Tervetuloa Smarksiden viralliselle keskustelualueelle! Luo tunnukset ja tule mukaan vaihtamaan mielipiteitä. Muista lukea foorumin säännöt!

Tarkasta kotisivumme osoitteessa smarkside.com. Facebookista löydät fanisivumme sekä keskusteluryhmämme Discussion ja Talk. Olemme myös Twitterissä, Instagramissa, Soundcloudissa ja YouTubessa. Reaaliaikaisen chattailun löydät Discordista.

Smarksidetubessa Raw tiistaisin klo 20 ja SmackDown keskiviikkoisin klo 20. Muu ohjelmisto elää tilanteen mukaan. Parhaiten pysyt kärryillä seuraamalla Discordin kanavaa #smarktube.

Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Kaikenlainen showpainiaiheinen keskustelu.
Vastaa Viestiin
Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 245
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 31 Maalis 2018, 11:16

Kuva
KING OF THE RING 1993

Tervetuloa historian ensimmäisen King of the Ringin pariin, kuten WWF haluaa tätä kutsua. Näin toki ei oikeasti ollut: WWF oli järjestänyt vuodesta 1985 lähtien King of the Ring -nimisiä turnauksia, mutta tätä ennen niitä ei ollut televisioitu. Turnauksen tulokset olivat kyllä näkyneet merkittävissä määrin myös WWF:n juonikuvioissa. Kun esimerkiksi Harley Race voitti turnauksen vuonna 1986, alkoi hän kutsua itseään King Harley Raceksi ja kulkea kaikkialle kuninkaana. Myöhemmin hän menetti "kuningas"-tittelinsä Hakulle, joka puolestaan hävisi sen Jim Dugganille ja tämä jälleen Randy Savagelle.

Edellisen kerran King of the Ring -turnaus oli järjestetty vuonna 1991, mutta nyt WWF herätti sen vuoden tauon jälkeen henkiin. Idea syntyi siitä, että WWF päätti lisätä yhden uuden ppv:n kalenteriinsa keskelle kesää. Juuri kesällä WWF:llä olikin pitkä tauko ilman ppv:tä. WrestleMania järjestetiin jo alkukeväästä ja SummerSlam vasta loppukesästä. WCW:llä oli puolestaan kevään ja kesän aikana useita ppv:eitä. Tästä kesäisestä ppv:stä muotoutuikin sitten vakio-osa WWF:n ppv-kalenteria aina 2000-luvun alkuun saakka. Vaikka yleensä WWE:n ppv:eissä puhutaan "neljästä suuresta" (Royal Rumble, WrestleMania, SummerSlam ja Survivor Series), toisinaan viidenneksi suureksi lasketaan mukaan King of the Ring.

Vaikka WWF lisäsikin uuden tapahtuman ppv-kalenteriinsa, se ei ollut varsinaisesti merkki siitä, että bisneksellä olisi mennyt yhtään paremmin. WWF:n katsojaluvut olivat edelleen laskussa (WCW:llä toki meni vielä huonommin), eikä edes Hulk Hoganin paluu ollut tuonut sellaista buustia lukuihin kuin oli toivottu. Hogan oli tosin esiintynyt WrestleManian jälkeen hyvin vähän ja käyttänyt siitäkin suurimman osan ajasta joukkuemestareiden kanssa feudaamiseen, vaikka oli nyt firman päämestari. Sen sijaan Hogan oli paininut Japanissa NJPW:n tapahtumassa ja aiheuttanut siellä kohun kommenteillaan. Palataan niihin kuitenkin myöhemmin. Yhtä kaikki, bisnes ei näyttänyt kohentumisen merkkiä, eikä edes Hoganista vaikuttanut olevan ratkaisua asiaan, kuten Vince McMahon oli toivonut. Tämän KOTRin buyrate oli 1.1, mikä oli ennätyksellisen huono suoritus WWF:ltä. KOTRin alla katsojaluvut olivat kuitenkin luultavasti aika pieni huoli Vincen mielessä. Vain pari viikkoa ennen ppv:tä WWF:n johtoportaassa oli tapahtunut nimittäin jotain todella merkittävää: Vince McMahon oli nimellisesti siirtynyt syrjään WWF:n hallituksen puheenjohtajan paikalta, ja hänen tilalleen oli tullut hänen vaimonsa Linda McMahon. Tässä vaiheessa kukaan ei vielä oikeastaan tiennyt varmaa syytä tälle siirrolle, mutta kaikki olivat varmoja, että mistään hyvästä asiasta ei voinut olla kyse - ottaen huomioon, minkälaisissa ongelmia WWF oli pyrkinyt viime vuosina välttelemään niin steroidikohun kuin seksuaalinen häirintä -syytösten kanssa. Mistään hyvästä ei todellakaan ollut kyse, mutta palataan siihen myöhemmin.

Selostajina tässä tapahtumassa taas Jim Ross, Randy Savage ja Bobby Heenan. Vielä WrestleMania IX:ssä nautin tämän kolmikon tuoreesta selostusmeiningistä, mutta nyt se tuntui todella kököltä ja väkinäiseltä. Ei hyvä. Haastattelijoina Gene Okerlund ja Terry Taylor. Heistä kumpaakaan ei enää nähtäisi seuraavissa ppv:eissä. Kyllä, tämä oli siis viimeinen WWF-ppv, jossa Gene Okerlund toimi haastattelijana. Okerlund oli ollut WWF:n haastattelupisteen virallinen ääni ensimmäisestä WrestleManiasta alkaen, mutta nyt hänen oli sopimuksensa oli tulossa päätökseen, eikä WWF:llä ollut enää suurta halua uusia sitä. Myös Okerlund halusi uusiin ympyröihin. Ja niinpä pian SummerSlam 1993:n jälkeen Okerlund poistui WWF:stä. SummerSlamissa hänen ääntään kuultiin vielä hypevideoiden kertojana, mutta haastattelupisteillä häntä ei nähty enää. Yksi aikakausi oli siis päättynyt. Ja tosiaan, myös Terry Taylor lähti WWF:stä jälleen kesällä 1993, mutta se ei ollut ihan yhtä iso juttu.

Kuva Kuva
Razor Ramon vs. Bret Hart - King of the Ring Quarter Final Match
Ja näin siis alkoi varsinainen tapahtuma heti KOTR-turnauksen ottelulla. Tässä turnauksessa ei ollut mitään varsinaista suoraa panosta, vaan voittaja vain kruunattaisiin kruunulla, viitalla ja valtikalla WWF:n "kuninkaaksi". Toki voitto tekisi hänestä myös vahvan ehdokkaan seuraavaksi mestaruushaastajaksi. Ennen näitä turnauksen puolivälieräotteluita oli käyty niin sanottu "karsintakierros", josta voittajat olivat edenneet puolivälieriin. Bret Hart oli päässyt suoraan puolivälieriin, koska hänet oli entisenä WWF-mestarina arvioitu turnauksen vahvimmaksi painijaksi. Hartin vastustaja Razor Ramon puolestaan oli voittanut karsintaottelussa Tito Santanan. Muuten Ramonilla olikin ollut viime aikoina vaikeampaa voittojen kanssa. Ramon oli nimittäin kokenut järisyttävän yllätystappion pienikokoiselle 1-2-3 Kidille (muuan Sean Waltman), joka oli debytoinut WWF:ssä keväällä ja hävinnyt ennen Ramonin kohtaamista jokaisen ottelunsa. Ramon oli tietenkin raivoissaan kokemasta nöyryytystappiosta ja oli yrittänyt saada 1-2-3 Kidiä suostumaan uusintaotteluun, mutta toistaiseksi Kid ei ollut siihen suostunut. Yleisö muistutti Ramonia tämänkin ottelun aikana tappiosta "1-2-3"-chantilla. Kidia itseä ei ppv:ssä nähty.

Vuoden toinen ppv-tason Ramon vs. Hart -ottelu jatkoi samaa hienoa meininkiä kuin miesten Royal Rumble -ottelu. Oikeastaan tuntui, että tämä oli vielä asteen energisempi ja säväyttävämpi matsi, mutta nyt pituutta oli sen verran vähemmän, että tämä ei nouse ihan samaan huippuotteluiden sarjaan kuin Royal Rumblen kohtaaminen. Jos vain aikaa olisi ollut edes se pari minuuttia enemmän, tämä olisi saattanut jopa saavuttaa neljän tähden rajan, mutta nyt ainakin itselleni jäi sellainen olo, että jotain jäi vähän puuttumaan. Se ei toki ole Hartin tai Ramonin vika, koska molemmat vetivät hienon suorituksen, täräyttivät näyttäviä liikkeitä ja myivät toistensa liikkeet hienosti. Kokonaisuutena siis todella kova matsi ja hieno opener sekä illalle että koko turnaukselle.
***½ (10:25)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Mr. Hughes w/ Harvey Whippleman vs. Mr. Perfect - King of the Ring Quarter Final Match
Tässä toisessa KOTR-turnauksen ottelussa nähtiin myös WWF-ppv-debyytti. Parin viime vuoden ajassa WCW:ssä Big Cat ja Mr. Hughes -nimillä vaikuttanut Curtis Hughes oli rantautunut ensin memphisiläiseen promootioon USWA:han, ja koska USWA:lla oli nykyisin yhteistyösopimus WWF:n kanssa, kaappasi WWF nopeasti tämän kookkaan körilään omaan rosteriinsa. Hughes sai myös heti debyytistään lähtien varsin kovaa pushia, sillä hän liittyi Harvey Whipplemanin talliin ja auttoi Whipplemania sekä Giant Gonzalesia telomaan The Undertakerin. Juuri Hughesin ansiota oli se, että Taker oli onnistuttu pieksemään niin pahasti, että Whippleman korstoineen onnistui varastamaan Undertakerin uurnan, jota Hughes nyt kantoi käsissään. Hughes ja Taker eivät kuitenkaan lopulta koskaan kohdanneet ppv-tasolla, koska Hughesin ensimmäinen WWF-ura päättyi jo loppukesään mennessä. Myöhempinä vuosina hänet nähtiin WWF:ssä niin Triple H:n kuin Chris Jerichonkin henkivartijana. Tähän KOTR-puolivälieräotteluun Hughes oli päässyt voittamalla Kamalan. Mr. Perfect oli puolestaan päihittänyt karsintaottelussa Doink The Clownin.

Pakko antaa kyllä kehuja Mr. Perfectille, joka sai revittyä jopa Mr. Hughesin kaltaisesta köntistä irti varsin ok:n ottelun. Toki tämä matsi oli myös buukattu hyvin (sopivan tiivis, Hughesille juuri sen verran hallintaa ettei taidottomuus alkanut näkyä), mutta ottelun kokonaisuus saa kiittää paljolti myös Mr. Perfectiä, joka teki kaikkensa saadakseen Hughesin näyttämään hyvältä. Perfect myi Hughesin voimaliikkeet täydellisesti, ja kun lopussa Perfect pääsi itse hallitsemaan ottelua, sekin näytti hämmästyttävän kivalta. Kaiken näiden ylistyssanojen jälkeen on toki muistettava, että kyse oli tosiaan muutaman minuutin mittaisesta ottelusta, jossa toisena osapuolena oli Mr. Hughes, joten mistään hyvästä ottelusta ei varsinaisesti ole kyse. Silti tämä ottelu oli positiivinen yllätys jo ihan sen takia, että tämä nousi sellaiseksi tv-ottelutasoiseksi matsiksi. Siltä osin tämä saa siis minulta puhtaat paperit.
** (6:02)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Jim Duggan - King of the Ring Quarter Final Match
Tämä ppv oli parille Hulk Hoganin läheiselle viimeinen ppv WWF:ssä, ja Jim Duggan oli nimenomaan yksi heistä. Tämä - siis VIHDOIN TÄMÄ - oli viimeinen kerta, kun Duggan esiintyi WWF:n ppv:ssä vuosikausiin. Olen odottanut tätä hetkeä kauan, koska jokainen Dugganin esiintyminen on ollut täyttä tuskaa. Viimeisen vuoden aikana Duggan ei ollut tehnyt enää mitään merkittävää WWF:ssä, mutta niin vain hän oli taas päässyt tähän KOTR-turnaukseen voittamalla ensimmäisellä kierroksella Papa Shangon. Duggan jätti WWF:n loppukesästä 1993, mutta ei hätää, palaamme Dugganin suorituksiin kyllä vielä myöhemmin näissä arvioissa toisen promootion parissa. Alkuvuodesta WWF:ään saapunut ja siitä lähtien vastustajia dominoinut Bam Bam Bigelow oli voittanut ensimmäisellä kierroksella Typhoonin.

Tämän turnauksen hyvä puoli on se, että tässä ei ole yritetty turhaan pitkittää sellaisia otteluita, joilla ei ole mahdollisuuksia olla painilliselta anniltaan millään tavalla kummoisia. Semmoiseksi voi luokitella esimerkiksi minkä tahansa ottelun, jossa on mukana Jim Duggan. Niinpä olin ilahtunut, kun tämä ottelu oli hoidettu pois päiväjärjestyksestä alta viidessä minuutissa. Olin kyllä ilahtunut myös siitä, ettei tämä ollut edes niin huono ottelu kuin Dugganin ottelulta olisi voinut pelätä. Bigelow näytti tässä matsissa hyvältä (kuten pitikin) ja Duggan jopa yritti ottelun aikana myydä keskivartaloaan, jonka loukkaantuminen alussa oli ottelun kantava tarina. Toki Duggan sitten tyylilleen uskollisesti unohti lopussa kokonaan nuo vammat, mutta muuta ei olisi voinut odottaakaan. Lisäksi Duggan näytti tässä matsissa ihan hämmästyttävän isolta. Onko Duggan ollut aina näin iso? Dugganin rinnalla Bigelow oli pienen oloinen, hämmentävää. Mutta kokonaisuutena tämä oli sellainen ihan siedettävä rymistely. Ei tosiaan painillisesti millään tavalla kummoinen suoritus, mutta koska ottelu pidettiin lyhyenä ja se oli muutenkin hyvin buukattu, ei tämä myöskään ärsyttänyt millään tavalla.
*½ (4:59)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Narcissist vs. Tatanka - King of the Ring Quarter Final Match
KOTR-turnauksen viimeinen puolivälieräottelu oli tiukka taisto, koska toisensa kohti kaksi voittamatonta painijaa. The Narcissist Lex Luger oli ollut voittamaton alkuvuoden debyytistään lähtien, mutta Tatankalla oli vielä kovempi putki: Tatankaa ei ollut selätetty tai pistetty luovuttamaan kertaakaan hänen 16 kuukautta kestäneen WWF-uransa aikana. Ensimmäisellä kierroksella Narcissist oli voittanut Bob Backlundin, Tatanka puolestaan Giant Gonzalesin. Kumpi joutuisi nyt taipumaan?

No voihan kökkö. Tässä ottelussa oli yllättävän paljon hyviäkin asioita (yllättävän paljon siksi, etten ole koskaan kummemmin pitänyt WWF-ajan Lex Lugerista tai myöskään Tatankasta), mutta ottelun loppu ei ollut yksi niistä. Oli jotenkin sääli, että ottelun lopetus oli niin etukäteen nähtävissä, että selostajatkin oikein vielä korostivat sitten koko ottelun ajan, kuinka "tässä on 15 minuutin aikaraja" ja "kuinkakohan tässä käy, kun kaksi voittamatonta painijaa kohtaa toisensa". Erityisen sääli oli kuitenkin se, että tuota lopetusta ei tässä edes hyödynnetty mitenkään tehokkaasti, vaan ottelu vain päättyi tosi platkusti. Kumpikaan ei yrittänyt edes finisheriään. Ei mitään hurjaa lopputaistelua. Ei mitään. Äh. Ei ihme, että yleisö oli vihainen matsin jälkeen. Jos kuitenkin tästä lopetuksen huonosta hoitamisesta pääsee yli, pitää ottelulle antaa muuten kehuja. Tatanka ja Luger saivat rakenneltua nimittäin hämmästyttävän hyvin toimivan, kiinnostavan ja viihdyttävänkin 15-minuuttisen taistelun, joka ei tuntunut missään vaiheessa edes mitenkään liian pitkältä. Kokonaisuutena siis oikein hyvä ja pätevä ottelu. Ehkä suurempi kiitos siitä kuuluu kuitenkin Tatankalle, joka on kieltämättä parissa viime ppv-ottelussaan ollut varsin kovassa iskussa.
*** (15:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Mr. Perfect - King of the Ring Semi Final Match
Koska tämä turnauksen välieräottelu oli kahden facen välinen taistelu, WWF päätti lisätä jännitettä panemalla Hartin ja Perfectin riitelemään toistensa kanssa ennen ottelua nähdyssä haastattelussa. Gene Okerlund sotki kaksikon välejä väittämällä, että Hart oli aikaisemmin illalla sanonut haluavansa kohdata mielummin Mr. Perfectin kuin Mr. Hughesin, koska pitää Perfectiä helpommin voitettavana. Sen jälkeen kaivettiinkin esille miesten välinen historia ja heidän ottelunsa SummerSlam 1991:ssä. Perfect käyttäytyi koko riidan ajan ja myös ennen ottelun alkua vaihteeksi taas heelmäisesti.

Mitäpä tähän voi oikein sanoa? Bret Hart ja Mr. Perfect osoittivat tässä ottelussa, miksi ovat käytännössä kaksi tämän hetken parasta painijaa WWF:ssä. Piste. Miesten edellinen ppv-ottelu (SummerSlam 1991 juuri ennen Perfectin yli vuoden kehätaukoa) oli loistava, mutta tämä oli vielä asteen parempi. Tässä oli mahtava tunnelma ja loistava tarina. Ottelu kulki alusta loppuun upeasti, siinä oli mahtavaa kehäpsykologiaa ja molemmat näyttivät loistavilta. Hart teloi hienosti Perfectin jalkoja. Perfect yritti kaikin keinoin päihittää Hartin, sortui jopa vähän likaisiin temppuihin ja yritti jopa hyödyntää Hartin vammautuneita sormia. Lopussa nähty spotti, jossa Hart blokkaa Perfectin Perfectplexin ja sen sijaan tempaisee sekä itsensä että Perfectin ulos kehästä oli yksi kauneimmista spoteista WWF:n kehässä. En oikeastaan tiedä, mitä enempää olisin tältä ottelulta voinut enää jäädä kaipaamaan, koska myös ottelun lopetus oli hoidettu upeasti. Silti tämä ei sentään ollut ihan täydellinen ottelu. Joku pieni viimeinen silaus olisi vielä tarvittu, että tässä olisi noustu viiden tähden joukkoon. Ehkä aikaa olisi pitänyt olla vielä enemmän. Ehkä ottelulla olisi pitänyt olla merkittävämpi taustatarina kuin se, että kyse oli "vain" KOTR-turnauksen välieräottelusta. Yhtä kaikki, tämä ottelu on klassikko. Kiistaton MOTYC.
****½ (18:56)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hulk Hogan (c) w/ Jimmy Hart vs. Yokozuna w/ Mr. Fuji - WWF Championship
Sitten oli aika pitää turnauksessa taukoa ja siirtyä ISOON otteluun. Ennen kaikkea HISTORIALLISEEN otteluun - vaikka ottelun historiallisuutta ei vielä tajuttukaan sen aikana. Tämä oli nimittäin Hulk Hoganin viimeinen WWF-ppv-ottelu lähes kymmeneen vuoteen. Kyllä, Hulk Hoganin aika WWF:ssä oli vihdoin päättymäisillään. Miksi? Miksi nyt, kun Hogan oli vasta palannut ja kun hän oli juuri voittanut WrestleMania IX:n pääteeksi WWF-mestaruuden, jotta WWF:n katsojaluvut kääntyisivät jälleen nousuun? Viitteitä tästä alettiin saada, kun keväällä NJPW:n tapahtumassa painiessaan Hulk Hogan antoi japanilaismedialle hyvin erikoisen haastattelun. Haastattelussa Hogan käytännössä vähätteli WWF:n päämestaruuden arvostusta todella rajusti, kutsui sitä lähinnä "ponnahduskiveksi" ja sanoi, että IWGP World Heavyweight -mestaruus oli oikeasti maailman tärkein mestaruusvyö painissa. Hoganin kommentit aiheuttivat hämmästystä, ja niiden syyksi paljastui takahuonepolitikointi.

Vaikka Vince McMahon oli nostanut Hoganin päämestariksi WM:ssä, myös Vince tiesi, ettei Hogan olisi enää tulevaisuuden nimi. Niinpä Vince halusi, että Hogan häviäisi mestaruuden SummerSlamissa Bret Hartille. Siihen puolestaan Hogan ei aikonut suostua. Siksi Vince lopulta päätti, että Hoganin mestaruuskausi kokisi nopean päätöksen ja että hän häviäisi vyönsä jo aiemmin. Miten tähän reagoi Hogan? Haukkumalla kantamansa mestaruuden ennen sen häviämistä, jotta hän voisi häviämisen jälkeen sanoa, ettei koskaan oikeastaan pitänytkään mestaruutta tärkeänä. Hoganin ja WWF:n välit alkoivat siis olla aika heikot, eikä "oman pojan" kotiinpaluu ollut niin ruusuinen kuin oli toivottu. Hogan ei ollut tuonut merkittävästi katsojia lisää tapahtumiin, vaan yleisömäärät olivat aivan yhtä heikkoja Hoganin tähdittämissä tapahtumissa. Lisäksi Hogan yritti pakottaa firmaa pushaamaan parasta kaveriaan Brutus Beefcakea muun muassa Bret Hartin ja Mr. Perfectin sijaan. Siihen WWF ei suostunut. Alun perin Beefcaken piti olla tässä tapahtumassa Hoganin kulmauksessa, mutta kun Hoganin tulevaisuuden epävarmuus alkoi olla selvää, Beefcaken esiintyminen peruttiin, eikä häntä mainittu tapahtumassa ollenkaan. Niinpä WrestleMania IX -ottelu jäi Brutus Beefcaken viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi.

Tähän itse otteluun päädyttiin siis tietenkin WrestleMania IX:n jälkimainingeissa. Yokozuna voitti WM:ssä WWF-mestaruuden Bret Hartilta, mutta ilo jäi lyhyeksi (tarkalleen minuutin mittaiseksi), koska Yokozunan manageri Mr. Fuji haastoi Hartin apuun tulleen Hulk Hoganin mestaruusotteluun saman tien. Hogan voitti ottelun, ja WM päättyi Hoganin mestaruusjuhliin. Yokozuna ja Mr. Fuji tietenkin vaativat uusintaottelua, ja sen he myös saivat. PPV:tä edeltävinä viikkoina dirt sheeteissä oli uutisoitu, että ottelun erikoistuomariksi olisi palkattu tunnettu japanilaistuomari Tiger Hattori, mikä viittasi siihen, että WWF suunnitteli otteluun jonkinlaista screwjob-lopetusta. Hattorin esiintyminen kuitenkin peruttiin, kun tieto vuoti Wrestling Observeriin. Sen sijaan Vince keksi uuden suunnitelman ottelun lopetukseen... Samalla Hulk Hogan ja hänen hyvä ystävänsä Jimmy Hart valmistautuivat jo lähtemään WWF:stä. Osittain tyytymättömyyden vuoksi, osittain siksi että Hogan ei halunnut saada osakeen tippaakaan siitä huonosta julkisuudesta, joka oli selvästi kohta suuntautumassa taas täysillä WWF:ää kohtaan. Niinpä KOTRin jälkeen Hogan ja Hart esiintyivät enää WWF:n maailmankiertueen tapahtumissa, ja lopulta elokuussa 1993 hän jätti WWF:n kehät lopullisesti ja istui sopimuksensa loppuun asti kotona. Palataan Hoganin käänteisiin vielä myöhemmin.

Hmm, minä olin itse asiassa positiivisesti yllättynyt tästä ottelusta! En ole enää pitkään aikaan odottanut Hoganin otteluilta oikein mitään, eikä 1 on 1 -ottelu Yokozunaa vastaan ollut varsinaisesti sellainen tapaus, että olisin alkanut muuttaa odotuksiani. Siksi oli mukava yllättyä ja todeta, että tämähän oli ihan kiva entertainment brawl. Ehkä asiaan vaikutti se, että Hogan näytti tässä ottelussa oikeasti tavallista heikommalta, eikä "supermies-Hogan" päässyt oikein missään vaiheessa valloilleen. Yhdessä kohtaa nähtiin toki perinteinen hulk up, mutta sekin päättyi lopulta paljon tylymmin kuin yleensä. Yokozuna näytti koko matsin ajan oikeasti vahvalta ja dominoi Hogania näyttävillä voimaliikkeillä. Yleisö oli pirun hyvin mukana ja tunnelma oli kohdallaan. Paini oli toki siis parhaimmillaankin keskinkertaista, mutta tuskin kukaan mitään muuta tältä odottikaan. Odotuksiin nähden tämä oli siis kirkkaasti hyvä, ja olisi voinut olla vielä vähän parempikin, ellei ottelua olisi lopetettu sitten niin kökösti ja todella omituisesti. Heikossa lopetuksessakin oli silti myös hyvät puolensa, eli kyllä tämä kokonaisuutena oli itse asiassa ihan hyvä ottelu. Yllättävää.
**½ (13:09)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva
Kuva
Steiner Brothers & Smoking Gunns (Billy & Bart) vs. Money Inc. & Headshrinkers w/ Afa
WWF:n joukkuemestaruuskuvioissa ei ollut tapahtunut kevään aikana käytännössä mitään, koska mestarijoukkue Money Inc. oli käyttänyt suurimman osan ajastaan Hulk Hoganin ja Brutus Beefcaken kanssa feudaamiseen, vaikka Hogan oli WWF:n päämestari ja koko kuvioissa ei siksi ollut enää mitään järkeä. Niinpä tulikuumana joukkueena debytoineet Steinerit olivat jääneet nyt lähinnä midcardin täytteeksi eivätkä olleet päässeet vieläkään painimaan joukkuemestaruuksista. Sitä kunniaa heille ei suotu tässäkään tapahtumassa, vaan sen sijaan Steinerit ja Money Inc. olivat osa kahdeksan miehen joukkuehässäkkää. Ja tässä hässäkässä ppv-debyyttinsä teki WWF:n uusin tulokasjoukkue Smoking Gunns. Kyllä vain, muuan Billy Gunn ja hänen "veljensä" Bart Gunn debytoivat ppv-tasolla tässä tapahtumassa cowboy-tyylisenä face-joukkueena! Billy Gunn, oikealta nimeltään Monty Sopp, oli paininut 1980-luvun puolivälistä lähtien pienissä alueellisissa promootioissa, ja lopulta WWF nappasi hänet alkuvuodesta 1993. Bart Gunnin, oikealta nimeltään Mike Polchlopekin, historia oli lyhyempi. Hän oli paininut vasta pari vuotta, mutta WWF palkkasi hänet samoihin aikoihin Soppin kanssa. Kaksikossa nähtiin jotain samanlaista, ja heidät iskettiin joukkueeksi. Nopeasti heille keksittiin myös yhtenäiset nimet ja gimmick, ja niinpä he olivat valmiit tuomaan täytettä WWF:n joukkuekuvioihin.

Olipa kiva välipalaottelu! Saatan nyt yliarvioida tämän kevyesti, mutta minusta tämä oli nautinnollinen matsi ja hoiti täydellisesti paikkansa kortissa. Ei ole helppoa pyrkiä hoitamaan jollain tavalla kunniakkaasti ottelua sen jälkeen, kun kehässä on nähty kaikkien aikojen suurimman WWF-tähden uran mahdollinen loppuminen. Tuohon paikkaan nämä kahdeksan miestä kuitenkin laitettiin, ja he hoitivat hommansa oikein hyvin. Ei tässä ottelussa nähty mitään tajunnanräjäyttävää meininkiä, eikä se olisi kannattanutkaan, koska silloin olisi annettu helmiä sioille. Äskeisen ottelun päätöksen jälkeen mikään tajunnanräjäyttävä ei olisi saanut arvoistansa huomiota, joten sen sijaan tällainen todella vauhdikas ja intensiivinen monen painijan mäiskintä oli juuri täydellinen ottelu. Lopetus oli tässäkin ehkä hieman outo, koska en tajunnut, miksi DiBiase irrotti Million Dollar Dream -otteensa juuri, kun oli voittamassa ottelua. Jos tuo kauneusvirhe annetaan kuitenkin anteeksi, oli tämä viihdyttävä ja vauhdikas matsi.
**½ (6:49)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) w/ Diesel vs. Crush - WWF Intercontinental Championship
Lisää debyyttejä! Kyllä vain, isokokoinen Diesel debytoi tässä ppv:ssä Shawn Michaelsin henkivartijana. Diesel (eli Kevin Nash) oli esiintynyt ensimmäisen kerran WWF:ssä noin viikkoa aiemmin, jolloin hän auttoi Michaelsia voittamaan IC-mestaruuden takaisin Marty Jannettylta, jolle Michaels oli toukokuussa hävinyt mestaruuden. Tuo Jannettyn IC-mestaruusvoittoon päätynyt ottelu oli muuten jälleen yksi Jannettyn WWF-comebackeista (hän oli saanut pian Royal Rumblen jälkeen taas kenkää päihdeongelmansa vuoksi), ja tuota kyseistä Jannettyn ja Michaelsin Raw-ottelua pidetään yhtenä koko vuoden 1993 parhaista otteluista. No, Jannettyn mestaruuskausi jäi lyhyeksi, koska järkälemäinen Diesel tosiaan saapui WWF:ään ja auttoi Michaelsin voittoon. Dieselin nimeä ei edes tiedetty ennen kuin tässä ppv:ssä Michaels esitteli hänet haastattelupisteellä. Kevin Nash oli ollut siis WCW:ssä sopimuksella kevääseen 1993 saakka, mutta hänelle ei ollut keksitty mitään järkevää käyttöä. Nash oli vielä yrittänyt parantaa tilanetta vaatimalla lisää rahaa ja pushia Ole Andersonilta, mutta Anderson oli kieltäytynyt ja päästänyt hänet meneään. Hyvä päätös, Ole. Hyvä päätös. Alun perin Michaelsin piti kohdata Crush tässä ppv:ssä non title -ottelussa, koska nämä kaksi olivat painineet toisiaan vastaan KOTR-karsintaottelussa mutta pudonneet molemmat, koska olivat painineet tasurin. Nyt panokseksi lisättiin kuitenkin Michaelsin juuri voittama mestaruusvyö. Crushilla puolestaan oli edelleen ongelmia ilkeän pellen Doink The Clownin kanssa.

Jos aikaisemmin tässä arvostelussa kehuin Mr. Perfectiä loistavasta kyvystä kantaa heikompia vastustajia hyviin suorituksiin, on nyt vähintään yhtä isot kehut annettava Shawn Michaelsille. En muista nähneeni tätä ennen oikeastaan yhtään hyvää singles-ottelua Crushilta koko tämän uran aikana, mutta tässä sellainen on. Suuri kiitos kuuluu siitä nimenomaan Michaelsille, joka kantoi koko ottelun ajan Crushia hienosti, venyi itse näyttäviin suorituksiin ja myi kaikki Crushin liikkeet hyvin. Silti näytti siltä, että loistava vastustaja innosti myös Crushia itseään sellaisiin suorituksiin, joita häntä ei yleensä ole nähty. Crush liikkui kehässä nopeamin, väläytti pari nättiä Dropkickiä ja viskoi Michaelsia tyylikkäillä heitoilla. Erityisen kova bumppi Michaelsilta nähtiin, kun Crush käytännössä punnersi Michaelsin Headlock-otteesta irti ja viskasi hänet sitten kehäköyden yli ulos kehästä. Kokonaisuutena vahvasti buukattu ottelu, ja vaikka yleensä en ole suuri sekaantumisten ystävä ppv-otteluiden lopetuksissa, tässä ottelun lopussa nähty sekaantumiskäännekin toimi hyvin. Hyvä IC-mestaruusottelu!
*** (11:14)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bam Bam Bigelow vs. Bret Hart - King of the Ring Final Match
Illan Main Eventin aika. Kuten tarkkaavaisimmat saattoivatkin huomata, KOTR-välieräotteluja käytiin vain yksi. Tuo johtu siitä, että yksi puolivälieräotteluista oli päättynyt tasuriin ja niinpä molemmat tuon ottelun painijat tippuivat turnauksesta. Bam Bam Bigelow eteni suoraan finaaliin ja sai nyt vastaansa väsyneen sekä aiemmissa otteluissa loukkaantuneen Bret Hartin. Hart oli myös muuten ihan oikeasti loukannut nilkkansa juuri ennen tätä tapahtumaa, joten Hartin suoritukset hänen otteluissaan ovat siksi vielä erityisen suuren hatunnoston arvoisia. Hart paini koko tapahtuman käytännössä puolikuntoisena. Bigelowista täytyy muuten vielä mainita, että kevään aikana hän oli löytänyt syvän sielullisen yhteyden Luna Vachonin kanssa. Vachon oli siis aloittanut WWF-uransa Shawn Michaelsin managerina mutta siirtynyt keväällä Bigelowin tyttöystäväksi ja valetiksi. Siksi Michaelskin oli joutunut etsimään itselleen jälleen uuden apurin.

Olisin ehdottomasti antanut tälle ottelulle neljä tähteä, ellei WWF olisi onnistunut jälleen raivostuttamaan minut typerällä buukkauksellaan. Mihin tämä ottelu tarvitsi sitä, että puolessa välissä ottelua Bam Bam Bigelow selättää Hartin Luna Vachonin sekaantumisen jälkeen ja että yhtäkkiä Earl Hebner ryntää kehään, peruuttaa ottelun tuomarin ratkaisun ja ilmoittaa ottelun jatkuvan sittenkin? Mihin tätä "lisätwistiä" tarvittiin? Miten se teki tästä ottelusta viihdyttävämmän ja kiinnostavamman? Lähinnä se sai WWF:n näyttämään typerältä, koska vain tuntia aikaisemmin päämestaruusottelussa oli nähty ottelun ratkaissut sekaantuminen, ja silloin selätyksen jälkeen kukaan ei kuitenkaan rynnännyt kehään ja käskenyt jatkaa ottelua. Ei, silloin ottelu kyllä päättyi tuohon sekaantumiseen. Mikä ratkaisu ylipäänsä muutenkaan on se, että tällaisen sekaantumissotkun jälkeen ottelu jatkuu? Eikö WWF:n logiikan mukaan ottelun olisi pitänyt tuolloin päättyä Bam Bam Bigelowin diskaukseen, jos siis Hebnerin mukaan Vachonin sekaantuminen oli sellainen teko, että sen takia Bigelowin ei voinut sallia voittaa tätä ottelua? Äh. Todella, todella ärsyttävää. Ikävästi tuo idioottimainen buukkaus siis söi jonkun verran tämän ottelun viihdyttävyydestä. Se on erityisen harmillista siksi, että Bigelow ja Hart pistivät muuten pystyyn aivan täydellisen iso mies vs. pieni altavastaaja -ottelun. Tästä ottelusta (tuota typerää välikohtausta lukuun ottamatta) pitäisi jokaisen ottaa mallia. Mahtava rakenne, upeita liikkeitä, hienoa myymistä, erinomaista tarinankerrontaa... Aivan ensiluokkainen ottelu, ja myös se oikea lopetus oli sitten todella tyylikäs. Hieno ottelu, paremmalla buukkauksella olisi ollut huippumatsi.
***½ (18:11)
Voittaja:
► Show Spoiler
In ring angle w/ Bret Hart & Jerry Lawler
Show päättyi tietenkin voittajan kruunajaisseremoniaan, jota en muuten mainitsisi erikseen, mutta kesken kruunajaisten paikalle ilmestyi Jerry Lawler! Lisänimellä "The King" jo tuolloin tunnettu Lawler oli todella raivoissaan siitä, että WWF:ssä oli päätetty kruunata "uusi kuningas", vaikka hän oli tietenkin firman ainoa oikea kuningas. Niinpä Lawler ilmoitti Bret Hartille, ettei hänestä koskaan tulisi kuningasta, mutta Lawler voisi hyväksyä hänet prinssiksi, jos Hart suostuisi suutelemaan hänen jalkaansa. Tätä Hart ei tietenkään tehnyt vaan sen sijaan kutsui Lawleria pelkuriksi, joka ei edes uskaltanut ottaa osaa koko KOTR-turnaukseen. Sen jälkeen Hart kutsui Lawleria "Burger Kingiksi", mistä alkoi koko Lawlerin loppu-uran ajan seurannut fanien pilkkachant Lawleria kohtaan. Lawler raivostui Hartin vastauksesta, pieksi hänet valtikkansa avulla ja jätti Hartin makaamaan tajuttomana maahan. Tästä yhteenotosta alkoi siis Lawlerin ja Hartin feud, joka jatkui on/off-tyylillä yli kaksi seuraavaa vuotta WWF:ssä.

*** Bret Hart
** Mr. Perfect
* Bam Bam Bigelow

Kokonaisarvio King of the Ringistä: Kun luin muiden arvostelijoiden (muun muassa Supermacin) arvioita tästä ppv:stä, vaikuttaa siltä, että olen yliarvioinut melkein jokaista ottelua hieman paremmaksi kuin muut arvioitsijat. En kuitenkaan anna sen häiritä, koska minulla oli oikeasti koko tämän ppv:n ajan todella hyvä fiilis ja nautin lähes kaikesta näkemästäni! Jotenkin tässä oli pirun raikas fiilis, eikä ihme. Tämä oli Hulk Hoganin, Jim Dugganin ja Jimmy Hartin kaltaisten kääkkien viimeinen ppv, ja sen sijaan valokeilaan pääsivät Mr. Perfect, Bam Bam Bigelow... JA BRET HART, joka käytännössä varasti koko show'n painimalla kolme upeaa ottelua puolikuntoisena. Lopuksi nähtiin vielä Hartin ja Lawlerin välillä klassikkofeudin alku. Ei voi mitään, tämä show teki viimeistään Bret Hartista supertähden. Pakko nostaa hattua suuresti. Samalla tämä oli paras WWF-ppv pitkiin aikoihin, ehdottomasti Hyvä ppv.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WWF WrestleMania IX - Kehno


So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 245
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 07 Huhti 2018, 07:59

Kuva
BEACH BLAST 1993

Vuorossa oli historian toinen - ja samalla viimeinen - Beach Blast. WCW oli siis viime vuonna tuonut keskikesän tapahtumaksi uuden Beach Blastin, vaikka entuudestaan heinäkuussa järjestettiin jo perinteinen The Great American Bash. Nyt TGAB oli jostain syystä päätetty siivota ppv-kalenterista kokonaan, ja samalla Beach Blast siirrettiin kesäkuulta heinäkuulle. Ensi vuonna Beach Blastia ei enää järjestettäisi, vuorossa olisi jälleen uudet tuulet.

Uusia tuulia oli WCW:ssä muutenkin jälleen käynnissä. Yhtiö yritti parhaillaan kuumeisesti löytää ratkaisuja siihen, miten se pystyisi pärjäämään bisneksessä, kun katsojalukujen laskulle ei näkynyt loppua ja tapahtumat keräsivät koko ajan vain vähemmän live-yleisöä. Yksi ratkaisu oli se, että WCW siivosi radikaalisti house show -kalenteriaan: vähensi niiden määrää ja tiivisti kiertueitaan vain ydinalueilleen. WWF oli tehnyt vastaavaa viime aikoina.

WCW:llä oli kuitenkin myös paljon suurempi säästöidea, joka tulisi niin sanotusti koitumaan heille vielä kohtalokkaaksi. WCW:n tv-ohjelmista tähän aikaan merkittävä oli WCW WorldWide. Se oli viikottainen tv-ohjelma, samalla tavalla kuin WWF:n Prime Time Wrestling ja sen tilalla tammikuussa 1993 aloitettu Raw. Tv-kuvaukset olivat kuitenkin kalliita, keräsivät aika vähän katsojia ja muutenkin niistä piti saada paremmin hyötyä irti. Mikä olisi ratkaisu tähän ongelmaan, WCW:ssä pohdittiin… Ja ratkaisuksi keksittiin se, että WCW alkoi nauhoittaa kolmen kuukauden tv-ohjelmansa yhdellä kertaa! Kyllä. Nykyaikana toki NXT:n ja Impact Wrestlingin avulla katsojat ovat tottuneet siihen, että tv-lähetyksiä saatetaan nauhoittaa viikoiksi etukäteen, mutta tämä oli jotain aivan muuta.

WCW järjesti heinäkuussa Orlandossa Disneyn studioilla kolmen kuukauden Worldwiden nauhoitukset parissa illassa niin, että nyt kaikki tiesivät, mitä WCW:ssä tapahtuu aina lokakuun loppuun saakka. Samaan aikaan WCW joutui teeskentelemään esimerkiksi house show -tapahtumissa, että nauhoitetut tapahtumat eivät olleet vielä totta, ja esim. väärät painijat joutuivat kantamaan mestaruusvöitä ja kaikkea muuta absurdia. Koko tapausta pidettiin vuonna 1993 aivan käsittämättömänä - ja samalla viimeisenä niittinä kayfabelle, jos joku siihen vielä uskoi. Mikä pahinta, WCW:llä tulisi siis olemaan tässä välissä myös esimerkiksi ppv:eitä ja tietenkin house show -tapahtumia, joten nauhoitukset paljastivat myös tulevien ppv:eiden tulokset ja ylipäänsä kaikki WCW:n suunnitelmat useaksi kuukaudeksi. Mitään suunnitelmia ei voitaisi myöskään muuttaa nyt kun kaikki on nauhoitettu. Ei, vaikka joku painija loukkaantuisi, lähtisi WCW:stä (mikä oli tähän aikaan hyvin yleistä) - tai jos tapahtuisi vielä jotain kummempaa.

Enkä halua sen enempää spoilata tulevaa, mutta kummia tulisi WCW:ssä myös tapahtumaan. Pientä osviittaa siitä oli saatu jo ennen Beach Blastia. Kuten todettua, WCW käytti siis näihin aikoihin sekä NWA Tag Team että NWA World Heavyweight -mestaruuksia, jotka oli tuotu takaisin WCW:n ohjelmistoon vuonna 1992, kun Bill Watts ja NJPW:n Seiji Sakaguchi alkoivat tehdä työtä palauttaakseen NWA:n mestaruusvyöt esille. Nyt NJPW:n painijat oli tiputettu kokonaan pois NWA-kuvioista, eikä Sakaguchia kiinnostanut enää koko asia. Bill Watts oli kadonnut teille tietymättömille. NWA oli muuten lähes kuollut: siihen kuului vain pari pikkuorganisaatiota. Niinpä WCW piti hallussaan nyt NWA-mestaruusvöitä, vaikka se ei oikeastaan ollut virallisesti osa NWA:ta ja vaikka NWA-vyöt WCW:hen tuoneet henkilöt eivät enää olleet koko asian kanssa tekemisissä. Tämä ei ollut ongelma siihen asti, kunnes Dennis Coralluzzo, yksi harvoista NWA-vaikuttajista ja pienen NWA-promootion pyörittäjä, alkoi vaatia oikeutta tuoda NWA World Heayweight -mestari puolustamaan myös hänen promootioonsa NWA-mestaruuttaan. Tuo oikeus nimellisesti kuului kaikille NWA-promootioille. Tähän mennessä WCW ei ollut vastannut Coralluzzon vaateisiin vielä mitenkään, eikä kukaan alalla oikein tiennyt, mihin tapaus vielä johtaisi. Se nähtäisiin tulevina kuukausina…

Ja sitten vihdoin itse tapahtumaan. Selostajinamme Tony Schiavone ja yhden ppv:n poissaolon jälkeen paluunsa tehnyt Jesse Ventura. Haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt.

Kuva Kuva
Paul Orndorff (c) vs. Ron Simmons - WCW Television Championship
Viime kuukaudet eivät ole olleet helppoja Ron Simmonsille. Vielä hieman yli puoli vuotta sitten Simmons oli WCW World Heavyweight -mestari ja Bill Wattsin valinta firman ykkösfaceksi. Sitten Watts kyllästyi Simmonsin huonoihin reaktioihin ja pisti Simmonsin häviämään vyönsä aivan yhtäkkiä Vaderille. Simmons no-showasi tapahtuman, jossa hänen piti hävitä mestaruutensa ja saapui vasta seuraavan päivän tapahtumaan, ja joutui temppunsa takia koirankoppiin. Sen jälkeen Simmons vieläpä loukkaantui, ja Simmonsin ollessa poissa Watts sai lähteä firmasta. Kellään muulla firmassa ei ollut edes etäisesti mielenkiintoa pushata Simmonsia Main Eventiin, joten Simmons saattoi olla varma, että hänen uransa huipulla oli ohi. Niinpä Simmons sai olla tyytyväinen, että nyt paluunsa jälkeen hän pääsi feudaamaan edes TV-mestaruuden tasoisesta saavutuksesta. Parin viime viikon aikana Simmons oli onnistunut voittamaan Orndorffin ensin diskauksella ja sen jälkeen 10 minuutin aikarajan ylittymisen jälkeen (TV-mestaruudessa oli näihin aikoihin sääntö, että mestaruus olisi panoksena vain ensimmäiset 10 minuuttia). Nyt hänellä oli sitten vielä yksi mahdollisuus viedä vyö Orndorffilta ottelulta, jossa Orndorff häviäisi vyönsä myös diskauksella. Orndorff kärsi näihin aikoihin edelleen pahasta nivusvammasta, eikä ollut tapahtuman ainut painija, joka oli pakotettu kehään puolikuntoisena.

Olipas kökkö alku illalle. Minkä takia WCW:n mielestä näiden kahden ottelu tarvitsi aikaa noin 15 minuuttia (no siltä se ainakin tuntui), kun koko matsissa ei tapahtunut käytännössä mitään? Orndorff kärsi ilmeisesti edelleen nivusvammastaan, koska oli koko ottelun ajan tosi kömpelö. Tai ehkä ikä vain alkaa painaa Orndorffilla siinä määrin, että kovin hyviä otteluita ei ilman oikeaa vastustajaa enää synny. Ron Simmons ei selvästikään ollut oikea vastustaja, koska Simmons jatkoi tässä ottelussa samaa yhdentekevää painityyliään kuin koko viime syksyn WCW World Heavyweight -mestaruuskautensa ajan. Ei tämä missään määrin katastrofaalisen huono ottelu siis ollut, vaan enimmäkseen yhdentekevä. Ihan siedettävää brawlausta ja tarinankerrontaa, mutta koko matsissa ei ollut minkäänlaista jännitettä tai muuta kiinnostavaa. Ottelun laatua ei myöskään varsinaisesti parantanut antiklimaattinen lopetus. Kokonaisuutena siis aika heikko alku illalle. Myöhemmin illalla Orndorff muuten esiintyi haastattelupisteellä mystisen, ennennäkemättömän The Equalizer -nimisen kortston kanssa. Hänestä kuulisimme myöhemmin lisää, ikävä kyllä.
*½ (11:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell vs. Shanghai Pierce & Tex Slazenger
Ai hemmetti. Sitten oli vuorossa debyytti, jota en todellakaan ole odottanut. Mutta ensin lyhyesti 2 Cold Scorpiosta ja Marcus Bagwellista, joista oli viime kuukausien aikana tullut säännöllisesti yhdessä painiva joukkue. Scorpio ja Bagwell olivat myös napsineet varsin merkittäviä voittaja, ja heitä alettiinkin pitää potentiaalisina seuraavina ykköshaastajina. Sitä ennen heidän pitäisi kuitenkin päihittää kahdesta häijystä teksasilaisesta muodostuva joukkue. Keitä siis olivat cowboy-asuihin pukeutuneet maskipäinen Shanghai Pierce ja hänen kaverinsa Tex Slazenger? No, paremmin heidät tunnettaisiin nimillä Henry O. Godwinn ja Phineas I. Godwinn. Kyllä, tämä oli Godwinn-kaksikon ppv-debyytti! Kaksikko, oikeilta nimiltään Mark Canterbury ja Dennis Knight, olivat molemmat aloittaneet uransa omilla tahoillaan vuonna 1989. 1990-luvun alussa he päätyivät painimaat Memphisin alueen USWA-promootioon, jossa heidät iskettiin joukkueeksi. Vuonna 1992 he saivat tryoutin WCW:ssä, ja varsinkin isokokoinen Canterbury vakuutti scouttaajat taidoillaan. Niinpä molemmille tarjottiin sopimusta, ja he saivat jatkaa samana ilkeänä teksasilaiskaksikkona painimista. Ainut muutos oli se, että Canterburylle laitettiin täysin ilman mitään selitystä maski naamalle, koska Dusty Rhodesin mukaan hän oli liian hyvännäköinen, jolloin faneilla voisi olla vaikeuksia vihata häntä. Niinpä Canterburysta tuli Shanghai Pierce - maailman ainut teksasilainen cowboy, joka käytti maskia ja otti nimensä Aasiasta.

Olen ehkä nyt jopa turhan tiukka tälle ottelulle, mutta en vain voi myöntää, että Godwinssien ja Buff Bagwellin näkeminen samassa ottelussa vuonna 1993 olisi millään tavalla jotain, mitä olisin välttämättä halunnut katsoa. Varsinkin kun suuri osa ottelusta oli nimenomaan sitä, että Tex Slazenger ja Shanghai Pierce pieksivät Bagwellia. Bagwell on edelleen todella tylsä eikä osaa kehässä mitään kiinnostavaa. Sen sijaan teksasilaiset olivat itse asiassa jopa vähän parempai kuin olin pelännyt, ja erityisesti Shanghai Pierce vakuutti nätillä Gutwrench Powerbombillaan. Suurin osa ottelusta oli kuitenkin varsin mitäänsanomatonta perushallintaa. Onneksi matsissa oli sitten mukana myös 2 Cold Scorpio, joka yritti parhaansa ja jonka loistavat high flying -liikkeet olivat lähellä nostaa tämän matsin arvosanan myös kahden tähden ylitse. Olisin voinut ehkä antaakin tälle puolikkaan lisää, jos ottelun suurimmaksi spotiksi suunniteltu "Scorpio ponnistaa Bagwellin selän päältä ulos kehästä teksasilaisten päälle" -hetki ei olisi botchattu täysin niin, että Scorpio rojahti käytännössä köysiin ja siitä ulos kehästä. En tiedä, voiko botchista syyttää enemmän Scorpion epäonnistunutta ponnistusta vai Bagwellin epäonnistunutta avustamista ponnistukseen, mutta yhtä kaikki tuo pilasi täysin ottelun alun momentumin.
** (12:48)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Erik Watts vs. Lord Steven Regal w/ Sir William
Lisää debyyttejä! Ja tällä kertaa ilahduttavia sellaisia. Tämä oli nuoren William Regalin ensimmäinen ppv-esiintyminen. Regal, oikealta nimeltään Darren Matthews, oli 1980-luvun puolivälin aikoihin uransa aloittanut englantilainen painija. Regal alkoi saada kotimaassaan vuosien aikana mainetta painitaitojensa ansiosta, ja heti uransa alusta lähtien hän vakiinnutti käyttöönsä Steve Regal -nimen, jonka hän oli bongannut lukiessaan amerikkalaisia painilehtiä. 1980-luvun puolivälissä muun muassa AWA:ssa vaikutti light heayweight -painija Steve Regal, jonka yhden ottelun minäkin olen tässä projektissa arvioinut. Brittiläinen Regal paini kuitenkin kotimaassaan aina siihen asti, kunnes WCW iski silmänsä häneen ja palkkasi hänet vuoden 1993 alkupuolella. Niinpä Regal muutti Yhdysvaltoihin ja sai samalla uuden gimmickin. Regalista tehtiin “Lord Steven Regal”, ylimielinen brittiläinen aristrokraatti, joka halveksi amerikkalaista brutaalia painityyliä ja julisti olevansa maailman paras tekninen painija. Apurinaan hänellä oli “Sir William”, joka oli oikeasti pitkän linjan painija Bill Dundee. Nyt Lord Regal pääsi esiintymään ensimmäistä kertaa ppv:ssä ja sai vastaansa Erik Wattsin, joka oli jäänyt isänsä lähdön jälkeen WCW:ssä käytännössä täysin tyhjän päälle. Heti kun Bill oli lähtenyt, uskalsivat kaikki todeta sen tosiasian, ettei Erikillä ollut käytännössä mitään lahjoja tälle alalle.

Vähän sääliksi käy Regalia, joka joutuu heti WCW-ppv-debyytissään kantamaan Erik Wattsin kaltaisen säkin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Hattua pitää nostaa Regalille siitä, että hän onnistui tuossa todella vaikeassa tehtävässä oikeastaan hämmästyttävän hyvin. Ei tämä ottelu missään nimessä ollut kovin kummoinen, mutta pelkäsin todella paljon pahempaa siinä vaiheessa, kun Watts käveli kehään. Regal näytti helkkarin hyvältä, hoiti ylimielisen siniverisen roolin kehässä upeasti ja toimitti koko ottelun ajan hyvää teknistä painia. Yleisö ei siitä toki paljon mitään ymmärtänyt tai kummoisesti perustanut, mutta kehäpsykologialtaan tämä oli kyllä hyvä suoritus nuorelta Regalilta. Regal sai jopa Wattsinkin näyttämään aika hyvältä, ja Watts väläytti ottelun aikana yllättäviä teknisiä liikkeitä. Kokonaisuutena tämä matsi oli silti juuri ja juuri sellaista tv-ottelutasoa, koska eihän tässä oikeastaan mitään kovin erikoista painia ollut. Siitä voimme kiittää puhtaasti Wattsia, koska Regal teki kyllä parhaansa.
** (7:31)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Maxx Payne vs. Johnny B. Badd
WCW:llä oli jo pitkään ollut ongelma Johnny B. Baddin kanssa. He tiesivät Baddin olevan karismattinen esiintyjä, josta fanitkin pitivät, mutta Baddille ei silti vain keksitty sopivaa käyttöä. Nyt jotain olisi kuitenkin keksittävä, koska pitkän jahkailun jälkeen WCW oli taas tehnyt rahakkaan jatkosopimuksen Baddin kanssa. Niinpä Badd iskettiin feudiin firman uuden “rock-tähden” Maxx Paynen kanssa. Tätä ottelua mainostettiin “Super Grudge -otteluna”. Hurjaa. Oikeasti kyse oli vain siitä, että ylimielinen kitaristi Payne oli alkanut aukoa päätään Baddille ja varastanut tämän konfettitykin. Lopulta Badd oli saada konfettitykkinsä takaisin Paynelta, mutta sen sijaan Payne laukaisi tykin suoraan Baddin kasvoille. Tuo räjähdys aiheutti vammoja Baddin kasvoihin, ja sen takia Badd joutui nyt saapumaan paikalle suojaavan maskin kanssa. Paynesta on vielä sanottava se, että suomalaisilla on “läheisin” suhde häneen varmaan 2000-luvun alun oikeusjutun ansiosta. Tuolloin julkaistiin siis espoolaisen Remedy Entertainmentin kansainväliseksi hittipeliksi noussut Max Payne -peli. Painija Darryl Peterson, joka ei ollut vuosiin enää käyttänyt Maxx Payne -nimeä, oli sitä mieltä, että peli rikkoi hänen tekijänoikeuksiaan ja haastoi peliyhtiön oikeuteen. Tapaus sovittiin lopulta oikeuden ulkopuolella.

Totaalisen turha ottelu. Maxx Payne on osoittautunut yhdeksi WCW:n turhimmista nimistä, jolla ei ole minkäänlaista kykyä olla mukana kiinnostavassa ottelussa. Badd on puolestaan vähän surullinen tapaus. Baddilla on ihan hauska hahmo, joka on myös aika overi yleisön silmissä. Lisäksi mies osaa painia ihan hyvin (ja kehittyy koko ajan), muttei kuitenkaan pääse näyttämään taitojaan kunnollisissa otteluissa, vaan pääsee ylipäänsä painimaan ppv:ssä vain harvoin, ja kun pääsee, ottelut ovat sitten tällaisia vs. Maxx Payne -tyyppisiä matseja. Mitäpä tähän voisi hirveästi sanoa? Badd veti ihan nätin diven ulos kehästä, mutta harmi vain, että surkea kameratyöskentely pilasi siitäkin puolet. Baddin hyvän liikkumisen ja parin nätin liikkeen ansiosta tämä ei siis ollut totaalista paskaa mutta kaikin puolin huono ottelu silti.
* (4:50)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Hollywood Blonds (c) vs. The Horsemen (Anderson & Roma) - WCW & NWA Tag Team Championship
Viime kuukausien yksi kuumimmista feudeista WCW:ssä oli ollut firman ykkösheeljoukkueen Hollywood Blondsien ja The Horsemenin välienselvittely. Slamboreessa oli nähty surullisenkuuluisa Four Horsemenin paluu, jossa Ole Andersonin ja Tully Blanchardin oli tarkoitus palata ja alkuperäisen Horsemenin oli tarkoitus palata yhteen vielä kerran. Blanchard jättäytyi kuitenkin koko jutusta pois, koska ei päässyt sopimukseen WCW:n kanssa. Ole Anderson puolestaan ei enää halunnut palata ruutuun backstage-roolistaan, ja niinpä Slamboree-esiintyminen jäi hänen ainoakseen. Sen sijaan Ric Fair toi WWF:ssä midcard-painijana tunnetun Paul Roman Horsemenin uudeksi jäseneksi, ja niinpä Flair, Arn Anderson ja Roma muodostivat uuden “Three Horsemenin”. Porukka oli alusta lähtien aikamoinen floppi, mutta sitä kannatteli silti Flairin karisma ja nimenomaan tämä kuvio Blondsien kanssa. Se sai kuitenkin tietyllä tavalla huipennuksensa jo ppv:tä edeltäneessä Clash of the Championsissa, jossa Flair paini ensimmäisen paluunsa jälkeisen WCW-ottelun ja nousi Arn Andersonin kanssa haastamaan Blondsit joukkuemestaruuksista. Tuo ottelu päättyi Barry Windhamin sekaantumiseen, mutta ottelu oli loistava. Harmi vain, että Clash of the Championsin katsojaluvut olivat surkeat (vaikka sitä oli mainittu Flairin kehäpaluulla), ja nyt WCW syytti tapahtuman epäonnistumisesta Hollywood Blondseja - jotka olivat siis kovaa vauhtia joutumassa koirankoppiin. Beach Blastiin tullessa Blondseilla oli kuitenkin vielä joukkuevyöt, ja nyt he joutuivat puolustamaan niitä Arn Andersonin ja Paul Roman muodostamaa Horsemen-kaksikkoa vastaan.

Voi Paul Roma, todellinen karisman musta aukko. Roma ei kuitenkaan ollut ainut syy, miksi olin hieman pettynyt tähän otteluun. Olisin odottanut hieman enemmän tältä kohtaamiselta - varsinkin kun WCW päätti kuitenkin käyttää tähän matsiin lähes puoli tuntia aikaa. Olisin odottanut, että tässä olisi ollut jotain spesiaalia, yllättävää tai edes pari poikkeuksellisen nättiä spottia. Nyt tämä oli... vain hyvin rakenneltua, hyvin etenevää ja hyvältä näyttävää joukkuepainia. Ei siis sillä, että siinä olisi mitään vikaa, mutta vähän enemmän olisin voinut vielä odottaa. Vähän enemmän jotain. Vähän enemmän... meininkiä. Tämmöisenään tämä oli kyllä oikein oppikirjamainen esimerkki hienosta joukkuemestaruusottelusta, jossa Austinin, Pillmanin ja Andersonin erilaiset tyylit toimivat hienosti yhdessä. Eikä edes Paul Roma onnistunut kummemmin pilaamaan tätä, vaan hoiti oman osuutensa ihan kohtuullisesti. Silti en voi olla miettimättä, että ehkä se "joku erikoisuus" tähän otteluun olisi tullut juuri siitä, jos Roman tilalla olisi ollut joku toinen painija. Ottelun lopputulos herätti Orlando-nauhoituksista tihkuneiden tulostietojen takia paljon hämmennystä vuonna 1993, mutta palataan noihin yksityiskohtiin tulevissa arvosteluissa.
***½ (26:14)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Rick Rude vs. Dustin Rhodes - 30 Minute Iron Man Match for the WCW United States Heavyweight Championship
Viime vuoden Beach Blastissa US Heavyweight -mestari Rick Rude paini historian ensimmäisen 30 Minute Iron Man -ottelun Ricky Steamboatin kanssa. Nyt Steamboat ei ollut mukana koko tapahtumassa (syystä X), mutta Rude palasi painimaan jälleen 30 Minute Iron Man -ottelun. Tällä kertaa Ruden vastustaja oli Dustin Rhodes, ja syy ottelullekin oli selvä. Kuten Slamboreen arvostelussa kerroin, Rhodes oli “hävinnyt” US Heavyweight -mestaruutensa varsin sekavissa merkeissä Rick Rudelle, joka oli keväällä tehnyt paluunsa loukkaantumisen jälkeen ja haastanut heti Rhodesin mestaruudesta, jota hän ei ollut koskaan hävinnyt. Lopulta WCW:n johto oli sitä mieltä, että Ruden voitto Rhodesista ei ollut rehti ja että koko mestaruus olisi parempi vakatoida. Niinpä US Heavyweight -mestaruus oli nyt viime viikkojen ajan ollut ei kenenkään omistuksessa, mutta siihen yritettiin vihdoin saada muutos tällä ratkaisevalla ottelulla, jonka voittaisi se, jolla olisi enemmän ratkaisusuorituksia puolen tunnin jälkeen.

Pakko on aluksi kehua Dustin Rhodesia, joka on ottanut tällä noin kaksi ja puoli vuotta kestäneellä WCW-urallaan merkittäviä kehitysaskeleita. WCW:hen tullessaan Dustin oli todella vihreä ja tylsä painija, joka sai sokeaa pushia aivan pelkästään siksi, että oli buukkaajan poika. Samalla kun Dustyn asema WCW:ssä on laskenut, on Dustinista tullut ainakin vähän kiinnostavampi painija, koska Dustinin ottelut eivät automaattisesti tarkoita sitä, että hän voittaa noin vain kaikki vastustajat. Toki Rhodesin ongelma edelleen oli se, että hän oli turhan kirjaimellisesti "Natural", mikä oli hänen lisänimensäkin. Rhodesissa ei vain ollut sellaista todellista kiinnostavuutta tai karismaa, joka olisi huokanut otteluissa. Silti kehässä Rhodes oli kehittynyt selvästi. Tässäkin Beach Blastissa Rhodes tosiaan veti tiukan puolituntisen ottelun, ja yhdessä Ruden kanssa he kertoivat oikein loogisen tarinan ottelun aikana. En tiedä, oliko Rhodes loppua kohden vain oikeasti todella väsynyt, vai onnistuiko hän vain myymään väsymystä ja Ruden vammoja loistavalla pieteetillä. Tämän enempää en kuitenkaan viitsi kehua tätä ottelua, koska loogisuudesta ja hyvästä myymisestä huolimatta tämä oli paikoitellen aivan liian tylsä. Lisäksi tässä oli ärsyttävää epäloogisuutta jo ennen lopetusta. Miksi Rude ei yrittänyt kuin kerran tuhoisaa Rude Awakeningia? Näytti vähän tyhmältä. Tätä yksityiskohtaa enemmän ottelua kuitenkin vaivasi sama asia kuin äskeistä matsia. Ei mitään erikoista, ei mitään säväyttävää. Nyt vielä astetta tylsempi meno, ja lisäksi ottelun lopetus oli kyllä todellinen antikliimaksi tällaiselle puolen tunnin ottelulle - käytännössä lopetuksen takia koko tämä ottelu oli täysin turha.
*** (30:00)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Barry Windham (c) vs. Ric Flair - NWA World Heavyweight Championship
Kyllä, tämä oli Ric Flairin ensimmäinen ppv-ottelu WCW:ssä yli kahteen vuoteen! Flair palaisi tietenkin tyylilleen uskollisesti saman tien huipulle eli haastaisi Barry Windhamin NWA World Heavyweight -mestaruudesta. Tätä ottelua oli pohjustettu siitä lähtien, kun WCW-comebackissaan Flair saapui katsomaan Windhamin mestaruusottelua ja auttoi Windhamin mestaruusvoiton jälkeen mestaruusvyön Windhamin vyötäisille. Windham ilmoitti kuitenkin selvästi, ettei haluaisi olla missään tekemisissä vanhan mentorinsa kanssa, ja siitä lähtien miesten välit olivat tulehtuneet koko ajan huonommiksi. Lopulta tilanne oli edennyt siihen, että Windham ja Flair pieksivät toisiaan todella väkivaltaisesti WCW:n tapahtumissa, ja niinpä tämän mestaruusottelun oli vihdoin tapahduttava. Paul Orndorffin tavoin Windham oli loukkaantunut tämän tapahtuman aikaan, ja monet odottivat hänen jäävän ppv:n jälkeen usean kuukauden sairaslomalle. Niin myös kävi, eikä Windhamia itse asiassa nähty kuukausiin WCW:ssä ollenkaan.

Hmm, eipä tuntunut erityisen suurelta tämä Flairin ppv-paluuottelu. On oikeastaan aikamoinen saavutus, että WCW onnistui sössimään tämän Flairin odotetun paluun tällä tavoin. Heillä oli kuitenkin aikaa rakentaa Flairin paluuta ja comeback-feudia helmikuusta lähtien, ja silti kaikki oli hoidettu vähän puolivillaisesti. Flair vähän kuin feudasi koko ajan Windhamin kanssa, mutta feud syttyi liekkeihin kunnolla vasta aika viime hetkellä. Lisäksi Flair kuitenkin feudasi myös joukkuemestaruuksista Hollywood Blondseja vastaan ja otteli paluumatsinsakin heitä vastaan jo pari viikkoa aiemmin Clash of the Championsissa. Ehkä tämä kaikki yhdessä oli syy siihen, että tässä ottelussa ei vain oikein ollut tunnelmaa. Tämä vain... Oli. Hyvä ottelu, hyvää painia ja toki Flairin sekä Windhamin kemiat pelasivat hyvin yhteen. Silti tästä puuttui vielä kahta edellistä ottelua enemmän se säväyttävyys tai yllätyksellisyys. Tämä vain oli hyvä painiottelu, ei mitään sen kummempaa. Se on sääli, koska kyseessä oli Flairin ensimmäinen ppv-ottelu WCW:ssä yli kahteen vuoteen. Vähän köykäistä fiilistä ei myöskään auttanut se, että ottelu päättyi tosi laimeasti. Äh.
*** (11:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
The Masters of Powerbomb (Vicious & Vader) w/ Col. Robert Parker & Harley Race vs. Super Powers (Smith & Sting)
Tämä ottelu, kuten pari muutakin WCW:n feudia näinä aikoina oli rakennettu niin sanotuilla “minielokuvilla”, jotka olivat niin kamalia että olivat jopa tavallaan hyviä. Kaikkein tunnetuin WCW:n tämän aikakauden “minielokuva” oli alkuvuodesta nähty, surullisenkuuluisa “White Castle of Fear”, jonka jätin tarkoituksella mainitsematta SuperBrawl III:n arvostelussa - lähinnä siksi, ettei minulla vielä videon katsomisen jälkeenkään ole mitään hajua, mitä tuossa “minielokuvassa” pitäisi tapahtua, miten se olisi tarkoitus rakennella Stingin ja Vaderin feudia… JA MIKSI SE OLI YLEENSÄ TEHTY. Yhtä kaikki, tuo elokuva rakenteli silloin Stingin ja Vaderin yhteenottoa, kun Vader oli kutsunut Stingin “valkoiseen pelon linnakkeensa” ja kaksikko oli siellä yltynyt köydenvetokilpailuun. Millään näistä asioista ei ollut mitään tekemistä miesten SuperBrawl III -ottelun kanssa. Nyt käsissä oli aivan samanlainen tilanne tämän ottelun kanssa - ja mukana olivat jälleen Sting ja Vader. Tällä kertaa he olivat kuitenkin saaneet seurakseen Sid Viciouksen ja Davey Boy Smithin. Ja “minielokuva” oli (jos mahdollista) vielä sekopäisempi kuin White Castle of Fear.

Tällä kertaa tapahtumat sijoittuivat uimarannalle, jossa Sting ja Smith hengailivat muuten vain kunnes, pahikset Vader, Vicious, Race ja Parker saapuivat paikalle. Heeleillä olikin aikamoinen juoni hyvisten varalle: he aikoivat RÄJÄYTTÄÄ Stingin ja Smithin veneen. Kyllä, RÄJÄYTTÄÄ. OIKEALLA POMMILLA. Katsojat näkivät videolla, kuinka “haiksi” naamioitunut henkilö ui Stingin ja Smithin veneen luo ja asetteli pommin sinne. Samalla rannalla Col. Robert Parker tarjosi Stingille paikkaa “heidän valitsemassaan eläköitymistaivaassa”. Kyllä, Parker yritti siis tuosta vain houkutella Stingiä ja Smithiä eläköitymään. Koska miksi ei! Jostain syystä Smith ja Sting kuitenkin kieltäytyivät ja lähtivät veneelleen - JOKA RÄJÄHTI! Paitsi että Smith ehti pelastaa Stingin juuri ennen sitä veneestä, ja kaikki oli hyvin. Tämä kaikki siis esitettiin tapahtuneen oikeasti. Olkaa hyvä. Ja nyt oli tietenkin käsillä verinen feud, joka piti selvittää täysin normaalissa joukkueottelussa. Lisäksi molemmilla joukkueilla oli mahtavat lempinimet: heelit olivat Masters of Powerbomb, hyvikset Super Powers. Orndorffin ja Windhamin tavoin myös Vader oli tämän show'n aikaan loukkaantunut ja paini puolikuntoisena. Itse asiassa Vaderin oli pelätty halvaantuneen vain muutama päivä ennen tätä show'ta nähdyssä tapahtumassa.

Videoista on vielä mainittava, että juuri näihin aikoihin kesällä 1993 WCW:n tuotannosta vastanneet Bill Shaw ja Bob Dhue sattuivat ilmeisesti kerrankin oikeasti vilkaisemaan, millaista paskaa heidän “johtamansa” firma tuotti televisioon viikottain. Lopputulos oli se, että nämä uskomatonta paskaa olevat minielokuvat lopetettiin heti. Kaikkein kovin kolaus se oli Cactus Jackille, jonka koko viime kuukausien juonikuvio oli rakennettu videoiden varaan. Jack oli siis viimeksi nähty kehässä, kun Vader oli paiskannut hänet brutaalisti Powerbombilla betonilattialle. Jack oli tuon iskun seurauksena “menettänyt muistinsa” (kyllä), ja legendaarisissa “Lost in Cleveland” -elokuvissa WCW:n palkkaama toimittaja yritti metsästää muistinsa menettänyttä ja kadonnutta Cactus Jackia. Tämä roska lopetettiin kuitenkin kesken kaiken, kun minielokuville iskettiin loppu. Harmi.

Sitten itse ottelusta. Ensimmäiseksi: VADERIN MOONSAULT! Ei saatana, aivan mieletön liike. En ole taas vähään aikaan painia katsoessa kokenut hetkeä, että suu on oikeasti loksahtanut auki yksittäisen liikkeen nähdessä, mutta Vaderin tyylipuhdas Moonsault on kyllä ihan mielettömän kova liike. Meinasin antaa ihan pelkästään sen takia tälle puolikkaan lisää, mutta pitäydyn kuitenkin juuri ja juuri kolmessa tähdessä, koska tuota yhtä liikettä lukuun ottamatta tämä oli muuten niin sellaista perushyvää brawlailua ilman mitään kummallisuuksia, etten syttynyt tästä mitenkään hirveästi. Vader oli vakuuttava itsensä ja hoiti hyvin intensiivisen brawlauksen, Davey Boy Smith oli aivan hyvä, Sting oli myös oma itsensä ja Sid... No, Sidkin suoriutui osuudestaan ihan kunniakkaasti. Ongelma vain oli se, että tämä ottelu... vain oli. Tässä ei ollut mitään panosta, ei mitään suurta jännitettä. Nämä Main Event -äijät nyt oli vain pistetty mäiskimään toisiaan, ja se siitä. Hyvä ottelu, muttei mitään sen kummempaa. Paitsi se Moonsault.
*** (16:44)
Voittajat:
► Show Spoiler
*** Brian Pillman
** Steve Austin
* Big Van Vader

Kokonaisarvio Beach Blastista: Nyt alettiin olla hyvin syvällä siinä vuoden 1993 WCW:ssä, jota en ollut odottanut. Mikään kuvio ei ollut erityisen kiinnostava, suurin osa kuvioista junnasi täysin paikoillaan ja loput olivat aivan käsittämätöntä paskaa. Uusia isoja kuvioita ei saatu aloitettua ollenkaan, parhaimmatkin painijat vaikuttivat jotenkin paljon tasoaan tylsemmiltä. Todelliset huippuottelut puuttuivat kokonaan, ja koko tuote tuntui tosi vaisulta. Ei ihme, että tällä meiningillä ei saatu katsojalukuja nousuun. Tämä oli Kehno suoritus.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WCW Beach Blast - Kehno
7. WWF WrestleMania IX - Kehno
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
kenitys
Main eventer
Viestit: 245
Liittynyt: 18 Tammi 2016, 18:44
Paikkakunta: HKI
Viesti:

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja kenitys » 15 Huhti 2018, 10:13

Kuva
SUMMERSLAM 1993

WWF:n kesän päätapahtuma oli jälleen kerran SummerSlam, joka järjestettiin tänä vuonna Auburn Hilssissä, Michiganissa. Siinä missä WCW:ssä tapahtui jälleen uusia suunnanmuutoksia katsojalukujen parantamiseksi, WWF yritti edelleen jatkaa samalla reseptillä. Mitään merkittävää ei ollut muutettu, ja itse asiassa aivan viime viikkoina katsojaluvut sekä yleisömäärät olivat pitkästä aikaa alkaneet osoittaa hienoista toipumisen merkkiä. Ikävä kyllä toivo paremmasta oli tässä kohtaa kuitenkin vielä turhaa, koska uutta wrestling-buumia saatiin vielä odotella jokunen tovi ja sitä ennen WWF:llä oli edessään vielä monenlaisia ongelmia.

Siinä mielessä WWF oli kuitenkin nyt oikeasti uuden edessä, että hieman ennen SummerSlamia Hulk Hogan oli jättänyt WWF:n lopullisesti, ja samassa syssyssä joko lähtenyt tai lähtemäisillään olivat myös muun muassa Brutus Beefcake, Jimmy Hart, Gene Okerlund, Ted DiBiase, Jim Duggan ja joukko muita "vanhan liiton" painijoita. WWF:n aikakausista puhuttaessa vuotta 1993 ja joskus nimenomaan tätä SummerSlamia pidetään niin sanotun "New Generation" -aikakauden alkuna. Tuo "New Generation Era" jatkuukin sitten aina Attitude Eran alkuun saakka.

Olen aina välillä myös näissä raporteissa lyhyesti päivittänyt tilannetta myös niiden promootioiden osalta, jotka eivät koskaan onnistuneet järjestämään ppv-tapahtumia. Kuten olen muutamaan kertaan kirjoittanutkin, territory-aikakauden loppuminen tiesi samalla lähes kaikkien NWA:n alaisten promootioiden kuolemista. Samalla loppunsa kokivat muun muassa aikoinaan suuruudesta nauttineet Mid-South Wrestling, WCCW ja AWA. Hetken aikaa painikentällä olikin paljon tyhjää, mutta nyt uusia promootioita oli alkanut nousta.

Yksi merkittävimmistä oli Memphisin alueelle syntynyt USWA, jota johtivat Jerry Lawler ja Jerry Jarrett ja joka teki nykyisin tiivistä yhteistyötä WWF:n kanssa. Toinen merkittävä oli kulttisuosiota nauttiva, Jim Cornetten vuonna 1991 perustama Smoky Mountain Wrestling. SMW oli tehnyt lyhyesti yhteistyötä WCW:n kanssa vuosien 1992-1993 taitteessa, mutta se oli nyt päättynyt, ja sen sijaan SMW oli aloittanut kesällä 1993 USWA:n tavoin yhteistyön WWF:n kanssa. Muita mainittavia promootioita olivat Herb Abramsin UWF (joka onnistui järjestämään yhden ppv:nkin) ja Joe Pedicinon GWF, mutta molemmat olivat vuonna 1993 todella pahoissa taloudellisissa ongelmissa ja pysyivät vaivoin pystyssä - eikä niiden toiminta jatkunutkaan enää kauaa. Sen sijaan Tod Gordonin perustama Eastern Championship Wrestling (ECW) oli alkanut saavuttaa Philadelphiassa koko ajan enemmän suosiota poikkeuksellisen rankoilla hardcore-otteluillaan, ja moni näki sillä valoisan tulevaisuuden. Aivan uusi promootio oli puolestaan WCW:stä lähteneiden Paul E. Dangerouslyn ja Jim Crockettin perustama World Wrestling Network, joka oli järjestänyt vasta yhden tapahtuman, mutta se oli heti kerännyt todella paljon huomiota ja kovia painijoita. WWN:n taru jäi kuitenkin lopulta hyvin lyhyeksi. Mainittavaa on myös, että meksikolainen lucha libre -promootio AAA oli noussut viime aikoina suureen suosioon erityisesti Kalifornian alueella, jossa se oli jo järjestänyt loppuunmyytyjä tapahtumia isommalle yleisölle kuin WWF tai WCW.

Se muista promootioista, siirrytään SummerSlamiin. Selostajinamme Vince McMahon ja Bobby Heenan. Jostain syystä McMahon oli korvannut selostamossa Rossin, mikä on outoa ottaen huomioon, että McMahon oli juuri luopunut WWF:n hallinnossa johtopaikastaan välttääkseen tulevia kohuja. Haastattelijoina Todd Pettengil ja mainosmiehenä tunnettu Joe Fowler, joka debytoi tässä tapahtumassa WWF:n haastattelijana muttei koskaan uudestaan enää esiintynyt ppv:ssä.

Kuva Kuva
Ted DiBiase vs. Razor Ramon
Tämä ottelu jäi Ted DiBiasen viimeiseksi ppv-matsiksi. DiBiase palaisi kyllä WWF:ään jo vuonna 1994, mutta siinä vaiheessa hän oli joutunut eläköitymään kehistä pysyvien niska- ja selkävammojen vuoksi. SummerSlamin jälkeen DiBiase kuitenkin lähti WWF:stä ja lähti Japaniin, jossa hän paini AJPW:ssä aina loukkaantumiseensa saakka. Nyt edessä oli vielä ottelu Razor Ramonia vastaan. Ramon oli siis vihdoin kääntynyt faceksi kesän aikana, kuten fanit olivat toivoneet jo kuukausien ajan. Kaikki alkoi siitä, kun Ramon hävisi Raw'ssa ottelun uudelle pienikokoiselle tulokkaalle 1-2-3 Kidille, jota kukaan ei pitänyt minkäänlaisena uhkana. Ramon tietenkin raivostui tästä ja vaati uusintaottelua. Lopulta hän sai sen - ja hävisi jälleen. Tuolloin Ted DiBiase alkoi pilkata Ramonia ja tarjosi tälle muun muassa töitä vessansa siivoojana, koska Ramon ei ollut enää uskottava painija. Ramon ei tietenkään sulattanut tätä, vaan aiheutti DiBiaselle puolestaan tappion 1-2-3 Kidiä vastaan. Ramonin face-turn oli viimeistelty viimeistään siinä vaiheessa, kun hän aiheutti tappion toista jobberia vastaan myös IRS:lle, DiBiasen joukkuekaverille. Nyt DiBiase ja Ramon pääsivät selvittämään välinsä mies miestä vastaan.

Vähän pettymykseksi jäi tämä Ted DiBiasen viimeinen WWF-ppv-ottelu. Toisaalta se sopii teemaan, koska rehellisyyden nimissä suurin osa DiBiasen WWF-urasta oli tietynlaista pettymystä. Tätä ei pidä käsittää nyt väärin. Olen kyllä suuri DiBiasen fani, ja mielestäni hän on hoitanut roolinsa koko uransa ajan aivan mielettömästi, mutta ikävä kyllä vain hyvin harva DiBiasen ppv-otteluista oli millään tavalla ikimuistettavia tai erityisen hyviä. Ennemminkin ne olivat... ihan hyviä ja ok-kivoja. Juuri sellaisia kuin tämä. Ramon ja DiBiase liikkuivat kyllä mukavasti, väläyttivät pari oikein näyttävää liikettä ja hoitivat homman muutenkin kunniakkaasti alusta loppuun. Ottelun viihdyttävyyttä paransi myös molempien loistava karisma, minkä takia myös yleisö oli hyvin matsissa mukana. Silti kokonaisuutena tässä ei ollut oikeasti mitään erikoista tai kunnolla säväyttävää. Siksi tämä ottelu ei yllä edes hyvän ottelun tasolle, mikä on kyllä sääli.
**½ (7:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Steiner Brothers (c) vs. Heavenly Bodies (Prichard & Del Ray) w/ Jim Cornette - WWF Tag Team Championship
Kyllä, helvetti oli jäätynyt jälleen kerran, ja WWF oli onnistunut palkkaamaan taas yhden sellaisen nimen, jota moni ei olisi uskonut koskaan näkevänsä WWF:ssä. Tällä kertaa kyse oli Jim Cornettesta - vuosien ajan ensin MSW:ssä ja sitten JCP:ssä/WCW:ssä vaikuttaneesta huippumanagerista. Cornette oli siis lähtenyt WCW:stä huonoissa väleissä vuonna 1991, ja hän palasi firmaan lyhyesti vielä vuoden 1993 alussa, kun WCW ja Cornetten perustama promootio SMW alkoivat tehdä yhteistyötä. Tuo yhteistyö päättyi siihen, kun Bill Watts lähti WCW:stä, ja Cornette jatkoi oman promootionsa pyörittämistä. Kunnes kaikkien yllätykseksi kesällä 1993 Vince McMahon ja Jim Cornette tekivät samanlaisen yhteistyösopimuksen, jonka McMahon oli tehnyt muutamaa kuukautta aikaisemmin Jerry Jarrettin ja Jerry Lawlerin kanssa. SMW:stä tuli samanlainen WWF:n apupromootio kuin USWA:sta, ja tällä kertaa vielä todella poikkeuksellisella myönnytyksellä. Kun Jim Cornette saapui WWF:ään johtamansa Heavenly Bodies -joukkueen kanssa, selostajat oikeasti mainitsivat, että Cornette ja Heavenly Bodies olivat peräisin Smoky Mountain Wrestling -promootiosta. Toista wrestling-promootiota ei tiettävästi koskaan aikaisemmin ollut mainittu WWF:n lähetyksissä. Tom Prichardsin ja 1980-luvun puolivälissä uransa aloittaneen Jimmy Del Rayn muodostama Heavenly Bodies teki siis näyttävän debyytin WWF:ssä ja sai heti joukkuemestaruusottelun Steinereita vastaa. Steiner-veljekset olivat puolestaan voittaneet joukkuemestaruudet Money Inciltä kesän aikana house show'ssa. Tämä joukkuemestaruusottelu oli oikeasti täysin toissijainen syy Cornetten WWF-sopimukselle, palataan pääsyyhyn myöhemmin.

Hyvä joukkueottelu! Oli aikamoinen yllätys nähdä Jim Cornette WWF:n kehässä Heavenly Bodiesien kanssa, mutta tässä tapauksessa yllätys oli onneksi pelkästään positiivinen. Prichard on tasaisen varma suorittaja, ja Jimmy Del Ray yllätti tässä ottelussa todella positiivisesti muutamalla näyttävällä high flying -liikkeellä. Ensin Del Ray tempaisi Senton-tyylisen liikkeen apronilta ulos kehästä Rick Steinerin päälle ja vähän myöhemmin tyylipuhtaan Moonsault-spotin seisovan joukkuekaverinsa päälle. Steinerit olivat tietenkin omia varmoja itsejään, jälleen liekeissä. Vaikka suurin Steiner-hype alkoi ehkä miesten tämän WWF-runin aikana kuollakin, olivat he edelleen pirun viihdyttäviä kehässä, ja Suplexit olivat edelleen hienoja, vaikka ne aika samalta joka kerta näyttivätkin. Kokonaisuutena siis hyvä ja mallikkaasti toiminut mestaruusottelu, joka olisi voinut olla ehkä vielä parempikin, jos aikaa olisi ollut enemmän.
*** (9:28)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Shawn Michaels (c) w/ Diesel vs. Mr. Perfect - WWF Intercontinental Championship
Tämä ottelu jäi Mr. Perfectin viimeiseksi WWF-ppv-otteluksi lähes kymmeneen vuoteen: seuraava (ja samalla viimeinen) olisi edessä vasta vuonna 2002. Perfect kyllä esiintyisi WWF:n ppv:eissä vielä parin seuraavankin vuoden ajan, mutta hänen uransa WWF:ssä oli tästä eteenpäin hyvin katkonainen. Perfectin selkävaivat eivät olleet parantuneet toivotusti, ja hän alkoi näihin aikoihin olla jo aika huonossa kunnossa. Niinpä hän jäi yllättäen pois marraskuussa 1993, mutta palaisi kyllä vielä pariin otteeseen näihin arvosteluihin - vaikkeikaan enää painikehään. Tämä Perfectin ja Michaelsin feud oli ollut käynnissä käytännössä WrestleMania IX:stä lähtien. Tuolloin Shawn Michaels oli hyökännyt yllättäen backstagella Perfectin kimppuun, kun tämä oli yrittänyt ottelunsa jälkeen jatkaa välienselvittelyä Lex Lugerin kanssa. Lopulta Perfect oli aiheuttanut Michaelsille IC-mestaruustappion ottelussa Marty Jannettya vastaan, mutta Michaels oli onnistunut voittamaan vyön takaisin henkivartijansa Dieselin avustuksella. Nyt vihdoin Perfect ja Michaels pääsivät kohtaamaan toisensa mestaruudesta, ja tätä ottelua oli etukäteen hehkutettu "yhtenä IC-mestaruushistorian parhaista ottelupareista".

Voi perse. Mikä WWF:ää oikein vaivaa? Antakaa näille miehille 20 minuuttia ja antakaa heidän tehdä mitä he haluavat ilman idioottimaista lopetusbuukkausta, ja teillä on käsissänne MOTYC. Ai ei kiinnosta? Okei, selvä homma. Siinä tapauksessa toki pistäkää nämä kaksi painimaan noin 10 minuuttia kestävä ottelu, joka päättyy vielä aivan idioottimaisella tavalla. Sitähän tämä yleisö toivoo! Aaargh. En pääse yli. Mr. Perfect ja Shawn Michaels 1 on 1 -ottelussa ppv:ssä painimassa IC-mestaruudesta, ja WWF onnistuu bukkauksellaan oikeasti sössimään tämän sillä tavalla, että tästä ei tule huippuottelua. En tiedä, mitä sanoa. Ei varmaan pitäisi sanoa mitään. Hatunnosto tietenkin Perfectille ja Michaesille, jotka tekivät töitä saadakseen tästä ottelusta aikaan niin hyvän kuin näissä olosuhteissa oli mahdollista. Ikävä kyllä se ei riitä kamalan pitkälle, kun täysin kesken jääneen matsin fiilistä pilaa vielä entisestään kamala buukkaus. Toki on totta, että sen enempää Perfect kuin Michaelskaan eivät olleet tämän ottelun aikana parhaassa kunnossa (Perfect loukkaantumisen vuoksi, Michaels henkilökohtaisten ongelmien vuoksi), mutta silti. Kiitos vain unelmaottelun pilaamisesta, WWF.
*** (11:20)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
IRS vs. 1-2-3 Kid
Nuori 1-2-3 Kid oli jo pariin kertaan mainittu näissä arvioissa, ja nyt oli vihdoin Kidin oman ppv-debyytin aika. Kid oli siis tietenkin Sean Waltman, tulevaa X-Pac, joka tässä vaiheessa uraansa näytti vielä aika erilaiselta kuin myöhemmin. Waltman oli aloittanut uransa 1980-luvun lopussa, ja nopeasti debyyttinsä jälkeen hän oli alkanut kerätä alueellisissa promootioissa mainetta poikkeuksellisen nopealla liikkumisellaan ja hämmästyttävillä liikkeillään. Erityisesti hänen ottelunsa toisen lupaavan ja pienikokoisen painijan Jerry Lynnin kanssa olivat jääneet mieleen. Lopulta Waltman sai tryoutin WWF:stä vuoden 1993 alussa, ja ehkä joidenkin yllätykseksi hän myös sai sopimuksen. Waltmanista tehtiin aluksi jobberi, joka hävisi jokaiselle vastustajalle helposti. Samalla hänessä oli kuitenkin jotain poikkeuksellisen sympaattista pienikokoisuutensa vuoksi. Vähitellen 1-2-3 Kid alkoi nousta yleisön suosioon - viimeistään napattua jättimäisen yllätysvoiton Razor Ramonista. Sittemin Kid oli napannut pari muutakin yllätysvoittoa, yhden IRS:n hyvästä ystävästä Ted DiBiasesta. Nyt IRS päätti näyttää DiBiasen puolesta, että Kidistä ei oikeasti olisi yhtään mihinkään.

Kaipa tämä ottelu oli jopa jonkinlainen positiivinen yllätys, koska odotin etukäteen, että tämä olisi ollut ihan puhdas squash, mutta tästä syntyi kuitenkin tv-ottelutasoinen ihan kiva ottelu. Ei tätä IRS:n ja 1-2-3 Kidin ottelua nyt voi liikaa kehua, mutta tällaisena välipalaotteluna tämä hoiti roolinsa kuitenkin aivan moittettomasti. Erityisesti nuoren Sean Waltmanin meininkiä oli kyllä todella ilahduttavaa katsoa. Kid liikkui kehässä pirun hyvin, oli todella pienestä koostaan huolimatta paikoitellen jopa ihan uskottavan näköinen ja väläytti kieltämättä muutaman oikein hienon liikkeen. Lisäksi Kid myi kaikki IRS:n liikkeet kunniakkaan uskottavasti, mikä oli hyvä, koska IRS itse oli tässä ottelussa jotenkin todella väsyneen oloinen. Ei todellakaan erityisen hyvässä kunnossa. Kokonaisuutena siis ihan kiva tv-ottelutasoinen matsi, mutta se siitä.
** (5:44)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Doink The Clown w/ Jerry Lawler
Ei, Bret Hartin ei pitänyt alun perin painia SummerSlamissa Doink The Clownia vastaan. Sen sijaan Hartin vastustajaksi oli buukattu Jerry "The King" Lawler - mies, jonka kanssa Hart oli feudannut koko kesän 1993. Hartin ja Lawlerin välienselvittely olikin yksi koko WWF:n kesän 1993 suurimmista juonikuvioista. Kaikki alkoi King of the Ringissä, kun Hart voitti KOTR-turnauksen ja kruunattiin WWF:n kuninkaaksi. Tuolloin paikalle ilmestyi Lawler, joka oli raivoissaan siitä, että Hart varastaisi hänen tittelinsä. Niinpä Lawler pieksi Hartin ja jätti hänet maahan makaamaan. Hart tietenkin janosi kostoa, ja seuraavien viikkojen ja kuukausien ajan Hart sekä Lawler olivat jatkuvasti toistensa kimpussa. SummerSlamiin buukattiin ottelu, jonka voittaja olisi "WWF:n virallinen kuningas". Tämän ottelun ringsidelle Hartia saapuivat kannustamaan hänen veljensä Owen ja Bruce. Mutta! Sitten Jerry Lawler saapui paikalle kävelysauvoissa ja ilmoitti, ettei hän olisikaan kykeneväinen painimaan. Sen sijaan hän oli hankkinut itselleen tuuraajaan, Doink The Clownin. Ja niin Hart joutui tyytymään Doinkiin Lawlerin sijaan. Tämä muuten jäi myös alkuperäisen Doinkin eli Matt Bornen viimeiseksi WWF-ppv-esiintymiseksi. Bornen ura sai tylyn lopun alkusyksystä, kun Borne ajautui jälleen huumeongelmiin. Doink sen sijaan ei enää kadonnut mihinkään WWF:stä, vaan hahmolle etsittiin uusi esittäjä. Minulle (ja monille muille) Borne oli kuitenkin ainoa oikea Doink, joten tämä oli siinä mielessä yhden aikakauden päätös. Bornea ei näissä arvioissa enää nähtäisi.

Tämä ja seuraava ottelu ovat tavallaan yhtä kokonaisuutta, mutta arvostelen ne silti nyt erillisinä suorituksina. Tämä Hartin ja Doinkin ottelu ei oikeastaan ollut millään tavalla kovin erikoinen, eikä kukaan varmaan sellaista odottanutkaan. Tv-show'hun tämä ottelu olisi ollut juuri täydellinen, mutta nyt oli kyse ppv-ottelusta, ja tämän aikana ei vielä voinut edes olla varma, pääseekö kukaan todella näkemään sitä Hart vs. Lawler -ottelua, jota on oikeasti odotettu. Niinpä koko matsin ajan oli vähän sellainen "äh"-fiilis. Doink kyllä hoiti jälleen heel-roolinsa kunnioitettavan hienosti ja toi otteluun omalla tavallaan jopa sopivaa huumoria. Lisäksi on jälleen todettava, että Doink osasi myös oikeasti painia, joten yhdessä Hartin kanssa he saivat kyllä aikaan ihan katsottavan ottelun. Lopulta ottelu päättyi kuitenkin Jerry Lawlerin sekaantumiseen, ja sen jälkeen jatko olikin aika selvää. Otteluna tämä oli sellainen ihan kiva tv-ottelumatsi, mutta ei muuta.
** (9:05)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Bret Hart vs. Jerry Lawler
Hetkinen! Eikö Jerry Lawler ollutkaan oikeasti loukkaantunut? No ei tietenkään ollut, vaan loukkaantuneen esittäminen oli vain osa hänen juontaan. Kesken Hartin ja Doinkin ottelun Lawler siis nousi kehään ja löi kainalosauvallaan Hartia selkään. Sen jälkeen Lawler yritti päästä pakoon paikalta, mutta WWF:n presidentti Jack Tunney esti hänen pakomatkansa ja ilmoitti sen sijaan, että Lawlerin olisi painittava Hartia vastaan sovitusti tänään, koska Lawler oli selvästikin täysin painikuntoinen.

Sitten oli vuorossa se varsinainen ottelu, jota oli etukäteen odotettu. Ja kuten jokaisessa Hartin ja Lawlerin ottelussa, tässäkin suurin ongelma oli juuri se, että otteluiden painillinen anti ei vain ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut jotenkin suuresti hehkuttaa. Ei näissä matseissa ollut mitään dramaattisesti vikana, eivätkä nämä millään tavalla olleet huonoja otteluita, mutta lähinnä nämä olivat sellaisia... ok:ita. Hartin ja Lawlerin painilliset kemiat eivät ehkä sitten vain kohdanneet oikein. Ehkä Lawler oli vain näiden otteluiden aikana jo liian vanha. Ehkä Hart ei vain osannut yrittää sopivalla tavalla Lawlerin kanssa, joka oli painijana hyvin erilainen kuin hän itse. Mikä ikinä olikaan syy, matsit olivat parhaimmillaankin vain hieman keskinkertaista parempia. Tämä ottelu saa sentään lisäpisteitä mahtavasta tunnelmastaan. Hartin ja Lawlerin viha oikeasti välittyi matsissa hienosti, ja ottelun aikana kerrottiin loistava tarina. Erityisesti pidin kuitenkin ottelun lopetuksesta ja siitä, kuinka ottelun jälkeen Hart vain jatkoi Lawlerin kiduttamista, kunnes kymmenet WWF:n työntekijät puuttuivat tilanteeseen. Erityisesti rakastan loppukuvaa Lawlerista, joka kärrätään pois paikalta paareilla ja joka nostaa vielä keskisormensa pystyyn ennen takahuoneisiin katoamista. Silti tunnelmakaan ei nosta tätä matsia ihan hyvää paremmaksi. Moni muu arvostelija on kanssani eri mieltä, tiedän. Minulle tämä feud ei ole vain koskaan ollut niin iso juttu kuin muille.
**½ (6:32)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Marty Jannetty vs. Ludvig Borga
Sitten oli SE hetki, jotka me kaikki olemme odottaneet. Hetki, jonka amerikkalaisarvostelijat ohittavat aivan liian nopeasti. Suomalaisen Ludvig Borgan, Tony Halmeen, WWF-ppv-debyytti. Kyllä, tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun suomalainen painija esiintyi WWF:n ppv:ssä ja nousi siellä painikehään. Kyse ei tosiaan ole mistään pikkujutusta. Kuvitelkaapa tänä päivänä joku suomalainen painimaan WWE:ssä. Niinpä! Erityisen merkittävää oli se, että Borga ei tosiaan ollut mikään pikkutekijä. NJPW:stä WWF:ään kaapattu mörssäri oli debytoinut WWF:ssä heinäkuun lopussa, ja siitä lähtien hän oli ollut voittamaton. Lisäksi Borga oli pitänyt monia promoja, joissa hän huonolla englannilla kertoi vihaavansa Yhdysvaltoja ja korosti kaikkia sen epäkohtia, kuten korruptiota ja saasteisuutta. Nyt Borga sai ppv-debyytissä vastaansa Marty Jannettyn, joka oli ollut aikamoisessa syöksykierteessä siitä lähtien, kun oli hävinnyt IC-mestaruuden takaisin Shawn Michaelsille.

Kun arvioin Tony Halmeen ja Ron Simmonsin ottelua WCW/NJPW Supershow'ssa, totesin ettei tuohon arvosanaan tule edes mitään Suomi-lisää. Mutta nyt! Nyt kehässä ei ollut mikään satunnainen Japanissa uraa tehnyt ja varsin tylsältä vaikuttanut "Touni Holm". Nyt kehässä oli jumalauta Ludvig Borga, jokaisen suomalaisen showpainifanin märkä päiväuni! Suomalainen monsteri, jonka koko gimmick pohjautuu siihen, että hän on Amerikkaa vihaava SUOMALAINEN monsteri. Aivan loistavaa. Ja ihan pelkästään tuon hahmon takia tuo ottelu ansaitsee ylimääräisen puolikkaan. Muutenhan tämä on aika perus-squash, vaikkakin aika pitkä sellainen. Lisäksi on annettava kehuja Marty Jannettylle siitä, että hän hoiti oman osansa tässä erittäin hyvin. Jannetty liikkui hyvin, myi Borgan liikkeet hyvin ja täräytti pari pirun kovaa Superkickiä. Borga oli sitten Borga. No-sellasi, dominoi, täräytti power-liikkeitä. Mitä muuta kukaan saattoi odottaa? Kyllä minä tästä sairaalla tavalla nautin, ei voi mitään.
*½ (5:15)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Giant Gonzales w/ Harvey Whippleman vs. The Undertaker - Rest In Peace Match
Voi hyvä luoja sentään. WWF oli aivan oikeasti onnistunut venyttämään tämän Giant Gonzalesin ja Undertakerin välisen feudin lähes koko vuoden 1993 mittaiseksi. Tämän kamalan feudin. WrestleManissa näiden mörköjen yhteenotto oli siis päättynyt siihen, kun Gonzales huumasi Undertakerin koloroformilla ja hänet diskattiin sen takia. Ottelun jälkeen Taker kyyditettiin ensin paareilla backstagelle, mutta sitten hän kuitenkin vielä palasi. No, kevään aikana Gonzalesin manageri Harvey Whippleman oli tuonut uudeksi suojatikseen myös Mr. Hughesin, joka oli kaapannut Undertakerin uurnan. Hughes oli kuitenkin lähtenyt WWF:stä jo ennen SummerSlamia, joten Takerin kohtaloksi jäi painia uudestaan Gonzalesta vastaan. Jostain syystä Takerin manageri Paul Bearer oli myös kadonnut kesän aikana (ehkä Whippleman ja Gonzales olivat jotenkin osallisena tähän - en ole oikeasti niin kiinnostanut tästä feudista että jaksaisin selvittää), joten Undertaker saapui nyt tähän otteluun aivan yksin. Ai niin, "Mikä on Rest In Peace Match?", saatatte kysyä. Vastaus: No DQ -ottelu. Hienolla nimellä. Lisäksi tämä jäi Giant Gonzalesin viimeiseksi ppv-otteluksi ikinä. Ihanaa.

Hyvää: Tämä oli aivan hitusen parempi kuin WrestleManian ottelu näiden kahden välillä (vaikka monet väittävät tätä muka vielä huonommaksi). Huonoa: Tämä oli edelleen ottelu näiden kahden välillä. En usko, että maailmankaikkeudessa on sellaista todellisuutta, jossa Undertakerin ja Giant Gonzalesin välinen ottelu voisi olla millään tavalla nautinnollinen. DUDilta tämän pelasti vain se, että Undertaker oli sentään valmis ottamaan vähän bumppia: Taker otti ensin vastaan Gonzalesin tuoliniskun ja lensi sen jälkeen oikeasti rajusti teräsportaita päin. Lisäpisteitä ottelu saa myös kaikessa naurettavuudessaan jopa ihan hupaisasta "Paul Bearerin paluusta kuoleman porteilta auttamaan Undertakeria". Niin ja onneksi tämä oli sentään aika lyhyt ja onneksi tämä lopetettiin puhtaasti niin, etteivät nämä kaksi varmasti enää ikinä kohtaa toisiaan. Onneksi tämä oli myös viimeinen kerta, kun Giant Gonzales tai El Gigante ikinä esiintyi ppv:ssä. Kiitos. Näkemiin.
½ (8:04)
Voittaja:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Smoking Gunns & Tatanka vs. Headshrinkers & Bam Bam Bigelow w/ Afa & Luna Vachon
Vielä yksi ottelu ennen Main Eventiä. Bam Bam Bigelow ja Tatanka olivat feudanneet suurimman osan keväästä ja kesästä, ja nyt he vihdoin pääsivät kohtaamaan toisensa ppv-ottelussa. Niin merkittävänä WWF ei kuitenkaan pitänyt mörssärimäisen Bigelowin ja edelleen voittamattoman Tatankan feudia, että he olisivat saaneet singles-ottelun ppv:ssä. Sen sijaan otteluun lisättiin myös Smoking Gunns ja Headshrinkers, joilla oli ilmeisesti jonkinlaista feudia toistensa kanssa. Meltzerin mukaan Headshrinkersin piti alun perin haastaa Steinerit joukkuemestaruuksista SummerSlamissa, mutta suunnitelmat muutettiin, kun Fatu loukkaantui. Ilmeisesti ei kovin vakavasti, koska hän oli normaalisti kuitenkin mukana tässä ottelussa.

Illan ensimmäinen oikea positiivinen yllätys. Odotin että tämä olisi ollut vähän väsähtänyt, tylsä ja mitäänsanomaton mäiskintä, mutta niin vain matsi pääsi yllättämään ilahduttavasti! Oikeastaan kaikki kuusi näyttivät ottelun aikana hyvältä. Tatanka oli jälleen hyvä, Bigelow oli loistava monsteri, Headshrinkersiy jakelivat pirun tiukkoja potkuja ja Gunnsit liikkuivat hämmästyttävän vauhdikkaasti. Ottelu oli myös rakenneltu hyvin, eikä tuntunut liian tylsältä. Tykkäsin myös lopetuksesta ja erityisesti Triple Headbutt -spotista. Hyvä!
*** (11:15)
Voittajat:
► Show Spoiler
Kuva Kuva
Yokozuna (c) w/ Jim Cornette & Mr. Fuji vs. Lex Luger - WWF Championship
Ja vihdoin illan Main Event, jota WWF oli rakennellut kuumeisesti koko kesän. Aika paljon rakentelua tämä ottelu vaatikin, koska King of the Ringin jälkeen WWF oli aivan kamalassa tilanteessa. Paluunsa tehnyt firman ykköstähti Hulk Hogan ei suostunut häviämään uudeksi ykköstähdeksi kaavaillulle Bret Hartille SummerSlamin pääotteluksi kaavaillussa mestaruusottelussa, joten Hogan pistettiin häviämään vyönsä jo KOTRissa, koska hän ei esiintyisi SummerSlamissa enää ollenkaan. WWF oli siis menettänyt koko bisneksen suurimman nimen, eikä heillä ollut käytännössä ketään uutta tilalle. Bret Hartia ei voitu nostaa takaisin taistelemaan Yokozunaa vastaan, koska hän oli juuri hävinnyt Yokozunalle WrestleManissa. Ketään muuta ei ollut tarjolla. Mitä tehdä? Oli vain yksi epätoivoinen ratkaisu: kääntää kuukausien ajan heelinä rakenneltu Lex Luger täysin puskista faceksi ja nostaa hänet hetkessä koko firman ykköstähdeksi. Miten se voisi onnistua? No amerikkalaisen patriotismin avulla tietenkin.

Heti KOTRin jälkeen edessä oli USA:n itsenäisyyspäivä, jolloin Yokozuna järjesti "Body Slam Challengen" tarjoamalla hurjan köntin rahaa kenelle tahansa, kuka pystyisi iskemään hänelle Body Slamin. Kukaan ei pystynyt. Kukaan, kunnes Amerikan väreihin pukeutunut Lex Luger saapui paikalle, nousi Yokozunaa vastaan ja iski hänelle Body Slamin. Tällä yhdellä tempulla Lugerista oli tullut USA:n kansallissankari ja face. Käytännössä Lugerille annettiin siis tismalleen sama gimmick, joka Hulk Hoganilla oli ollut: Luger oli nyt uusi "Real American", kaikkien amerikkalaisten puolesta ilkeää japanilaista muukalaista vastaan taisteleva lihaskimppu. Lugerin face-turn toimi jopa kohtuullisen hyvin, mutta WWF joutui pakottamaan sitä todella kovaa. Luger lähti nimittäin oikeasti kiertämään maata häntä varten tehdyllä "Lex Express" -nimisellä bussilla, ja pari kuukautta kestäneen kiertueen aikana hän tapasi faneja ympäri USA:ta. Kiertueen kayfabe-idea oli se, että Luger keräsi allekirjoituksia vaatimukseensa saada kohdata Yokozuna SummerSlamissa mestaruudesta, koska Yokozunan uudeksi amerikkalaiseksi edustajaksi palkattu Jim Cornette oli kieltäytynyt Lugerin haasteesta Yokozunan puolesta. Tämä rooli oli siis se, mihin Cornette haluttiin oikeasti WWF:ään tuoda: Yokozunalle haluttiin hyvin englanniksi promottava ja uskottava manageri, ja siinä roolissa Mr. Fuji ei toiminut. Niinpä Cornette nousi Yokozunan edustajaksi ja samalla ME-kuvioihin. Lopulta Luger oli kerännyt tarpeeksi nimiä, ja Jack Tunney buukkasi mestaruusottelun näiden miesten välille SummerSlamiin. Oli kuitenkin yksi ehto: tämä jäisi ainoaksi mestaruusotteluksi, jonka Luger saisi.

Mitä ihmeellistä perseilyä, WWF? En tule koskaan - koskaan - ymmärtämään tämän ottelun lopetusta ja sen jälkeisiä meininkejä. Miten kukaan missään milloinkaan ajatteli, että on hyvä idea lopettaa tämä SummerSlamin Main Event tällä tavalla ja että sen lopetuksen jälkeen voidaan järjestää jotkut voitonjuhlat, vaikka mitään oikeaa syytä ei ole? Selitän tarkemmin lopetuksesta vielä tässä alla spoilereissa. Muuten ottelu oli, pakko myöntää, jopa hieman parempi kuin olin odottanut. Jo ennen ottelun alkua näki, että tapahtumalla on aikaa vielä vaikka kuinka, ja pitkä ottelu Lugerin ja Yokozunan välillä pelotti aika paljon. Niinpä siihen nähden nämä kaksi tekivät kyllä ihan oikeasti parhaansa. Molemmat yrittivät kunnolla, tekivät perhanasti töitä, paiskoivat toisiaan muutamilla näyttävillä liikkeillä ja jopa myivät kohtuullisesti toistensa liikkeitä. Toki mukana oli sitten restholdeja, no-sellausta ja toki muutenkin matsi oli osaksi juuri sitä kankeaa brawlausta mitä näiltä kahdelta saattoi vain odottaa. Silti matsi ei ärsyttänyt mitenkään älyttömästi ennen lopetusta. Tunnelmakin oli hyvä, ja Luger tuntui ihan oikeasti yrittävän kaikkensa, kun oli nyt saanut tämän Main Event -spotin. Yokozuna veti pari hienoa heittoa, ja olihan se Lugerin Body Slam Yokozunalle ihan nätti. Kokonaisuutena tämä oli siis voinut olla jopa Yokozuna-Hoganin tasoinen ihan jees mestaruusottelu (eli paljon odottamaani parempi), mutta surkea lopetus laskee arvosanaa.
** (17:58)
Voittaja:
► Show Spoiler
Vielä lopetuksesta:
► Show Spoiler
*** Shawn Michaels
** Jimmy Del Ray
* Mr. Perfect

Kokonaisarvio SummerSlamista: Olen hämmästynyt siitä, kuinka siedettäviä arvioita tämä tapahtuma on saanut monilta arvostelijoilta verrattuna muihin tämän aikakauden tapahtumiin. Tämä ei ole monienkaan mielestä ollut yhtään niin huono tapahtuma kuin jotkut muut 1990-luvun surkeat tapahtumat. Miten ihmeessä? Minun silmissäni tämä menee aivan samaan kastiin esimerkiksi The Great American Bash 1991:n kanssa. Tässä tapahtumassa ei ollut YHTÄÄN YLI KOLMEN TÄHDEN OTTELUA. Ei YHTÄÄN. Ja VAIN KOLME OTTELUA KYMMENESTÄ ylsi edes kolmeen tähteen. Sitten oli kasa täysin yhdentekevää paskaa, useita pettymyksiä, surkeita lopetuksia, aivan hirvittävä Gonzales vs. Undertaker... Ei, tämä oli aivan kamala tapahtuma ja sai todellakin toivomaan, että uusi hyvä aika alkaisi pian. Tämä oli Surkeaa.

1. WCW SuperBrawl III - Hieno
-------------------
2. WWF King of the Ring - Hyvä
3. WWF Royal Rumble - Hyvä
-------------------
4. WCW Japan Supershow - Ok
5. WCW Slamboree - Ok
-------------------
6. WCW Beach Blast - Kehno
7. WWF WrestleMania IX - Kehno
-------------------
8. WWF SummerSlam - Surkea
So Chris Jericho you can go straigh to hell and burn in hell because that's where you belong. And I'll help get you there by cutting your tongue in half. I think that would put end to your music career. That's all I have to say about Chris Jericho.

Avatar
222222
Lower Midcarder
Viestit: 17
Liittynyt: 05 Tammi 2016, 17:04
Paikkakunta: Turku

Re: Vanhojen painitapahtumien arvostelut

Viesti Kirjoittaja 222222 » 17 Huhti 2018, 16:34

Kuva
NWA-TNA PPV #33 | 26.2.2003

Palataan Nashvilleen, TNA Asulym Areenalle. Jos olet unohtanut mitä edellisessä PPV:ssä tapahtui, hyvä! Niin tämä ohjelma haluaakin. Muistutuksena kuitenkin, että viime viikolla NWA World Heavyweight -mestari Jeff Jarrett päihitti vyötä pitkään jahdanneen AJ Stylesin. Jakso loppui Vince Russon suunnatessa kohti Jarrettien kotitaloa aikomuksenaan värvätä Jeff Sports Entertainment Xtreme -ryhmäänsä. Selostajina edelleen tuttu parivaljakko Mike Tenay ja Don West.

1 ) X-Division Championship: Kid Kash (c) (with Trinity) vs Jason Cross.
TNA:n persoonattomin urheilija Jason Cross palaa kehiin kuukauden sairasloman jälkeen. Vaikka Jason hävisi mestaruusottelussa juuri ennen kätensä loukkaamista, hän pääsee suoraan kohtaamaan Kashin. Samalla ykköshaastajuuden kaksi viikkoa sitten voittanut Jerry Lynn joutuu yhä odottamaan mahdollisuuttaan. Vaikea sanoa buuaako yleisö Borashin kuulutuksen aikana Crossia itseään vaiko typerää buukkausta. Buuaus muuttuu jo ensimmäisen rannelukon aikana ”T-N-A! T-N-A!” -huudoksi, joten ota nyt näistä faneista selvää. Kun näin Crossia vuoden aiemmissa PPV:issä, ihmettelin miten näinkin taidokas high flyer ei edennyt TNA:ssa pidemmälle tai noussut pinnalle missään muualla. Kuitenkin hänestä on yhä vaikea löytää mitään piirrettä mistä voisi innostua eikä miehen osakkeita nosta niskalukon vääntämiseen turvautuminen kriittisellä hetkellä. Muutaman näppärän liikkeen ansiosta tämä menettelee spottailuavauksena, mutta kommentaattorit puhuvat potaskaa väittäessään x-divisioonan palanneen entiseen kukoistukseen tälläisten otteluiden myötä. Siihen tarvittaisiin yli kuusi minuuttia aikaa ja jotain normaalista poikkeavaa. Kash säilyttää mestaruutensa iskettyään hurracanranan ja tornado DDT:n.
Voittaja ja yhä mestari: Kid Kash

Haastattelija Goldylocks yrittää udella areenalle saapuvalta Jeff Jarrettilta yksityiskohtia Russon kotivierailusta. Tavalliseen tapaan Goldy jää ilman skuuppia, sillä Jeff kävelee tylysti hänen ohitseen sanomatta sanaakaan.

Sitten Russo saapuu kehään pitämään pitkän puheen, joka sekä ärsyttää että turhauttaa. Edetään ranskalaisilla viivoilla, niin ei tule kauheaa tekstiseinää:

- Russolla on yllään Dustin Rhodesin vanha takki The Natural -ajoilta
- Russon mukaan illan teema on perhe ja ystävät
- Vince kertoo selvittäneensä kaikki erimielisyytensä Jeff Jarrettin kanssa vieraillessaan tämän luona. Niinpä Jarrett on päättänyt virallisesti liittyä SEX-ryhmään myöhemmin tänään!
- AJ Styles astelee kehään ja haluaa sittenkin liittyä SEXiin, jotta Russo voi auttaa häntä voittamaan NWA:n mestaruuden. Älä kysy miten tämä sopii yhteen sen kanssa, että Russo juuri äsken väitti mestari Jarrettin olevan nyt SEXin jäsen. Toisekseen, AJ hävisi viime viikon mestaruusmatsin juuri sen takia, että kieltäytyi Russon jengin avusta
- Raven tulee kehään ja sanoo epäsuorasti katuvansa WWE:stä lähtöä, koska hän on jäämässä paitsi luvatusta paikastaan SEXin ykköstähtenä
- Russo sanoo, että show’n keskipiste on hän itse eikä kukaan muu. Harvinaisen rehellinen toteamus
- Russokin katuu Ravenin palkkaamista, koska tämä houkutteli Sandmanin ja muut ECW-hylkiöt vanavedessään
- Raven ja AJ mollaavat toistensa painityylejä. Tämä johtaa siihen, että AJ haastetaan ottelemaan Sandmania vastaan hardcore-säännöillä ja Raven puolestaan joutuu testaamaan itseään x-divisioonan jäsentä vastaan. Matsit kuulostavat kiinnostavilta, mutta AJ ja Raven kisaavat käytännössä Russon suosiosta. Russolla ei edelleenkään ole kayfabe-valtaa tai oikein muutakaan annettavaa, mutta show’n parhaat painijat ovat silti täysin riippuvaisia hänestä. En tykkää ollenkaan AJ:n käytöksestä enkä ihmettele vaikka Raven tuntisikin jo kaipuuta takaisin Sunday Night Heatiin
- America’s Most Wanted tulee muistuttamaan tag-divisioonan olemassaolosta
- Harrisilla ja Stormilla piti olla tänään mestaruusmatsi, mutta Triple X ei ole paikalla, joten he aikovat sen sijaan tehdä selvää Russosta
- The Hotshots (Chase Stevens ja Cassidy O’Reilly) tekevät paluunsa liittyen samalla SEXiin ja pysäyttävät AMW:n, joiden kanssa he feudasivat edellisvuonna

Goldylocks kysyy backstagella Dusty Rhodesilta ja Vaderilta uskovatko he Jarrettin oikeasti liittyneen Sex Entertainmentiin, kuten hän Russon ryhmää kutsuu. Dusty sanoo, että Russolle kävisi kehnosti, jos hän yrittäisi samaa kotiintunkeutumista hänen kotikulmillaan Texasissa (huh huh). Dusty syyttää Russoa Dustinin takin pöllimisestä ja sanoo Jeff Jarrettin edustavan perinteitä niin kauan, kun hän kantaa NWA:n mestaruusvyötä. Vader päättää haastattelun huutamalla ”it’s Vader time!”.

2 ) Simon Diamond & Johnny Swinger vs Slash & Brian Lee (with Father James Mitchell).
Viikon eksperimentaalisin sisääntulomusiikki -palkinto menee ensimmäistä kertaa vuoden 2003 puolella esiintyvien Diamondin ja Swingerin omituiselle paukutukselle, jota ei harmi kyllä löydy youtubesta. Simon Diamondilla taisi joskus olla kovasti aliarvostetun painijan maine ja hän väläytteleekin Swingerin kanssa muutamia kekseliäitä kikkoja, joita ei joka päivä näe. Entinen ECW-duo ei kuitenkaan pidemmän päälle ole tarpeeksi innostava vastus, jotta jaksaisin välittää taas New Churchin mörssäreistä. Taannoinen face-turn antoi James Mitchellin suojateille vähän uutta väriä, mutta tuo kipinä alkaa olla hiipunut. TNA-yleisö ei tosin jaa mielipidettä kanssani, sillä Slash ja Lee ovat heidän keskuudessaan yhä yllättävän suosittuja. Myös Don West jaksaa ällistyä kerta toisensa jälkeen, kun fanit kannustavat New Churchia ”Evil! Evil!” -chanteilla. Mutta kuten mainitsin, innokkaasta yleisöstä huolimatta ottelu on hitusen pitkäveteinen. Slash voittaa rude awakening -tyylisellä neckbreakerillä. Diamond ei kai koskaan saavuttanut mitään mainittavaa on-screen hahmona, mutta toimi myöhemmin agentin ja tuottajan tehtävissä aina vuoteen 2017 asti, joten hän on yksi pisimpään mukana pyörineistä kasvoista tässä PPV:ssä.
Voittajat: Slash & Lee

Mahdollisesti ensimmäistä kertaa uransa aikana Goldylocks onnistuu saamaan tavoittelemansa jymyuutisen Jeff Jarrettin päästettyä hänet pukuhuoneeseensa. Jarrett kertoo pitkästä ystävyydestään Vince Russon kanssa. Viime viikolla Jeff tajusi vihdoin, että Russo haluaa vain parasta koko painibisnekselle. Jarrett avaa nahkatakkinsa ja kaikkien shokiksi alta paljastuu SEX-teepaita! Jarretilla on VHS-kasetti hänen perheensä ja Russon tapaamisesta ja hän aikoo näyttää sen koko maailmalle. Mike Tenay yrittää järkeillä tätä tapahtumaa ja tulee siihen lopputulokseen, että Russon on täytynyt aivopestä Jeff.

Don West pyytää järkyttynyttä selostajapariaan rauhoittumaan, joten Tenay ohjaa meidät katsomaan etukäteen nauhoitettua haastatteluaan Mike Sandersin ja Glenn Gilberttin kanssa. Tämä on selvästi turhin segmentti tähän mennessä, sillä kolmikko ainoastaan jauhaa edestakaisin siitä ovatko TNA:n kasvaneet PPV-ostoluvut perinteisen painin vai urheiluviihteen ansiota pääsemättä mihinkään lopputulokseen.

3 ) Cassidy O’Reilly & Chase Stevens (with Mike Sanders & Glenn Gilbertti) vs Chris Harris & James Storm.
Tämä on siis jatkoa edellisvuonna alkaneelle vihanpidolle. O’Reilly näyttää laihalta Shane Douglakselta ja Stevens Dolph Ziggleriltä. Hotshotit lentävät rajusti ympäriinsä AMW:n murjoessa heitä säälimättä heti ottelun alusta lähtien. Uskoisin, jos saisin tietää nelikolla olleen oikeaa biiffiä, sen verran jämäkkiä clotheslineja Harris ja Storm näille nulikoille iskee. Sanon tämän joka kerta, mutta Harris ja Storm tekevät kaiken mitä he tekevät niin hyvin, että sitä on aina ilo katsella. O’Reillyn ja Stevensin hallintaosuus on vähemmän räväkkä, mutta he ovat oikein tervetulleita niin kauan kun he painivat Sandersin ja Gilberttin puolesta. Hotshottien parhaaksi hetkeksi jää toisen heistä tekemä todella ilmava moonsault, mutta kokonaisuudessaan matsi on oikein hyvää toimintaa. Storm voittaa vähemmän käytetyllä 8 Second Ride -liikkeellään Sandersin ja Gilberttin jatkuvasta sekaantumisesta huolimatta. Tykkään lopetuksesta, sillä koko nelikon päihittäminen saa AMW:n näyttämään vahvalta. Rock ’n’ Roll Express -hairahduksen jälkeen TNA:n parhaan joukkueen buukkaus on jälleen terästä.
Voittajat: Harris & Storm

SEX-ryhmän pukuhuoneessa Goldylocks yrittää turhaan kysellä räikeään seeprakuosiin sonnustautuneelta Sonny Siakilta onko Jeff Jarrett oikeasti liittymässä ”Sex Entertainmentiin”. Siakilla on uusi lempinimi Ace in the Hole, jota hän toistaa vitsikkäästi niin usein kuin pystyy. Siaki yrittää antaa Ravenille neuvoja tulevaan ”house of horrors”-otteluun (!), mutta Raven pyörittelee silmiään. Siaki ihmettelee miksi vessakopista ulos kävellyt Raven ei pese käsiään. Gilbertti ja Sanders aikovat parannella Hotshottien hahmoa, mikä ei ole ollenkaan huono idea. Mestaruuden menetys oli sittenkin hyväksi Siakille, sillä koominen pahistelu sopii hänelle paremmin kuin totinen pahistelu. Usein nämä takahuonesketsit tuntuvat huonolla lailla täysin suunnittelemattomilta ja kaikki puhuvat toistensa päälle, mutta tämä oli hauska.

4 ) Special Challenge Match: Raven vs Julio Dinero.
House of Horrors saa odottaa, sillä nyt Raven joutuu testaamaan kykyjään x-divisioonan jäsentä vastaan. Idea on hyvä, mutta toteutus jättää parantamisen varaa. Kerkesin odottaa Ravenin kohtaamista Amazing Redin tai vaikka Paul Londonin kanssa, mutta hänen vastustajakseen paljastuukin ensiesiintymisensä tekevä Julio Dinero. Kummallinen paikka debyytille. Ottelusta jää lisäksi puuttumaan se fiilis, että Raven ottelisi erilaista vastustajaa vastaan kuin normaalisti, tai että hän joutuisi vaihtamaan tyyliään selvitääkseen haasteesta. Matsi ei ole yksipuolinen, mutta tuntuu silti viivytellyltä squashilta, koska minulla ei ole mitään syytä kannustaa Dineroa. Julio näyttää huolimattomalta päästessään tekemään comebackiaan. Vähän masentavaa miten tyhjänpäiväisiä matseja Raven ottelee jo nyt oltuaan firmassa kuukauden.

Lopetukseksi saadaan pitkästä aikaa ehta Russon neronleimaus. AJ Styles ilmeisesti tajusi viimeisen tunnin aikana, ettei haluakaan otella rehdisti Sandmania vastaan ja tarvitsee Ravenin apua myöhemmin. Tästä syystä Styles tulee kehään... ja auttaa Ravenia voittamaan ottelun, johon hän itse kiistakumppaninsa haastoi! Jos kyseessä olisivat vähemmät tärkeät keskikortin jannut, voisin naureskella tälle hulppealle käänteelle, mutta Stylesin ja Ravenin kohdalla se tuntuu karmealta ajan tuhlaukselta. Hauskasta ideasta saatiin lopputulos, joka lähinnä aiheuttaa päänsärkyä.
Voittaja: Raven

Goldylocks seisoo haastattelupisteellä Konnanin kanssa. Konnan myöntää Jerry Lynnin peitonneen pari nuorta painijanalkua viime viikolla (Jose ja Joel Maximon), mutta pian nähdään miten hän pärjää aitoa innovaattoria vastaan. Konnan esittelee ”The Juice” Juventud Guerreran ja listaa hänen lukuisia saavutuksiaan AAA:sta WCW:hen. Konnan väittää kaikkien Lynnistä ja AJ Stylesista lähtien kopioineen liikkeensä Juvilta, vaikka he eivät sitä ikinä tunnustaneet. Olenkin odottanut Juventudin ilmestymistä. Vielä jos hän saisi pitää samanlaisia pähkähulluja promoja kuin XPW:ssä niin TNA olisi pelastettu.

5 ) Juventud Guerrera (with Konnan) vs Jerry Lynn.
Yleisö on yhtä innoissaan kuin minä ja hokee ”Juice! Juice! Juice!” Guerreran astellessa kehään. Tarinalle uskollisesti tämä on lucha-henkinen ottelu, jossa nähdäänkin monta tyylikästä liikesarjaa ja vieläpä kovin nopealla temmolla. Suorastaan yllättävää kuinka hyvässä vireessä Juventud on, sillä hän ei näihin aikoihin ollut aina kaikkein varmin suorittaja (huumeilla saattoi olla osuutta asiaan). Parissa kohtaa kaksikko ei ole aivan samalla aaltopituudella, mutta täysin tyylipuhdasta esitystä en olisi voinut odottaakaan. Tämä ei ole se hidden gem -ottelu, joita toivon jossain vaiheessa löytäväni, mutta on virkistävää nähdä hyvä painimatsi ilman sen kummempia ihmeellisyyksiä. Tyylinsä puolesta tämä tuntuu vaihtelulta myös muihin viimeaikaisiin x-divisioonan otteluihin verrattuna. Lucha libre vastaan x-division -tarina tarjoaa edelleen hyvää antia. Lynn selättää Guerreran pitkän roll-up taistelun päätteeksi European clutchilla, mikä saa Konnanin raivon partaalle.
Voittaja: Jerry Lynn

Goldylocks tiedustelee Sonny Siakilta milloin hänen olisi mahdollista päästä puhumaan Russolle. Myös Mortimer Plumtree vaanii jostain syystä yhä segmenttien taustalla etsien Russoa. Siaki sanoo, että ainoastaan Ace in the Hole saa puhua Russolle. Ässä Hihassa jatkaa nousuaan suosikkihahmojeni listalla.

6 ) Special Challenge Match: AJ Styles vs Sandman.
Sandman ahdistelee yhtä häkkitanssijoista matkalla kehään ja kaataa kaljaa fanin suuhun/päälle, mikä olisi ehkä ollut coolia joitain vuosia aiemmin ECW-areenalla, mutta veikkaan tämän kyseisen fanin katuneen pian kastuneita housujaan. Styles pistää lopun Sandmanin ylipitkälle sisääntulolle loikkaamalla köysien yli tämän päälle. Kaksikko alkaa painia matossa ja kieriikin kanveesissa kauemmin kuin voisi olettaa. Ottelusta on hetkittäin kuoriutua sellainen hauska erikoisuus, jota näiltä herroilta voisi ilmiselvän tyylien kontrastin ansiosta odottaa. Lyhyehkö matsi etenee kuitenkin epämääräisesti ja on liian sotkuinen. Kuten arvata saattaa, suurempi syypää on viikko viikolta kurjemmalta ulkoisesti sekä painiotteissaan näyttävä Sandman. Humalaiselle Hakille tuottaa vaikeuksia pelkkä tolpillaan pysyminen, kun AJ samalla esimerkiksi lentää ylimmästä kulmauksesta kehän ulkopuolella olevan pöydän läpi. Juuri kun nähdään pari kunnollista spottia (Sandman nappaa kendokepin käsiinsä roikkuessaan Styles Clashissa ja blokkaa liikkeen lyömällä AJ:tä), Raven palauttaa kiltisti palveluksen ja auttaa Stylesin voittoon. Sandmania oli kiva nähdä TNA:ssa, mutta viimeaikaisten esitysten perusteella olen nähnyt tarpeeksi.
Voittaja: AJ Styles

Sandman ei tosin ole menossa vielä vähään aikaan minnekään, sillä hän kohtaa Ravenin ensi viikolla ”house of clockwork orange”-ottelussa. Tenay ja West mainostavat myös Kid Kashin puolustavan mestaruuttaan jälleen viikon päästä. Raven poikkeaa areenan parvella puhumassa lyhyesti kryptiseen tyyliinsä siitä kuinka pirullinen tuo ensi viikon ottelu tulee olemaan.

7 ) Harris Brothers vs Dusty Rhodes & Vader.
Täytyy antaa taas pisteitä vaihtelusta pääotteluissa, mutta ne ovat ainoat pisteet, jotka tämän viikon ottelu saa. Matsi on nimittäin järjestelty ihan päin metsää. Tälläistä legendojen näytösottelua ei ole lainkaan vaikea buukata: laitat vain yleisön rakastamat suosikit vetämään tusina-pahiksia nopeasti kuonoon ja kaikilla on hyvä mieli. Mieli ei kuitenkaan ole hyvä, koska suurimman osan ajasta Harrikset hallitsevat telomalla Dustya. Iäkäs Dusty ei kykene ottamaan yhden yhtä bumppia, joten veljekset eivät voi muuta kuin takoa matossa kömpivää Rhodesia nyrkillä päähän kerta toisensa jälkeen. Bumppien ottamisen Dusty korvaa tietenkin viiltämällä otsansa auki. Turhaan, sillä veren näkeminen ei auta ollenkaan. Se tekee koko räpellyksestä surullisemman näyn jos jotain. Vaderin kontribuutioksi jää ottelun ainoat kaksi painiliikettä. Ensin hän heittää toisen Harriksista päänsä yli hienolla belly-to-belly suplexilla. Toisen liikkeen, Vader Bombin, saa diskauksen hetkeä aiemmin aiheuttanut Sonny Siaki. Ankea main event, josta olisi saanut paljon paremman karsimalla kaiken muun paitsi Vaderin kaksi liikettä.

Lisähuomiona, TNA:sta luottamuspulan takia kadonnut Ron ”Crow Sting” Killings näytetään kesken kaiken seuraamassa ottelua yleisöstä. Huvittavaa on myös kuulla Tenay mainitsemassa miten hyvin Dustyn poika Cody on pärjännyt koulun painiturnauksissa. Lisäksi vanha tuttumme Nikita Koloff käy kehässä vastaanottamassa Bionic Elbow’n ja häipyy sitten yhtä nopeasti. Verinen Dusty päättää koko farssin piiskaamalla Desiren takamusta vyöllä.
Voittajat: Rhodes & Vader (diskauksella)

Sandman ”mainostaa” ensi viikon brutaalia ottelua sanomalla olevansa niin EXTREME, ettei häntä edes kiinnosta mitä Raven on keksinyt. Olikohan tämä ihan pakko mahduttaa mukaan ohjelmaan? Myös Simon Diamond ja Johnny Swinger haukkuvat Ravenia, koska hän hylkäsi ECW:n uppoavan laivan toisin kuin he, jotka sinnittelivät loppuun asti.

Viisi minuuttia lähetystä jäljellä ja on aika Jeff Jarrettin viralliselle liittymiselle Sports Entertainment Xtremeen (ei Sex Entertainmentiin). Suuren ”Welcome Home Jeff” -bannerin kehään raahannut Russo saa kuitenkin yllättyä, kun isolla screenillä alkaa pyöriä tallenne, jossa hänen lapsensa puhuvat isästään. Yksi Russon buukkausfilosofian kulmakivistä on, ettei mikään ole mielenkiintoisempaa kuin perhedraama. On kuitenkin melkoisen toiveikasta laittaa teini-ikäinen Will Russo, jota ei ole aikaisemmin esitelty, kertomaan maksullisen showpainiohjelman viimeisessä segmentissä isänsä hektisen työn aiheuttamasta stressistä. Tästä päästään vuoden antiklimaattisimpaan huipennukseen: kaikkia muita etäisiksi vanhemmiksi syytellyt Vince paljastuukin itse huonoksi isäksi! Nauhan loputtua Vince haukkuu kiittämättömiä penikoitaan, kunnes Jeff Jarrett saapuu paljastamaan, yllätys yllätys, ettei aiokaan liittyä SEXiin. Aivan liian tuttuun tapaan Russo pääsee kuin koira veräjästä juuri, kun Jarrett ennättää hänen kimppuunsa. Jälleen liikutaan lähellä parodian rajaa, sillä Russon apuun ryntää varsinainen epäonnistuneiden toisen sukupolven painijoiden ykkösketju: David Flair, Brian Lawler ja... TNA-debyyttinsä tekevä Erik Watts. Watts heittää Jarrettin pöydästä läpi ja sanoo, että tämä tulee katumaan tekojaan. Mistä tekemisistä Erik puhuu? Et varmaan malta odottaa, mutta joudut odottamaan vastausta ensi kertaan!

Bonuksena, Russon ja Jarrettin kotikäynnissä on vielä sellainen paradoksi, että kummallakin on aivan eri versio siitä mitä tapahtui. Jarrett mainitsee loppusegmentin aikana, että Russo häädettiin kiväärin kanssa pois hänen tontiltaan. Russon hahmo kuitenkin käyttäytyy kuin hänen oma versionsa siitä, että Jarrettit päästivät hänet sisälle viettämään iltaa olisi aidosti totta. Juoniaukko, johon ei viitata koskaan uudestaan, vai Chikara-tyylinen rinnakkaistodellisuustarina aluillaan?


Loppuarvio: Blääh. Överiksi vedetty sekoilu voittaa aina tylsällä tavalla huonon buukkauksen. Tämä PPV menee tuohon jälkimmäiseen kategoriaan. Siltikin, että jaksossa nähtiin yhden Russon sijaan peräti kolme Russoa. Uskomatonta. America’s Most Wanted viihdyttää lähes aina, Sonny Siaki on oikeasti hauska ja Jerry Lynnin sota luchador-joukkoa vastaan pääsi kunnolla käyntiin, mutta kaikki muu aiheutti suurta turhautumista. Ravenin ja Stylesin kumartelu kaikkitietävälle SEX-johtajalle jäi pahasti hampaankoloon ja heidän erikoishaasteensa oli yhtä tyhjän kanssa. Myös pääottelu oli hirvitys, mutta kaikkein onnettomin kuvio on Russon ja Jarrettin paikallaan junnaava feudi, joka täytyy saada loppuun. Russon lapsien esiintyminen, vaikka Will hoitikin osuutensa hyvin, ei toiminut sellaisena ”siitäs sait Vince!” -hetkenä miksi se oli suunniteltu. Viisitoista vuotta vanhojen painiohjelmien moittiminen ennalta-arvattaviksi on tietysti epäreilua, mutta Jarrettin heel-turn oli kirjoitettu niin ettei missään vaiheessa ollut epäilystäkään siitä mitä lopulta tapahtuisi. Kaiken kukkuraksi Erik Wattsin lisääminen soppaan ei sekään nosta uskoa tulevaan. Tämä PPV jätti niin huonon kokonaisfiiliksen, että tekee mieli heittää se rankingin pohjalle.

Vuoden 2003 PPV parhausjärjestys (suluissa main event):
► Show Spoiler

Vastaa Viestiin