" oli pidetty niin mystisinä, ettei nitä ollut selitetty mitenkään. Niinpä tämä oli vain ottelu, kunnon taustatarina puuttui. Se haittasi tunnelmaa hieman, mutta siitä huolimatta Daniels ja Lynn vetivät tyylipuhtaan osoituksen, millainen on hienosti rakenneltu ja kokonaisuutena erittäin hyvin toimiva X-Divarin ottelu. Hieno suoritus.
***½ (13:29)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
LAX (c) vs. Team 3D - Electrified Cage Match for the NWA Tag Team Championship
Koko alkuvuoden ajan TNA:n joukkuemestaruuskuvioita hallinnut LAX:n ja Team 3D:n feud jatkuu edelleen, mutta nyt on vihdoin aika huipentaa se historiallisessa ottelussa. Historiallista toki alkaa olla pelkästään jo se, että joukkuemestaruuksia ylipäänsä puolustetaan ppv:ssä, koska kahdessa edellisessä ppv:ssä LAX ja Team 3D kyllä kohtasivat toisensa, mutta jostain syystä molemmat matsit olivat non-title-otteluita. Nyt LAX siis vihdoin joutui puolustamaan mestaruuksiaan 3D:tä vastaan ensimmäisen kerran tammikuun jälkeen, ja tämän kohtaamisen olisi tarkoitus olla vihdoin viimeinen ottelu LAX:n ja 3D:n välillä. Siksi ottelumuodoksi olikin määrätty jotain paljon erityisempää kuin normaali häkkiottelu: LAX ja 3D kohtaisivat toisensa "Electrified Cage Matchissa", eli ottelun häkki olisi tämän ottelun ajaksi sähköistetty 10 000 voltin voimalla (tai jotain vastaavaa), ja jos painijat osuisivat häkkiin, he saisivat valtavan sähköiskun. OH MY BROTHER!

Jos openerin aikaan yleisö chanttasi "This is awesome", nyt vuorossa oli "Fire Russo" -chantti, ja kieltämättä täällä kotisohvallakin teki mieli yhtyä tähän chanttiin. Tämä ottelu - tai tarkemmin ottaen tämän ottelun stipulaatio - on oikein oppikirjamainen esimerkki Vince Russon idiotismista. Suuren feudin päätösottelun stipulaatioksi pitää saada joku täysin päätön idea, josta ei ole mitään hyötyä ottelulla vaan päinvastoin pelkkää haittaa. Kuka hyötyy? Painijat? Ei. Fanit? Ei. Russon sairas mielikuvitus? Varmaankin niin. Tämä "Electrified Cage Match" tarkoitti siis käytännössä sitä, että ottelun ajan areenalta oli muuten sammutettu valot kokonaan, mutta kehäalue oli valaistu kirkkaansinisellä valolla. Lisäksi teräshäkkiin oli "johdettu sähköä" valtavalla voimapiuhalla, mikä näytti vain täysin idioottimaiselta, koska koko hommassa ei ollut mitään järkeä. Miten nuo teräshäkin osat oli nyt siis tarkalleen sähköistetty? Miten koko sähköistys toimii? Kukaan ei selittänyt tätä mitenkään, eikä asiaa auttanut se, että painijat kyllä ottelun alkupuolella osuivat häkkiin nopeasti, mutta jostain syystä sähkö ei vaikuttanut heihin mitenkään. Sitten loppupuolella nähtiin kaksi spottia, jossa painija paiskattiin kunnolla häkkiin, jolloin yhtäkkiä kaiuttimista alkoi kuulua kauheaa särinän ääntä ja valot alkoivat vilkkua areenalla. Jaa että sellainen sähköhäkki sitten! Idioottimaista. Idioottimaista. Argh. Muutenkin täytyy todeta, että LAX ja 3D eivät missään vaiheessa olleet mitenkään paras paritus, ja nyt kun he joutuivat painimaan varsin perinteisen joukkueottelun häkin sisällä, oli lopputuloksena lähinnä ihan ok matsi. Ottelun ainut erityishetki oli Hernandezin hurja loikka häkin päältä pöydän läpi, mutta vastaavaa on Hernandezilta nähty aiemmin, joten sekään ei säväyttänyt kovin paljon. Kokonaisuutena tämä matsi jätti idioottimaisen stipulaationsa vuoksi varsin heikon fiiliksen, mutta ehkä tämä nyt silti oli juuri ja juuri ok kokonaisuus, koska stipulaatiosta oli sentään varsin vähän haittaa ottelun sujuvuudelle.
** (15:36)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Team Cage (Styles & Abyss & Tomko & Steiner & Cage) w/ James Mitchell vs. Team Angle (Angle & Rhino & Joe & Sting & Jarrett) - Lethal Lockdown Match
Illan Main Event oli sitten TNA:n jo perinteinen Lethal Lockdown -ottelu, eli matsi kahden joukkueen välillä. Ottelun häkissä aloittaa molempien joukkueen yksi jäsen, ja ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kehään tulee yksi painija toisesta joukkueesta. Tämän jälkeen kehään tulee kahden minuutin välein painijoita vuorotellen joukkueista, ja lopulta kun kaikki 10 ovat tulleet kehään, häkin päälle laskeutuu katto, josta roikkuu erinäisiä aseita. Ottelun voi voittaa vasta, kun kaikki painijat ovat kehässä. Tuolloin ottelu ratkeaa ensimmäiseen selätykseen tai luovutukseen. Lisäksi tänä vuonna ottelussa oli GM Jim Cornetten määräyksestä erikoisstipulaatio: se painija, joka tekisi ottelun ratkaisusuorituksen, pääsisi painimaan Christian Cagea vastaan mestaruudesta Sacrifice-ppv:ssä - olettaen siis ettei ratkaisusuorituksen tekijä olisi Cage itse. Matsissa vastakkain olivat siis vihamiehiksi ajautuneiden NWA World Heavyweight -mestarin Christian Cagen ja Kurt Anglen joukkueet. Cage kokosi oman joukkueensa nopeasti vanhoista apureistaan Tomkosta ja Scott Steinerista. Lisäksi AJ Styles lyöttäytyi Cagen avuksi. Oma lukunsa oli Abyss, joka oli Destination X:n jälkeen kääntynyt James Mitchelliä ja TNA:n heel-painijoita vastaan. Yhdessä Impactissa Mitchell kuitenkin raahasi paikalle vanhan naisen, mikä näytti järkyttävän Abyssin. Nainen oli selvästi Abyssille tärkeä, ja Mitchell sai hänet kaappaamalla pakotettua Abyssin takaisin puolelleen ja samalla osaksi Cagen joukkuetta, vaikka koko Cagen joukkue vihasikin tätä petturiksi nimitettyä monsteria.

Kun Angle alkoi koota omaa joukkuettaan, hän sai ensimmäisiksi jäseniksi Rhinon ja Samoa Joen. Pari viikkoa ennen ppv:tä myös Sting ilmestyi takaisin Impactiin ensimmäisen kerran Destination X:n dramaattisen ottelun jälkeen. Mutta kuka olisi joukkueen viimeinen jäsen? Tuota mietittiin aina ppv:tä edeltävän Impactin loppuun asti... Ja tuolloin areenalla alkoi soida JEFF JARRETTIN musiikki! Jarrett oli kadonnut TNA:sta sen jälkeen, kun hän oli hävinnyt edellisessä Bound For Gloryssa NWA World Heavyweight -mestaruuden Stingille ottelussa, jossa oli panoksena hänen uransa. BFG:n jälkeisessä Impactissa Jarrett oli ilmoittanut eläköityvänsä ja katuvansa tekojaan, joiden vuoksi yleisö oli oppinut vihaamaan häntä. Jarrett oli tunnettu siitä, että hän oli vuosia huijannut, kieroillut ja yrittänyt tuhota kaikkien yleisönsuosikkien urat. Oli siis järkytys, kun puolen vuoden poissaolon jälkeen Jarrett palasi TNA:han, ja vielä suurempi yllätys oli se, että hän todella liittyi Kurt Anglen face-porukkaan ja kävi taisteluun Cagen heel-painijoita vastaan. Silti ppv:hen tullessa Joe, Rhino ja Sting eivät edelleenkään luottaneet Jarrettiin. Kurt Angle yritti vakuuttaa muita siitä, että Jarrettiin voisi luottaa. Mutta voisiko todella?

En muista, olenko aiemmin näissä arvioissani muistanut asiasta mainita, mutta olen varsin suuri Lethal Lockdown -konseptin fani. Syy on tietenkin ilmiselvä: olen aina tykännyt WarGames-otteluista, joten TNA:n kopio WarGames-otteluista on varsin toimiva konsepti. Kun tähän yhdistetään se, että näissä Lethal Lockdown -otteluissa on usein oikeasti kiinnostavia ja taitavia painijoita, on lopputuloksena loistavaa mähinää ja monen miehen tappelua. Tässäkin ottelu alkoi hienosti Kurt Anglen ja AJ Stylesin hyvällä painiosuudella, minkä jälkeen päästiin sopivaan entertainment brawliin ja sitä kautta isoihin spotteihin. Huippukohtia olivat tietenkin Steinerin Frankensteiner Rhinolle, Rhinon Gore Tomkolle niin että Tomko lensi häkistä ulos ja tietenkin Stylesin aivan sekopäinen tippuminen häkin katolta painijoiden päälle. Ottelun lopussa Abyss otti lisäksi taas tosi rankaa nastabumppia, ja ottelun lopetus oli myös täydellisesti buukattu. Pidin siitä, miten kukaan Anglen joukkueesta ei tietenkään luottanut Jarrettiin ja kuinka Jarrett tässä ottelussa sitten yritti ansaita heidän luottamuksensa. Tarina oli kiinnostava, eikä sitä ollut pilattu idioottimaisilla swerveillä. Kokonaisuutena siis todella kova Main Event, jota viihtyessä katsoi suuresti. Loistava päätös show'lle.
**** (28:04)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** AJ Styles
** Kurt Angle
* Abyss

Kokonaisarvio Lockdownista: TNA:n vuotuinen häkkitapahtuma Lockdown oli tänä vuonna ihan kohtuullinen suoritus. Show päättyi loistavasti ja alkoi hienosti, mutta väliin mahtui osittain turhaa russomaista sekoilua. Toki X-Divarin ottelut tässä välissäkin olivat oikein mainioita ja naisten ottelukin varsin kiva. Kyllä tämä Ok:n puolella on, mutta ei sen enempää.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
3. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
4. TNA Final Resolution - Ok
5. TNA Destination X - Ok
6. TNA Lockdown - Ok
---------------
7. WWE No Way Out - Kehno
8. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 05 Tammi 2020, 18:15

Kuva
BACKLASH 2007

WrestleManian jälkeinen aika starttasi myös vuonna 2007 Backlashilla. Tällä kertaa jotain oli kuitenkin toisin edellisiin vuosiin verrattuna: WWE oli päättänyt WrestleManian jälkeen noin vain luopua vuosien ajan käytössä olleesta tavasta pitää ppv:t yhden brändin tapahtumina. Brand split kyllä pysyi voimissaan viikottaisissa lähetyksissä, mutta tästä Backlashista lähtien ppv-tapahtumissa nähtäisiin kaikkien brändien tapahtumia. Niinpä aikaisemmin Raw'n yksinoikeudella järjestämä Backlash oli nyt Raw'n, Smackdownin ja ECW:n yhteistapahtuma. Selostajina Raw'sta JR ja King, Smackdownista Cole ja JBL, ECW:stä Styles ja Tazz. Backstage-haastattelijoina Todd Grisham ja takaisin haastattelijan rooliin siirtynyt Maria Kanellis.

Muistan näihin aikoihin, kuinka innoissaan monet fanit (itseni mukaan lukien) olivat siitä, että nämä väli-ppv:t olivat nyt brändien yhteisiä. Tähän aikaan ainakin itse taisin toivoa myös brändien yhdistämistä kokonaan. Aika nopeasti tämä muutos kuitenkin osoitti sen, että brändien yhteisissä ppv:eissä ei ole tilaa kovin monelle keskikortin ottelulle, mikä alkoi vähitellen myös tarkoittaa sitä, ettei viikottaisissakaan jaksettu enää rakennella kunnollisia juonikuvioita keskikortin painijoille, mikä taas tarkoitti sitä, että entistä suurempi osa keskikortin painijoista vain ajelehti tapahtumissa päämäärättömästi ja entistä harvemmista muodostui kiinnostavia painijoita... Ehkä ihan kaikki nyky-WWE:n ongelmat eivät ole brändien omista ppv:eistä luopumisen ja brand splitin heikentämisen syitä, mutta väitän kyllä, että tällä päätöksellä tehtiin loppujen lopuksi paljon hallaa tuotteelle ihan pysyvämmin, vaikka näin alussa tuntui tietenkin siistiltä, että joka kuukausi ppv:ssä oli enemmän isoja otteluita.

Kuva Kuva
The Hardys (c) vs. Lance Cade & Trevor Murdoch - World Tag Team Championship
Ja kun juuri oli puhe siitä brand splitin merkityksen heikentämisestä... Käsittääkseni Matt Hardy oli edelleen virallisesti osa Smackdownin rosteria, mutta niin vain hänen yhteistyönsä veljensä Jeffin kanssa oli WrestleManian jälkeen edennyt niin pitkälle, että WM:n jälkeisessä Raw'ssa Matt ja Jeff osallistuivat 10 joukkueen väliseen Battle Royaliin, jonka voittajista tulisi World Tag Team -mestarit. Ottelussa olivat mukana myös hallitsevat mestarit John Cena ja Shawn Michaels, jotka olivat siis pitäneet joukkuemestaruuksia vähän niin kuin vahingossa hallussaan alkuvuodesta 2007 lähtien. Cena ja Michaels kuitenkin eliminoitiin ottelusta pois jo ennen loppuratkaisua, jossa Hardyt saivat viimeisenä eliminoitua ottelusta entiset Tag Team -mestarit Lance Caden ja Trevor Murdochin. Tuosta loppukäänteestä alkoi sitten intensiivinen taistelu näiden kahden joukkueen välillä, koska redneck-kaksikko Cade ja Murdoch eivät tietenkään olleet ilahtuneita siitä, että Hardyt olivat vieneet mestaruudet heidän nenänsä edestään. Hardyt puolestaan ilakoivat historian seitsemännestä kaudestaan World Tag Team -mestareina, mutta nyt heillä oli edessään ensimmäinen ppv-mestaruuspuolustus.

Tämä oli yllättävänkin viihdyttävä ja toimiva opener illalle! Cade ja Murdoch ovat aina olleet joukkue, josta olen periaatteessa tykännyt, mutta en muista, että heidän ottelunsa olisivat koskaan tarjonneet mitään suurempaa innostumisen aihetta. Niinpä oli kiva nähdä heidät tällaisessa rehdissä 2 vs. 2 -joukkueottelussa Hardy-kaksikkoa vastaan vieläpä niin, että ottelulle oli annettu kunnolla aikaa. Lopputuloksena olikin sitten kaikin puolin toimiva, monipuolinen ja hyvän tarinan kertonut ottelu. Ilahduttava alku illalle. Ei tässä mitää tajunnanräjäyttävää, uutta tai ihmeellistä ollut, mutta en sellaista tältä kaivannutkaan, vaan minulle riitti se, että koko nelikko teki hyvää työtä ja onnistui saamaan aikaiseksi ottelun, jota katsoessa viihtyi alusta loppuun. Juuri tällaisia otteluita joukkuemestaruuksista pitäisi aina vähintään pystyä käymään.
*** (14:18)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Melina (c) vs. Mickie James - WWE Women's Championship
Kuten WrestleManian arvostelussa kerroin, Melina oli yllättänyt monet nousemalla naistenmestariksi helmikuussa päihittämällä Mickie Jamesin Singles-ottelussa. Melinan yllätysvoiton jälkeen entinen mestari Mickie ei kuitenkaan ollut saanut kunnon mahdollisuutta mestaruutensa voittamiseen takaisin, koska WrestleManiassa Melinan vastustajaksi oli noussut Playboy-kuvausten ansiosta tähteyteen ponkaissut Ashley. Hän ei kuitenkaan onnistunut voittamaan mestaruutta Melinalta, ja niinpä WrestleManian jälkeen Melina joutui kohtaamaan vanhan vihollisensa Mickien, joka odotti edelleen kuumeisesti mestaruusotteluaan. Nyt Backlashissa entinen mestari Mickie saisi vihdoin mahdollisuuden haastaa Melina mestaruudesta.

Olisin kovasti halunnut taas tykätä tästä ottelusta enemmän, koska WrestleManian kammottavan naisten "ottelun" jälkeen oli todella ilahduttavaa, että WWE oli päättänyt palata oikean painin buukkaamisen pariin. Jotenkin nämä Melinan ja Mickie Jamesin kemiat eivät kuitenkaan kohdanneet erityisen hyvin tässä ottelussa, ja niinpä lopputuloksena oli hieman väkinäinen ja parhaimmillaankin vain ihan hyvä ottelu. Kovaa yrittämistä oli kyllä molemmilta, ja siitä nostan hattua, mutta paljon tähän tiivistyy koko WWE:n naisten divarin ongelma näihin aikoihin. Tämä oli suunnilleen parasta, mitä WWE:llä oli tarjottavanaan sen jälkeen, kun Trish Stratus ja Lita olivat jättäneet firman, ja talentin puute oli huutava. Onneksi pian saataisiin ensimmäisiä paikkauksia siihen puoleen. All in all, ei tämä siis missään nimessä huono ottelu ollut, vaan kyllä tämän ihan ongelmitta katseli, mutta harmittaa vain se, että enempäänkin pitäisi olla mahdollisuuksia. Kokonaisuutena ok naisten matsi.
** (9:02)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chris Benoit (c) vs. MVP - WWE United States Championship
Chris Benoit'n ja MVP:n välinen vihanpito ei suinkaan ollut päättynyt WrestleManian intensiiviseen otteluun, jonka Benoit oli onnistunut voittamaan haastaja-MVP:n kovasta taistelusta huolimatta. WrestleManian jälkeen SmackDownissa MVP onnistui nimittäin voittamaan Benoit'n non title -ottelussa, millä hän todisti pystyvänsä päihittämään Benoit'n, ja niinpä hän sai vielä uuden mahdollisuuden otella hänen himoitsemastaan United States -mestaruudesta. Benoit tietenkin suhtautui MVP:n provosoiviin promoihin ja ylimieliseen tyyliin kylmänrauhallisesti, ja ppv:tä edeltävässä Smackdownissa hän onnistui voittamaan MVP:n non title -ottelussa, kun MVP lähti kesken matsin pois paikalta. Miten kävisi Backlashin mestaruusottelussa?

No niin, tämä oli astetta parempi ottelu verrattuna WrestleManian koitokseen, kuten muistelinkin! Nyt aletaan vähitellen päästä sille MVP vs. Benoit -otteluiden tasolle, jota muistaakseni hehkutettiin vuonna 2007. Benoit ja MVP painivat tässä tosiaan hämmentävän tyylipuhtaan tekniikkapainiottelun, ja vaikka Benoit olikin ehdottomasti ottelun tähti, on MVP:lle nostettava tässä isosti hattua. MVP oli selvästi tehnyt töitä paljon tätä ottelua varten, koska hän hallitsi matsin aikana tekniikkapainiosuudessa oman roolinsa täydellisesti, nappasi Benoit'n useampaan kivuliaan näköiseen lukkoon ja piti ottelun tarinan täydellisesti kasassa. Samalla Benoit toki auttoi MVP:tä parhaansa mukaan ja täräytti matsin aikana muutaman perhanan näyttävän German Suplexin. Kokonaisuudessaan tämä oli hieno ottelu keskikortin mestaruudesta, ja jos vain vielä lisää aikaa ja yksi vaihde enemmän olisi löydetty tähän matsiin, olisi potentiaalia voinut olla ihan huippuotteluunkin asti. Hieno suoritus kaksikolta.
***½ (13:10)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bobby Lashley (c) vs. Shane McMahon & Umaga & Mr. McMahon - 3 on 1 Handicap Match for the ECW World Championship
Niinhän siinä oli käynyt, että WrestleManiassa Vince McMahonia oli nöyryytetty oikein olan takaa, kun Bobby Lashley onnistui selättämään Umagan, minkä jälkeen Lashley, Steve Austin ja Donald Trump yhteistuumin ajoivat Vincen pään kaljuksi. Kuten olettaa saattoi, McMahon oli tästä totaalisen raivoissaan ja janosi kostoa enemmän kuin mitään muuta elämässä (paitsi XFL:n paluuta). McMahon olisi tietenkin halunnut kostaa kaikille, mutta koska Trump oli palannut pyörittämään Diiliä ja unelmoimaan USA:n presidenttiydestä ja Austin oli puolestaan häipynyt taas... En minä tiedä minne, keskittyivät McMahonin kostofantasiat yksinomaan ECW:n maailmanmestariin Bobby Lashleyhyn. Lashley sementoi kohtalonsa viimeistään siinä vaiheessa, kun Raw'ssa hän hyökkäsi Vincen kimppuun ja aiheutti tämän Fedora-mallisen lierihatun putoamisen päästä niin, että kaikki näkivät Vincen kaljun. Seuraavalle viikolle Vince buukkasikin Raw'hon Lashleyn ja Shane McMahonin välisen Title vs. Hair -ottelun, joka osoittautui kuitenkin täydeksi kusetukseksi, koska ottelu päättyi siihen, että Umaga hyökkäsi salakavalasti Lashleyn kimppuun ja pieksi tämän brutaalisti. Seuraavalla viikolla Lashley pääsi kostamaan Umagalle, kun Raw järjestettiin historiallisesti Italiassa ja Lashley auttoi yleisöstä kehään noussutta "fania" Santino Marellaa voittamaan Intercontinental-mestaruuden Umagalta elämänsä ensimmäisessä WWE-ottelussa. Nyt kostoa janosi Vincen lisäksi myös Umaga, ja niinpä Vince ilmoitti, että Backlashissa Lashley joutuisi painimaan ottelun, josta hän ei yksinkertaisesti voisi selvitä. Lashleyn pitäisi nimittäin puolustaa ECW World -mestaruuttaan 3 on 1 Handicap-ottelussa Vinceä JA Shane JA Umagaa vastaan. Kuka ikinä saisikaan ensimmäisen selätyksen, voittaisi mestaruuden. Vincen ainut tavoite oli nöyryyttää Lashleytä niin, että hän häviäisi oman rakkaan mestaruutensa. Tasatakseen hieman tilejä Lashley hyökkäsi vielä ppv:tä edeltävässä ECW-jaksossa Umagan managerin Armando Alejandro Estradan kimppuun niin pahasti, että Estrada loukkaantui eikä päässyt ollenkaan Backlashiin paikalle.

Huh huh, tämä oli ottelu, joka aikoinaan tuhosi jotain faniudestani. En oikeastaan tiedä, miksi tämän ottelun lopputulos oli minulle silloin edes niin iso asia, koska en kuitenkaan ollut koskaan mikään maailman suurin ECW-markki eikä WWE:n versio ECW:stä enää näin keväällä 2007 tuntunut muutenkaan pyhältä tai varsinkaan erityisen onnistuneelta. Ehkä se oli sitten vain se, etten olisi silti koskaan kuvitellut, että WWE ja Vince menisivät niin pitkälle, että buukkaisivat tämän ottelun päättymään kuten sitten buukkasivat. Ehkä ajattelin, että tämä kertoi jollain tavalla jotain niin älytöntä Vincen halusta kontrolloida omaa tuotettaan ja tehdä ECW:stä oma pikku orjansa, että en vain pystynyt sulattamaan sitä. No, näin yli 12 vuotta myöhemmin tällaiset ajatukset ja huolet jonkun ECW-brändin kohtalosta eivät paina enää paljon mitään, ja pystyn tätä ottelua katsoessa keskittymään itse matsiin. Matsina tämä oli mielestäni jälleen ihan hauskaa entertainment brawl -mähinää, jossa niin Lashley, Umaga kuin Shane McMahonkin tekivät hyvää työtä. Vince ei ottelun painilliseen antiin osallistunut oikeastaan ollenkaan, mikä oli vain hyvä asia. Ei tämä WrestleMania-matsin veroinen mähinä ollut, mutta ihan mukavaa ja harmitonta mäiskettä kuitenkin, ja niillä meriiteillä ihan hyvä ottelu.
**½ (15:45)
Voittaja(t):
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Undertaker (c) vs. Batista - Last Man Standing Match for the World Heavyweight Championship
Backlash tunnetaan usein WrestleMania-rematcheistaan, ja niin oli myös tänä vuonna. Chris Benoit'n ja MVP:n lisäksi myös Batista ja The Undertaker kohtasivat nyt kuukauden takaisessa uusintaottelussa. WrestleManiassa Dead Man oli onnistunut pitämään WM-voittoputkensa rikkoutumattomana ja nousemaan samalla World Heavyweight -mestariksi. Batista oli nyt siis vihdoin hävinnyt mestaruutensa puhtaasti. Se ei toki tarkoittanut sitä, etteikö Batistalla olisi oikeutta uusintaotteluun, ja niinpä hän ilmoitti heti haluavansa haastaa Undertakerin World Heavyweight -mestaruudesta Backlashissa. Smackdownin General Manager Teddy Long päätti kuitenkin, että Backlashissa ei nähtäisi ihan normaalia uusintaottelua näiden kahden korston välillä, vaan tällä kertaa ottelumuoto olisi Last Man Standing Match, ja mestaruuden saisi siis se, joka onnistuisi ensin kolkkaamaan vastustajansa niin tajuttomaksi, ettei tämä ehtisi ylös 10-laskun aikana.

No niin, tämä oli sitten se jo WrestleMania-arviossa muistelemani LMS-ottelu Batistan ja Undertakerin välillä, ja olihan tämä kieltämättä kovaa rymistelyä. Siltikin täytyy todeta, että ehkä odotin tältä vielä jotain suurempaa ja vielä jotain enemmän, koska jotenkin muistikuvissani tämä Batistan ja Takerin LMS-ottelu oli suorastaan tajunnanräjäyttävä. Nyt en kuitenkaan väittäisi tätä ottelua sentään tajunanräjäyttäväksi, vaikka tämä olikin ehdottomasti huippuluokan intensiivinen mäiskintä. Ei tässä nähty (loppuspottia lukuun ottamatta) mitää niin ainutlaatuista ja täysin ennenkuulumatonta, että tämä nousisi esimerkiksi MOTYC-tasolle tai haastamaan Umaga vs. John Cenan asemaa vuoden parhaana LMS-otteluna. Silti jos tähän kritiikkiin ei nyt keskitytä, on todettava, että oli tämä pirun kova ottelu. Molemmat miehet antoivat kaikkensa, ottivat kovaa bumppia ja tarjoilivat kieltämättä pirun näyttävän loppuspotin. Itse loppuspotin jälkeinen loppuratkaisu oli ehkä hitusen tylsä, mutta annettakoon sekin nyt anteeksi, koska tavallaan se onnistui alleviivaamaan lopetusspotin ainutlaatuisuutta. Loistotyötä tältä kaksikolta.
**** (20:23)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Shawn Michaels vs. Edge vs. Randy Orton - WWE Championship
Siinä missä Undertaker oli onnistunut voittamaan mestaruuden WrestleManiassa, Shawn Michaelsin WM-ottelu ei ollut yhtä menestyksekäs. Pitkällisen taistelun jälkeen Michaels oli hävinnyt John Cenalle, ja niin vain mestaruus pysyi monien fanien kauhuksi edelleen Cenan vyötäisillä. Michaels ei kuitenkaan ollut edelleenkään luopunut toiveestaan nousta WWE:n päämestariksi vielä yhden kerran, ja niinpä huhtikuun alussa Raw'ssa käytiin ykköshaastajuusottelu Shawn Michaelsin ja Randy Ortonin välillä. Tuo ottelu päättyi no contestiin, minkä jälkeen Edge juoksi paikalle, pieksi molemmat miehet ja ilmoitti, että hänet pitäisi nimetä ykköshaastajaksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan illan vierailevana GM:nä toiminut Michael Pena -niminen lapsi julisti, että Backlashissa WWE-mestaruudesta käydään nelinottelu Cenan, Michaelsin, Edgen ja Ortonin välillä. Tämä oli todella kuuma ottelu, koska entinen Rated RKO -kaksikko Edge ja Orton vihasivat toisiaan ja myös Cenan ja Michaelsin välit olivat koko ajan menneet huonompaan suuntaan. Ennen Backlashia Lontoossa käydyssä Raw'ssa nähtiin muuten yhtenä Raw'n legendaarisimpana pidetty ottelu, eli John Cenan ja Shawn Michaelsin non title -ottelu, joka kesti kokonaisuudessaan lähes tunnin ja vei siis ylivoimaisesti suurimman osan koko Raw'n lähetyksestä. Tuota matsia on pidetty yhtenä WWE:n parhaimmista tv-otteluista, ja aivan ansaitusti.

Tämä oli juuri sellainen neljän Main Event -tähden pääottelu päämestaruudesta kuin vain sopi toivoakin. Cena, Michaels, Edge ja Orton olivat kaikki kuumia nimiä tähän otteluun tultaessa, ja jo pelkästään siksi ottelussa oli paljon sähköä. Muutenkin matsi toimi alusta loppuun asti hienosti: tässä oli rytmitetty tarinankerronta toimimaan mainiosti, ja ottelussa nähtiin juuri sopivasti isoja liikkeitä. Missään vaiheessa tämä matsi ei silti noussut sellaisella aivan uskomattoman kovalle tasolle, että puhuttaisiin MOTYC-tasoisesta koitoksesta, mutta ehdottomasti huippuottelu, jossa erityisen ilahduttavaa oli varsinkin nokkela lopetus. Ehkä jossain vaiheessa tämäntyyppistä lopetusta ylikäytettiin myös WWE:ssä, mutta tässä se tuntui yllättävältä ja sopivan poikkeavalta. Kokonaisuutena tämä oli siis erittäin hieno päätös vahvalle ppv:lle.
**** (19:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Edge
* John Cena

Kokonaisarvio Backlashista: Tämä oli ehdottomasti vahva ppv ja vahva kokonaisuus, ja juuri tällaisen tapahtuman takia innostuin aluksi siitä ideasta, että kaikki ppv:t olivat brändien yhteisiä. Kuusi ottelua, joista kaikki olivat mestaruusotteluita. Ei yhtään huonoa eikä yhtään turhalta tuntunutta ottelua. Toisaalta paljon kiinnostavia painijoita jäi nyt kokonaan näkemättä. Mutta jos miettii tätä tapahtumaa itsessään, tämä oli hyvin lähellä Hienon ppv:n arvosanaa. Tässä oli kaksi huippuluokan ottelua, hyvä opener, hieno US-mestaruusottelu, ihan hyvä naistenottelu ja erikoinen McMahon-osuus. Jos vain show'ssa olisi ollut yksi aivan tajunnanräjäyttävän erikoinen MOTYC-tason ottelu, olisi tämä ehdottomasti noussut Hienon arvosanan puolelle. Nyt jäädään juuri ja juuri Hyvään arvosanaan.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. WWE Backlash - Hyvä
3. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
4. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
5. TNA Final Resolution - Ok
6. TNA Destination X - Ok
7. TNA Lockdown - Ok
---------------
8. WWE No Way Out - Kehno
9. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 03 Helmi 2020, 15:27

Kuva
SACRIFICE 2007

Tämä oli kolmas kerta, kun TNA järjesti Sacrifice-nimisen ppv:n ja toinen kerta, kun tuon niminen ppv käytiin toukokuussa juuri ennen yhtä TNA-vuoden kohokohtaa, Slammiversarya. Ennen kuin päästään TNA:n 5-vuotisjuhlatapahtumaan, olisi siis vielä edessä tämä tapahtuma, joka voi lähtökohdiltaan tuntua väli-ppv:ltä mutta jolla on itse asiassa historiallisesti hyvin suuri merkitys TNA:n ja myös NWA:n historiassa.

Lyhyeksi pohjustukseksi on todettava, että kun TNA perustettiin vuonna 2002, se oli National Wrestling Alliance -liittoumaan kuuluva promootio. Koska NWA ei ollut ollut merkityksellinen toimija painibisneksessä oikeastaan 1980-luvun jälkeen, TNA sai myös NWA World Heavyweight ja NWA Tag Team -mestaruudet omiksi mestaruusvöikseen. Ennen TNA:n perustamista NWA World Heavyweight ja NWA Tag Team -mestaruudet olivat pitkään olleet lähinnä tyhjänpantteina. TNA:n ansiosta tähän tuli muutos. Vuonna 2004 TNA totesi olevansa isompi kuin NWA ja irtaantui NWA:sta, johon näihin aikoihin kuului TNA:n lisäksi lähinnä pieniä ja merkityksettömiä alueellisia promootioita. Niinpä TNA ja NWA sopivat, että TNA saisi pitää NWA:n mestaruusvyöt edelleen hallussaan ja jatkaa noiden mestaruuksien puolustamista tapahtumissaan.

Tämä sopimus oli toiminut hyvin aina toukokuuhun 2007 saakka. Juuri ennen tätä toukokuista Sacrificea tilanteeseen tuli muutos. NWA:n hallitus halusi, että hallitseva NWA World Heavyweight -mestari Christian Cage puolustaisi vyötään myös muiden NWA:han kuuluvien promootioiden tapahtumissa. TNA ei kuitenkaan ollut kiinnostunut luovuttamaan Cagea muihin promootioihin painimaan, ja niinpä lopputuloksena oli se, että Sacrifice-tapahtuman aamuna National Wrestling Alliance ilmoitti katkaisevansa kaikki yhteydet TNA:han, riisuvansa NWA World Heavyweight -mestarin tittelin Christian Cagelta ja NWA Tag Team -mestarien tittelit Team 3D:ltä sekä vievänsä TNA:lta oikeuden järjestää näistä mestaruuksista enää otteluita omassa tapahtumassaan. Fyysiset vyöt olivat kuitenkin vielä Sacrifice-tapahtuman aikaan TNA:lla (ja tarkemmin siis Cagella ja Team 3D:llä), mutta NWA:n näkökulmasta he eivät enää olleet mestareita.

TNA oli Sacrificen alkaessa siis eriskummallisessa tilanteessa. Firmalla ei ollut virallisesti ollenkaan päämestaruutta ja joukkuemestaruutta, jotka NWA oli nyt "perinyt takaisin" itselleen. Sacrificeen oli kuitenkin mainostettu joukkue- ja päämestaruusottelut käytäväksi, eikä TNA tietenkään aikonut perua niitä. Niinpä Sacrificen mestaruusottelut päätettiin käydä aivan suunnitellulla tavalla, ja lähetyksessä ei mainittu mitään TNA:n ja NWA:n lopullisesta välirikosta, vaan katsojille kerrottiin ihan entiseen tapaan, että ottelut ovat joukkuemestaruus- ja päämestaruusottelut. Christian Cage ja Team 3D saapuivat paikalle mestaruusvöiden kanssa. Tämä jäi kuitenkin viimeiseksi kerraksi, kun NWA:n mestaruudet esiintyivät TNA:n tapahtumassa. Tätä PPV:tä seuraavassa Impactissa katsojille esiteltiin uudet joukkuemestaruudet ja uusi päämestaruus, mutta siitä lisää Slammiversaryn arviossa.

Tämän pohjustuksen jälkeen sitten itse asiaan. Selostajina tietenkin Mike Tenay ja Don West. Backstage-haastattelijoina Jeremy Borash ja Leticia.

Kuva Kuva Kuva
Chris Sabin (c) vs. Jay Lethal vs. Sonjay Dutt - TNA X Division Championship
TNA oli siinä mielessä onnellisessa asemassa, että NWA-välirikko ei koskenut millään tavalla yhtä sen kolmesta mestaruudesta. X-Divisioonan mestaruus oli nimttäin alusta lähtien TNA:n täysin oma luomus, eikä NWA:lla ollut mitään tekemistä sen kanssa, joten X-Divisioonan mestaruuden tarina jatkui tässä ja tulevissakin tapahtumissa täysin entiseen malliin. Vuoden alusta lähtien mestaruutta hallussa pitänyt Chris Sabin puolusti tässä tapahtumassa mestaruutta kolminottelussa, koska jostain syystä kaikki Sacrificen mestaruusottelut olivat tänä vuonna kolminotteluita. Sabinin haastajiksi oli nostettu "Black Machismo" Jay Lethal ja Sonjay Dutt. Lethal ja Dutt olivat molemmat Kevin Nashin suojatteja: Nashilla oli edelleenkin käynnissä projekti, jossa hän yritti tehdä X-Divisioonan painijoista "kiinnostavampia". Varsinkin Lethalin kohdalla hän oli siinä myös onnistunut, koska Lethalista oli tullut uuden Black Machismo -hahmon ansiosta suuri yleisönsuosikki. Jopa niin suuri, että hänen kaverinsa Sonjay Dutt oli alkanut olla kateellinen Lethalin saamasta huomiosta. Nyt kuitenkin sekä Lethalilla että Duttilla oli todellinen näytönpaikka, kun molemmat saivat mahdollisuuden voittaa itselleen X-Divisioonan mestaruuden, jota he olivat tavoitelleet pitkään.

Huh, nyt oli kovaa menoa! Tämä oli omissa kirjoissani tämän vuoden paras X-Divisioonan ottelu toistaiseksi, ja hyvin lähellä huippuottelun arvosanaa. Jos vain kestoa olisi ollut vielä hitusen enemmän ja jos vain ottelussa olisi nähty parempi lopetus, olisi tämä ollut täyttä rautaa ja neljän tähden arvoinen suoritus. Tälläisenäänkin tämä oli silti ehdottomasti hieno ottelu ja kova aloitus show'lle. Lockdownin X-Divarin mestaruusottelu oli kyllä myös hieno matsi, mutta monissa viime kuukausien X-Divarin otteluissa on ollut se ongelma, että niistä on tuntunut puuttuvan todellinen menon ja meiningin tunne. Tässä menoa ja meininkiä oli alusta alkaen, mihin varmasti vaikutti se, että tämä oli todellinen näytönpaikka nälkäisille Lethalille ja Duttille. Molemmat näyttivätkin tässä matsissa parasta osaamistaan, väläyttivät hienoja spotteja ja tarjoilivat yhdessä Chris Sabinin kanssa perhanan viihdyttävän ottelun. Duttin muutamat high flying -liikkeet olivat niin pirun kauniita ja näyttäviä, että ei voi kuin ihailla.
***½ (13:01)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Robert Roode w/ Ms. Brooks vs. Jeff Jarrett
Kyllä vain, vuosikausia TNA:n main event -kuvioita puuduttavan tylsänä heel-mestarina hallinnut Jeff Jarrett oli palannut pysyvästi aktiivipainijaksi oltuaan puoli vuotta poissa Bound For Glory -tappionsa jälkeen. Jarrett teki siis paluun kehään Lockdownissa, kun Lockdownia edeltävässä Impactissa Kurt Angle oli ilmoittanut hänet Lethal Lockdown -joukkueensa yllätysjäseneksi. Lockdowniin tultaessa moni ei vielä uskonut, että Jarrett voisi oikeasti olla hyvis, vaan hänen epäiltiin juonivan jollain tavalla Anglea ja muita face-joukkueen jäseniä vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Jarrett auttoi entistä arkkivihollistaan Stingiä selättämään Abyssin ja ansaitsemaan mestaruusottelun tähän Sacrificeen. Jarrett tahtoi todistaa kaikille, että hän oli todellakin puolen vuoden poissaolonsa aikana muuttunut aivan uudeksi mieheksi ja että hän tahtoi nyt taistella sellaisia painijoita vastaan, jollainen hän itse aiemmin oli. Kaikkein hämmentävintä monelle TNA-katsojalle oli kuitenkin se, että Jarrettia ei suinkaan tungettu main event -kuvioihin uudeksi pääfaceksi, vaan heti Lockdownin jälkeen Jarrett tippui midcard-kuvioihin, joissa hän ei ollut paininut varmaan koskaan TNA-uransa aikana. Jokin Jarrettissa oli todellakin muuttunut.

Ja jotteivät yllätykset olisi vielät tässä, pian Lockdownin jälkeen Eric Young yllätti kaikki ja ennen kaikkea pakkosopimuksella hänen elämäänsä hallitsevan inhottavan Robert Rooden kertomalla, että Jeff Jarrett on hänen "salainen ystävänsä", josta hän oli puhunut pitkään ja joka Youngin mukaan tulisi kostamaan Roodelle Youngin puolesta. Tämä kävi ilmi, kun Jarrett hyökkäsi yllättäen Rooden kimppuun juuri, kun Roode oli pieksemässä Youngia keskellä kehää. Tästä seurasi se, että seuraavien viikkojen aikana Roode ja Jarrett ottivat pahasti yhteen, koska Rooden mielestä Jarrettilla ei olisi mitään asiaa tunkea nenäänsä hänen bisneksiinsä. Muutenkin Rooden mielestä Jarrett oli jo täysi hasbeen, ja nyt Roodella osoittaisi, kuinka hän on nykypäivän supertähti. Eric Young kannusti Jarrettia tietenkin tässä sodassa, mutta sopimus velvoitti hänet pysymään edelleen Rooden alaisuudessa. Tähän otteluun Roode ei kuitenkaan halunnut Youngia ringsidelle, koska hän ei halunnut Youngia häiritsemään omaa tähtihetkeään.

Enpä olisi uskonut, että pidän Robert Rooden ja Jeff Jarrettin ottelusta enemmän kuin Robert Rooden ja Petey Williamsin ottelusta, mutta niin se vain on. Tämä konkarimainen face-Jarrett oli kaikesta juustoisuudestaan ja kliseisyydestään erittäin toimiva hahmo, ja kemiat Rooden kanssa pelasivat tässä matsissa oikein ilahduttavan hyvin yhteen. Roode sai esittää ilkeää, ylimielistä nuorta heeliä ja Jarrett puolestaan sai olla se kokenut kettu, joka yritti pärjätä Rooden huijauksia vastaan. Kokonaisuutena tämä oli hyvä ottelu, jossa kerrottiin alusta loppuun asti toimiva tarina ja nähtiin varsinkin Roodelta oikein taidokasta painia. Kehäpsykologia oli kunnossa, ottelun lopputaistelu oli jopa jännittävä ja lopetuskin oli kunnossa. Ei minulla ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa tästä matsista, vaikka ei tämä toki painilliselta anniltaan hyvää kummoisempi ottelu ollut.
*** (11:22)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christopher Daniels vs. Rhino
Christopher Daniels oli tehnyt hämmentävän "paluunsa" kahden kuukauden poissaolon jälkeen Destination X:ssä ilmestymällä kehänlaidalle Jerry Lynnin ja Chris Sabinin X-Divisioonan mestaruusottelun aikana ja hyökkäämällä lopulta molempien kimppuun. Sen jälkeen tämä asenteltaan uusi, tyly, vähäsanainen ja ilkeä Christopher Daniels oli esiintynyt TNA:ssa viikoittain, mutta edelleenkään kukaan ei oikein tiennyt, mitä hän halusi. Miksi hän käytti Sting-maskia säännöllisesti? Mikä oli hänen mystinen tehtävänsä? Ketä vastaan hän oikein taisteli? Nyt Sacrificessa häntä vastaan asettui Rhino, vaikka mitään sen kummempaa feudia näiden kahden välillä ei ilmeisesti edes ollut. Rhino nyt vain oli tällaisen konkari-facen asemassa, ja hän tuntui kokevan jonkinlaista velvollisuutta asettua kaikkia heeliksi kääntyneitä painijoita vastaan. Nyt kun Rhinon ja AJ Stylesin feud oli ohi, Rhino oli jäänyt hieman tyhjänpantiksi, joten oli ilmeisesti TNA:n mielestä sopivaa, että hän yritti seuraavaksi palauttaa Stylesin entisen joukkueparin Danielsin uran raiteilleen.

Eipä minulla tästäkään ottelusta ole kummemmin pahaa sanottavaa, vaikka tässä vaiheessa TNA-uraansa Rhino alkoi junnata aika pahasti paikallaan ja Christopher Danielsin uusi mystinen Sting-kuvio ei puolestaan tuntunut oikein etenevän mihinkään. Jos siis keskitytään painijoiden hahmojen sijaan itse painiin, se oli oikein mukavaa katseltavaa. Daniels on edelleenkin rosterin lahjakkaimpia nimiä, ja Rhino pystyy kyllä hyvän vastustajan kanssa oikein hyviin otteluihin. Tämä oli siitä jälleen oiva esimerkki. Daniels työsti ottelun aikana Rhinon olkapäätä hyvin, ja vaikka Rhino lopussa unohtikin sen myymisen varsin taidokkaasti, toi se silti otteluun hyvää tarinaa. Muutenkin molemmat pistivät kroppansa ihan kunnolla likoon, kun Rhinokin veti karun Slingshot-tyylisen Crossbodyn ulos kehästä. Ottelun lopetus oli myös toimiva, joten kyllä tämä hyvä ottelu oli, vaikka vahva välimatsin fiilis tässä olikin.
*** (9:57)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Damaja & Basham w/ Christy Hemme vs. Kip James - 2 on 1 Handicap Match
Voi kyllä vain. Jos luulitte, että TNA olisi jo osannut lopettaa tämän koko vuoden ajan käynnissä olleen kamalan juonikuvion Christy Hemmen ja Kip Jamesin välillä, olitte väärässä. Jos ette muista, lyhyesti: Christy Hemme oli sitä mieltä, että myös naisia pitäisi kohdella tasavertaisesti painimaailmassa. Kip James oli sitä mieltä, että nainen kuului nyrkin ja hellan väliin. Jotenkin tästä asetelmasta oli päästy kuvioon, jossa Hemme oli rasittava välittävä ämmä ja James kansansuosiossa oleva hauskuuttaja. Hemme yritti parhaansa mukaan tuhota Jamesin tuomalla häntä ja hänen joukkuepariaan BG Jamesia vastaan miesjoukkueita. Destination X:ssä TNA toi paikalle WWE:ssä aikoinaan Heart Throbs -nimellä painineet Antonio Romeron ja Romeo Rosellin. Voodoo Kin Mafia tuhosi heidät, eikä heitä nähty TNA:ssa enää. Lockdownissa kuviota oli jatkettu ppv:tä edeltäneessä pre show'ssa, jossa Hemme oli marssittanut Voodoo Kin Mafiaa vastaan jälleen uuden joukkueen. Tällä kertaa se ei ollut WWE-rejecteistä muodostettu kaksikko, vaan TNA:n alakortissa ikuisuuden ajan pyörineen Serotoninen, joka otti myös turpaan VKM:ltä. Juuri ennen Sacrificea Hemme oli löytänyt taas uuden joukkueen, kun WWE:ssä Basham Brotherseina painineet (Doug) Basham ja The Damaja -nimeä käyttävä Danny Basham ilmestyivät TNA:han ja hyökkäsivät VKM:n kimppuun. Jos mietitte, miksi Danny Basham ei paini yhä samalla nimellä, hänen oikea nimensä ei ole Basham - toisin kuin siis Doug Bashamin. PPV:tä edeltäneessä pre show'ssa Damaja ja Basham olivat ilmeisesti hyökänneet niin brutaalisti BG Jamesin kimppuun, että hänet oli kiidätetty sairaalaan, ja tämä alun perin joukkueotteluksi buukattu matsi oli muutettu nyt Handicap-muotoon. Oikea syy BG Jamesin poissaoloon oli ilmeisesti joko aito loukkaantuminen tai poissaolo kaupungista.

Tämä tuntui totaalisen turhalta väliottelulta, jonka paikkaa pääshow'ssa on vaikea ymmärtää. Koko Kip Jamesin ja Christy Hemmen välinen feud on ollut vuoden epäkiinnostavin ja ankein juonikuvio, jossa on jotenkin käsittämättömästi päädytty tilanteeseen, että misogyyninen sovinisti mies on sympaattinen face ja naisten oikeuksia puolustava nainen on ärsyttävä ja valittava heel. Itse ottelussakaan ei ollut mitään mainittavasti kiinnostavaa: Kip Jamesista ei ole edelleenkään tullut kehävelhoa, eikä niin ole käynyt myöskään entisille Basham Brotherseille TNA:n puolella. Hyvää oli sentään se, että ottelua ei ollut venytetty liiaksi, joten matsi toimi juuri ja juuri tällaisena rykäisynä ilman että oli katastrofaalisen kamala. Ja mikä tämä juttu oli, että Voodoo Kin Mafian apurina viime kuukausina pyörinyttä Lance Hoytia ei vain pantu Kip Jamesin joukkuepariksi BG Jamesin korvaajaksi? Selostajat siis väittivät ensin, että Hoytin lento oli "myöhästynyt", ja sitten juuri sopivasti ottelun jälkeen Hoyt kuitenkin rynnisti paikalle ja pelasti Kip Jamesin. "Jippii".
* (4:27)
Voittaja(t):
► Show Spoiler
Kuva Kuva
James Storm w/ Jackie Moore vs. Chris Harris - Texas Death Match
Jos ette vielä tienneet, niin tässä lyhyt selitys sille, miksi tämä ottelu oli olemassa. James Storm oli lopettanut America's Most Wantedin vuosia kestäneen tarinan viime vuoden lopussa brutaalisti iskemällä joukkuepariaan olutpullolla päähän ja aiheuttamalla samalla Chris Harrisille niin pahan silmävamma, että Harris oli joutunut painikehistä sivuun kuukausiksi. Lockdownissa Harris oli kuitenkin palannut painimaan, kun hän kohtasi entisen joukkueparinsa ja nykyisen verisen vihamiehensä Stormin Blindfold-ottelussa teräshäkin sisällä. Koska tuo typerä ottelumuoto esti kaiken oikeanlaisen välienselvittelyn ja vihanpidon ratkaisemisen, jäi Lockdownin matsi lähinnä välipysäkiksi ennen tätä hetkeä. AMW:n hajoaminen oli etukäteen yksi TNA:n mehukkaimmista feudeista, joilta monet olivat odottaneet paljon, muttta Lockdownin hirvittävä ottelu oli ehtinyt pilata monelta jo maun koko tästä henkilökohtaisesta feudista. Se oli onneksi ennenaikaista, koska nyt oli vihdoin se hetki, jota monet olivat odottaneet kuukausien ajan. Chris Harris. James Storm. Ottelumuoto, joka sallisi niin brutaalin välienselvittelyn kuin ikinä tarvittaisiin. Ottelu päättyisi siihen, kun toinen ensin saisi selätettyä toisen ja sen jälkeen selätetty ei ehtisi nousta ylös ennen kymmeneenlaskua. Kaikki on sallittua. Molemmat miehet marssivat paikalle katuvaatteissa korostaakseen vielä sitä, että tällä ottelulla ei olisi mitään tekemistä nätin teknisen painin kanssa. Tämä olisi henkilökohtaisen sodan viimeinen taistelu.

Huh, paha tästä on sanoa mitään. Harvoin on sellaista tilannetta, että edellisessä ppv:ssä samat painijat olisivat painineet yhden koko vuoden huonoimmista otteluista ja seuraavassa yhden koko vuoden parhaista. James Stormin ja Chris Harrisin kohdalla kävi kuitenkin juuri niin. Lockdownin Blindfold-ottelu oli kameaa Russo-sekoilua, mutta tämä oli nyt sitä, mitä ihmiset olivat tältä vihantäyteiseltä feudilta halunneet. Chris Harris ja James Storm kehässä tekemässä kaikkensa, että saisivat tuhottua toisen täysin. Tämä oli brutaalia. Tämä oli todellakin DEATH Match. Monesti puhutaan WWE:n puolella otteluista, joissa joku painija on vuodattanut eniten verta, mutta TNA:sta vastaavaa keskustelua on nähty harvoin. Syytä olisi, ja silloin pitäisi ehdottomasti mainita ensimmäisenä tämä ottelu, koska tässä vain toinen osanottaja ei vuotanut sairaasti verta, vaan tässä molemmat vuotivat kuin pistetyt siat. Teki hetkittäin pahaa katsoa, mutta pakko on nostaa hattua Stormille ja Harrisille siitä, mitä kaikkea he olivat valmiita tässä ottelussa tekemään. Pelkän bleidauksen lisäksi äijät toki ottivat aivan käsittämättömän hurjia ja hienosti toteutettuja bumppeja. Eikä matsi tosiaan nojannut vain HC-mäiskinnälle, vaan ottelussa kerrottiin alusta loppuun upea tarina, se oli buukattu aivan täydellisesti ja se tarjosi upean lopetuksen feudille. Tätä paljon paremmaksi on paha pistää tällaisissa otteluissa. Tämä on heittämällä yksi kaikkien aikojen lemppareistani, kun puhutaan Last Man Standing/Texas Death Match -otteluista.
****½ (17:12)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva Kuva
Tiger Mask vs. Alex Shelley vs. Senshi vs. Jerry Lynn
Rehellisesti sanottuna minulla ei ole mitään hajua, miksi tämä ottelu oli buukattu ppv:hen, ja tuskin oli TNA:llakaan. Oletan, että ainut syy oli se, että TNA:n ja NJPW:n edelleen jollain tasolla käynnissä oleva yhteistyö oli mahdollistanut sen, että japanilaisen light heavyweight -painin legenda Tiger Mask IV (eli historian neljäs Tiger Mask -nimellä painiva painija) oli tullut vierailemaan TNA:han. Japanissa Tiger Mask oli iso nimi, mutta Yhdysvalloissa hän oli vieraillut vain harvoin. Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun hän painisi amerikkalaisen promootion ppv:ssä. Jostain syystä TNA ei kuitenkaan ollut halunnut buukata Tiger Maskille minkäänlaista 1 on 1 dream matchia tai buukata mitään erityisempää syytä hänen ottelulleen, vaan sen sijaan hänet vain pantiin nelinotteluun kolmen tällä hetkellä tyhjän päällä olevan X-Divarin painijan kanssa. Mitään kummempaa panosta ottelulla ei ollut.

Vaikka koko ottelun olemassaoloa on vaikea selittää, en halua valittaa liikaa matsista, jossa päästään näkemään Senshin, Alex Shelleyn, Jerry Lynnin ja vittu Tiger Maskin painia. Vaikka Tiger Mask IV onkin aikamoinen legenda, tässä ottelussa hän ei ainakaan minuun kovin suurta vaikutusta tehnyt. Hyvää peruspainia mutta hetkittäin hieman kankeanoloista menoa, ehdottomasti ottelun valjuimmaksi jäänyt osanottaja. En tarkoita, että Tiger Mask olisi siis vetänyt tässä huonosti, mutta muut vetivät kuitenkin niin paljon näyttävämmin, että Tiger Mask jäi väkisin kyllä varjoon. Muilta sen sijaan siis tosi vauhdikasta ja viihdyttävää menoa: erityisesti Shelley ja Senshi olivat liekeissä. Kokonaisuudessaan tämä X-Divarin nelikko rakensikin oikein viihdyttävän ja toimivan spotfestin, joka ei kuitenkaan ollut niin erikoinen tapaus kuin openerina toiminut mestaruusottelu. Siinä mielessä siis ihan hyvinkin toimi show kokonaisuutena: pitäähän nyt X-Divarin mestaruusottelun olla parempi kuin tällaisen fillerin. Tämäkin oli silti hyvä ja viihdyttävä matsi. Ottelun jälkeen paikalle ryntäsi X-Divarin mestari Chris Sabin, joka oli viime aikoina tehnyt entistä enemmän yhteistyötä Alex Shelleyn kanssa. Yhdessä Sabin ja Shelley kävivät erityisesti konkari Lynnin kimppuun, mutta silloin Mr. Backlund saapui paikalle ja ajoi Sabinin ja Shelleyn pois paikalta. Backlundin kuvio Austin Starrin kanssa oli päättynyt kuin seinään, koska Starr oli huhtikuun lopussa (yllättäen) onnistunut suututtamaan TNA:n johdon käytöksellään ja tullut hyllytetyksi 90 päiväksi. Starr ei enää palannut tuon hyllytyksen jälkeen TNA:han, vaan pyysi irtisanomista ja jätti firman. Niinpä Backlund oli kaikkien iloksi siirtymässä nyt uuteen feudiin X-Divarilaisten kanssa.
*** (10:45)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Team 3D (c) vs. LAX w/ Konnan vs. Tomko & Scott Steiner - NWA Tag Team Championship
Sitten oli vuorossa ensimmäinen illan kahdesta mestaruusottelusta, jotka NWA:n näkökulmasta eivät enää olleet mestaruusotteluita mutta joita TNA yhä kutsui mestaruusotteluiksi NWA:n mestaruuksista. Team 3D oli siis Lockdownissa vihdoin ja viimein voittanut urallaan ensimmäistä kertaa NWA Tag Team -mestaruudet LAX:ltä, ja seuraavien viikkojen aikana Brother Ray ja Brother Devon olivat puolustaneet Impactissa mestaruuksiaan kaikkia eteen asetettuja haastajia vastaan. Nyt vuorossa oli kuitenkin edellisiä viikkoja kovempi haaste, koska yhden joukkueen sijaan he joutuisivat puolustamaan vöitään kahta joukkuetta vastaan samanaikaisesti. Ensimmäinen haastajajoukkue oli entinen mestarikaksikko Homicide ja Hernandez, jotka saisivat nyt revanssimahdollisuutensa. Toisen haastajajoukkueen muodostivat Tomko ja Scott Steiner, joita yhdisti oikeastaan vain se, että molemmat tekivät yhteistyötä Christian Cagen kanssa. Molempien miesten egot olivatkin niin suuret, että he olivat oikeastaan sitä mieltä, ettei toinen ole tarpeeksi hyvä painija hänen joukkueparikseen. Ennen ottelua Steiner ja Tomko olivatkin jo ajautua backstagella keskinäiseen tappeluun, mikä ei toki lupaa kovin hyvää sen suhteen, että heidän pitäisi tässä ottelussa pystyä tekemään yhteistyötä voittaakseen mestaruudet.

Lisää otteluita, jotka olivat hyviä kokonaisuuksia vaikkeivat mitään erityisiä mestariteoksia, tämä tapahtuma on ollut tähän mennessä ainakin hyvin vahva! Oli ilahduttavaa ensinnäkin nähdä vihdoin vuoden ensimmäinen joukkuemestaruuskuvion ottelu, joka ei ollut vain LAX vs. Team 3D. LAX:n ja 3D:n ottelut alkoivat toistaa pahasti itseään, mutta kun soppaan sekoitettiin Scott Steiner ja Tomko, piristyi meno yllättävän paljon. Ottelussa nähtiinkin hauskoja parituksia, kun erityisesti Homicide toimi hyvin niin Tomkoa kuin Steineriakin vastaan. Tomko oli muutenkin yllättävän hyvässä iskussa tässä, eikä Steinerkaan huonoksi jäänyt. Hetkittäin matsi meni ehkä hieman sekavaksi kuuden miehen sekoiluksi, mutta kokonaisuutena tämä oli silti ennen kaikkea viihdyttävää rymistelyä, jossa nähtiin sopivasti tyylikkäitä spotteja. Myös lopetus toimi hyvin, eikä matsia ollut pilattu typerällä buukkauksella, joten voin myöntää nauttineeni tätä katsoessa enemmän kuin LAX:n ja 3D:n otteluiden aikaan. Postmatch-meiningeissä nähtiin sitten iso comeback ja koko illan isoin yllätys, kun Scott Steiner ajautui nokkapokkaan Tomkon kanssa ja RICK VITUN STEINER RYNNISTI PAIKALLE AUTTAMAAN VELJEÄÄN! RICK STEINER OLI SAAPUNUT TNA:HAN YHDISTÄMÄÄN VOIMANSA VELJENSÄ KANSSA! Rick ei ollut ehkä enää varsinaisesti elämänsä parhaassa kunnossa, mutta oliahn tämä nyt nostalgiamielessä mahtava hetki.
*** (12:40)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
AJ Styles vs. Samoa Joe
Ennen illan Main Eventiä oli vuorossa vielä "dream matchina" promottu kohtaaminen, ja olivathan AJ Styles ja Samoa Joe kieltämättä yksi koko TNA:n historian legendaarisimmista ottelupareista. Ongelma vain tässä ottelussa oli se, että tälle Stylesin ja Joen kohtaamiselle ei ollut annettu mitään merkittävää syytä. Lähinnä tämä ottelu oli kai jatkoa Lockdownin Main Eventistä, jossa Styles oli ollut osa Christian Cagen joukkuetta ja Joe puolestaan osa Kurt Anglen joukkuetta. Nyt kun kummankin edelliset pitkät kuviot (Stylesillä Rhinon kanssa ja Joella Anglen kanssa) olivat ohi, eikä kumpikaan ollut onnistunut saavuttamaan paikkaa päämestaruusottelussa, olivat he hieman tyhjän päälle. Niinpä TNA:n silmissä oli loogisinta pistää heel-Styles kiusaamaan Joeta, mikä lopulta johti siihen, että näiden välille buukattiin ottelu Sacrificeen. Selostajat hypettivät ennen ottelun alkua, että tämän matsin voitaja voisi hyvinkin olla seuraava päämestaruuden haastaja.

Ennen tätä ottelua mietin, että tämä on kyllä TNA:n kulunein ottelupari, joten oli ihan pakko tarkistaa, montako kertaa nämä kaksi ovat oikeasti kohdanneet toisensa ppv:ssä. Vastaus: Joen ja Stylesin välillä oli tätä ennen ollut ppv:ssä vain kaksi singles-ottelua. Toki sitten oli lisäksi klassikkokolminottelut Christopher Danielsin kanssa jne. mutta eivät nämä kaksi suinkaan ole toisiaan vastaan koko ajan painineet. Pitää siis hieman peruuttaa tuosta fiiliksestä, mutta on silti todettava, että tässä ottelussa oli tiettyä väkinäisyyden makua. Jotenkin tuntui siltä, että TNA oli vain nyt halunnut buukata "taas kerran" tämän dream matchin, vaikka mitään kunnon syytä tai logiikkaa ottelun taustalla ei edes ollut. Se myös tuntui näkyvän ottelussa ja sen tunnelmassa. Mitään suurta klassikkoa Styles ja Joe eivät nimittäin tällä kertaa painineet, ja tämä matsi häviää arvosanaltaa molemmille edellisille ppv-tason Joe vs. Styleseille. Ehdottomasti tämä oli siis hieno ottelu, koska eiväthän Joe ja Styles nyt noin 10-minuuttisena matsina osaa mitään muuta painiakaan, mutta ei tästä jäänyt silti sellaista oloa, että "onpa nyt jotain ennenkuulumattoman siistiä". Ennemminkin tämä oli mainio rutiinisuoritus näiltä kahdelta, ja kun on tarpeeksi kova painimaan, voi rutiinisuorituskin olla tätä luokkaa. Hieno ottelu, mutta ei jättänyt toivomaan lisää.
***½ (12:40)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva
Christian Cage (c) vs. Kurt Angle vs. Sting - NWA World Heavyweight Championship
On oikeastaan hieman epäselvää, mitä Kurt Angle edes tekee tässä ottelussa. Lethal Lockdown -ottelun stipulaatio oli tänä vuonna siis ollut se, että ottelussa ratkaisusuorituksen tekevä painija saa mestaruusottelun Christian Cagea vastaan Sacrificessa. Ottelu oli päättynyt siihen, kun Sting oli selättänyt Abyssin Jeff Jarrettin avustuksella (minkä jälkeen Abyss oli toistaiseksi kadonnut TNA:sta), joten tämän ottelun olisi lähtökohtaisesti pitänyt olla Cagen ja Stingin välinen. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan jotenkin Kurt Angle oli onnistunut puhumaan itsensä mukaan tähän otteluun. Cage puolestaan oli onnistunut kylvämään Anglen ja Stingin välille niin pahaa eripuraa, että Sacrificeen tultaessa ottelun suurin jännite olikin rakentunut Anglen ja Stingin välille. Molemmat olivat sitä mieltä, että nyt oli heidän aikansa nousta päämestariksi. Nilkkimäinen Cage tietenkin nautti tästä asetelmasta ja yritti vain lisätä pahaa verta Anglen ja Stingin välille.

Öäh, olipas ankea lopetus muuten intensiiviselle ja hyvälle ottelulle. Vähän tässä oli toki kiirehtimisen makua alusta loppuun, mikä ei ole yllätys, kun ottaa huomioon, että koko perhanan ottelulla oli aikaa vain 10 minuuttia. Miksi show'n Main Eventillä ja jumalauta päämestaruusottelulla oli aikaa vain 10 minuuttia? Mikä idea siinä on? No, Angle ja Christian ja jopa Sting tekivät kyllä parhaansa tuossa kymmenessä minuutissa. Kolmikko tarjoili todellakin intensiivisen mähinän, jossa alusta loppuun piestiin vastustajia täysiä ja yritettiin tehdä parhaansa voittaakseen maailmanmestaruuden. Siksi tätä olikin todella ilo katsoa, ja jos ottelu olisi vain kestänyt pikkaisen pidempään ja tarjoillut paremman lopetuksen, olisi tämä ollut helposti hieno ottelu. Nyt kuitenkin yhtäkkiä tullut typerä Dusty-tyylinen lopetus söi fiilistä varsinkin, kun ottelun jälkeen sitä ei jääty selittämään mitenkään, vaan tapahtuman vain annettiin loppua. Äh.
*** (10:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** James Storm
** Chris Harris
* Sonjay Dutt

Kokonaisarvio Sacrificesta: Hienoa, TNA! Tämä ppv oli vahva suoritus ja erittäin mukava yllätys. Etukäteen Sacrifice kuulosti turhahkolta väli-ppv:ltä Lockdonin ja Slammiversaryn välissä, mutta sen sijaan tämä olikin tähän mennessä yksi koko vuoden parhaista tapahtumista. Stormin ja Harrisin ottelu oli MOTYC, opener oli erittäin hyvä avaus illalle, Stylesin ja Joen ottelu oli hieno matsi, ja muutenkin kortti oli täynnä hyviä otteluita. Vain yksi huono matsi oli seassa, ja se voidaan tässä kokonaisuudessa antaa anteeksi. Vielä hieman vahvemmalla kokonaisuudella tämä olisi ollut kiistatta Hieno ppv, nyt jäädään juuri ja juuri Hyvän puolelle.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. TNA Sacrifice - Hyvä
3. WWE Backlash - Hyvä
4. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
5. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Destination X - Ok
8. TNA Lockdown - Ok
---------------
9. WWE No Way Out - Kehno
10. TNA Against All Odds - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 18 Helmi 2020, 15:58

Kuva
JUDGMENT DAY 2007

Viime vuosina Judgment Daylla oli ollut kunnia olla Smackdownin ensimmäinen ppv WrestleManian jälkeen. Nyt kun WWE oli luopunut brand split -ppv:eistä, oli tämä yhtä lailla Raw'n ja ECW:n kuin Smackdowninkin tapahtuma. Kaikkiaan tämä oli jo historian yhdeksäs Judgment Day -niminen ppv, jonka WWE järjesti. Ennen tätä PPV:tä erityisesti Smackdownin mestaruuskuvioissa oli nähty isoja käänteitä, mutta palataan niihin myöhemmin tässä arvostelussa. Selostajina Raw'n JR ja King, Smackdownin Cole ja JBL sekä ECW:n Joey Styles ja Tazz. Backstage-haastattelijoina Todd Grisham ja Kristal Marshall, joka oli debytoinut WWE:ssä Diva Searchin jälkeen vuonna 2006 muttei ollut päätynyt tekemään kovin merkittävää uraa painijana.

Kuva Kuva
Ric Flair vs. Carlito
Kaksi huijailevaa velmua Ric Flair ja Carlito olivat löytäneet toisensa alkuvuodesta ja alkaneet painia joukkueena. Veteraani-Flair oli ottanut Carliton ikään kuin mentoroitavakseen, ja joukkue olikin nauttinut kohtuullista menestystä. Esimerkiksi WrestleMania 23:n pre show'ssa Flair ja Carlito voittivat Gregory Helmsin ja Chavo Guerreron. Vähitellen kevään mittaan Flairin ja Carliton yhteistyöhön alkoi kuitenkin muodostua säröjä. Flairin mielestä Carlito oli liian laiska eikä tehnyt tarpeeksi töitä kehittyäkseen. Carlitoa puolestaan alkoi tympiä Flairin kommentit, koska hänen mielestään Flairilla ei ollut oikeutta komennella häntä. Lopulta tilanne eteni siihen, että Carlito raivostui Flairille ja samalla myös tyttöystävälleen/managerilleen Torrie Wilsonille ja ilmoitti hylkäävänsä heidät. Seuraavalla viikolla Carlito kuitenkin ilmoitti katuvansa raivostumistaan, mutta kun Carlito ja Flair painivat seuraavan kerran joukkueena, Carlito kääntyi häntä vastaan kesken ottelun. Jälleen ylimieliseksi muuttunut Carlito ilmoitti, että Flair oli estänyt Carlitoa nousemasta tähteyteen - ja samoin oli hänen mielestään tehnyt Torrie Wilson. Niinpä hän ei tarvinnut nyt ketään, vaan aikoi nousta huipulle yksin. Flair tietenkin oli kärmeissään entisen mentoroitavansa mulkkumaisesta käytöksestä, ja niinpä miesten välille buukattiin ottelu ppv:hen.

Etukäteen minulla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa tätä Flairin ja Carliton ottelua kohtaan. Flair vastaan nuori kolli -formaatti oli viime aikoina toistettu ppv:ssä viime aikoina niin monta kertaa, etten uskonut tämän ottelun tuovan enää mitään uutta tai kiinnostavaa. Kun tähän vielä yhdistettiin se, että Carliton momentum oli pahasti pakkasella ja että yksi uusi pakotettu heel-turni ei ollut parantanut tilannetta millään tavalla, eivät ottelun lähtökohdat olleet hyvät. Niinpä on nostettava hattua Carlitolle ja Flairille että he onnistuivat kumoamaan ennakko-oletukseni täysin ja tarjoamaan oikeastaan hämmäntävän viihdyttävän matsin, joka oli yli 15 minuuttia pitkä ja tarjosi hyvin ehjän ja toimivan tarinan. Ei tässä matsissa toki showpainia millään tavalla luotu uudelleen, mutta siihen ei ollutkaan tarvetta, koska Flair ja Carlito onnistuivat oikeasti vetämään kiinnostavan ottelun, joka piti otteessaan alusta loppuun. Carlito näytti hyvältä, teloi Flairin kättä tehokkaasti ja Flair oli puolestaan oma karismaattinen itsensä. Kokonaisuutena tämä oli oikein maukas avausottelu, jonka tietynlaisena verrokkina voi pitää vaikkapa Sacrificessa nähtyä Robert Roode vs. Jeff Jarrett -ottelua. Molemmat yhtä lailla hyviä ja yllättävän toimivia kokonaisuuksia.
*** (15:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mr. McMahon (c) & Shane McMahon & Umaga vs. Bobby Lashley - 3 on 1 Handicap Match for the ECW World Championship
Backlashissa nähtiin (WWE:n näkökulmasta) ECW:n historian kannalta historiallinen käänne, kun Vincent Kennedy McMahon nousi ECW:n päämestariksi. Kyllä, totta se on. Vince, Shane ja Umaga päihittivät Backlashissa siis Bobby Lashleyn Handicap-ottelusa, jonka päätteeksi Vince selätti Lashleyn, kun Umaga oli ensin telonut Lashleyn tajuttomaksi. Nyt Vince sitten ylpeili sillä, miten hän oli noussut vihaamansa firman päämestariksi ja miten hän oli vienyt vihaamaltaan painijalta mestaruuden. Vincen kannalta tilanne näytti siis hyvältä, mutta Lashley tietenkin janosi kostoa. Backlashin jälkeisinä viikkoina Lashley olikin parhaansa mukaan yrittänyt päästä Vincen kimppuun, mutta Vince oli väistellyt Lashleyn hyökkäyksiä ja pannut Umagan asialle taistelemaan Lashleytä vastaan. Nyt Judgment Dayhin oli sitten buukattu ottelu, jossa Lashleyn oli mahdollista sekä päästä painimaan Vinceä vastaan että nappaamaan mestaruus takaisin itselleen. Samalla hän joutui kuitenkin kohtaamaan jälleen myös Vincen pojan ja Umagan.

Tämä oli lähinnä squash, mutta sellaisena toki ihan viihdyttävä. Lashley on kyllä viihdyttävän oloinen silloin kun pystyy pelkästään rymistelemään, paiskomaan vastustajiaan ja näyttämään vahvalta. Harmi vain, että tämänkään squashin jälkeen tämä feud ei ollut vielä ohi, vaan homma jatkuu edelleen, koska ride never stops ja never stop the madness. Vincen ja Lashleyn feud ei ole missään vaiheessa ollut erityisen kiinnostava, ja ylivenytys ei tee siitä yhtään parempaa. Ei varsinkaan, kun venyttäminen tapahtui( idioottimaisella tavalla, jossa koko tämän ottelun merkitys tuhottiin täysin.
* (1:13)
Voittaja(t):
► Show Spoiler
Kuva Kuva
CM Punk vs. Elijah Burke
Tämä ottelu on historiallinen paristakin syystä. Ensinnä: tämä on CM Punkin ensimmäinen singles-ppv-ottelu WWE:ssä. Toiseksi: tämä on ensimmäinen brändien yhteisessä ppv:ssä nähty ECW:n singles-ottelu, jota ei käydä ECW:n mestaruudesta. Erityisen hienoa, että se on vielä tämä kahden nuoren nousevan tähden ottelu, joka sai paikan Judgment Dayn kortissa. Punkin ja Burken kohtaamista olikin buildattu pitkään, koska matsin rakentelu alkoi oikeastaan jo vuoden alussa, jolloin Elijah Burke nousi johtamaan ECW:ssä New Breed -nimistä stablea. Burken porukka koostui uusista ECW-painijoista, jotka eivät olleet siis painineet alkuperäisen ECW:n aikaan ja jotka olivat nyt sitä mieltä, että huomio kuuluisi heille eikä vanhoille ECW-pieruille. New Breedin ja ECW Originalsien feud oli saanut eräänlaisen huipennuksensa WrestleManiassa, minkä jälkeen rivit New Breedin kesken alkoivat rakoilla. Elijah Burke oli nimittäin pitkään yrittänyt rekrytoida lupaavaa CM Punkia porukkaansa, mutta Punk ei ollut aluksi tästä kovin kiinnostunut. Lopulta Punk päätti liittyä porukkaan, mutta nopeasti kävi ilmi, että Punk ei pitänyt yhtään Burkesta, vaan ennemminkin hän yritti kammeta Burkea pois New Breedin johdosta ja johtaa New Breediä uuteen suuntaan. Tästä Burke ei tietenkään pitänyt, joten hän erotti Punkin stablesta ja aloitti voimallisen taistelun Punkia vastaan. Ennen JD:hen buukattua ottelua Punk joutui kohtaamaan singles-otteluissa sekä Kevin Thornin että Marcus Cor Vonin. Thornin Punk onnistui voittamaan, minkä jälkeen Thorn erotettiin New Breedistä. Cor Von puolestaan voitti Punkin sen jälkeen, kun Burke sekaantui otteluun ja teloi Punkin kylkiluut pahasti.

o No nyt oli kova keskikortin ottelu! Aika lähellä oli, että olisin harkinnut tälle jopa neljän tähden antamista, mutta nyt jäätiin siitä vielä kuitenkin hitusen hetkellisen hapuilun vuoksi. Kokonaisuutena tämä oli silti pirun viihdyttävää menoa, ja juuri sellaista, mitä WWE:n keskikortin pitäisi tarjota. ECW-aikainen Punk oli toki parhaimmillaan aivan mahtava (vaikka Punkin parhaat WWE-vuodet olisivat vasta tulossa myöhemmin), mutta sen lisäksi Burke oli pirun lupaava, karismaattinen ja taitava painija. On sääli, että lopulta hän ei urallaan (loukkaantumisten vuoksi) yltänyt koskaan niin korkealle tasolle kuin olisi voinut. All in all: pirun kova ja intensiivinen taistelu, jossa oli myös erittäin hyvä lopetus. Ilahduttava kokonaisuus.
***½ (16:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Randy Orton vs. Shawn Michaels
Randy Ortonin ja Shawn Michaelsin vihanpito oli ollut käynnissä käytännössä Rated RKO:n ja D-Generation X:n välisestä feudista alkaen, eikä se ollut saanut lopullista päätöstä koskaan. Niinpä ei ollut ihme, että kun Michaels ja Orton molemmat tippuivat pois Raw'n päämestaruuskuvioista, Orton kohdisti katseensa jälleen Michaelsiin. Käytännössä tämä tapahtui Judgmen Dayta edeltävässä Raw'ssa Michaelsin ja Edgen välisen ottelun jälkeen. Kun Michaelsin ja Edgen ottelu oli ohi, Orton säntäsi yllättäen paikalle ja hyökkäsi Michaelsin kimppuun brutaalisti. Ortonin hyökkäys päättyi siihen, kun hän potkaisi uudella Punt-potkullaan Michaelsia suoraan päähän, mikä aiheutti Michaelsille aivotärähdyksen (kayfabessa). Michaels ei tästä kuitenkaan välittänyt, vaan halusi päästä painimaan Ortonia vastaan Judgment Dayssa. Ennen miesten ottelua Orton hyökkäsi backstagella uudestaan Michaelsin kimppuun ja pahensi Michaelsin kuntoa entisestään. WWE:n lääkäri yritti estää Michaelsia osallistumasta tähän otteluun, mutta Ortonin yllätykseksi tajunnan rajamailla ollut Michaels raahautui sittenkin kehään ja ilmoitti olevansa valmis painimaan Ortonia vastaan.

Tätä on vaikea - ellei jopa mahdoton - arvostella mitenkään järkevästi, koska kyseessä oli ottelun sijaan enemmänkin angle. Varsinaista painia tässä nähtiin lähinnä nimellisesti, mutta sen sijaan tässä kerrottiin upea tarina. Pelkästään se, kun Ortonin vaatimukset voittajaksi julistautumisesta keskeytyivät Michaelsin musiikkiin ja Michaels harhaili paikalle täysin poissaolevan näköisenä, oli upea hetki. Michaels myi vakavaa päävammaansa koko segmentin ajan upeasti: näytti siltä, että Michaels oli oikeasti aivan muissa maailmoissa. Todella harva painija pystyy samaan ja kantamaan parilla yksittäisellä liikkeellä tarinan kehässä näin täydellisesti kuin Michaels teki. Esimerkiksi Michaelsin Elbow Drop ja sen jälkeinen Sweet Chin Music -yritys oli puhdasta neroutta. Annan tälle siis kaksi tähteä hienosta tarinasta ja upeasta myymisestä, mutta otteluna tästä ei toki jää oikeastaan mitään muisteltavaa. Michaels oli siis oikeasti myös loukkaantunut tämän ottelun jälkeen: hän oli loukannut polvensa ottelussa Edgeä vastaan, ja tämä aivotärähdysangle oli tapa kirjoittaa Michaels pois ruudusta, jotta hän pääsi parantamaan vammansa. Michaels palaisi kehään vasta loppuvuodesta.
** (4:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Hardys (c) vs. Lance Cade & Trevor Murdoch - World Tag Team Championship
WWE tiesi selvästi, missä piili rahaa, ja Hardyn veljeksissähän sitä oli saatavilla. Niinpä Hardyt pysyivät tällä hetkellä paljon enemmän esillä kuin WWE:n toiset joukkuemestarit Deuce & Domino. Sinänsä Hardyjen feudissa Lance Caden ja Trevor Murdochin kanssa ei ollut tapahtunut mitään kummoista sitten Backlashin, mutta Cade ja Murdoch olivat ansainneet uuden mahdollisuuden mestaruuksien voittamiseen, kun he olivat alkaneet painia Raw'ssa aikaisempaa rehdimmin ja olivat napanneet tällä uudella rehdillä tyylillään voittoja toisista joukkueista. Lisäksi Cade ja Murdoch olivat rehdisti onnitelleet Hardyja heidän voitokkaiden otteluidensa jälkeen, ja koko nelikko oli kätellyt toisiaan kehässä. Nyt Cadella ja Murdochilla oli mahdollisuus osoittaa, että he voisivat voittaa rehdillä pelillä myös joukkuemestaruudet.

Hyvin yllättävää, että WWE oikeasti buukkasi näiden kahden joukkueen mestaruusottelun kahteen ppv:hen peräkkäin. Meinasin jo sanoa, että nykyään ei ikinä kävisi näin, mutta sitten tajusn, että tiedän nykypäivän WWE:stä niin vähän, että en osaa ottaa siihen kantaa. Itse asiassa nyky-WWE:tä kai kritisoidaan loputtomasta otteluiden toistamisesta, joten itse asiassa on kai mahdollista, että siellä nimenomaan tämä ottelu toistuisi. Vuoden 2007 WWE:ssä tämä tuntui kuitenkin oudolta. Mutta jos sivuutetaan tämä outo tuntemus, niin voin oikeastaan aika lailla toistaa samat sanat, jotka sanoin Backlashissa tämän ottelun osalta. Hardyt on hyvä ja energinen joukkue. Cade ja Murdoch on hyvä ja intensiivinen joukkue. Lisäksi näiden joukkueiden yhteispeli sujuu varsin mutkattomasti ja viihdyttävästi, joten lopputuloksena oli jo toisen kerran peräkkäin hyvä joukkuemestaruusottelu ppv:ssä näiltä neljältä mieheltä. Ei kuitenkaan sen enempää, joten siirrytään eteenpäin.
*** (15:02)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Edge (c) vs. Batista - World Heavyweight Championship
Voi pojat, World Heavyweight -mestaruuden ympärillä oli Backlashin jälkeen käynytkin sitten todella isoja käänteitä, joihin liittyy kaksi dramaattista loukkaantumista. Ensimmäiseksi tuli tietoon, että WrestleManiassa MITB-salkun voittanut ja valtaisassa nosteessa oleva Mr. Kennedy oli loukannut hauiksensa pahasti ja että Kennedy joutuisi olemaan todennäköisesti ruudusta poissa hyvin pitkään. WWE ei halunnut kuitenkaan MITB-salkkua pois juonikuvioista, vaikka alkuperäinen suunnitelma olikin, että Kennedy lunastaisi salkkunsa vasta seuraavassa WrestleManiassa. Niinpä alettiin ideoida, miten mestaruussalkku saataisiin pois Kennedyltä. MITB-voittajan loukkaantuminen ei ollut kuitenkaan ainut huoli, koska samoihin aikoihin tuli tietoon, että myös World Heavyweight -mestari The Undertaker oli telonut hauiksensa ja että myös hän joutuisi olemaan poissa kehästä kuukausia. Smackdown oli hätää kärsimässä.

Ratkaisuksi kaikkiin ongelmiin keksittiin lopulta Edge. Toukokuun alussa Raw'ssa Edge haastoi Mr. Kennedyn otteluun MITB-salkusta, ja ylimielinen Kennedy suostui Edgen haasteeseen. Edge oli kuitenkin Kennedyä ovelampi, teloi hänet pahasti ennen ottelua ja voitti sitten lähes painikyvyttömältä Kennedyltä salkun itselleen. Eikä tässä kaikki: Edge pieksi Kennedyn salkun avulla niin pahasti, että Kennedy joutui kokonaan sairastuvalle. Raw'ta seuranneessa Smackdownissa Edge sitten jatkoi tuhoaaltoaan. SD:n Main Eventinä nähtiin Undertakerin ja Batistan välinen Steel Cage -ottelu päämestaruudesta. Tuo matsi päättyi ratkaisemattomaan, kun miehet onnistuivat pakenemaan häkistä samaan aikaan. Silloin kuitenkin MARK HENRY teki paluunsa WWE:hen oltuaan poissa lähes vuoden ajan, ja hän hyökkäsi suoraan vanhan vihamiehensä Undertakerin kimppuun. Kun Henry oli jättänyt Undertakerin maahan liikkumattomana, luikerteli paikalle tietenkin Edge, joka ilmoitti saman tien käyttävänsä MITB-salkkunsa, eikä Undertaker voinut asialle mitään. Edge selätti Takerin, nousi WHW-mestariksi ja teloi salkullaan matsin jälkeen myös Undertakerin niin, että hänkin joutui kokonaan sivuun WWE:n kehistä. Kohtalon ivaa tässä kaikessa on se, että pian näiden käänteiden jälkeen selvisi, että Mr. Kennedyn loukkaantuminen ei ollutkaan niin paha kuin oli luultu ja että Kennedy olisi voinut todennäköisesti pitää MITB-salkun itsellään koko lyhyen poissaolonsa ajan. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä, ja Kennedyn WWE-ura ei enää koskaan toennut tästä menetetystä mahdollisuudesta, mikä on tavallaan todella sääli. Vuoden 2007 alkupuolella Kennedy oli yksi kuumimmista asioista, mitä WWE:llä oli.

No, kaikkien näiden dramaattisten vaiheiden jälkeen WWE:n toki piti saada myös Judgment Dayhin World Heavyweight -mestaruusottelu, ja siinä apuun ryntästi tietenkin Batista. Edge oli nyt virallisesti siirtynyt Raw'sta Smackdownin painijaksi, ja Smackdownissa häntä vastassa oli tietenkin entinen WHW-mestari Batista, jonka mielestä Edge varasti mestaruuden hänen nenänsä edestä Undertakerilta. Batista oli yhä sitä mieltä, että mestaruusvyö oli hänen ja että hän ottaisi sen takaisin itselleen heti kun saisi siihen mahdollisuuden. Nyt se mahdollisuus oli tarjolla tässä JD:n ottelussa.

Vähän oli välimestaruusottelun makua tässä kohtaamisessa - ja samalla myös sellaista, että Edge ja Batista eivät panneet kaikkea peliin, vaan halusivat säästelä paukkuja johonkin tulevaan kohtaamiseensa. Edge ja Batista olivat tässä vaiheessa siis täysin tuore ottelupari, ja äärimmäisen kiinnostava sellainen. Yksi WWE:n kovimmista heeleistä vastaan yksi WWE:n kovimmista faceista. Ei kannattaisi pilata sitä panemalla kaikkea likoon heti siinä ottelussa, jota ei ollut käytännössä ehditty rakennella ollenkaan. Siinä mielessä ymmärrän siis tämän ratkaisun oikein hyvin, ja näistä lähtökohdista tämä matsi toimi oikein mainiosti. Siinä kävi myös selväksi, että Edgellä ja Batistalla on kykyä enempää, mutta samalla se oli silti viihdyttävä entertainment brawl -tyyppinen matsi. Edge oli elementissään ja sai myös Batistan näyttämään vahvalta. Lopetus oli hyvä. Kokonaisuudessaan siis hyvä ottelu, eli varmaan se, mitä Edge ja Batista hakivatkin.
*** (10:37)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chris Benoit (c) vs. MVP - 2 out of 3 Falls Match for the WWE United States Championship
Nyt oli vihdoin aika saattaa päätökseen tämä käytännössä koko alkuvuoden ajan käynnissä ollut feud US-mestaruudesta. Oikeastaan tässä vaiheessa jo kaikki oleellinen tästä nuoren ja ylimielisen MVP:n sekä kokeneen Chris Benoit'n välisestä kuviosta oli sanottu, joten tyydyn toteamaan, että Benoit oli tähän mennessä osoittanut olevansa joka kerta MVP:tä parempi, mutta nyt MVP:llä oli vielä yksi mahdollisuus todistaa kehittyneensä näiden otteluiden aikana niin hyväksi, että hän voi sittenkin päihittää US-mestarin. Helpolla tuo voitto ei hänelle tulisi, jos hän sen haluaisi, koska nyt tässä matsissa MVP:n pitäisi pystyä saamaan kaksi ratkaisusuoritusta, jotta hän voittaisi ottelun. Tämä ottelu jäi muuten Chris Benoit'n elämän viimeiseksi ppv-otteluksi. Syyt me kaikki varmasti tiedämme, mutta palataan niihin vielä Vengeance: Night of Championsin arvostelussa.

Hmm, olen hieman pettynyt. Minulla on edelleen mielikuva siitä, että olisin nähnyt Chris Benoit'n ja MVP:n välillä ihan pirun kovatasoisen US-mestaruusottelun, joka olisi saattanut olla jopa neljän tähden koitos. Minun mielikuvissani se oli nimenomaan tämä Judgment Dayn ottelu. Mutta ehkä sitten muistan vain väärin. Ehkä mielikuvissani MVP:n ja Benoit'n otteluiden saama hypetys oli kovempaa kuin se oikeasti oli. En tiedä. Joka tapauksessa, ei tämäkään ottelu ollut missään tapauksessa lähellä neljää tähteä. Ennemminkin tämä oli suunnilleen samalla tasolla kuin Backlashin kohtaaminen, juuri ja juuri kolmen ja puolen tähden ottelu. Niin siis, tässä kohtaa nyt kaiken kritiikin jälkeen on hyvä taas todeta, että tämä oli ehdottomasti hieno koitos ja erittäin viihdyttävä US-mestaruusottelu. Loistavaa työtä MVP:ltä ja erityisesti tietenkin Chris Benoit'lta, jolle tämä ottelu oli todellinen taidonnäyte. Tämä matsi oli nimittäin käytännössä puhdasta tekniikkapainia, joka nojasi pitkälti tarinaan Chris Benoit'n vammautuneesta jalasta ja tuon jalan telomisesta. Tuon jalan ja tarinan varaan rakenneettiin monia tyylikkäitä tekniikkapainisiirtymiä, ja muutenkin matsi oli nimenomaan hienosti rakennettu kokonaisuus, jossa nähtiin aivan ensiluokkaisen kovaa tekniikkapainia. Ei siis spottailua, ei entertainment-brawlia, vaan painia. Ja sellaisena tämä oli kova ottelu, mutta ei silti niin kova kuin olin muistanut.
***½ (12:46)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. The Great Khali - WWE Championship
Ja sitten illan Main Event, jossa John Cena oli aivan uuden haasteen edessä. Oi kyllä vain. Backlashin jälkeen Raw'n Main Event -kuvioissa oli nähty dramaattinen käänne, kun niin Edge, Randy Orton kuin Shawn Michaelskin löytyivät areenan backstagelta tajuttomaksi piestynä. Joku oli siis selvästi päättänyt kohdistaa hyökkäyksensä WWE-mestaruuden haastajiin, ja John Cena halusi tietenkin tietää, kuka tuo joku oli. Niinpä Cena saapui show'n lopussa kehään ja vaati mysteerihyökkääjää saapumaan paikalle. Tuolloin Cenan kauhuksi paikalle ilmestyi The Great Khali, joka pieksi myös Cenan, nosti valtaisan saappaansa Cenan rinnalle ja osoitti olevansa ylivoimainen. Seuraavalla viikolla Khali päihitti Shawn Michaelsin ykköshaastajuusottelussa, ja vaikka Cena yritti käydä taisteluun Khalia vastaan, hän ei voinut mitään. Khali jatkoi Cenan pieksemistä myös seuraavalla viikolla, jolloin hän myös varasti WWE-mestaruusvyön itselleen ja esitteli samalla uuden tulkkinsa Ranjin Singhin. Toistaiseksi Cena ei ollut siis keksinyt yhtään keinoa Khalin pysäyttämiseksi, ja nyt hänen olisi voitettava Khali 1 on 1 -ottelussa estääkseen Khalia nousemasta seuraavaksi WWE:n mestariksi.

Ottaen huomioon, että Great Khalin ura WWE:ssä on tähän mennessä ollut aivan kammottavaa kuraa, tämä oli ihan siedettävä ottelu. Muistelinkin etukäteen, että nämä Cenan ja Khalin ottelut eivät lopulta olleet niin kamalia fiaskoja kuin oli etukäteen pelätty, mutta eihän näitä toki hyvällä tahdollakaan voi kutsua erityisen hyviksi otteluiksi. Cena yritti parhaansa, ja ottelu oli buukattu niin, että Khalin heikkoudet saataisiin peitettyä mahdollisimman tehokkaasti. Oleellisinta siinä oli tietenkin se, että matsi pidettiin mahdollisimman lyhyenä. Harvoin WWE:ssä ppv:n Main Event on kahdeksanminuuttinen, mutta nyt oli. Näillä aineksilla Cena sai kuin saikin revittyä Khalista irti ottelun, jota voi kutsua juuri ja juuri ihan hyväksi ja antaa sille kaksi tähteä. Lopetus oli kyllä vähän kökkö, koska se sai Khalin näyttämään yhtäkkiä tosi heikolta, mutta niin kai se oli tarkoitettukin.
** (8:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** CM Punk
** Elijah Burke
* Chris Benoit

Kokonaisarvio Judgment Daysta: Alun perin tämän arvostelun julkaisun aikaan julistin tämän Ok:ksi ppv:ksi, mutta kun rupesin tarkemmin katsomaan arviointiasteikkoani, miettimään tämän ppv:n jättämää kokonaisfiilistä ja vertaamaan sitä edellisten vuosien tapahtumiin, tiputan tämän Kehnon puolelle. Totuus on se, että tässä ppv:ssä ei ollut kuitenkaan yhtään erityisen säväyttävää huippuhetkeä ja että show'n parhaatkaan ottelut eivät jää millään tavalla muistiin vuoden parhaita otteluita mietittäessä. Parhaimmillaan tämä oli ihan hyvä, mutta huonoimmillaan varsin heikko ja kokonaisuudessaan hyvin yhdentekevä ppv. Silti paljon pahempaakin paskaa WWE:ltä olisi tämän vuoden aikana luvassa, joten odotuksiin nähden tämä oli jopa pieni positiivinen yllätys.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. TNA Sacrifice - Hyvä
3. WWE Backlash - Hyvä
4. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
5. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Destination X - Ok
8. TNA Lockdown - Ok
---------------
9. WWE Judgment Day - Kehno
10. WWE No Way Out - Kehno
11. TNA Against All Odds - Kehno
Viimeksi muokannut kenitys, 29 Maalis 2020, 10:31. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 03 Maalis 2020, 05:47

Kuva
ONE NIGHT STAND 2007

Kesällä 2007 WWE oli siirtynyt aikakauteen, jossa käytännössä ECW:llä ei ollut enää paljon mitään tekemistä alkuperäisen, vuonna 2001 konkurssiin menneen ECW:n kanssa. Vuodessa oli tapahtunut valtaisa muutos - ja kahdessa vuodessa vielä valtaisampi.

Ensimmäinen One Night Stand järjestettiin siis vuonna 2005, ja tuolloin kyseessä oli täysin juonikuvioista irrallinen alkuperäisen ECW:n nostalgiashow, jossa painivat vain alkuperäiset ECW-painijat ja jonka otteluilla ei ollut mitään vaikutusta WWE:n muihin tapahtumiin. Monet painifanit pitävät edelleen tuota One Night Standia yhtenä WWE:n historian parhaana ppv:nä - toisaalta tuota One Night Standia voi yhtä hyvin pitää edelleen 2020-luvulla jatkuvan loputtoman ECW-nostalgian alkupisteenä. Kun sitten tuosta ensimmäisestä ONS:stä siirrytään vuosi eteenpäin, tilanne oli jo hyvin toisenlainen. WWE oli päättänyt "tuoda ECW:n takaisin", koska se uskoi, että ECW:n nimellä pystyttäisiin tekemään niin paljon rahaa, että se kannattaisi tuoda Raw'n ja Smackdownin rinnalle. Niinpä WWE ilmoitti, että vuoden 2006 toimisi "ECW:n paluuiltana", uuden ECW:n ensimmäisenä tapahtuma. Show'ssa nähtiin yhä paljon alkuperäisiä ECW:n painijoita, joista nyt merkittävä osa oli palkattu vakituisiksi painijoiksi WWE:n palkkalistoille osaksi ECW:n rosteria. Mukana show'ssa oli kuitenkin muutamia WWE:n painijoiden ja ECW:n painijoiden välisiä otteluita, tärkeimpänä Main Event, jossa Rob Van Dam haastoi John Cenan WWE:n mestaruudesta. RVD voitti Cenan raivokkaan Hammerstein Ballroom -yleisön, alkuperäisten ECW-fanien, edessä ja nousi sekä WWE- että ECW World Heavyweight-mestariksi. RVD, Paul Heyman ja kymmenet muut alkuperäiset ECW-nimet juhlivat show'n päätteeksi tuhansien ECW-fanien edessä.

Vielä vuosi sitten saattoi tuntua siltä, että WWE olisi kuin olisikin tuomassa aidon ECW:n takaisin. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että siitä ei olisi kyse. Heti ensimmäisillä viikoilla ECW:n uudessa ECW on Sy-Fy -ohjelmassa esiin marssitettiin paljon uusia painijoita, joilla ei ollut mitään tekemistä aidon ECW:n kanssa. Vanhat ECW-fanit eivät olleet suurimmasta osasta näistä uusista tulokkaista ollenkaan innoissaan. Samalla vanhoista ECW-painijoista moni alkoi jäädä pienempään rooliin. Kun vieläpä RVD jäi kiinni huumeista, hyllytettiin ja hävisi mestaruutensa Big Show'lle, alkoi olla selvää, ettei vanhaan ECW:hen ollut paluuta. WWE järjesti vielä yhden ECW:n tapahtuman ECW:n perinteikkäässä tapahtumapaikassa Hammerstein Ballroomissa kesällä 2006, mutta sen jälkeen paluuta sinne ei enää ollut. Vuoden 2006 lopussa järjestettiin surullisenkuuluisa December to Dismember -tapahtuma, joka jäi viimeiseksi ECW-brändin omaksi tapahtumaksi. Samalla Paul Heyman jätti ECW:n. Nyt kun siis oli edessä vuoden 2007 One Night Stand, vanha ECW oli enää muisto vain, eikä tällä tapahtuman "One Night Stand" -nimellä ollut enää minkäänlaista viittausta "ECW:n paluuseen", josta tapahtuma oli alun perin saanut nimensä. Sen sijaan nyt "One Night Stand" tarkoitti sitä, että tämä olisi yksi ilta vuodessa, kun säännöt unohdettaisiin koko ppv:n ajaksi. Käytännössä One Night Stand olikin vain esiaste tulevien vuosien Extreme Rules -ppv:stä.

Selostajina ECW:stä Joey Styles ja Tazz, Raw'sta JR ja King sekä SD:stä Michael Cole ja JBL. Haastattelijoina Todd Grisham ja Maria Kanellis.

Kuva Kuva
Randy Orton vs. Rob Van Dam - Stretcher Match
Judgment Dayssa oli nähty yksi Randy Ortonin uran merkittävistä käänteistä, kun hän teloi uudella liikkeellään Punt Kickillä ja RKO:lla Shawn Michaelsin niin pahaan kuntoon, että Michaels jouduttiin kuljettamaan paareilla pois paikalta ja että Michaelsia ei ollut nähty WWE:ssä tuon jälkeen. Todellisuudessa Michaels oli sairaslomalla parantamassa polveaan, mutta tästä brutaalista hyökkäyksestä saatiin selitys Michaelsin poissaololle ja muutos Ortonin hahmolle. Ortonista tuli Michaelsin telomisen ansiosta sadistinen, kylmänviileä ja vain omasta itsestään välittävä tappelija, ja tuolla hahmolla hän tulevina vuosina tulisi saavuttamaan WWE-urallaan entistä enemmän. Niinpä kun JD:n jälkeen ECW Originaalien johtohahmo Rob Van Dam nousi yllättäen puolustamaan lapsuutensa idolin Shawn Michaelsin kunniaa, Ortonille ei tehnyt tiukkaakaan potkaista myös RVD:tä Punt Kickillä ja lähettää häntä niin ikään paareilla pois. Orton ei kuitenkaan ollut vielä saanut tarpeekseen ECW-sankarin nöyryttämisestä, vaan hän haastoi RVD:n uusintaotteluun One Night Standissa, jos Van Dam vain pystyisi vielä painimaan häntä vastaan. Ja tällä kertaa ottelu käytäisiin Stretcher Matchina, eli ottelun voittaisi se, kuka kuljettaisi vastustajansa paareilla sisääntulorampin yläpäähän saakka. Van Dam hyväksyi haasteen pelastamalla Tommy Dreamerin Ortonin beatdownilta.

Tämä ottelu jäisi myös pariksi vuodeksi Rob Van Damin viimeiseksi WWE-ppv-esiintymiseksi. RVD:n ura WWE:ssä oli ollut viimeisen vajaan vuoden ajan jyrkästi laskusuhdanteinen: ECW:n uudelleensyntymisen päivänä Van Dam oli WWE-uransa suosionsa huipulla. Mies, joka oli päihittänyt John Cenan ja noussut sekä ECW:n että WWE:n päämestariksi. Sitten RVD päätti juuri tuolla riskeerata kaiken ja jäädä Sabun kanssa kiinni huumeiden käytöstä. RVD hyllytettiin, ja kun hyllytys päättyi, ei WWE:llä ollut tietenkään enää mitään kiinnostusta satsata epäluotettavaksi osoittautuneeseen painijaan. Van Dam tippui nopeasti ECW:ssä varsin pieneen rooliin, jossa tärkein tehtävä oli nostaa muita nimiä esille. Niinpä RVD:lle ei ollut taatusti vaikea päätös antaa sopimuksensa vanheta loppuun ja jäädä kotiin perheensä kanssa, kun hieman ennen tätä ppv:tä hän sai tietää vaimonsa sairastuneen syöpään. Minulle henkilökohtaisesti RVD:n lähtö WWE:stä vuonna 2007 oli yksi suurimmista syistä WWE-kiinnostukseni hiipumiseen, koska olin ollut valtaisa RVD-fanipoika ja RVD oli ollut ehdottomasti suurin suosikkini WWE:ssä. Tuntui siis todella pahalta, kun RVD ei enää tämän show'n jälkeen WWE:ssä esiintynyt - vaikka syyt olivat toki varsin ymmärrettävät. Sittemmin RVD on toki tehnyt useamman comebackin niin WWE:hen kuin TNA:hankin, eronnut vaimostaan ja löytänyt uuden vaimon, mutta ne ovat kokonaan toisia tarinoita, ja ehkä pääsen niihinkin aikanaan.

Tämä otteluhan oli positiivinen yllätys! Olin etukäteen varautunut siihen, että tämä olisi vain parin minuutin squash, jossa Orton tuhoaisi etukäteen loukkaantuneen Van Damin ja keräisi näin lisää uskottavuutta itselleen. Sen sijaan RVD ja Orton pistivätkin pystyyn yli 15-minuuttisen rajun väännön, jossa nähtiin hurjia spotteja ja viihdyttävää painia. RVD:lle pitää antaa pisteet siitä, miten hyvin hän erityisesti ottelun alkupuolella myi Ortonin rajuja potkuja ja sai ottelun vaikuttamaan todella intensiiviseltä. Muutenkin ottelu oli alusta loppuun kunnon all out -actionia, vaikka hieman häiritsikin se, miten pariin kertaan RVD sai Ortonin paarien päälle eikä sen jälkeen edes yrittänyt lähteä raahaamaan Ortonia maaliviivan yli, vaan alkoi viritellä seuraavaa spottia. No, pieniä kauneusvirheitä, mutta ottelu oli kova. Erityisesti RVD:n volttiloikka täydellä vauhdilla yläköysien yli ulos kehästä oli todella hurjannäköinen, kun paareilla maannut Orton väisti loikan viime hetkellä ja RVD rojahti käytännössä suoraan lattialle. Ai saatana. Myös ottelun jälkeiset pieksäjäiset toimivat hienosti. Hieno alku illalle.
***½ (14:31)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Sandman & Tommy Dreamer & CM Punk vs. New Breed (Striker & Burke & Cor Von) - Tables Match
Tässä ECW:n keskikorttia kuukausien ajan hallinneessa feudissa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää käännettä Judgment Dayn jälkeen. CM Punk teki nyt yhteistyötä ECW-originaaleja edustavien Tommy Dreamerin ja Sandmanin kanssa tehdäkseen selvää vihaamastaan New Breedistä ja erityisesti porukan johtajasta Elijah Burkesta. Tällä kertaa näiden kahden porukan välejä yritettiin selvitellä lopullisesti Tables Matchissa, joka päättyisi siihen, kun jommasta kummasta joukkueesta ensimmäinen jäsen pantaisiin pöydästä läpi. Tämä muuten jäi viimeiseksi ppv-esiintymiseksi myös Marcus Cor Vonille, joka oli WWE:n lahjakkaimpia isoja miehiä ja paha menetys koko painimaailmalla. Cor Von jäi aluksi pois WWE:stä vain pariksi kuukaudeksi epämääräisten "perhesyiden vuoksi", mutta Cor Von ei koskaan palannut tuolta tauoltaan, antoi WWE-sopimuksensa vanheta ja eläköityi kokonaan painikehistä. Tähänkään päivään mennessä hän ei ole tehnyt paluuta painijaksi. Sääli, suuri sääli.

En tiedä, annanko tälle nyt liian myönteisen arvosanan, koska kukaan muu arvostelija ei ole tuntunut suhtautuvan tähän yhtään näin suopeasti, mutta minä pidin tästä ottelusta! Hitto, tämä oli juuri sellaista viihdyttävää rymistelyä kuin kuuden miehen Tables-ottelulta saattoi vain toivoa. Erityisen ilahduttavaa oli se, että jokainen ottelun osanottaja näytti tässä aidosti hyvältä. Dreamer ja Sandman hoitivat konkariosuutensa, ottivat pari kovaa bumppia ja antoivat muuten nuorten tähtien loistaa. CM Punk oli jälleen ottelun tähti, joka kantoi ottelun vähintäänkin puoli tähteä parempaan arvosanaan kuin se muuten olisi ollut, mutta myös Elijah Burke, Marcus Cor Von ja myös Matt Striker näyttivät tässä pirun hyvältä. Ottelu oli täynnä kovaa spottailua ja vauhdikasta menoa, kuten tällaisen ottelun kuuluu ollakin, ja matsi eteni alusta loppuun ilman minkäänlaisia botcheja tai ongelmia. Niin hyvä suoritus kuin tältä ottelulta vain saattoi toivoa.
*** (7:18)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Hardys (c) vs. World's Greatest Tag Team - Ladder Match for the World Tag Team Championship
Kovassa nosteessa olevat Hardyn veljekset jatkoivat edelleen joukkuemestaruuksien puolustusputkeaan ppv:ssä samalla kun Smackdownin joukkuemestaruuksia ei ole nähty ppv:ssä moneen kuukauteen. Hardyjen näkemisessä ei toki sinänsä ole mitään vikaa, koska Matt ja Jeff Hardy pystyivät näihin aikoihin tarjoamaan varsin tasaisesti kovia joukkueotteluita, vaikka juonikuviot mestaruuskuvioissa eivät erityisen omaperäisiä olleetkaan. Nytkin Charlie Haas ja Shelton Benjamin vain hyökkäsivät Hardyjen kimppuun ja vaativat mestaruusottelua, minkä he myös sitten saivat - tosin silä ehdolla, että tämä ottelu käytäisiin Hardyjen nimikko-ottelumuodossa eli tikasmatsina. Haasin ja Benjaminin World's Greatest Tag Team ei siis ollut nauttinut mitään erityistä huomiota sen jälkeen, kun Haas ja Benjamin olivat viime vuoden lopulla löytäneet jälleen yhteisen sävelen ja palanneet joukkueeksi, mutta nyt heillä oli tuhannen taalan paikka kavuta takaisin joukkuedivisioonan huipulle.

Tämä joukkuetikasottelu oli parempi kuin olin odottanut. Mitään järisyttävän ainutlaatuisia spotteja tässä ei nähty, ja lopussa oli jopa pientä botchailua, mikä lopulta esti tätä nousemasta neljän tähden otteluksi, vaikka harkitsin sitäkin vaihtoehtoa tosissani. Silti tämä oli kokonaisuutena niin pirun fyysinen ottelu, että tätä oli hienoa katsoa. Kaikki neljä antoivat kaikkensa, erityisesti Benjamin ja Matt Hardy ottivat tosi kovaa bumppia. Kokonaisuutena matsi eteni hienosti alusta loppuun asti ja kertoi myös kunnon tarinan, mihin Ladder-ottelut eivät kovin usein pysty. Loistavaa työtä molemmilta joukkueilta, hienoa joukkuemestaruusottelu. Vielä kun ottelussa olisi nähty jotain uniikimpaa, vältetty harmilliset spotit ja onnistuttu jotenkin saamaan suurempia tunteita irti, olisi tämä ollut neljän tähden koitos. Nyt tämä tuntui sen verran irralliselta näytösottelulta, etten lämmenyt tälle aivan tarpeeksi.
***½ (17:17)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mark Henry vs. Kane - Lumberjack Match
Voi veljet, Mark Henryn paluu ppv:hen! Edellisestä Henryn ppv-ottelusta olikin ehtinyt kulua jo yli vuosi. Henry oli viime vuoden heinäkuussa onnistunut hajottamaan polvilumpionsa kahtia, minkä takia hän oli joutunut lähes vuoden sairaslomalle. Sairaslomalle joutuminen oli myös johtanut siihen, että pitkään rakenneltua Henryn ja Batistan välistä ottelua ei nähty The Great American Bashissa, kuten oli alun perin suunniteltu. Niinpä oli vähintäänkin hieman yllättävää, että useita viikkoja kestäneen hypetyksen jälkeen Henry tekikin paluunsa hyökkäämällä Batistan vastustajan The Undertakerin kimppuun. Henry ei siis osoittanut enää mitään kiinnostusta entiseen vihamieheensä Batistaan, vaan teloi Undertakerin näiden kahden mestaruusottelun jälkeen ja aiheutti Undertakerille World Heavyweight -mestaruustappion. Varsinainen syy oli tähän tietenkin se, että Undertaker piti kirjoittaa ulos kuvioista, ja Henryllä oli ollut ennen loukkaantumistaan "Path of Destruction" -gimmick, eli siitä, että hänen jäljilltään vastustajat joutuivat sairastuvalle. Mitään logiikkaa Henryn hyökkäyksen takana ei toki ollut, mutta ei ilmeisesti tarvinnutkaan. Samoin ei ollut mitään erityisempää loogista syytä myöskään sille, että seuraavaksi Henry ajautui tappelemaan toisen körilään Kanen kanssa tai että näiden kahden välinen ottelu käytäisiin ppv:ssä Lumberjack-otteluna. Tässä sitä kuitenkin oltiin, joten olkaa hyvä. Tukkijätkinä ottelussa toimivat Balls Mahoney, Carlito, Chavo Guerrero, Chris Masters, Johnny Nitro, Kenny Dykstra, Kevin Thorn, The Miz, Santino Marella, Stevie Richards, Val Venis - ja elämänsä viimeisen ppv-esiintymisen tekevä Chris Benoit.

No niin, nyt päästiin sitten kolmen hyvän avausottelun jälkeen siihen meininkiin, mistä vuoden 2007 WWE parhaiten muistetaan: kankeaan brawlaukseen. Vuosi 2007 ei ole todellakaan ollut Kanelle kovin hyvä. Tuntuu, että WWE:llä ei ole oikeastaan pitkään aikaan ollut mitään ideoita Kanelle, mistä lopputuloksena on se, että Kane joutuu kuukaudesta toiseen painimaan turhia otteluita kankeita vastustajia vastaan. WrestleManiassa vuorossa oli The Great Khali, nyt paluunsa tehnyt Mark Henry. Kun siis ottaa huomioon sen, että minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia tätä kohtaan, tämä oli loppujen lopuksi ihan siedettävä ottelu, mistä voikin pitkälti kiittää Kanea. Kane todellakin yritti parhaansa tässä ottelussa ja teki esimerkiksi pirun näyttävän Flying Clotheslinen yläköydeltä ulos kehästä. Muutenkin Kane tuntui yrittävän parhaansa, ja se riitti juuri ja juuri siedettävään otteluun. Henry sen sijaan oli tässä todella kankea, ja ottelun lopetus oli jopa omalla tavallaan hupaisa.
*½ (9:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mr. McMahon (c) w/ Shane McMahon & Umaga vs. Bobby Lashley - Street Fight Match for the ECW World Championship
Vuosi sitten ECW:n päämestaruus teki paluunsa WWE:hen, kun RVD voitti John Cenan pääottelussa ja sai kaikki ECW-fanit sekaisin. Nyt vuodessa oltiin päästy siihen tilanteeseen, että parin viime kuukauden ajan ECW-mestari oli ollut Mr. McMahon ja että mestarina hän kävi loputonta sotaa entisen mestarin Bobby Lashleyn kanssa. Judgmnet Dayssa Lashley oli jo onnistunut päihittämään Vincen, Shanen ja Umagan Handicap-ottelussa, mutta koska Lashley oli selättänyt ottelussa Shanen eikä Vinceä itseään, ei hän ollut voittanut mestaruutta. Nyt oli sitten vihdoin sen hetken aika, kun Vince ja Lashley kohtaisivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Kuluneiden viikkojen aikana Vince oli marssittanut Lashleyn eteen muun muassa Visceran, The Great Khalin ja Mark Henryn tekemään selvää Lashleysta, mutta mikään ei estänyt sitä, että nyt Vincent Kennedy McMahon joutuisi todellakin puolustamaan mestaruuttaan Street Fight -ottelussa Bobby Lashleyta vastaan. Street Fight -stipulaatio toki takaisi sen, että Vincen kanssa kehänlaidalle saapunet Shane McMahon ja Umaga saisivat vapaasti puuttua otteluun.

Ensimmäisen parin minuutin ajan tuntui, että tästä ottelusta ei tule yksinkertaisesti mitään: kaikki on annettu, ja Vince McMahonin Street Fight -kamppailu Bobby Lashleyta vastaan ei ole vain mitenkään samalla tavalla kiinnostava kuin esimerkiksi McMahonin ja Shawn Michaelsin välinen kamppailu WrestleMania 22:ssa. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, ja tuo jotain oli tietenkin Shane McMahon. Koska Vincestä itsestään ei ollut käymään järkevän oloista kamppailua Bobby Lashleyta vastaan, Shane ja Umaga hyppäsivät sotkuun mukaan ja erityisesti Shane alkoi panna kroppaansa kunnolla likoon. Lopputuloksena oli sitten kunnon entertainment brawl -tyyppistä rymistelyä, jota oli taas yhtä lailla viihdyttävä katsoa kuin Backlashissakin. Shane veti komean loikan kehätolpan päältä selostuspöydän läpi, ja Lashley oli tietenkin oma vakuuttava itsensä vetäessään näyttäviä power-liikkeitä Shanelle. Myös Shanen DDT Lashleylle terästuolin päälle oli näyttävä spotti. Kokonaisuutena tämä oli siis varmaan aika lailla niin hyvä kuin tältä otteluparilta pystyi odottamaan, mutta kyllä nyt viimeistään tuli sellainen olo, että tästä on aivan kaikki nähty. Ei lisää, kiitos.
**½ (12:23)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Candice Michelle vs. Melina - Pudding Match
Minulla ei ole mitään hajua, miksi tämä ottelu käytiin - eikä kiinnostusta selvittää myöskään vastausta tuohon kysymykseen. Candice Michelle oli viime aikoina tunnettu lähinnä Playboy-poseerauksistaan ja seksikkäistä GoDaddy-mainoksistaan, mutta jotenkin ihmeessä hän oli ilmeisesti onnistunut Raw'ssa voittamaan WWE Women's -mestarin Melinan non title -ottelussa... Ja sen ansiosta hän pääsi nyt painimaan Melinaa vastaan UUDESSA NON TITLE -OTTELUSSA. Paitsi, että tämä ei suinkaan ollut mikä tahansa non title -ottelu, vaan... PUDDING MATCH. Kyllä. Vanukasottelu. Käytännössä se tarkoitti sitä, että sisääntulorampin viereen oli pystytetty valtava puhallettava uima-allas, joka oli täytetty ruskealla vanukkaalla ja kermavaahdolla. Ottelu käytäisiin tuolla vanukasaltaassa, ja ottelun voittaisi se, joka saisi vastustajansa selätettyä tai laitettua luovuttamaan vanukasaltaassa. Voi. Veljet.

Tämä ottelu oli lähes tulkoon kirjaimellisesti paskaa, koska otteluareenana toimineen altaan täyttänyt ruskea vanukas näytti... No, todella epämiellyttävältä. Kuvainnollisesti tämä olikin sitten todella täyttä paskaa, josta on täysin mahdoton nauttia millään tavalla. Vuonna 2007 WWE:n käsitys naisten painin arvostamisesta oli todellakin vielä se, että pannaan kaksi naista bikineissä rönyämään vanukkaassa ja repimään toisiaan hiuksista. En tiedä, mitä sanoa. Onneksi women's revolution tuli ja pelasti meidät tältä kuralta. Tai vanukkaalta. Surullisintahan tässä on se, että tämä ei taatusti täyttänyt edes kenenkään pervon tarpeita seksikkäiden naisten näkemisestä, koska tässä ehti nähdä Candicen ja Melinan bikineissä noin viiden sekunnin ajan, minkä jälkeen molemmat olivat kokonaan vanukkaan peitossa, mikä ei näyttänyt millään tavalla kiihottavalta. Tämä oli todella piinallista katsottavaa, ja pitkästä aikaa painia katsoessa joka sekunti oli vain sellainen olo, että toivoin tämän jo päättyvän.
DUD (2:55)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Edge (c) vs. Batista - Steel Cage Match for the World Heavyweight Championship
Edge oli onnistunut pienoisella petkutuksella säilyttämään mestaruutensa Batistaa vastaan käydyssä ottelussa Judgment Dayssa, mutta se ei suinkaan jäänyt Animalin ainoaksi kerraksi painia WHW-mestaruudesta Edgeä vastaan. JD:n jälkeen Smackdownissa Batista onnistui nimittäin voittamaan Finlayn, Kanen ja Mark Henryn ykköshaastajuusottelussa, mikä takasi hänelle toisen mestaruusottelun One Night Standissa. Tällä kertaa ottelu ei kuitenkaan olisi perus Singles-ottelu - kuten ei yksikään ottelu illan aikana - vaan Batista pääsisi haastamaan Edgen samaisessa ottelumuodossa, jossa hän ja Undertaker painivat pari kuukautta aiemmin Smackdownissa tasapelin. Steel Cage -ottelu käytäisiin siis normaaleilla teräshäkkisäännöillä, ja Edge oli tietenkin ennen ottelua julistanut, että Batista ei nousisi WHW-mestariksi enää koskaan.

Olen tajunnut, että olen ilmeisesti kaikkien muiden arvostelijoiden kanssa eri mieltä koko tästä Batistan ja Edgen feudista, enkä osaa selittää yhtään, miksi. Yleinen mielipide tuntuu siis olevan se, että koko Batistan ja Edgen feud oli tylsä ja epäonnistunut ja että matsit olivat täysin keskinkertaisia. Feudista minullakaan ei ole näkemäni perusteella mitään hyvää sanottavaa, mutta otteluista olen sitten aivan toista mitä. Minusta nimittäin tämä oli todella kova ottelu! Minä nautin suuresti. Edelleenkin Edge oli heittämällä näihin aikoihin yksi WWE:n parhaista painijoista (ehkä jopa paras), ja vaikka Batistan kanssa kemiat eivät olleetkaan täydellisiä, niin tällaisessa ison luokan ottelussa ne toimivat enemmän kuin tarpeeksi hyvin yhteen. Batista jyräsi Edgeä parhaansa mukaan brutaalisti pitkin kehää ja myös häkkiä päin. Edge puolestaan hoiti heel-roolinsa täydellisesti, yritti paeta, sai kieroiltua Batistan maahan tehokkaasti ja väläytti muutaman todella näyttävän liikkeen. Molemmat myivät myös tässä ottelussa mainiosti, matsi oli myös rakennettu suorastaan erinomaisesti ja ottelun lopetus oli loistava. Pidin tässä siis suurin piirtein kaikesta, ja vaikka tämä nyt mikään MOTYC ei sentään ollut, niin kyllä tämä suuruudessaan nousee huippuluokan otteluiden joukkoon. Te muut, olette väärässä.
**** (15:39)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
John Cena (c) vs. The Great Khali - Falls Count Anywhere Match for the WWE Championship
Mitäpä olisi vuoden 2007 WWE:n ppv ilman John Cenaa Main Eventissä? Aivan. Judgment Dayssa John Cena oli tehnyt mahdottoman ja laittanut The Great Khalin luovuttamaan, mutta JD:n jälkeen Raw'ssa Khalin tulkki (ja manageri) Ranjin Singh ilmoitti, että tulos oli vilpillinen, koska Khalin jalat olivat olleet köysien alla, kun hän oli luovuttanut STFU:ssa. Niinpä Khali vaati uusintaottelua Cenaa vastaan One Night Standissa, ja sellaisen hän myös sai. Tällä kertaa ottelumuoto olisi hyvin yksinkertainen Falls Count Anywhere Match, mikä varmistaisi sen, että edellisen ottelun kaltaista skandaalia ei pääsisi tapahtumaan. PPV:tä edeltävinä viikkoina Khali oli vaikuttanut jälleen täysin pysäyttämättömältä, ja juuri ppv:tä edeltävänä päivänä käydyssä Saturday Night's Main Eventissä hän oli selättänyt Cenan puhtaasti non title -ottelussa. Olisiko Cenalla mitään mahdollisuutta voittaa Khali uudestaan?

Taisin kirjoittaa Judgment Dayn kohdalla, että sen Main Eventinä nähty Cenan ja Khalin ottelu oli aika lailla niin hyvä kuin näiltä kahdelta voi nähdä. Nyt joudun kuitenkin perumaan sen verran sanojani, että tämä Cenan ja Khalin ottelu oli vielä astetta parempi. Se ei edelleenkään tarkoita, että tämä olisi ollut erityisen hyvä ottelu (se nyt ei yksinkertaisesti ole Khalin ottelulta mahdollista), mutta niin vain John vitun "You can't wrestle" Cena haistatti smarkeille pitkät ja kiskoi Khalista irti oikeasti varsin toimivan entertainment brawl -ottelun. Taaskaan Khalille ei voi pahemmin pisteitä tämän ottelun onnistumisesta antaa, koska hän oli suurimmaksi osaksi oma kankea itsensä, mutta Cena liikkui kovaa, myi täydellisesti Khalin liikkeitä ja väläytti pari kertaa omia hienoja liikkeitään. Cena teki todellakin parhaansa tässä, ja se riitti ihan hyvään otteluun. Lopetuksesta on silti annettava kehuja myös Khalille, koska en olisi uskonut, että Khali pystyy sellaiseen spottiin kuin mikä tässä nähtiin.
**½ (10:30)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Edge
** Shelton Benjamin
* Rob Van Dam

Kokonaisarvio One Night Standista: Nyt aletaan olla jo hyvin lähellä niitä ppv:eitä, jotka saivat smarkeilta täyslyttäyksen ja antoivat vuodelle 2007 niin kamalan maineen kuin sillä on. Ja kieltämättä jos en olisi pitänyt Edge/Batistaa huippuotteluna ja ollut niin innoissaan alakortin Tables-ottelusta, olisi tämä kallistunut jo helposti Kehnon puolelle. Myös Vincen ja Lashleyn ottelua on tylytetty joissain arvioissa paljon enemmän kuin omassani. Minä olin kuitenkin ppv:n ilmeisistä huonoista puolista huolimatta tästä sen verran vielä positiivisesti yllättynyt, että tämä yltää juuri ja juuri Ok:n puolelle. Todellinen katastrofi odottaa edelleen tuloaan.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. TNA Sacrifice - Hyvä
3. WWE Backlash - Hyvä
4. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
5. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Destination X - Ok
8. TNA Lockdown - Ok
9. WWE One Night Stand - Ok
---------------
10. WWE Judgment Day - Kehno
11. WWE No Way Out - Kehno
12. TNA Against All Odds - Kehno
Viimeksi muokannut kenitys, 29 Maalis 2020, 10:32. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 09 Maalis 2020, 14:58

Kuva
SLAMMIVERSARY 2007

Viisi vuotta aiemmin kesäkuussa 2002 Jerry Jarrett ja hänen poikansa Jeff Jarrett perustivat Nashvillessä Tennesseessä toimivan uuden Total Nonstop Action -nimisen painipromootion, joka aloitti viikottaiset ppv-lähetykset ja pyrki nousemaan uudeksi varteenotettavaksi haastajaksi WWE:lle, eli täyttämään WCW:n ja ECW:n kaatumisen jälkeisen syntyneen tyhjän aukon. Viidessä vuodessa TNA oli ehtinyt irtaantua NWA:sta, muuttaa Tennesseestä Floridaan, saada uudeksi pääomistajakseen Panda Energy -nimisen suuryhtiön ja uudeksi johtajakseen Dixie Carterin, lopettaa viikottaiset ppv:t, aloittaa oman tv-ohjelmansa lähettämisen ja viimeisimpänä luoda omat mestaruusvyönsä, kun yhteistyö NWA:n kanssa tuli lopullisesti päätökseensä. Paljon muutakin oli toki TNA:n historiaan viidessä vuodessa tapahtunut. Käytännössä promootio oli vakiinnuttanut asemansa Yhdysvaltojen toiseksi suurimpana painifirmana, mutta mistään tasaväkisestä kamppailusta WWE:n kanssa ei edelleenkään voinut puhua, vaikka TNA oli saanut kaapattua WWE:n rosterista muun muassa Kurt Anglen ja Christian Cagen kaltaiset nimet.

Nyt sitten TNA juhli 5-vuotista taivaltaan vuotuisessa Slammiversary-tapahtumassa, joka järjestettiin tällä kertaa nimenomaan TNA:n synnyinseuduilla Nashvillessä. Selostajina tietenkin Don West ja Mike Tenay. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Leticia. Tapahtuman avausvideona nähtiin kieltämättä varsin tyylikkäästi toteutettu kertausvideo TNA:n historian vaiheista. Mukana oli tietenkin myös pätkä, jossa Jeff Jarrett lyö Hulk Hogania kitaralla lehdistötilaisuudessa.

Kuva Kuva
LAX w/ Konnan vs. Rhino & Senshi w/ Hector Guerrero
Samalla kun Konnanin johtama LAX oli feudannut koko alkuvuoden ajan Team 3D:n kanssa, oli tällä entisellä mestarijoukkueella ollut koko ajan käynnissä myös vihanpito TNA:n espanjankielisen selostajan, painilegenda Hector Guerreron kanssa. Guerrero oli selostuspöydän takaa tehnyt useita kertoja selväksi sen, että hänen mielestään LAX halventaa käytöksellään kaikkien latinojen maineen ja luo törkeällä käytöksellään latinoista stereotypioita, jotka eivät pidä ollenkaan paikkaansa. LAX ei tietenkään tätä Hector Guerreron kritiikkiä ollut sulattanut, minkä takia erityisesti Konnan ja Hector Guerrero olivat useita kertoja viime kuukausien aikana meinanneet ottaa rajusti yhteen. Nyt vihanpito oli lopulta yltynyt sille tasolle, että Guerrero oli värvännyt itselleen joukkueen, joka taistelisi hänen puolestaan LAX:ää vastaan. Joukkueen ensimmäinen jäsen oli tietenkin Rhino, koska Rhino nyt tuntui TNA:ssa olevan tällä hetkellä se tyyppi, joka puolusti kenen tahansa hyviksen kunniaa ja asettui ketä tahansa ilkimystä vastaan. Rhinon joukkueparin piti puolestaan tässä ottelussa olla alun perin Chris Harris, mutta se vaihtui viime hetkellä syistä, jotka käymme myöhemmin läpi tässä arvostelussa. Niinpä Rhino saikin joukkueparikseen Senshin, jolla nyt ei vain ollut parempaa tekemistä kuin painia LAX:ää vastaan.

Huh, nyt oli kyllä kunnon balls out, all in -tykittelyä openerissa. Kaikki ottelun neljä osanottajaa olivat selvästi päättäneet panna kaiken peliin openerissa, ja sitä oli ilo katsoa. Miinuksena oli sitten toki se, että mitään suurempaa tarinaa tässä ottelussa ei kerrottu, ja hetkittäin matsia katsoessa alkoi jo suorastaan hengästyttää. Toisaalta juuri sellaisista otteluistahan TNA on tunnettu, joten ehkä näin 5-vuotisjuhlatapahtuman openerina tämä oli täydellinen valinta. Silti tästä puuttui jotain verrattuna sellaisiin hienoihin X-Divisioonan älyvapaisiin spottailuihin, että olisin syttynyt tälle ihan niin paljon kuin kyseisille otteluille. Ehkä tämä tuntui vain liian irralliselta tai ehkä tästä puuttui sitten vielä se joku aivan hillitön lopetusspotti. Silti tällaisenaankin tämä oli mainion viihdyttävää rymistelyä ensisekunnista viimeiseen, ja nautin ehdottomasti tätä katsoessa. Hyvä ja erittäin viihdyttävä opener Slammiversarylle.
*** (8:25)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chris Sabin (c) vs. Jay Lethal w/ Sonjay Dutt - TNA X Division Championship
TNA:n X-Divisioonan ykköskuvio oli viime kuukausien ajan ollut "Black Machismo" Jay Lethalin nouseminen yleisön suusuosikiksi ja samalla tietenkin Lethalin pyrkimys voittaa X-Divarin mestaruus Chris Sabinilta, joka oli pitänyt vyötä vuoden alusta lähtien. Nyt Lethalin tukena oli myös Sonjay Dutt, joka oli Lethalin vanha ystävä mutta jonka kanssa Lethal oli ajautunut erimielisyyksiin, kun molemmat olivat alkaneet tavoitella Sabinin mestaruusvyötä. Sacrificessa nähdyn kolminottelun jälkeen myös Dutt oli kuitenkin päättänyt kehittää itselleen uuden hahmon, koska X-Divisioonan yleismentorina toimivan Kevin Nashin mukaan kaikki X-Divarin painijat tarvitsivat kiinnostavimpia hahmoja. Niinpä Dutt oli nyt "Guru" Sonjay Dutt, joka heitteli ruusun terälehtiä, ylisti maailmaa syleilevää rakkautta ja puhui henkeviä. Selostamossa Mike Tenayn ja Don Westin seurana tätä ottelua oli kommentoimassa tietenkin Nash, joka oli kieltämättä hämmentänyt TNA:n X-Divaria viime kuukausien aikana reippaasti.

Höh. Pakko sanoa, että tämä oli pienoinen pettymys. Jay Lethalin ja Chris Sabinin katarttista 1 on 1 -mestaruusottelua oli buildattu hienosti usean kuukauden ajan, ja tätä kohtaamista buildanneet ottelut niin Lockdownissa kuin Sacrificessakin olivat olleet hienoja X-Divarin kohtaamisia (parempia kuin edeltävien kuukausien X-Divarin mestaruusmatsit). Niinpä odotin, että kun nämä kaksi pääsisivät vihdoin painimaan keskenään kunnon ottelun, potentiaalia olisi huippuluokan mestaruusotteluun, jos ei nyt ihan MOTYC-koitokseen. Ikävä kyllä kumpaakaan näistä ei saatu. Jälleen kerran on tietenkin hyvä muistuttaa, että kaikesta kritiikistäni huolimatta pidin tästä ottelusta ja että tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Hyvä ei kuitenkaan riitä, kun tietää, mihin Sabin, Lethal ja X-Divisioona pystyvät. Suurin ongelma matsissa oli mielestäni aika. Näille kahdelle ei vain annettu tarpeeksi aikaa, jolloin heillä ei ollut edellytyksiä rakentaa tästä niin eeppistä kohtaamista kuin tämän olisi pitänyt olla. Nyt tämä tuntui kaikin puolin hieman liian hätäiseltä, ja hienoista painisuorituksista huolimatta tämä ei nyt tosiaan ole hyvää parempi. Sääli.
*** (8:52)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
James Storm & Ron Killings w/ Jackie Moore vs. Jerry Lynn & Frank Wycheck w/ Kyle Vanden Bosch
James Storm oli hävinnyt Chris Harrisille kirpaisevasti MOTYC-tasoisessa Texas Death Match -ottelussa Sacrificessa, mutta vielä kirpaisevampaa oli, että tuon tappion jälkeen Stormilla oli edessään pahin mahdollinen kohtalo, johon TNA-painija voisi joutua, kun hänelle ei ole keksitty parempaakaan käyttöä: Storm pantiin feudaamaan entisen NFL-pelaajan Frank Wycheckin kanssa. Lohdutukseksi Stormille voi sanoa vain sen, että entinen NFL-pelaaja on silti parempi kuin NASCAR-kuljettaja. Wycheck ei siis itselleni ainakaan ollut entuudestaan mitenkään tuttu nimi, koska en NFL:ää seuraa, mutta ilmeisesti hän oli aikoinaan ollut yleisössä aivan ensimmäisessä TNA-PPV-lähetyksessä kesäkuussa 2002. Tuolloin Jeff Jarrett haastoi riitaa paikalla olleiden NFL-pelaajien kanssa, ja osa näistä pelaajista pomppasi yleisöstä ringsiden puolelle ottamaan yhteen Jarrettin kanssa. Wycheck ei kuitenkaan ollut yksi heistä, ja nyt vuosia myöhemmin James Storm alkoi haastaa Wycheckin kanssa riitaa siitä, että tämä ei ollut aikoinaan uskaltanut ottaa yhteen Jarrettin kanssa. Wycheck ei tietenkään tällaisia vihjailuja sietänyt, vaan miesten välille alkoi muodostua jännitettä. Ratkaiseva käänne oli se, kun Wycheck saapui paikalle Slammiversaryn lehdistötilaisuuteen, jossa Storm sylkäisi oluet Wycheckin kasvoille - mihin Wycheck vastasi lyömällä Stormia päähän Jeff Jarrettin kitaralla. Niinpä Slammiversaryyn sovittiin joukkueottelu, jossa Wycheck kohtaisi valmentajakseen ryhtyneen TNA-konkari Jerry Lynnin kanssa James Stormin ja tämän valitseman joukkueparin. Stormin joukkuepari olikin aikamoinen yllätys, koska Slammiversaryssa hänen kanssaan paikalle saapui niin ikään alkuperäisiin TNA-painijoihin kuuluva Ron Killings. Killings oli ollut poissa ruudusta viime vuoden lopusta lähtien, kun Genesis-ppv:n jälkeen hän oli jäänyt kotiin parantamaan loukkaantumisiaan. Nyt vammat oli parannettu, ja Killings oli taas painikunnossa, mutta hänelle ei järjestetty minkäänlaisia comeback-seremonioita, vaan hieman hämmentäen hänet tungettiin heel-joukkueeseen James Stormin kanssa Wycheckiä ja Lynniä vastaan. Face-joukkueen ringsidellä oli paikallisen Tennessee Titants -joukkueen NFL-tähti Kyle Vanden Bosch.

Tämä oli varsin yhdentekevä ottelu, jossa ei sinänsä ollut mitään vikaa mutta joka ei onnistunut tarjoamaan mitään sellaista kiinnostavaa, että tätä olisi ollut jotenkin jännittävää katsoa. Jerry Lynn, James Storm ja myös Ron Killings ovat kyllä osaavia kavereita, mutta kukaan heistä ei juuri tällä hetkellä ollut erityisen kiinnostava (ei edes Storm, koska hänen iso feudinsa oli juuri päättynyt ja koska hän ei ollut selvästikään löytänyt suuntaa sen jälkeen). Frank Wycheck ei puolestaan ollut missään tapauksessa TNA:n urheilijavierailijoista huonoimmasta päästä: Wycheck osasi kuitenkin liikkua kehässä ihan mallikkaasti, ja selvästi hän oli treenannut sen verran otteluaan varten, että osasi perusliikkeet kohtuullisesti ainakin. Kohtuullinen lopputulos siis myös Wycheckin suorituksen osalta, mutta kun koko ottelu vain tuntui turhalta filleriltä vuoden yhdessä suurimmista TNA-show'ista, ei tämä nouse ihan ok:ta kummemmaksi.
** (8:52)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Alex Shelley vs. Mr. Backlund
Koska Austin Aries oli lähtenyt vintagemaisella Austin Aries -tyylillä TNA:sta keväällä 2007, oli hänen ja Bob Backlundin välinen feud jäänyt pahasti kesken. Sen sijaan että TNA olisi tajunnut vain lopettaa Backlundin pakottamisen kokonaisessa feudissa, oli Austin Starrin paikan tässä feudissa luonnollisesti ottanut Starrin ystävä/vihamies Alex Shelley. Nyt sitten Shelley siis haastoi samalla tavalla riitaa konkarimaiselle Backlundille kuin Starr oli tehnyt aiemmin. Lisäksi Shelley oli kevään mittaan tiivistänyt yhteistyötään X-Divarin mestarin Chris Sabinin kanssa, ja nämä kaksi olivat yhdessä pyrkineet tekemään pilkkaa sekopäisestä Backlundista sen, minkä osasivat. Ja vaikka Backlund ei ollut vuosikausiin ollut aktiivipainija (TNA:n mukaan Backlund ei ollut paininut 10 vuoteen, mikä ei toki pitänyt paikkaansa), halusi hän nyt Slammiversaryn kunniaksi nousta vielä kerran kehään, jotta voisi antaa kurinpalautuksen Shelleylle.

Huhhuh, olipa käsittämätön ottelu. Miksi ihmeessä Slammiversaryssa piti nähdä kolmen minuutin ottelu Alex Shelleyn ja Bob Backlundin välillä - ja vieläpä sillä tavalla, että ottelu sai Alex Shelleyn näyttämään aivan helvetin huonolta? Tälläkö tavalla TNA oikeasti haluaa rakentaa uusia tähtiään? Vaikea tätä on mitenkään käsittää, mutta toki kun katsomme tätä näin tulevaisuudesta käsin, niin jatkumoksi LOLTNA-sekoiluahan tämä vain asettuu. Ottelusta voi sanoa sen verran, että Shelley teki toki parhaansa saadakseen tästä paskasta jotain irti, ja Shelleyn työ riitti siihen, että tämä ei ollut aivan totaalista paskaa, vaan jotenkuten siedettävä kokonaisuus. Paska maku tästä jäi silti suuhun kaikin puolin. Asiaa ei auttanut se, että ottelun jälkeen Backlund nöyryytti sekä Shelleytä että Chris Sabinia, kunnes paikalle saapui Kevin Nash, joka teki jonkinlaisen virallisen heel-turnin hyökkäämällä Bob Backlundin kimppuun ja lyöttäytymällä yhteen Sabinin ja Shelleyn kanssa.
* (3:46)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Damaja & Basham w/ Christy Hemme vs. Voodoo Kin Mafia
Voi hyvä luoja, tämä feudi ei pääty millään. Christy Hemmen ikuinen sota Kip Jamesin kanssa feminismin puolesta oli siis nyt muuttunut epämääräiseksi kuvioksi, jossa Hemme marssitti erilaisia joukkueita Voodoo Kin Mafiaa vastaan, eikä ketään oikeastaan kiinnostanut. Sacrificessa Hemmen manageroimat Damaja ja Basham (eli WWE:n Basham Brothers) onnistuivat voittamaan Kip Jamesin Handicap-ottelussa, koska Bashamit olivat teloneet BG Jamesin ennen ottelua painikyvyttömään kuntoon. No, nyt oli sitten tietenkin revanssin paikka, koska BG James oli kunnossa ja koska James-kaksikko oli varma siitä, että yhdessä he tekisivät selvää Hemmen käskyläisistä.

Tämän ottelun ehdottomasti parasta antia oli se, että tämä ei kestänyt yhtään liian kauaa. Päinvastoin: tämä oli juuri sopiva pituus tälle ottelulle, mutta suurempi ottelu on se, että tätä matsia ei olisi pitänyt käydä ollenkaan ppv:ssä eikä varsinkaan yhdessä vuoden suurimmista ppv:eistä. Ei varsinkaan, kun juuri edellisessä ppv:ssä käytiin jo aivan liian pitkä kamppailu Kip Jamesin ja Basham/Damajan välillä. Lisäksi tämä ottelu oli täyttä turhuutta siksi, että tästä ei ollut hyötyäkään kenellekään ottelun osanottajalle. Basham ja Damaja näyttivät todella huonolta ja menettivät käytännössä mahdollisuutensa minkäänlaiseen uskottavaan uraan TNA:ssa. James-kaksikko puolestaan näytti yhtä tylsältä kuin aina aikaisemminkin. Noh, tämä oli tosiaan nopeasti ohi, joten mennään eteenpäin. Tai no todettakoon vielä se, että tämä tuskin on vieläkään ohi, koska ottelun jälkeen paikalle saapui viime kuukausina Voodoo Kin Mafian kanssa yhteistyötä tehnyt Lance Hoyt. Ensin näytti siltä, että Hoyt auttaisi Kip ja BG Jamesia Christy Hemmen nöyryyttämisessä, mutta sen sijaan hän puukottikin James-kaksikkoa selkään, pieksi heidät ja alkoi sen jälkeen suuteloida Hemmeä intohimoisesti keskellä kehää.
* (2:47)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Robert Roode w/ Ms. Brooks vs. Eric Young
Tätä ottelua oli rakenneltu myös pitkään - käytännössä koko vuoden. Siitä lähtien kun Roodesta oli tullut ylimielinen, Robert Roode Incorporated -yhtiötä johtava ja Ms. Brooksin manageroima Wall Streetin pörssimeklari, oli Eric Young ollut piikki hänen lihassaan. Tämä johtui siitä, että Young oli Rooden tavoin entinen Team Canadan jäsen, mutta jostain syystä yleisö rakasti tyhmää ja yksinkertaista Youngia mutta vihasi Roodea. Niinpä Roode päätti itse hyötyä Youngin suosiosta pakottamalla hänet Rober Roode Inc. -yrityksen työntekijäksi. Pakotus ei onnistunut, mutta sitten Ms. Brooksin viettelysvoimalla Roode sai huijattua Youngin allekirjoittamaan sopimuksen. Tämän jälkeen Roode alkoi nöyryyttää Youngia kaikin mahdollisin keinoin, eikä Young voinut panna vastaan. Youngin puolesta Roodea vastaan kamppaili ensin kuitenkin Petey Williams ja sitten itse Jeff Jarrett, joka paljastui Youngin mystiseksi salaiseksi ystäväksi. Nyt oli kuitenkin vihdoin totuuden hetki, kun Roode ja Young kohtaisivat toisensa ilman välikäsiä. Roode oli nimittäin saanut tarpeekseen Youngista, tämän ystävistä ja kaikesta muusta väännöstä, ja niinpä hän oli ilmoittanut, että Slammiversaryssa käytäisiin "Freedom Match". Jos Young voittaisi, hän vapautuisi Robert Roode Inc. -sopimuksesta. Jos Young häviäsi, Roode varmistaisi, että Young saisi potkut koko TNA:sta.

Äh, tässä oli ärsyttävää even steven -tyyppistä buukkausta, joka kieltämättä söi hieman ottelun fiilistä. Siitä huolimatta pidin tätä hyvänä otteluna ja yhtenä tämän illan parhaista otteluista tähän mennessä. Kolmen heikon matsin jälkeen oli siis kiva päästä ylipäänsä takaisin sellaisten hyvien otteluiden pariin, joissa yleisökin oli mahtavasti mukana. Eric Young oli todellakin pirun over, ja se näkyi kaikessa. Yleisö soi Youngin kädestä, kävi otteluun todella kuumana ja sai pelkästään mukanaolollaan ottelun tuntumaan isolta. Toisaalta: yleisö myös vihasi kunnolla Robert Roodea, joten tässä kaksi overia keskikorttilaista kohtasi toisensa. Täydellinen ison ppv:n keskikortin ottelu. Toki asiaa auttoi myös se, että molemmat osasivat kehässä hommansa erittäin mainiosti. Eric Young väläytti muutaman näyttävän high flying -liikkeen ja hoiti muutenkin roolinsa erittäin hyvin. Roodesta oli kovaa vauhtia kehittymässä se erinomainen tekninen heel-painija, jona hänet parhaiten tunnetaan. Hyvä ottelu heikosta buukkauksesta huolimatta.
*** (9:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Team 3D (c) vs. Rick Steiner & Road Warrior Animal - TNA Tag Team Championship
Kuten ehkä arvata saattaa, tämän ei alun perin pitänyt olla illan joukkuemestaruusottelu. Sen sijaan Slammiversaryyn oli reilun kuukauden ajan buildattu historiallista ottelua: 3D VASTAAN STEINER BROTHERS! Kaksi joukkuepainihistorian klassikkojoukkuetta kohtaisivat ensimmäistä kertaa toisensa. Tämä oli mahdollista tietenkin sen takia, että Rick Steiner oli tehnyt Sacrificessa paluunsa ja lyöttäytynyt heti yhteen sekopäisen, aggressiivisen ja ylimielisen veljensä Scottin kanssa. Steinerit olivat tehneet heti selvää 3D:stä ja asettaneet heille haasteen Slammiversaryssa käytävästä mestaruusottelusta. 3D ei tietenkään tuollaista haastetta hylkäisi, joten ottelu oli sillä selvä. Seuraavien viikkojen ajan Scott käyttikin paljon aikaa puhumalla kaikilla tavoin paskaa 3D:stä ja tekemällä selväksi, että Steinerit voittaisivat TNA:n uudet joukkuemestaruusvyöt itselleen (3D:stä oli siis tehty vain ilmoitusluontoisesti ensimmäiset TNA Tag Team -mestarit, kun TNA oli joutunut luopumaan NWA Tag Team -mestaruuksistaan). Ikävä kyllä Scott oli loukannut Puerto Ricossa järjestettävässä tapahtumassa kaulansa pahasti juuri ennen tätä tapahtumaa, eikä hän siksi ollut painikunnossa. Niinpä TNA joutui keksimään paniikkiratkaisun, ja tapahtuman aikana Rick Steiner lupasi Jim Cornettelle, että hän olisi hankkinut pätevän korvaajan veljelleen. Kun ottelu oli sitten valmis alkamaan, Rick Steinerin joukkuepariksi paljastui ROAD WARRIOR ANIMAL! Kyllä vain, kesällä 2006 viimeisimmän WWE-urnasa päättänyt Animal tuli TNA:han tekemään yhden illan esiintymisen painiakseen Rick Steinerin kanssa 3D:tä vastaan. Animal sai paluussaan niin suuret hurraukset yleisöltä, että Steinerin ja Animalin joukkue oli tässä matsissa ehdottomasti face-joukkue, vaikka alun perin Steinerit olivat toki tässä kuviossa vetäneet heel-roolia.

Hoh, en tiedä, mitä oikein sanoa tästä. Steinerin veljesten ja 3D:n välinen joukkuemestaruusottelu olisi vuonna 2007 miesten ikääntymisestä huolimatta ollut kahden klassikkojoukkueen kohtaaminen, jonka olisin nähnyt mielelläni. Sen sijaan saimme ottelun, jossa 3D kohtaa Rick Steinerin ja... Road Warrior Animalin. En oikeastaan keksi yhtään syytä, miksi minun olisi pitänyt kiinnostua tästä "kahden joukkuelegendan parituksesta". Nyt tällä ottelulla ei myöskään ollut mitään tarinaa, ja fanit poppasivat Animalin TNA:han saapumiselle sen verran paljon, että asetelma teki koko matsista face vs. face -ottelun. Niinpä en edes lähtökohtaisesti olettanut tältä paljoakaan, koska Rick Steiner ja Animal eivät varsinaisesti olleet enää missään elämänsä kunnossa. Onneksi myös TNA näytti ymmärtävän tämän, ja ottelu oli pidetty buukkauksellisesti hyvin tiiviinä ja simppelinä. Aikaa oli vain seitsemisen minuuttia, mikä oli täysin riittävästi tälle, ja matsi eteni muutenkin loogisesti alusta loppuun. Kun tähän lisätään se, että 3D vaikutti kyllä tekevänsä parhaakseen kantaakseen konkarikaksikon kohtuulliseen matsiin, voi lopputulosta sanoa ok:ksi. Ei sen enempää, mutta olisi tämä voinut olla huomattavasti huonompikin.
** (6:39)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Christopher Daniels vs. Sting
Tämä kuului myös otteluihin, joita oli rakenneltu kuukausikaupalla - tosin tämän ottelun kohdalla rakentelu oli niin erikoista, etten oikeastaan vieläkään tajua siitä mitään. Christopher Daniels oli siis tehnyt maaliskuussa paluunsa kahden kuukauden poissaolon jälkeen päässään Sting-naamari ja kädessään Stingin tavaramerkkiase, musta pesäpallomaila. Stingin tyylistä inspiroitunut Daniels oli samalla omaksunut uuden asenteen, koska hänestä oli yhdessä yössä (tai no, siis kahdessa kuukaudessa) tullut kylmä ja välinpitämätön kovanaama, joka kävi brutaalisti entisten ystäviensä kimppuun. Samalla Daniels jatkoi Sting-naamarin ja pesäpallomailan käyttämistä, ja esiintymisissään hän heitti viittauksia Stingille. Silti Stingin ja Danielsin välinen suhde ei oikeastaan auennut katsojille pitkään aikaan ollenkaan. Vasta Sacrificen jälkeen tätä osuutta alettiin avata paremmin: Danielsin mukaan Sting oli alkuvuodesta "johdattanut hänet sille polulle", jossa hän oli nyt urallaan. Mutta Sting ei pitänytkään siitä tyylistä, jonka Daniels oli omaksunut. Stingin mukaan Daniels ei toiminut ollenkaan sillä tavalla kuin hän oli tarkoittanut. Daniels ei kuitenkaan kuunnellut Stingiä, vaan yritti auttaa tätä Impactissa järjestetyssä King of the Mountain -karsintaottelussa heittämällä Stingille pesäpallomailan kesken hänen ja Samoa Joen ottelua. Sting ei kuitenkaan halunnut käyttää pesäpallomailaa ja heitti sen ulos kehästä, jolloin Daniels kääntyi Stingiä vastaan, iski tätä pesäpallomailalla selkään ja auttoi Joeta voittamaan ottelun. Tämä sai tietenkin Stingin raivon partaalle, ja seuraavalla viikolla Sting hyökkäsi brutaalisti Danielsin kimppuun. Nyt olisi aika selvittää erimielisyydet Slammiversaryn ottelussa. Aikaisemmin illalla Daniels oli pitänyt yleisössä seistessään erinomaisen promon omasta urastaan ja tästä tulevasta ottelustaan.

Tässä tapahtumassa on aivan liian kiire. Kiire eteenpäin, kiire kertomaan seuraavaa tarinaa, joista suurin osa ei ole ollenkaan tarpeeksi kiinnottavia kerrottavaksi. Nytkin TNA:lla oli jumalauta käsissään Christopher Danielsin ja Stingin kuukausien ajan pohjustetun feudin ensimmäinen kohtaaminen. Jos elettäisiin vuotta 2020 ja oltaisiin WWE:ssä, nämä kaksi olisivat kohdanneet ennen ensimmäistä ppv-otteluaan jo noin miljoona kertaa Raw'ssa, ja ketään ei enää kiinnostaisi koko ottelu. Mutta koska oltiin vuodessa 2007 ja TNA:ssa, jotain sentään oli osattu tehdä oikein. Tätä ottelua oli säästelty ppv:hen. Ja vaikka koko feudin pohjustus oli ollut parhaimmillaankin kehnoa, oli tämä silti pirun kiinnostava ottelu. Mitä Christopher Daniels ja Sting saisivat aikaan kehässä? No, eivät kovin paljon, koska heille oli annettu aikaa se sama seitsemän vitun minuuttia, jotka oli annettu Animalille, Rick Steinerilla ja 3D:lle. Jos todella oli niin, että otteluille oli annettavissa näin vähän aikaa, niin olisiko esimerkiksi nuo alakortin turhimmat ottelut voinut leikata kortista pois? Olisiko? Nyt esimerkiksi tämä ja alkuillan Sabin vs. Lethal kärsivät todella pahasti siitä, että aikaa ei vain ollut tarpeeksi, ja koko matsi tuntui siksi platkulta. Sting ja erityisesti Daniels tekivät kyllä tässä ottelussa parhaansa, ja lopputuloksena oli ihan hyvä ottelu, mutta ei tämä vain sen enempää ollut, koska aikaa ei ollut tarpeeksi.
**½ (6:33)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Tomko vs. Abyss - No DQ Match
Pitkän aikaa facen ja heelin rajoilla liikkunut Abyss oli tehnyt lopullisen face-turninsa pian Lockdownin jälkeen, kun Abyssin suorituksiin pettynyt Christian Cage ystävineen oli piessyt Abyssin keskellä kehää Impactissa niin rajusti, että Abyss oli kiidätetty paikalta sairaalaan. Abyssia ei ollut tuon hyökkäyksen jälkeen nähty TNA:ssa yli kuukauteen - ennen kuin hieman ennen Slammiversarya Impactissa oli Christian Cagen King of the Mountain -karsintaottelun aika. Jim Cornette oli jo etukäteen luvannut, että Cagen vastustaja olisi joku hänelle hyvin tuttu henkilö... Ja tuo tuttu henkilö oli tietenkin paluunsa tehnyt Abyss. Cage oli Abyssin paluusta aivan kauhuissaan, mutta hän onnistui voittamaan ottelun ja ansaitsemaan paikan King of the Mountain -ottelussa - tosin ainoastaan siksi, että Abyss sekosi täysin ottelussa, löi sekä Cagea että tuomaria terästuolilla ja joutui diskatuksi. Sitä ennen Cagen henkivartija Tomko sekaantui otteluun ja yritti auttaa Cagen voittoon. Nyt sitten olisi aika sille, että nämä kaksi monsteria kohtaisivat toisensa ottelussa, jossa ei tunnettaisi diskauksia.

Olen varmaan taas ainut arvioitsija, joka antaa tälle näin hyvän arvosanan, mutta minä olenkin poikkeuksellisen suuri tällaisten brutaalien HC-mähinöiden ystävä. Tässäkään ei sinänsä ollut mitään ihan älytöntä brutaalia mäiskimistä esimerkiksi terästuolien avulla, mutta ei tarvinnutkaan, kun pelkästään nastoille, lasinsiruilla ja yhdellä sisääntulorampin viereen viritetyllä korkealla pudotuksella saatiin hemmetin näyttäviä hetkiä aikaan. Muutenkin Tomko on ehdottomasti kehittynyt todella paljon WWE-uransa jälkeen. Painiminen Japanissa on todellakin tehnyt intensiiviselle Tomkolle hyvää: mies on oppinut ottamaan rajumpaa bumppia ja painimaan intensiivisemmin. Abyss toki on omimmillaan juuri näissä No DQ -otteluissa, joissa on valmis ottamaan melkein minkälaista bumppia tahansa. Erityisesti pitää silti nostaa nyt hattua Tomkolle, joka otti pari todella rajua bumppia - erityisesti ottelun lopetusspotti oli kyllä Tomkolta sellainen temppu, että kovin moni tuskin olisi valmis vastaavaan. Yksittäisten bumppien lisäksi ottelu oli siis muutenkin rakennettu hyvin, se toimi alusta loppuun hyvin, oli intensiivinen ja viihdyttävä. Illan paras ottelu tähän mennessä, ja se on kyllä kieltämättä aikamoinen yllätys.
***½ (13:54)
Voittaja:
► Show Spoiler
Video w/ Jeff Jarrett
Ennen Main Eventiä kehään nousi Mike Tenay, joka kertoi, että yleisölle näytettäiisin nyt erikoishaastattelu. Kyseessä todellakin oli erikoishaastattelu: TNA:n perustaja ja yhtiön historian merkittävin painija Jeff Jarrett puhui screenillä näytetyllä videohaastattelulla ensin TNA:n perustamisesta, urastaan ja parhaista hetkistään TNA:ssa. Sitten video kääntyi kuitenkin hyvin henkilökohtaiseksi ja dramaattiseksi. Jarrett kertoi, miten hänen vaimonsa, nuoruudenrakkautensa Jill Jarrett oli ollut hänen tukenaan kaikkina vaikeinakin hetkinä. Tänä vuonna Jillin rintasyöpä uusiutui. Ja vaikka Jill taisteli syöpää vastaan, tätä taistelua hän ei pystynyt voittamaan. "She won the real race", Jarrett sanoi kyynelehtien ja ilmoitti, että Jill oli kuollut rintasyöpään 23. toukokuuta. Tämä kaikki oli tietenkin täysin totta, koska edes TNA ei ole niin sairas firma, että tekisi tällaisista asioista juonikuvioita. Jarrett ei ymmärrettävästikään ollut perhetragediansa vuoksi nyt kykeneväinen saapumaan paikalle Slammiversaryyn, ja videolla hän sanoi, ettei tiedä, milloin - jos koskaan - pystyisi astumaan taas TNA:n kehään. Videon jälkeen yleisö antoi Jarrettille valtaisat "Thank you Jeff" -chantit, mikä on hyvä osoitus siitä, että yksi TNA:n historian vihatuin painija on samalla TNA:n historian merkittävin ja arvostetuin yksittäinen henkilö.

Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
Chris Harris vs. AJ Styles vs. Samoa Joe vs. Christian Cage vs. Kurt Angle - King of the Mountain Match for the TNA World Heavyweight Match
Sitten oli illan Main Eventin aika, ja se oli King of the Mountain -ottelu vakantista TNA World Heavyweight -mestaruudesta. Mestaruus oli vakantti siksi, että Sacrificen päämestaruusottelu oli päättynyt sotkuun. Samalla kun Sting oli napannut Christian Cagen roll uppiin, oli Kurt Angle lukinnut Cagen Ankle Lockiin. Kehässä oli sattumalta kaksi tuomaria, joista toinen laski Stingin selätyksen ja toinen käski soittaa kelloa, kun Cage luovutti Anglen Ankle Lockissa. Ottelun jälkeen Angle julistettiin voittajaksi ja uudeksi NWA World Heavyweight -mestariksi (NWA ei tunnista enää tuota mestaruusvaihdosta, koska NWA oli riisunut mestaruusvyöt TNA:lta). PPV:tä seuranneessa Impactissa Jim Cornette päätti kuitenkin, että Sacrificen sekavan lopputuloksen takia mestaruus vakatoitaisiin ja että uusi TNA World Heavyweight -mestari kruunattaisiin vasta Slammiversaryn King of the Mountain -ottelussa, johon jokaisen osanottajan pitäisi ansaita paikkansa karsintaotteluissa. Angle voitti karsintaottelussa Rhinon, Samoa Joe Stingin, Christian Cage Abyssin ja AJ Styles Tomkon, joka korvasi sivuun jättäytyneen Jeff Jarrettin. Viides karsintaottelu käytiin Chris Harrisin ja James Stormin välillä, mutta se päättyi ratkaisemattomaan, ja niinpä ppv:n alkaessa tämän ottelun viimeisen osanottajan paikka oli vielä auki.

Kun ottelu oli sitten alkaisimillaan, Jim Cornette nousi kehään ja kertoi, että hänellä oli vain kaksi vaihtoehtoa tämän ottelun viidenneksi osanottajaksi. Ensimmäinen oli ollut tietenkin Jeff Jarrett, mutta Jarrett oli sanonut hänelle, että hän ei olisi valmis painimaan tässä ottelussa nyt eikä ehkä koskaan. Niinpä Jarrett itse oli suositellut Cornettelle samaa nimeä, joka Cornettella oli ollut toisena mielessä - ja tuo henkilö oli niin ikään painija, joka oli paininut TNA:ssa aivan sen historian alusta lähtien ja joka nyt vihdoin ansaitsisi paikan näyttää osaamisensa isossa KOTM-ottelussa... Tuo henkilö olisi tietenkin "Wildcat" Chris Harris! En ihan ymmärrä, miksi Harris ei vain alun perin voinut voittaa tuota karsintaotteluaan Stormia vastaan ja nousta sillä tavalla ottelun osanottajaksi. Ehkä TNA:ssa oli loppuun asti toivottu, että Jarrett pystyisi sittenkin esiintymään ja saapumaan tähän otteluun? Niin ja King of the Mountain -ottelun säännöthän kuuluivat lyhykäisyydessään niin, että kyseessä oli "Reverse Ladder Match": ottelun voittaisi se, joka ripustaisi mestaruusvyön ensimmäisenä kattoon tikkaiden avulla. Painijoiden pitäisi kuitenkin ansaita oikeus ripustaa mestaruusvyö kattoon selättämällä joku vastustajistaan. Selätetty painija puolestaan joutuisi kahdeksi minuutiksi kehän laidalla olevaan "jäähyboksiin".

Ai saatana, että tämä oli kova ottelu! Jumalauta, nyt oltiin ytimessä. Samassa ottelussa viisi upeaa painijaa. TNA:n koko viisivuotisen historian paras painija ja firman tärkein kulmakivi AJ Styles. Viime vuosien kovimmassa nosteessa ollut upean monipuolinen Samoa Joe. Firman ehdoton ykkösheel, kehässä parhaimmillaan erinomainen Christian Cage. Koko TNA:n historian suurin hankinta, yksi maailman parhaista painijoista Kurt Angle. Ja sitten vielä tällä hetkellä kovaa nostetta nauttiva, vihdoin singles-uralleen (josta ei ikävä kyllä koskaan tullut mitään) siirtymäisillään oleva Chris Harris. Tässä oli kaikki palaset kohdalleen. Viisi firman kiinnostavinta painijaa. Tikapuuottelu. Kaikki valmiina ottamaan hurjia bumppeja. Ei mitään typerää backstagepolitikointia, Jarrett-kikkailua tai mitään muuta vastaavaa, mitä niin usein King of the Mountain -otteluihin oli liittynyt. Voin tältä istumalta sanoa, että tämä on paras King of the Mountain -ottelu koko ottelumuodon historiassa, ja samalla tämä oli alusta loppuun niin upean huikea tikapuuottelu, että tämä on ehdottomasti MOTYC-tasoinen koitos. Kaikki antoivat kaikkensa, ja se näkyi tässä. Sen enempää en ala yksittäisiä spotteja edes käymään läpi, koska tämä ottelu kannattaa katsoa kokonaisuudessaan. Tämä pelasti paljon tästä show'sta.
****½ (19:21)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** AJ Styles
** Christian Cage
* Samoa Joe

Kokonaisarvio Slammiversarysta: Pahasti oli jo näyttää siltä, että tämä ppv olisi katastrofaalinen floppi, jossa olisi ihan liian paljon otteluita ja liian vähän aikaa oleellisille otteluille. Paljolti tämä kritiikki pitääkin yhä paikkansa, mutta MOTYC-tason Main Event pelasti paljon tästä show'sta. Kun tähän lisätään se, että toiseksi viimeisenä otteluna nähtiin hieno hardcore-mättö kahden mörssärin välillä ja että show'n alussa nähtiin kaksi oikein mainiota opener-tyylistä ottelua (joista toinen tosin liian lyhyt), niin oli tässä pajon hyvääkin. Samoin Rooden ja Youngin ottelu oli hyvä. Harmi vain, että mukana oli myös paljon turhaa kuraa, miksi tämä ei nouse Ok:ta paremmaksi.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. TNA Sacrifice - Hyvä
3. WWE Backlash - Hyvä
4. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
5. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Destination X - Ok
8. TNA Lockdown - Ok
9. TNA Slammiversary - Ok
10. WWE One Night Stand - Ok
---------------
11. WWE Judgment Day - Kehno
12. WWE No Way Out - Kehno
13. TNA Against All Odds - Kehno
Viimeksi muokannut kenitys, 29 Maalis 2020, 10:32. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 21 Maalis 2020, 12:04

Kuva
VENGEANCE: NIGHT OF CHAMPIONS 2007

Vengeance-nimeä kantava ppv oli järjestetty WWE:ssä vuodesta 2001 lähtien, ja vuodesta 2002 lähtien se oli vakiinnuttanut ppv-kalenterissa paikkansa yhtenä kesän väli-ppv:eistä ennen SummerSlamia. Parina viime vuonna Vengeance oli ollut Raw'n järjestämä ppv, mutta koska WWE oli suuressa viisaudessaan päättänyt luopua brand split -ppv:eistä keväällä 2007, oli Vengeance kaikkien muiden tapahtumien tavoin nyt avoin kaikille brändeille. Se ei kuitenkaan ollut isoin muutos tässä tapahtumassa, sillä vuonna 2007 WWE otti selvästi ensiaskelia uudenlaisten "teema-ppv:eiden" luomiseen. Ilmeisesti Vincent Kennedy McMahon oli päätellyt, että perinteiset vaniljanmakuiset ppv:t eivät enää hoitaneet tehtäväänsä niin hyvin - varsinkin kun niitä ei erottanut toisistaan enää brändijako. Niinpä One Night Standissa oli kokeiltu ideaa, että kaikki matsit oli käyty No DQ -säännöillä ja erikoisstipulaatioilla. Se oli osoittautunut ilmeisen menestyksekkääksi kikaksi, koska nyt tämä Vengeance oli "Night of Champions". Toisinsanoen illan aikana puolustettiin kaikkia yhdeksää WWE:n aktiivista mestaruutta. Jippii!

Vengeancen alla suurin puheenaihe WWE:n ympärillä ei ollut kuitenkaan yksikään illan otteluista - vaan Vince McMahon. Mikäs sen parempaa. Pari viikkoa ennen tätä ppv:tä oli järjestetty perinteinen draft, eli osa painijoista vaihtoi paikkaa brändistä toiseen. Iltaa ei kuitenkaan huipentanut yksikään draft-siirto, vaan Vince McMahonin kuolema. Kyllä vain: illan päätteeksi Vince McMahon asteli ylimielisenä limusiiniinsa - ja aivan yhtäkkiä limusiini räjähti käsiin. Lähetys päättyi kuvaan Vincen savuavasta limusiinista. Seuraavassa jaksossa kerrottiin, että Vince oli todellakin kuollut ja että WWE:n omistajan kuolemaa alettaisiin tutkia murhana. Oli selvää, että Vincen limusiini ei ollut räjähtynyt sattumalta - ei varsinkaan, kun käytännössä koko WWE:n pukuhuone vihasi pomoaan. WWE:hen tuotiin FBI:n tutkija selvittämään Vincen kuolemaa. Useita painijoita epäiltiin. Tämän ppv:n jälkeiseen Raw'hon oli luvattu lisätietoa Vincen kuolemasta. Kuulema Vince ei ollut limusiinissa yksin sen räjähdyksen hetkellä. Lisäksi seuraava Raw oli julistettu 3-tuntiseksi spesiaaliksi, joka olisi Vince McMahonin muistelujakso. Tämän ppv:n aikana nähtiin useita angleja, jotka pohjustivat tulevaa.

No, tämä kaikki oli tietenkin vain kayfabea. Vince McMahon ei ollut kuollut. Sen sijaan Vince oli saanut idean erinomaisen edgystä anglesta, jossa leikittäisiin hänen kuolemallaan. Voi olla montaa mieltä siitä, oliko idea, mutta suurin osa WWE:n faneista tuntui vihaavan tätä anglea, koska se osoitti todella huonoa makua. Entistä enemmän pahennusta tämä angle sai osakseen, kun Sherri Martel sattui kuolemaan hieman tuon anglen aloittamisen jälkeen, mutta WWE ei välittänyt tästä oikeasta kuolintapauksesta vaan jatkoi juonikuviota. Itse olen sitä mieltä, että olisi ollut hyvin kiinnostavaa nähdä, mihin tässä anglessa olisi lopulta päädytty ja kuka (Vincen lisäksi) tästä olisi lopulta hyötynyt. Tätä huipennusta ei kuitenkaan koskaan päästy näkemään, koska vain pari viikkoa limusiinin räjähdyksen jälkeen tämän ppv:n jälkeisessä Raw'ssa Vince McMahon ilmestyi lihassa ja veressä seisomaan keskelle kehää - vaikka jakson piti olla hänen kuolemansa kunnioittava jakso.

Häkellyttävä suunnanmuutos johtui tietenkin tosielämän dramaattisista tapahtumista. Chris Benoit'n piti osallistua tähän Vengeanceen ja painia ottelussa CM Punkia vastaan.Benoit ei kuitenkaan ilmestynyt tapahtumaan, ja hän oli ollut poissa WWE:n kiertueelta myös pari ppv:tä edeltävää päivää. Vengeancen aikaan kukaan ei kuitenkaan vielä osannut odottaa, mitä poliisit löysivät maanantaipäivän aikana, kun menivät tekemään tarkastuskäynnin Benoit'n kotoa. Tarkastuskäynti päätettiin tehdä, koska Benoit'han ei ollut saatu yhteyttä pariin päivään. Kuten kaikki hyvin tiedämme, poliisit löysivät Benoit'n kotoa kolme ruumista: Chris Benoit'n, tämän vaimon Nancy Benoit'n ja heidän poikansa Daniel Benoit'n. Maanantain aikana näytti siltä, että Benoit'n oli murhattu kotoaan. Syyllistä ei tiedetty. Painifanit olivat järkyttyneitä. WWE:n työntekijät olivat shokissa. Oli päivänselvää, että tässä tilanteessa WWE ei voisi jatkaa juonikuviota, jossa leikitään omistajan kuolemalla. Niinpä WWE teki ainoan teon, jonka saattoi tehdä: Raw päätettiin järjestää ilman yleisöä, ja Vince McMahon avasi show'n tehdäkseen selväksi, että hän ei ollut oikeasti kuollut. Sen jälkeen Vince kertoi, että suuresti kunnioitettu Chris Benoit oli sen sijaan kuollut edellisenä yönä. Kolmetuntinen Raw omistettiin Chris Benoit'n muistolle... Harmi vain, että Raw'n jälkeisenä päivänä paljastui käänne, joka sai viimeistään kaikki shokkiin. Selvisi, että Chris Benoit ei suinkaan ollut murhan uhri. Ei, Benoit oli itse murhannut vaimonsa ja poikansa ja tehnyt tämän jälkeen itsemurhan. Samana iltana esitetyssä ECW on SyFy -jaksossa Vince McMahon saapui kertomaan tämän käänteen ja ilmoitti, että tämän jälkeen Benoit'ta ei mainittaisi enää lähetyksessä. Ja tuosta päivästä lähtien Benoit on ollut yli kymmenen vuoden ajan WWE:n lähetyksissä henkilö, johon ei ole viitattu lähes koskaan.

Chris Benoit'n murhasta on kirjoitettu painihistoriassa niin paljon, etten nyt oikeastaan tiedä, mitä enempää aiheesta voisi sanoa. Se on varmasti yksi painifaneja eniten ravisuttaneista tapahtumista - ellei se kaikkein ravisuttavin. Kukaan ei ollut aavistanut, että Chris Benoit saattaisi tehdä mitään tällaista. Hän oli paininut WWE:n kehässä aivan normaalin oloisesti alle viikko ennen kuin oli murhannut vaimonsa ja poikansa. Miten tällainen saattaisi olla mahdollista? Asiaa oli täysin mahdotonta käsittää. Jos jotain hyvää tästä kaikesta haluaa hakea, ainakin Benoit'n traaginen tapaus käynnisti keskustelun painijoiden päähän kohdistuneista vammoista. Kun Benoit'n ruumista tutkittiin, selvisi, että hänen aivonsa olivat vammautuneet niin pahasti, että ne vastasivat 85-vuotiaan alzheimer-potilaan aivoja. Tämä johtui siitä, millaisia iskuja Benoit oli ottanut päähänsä koko uransa ajan. Käytännössä Benoit'n kohtalo johti esimerkiksi WWE:ssä päähän kohdistuneiden tuoliniskujen päättymiseen.

Vielä ennen kuin siirryn itse tapahtumaan ja jätän Benoit'n kohtalon käsittelyn tähän, pitää muistella ihan lyhyesti sitä, miten itse sain kuulla tapahtumista. Olin näihin aikoihin painifanina juuri lopettanut WWE:n aktiivisen katsomisen ensimmäisen kerran, koska olin niin kyllästynyt tuotteeseen. Pyörin kuitenkin aktiivisesti IRC:ssä painikanavilla, muun muassa DiaryLand-foorumin kanavalla. Juuri tuolla kanavalla myöhään Suomen aikaan illalla (tai yöllä?) tuli tieto, että Chris Benoit on kuollut. Se oli ihan käsittämätön tieto, ja muistan, kun aktiivisesti kanavalla spekuloimme sitä, kuka olisi saattanut murtautua Benoit'n taloon ja murhata koko perheen. Emme voineet uskoa, että tällaista tapahtuisi. Sen sijaan vielä monta kertaa järkyttävämpää oli se, kun Raw'ssa nähdyn näyttävän Benoit-muistelun ja kolmetuntisen Benoit-hehkutuksen jälkeen kävi ilmi, että Benoit ei ollutkaan uhri, vaan murhaaja. Sitä oli ihan mahdoton tajuta, enkä oikein edes muista, miten reagoin uutiseen ensin. Vähitellen asia oli vain hyväksyttävä.

Sitten itse Vengeanceen. Selostajina Raw'sta JR ja King, Smackdownista JBL ja Cole ja ECW:stä Joey Styles ja Tazz. Haastattelijana Todd Grisham. Ja koska illan teema oli tosiaan "Night of Champions", oli tähän tapahtumaan tuotu yleisöön ja backstagelle iso kasa vanhoja mestareita. Illan aikana lyhyen esiintymisen tekivät muun muassa Mike Rotunda, Barry Windham, Ricky Steamboat, Dean Malenko, Magnum T.A., Tony Garea, Rick Martel ja Harley Race.

Kuva Kuva
Lance Cade & Trevor Murdoch (c) vs. The Hardys - World Tag Team Championship
Hardyjen ja Cade & Murdochin juonikuvio oli siis jatkunut edelleenkin, mutta One Night Standin jälkeen se oli saanut yllättävän käänteen. ONS:n jälkeisessä Raw'ssa Cade ja Murdoch nimittäin esittivät Hardyille haasteen mestaruuksista, ja Hardyt suostuivat siihen. Mr. McMahonin määräyksestä Hardyt joutuivat kuitenkin puolustamaan vöitään saman tien samana iltana, ja Hardyt kaikkien hämmästykseksi väsyneenä edellisen illan Ladder-ottelusta hävisivät mestaruutensa Cadelle ja Murdochille. Eikä tässä suinkaan kaikki: Cade ja Murdochan olivat esittäneet kevään aikaan rehellisiä painijoita, jotka halusivat kamppailla rehdisti mestareita vastaan, mutta nyt mestaruusvoittonsa jälkeen he osoittivat todellisen värinsä pieksemällä Hardyt brutaaisti keskellä kehää. Tämän seurauksena Hardyt tietenkin janosivat kostoa, ja nyt heille oli sellainen tarjolla.

No, eipä näihin otteluihin ole enää paljon uutta sanottavaa. Hardyjen ottelut Caden ja Murdochin kanssa ovat sellaista takuuvarmaa hyvää joukkuepainia, mutta kieltämättä näin kolmannessa ottelussa ei enää oikeastaan mitään uutta ollut tarjolla. En silti voi väittää, ettenkö olisi viihtynyt taas hyvin tätäkin katsoessani. Jeff ja Matt Hardy olivat urhoollisesti ottaneet tässä kohtaa tehtäväkseen WWE:n muuten yksipuolisen joukkuedivarin pelastamisen, ja Cade/Murdoch olivat hetkellisen hiljaiselon jälkeen nousseet vuonna 2007 taas uskottavaksi joukkueeksi. Siinäpä ne oleellisimmat sitten oikeastaan olivatkin. Matsi oli jonkun verran lyhyempi kuin kaksi edellisten joukkueiden ppv-ottelua, mutta se ei haitannut, koska kokonaisuutena tämä ajoi asiansa mallikkaasti. Hyvä opener, mennään eteenpäin.
*** (8:55)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Chavo Guerrero (c) vs. Jimmy Wang Yang - WWE Cruiserweight Championship
Chavo Guerrero oli voittanut Cruiserweight-mestaruuden helmikuussa No Way Outissa ja päättänyt Gregory Helmsin yli vuoden mittaisen mestaruuskauden, minkä jälkeen CW-mestaruudesta ei ollut puhuttu oikeastaan mitään WWE:n ppv:eissä. Se kertookin pitkälti kaiken oleellisen siitä "arvostuksesta", mikä Cruiserweight-mestaruudella oli jäljellä WWE:ssä. Chavo oli sinänsä oikein uskottava nimi CW-mestariksi, ja olisi tällaisella konkarikaudella voinut tehdä mestaruudelle vaikka mitä, mutta ikävä kyllä hänelle ei annettu siihen minkäänlaisia mahdollisuuksia. Sen sijaan pari kuukautta tämän ppv:n jälkeen CW-mestaruus haudattaisiin lopullisesti WWE:ssä (kunnes se palaisi aikanaan 2010-luvulla), mutta palataan siihen tulevassa arvostelussa. Nyt CW-divarin ikiaikainen haastaja, cowboy Jimmy Wang Yang oli onnistunut jälleen nousemaan ykköshaastajaksi voittamalla Daivarin, Shannon Mooren ja Jamie Noblen. Sen kummempaa taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut.

WWE:llä ei vuonna 2007 ollut todellakaan enää minkäänlaista kiinnostusta panostaa cruiserweight-divisioonaansa, mutta on toki hienoa, että vielä tässä Night of Championsissa myös CW-mestaruudesta käytiin oikea ottelu. Chavo ja Wang Yang ovat todella taidokkaita painijoita, ja kun heille annetaan aikaa noin 10 minuuttia painia kunnon ottelu, kyllä he sen myös tekevät. Ei tässä mitään ihan tavattoman erikoista tai tajunnanräjäyttävää nähty, mutta Chavo veti taidokasta tekniikkapainia ja Wang Yang tarjosi pari kivaa spottia. Tuli hyvä mieli tätä katsoessa, ja yleisökin oli kivasti mukana. Ei mielestäni hävinnyt esimerkiksi Slammiversaryn X-Divarin mestaruusottelulle mainittavasti. Harmi, että WWE:tä ei kiinnostanut.(
*** (10:16)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
CM Punk vs. Johnny Nitro - ECW World Championship
Sitten tämä ottelu, johon liittyvät historiallisen murheelliset tapahtumat kävinkin jo läpi arvostelun alussa. One Night Standin jälkeen järjestetyssä draftissa ECW World -mestaruuden juuri takaisin itselleen voittanut Bobby Lashley oli siis draftattu Raw'hon, minkä seurauksena Raw'n virkaatekevä General Manager Jonathan Coachman ilmoitti riisuvansa Lashleylta tämän mestaruuden, koska hän ei ollut enää osa ECW:n rosteria. Lashleyn toinen ECW-mestaruuskausi jäi vain päivän mittaiseksi, ja nyt ECW:lle tarvittiin uusi mestari. Mestaruudesta päätettiin järjestää neljän miehen miniturnaus, johon osallistuivat CM Punk, Marcus Cor Von, Elijah Burke ja juuri ECW:hen draftattu Chris Benoit. Benoit voitti Burken ja Punk Cor Vonin, joten mestaruusturnauksen finaali oli tarkoitus käydä tässä ppv:ssä. Dirt sheetien mukaan Benoit'ta oli kaavailtu ottelun voittajaksi, ja hänen oli tarkoitus aloittaa ECW:ssä veteraanityylinen mestaruuskausi. Koska Benoit ei saapunut paikalle ollenkaan, WWE tarvitsi kuitenkin äkillisesti kakkossuunnitelman, ja Punkin vastustajaksi päätettiin nostaa Raw'sta ECW:hen drafattu Johnny Nitro. Nitro oli ollut aika lailla tuuliajolla sen jälkeen, kun MNM:n ja Hardyjen ikuisuusfeudi oli päättynyt, mutta nyt ECW-siirron toivottiin tuovan hänen uralleen uutta nostetta (ja voi pojat, sitä se todella teki). Mestaruusturnaukseen häntä ei ollut kuitenkaan alun perin suunniteltu, mutta tilanteet muuttuivat äkillisesti, ja nyt hän pääsi noin vain painimaan CM Punkia vastaan vakantista ECW:n mestaruudesta.

Tämä ottelu kärsi aika pahasti olosuhteista. Lähtökohtaisesti Punkin ja Nitron välisen ottelun pitäisi olla ihan huippuottelukamaa, parhaimmillaan jopa MOTYC-menoa. Nyt sellaista ei saatu, mihin iso vaikutus oli toki taatusti sillä, että tämä oli aidosti impromptu-ottelu. Vielä tapahtumapäivänä oletettiin, että Punkia vastaan painisi Chris Benoit, mutta niin ei sitten tapahtunutkaan. Niinpä suunnitelmat jouduttiin muuttamaan lennosta, ja samalla lennosta piti rakentaa kokonainen mestaruusottelu. Tilannetta ei parantanut myöskään se, että yleisö paskoi tämän ottelun päälle chanttaamalla ”We want Benoit” ja jopa ”Boring”. No, boring tämä ottelu ei todellakaan ollut, mutta ei tässä päästy lähellekään sitä, mitä Punk ja Nitro parhaimmillaan pystyisivät. Silti heikompanakin päivänä nämä kaksi taituria painivat kyllä ehdottomasti hyvän ottelun, jota oli ilo katsoa. Toivoin vain enemmän ja pidempää ottelua. Tähän matsiin päättyisi myös Johnny Nitron aikakausi, mutta siitä lisää tulevissa arvioissa.
*** (8:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Santino Marella (c) vs. Umaga - WWE Intercontinental Championship
Voi pojat! Vihdoin Santino Marellan ensimmäinen ppv-ottelu. Santino Marella oli siis oikealta nimeltään Anthony Carelli, vuonna 2003 uransa aloittanut painija, joka tunnettiin ennen WWE:n päärosteriin nousua parhaiten siitä, että OVW:ssä (WWE:n silloisessa farmiliigassa) ollessaan hän oli nauranut Boogeymanille kehässä, mikä oli raivostuttanut pääbuukkaja Jim Cornetten niin pahasti, että hän oli läimäissyt Carellia kasvoihin. Tämän selkkauksen seurauksena Cornette oli saanut WWE:stä lähtöpassit, eikä häntä nähty WWE:ssä tuon jälkeen yli vuosikymmeneen. Anthony Carellista tuli Santino Marella huhtikuussa 2007, kun WWE järjesti historian ensimmäistä kertaa Raw'n Italiassa. Tuossa jaksossa Vince McMahon ilmoitti, että Umaga puolustaisi Intercontinental-mestaruuttaan ketä tahansa katsomossa olevaa fania vastaan. McMahon valitsi katsomosta vaarattoman ja pienikokoisen näköisen miehen, joka nousi kehään ja kertoi olevansa milanolainen Santino Marella. Piti olla päivänselvää, että Umaga tietenkin tuhoaisi tämän "fanin", ja italialaisia nöyryytettäisiin, kun heidän oman kylän poikansa (oikeasti Carelli oli kanadalainen) häviäisi Umagalle. Toisin kuitenkin kävi, kun Bobby Lashley sekaantui otteluun, iski Umagalle Spearin ja auttoi Marellan selättämään Umagan. Selostajat huusivat hämmästyksestä, kun katsomosta nostetusta italialaisfanista oli kehädebyytissään juuri tullut Intercontinental-mestari ja samalla siis WWE:n painija.

Toistaiseksi Marellan hahmo olikin WWE:ssä ollut siis lähinnä olla ultimaattinen underdog: tyhjästä WWE:hen päätynyt italialainen, sympaattinen nuori mies, joka kantoi edelleen harteillaan IC-mestaruutta. Nyt hän oli uransa kovimman haasteen edessä, kun entinen IC-mestari Umaga pääsisi ottelemaan häntä vastaan mestaruudesta 1 on 1 -ottelussa. Umaga ei ollut viime aikoina ehtinyt paljoa keskittyä IC-mestaruuteen, koska hänen oli pitänyt toimia Vince ja Shane McMahonin apuna Bobby Lashleyta vastaan. Nyt Vince oli kuollut, Shane järkyttynyt ja Umagan alkuperäinen manageri Armando Alejandro Estrada oli alkukeväästä piesty lasarettiin, minkä jälkeen häntä ei ollut nähty ollenkaan. Sekopäinen samoalainen puskutraktori hortoili nyt siis Raw'n rosterissa aivan yksin ja kontrolloimattomana, ja kun Jonathan Coachman vieläpä meni myöntämään hänelle IC-mestaruusottelun Vengeancessa, olisi selvää, että Santino Marellan kannalta tilanne ei näyttänyt kovin hyvältä. Ai niin, Marellan hahmosta vielä sivumainintana pitää todeta, että hänen nimensä oli kunnianosoitus legendaariselle WWE-selostajalle Gorilla Monsoonille, jonka oikea nimi oli Robert Marella.

Tämän ottelun tärkein anti oli se, että ainakaan Houstonin yleisö ei ollut millään tavalla kiinnostunut WWE:n maalailemasta ”sympaattinen underdog-babyface” -tarinasta Marellan kohdalla, koska yleisö käytännössö buuasi Santinolle ja hurrasi villisti, kun Umaga yritti tuhota Marellan. Umaga sai myös kunnon ”Umaga”-chantit (ei vielä ”U-U-Umaga”-chanttia) yleisöltä. No, ottelu oli varsin kelpo squash, joten tällaisenaan tämä hoiti tonttinsa ihan moitteetta. Isompi kysymys on ehkäpä se, pitäisikö IC-mestaruudesta käydä tällaisia squash-otteluita, jotka eivät oikeastaan tee kummankaan painijan tai mestaruuden uskottavuudelle hyvää. Kenen ylipäänsä pitäisi olla kiinnostunut IC-mestaruudesta tämän ottelun jälkeen?
* (2:34)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
MVP (c) vs. Ric Flair - WWE United States Championship
Koko WWE-uransa ajan Raw'ssa paininut Ric Flair oli monen yllätykseksi draftattu kesäkuussa Smackdowniin, jossa konkaripainija haki nyt uutta suuntaa uralleen. Viime kuukausina Flair oli feudannut ylimielisen nuorukaisen Carliton kanssa, ja nyt hän ajautui feudiin heti uuden ylimielisen nuorukaisen kanssa, kun Flairista tehtiin US-mestaruuden ykköshaastaja. MVP oli voittanut US-mestaruuden Chris Benoit'lta toukokuussa, ja siitä lähtien hän oli ollut sitä mieltä, että oli ylivoimaisesti Smackdownin paras painija. Nyt hänellä oli mahdollisuus ansaita taas uusi sulka hattuunsa, kun edessä oli ensimmäinen ppv-tason mestaruuspuolustus ja vieläpä itseään Ric Flairia vastaan.

Ric Flair on tämän vuoden aikana paininut monia nuoria nousevia tähtiä vastaan ppv-otteluissa. Erityisesti Judgment Dayn opener Carliton kanssa oli erityisen ilahduttava matsi, mutta ikävä kyllä tämä ottelu MVP:n kanssa ei yltänyt samalle tasolle, vaan oli enemminkin samaa luokkaa kuin New Year's Revolutionissa nähty Flairin ja Kenny Dykstran välinen kohtaaminen. Tämä MVP:n ja Flairin matsi oli kaikin puolin perushyvää painia, johon toki oman lisänsä toi se, että Flair osasi aina kertoa simppeleissäkin otteluissa hyvin toimivan tarinan. Ikävä kyllä ottelu ei kuitenkaan noussut missään vaiheessa tätä perushyvää tasoa ylemmäs, ehkä sitten sen takia, että sen enempää MVP:llä kuin Flairillakaan ei ollut edes pyrkimystä saada tästä enempää irti. Kokonaisuudesta huokui sellainen välipuolustuksen fiilis, ja sellaiseksi tämä hoiti kyllä roolinsa ihan mallikkaasti.
**½ (8:43)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Deuce 'n' Domino (c) w/ Cherry vs. Sgt. Slaughter & Jimmy Snuka - WWE Tag Team Championship
Deuce ja Domino olivat voittaneet WWE Tag Team -mestaruudet niitä lähes vuoden ajan hallussaan pitäneiltä Paul Londonilta ja Brian Kendrickiltä jo huhtikuussa, mutta sen jälkeen Smackdownin joukkuemestaruudet eivät olleet päässeet lainkaan esille ppv:ssä. Se on sääli, koska Londonin ja Kendrickin mestaruuskausi oli aivan loistava, ja kun se sitten vihdoin päättyi, WWE ei osannut ottaa mitään siitä irti. Deucen ja Dominon uskottavuutta ei ollut onnistuttu nostamaan toivotulla tavalla mestaruusvoitolla, ja nyt he vain lähinnä hortoilivat Smackdownin keskikortissa mestaruuksiensa kanssa. Koska tässä ppv:ssä oli tarkoitus puolustaa kaikkia WWE:n mestaruuksia, myös Smackdownin joukkuemestaruudet olivat nyt pelissä, vaikka mestaruudesta ei ollut käynnissä minkäänlaista feudia. Niinpä Deuce ja Domino saapuivat managerinsa Cherryn kanssa kehään ja julistivat avoimen haasteen mille tahansa joukkueelle. Koska ennen tätä Deuce ja Domino olivat aukoneet päätään katsomossa istuville Tony Garelle ja Rick Martelille, oli WWE:n näkökulmasta vain sopivaa, että mestareiden haastajaksi ilmestyi kaksi WWE-legendaa: Sgt. Slauhter ja Jimmy Snuka. Kyllä vain, Deuce ja Domino päätyivät puolustamaan joukkuemestaruuksiaan kahta eläkeläistä vastaan, koska... Miksipä ei.

Tämän ottelun ehdottomasti kiinnostavin asia oli se, että matsissa vastakkain olivat isä (Jimmy Snuka) ja poika (Deuce). WWE ei toki tätä millään tavalla huomioinut, koska kayfabessa Deucen sukulaissuhdetta legendaariseen isääsä ei ollut ikinä mainittu. Samalla oli kuitenkin päivänselvää, että WWE oli buukannut tämän "legendojen joukkuemestaruusottelun" juuri siksi, että he saivat yhden kerran isä-Snukan painimaan poika-Snukaa vastaan. No, koska sekä isä-Snuka että Sgt. Slaughter olivat vuonna 2007 jo aivan eläkekunnossa, ei matsissa muuten ollut mitään tajuttoman kiinnostavaa. Deuce ja Domino olivat kyllä yllättävänkin hyvä heel-joukkue, ja he pystyivät kantamaan taidokkaalla heel-työskentelyllään veteraanikaksikon ihan siedettävään otteluun. Vanhuksista varsinkin Slaughter tuntui myös yrittävän parhaansa, ja pystyi Jimmy Snukakin vielä tempaisemaan Crossbodyn, mikä oli jo aikamoinen ylläri. No, kokonaisuutena siis siedettävä ottelu, mutta TNA voittaa kyllä Slammiversaryn 3D vs. Rick Steiner & Animal -ottelullaan tämän kilpailun joukkuemestaruusotteluista, joissa haastajina on kaksi parhaat päivänsä nähnyttä painijaa.
*½ (6:34)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Edge (c) vs. Batista - World Heavyweight Championship
Smackdownin päämestaruuskuvioissa ei ollut tapahtunut pariin kuukauteen yhtään mitään. Edge piti edelleen hallussaan World Heavyweight -mestarutta, ja hän oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa sekä Judgment Dayssa että One Night Standissa käydyissä otteluissa Batistaa vastaan. Molemmissa voitoissa oli toki Edgelle ominaisesti mukana halpamaista huijausta ja tuuria, mutta yhtä kaikki, Edge oli yhä mestari. Tämä tietenkin raivostutti Batistaa, joka oli edelleen sitä mieltä, että World Heavyweight -mestaruus kuului hänelle. Ja koska ilmeisesti näin kesäkaudella WWE ei vielä halunnut aloittaa mitään uutta feudia WHW-mestaruudesta, Batistalle päätettiin antaa vielä kolmas mahdollisuus voittaa mestaruus Edgeltä Vengeancessa. Tällä kertaa ilmoitettiin kuitenkin, että tämä ottelu oli "Last Chance Match". Jos Batista ei nyt onnistuisi voittamaan mestaruutta Edgeltä, hän ei saisi enää koskaan Edgen mestaruuskauden aikana mestaruusottelua.

Öäh, olipa ankea päätös tälle feudille. Judgment Dayssa Edge selätti Batistan halvalla Roll upilla ja One Night Standissa onnistui säkällä pääsemään häkistä pois ennen Batistaa. Nyt oli siis Batistan "viimeinen mahdollisuus", eikä WWE:llä ollut halua päättää tätä tarinaa minkäänlaiseen järkevään lopetukseen. Itse asiassa ONS:n ottelun päätös oli ihan hyvä, eikä JD:nkään matsin lopetus ollut kamala. Sen sijaan tämän viimeisen kohtaamisen lopetus oli kyllä totaalista idiotismia: varsinkin kun ottelu päättyi jo yhden kerran tyhmästi, minkä jälkeen Teddy Long tuli käynnistämään ottelun uudestaan - vain jotta ottelu voisi päättyä UUDESTAAN idioottimaisesti. Huoh, nauttiiko WWE faneille vittuilustaan? Muuten olen pitänyt tästä Batistan ja Edgen ottelusarjasta selvästi enemmän kuin monet muut arvioitsijat, ja olisin voinut antaa tällekin ottelulle kolme tähteä, koska painillisesti tämä oli mielestäni hyvä matsi, mutta lopetussekoilu oli kyllä niin täyttä paskaa, että vähennän puolikkaan.
**½ (16:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Melina (c) vs. Candice Michelle - WWE Women's Championship
Voi veljet. Jos aikaisemmin tässä arvostelussa arvostelin Cruiserweight-mestaruuden tilaa, ei Women's-mestaruudella mennyt paljoa sen paremmin, vaikka mestari-Melina on viime kuukausina sentään esiintynyt ppv:ssä. Ongelma vain oli se, että näihin aikoihin WWE:ssä ei oikein ollut kunnollisia naistenpainijoita (tai heitä oli hyvin vähän ja kaikki kiinnostavat otteluparit oli jo nähty lukemattomia kertoja), joten Melinan haastajaksi oli nostettu Candice Michelle, jonka edellytykset kunnollisiin painiotteluihin olivat aika lailla nollissa. Michelle oli pitkään ollut lähinnä Playboy-diiva ja Bra & Panties -henkinen painija, mutta loppukeväästä hänelle oli alettu rakentaa "sympaattista kasvutarinaa", jossa hän pyrkii nousemaan aidosti uskottavaksi naispainijaksi ja jopa naisten mestariksi. Tähän asti Melina oli suhtautunut Michelleen koko ajan halveksien, eikä ollut ottanut häntä tosissaan, minkä takia Michelle oli onnistunut yllättämään Melinan jo pari kertaa non title- ja joukkueotteluissa. Nyt Michelle sittene pääsi ensimmäistä kertaa haastamaan Melinan mestaruudesta.

Huh huh, ei voi kyllä sanoa, että tätä WWE:n naisten divisioonan tilaa vuonna 2007 olisi jotenkin ilo katsoa. On tavallaan sympaattista, että Candice Michellestä yritettiin oikeasti rakentaa tällaisen tuhkimotarinan tähteä, mutta kun ongelma on vain se, että Candicella ei ollut minkäänlaista kykyä hoitaa tuon tuhkimotarinan tähden roolia. Mutta koska ilmeisesti mitään parempaakaan ideakaan ei Melinan haastajaksi ilmeisesti ollut, niin Candice sai kunnian, jollaista hän ei olisi koskaan oikeastaan ansainnut. Melina yritti kyllä parhaansa mukaan kantaa Candicea siedettävään otteluun, ja toki Candice selvästi yritti kehässä kaiken, minkä vain ikinä oli oppinut. Sen verran paljon arvostan tätä yrittämistä, että annan tälle juuri ja juuri yhden tähden, mutta paljoa kehuttavaa tässä ottelussa ei ole.
* (4:07)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva Kuva Kuva Kuva
John Cena (c) vs. Bobby Lashley vs. Mick Foley vs. King Booker w/ Queen Sharmell vs. Randy Orton - WWE Championship
Illan Main Eventinä oli tälläkin kertaa vuorossa John Cenan mestaruuspuolustus, kuten oli ollut lähes jokaisessa vuoden 2007 ppv:ssä. Nyt vastassa ei kuitenkaan enää ollut The Great Khali, vaan aivan uudenlainen haaste: neljä entistä mestaria, joista kolme oli aivan uusia haastajia Cenalle. Ensinnäkin kaksi haastajista oli uusia Raw'n rosterissa. Kun ONS:n jälkeisessä Raw'ssa oli nähty draft, oli Raw'hon saapunut sekä ECW:n Bobby Lashley että Smackdownin King Booker. Lashley joutui siis luopumaan samalla ECW:n mestaruudestaan, Booker puolestaan teki paluunsa kehään parin kuukauden poissaolon jälkeen. Bookerilla oli ollut polvivaivoja, minkä takia hän oli jäänyt WrestleManian jälkeen pariksi kuukaudeksi pois kehästä parantelemaan vammojaan. Ja sitten yksi haastajista oli paluunsa tehnyt legenda! Mick Foley oli paininut viimeksi vuosi sitten SummerSlamissa, minkä jälkeen hän oli vetäytynyt pois taas kehistä (koska oli kayfabessa saanut potkut). Nyt hän sitten ONS:n jälkeen teki yllätyspaluun painikehiin, mikä johtui tämän ottelun tarinasta...

...Tai tarinan puutteesta. ONS:n jälkeen Raw'ssa Jonathan Coachman nimittäin ilmoitti, että Vengeancessa John Cenan saisivat haastaa mestaruudesta kaikki halukkaat entiset maailmanmestarit. Niinpä haastajiksi ilmoittautuivat tietenkin Cenan pitkäaikainen vihamies Randy Orton, juuri SD:stä siirtynyt entinen World Heavyweight -mestari King Booker, juuri mestaruudestaan luopumaan joutunut Bobby Lashley... Ja Mick Foley. Foley ei toki ollut pitänyt maailmanmestaruutta hallussaan vuoden 1999 jälkeen, mutta se ei haitannut: hän oli silti entinen maailmanmestari ja halusi mukaan otteluun, eikä Coachman voinut estää häntä, koska WrestleMania-kaudella Foley oli onnistunut huijaamaan Vince McMahonia antamaan hänelle työpaikkansa takaisin. Mitään sen suurempaa kuvioita ei näiden neljän haastajan ja Cenan välille sitten yritettykään rakentaa. Kaikki vain halusivat mestariksi.

Tämän ottelun suurin ongelma oli, että tässä ei oikein ollut mitään rakennetta. Aikaa oli 10 minuuttia, ja kehässä oli viisi Main Event -nimeä (tai no: neljä Main Event -nimeä ja yksi puolieläköitynyt legenda) mäiskimässä toisiaan päättömästi. Koska ottelulle itselleen ei ollut keksitty mitään taustatarinaa, ei ilmeisesti sitten myöskään ottelun kulkuunkaan ollut viitsitty rakentaa mitään tarinaa. Sinänsä tätä oli ihan viihdyttävä katsoa. Varsinin Bobby Lashley teki tässä kovaa duunia ottamalla vastaan pari kovaa bumppia (kuten FU kehän ulkopuolella selostuspöydästä läpi). Silti kun matsilta puuttui punainen lanka, siitä puuttui myös jännitys ja siksi se ei ollut kovin kummoinen ottelukaan. Kokonaisuutena viihdyttävyytensä ansiosta ihan hyvä, mutta enemmän voisi odottaa päämestaruusmatseilta.
**½ (10:08)
Voittaja:
► Show Spoiler
*** Chavo Guerrero
** Jimmy Wang Yang
* CM Punk

Kokonaisarvio Vengeance: Night of Championsista: Nyt alettiin päästä sitten sinne varsinaisesti paskemman WWE:n puolelle. Tässä show'ssa ei ollut yhtään yli kolmen tähden ottelua, eli oltiin hyvin lähellä jo puhtaasti surkeaa ppv:tä. Toisaalta tässä ei kuitenkaan ollut mitään ihan totaalista paskaa, vaan suurin osa oli vähän sellaista kädenlämpöistä kamaa, joten päädyin nostamaan tämän juuri ja juuri Kehnon puolelle vielä. Paljon hyvää tästä on kuitenkin paha keksiä, ja pahoin pelkään, että parempaa ei ole luvassa.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
---------------
2. TNA Sacrifice - Hyvä
3. WWE Backlash - Hyvä
4. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
5. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
6. TNA Final Resolution - Ok
7. TNA Destination X - Ok
8. TNA Lockdown - Ok
9. TNA Slammiversary - Ok
10. WWE One Night Stand - Ok
---------------
11. WWE Judgment Day - Kehno
12. WWE No Way Out - Kehno
13. TNA Against All Odds - Kehno
14. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 462
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 02 Huhti 2020, 16:33

Kuva
RESPECT IS EARNED 2007

Sitten siirrytään ihan uuden maailman pariin arvosteluissa. Kyllä vain, tämä on ensimmäinen Ring of Honorin ppv-arvostelu! Vuodesta 2002 lähtien Pohjois-Amerikan ppv-markkinoita olivat painimaailmassa hallinneet käytännössä yksinomaan WWE ja TNA, vaikka lyhytikäisiksi jääneet World Wrestling All-Stars ja World Wrestling Legends olivatkin välissä yrittäneet tunkeutua mukaan. Nyt kuitenkin olisi edessä tulokas, joka jäisi niin pysyväksi osaksi tarjontaa, että jos joskus pääsen arvioimaan vuoden 2020 ppv:eitä, tämä promootio on edelleen mukana. On siis paikallaan kertoa, millainen promootio ROH oli vuonna 2007 ja miten se oli saanut alkunsa.

Samoihin aikoihin kun Jerry Jarrett yhdessä poikansa Jeff Jarrettin kanssa oli perustamassa TNA-nimistä NWA:n yhteydessä toimivaa promootiota vuonna 2002, oli Yhdysvalloissa kehitteillä myös toisen uuden promootion synty. Myös sen pontimena toimi tyhjiö, joka amerikkalaiseen painimaailmaan oli jäänyt WCW:n ja ECW:n kaatumisen jäljiltä. Tämän promootion taustalla oli RF Video -niminen yhtiö ja tarkemmin sen omistaja Rob Feinstein sekä ECW:n entinen työntekijä ja RF Video -yrityksen palkkalistoille sittemmin siirtynyt Gabe Sapolsky. RF Video oli siis vastannut ECW:n tapahtumien videoiden myynnistä, ja ECW oli ollut sen parhaiten myyvä tuote. Kun siis ECW kaatui, RF Video alkoi kipeästi kaivata uutta ykkösmyyntituotetta. Kun esimerkiksi vuonna 1998 perustettu väkivaltaiseen painiin erikoistunut Combat Zone Wrestling (CZW) ei lähtenyt RF Videon kanssa yhteistyöhön, Feinstein ja Sapolsky päättivät perustaa oman painipromootion. Sen nimeksi annettiin Ring of Honor ja kotipaikaksi vakiintui aluksi ECW:n vanha kotikaupunki Philadelphia.

Helmikuussa 2002 järjestettiin uuden Ring of Honorin ensimmäinen tapahtuma The Era of Honor Begins. Heti ensimmäisestä tapahtumasta lähtien oli selvää, että ROHin ei ollut tarkoitus olla mikään "uusi ECW", jos joku sellaista oli odottanut. ROH:ssa ei keskitytty roskapäiniin, räikeisiin juonikuvioihin, kiroiluun, rivouksiin tai mihinkään vastaavaan. Sen sijaan ROH esitteli amerikkalaiselle yleisölle "The Code of Honorin", jonka oli tarkoitus tuoda amerikkalaiseen painiin samanlaista kunnioittavaa kulttuuria, joka oli kuulunut Japanissa puroresuun kaikkien vuosien ajan. ROH:n otteluissa oli lähtökohtaisesti selvät ohjeistukset, joita ei missään tapauksessa saisi rikkoa: ennen ottelua vastustajien oli käteltävä toisiaan, otteluihin ei saanut sekaantua ulkopuolisia, otteluissa ei saisi hyökätä halpamaisesti vastustajan kimppuun ja otteluissa ei saisi käydä tuomarin kimppuun. Käytännössä ROH pyrki siis tuomaan amerikkalaiseen painikulttuuriin takaisin puhtaan painin, joka sieltä oli kadonnut WWF:n Attitude Eran ja ECW:n suosion vuosien aikana. Sama linja näkyi myös buukkauksessa: ROHin storylinet eivät olleet överiä saippuaoopperameininkiä, vaan hyvin perinteistä painibuukkausta. ROHin pääbuukkaaja olikin vuosien ajan toinen omistajista Gabe Sapolsky, ja "Gabesta" muodostui paininörttien ykkössuosikki, joka valittiin monena vuonna Wrestling Observer Newsletterin palkinnoissa parhaaksi buukkaajaksi.

Kun tähän yhdistettiin se, että ROH pyrki tuomaan tapahtumiinsa heti alusta lähtien amerikkalaisen indy-painin parhaat vapaat agentit , Ring of Honorista muotoutui nopeasti smark-tyylisen yleisön uusi suuri suosikki. Nykyisin kuin 2020-luvulla painimaailma on täynnä hehkutettuja indie-promootioita ja ROH on puolestaan taantunut aika tylsäksi mössöksi, on ehkä vaikeakin muistaa, että ROH oli 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä pitkään ehdottomasti se hehkutetuin promootio: smarkkien ykkössuosikki. Promootio, jossa painittiin kaikista parhaat ottelut Pohjois-Amerikassa. Vaikka 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkuvuosina Yhdysvaltoihin syntyi myös monia muita pienissä piireissä arvostettuja indie-promootioita (kuten PWG, CHIKARA ja FIP), ROH oli kaikista Yhdysvaltojen indie-promootioista suurin ja kaunein. Se oli selvästi se "kolmanneksi isoin promootio", joka ei tosissaan pystynyt tai halunnutkaan haastaa WWE:tä tai TNA:ta mutta jolla oli vakaa maine, isoja tapahtumia ja laaja fanikunta.

ROHin merkittävin ero esimerkiksi samoihin aikoihin perustettuun TNA:han oli siis se, ettei ROH varsinaisesti pyrkinytkään kilpailemaan WWE:n kanssa. Se ei pyrkinyt nousemaan Yhdyvaltojen suurimmaksi painipromootioksi, eikä se halunnut aluksi ppv-markkinoille. Sen sijaan ROH järjesti tasaisesti kohtuullisen kokoisia tapahtumia ensin Pennsylvanian alueella ja vähitellen laajemmin muuallakin erityisesti Yhdysvaltojen itärannikkolla. Se kerrytti tasaisesti mainetta promootiona, jossa nähtiin parempia otteluita kuin missään toisessa promootiossa. Samalla se onnistui solmimaan monien parhaiden ja lupaavimpien amerikkalaisten painijoiden kanssa sopimuksia, jotka mahdollistivat ROHille näiden painijoiden käyttämisen heidän tapahtumissaan mutta antoivat samalla kyseisille painijoille vapauden painia missä tahansa muuallakin. ROH teki myös alkuvuosinaan varsin tiivistä yhteistyötä esimerkiksi TNA:n kanssa. Sitoviin sopimuksiin ROHilla ei ollut mahdollisuuksia, ja siksi monet painijat vuosien aikana myös vain pistäytyivät ROHissa lyhyesti. Uralleen merkittävän ponnahduslaudan ROHista olivat jo vuoteen 2007 mennessä saaneet muun muassa sellaiset nimet kuin AJ Styles, Samoa Joe, CM Punk, Homicide, Christopher Daniels, Low Ki, Austin Aries ja Jamie Noble (ROHissa oikealla nimellään James Gibson). Heistä kaikki olivat tähän mennessä myös jo jättäneet ROHin.

Ennen kuin mennään ROHin vuoden 2007 tilanteeseen, on vielä käytävä lyhyesti läpi ROHin alkuvuosien historian synkempi osuus. Rob Feinstein ei nimittäin ollut enää vuonna 2007 missään tekemisissä perustamansa promootion kanssa, ja se johtui vuonna 2004 paljastuneesta hyvin inhottavasta tapauksesta. Kävi nimittäin ilmi, että Feinstein oli suostutella 14-vuotiaaksi pojaksi luulemaansa henkilö netissä harrastamaan seksiä kanssaan. Henkilö ei kuitenkaan ollut oikeasti 14-vuotias poika, vaan peiteoperaatiossa ollut poliisi. Feinstein jäi siis niin sanotusti rysän päältä kiinni alaikäiseen sekaantumisen yrittämisestä, ja oli päivänselvää, että Feinsteinin maine oli tuhoutunut tästä rikollisesta toiminnasta täysin. Riskinä oli, että Feinsteinin maineen tuhoutuminen johtaisi myös koko ROHin maineen tuhoutumiseen. Tuolloinen ROHin yhteistyökumppani TNA reagoi Feinstein-tapaukseen katkaisemalla siteensä heti ROHin kanssa (sittemmin yhteistyö palautui hetkellisesti). Feinstein teki ainoan mahdollisen teon, eli astui syrjään ROHin johdosta ja myi koko osuutensa firmasta pois. Vuoden 2004 jälkeen Feinsteinilla ei ollut enää mitään tekemistä ROHin kanssa. Sen sijaan ROHin uudeksi pääomistajaksi nousi Cary Silkin -niminen mies.

Cary Silkinistä tulikin mies, jota pidetään nykyisin ROHin historiassa henkilönä, jota ilman ROHia ei nykyisellään olisi olemassa. Silkinin johdolla ROH kasvoi paljon alkuvaihetta isommaksi ja alkoi laajentaa toimintaansa Yhdysvaltojen ulkopuolella: ROH alkoi järjestää tapahtumia niin Isossa-Britanniassa kuin Japanissakin ja samalla tuoda enemmän nimekkäitä japanilaisia painijoita painimaan myös ROHin tapahtumiin. Vuonna 2007 ROHilla merkittävää yhteistyötä erityisesti Pro Wrestling NOAH -promootion kanssa, ja itse asiassa hetkellisesti molemmat ROHin mestaruudet olivat olleet NOAHin painijoiden hallussa. NOAHin avulla ROH järjesti myös jättiläismäisen "Live In Tokyo" -tapahtuman kesällä 2007 Tokiossa.

Silkinin ansiota on myös se, että kirjoitan ylipäänsä tätä arvostelua. Vuonna 2007 Silkinin johdolla ROH alkoi nimittäin tavoitella mahdollisuutta järjestää omat ensimmäiset ppv-lähetyksensä. Vaikka ROH ei edelleenkään tosissaan tähdännyt WWE:n tai vielä TNA:nkaan haastamiseen, oli firman suosio sen verran tasaisessa kasvussa, että ROHissa alettiin uskoa, että mahdollisuuksia on enemmänkin kuin pelkäksi arvostetuksi indie-promootioksi. Ajatus oli siis, että jos ROH alkaisi järjestää ppv-tapahtumia, se voisi saavuttaa sellaisia yleisöjä, joita se ei ollut koskaan aiemmin tavoittanut. Aluksi ROH solmi muutaman ppv:n mittaisen sopimuksen etukäteen nauhoitetuista ppv-lähetyksistä. Idea oli siis, että ROH ei - toisin kuin muut - lähettäisi ppv:eitä livenä, vaan ppv-lähetyksissä nähtäisiin ROHin tapahtumia, jotka olisi oikeasti käyty parisen kuukautta sitten. Tämä ROHin linjaus ppv-lähetyksiin siirtymiseen johti kuitenkin siihen, että TNA päätti uudestaan lopettaa yhteistyönsä ROHin kanssa, koska se piti ROHia nyt kilpailijanaan. Tämän seurauksena muun muassa Christopher Daniels ja Homicide jättivät ROHin.

Ja näillä askelmerkeillä ollaan nyt tämän historian ensimmäisen ROH-ppv:n luona. Respect Is Earned -niminen tapahtuma oli alun perin käyty toukokuussa New Yorkin Manhattan Centerillä (eli samassa rakennuksessa kuin legendaarinen Hammerstein Ballroom), mutta ppv-lähetyksenä se nähtiin 1. heinäkuuta. Selostajina Dave Prazak ja Lenny Leonard, jotka olivat näihin aikoihin vakionimiä ROHin selostamossa. Kumpikaan ei ole mitenkään erityisen mieleenpainuva selostustyössään, mutta perushyvää työtä he ehdottomasti näissä tapahtumissa tekivät.

Kuva Kuva
Takeshi Morishima (c) vs. BJ Whitmer - ROH World Championship
Kyllä vain, historian ensimmäisen ROH-ppv:n ensimmäinen ottelu oli matsi ROHin päämestaruudesta. Mutta ihan perinteisestä päämestaruusottelusta ei kuitenkaan ollut kyse. Show nimittäin alkoi sillä, kun BJ Whitmer seisoi mikrofonin kanssa kehässä ja haastoi kenet tahansa pukuhuoneessa olevan painijan astelemaan kehään ja painimaan häntä vastaan tässä ja nyt. Tämä siksi, että nyt olemme ROHin tapahtumassa ja Ring of Honorissa puhuminen hoidetaan painimisen kautta! ROH päätti siis tehdä heti uusille katsojille selväksi, että nyt ei olla minkään sports entertainmentin vaan aidon showpainin parissa. Varmasti hyvä päätös. Mutta ei tässä tosiaan kaikki, koska Whitmerin haasteeseen päätti vastata ROHin maailmanmestari Takeshi Morishima yksinkertaisesti marssimalla paikalle mestaruusvyö hampaissaan, törkkäämällä mestaruusvyön tuomarin käsiin ja ilmoittamalla näin, että hän on valmis puolustamaan mestaruuttaan Whitmeriä vastaan tässä ja nyt. Selostajat olivat tietenkin aivan pähkinöinä, ja myös yleisö kävi kuumana tälle spontaanille illan avaukselle.

Tämä oli ensimmäinen ppv-esiintyminen sekä BJ Whitmerille että Takeshi Morishimalle, joten lyhyet esittelyt ovat myös paikallaan. BJ Whitmer oli aloittanut painiuransa 2000-luvun alussa, ja ROHin vakiokalustoon hän oli kuulunut jo vuodesta 2003 lähtien. ROHissa Whitmer edusti siis ehdottomasti konkariosastoa, joka oli vuosien aikana feudannut muun muassa Samoa Joen, Christopher Danielsin, CM Punkin ja Jimmy Jacobsin kanssa. Whitmer oli myös useamman kerran päässyt aikaisemminkin painimaan ROHin päämestaruudesta - voittamatta sitä. Tällä hetkellä Whitmer oli kuitenkin hieman tyhjän päällä ROHissa, joten häntä oli helppo käyttää tällaisena esittelyvastustajana Takeshi Morishimilla. Isokokoinen ja järkälemäinen Morishima oli nimittäin ensimmäinen japanilaispainija, joka piti hallussaan ROHin päämestaruutta. Vuonna 1998 painiuransa aloittanut Morishima oli lähes koko uransa ajan kuulunut ROHin yhteistyöpromootion Pro Wrestling NOAHin rosteriin, ja NOAHissa Morishima oli niittänyt paljon menestystä. Alkuvuodesta 2007 Morishima saapui Yhdysvaltoihin painimaan ROHin tapahtumaan, ja kaikkien suureksi järkytykseksi Morishima onnistui voittamaan ROHin maailmanmestaruuden silloiselta mestarilta Homicidelta. Sen jälkeen Morishima olikin ollut täysin pysäyttämätön tuhokone: isokokoinen, isovatsainen, ruumiinrakenteeltaan kaikkia painin perussääntöjä rikkova mörssäri, joka tuhosi intensiivisellä tyylillään kaikki vastustajansa.

Tämän ottelun tarkoitus oli ennemminkin pohjustaa ottelun jälkeen nähtyä kehäsegmenttiä, ja siinä roolissa tämä toimi täydellisesti. Samoin on sanottava, että jos pitäisi miettiä kolmeminuuttisia päämestaruusotteluita, jotka ovat oikeasti olleet viihdyttävää katsoa, niin kovin montaa ei tulisi mieleen. Tämä oli kuitenkin ehdottomasti sellainen. Morishima ja Whitmer tekivät sen, minkä osaavat ja minkä ROH osaa parhaiten, eli pistivät kasaan aivan käsittämättön stiffin all in balls out -tyylisen mähinän, jossa vastustajaa paiskottiin menemään sen minkä kerettiin. Toki samalla melkein kaikki myyminen oli nollissa, mutta tällaiseen Morishima-tyyliseen hulluun mättömähinään se nyt sopi oikein mainiosti. Hienoa työtä siis molemmilta painijoilta, ja tässä ajassa tämä oli oikein viihdyttävä rymistely, vaikka ei tätä mitenkään nyt erityisen mieleenpainuvan hienona painiotteluna voi silti pitää.
** (2:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Takeshi Morishima, Nigel McGuinness & Bryan Danielson
Ottelun jälkeen paikalle rynnisti sitten Nigel McGuinness, joka oli ROH-yleisön rakastama brittipainija ja Morishiman ykköshaastaja. McGuinness oli vaatimassa mestaruusottelua Morishimaa vastaan, mutta silloin Bryan Danielson saapui paikalle! Danielson oli tehnyt juuri edellisenä iltana paluunsa ROHiin oltuaan poissa joulukuusta 2006, jolloin hän oli hävinnyt maailmanmestaruutensa Homicidelle ja jäänyt parantelemaan loukkaantunutta olkapäätään. Nyt hän kuitenkin marssi takaisin kehään ja ilmoitti vanhalle arkkiviholliselleen McGuinnessille, että tämä ei suinkaan ansaitsisi mestaruusottelua, joka kuuluiis hänelle. Väittely päättyi siihen, että Danielson hyökkäsi halpamaisesti McGuinnessin kimppuun ja Morishima päätyi auttamaan Danielsonia. Tämä ei olisi viimeinen kerta, kun näkisimme tämän kolmikon tämän illan aikana.

Kuva Kuva
Rocky Romero vs. Naomichi Marufuji
Illan ensimmäinen niin sanotusti varsinainen ottelu oli sitten tämä Rocky Romeron ja Naomichi Marufujin välinen kohtaaminen. Sinänsä tämän ottelun taustalla ei ollut mitään suurempaa tarinaa: Rocky Romero kuului yhdessä Davey Richardsin ja Roderick Strongin kanssa ROHin yhteen tämän hetken merkittävimmistä heel-stableista No Remorse Corpsiin. Naomichi Marufuji oli puolestaan yksi NOAHin lahjakkaimmista ja ylistetyimmistä painijoista, joka halusi päästä näyttämään Romerolle, että hän olisi tätä ja tämän porukkaa parempi. Tämä oli ensimmäinen ppv-ottelu myös sekä Romerolle että Marufujille. Romero on kuubalainen painija, joka oli aloittanut uransa vuonna 1997 ja siirtynyt nopeasti painimaan sekä Meksikoon että Japaniin. Yhdysvalloissa Romeron ura ei ollut sen sijaan niin mittava, mutta ROHissa hän oli vuosina 2004-2005 paininut Ricky Reyesin kanssa ja muodostanut Havana Pitbulls -joukkueen, joka piti tuolloin ROHin joukkuemestaruuksia historiallisen pitkään. Vuonna 2005 Romero kuitenkin lähti ROHista mutta palasi sinne vuonna 2007 ja liittyi No Remorse Corpsiin. Naomichi Marufuji puolestaan oli aloittanut uransa vuonna 1998, siirtynyt NOAHiin vuonna 2000 ja noussut siellä 2000-luvun puoliväliin mennessä yhdeksi hehkutetuimmista japanilaispainijoista. ROHiin Marufuji oli päätynyt painimaan nimenomaan NOAH-yhteistyön nimissä.

Niin, eipä tätä menoa voi kuin arvostaa. Vuosi 2007 ei ollut varsinaisesti ROHin kulta-aikaa, koska firma oli menettänyt monia kovimpia painijoitaan ja uusia kovia ei vielä ollut niin paljon noussut, mutta silti tällaisenakin hetkenä firma pystyi tarjoamaan aivan pirun kovia painiotteluita. Se kävi ilmi juuri tällaisista otteluista. Rocky Romero ja Naomichi Marufuji painivat jumalauta 15 minuutissa aivan helvetillisen tiukan ottelun, jossa nähdään aika lailla kaikkea, mitä painiottelulta voi toivoa. Toki tämä on siinä mielessä hieman liioitellusti sanottu, että tästä ottelusta puuttui sellainen todellinen suuruuden ja ainutlaatuisuuden tunne, minkä takia tämä ei ole MOTYC-tason matsi sentään. Sen sijaan tämä oli ihan perkeleellisen kova painiottelu, joka noudatti painiottelun rakennetta täydellisesti, tarjosi aivan helvetin näyttäviä liikkeitä, stiffejä iskuja, hienoa loikkia ja suurin piirtein kaikkea, mitä painiottelulta nyt vain voi järkevästi toivoa. Aivan pirun kovaa mähinää, kaksi miestä, jotka todellakin tietävät, mitä kehässä tehdä... Mitä muuta tähän voi oikein sanoa? On helppo ymmärtää, miksi näinä aikoina ROH oli suosittu, kun WWE tarjosi lähinnä paskaa, ja ROH:ssa oli aivan maailmanluokan painia. Ihailtava matsi, huippuottelu ja täydellinen "oikea opener" illalle.
**** (16:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Backstage angle w/ Larry Sweeney, Tank Toland, Sara Del Ray & Bobby Dempsey
Tässä välissä esiteltiin ROHin muuta talenttia, jotka eivät tänä iltana kehään päässeet. Backstage-anglen pääroolissa oli ylimielinen manageri Larry Sweeney, joka oli 2000-luvulla noussut indy-maailmassa hyvin hehkutetuksi manageriksi. ROHissa Sweeney oli debytoinut vuoden 2006 lopussa, ja pian sen jälkeen hän oli perustanut Sweet & Sour Inc. -nimisen stablen. Siihen kuului muun muassa Sweeneyn kanssa tässä esiintynyt lihaskimppu Tank Toland, joka ei ollut hyvin tyypillinen ROH-painija, vaan ennemmin WWE-henkinen mörssäri. Toland olikin aiemmin paininut WWE:ssä The Dicks -joukkueessa. Tässä anglessa Sweeney halusi kuitenkin esitellä uusimman hankintansa: "maailman parhaan naispainijan" Sara Del Rayn. Del Ray olikin ehdottomasti näihin aikoihin yksi smark-piireissä eniten hehkutettu painija, joka piti hallussaan naispainin tällöisen ykköspromootion Shimmerin mestaruutta. Toland ei Del Rayta näyttänyt oikein arvostavan, mutta purki turhautumisensa sitten Bobby Dempsey -nimiseen kömpelöön, isokokoiseen ja kaikin puolin epäpainijamaiseen mieheen, jonka Toland oli ottanut "koulutettavakseen". Toland kiusasi aikansa Dempseytä, ja Sweeney keskittyi seuraamaan tätä sivusta.

Kuva Kuva
Briscoe Brothers (Jay & Mark) (c) vs. Claudio Castagnoli & Matt Sydal - ROH Tag Team Championship
Seuraavaksi oli vuorossa ottelu ROHin joukkuemestaruuksista. Mestaruuksia pitivät hallussaan Jay ja Mark Briscoe, jotka olivat yksi koko ROHin joukkuepainin kulmakivistä - ja yksiä koko ROHin rakastetuimmista painijoista. Kaljupäinen, hieman järkevämpi Jay ja toisen hampaansa menettänyt, täysin sekopäinen Mark olivat ainakin omasta mielestäni tietyllä tavalla tämän ajan Young Bucks: joukkue, joka oli koko indie-painin kuumin joukkue ja jota hehkutettiin kaikkialla. Briscoet olivat oikean elämän veljekset, jotka olivat aloittaneet painimisen vuonna 2000. Alkuvuosina he olivat keränneet nimeä itselleen painimalla sekä joukkueena että toisiaan vastaan muun muassa CZW:ssä, JAPW:ssä, PWG:ssä ja lyhyesti myös TNA:ssa. Vuonna 2003 Briscoe Brothers alkoi hallita ROHin joukkuedivisioonaa, kunnes vuoden 2004 kesän lopussa he yllättäen ilmoittivat jäävänsä kokonaan tauolle painimaailmasta. Syynä olivat erityisesti Markin kokema paha loukkaantuminen moottoripyöräonnettomuudessa. Vuoden 2006 alussa Briscoet sitten palasivat ROHiin ja nousivat nopeasti takaisin joukkuemestaruuskuvioihin. Briscoet olivat viimeisimmäksi voittaneet mestaruudet Naruki Doilta ja Shingo Takagilta, minkä jälkeen Mark oli kuitenkin kärsinyt aivotärähdyksen ja joutunut jälleen hetkellisesti sivuun painikehistä. Nyt Mark oli taas painikunnossa, ja yhdessä veljensä kanssa he olivat valmiita puolustamaan mestaruuksia kahta entistä joukkuemestaria Matt Sydalia ja Claudio Castagnolia vastaan.

Castagnoli ja Sydal ovat toki tuttuja varmasti monille WWE-faneille myöhemmiltä vuosilta, mutta vuonna 2007 he olivat vielä suurelle yleisölle tuntemattomia ROH-painijoita. Castagnoli on sveitsiläinen painija, joka oli aloittanut uransa vuonna 2000 Euroopassa ja siirtynyt sieltä Pohjois-Amerikkaan vuonna 2004. Ensimmäisenä Castagnoli debytoi CHIKARAssa, jossa hän muodosti Chris Heron kanssa Kings of Wrestling -nimisen joukkueen. Castagnolin ja Heron Kings of Wrestling -joukkueesta tuli nopeasti äärimmäisen vihattu kaksikko, joka nousi myös ROHin joukkuemestariksi. Joukkueen yhteinen tarina päättyi kuitenkin yllättäen vuoden 2006 lopussa. Tuolloin yleinen käsitys oli se, että Castagnoli oli tehnyt sopimuksen WWE:n kanssa ja että hän oli loikkaamassa WWE:hen. Niinpä oli ilmoitettu, että vuoden 2006 viimeisessä ROHin tapahtumassa Kings of Wrestling painisi viimeisen ottelunsa yhdessä. Tuon ottelun jälkeen Castagnoli kuintekin ilmoitti, ettei lähdekään WWE:hen, mutta tuolloin Larry Sweeney saapui paikalle, ilmoitti sopineensa sopimuksen Chris Heron kanssa, ja Hero dumppasi näin Castagnolin liittyäkseen Sweet & Sour Inc. -porukkaan. Castagnoli sen sijaan jäi tyhjän päälle, muttei silti varsinaisesti kääntynyt faceksi. Sen sijaan tässä ppv:ssä hän yhdisti voimansa Matt Sydalin kanssa. Sydal oli painifanien arvostama high flying -painija, joka oli aloittanut uransa vuonna 2000, debytoinut ROHissa vuonna 2004 ja paininut siellä monia hienoja otteluita. Vuonna 2006 Sydal oli hetkellisesti pitänyt joukkuemestaruuksia Christopher Danielsin kanssa, mutta kääntynyt samalla heeliksi. Nyt siis Sydalilla ja Castagnolilla oli mahdollisuus voittaa joukkuemestaruutensa takaisin.

Huh, tässä ottelussa alkoi olla se ongelma, joka aina toisinaan vaivasi ROHia. Tässä oli liikaa kaikkea. Liian paljon liian kovaa menoa ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Erityisesti ottelun viimeiset minuutit menivät jo niin överiksi, että vaikka meno oli äärimmäisen taidokasta, hienoa ja ihailtavaa, ei siitä pystynyt nauttimaan täysin siemauksin. Se oli vain liikaa. Ja vaikka ymmärrän, että paikan päällä ollut yleisö oli aivan ekstaasissa, kun heille tykiteltiin loputtomasti järjettömän kovaa meininkiä, en itse pystynyt nauttimaan tästä lopulta niin paljon, että tämä nousisi MOTYC-tasoiseksi otteluksi. En ole kovin paljon katsonut nykyistä AEW:tä, eli en voi esiintä sen minkäänlaisena asiantuntijana, mutta voisin luulla, että minulla tulisi sama fiilis joidenkin AEW:n otteluiden kohdalla. On vain niin paljon kaikkea, että mistä pystyy enää nauttimaan? Jos samalla osa varsinaisesta painin ideasta, eli tarinankerronnasta unohdetaan? No, kaiken tämän nillityksen päätteeksi on tietenkin todettava, että tämä matsi oli ihan saatanallisen erinomainen joukkuetykittely, jota oli aivan pirun mahtavaa katsella. Briscoe Brothers oli näihin aikoihin tietyllä tavalla oman aikansa Young Bucks, joka vastasi vain sellaisesta joukkuemeiningistä, johon muut eivät pystyneet. Castagnoli oli upea iso mies ja Sydal täydellinen spottiapina. Eihän tällä reseptillä voi syntyä muuta kuin aivan vitun kova ottelu. Mutta ei MOTYC silti. Ottelun jälkeen sitten ROHin toinen legendaarinen joukkue Steenerico (eli Kevin Steen ja El Generico) hyökkäsivät Briscoe-veljesten kimppuun, mitä seurasi brutaali tappelu ympäri areenaa.
**** (20:11)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Roderick Strong vs. Delirious
Tämän tapahtuman esiintyjistä Roderick Strongilla oli tähän mennessä eniten ppv-otteluita takana, mikä johtui siitä että Strong oli vuosina 2005-2006 ollut aktiivinen osa X-Divisioonaa, kunnes TNA totesi, ettei Strongille ole käyttöä ja irtisanoivat hänet. Uransa Strong oli aloittanut vuonna 2000 Floridan alueellisissa promootioissa, kunnes vuonna 2003 hän aloitti ROHissa. Yhdessä Austin Ariesin, Alex Shelleyn ja Jack Evansin kanssa Strong muodosti Generation Next -nimisen nuorien ja lahjakkaiden painijoiden porukan, josta tuli iso juttu ROHin ensimmäisinä vuosina. Strong myös nousi Main Event -kuvioihin asti ja pääsi haastamaan Bryan Danielsonin useamman kerran maailmanmestaruudesta. Merkittävä käänne Strongin uralla nähtiin kuitenkin, kun alkuvuodesta 2007 Strong kääntyi entisiä ystäviään vastaan, teki heel-turnin ja perusti No Remorse Corps -nimisen uuden heel-stablen, joka pyrki tuhoamaan kaikki heitä vastaan asettuvat painijat - ilman säälin hiventäkään.

Ensimmäiseksi uhrikseen Strong valitsi Deliriouksen, joka oli ollut koko ROH-uransa ajan yleisön suuri suosikki, ja juuri siksi Strong tahtoi tehdä hänestä ensimmäisenä selvää. Strong oli alkukeväästä piessyt Deliriouksen todella pahasti iskemällä tälle Gibson Driverin turvakaiteen päälle, ja nyt nämä kaksi pääsivät selvittämään brutaalin vihanpitonsa tässä Grudge Matchissa. Delirious oli ehdottomasti yksi erikoisimmista ROHin painijoista. Hämmentävään maskiin pukeutuvan Deliriouksen tavaramerkki oli maskin lisäksi se, että kehäkellon soidessa hän alkoi aina juosta ympäri kehää päämäärättömästi ja huutaa sekavia. Jos Delirious puhui joskus muulloin, hän puhui aina täyttä siansaksaa, josta kukaan ei ymmärtänyt mitään. Mysteerinen maskimies oli kuitenkin vuonna 2004 tekemästään ROH-debyytistä noussut nopeasti yleisön suureksi suosikiksi ja ROHin eräänlaiseksi ikoniksi, vaikka pitkän aikaa urallaan hän ei edes voittanut otteluakaan. Lopulta Delirious onnistui ansaitsemaan itselleen pari maailmanmestaruusottelua, joita hän ei kovasta yrityksestä huolimatta voittanut. Uransa Delirious (oikealta nimeltään Hunter Johnston) oli aloittanut vuonna 2001, ja menneinä vuosina hän oli esiintynyt parissa TNA:nkin ppv:ssä.

Tässä ottelussa tässä kohtaa korttia kävi tavallaan ilmi juuri ROHin heikkous sen kaiken hienouden keskellä. Jos tämä Roderick Strongin ja Deliriouksen ottelu olisi ollut esimerkiksi osana Vengeancen korttia (ei nyt huomioida sitä, kuinka hyvin se sinne ylipäänsä olisi sopinut), olisin ollut siitä todella innoissani. Nyt tämä tuntui kahden edellisen ottelun jälkeen jotenkin siltä, että... No, en vain saanut tästä ihan järisyttävän paljon irti, vaikka ottelunahan tämä oli ihan ensiluokkainen. Strong on loistava, ja näihin aikoihin Deliriouskin tuntui kohtuullisen freesiltä vielä. Yhdessä kaksikko pisti pystyyn hienon vihantäyteisen matsin, jossa oli sopivasti sekoitettu spotteja, stiffiä meininkiä ja hienoa painia. Aikaakin oli. Kaikki oli siis paperilla enemmän kuin kunnossa, ja pidän tätä siis ehdottomasti hienona otteluna. En vain osannut enää olla tästä niin innoissani, koska ilta oli ollut jo tähän mennessä täyttä tykitystä... Näinä aikoina ROH kaipasi juuri enemmän tarinankerrontaa, erikoisuuksia, kummallisia hahmoja ja poikkeavaa menoa ja vähän vähemmän upeaa painia. Sekin tulisi muuttumaan. Ottelun jälkeen No Remorse Corps pieksi Deliriouksen brutaalisti, kunnes Erick Stevens -niminen iso köriläs saapui pelastamaan hänet.
***½ (21:38)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
KENTA & Nigel McGuinness vs. Bryan Danielson & Takeshi Morishima
Ja sitten oli vuorossa illan Main Event, joka oli rakentunut illan aikana. Show'n alussa nähdyn Morishiman, Danielsonin ja McGuinnessin yhteenoton jälkeen kehässä oli nähty vielä toinenkin tappelu, jossa Morishima ja Danielson yrittivät jälleen piestä McGuinnessin yhdessä, kunnes Morishiman NOAH-arkkivihollinen KENTA juoksi paikalle ja pelasti McGuinnessin. Tästä sitten määrättiin illan pääotteluksi joukkueottelu Morishiman, Danielsonin, KENTAN ja McGuinnessin välillä. Heel-joukkueen toinen osapuoli Morishima tulikin esiteltyä jo openerissa, ROH World Champion paini siis samana iltana kaksi ottelua. Morishiman joukkuepari oli sitten Bryan Danielson, joka tuskin suurimmalle osalle kaipaa minkälaisia esittelyjä. Danielson oli aloittanut uransa vuonna 1999 Texasissa, ollut 2000-luvun alussa tovin aikaa sopimuksella WWF:ssä ja paininut Japanissa, kunnes vuonna 2002 ROHin ensimmäisessä tapahtumassa hän paini Christopher Danielsia ja Low Ki'tä vastaan. Danielsonia (yhdessä Danielsin ja Low Ki'n ohella) pidetäänkin ROHin "perustajajäseninä", ja Danielsonista muodostui nopeasti koko promootion kulmakivi. Syksyllä 2005 Danielson voitti ROHin maailmanmestaruuden, jota hän puolusti 15 kuukautta kestäneen mestaruuskautensa aikana käytännössä kaikkia ROHin merkittäviä painijoita vastaan. Yksi Danielsonin mestaruuskauden isoimmista hetkistä oli, kun hän kohtasi Nigel McGuinnessin ottelussa, joka yhdisti Danielsonin hallussa pitämän ROHin maailmanmestaruuden ja McGuinnessin hallussa pitämän ROH Pure -mestaruuden. Lopulta Danielson hävisi siis mestaruutensa joulukuussa 2006 Homicidelle, minkä jälkeen hän vetäytyi parantamaan olkapäävammaansa, kunnes juuri tätä ppv:tä edeltävänä iltana Danielson teki paluunsa kehään.

Face-joukkueen toinen osapuoli oli siis Danielsonin vanha arkkivihollinen ja Takeshi Morishiman kantaman mestaruuden tämänhetkinen ykköshaastaja Nigel McGuinness. Englantilainen McGuinness oli aloittanut painiuransa vuonna 1999 painimalla sekä Euroopassa että Yhdysvaltojen pikkupromootioissa. Vuonna 2003 hän debytoi ROHissa, missä hän nousi nopeasti yläkorttiin ylimielisenä coolina brittijätkänä, joka ei siis esittänyt mitään vanhanaikaista aristrokraattia, vaan oli vain cool tyyppi. McGuinness voitti ROH Pure -mestaruuden, joka oli ROHin alkuvuosina firman kakkosvyö, mutta sitten ROH päätti yhdistää Pure-mestaruuden maailmanmestaruuteen, ja McGuinness hävisi ratkaisevan mestaruuksien yhdistämisottelun Danielsonia vastaan. Samalla McGuinness oli kääntynyt faceksi, ja viime kuukausien aikana hän oli alkanut rakentaa tietään kohti uutta mahdollisuutta nousta ROHin maailmanmestariksi. McGuinnessin joukkuepari oli japanilainen KENTA, joka aloitti uransa vuonna 2000 ja kuului muun muassa Morishiman ja Marufujin kanssa NOAHin uuden sukupolven tähtipainijoihin, joita fanit tällä hetkellä rakastivat. Ensimmäiset ottelunsa Yhdysvalloissa KENTA oli paininut vuonna 2005, ja erityisesti Danielsonin kanssa hänellä oli legendaarisia kohtaamisia. Viime aikoina KENTA oli feudannut nimenomaan Morishiman kanssa Japanissa, ja nyt hän pääsi auttamaan McGuinnessia tässä joukkueottelussa.

Huh, mitäpä tähänkään nyt oikein sitten sanomaan. Jos samaan otteluun laitetaan Bryan Danielson, KENTA, Nigel McGuinness ja Takeshi Morishima, on päivänselvää, että käsissä on pirun kova ottelu. Tämä oli ehdottomasti huippuottelu, jonka erityisesti viimeiset minuutit olivat sellaista tykittelyä, että ei mikään muu promootio näihin aikoihin pystynyt ppv-tasolla tarjoamaan mitään vastaavaa. Danielson pääsi ottelussa esittelemään täydellistä tekniikkapainiaan, KENTA upean stiffejä potkujaan, McGuinness mahtavaa eurooppalaista painia ja Morishima omaa brutaalia mörssäröintiään. Yhdistelmä oli todella kova, mutta kaikesta tästä huolimatta on sanottava, että olisin tähänkin otteluun vain kaivannut vielä jotain suurempa tarinaa, tunnelmaa tai merkitystä, koska nyt tämä oli vain... upea ottelu. Se ei toki ole millään tavalla huono suoritus, mutta pelkästään upea ottelu ei nouse vielä MOTYC-tasolle sllmissäni. Lisäksi ihan pienenä kritiikkinä on todettava, että mielestäni Morishima hoiti paikoitellen ottelussa oman roolinsa hieman laiskasti, vaikka pääspotit hän toki hoiti myös pirun näyttävästi. No, yhtä kaikki, tämä oli todella kova Main Event todella kovalle illalle, mutta jätti toivomaan vielä vähän enemmän.
**** (26:31)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Nigel McGuinness
** Bryan Danielson
* KENTA

Kokonaisarvio Respect Is Earnedista: Kolme neljän tähden ottelua, yksi ***½-ottelu ja yksi intensiivinen avausmatsi. Eipä tästä show'sta voi tähtiarvosanojen pohjalta keksiä paljon pahaa sanottavaa, eikä toki muutenkaan. On hienoa, että ROH on vihdoin saatu mukaan tähän ppv-projektiin, koska kieltämättä tällainen saatanallisen kova paini tuo ihan toisen tason näihin ppv-arvioihin, kun mukana on erityisesti WWE:n tämänhetkistä tauhkaa. Silti tämän hehkutuksen jälkeen on todettava, että Respect Is Earned ei ollut millään tavalla täydellinen tapahtuma. Tästä puuttui todella suuret tunteet, todella suuret ottelut ja ylipäänsä sellainen ainutlaatuinen merkittävyys. Hienoa painia oli tarjolla paljon (ehkä liikaakin), mutta jotenkin show'n eri otteluiden pitäisi erottua enemmän toisistaan. Nyt kokonaisuus oli ehdottomasti Hieno, mutta jään vielä odottamaan ROHin oikeasti aivan täydellistä show'ta. Mahtava ppv-avaus silti.

1. WWE Royal Rumble - Hieno
2. ROH Respect Is Earned - Hieno
---------------
3. TNA Sacrifice - Hyvä
4. WWE Backlash - Hyvä
5. WWE WrestleMania 23 - Hyvä
6. WWE New Year's Revolution - Hyvä
---------------
7. TNA Final Resolution - Ok
8. TNA Destination X - Ok
9. TNA Lockdown - Ok
10. TNA Slammiversary - Ok
11. WWE One Night Stand - Ok
---------------
12. WWE Judgment Day - Kehno
13. WWE No Way Out - Kehno
14. TNA Against All Odds - Kehno
15. WWE Vengeance: Night of Champions - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Vastaa Viestiin