Vanhojen painitapahtumien arvostelut

[Luru]

Sitten olisikin vuorossa vuoden suurimman PPV:n eli Wrestlemanian arvostelu!

-----



WWF RAW is WAR – 16.2.1998

- Steve Blackman on edelleen voittamaton, sillä hän onnistui voittamaan Faarooqin, joka riiteli The Rockin kanssa
- DX on uhannut haastaa WWF:n ja Stone Cold Steve Austinin oikeuteen, koska Austin teki No Way Outissa Chynalle Stunnerin

WWF RAW is WAR – 23.2.1998

- Legion of Doom haastoi Tag Team –mestarit, New Age Outlawsin. Tälläkään kertaa Animal ja Hawk eivät onnistuneet voittamaan NAO:ta. Tappioihin turhautuneet Animal ja Hawk riitaantuivatkin keskenään ja alkoivat tappelemaan. Näyttää vahvasti siltä, että legendaarinen Legion of Doom on hajonnut..
- Cactus Jack ja Chainsaw Charlie hyökkäsivät New Age Outlawsin kimppuun, kun he olivat poistumassa areenalta auton kanssa
- The Artist Formerly Known As Goldust esitti tällä kertaa isäänsä Dusty Rhodesia. Dustydust oli mahtava.
- Toista kertaa putkeen The Headbangers haastoi NWA:n Tag Team –mestarit The Rock ’n’ Roll Expressin (Ricky Morton & Robert Gibson). Tällä kertaa Headbangers pääsi yllättämään, ja voittivatkin NWA-joukkueelta NWA:n Tag Team –vyöt!

WWF RAW is WAR – 2.3.1998

- D-Generation X käynnisti Raw’n. Shawn Michaelsin itsekehuskelun keskeytti Stone Cold Steve Austin, mutta sitten yllättäen paikalle tulikin KANE ja Paul Bearer. Bearer uhoaa Kanen lähettävän Austinin tänään helvettiin. DX on kadonnut paikalta.
- Jeff Jarrettin esitteli hänen uusi managerinsa Tennessee Lee. Jeff Jarrett on jättänyt NWA:n ja luopunut samalla NWA North American –mestaruusvyöstään. Niin ja, kaiken lisäksi Jarrett on palanut vanhaan välkkyvään countrylaulaja-gimmickiinsä. Huvittavaa on se, että Jarrettin palatessa WWF:ään, hän piti puheen, kuinka typerä gimmick tuo country-gimmick oli.
- Mitään Stone Coldin ja Kanen välistä ottelua ei nähty, kun Austin sai maistaa Shawn Michaelsin Sweet Chin Musicia rampilla. Stone Cold-Kane-ottelun sijaan näimme The Undertakerin paluun! Kane oli kehässä tekemässä tuhojaan, kun paikalle savujen ja salamoiden avittaman ilmestyi arkku, josta nousi The Undertaker. The Undertaker vihdoin suostuu kohtaamaan veljensä Kanen – Wrestlemaniassa!
- Illan toisesta shokista vastasi Iron Mike Tyson ja D-Generation X. Mike Tysonhan on nimetty Shawn Michaelsin ja Steve Austinin välisen Wrestlemania-ottelun ”Special Enforceriksi”, jonka roolina on kehän ulkopuolella toimia ottelun avustavana vahtina ja tuomarina. Tässä jaksossa Mike Tyson paljastuikin D-Generation X:n uudeksi jäseneksi!

WWF RAW is WAR – 9.3.1998

- Koko illan lähetystä häiritsi oudot tekniset ongelmat. Areenalla meni välillä valot pois, ruudussa näkyi outoja häiriöitä ja Paul Bearerin/Kanen pukuhuoneessa kummitteli heidän haastattelun ajan. Kyseessä oli ilmiselvästi The Undertaker
- Stone Cold oli ärsyyntynyt siitä, että Vince McMahon puhui viime viikolla Mike Tysonista planeetan pahimpana miehenä. Vincen apurit yrittävät rauhoitella Austinia, mutta lopulta paikalle myös tulee Vince, jota Stone Cold alkaa solvaamaan. Austin rikkoo Vince McMahonin puvuntakin, jotta tällä menisi hermot, mutta McMahon pystyy malttamaan mielensä.. vielä.

WWF RAW is WAR – 17.3.1998

- Sinällään vähän poikkeuksellinen Raw, sillä tämä oli Pyhän Patrikin päivän ”spesiaali”, joka näytettiin maanantain sijasta tiistaina
- The Rock lupasi antaa Ken Shamrockille tälle illalle IC-mestaruusmatsin, jos hän selviää kaksi minuuttia yhden Nation of Dominationin jäsenen kanssa kehässä ensin. Shamrock pisti D-Lo Brownin taputtamaan alle kahdessa minuutissa, mutta ottelun jälkeen The Rock hyökkääkin Shamrockin kimppuun ja lyö ilkeän näköisen lyönnin tuollilla Shamrockia päähän
- The Headbangers voitti jälleen kerran Rock ’n’ Roll Expressin ja Jim Cornetten. Ottelun jälkeen Moshin ja Thrasherin kimppuun hyökkäsi Bart Gunn ja Bob Holly, joita ei ole nähtykään pitkään aikaan. Selvisi, että Bart Gunn on nyt Bodacious Bart ja Bob Holly on nyt Bombastic Bob. Bodacious Bart & Bob Holly muodostavat Jim Cornetten kanssa uuden Midnight Express –tiimin. Samalla Cornette hylkää Rock ’n’ Roll Expressin, kun hän käskee The New Midnight Expressin käyvän vanhusten kimppuun
- Kevin Kelly uteli Vince McMahonilta vastausta kysymykseen: ”Haluatko Stone Cold Steve Austinin voittavan mestaruuden?” Vince McMahon kiertelee ja kaartelee, mutta lopulta myöntää tylysti sen, että hän ei missään nimessä halua Stone Cold Steve Austinin olevan WWF:n päämestari.
- Euroopan mestari Owen Hartilla oli nilkka paketissa, mutta siitä huolimatta hän joutui otteluun Triple H:ta vastaan. Kyseessä oli vielä kaiken lisäksi European-mestaruusottelu, jonka Owen Hart hävisi nopeasti nilkkansa takia. Triple H:sta tuli siis jälleen Euroopan mestari

WWF RAW is WAR – 23.3.1998

- Steve Blackman hävisi ensimmäistä kertaa WWF:ssä. Alla oli voitot mm. Faarooqista ja The Rockista, mutta Blackmanin ensimmäinen tappio päätettiin sitten antaa.. Jeff Jarrettille?
- Kane näyttää, että hänellä on samat voimat kuin veljellään Undertakerilla. Kanen aiheuttamat salamat aiheuttavat tuhoa areenalla ja sytyttävät kameramiehen tuleen
- Illan viimeisenä otteluna nähtiin Stone Cold Steve Austinin ja The Rockin välinen ottelu. Hassua, että vuoden päästä nämä kohtaavatkin Raw’n sijasta Wrestlemanian pääottelussa

----------


WWF Wrestlemania XIV

Wrestlemania on tunnetusti WWF/WWE:n suurin tapahtuma. Vuonna 1998 Wrestlemania järjestettiin 14. kerran. Wrestlemania XIV järjestettiin Boston Bruinsin ja Boston Celticsin kotihallissa FleetCenterissä. Tämä oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa Wrestlemania, mikä on järjestetty Bostonissa. Tässäkin PPV:ssä selostajana toimi kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler.

Wrestlemaniassa on ollut yleistä se, että tapahtuma alkaa America the Beautiful –kappaleella. Tällä kertaa sitä ei varsinaisessa lähetyksessä kuultu, vaan D-Generation X:n tunnarin esittäjät (Chris Warren & The DX Band) tulkitsivat kyseisen kappaleen preshow’ssa. ”Tulkinta” oli kuitenkin niin jäätävä, että se on esim. dvd:ltä poistettu, eikä sitä näe WWE Networkistakaan.


Savio Vega & Miguel Perez Jr. vs José Estrada Jr. & Jesus Castillo vs Recon & Sniper vs Bradshaw & Chainz vs Mark Henry & D-Lo Brown vs The Quebecers (Jacques & Pierre) vs The Rock ‘n’ Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson) vs The Headbangers (Mosh & Thrasher) vs Brian Christopher & Scott Taylor vs Skull & 8-Ball vs Steve Blackman & Flash Funk vs The New Midnight Express (Bodacious Bart & Bombastic Bob) vs The Godwinns (Henry O. & Phineas I. Godwinn) vs Faarooq & Kama Mustafa vs Legion of Doom (Road Warrior Animal & Hawk) w/Sunny – 15 joukkueen Battle Royal

Wrestlemania aloitettiin tällä kertaa vähän erilaisella ottelulla, sillä ensimmäisessä ottelussa oli mukana jopa 30 painijaa. Kyseessä oli 15 joukkueen välinen Battle Royal, jossa oli sääntönä se, että jos jompikumpi tiimin jäsenistä putoaa – koko joukkue on eliminoitu. Panoksena tässä Battle Royalissa oli Tag Team –mestaruuden ykköshaastajuus.

Kovin yllätys oli se, kun Legion of Doom teki yllätyspaluun. LOD:n jäsenillä – Animalilla ja Hawkilla – meni sukset ristiin noin kuukautta aikaisemmin, eikä sen jäkeen legendaarista tiimiä oltu nähty. Nyt nähtiinkin hieman muuttunut Legion of Doom, sillä joukkueella oli remix vanhasta biisistään, hieman uudistettu ulkoasu ja managerina toimi Sunny. Muitakin joukkueita oli mukana, mutta olihan tässä ottelussa myös aika paljon täysin randomeita parivaljakoita, eli kaksi satunnaista painijaa vaan oltiin pistetty joukkueeksi.

Eipä tällaiselta ottelulta hirveän hyvää voinut odottaa, kun samaan aikaan kehässä on 30 painijaa. Todella vaikeaa oli seurata. Moni eliminointi meni ohi, enkä edes kaikkien painijoiden kohdalla tajunnut, kenen joukkuekaveri on kyseessä. Vähän ottelu tietysti selkeni, kun porukka väheni kehästä, mutta laadullisesti ottelu jäi huonoksi. Siitä huolimatta tästä jäi kuitenkin ihan hyvä fiilis voittajien takia.

*½ (08:19)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Legion of Doom (Road Warrior Animal & Hawk)

Animal ja Hawk eliminoivat viimeisenä The New Midnight Expressin.

TAKA Michinoku © vs Aguila – WWF Light-Heavyweight-mestaruusottelu

Harmittavan taka-alalla on ollut WWF:n Light-Heavyweight-divisioona, mutta Wrestlemaniaan sentään on saatu mestaruusottelu. TAKA Michinoku on hallinnut divisioonaa ja tällä kertaa vastustajana oli 19-vuotias meksikolaissensaatio Aguila (myöh. tunnetaan myös Essa Riosina). Mitään feudia näiden välillä ei ollut, vaan päinvastoin – TAKA Michinoku ja Aguila ovat painineet jopa samassa tiimissä.

Ajattelin, että tämä ottelu voisi olla sellainen show’n varastaja tässä tapahtumassa. TAKA Michinoku on osoittanut jo olevansa mahtava kehässä, ja tiedän Aguilankin olevan varsin viihdyttävä painija. Valitettavasti tästä ei sellaista ottelua tullut. Olihan tämä viihdyttävä kamppailu, mutta tämä kesti vain kuutisen minuuttia. Ei vaan pysty antamaan parempaa arvosanaa. Jälleen kerran on myös vähän maristava ottelun lopetuksesta, joka jälleen tuntui vähän valjuhkolta.

*** (05:57)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja edelleen WWF Light-Heavyweight-mestari: TAKA Michinoku

TAKA pääsi iskemään jälleen kerran Michinoku Driverilla vastustajaa. Ottelun jälkeen ottelijat rehdisti kättelivät ja Aguila nosti mestarin käden ilmaan.

Triple H © w/Chyna vs Owen Hart – WWF European –mestaruusottelu

Triple H (nyt voi jo puhua ihan Triple H:sta, kun grafiikatkin sanoo niin) sekä Owen Hart ovat olleet napit vastakkain jo pidemmän aikaa. Oikeastaan feudin juuret ovat Survivor Seriesin Montreal Screwjobissa, jolloin Vince, D-Generation X ja Earl Hebner kusettivat Owenin veljeltä Bretiltä WWF:n mestaruuden. Triple H sai Shawn Michaelsilta Euroopan mestaruuden, mutta hän ei juurikaan tätä vyötä ole puolustanut. HHH itseasiassa jopa kerkesi menettämään vyön hetkellisesti Owenille, mutta Triple H voitti Raw’ssa vyön takaisin Chynan avulla. Tällä kertaa Chynan on vaikeampi avustaa Triple H:ta, sillä WWF:n komissaari Sgt. Slaughter lukitsi Chynan käsiraudoilla Slaughteriin.

Toinen ottelu perään, josta jää lievästi pettynyt fiilis. Oikeastaan tämä ottelu petti pahemmin kuin TAKA-Aguila. Owen Hart on ehdottomasti suosikkipainijoitani ja Triple H on jo osoittanut, että parhaimmillaan hän pystyi jo tässä vaiheessa uraansa erinomaisiin matseihin. En sitten tiedä, miksei tästä tullutkaan mielenkiintoista ottelua. Alkupuoli ottelusta oli suorastaan tylsä. Loppua kohden vauhti parani ottelussa ja alkoikin näyttämään siltä, miltä ottelun alunkin olisi pitänyt näyttää. Silti jäi vähän häiritsemään esimerkiksi se, että Owen Hart oli ”loukannut” nilkkansa, mutta melko vähäiseksi jäi tämän vamman näyttely sekä työstäminen tässä matsissa. Eihän tämä ottelu missään tapauksessa huono ollut, mutta tältä parivaljakolta odotin vaan paljon enemmän.

*** (11:29)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja edelleen WWF European –mestari: Triple H

Chyna saa heitettyä pulverit Sgt. Slaughterin naamalle ja sen jälkeen iskettyä low blow’n Owen Hartille, kun tuomari ei huomannut. Sen jälkeen Triple H pääsee tekemään Hartille Pedigreen ja ottelu on sillä selvä.

The Artist Formerly Known As Goldust & Luna vs Marc Mero & Sable

Sitten olikin vuorossa vähän erilainen ottelu, sillä tässä Wrestlemaniassa nähtiin sekajoukkueottelu! Kyllä vain. Sable ja Luna olivat mukana ottelussa painijoina. Tämä on itseasiassa ensimmäinen naisten ottelu WWF:ssä (Raw/PPV:t) tämän minun projektini aikana, joka kattaa vuodet 1996-1998. Edelliset naisten matsit nähtiin vuonna 1995, mutta silloinen naisten divisioona kuoli Alundra Blayzen (Madusa) lähdön myötä. Blayze/Madusahan muistetaan siitä, kun hän loikkasi WWF:n naisten mestarina WCW:hen ja heitti WWF:n vyön roskikseen Monday Nitrossa.

TAFKA Goldustin ja Marc Meron sijaan tässä on enemmänkin ollut kyseessä naisten välinen feudi. Aiemmin Marc Mero kaveerasi TAFKA Goldustin ja Lunan kanssa, mutta Merolla meni välit tähän outoon kaksikkoon silloin, kun Goldust esteli Sablea. Marc Meron mielestä hänellä on ainoana oikeus kyykyttää vaimoaan..

Jos parista ottelusta jäi pettynyt fiilis, niin tästä ei voi sanoa samaa, sillä tämä jopa yllätti vähän positiivisesti! Mitään en ottelulta odottanut, sillä tämä oli Sablen debyytti painijana, mutta tämähän oli ihan katsottava matsi. Iso kiitos myös yleisölle, joka kannusti kovasti Sablea ja loi hyvin tunnelmaa. Eniten tässä häiritsi ehkä se, kuinka heikolta Luna saatiin näyttämään. Luna suorastaan juoksi Sablea karkuun, mikä ei omasta mielestäni oikein sovi Lunan hahmolle, sillä mielestäni Luna on aika pelottava ilmestys.

*** (09:11)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Marc Mero & Sable

Sable on oppinut mieheltään liikkeen TKO. Sable selätti Lunan TKO:n jälkeen.

The Rock © w/Nation of Domination vs Ken Shamrock – WWF Intercontinental –mestaruusottelu

Ken Shamrockilla on ollut ongelmansa Nation of Dominationin kanssa jo pidemmän aikaa. Oikeastaan hän ei ole missään vaiheessa tullut toimeen NOD:n kanssa. Viime kuukausien aikana Shamrockin ja IC-mestari Rocky Maivian välille on syntynyt kunnon feudi. Rocky Maivia, joka kutsuu itseään The Rockiksi, on koko ajan tullut vaan ylimielisemmäksi mulkeroksi. Tämä on myös hiertänyt Nation of Dominationissa, sillä ”The Rock” on alkanut pitämään itseään Nation of Dominationin johtajana. Oman soppansa tällekin matsille tuo NOD:n johtaja Faarooqin ja The Rockin tulehtuneet välit, sillä Faarooq on ainoa NOD-jäsen, joka ei ole kehän ulkopuolella ottelun aikana.

Rock ja Shamrock kohtasivat jo Royal Rumblessa, jolloin Shamrockilta kusetettiin voitto. Se oli ihan kiva ottelu, mutta aistin jotenkin sen, että näiltä miehiltä voitaisi nähdä paljon parempikin ottelu. Valitettavasti se ei ole ainakaan tämä matsi, sillä tämähän jäi ihan torsoksi. Se on jotenkin sääli, että tällainen kiva keskikortin feudin ottelu kesti alle viisi minuuttia. Väitän jopa, että ottelun jälkeiset tapahtumat saivat lähemmäs kymmenen minuuttia aikaa. Olihan tämä ihan kiva ottelu sen ajan, kun kesti, mutta en vaan ymmärrä, miksei näillä voinut olla kunnollista ottelua Wrestlemaniassa.

** (04:49)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja diskauksella ja edelleen WWF Intercontinental –mestari: The Rock

Alun perin Ken Shamrock voitti ottelun pistämällä Rockyn taputtamaan, mutta ottelun jälkeen Shamrock jatkoi ja jatkoi. Myös tuomarit sekä muu WWF:n väki sai kokea jälleen, kuinka Shamrock on hullu. Tuomari pyörsi päätöksen ja julistikin The Rockin voittajaksi, koska Shamrock ei irroittanut ottelun jälkeen otettaan nilkkalukosta.

New Age Outlaws (”Road Dogg” Jesse James & ”Bad Ass” Billy Gunn) vs Cactus Jack & Chainsaw Charlie – Roskis-ottelu WWF Tag Team –mestaruudesta

Tälläkin ottelulla oli ihan mielenkiintoinen taustakuvio. Tag Team –mestarit ottivat Mick Foleyn (Mankind/Cactus Jack/Dude Love) hampaisiinsa, mutta sitten Cactus Jack toi WWF:ään hardcore-legendan Terry Funkin, joka esitti Chainsaw Charlie –nimistä kahjoa. Tämän feudin symboliksi on noussut jätelava, joka on ollut useamman kerran esillä näiden miesten välillä. Muistettavin hetki oli varmasti se, kun New Age Outlaws päätti työntää roskislavan rampilta alas silloin, kun Cactus ja Chainsaw olivat kyydissä.

Niinpä tämän mestaruusottelun ottelumuodoksi on tullut Dumpster Match eli suomennettuna ”roskis-ottelu”. Tässä on vähän sama idea kuin arkkumatsissa, eli voittaja on se, joka saa vastustajan suljettua roskikseen. Tag Team –matsissa se tarkoittaa sitä, että kumpikin vastustajista pitää saada suljettua roskalavaan.

Tämä oli ihan viihdyttävä hardcore-ottelu. Kyllähän tässä on koko ajan aistittavissa se, että tällainen hardcore-mättö on lisääntymään päin WWF:ssä. Alku ottelussa vaikutti hieman huolestuttavalta, kun ottelu pyöri lähinnä jätelavan vieressä kehän laidalla, mutta onneksi lopulta päästiin ottelemaan myös kehässäkin ja jopa takahuoneissa. Myös pari vaikuttavan näköistä temppuakin oli ottelussa mukana. Ottelun loppu varmasti jakaa mielipiteitä. Omasta mielestäni se oli samalla hauska ja tökerö.

*** (10:01)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat ja uudet WWF Tag Team –mestarit: Cactus Jack & Chainsaw Charlie

Chainsaw Charlie otti trukin käyttöönsä parkkihallissa, jonka avulla New Age Outlaws heitettiin parkkihallin roskikseen, jonka jälkeen roskiksen kannet suljettiin ja näin ollen Cactus Jackista ja Chainsaw Charliesta tuli Tag Team –mestareita.

Kane w/Paul Bearer vs The Undertaker

Huhhuh.

Vedetäänpäs yhteenveto tästä feudista:
- Huhtikuussa 1997 The Undertaker poltti Paul Bearerin kasvot
- Paul Bearer palasi myöhemmin takaisin ja yritti saada The Undertakerin takaisin suojatikseen uhkailemalla Undertakerin salaisuudella, mutta
- Kesäkuussa 1997 Paul Bearer kertoo Undertakerin menneisyydestä: The Undertaker sytytti nuoruudessaan kotitalon, jonka myötä Undertakerin isä, äiti ja pikkuveli menehtyivät – paitsi että pikkuveli Kane ei kuollutkaan!
- Kuukausia Paul Bearer uhkailee Undertakeria sillä, että Kane tulee vielä kostamaan
- Lokakuussa 1997 Badd Blood –PPV:ssä Kane tekee debyytin ja hyökkää The Undertakerin kimppuun
- The Undertaker ei suostu kamppailemaan veljensä kanssa, koska he ovat samaa lihaa ja verta
- Alkuvuodesta 1998 näyttää jo siltä, että veljekset ovat samalla puolella, mutta tammikuun Royal Rumble –PPV:ssä Kane sytyttääkin arkun palamaan, jonka sisällä on The Undertaker
- Undertaker tekee paluun kuukautta myöhemmin ja suostuu vihdoin ottelemaan veljeään vastaan – Wrestlemaniassa

Siinä tiivistetysti tämä legendaarinen Kane-Undertaker-feudi tai oikeastaan tämän pitkäikäisen feudin alku. Ei voi kuin hattua nostaa. Kane mainittiin ensimmäinen kerran kesäkuussa, esiintyi lokakuussa ja seuraavan vuoden maaliskuussa vasta veljekset kohtaavat. Feudilla on siis jo ikää, mutta yhtään ottelua ei ole nähty. Jos Kane-Undertaker-feudi alkaisi tänä päivänä ensimmäisen kerran, niin he olisivat varmaan otelleet toisiaan vastaan joka mahdollisessa PPV:ssä ja Raw’ssa.

Kanea kehään oli muuten tullut baseball-legenda Pete Rose, joka solvasi bostonilaisyleisöä. Kane saikin ensimmäisen kerran kunnon popit, sillä kehään tullessaan hän teki Pete Roselle Tombstone Piledriverin. The Undertakerilla olikin sitten spesiaalikehääntulo tässäkin Wrestlemaniassa. Jo nämä kehääntulot aiheuttivat kylmiä väreitä. Tässä ottelussa oikein välittyi sellainen ison ottelun tunne kehääntuloja myöten.

Tykkäsin myös ottelustakin. Kane-Undertaker-parilta ei kannata odottaa mitään viiden tähden ottelua, mutta tämä oli ihan pirun hyvä kahden ison miehen kohtaaminen. Olihan välillä meno hyvinkin hidasta, mutta ei se minua haitannut. Kane saatiin näyttämään hiton kovalta monsterilta. Sääli, että myöhempinä vuosina hänen hahmonsa onnistuttiin raiskaamaan niin monesti tyhmillä jutuilla ja typerillä feudeilla. Undertakerillakin oli hyvä meno kehässä, vaikka mikään hänen suurin fani en ehkä olekaan. Juuri tuon ison ottelun fiiliksen takia on pakko pyöristää ottelun arvosana neljään tähteen.

**** (17:02)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: The Undertaker

Kane nujertui vasta kolmannen Tombstone Piledriverin jälkeen. Ottelun jälkeen Kane kuitenkin pystyi vielä hyökkämään Takerin kimppuun ja teki Undertakerille Tombstonen tuolin päällä.

Shawn Michaels © w/DX vs Stone Cold Steve Austin – WWF-mestaruusottelu (“Special Enforcerina” Mike Tyson)

Sitten olikin vuorossa illan viimeinen ottelu. Viime vuonna Wrestlemaniassa Austin otteli viiden tähden ottelun Bret Hartia vastaan. Shawn Michaels ei otellut edellisessä Wrestlemaniassa, koska hän oli ”menettänyt hymyn”. Michaelsin hymy lopulta palautui ja mies onnistui voittamaan mestaruuden kontroversiaalisessa Survivor Seriesissä Bret Hartilta. Stone Cold Steve Austin voitti Royal Rumblen toista kertaa putkeen, ja Rumble-voiton ansiosta hän nousi Michaelsin ykköshaastajaksi. Kyseessä on ollut melko simppeli feudi, johon lisämausteen on tuonut ”Iron” Mike Tyson, jonka esiintymiset WWF:ssä ovat nousseet Jenkeissä isoksi jutuksi. Mike Tyson oli jopa yllättäen liittynyt Shawn Michaelsin johtamaan D-Generation X:ään, koska Tysonilla ja Austinilla oli aikaisemmin ollut kärhämää. Tyson toimi tässä ottelussa ’special enforcerina’ eli eräänlaisena kehän ulkopuolisena vahtina/tuomarina.

Shawn Michaelsille ja Steve Austinille tämä ei ollut ensimmäinen kohtaaminen. Austinilla ja Michaelsilla oli viime vuonna pieni feudi, jonka aikana he jopa pitivät hetken aikaa yhdessä Tag Team –vöitä. Sen jälkeen oli kuitenkin paljon asioita tapahtunut. Stone Cold Steve Austin mursi niskansa Summerslamissa, jonka jälkeen Austin ei ole enää ollut entisensä kehässä. Shawn Michaels puolestaan loukkasi selkänsä Royal Rumblessa Undertakeria vastaan. Selkävamma oli niin paha, että Michaels ei ole sen jälkeen pystynyt ottelemaan. Selkävamman lisäksi pitää muistaa Michaelsin päihde- ja asenneongelmat. Nämä kaikki vaivat vaikutti siihen, että tämä oli Shawn Michaelsin viimeinen ottelu neljään vuoteen. Michaels joutui siis lopettamaan tähän otteluun, mutta yllättäen palasikin vuonna 2002 takaisin painikehiin.

Kun ottaa huomioon kummankin miesten vaivat, voi varmasti ymmärtää sen, että ei tästä mitään viiden tähden ottelua tullut. On kyllä sääli, että nämä miehet eivät koskaan WWF:n mestaruudesta otelleet keskenään hyväkuntoisina. Pakko antaa krediittiä paljon Michaelsille, kuinka hyvin hän tästä ottelusta suoriutui, vaikka selvästi näki, kuinka pahaa teki otella.

Eikä tämä missään nimessä huono ottelu ole. Otteluna tämä ei ehkä ole mikään iso klassikko ja näiltä miehiltä voi odottaa hyvänä päivänä viiden tähden ottelua, mutta kaikki seikat huomioon ottaen tämä oli ihan hyvä ottelu. Kyllä minä nautin tästä ottelusta, vaikka Stone Cold ja Shawn Michaels itse eivät pidäkään tästä matsista. Tässä saattaa olla pientä Stone Cold-fanituksen aiheuttamaa yliarviointia, mutta tällekin ottelulle annan neljä tähteä. Ihan hyvä ottelu, joka käynnisti lopullisesti uuden ajan WWF:ssä.

**** (20:02)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja UUSI WWF:n mestari: Stone Cold Steve Austin

Austin yritti Stunneria, jonka Michaels blokkasi. Michaels yritti Leukaluiden sulosointua (Sweet Chin Music), mutta Stone Cold käänsikin tämän Stunneriksi! Mike Tyson tuli kehään ottamaan tuomarin roolia ja laski Austinin selätyksen nopeasti. Ottelun jälkeen Austin ja Tyson juhlivat kehässä.

Uusi valtakausi WWF:ssä oli alkanut. Stone Cold Era on täällä ja Shawn Michaelsin ura päättyi.. Neljäksi vuodeksi. Kiitos HBK!

-----------

Vähän kaksijakoiset fiilikset jäi tästä Wrestlemaniasta. Olihan tämä selkeästi parempi kuin esimerkiksi edellisvuoden Wrestlemania 13. Silti jotenkin tuntuu, että tämä olisi voinut olla paljon parempikin. Pari ottelua oli lieviä pettymyksiä, mutta vastapainoksi pari matsia oli yllättävän hyviä. Pääottelu oli hyvä, mutta toisena aikana sekin olisi varmasti ollut paljon parempi. Wrestlemania XIV oli ok.

-----

Wrestlemania XIV:n tähdet:
*** Steve Austin
** The Undertaker
*Shawn Michaels

-----

PPV-arvosanat:
Ok
Wrestlemania XIV
Tyydyttävä
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House

-----

Tähtipörssi:
1. Steve Austin 4
1. Shawn Michaels 4
3. TAKA Michinoku 3
4. Mick Foley 2
4. Pantera 2
4. The Undertaker 2
7. Rocky Maivia 1

[What]

Aina välillä sitä havahtuu, kuinka helvetin kauan aikaa esimerkiksi tuosta Lurun arvostelemasta vuodesta 1998 onkaan. 18 vuotta, huhhuh.

Mutta nyt laitetaan vuosi, vuosikymmen ja TNA:n kultakausi lopullisesti pakettiin.

Sunnuntai 20. Joulukuuta 2009
Impact Zone, Orlando, Florida

Sen lisäksi, että vuosikymmenen vaihde oli käsillä, niin Final Resolution merkitsi myös erään toisen aikakauden päättymistä. Tämä oli viimeinen TNA:n erikoistapahtuma ennen Hulk Hoganin tuloa, joka tapahtuisi 4.1.2010. Jälkikäteen arvioituna tätä voisi kutsua myös TNA:n kultakauden viimeiseksi hetkeksi. Hoganin jälkeen mikään ei enää palaisi aivan ennalleen. Paikkana tässä aikakautensa viimeisessä tapahtumassa tuttu Impact Zone ja selostajaparina hyvän keskinäisen kemian löytänyt Tenay & Taz.

Joulun pyhät tosiaan jo kolkuttelivat ovella, mutta vielä ennen pukin vierailua oli aikaa keskittyä painiin. Vuoden viimeinen neljännes oli TNA:lle todella vahva ja samaa hyvää linjaa jatkoi tämäkin. Eritoten tapahtuman viimeinen tunti oli aivan hulppeata painin riemujuhlaa, joten perehdytään siihen vähän tarkemmin.

Three Degrees Of Pain Match
Desmond Wolfe VS. Kurt Angle

Turning Pointin ensikohtaamisen yhteydessä kävin läpi tarinan kuinka Nigel McGuinnessista oli kuoriutunut Desmond Wolfe ja Kurt Anglen vastustaja. Tuon, tasoltaan upean, ottelun voitti Angle. Arvatenkin miesten nokittelu oli jatkunut ja saanut yhä rajumpia sävyjä. Niinpä oltiin päädytty ratkaisuun, jossa kaksikko kohtasi Three Degrees Of Pain matsissa, joka oli muunnelma WWE:n suosimasta Three Stages Of Hell konseptista. Tässä ensimmäinen ratkaisusuoritus piti saada selätyksellä, toinen luovutuksella ja kolmas pakenemalla häkistä.

Pidän itseäni jollain tapaa painipuritanistina. Nautin teknisestä ketjupainista, erilaisista suplekseista ja kilpaurheilun illuusiosta, jota Anglen & Wolfen kaltaiset kehätaiturit pystyvät tarjoamaan. Juuri noita elementtejä tämä ottelu tarjosikin roppakaupalla ja minähän olin aivan myyty. Ottelun loppuminuuteilla matsi kävi varsin raa’aksi ja Tazin sanoin kehä näytti ”murhapaikalta” Wolfen vuotaessa pahoin verta. Liekö TNA:lla tai Wolfella itsellään ollut tuossa vaiheessa tiedossa, että hänellä oli verikontaktin kautta tarttuva B-hepatiitti?

Ottelu oli upea, mutta joudun antamaan tälle itsekin inhoamani arvosanan 4 ¼. Tämä oli ilman muuta neljän tähden suoritus, mutta se viimeinen rutistus, joka olisi nostanut sen aivan vuoden eliittiin jäi uupumaan. Tämä tunne johtui siitä, että ottelussa ei sittenkään nähty mitään innovatiivista spottia tai muuta erityisesti mieleenpainuvaa tähtihetkeä. Kummatkin tekivät oman osansa kiitettävän arvoisesti, mutta aivan se viimeinen erinomaisuuden purskahdus jäi piippuun.
Kesto: 26:16
Voittaja: Kurt Angle
Arvosana: **** ¼

TNA World Heavyweight Championship
Chris Daniels VS. AJ Styles ©

Styles vs. Daniels on varmasti ikonisin ottelupari TNA:n historiasta. Tätä ennen ja vielä tämän jälkeenkin miehet kohtasivat useita kertoja ja käytännössä kaikki matsit olivat erinomaisia. Juuri tämän joulukuun 2009 kohtaamisen teki erityiseksi se, että panoksena oli raskaansarjan mestaruus. Turning Pointissa Samoa Joe oli mukana klassikoksi nousseessa kolminottelussa, jossa Styles onnistui mestaruuden säilyttämään. Tuon jälkeen Danielsin kateus AJ:n menestystä kohtaan oli noussut aivan uusiin mittasuhteisiin ja tämä ottelu oli tuon tarinan väistämätön seuraus.

Ylisanoja voisi luetella pitkän listan, mutta tyydyn toteamaan, että ottelu oli erinomainen. Tyyliltään tämä oli melko samanlainen kuin Angle vs. Wolfen kaksi ensimmäistä osiota. Ketjupainia, näyttäviä lukotuksia ja komeita heittoja. Tämä kuitenkin onnistui nousemaan vielä yhden askeleen korkeammalle, koska tässä tuntui olevan jonkinlainen yllätyksen elementti olemassa. Styles & Daniels onnistuivat keksimään ihan uusia tapoja siirtyä spotista toiseen ja läväyttivät pariinkin kertaan tyypillisestä liikearsenaalistaan poikkeavia ässäkortteja.

Vuoden ja koko vuosikymmenen viimeinen ppv-ottelu. TNA:n kultakauden viimeinen ppv-ottelu. Tämän kauniimpaa loppua ei kyllä olisi voinut toivoa. Kehässä olivat TNA:n kaksi ikonia ja panoksena maailmanmestaruus, jonka arvo AJ Stylesin kaudella oli jo kerennyt nousta merkittävästi. Aivan fantastinen päätös hienolle tarinalle.
Kesto: 21:04
Voittaja: AJ Styles
Arvosana: **** ½ (motyc)


Muuta: Joukkuematsilla aloitettiin kun British Invasion joutui pakotettuna puolustamaan vöitään Motor City Machine Gunseja vastaan. Todella viihdyttävä ottelu, joka sisälsi huomattavan monta täpärää läheltä piti tilannetta. Potentiaalia olisi riittänyt vielä parempaankin.

Naisten mestaruusmatsi jäi kauaksi avausottelun tasosta. Taran & ODB:n kohtaaminen jäi kovin mitäänsanomattomaksi.

Tavallaan jo perinteeksi käyneessä Feast Or Fired ottelussa jaettiin jälleen neljä salkkua. Kolmessa niistä oli palkintona mestaruusmatsi, mutta yhdelle onnettomalle oli luvassa potkut. Sekamelskaksi jääneessä kohelluksessa salkut menivät Samoa Joelle, Sheik Bashirille, Rob Terrylle ja Kevin Nashille.

Keskellä tapahtumaa nähtiin kahdeksan miehen joukkuematsi, joka käytiin eliminaatiosäännöillä. Minun korvieni ohi menneestä syystä Hernandez joutui ottelemaan ensimmäiset viisi minuuttia yksinään Team 3D:n, Rhinon ja Jesse Nealin nelikkoa vastaan. Pope Dinero, Matt Morgan ja Suicide liittyivät Hessun kavereiksi sitten vitosen jälkeen. Tämä maistui hieman pakkopullalta eikä vetänyt imuunsa oikein missään vaiheessa.

Bobby Lashley & Scott Steiner jatkoivat kärhämöintiään Last Man Standing säännöillä. Harmillisesti tämä ei enää sytyttänyt samalla tavalla kuin Turning Pointin yllättävänkin kova katutappelu.

Hardcorepainin janoajille oli tarjolla eliksiiriä kun Bound For Gloryssa vastakkain olleet Mick Foley & Abyss liittoutuivat kohtaamaan Dr. Stevien ja yllätyspaluun tehneen Ravenin. Hieman sellaiseksi väsyneeksi esitykseksi tämä jäi. Koko nelikko alkoi olla uransa illanlaskussa.

Tähdet
*** AJ Styles
** Chris Daniels
* Desmond Wolfe

Yhteenveto: On aika tylyäkin, että Kurt Angle ei saa ainuttakaan tähteä, vaikka otteli erinomaisesti. Se kertoo kuitenkin siitä, että tapahtuma oli kovatasoinen. Lähetyksen viimeinen tunti oli todellista painin ilotulitusta ja suorastaan runollisen upea päätös TNA:n kultakaudelle. Lasken täksi ajanjaksoksi vuoden 2005-09. Tämän vuoksi laitan arvosanojen keskiarvoon neljäsosan lisää. Vaikka tämä Final Resolution keskimmäisellä tunnillaan hieman puudutti, niin kyseessä on erinomainen ppv, joka kyllä kannattaa ihan kokonaisuudessaan katsoa.

Pähkinänkuorispoilerit
British Invasion VS. MCMG (11:49) *** ½
ODB VS. Tara (5:40) *
Feast Or Fired Match (9:21) * ½
Team Hernandez VS. Team 3D (16:34) **
Lashley VS. Steiner (9:15) ** ½
Raven & Stevie VS. Abyss & Foley (9:00) **
Angle VS. Wolfe (26:16) **** ¼
Daniels VS. Styles (21:04) **** ½ (motyc)

Arvosana 2,91 (sijoitus rankingissa 5/22)

Tällä kertaa en venytä viestiä listaamalla tapahtumia ja parhaita matseja. Sen tulen tekemään massiivisessa vuoden yhteenvedossa. Koitan saada sen tehdyksi tämän viikon nimissä, mutta en lupaa mitään. Yhteenvetoviestissä sitten enemmän asiaa projektin mahdollisesta jatkosta ja muusta.

[What]

Esipuhe: Sain katseltua vuoden 2009 tapahtumat kutakuinkin normaalissa ajassa. 29.1.2016 aloitin ja nyt vajaa yhdeksän kuukautta myöhemmin urakka on päätöksessä. Välillä arvosteluja oli useita varastossa ja toisinaan tuli pidempiäkin taukoja. Joskus tekee ajan kanssa tiukkaa ja toisinaan ei ole vaan inspiraatiota. Mutta niin kauan kunnes näistä aletaan palkkaa maksamaan niin moinen työtahti saa kelvata kaikille osapuolille.

Vuonna 2009 lähetettiin 26 erikoistapahtumaa, joista 14 WWE:n ja 12 TNA:n tuottamaa. Määrä oli sama kuin edellisenä vuonna. Otteluita näihin mahtui yhteensä 197 kappaletta, jotka jaottelin kuuteen eri kategoriaan. Kaikkein parhaimpaan eliittiluokkaan löytyi 5 ottelua ja kaikkein kehnoimpaan 21 vaihtoehtoa vuoden huonoimmaksi. Arvosanojen 3-3,5 välille osui eniten otteluita, peräti 77 kappaletta.

2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen (tai kansankielisesti nolkytluku) oli mielenkiintoista aikaa showpainille Amerikassa. Vuosituhannen vaihteessa paini eli ennennäkemätöntä suosion kautta ja oli osa populaarikulttuuria. WWE:n pääkilpailjoiden kadotessa kartalta heti vuosikymmenen aluksi lajin suosio massamediassa alkoi melko nopeasti laskea, mutta tuote pysyi korkeatasoisena WCW:stä ja ECW:stä vapautuneen lahjakkuuksien ”ylijäämän” vuoksi. Vuosikymmenen puolivälissä TNA Wrestling tuli tv-sopimuksiensa myötä ryminällä tietoisuuteen ja nousi vaihtoehdoksi WWE:n monopolille. Tasapäistä kilpailuasemaa se ei missään nimessä saavuttanut, mutta kultavuosinaan 2005-09 tarjosi nimenomaan varteenotettavan vaihtoehdon painifaneille, vaikka massojen tietoisuuteen ei ikinä noussutkaan. Monet WWE:ltä rukkaset saaneet painijat löysivät työpaikan TNA:sta ja pari isoa nimeä loikkasi myös vapaaehtoisesti Orlandon aurinkoon. Tästä asiasta ja laajemmasta kehityskaaresta voisi kirjoitella vaikka kuinka pitkän novellin, mutta siirrytään nyt vuoden 2009 palkintojenjakoon.

PALKINTOJENJAKO 2009

PPV Ranking 2009
1 WWE – No Way Out 3,15
2 WWE – WrestleMania XXV 3,00 / TNA – Bound For Glory 3,00
3 WWE – TLC 2,93
4 WWE – Backlash 2,92
5 TNA – Final Resolution 2,91

6 WWE – Judgment Day 2,89
7 TNA – Turning Point 2,88
8 TNA – Slammiversary 2,79 / WWE – Summerslam 2,79
9 WWE – Hell In A Cell 2,78
10 WWE – Survivor Series 2,75

11 TNA – Genesis 2,66
12 TNA – No Surrender 2,56
13 WWE – Royal Rumble 2,55 / WWE – Bragging Rights 2,55
14 TNA – Sacrifice 2,44
15 TNA – Victory Road 2,42

16 WWE – The Bash 2,38 / WWE – Night Of Champions 2,38
17 TNA – Hard Justice 2,31
18 TNA – Against All Odds 2,28
19 TNA – Lockdown 2,22
20 WWE – Breaking Point 2,21

21 WWE – Extreme Rules 2,13
22 TNA – Destination X 2,00


Neljän tähden (tai enemmän) ottelut
1. Alex Shelley VS. Chris Sabin / Genesis
2. Kurt Angle VS. Jeff Jarrett (No DQ) / Genesis (5)
3. Undertaker VS. Big Show VS. Kozlov VS. HHH VS. Hardy VS. Edge (EC) / No Way Out
4. Shawn Michaels VS. The Undertaker / WrestleMania (1)
5. Edge VS. John Cena (LMS) / Backlash (3)
6. Jeff Hardy VS. Edge (Ladder) / Extreme Rules
7. Styles VS. Joe VS. Jarrett VS. Angle VS. Foley (KOTM) / Slammiversary
8. Chris Jericho VS. Rey Mysterio / The Bash
9. Legacy VS. De-Generation X / Summerslam
10. CM Punk VS. Jeff Hardy (TLC) / Summerslam
11. De-Generation X VS. Legacy / HIAC
12. Steiner & Booker VS. British Invasion VS. Beer Money VS. Team 3D (FMM) / Bound For Glory
13. Desmond Wolfe VS. Kurt Angle / Turning Point
14. Chris Daniels VS. Samoa Joe VS. AJ Styles / Turning Point (2)
15. John Cena VS. Shawn Michaels VS. Triple H / Survivor Series
16. Kurt Angle VS. Desmond Wolfe / Final Resolution
17. Chris Daniels VS. AJ Styles / Final Resolution (4)

TNA: 8 kappaletta
WWE: 9 kappaletta

Huippuotteluita oli tismalleen sama määrä (17) kuin vuonna 2008. Tosin tällä kertaa ne jakautuivat paljon tasaisemmin kahden promootion välillä, joka on tulkittava TNA:n tasonnostona tällä alueella. Lihavoituna näkyvät ottelut olivat ehdokkaina vuoden parhaaksi matsiksi ja perässä oleva luku kertoo niiden keskinäisen paremmuusjärjestyksen.

Tähtipörssi
1. AJ Styles 17 (4)
2. Kurt Angle 14 (3)
3. Rey Mysterio 11 (2)
4. Shawn Michaels 10 (3)
5. Jeff Hardy / Chris Daniels 10 (2)
6. Edge 8 (1)
7. Chris Jericho 8 (0)

6 tähteä: John Cena, CM Punk
5 tähteä: Undertaker, HHH
4 tähteä: Beer Money
3 tähteä: Suicide, Scott Steiner, Batista, D-X, Christian
2 tähteä: Lethal Consequences, Sting, Jay Lethal, Jeff Jarrett, Matt Morgan, D’Angelo Dinero, Samoa Joe, Booker T, Legacy
1 tähti: Desmond Wolfe, Alex Shelley, Homicide, MCMG, Mick Foley, Ricky Steamboat, The Miz, William Regal, Shelton Benjamin

Tähtipörssin kärjestä löytyi tänä vuonna TNA:n supermieskaksikko Styles-Angle. Loppuvuoden suuren roolinsa myötä listan ykköseksi nousi Styles. WWE:n paras oli ehkäpä vähän yllättäen Rey Mysterio. Tämä on siinä mielessä hankala listaus, että esimerkiksi Shawn Michaels & HHH ovat keränneet pisteitä sekä yksilöinä, että joukkueena DX:n alla. Tähän en ole oikein ratkaisua löytänyt, koska toisinaan tuntuu typerältä palkita loistavasti joukkueena toimineesta tiimistä vain toinen osapuoli. Yhteensä 36 nimeä sai tähtimerkintöjä ja näistä joukkueita 5.

Sonta kategoria

Huonoin ppv-ottelu
2004: Goldberg VS. Brock Lesnar / WrestleMania XX
2005: Jeff Jarrett VS. Rhino / TNA Bound For Glory
2006: The Boogeyman VS. JBL / WWE – Royal Rumble
2007: Batista VS. The Great Khali / WWE – Summerslam
2008: AJ Styles VS. Frank Trigg / TNA – No Surrender
2009: Big Show VS. John Cena / WWE – Extreme Rules

Kaikkein surkeimpaan kategoriaan eli alle 1,25 tähteä saaneisiin otteluihin sijoittui 21 matsia, joten valinnanvaraa riitti taas. 14 näistä otteluista olivat naisten otteluita, joihin valitettavasti ei vuonna 2009 jaksettu panostaa. Olen tähän yleensä valinnut sellaisen ottelun, joka ei välttämättä ole se absoluuttisesti huonoin, mutta eniten odotuksensa pettänyt kohtaaminen. Sellainen oli Cenan ja Big Show’n 20-minuuttinen luovutusähellys Extreme Rulesissa. Tällä ottelulla yritettiin myydä tapahtumaa ja se oli puuduttavan tylsää katsottavaa. Täydellinen floppi.
2. Sharmell VS. Jenna Morasca / Victory Road
3. Hog Pen Match / Extreme Rules

Huonoin feudi
2004: The Undertaker & Paul Bearer VS. Dudley Boys & Paul Heyman
2005: Kip James VS. 3 Live Kru / TNA
2006: Larry Zbyszko VS. Raven / TNA
2007: Kip James VS. Christy Hemme / TNA
2008: BG James VS. Kip James / TNA
2009: Big Show VS. John Cena / WWE

TNA:n ”voittoputki” tässä kategoriassa menee nyt poikki, koska Cena vs. Big Show oli tosiaan vuoden huonoin feudi. Siihen käytettiin niin paljon aikaa ja energiaa, enkä kyllä ymmärrä miksi. Yhden kohtaamisen jossain välitapahtumassa olisin ymmärtänyt, mutta tämä feudi paljolti dominoi Raw’ta kesän ajan ja vastineeksi ei saatu muuta kuin iso läjä sontaa. Lähes yhtä epäkiinnostava oli Kanen ja Khalin feudin uudelleenlämmittely ja ”Piggie James” anglen mauttomuus oli myös pohjanoteeraus.
2. Kane VS. Khali / WWE
3. Mickie James VS. Michelle McCool / WWE

Huonoin gimmick
2004: Mordecai
2005: Trytan / TNA
2006: Spirit Squad / WWE
2007: Black Reign / TNA
2008: ’Sheik’ Abdul Bashir / TNA
2009: The Governor / TNA

Kuvernööri oli TNA:n ”hauska” parodia republikaanien varapresidenttiehdokas Sarah Palinista. Ei tarvinne enempää avata tämän idean surkeutta. Daffney joutui epäkiitolliseen tehtävään tämän hahmon tulkitsijana. Cody Deanerin ja Shane Sewellin surkuhupaiset hahmot herättivät myös myötähäpeää.
2. Cody Deaner
3. Shane Sewell

Huonoin painija
2004: Hardcore Holly
2005: Kip James / TNA
2006: The Boogeyman / WWE
2007: The Great Khali / WWE
2008: The Great Khali / WWE
2009: The Great Khali / WWE

Kuningas Khali ottaa omansa tälläkin kertaa, vaikka WWE olikin onneksi ymmärtänyt jättää hänet useimmista tapahtumistaan kokonaan sivuun. Erikoistapahtumissa Khali onnistui kuitenkin painimaan kaksi kertaa umpisurkean ottelun Kanen kanssa ja kertaalleen Dolph Zigglerin kanssa ja nämä kolme hutia riittävät vuoden surkeimman titteliin.
2. Maryse / WWE
3. Kevin Nash / TNA

Huonoin show
2004: Armageddon
2005: TNA – Destination X
2006: WWECW – December To Dismember
2007: WWE – Judgment Day
2008: TNA – Sacrifice
2009: TNA – Destination X

Lainaan tähän perusteluksi Destination X:stä tekemääni yhteenvetoa: Säälittävä esitys ja yksi surkeimpia kyhäelmiä koko projektin ajalta. Lisäksi TNA:n toinen perättäinen ripuliuloste. Ultimate X ansaitsee varovaiset kehut, mutta kokonaisuutena kamalaa. Toivoa vaan sopii, että Lockdown palauttaa edes jonkinlaisen uskottavuuden tason tähän TNA:n touhuun.

Pronssinen kategoria

Paras turn
2004: Bradshaw → John 'Bradshaw' Layfield
2005: Batista / WWE
2006: Christian Cage / TNA
2007: Christopher Daniels / TNA
2008: Chris Jericho / WWE
2009: CM Punk / WWE

Tämä oli helppo valinta, koska Punkin heelturn oli todella upeasti toteuttu. Se alkoi siitä, kun Punk kontroversiaalisesti lunasti MITB-salkkunsa Jeff Hardya vastaan keväällä ja kesällä sitten muuttui täydeksi kusipääksi ja loppuvuodesta Straight Edge Societyn kulttijohtajaksi. Vuonna 2009 CM Punk lopullisesti murtautui WWE:n ykkösketjun tähtien joukkoon. Kunniamaininta kuuluu Batistan loppusyksyiselle heelturnille, joka nosti miehen aivan uudelle kiinnostavuuden tasolle. Merkitykseltään tämä jää kuitenkin kauas taakse Punkin vastaavasta.
2. Batista / WWE
3. Samoa Joe / TNA

Paras face
2004:Eddie Guerrero
2005: AJ Styles / TNA
2006: Shawn Michaels / WWE
2007: The Undertaker / WWE
2008: AJ Styles / TNA
2009: AJ Styles / TNA

Jo kolmatta kertaa ojennan tämän hyvyyden sanansaattajan palkinnon Georgian osavaltiosta kotoisin olevan AJ Stylesin suuntaan. Tällä kertaa AJS oli facena koko kalenterivuoden ajan ja häikäisevillä painiotteillaan nappasi mm. tähtipörssinkin voiton. Huipputaitavalle ja sympaattiselle Stylesille oli lähestulkoon mahdotonta toivoa mitään pahaa. Kansansuosikin viittaa kantoivat hienosti harteillaan myös Rey Mysterio ja Jeff Hardy.
2. Rey Mysterio
3. Jeff Hardy

Paras heel
2004: Triple H
2005: Abyss / TNA
2006: Edge / WWE
2007: Kurt Angle / TNA
2008: Kurt Angle / TNA
2009: CM Punk / WWE

Tänä vuonna Kurtti Kulman ote palkinnosta lipeää, koska vuoden jälkimmäisellä puoliskolla hän alkoi enenevissä määrin saada hurrauksia ja kääntyikin loppuvuodesta faceksi. Hänen sijastaan vuoden inhottavimmaksi painijaksi nousi CM Punk, joka elämäntapasaarnoillaan onnistui raivostuttamaan yleisöjä ympäri maailmaa. Aivan hemmetin upeaa heeltyöskentelyä Punkilta niin Hardy-feudin aikana kuin Straight Edge Societyn johtajanakin.
2. Chris Jericho / WWE
3. The Miz / WWE

Paras gimmick
2004: John 'Bradshaw' Layfield
2005: Eddie Guerrero / WWE
2006: John Cena / WWE
2007: The Undertaker / WWE
2008: Chris Jericho / WWE
2009: CM Punk / WWE

Punkin voittokulku jatkuu, sillä olihan ’Straight Edge Saviour’ ilman muuta raivostuttavuudessaan omaa luokkaansa. Punk pääsi vihdoin laittamaan omaa persoonaansa enemmän peliin ja se näkyi välittömästi. Aivan upea hahmo. Kunniamaininnat pääotteluiden porteille nousseelle suurisuiselle Mizille sekä erilaiselle ’Pope’ D’Angelo Dinerolle.
2. The Miz / WWE
3. ’Pope’ Dinero / TNA

Paras spotti
2004: Randy Ortonin lento nastojen päälle Backlashissa
2005: Jeff Hardyn loikka BFG:ssa / TNA
2006: Edgen tarjoilema ja Mick Foleyn vastaanottama Spear palavan pöydän läpi / WrestleMania 22
2007: Danielsin pudotus Ultimate X rakennelman päältä / Victory Road
2008: Chris Jerichon pudotus tikkailta / No Mercy
2009: John Cenan rysähdys spottivaloon / Backlash

Näin jälkikäteen ajateltuna Backlashin päätteeksi nähty John Cenan rysähdys oli huono juttu, koska se johti piinalliseen Big Show’n ja Cenan feudiin. Mutta olihan se aivan mielettömän upea hetki ja täysin odottamaton temppu Cenalta, joka ei ole tunnettu ’sick bumpeista.’ Unohtumaton päätös yhdelle vuoden parhaista otteluista. Muita mieleenpainuvia olivat Jeff Jarrettin pudotus pöydän ohi betonilattialle Genesiksessä ja Undertakerin törmäys kameramiehen kanssa WrestleManiassa.
2. Jeff Jarrett putoaa sisääntulorampilta betonilattialle / Genesis
3. Undertakerin törmäys kameramiehen kanssa / WrestleMania

Hopeinen kategoria

Aliarvostetuin painija
2004: Rob Van Dam
2005: Christian / WWE
2006: Chris Benoit / WWE
2007: AJ Styles / TNA
2008: CM Punk / WWE
2009: Jay Lethal / TNA

TNA:n ja Jay Lethalin suhde noudatteli koko kestonsa ajan tiettyä kaavaa. Lethal aina nostettiin silloin tällöin parrasvaloihin ja kiusoiteltiin mahdollisuudella nousta firman avainpainijoiden joukkoon. Huolimatta siitä, että Lethalin otteet olivat poikkeuksetta hyviä, niin noste unohdettiin ja Lethal putosi takaisin x-divarin täytepainijaksi. Huippulahjakas Lethal vietti koko vuoden 2009 pienessä roolissa Lethal Consequences joukkueen osana ja x-divarisekamelskojen täytepainijana. Erittäin huono ratkaisu, koska Lethalista olisi hyvin pienellä panostuksella saanut TNA:lle kotikutoisen tähtipainijan. Muita aliarvostettuja olivat suotta pois potkittu Petey Williams ja Homicide – hekin TNA:n listoilta.
2. Petey Williams
3. Homicide

Yliarvostetuin painija
2004: The Big Show
2005: Jeff Jarrett / TNA
2006: The Great Khali / WWE
2007: The Great Khali / WWE
2008: The Great Khali / WWE
2009: Randy Orton / WWE

Tämä valinta saattaa tuntua oudolta, koska Ortonilla on paljon faneja ja hänen uraansa mahtuu paljon hienojakin hetkiä. Vuosi 2009 oli kuitenkin todella heikko Ortonille. Hän oli hyvin tiiviisti mukana pääkuvioissa ja pariinkin kertaan kantoi WWE:n mestaruutta. Lähes poikkeuksetta Ortonin isot ottelut kuitenkin jäivät pettymyksiksi ja raivostuttavinta oli hänen tapansa kerjätä buuaksia, eli ”heel heatia.” Orton tarkoituksella vesitti ottelunsa pitkäveteisiksi päälukkosessioiksi, jotta sai kaikki vihaamaan itseään. Siinä hän kyllä onnistui, mutta samalla epäonnistui showpainijan perimmäisessä tehtävässä, joka on viihdyttää yleisöä. 2009 vuoden Orton oli väsynyt, flegmaattinen ja laiska ilmestys, joka ei olisi ansainnut ensimmäistäkään mestaruusottelua.
2. Mick Foley
3. Sting

Vuoden läpimurtaja
2004: Randy Orton
2005: John Cena / WWE
2006: Samoa Joe / TNA
2007: CM Punk / WWE
2008: Jay Lethal / TNA
2009: Dolph Ziggler / WWE

Tässä kategoriassa palkitaan painija, joka kuluneen vuoden aikana nousi uudelle tasolle. Yleensä he ovat totta kai nuorempaan polveen kuuluvia painijoita, mutta periaatteessa ikä ei ole tässä määrittävä tekijä. Läpimurtonsa voi tehdä vaikka nelikymppisenä. 2009 oli tässä suhteessa tuottoisa vuosi. Voittajan lisäksi The Miz, Sheamus, Drew McIntyre, Desmond Wolfe ja muutama muukin jättivät vahvan jäljen. Valinta pelkistyi lopulta Zigglerin ja Mizin väliseksi. Valitsin kuitenkin näistä kahdesta kehässä taidokkaamman, eli Zigglerin. Kesän feudi Rey Mysterion kanssa ja siitä loppuvuoden jatkuneet vahvat otteet nostivat Zigglerin aivan uudelle tasolle ja pyyhkivät pois nolot Nick Nemeth ja Spirit Squad epäonnistumiset. Dolphista kasvoi WWE:n tukirakenteisiin lukeutunut vahva tekijä moneksi vuodeksi eteenpäin.
2. The Miz
3. Sheamus

Vuoden tulokas
2004: Eugene
2005: Samoa Joe / TNA
2006: CM Punk / WWE
2007: Cody Rhodes / WWE
2008: Kofi Kingston / WWE
2009: Desmond Wolfe / TNA

Tulokkaan määrittelyjä on monta erilaista. Itse kuitenkin pidän kriteerinä sitä, että painija on tehnyt ppv debyyttinsä WWE:ssä tai TNA:ssa kuluneen vuoden aikana. Valinnanvaraa tässä on ihan hyvin. WWE:ssä vakuuttivat eurooppalaislähtöiset Drew McIntyre ja Sheamus, jotka kumpikin nousivat nopeassa tahdissa mestareiksi. Sheamus kiistanalaisesti siksi kaikkein isoimmaksi mestariksi. Voittaja on kuitenkin Desmond Wolfe, joka otteli Kurt Anglea vastaan niin vakuuttavat matsin vuoden päätteeksi, että ei paremmasta väliä. On se vaan harmi, että miehen painiura jäi loukkaantumisten ja sairauksien vuoksi liian lyhyeksi.
2. Sheamus
3. Drew McIntyre

Vuoden promottaja
2004: John 'Bradshaw' Layfield
2005: Christian / WWE & TNA
2006: Edge / WWE
2007: Christian Cage / TNA
2008: Shawn Michaels / WWE
2009: CM Punk / WWE

Punkin alkaessa saada vuonna 2008 enemmän promoaikaa kävi heti selväksi, että kyseessä on erinomainen mikkimies. Nyt Punkin saatua oikein kunnolla promomahdollisuuksia selvisi, että hän ei ole ainoastaan erinomainen, vaan yksi kaikkien aikojen parhaista. Niin uskomattoman vakuuttavia olivat Punkin parhaat palat vuodelta 2009. Kuvaavaa on, että Night Of Champions tapahtumassa mikrofonin äänenvoimakkuutta piti säätää kesken Punkin puheen kovemmalle, koska yleisön buuaskonsertti oli niin raju. Punk oli niin hyvä, että ei tullut mieleenkään palkita ketään muuta, vaikka taustalta löytyikin monia hyviä promottojia.
2. The Miz
3. John Cena

Vuoden manageri
2004: Ric Flair
2005: Scott D'Amore / TNA
2006: Konnan / TNA
2007: Miss Jackie / TNA
2008: Karen Angle / TNA
2009: Sharmell / TNA

Todellinen pohjanoteeraus tämän kategorian suhteen. Kenelläkään hiemankaan merkittävämällä painijalla ei ollut manageria mukanaan, joten on suhteellisen yhdentekevää kenelle tämän arpoo. Halvalla lähtee tänä vuonna. Sharmell ei mitenkään erityisen hyvä edes ollut, mutta pysyi Bookerinsa ja Main Event Mafian rinnalla hamaan loppuun asti. Tällä kertaa paikalla olo riitti palkintoon.

Vuoden selostaja
2004: Jim Ross
2005: Jim Ross / WWE
2006: Jim Ross / WWE
2007: Mike Tenay / TNA
2008: Jim Ross / WWE
2009: Mike Tenay / TNA

Jim Rossille vuosi 2009 jäi viimeiseksi kokonaiseksi WWE:ssä. Olkoonkin, että hän joutui vetäytymään sairaslomalle vuoden viimeisiksi kuukausiksi. JR:n aika alkoi kuitenkin olla ohi ja hän joutuikin tyytymään pienempään rooliin ja luovuttamaan ykkösselostajan paikan Michael Colelle. Vasta seuraavan vuosikymmenen puolella Cole kasvoi tehtävänsä veroiseksi. Matt Strikerin työskentelyyn moni ihastui, mutta itse en liiemmälti – Striker oli aivan liian kova hölöttämään ja keksimään ”faktoja” päästään. TNA:n kaksikko Tenay – Taz löysi loppuvuodesta tosi hyvän keskinäisen kemian ja sen vuoksi mielelläni ojennan tämän palkinnon perusvarmalle professori Tenaylle.

Kultainen kategoria

Vuoden talli
2004: Evolution
2005: Team Canada / TNA
2006: Latin American Xchange / TNA
2007: Christian Coalition / TNA
2008: Main Event Mafia / TNA
2009: Main Event Mafia / TNA

Oikeastaan vain yksi varteenotettava vaihtoehto tähän kategoriaan. MEM oli suurimman osan vuodesta voimissaan ja tärkeimmät juonikuviot liittyivät tavalla tai toisella tähän talliin. Syksyyn saakka se oli erittäin suuressa roolissa ja melko usein onnistui viihdyttämäänkin. WWE:ssä merkittävin talli oli Legacy, joka kuitenkin jäi kauas taakse. Straight Edge Society sai syntynsä ihan vuoden loppumetreillä, joten sen vaikutus jäi auttamatta liian pieneksi tästä palkinnosta kisatakseen.
2. Legacy
3. The Beautiful People

Vuoden joukkue
2004: Rob Van Dam & Rey Mysterio
2005: America's Most Wanted / TNA
2006: Paul London & Brian Kendrick / WWE
2007: Motor City Machine Guns / TNA
2008: Beer Money Inc. / TNA
2009: Beer Money Inc. / TNA

Joukkuepainille vuosi 2009 oli varsin hyvä. TNA:ssa joukkuedivari pysyi suhteellisen vahvana. British Invasion, Team 3D, Motor City Machine Guns, Main Event Mafia ja muutamat muut tukivat hyvin pystin pokannutta Beer Moneyta. WWE:ssäkin tajuttiin yhdistää kahdet eri joukkuemestaruudet ja siitä oikeastaan alkoi nousukiito, joka huipentui siihen, että TLC:n pääottelussa oteltiin nimenomaan joukkuevöistä. Konkarinimet hallitsivat divisioonaa. Jericho & Big Show, Michaels & HHH ja Batista & Mysterio. Muutama tuoreempikin joukkue pääsi aina silloin tällöin esille. Kokonaisuutena paras joukkue kuitenkin oli minun silmissäni James Stormin & Robert Rooden Beer Money. He jatkoivat siitä mihin edellisvuonna jäivät ja vielä paransivat rahtusen verran. Loistava kemia, loistava tiimi.
2. JeriShow
3. MCMG

Vuoden feudi
2004: Shawn Michaels VS. Triple H
2005: Batista – Triple H / WWE
2006: John Cena VS. Edge / WWE
2007: Batista VS. Undertaker / WWE
2008: Chris Jericho VS. Shawn Michaels / WWE
2009: Jeff Hardy VS. CM Punk / WWE

Tämä on erittäin arvokas palkinto, koska hyvä taustatarina on kaiken koossa pitävä tukikehikko. Hyväkin perustus voi toki sortua, jos painijat eivät sovellu heille tarkoitettuun rooliin. CM Punkin ja Jeff Hardyn tarinassa kaikki palapelin osat sopivat täydellisesti yhteen. Feudi tarjosi moniulotteisia merkityksiä. Lapsille oli selkeää kannustaa sankariaan Jeff Hardya, joka maalasi kasvonsa ja teki kehässä uhkarohkeita temppujaan. Tilanne ei kuitenkaan ollut mustavalkoinen, koska entisenä narkkarina Hardy ei ollut paras roolimalli lapsille ja tätä asiaa streittari-Punk ei tosiaan unohtanut mainita. Varttuneemmat katsojat pääsivät pohtimaan syvällisiäkin teemoja, joka on harvinaista sittenkin varsin pinnallisessa showpainissa. Todella loistava feudi, joka tarjosi monta upeaa segmenttiä ja muutaman herkullisen ottelun.
2. Jericho VS. Mysterio
3. MEM (Kurt Angle) VS. Matt Morgan

Vuoden PPV
2004: SummerSlam
2005: WWE – Vengeance
2006: WWE – WrestleMania 22
2007: WWE – Royal Rumble
2008: WWE – WrestleMania XXIV
2009: TNA – Bound For Glory

Tämän yhteenvedon alussa on lista tapahtumista ja siinä ykköseksi sijoittuu WWE:n No Way Out. Tuo on kuitenkin vain kylmä keskiarvo ja olen aina todennut, että se on vain suuntaa-antava lukema. Niinpä valitsen kokonaisuutena parhaaksi TNA:n Bound For Gloryn, joka on listan jaettuna kakkosena yhdessä WrestleManian kanssa. TNA:n helmasynti oli, että se tunkee liikaa tavaraa liian lyhyeen aikaan. Tähän se syyllistyi myös BFG:n yhteydessä ja sen vuoksi kaikki ottelut eivät yltäneet täyteen potentiaaliinsa. Homma pysyi kuitenkin suhteellisen hyvin kontrollissa ja tapahtuma sisälsi todella paljon hyvää. Se myös tarjosi diversiteettiä – jokaiselle jotakin. Mahdollisesti paras TNA:n tuottama tapahtuma ikinä.
2. WWE – No Way Out
3. WWE – WrestleMania XXV
4. WWE – Backlash
5. TNA – Final Resolution

Vuoden promootio
2005: World Wrestling Entertainment
2006: Total Nonstop Action Wrestling
2007: Total Nonstop Action Wrestling
2008: World Wrestling Entertainment
2009: Total Nonstop Action Wrestling

Todella tasainen vuosi. Vuonna 2008 kaikki surkeimmat tapahtumat olivat TNA:n tuotoksia, mutta tämän vuoden osalta häntäpäästä löytyy sekaisin kumpaakin. Kärkipäässä tilanne on sama – top vitoseen mahtuu kolme WWE:n ja kaksi TNA:n tapahtumaa. Karkeasti arvioituna homma meni niin, että WWE oli parempi alkuvuoden ja TNA loppuvuoden. Huippumatsitkin jakaantuivat tasaisesti 9-8. Vuoden viimeinen neljännes oli parasta TNA:ta sen koko eksistenssin aikana, mutta toisaalta alkuvuodesta ja vielä kesälläkin taso oli surullisen huonoa. WWE loisti kevättalvella WrestleManian aikoihin, mutta poti myös pitkiä suvantovaiheita pitkin vuotta. Joten todella vaikea päätös tällä kertaa, mutta annan palkinnon TNA:lle sen upean loppukirin ansiosta.

Vuoden ottelu
2004: Eddie Guerrero VS. Brock Lesnar / No Way Out
2005: Kurt Angle VS. Shawn Michaels / WWE - WrestleMania 21
2006: Edge VS. John Cena (TLC) / WWE – Unforgiven
2007: John Cena VS. Umaga (LMS) / WWE – Royal Rumble
2008: AJ Styles VS. Kurt Angle (LMS) / TNA – Hard Justice
2009: Shawn Michaels VS. The Undertaker / WWE – WrestleMania XXV

Mikä on kaikkien aikojen painimatsi? Tuosta väitellään usein painifanien kesken ja poikkeuksetta näissä keskusteluissa nousee aina esiin Michaelsin ja Undertakerin kohtaaminen. Pelkästään se on vahva todiste sen puolesta, että kyseinen ottelu on vuoden paras. Odotukset tätä kohtaan olivat hurjat, mutta jollain kummallisella tapaa se pystyi vielä ylittämään ne moninkertaisesti. Tämä oli niin täydellinen ottelu kuin inhimillisesti on vain mahdollista. Ehkä paras ikinä. Muitakin todella huikeita matseja nähtiin vuoden aikana, mutta voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä.
2. Daniels VS. Joe VS. Styles / Turning Point
3. Edge VS. Cena / Backlash
4. Daniels VS. Styles / Final Resolution
5. Angle VS. Jarrett / Genesis

Vuoden naispainija
2004: Trish Stratus
2005: Trish Stratus / WWE
2006: Trish Stratus / WWE
2007: Gail Kim / TNA
2008: Awesome Kong / TNA
2009: Mickie James / WWE

Varsin surullista katsottavaa oli naisten paini vuonna 2009. WWE ei ollut muuttanut linjaansa, jossa naiset olivat vain ajantäytettä ja silmänruokaa. TNA puolestaan oli ottanut monta askelta taaksepäin Knockout divisioonan parhaista ajoista. Gail Kim oli tehnyt uransa kannalta huonon ratkaisun ja palannut WWE:hen, jossa häntä ei osattu arvostaa edes vähää alusta. Gailin pois lähtö näkyi myös pahasti Knockout divarin alennustilassa. Awesome Kong jäi yksinäiseksi kärkinimeksi ja vain harvoin enää jaksoi kiinnostaa. Vuoden naispainijan tittelin annan Mickie Jamesille, joka oli ehkä sittenkin taitavin ruutuaikaa saaneista WWE:n naispainijoista ja jaksoi yrittää illasta toiseen.
2. Awesome Kong
3. Tara

Vuoden miespainija
2004: Triple H / WWE
2005: AJ Styles / TNA
2006: Edge / WWE
2007: John Cena / WWE
2008: Kurt Angle / TNA
2009: AJ Styles / TNA

Palataan voittajaan lopuksi, mutta ensin pitää jakaa kunniamaininnat kolmelle erinomaiselle painijalle. Kurt Anglelle, CM Punkille ja Chris Jericholle.

Edellisvuoden ykkönen Kurt Angle jatkoi vahvaa tahtiaan ja sijoittui tähtipörssissäkin heti Stylesin jälkeen kakkoseksi. 2009 oli Anglelle ehjä vuosi ja yksi hänen koko uransa parhaista. Main Event Mafian johtajana Angle oli näkyvässä roolissa koko vuoden läpi. Vuosi alkoi räväkästi huippumatsilla Jeff Jarrettia vastaan ja seuraava huippuhetki oli kesäkuussa kun Angle jälleen kerran nousi raskaansarjan mestariksi. Feudi Matt Morganin kanssa auttoi seitsenjalkaista valtavasti urallaan ja vuoden päätteeksi Kurt kääntyi faceksi ja otteli kaksi erinomaista ottelua Desmond Wolfen kanssa. Upea vuosi, mutta ihan voittoon asti se ei riittänyt.

Vuonna 2008 CM Punkin ensimmäinen pyrähdys pääottelijoiden joukossa katkaistiin rumasti kesken ja sen jälkeisestä alennustilasta alkoi vuosi 2009. Vasta voitettuaan WrestleManiassa historiallisesti toisen perättäisen Money In The Bank salkkunsa alkoi Punk saada nostetta alleen. Tästä Punk otti kaiken mahdollisen irti. Feudi Jeff Hardyn kanssa mursi rajoja ja koetteli moraaliarvoja. Punk todisti olevansa aikakautensa etevin mikkimies ja hänestä kuoriutui koko WWE:n inhottavin heelpainija. Loppuvuodesta Punk putosi hierarkiassa alemmalle oksalle, mutta onnistui vielä perustamaan Straight Edge Societyn, joka kasvoi merkittäväksi tekijäksi seuraavana vuonna. Täydellisyyttä hipovaa työskentelyä.

Joillekin Chris Jericho on ehkä yllätysnosto tähän keskusteluun, koska hän ei oikeastaan pääotteluissa vaikuttanut vuonna 2009. Koko alkuvuoden Jericho keskittyi yhden miehen sotaansa WWE:n legendoja vastaan. Tämä huipentui siihen, että WrestleManiassa näyttelijä Mickey Rourke tyrmäsi Jerichon. Jatko-osa nähtiin Backlashissa, kun Ricky Steamboat palasi eläkkeeltä taistelemaan Jerichoa vastaan. Tuon jälkeen Jericho siirtyi Smackdownin puolelle ja otteli Intercontinental-mestaruudesta vakuuttavan matsisarjan Rey Mysterion kanssa. Etenkin The Bashin kohtaaminen on vuoden ehdotonta eliittiä. Nostettuaan IC-vyön uuteen loistoon oli joukkuemestaruuksien aika. Joukkuepari Edge loukkaantui heti kättelyssä, mutta Jericho onnistui jotenkin kääntämään tämänkin voitoksi. Big Show’n kanssa heistä hioitui todella vakuuttava tiimi, joka otteli mm. TLC:n pääottelussa. Mielettömän kova vuosi Jericholle, joka oli kaikkein kirkkaimmista parrasvaloista hieman sivussa.

Ensimmäistä kertaa tähän kaikkein arvokkaimpaan kategoriaan saadaan tuplavoittaja, sillä vuoden 2005 tapaan ykkönen on AJ Styles. Alkuvuosi kului taistelussa Main Event Mafiaa vastaan. Styles otteli Booker T:tä vastaan Legends mestaruudesta ja vihdoin voitettuaan sen joutui puolustamaan sitä muita MEM:n jäseniä vastaan. Kesällä AJ pääsi yrittämään MM-vyötä Slammiversaryssa ja heinäkuun Victory Roadissa hävisi Legend’s mestaruuden Kevin Nashille. Otteluissaan Bookerin ja Nashin kaltaisia kankeita konkareita vastaan AJS jälleen näytti arvonsa. Hän sai heistäkin irti viihdyttäviä matseja.

Loppukesästä Styles ajautui juonikuvioon Stingin kanssa. Tämä eteni siten, että Styles oli jo valmiina ripustamaan saappaansa naulaan, mutta Sting puhui hänet toisiin aatoksiin. Syyskuussa koettiin kaunis hetki kun AJ Styles pitkän tauon jälkeen nousi ansaitulle paikalleen TNA:n raskaansarjan mestariksi. Hänen loppuvuoden mestaruuspuolustuksensa Stingiä, Samoa Joeta ja Chris Danielsia vastaan olivat timanttista laatua.

Styles oli pariin otteeseen hetken sivussa kuvioista, mutta silloinkin ne integroitiin osaksi juonikuvioita. Vuosi oli siis ehjä, joka on yksi tärkeistä kriteereistä. Etenkin vuoden jälkimmäisellä puoliskolla AJ oli osana isoimmissa juonikuvioissa ja otteli useita vuoden eliittiin kuuluvia matseja. Styles oli myös tavattoman suosittu ja koko painibisneksen rakastettavin facepainija. Näillä näytöillä on täysin oikeutettua nimetä ’Phenomenal’ AJ Styles vuoden 2009 parhaaksi miespainijaksi!

Jälkipuhe: Projekti ei nyt jatkukaan vuodesta 2010. Ne tapahtumat olen nimittäin arvostellut jo kauan aikaa sitten. Kahlasin vuoden 2010 ja heti perään 2011 läpi, mutta siinä vaiheessa alettiin olla varsin lähellä reaaliaikaa. Tuolloin laajensin projektini kunnianhimoisemmaksi ja pakitin aina vuoteen 2004 saakka. Nyt olen siis arvostellut vuodet 2004-11. Seuraavaksi otan siis tähtäimeen vuoden 2012 ja tarkoituksena oli, että jatkossa arvosteluni julkaistaisiin Smarksiden pääsivulla. Vielä ennen sitä teen kuitenkin yhteenvetoviestin vuosista 2004-11, että nämä väliin jäävät vuoden palautuvat edes jollain tasolla itselleni ja lukijoille mieleen.

[kenitys]

Kenityksen comeback <3 Toivottavasti innostuksen kipinä vielä säilyy, teikäläisen projekti on yksi iso syy minkä takia meikäkin omaani kirjoittelen.

Kiitos! :) Vähän hidasta tämä käynnistyminen on ollut, kun en oikein ole tiennyt, mitä näiden arvioiden kanssa pitäisi tehdä. Mutta yritetäänpä nyt taas!


STARRCADE 1985

Tässä "ppv-historian alusta alkaneessa" projektin uudelleenkäynnistyksessä kahtena ensimmäisenä vuotena ei ollut tarjolla kuin yksi ppv: Jim Crockett Promotionsin Starrcade. Vuonna 1985 tuo kuitenkin muuttui, kun WWF täräytti ilmoille WrestleManian ja kun AWA:n, JCP:n, WCCW:n ja parin muun pienemmän toimijan yhteistyö yritti vielä vastata kilpailuun omalla SuperClashillaan. Nyt oli kuitenkin marraskuun lopun aika, ja se tarkoitti sitä, että olisi aika palata jälleen Starrcaden pariin. Historian kolmas Starrcade, olkaa hyvät.

Mutta ennen Starrcadeen menemistä tarkastellaanpa hieman, mitä Jim Crockett Promotionsille on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Vuonna 1984 nähtiin siis muun muassa Black Saturday, kun Vince McMahon onnistui keplottelemalla hankkimaan itselleen halutun ohjelmapaikan Ted Turnerin kanavan TBS:n lauantai-illoista. WWF oli ostanut enemmistön JCP:n kanssa läheistä yhteistyötä tehneestä Georgia Championship Wrestling -promootiosta ja oli samalla ottanut omistukseensa GCW:n lauantai-iltaisin lähettämän supersuositun World Championship Wrestling -ohjelman.

Hetken aikaa näytti, että WWF hallitsisi koko showpainin tv-tarjontaa, mutta tähän saatiin nopeasti muutos. McMahonin tempusta raivostunut Ted Turner yritti ostaa ohjelmapaikkaa itselleen Vinceltä, mutta Vince ei suostunut. Sen sijaan Turner luovutti kaksi muuta ohjelmapaikkaa Ole Andersonin Georgian alueelle perustamalle uudelle promootiolle Championship Wrestling from Georgialle ja Bill Watsin pyörittämälle Mid-South Wrestlingille (molemmat NWA:n alaisia promootioita). Molemmista ohjelmista tuli nopeasti suositumpia kuin WWF:n TBS:llä lähettämästä ohjelmasta, koska vanhat GCW:n fanit eivät halunneet katsoa samalla ohjelmapaikalla WWF:n sarjakuvamaista meininkiä. Vaikka WWF:lle meni muuten lujaa, GCW:n ohjelmapaikan osto oli osoittautumassa pahaksi virheeksi, mikä toi suuret tappiot Vincelle.

Niinpä alkuvuodesta 1985 Jim Crockett pisti tuulemaan. Ensinnäkin hänet valittiin NWA:n presidentiksi. Maaliskuussa hän osti Vince McMahonilta miljoonalla dollarilla tuon TBS:n ohjelmapaikan, joka oli koitunut Vincelle kalliiksi. Huhtikuussa Crockett osti Championship Wrestlimg from Georgian ja yhdisti sen omaan promootionsa. Samalla he ottivat haltuunsa koko TBS:n painitarjonnan (Bill Wattsin Mid-South Wrestling joutui luopumaan omasta ohjelmapaikastaan), ja niinpä he alkoivat lähettää tutulla ohjelmapaikalla uudestaan suosittua World Championship Wrestling -ohjelmaa. Se saavutti paljon vanhaa fanikuntaa, ja Vince oli joutunut taipumaan siihen, ettei WWF ollut pystynyt ottamaan kokonaan pohjoisamerikkalaista showpainitarjontaa haltuunsa. Huhut kertovat, että juuri tähän aikaan Vince suututti miljonääri Ted Turnerin niin pahasti, että tämä oli jopa yrittänyt ostaa koko WWF:ää mutta päätti sitten haastaa Vincen aikanaan omalla työllä. Tuon seuraukset nähtäisiin tulevina vuosina.

Kuten SuperClash 1985:n arvostelussa sanoin, näihin samoihin aikoihin JCP:n, AWA:n, Jarrettien johtaman Memphis-alueen promootioiden, WCCW:n ja muiden pienten toimijoiden pyrkimys uuden Pro Wrestling USA -kollektiivin muodostamiseksi oli lopulta flopannut pahasti. Ne eivät olleet onnistuneet syöksemään WWF:ää valtapaikaltaan, mutta JCP:llä ja muilla NWA:han kuuluvilla alueellisilla promootioilla oli silti paljon omia vahvuuksia, joilla ne pystyivät keikuttamaan WWF:n valtapaikkaa. JCP oli vuonna 1985 onnistunut järjestämään toisenkin ison tapahtuman, kun päivänvalonsa näki ensimmäinen The Great American Bash -niminen tapahtuma (jota ei kuitenkaan lähetetty vielä tuolloin kuin lyhyenä tv-koosteena, siksi se ei ole tässä projektissa mukana).

Silti JCP:n lippulaiva oli edelleen Starrcade, joka järjestettiin nyt tällä kertaa samaan aikaan kahdessa eri paikassa: Omni Coliseum ja Greensboro Coliseumissa. Molemmat sijaitsivat siis Atlantassa, mutta käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joka toinen tapahtuman ottelu painittiin toisessa paikassa ja joka toinen toisessa. Silloin kun ottelua käytiin toisella areenalla, toisella areenalla katsottiin toisen lähetystä. Tämä oli siksikin ovela keksintö, että edelleen vuonna 1985 Starrcade lähetettiin puhtaasti closed-circuit-televison -tekniikalla, eli juuri siten, että ihmiset kokoontuivat laajoille paikoille katsomaan yhteislähetystä. Näin siis tavallaan kaksi closed circuit -yleisöä sai nauttia myös puolet ajasta livepainista. Molempien areenan tapahtumia selostivat tällä kertaa Bob Caudle ja selostajaksi noussut Tony Schiavone (huoh). Solie oli jäänyt pois, koska hän oikeastaan toimi tuohon aikaan eniten Floridan - ei Georgian - alueella. Haastattelijana nähtiin vielä vuoden 1983 Starrcadessa painikehässä esiintynyt konkaripainija Johnny Weaver.


Krusher Kruschev vs. Sam Houston - NWA Mid-Atlantic Heavyweight Championship
Neuvostoliittolaisen korston gimmickiä vetävä Krusher Kruschev (oikealta nimeltään Barry Darsow) nähtiinkin ensimmäisen kerran jo SuperClashissa. Kruschev oli siis debytoinut JCP:ssä viime vuoden lopussa ja liittoutunut nopeasti kahden muun ilkeän neuvostoliittolaisen Ivan ja Nikita Koloffin kanssa. Kolmikko oli hallitseva NWA 6-Man Tag Team -mestariporukka, vaikka noita vöitä he eivät tässä tapahtumassa puolustaneetkaan. Houston puolestaan oli nuori Floridasta lähtöisin oleva cowboy-gimmickiä vetävä painija, jonka isä oli legendaarinen painija Grizzly Smith ja velipuoli oli muuan Jake Roberts. Houston oli tehnyt JCP-debyyttinsä vuoden 1985 alussa, ja hän oli noussut nopeasti isoihin kuvioihin, kun hän sai mentoreikseen Dusty Rhodesin ja Magnum T.A:n. Samalla hän kuitenkin joutui ongelmiin Arn Andersonin, Ole Andersonin ja Tully Blanchardin heel-porukan kanssa, ja Houston olikin vuoden 1985 aikana tovin poissa kehästä, kun Andersonit olivat murtaneet hänen kätensä. Nyt nämä kaksi lupaavaa nuorta painijaa pääsivät taistelemaan Georgian alueen omasta mestaruudesta NWA Mid-Atlantic Heavyweight -mestaruudesta, joka oli jäänyt vakantiksi kesällä 1985 sen jälkeen, kun edellinen mestari Buzz Sawyer oli lähtenyt JCP:stä.

Tämä oli ihan mukava aloitus illalle muttei kuitenkaan mitenkään erityisen mieleenpainuva kohtaaminen. Houston oli yllättävän viihdyttävä nopeiden liikkeidensä ja muutamien high flying -tyylisten otteiden ansiosta. Kruscheville puolestaan sopi tämä venäläisen korston rooli hyvin, ja Krusherilta nähdyt power-liikkeet olivat oikeasti aika vakuuttavia, kun Houston vielä myi ne hyvin. Vaikka siis molempien painijoiden liikkeet olivat kunnossa, jotenkin tässä ottelussa ei syntynyt sellaista fiilistä, että tästä olisi päässyt nauttimaan oikein tosissaan. En oikeastaan edes tiedä, mistä tuo mahtaa johtua, mutta jotenkin tämä Mid-Atlantic HW -mestaruusottelu ei kuitenkaan sytyttänyt niin paljon kuin tämä olisi paperilla ajateltuna voinut sytyttää. Eipä silti, oli tämä kuitenkin kivaa katsottavaa ja ihan kiva alku illalle, mutta ei kuitenkaan sen enempää.
**½ (9:30)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Krusher Kruschev (Lariat aka. Russian Sickle)

Abdullah The Butcher vs. Ragin' Bull - Mexican Death Match
Sitten oli luvassa todella brutaalia meininkiä. Sudanilainen sekopää Abdullah The Butcher nähtiin edellisen kerran Starrcadessa vuonna 1983, ja nyt hän oli tehnyt paluunsa. Vastaansa Butcher sai toisen HC-otteluista tutun painijan, Ragin' Bull -nimellä tunnetun Manny Fernandezin. NWA Brass Knuckles -mestaruuttakin hallussa pitävä Bull oli jo jonkun aikaa sitten ilmoittanut, että hän haluaisi nousta ykköshaastajaksi NWA:n päämestaruudelle. Samalla Bull oli ilmoittanut, että hän olisi valmis pieksemään sekopäisen Abdullah The Butcherin osoittaaksen kykynsä. Niinpä näiden kahden välille buukattiin Mexican Death Match, joka oli aikakautensa oma "X On A Pole Match". Tässä No DQ -säännöillä käytävässä ottelussa oli siis yhdessä kehäkulmauksessa paalu, jonka päässä oli sombrero. Voittaja oli se, joka nappaisi sombreron ensin.

Osa arvostelijoista on ylistänyt tätä ottelua hämmentävän paljon, mutta minä joudun olemaan aika eri mieltä. Ei tämä nimittäin oikein lähtenyt missään vaiheessa sillä tavalla kuin olin toivonut. "Ragin' Bull" Manny Fernandez on kaiken näkemäni ja lukemani perusteella aivan pätevä painija, ja Abdullah The Butcher on suoranainen HC-painin legenda. Näistä lähtökohdista oletin siis, että nämä kaksi voisivat saada aikaan oikein viihdyttävän ja sopivan brutaalin ottelun siitäkin huolimatta, että No DQ -stipulaation lisäksi otteluun oli pitänyt sotkea typerä "Hat on a Pole" -säätäminen. Lopulta kuitenkin juuri tuo hattu paalun päässä aiheutti sen, että tämä ottelu oli aivan liikaa tuon hatun hapuilua ja aivan liian vähän kunnollista HC-mäiskintää. Toisaalta ei kaikki ollut stipulaationkaan vika, sillä jotenkin Abdullahin ja Bullin meno ei vain oikein lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin silloinkaan, kun he keskittyivät painimiseen. Onneksi otteluun mahtui kuitenkin myös sitä aitoa HC-rymistelyä: sekä Bull että Abdullah vuotivat kunnolla verta, mätkivät toisiaan ihan kunnolla ja tarjosivat pari ihan näyttävää bumppiakin. Näiden osuuksien ansiosta tämä ottelu on lopulta kuitenkin ihan ok, mutta mahdollisuuksia olisi voinut olla toisenlaisella buukkauksella ja toisenlaisella painilla paljon enempäänkin.
** (9:07)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ragin' Bull

Ron Bass vs. Black Bart /w James J. Dillon - Texas Bullrope Match
Vielä vuoden 1984 Starrcadessa Ron Bass ja Black Bart olivat olleet James J. Dillonin manageroima heel-joukkue, joka dominoi keskikortin kuvioita. Kuluneen vuoden aikana Black Bart ja J. J. Dillon olivat kuitenkin kääntyneet Bassia vastaan, koska he eivät kokeneet Bassia enää hyödylliseksi vaan enemmänkin riippakiveksi. Niinpä Bass oli kääntynyt faceksi, ja nyt hän tietenkin janosi kostoa sekä entiseltä joukkuekaveriltaan että petturimaiselta manageriltaan. Bullrope-ottelun säännöillä käydyn matsin panoksena oli se, että voittaessaan Bass pääsisi kohtaamaan J. J. Dillonin samassa ottelussa heti tämän kohtaamisen päätyttyä.

Jos haluaa löytää selkeimmän eron 1980-luvun puolivälin JCP:stä ja WWF:stä, oli se ehdottomasti HC-painin ja veren määrä. WWF:ssä oltiin todella tarkkoja esimerkiksi veren näyttämisestä, eikä paljon kukaan bleidannut otteluissa. JCP:n suurissa tapahtumissa (esimerkiksi Starrcadessa) bleidaaminen oli ihan arkipäiväistä. Tästä syystä myös HC-painia nähtiin JCP:ssä ihan eri tavalla. Äskeisen "Mexican Death Matchin" jälkeen oli nimittäin vuorossa heti Texas Bullrope Match, jossa vuodatettiin verta vielä enemmän kuin äskeisessä ottelussa. Black Bartin ja Ron Bassin veristä rymistelyä ja lehmäkellolla toistensa hakkaamista olikin tavallaan oikein viihdyttävä katsoa. Ikävä kyllä ottelu jäi lopulta hyvin yksipuoliseksi, sillä tässä ei edetty oikein mihinkään veren vuodattamisesta ja lehmäkelolla toisen hakkaamisesta. Ei ollut mitään seuraavaa, jännittävää ja enemmän painillista viihdykettä tarjoavaa tasoa. Oli vain nämä kaksi karua äijää mäiskimässä toisiaan samalla tavalla noin 10 minuutin ajan. Tällaisenaan tämä toimi ihan kivan brutaalina tappeluna, mutta korkeampiin arvosanoihin olisi kaivannut jotain enemmän.
**½ (8:34)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ron Bass (Hit Bart with a cowbell)

Ron Bass vs. J. J. Dillon w/ Black Bart - Texas Bullrope Match
Tämä oli sitten lähinnä jatkoa äskeiselle mäiskinnälle. Dillon on kyllä loistava heel, ja hän hoiti oman osuutensa kehässä erinomaisesti. Samoin lopun sekaantumisen seurauksena nähty Black Bartin Piledriver Bassille oli oikeasti aika näyttävä. Kamalan paljon muuta tästä nyt on tosiaan paha edes sanoa. Tämä kuuluu taas otteluihin, jotka olivat enemmän angleja kuin varsinaisia painiotteluita. Oman osuutensa tämä hoiti oikein hyvin, mutta painillisena suorituksena tätä ei voi millään muotoa kovin kummoiseksi hehkuttaa, mutta ei tämän ollut tarkoituskaan olla mikään erityisen hyvä painiottelu.
* (3:29)
Voittaja:

► Näytä spoileri

James J. Dillon (Pinned Bass after a Piledriver by Black Bart)

The Barbarian w/ Paul Jones vs. Billy Graham
Tongalainen painija Sione Vailahi saapui USA:han 1980-luvun alussa ja debytoi nopeasti NWA:n alueellisissa promootioissa King Konga -nimellä facena. Jim Crockett näki Vailahissa kuitenkin "heel-potentiaalin", joten hän päätti tehdä tästä monsteriheelin ja nimetä hänet The Barbarianiksi. Tuolla gimmickillä hän debytoi JCP:ssä vuonna 1985, minkä jälkeen hän liittyi nopeasti nilkkimanageri Paul Jonesin johtamaan porukkaan. Jonesin manageroitavaan joukkoon kuului myös "karate-tähden" gimmickiä vetänyt konkaripainija Billy Graham. Graham oli kuitenkin vuoden 1985 aikana alkanut taas osoittaa muutosta käytöksessään, ja hän oli jopa pelastanut face-painijoita heel-porukoiden hyökkäyksiltä. Niinpä lopulta Jones potkaisi Grahamin pihalle porukastaan ja usutti uuden monsterinsa Grahamin kimppuun. Ennen varsinaista ottelua käytiin 10 000 dollarin arvoinen kädenvääntö Grahamin ja Barbarianin välillä. Se oli pelkkää typerää pelleilyä, joka päättyi Jonesin sekaantumiseen.

Tämä oli ainakin tähän mennessä (ja toivottavasti myös koko illan ajalta) tapahtuman turhin ottelu. Ennen matsia nähty kädenvääntö oli täyttä turhuutta, eikä homma oikeastaan muuttunut ratkaisevasti paremmaksi senkään jälkeen, kun varsinainen paini alkoi. Kuten jo Starrcade 1984:n arviossani totesin, Grahamin parhaat vuodet olivat jo reippaasti takanapäin, eikä hänestä oikeastaan ollut enää merkittäviin suorituksiin painiotteluissa. Kovin paljon enemmän ei voi kehuja antaa Barbarianille, mutta siitä huolimatta hän oli tässä ottelussa ehdottomasti se kiinnostavampi ja enemmän osaamistaan väläyttävä painija. Erityisesti Barbarianin Top-Rope Headbutt oli oikeasti hurjan näköinen, ja Barbarianin heel-hallinta noin muutenkin piti tämän ottelun edes jollain tavalla järkevänä. Kovin suuria kehuja nämä eivät silti ole, koska kokonaisuutena ottelu oli ehdottomasti huono. Ei täysin surkea, mutta huono silti.
* (3:02)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Billy Graham (via DQ)

Terry Taylor (c) vs. Buddy Landel w/ James J. Dillon - NWA National Heavyweight Championship
Tässä toisensa kohtasivat kaksi nuorta ja lahjakasta painijaa, jotka olivat molemmat saapuneet viime aikoina JCP:hen ja Georgian alueelle Bill Wattsin pyörittämästä Mid-South Wrestlingin puolelta. Sekä Taylor että Landel olivat aloittaneet uransa 1970-luvun loppupuolella, minkä jälkeen he olivat keränneet tasaisesti suosiota. Nopealiikkeinen ja varsin pienikokoinen Taylor oli paininut joukkuepuolella ja jopa Light Heavyweight -divisioonassa. Karismaattinen Landel oli puolestaan alkanut tehdä nimeä itselleen varastamalla Ric Flairin (ja alun perin Buddy Rogersin) "Nature Boy" -gimmickin: Landel oli värjännyt hiuksensa blondiksi ja veti tosi samanlaista roolia kuin JCP:n suurin tähti Ric Flair. Managerinaan Landelilla oli J. J. Dillon (josta tulisi myöhemmin Ric Flairin manageri). Nyt nämä kaksi lupaavaa nimeä siis kohtasivat, ja panoksena oli NWA National Heavyweight -mestaruus. Kuten olette jo varmaan tässä vaiheessa huomanneet, mestaruuksia NWA:n tapahtumissa tosiaan riitti. National-mestaruudet olivat oikeastaan Georgia Championship Wrestlingin ja sitä seuranneen Championship Wrestling from Georgian peruja. Kun Jim Crockett oli ostanut CWG:n itselleen, oli hän ottanut myös sen mestaruudet haltuun. Jonkun aikaa ne pyörivät mukana JCP:n kuvioissa mutta tippuivat jo pois ennen seuraavaa Starrcadea. Taylor oli National-mestari tapahtumaan tullessa. Hän oli voittanut vyön Black Bartilta.

No niin, sitten päästiin hyvän painin pariin, muttei vieläkään minkään erinomaisten koitosten äärelle. Nyt kehässä oli kuitenkin kaksi nuorta ja lupaavaa painijaa, jotka molemmat hallitsivat erityisesti tekniikkapainin varsin mallikkaasti. Niinpä lopputuloksena oli juuri sitä itseään: taidokasta tekniikkapainia. Ei tosiaan mitenkään sädehtivää tai tajunnanräjäyttävää mittelöintiä, koska sellaiset oikeasti todella oivaltavat tai hämmästyttävät hetket jäivät tästä puuttumaan, mutta sen sijaan Taylor ja Landel pystyivät kuitenkin tarjoamaan varsin nopeatempoista ja ilahduttavan modernia painia, mikä itsessään on jo aika paljon. Tykkäsin myös lopetuksesta, joka oli juuri sopivalla tavalla nokkela. Niinpä kokonaisuutena oli kaikin puolin hyvä painiottelu. Tätä oli ilo katsoa, mutta samalla tämä hoiti paikkansa keskikortissa täydellisesti siinä mielessä, että tämä jätti vielä paljon odotettavaa illan isoilta matseilta.
*** (10:30)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Buddy Landel (Countered Taylor's Superplex)

Minnesota Wrecking Crew (Ole & Arn Anderson) (c) vs. Billy Jack Haynes & Wahoo McDaniel - NWA National Tag Team Championship
No niin, nyt ollaan merkittävien hetkien äärellä! Jo Starrcade 1984:ssä nähty Ole Anderson (oikealta nimeltään Alan Rogowski) oli aloittanut painiuransa jo 1960-luvun lopulla, ja hän oli nopeasti lyöttäytynyt yhteen Minnesota Wrecking Crew -nimisen joukkueen muodostaneiden kayfabe-veljesten Lars Andersonin (oikealta nimeltään suomalaistaustainen Larry Heiniemi) ja Gene Andersonin (oikealta nimeltään - kyllä - Gene Anderson) kanssa. Koska Ole näytti Andersoneilta, hänestäkin tehtiin kayfabessa Andersonin suvun jäsen. Samalla Lars jätti Amerikassa painimisen vähemmälle, ja käytännössä koko 1970-luvun Ole ja Gene hallitsivat erityisesti Georgian ja North Carolinan aluetta Minnesota Wrecking Crew -nimellä. Gene kuitenkin jätti painikehät 1980-luvun alussa, ja Ole siirtyi singles-painijaksi. Tähän saatiin kuitenkin muutos, kun vuonna 1983 debytoinut nuori lupaava Marty Lunde alkoi painia NWA:n alueen pienissä promootioissa. Kun Bill Watts oli todennut, että Lunde voisi hyvin olla uusi Anderson, alkoi tapahtua. Lunde siirtyi painimaan Georgiaan, ja hänet nimettiin Arn Andersoniksi. Samalla hän muodosti vanhan kunnon Minnesota Wrecking Crew'n Ole Andersonin kanssa. Uusi kaksikko alkoi tehdä yhteistyötä muun muassa Tully Blanchardin kanssa ja voitti myös Championship Wrestling from Georgiasta peräisin olevat NWA National Tag Team -mestaruudet itselleen. Monia JCP:n faceja piinannut heel-kaksikko sai nyt vastaansa US Tag Team -mestaruuksia hallussa pitäneet intiaanipäällikkö Wahoo McDanielin ja hiljattain JCP:ssä debytoineen kookkaan brawlerin Billy Jack Haynesin. Haynesin ura oli alkanut vuonna 1982 Kanadassa, ja se oli lähtenyt varsin nopeasti nousuun.

Tästä nelikosta Haynes oli minulle kaikkein vierain, mutta tässä ottelussa hän vaikutti hämmästyttävän hyvältä. Ehkä se oli kuitenkin enemmän muiden hyvyyttä ja sitä, että Haynesin annettiin olla sopivan vähän aikaa kehässä, koska ainakin lookkinsa puolesta Haynes vaikutti nimenomaan perinteiseltä WWF-tyyppiseltä yksipuoliselta brawlerilta. Tässä ottelussa Haynesistakaan ei tosiaan ole pahaa sanottavaa, ja muut kolme nyt eivät tuttuun tapaansa epäonnistuneet. McDaniel oli nyt taas roolissaan face-konkarina, ja Anderson-veljekset hoitivat heel-joukkueen aseman hienosti. Nimenomaan Andersonien hallintaa ja McDanielin hämmästyttävän nopeaa liikehdintää sekä choppeja oli ilo katsoa. Kokonaisuudessaan tämä ei silti nouse hyvää paremmaksi otteluksi, koska aika jäi sen verran vajaaksi ja koska tämä ei kuitenkaan ollut otteluna kovin monipuolinen vaan noudatti aika peruskaavaa. Hyvää joukkuepainia silti.
*** (9:28)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Minnesota Wrecking Crew (Arn pinned McDaniel after Ole tripped him)

Tully Blanchard (c) w/ Baby Doll vs. Magnum T.A. - "I Quit" Steel Cage Match for the NWA United States Heavyweight Championship
Tässä vaiheessa Greensboro Coliseumin puolella kehän ympärille oli nostettu häkki, ja kaksi viimeistä Greensboro Coliseumin ottelua käytäisiin tuon häkin sisällä. Painiuransa 1980-alussa aloittanut ja vuoden 1984 lopussa JCP:hen saapunut Magnum T.A. nähtiin jo SuperClashissa painimassa NWA World Heavyweight -mestaruudesta, mikä kertoi hyvin paljon siitä, kuinka jättiläismäisen suuri vuosi tämä oli ollut Magnum T.A:lle, josta oli hyvää vauhtia tulossa koko JCP:n suosituin painija ja mahdollisesti JCP:n vastine Hulk Hoganille. Magnum T.A. oli voittanut NWA United States Heavyweight -mestaruuden alkuvuodesta 1985, mutta kesällä hän oli hävinnyt sen takaisin kierolle ja halpamaiselle Tully Blanchardille, jota oli vuoden 1985 alusta manageroinut kiero Baby Doll. Siitä lähtien Magnum T.A. oli kuitenkin tavoitellut vyötä takaisin itselleen, mutta ei ollut siinä onnistunut. Tämä oli viimeinen mestaruusottelu, jonka hän saisi Blanchardia vastaan, ja siksi siinä oli kova stipulaatio. Steel Cage -stipulaation lisäksi ottelu oli vielä "I Quit" Match, eli ottelun voittaisi se, joka laittaisi vastustajan sanomaan mikkiin "I Quit". Tähän taustatarinan loppuun on sitten todettava se kaikkein traagisin juttu, jonka mainitsin jo SuperClashissa: vaikka Magnum T.A:sta oli ehkä tulossa koko NWA:n suosituin babyface, kaikki päättyi dramaattisesti lokakuussa 1986, kun hän joutui vakavaan auto-onnetomuuteen, selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla mutta halvaantui ja joutui eläköitymään painikehistä pysyvästi. Painimaailmassa on lukemattomia kirjoituksia siitä, mikä kaikki olisikaan voinut mennä toisin, jos Magnum T.A. ei olisi joutunut tuohon onnettomuuteen. Tämä on siis Magnum T.A:n viimeinen ottelu tässä projektissa.

Paperilla tämä kuulosti sellaiselta ottelulta, että ehdin jo odottaa, että nyt nähdään ehkä koko tämän projektin paras ottelu, jos siis ajatellaan, että tämä "uusi projektini" on nyt alkanut vuodesta 1983. Tiesin lisäksi, että tällä kohtaamisella on maine yhtenä koko 1980-luvun ja painihistorian parhaimmista otteluista, joten odotukset olivat kovat. Magnum T.A. ja Tully Blanchard, kaksi suorastaan nerokasta ja perkeleellisen hyvää painijaa toisiaan vastaan teräshäkin sisällä ja vieläpä todella poikkeuksellisessa, mahdollisesti brutaalissa "I Quit" Matchissa. Ehkä nämä kaikki odotukset olivat liikaa, tai ehkä tämä ottelu on vain jälleen osoitus siitä, että 1980-luvun paini ei ole sitten kuitenkaan sitä, mikä minulle sopii parhaiten. Nimittäin samalla tavoin kuin toinen tämän aikakauden hehkutettu helmi (Steamboat vs. Savage @ WM 3), tämä ei vain minun silmissäni millään ollut viiden tähden klassikko. Ottelu oli kyllä brutaali juuri sillä tavalla kuin sopi toivoa: verta vuodatettiin ja molemmat pääsivät lentämään pariin otteeseen näyttävästi teräshäkkiä päin. Kyseessä oli ehdottomasti loistava ottelu, koska - noh - vastakkain olivat Blanchard ja T.A., eivätkä he varmaan pysty fyysisesti ottelemaan hienoa huonompaa ottelua. Minun silmissäni tästä ottelusta jäi puuttumaan silti jotakin: todelliset mestarilliset painitaidonnäytteet, upeat yksittäiset suoritteet ja jotenkin myös se todellinen suurin tunnelma. Kyllä, kaksikko vihasi toisiaan ja tunki jatkuvasti mikrofonia toisen veriselle naamalle, ja ehkä se oli juuri se "upea tunnelma", jota kaikki hehkuttavat, mutta minulle se ei vain auennut samalla tavalla. No, kaikesta kritiikistä huolimatta tämä oli kirjoissani kyllä huippuluokan ottelu, mutta en voi väittää millään nauttineeni tästä niin, että harkitsisin edes viiden tähden antamista. Teilatkaa minut, olkaa hyvä.
**** (14:43)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Magnum T.A.

Midnight Express (Condrey & Eaton) w/ Jim Cornette vs. Miss Atlanta Lively & Jimmy Valiant w/ Big Mama - Atlanta Street Fight
Huh, sitten välin "tunnelmankevennys", jossa oli taas mukana JCP:n oma hassuttelija, yleisön suosiota nauttiva "Boogie Woogie Man" Jimmy Valiant. Nyt Valiant oli joutunut ongelmiin yhden painimaailman legendaarisen joukkueen, Midnight Expressin kanssa. MXE oli saanut alkunsa vuonna 1980 eteläisten osavaltioiden NWA-promootioissa, kun 1970-luvun alkupuolella uransa aloittanut Dennis Condrey muodosti uuden joukkueen Randy Rosen ja Norvell Austinin kanssa ja nimesi sen Midnight Expressiksi. Austin ja Rose jättivät kuitenkin joukkueen parin vuoden jälkeen, ja Condreyn uudeksi pariksi liittyi 1970-luvun loppupuolella uransa aloittanut lupaava painija Bobby Eaton. Samalla Condrey ja Eaton saivat managerikseen muuan Jim Cornetten, joka oli juuri samoihin aikoihin aloittamassa uraansa painibisneksessä. Cornette osoitti olevansa erinomainen ärsyttävänä, mikrofonin käytön hallitsevana managerina, ja vähitellen Midnight Expressistä alkoi tulla kuuluisa nimi bisneksessä. Vuonna 1985 koko kolmikko siirtyi JCP:hen ja joutui ongelmiin nimenomaan Valiantin ja tämän uuden managerin Big Maman kanssa. Valiantin joukkuepari oli puolestaan "Miss Atlanta Lively", joka oli oikeasti 1960-luvun alusta lähtien paininut ja pitkän uran JCP:ssä tehnyt konkaripainija Ron Garvin. Garvin oli vuonna 1985 hävinnyt "Loser Leaves Town" -ottelun Black Bartille, minkä vuoksi hän oli (totta kai) pukeutua naiseksi ja väittää olevansa Miss Atlanta Lively -niminen painija, jotta voisi palata painimaan. Jostain syystä sitten Lively ja Valiant yhdistivät voimansa, ja tässä sitä oltiin.

Sitten saatiin taas väliaikanumerona aikamoista turhuutta, mutta oli tässä nyt edes aste enemmän hauskuutta kuin esimerkiksi Barbarianin ja Billy Grahamin hieronnassa. Toisaalta taas ottelun hauskuudesta jonkun verran söi pois tämä idioottimainen asetelma, jossa oikeasti hyvä painija Ron Garvin esittää naista jostain täysin käsittämättömästä syystä. Silti tästäkin huolimatta kehässä (tai no, suurimman osan ajasta kehän ulkopuolella) oli silti Garvinin ja Midnight Expressin kaltaisia nimiä, joten täydestä paskakasasta ei tässä ollut kyse. Harmi vain, että ottelu oli buukattu Valiantin otteluille tyypillisesti täysin sekopäisesti ja että tässä nyt ei pyrittykään tarjoamaan mitään oikeaa painiviihdettä. Niinpä ottelu oli lähinnä hauskuutus, jollaisena se oli ihan siedettävä, mistä kiitos kuuluu nimenomaan sille, että ottelussa oli mukana sellaisia henkilöitä, jotka oikeasti tiesivät painimisesta jotain. En voi silti erityisemmin tätä kehua.
*½ (6:36)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Miss Atlanta Lively & Jimmy Valiant (Lively pinned Eaton after a Uppercut)

Ivan & Nikita Koloff (c) w/ Krusher Kruschev vs. Rock 'n' Roll Express (Morton & Gibson) w/ Don Kernodle - Steel Cage Match for the NWA World Tag Team Championship
Sitten illan toiseksi viimeinen ottelu ja samalla illan viimeinen ottelu Greensboro Coliseumin puolella. Teräshäkki oli taas kehän ympärillä, ja panoksena olivat JCP:n arvokkaimmat joukkuemestaruusvyöt. Ne olivat olleet Ivan ja Nikita Koloffin hallussa lokakuusta 1985 lähtien. Tuolloin he olivat voittaneet ne nimenomaan Rock 'n' Roll Expressiltä, ja nyt oli revanssin aikana. Tämä oli tietenkin myös Rock 'n' Roll Expressin Starrcade-debyytti: 1970-luvun lopulla debytoineet nuoret, vauhdikkaat ja lupaavat painijat Ricky Morton ja Robert Gibson olivat yhdistäneet voimansa ensimmäisen kerran vuonna 1983 Memphisin promootiossa. Vuonna 1984 he olivat siirtyneet Mid-South Wrestlingiin, jossa he olivat aloittaneet yhden joukkuepainihistorian kuuluisimmista feudeista Midnight Expressin kanssa. Kun MXE loikkasi JCP:hen vuonna 1985, Rock 'n' Roll Express tuli perässä. Joukkueet jatkoivat JCP:ssä feudiaan, mutta samalla RnR Express voitti joukkuevyöt ja ajautui feudiin neuvostoliittolaisten kanssa. Expressin kulmauksessa nähtiin Koloffien vanha vihamies Don Kernodle.

Aikamoista joukkuepainirymistelyä oli tämäkin ottelu, mutta harmillisesti meno ei silti missään vaiheessa tavoittanut sitä huippuluokan tasoa, jota olisi voinut etukäteen toivoa. Ehkä sitten suurin ongelma oli se, että Koloffit ovat kuitenkin varsin kankeita ja yksipuolisia painijoita (erityisesti Nikolai on kunnostautunut tässä). Kun ottelun keskiosasta sitten merkittävä määrä oli pelkkää Koloffien hallintaa, oli tuo touhu vähän liian yksipuolista katseltavaa. Lisäksi Rock 'n' Roll Expressin Robert Gibsonin virkoaminen ja selviäminen ottelun loppupuolella hoidettiin jotenkin harmillisen kömpelösti niin, ettei siinä oikein päässyt edes jännittämään. Nämä ovat harmillisia seikkoja, koska vähän toisenlaisessa tilanteessa JCP:llä olisi ollut käsissään huippuluokan joukkueottelu. Nyt jouduttiin "tyytymään" hyvään. Tunnelma oli ottelussa enemmän kuin kohdallaan, Morton ja Gibson osoittivat aivan mahtavaa lahjakkuutta ja nähtiinhän tässäkin sopivasti brutaalia Steel Cage -menoa. Nimenomaan tuo väkivaltainen rymistely olikin ottelun parista antia - yhdistettynä Rock 'n' Roll Expressin vauhdikkaisiin liikkeisiin. Eli lopputuloksena sanottakoon, että ottelussa oli paljon hyvää, mutta vähän enemmänkin olisi voinut toivoa.
*** (12:22)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Rock 'n' Roll Express (Morton pinned Ivan with a roll up)

Ric Flair (c) vs. Dusty Rhodes - NWA World Heavyweight Championship
Ja sitten oltiin sen ISON ottelun äärellä. Vuoden isoimman, JCP:n näkökulmasta. Ja samalla kyllä yhden koko vuosikymmenen isoimman, sillä tämän ottelun rakentelu oli alkanut käytännössä Starrcadessa 1983. Tuolloin Dusty Rhodes oli ilmoittanut haastavansa Harley Race vs. Ric Flair -mestaruusottelun voittajan mestaruudesta, ja tuo kohtaaminen nähtiin vuotta myöhemmin Starrcadessa 1984. Tuolloin taustalla ei ollut kuitenkaan raivoisaa feudia, vaan kaksi toisiaan kunnioittavaa yleisönsuosikkia kohtasi päämestaruusottelussa, joka kuitenkin päättyi dramaattisen sekavasti Ric Flairin mestaruuden säilytykseen, kun ottelun erikoistuomari Joe Frazier keskeytti ottelun täysin käsittömättömästi. Dusty tietenkin janosi uutta mahdollisuutta, mutta Flair keskittyi kunniakkaasti mestaruuden puolustamiseen heel-vastustajia kohtaan. Samalla Flairin käytös alkoi kuitenkin muuttua koko ajan enemmän opportunistisemmaksi ja ylimielisemmäksi. Ja sitten viimein syyskuussa 1985 nähtiin dramaattinen käänne, kun Rhodes saapui auttamaan Koloffien hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Flairia, mutta Flair kääntyikin Rhodesia vastaan, liittoutui yhteen Arn Andersonin, Ole Andersonin ja Tully Blanchardin kanssa ja mursi Rhodesin nilkan. Näin vuosien ajan yleisön rakastamasta Flairista tuli promootion suurin heel. Flair oli varma, ettei hänen tarvitsisi kohdata nilkkansa murtanutta (kayfabessa) Rhodesia Starrcadessa, mutta Rhodes palasi kehään juuri ennen tapahtumaa, vaikka hänen lääkärinsä eivät sitä suositelleet.

Muistatteko vielä viime vuoden Starrcaden Flair vs. Rhodesin? Toivottavasti ette, koska siinä ei ole liikaa muisteltavaa. Kokonaisuutena tuo ottelu jätti aivan kamalan paskan maun suuhun, koska ottelun lopetus oli hirveämpi kuin suurin osa WCW:n paskabuukkauksista. Nyt vuorossa oli kuitenkin uusintayritys ja aivan toisenlaisilla buildilla. Niinpä voi sanoa, että Luojan kiitos myös itse ottelu oli aivan toista tasoa - vaikka on ikävä kyllä todettava, että tälläkään kertaa Flair ja Rhodes eivät minun kirjoissani yltäneet huippuotteluun. Tämä oli ehdottomasti upealla tunnelmalla, raivoisalla vihanpidolla ladattu suuren kokoluokan kohtaaminen, jossa molemmat antoivat kaikkensa. Kumpikin yritti tehdä kaikkensa tuhotakseen toisen lopullisesti, ja ottelun psykologia sekä tarinankerronta oli päällisin puolin kunnossa. Ikävä kyllä pienet yksityiskohdat pilasivat ottelun terävimmän kärjen: molemmat (erityisesti Rhodes) unohtivat useaan otteeseen ottelun aikana myydä jalkavammojaan, mistä koko ottelussa oli pitkälti kysymys, ja se pilasi harmillisen paljon tunnelmasta. Pariin otteeseen matsi myös eteni varsin epäloogisesti, enkä ole myöskään hieman sekavan lopetuksen suurin ystävä. Näistä kaikista seikoista huolimatta tämä oli ehdottomasti hieno päämestaruusottelu ja kunniakas päätös JCP:n vuoden suurimmalle tapahtumalle. Klassikkotapaus, kannattaa katsoa.
***½ (22:06)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Dusty Rhodes (Roll up)

*** Magnum T.A.
** Tully Blanchard
* Ric Flair

Kokonaisarvio Starrcadesta: Vuoden 1984 Starrcade oli paha floppi, mutta tämä oli paluu hienosti onnistuneen tapahtuman ytimeen. Tässä oli aika lailla kaikki pääpalaset kohdillaan: tunnelma oli vähintään lähes yhtä hieno kuin WrestleManiassa, ja sen lisäksi Starrcade onnistui tarjoamaan jotain, mistä WrestleManiassa ei ollut vielä jälkeäkään: upeita otteluita. Toki mukana oli myös huteja, miksi tämä ei ole missään tapauksessa loistava tapahtuma, mutta kirkkaasti Hieno tämä oli - ihan jo puhtaasti siksi, että tässä tapahtumassa nähtiin samassa kortissa sellainen 1980-luvun puolivälin Dream Team, että paljon parempaa ei voi olla. JCP:llä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Harmi, että se ei lopulta riittänyt.

1. NWA Starrcade 1985 - Hieno
2. NWA Starrcade 1983 - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WWF WrestleMania - Ok
-------------------
4. NWA Starrcade 1984 - Kehno
5. AWA SuperClash 1985 - Kehno
-------------------
6. WWF The Wrestling Classic 1985 - Surkea

[Enska]

Tästä Starrcadesta löytyy myös allekirjoittaneen skriivaama arvio Smarksidesta. Pitkälti samoilla linjoilla monista otteluista, mutta pääottelulle annoin hieman paremman arvosanan ja Blanchardin ja Magnumin häkkimatsille taas huonomman.

Vähän hidasta tämä käynnistyminen on ollut, kun en oikein ole tiennyt, mitä näiden arvioiden kanssa pitäisi tehdä.

Pyrin nyt lisäämään näitä arvioita Smarksideen niin nopeasti kuin mahdollista (pl. ne tapaukset, kuten tämä Starrcade, josta on jo arvio sivuilla). Olen myös alkanut lisäillä noita 1998-vuoden arvioitasi Smarksideen viime päivinä.

[Zemppari]

Jälleen tulokastapahtuman vuoro.

ENDVR 3

The Bedford, Balham, Lontoo
2.2.2014

- Ilta avattiin kahdella uudella kasvolla, kun Lucha Dave kohtasi “The Omega” Isaac Zercherin. Zercher olikin jo näytellyt suurta osaa Chapter 11:sta avittaessaan Jimmy Havocia mestaruusottelussa (siitä lisää seuraavassa arviossa). Zercher on tosiaan iso kalju mörssäri ja Lucha Dave oli maskipäinen hujoppi, joka osasi tehdä muutaman roll-upin. Zercherin brutaalia Spinebusteria lukuunottamatta tavanomainen squashi. Voittajan voinette arvata.

- Seuraavaksi aina luotettava Darrell Allen kohtasi Shen Woon, joka oli hieman tukeva hongkongilainen(?). Woo oli aika epävarma liikkeissään ja ajoitukset olivat jatkuvasti hakusessa. Alleninkin kasvoilta paistoi loppua kohti turhautuminen (kun hän kuitenkin on ProJon pääkouluttaja). Allen vei ottelun Top Rope Splashin jälkeen. Ottelun jälkeen Damon Moser käy vähän pieksemässä Allenia ja vaatimassa ottelua häntä vastaan. Ei, kukaan ei välittänyt Moserista.

- Intergender tagmeininkiä. Kofeiinipöllyssä ollut Ali Armstrong liittoutui pinkkitukkaisen tulokkaan Rosie Leighin kanssa ilkeää snobia Lord Jonathan Windsoria ja viime ENDVR:ssä nähtyä Rhia O’Reillyä vastaan. Ottelun sävy on alkupuolella melko humoristinen Windsorin sättiessä alempiaan, Alin kärsiessä syvyysnäön puutteestaan ja nähtiimpä vielä pikainen teetauko kesken ottelun. Windsor on kuitenkin ottelun tähti, hän piti ottelua kasassa (ja repi sanomalehden, jota joku yleisöstä luki ottelun aikana). Leigh oli hieman parempi kuin Easy Tiger. Zercher tuli lopussa pistämään Ali Armstrongin matalaksi lahjoittaen voiton hopealautasella Windsorille.

- Illan neljännessä ottelussa Mark Hendry ja Thomas Cartelle pääsivät vihdoin selvittelemään välinsä yksilöottelussa. Melko kiivastahtinen kohtaaminen, jossa molemmat heittivät parhaimmat liikkeensä peliin. Lähinnä ottelusta puuttui se flow täysin ja homma jäi vain liikkeiden vuorotteluksi. Cartelle on ihan solidi kehässä ja jäi mietityttämään, miksei hän läpimurtoaan tehnyt päärosteriin. Hendry vei lopulta ottelun ja feudin nimiinsä Lionsaultilla.

- Teidän Henkilökohtainen Jeesuksenne Pastori William Eaver (tai THJPWE) oli nokikkain Bhrangra Knightsien tylsemmän puolikkaan RJ Singhin kanssa. Singh heitti vähän huulta alkupuoliskolla (rukoili Ganeshia, ”You have one god, but I have ten!”) ja Pastori vastasi päihittämällä Singhin Crucifix Powerbombilla. Juu.

- Toiseksi viimeisessä ottelussa palkittu Burden of Justice liittoutui kanukki Paul Rykerin kanssa ja vastassa heillä olivat Joey Lakeside, kengillä varustettu Chuck Mambo ja Will Ospreay. Lakesidella ja Mambolla oli selvästi huono päivä, mutta onneksi Ospreay ja Ryker olivat vedossa. Burden of Justice oli oma tylsä itsensä. Opsreay vei voiton Shooting Starilla Rykerin ja Burdenin hylättyä Phil Wardin kehään yksin.

- Pääottelussa London Riotsien Rob Lynch otti Eddie Dennisin haasteen vastaan. Kuitenkin ennen kellonsoittoa Lynch ja Davis ehtivät löylyttää Dennisiä jonkin verran. Ja kaupan päälle kyseessä on (kai) No Holds Barred ottelu. Ihan mukiinmenevää brawlaamista. Dennis onnistuu varastamaan voiton Riotsien törmäillessä keskenään ja Bhangra Knights pelastavat Dennisin ottelun jälkeiseltä turpasaunalta.

*** Lord Jonathan Windsor
** Will Ospreay
* Thomas Cartelle

Ensi kerralla uusi baari ja vanhat kujeet.

[kenitys]

Vähän hidasta tämä käynnistyminen on ollut, kun en oikein ole tiennyt, mitä näiden arvioiden kanssa pitäisi tehdä.

Pyrin nyt lisäämään näitä arvioita Smarksideen niin nopeasti kuin mahdollista (pl. ne tapaukset, kuten tämä Starrcade, josta on jo arvio sivuilla). Olen myös alkanut lisäillä noita 1998-vuoden arvioitasi Smarksideen viime päivinä.

Mahtavaa, jos arvosteluja jaksatte heittää Smarksiden sivuille! Se on sen verran aikaa vievää hommaa, etten siinä mitään kovin pikaista aikataulua edes voi vaatia, mutta jos ne sinne jollain aikataululla päätyvät, niin onhan se suomalaisen showpainiarkistoinnin osalta merkittävä juttu! Jos jotain tekstejä tms. puuttuu, ne on mulla Wordissa.

Oma motivaatiokatkos ei kuitenkaan liity siihen, päätyvätkö arviot Smarksideen vai eivät, vaan enemmän kyse on ihan siitä, että pitäisi löytää aikaa katseluun/kirjoitteluun kaiken muun homman ohella. Uusi innostus kyllä näihin vanhoihin tapahtumiin on jo syttynyt, joten eiköhän tämä tästä.

[Luru]

Jaahas, se ois taas arvostelun paikka!

---



RAW is WAR – 30.3.1998
Nyt on sen verran tapahtumarikas tämä Wrestlemanian jälkeinen Raw, että tästä on vähän enemmän kerrottava:
- Vince McMahon antoi uudelle WWF:n mestarille Stone Cold Steve Austinille uuden mestaruusvyön, mikä on omasta mielestäni se kaikkein hienoin WWF-mestaruusvyö. Austinin ja McMahonin välinen feudikin sai aivan uutta lisävauhtia, kun Austin päätti tehdä McMahonille jälleen Stunnerin. Loppujen lopuksi McMahon hälytti paikalle poliisit, jotka pidätti Steve Austinin.
- Nation of Dominationin johtajan Faarooqin ja koppavan Rocky Maivian välit tulehtuivat vihdoin ja viimein täysin. The Rock jätti Faarooqin ottelemaan yksin Shamrockia ja Steve Blackmania vastaan. Ottelun jälkeen Faarooq käski Rockin tappelemaan hänen kanssaan. Niin siinä lopulta kävi, että The Rock tuli ja hyökkäsi Faarooqin kimppuun.. yhdessä muiden NOD-jäsenien kanssa! Nation of Dominationin perustaja ja johtaja Faarooq on nyt potkittu jengistään pihalle ja The Rock on uusi johtaja
- D-Generation X:n Shawn Michaels hävisi Wrestlemaniassa mestaruuden ja samalla päättyi hänen uransa. Hänen kamunsa Triple H:n mukaan ”Shawn pudotti pallon”. D-Generation X:n taru ei kuitenkaan tähän pääty, vaan Triple H on päättänyt perustaa uuden ja paremman D-Generation X:n – DX Armyn. Ensimmäiseksi uudeksi jäseneksi paljastui Sean Waltman, joka aiemmin tunnettiin WWF:ssä mm. nimellä The 1-2-3 Kidinä, kunnes vuonna 1996 loikkasi WCW:hen ja oli siellä Syxx. Tässä jaksossa Waltmanista puhuttiin ihan vaan The Kidinä, mutta seuraavassa jaksossa hänellä onkin jo uusi nimi: X-Pac. X-Pac piti puheen, jossa hän haukkui WCW:n ja etenkin Hollywood Hulk Hoganin.
- Ensimmäinen vignette-video Val Venis-nimisestä pornotähdestä näytettiin Raw’ssa. Jep, Venis on pian WWF:ssä painimassa. Venis ei ollut ainoa maistiainen tulevasta, sillä TAKA Michinokun kimppuun hyökkäsi tässä jaksossa joukko japanilaisia, joka myöhemmin paljastuu Kai En Tai –nimiseksi ryhmäksi. Myös NWA:n ja UFC:n mestari Dan ”The Beast” Severn teki debyyttinsä.
- Paul Bearer oli nähnyt näyn ottelusta tulen keskellä, joten hän haastoi Undertakerin ottelemaan Kanea vastaan Inferno-ottelussa
- Illan viimeinen ottelu oli Tag Team –mestaruusottelu häkissä, jossa Cactus Jack & Chainsaw Charlie kohtasiat New Age Outlawsin. Cactus ja Chainsawhan voitti Wrestlemaniassa mestaruuden, mutta voittoa ei lopulta hyväksytty, koska ratkaisussa käytettiin väärää roskista. Nyt ratkottiin oikea mestari ja niinhän siinä kävi, että New Age Outlaws sai takaisin itselleen mestaruusvyöt. NAO nimittäin paljastui uudeksi osaksi Triple H:n D-Generation X:ää! Triple H, X-Pac ja Chyna tulivat avustamaan Road Doggia ja Billy Gunnia. Yhdessä he pahoinpitelivät Cactus Jackin ja Chainsaw Charlien


RAW is WAR – 6.5.1998

- Cactus Jack tuli viimeviikkoisesta närkästyneenä kehään. Pahoinpitelyn sijaan häntä tuntui enemmän ärsyttävän se, että viime viikolla yleisö huusi mieluummin Stone Coldia, vaikka oli kyseessä Cactus Jackin ottelu. Cactus lopuksi ilmoittaa, että tulee kulumaan pitkä aika, kunnes yleisö näkee taas Cactus Jackin.
- Vince McMahon näytti saaneen Stone Cold Steve Austinista sopivan WWF-mestarin, kun McMahon esitteli ”uuden ja paremman” Austinin. Stone Cold oli pukeutunut pukuun ja käyttäytyi kohteliaammin. Tämä oli tietenkin vain näyttelyä, sillä segmentin lopuksi Austin riisuutui ja löi McMahonia kasseille
- Kane ja Paul Bearer olivat hautausmaalla, jossa on haudattuna Undertakerin/Kanen vanhemmat. Bearer ja Kane rikkovat hautakivet ja päättävät sytyttää haudat tuleen

RAW is WAR – 13.5.1998

- Stone Cold Steve Austin halusi otella WWF:n mestaruudesta pomoaan Vince McMahonia vastaan. Vince suostui haasteeseen, sillä Austin lupautui ottelemaan toinen käsi selän taakse sidottuna. Vincen ekasta ottelusta ei lopulta mitään oikeaa tullut, koska Mick Foleyn esittämä Dude Love teki paluun. Dude Love yllättäen hyökkäsi entisen joukkuekaverinsa Stone Cold Steve Austinin kimppuun ja Vince McMahon oli kiukkuinen Dudelle, koska tämä oli pilannut hänen mahdollisuutensa näyttää Austinille.
- Terry Funk teki yhden viikon poissaolon jälkeen paluunsa. Terry Funk (joka ei käyttänyt enää nimeä Chainsaw Charlie) oli pettynyt kamunsa Cactus Jackin juttuihin, mutta Terry Funk ei luovuta. Terry Funk olikin löytänyt itselleen uuden joukkuekaverin. Funkin uusi joukkuekaveri on Flash Funk, joka nimestä huolimatta ei ole mitään sukua Terrylle. Itseasiassa Flash Funkista alettiin nyt käyttämään vanhaa ECW-aikaista nimeä – Too Cold Scorpio (tai ihan vaan Scorpio)
- Tämä oli ensimmäinen RAW-jakso lähes kahteen vuoteen, joka päihitti katsojaluvuissa WCW:n Monday Nitron!

RAW is WAR – 20.5.1998

- Stone Cold Steve Austin epäili salaliittoa Dude Loven ja Vince McMahonin välillä. Austin viittasi siihen, että Vince McMahon kusetti Bret Hartiltakin WWF:n mestaruuden. Vince McMahon kielsi tämän tietysti, mutta illan viimeisessä ottelussa heräsi hieman epäilykset, sillä Steve Blackman hävisi luovuttaen Dude Lovelle, vaikka ei koskaan oikeasti luovuttanut. Sattumalta Vince McMahon oli juuri samaan aikaan kehän vieressä..
- Mieleenpainuvin juttu tässä jaksossa kuitenkin oli se, että Undertakerin ja Kanen piti kohdata toisensa hautausmaalla. Siellä he eivät kohdanneet, vaan Kane ja Paul Bearer olivat käyneet kaivamassa Undertakerin vanhempien haudat. Halpojen arkkujen kera he tulivat areenalle. Undertaker, joka oli harvinaisen normaalisti pukeutunut, tuli myös paikalle. Undertaker oli kehässä, Paul Bearer ja Kane arkkuineen rampilla. Kane ja Bearer sytyttivät yleisön edessä Undertakerin isän arkun palamaan! Undertaker juoksi paikalle, mutta Kane teki hänelle kuristusjuntan äidin arkun päälle! Undertaker makasi rikkoutuneen arkun päällä. Multaa, matoja, ihmisen luita! Huhhuh! Hitto mikä meno!

----------


WWF Unforgiven: In Your House

Knoppitietona sellainen, että tämä on ensimmäinen PPV, jonka posterissa käytettiin tuota Attitude-ajan WWF-logoa. Unforgiven oli 21. In Your House –PPV, vaikkakin IYH oli nykyisin vaan lisänimi näille ei-isoille PPV:ille. Myöhemmin kun In Your House –lisänimestä luovuttiin, Unforgiven –niminen PPV:kin yleistyi WWF/WWE:n PPV-kalenteriin. Vuosina 1999-2008 Unforgiven järjestettiin aina syyskuussa. Tämä historian ensimmäinen Unforgiven-PPV järjestettiin Greenborossa, North Carolinassa. Selostajina jälleen kerran kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler.


Nation of Domination (The Rock, D’Lo Brown & Mark Henry) w/Kama Mustafa vs Ken Shamrock, Faarooq & Steve Blackman

Wrestlemanian jälkeen Nation of Dominationissa tilanne kärjistyi niin, että Faarooq hakattiin omasta jengistään pihalle. Faarooq on joutunut jo pari kertaa ex-kamujensa hyökkäyksen kohteeksi, jotan hän luonnollisesti halusi päästä kostamaan – erityisesti The Rockille. Myös Ken Shamrockin vihanpito Rockia ja NOD:ia vastaan ei ole ohi, joten Faarooq on lyöttäytynyt yhteen entisen vihamiehensä Shamrockin kanssa. Mukaan on vielä heitetty Steve Blackman, joka on muutaman kerran ollut Ken Shamrockin joukkuekaverina ja apurina. Vähän kyllä outo juttu, koska Blackmanilla oli omakin feudi käynnissä Jeff Jarrettin kanssa.

Eipä tämä PPV ihan toivotulla tavalla lähtenyt käyntiin. Välillä meno oli melko tylsää, mutta eniten häiritsi ottelun tunnelma, sillä yleisö oli melko hiljainen matsin aikana. Hyviä väläytyksiä nähtiin mm. The Rockilta ja D’Lo Brownilta. Jostain syystä Ken Shamrockia ei juurikaan ottelussa kehävuorossa nähty, mutta eipä tämäkään oikeasti haitannut. Ihan hyvä vaan, että vähän säästellään näissä Shamrock-Rock-kohtaamisissa. Vähän jäi vaisuksi meno tässä illan ensimmäisessä ottelussa. Ei tämä mikään varsinaisesti huono ottelu ollut, mutta vähän piristävämpää menoa olisi kaivannut alkuun.

**½ (13:32)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Ken Shamrock, Faarooq & Steve Blackman

Faarooq selätti Rockin Dominatorin jälkeen. Jee.

Triple H © w/Chyna vs Owen Hart – WWF European –mestaruusottelu

Triple H:n ja Owen Hartin välinen feudi ei suinkaan loppunut Wrestlemaniaan. Tosin WM:n jälkeen Triple H ja D-Generation X on onnistunut Owen Hartin lisäksi suututtamaan lähes jokaisen WWF:n painijan. Chynan jatkuvien sekaantumisten takia Chyna tällä kertaa teljettiin haiturvahäkkiin, joka vielä kaiken lisäksi nostettiin ylös ilmaan. Tämä toikin pienen lisämausteen otteluun, kun seurattiin samalla sitä, onnistuuko Chyna jollain tavalla pääsemään pois häkistä.

HHH-Owen Hart-matsi Wrestlemaniasta oli minulle selvä pettymys. Eikä tämäkään oikein hirveän paremmin onnistunut. Tämä ottelu sentään alkoi selkeästi vauhdikkaammin kuin edellinen. Muutenkin jäi ehkä hiukan positiivisempi fiilis tästä kuin edellisestä kohtaamisesta, mutta ihan saman arvosanan annan tällekin matsille. Kaiken kruununa ottelun lopetus oli ihan liian ennalta arvattava.

*** (12:26)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja edelleen WWF European –mestari: Triple H

Chyna sai väännettyä häkin kalterit niin, että hän pääsi häkin ulkopuolelle. New Age Outlaws laski häkin alas ja kun tuomarin keskittyminen meni Chynan riehumiseen, pääsi DX:n X-Pac lyömään vaahtosammuttimella Owen Hartia. Triple H selätti Owenin ja säilytti jälleen mestaruuden. Ottelun jälkeisessä haastattelussa kiukkuinen Owen Hart sanoi saaneensa tarpeeksi jo tästä kaikesta paskasta.

The New Midnight Express (Bodacious Bart & Bombastic Bob) © w/Jim Cornette vs The Rock ‘n’ Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson) – NWA World Tag Team –mestaruusottelu

Illan “bonusmatsina” nähtiin NWA-ottelu, jossa kohtasivat “nuoret” kohtasivat ikäloput. Vielä vähän aikaa sitten The Rock ’n’ Roll Express oli osa Jim Cornetten johtamaa NWA-invaasiota, mutta heidät ryhmässä korvasi Bodacious Bart (Bart Gunn) ja Bombastic Bob (Bob Holly), koska Rock ’n’ Roll Express lähinnä hävisi koko ajan.

Tätä ottelua voi kuvailla samalla sanalla kuin koko tätä NWA-kuviota: mitäänsanomaton. Ottelun parhaimpana hetkenä sanoisin tuomari Tim Whiten ja Jim Cornetten välinen vääntö, joka kieltämättä oli ihan hupaisaa seurattavaa.

** (7:12)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat ja edelleen NWA World Tag Team –mestarit: The New Midnight Express (Bodacious Bart & Bombastic Bob)

Luna w/TAFKA Goldust vs Sable – Iltapukuottelu

Wrestlemaniassa nähtiin ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen WWF:ssä ottelu, jossa oli mukana myös naiset ottelemassa. Wrestlemanian Goldust & Luna vs Mero & Sable –ottelu oli itseasiassa ihan hyvä ottelu. Sablekin yllätti otteillaan positiivisesti. Sablen ja Lunan välinen vihanpito ei ole päättynyt. Luna janosi uutta matsia Sablea vastaan. Luna halusi vielä ottelun muodoksi ’Evening Gown Match’ eli suomennettuna ’Iltapukuottelu’. Sable suostui, koska hän vaan haluaa päästä antamaan Lunalle jälleen turpiin.

Tämä oli muuten WWF:n historian ensimmäinen iltapukuottelu. Tässä ”ottelu”muodossa ottelijat ovat pukeutuneet iltapukuihin ja tarkoituksena on repiä vastustajalta iltapuku pois. Sääli, että ihan mukavan Wrestlemania-ottelun jälkeen mentiin tällaiseen paskaan. Ei tätä voi edes otteluksi kutsua. Positiivisin juttu tässä oli se, että tämä pidettiin hyvin lyhyenä, joten ei tällainenkaan ohjelmanumero niin pahasti haitannut.

½ (2:50)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Luna

Sablen mies Marc Mero tuli paikalle, häiritsi vaimoaan ja Luna pääsi riisumaan Sablen iltapuvun pois.

New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn) © vs LOD 2000 (Road Warrior Animal & Hawk) w/Sunny – WWF Tag Team –mestaruusottelu

New Age Outlaws hallitsi edelleen Tag Team –divisioonaa. New Age Outlawsin ja Legion of Doomin välillä on nähty jo useampi ottelu, mutta niistä on vähän aikaa ja sen jälkeen onkin kumpikin joukkue kokenut kovia muutoksia. Billy Gunn ja Road Dogg olivat nyt osa D-Generation X:ää. Legion of Doom puolestaan teki paluun Wrestlemaniassa uudella ulkoasulla ja tiimin nimeksi vakiintui LOD 2000, jolla haluttiin alleviivata sitä, että Legion of Doom oli päivitetty nykypäivälle.

LOD 2000 voitti paluuottelussaan ykköshaastajuuden, joten New Age Outlawsin ja LOD:n välinen feudi on jälleen syttynyt tuleen. Valitettavasti uudesta ulkoasusta ja ihastuttavasta managerista huolimatta Road Warrior Animal ja Hawk eivät ole parantuneet kehässä. Tämän ottelun aikana tuli haukoteltua, koska tuntui, että olen jo nähnyt tämän ottelun useamman kerran. Tämä ei oikein mitään uutta tuonut, paitsi sen, että tämän ottelun lopetus oli typerämpi kuin yhdessäkään aikaisemmassa NAO-LOD-ottelussa.

** (12:13)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat ja edelleen WWF Tag Team –mestarit: New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)

Animal teki Road Doggille German Suplexin ja selätti Road Doggin sillassa. Ottelun voitto tuomittiin kuitenkin hallitseville mestareille, koska Animalin olkapäät olivat myös matossa.

Tässä välissä WWF:n oma kantrilaulaja Jeff Jarrett esiintyi jonkun kantritähden kanssa. Osasin odottaa tästä segmentistä karmeata paskaa, mutta tämähän oli oikeastaan ihan viihdyttävä hetki! Paljon kiitosta tosin on annettava selostustiimille. Jerry ”The King” Lawlerin kommentointi etenkin huvitti. Laulun jälkeen Steve Blackman hyökkäsi Jeff Jarrettin kimppuun. Tälle esitykselle oli syynsä, sillä tämän aikana kehä saatiin laitettua kondikseen seuraavaa matsia varten, joka oli..


Kane w/Paul Bearer vs The Undertaker – INFERNO-ottelu

Undertakerin ja Kanen/Bearerin välinen feudi on mennyt koko ajan vain hullummaksi, kun mukaan kuvioihin on tuotu hautaansekaantumiset. Bearer näki näyn ottelusta, joka käytäisi tulen keskellä, joten tässä Unforgivenissä nähtiin ensimmäinen Inferno-ottelu. Tämä onkin poikkeuksellisen erikoinen ottelu, sillä kehää ympäröi tuli ja ottelun voittaa siten, että pistää vastustajan tuleen.

Tykkäsin kyllä tästä ottelumuodosta, sillä olihan tuo hiton hienon näköistä, kun pelissä oli mukana tulta! Ja välillä ne lieskat meni vielä melko korkeaksikin. Tykkäsin Wrestlemanian Taker-Kane-matsista, mutta valitettavasti tämä ottelu ei kiehtovasta gimmickistään huolimatta ollut läheskään niin hyvä. Ymmärrän toki, että tulen takia oli vaikeampi otella ja piti olla erityisen varovainen, mutta tämä ottelu ei minua sytyttänyt sen alkupuolella. Lopussa meno alkoi mennä mielenkiintoiseksi Vaderin sekaantumisen jälkeen, mutta valitettavasti tämä mielenkiintoinen vaihe jäi kovin lyhyeksi ja ottelun päätös oli suorastaan antikliimaksi.

*** (16:00)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: The Undertaker

The Undertaker sytytti veljensä käden tuleen. Kane juoksi käsi palaneena takahuoneisiin.

Stone Cold Steve Austin © vs Dude Love – WWF-mestaruusottelu

Stone Cold Steve Austin nousi vihdoin WWF:n mestariksi, kun hän voitti Shawn Michaelsin Wrestlemaniassa. Wrestlemanian jälkeen Steve Austinin ja WWF:n omistajan Vince McMahonin vihanpito on vaan entisestään syventynyt, koska Stone Cold on Vince McMahonin mielestä kaikkea sitä, mitä WWF:n mestarin ei kuulu olla. Oman lusikkansa soppaan on tuonut Mick Foley, joka esitti Cactus Jackia, mutta kyllästyi siihen, että yleisö chänttäsi vain Stone Coldia. Foley teki paluun Dude Lovena ja hyökkäsi yllättäen Stone Coldin kimppuun. Dude Love nousi myös Stone Coldin ykköshaastajaksi.

Austin epäilee, että Dude Love ja Vince McMahon ovat liitossa, mutta McMahon kieltää tämän asian. Stone Cold epäilee myös, että hänelle käy kuin Bret Hartille kävi Survivor Seriesissä 1997. Siksi Austin kävikin Unforgivenin alkupuolella kovistelemassa WWF:n ajanottajaa, jonka roolina on pirauttaa kelloa ottelun päätökseksi.

Tämähän oli yllättävän hyvä ottelu, sillä jostain syystä minulla ei hirveän suuria odotusarvoa ollut tämän ottelun kohdalla. Ottelu alkoi varsin aggressiivisesti. Tässä ottelussa oltiin myös paljon kehän ulkopuolella tappelemassa. Pakko kyllä hehkuttaa Stone Coldia tuosta. Minun mielestäni Stone Cold Steve Austin on ehdottomasti alansa paras näissä kehän ulkopuolisissa tappeluissa. Se intensiivisyys, se katse ja raivo tuntuu jotenkin niin aidolta meiningiltä. Tähän vielä yhdistettynä se, että Mick Foley on hiton hullu äijä ottamaan aikamoista bumpia. Tykkäsin tosi paljon tästä ottelusta. Ottelun lopetuksessa oli hyvät puolensa, mutta vähän jäi se ottelun ratkaisu (tai oikeastaan sen puute) vaivaamaan.

**** (18:49)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja diskauksella: Dude Love (mutta edelleen mestari Stone Cold Steve Austin

Stone Cold täräytti tuolilla Vince McMahonia päähän oikein kunnolla. Sitten Austin palaa kehään tekemään Dude Lovelle Stunnerin. Tuomari on kuitenkin pois pelistä, joten Austin laskee itselleen selätyksen. Austin poistuu paikalta juhlien, mutta ottelu tuomitaan Dude Loven diskausvoitoksi.

----------

Tuntuu ihan siltä, että Wrestlemanian jälkeisessä Raw’ssa alkoi ikään kuin uusi tuotantokausi. Siitä huolimatta lähes samat kuviot ovat edelleen käynnissä kuin ennen Wrestlemaniaa. WWF:ssä on uutta verta, mutta edelleen samat vanhat nimet pyörivät näissä pääkuvioissa. Olen tykännyt viime aikojen Rawista, mutta valitettavasti jokaisen PPV:n kohdalla olen saanut viime aikoina pettyä. Ei se vieläkään lähtenyt. Sanoisin, että tämä Unforgiven oli melko samaa tasoa Royal Rumblen ja No Way Out of Texasin kanssa, joten arvosanaksi tämä PPV saa vain: tyydyttävä.

-----
Unforgivenin tähdet:
*** Steve Austin
** Dude Love
*The Undertaker

-----
PPV-arvosanat:
Ok
Wrestlemania XIV
Tyydyttävä
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
-----
Tähtipörssi:
1. Steve Austin 7
2. Shawn Michaels 4
2. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love) 4
4. TAKA Michinoku 3
4. The Undertaker 3
6. Pantera 2
7. Rocky Maivia 1

[kenitys]

Viime viikolla olin lomalla, joten jäi välistä. Nyt taas jatketaan!


WRESTLEMANIA 2

Siirrymme vuoteen 1986, jolloin ei ollut tarjolla edellisen vuoden tapaan neljää arvosteltavaa tapahtumaa. Sen sijaan vuoden ainoat "ppv:t" olivat WWF:n WrestleMania 2 ja JCP:n Starrcade 1986. WWF kyllä järjesti loppukesästä Kanadassa jättitapahtuman nimeltä The Big Event, mutta sitä ei lähetetty missään livenä, vaan kyseessä oli pelkästään paikan päällä olleille suunnattu tapahtuma, joten en ota sitä mukaan projektiin. JCP:n toinen merkkitapahtuma The Great American Bash puolestaan laajentui vuonna 1986 kokonaiseksi kiertueeksi, minkä takia sitä ei arviossa huomioida, mutta siitä sitten Starrcaden arviossa tarkemmin.

Mutta nyt tosiaan WWF:ään ja WrestleMania 2:een. Vuoden 1985 maaliskuussa järjestetty WrestleMania oli ollut jättimäinen menestys ja tietynlainen "Rock 'n' Wrestling Connection" -aikakauden huipennus. Vince McMahon totesi tietenkin heti, ettei tätä menestystapahtumaa jätetä ainutlaatuiseksi tapaukseksi, vaan WrestleManiasta päätettiin tehdä vuotuinen perinne, joka järjestettäisiin alkukeväästä. Samalla WWF oli muutenkin vakiinnuttanut asemaansa Yhdysvaltain kirkkaana ykköspromootiona - ja käytännössä ainoana todellisena koko maan laajuisena promootiona. Ongelmiakin toki oli: WWF oli ottanut takkiin yrittäessään ryöstää NWA:han kuuluvien promootioiden ohjelmapaikat Ted Turnerin TBS-kanavalta ja suututtanut samalla Turnerin (josta myöhemmin koituisi suuria ongelmia). Lisäksi edellisen vuoden lopussa järjestetty ppv The Wrestling Classic ei ollut varsinainen suurmenestys.

Toisaalta taas WWF oli aloittanut vuoden 1985 aikana kaksi uutta menestysohjelmaa: USA Networkilla maanantaisin pyörivän Prime Time Wrestlingin (eräänlainen Raw'n esi-isä) ja paljon suuremman hitin, ensimmäisen kerran toukokuussa 1985 järjestetyn Saturday Night's Main Eventin. NBC:llä lähetetyt SNME-show't olivat ensimmäisiä showpainitapahtumia sitten 1950-luvulla, jotka lähetettiin käytännössä kaikille amerikkalaiselle niin sanotulla network-kanavalla (joita tuohon aikaan oli NBC:n lisäksi kaksi muuta: ABC ja CBS). Wrestling-buumi oli siis korkealla, ja Vince yritti WWF:n avulla lypsää siitä kaiken irti.

Vielä vuoden 1985 WrestleMania oli lähetetty ensisijaisesti closed-circuit-television -tekniikalla, mutta vuoteen 1986 tullessa WWF oli siirtynyt jo uuteen pay-per-view-meininkiin, joten WrestleMania 2 oli ensimmäinen kunnolla ppv:nä lähetetty WrestleMania. Samalla Vince kuitenkin hyödynsi Jim Crockett Promotionsin viime Starrcadessa kehittelemää ovelaa keksintöä jakaa tapahtumansa useampaan paikkaan. Osa ihmisistä halusi edelleen katsoa tapahtumat closed-circuit-television meiningillä, eli isolta näytöltä kootulla areenalla, minkä vuoksi myös WrestleMania 2:n lähettämisessä ppv:n ohella hyödynnettiin yhä tätä keinoa. Niinpä JCP:n tavoin WWF päätti jakaa tapahtuman useampaan paikkaan, jotta useammalla areenalla ihmiset näkisivät osan tapahtumista ihan oikeasti livenä sen lisäksi, että katsoisivat muun ajan tapahtumia screeniltä.

Vince ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan tapahtumaa pariin areenaan samassa kaupungissa, vaan sen sijaan WM 2 järjestettiin New Yorkissa, Chicagossa ja Los Angelesissa. Ja toisin kuin Starrcade 1985, WrestleMania 2 oli selvästi jaettu kolmeen osaan niin, että show alkoi New Yorkin tapahtumalla, jatkui Chicagossa ja päättyi Los Angelesiin. Jokaisessa kaupungissa oli myös omat selostajansa: New Yorkissa Vince McMahon ja näyttelijä Susan Saint James, Chicagossa Gorilla Monsoon, Gene Okerlund ja näyttelijä Cathy Lee Crosby sekä Los Angelesissa Jesse Ventura, Lord Alfred Hayes ja suosittua vampyyrihahmoa Elviraa esittänyt näyttelijä Cassandra Peterson. Mielenkiintoinen knoppitieto tästä tapahtumasta on se, että kaikista muista WrestleManioista (ja WWF:n ppv:eistä ylipäänsä) poiketen tämä järjestettiin maanantaina.

Touhu alkoi siis New Yorkista, jossa legendaarinen Ray Charles lauloi America The Beautifulin. Se olikin paras suoritus, jonka New Yorkin yleisö näki livenä.


Magnificent Muraco w/ Mr. Fuji vs. Paul Orndorff
Tämä kaksikko onkin tuttu aiemmista arvosteluista. Mr. Fujin manageroima Muraco oli jumittunut vähän tyhjäkäyntirooliin midcardissa vakioheelinä, jolla ei ollut selkeää suuntaa eteenpäin. Orndorff oli puolestaan face-turninsa jälkeen feudannut aikansa Bob Ortonin ja Roddy Piperin kanssa, mutta sekään ei ollut johtanut "Mr. Wonderfulin" kannalta mihinkään kovin hyödylliseen. Nyt nämä kaksi selkeää suuntaa kaipaavaa konkaria kohtasivat toisensa WrestleMania 2:n openerissa ilman mitään varsinaista feudia.

Tässä ottelussa ei ehtinyt tapahtua mitenkään liikaa asioita, ennen kuin koko homma oli jo ohi. Se oli sinänsä harmi, koska tämä oli hämmästyttävän pirteää ja jopa energistä menoa, kun otetaan huomioon, että kehässä toisiaan vastassa olivat kaksi aikamoista mörssärityyppistä brawleria: Muraco ja Orndorff. Orndorff hoiti ottelussa (sen pari minuuttia mitä se ehti kestää) tyylikkäästi teknisen puolen, ja Muraco puolestaan tarjoili pari tyylikästä power-liikettä. Olisin siis voinut aivan mielellään katsoa näiden kahden painia pidempäänkin, mutta ikävä kyllä ottelu loppui sitten aika lailla seinään. Sen enempää yleisö kuin minäkään emme olleet tyytyväisiä ratkaisuun, joten kivasta menosta huolimatta kokonaisfiilis WrestleMania 2:n openerista jäi varsin vaisuksi.
*½ (4:33)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Contest (Double Count Out)

Randy Savage (c) w/ Miss Elizabeth vs. George Steele - WWF Intercontinental Heavyweight Championship
Myös mestaruusottelut oli jaettu tässä kolmen kaupungin WrestleManiassa taktisesti eri kaupunkeihin niin, että jokaisessa paikassa nähtiin ainakin yksi ottelu mestaruusvyöstä. New Yorkin kunnia oli isännöidä IC Heavyweight -kamppailua. The Wrestling Classic -turnauksen finaalissa Junkyard Dogille hävinnyt nuori nouseva tähti Randy Savage oli voittanut uransa ensimmäisen IC-mestaruuden Tito Santanalta vain kaksi kuukautta ennen tätä tapahtumaa, helmikuussa 1986, kun hän onnistui käyttämään apuvälinettä Santanaa vastaan ilman, että tuomari Danny Davis huomasi asiaa. Hänen vastustajansa teki puolestaan ensimmäisen ppv-esiintymisen, vaikka oikeasti George Steele oli todellinen WWF-konkari, joka oli aloittanut uransa jo 1960-luvulla. Pitkän uran WWF:ssä tehneen Steelen gimmick oli pikkuhiljaa kehittynyt siihen suuntaan, että lopulta hän oli alkanut käyttää "The Animal"-lempinimeä, puhua haastatteluissa käytännössä täysin sekavaa siansaksaa ja käyttäytyä muutenkin mielipuolisen eläimellisesti (muun muassa syömällä otteluiden aikana kulmauksien pehmusteita). Tällainen hirviömäinen henkilö olikin pitkään ollut heel, kunnes alkuvuodesta 1985 Steelen joukkuekaverit Iron Sheik ja Nikolai Volkoff kääntyivät häntä vastaan, minkä jälkeen Steelestä alkoi muotoutua sympaattinen face. Viime aikoina Steele oli ajautunut feudiin IC-mestari Savagen kanssa, koska Steele oli rakastunut Savagen manageriin Elizabethiin, jota Savage kohteli hyvin huonosti. Nyt Savage tahtoi voittaa Elizabethin - ja samalla toki mestaruusvyön - itselleen.

Äh, tämä oli kyllä aivan puhtaasti huono Intercontinental-mestaruusottelu, eikä siitä voi syyttää ketään muuta kuin sitä bookkaajaa, jonka mielestä oli hyvä idea iskeä täysin painitaidoton George Steele painimaan WrestleManiassa IC-mestaruudesta. Vaikka monet tämän ajan WWF-mörssäreistä olivat painikyvyiltään vähintäänkin ontuvia, minulta löytyy monille heistä kuitenkin jonkinlaista sympatiaa. Steelelle ei kuitenkaan löydy mitään: Steele sai jostain syystä aivan liikaa pushia ja aivan liikaa näkyvyyttä siihen nähden, että tässäkään ottelussa hän ei osannut näyttää yhtään painiliikettä. Savage toki yritti eleillään, upean roolinsa vetämisellä ja muulla toiminnallaan pelastaa sen mitä pelastettavissa oli, mutta se ei ollut paljoa, koska Steelellä ei tuntunut olevaan mitään hajua esimerkiksi liikkeiden myymisestä. Kaiken lisäksi tämä oli myös aivan liian pitkä: puolet vähemmällä ajalla olisi pärjätty. Annan kuitenkin yhden tähden nuoren Savagen kovalle yritykselle, mitä oli ilo katsoa.
* (7:06)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Randy Savage (Pinned Steele while feet on the ropes)

George Wells vs. Jake Roberts
Tässä ottelussa nähtiin sitten todellinen legendaarinen ppv-debyytti, kun Jake "The Snake" Roberts teki ensiesiintymisensä WWF:n ppv:ssä. Roberts oli debytoinut WWF:ssä vain kuukautta aiemmin ja oli yhä voittamaton WWF:n kehässä, mutta painiuransa hän oli aloittanut jo 1970-luvun puolivälissä. Klassikkopainija Grizzly Smithin poika Roberts pyöri ensimmäiset vuodet muun muassa Mid-South Wrestlingissä, jossa hänestä tuli yleisön vakiosuosikki. 1980-luvulla Roberts paini myös Georgian alueella JCP:ssä ja Georgia Championship Wrestlingissä, ja hän piti hallussaan myös NWA Television-mestaruutta. Lopulta vuoden 1986 alussa Roberts teki sopimuksen WWF:n kanssa ja siirtyi pohjoiseen. Jo aiemmin muun muassa liikkumistapansa ansiosta "The Snake"-lempinimen saanut Roberts alkoi WWF:ssä tuoda isossa säkissä kehään mukanaan oman käärmeensä, jonka hän päästi ottelun jälkeen päihitetyn vastustajan kimppuun. Käärmeen lisäksi Roberts kylvi kauhua aivan uudenlaisella painiliikkeellä, jota Roberts kutsui DDT:ksi. Robertsin vastustaja oli aikakauden jobberi, kanadalainen konkaripainija George Wells.

Edellinen ottelu oli laatuunsa nähden aivan liian pitkä, ja tämä taas oli (mahdolliseen) laatuun suhteutettuna aivan liian lyhyt. Jake Roberts oli uransa alkupuolella oleva sopivalla tavalla mystinen ja pelottava heel-painija, mutta hän ei päässyt näyttämään tässä käytännössä mitään osaamisestaan. Sen sijaan tuikituntematon Wells sai kyllä väläyttää monia näyttäviä liikkeitä, ja hän myös teki sen todella hyvin. Mihin tästä ottelusta olisikaan ollut, jos Wells olisi ollut oikeasti tunnettu (eli jos ottelua olisi buildattu jotenkin), jos Roberts olisi saanut esittää omaa osaamistaan kunnolla ja jos ottelu olisi ollut paljon pidempi? Mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin. Nyt jouduttiin tyytymään ihan kivaan pikapyrähdykseen, josta ei lopulta jäänyt käteen kovin paljon, vaikka hyvin olisi voinut. Harmi.
*½ (3:05)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Jake Roberts (DDT)

Roddy Piper w/ Bob Orton & Lou Duva vs. Mr. T w/ Joe Frazier & Haiti Kid - Boxing Match
Sitten oli vuorossa New Yorkin Main Event, jossa toisensa kohtasi kaksikko, jonka feud oli saanut alkunsa jo ennen viime vuoden WrestleManiaa. Mr. T oli siis Hulk Hoganin hyvä ystävä, ja Roddy Piper puolestaan Hoganin vihamies. Piper ja Mr. T olivat kohdanneet toisensa WrestleManian Main Eventin joukkueottelussa, jossa Piperin joukkueparina oli ollut Orndorff ja Mr. T:n joukkueparina Hogan. Piperin ja Mr. T:n feud oli kytenyt hiljaa Piperin ja Hoganin pääfeudin taustalla, ja se oli roihahtanut kunnolla liekkeihin alkuvuodesta. Vuoden 1986 ensimmäisessä Saturday Night Main Eventissä nyrkkeilyyn erikoistunut Bob Orton oli haastanut Mr. T:n nyrkkeilyotteluun, mutta se päättyi siihen, että Piper sekaantui otteluun ja heel-kaksikko pieksi Mr. T:n. Sen jälkeen Mr. T oli haastanut Piperin WrestleMania 2:ssa käytävään nyrkkeilyotteluun, ja Piper oli tietenkin suostunut. Mr. T:n kulmauksessa nähtiin T:n ystävän Haiti Kidin lisäksi nyrkkeilylegenda Joe Frazier, joka oli viimeksi nähty showpainitapahtumassa Starrcade 1984:ssa.

Joo, tästä pelleilystä ei sitten ole oikeastaan mitään sanottavaa. On todella sääli, että Roddy Piperin kaltainen upea heel-painija pistetään WrestleManiassa pelkkään narrimeininkiin, joka ei yksinkertaisesti ole voinut olla viihdyttävää edes paikan päällä olleen yleisön mielestä Herran vuonna 1986. Kuten olen joskus ennenkin arvosteluissani sanonut, arvostan hyvää nyrkkeilyä, vaikka sitä hyvin harvoin katson. Sanomattakin on selvää, että arvostan hyvää showpainia. Ja toki myös hyvää painia, vaikka sillä ei ole mitään tekemistä tämän ottelun kanssa. Toisaalta ei ole kyllä showpainilla tai nyrkkeilylläkään, koska tämä oli lähinnä shownyrkkeilyä ja sellaisena aivan a) helvetin kiusallista ja b) tuskallisen tylsää. Tässä ei ollut yhtään mitään, mikä olisi viihdyttänyt minua edes hitusen. Kiitos.
DUD (11:14)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Mr. T (via DQ)

Tässä vaiheessa siirryttiin Chicagoon.


Fabulous Moolah (c) vs. Velvet McIntyre - WWF Women's Championship
Muistatteko, kuinka viime vuoden WrestleManiassa naisten ottelu oli ollut yksi illan suurimmista kohokohdista ja odotetuimmista hetkistä? No, nyt tuo kaikki glamour oli kadonnut, naisten divisioonan ykköstähti Wendi Richter oli jättänyt WWF:n ja oikeastaan koko naisten paini oli hyvää vauhtia kuolemassa pois WWF:stä. Ja kaikki tämä oikeastaan kiteytyy tapahtumaan, jota kutsutaan nykyisin The Original Screwjobiksi - viittauksena tietenkin vuoden 1997 Survivor Seriesin tapahtumiin. Marraskuussa 1985 Richter oli siis buukattu puolustamaan Women's-mestaruuttaan Madison Square Gardenilla mystistä maskipäistä The Spider -nimistä vastustajaa vastaan. Ottelu päättyi todella hämärästi, kun heti alussa Spider selätti Richterin, ja vaikka Richter potkaisi selätyksestä irti heti, tuomari laski nopeasti kolmeen ja ilmoitti ottelun päättyneeksi. Richter raivostui tästä tietenkin täysin, kävi (oikeasti) Spiderin kimppuun ja repi pois tämän maskin, jolloin paljastui, että maskin alla oli jo uransa ehtoopuolella oleva vihattu naispainija Fabulous Moolah. Kun tämä oli selvinnyt, Richter jatkoi vielä hetken Moolahin pieksemistä, kunnes hän lähti areenalta, jätti WWF:n eikä enää ikinä paininut promootiossa. Koko kusetuksessa oli kyse siitä, että Vince olisi halunnut tehdä Richterin kanssa uuden sopimuksen, johon Richter ei ollut suostumassa, joten Vince päätti kusettaa omalta tähdeltään mestaruusvyön ilman, että tällä oli hajuakaan asiasta etukäteen. No, Moolahista tuli tietenkin tapahtumien ansiosta Women's-mestari, mutta haastajia hänellä ei mainittavasti ollut. Nyt Moolah kohtasi kanadalaisen Velvet McIntyren, joka oli kanadalainen 1980-luvun alussa uransa aloittanut painija. McIntyre oli vähän aikaa pitänyt hallussaan myös WWF Women's Tag Team -mestaruuksia Princess Victorian kanssa.

Tiedän, että tässä arvosanassa on puolikas liikaa, mutta annan sen ihan siitä silkasta ilosta, että äskeisen pelleilyn jälkeen oli kiva nähdä alle minuutin mittaisessa naisten ottelussa monta kertaa enemmän toimintaa kuin koko äskeisessä "Boxing Matchissa". Mutta tosiaan, ottelu kesti alle minuutin, joten kovin kummoista suitsutusta ei tällekään voi antaa, vaikka McIntyre vaikutti hämmästyttävän lupaavalta naispainijalta ja vaikka mukana oli alan elävä legenda, Fabulous Moolah. Kauas oli naispainin merkitys tippunut jo vuodessa sitten WrestleMania I:n, ja pian tämän jälkeen merkitys romahti käytännössä nollaan vuosien ajaksi.
* (0:53)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Fabulous Moolah (McIntyre missed Crossbody)

Nikolai Volkoff w/ Freddie Blassie vs. Corporal Kirchner - Flag Match
Nämä kaksi sankaria ovatkin tuttuja jo edellisistä arvosteluista. Freddie Blassien manageroima Volkoff paini edelleen joukkueena Iron Sheikin kanssa, mutta tällä kertaa hän osallistui kuitenkin Singles-otteluun. Volkoffin vastustaja oli siis WWF:n uusi ykkösarmeijasankari Corporal Kirchner, joten ei ole vaikea ymmärtää, että WWF oli buukannut 1980-luvun puolivälissä feudin ilkeän neuvostoliittolaisen ja patrioottisen sankarin välille. Ottelua mainostettiin Flag Matchina, vaikka oikeasti se tarkoitti vain sitä, että ottelun voittajan lippu nostettiin esille. Itse ottelun stipulaatio oli ihan normaali.

Tämä ottelu sai snadisti enemmän aikaa kuin äskeinen, mutta painillisten otteiden taso ei kyllä yltänyt kertaakaan McIntyren parille nätille liikkeelle. Varsinkin Kirchner on kehässä täysin hyödytön, eikä Volkoffkaan oikein tässä vaiheessa uraansa näissä singles-otteluissa ollut mitenkään erityisen ihailtava kaveri. Oikeastaan ottelun hienoin suoritus nähtiin lopussa, kun Kirchner nappasi Freddie Blassien kehään heittämän kepin ilmasta käteensä kamalalta näyttäneen pompottelun jälkeen. Joo, ei tästä paljon muuta mieleen jäänyt. Kirchnerin pää iskettiin pari kertaa kehätolppaa päin, ja näytti siltä kuin Kirchnerin otsassa olisi ollut sen jälkeen tekoverta. Tiedä häntä. Täysin turha ottelu.
½ (1:34)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Corporal Kirchner (Hit Volkoff with Blassie's cane)

20 Man Battle Royal Match
Participants: Jimbo Covert, Pedro Morales, Tony Atlas, Ted Arcidi, Harvey Martin, Dan Spivey, Hillbilly Jim, King Tonga, Iron Sheik, Ernie Holmes, B. Brian Blair, Jim Brunzell, Big John Studd, Bill Fralic, Bret Hart, Jim Neidhart, Russ Francis, Bruno Sammartino, William Perry, André The Giant
Tämä kuulutettiin Chicagon tapahtuman Main Eventiksi, vaikka tämän jälkeen nähtiin kyllä vielä yksi ottelu Chicagossa. Illan isoin ottelu tämä kai siis kuitenkin oli Chicagon osalta. Battle Royalit olivat näihin aikaan WWF:ssä merkittäviä tapahtumia, ja nyt ei ollut edes kyse ihan perinteisestä Battle Royalista. 20 osanottajasta kuusi oli nimittäin NFL-tähtiä, joten ottelun päätarkoitus oli olla painijat vastaan jenkkifutarit -kotios. Osanottajista Jimbo Covert, Harvey Martin, Ernie Holmes, Bill Fralic, Russ Francis ja William Perry olivat jenkkifutareita, joten heistä en sano sen enempää.

Painijoista ppv-debyyttinsä tässä tekivät Pedro Morales, Tony Atlas, Ted Arcidi, Dan Spivey, Hillbilly Jim, King Tonga, B. Brian Blair, Jim Brunzell, Bret Hart ja Jim Neidhart. Morales oli 1950-luvun lopussa uransa aloittanut konkari, joka oli tähän mennessä voittanut jo kaikki kolme WWF:n mestaruutta (historian ensimmäinen Triple Crown -mestari), joka oli nyt jo lähes eläkkeellä. Atlas oli debytoinut vuonna 1974 ja noussut WWF:ssä tähdeksi 1980-luvun alkupuolella, jolloin hän ja Rocky Johnson nousivat ensimmäisiksi afroamerikkalaisiksi joukkuemestareiksi WWF:ssä. Viime vuosina Atlaksen ura oli ollut kuitenkin laskusuunnassa henkilökohtaisten ongelmien vuoksi. Arcidi oli maailman vahvimmaksi mieheksi tituleerattu painonnostaja, jonka Vince oli rekrytoinut WWF:ään painimaan vuoden 1985 lopussa lähinnä penkkipunnerustulostensa ansiosta. Vuonna 1984 debytoinut Spivey oli nuori ja lupaava painija, joka oli paininut Mike Rotundon kanssa joukkueena sen jälkeen, kun Barry Windham oli lähtenyt WWF:stä, kunnes Rotundokin jätti promootion. Hillbilly Jim on näihin aikoihin WWF:ssä pyörineen maalaisporukan tunnetuin jäsen - oikealta nimeltään Jim Morris, joka oli debytoinut 1970-luvun puolivälissä ja saapunut WWF:ään vuonna 1984, minkä jälkeen hän otti nopeasti nykyisen gimmickin käyttöönsä. B. Brian Blair ja Jim Brunzell olivat puolestaan huomattavasti kokeneempi kaksikko, joka muodosti 1980-luvun alusta lähtien WWF:n joukkuedivarissa pyörineen Killer Bees -joukkueen. Jim Neidhart ja Bret Hart olivat (jos joku ei tiedä) kaksi Stu Hartin koulutuksen käynyttä lupaavaa nuorta tähteä, jotka olivat debytoineet WWF:ssä vuonna 1985 ja muodostaneet nopeasti Hart Foundation -nimisen joukkueen. Niin ja kaiken huipuksi tässä ottelussa nähtiin yksi legendaarisen Bruno Sammartinon viimeisistä otteluista WWF:ssä ennen kuin hän jätti promootion vuonna 1988.

Aika mitäänsanomattomaksi jäi tämänkin ottelun painillinen anti. Tunnelma tässä kamppailussa oli kuitenkin kohdallaan, mukana oli monia kiinnostavia nimiä ja minulla on aina heikko paikka Battle Royal -otteluille, joten saatan tässäkin tapauksessa nyt antaa ainakin puolikkaan liikaa arvosanana. En erityisesti innostunut tälle "futaajat vastaan painijat" -asetelmalle, mutta onneksi jenkkifutarit jäivät lopulta ottelussa varsin pieneen rooliin ja suurin valokeila kohdistettiin oikeasti kiinnostaviin painijoihin. Erityisesti Hart Foundationin yhteistyötä oli hienoa seurata, ja toki Bruno Sammartinon ainoaksi ppv-kehäesiintymiseksi jäänyt tapaus oli pelkästään jo historiansa vuoksi erittäin kiinnostava. Kokonaisuutena meno oli aika perus Battle Royal -touhua, eli sinänsä aika vaisu koitos. Ihan ok välipala kuitenkin.
** (9:13)
Voittaja:

► Näytä spoileri

André The Giant (Last eliminated: Bret Hart)

The Dream Team (Valentine & Beefcake) (c) w/ Johnny Valiant vs. British Bulldogs (Dynamite Kid & Davey Boy Smith) w/ Lou Albano & Ozzy Osbourne - WWF Tag Team Championship
Johnny Valiantin manageroima Brutus Beefcake ja Jimmy Hartin manageroima Greg Valentine olivat yhdistäneet voimansa pian viime vuoden WrestleManian jälkeen, ja keväällä 1985 kaksikon muodostamaa joukkuetta oli alettu kutsua Dream Teamiksi. Samalla Valiantista tuli joukkueen ainut manageri, ja Dream Team alkoi feudata joukkuemestaruuksia hallussa pitävän US Expressin kanssa. Feud päättyi siihen, kun Dream Team voitti mestaruudet kesällä. Siitä lähtien Dream Teamin päävastustaja on ollut kahdesta nuoresta lupaavasta brittipainijasta koostuva British Bulldogs. Hieman ennen WrestleManiaa Davey Boy Smith ja Dynamite Kid saivat jopa voiton Dream Teamista, mutta kyse oli non title -ottelusta. Nyt mestaruudet olivat pelissä, ja Bulldogsin ringsidella nähtiin niin ikään britannialainen rock-tähti Ozzy Osbourne.

Innostuinko liikaa, kun yhtäkkiä show'ssa nähtiin ensimmäinen yli kahden tähden ottelu? Ehkä. Ehkä tässäkin on siis puolikas liikaa, mutta tämä oli oikeasti minun mielestä aivan hemmetin hyvä ottelu. Ehkä se sitten johtui juuri siitä, että ennen tätä oli kaadettu niskaan parin tunnin verran paskaa, mutta se ei poista sitä helpotuksen tunnetta, jota näin hyvä ottelu sitten lopulta onnistui aiheuttamaan. Nuoret Davey Boy Smith ja Dynamite Kid olivat elämänsä kunnossa, Greg Valentine ylsi heidän kanssaan erittäin hyvään suoritukseen ja jopa Brutus Beefcake oli juuri niin siedettävä kuin vain ikinä pystyi olemaan. Hemmetti että tässä ottelussa alkoi taas kaivata vanhojen aikojen Davey Boy Smithiä, kun tähän asti projektissani sain katsoa vain miehen surullista viimeisten vuosien meininkiä. Tässä oli sitä Jotain isolla J:llä. Perhana. Kyllä, tämä oli kaikin puolin erittäin hyvä joukkueottelu ja hieno kamppailu WWF:n joukkuemestaruuksista, mutta huippuotteluksi en tätä silti nosta. Se olisi vaatinut vielä vähemmän aikaa ja vähän paremman vastustajan kuin Brutus Beefcaken. Näistä lähtökohdista tämä oli kuitenkin suunnilleen niin hyvä kuin vain saattoi olla.
***½ (12:02)
Voittajat:

► Näytä spoileri

British Bulldogs (Smith pinned Valentine after a Diving Headbutt by Dynamite Kid)

Sitten siirryttiin show'n kolmanteen osuuteen Los Angelesiin.


Hercules Hernandez vs. Ricky Steamboat
Los Angelesissa illan aloittivat kaksi parhaassa iässä olevaa painijaa, jotka molemmat on nähty näissä arvosteluissa jo aiemmin - Hernandez tosin varsin eri tilanteessa kuin nyt. Hercules Hernandez esiintyi nimittäin historian ensimmäisessä Starrcadessa maskipäisen Assassins-joukkueen toisena jäsenenä. Tuolloin Hernandez oli aivan uransa alkuvaiheissa, ja hän jatkoi vielä seuraavan vuoden Assassin #2:na. Sen jälkeen Hernandez kuitenkin jätti JCP:n ja siirtyi Mid-South Wrestlingiin, jossa hän otti toisen maskipäisen gimmickin Mr. Wrestling III:n roolissa. Sekin jäi varsin lyhytikäiseksi, ja lopulta vuoden 1985 loppupuolella Hernandez saapui WWF:ään. Vince ei pistänyt tätä kookasta korstoa enää pukeutumaan maskiin, vaan sen sijaan hänelle kehiteltiin roomalaista gladiaattoria muistuttava gimmick. Viime aikoina Hernandez oli ajautunut nokkapokkaan toisen entisen JCP-painijan Ricky Steamboatin kanssa.

Ja kun edellä tuli jaettu ylistyssanoja Davey Boy Smithille ja Dynamite Kidille, niin samaan hengenvetoon on kyllä todettava, että ei voi kuin ihailla tätä Ricky Steamboatinkin menoa. Steamboatilla oli vastustajanaan Hercules Hernandez, joka ei ole todellakaan niitä kaikkein taidokkaimpia tämän aikakauden painijoita (rehellisyyden nimissä on myönnettävä ettei nyt ihan paskimpiakaan), mutta silti hän sai Herculeksen näyttämään tässä hämmästyttävän hyvältä. Samalla toki Steamboat sai näyttämään hyvältä itsensäkin ja koko ottelun. Jos homma vain olisi ollut vielä vähän monipuolisempaa ja vähän vauhdikkaampaa, olisi kyseessä ollut ehdottomasti hyvä ottelu, mikä on jotain, mitä en todellakaan tältä kohtaamiselta odottanut. Nyt erityisesti loppua kohti ottelu jäi jumittamaan sen verran kuitenkin paikallaan, että tyydyn ihan hyvään arvosanaan. Hieno suoritus silti Steamboatilta.
**½ (7:33)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ricky Steamboat (Crossbody)

Adrian Adonis w/ Jimmy Hart vs. Uncle Elmer
Muistatteko The Wrestling Classicista vielä nahkatakkisen bad add -gimmickillä painineen Adrian Adoniksen? No, se oli suurin piirtein viimeisiä kertoja, kun Adonis esiintyi tuolla gimmickillä. Nimittäin vuoden 1986 alussa jotain oli alkanut tapahtua Adonikselle: ensin hän oli alkanut kantaa mukanaan erikoista nahkalaukkua ja hajusteita. Seuraavaksi Adonis luovutti legendaarisen nahkatakkinsa Roddy Piperille (eli Piperin kuuluisa nahkatakki on oikeasti Adoniksen peruja). Lopulta Adonis muutti nimensä "Adorable" Adrian Adonikseksi, vaalaisi hiuksensa, sheivasi rintansa, alkoi pukeutua naisten vaatteisiin, laittaa hiuksensa erikoisesti ja meikata naamansa räikeästi yli. Parissa kuukaudessa Adoniksesta tuli eräänlainen "friikki", joka ilman sen kummempia selityksiä vain alkoi rikkoa kaikkia mahdollisia pukeutumiskoodeja ja ärsyttää sillä tavalla 1980-luvun ajan hyvin konservatiivista yleisöä. Periaatteessa Adoniksen gimmick oli suora kopio 1960-luvulla kuuluisaksi nousseen legendaarisen painijan "Exotic" Adrian Streetin gimmickistä. Pahat kielet kertovat, että Adonis sai tämän uuden gimmickin rangaistuksena siitä, että hän oli alkanut lihota pahasti. No, nyt uudella gimmickillä esiintynyt Adonis sai vastaansa Uncle Elmerin, joka oli kayfabessa Hillbilly Jimin setä ja kuului Jimin vetämään maalaisstableen. Elmer, oikealta nimeltään Stanley C. Fraizer, oli pyörinyt ympäri Yhdysvaltojen painipromootioita 1960-luvulta lähtien erilaisilla gimmickeillä. Kovin merkittävää asemaa hän ei ollut saanut missään - luultavasti onnettomien painitaitojensa vuoksi. WWF:stäkin Elmer lähti pian WrestleMania 2:n jälkeen.

Kahden ilahduttavan ottelun jälkeen oli taas hyvä palata arkeen, eli kummalliseen räpellykseen. Adrian Adonis oli (kuten tuli jo Wrestling Classicin arvostelussa todettua) parhaimmillaan erinomainen painija, mutta tämä "Adorable"-gimmick on kyllä aivan kaikilla kriteereillä täyttä paskaa. Sitten kun Adoniksen vastustajaksi lämäistään vielä käytännössä painikyvytön möhkäle, ollaan aikamoisen jännän äärellä. Näihin lähtökohtiin suhteutettuna ottelu oli oikeastaan hämmästyttävän viihdyttävä: Adonis myi nimittäin Elmerin iskut vielä pahemmin yli kuin Shawn Michaels Hulk Hoganin iskut vuoden 2005 SummerSlamissa, mikä aiheutti ainakin omassa katsomossani aikamoista huvitusta - varsinkin kun siihen lisää sen, että Elmer _itse_ lensi perseelleen oman nyrkiniskunsa jälkeen. Upeaa. Lopulta kun Adonis pääsi ottelussa hyökkäysvuoroon, olivat "Adorable Onen" liikkeet kyllä ilahduttavaa katseltavaa. Hupaisan ylimyynnin ja Adoniksen pärin nätin liikkeen ansiosta tämä saa yhden tähden, mikä on paras, mitä tälläiselle hommalle voi ikinä antaa.
* (3:06)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Adrian Adonis (Top-Rope Elbow Drop)

The Funk Brothers (Terry & Hoss) w/ Jimmy Hart vs. Junkyard Dog & Tito Santana
No niin, sitten oli todellisia legendoja kehässä! Terry Funk teki WWF:n ppv-debyyttinsä jo The Wrestling Classicissa, ja vuoden 1986 alussa myös hänen veljensä, vähintään yhtä suuri Teksasin alueen paini-ikoni, Dory Funk Jr. saapui isoon promootioon hänen perässään. Dory Jr. oli aloittanut uransa 1960-luvun alkupuolella ja pitänyt muun muassa NWA World Heavyweight -mestaruutta yhtäjaksoisesti neljän ja puolen vuoden ajan. Nyt jo hieman uransa ehtoopuolella (tai niinhän sitä luulisi) 45-vuotiaana Funk päätti saapua veljensä seuraksi Vince McMahonin promootioon. WWF:ssä Dory Junioria ei kuitenkaan kutsuttu syntymänimellään, vaan jostain syystä hänelle annettiin nimeksi Hoss Funk. Funk-veljekset kohtasivat tässä ottelussa pitkäaikaiset ystävykset Junkyard Dogin ja Tito Santanan, jotka olivat alkaneet painia entistä enemmän joukkueena, kun Santana oli hävinnyt IC-mestaruutensa.

Jo kolmas ilahduttava ottelu! Saatiinhan näitä hyviä koitoksia onneksi show'n loppupäähän. Tämä oli vielä erityisen mukava yllätys, koska etukäteen ajattelin (tai oikeastaan muistin), että tämä olisi vain parin minuutin nopea rykäisy, josta merkittävä osa on uhrattu Junkyard Dogin hölmöilylle. Sen sijaan JYDin hölmöilyä ei nähty tässä käytännössä ollenkaan, ja Dogin kehäaika oli tällä kertaa jopa siedettävää katsottavaa. Muutenkin Junkyard Dog oli kaikkein pienimmässä roolissa. Sen sijaan Tito Santana pääsi esittelemään ottelussa mahtavaa liikkumistaan ja monipuolista osaamistaan, ja Funkin veljekset puolestaan pääsivät näyttämään esimerkillisesti, mitä oikeasti viihdyttävä brawlaus tarkoittaa. Santana ja Terry Funk olivat suorastaan erinomainen taistelupari, jonka minuuttien mittaista välienselvittelyä oli suuri ilo katsoa. Lisäksi otteluun saatiin jopa WWF:n tämän ajan otteluksi poikkeuksellista HC-menoa, kun Santana paiskasi Terry Funkin tuolien päälle ja pöydästä läpi. Lopetuskin oli varsin näppärästi hoidettu, joten kokonaisuutena tämä oli hyvä joukkueottelu. Hyvää työtä!
*** (11:42)
Voittajat:

► Näytä spoileri

The Funk Brothers (Terry pinned Dog after hitting him with Jimmy Hart's megaphone)

Hulk Hogan (c) vs. King Kong Bundy w/ Bobby Heenan - Special Referee: Robert Conrad - Steel Cage Match for the WWF World Heavyweight Championship
Ja vihdoin illan Main Event! Vastakkain WWF:n ja koko painimaailman suurin tähti Hulk Hogan sekä tämän hetken uhkaavin monsteri King Kong Bundy. Murskattuaan viime WrestleManiassa SD Jonesin Bundy oli jatkanut tuhon kylvämistä, ja syyskuussa 1985 hänen managerinsa vaihtui Jimmy Hartista Bobby Heenaniksi. Sen jälkeen Heenan alkoi koulia Bundysta uutta uhkaa Hulk Hoganille. Lopulta tilanne eskaloitui helmikuussa 1986 Saturday Night's Main Eventissä, kun Hogan puolusti mestaruuttaan Magnificent Muracoa vastaan ja ottelu päättyi siihen, että Bundy nousi kehään ja ryntäsi Hoganin kimppuun. Muracon ja Heenanin auttaessa Bundy iski Hoganille ensin kolme Avalanchea kulmaukseen ja sen jälkeen vielä kaksi Big Splashia. Hoganin kylkiluut tuhoutuivat tuossa hyökkäyksessä, ja seuraavien viikkojen aikana WWF-fanit saivat seurata, kuinka Hogan yritti kuntouttaa itseään takaisin kehäkuntoon. Siitä huolimatta, että Hoganin keskivartalo oli yhä teipattu, Hogan ilmoitti hyvissä ajoin haluavansa kohdata Bundyn mestaruusottelussa WrestleMania 2:ssa. Eikä suinkaan missä tahansa ottelussa, vaan Steel Cage Matchissa, jonka voisi voittaa vain karkaamalla häkistä.

Jos haluatte nähdä arkkityypin 1980-luvun Hulkamania-aikakauden Hogan-mestaruuspuolustuksesta, katsokaa tämä. Tässä on kaikki. Samalla tämä on myös oikeastaan erinomainen osoitus siitä, miksi omasta mielestäni nämä Hoganin sarjakuvamaiset mestaruuspuolustukset eivät olleet täyttä kuraa, vaikka painillisesti niillä oli hyvin annettavaa. Suurin syy on tietenkin se, että Hoganin ottelussa vain yksinkertaisesti oli jotain sellaista suuren ottelun tuntua, josta muut saattoivat vain uneksia. Yleisö oli aivan pähkinöinä, meteli oli hurja, jokainen sekunti merkitsi jotain. Harmi vain, että samalla tämä oli arkkityyppi juuri siitä, että 1) Hoganin otteluissa nähtiin vain nimellisesti oikeasti kunnon painia ja 2) Hoganin ottelut oli aina buukattu sen täsmälleen saman kaavan mukaan, joka päättyi lopulta siihen, että Hulk unohtaa kaikki ottelun aikana (ja tässä tapauksessa ennen sitä) keräämänsä vammat, Hulk-uppaa supermiehen tyyliin ja hoitaa homman kotiin. Jännää on kuitenkin se, että vielä tähän aikaan yleisö osti koko homman aivan täysin. Kenellekään ei tullut edes mieleen buuata Hoganille, kun yhtäkkiä tämä ilman mitään selityksiä sivuuttaa kaikki Bundyn hyökkäykset, ei tunne mitään kipua ja tuhoaa monsterin. Eikä tietenkään kukaan buuannut, koska juuri sitähän kaikki olivat tulleet katsomaan. Ja juuri tämän vuoksi koko ottelun ajan oli ollut niin huikea tunnelma, mikä tekee näistä Hoganin otteluista sillä omalla tavallaan viihdyttäviä tapauksia. Sellainen tämäkin oli, vaikka painillinen anti oli aika nollissa. Hienoin hetki oli Hoganin näyttävä Powerslam Bundylle. Plussaa lopuksi vielä Blundyn bleidaukselle.
** (10:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Hulk Hogan

*** Davey Boy Smith
** Dynamite Kid
* Tito Santana

Kokonaisarvio WrestleMania 2:sta: Katsotaanpa lyhyesti kolmen eri osion tarjontaa: New Yorkissa kaikki ottelut alle kaksi tähteä, paras ottelu *½. Chicagossa kolme neljästä ottelusta maksimissaan kaksi tähteä, paras ottelu kuitenkin ***½. Los Angelesissa vain yksi ottelu alle kahden tähden, paras ottelu ***. Minun todella käy sääliksi New Yorkin yleisöä, eikä Chicagonkaan porukalla ollut liikaa hurraamista, vaikka onneksi siellä illan viimeinen matsi paikkasi tilanteen. Losissa meno oli kaikkein tasaisinta, muta eipä sielläkään yhtään superottelua nähty. Muutenkin tämän WrestleManian tunnelma ei millään tavalla yltänyt ensimmäisen WrestleManian legendaariseen fiilikseen, vaan jotenkin meno oli tosi sekavaa ja keskinkertaista. Minun kirjoissani tämä on ehkä jopa se kaikkein huonoin WrestleMania, mutta silti tämä yltää juuri ja juuri Kehnon puolelle.

1. NWA Starrcade 1985 - Hieno
2. NWA Starrcade 1983 - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WWF WrestleMania - Ok
-------------------
4. NWA Starrcade 1984 - Kehno
5. WWF WrestleMania 2 - Kehno
6. AWA SuperClash 1985 - Kehno
-------------------
7. WWF The Wrestling Classic 1985 - Surkea

[Zemppari]

[align=center]Progress Chapter 12: We’re Going To Need A Bigger Room[/align]

30.3.2014
The Electric Ballroom, Camden, Lontoo

Kuten jo tapahtuman nimestä voi päätellä, niin Progress oli päättänyt ottaa riskin ja vaihtaa tapahtumapaikkansa Lontoon Camdenin kaupunginosaan. Garagen tapahtumat alkoivat myydä loppuun jo tunneissa, joten Smallman, Briley ja Glenn Joseph päättivät siirtyä isompaan paikkaan. Uudeksi venueksi oli valittu tunnettu keikkapaikka Electric Ballroom, jonka yleisökapasiteetti oli noin kaksinkertainen Garageen verrattuna. Näin Progress juhlisti kaksivuotista taivaltaan noin 650 katsojan edessä. Kuvaustyöskentely parani melkoisesti kameramiesten tilan lisääntyessä rutkasti.


Paul Robinson vs Tommy End
Pikaisen avausvideon jälkeen siirryttiinkin Ballroomin ensimmäiseen otteluun, jossa vastakkain olivat kaksi kamppailulajien taitajaa. Molemmilla oli takana tappiot viime tapahtumasta; Robinson oli tippunut joukkuemestaruusturnauksesta kun taas End oli kärsinyt ensimmäisen tappionsa Rampage Brownille. Sen kummempaa tarinaa tässä ei ollut. Alun perin avausottelun piti olla End vastaan El Ligero, mutta eräästä loukkaantumisesta johtuen Robinson sai jälleen palkkapäivän tuuraajana. Ligerosta lisää pääottelun kohdalla.

Ja hommat startattiin sellaisella vauhdilla että oksat pois. Paini kulki hirveän nopealla tempolla Endin kurittaessa pienenpää Robinsonia potkuillaan Robbon vastatessa omalla lennokkaammalla liikearsenaalillaan. Olisi ollut mielenkiintoista jos Robinson olisi vastannut omalla potkunyrkkeilyosaamisellaan, mutta ehkäpä parempi näin. Kello soikin jo noin seitsemän minuutin jälkeen, mutta olisihan tätä pidempäänkin katsellut. Arvosana jääkin vain kolmeen tähteen, muutaman lisäminuutin olisin vielä kaivannut parempaan arvosanaan, mutta sprinttinä hyvä avausottelu.
***

Voittaja:

► Näytä spoileri

Tommy End (Owari Death Stomp)

Grado vs Mad Man Manson – “Title” vs “Title”
Ja sitten jotain aivan muuta. Skotlannin lahja maailmalle Grado oli jättänyt avoimen haasteen kelle tahansa Progressin jäsenelle ja kuka muukaan vastasi huutoon kuin hänen joukkueparinsa Mad Man Manson. Heidän yhteistyönsä ei viime kerralla ollut tuottanut tulosta heidän kärsiessään tappion Project Egolle, mutta nyt kaikki oli kärjistynyt tähän pisteeseen. Molemmat miehet pistivät kaikkensa peliin ja tästä ottelusta tehtiinkin mestaruuksien yhdistämisottelu. Panoksena olivat Gradon vyölaukkumestaruus ja Manson lasikulhossa olevat ”pallot”. Excaliburia lainatakseni ”This is serious”.

Kuten miehien maineesta voi päätellä, oli kyseessä huumoriottelu. Ja yksi parhaista huumoriotteluista, jonka olen nähnyt. Enkä halua pilata kokemusta kertomalla, mitä vittua tässä oikein tapahtui, sillä tämä pitää vain yksinkertaisesti nähdä. Jos kaipaatte päivään piristystä, katsokaa tämä.
Linkki tähän mestariteokseen:
*** ½

Voittaja:

► Näytä spoileri

Grado (Pedigree)

Zack Gibson vs Will Ospreay (w/ Paul Robinson) – Natural Progression Series 1st Round Match
Will Ospreay oli saanut toisen mahdollisuuden toisen mahdollisuuden voittaa NPS. Kuten joku ehkä muistaakin, Ospreay oli saanut palata juurikin siksi että Mark Andrews valitsi hänet osallistumaan turnaukseen uudestaan. Ospreay sai vastaansa Zack Gibsonin, jonka joku ehkä muistaakin ihka ensimmäisestä Progressin tapahtumasta. Tukka oli leikattu, painitrikoot oli vaihdettu Liverpoolin punaisiin (mikä varmisti sen että Lontoon yleisö vihaisi miestä ikuisesti) sekä painityyli muotoutunut entistä aggressiivisemmaksi. Molemmat miehet metsästivät sitä ensimmäistä voittoaan (jos ei lasketa Ospreayn voitokasta esiintymistä ENDVR 3:ssa). Ennen ottelun alkua yleisö laulaa Gibsonille lämpimästi ”You’ll Never Get A Job” legendaarisen Liverpoolin kannustuskappaleen You’ll Never Walk Alonen tahtiin.

Gibson tosiaankin käytti aggressiivisia mattotaitojaan hyväksi pitämällä Ospreayn maissa kurittamalla tämän kättä. Gibson sai myös erittäin paljon halveksuntaa niskaansa yleisöltä, vaikka olikin vasta toista kertaa mukana. Kohokohtina olivat ”Where’s my stereo” ja ”You dirty northern bastard” chantit. Ospreay vastasi kuritukseen lyhyillä comebackeilla ja veti kuvankauniin Lionsaultin ottelun tuoksinassa. Ospreay loistikin jälleen babyfacena ja underdogina. Ottelu saikin tarpeeksi pituutta ja loptuskin oli mielenkiintoinen jatkoa ajatellen. Kaiken puolin hyvä kohtaaminen.
*** ½

Voittaja:

► Näytä spoileri

Zack Gibson (Shankly Gates aka Sitdown Keylock after a dickkick while referee was distrected by Robinson)

Bhangra Knights vs London Riots – Street Fight
Oli aika saattaa päätökseen vihollisuus joka oli kytenyt lähes koko promootion olemassaolon ajan. Riotsit olivat useaan otteeseen teloneet Allenin ja Singhin, mutta kun miehet saatiin vihdoin otteluun keskenään, oli tuloksena tuplauloslasku joukkueiden taistellessa tiensä ulos areenalta. Viime ENDVR-tapahtumassa Knightsit olivat pelastaneet Eddie Dennisin Riotsien hyökkäykseltä ja olivat samalla vaatineet ottelua joka lopettaisi tämän kaiken. Tuloksena Street Fight, joka pärähti käyntiin jo ennen virallisia kehäkuulutuksia.

Hyvä mättöhän tämä oli, muttei ihan niin kova kuin olin muistellut. Kaikki neljä pistivät kroppaa likoon tasapuolisesti. Mitään verimäiskettä tästä ei kuitenkaan tullut vaan taisto pidettiin melko ”PG-ystävällisenä”. Aseina nähtiin vanha läppäri ja näppäimistö, tiekyltti, kävelykepit sekä vanha kunnon kendotikku. Riots hallitsi suurta osaa ottelusta välillä melkoisen kovilla aseenheilautuksilla kun taas Bhangra luotti joukkueliikkeisiin ja high risk mänöövereihin. Singh pidettiin myös viisaasti suurimman osan ajasta sivussa. Yleisökin kävi kuumana, varsinkin sen jälkeen kun Rob Lynch oli varastanut kaljakupin ja sylkäissyt sen sisällöt ensin Allenin ja sitten yleisön kasvoille. Isot loppuspotit botchattiin melko ikävännäköisesti, joka sitten verotti vähän loppufiilistä. Tämä jäi myös Bhangra Knightsien joutsenlauluksi joukkueena, mutta siitä lisää tulevissa arvosteluissa.
*** ½

Voittajat:

► Näytä spoileri

London Riots (District Lights)

Screw Indy Wrestling (Cruz & Haskins) vs Project Ego (Kirby & Travis) vs FSU (Dennis & Andrews) – Progress Tag Team Title Tournament Final
Nämä kolme joukkuetta olivat raivanneet tiensä finaaliin. Project Ego oli päihittänyt Gradon ja Mansonin, SIW olivat luikerrelleet tiensä ohi Stixxin ja Mastiffin ja FSU oli otellut huippuottelun Swords of Essexiä vastaan. Ennen ottelua Screw Indy Wrestling manageri Katherine Rose vielä mollasi vastustajia sekä Dave Mastiffia. Ei mitään tietoa miksi. Ja tosiaan tuttua kaavaa noudattaen mestaruudet eivät olleet vöitä vaan kaksi kilpeä. Juu. Lisäksi ottelu käytiin niillä loogisilla säännöillä että kaikilla joukkueilla oli mies kehässä ja ensimmäinen ratkaisusuoritus ratkaisisi mestaruuksien kohtalon.

Aikamoinen sekamelskahan tämä lopulta oli. Alkupuoli meni tunnustellessa ja Travisin vetäessä muutaman komediaspotin eikä ottelu lähtenyt täysillä käyntiin ennen muutamaa viimeistä minuuttia. Etenkin Haskins ja Dennis olivat ottelun kantavia voimia. Haskinsia näkisi mieluusti enemmän jo singles-puolella, mutta hän on vielä kiinni perunasäkissä nimeltä Nathan Cruz, joka ei tässäkään ottelussa tehnyt juuri mitään. Ego ja Andrews hoitivat ottelun lennokkaamman puolen komeasti, varsinkin Andrewsin Shooting Star kehän ulkopuolelle oli hurjan näköinen. Ottelu ei kuitenkaan saavuttanut toivottuja korkeuksia. Voittajat olivat sentään oikeat.
***+

Voittajat:

► Näytä spoileri

FSU (via Next Stop Driver (aka Lifting Reverse DDT + Double Stomp) on Kirby)

Dave Mastiff vs Doug Williams
Sitten vielä jäähdyttelyottelu ennen pääottelua. Doug Williams oli edellisvisiitillään epäonnistunut mestaruuden voittamisessa. Mastiff oli taas kaatunut joukkueturnauksen ensimmäisellä kierroksella. Sen kummempia taustoja ottelulla ei ollut. Pitää kumminkin mainita Smallman huvittava kuulutus Mastiffille: ”He’s big, he’s bad, ask your mum, he’s might be your dad.”

Tuo olikin koko ottelun kohokohta. Suurin osa ottelusta koostui headlockien vaihtelusta ja vaikka Mastiff osoittikin olevansa taitava myös sillä osa-alueella, jäi homma vaisuksi. Lisätään vielä turhahko Katherine Rosen sekaantuminen (joka onneksi jäi neidin viimeiseksi esiintymiseksi Progressissa) niin eihän tästä oikein mitään tullut. Managerisekoilujen jälkeiset minuutit olivat ihan mukavia, mutta se ei oikein pelasta tätä ottelu.
**

Voittaja:

► Näytä spoileri

Dave Mastiff (Cannonball)

Marty Scurll vs Rampage Brown vs El Ligero vs Jimmy Havoc© - Progress Championship Match
Electric Ballroomin ensimmäisen pääottelun aika. Jimmy Havoc oli onnistunut säilyttämään mestaruutensa kuristamalla ystävänsä Zack Sabre Jr:n tajuttomaksi. Ihan omin avuin se ei ollut onnistunut, kun kesken ottelun yksi turvamiehistä (ENDVR-tapahtumassa nähty Isaac Zercher) paljastui Havocin kätyriksi luovuttaessaan mestaruussauvan aseeksi ja pitäessä muut turvamiehet loitolla. Ottelun erityistuomarina toiminut Marty Scurll sai myös oman osansa joutuessaan Death Valley Driverin kohteeksi. Nyt Smallman oli päättänyt asettaa mestarin nelinotteluun. Vastustajiksi olivat valikoituneet Scurll, jolla oli nyt kalavelkoja maksettavanaan itsensä ja Sabren puolesta, Rampage Brown, entinen mestari joka oli vaatinut uusintaottelua sekä El Ligero, ensimmäinen Progress-mestari. Alun perin Ligeron paikalle piti olla Noam Dar, mutta hän oli jälleen loukkaantuneena joten Ligero sai paikan. Ja kun kyseessä oli kerta nelinottelu, niin ottelussa ei tietenkään ollut diskauksia eikä uloslaskuja. Havoc kuvitteli tämän pelaavan hänen pussiinsa, kunnes hänen liittolaisensa häädettiin kehänlaidalta ja hän sai itse maistaa osumaa tuolista.

Toisin kuin aikaisemmin nähty Street Fight, tämä oli huomattavasti parempi kuin muistin. Yleisö kävi suorastaan kiehuvan kuumana ja suorastaan vaati Havocin päätä vadille. Ja sen he melkein saivatkin Havocin ottaessa melkoisen määrän rangaistusta tässä ottelussa. Useampi lento tuolirivistöihin, vielä useampi pääkoppaa kohti lentänyt tuoli ja pisteenä iin päälle neljä brutaalia Powerbombia Rampagen toimesta. Rampage vakuutti tässä matsissa, kuten myös Scurll joka oli hylkäämässä ”Party Marty” gimmickiään (siitä lisää muistaakseni pian) ja oli tässä ottelussa todella vakuuttava. Ligero hoiti myös hommansa ja heittikin pari kivaa loikkaa kehänlaidalla brawlatessaan. Tähän lisätään vielä yksi suosikkilopetuksistani koskaan, niin tuloksena on mainio matsi. Linkki:
****+

Voittaja:

► Näytä spoileri

Jimmy Havoc (Stole the pin after Rampage hit Scurll with the Piledriver)

Ottelun jälkeen

► Näytä spoileri

Rampage pistää Havocin nippuun ja jättää tämän lojumaan kehään. Tässä vaiheessa Smallman esittelee ”Plan B:n” ja Mark Andrews ryntää kehään ja iskee Havocille Shooting Star Pressin. Smallman ilmoittaa että seuraavassa tapahtumassa Havoc puolustaa mestaruutta Progressin ensimmäisessä tikapuuottelussa Andrewsia vastaan.

*** Marty Scurll
** Rampage Brown
* Jimmy Havoc

[Luru]

RAW is WAR – 27.4.1998

- Owen Hart kääntyi Ken Shamrockia vastaan ja liittyi osaksi The Rockin johtamaa Nationia. Owen ja Nation mursivat Shamrockin jalan
- Tämä on se jakso, jossa D-Generation X ”hyökkäsi” WCW:n kimppuun. Eli Triple H ja kumppanit olivat armeijavarusteissa häiriköimässä areenan vierellä, jossa WCW:llä on show
- Paul Bearer teki uuden paljastuksen: Paul Bearer on Kanen isä! Elikkäs Kane ja Undertaker ovatkin velipuolia, joilla on vaan sama äiti
- Stone Cold Steve Austin joutui taas puolustamaan mestaruuttaan. Tällä kertaa vastassa oli The Artist Formerly Known As Goldust ja ottelun erikoistuomarina oli legendaarinen painija Gerald ”Jerry” Brisco, josta on toisen legendan Pat Pattersonin kanssa muodostunt Vince McMahonin lähimmiksi apureiksi. Austin säilytti kuitenkin vyön itsellään, kun Vince McMahon löi vahingossa mestaruusvyöllä Briscoa

RAW is WAR – 4.5.1998

- Mick Foley, joka tällä kertaa esiintyi ihan vaan Mick Foleyna, kohtasi parhaimman ystävänsä Terry Funkin Hardcore-ottelussa. Tämä oli Foleyn mahdollisuus näyttää Vince McMahonille, että Foley on edelleen ykköshaastajuuden arvoinen kaveri. Foley voitti.
- Disciples of Apocalypsen 8-Ballin ja Skullin piti saada Tag Team –mestaruusottelu New Age Outlawsia vastaan, mutta LOD 2000 änkesi mukaan otteluun, joten nähtiinkin 4vs4-ottelu DOA/LOD:n sekä DX:n välillä. 8-Ball & SKull ei luonnollisestikaan pitänyt siitä, että heiltä meni mahikset voittaa mestaruus. Loppujen lopuksi ottelu päättyi DOA:n ja LOD:n väliseen tappeluun. Vieläkään ei muuten nähty X-Pacia tositoimissa, vaan DX:n riveissä paini Chyna. Tämä oli tosiaan ensimmäinen kerta, kun Chyna oli virallisesti ottelijana WWF:n tv-ottelussa.
- Tässä jaksossa nähtiin ensimmäinen vignette-video painijasta nimeltä Edge, joka piakkoin tulee debytoimaan..

RAW is WAR – 11.5.1998

- Leif Cassidyna aikaisemmin WWF:ssä paininut Al Snow yritti päästä sisään areenaan. Mukanaan hänellä oli ECW:stä tuttu PÄÄ.
- Sablelle vihdoin riitti. Hän teki Sablebombin miehelleen Marc Merolle. Tämä kuuluu niihin Sablen WWF-uran tähtihetkiin.
- Tällä kertaa Stone Cold Steve Austin joutui joukkueotteluun D’Lo Brownia ja The Rockia vastaan. Austinin joukkuekaverina oli.. itse Vince McMahon! Tietysti Pat Patterson, Gerald Brisco sekä Dude Love sekaantui otteluun myös
- (TAFKA) Goldust eli oikealta nimeltään Dustin Runnels esiintyi omana itsenään tällä kertaa. Runnels poltti Goldustin asun ja päätti esiintyä tästä lähtien omana itsenään. Mitään selitystä ei ole muuten saatu, että mitä tapahtui Goldustin ja Lunan suhteelle.

RAW is WAR – 18.5.1998

- Pornotähti Val Venis teki vihdoinkin debyyttinsä kehässä, kun hän otteli Scorpiota vastaan. Eipä tämä mikään ihmeellinen matsi ollut, mutta mielenkiinnolla kyllä seuraan Venisin meininkiä jatkossa
- Paul Bearer ja Kane kävivät DNA-testissä, mikä varmisti sen, että Paul Bearer todellakin on Kanen biologinen isä. Bearerilla ja Kanen/Takerin äidillä oli suhde silloin, kun Bearer nuorena miehenä työskenteli Undertakerin vanhempien hautaustoimistossa. Jep. Tämä DNA-testi oli muuten hupaisa jo siitä syystä, että Kanella oli maskin lisäksi ensimmäistä kertaa ”normaalit vaatteet”.
- Stone Cold joutui taas ottelemaan. Tällä kertaa vastassa oli legendat Gerald Brisco & Pat Patterson eli The Stooges. Erikoistuomarina vielä kaiken lisäksi kolmas McMahonin apuri – Sgt. Slaughter. Vince McMahon oli pukeutunut Stone Cold –naamariin ja hyökkäsi Austinin kimppuun

RAW is WAR – 25.5.1998

- Darren “Puke” Drozdov (tunnetaan myös ihan Drozina) teki debyyttinsä joukkueottelussa, jossa hän ja LOD 2000 kohtasivat Disciples of Apocalypsen. Drozdov on vanha NFL-pelaaja, joka muistetaan oksentamistaidostaan (kattokaa Beyond the Mat –dokkari) sekä valitettavasti siitä, että hän halvaantui ottelussa D’Lo Brownia vastaan vuonna 1999
- Vince McMahon on saanut pari kertaa Austinin pidätettyä, mutta tällä kertaa kävikin toisinpäin! Austinin pyynnöstä McMahon ja hänen kamunsa pistettiin rautoihin. Myöhemmin he vapautuivat ja Vince McMahon määräsi Austinin jälleen otteluun – tällä kertaa The Undertakeria vastaan!
- Aikaisemmin Kurrganin ja mitäänsanomattoman the Truth Commissionin managerina toiminut Jackyl esitteli uuden ryhmänsä – The Odditiesin. Tähän outoon porukkaan kuuluu nahkamaskiin pukeutunut läski nimeltään Golga (John Tenta aka Earthquake), jättiläismäinen Giant Silva sekä Princess Luna.
- Austin-Taker-ottelussa tuomarina piti olla Vince McMahon, mutta mitään ottelua ei nähty, sillä ennen ottelun alkua Undertaker päätti tehdä pomolleen kuristusjuntan!

----------


WWF Over the Edge: In Your House

Over the Edge –niminen PPV on jäänyt surullisella tavalla historian, sillä vuonna 1999 Owen Hart menehtyi kesken Over the Edge –PPV:ssä karmeassa onnettomuudessa. Tämä ei kuitenkaan ole se tapahtuma, sillä Over the Edge –PPV näki päivänvalonsa jo vuonna 1998. Tällöin oli käytössä vielä In Your House –lisänimi. Kyseessä oli 22. IYH-PPV. Sattuneista syistä Over the Edge järjestettiin siis vain kaksi kertaa.

Posterivalinta on melko mielenkiintoinen, sillä kuvassa oleva Ken Shamrock ei edes esiintynyt koko PPV:ssä millään tavalla. Muuten kyllä tykkäsin Over the Edgen ilmeestä. WWF on Attitude-ajan aikana alkanut vähän enemmän panostamaan erinäköisiin lavasteisiin. Tässä tapahtumassa oli rampin ympärille pistetty romuautoja, jotka jotenkin sopivat hyvin tämän tapahtuman tunnelmaan. Over the Edge järjestettiin Milwaukeessa, Wisconsinissä. Selostajina jälleen kerran paras kaksikko ikinä – Jim Ross ja Jerry ”The King” Lawler.


LOD 2000 (Animal & Hawk) w/Sunny & Droz vs Disciples of Apocalypse (8-Ball & Skull) w/Chainz

Over the Edge alkoikin heti heikoimmalla matsilla. Vastakkain olivat siis LOD 2000 sekä DOA. Ennen nämä joukkueet olivat vielä hyvää pataa, mutta sukset menivät ristiin, kun LOD 2000 pilasi 8-Ballin ja Skullin mahdollisuudet nousta Tag Team –mestareiksi. Vaikka kuvion perusteella minusta ainakin on tuntunut siltä, että Animal ja Hawk ovat tarinan pahiksia, näin ei kuitenkaan ole. LOD 2000:n mukana oli heidän managerinsa Sunny (joka oli hiton kuuma LOD-asussa) sekä heidän uusi kaverinsa Darren ”Puke” Drozdov.

Eipä tältä ottelulta hirveästi voinut odottaa, eikä se mitään hyvää tarjonnutkaan. LOD yritti parhaansa kehässä, mutta onhan nuo isokokoiset kaksoset (8-Ball & Skull) aivan painitaidottomia tapauksia. En vaan ymmärrä, että miten he voivat olla noin huonoja, kun tässäkin vaiheessa he olivat jo painineet yli 10 vuotta. Liikkeiden myyminen on surkeata ja heidän tekemät liikkeet näyttävät siltä, että kohta jotain sattuu oikeasti. Kömpelö-sana varmaan kuvailee parhaiten heitä.

*½ (09:57)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: LOD 2000 (Animal & Hawk)

Droz häiritsi 8-Ballia, jonka jälkeen Animal sai tehtyä 8-Ballille Powerslamin.

Tässä välissä The Rock tuli haukkumaan milwaukeelaisyleisön. Rockin illan vastustaja Faarooq hyökkäsi The Rockin kimppuun ja teki tälle Piledriverin. Nation ja lääkintähenkilökunta tuli Rockin apuun ja pisti hänelle niskatuen.


Jeff Jarrett w/Tennessee Lee vs Steve Blackman

Tämä kun on Steve Blackmanin uran ensimmäinen 1vs1-ottelu PPV:ssä, niin voisin vähän kertoa Steve Blackmanista. Aikaisemmin pidin ”Lethal Weapon” Steve Blackmania hyvin tylsänä tapauksena, mutta olen tässä viime aikoina hyvin vahvasti vaihtanut mielipidettäni aivan toiseksi. Eihän se esimerkiksi mikissä järin hyvä ole, eikä muutenkaan miestä voi minään hirveän karismaattisena pitää. Mutta jotain tuossa Steve Blackmanissa on, jonka takia siitä pitää. Tuo vakava ja harmaa kuva yhdistettynä miehen poikkeukselliseen tyyliin otella on jotenkin jännä yhdistelmä. Tulee ihan mieleen joku 80-90-luvun actiontähti, josta vaan pitää, vaikka ei mikään hyvä näyttelijä ole.

On tullut aika paljon luettua Steve Blackmanista. Siinä on nimittäin ihan hemmetin kova jätkä myös ihan oikeasti. Hardcore Hollyn kirjassa esimerkiksi on kerrottu siitä, kuinka Steve vitun Blackman hakkasi Bradshaw’n lentokentällä, kun Bradshaw vittuili liikaa. Mielenkiintoisempi stoori Blackmanista on se, että mies teki jo 80-luvun lopussa WWF:n kanssa sopimuksen, mutta Etelä-Afrikassa sairastui malariaan ja punatautiin, jonka takia mies makasi vain sängyssä muutaman vuoden. Vuosien kuntoutukseen jälkeen Blackman vihdoin debytoi WWF:ssä vuonna 1997. Jos kiinnostaa lukea enemmän Blackmanista, niin tsekatkaapa tämä: http://prowrestlingstories.com/pro-wres ... ies/vol28/

Steve Blackman ja Jeff Jarrett ovat nyt jonkun aikaa feudailleet, koska Jarrett aiheutti kusettamalla Blackmanin WWF-uran ensimmäisen tappion. Sen jälkeen feudi on ollut lähinnä sitä, että aina jompikumpi on hyökännyt toisen kimppuun – ei mitään sen kummempaa. Tässä saattaa olla vähän Blackman-fanitukseni aiheuttamaa lisää, mutta tykkäsin yllättävän paljon tästä ottelusta. Tässä oli mukavasti vauhtia ja ihan toimiva loppukin.

Lisäksi ottelun aikana Al Snow, joka on joka viikko yrittänyt päästä Vince McMahonin puheille, oli lyöttäynyt espanjankielisten selostajien seuraan. Lopulta järjestysmiehet jälleen kerran poistivat Snow’n paikalta. Tämä oli ihan hauskaa seurattavaa myös.

*** (10:15)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Jeff Jarrett

Jarrett löi Steve Blackmanin kendotikulla Blackmania ja selätti tämän.

Marc Mero vs Sable

Jo pitkään jatkunut Marc Meron ja Sablen surkea parisuhde sai viimeisen niitin, kun Sable teki miehelleen Sablebombin. Sable ei kuitenkaan päässyt Merosta eroon, sillä Marc Merolla ja Sablella on sopimus siitä, että Sable joutuu manageroimaan (ex-)miestään. Vastahakoinen Sable aiheuttikin Merolle muutaman tappion, jonka jälkeen Marc Mero suostui tällaiseen ratkaisuun: Sable saa valita kenet tahansa ottelemaan puolestaan Over the Edgessä. Jos Sablen valitsema painija voittaa Meron – Sable on vapaa. Jos Marc Mero puolestaan voittaa, Sable joutuu lähtemään ikiajoiksi WWF:stä.

Niin siinä sitten lopulta kävi, että Sable marssi paikalle painivehkeet päällä ja päätti puolustaa kunniaansa itse. Mitään todellista ottelua tästä ei kuitenkaan tullut, vaan näen tämän lähinnä vaan anglena. Sellaisena se oli ihan toimiva.

Ei arvosanaa, koska en kokenut tätä minään oikeana matsina, vaan anglena (00:20)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Marc Mero

Marc Mero huijasi sanomalla ensin, että ei haluakaan riidellä vaimonsa kanssa, mutta päättikin sitten yhtäkkiä rullata ja selätti Sablen.

Kai En Tai (Dick Togo, Men’s Teioh & Sho Funaki) w/Yamaguchi-san vs Bradshaw & TAKA Michinoku

Joukko japanilaisia teki pian Wrestlemanian jälkeen debyyttinsä hyökkäämällä Light-Heavyweight-mestari TAKA Michinokun kimppuun. Näitä hyökkäyksiä nähtiin useamman kerran ja sen lisäksi Kai En Tai –nimeä käyttävä ryhmä alkoi jostain syystä myös hyökkäämään Bradshaw’n päälle. Ilmeisesti näiden yllätyshyökkäyksien takia Bradshaw ja TAKA Michinoku ystävystyivät. Eräässäkin Raw’ssa Bradshaw yritti opettaa TAKA Michinokua ajamaan autolla, polttelemaan sikaria ja elämään kuin amerikkalainen.

Tämä on siis Kai En Tain ensimmäinen ottelu PPV:ssä. Kai En Tai koostuu Dick Togosta, Men’s Teiohista ja Sho Funakista, jotka ovat painineet japanilaisessa Michinoku Pro Wrestling –promootiossa aikaisemmin. Managerina toimii vanhempi japanilainen herra nimeltä Yamaguchi. Tästä samaisesta promootiosta on lähtöisin myös TAKA Michinoku. Oikeastaan ensimmäisen kerran juuri tämän ottelun aikana selostaja Jim Ross vähän availi, mistä tässä edes on kysymys. Ilmeisesti tässä on lähinnä kyse kostosta, koska TAKA jätti kaverit Japaniin ja lähti itse hakemaan menestystä Amerikasta.

Tämä ottelu oli siis ns. handicap-ottelu, eli toisessa joukkueessa oli yksi ottelija enemmän. Paikoitellen ottelu oli hyvinkin lennokasta, välillä vähän sekavaa ja vaikka jossain määrin tästä pidinkin, niin vähän jäi vaisut fiilikset. Osittain varmaan sen takia, että tähän LHW-divisioonaan WWF ei ole oikein yhtään jaksanut panostaa, niin ei yleisökään hirveästi jaksanut tästä innostua.

**½ (09:52)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Kai En Tai (Dick Togo, Men’s Teioh & Sho Funaki)

Dick Togo selätti TAKAn komean Senton Bombin jälkeen.

The Rock © vs Faarooq – WWF Intercontinental –mestaruusottelu

Vihdoinkin Rocky ja Faarooq kohtasivat normaalissa 1vs1-matsissa ja panoksena oli vieläpä The Rockin Intercontinental-mestaruus. Faarooqin ja The Rockin välit ovat jo kauan aikaa olleet huonot. Lopulta tilanne kärjistyi niin, että The Rock yhdessä muiden Nation-jäseneiden kanssa potkikin johtajansa Faarooqin pihalle.

Faarooq-Rock-jännite oli minun mielestäni toimiva siihen asti, kun Faarooq potkittiin pihalle NOD:sta. Valitettavasti sen jälkeen tämä kuvio ei oikein ole mitään mielenkiintoista tarjonnut. Syitä on varmasti monia. A) Yleisö ei oikein ole innostunut Faarooqista, joka on nyt hyvis. B) The Rockin ja The Nationin huomio on osittain kiinnittynyt ihan muihin henkilöihin (DX).

Tämä feudin lopetus (tai niin ainakin oletan) jäi myös aika valjuksi. Ottelu oli hyvin lyhyt, eikä tässä oikein kerennyt mitään ihmeellistä tapahtua. Faarooqin/Ron Simmonsin parhaat päivät ovat jo ohi, kun taas puolestaan The Rockilla ne on vasta edessäpäin.

** (05:07)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja edelleen WWF Intercontinental –mestari: The Rock

Kane w/Paul Bearer vs Vader – Maski vs Maski –ottelu

Kane ja Vader kohtasivat jo No Way Out of Texasissa. Kane voitti sen ottelun, ja kyseisen ottelun jälkeen Vaderia ei pariin kuukauteen nähty. Edellisessä PPV:ssä (Unforgiven) Vader teki paluun kesken Undertakerin ja Kanen välisessä Inferno-ottelussa, joten oli luonnollista, että tähän Over the Edgeen buukattiin Kanen ja Vaderin välille toinen ottelu. Jostain syystä stipulaatioksi oli pistetty vielä se, että häviäjä joutuu riisumaan maskinsa. Vähän outo stipulaatio, koska Vader on vuosien varrella (myös WWF:ssä) riisunut maskinsa todella monta kertaa pois kesken ottelunkin, eikä toi Vaderin maski muutenkaan hirveästi kasvoja peitä.

Tykkäsin näiden korstojen No Way Out of Texas –ottelusta. Se oli oikein hyvä kahden ison miehen otteluksi, eikä tämäkään ottelu huono missään nimessä ollut. Tämä ei vaan enää samalla tavalla sytyttänyt. Iso plussa siitä, että Vader yritti jälleen Vadersaultia! On se vaan komeata katsottavaa, kun noin iso mies tekee moonsaultin.

**½ (07:20)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Kane

Kane väisti Vaderin Vadersaultin ja teki Tombstone Piledriverin tälle. Ottelun jälkeen Vaderilta riisuttiin maski. Paul Bearer puki Vaderin maskin päälleen. Toettuaan ottelusta Vaderia haastateltiin, jossa tämä iso mies itki olevansa läski paska, jonka aika on ehkä ohi..

D-Generation X (Triple H, Road Dogg & Billy Gunn) w/Chyna & X-Pac vs The Nation (Owen Hart, D’Lo Brown & Kama Mustafa) w/Mark Henry

Tämä oli vähän outo ottelu siinä mielessä, että D-Generation X:n ja The Nationin välillä ei oikein mitään feudia ollut kuin vasta sen jälkeen, kun tähän PPV:hen oli nimetty kuuden miehen ottelu joukkueiden välillä. Tietysti Owen Hartilla ja Triple H:lla oli pidempi feudi alla entuudestaan. Owen Hartin hyvisajat jäivät siis lyhyeksi ja hän liittyi The Nationiin (ent. Nation of Domination). Samoihin aikoihin D-Generation X on muuttunut vihatusta pahisjengistä hyviksiksi. DX:n kääntymiselle ei varsinaisesti mitään tiettyä hetkeä/anglea ollut, vaan oikeastaan yleisö käänsi D-Generation X:n. Yleisö ei yksinkertaisesti voinut buuata DX:n meneville catchpraseille ja typerille vitseille.

En ole mikään hirveän iso kuuden hengen joukkueotteluille. Tämä oli kuitenkin ihan ok. Miinusta on annettava yleisölle, joka jossain vaiheessa taisi jopa huutaa boringia. En kyllä mitenkään voi yhtyä yleisöön, vaikka jotain suvantovaiheita ottelussa ehkä olikin. Jos pitää nostaa esille jotain yksilöitä, niin Owen Hart veti jälleen hyvin mielipuolista roolia. DX:n puolelta yllätti Billy Gunn, jota en minään kehien kunkkuna pidä, mutta hyvässä vedossa tuntui olevan tässä matsissa. Kyllä tämä ottelu ansaitsee minulta kolme tähteä.

*** (18:33)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: The Nation (Owen Hart, D’Lo Brown & Kama Mustafa)

Stone Cold Steve Austin © vs Dude Love – WWF-mestaruusottelu, jossa erikoistuomarina Vince McMahon

Sitten olikin vuorossa illan pääottelu, jossa otteli vastakkain samat nimet kuin edellisessä PPV:ssäkin – Stone Cold Steve Austin ja Dude Love. Pohjimmiltaan tässä oli kuitenkin ennen kaikkea kysymys WWF:n omistajan Vince McMahonin ja WWF-mestari Steve Austinin vihanpidosta. Vince McMahon ei missään nimessä halua, että hänen vihaamansa Stone Cold Steve Austin on hänen promootionsa mestari, joten McMahon yrittää kaikin tavoin saada mestaruuden Austinilta. Ykköshaastajaksi hän nimesi Dude Loven (Mick Foley), joka on Mr. McMahonin mieleen. Ottelun vierailevana kehäkuuluttajana toimi McMahonin hyvä ystävä Pat Patterson ja ajanottajana Gerald Brisco. Kaiken kukkuraksi Vince McMahon nimesi itsensä ottelun tuomariksi.

Ennen kuin ottelu kerkesi alkaakaan paikalle tuli vielä The Undertaker, joka edellisessä Raw’ssa teki McMahonille kuristusjuntan. The Undertakerin läsnäolo tasoittikin vähän voimasuhteita ottelussa, sillä Taker tarkkaili McMahonia. Muuta mainitsemisen arvoista tästä ottelusta on se, että kesken kaiken McMahon muutti sääntöjä. Loppujen lopuksi tässä ottelussa ei tunnettu diskauksia ja selätyksenkin pystyi suorittamaan ihan missä vain.

Tämä oli ihan pirun hyvä matsi. Monella tapaa samanlainen kuin edellinen kohtaaminen, mutta omasta mielestäni vielä hitusen parempi. Joku voisi sanoa, että tämä oli vähän ylibuukattu, mutta ei se minua haitannut. WWF osasi tällaisen ylibuukkauksen ja sekaantumiset hoitaa hyvin. Ne olivat pääasiassa viihdyttäviä toisin kuin WCW:ssä, jossa ne olivat usein ihan täyttä paskaa.

Suosittelen lämpimästi katsomaan tämän ottelun. Mitään muuta erikoista tämä PPV ei tarjonnut, mutta Austinin ja Dude Loven jännittävä kamppailu on erittäin hyvä.

**** (22:27)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja edelleen WWF:n mestari: Stone Cold Steve Austin

Vince McMahon oli poissa pelistä. Steve Austin teki Dude Lovelle Stunnerin ja selätti Duden taputtamalla tuomari McMahonin kättä samalla.

-----

Ei se vieläkään oikein lähtenyt. Jälleen jäi kokonaisuudessaan vähän vaisuksi PPV:ksi. Pääottelua lukuunottamatta mitään hirveän muistettavaa ei tässäkään tapahtumassa ollut. Joten tämäkin saa arvosanaksi tyydyttävän, mutta vaikka ottelujen taso ei niinkään häikäissyt, niin loppujen lopuksi mulle jäi tästä vähän parempi maku kuin muista alkuvuoden PPV:istä (Wrestlemaniaa lukuunottamatta). Ehkä tässä sitten oli enemmän tunnelmaa kuin noissa muissa.

-----
Over the Edgen tähdet:
*** Dude Love
** Steve Austin
* Owen Hart
-----
PPV-arvosanat:
Ok
Wrestlemania XIV
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
-----
Tähtipörssi:
1. Steve Austin 9
2. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love) 7
3. Shawn Michaels 4
4. TAKA Michinoku 3
4. The Undertaker 3
6. Pantera 2
7. Rocky Maivia 1
7. Owen Hart 1

[kenitys]

STARRCADE 1986

Viimeisen vuoden aikana Jim Crockett Promotionsin kehityksessä ei ollut tapahtunut kovin suuria muutoksia. Jim Crockettin vuonna 1985 alkanut toinen kausi NWA:n presidenttinä oli päättynyt kuluneen vuoden aikana, kun hänen tilalleen oli tullut Bob Geigel. Crockett puolestaan oli kuitenkin ostanut Geigeliltä tämän promootion Central States Wrestlingin, joka toimi Kansasin alueella Missourissa. Tämä osto (tai Crockettin NWA-presidenttiyden päättyminen) eivät olleet kuitenkaan millään tavalla kovin merkittäviä tapahtumia. Crockett toi Central States Wrestlingin painijoita jonkun verran mukaan myös JCP:n kuvioihin, ja pieni häivähdys niistä nähdään tässäkin Starrcadessa. Vuonna 1987 Crockett kuitenkin myi Central States Wrestlingin takaisin Geigelille.

Muutenkin painimaailman merkittävät tapahtumat vuoden 1986 aikana liittyivät ensisijaisesti NWA:han ja sen liepeille, eivät niinkään NWA:n ykköspromootioon JCP:hen, joka jatkoi vakaan suosion pitämistä ja Mid-Atlantic -alueen hallitsemista mutta jolla ei silti tuntunut olevan varsinaisia aseita WWF:n suosion päihittämiseen. JCP:n ulkopuolella sen sijaan kaksikin muuta promootiota pyrkivät laajempaan Amerikan laajuiseen suosioon.

Pitkään NWA:han kuulunut ja yksi liittouman merkittävimmistä promootioista, teksasilainen WCCW oli vuoden 1986 päättänyt irtautua NWA:sta. Myöhemmin se alkaisi tehdä (uudestaan) yhteistyötä toisen aikanaan NWA:sta irtautuneen promootion AWA:n kanssa, mutta tässä vaiheessa WCCW:n NWA-eron merkittävin vaikutus oli se, että yhä harvempi merkittävä amerikkalainen promootio kuului tähän painipromootioiden liittoumaan, joka oli territory-aikakautena koonnut käytännössä kaikki promootiot yhteen. WCCW:n ohella uutta suuntaa haki myös Oklahomassa toimiva ja muun muassa tv-ohjelmansa avulla huomattavaa suosiota kerännyt Bill Wattsin Mid South Wrestling, joka muutti vuoden 1986 aikana nimensä Universal Wrestling Federationiksi. UWF:n suosio ei kuitenkaan lähtenyt vuoden 1986 aikana toivottuun kasvuun.

Näillä askelmerkeillä saavuttiin siis vuoden 1986 Starrcadeen, joka kaikkien edellisten Starrcadejen tapaan järjestettiin kiitospäivänä marraskuun lopussa. Tämä jäisi viimeiseksi closed-circuit-television -teknologialla ensisijaisesti lähetyksi Starrcadeksi. Osittain juuri tämän pian vanhentuvan teknologian vuoksi myös tämä Starrcade - edellisen Starrcaden tapaan - oli jaettu kahdelle eri areenalle: Greensboro Coliseumiin North Carolinassa ja The Omniin Atlantassa. Tällä kertaa tapahtumapaikat oli kuitenkin erotettu toisistaan näkyvämmin, vaikka nytkin show pomppi areenalta toiselle niin, että joka toinen ottelu nähtiin toiselta areenalta ja joka toinen toiselta. Atlantassa selostajina olivat uuden sukupolven nimet: Tony Schiavone ja varsin tuntemattomaksi jäänyt Rick Stewart. Greensborossa selostajina olivat puolestaan konkarit: Bob Caudle ja Johnny Weaver. Lisäksi Weaver hoiti Greensborossa pari backstage-haastattelua.


Tim Horner & Nelson Royal vs. Kernodle Brothers (Don & Rocky)
Joissain arvosteluissa tämä on merkattu Dark Matchiksi, mutta kyllä tämä minun versiossani oli esitetty ihan samalla tavalla kuin muutkin ottelut. Ennen ottelua kuultiin tapahtuman avaava Yhdysvaltain kansallislaulukin. Sinänsä paikka Dark Matchina olisi kyllä voinut olla ihan perusteltu, koska olihan tämä kaikin puolin hyvin mitätön ottelu taustoiltaan ja merkitykseltään: kaksi alakortin face-joukkuetta painimassa toisiaan vastaan. Joukkueista Kernodlen veljekset ovat tuttuja edellisistäkin arvosteluista. Don Kernodle oli 1970-luvun alussa uransa aloittanut pitkän linjan NWA-painija, joka oli paininut suurimman osan urastaan heelinä ja tehnyt jopa yhteistyötä Nikita ja Ivan Koloffin kanssa. Lopulta venäläiset olivat kääntyneet Kernodlea vastaan, jolloin Kernodlesta oli tullut face. Sen jälkeen hän oli auttanut face-painijoita ja ollut muun muassa Rock 'n' Roll Expressin managerina viime Starrcadessa. Kernodlen veli Rocky Kernodle oli puolestaan paljon tuntemattomampi painija, jonka ura ei koskaan noussut kovin merkittäväksi. Vuoden 1984 Starrcadessa hän oli kuitenkin paininut Keith Larson -nimellä Ole Andersonin joukkueparina ja nimenomaan veljensä manageroimana Nikita ja Ivan Koloffia vastaan. Nyt he saivat vastaansa Tim Hornerin ja Nelson Royalin, joista Horner oli nuori varsin tuntematon alakortin painija ja Royal ilmeisesti jonkinlainen NWA-konkari, joka ei ollut kuitenkaan saavuttanut urallaan mitään merkittävää.

Vaikka tässä ottelussa olikin mukana eräänlainen pitkän linjan NWA-nimi Don Kernodle, ei voi silti väittää, että JCP olisi yrittänyt tunkea turhan nimekkäitä tähtiä openeriin. Silti juuri nämä neljä saivat kunnian avata Starrcade 1986:n, ja itse asiassa lopputulos oli varsin kiva. Erityisesti nuoret Horner ja Rocky Kernodle liikkuivat perhanan vauhdikkaasti ja väläyttivät aikakaudelle harvinaisia high flying -liikkeitä. Myös Don Kernodle osoitti osaavansa edelleen hommat muutamalla tyylikkäällä power-likkeelle. Harmi vain, että sellainen kokonaisuus, tarinan kerronta ja suurempi tunnelma tästä ottelusta puuttui täysin, ja sen vuoksi tämä ottelu ei nouse erityisen hyväksi kirjoissani. Silti painisuorituksiltaan tämä oli oikein kuranttia kamaa, kaikin puolin ilahduttavan pirteä avaus illalle. Paljon huonomminkin olisi voinut Starrcade 1986 lähteä käyntiin.
**½ (7:30)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Tim Horner & Nelson Royal

Brad Armstrong vs. Jimmy Garvin w/ Precious
No niin, sitten kaksi mielenkiintoista nimeä toisiaan vastassa. Jimmy Garvin onkin tuttu näissä arvosteluissa jo AWA SuperClash 1985:stä. Garvin oli tosiaan tähän mennessä tehnyt merkittävimmän uran WCCW:ssä, josta hän oli vuoden 1985 aikana siirtynyt lyhyeksi aikaa AWA:han, josta hän oli vuonna 1986 jatkanut JCP:hen. Halpamainen ja inhottava heel-painija Garvin oli vaimonsa ja managerina Preciouksen kanssa noussut nopeasti tunnetuksi myös JCP:ssä. Garvinin vastustaja oli puolestaan legendaarisen painijan Bob Armstrongin toiseksi vanhin poika Brad Armstrong, joka on kyllä tuttu myös projektini myöhemmiltä vuosilta. Brad oli oikeastaan tässä vaiheessa reippaasti lupaavin Bobin pojista: vanhin poika Steve ja toiseksi nuorin Scott olivat kyllä myös aloittaneet uransa painijana, mutta kumpikaan ei ollut saanut uraansa kovin merkittävästi käyntiin. Nuorin veli Brian ei puolestaan ollut vielä edes aloittanut uraansa painijana - myöhemmin hänestä kyllä kuultaisiin. Nuori, komea ja taitava Brad Armstrong vaikutti tässä vaiheessa olevan kuitenkin lupaava toisen sukupolven painija, josta myös yleisö piti. Viime aikoina Armstrong ja Garvin olivat ajautuneet pahoihin erimielisyyksiin, jonka seurauksena tämä ottelu oli buukattu.

Huh, näyttipä nuori Brad Armstrong miljoona kertaa uskottavammalta kuin myöhemmin urallaan, jolloin Armstrong oli lähinnä alakortin tylsä cruiserweight-painija. Tässä vaiheessa sen sijaan - no, katsokaa nyt noita hiuksia ja viiksiä. Lisäksi Armstrong vaikutti muutenkin paljon kookkaammalta - tai ehkä se johtui vain hänen vastustajaan. Tämä Armstrongin ja Garvinin otteluhan oli periaatteessa tyylipuhdas cruiserweight-ottelu, jos tuollainen käsite olisi tunnettu vuonna 1986. Ja vaikkei tunnettukaan, Garvin ja Armstrong tarjosivat joka tapauksessa perhanan viihdyttävän painiottelun. Olen suorastaan hämmästynyt siitä, kuinka hienoa seurattavaa tämä oli. Odotin etukäteen pientä kivaa välipalakoitosta, mutta sen sijaan Armstrong ja Garvin täräyttivät täyden 15-minuuttisen jännitysnäytelmän, joka alkoi vauhdikkaalla liikkumisella ja nopeilla iskujen vaihdolla, siirtyi sitten hyvin rakenneltuun tekniikka- ja lukkopainiin, josta lopulta päästiin kunnon fyysiseen lopputaisteluun. Päällisin puolin tässä oli siis rakenteeltaan kaikki, mitä hienolta ottelulta sopii odottaa. Harmi vain, että semmoinen kunnon suuri tunnelma tai muu erityisyys tästä puuttui, minkä takia tämä ei millään nouse huippuotteluksi. Kova suoritus silti tältä kaksikolta.
***½ (15:00)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Contest (Time limit draw)

Shashka Whatley & The Barbarian vs. Hector Guerrero & Baron von Raschke
Tässä jos missä oli mielenkiintoinen joukko painijoita. Aloitetaan heeleistä: The Barbarian ja Shashka Whatley kuuluivat JCP:n merkittävimmän heel-managerin Paul Jonesin stableen Paul Jones' Armyyn. Barbarian on tuttu jo viime vuoden Starrcadesta, mutta Whatley on sen sijaan uusi nimi. Paremmin Pez Whatley -nimellä tunnettu painija oli aloittanut uransa 1970-luvun puolivälissä, paininut erinäisissä promootioissa 10 vuoden ajan ja saapunut lopulta JCP:hen vuonna 1985. Whatley oli aluksi paininut Jimmy Valiantin joukkueparina, kunnes hän kääntyi Valiantia vastaan, liittyi Paul Jones' Armyyn ja otti käyttöön Shaska Whatley -nimen. Nyt nämä kaksi saivat vastaansa Jonesin porukkaa vastaan taistelevat Hector Guerreron ja Baron von Raschken. Raschke on tuttu jo SuperClashista, ja tämä saksalainen konkaripainija olikin tehnyt selvästi kuuluisimman uransa nimenomaan AWA:ssa. Vuonna 1985 hän oli kuitenkin siirtynyt JCP:hen ja paininut aluksi heelinä vanhan tuttunsa Paul Jonesin stablessa. Lopulta Raschke kääntyi Jonesia vastaan. Hänen joukkueparinsa oli puolestaan legendaarisen Guerreron suvun painija Hector Guerrero, joka oli aloittanut uransa 1970-luvun alkupuolella ja paininut erityisesti Yhdysvaltojen läntisissä osavaltioissa. 1980-luvun puolivälissä Guerrero oli kuitenkin saapunut myös JCP:hen, jossa hän paini oman nimensä lisäksi maskin kanssa nimellä Lazer-Tron.

Jo kolmas positiivisesti yllättänyt ottelu! Matsin tähti oli tietenkin Hector Guerrero, joka väläytti ottelussa aikakaudelle täysin poikkeuksellisia liikkeitä, kuten näyttävän loikan kehäköysien yli vastustajiensa päälle. Oikeastaan kukaan muu ottelun kolmikosta ei vakuuttanut erityisemmin (minkä takia ottelu jää vain ihan kivaksi), mutta heidänkin perusrymistelybrawlauksensa toimi yllättävän hyvin vastapainona Guerreron lucha libre -menolle. Kokonaisuutena siis kiva välipala.
**½ (7:30)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Hector Guerrero & Baron von Raschke (Raschke pinned Whatley after an Elbow Drop)

The Russians (Ivan Koloff & Kruschev) (c) vs. Kansas Jayhawks (Jaggers & Mantel) - No DQ Match for the NWA United States Tag Team Championship
Hirvittäviä neuvostoliittolaisia edustavat Ivan Koloff ja Krusher Kruschev jatkoivat edelleen NWA:n joukkuedivisioonassa tuhon kylvämistä, vaikka Ivanin veljenpoika Nikita olikin hiljattain siirtynyt aivan toisiin kuvioihin (myöhemmin lisää tässä arvostelussa). Kuluneena syksynä he olivat voittaneet uudet NWA United States Tag Team -mestaruudet. Jim Crockett oli luonut ne korvaamaan aikaisemmissa Starrcadeissa nähdyt NWA United States Tag Team -mestaruudet, jotka olivat itse asiassa Floridan aluepromootion omistuksessa ja jotka katosivat vuoden 1986 lopussa. Uusista US-joukkuemestaruuksista järjestettiin turnaus, jonka finaalissa kohtasivat nimenomaan nämä kaksi joukkuetta. Nyt oli uusintaottelun aika. Venäläisten vastustajina nähtiin kaksi 1970-luvun alkupuolella uransa aloittanutta konkaripainijaa: Bobby Jaggers ja Dutch Mantel. Molemmat olivat pyörineet monissa eri promootioissa, kunnes kumpikin saapui vuonna 1986 JCP:hen ja iskettiin yhteen uudeksi joukkueeksi. Mantel tunnetaan parhaiten myöhemmästä urastaan managerina muun muassa Zeb Colterin nimellä.

Nyt ei päästy enää erityisen positiiviseen yllätykseen, mutta ihan kivat ottelut saivat jälleen jatkoa. Ero aikaisempiin oli vain se, että tältä odotinkin jo vähän enemmän - varsinkin kun ottelu käytiin No DQ -stipulaatiolla, minkä olisi luullut mahdollistavan kunnon rymistelyn. Sen sijaan No DQ -stipulaatiota hyödynnettiin tässä varsin minimaslisesti, ja kokonaisuutena ottelu jäi lähinnä perinteiseksi brawlaukseksi. Sellaisena tämä oli kyllä ihan hyvä, joten kyllä tämän ihan mielellään katsoi, vaikka mitenkään mullistava ottelu ei ollut kyseessä.
**½ (7:51)
Voittajat:

► Näytä spoileri

The Russians (Koloff pinned Jaggers after a chain shot from Kruschev)

Rick Rude w/ Paul Jones vs. Wahoo McDaniel - Indian Strap Match
Sitten oli merkittävän ppv-debyytin vuoro: ensimmäisen ppv-esiintymisensä teki vasta 27-vuotias Rick Rude - nuori ja komea painija, joka oli aloittanut uransa vasta pari vuotta aiemmin. Uransa alkuvuosina Rude oli paininut muun muassa Georgia Championship Wrestlingissä ja Floridassa face-jobberina, minkä jälkeen hän oli ottanut käyttöönsä kuuluisan "Ravishing"-gimmickin, jonka ansiosta hänestä tuli rajusti vihattu heel. Nimeä Rude alkoi kerätä WCCW:ssä ja (Jerry Lawlerin sekä Jerry Jarrettin) CWA-promootiossa Memphisissä, kunnes vuonna 1986 hän siirtyi JCP:hen ja lyöttäytyi yhteen heel-manageri Paul Jonesin kanssa. Heti debyytistään lähtien Rude oli tehnyt tiivistä yhteistyötä Jonesin toisen manageroitavan Ragin' Bullin kanssa, ja kaksikko oli yhdessä yrittänyt tuhota legendaarisen Wahoo McDanielin uran. Toistaiseksi he eivät olleet onnistuneet siinä, mutta nyt Rude sai mahdollisuuden McDanielin nimikko-ottelussa Indian Strap Matchissa, joka oli säännöiltään ihan normaali Strap Match: painijat kiinni toisissaan remmillä, ja ottelun voittaisi se, joka koskettaa kaikkia neljää kulmausta putkeen.

Äh, nyt oli sitten vuorossa illan ensimmäinen pettymys. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla tai ehkä McDaniel ja Rude eivät vain tässä vaiheessa uriaan olleet paras kaksikko ottelemaan toisiaan vastaan. Tämä ottelu ei nimittäin oikein lähtenyt missään vaiheessa toivomallani tavalla käyntiin, ja viihdyttävän rymistelyn sijaan tämä oli yllättävän hidasta ja kankeaa menoa. Ehkä McDaniel oli sitten tässä vaiheessa uraansa jo liian vanha ja kankea, koska jotenkin erityisesti hänen otteensa olivat tässä ottelussa häiritsevän yksipuolisia. Rude kyllä teki kovasti töitä, osoitti loistavaa karisma ja väläytti myös muutaman näyttävän liikkeen. Toisaalta tuntui kuitenkin siltä, että Rude oli vähän liian vihreä, minkä takia hän ei myöskään saanut ottelua kannettua toivottuun lopputulokseen. Niinpä aikaan saatiin lopulta vain ok ottelu, vaikka edellytyksiä olisi ollut enempäänkin.
** (9:05)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Wahoo McDaniel

Sam Houston (c) vs. Bill Dundee - NWA Central States Heavyweight Championship
Kuten alkutekstissä sanoin, Jim Crockett oli ostanut kuluneen vuoden aikana Central States Wrestling -promootion itselleen. NWA Central States Heavyweight -mestaruus oli tuon promootion päämestaruus, joka oli vakatoitu syyskuussa 1986 sen jälkeen, kun Crockett osti promootion itselleen. Mestaruudesta järjestettiin vakatoinnin jälkeen turnauksen, jonka finaalissa toisensa kohtasivat JCP:ssä paikkansa vakiinnuttanut nuori teksasilainen painija Sam Houston ja australialainen painijakonkari Bill Dundee. Houston voitti turnauksen ja mestaruuden vain reilu viikko ennen Starrcadea, ja nyt hän pääsi puolustamaan sitä uudestaan Dundeeta vastaan. Dundee oli siis aloittanut uransa jo 1960-luvulla, saapunut Amerikkaan 1970-luvulla ja vakiinnuttanut paikkansa erityisesti CWA-promootiossa Memphisissä.

Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että suurimman osan ajasta tällä ei ollut oikein mitään selvää rakennetta, tarinaa tai suuntaa, mihin Dundee ja Houston olisivat pyrkineet. Molemmat vain mätkivät toisiaan ja väläyttivät myös varsin tyylikkäitä liikkeitä, mutta ottelun flow oli jotenkin sekava. Tapahtumista hypittiin toiseen ilman, että kummallakaan olisi jotenkin vaikuttanut olevan selvä suunnitelma siitä, millä tavalla he tahtovat teloa vastustajansa. Loppua kohti ottelu alkoi kuitenkin selkeytyä, ja erityisesti lopussa nähty Houstonin jalan telominen oli oikein oppikirjamaista painia. Dundee yllätti tässä ottelussa parilla oikeasti tyylikkäällä high flying -liikkeellä, ja homma oli muutenkin koko ajan mukavan energistä ja kivaa katseltavaa, että kyllä tämä heikkouksistaan huolimatta sellainen ihan hyvä ottelu oli.
**½ (10:21)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Sam Houston (via DQ)

Paul Jones w/ Ragin' Bull vs. Jimmy Valiant w/ Big Mama - Hair vs. Hair Match
Muistatteko vielä, kuinka vuoden 1984 Starrcadessa Paul Jones ja Jimmy Valiant kohtasivat Loser Leaves Town Tuxedo Street Fight Matchissa? Muistittepa tai ette, niin Valiantin ja Jonesin feud oli jatkunut käytännössä tauotta vuodesta 1984 lähtien (vaikka Valiant oli vuoden 1984 tappionsa jälkeen "joutunut lähtemään" hetkeksi JCP:stä). Mitään oikeastaan kovin merkittävää ei tässä JCP:n oman hassuttelufacen ja ilkiömanagerin feudissa ollut missään vaiheessa tapahtunut. Vuoden 1986 aikana Valiantin pitkäaikainen ystävä ja yleisönsuosikki Ragin' Bull oli kuitenkin alistunut Paul Jonesin rahakkaaseen tarjoukseen, kääntynyt Valiantia vastaan ja liittynyt Jonesin puolelle. Kuluneen vuoden aikana Valiant oli hävinnyt hiuksensa ottelussa Bullia vastaan, mutta nyt hän ja Jones asettuivat vastakkain uudessa Hair vs. Hair Matchissa. Stipulaation erikoisuus oli kuitenkin se, että jos Valiant häviäisi, hänen managerinsa Big Maman hiukset leikattaisiin. Jos Jones häviäisi, hän menettäisi omat hiuksensa. Jonesin apuri Ragin' Bull pakotettiin ottelun ajaksi kehän yläpuolelle nostettuun teräshäkkiin, jottei hän voisi sekaantua otteluun.

Sitten oli taas aika vuotuiselle Jimmy Valiant -hassuttelulle, joka edellisten vuosien tapaan ei tälläkään kertaa tarjonnut painillisesti mitään maininnan arvoista. Pitää silti nostaa hattua manageri Paul Jonesille, joka pystyy hoitamaan minkä tahansa hölmöilyn varsin uskottavasti ja pitkän painitaustansa vuoksi näyttää myös kehässä varsin uskottavalta. En oikeastaan edes enää muista, mitä tässä ottelussa tapahtui, mutta painin kanssa sillä oli aika vähän mitään tekemistä. Yleisö kuitenkin viihtyi, ottelu oli sopivan tiivis ja homma oli siinä mielessä ihan kohtuullisen hauskaa katsottavaa, joten ei tämä aivan täyttä kurapaskaa ole. Puhtaasti huono ottelu toki, mutta huonoissa otteluissa kuitenkin aika lailla sieltä harmittomasta päästä. Ottelun jälkeen muuten Rick Rude ja Ragin' Bull jyräsivät Jimmy Valiantin terästuolin päälle eräänlaisella Flapjackin ja DDT:n yhdistelmällä, mikä oli yksi karuimmista bumpeista, joita olen pitkään aikaan nähnyt. Tällaiset eivät olleet todellakaan arkipäivää edes WWF:n Attitude Era -aikoina. Todella näyttävä bumpi, joka oli vieläpä hoidettu hienosti! Harmi, ettei se ollut osa itse ottelua.
* (4:00)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Jimmy Valiant (Hit Jones with a foreign object)

Ron Garvin vs. Big Bubba w/ Jim Cornette - Louisville Street Fight Match
Ron Garvin nähtiin jo viime vuoden Starrcadessa, mutta varsin erilaisessa asussa. Tuolloin Garvin oli nimittäin hävinnyt "Loser Leaves Town"-ottelun ja joutunut siksi pukeutumaan naiseksi, jotta voisi "salaa" jatkaa promootiossa painimista nimellä Miss Atlanta Lively. Onneksi tuo kaikin puolin täysin idioottimainen kuvio loppui aika nopeasti, ja vuonna 1986 Garvin palasi painimaan omana itsenään. Se oli senkin takia hyvä ratkaisu, että 1960-luvun alusta lähtien paininut konkari oli lookiltaan todellinen "tough guyn" arkkityyppi, jolle lempinimi "Rugged"-sopi kuin nenä päähän. Garvin oli yleisön rakastama kova äijä, joka ei välittänyt mistään. JCP:hen Garvin oli tullut vasta pari vuotta sitten, ja suurimman osan alkuajoistaa hän oli keskittynyt feudaamaan Jim Cornetten ja tämän manageroimien painijoiden kanssa. Nyt Garvin kohtasi Cornetten uuden henkivartijan Big Bubban. Tarkkaavaisimmat ehkä huomasivatkin, että - kyllä - Big Bubba oli mies, joka tunnettaisiin myöhemmin parhaiten nimellä Big Bossman. Tässä vaiheessa Bubba oli kuitenkin vasta aivan uransa alussa: oikealta nimeltään Ray Taylor, joka oli työskennellyt aikaisemmin vanginvartijana mutta päätynyt vuonna 1985 painipiireihin, aloittanut ensin JCP:ssä jobberina mutta päätynyt sitten vakuuttavan lookinsa ansiosta Cornetten henkivartijaksi. Ottelun erikoisstipulaatio oli se, että selätyksen ohella ottelu voisi päättyä myös Last Man Standing -tyyliseen 10 Countiin.

En tiedä, olenko ainoa (tai ainakin harvinainen poikkeus), mutta minä nautin tästä ottelusta hämmästyttävän paljon! Ennakko-odotukseni olivat taas vaihteeksi lähes nollassa, koska en odottanut, että Big Bubba pystyisi mihinkään mielenkiintoiseen otteluun tai että Ron Garvin pystyisi repimään Bubbasta jotain kiinnostavaa painiviihdettä irti. Ja tavallaan olinkin oikeassa, koska ei tässä ottelussa varsinaisesti erityisen viihdyttävää PAINIA nähty. Sen sijaan tämä oli kuin WWF Hardcore -mestaruusottelu yli 10 vuotta ennen aikaansa. Molemmat miehet mäiskivät toisiaan tyylipuhtailla nyrkiniskuilla, veri virtasi valtoimenaan, ottelussa jopa pikkaisen nyrkkiraudan kaltaisia apuvälineitä... Meno oli juuri niin brutaalia kuin sopi toivoa, ja molemmat miehet todella näyttivät siltä, että haluavat piestä vastustajansa henkihieveriin. Lopputaistelu oli oikeasti jännittävä, lopussa nähty Piledriver oli hämmästyttävän brutaali ja lopetuskin oli ihan toimiva. Kaikista kehuista huolimatta ottelu ei silti nouse asteikollani edes hyväksi, koska suurin osa ottelusta oli kuitenkin pelkästään sitä nyrkiniskujen vaihtelua, joka on tietyllä tavalla varsin yksitoikkoista. Omassa luokassaan tämä oli silti oikein hyvä suoritus.
**½ (11:50)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ron Garvin (Reached his feet first after both men counted out)

Dusty Rhodes (c) vs. Tully Blanchard w/ J. J. Dillon - First Blood Match for the NWA Television Championship
No niin, sitten päästiin varsinaiseen asiaan vähitellen! Viimeisen vuoden aikana JCP:hen oli nimittäin syntynyt yksi painihistorian ikimuistoisimmista ja kuuluisimmista stableista: The Four Horsemen. Viime Starrcaden aikaan Ric Flair oli jo kääntynt heeliksi ja alkanut tehdä satunnaisesti yhteistyötä Ole ja Arn Andersonin sekä Tully Blanchardin kanssa erityisesti yrittäessään tuhota Dusty Rhodesin uran. Varsinainen Four Horsemenin synty nähtiin kuitenkin vuoden 1986 alussa, kun J. J. Dillon alkoi manageroida Tully Blanchardia, ja Flair, Andersonit, Blanchard ja Dillon pistettiin pitämään yhteinen promo. Tuossa promossa Arn Anderson sanoi jotakuinkin niin, että viimeksi vastaavaa tuhoa kylvivät Ilmestyskirjan ratsastajat (The Four Horsemen of the Apocalypse). Tuon ilmaisun ansiosta nimi "Four Horsemen" vakiintui porukan käyttöön, kun he alkoivat yhtenä rintamana käydä sotaa JCP:n faceja vastaan. Yksi face-porukan päänimistä oli tietenkin Dusty Rhodes, joka oli voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden Flairilta viime Starrcadessa mutta jonka mestaruusvoitto oli jälkikäteen mitätöity, koska ottelun päätuomari oli kolkattu ottelusta pihalle ennen ratkaisua. Rhodes kuitenkin voitti mestaruuden Flairilta uudestaan The Great American Bashissa, mutta tuo kausi jäi lyhyeksi, kun Flair huijasi vyön takaisin itselleen. Seuraavaksi Rhodes aiheuttikin tuskaa Four Horsemenille voittamalla NWA Television-mestaruuden Arn Andersonilta. Nyt Four Horsemenistä Rhodesin vastustajaksi nousi Tully Blanchard, joka halusi voittaa TV-mestaruuden takaisin Horsemenille. Ottelu käytiin First Blood -säännöillä.

Tully Blanchard on ollut parin edellisen Starrcaden suurimmista onnistujista ja ollut mukana tapahtumien parhaissa otteluissa. Nyt samaa kunniaa ei voi ikävä kyllä antaa Blanchardille, vaikka kaikki edellytykset piti olla. Parin viime vuoden Main Eventissä esiintynyt, superkarismaattinen ja parhaimmillaan mahtavaan tarinalliseen otteluun pystyvä Dusty Rhodes saa vastaansa nyt Tully Blanchardin, yhden NWA:n parhaista painijoista. Takana on vieläpä verinen feud, joten paperilla kaiken piti olla valmiina siihen, että Blanchard ja Rhodes pystyisivät vähintään samaan kuin Flair ja Rhodes viime vuonna. Toisin kuitenkin kävi. Tämä oli nimittäin illan suurin pettymys - ainakin tähän mennessä. Kunnollisen painin, taistelun tai psykologisen trillerin sijaan nähtiin suurimmaksi osaksi jahkailua, kyynärpäällä ilmaan sohimista, turhaa hölmöilyä ja vieläpä varsin typerä lopetus. Tästä kaikesta voi syyttää buukkajia ja erityisesti niitä ihmisiä, jotka päättivät valita tämän ottelun stipulaatioksi First Blood Matchin. Juuri tuo stipulaatio teki tästä ottelusta monella tavalla onnettoman kankean ja typerän matsin, josta katosi kaikki mahdollisuudet huippusuorituksiin. No, oli tässä toki myös omat hyvät hetkensä, ja yleisö oli tietenkin aivan liekeissä, kun nämä kaksi kohtasivat toisensa. Niinpä kokonaisuus oli sentään ihan ok, mutta ärsyttää kyllä suunnattomasti, että oikean painiottelun sijaan nämä kaksi päätettiin pistää kohtaamaan toisensa tällaisessa gimmick-ottelussa.
** (8:41)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Tully Blanchard

Midnight Express w/ Jim Cornette & Big Bubba vs. Road Warriors w/ Paul Ellering - Scaffold Match
Sitten saatiin ottelu, jonka vuoksi tällä tapahtumalla on lisänimi "The Nigh of the Skywalkers". Vuonna 1983 uransa aloittaneet Animal ja Hawk olivat nousseet vain parissa vuodessa yhdeksi painimaailman kuuluisimmista joukkueista. Nerokkaan Paul Elleringin manageroima kaksikko aloitti uransa Georgiassa heeleinä ja päätyi sitten nopeasti AWA:han, jossa he voittivat joukkuemestaruudet ja kääntyivät faceiksi. Lopulta vuoden 1986 puolivälissä Road Warriorsit jättivät AWA:n ja siirtyivät JCP:hen, jossa he jatkoivat nopeasti face-uraansa ja kävivät mm. Dusty Rhodesin, Magnum T.A:n, Rock 'n' Roll Expressin ja Ron Garvinin ohella taistelua Four Horsemenia vastaan. Samalla heidän toiseksi vakiovastustajakseen nousi Jim Cornetten manageroima Midnight Express. Itse asiassa MXE:n ja Road Warriorsin vihamielisyydet etenivät niin brutaaliksi, että eräässä show'ssa MXE hyökkäsi Road Warriorsien kimppuun ja pieksi porukan niin pahasti, että nämä joutuivat olemaan poissa kehästä useamman kuukauden. Todellisuudessa tämä oli tehty sitä varten, että Road Warriorsit pääsisivät Japanin-kiertueelle. Samalla Road Warriorsin ja Midnight Expressin välille alettiin kuitenkin muun muassa ennakkoon nauhoitettujen videopätkien avulla promota brutaalia Scaffold Matchia, jossa joukkueet kohtaisivat toisensa kehän yläpuolella, yli kymmenen metriä korkean rakennelman päällä. Ottelun voittaisi vain tiputtamalla molemmat vastustajansa rakennelman päältä. Lisävaikeuksia tähän poikkeukselliseen otteluun toi se, että Japanin-kiertueella Hawk mursi jalkansa, mutta siitä huolimatta hän päätti hoitaa ottelun, jota oli promottu kuukausikaupalla.

Tämä ei ole varmaan ihan ensimmäinen näkemäni Scaffold Match, mutta ei niitä kovin montaa ole tämän lisäksi ollut. Yksikään niistä ei ole ollut painillisesti oikeastaan millään tavalla viihdyttävä, joten ei ole myöskään kovin suuri yllätys, että kyseisiä otteluita on eteeni tullut äärimmäisen vähän. Oikeastaan suurin yllätys on se, että ihan oikeasti JCP:n mielestä tämän ottelun buukkaaminen oli hyvä idea. Neljä brawleria heilumassa kehän yläpuolella huteralta näyttävän rakennelman päällä ja tekemässä - no oikeastaan ei yhtään mitään, koska turvallisuuden vuoksi tuolla huteralla ja kapealla rakennelmalla ei voinut tehdä yhtään mitään. Suurin osa ajasta menikin siihen, että joku tai jotkut vain roikkuivat mahdollisimman typerän näköisesti rakennelmasta, ja myös ottelun lopetus (jossa oli tultu - taas kerran - turvallisuuden vuoksi lähes puolet alemmas rakennelmasta) oli todellinen antikliimaksi. Ja silti kaiken tämän dissauksen jälkeen on todettava, että onhan tässä ottelumuodossa jotain sairaalla tavalla kiehtovaa tai hämmentävää, minkä takia koko ottelun katsoi semmoisen epäuskoisen mielenkinnon vallassa. Tuosta mielenkiinnosta annan yhden tähden, vaikka ottelu muuten olikin ihan kuraa.
* (7:07)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Road Warriors

Rock 'n' Roll Express (c) vs. Ole & Arn Anderson - Steel Cage Match for the NWA Tag Team Championship
Tämä oli osa 2 illan Facet vs. Four Horsemen -saagassa. Yleisön suosikkijoukkue Rock 'n' Roll Express oli noussut nopeasti yhdeksi Four Horsemenin päävastustajista, ja tietenkin Four Horsemen halusi saada itselleen Ricky Mortonin ja Robert Gibsonin hallussaan pitämät joukkuemestaruusvyöt. Niinpä Ole ja Arn Anderson asettuivat Rock 'n' Roll Expressiä vastaan Steel Cage Matchissa. Huomionarvoista on se, että Rock 'n' Roll Express oli itse vaatinut ottelulle tätä brutaalia stipulaatiota.

Huh, no nyt se potti sitten räjähti! Vähän alkoi jo ennen tätä ottelua pelottaa, että jääkö Starrcade 1986 karmaisevaksi flopiksi, mutta onneksi JCP:llä oli sen verran älliä päässään, että he pistivät tällaisen nelikon illan toiseksi viimeiseksi otteluksi painimaan aivan jumalattoman kovan joukkueottelun teräshäkissä. En oikeastaan edes tiedä, mitä tästä pitäisi sanoa, koska tämä on yksi parhaita näkemiäni joukkueotteluita. Tässä toimi lähestulkoon kaikki. Ottelun rakenne oli suorastaan pirullisen nerokas: pitkän aikaa se vaikutti aivan perinteiseltä ottelulta, jossa facet ensin hallitsevat vähän aikaa, heelit saavat sitten ylivallan ja lopulta facet poweruppaavat hot tagilla. Toisin kuitenkin kävi, sillä ensimmäisen hot tagin jälkeen homma kääntyi vain brutaalimmaksi heelien hallinnaksi, jota jatkui hyvin pitkään. Toinen hot tag taas... no, en paljasta ottelun lopetusta. Joka tapauksessa ottelu imaisi mukaansa, vaikka siitä yli 90 prosenttia oli yksinkertaisesti Andersonien nerokkaan brutaalia hallintaa: ensin Gibsonin jalan telomista ja sitten Mortonin käden murjomista. Tähän päälle Mortonin hurja bleidaus, teräshäkin täydellinen hyödyntäminen, aivan mieletön tunnelma... Ainut selvä miinus siitä, että lopetus ärsytti aluksi minua, mutta sitten oikeastaan senkin tuleminen täysin puskista kääntyi oikeastaan ilahduttavaksi asiaksi. Ei tämä toki ihan täydelliseksi otteluksi nouse, mutta oli tämä aivan helvetillisen kova joukkueottelu.
****½ (19:03)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Rock 'n' Roll Express (Morton pinned Ole after Gibson dropkicked him on top of Ole)

Ric Flair (c) vs. Nikita Koloff - NWA World Heavyweight Championship
Sitten oli illan Main Eventin vuoro, ja kyseessä olikin varsin mielenkiintoinen tapaus. Tämän ottelun ei nimittäin missään tapauksessa pitänyt olla Starrcade 1986:n alkuperäinen Main Event. Ei, tässä tapahtumassa piti nähdä Four Horsemenin johtajan Ric Flairin ja Four Horsemenia vastaan taistelevan face-porukan kuumimman ykkösnimen Magnum T.A:n taistelu. Tämän piti olla ottelu, jossa Magnum T.A. vihdoin voittaisi mestaruuden Flairilta ja nousisi koko painimaailman suurtähdeksi, Hulk Hoganin haastajaksi. Toisin kuitenkin kävi. Lokakuussa 1986, vain kuukausi ennen Starrcadea, Magnum T.A. joutui vakavaan auto-onnetomuuteen, jonka seurauksena hän halvaantui pysyvästi. T.A:n painiura oli kertalaakista ohi, mikä oli todellinen järkytys kaikille. Samalla myös Starrcade oli yhtäkkiä vailla Main Eventiä. Tuolloin JCP:n pääbuukkaaja Dusty Rhodes keksi hätäratkaisun: vihattuun venäläisporukkaan kuuluva nuori ja kookas Nikita Koloff oli kovassa nousussa, ja alkusyksystä hän oli voittanut NWA United States Heavyweight -mestaruuden, jota hänen oli tarkoitus puolustaa tässä tapahtumassa Ron Garvinia vastaan. Sen sijaan Rhodes päättikin tehdä jotain, mitä kukaan ei olisi uskonut ajatella: kääntää Koloffin faceksi. Lokakuun lopussa Nikita hylkäsi Ivanin ja Krusher Kruschevin, liittoutui Dusty Rhodesin kanssa ja kävi Ric Flairin sekä koko Four Horsemenin kimppuun. Samalla US Heavyweight -mestarista tehtiin Flairin mestaruuden ykköshaastaja, joka sai nyt elämänsä tilaisuuden voittaa firman tärkein mestaruus vuoden isoimmassa tapahtumassa. Ennen ottelua nähtiin vielä Magnum T.A:n muisteluvideo.

Mitä tähän voi oikein nyt sanoa? Minulla ei ollut etukäteen minkäänlaisia odotuksia tälle ottelulle, koska en uskonut, että Nikita Koloff olisi kykeneväinen ottelemaan isoa ja merkittävää ottelua. Niinpä oli todella positiivinen yllätys, kun heti ottelun ensimmäisistä hetkistä lähtien tämä matsi tempaisi minut täysin mukaansa. Siitä suuri kiitos kuuluu Ric Flairille, joka yksinkertaisesti mestarilliselle myymiselleen, painimisellaan ja näyttelemisellään sai luotua tälle ottelulle sellaisen tunnelman, että kukaan muu ei olisi pystynyt vastaavaan. Flair otti ensimmäisten minuuttien aikana vastaan Koloffin todella näyttäviä power-liikkeitä yksi toisensa perään, myi ne täydellisesti ja loi lisäjännitystä pakenemalla tasaisin väliajoin hetkeksi vetämään henkeä kehän ulkopuolelle näyttäen samalla siltä, ettei keksi mitään, millä pärjätä ottelussa. No, sitten ottelussa saatiin dramaattinen käänne, ja Flair alkoi hallita ottelua telomalla Koloffin jalkaa. Homma eteni koko ajan kiinnostavammaksi, jännittävämmäksi ja fyysisemmäksi. Aloin jo odottaa, että tästä voisi sittenkin kuoriutua jopa neljän tähden ottelu tietyistä painillisista vajaavuuksista huolimatta. Mutta sitten homma sai täysin käsittämättömän täyskäänteen. Ensimmäinen ref bump oli vielä ok ja sellaisenaan varsin näyttävä, mutta sen (ja uuden tuomarin saapumisen) jälkeen ottelu ei päässyt enää ollenkaan käyntiin, vaan aivan yhtäkkiä ja täysin selittämättömästi homma hajotettiin täysin. Ottelu päättyi täysin yhtäkkiä, aivan kuin seinään ja vieläpä totaalisen idioottimaisesti. Okei, tällainen ratkaisu olisi voinut olla vielä ihan kiinnostava ja feudin buildia rakentava jossain välitapahtumassa, mutta ei nyt jumalauta vuoden suurimman tapahtuman pääottelu vain voi päättyä tällä tavalla. Ei. Ei saatana. Aivan käsittämätöntä. No, kamalasta lopetuksesta huolimatta ottelu oli rakennettu muuten niin hyvin (ja se oli ilahduttavan pitkä), että tämä on juuri ja juuri silti hyvä ottelu, vaikka lopetus oli aivan täyttä kuraa.
*** (19:12)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Contest (Double Disqualification)

*** Ricky Morton
** Arn Anderson
* Ole Anderson

Kokonaisarvio Starrcadesta: Ei ollut vuoden 1986 päätapahtuma erityisen vahva suoritus JCP:ltä, jos se ei ollut sellainen WWF:lläkään. Yksi huippuottelu nähtiin toki, ja alkukortissa oli kyllä ihan kivoja yllätyksiä, mutta muuten kaikki oli joko jonkinlaista pettymystä tai muuten vain enimmillään "ihan kivaa". Loppufiilis oli sen takia aika vaisu, ja kyllä tämä Starrcade jää ikävä kyllä Kehnon puolelle.

1. NWA Starrcade 1985 - Hieno
2. NWA Starrcade 1983 - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WWF WrestleMania - Ok
-------------------
4. NWA Starrcade 1986 - Kehno
5. NWA Starrcade 1984 - Kehno
6. WWF WrestleMania 2 - Kehno
7. AWA SuperClash 1985 - Kehno
-------------------
8. WWF The Wrestling Classic 1985 - Surkea

[Los_Pebbels]

Mukavaa, että Kenityskin on tehnyt tämän kauan odotetun paluun jo... noh, viikkoja sitten. Mutta silti: mukava nähdä, että tuo projekti näkee jatkoa.

Omalta osalta oli hetki näköjään taukoa. Väliin jääneet nitrot tuli katsottua suhteellisen nopeasti, sen sijaan tämä itse tapahtuman näkeminen vain venyi ja venyi. Piti viimeistään Halloweenin tienoilla katsoa, mutta en saanut aikaiseksi.



HALLOWEEN HAVOC 1996

Selostajina totta kai Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Dusty Rhodes. En vieläkään ymmärrä, miksi joku ajatteli, että Dusty selostajana olisi hyvä idea. Tapahtuma on myös Slim Jimin vahvasti sponsoroima, minkä takia esimerkiksi nurkkatolpat on pehmustettu vielä ylimääräisillä Slim Jim mainoksilla. Kapitalismi rulaa.

WCW Cruiserweight Championship
Dean Malenko vs. Rey Mysterio jr (c)
Ah, nuori Rey ja priimaiässä oleva Malenko. Toki tämä kaksikko on kohdannut toisensa lukuisat kerran sitten Reyn muutaman kuukauden takaisen debyytin, mutta itse en pane ollenkaan pahakseni. Mysterio oli siis vienyt Malenkolta CW-vyön Bash at the Beachia seuranneessa Nitrossa ja pitänyt sitä nyt jo jonkin aikaa. Malenko oli muutaman kuukauden jälkeen päässyt jälkeen ykköshaastajaksi ja vieläpä jossain WCW Pron tasoisessa ohjelmassa käynyt vieläpä varastamassa Mysterion naamarin. Näin 2016 ei nähdä mitään, mitä ei olisi sitten myöhemmin tehty hienommin ja paremmin, mutta vaikka tämän tismalleen saman ottelun painisi Lucha Undergroundissa, ei tämä tuntuisi yhtään vanhentuneelta tai heikolta. Malenko dominoi väännöillä ja voimaliikkeillä. Pieni Mysterio taas väläyttää sopivissa väleissä hienoja luchaliikkeitä. Muutama kevyt botch matsissa nähdään, mukaanlukien lopussa nähty yläköyden powerbomb. Eli kaksikon sulavin matsi tämä ei ole. Kaikesta huolimatta tämä on vahvat neljä tähteä, sillä tämän katsoi kuin itsestään.
****

Takahuonehaastatteluista vastaa tällä kertaa Lee Marshall. Voi kuinka sympaattinen herrasmies siinä onkaan. On vähän sääli, että selostamoon tungetaan jatkuvalla tahdilla Larry Zbyszkon ja Dusty Rhodesin kaltaisia ääniä, kun heillä on palkkalistoillaan näinkin mukavan oloinen mies kuin Lee Marshall. Lee Marshall tunnettiin myös Tony the Tigerin pitkäaikaisena äänenä. Valitettavasti hän menehtyi 2014.



Ensimmäisessä Lee Marshallin haastattelussa on WCW:hen hiljattain saapunut Jeff Jarrett. Mitään ihmeellistä tässä ei tapahdu. Face-Jarrett on jotenkin todella outoa katsottavaa.

Lord of the Ring
Eddie Guerrero vs. DDP
Eddie oli siis tuon hämmentävät LOTR-sormuksen onnistunut voittamaan DDP:ltä, mistä DDP sitten suuttui aivan valtavasti. Viime PPV:ssä DDP kohtasi Chavon ja tällä kertaa on sitten jälleennäkemisen aika. Tuomarina on (nwo-tuomari) Nick Patrick, jonka niskavaivat yrittävät varastaa huomiota ottelulta. Sen sijaan ottelussa itsessään ei ole oikeastaan mitään vikaa. Eddie oli aivan mahtava painija jo tässä vaiheessa uraansa ja DDP on tulessa myös. Mahtava matsi, mutta ilmeisesti ottelun loppuhetkillä Eddie menettää tajuntansa tai jotain, koska hän on powerbombin jäljiltä aivan kanttuvei. DDP joutuu repimään Eddien pystyyn iskeäkseen yhden uransa rumimmista Diamond Cuttereista, koska Eddie hädin tuskin pysyy pystyssä. Tästä huolimatta kyseessä oli mielestäni todella viihdyttävä kahden lahjakkaan painijan koitos.
****

Tenaykin pääsee takahuonehaastattelijan rooliin Lee Marshallin kaveriksi. Hän haastattelee Macho Mania suhteellisen unohdettavassa promossa. Jotain monsteriautoja jaetaan samalla. Kiinnostivatko nämä ketään edes ysärillä?

Tässä PPV:ssä on sellainen erikoisuus, kuin NWO:n oma sisääntulokäytävä. Kyseessä on siis vain yksi areenan käytävistä, jossa NWO:lla on oma lippunsa ja jonne Ted DiBiase saapuu aina ennen NWO-matsia vetämään jotain laiskaa promoa.

The Giant vs. Jeff Jarrett
The Giantilla on mukanaan US-mestaruus, koska muutama Nitro aiemmin hän varasti sen Ric Flairilta. Jeff Jarrett taas teki WCW-debyyttinsä muutama Nitro aiemmin ja hänestä tuli samantien jostain kumman syystä Ric Flairin suojatti. Näinpä hän tekee Ric Flairin maneereja ja saa jopa Ric Flairin kulmaukseensa auttamaan. Koska Giant varasti Flairin US-vyön ja ilmeisesti vammautti tämän jollain tavalla, on totta kai loogisin vaihtoehto valita Jeff Jarrett puolustamaan Flairin kunniaa. Eikä esimerkiksi yksi 4. hevosmiehen jäsenistä... Nooh. Matsi itsessään oli todella unohdettava. Giant väläytti mukavia voimatemppuja ja yleisö oli hyvinkin paljon Jarrettin mukana, mutta mitään kerrottavaa lapsille tästä ei jäänyt. Lopetuskin oli sen sortin storylinelopetus, että tämä olisi ihan yhtä hyvin voitu nähdä Nitrossa. Lopuksi siis painijat tappelevat kehästä ulos ja Flair onnistuu kaiken sekamelskan aikana lowblowaamaan Giantin - ja näin ottelu päättyy diskaukseen.
*

Ted DiBiase ilmoittaa, että häntä ei kiinnosta onko voitto DQ vai ei. Historiankirjoihin jää lukemaan, että NWO 1 WCW 0. Kovinkaan monesta historiankirjasta tosin en ole lukenut WCW:n PPV-tuloksia.

Syxx vs. Chris Jericho
Näiden ensimmäisten kuukausien Chris Jericho on jokseenkin vaivaannuttavaa seurattavaa. Etenkin TV:n puolella babyface Chris Jericho on suorastaan ällöttävä, mutta jos totta puhutaan, niin tässä matsissa hänessä on sitä sellaista kuuluisaa "babyface firea", jota on ilahduttava nähdä. On myös jännä ajatella, että tästäkin ottelusta on se 20 vuotta ja Jericho on lähestulkoon parempi kuin koskaan juuri tällä hetkellä. Syxx on siis NWO:hon jo aikoja sitten loikannut WWF:stä tuttu 1-2-3 Kid, joka toki nykyään tunnetaan paremmin nimellä X-Pac. Hän tekee kuitenkin tässä samalla WCW:n PPV-debyyttinsä. Syxx on tässä ottelussa jotenkin hyvin vaikea ottaa vakavasti. Liekö sitten se, että olen katsonut liikaa OSWreviewiä, mutta Syxxin karate-temput vain naurattavat. Muutenkin Syxxiä ei tunnu kauhean paljoa kiinnostavan koko tämä matsi. Jericho sen sijaan on nuori ja nälkäinen ja häntä on ilo seurata. Lopetuksessa NWO-tuomari Nick Patrick mukamas pikalaskee Syxxin voiton spinning wheel kickin jälkeen. Tämä on varmaan niitä kuuluisia StarrCade 1997 pikalaskuja. Tämä vähän palloilee kahden ja kolmen tähden välillä, mutta Jerichoa oli sen verta kiva nähdä, että nostan kolmeen.
***

Herranen aika Lex Luger. Hoitoaineet on keksitty.


Arn Anderson vs. Lex Luger
Vielä War Gamesissa samalla viivalla olleet Luger ja Arn ovat nyt riidelleet War Gamesin tuloksesta. Arn syyttää Lugeria siitä, että tämä oli niin nössö, että meni luovuttamaan. On sitä huonompiakin syitä otella. Ja ai että, Arn Anderson. Luultavasti maailman paras "niissä pienissä asioissa". Aivan mahtavaa myyntiä ja kaikkea. Tästä huolimatta ottelu on harmittavan tylsä. Yleisö toki on enemmän äänessä, kuin kaikissa edeltävissä otteluissa yhteensä, mikä auttaa hieman tästä nauttimisesta, mutta loppujenlopuksi ihan hirveästi tästä ei saada irti. Psykologiantynkää tässä yritetään myös saada aikaiseksi Arnin työstäessä Lugerin keskivartaloa, mutta sekään ei kauhean pitkälle etene. Onneksi toiminta terävöityy lopetukseen kun Luger pistää Arnin Torture Rackiin ja pitää tätä siinä vielä pitkään ottelun päätyttyä. Kamala heel - joten totta kai yleisö rakastaa sitä. Arn poistuu paareissa huolestuneiden Jarrettin ja Flairin auttaessa.
**

Faces of Fear (Meng & Barbarian) vs. 4 Horsemen (Chris Benoit & Steve "Mongo" McMichaels)
Jos puhutaan illan yllättäjästä, niin se on tämä. Illan paras matsi tämä ei ole, mutta en myöskään odottanut, että nauttisin tästä ottelusta yhtään. Noin yleisesti jos ottelussa on ollut joko Meng tai Barbarian, on ottelu ollut unilääkettä, eikä Mongokaan ole oikeastaan mistään kotoisin. Toisin sanoen, ottelun osallistujista vain 1 on sellainen, jonka otteita on kiva seurata. Siksi onkin kiva nähdä, miten muutkin terästävät otteensa tätä matsia varten. Mongo ei ole tiellä ja kaikki mitä hän tekee, on ihan kelpaavaa - eli luultavasti parasta mitä häneltä tullaan näkemään. Benoit bumppaa kuin sankari ja on muutenkin loistoterässä. Meng ja Barbarian sitten ovat aivan ällistyttävät yllätykset. Heiltä saadaan liuta upeita tag-team iskuja, joista moni hämmästytti minua kovin. Lopetuksessa toki nähdään hieman roskaa, kun Mongo kävelee tyynesti kehän laidalle, lyö vastustajaa salkulla selkään ja Benoit joutuu alimyymään paljon kiivetäkseen yläköydelle ja iskeäkseen kuvankauniin headbuttin. Hieman mälsästä lopetuksesta huolimatta oikein positiivinen yllätys.
***

Yleisössä on halki illan istunut loput Faces of Fearista - eli oikeastaan Kevin Sullivan, Konnan ja Big Bubba Rogers. On myös jännä huomata, että esimerkiksi Sullivan on luopunut lapsellisesta anti-Hogan asustaan ja muuttanut imagoaan katu-uskottavemmaksi. Edellisen ottelun jälkeen Faces of Fearin jämät hyökkäävät kehään Mongon ja Benoitin kimppuun. Benoit taistelee vastaan sympaattisesti, mutta hän ei ole mikään Hogan, eli hänestä ei ole voittamaan näin suurta ylivoimaa. Sullivan kertoo Horsemenin managerille Womanille, että hän on oikea mies, ei Benoit. Outoa, että tämäkin vielä jatkuu.

WCW World Tag Team Championship
The Outsiders (Scott Hall & Kevin Nash) vs. Harlem Heat (Booker T & Stevie Ray) (c)
Kaksi heel-teamia vastakkain, joten tietysti pro-WCW Harlem Heat yrittää olla kuin face-tiimi ja pro-NWO Outsiders on se, joka kerää kaikki hurraukset. Hall ja Nash ovat kyllä cooleja henkilöitä, mutta selkeästi painijoina tässä vaiheessa molemmat ovat olleet melkoisen laiskoja. Etenkin Booker T väläyttelee kaikkia komeita temppuja ja Outsiders tyytyy vaivattomiin pikkutemppuihin, kuten Sherri Martelin nuolemiseen. En tiedä oliko oman kiinnostuksen puutetta, mutta jotenkin tämä matsi oli vaikea seurattava. Lopetuksessakin nähtiin vähemmän yllättäen sekaantumista, kun toinen Harlem Heatin managereista - Col. Parker - yritti hyökätä keppinsä kanssa Outsiderien kimppuun, Nash repi häneltä kyseisen kepin pois ja kävi sitten vielä humauttamassa Booker T:ä kyseisellä kapulalla. Parastahan tässä kaikessa on, että Stevie Ray katsoo vain vierestä, kun Hall peittää Booker T:n ja voittaa 1-2-3. Kuitenkin joko tässä tai edellisessä tag-matsissa joku selostajista meni mainitsemaan, että tag-painija voi "nykyään" keskeyttää pinfallin niin usein kuin haluaa ilman diskauksen pelkoa.
**

WCW World Heavyweight Championship
"Macho Man" Randy Savage vs. "Hollywood" Hulk Hogan (c)
Heel-Hogania parhaimmillaan! Keski-iänkriisi Hogan on mahtava.

Hoganilla on siis päässään surffari-stingin hiuksia muistuttava hiuslisäke. Aivan mahtava. Kehäkuuluttajana toimii tuttuun tapaan Michael Buffer, jonka eeppiset litaniat menevät niin pitkäksi, että he joutuvat aloittamaan Randy Savagen teeman toisen kerran. Mitään pois Bufferilta: hän kuitenkin aiheuttaa eeppisen tunnelman pitkillä litanioillaan. Sen sijaan WCW:n tuotantotrukki on ollut koko illan hiljentämässä musiikkeja todella ärhäkkään tahtiin, jotta sisääntuloihin kuluisi mahdollisimman vähän aikaa.

Vaikka tämä ottelu on painillisesti todella heikko ja olematon, niin tämä on silti jotenkin todella viihdyttävä. Heel-Hogan kuluttaa aikaa pyörimällä kehän ympäristössä, mutta niin yleisö paikan päällä Las Vegasissa 1996 ja minä täällä Tampereella 20 vuotta myöhemmin syömme kuin kädestä tätä kaikkea. Muutenkin tässä näkee, miten kaksi pitkän linjan veteraania saavat mahdollisimman vähällä mahdollisimman suuret reaktiot. Lisäksi tuosta Hoganin hiuslisäkkeestä ja hänen aurinkolaseista revitään oikein paljon huumoria. Savage muunmuassa sovittaa niitä myös omaan päähänsä.



Kun pelleilyt ja muut ovat ohi, menee tämä juuri sellaiseksi suhteellisen hidastempoiseksi WCW-main eventiksi, mitä voikin odottaa. Missään nimessä huono asia se ei ole, sillä nämä kaksi olisivat ihan rikki, jos he vetäisivät jotain hypertempoista workrate-ottelua ja muutenkin tähän otteluun sopii hieman hitaampi tempo ja yleisön milkkaaminen. Jos jotain on motkotettava, niin jostain syystä WCW-Savagella on paha tapa käyttää aseita normimatseissa. Tässäkin ottelussa hän jostain kumman syystä lyö Hogania tuolilla tuomarin silmien edessä. Tuomari huhuu? DQ? Jossain vaiheessa ottelua Elizabethikin saapuu kehänlaidalle. Tämä Savagen ja Elizabethin suhteella rahastaminen tuntuu yhä nykypäivänäkin vähän ällöttävältä. Vaikka olen noita Nitroja yrittänyt seurata, niin en ole ihan selvillä, missä vaiheessa tarinaa mennään. Ilmeisesti Elizabeth rakastaa yhä Machoa, mutta saa rahaa NWO:lta jostain syystä. En tiedä. En käsitä. Jossain vaiheessa ottelu äityy ylibookkauksen tuomiomaaksi, missä tuomarit kuolevat, Giantit chokeslammaavat, kaikkia metkuja tapahtuu ja lopputuloksena on tajuton Hulk Hogan, joka voittaa tajuttoman Randy Savagen. Voi jehna, eikö kukaan voi voittaa näitä perhanan pahiksia? Arvosana on ehkä hieman yläkanttiin, mutta nautin tästä matsista sekava loppu mukaanlukien.
***

Voi mutta, ehkä voi! Hoganin tuulelteltua aikansa alkaa nimittäin säkkipillit soimaan. Ja kukas muukaan sieltä saapuukaan, kuin itse keski-ikäinen Roddy Piper. Jiihaa! Yleisö on ihan innoissaan, mutta mitään jättisuosiota hän ei herätä. Itseasiassa jopa Jarrett sai luultavasti kerättyä kovemmat popit. Väliäkö sillä kuitenkaan, sillä nyt on aika heittää kässärit ikkunasta ja "shoottailla". Miehet sopertavat vuoronperään jotain sekavaa, keskeyttävät toisensa jatkuvasti, eivät myy mitään mitä toinen sanoo ja ovat muutenkin mahdollisimman hankalia. LOISTAVAA! Kiitos. Nauroin vedet silmissä. Keskustelun anti on kuitenkin suurinpiirtein seuraava: Piper ja Hogan ovat yhtä isoja tähtiä niin painissa kuin Hollywoodissa, Hogan ei koskaan voittanut Piperia, member Wrestlemania? ja kaikkea tuollaista ilman pienintäkään punaista lankaa. Hogan jopa häipyy kesken kaiken pois, mutta unohtaa vyönsä kehään ja siitäkös Piper innostuu. Kaiken tämän väittelyn keskellä lähetyksestä loppuu aika, joten en varmaan koskaan saa tietää, pääsikö Piper ja Hogan missään välissä mihinkään koherenttiin ajatukseen.

--

Mediaani 2,75 ja keskiarvo 3. Tykkäsin tästä tapahtumasta siis ottelujen keskiarvojen perusteella hieman enemmän, mitä muista arvostelemistani. Tosin tässä tapahtumassa ei ollut ottelujen lisäksi mitään todella hyvää esim. promoa. Toki lopun Piper/Hogan-sekoilut olivat nimenomaan huumoriarvossa aivan mahtavia. Kyllä tämäkin silti pyöristyy ylöspäin eli tämäkin on *** tapahtuma. En jaksa käydä tarkistamassa, mutta voisin melkein väittää kaikkien näkemieni tapahtumieni mahtuvan tuohon kategoriaan.

*** Chris Benoit
** Hulk Hogan
* Lee Marshall

[Zemppari]

[align=center]ENDVR 4[/align]

The Bedford, Balham, Lontoo
13.4.2014

- Avausotteluna oli ilkeän hongkongilaisen Shen Woon ja maailman kalpeimman luchadorin Lucha Daven kohtaaminen. Lisäksi kyseessä oli yksi illan kahdesta Natural Progression Series -karsintaottelusta. Myös seuraavassa ENDVR-tapahtumassa järjestettäisiin kaksi karsintaottelua. Näiden otteluiden voittajat kohtaavat myöhemmin toisensa jossain tulevassa päätapahtumassa. Itse ottelu on lähinnä Woon tylsänpulleaa hallintaa. Molemmat näyttävät lähinnä backyard-painijoilta lookkiensa perusteella. Woo vie voiton Reverse STO:lla (Chinese Whisper) kymmenen tuskaisen minuutin jälkeen.

- Ennen seuraavaa ottelua nähdään pieni video, jossa Jimmy Havoc hypettää kätyriään ”The Omega” Isaac Zercheriä ja mollaa muita ProJon kasvatteja, eritoten Ali Armstrongia. Ja Havoc varastaa shown, vaikkei edes ole fyysisesti paikalla. Samalla hän asettaa kenelle tahansa haasteen selviytyä viisi minuuttia kehässä Zercherin kanssa. Ja haasteeseen vastaa… se kalpea jobberi ensimmäisestä ENDVR:stä. En minäkään muistanut että hän oli olemassa. Zercher väläyttää helvetin vakuuttavia ja brutaaleja voimaliikkeitä ja homma on paketissa alle kolmessa minuutissa. Ali Armstrong ilmestyy paikalle ja vaatii että Omega painii jäljelle jääneet kaksi minuuttia häntä vastaan. Zercher antaa kellon kulua loppuun ennen kuin hyökkää takaapäin kimppuun ja pieksee Armstrongin. Nautin suuresti Zercherin buukkauksesta, varsinkin kun kaverin liikkeet näyttävät helvetin brutaaleilta. Peukku tälle segmentille.

- Joukkuemenoa seuraavaksi. Bhangra Knights kohtasivat Swords of Essex 2.0:n panoksena paikka ykköshaastajuusottelussa. Joey Lakeside toimi tosiaan Will Ospreayn partnerina sillä Paul Robinson oli sairaalahoidossa. Kuten nimistä voi päätellä niin tästähän tuli hyvä matsi, joka olisi toiminut myös ihan pääshown puolella. Varsinkin Allenin ja Ospreayn yhteiset hetket kehässä olivat mainioita. Singh ja Lakeside hoitivat myös tonttinsa mallikkaasti. Lakeside on tässä vaiheessa oikeasti pätevin ProJon kasvateista. Ottelu ratkeaa Damon Moserin hyökätessä jälleen Allenin kimppuun, jonka seurauksena Essexin Miekat nappaavat voiton. Moser haastaa Allenin jälleen ottelun jälkeen ja Allen hyväksyy tuon haasteen.

- Toisessa NPS-karsinnassa kohtasivat yleisön suosikit Mark Hendry ja Chuck Mambo. Mambo loisti kehäkarismallaan ja saikin illan kovimpia reaktioita. Kehätoimintakin alkoi jo sujua. Hendry oli pätevä, mutta melkoisen kuiva itsensä. Miellyttävän kelvollinen ottelu. Mambo vei voiton Surfboardilla, milläs muullakaan.

- Seuraavaksi vuorossa pahin painajaiseni eli Burden of Justicen räjähdys. Viime ENDVR:ssä Steve Burden oli kesken ottelun iskenyt Powerbombin ”ehdonalaisvalvojalleen” Phil Wardille. Wardhan oli pitänyt Burdenia otteessaan uhkailemalla heittää tämän takaisin vankilaan, mutta nyt Burden oli kärsinyt tuomionsa loppuun (kai) niin turpaanveto sai alkaa. Kömpelöä brawlausta, mutta yleisö oli hyvin mukana. Ehkäpä koko juonikuvio oli heidän mielestään helvetin hyvä, mutta kun kyseessä olleet kaksi herraa aiheuttivat minulle lähinnä apatiaa, niin koko ottelu ei kiinnostanut. Burden sai kostonsa iskemällä Powerbomb-variaationsa ja selättämällä Wardin. Ei koskaan enää kiitos.

- Pääotteluna olikin sitten kolminottelu tuoreen joukkuemestarin Eddie Dennisin, Pastori William Eaverin ja… Josh Bodomin välillä. TÄMÄ on nyt se viimeinen kerta kun Bodomia nähdään. Noh, mies bumppasi kuin sekopää läpi ottelun ja osoitti että sitä taitoa löytyy. Pastori oli melko pienessä roolissa ottelussa, mutta gimmick alkaa olla jo uomissaan. Dennis oli sitten veteraanina ottelun kasassa pitävä voima. Ottelu venähti rahtusen liian pitkäksi, mutta muuten illan toiseksi paras ottelu. Ottelun jälkeen Jimmy Havoc ja kumppanit London Riots ja Zercher (eli Regression) hyökkäsivät Dennisin kimppuun. Kuristaessaan Dennisiä vyöllään Havoc lähetti viestin ykköshaastajalleen Mark Andrewsille. Hän on death match -expertti eikä välitä mitä tekee omalleen tai vastustajansa keholle. Toinen kova promo Havocilta samassa tapahtumassa.

*** Bhangra Knights
** Jimmy Havoc
* Isaac Zercher

Ensimmäinen ENDVR-tapahtuma joka meni lähes tuskattomasti läpi! Vain opener ja Burden/Ward olivat pakkopullaa. Lakeside, Eaver, Mambo ja Zercher osoittivat kaikki edistystä. Tällaista lisää.

Ensi kerralla Chapter 13 ja ihka ensimmäinen tikapuuottelu Progressissa.

[What]

Loistava kyllä tuo Halloween Havocin arvostelu

[Los_Pebbels]

Kiitokset Whatimatikille kauniista sanoista.


World War 3

Nyt vuorossa on jo toista kertaa järjestetty spektaakkeli World War 3, mikä on siis se kolmikehäinen WCW:n vastaus WWF:n Royal Rumblelle. Jostain syystä tapahtumaa ei kuitenkaan kutsuta World War 4:ksi. Selostajakolmikkona Tony Schiavone, Bobby Heenan ja Dusty Rhodes. Valitettavasti.

J-Crown Championship
Rey Misterio jr. vs. Ultimo Dragon (c) /w Sonny Onoo



Tässä matsissa on pelissä tosiaan Ultimo Dragonin J-Crown mestaruus. Kyseessä on siis NJPW:n mestaruus, jossa yhdistettiin samalla monen muun painilafkan alemman painoluokan mestaruudet yhden nimen alle. Kaikki fyysiset vyöt kuitenkin säilytettiin. Ehkä mielenkiintoisin fakta vyöstä on se, että yksi näistä vöistä on itseasiassa WWF:n light heavyweight vyö. En jaksa näiden vöiden historiaa ihan hirveästi käydä läpi, mutta näiden historia on kuitenkin suhteellisen kiinnostava. Sitä, että tässä ottelussa on nämä vyöt pelissä, eikä ne ole vain koristeena, tuotiin jokseenkin hyvin huonosti esiin. Itse tajusin tämän vasta tapahtuman katsottuani.

Itse ottelu sen sijaan on taattua 90-luvun cruiserweight-divisioonan tasoa. Muutama kuukausi aikaisemmin Mysterio ja Dragon kohtasivat aiemmin Hog Wildissa, mikä oli sellainen ihan mukava cruiserimatsi, mutta ei mitään ihmeellistä. Nyt mentiin mielestäni rutkasti kovempaan suuntaan. Ultimo Dragon hallitsee valtaosan ottelusta väläytellen niin hienoja potkuja, luchatyylisiä vääntöjä kuin komeita heittoja. Mysterio taas loistaa lyhyissä paluuspurteissaan upeilla lennokkailla hypyillään. Yksi iso sääli on, että tässä matsissa - ja oikeastaan koko tapahtumassa - ei käytetä hyväksi lainkaan tätä kolmen kehän erikoisuutta. Fall Brawlissa lähes joka ottelu kävi kahdessa kehässä ja etenkin cruiserweight-divisioonan otteluihin tuli todella kiva ylimääräinen mauste. Tästä huolimatta ottelu on todellista priimaluokkaa. Oikeastaan yksi parhaista cruiserweight-divisioonan otteluista, mitä olen tähän mennessä nähnyt, vaikka valtaosa ottelusta onkin lähinnä Ultimo Dragonin highlight-reel. Lopetuksessa nähdään Dragonilta todella komea powerbomb-counter Mysterion hurricanranaan ja se riittää kolmeen.
****

Mean Gene on palannut haastattelupuuhiin viime PPV:n tauon jälkeen. DDP on haastatteluvuorossa. NWO on yrittänyt hankkia DDP:n riveihinsä jo muutaman viikon ajan, mutta DDP on loukkaantunut siitä, että hän on vasta KAHDEKSAS ryhmään kutsuttu nimi. Olisin minäkin loukkaantunut, jos niin Syxx-Pac ja Vincent ovat tärkeämpiä nimiä kuin minä. Lisäksi hänellä on jotain asiaa 60 miehen 3 kehän battle royalista myöhemmin illalla.

Chris Jericho /w Teddy Long vs. Nick Patrick
Heel-pro-NWO-tuomari Nick Patrick on viime kuukausien ajan tehnyt monen painijan elämästä tuskaa. Yksi huomattavimmista näistä on Chris Jericho, jonka viimeaikaisissa otteluissa todella usein on Nick Patrick aiheuttanut syystä tai toisesta tappion. Näin Nick Patrick ja Chris Jericho kohtaavat toisensa PPV:ssä. Extrastipulaationa on se, että Chris Jerichon toinen käsi on solmittu selän taakse. Kuulostaako pahalta?

Odotukset tosiaan tätä ottelua kohtaan olivat hyvin minimaaliset. Kuvittelin tämän olevan jokin täysi katastrofi. Ottelu on kuitenkin kaikkien odotusten vastakohtaisesti oikein viihdyttävä kevyt alakortin ottelu. Syy tähän on osaksi se, että Nick Patrick - joka muuten on painilegenda Assassin #1:n poika - aloitti uransa painijana. Hänen painiuransa jäi tosin loukkaantumisten takia lyhyeksi. Hänellä kuitenkin on selkeästi jonkinlainen painikoulutus takana, mikä näkyy tietyssä sulavuudessa ja uskottavuudessa, mikä taas monista muista ei-painijoiden painimatseista selvästi puuttuu. Mikään unohtumaton klassikko ei kyseessä ole, mutta oikein mukava ja odotuksiin nähnyt oikein onnistunut alakorttimatsi. Ilmeisesti Jericho on vieläpä kirjassaan maininnut, että tässä köysi mikä piti hänen kätensä selässä kiinni löystyi ja Jericho joutui esittämään, että kyseinen käsi on solmittu. Oli mahdoton sanoa, joten propsit Jericholle. Jericho ottaa lopussa voiton super kickillä, mikä selvästi oli laukaiseva tekijä n. 15 vuotta myöhemmin Jerichon ja Shawn Michaelsin feudissa.
***

Flair vetää myös promon, missä hän namedroppaa WCW:n kovimmat painijat, kuten itsensä, Arnin, Stingin, Benoitin ja Mongo McMichaelsin.

Jeff Jarrett vs. Giant
Tämä feudi ei ole edennyt mihinkään. Giantilla on yhä jostain syystä Flairin US-mestaruus, vaikkei tämä olekaan US-mestari. Jarrett yhä puolustaa Ric Flairin kunniaa, vaikka hevosmiehetkin ovat olemassa. Ja tämä on yhä todella väsynyttä roskaa. Jarrettikaan ei enää saa samalla tavalla suuria poppeja, mitä vielä edellisessä tapahtumassa (vaikka ihan ok:t saakin). Itse ottelusta on todella vähän sanottavaa. Suurin osa ottelusta on Giantin riepottelua, missä Jarrettilla on hyvin minimaalista ja unohdettavaa vastapainia paikoin. Ottelun ainoa hieno kohta tulee lopussa, kun Sting saapuu salaa kehään, Scorpion Death Droppaa Jarrettin ja poistuu paikalta. Giant iskee vielä chokeslamin voittoon. Selostajat ovat varmistuneita siitä, että Sting kuuluu NWO:hon.
*

Piperillä ja Hoganilla on vuorossa sopimuksenkirjoitus heidän tulevasta Halloween Havoc matsista. Edellisessä Nitrossa oli siis käynyt selväksi, että Eric Bischoff on ollut salaa NWO:n mies kaikki nämä kuukaudet. Tässä toki pistää hieman mietityttämään, että koska tämä käänne on suunniteltu, koska esimerkiksi Hallin ja Nashin ensimmäisessä PPV:ssä he heittivät Bischoffin rampilta pöydän läpi. Alkuun Piper huutelee Hogania paikalle, mutta Hoganin sijaan nimenomaan hiljattain kääntynyt Bischoff saapuu nilkkeilemään DiBiasen ja Vincentin kanssa. Piper muistuttaa Vincentiä siitä, että hän on kouluttanut tämän. Tämähän on silkkaa kayfabea ja suoraan muutaman vuoden aikaisemmasta WWF-storylinesta. Hetken väännettyään Piper saa Hoganin kööreineen houkuteltua myös paikalle. Keskenkaiken Hogan haluaa nähdä Hoganin kiltin alle. Syy tähän on se, että Piperilla on ilmeisesti ollut hiljattain lonkkaleikkaus. Voiko keski-ikäisemmäksi mennä. NWO hyökkää Piperin kimppuun ja alkaa hakkaamaan tämän lonkkaa tuolilla. Samalla StarrCaden main eventiksi vahvistuu Piper vs. Hogan.

The Amazing French Canadians (Carl Ouellet & Jacques Rougeau /w Col. Parker) vs. The Harlem Heat (Booker T & Stevie Ray /w Sherri Martel)
Edellisessä PPV:ssä Col. Parker oli epäsuora syyllinen siihen, että Harlem Heat hävisi tag team mestaruutensa. Seuraavissa Nitroissa hän yritti päästä takaisin tyttöystävänsä ja suojattitiiminsä suosioon, mutta aiheutti vain enemmän hallaa kuin hyvää. Niinpä hän päätti unohtaa Martelin ja siirtyä toisen tiimin manageriksi. Jacques Rougeau on hyvin muistettu 90-luvun midcarderi, jonka Mountie-hahmo teki kevyen cameon viimeksi viime viikolla Smackdownissa. Carl Ouellet on taas hänen pitkäaikainen tag-parinsa, joka ei ole ihan yhtä hyvin jäänyt lähihistoriaan. Suurimmaksi osaksi ihmiset muistavatkin hänet hänen uniikista ulkonäöstään, koska hän peittää toisen silmänsä silmälapulla silmävamman vuoksi. Col. Parker on gimmickin mukaisesti vaihtanut puuvillapellon omistaja-asunsa muukalaislegioona-asuun. Stereotypiat ovat mahtavia.



Ottelun stipulaationa on siis se, että mikäli Harlem Heat voittaa, Sherri Martel saa 5 minuuttia Col. Parkerin kanssa. Koska pienempi ja heiveröisempi Sherri Martel on helvetin iso uhka ilmeisesti. Itse ottelu on valitettavan mitäänsanomaton. Mitään älyttömän huonoa tässä ei tapahdu, mutta eipä tässä mitään erityisen hyvääkään ole. Lopussa tosin Ihmeelliset ranskan-kanadalaiset rakentavat ihmeellisen rakennelman pöydästä ja kaksista portaista, joiden päältä he iskevät Iconoslam-tyyppisen tag team-liikkeen (niin että Jacques heittää Carlin Stevie Rayn päälle), mikä on monimutkaisuudestaan huolimatta oikeastaan todella komea ja ehdottomasti tapahtuman paras spotti. Valitettavasti se ei osu ja Booker T onnistuu yllättämään Harlem Hangoverilla, Näin Harlem Heat saa voiton ja Sherri saa ansaitsemansa 5 minuuttia.
**

Sherrin 5 minuuttia on lähempänä kahta, mikä on totta puhuen ihan hyvä. Parker pakoilee Sherriä ja Sherri iskee muutamia perusliikkeitä tälle itseään isommalle ja pidemmälle miehelle. Ihan ok kevyttä viihdettä, vaikka en esimerkiksi ymmärrä miksi hän yrittää tehdä peittoliikkeitä (ja miksi tuomari laskee näitä). Sen sijaan se aivan uskomattoman mahtava osuus tästä on Dusty Rhodesin aivan päätön kommentointi. Se on mahtavan huonoa.


Katsokaa edes hieman 1:20 eteenpäin, niin ymmärrätte.

Mean Genen vuoro haastatella Lex Lugeria. Tällä kertaa hän on osannut pitää latvoistaan huolta. Hyvä Luger! Edellisessä Nitrossa Sting antoi Lugerille pesäpallomaailman, eikä Luger ymmärrä mitä hän tällä ajaa. Onko Sting NWO? Mean Gene mainitsee myös, miten Luger on viimeviikkoina squashannut massiivisia jobbereita, joten luonnollisesti hän on ennakkosuosikki illan main eventissä. Luger vähän empii, mikä itseäni hieman ärsyttää. Miksei facet voisi olla hieman egoistisia myös? Itsevarmuutta saatana.

WCW Cruiserweight Championship
Dean Malenko vs. Psychosis
Mukavaa nähdä useampi tämän divarin matsi samassa PPV:ssä. Pahimmassa tapauksessa tässä tilalla olisi voinut olla jokin mitäänsanomaton TV-tittelin puolustus (joskin on myönnettävä, että en edes tiedä missä tai kellä TV-vyö on tässä vaiheessa vuotta - ei ainakaan Nitrossa). Ottelu on hyvinkin samantapainen kuin illan avannut Mysterio vs. Ultimo Dragon. Joskin Psychosis ei ole ihan niin viehättävä highflyer kuin Mysterio ja Malenko on hieman suoraviivaisempi painija, kuin Ultimo Dragon. Näistä vähättelyistä huolimatta ottelu on oikein viihdyttävä kaikin puolin. Malenko fiksusti käy korkealentoisen Psychosiksen jalan kimppuun pitkin matsia, jotta tämä ei pystyisi lentämään samalla tavalla. Yhdessä vaiheessa Psychosis jopa epäonnistuu planchassa, joskin en ole varma, että onko tämä botchi vai erittäin nerokasta low-key myyntiä. Ottelun luultavasti säväyttävin kohta on Psychosiksen Whisper in the Wind nurkkatolpasta kehän ulkopuolella olevan Malenkon päälle. Jopa käsiensä päällä istunut yleisö heräsi sille. Lopuksi Malenko ottaa hieman puun takaa tulleen voiton roll-upin tapaisella tempulla. Oikein hyvä matsi, mutta tietynlainen merkityksettömyys paistoi tästä kaikesta läpi.
***

WCW World Tag Team Championship
The Nasty Boys (Jerry Saggs & Brian Knobbs) vs. Faces of Fear (Meng & Barbarian) /w Jimmy Hart vs. The Outsiders (c) (Scott Hall & Kevin Nash)
Viime PPV:ssä Faces of Fear hävisi Mongolle ja Benoitille, mutta koska he yhdessä välissä brawlasivat hieman Outsidersien kanssa Nitrossa, niin he saivat mestaruusshotin. Nasty Boysit yrittivät liittyä NWO:hon, heiltä evättiin se, he yrittivät päästä Nitroon, mutta heidät heitettiin pois, joten nyt he saavat mestaruusshotin. Tarkoituksena oli katsoa Nitrot sen takia, että ymmärrän miksi näitä otteluita järjestetään, mutta totta puhuen olen välillä enemmän hämilläni kuin mitä olisin, jos jättäisin ne väliin.

Vuorossa on siis 3-way tag-matsi, joka on vielä näin 2016 yksi niistä matsimuodoista mitä vihaan kaikista eniten. Nykyään näissä kuitenkin harrastetaan suhteellisen viihdyttävää spottihuorausta, joten ottelumuodon logiikattomuus ei haittaa ihan samalla tavalla. Sen sijaan 1996 painijoilla ei ollut ihan samanlaista touchia tähän touhuun. Ottelu on suurimmaksi osaksi Nasty Boysin ja Faces of Fearin välillä ja tag-mestarit hupsuttelevat nurkassaan mm. imitoimalla sikarinpolttoa, koska heillä ei ole muutakaan tekemistä. Outsidersin pelleily on ihan hauskaa, mutta se on melko lailla ainoa hyvä asia, mitä tästä matsista osaan sanoa. Nykyään näissä matseissa yritetään pitää oma tiimi mahdollisimman paljon ottelussa mukana, mikä on ihan loogista. Tässä matsissa taas käydään tagaamassa ihan ketä sattuu, koska hmm, mind games? Outsidersin tagaamassa itseään ulos ymmärrän, koska heidän pointtinsa on olla tuollainen laiska tiimi, joka antaa muiden tehdä työt. Muutaman kerran ottelussa hassutellaan jopa niin paljon, että tagataan kaksi saman tiimin jäsentä. Faces of Fear menee täysin lukkoon, eikä tiedä mitä tehdä, joten he tagaavat toisen Nastyista sisään. Hall & Nash sen sijaan näyttävät alkujaan siltä, kuin alkaisivat painimaan toisiaan vastaan (miksi?), mutta sitten yllättävät ja yrittävät peittää toisensa varmistaakseen helpon voiton. Se ei onnistu, sillä Nastyt keskeyttävät tämän nerokkaan juonen. Painijat brawlaavat hetken, kunnes Nash iskee Knobbsiin Jacknife powerbombin ja näin Outsiders säilyttää. Painin puolesta tämä matsi olisi voinut olla sellainen kahden tähden todella unohdettava perusottelu, mutta kaikki tämä tag-säätäminen oli vain rasittavaa ja ilman mitään logiikan hiventä.
*

60-man 3-ring Battle Royal for a Future WCW World Title Shot
World War 3
Nyt on sen nimikkomatsin vuoro. Tätä olen odottanut niin kauhulla kuin innolla koko tapahtuman läpi. Kyseessä on tosiaan eeppinen kolmen kehän ja 60 ihmisen battle royal. Tämä on WCW:n vastaus Royal Rumblelle, joka on hyvin monen painifanin suosikkimatsityyppi. Hyvin usein saa kuulla, miten monet tykkäävät Rumblesta jopa enemmän kuin WrestleManiasta. Sen sijaan World War 3:n faneja en ole kovinkaan montaa löytänyt. Syy tähän on oikeastaan hyvin simppeli: ottelu on lähestulkoon mahdotonta seurattavaa.



Ottelu on nimittäin suurimman osan ajasta kuvattu näin. Joka kehälle yksi kameraruutu, mistä ei saa hädintuskin mitään selkoa. Lisäksi joka kehälle on oma selostajaparinsa (eli 6 ääntä yhteensä). Dusty ja Tenay jakavat yhden kehän, Bobby Heenan ja Tony Schiavone vastaavat toisesta (hauska pari ottaen huomioon miten paljon he tuntuvat inhoavan toisiaan) ja edellisessä PPV:ssä kehumani Lee Marshall ja Larry Zbyszko hoitavat viimeisen. Ottelu alkaa sillä, kun kaikki 60 ottelijaa saapuvat kehiin. Mukana on niin legiittejä main eventtereitä (Lex Luger ja NWO), tärkeitä midcardereita (Arn Anderson, Jeff Jarrett, DDP), luchadoreja (Mysterio, Villano IV, La Parka) kuin myös niitä täysin turhia historian havinoihin unohtuneita jobbereita, jotka eivät yleensä pääse edes Nitroon asti (Jack Boot, Pez Whatley, Jimmy Graffiti). Koko rosteri on siis mukavan tasaisesti esillä. Ennen kuin ottelu ehtii kuitenkaan tosissaan alkaa, tulee Dungeon of Doomin ja 4. Horsemenin välille mittava brawl. Samassa mytäkässä Meng hyökkää Lee Marshallin kimppuun, mikä tuntuu todella oudolta. Ehkä oudointa tässä on se, että Lee Marshall joutuu ilmeisesti hieman olemaan myymättä tätä, koska hänen on tarkoitus kuitenkin selostaa ottelu loppuun. Jos kuitenkin jotain positiivista tästä haetaan, niin molemmat tallit häipyvät ottelusta tämän myötä, mikä tarkoittaa että ottelu on myös hieman lyhyempi.

Ottelu on hyvin pitkälti lähes mahdotonta seurattavaa, sillä jobbereita lentää kehästä ulos seuraavat n. 20 minuuttia. Ja jottei ottelu olisi valmiiksi tarpeeksi vaikeaa seurattavaa, niin painijat kuten Rick Steiner ja DDP poistuvat välillä laillisesti kehästä pyöriäkseen hetken vapaasti. Selostajatkaan eivät kuitenkaan pysy näistä perillä ja ihmettelevät useasti, että ovatko he nyt ulkona vai eivätkö ole. Muutaman kerran ottelussa tuntuu tapahtuvan jotain kiinnostavaa (Mysterio saattaa esimerkiksi hurricanranata jonkun toisen luchadoren matsista ulos), mutta yleensä nämäkin tapahtuvat juuri sillä väärällä puolella, mitä sen kehän kamerat eivät satu kuvaamaan. Oikeastaan koko alkumatsin ainoa looginen ja kiinnostava kuvio on se, miten yhdessä kehässä NWO:lla on oma nurkkauksensa, missä he työskentelevät yhdessä ja estävät kenenkään muun saapumisen sinne.

Lopulta painijoita on eliminoitu sen verran, että matsi voidaan siirtää yhteen kehään. Siis kirjaimellisesti matsi keskeytyy kahdessa muussa kehässä ja he siirtyvät kiltisti viimeiseen kehään. Valitettavasti tätä kolmen kameran kikkailua ei lopeteta vieläkään, vaan tästä saadaan nauttia vielä hetki. Vasta kun painijoita on se viimeiset 10 jäljellä, voidaan siirtyä yhden kameran otteluun. Otteluakin kun on onneksi vielä noin 5min jäljellä tästä lähes puolituntisesta. Viimeiset painijat ovat ennakkosuosikki Lex Luger, NWO:n Scott Hall, Kevin Nash, The Giant ja Syxx-Pac, Eddie Guerrero (olen muuten melko varma, että Eddie planchasi ottelun alussa yläköyden yli lattialle), Jeff Jarrett, Lord Steven Regal, Rey Misterio ja DDP. Ja jos totta puhutaan, niin tässä vaiheessa tästä ottelusta tulee ihan viihdyttävä, kun tarinana on NWO:n 4 toistensa puolella olevaa painijaa vs. 6 WCW:n toisiaan vihaavaa painijaa. Muutama hauska spotti mahtuu loppuun, kuten Giant heittämässä Misterion yhdellä kädellä kehästä ulos. Loppuviisikko taas on vähemmän yllättäen koko NWO vs. Lex Luger, mikä on aivan älyttömän mahtava hetki. Luger on todella liekeissä mahtavana babyfacena ja hän onnistuu jopa yksin heittämään niin Scott Hallin kuin Syxx-pacin kehästä ulos. Lopuksi Luger saa Kevin Nashin torture rackiin, mutta Giant käy puskemassa Lugerin kehästä pois ja Nash lentää samalla. Näin siis The Giant voittaa uransa ensimmäisen Battle Royalin (mikä ei tapahtunut vasta 2015 Andre the Giant Memorial Battle Royalessa, vaikka WWE yrittikin muuta väittää).

Toisin sanoen: tämä matsi oli 25 minuuttia täyttä haisevaa paskaa ja 5 minuuttia aivan täyttä kultaa. 1/6 ei ihan riitä yhteen tähteen, mutta annetaan se silti.
*

--

Keskiarvo on 2,333333.. ja mediaani 2,5. Kuitenkin main event oli niin iso osa tätä PPV:tä, että tämä laskee kahteen tähteen. Alkukortissa oli paljon helmiä, mutta loppujen lopuksi tämä oli todella väsynyt PPV. Saa nähdä onko WCW oppinut kuvaamaan tätä ottelua vuoden päästä.

*** Ultimo Dragon
** Lex Luger
* Nick Patrick

[Zemppari]

[align=center]Progress Chapter 13: Unbelievable Jeff![/align]

The Electric Ballroom, Camden, Lontoo
18.5.2014

Kuten ehkä huomasitte, normaalin logon paikalla on linkki tähän showhun. Chapter 13 kärsi editointivaiheessa yhden kameran materiaalin hajoamisesta/katoamisesta ja ääniongelmista, joten Progress päätti julkaista sen ilmaiseksi YouTubessa DVD:n sijasta. Seuraavana vuonna on-demand palveluun saatiin ”paranneltu” versio, minkä itse yritin katsoa. Tässä versiossa selostus oli ajoitettu miten sattuu, joten vaihdoin YouTube-versioon toisen ottelun kohdalla. Mutta nyt teillä on tilaisuus nähdä omin silmin, mistä olen täällä höpöttänyt läpi vuoden!

Alkuun näytetään pieni videopätkä, jossa tunnettu brittiläinen urheilupersoona Chris Kamara huudattaa yleisöä videon välityksellä. Muut kuin britit eivät tästä varmaan sen erityisempää saa irti.


Darrell Allen vs Rampage Brown
Ilta käynnistettiin varsin runsaan painoeron omaavilla vastustajilla. Rampage ei ollut onnistunut voittamaan takaisin Progressin mestaruutta, mutta oli siitä huolimatta pistänyt Jimmy Havocin matalaksi muutamalla Piledriverilla. Darrell Allen oli kärsinyt parikin tappiota putkeen joukkueparinsa RJ Singhin kanssa ja yritti nyt muuttaa kurssia. Alun perin tämän ottelun piti olla Rampage vastaan Marty Scurll, mutta Scurllin kärsiessä jälleen loukkaantumisesta oli Allen hälytetty korvaajaksi.

Ei nyt ihan parhaimpaan päästy. Kaiken lisäksi selostus eteni muutaman sekunnin tapahtumien edellä, mikä häiritsi katsomista aika paljon. Itse ottelu oli varsin perinteinen iso mies vastaan pieni mies kohtaaminen. Yleisö jaksoi pitää melua yllä, vaikkei kehätoiminta ihmeellisiin sfääreihin yltänytkään. Rampage heitti parit kivat voimaliikkeet (varsinkin erään kauniin ribbreakerin) ja Allen hoiti lentämisen muutamalla suicidalla. Mainittakoon vielä savuverho joka leijui Ballroomissa ensimmäisen ottelun ajan. Saattoihan se tietysti olla sumuakin kun kerta Englannissa ollaan.
***-

Voittaja:

► Näytä spoileri

Rampage Brown (Piledriver)

Robbie X vs Pete Dunne - NPS 1st Round Match
Tuoreet lupaukset jälleen kehissä. Robbie X oli vasta 19-vuotias ja paininut jo 3 vuotta tässä vaiheessa. Painii edelleen pienemmissä britti-indyissä. Pete Dunne puolestaan on kolmas jäsen Mark Andrewsin ja Eddie Dennisin Defend Indy Wrestling poppoossa ja vaateyrityksessä. Cagematchin mukaan mies on paininut jo vuodesta 2005 vaikka ikää tässä vaiheessa oli vasta 22 vuotta.

Taitaviltahan nämäkin nuorukaiset vaikuttivat. Robbie X sai enemmän liikkeitä perille (mukaan lukien hienon Asai Moonsaultin kehän ulkopuolelle), kun taas Dunne vaikutti vielä melko geneeriseltä. Robbie tosiaan väläytteli hienoja liikkeitä, mutta se jokin flow uupui koko hommasta. Yleisö kyllä tykkäsi ja nimesikin Robbien Redfaceksi nopeasti punastuvan naamavärkkinsä ansiosta. Hyvin erikoista näin kahta vuotta myöhemmin miettiä, mihin suuntaan miesten urakehitys lähti kulkemaan.
** ½

Voittaja:

► Näytä spoileri

Pete Dunne (Texas Cloverleaf)

Eddie Dennis vs ”No Gimmicks Required” Michael Gilbert
Tarkkasilmäiset ehkä huomasivat tuosta kuvasta että Michael Gilbert on tosiaan Mikey Whiplash, joka nähtiin edellisen kerran edellisvuoden viimeisessä tapahtumassa. Nyt puolisen vuotta myöhemmin hän teki paluun uudella asenteella. Pois kaikki gimmickit, Gilbert halusi palata vanhaan aikaan, jolloin painijat olivat vielä painijoita eivätkä ”viihdyttäjiä”. Silmätikukseen hän otti ensimmäisenä hauskuuttaja (ja tuoreen joukkuemestarin) Eddie Denniksen. Gilbertin mielestä oli kuvottavaa että rosterin suurin painija halventaa itsensä huumorin tasolle, ottaen esimerkiksi Eddie Mysterio Junior -stuntin muutama kuukausi sitten. Dennis vielä ennen ottelua vetämässään promossa paljastaa, että Gilbertiä vastaan ei asetu ”Walesin Ylpeys” vaan ”Tijuanan Ylpeys” Eddie Mysterio Jr!

Ei näin, ei näin. Gilbertin uusi hahmo on hieno (mustat housut, ei polvisuojia, ei sisääntulomusiikkia) ja kuin suoraan 70-luvulta. Valitettavasti uusi tyyli ei tuota kovinkaan viihdyttäviä otteluita. Gilbert hallitsee suurta osaa ottelua matossa… ja eipä tässä paljon muuta tapahtunutkaan. Parasta antia olivat alun sekoilut Dennisin maskin kanssa. Lopussa yritetään vetää vielä uusi vaihde silmään, mutta turhaan. Tämä oli myös muistutus siitä, ettei Dennisiä kannata laittaa pitkiin yksilöotteluihin. Parasta hupia tarjosi yleisö, joka ärsytti Gilbertiä koko ottelun hitaalla Giiiiiilbeeeert-huudolla.
**+

Voittaja:

► Näytä spoileri

Michael Gilbert (European Clutch Rollup)

London Riots vs Project Ego vs Swords of Essex vs Screw Indy Wrestling (Mark Haskins & Sha Samuels) - #1 Contenders’ Match for The Tag Titles, Elimination Rules
FSU eli Eddie Dennis ja Mark Andrews olivat tosiaan nousseet Progressin ensimmäisiksi joukkuemestareiksi. Ja kun he eivät vielä vöitä puolustaneet, oli aika selvittää ykköshaastajat eliminaatio-ottelussa. Progressin historian dominoivin joukkue sekä Jimmy Havocin liittolaiset London Riots olivat päihittäneet viimeksi Bhangra Knightsit. Swords of Essex oli myös päihittänyt Knightsit edellisessä ENDVR-tapahtumassa ansaiten paikan tähän otteluun. Project Ego ja SIW olivat olleet mestaruusottelussa häviävinä osapuolina ja tavoittelivat nyt uutta mahdollisuutta. Screw Indy Wrestlingin kokoonpanossa oli tapahtunut melko suuri muutos, sillä Nathan Cruz oli lähtenyt lätkimään lafkasta ajautuessaan poikkiteloin omistajien kanssa. Korvaajaksi oli saatu ”The East End Butcher” Sha Samuels, brawleri, joka on tunnettu ehkä parhaiten PCW- ja ICW-uristaan. Harmillisesti tämä ottelu oli myös Project Egon toisen puoliskon Kris Travisin viimeinen ottelu ennen kuin hän sairastui vatsasyöpään myöhemmin samana vuonna. Hänet nähdään vielä muutaman kerran tulevaisuudessa.

Ottelu oli selkeästi parempi kuin edellisen tapahtuman vastaava monen joukkueen härdelli. Kaikki panivat kroppaa likoon ja yleisö oli aivan täpinöissään. Kukaan ei ollut tässä heikko lenkki, mutta etenkin Ospreay, Travis ja Haskins (joka sai yleisöltä chantin ”Evil Jesus”, johon hän vastasi poseeraamalla nopeasti Jeesus ristillä asennossa) näyttivät erityisen hyviltä. Myös ottelun loppupuolella Riots näytti taas, miksi ovat firman ehkäpä paras joukkue. Miinusta tulee Egon ja SIW:n hieman tyhmällä tavalla tulleista eliminaatioista. Kehitteillä oli selvästi feudi, mutta Travisin sairauden takia se jäi toteutumatta. Tämä on myös se ottelu, mistä Ospreayn nousu kohti maailmanmainetta alkoi.
*** ½

Voittajat:

► Näytä spoileri

London Riots (Last eliminated Swords of Essex via Pop-Up Spear on Ospreay after Robinson walked out)

Ottelun jälkeen mikkijumala ja edelleen hallitseva mestari Jimmy Havoc iskee kehään. Riotsien sitoessa epäonnekasta Will Ospreayta tuoliin jeesusteipillä, Jimmy kertoo Jimille että koska hänet laitetaan ottelemaan stipulaatio-otteluissa (ensin 4-way ja tuleva tikasottelu) niin fanien suosikit saavat kärsiä. Tällä kertaa tuo epäonnen soturi on Ospreay. Sitten Havoc kaivaa kengänvarrestaan PUUKON ja jopa Riots yrittää estää tätä leikkaamasta Ospreayn korvaa irti. Onneksi FSU (Pete Dunnella vahvistettuna) ryntää kehään ennen kuin mitään ehtii tapahtua. Lllllllllloistava neliminuuttinen segmentti. Yleisö haluaa Havocin kuolevan ja pari yleisönjäsentä onkin joutua käsirysyyn Havocin kanssa. Myös Riotsien vastentahtoisuus Havocin ottaessa veitsen esiin oli sitä kuuluisaa hienovaraista tarinankerrontaa. Ospreayn reaktiot koko homman jälkeen olivat melko realistiset kaverille, jota melkein PUUKOTETTIIN kehässä. Huh huh.



El Ligero vs Tommy End
Tuon emotionaalisen vuoristoradan jälkeen palataan maan pinnalle, kun kaksi taitavaa yleisönsuosikkia otti toisistaan mittaa. Ligero yritti päästä takaisin voittojen tielle ja takaisn mestaruustaistoon. End oli puolestaan palannut voittojen tielle päihittäessään Paul Robinsonin viime Chapter-tapahtumassa. Klubi oli jälleen savuinen, kuin ilotulituksen jäljiltä.

Mukava välipala tähän väliin. Ligero ja End tempaisevat mukavan kiivastempoisen koitoksen. Ligero koittaa nopeudellaan vältellä Endin tappavia potkuja. Aivan lopuksi Michael Gilbert päättää sekaantua soppaan, mikä sitten lopettaa ottelun varsin ikävästi. Siihen asti kuitenkin hyvää menoa, kuten näiltä kahdelta voi odottaa.
***
Voittaja:

► Näytä spoileri

Tommy End (Dragon Sleeper)

Prince Devitt vs Zack Sabre Jr.
Illan toiseksi viimeisessä ottelussa kohtasivat kaksi Britannian painiskenen kuuminta vientituotetta. Prince Devitt on varmaan kaikille tuttu WWE:stä Finn Balorina. Devitt oli paininut New Japanin riveissä vuodesta 2006 ja oli juuri päättänyt uransa Japanissa palaten jäähyväiskiertueelle Isoon Britanniaan ennen siirtymistään NXT:hen. Kun Japanissa Devitt käytti kokovartalomaalia isoissa otteluissa, niin indyissä se juttu oli cosplay erinäisinä fiktiohahmoina Freddy Kruegerista tämänkertaiseen Jokeriin. Sabre oli puolestaan vasta voittanut GHC Junior Tag Team Championship Yoshinari Ogawan kanssa Pro Wrestling NOAHin riveissä ja oli vain muutaman kuukauden päässä läpimurrostaan PWG:ssä. Yhteistä historiaakaan ei puuttunut sillä miehet olivat treenanneet yhdessä NWA Hammerlockin painikoulussa.

Kun painijat tuntevat toisensa kuin omat taskunsa, niin tuloksena on varsin mainio ottelu. Hyvää teknistä ja sulavaa painia, mikä ei ole yllätys kun kehässä seisoo Zack Sabre Jr. Yleisö otti Devittin välittömästi omakseen, minkä seurauksena ottelulla oli sangen sähköinen tunnelma. Molemmat painijat suoriutuivat ihailtavasti ja tahti oli paikoitellen räjähtävä. Yksi Progressin historian kehutuimpia otteluita ja molempien miesten urien kärkiotteluita. Itse en ihan noin kovaksi hehkuta, mutta silti erittäin hyvä ottelu.
****+
Voittaja:

► Näytä spoileri

Prince Devitt (Bloody Sunday)

Mark Andrews vs Jimmy Havoc© - Ladder Match for the Progress Championship
Edellisen vuoden lopussa Mark Andrews oli noussut kukkulan huipulle ennen kuin Jimmy Havoc repi hänet sieltä väkivalloin ja vääryydellä alas minuuteissa. Viime tapahtumassa Andrews oli onnistunut nappaamaan joukkuemestaruudet ja pääottelun jälkeen iskenyt Havocin kimppuun vaatimaan mestaruusottelua. Nyt oli vihdoin revanssin aika. Eikä kyseessä ollut vain mikä tahansa ottelu, vaan Progressin historian ensimmäinen tikapuuottelu. Viime ENDVR-tapahtumassa Havoc oli vielä yrittänyt ottaa henkisen yliotteen hyökkäämällä Andrewsin joukkuepari Dennisin kimppuun. Pitänee vielä huomauttaa että itse mestaruussauvaa ei pystytty kattoon järkevästi ripustamaan, joten titteliä kuvasti perinteinen ”sopimuspaperi”.

Ja pääottelu meinaa pistää vielä edellistä paremmaksi. Molemmat pistivät kehonsa täysillä likoon molempien lentäessä tuolien, pöytien ja tikkaiden lävitse. Etenkin Andrews veti jälleen pari hullua loikkaa. Alku oli ehkä hieman hidas, mutta kun homma lähti käyntiin, niin se lähti todella käyntiin. London Riotsien, Eddie Dennisin ja Pete Dunnen sekaantumiset oli hoidettu järkevästi ja se tuotti upean spotin Andrewsin hypätessä tikkailta kehän ulkopuolelle ihmismassan päälle. Yleisö halveksui edelleen Havocia ja Andrewsin kaltainen sympaattinen underdog sai loistaa. Myös lopetus oli yllättävä. Kaiken kaikkiaan mainio päätös ailahtelevalle tapahtumalle.
****+

Voittaja:

► Näytä spoileri

Jimmy Havoc after Paul Robinson attacked Andrews

*** Prince Devitt
** Jimmy Havoc
* Mark Andrews

[kenitys]

Pitkään jatkuneessa projektissani kirjoitin aina koosteviestit jokaisesta vuodesta. Koosteviesteissä arvioin parhaat painijat ynnä muita juttuja jokaiselta vuodelta. Nyt ihan vastaavassa ei ole järkeä, koska ensimmäisinä vuosina tapahtumia per vuosi on niin vähän, ettei jokaisesta vuodesta ole järkeä tehdä omaa koosteviestiään. Niinpä koostan tässä retroprojektini alkuvaiheessa vuosia tällaisissa parissa paketissa. Ensimmäisessä koosteviestissä lyödään yhteen vuodet 1983-1986. Seuraavassa vuodet 1987-1989. Sitten varmaan aloitankin vuosittaisen käsittelyn. Pidän nämä koosteviestit nyt kuitenkin paljon lyhyempinä kuin aikaisemmin.

Parhaat ottelut:
Tässä listattuna vuosien 1983-1986 parhaat ottelut kunakin vuonna. Vuosilta 1983 ja 1984 vain paras ottelu, koska tapahtumiakin oli vain yksi. Vuosilta 1985 ja 1986 kolme parasta ottelua, koska tapahtumia oli 2-4.

1983:
1. Harley Race (c) vs. Ric Flair - Special Referee: Gene Kiniski - Steel Cage Match for the NWA World Heavyweight Championship - **** (NWA Starrcade 1983)

1984:
1. Tully Blanchard (c) vs. Ricky Steamboat - NWA Television Championship - ***½ (NWA Starrcade 1984)

1985:
1. Ric Flair (c) vs. Magnum T.A. - NWA World Heavyweight Championship - ****½ (AWA SuperClash 1985)
2. Tully Blanchard (c) vs. Magnum T.A. - "I Quit" Steel Cage Match for the NWA United States Heavyweight Championship - **** (NWA Starrcade 1985)
3. Ric Flair (c) vs. Dusty Rhodes - NWA World Heavyweight Championship - ***½ (NWA Starrcade 1985)

1986:
1. Rock 'n' Roll Express (c) vs. Ole & Arn Anderson - Steel Cage Match for the NWA Tag Team Championship - ****½ (NWA Starrcade 1986)
2. The Dream Team (Valentine & Beefcake) (c) vs. British Bulldogs (Dynamite Kid & Davey Boy Smith) - WWF Tag Team Championship - ***½ (WWF WrestleMania 2)
3. Brad Armstrong vs. Jimmy Garvin - ***½ (NWA Starrcade 1986)

Eniten huippuotteluita painineet painijat:
1. Ric Flair (JCP/AWA) - 3
2. Tully Blanchard (JCP) - 2, Magnum T.A. (AWA/JCP) - 2
4. Harley Race (JCP) - 1, Ricky Steamboat (JCP/WWF) - 1, Dusty Rhodes (JCP) - 1, Ricky Morton (JCP) - 1, Robert Gibson (JCP) - 1, Ole Anderson (JCP) - 1, Arn Anderson (JCP) - 1, Greg Valentine (JCP/WWF) - 1, Brutus Beefcake (WWF) - 1, Dynamite Kid (WWF) - 1, Davey Boy Smith (WWF) - 1, Brad Armstrong (JCP) - 1, Jimmy Garvin (AWA/JCP) - 1

Parhaat tapahtumat:
1. NWA Starrcade 1985 - Hieno
2. NWA Starrcade 1983 - Hieno
-------------------
-
-------------------
3. WWF WrestleMania - Ok
-------------------
4. NWA Starrcade 1986 - Kehno
5. NWA Starrcade 1984 - Kehno
6. WWF WrestleMania 2 - Kehno
7. AWA SuperClash 1985 - Kehno
-------------------
8. WWF The Wrestling Classic 1985 - Surkea

Eniten tähtiä tapahtumissa keränneet painijat:
1. Ric Flair (JCP/AWA) - 7
2. Ricky Steamboat (JCP/WWF) - 5, Magnum T.A. (AWA/JCP) - 5
4. Dynamite Kid (WWF) - 4, Tully Blanchard (JCP) - 4
6. Roddy Piper (JCP/WWF) - 3, Randy Savage (WWF) - 3, Davey Boy Smith (WWF) - 3, Ricky Morton (JCP) - 3
10. Harley Race (JCP) - 2, Ole Anderson (JCP) - 2, Hulk Hogan (WWF) - 2
13. Paul Orndorff (WWF) - 1, Kerry Von Erich (AWA) - 1, Arn Anderson (JCP) - 2, Tito Santana (WWF) - 1

Parhaat ja huonoimmat:

HUONOIN OTTELU: Roddy Piper vs. Mr. T - Boxing Match @ WrestleMania 2 (WWF, 1986)
HUONOIN FEUD: Roddy Piper vs. Mr. T (WWF, 1985-1986)
HUONOIN GIMMICK: Miss Atlanta Lively (JCP, 1985)
HUONOIN PPV: WWF The Wrestling Classic (WWF, 1985)
HUONOIN JOUKKUE: The Zambuie Express - Elijah Akeem & Kareem Muhammad (JCP, 1984)
HUONOIN PAINIJA: Uncle Elmer (WWF, 1986)

YLIARVOSTETUIN: Big John Studd (WWF, 1985-1986)
ALIARVOSTETUIN: Ricky Steamboat (JCP/WWF, 1983-1986)
KEHITTYNEIN: Nikita Koloff (JCP, 1984-1986)
PARAS FACE: Hulk Hogan (WWF, 1985-1986)
PARAS HEEL: Ric Flair (JCP, 1985-1986)
PARAS GIMMICK: Jake Roberts (WWF, 1986)
PARAS FINISHER: Randy Savage (WWF, 1985-1986)
PARAS TURN: Ric Flair (JCP, 1985)
PARAS COMEBACK: Dusty Rhodes (JCP, 1985)
PARAS PROMOTTAJA: Roddy Piper (JCP/WWF, 1983-1986)
PARAS DEBYTANTTI: Scott Hall (AWA, 1985)
PARAS MANAGERI: Bobby Heenan (WWF, 1985-1986)
PARAS SELOSTAJA: Gorilla Monsoon (WWF, 1985-1986)
PARAS TEKNINEN PAINIJA: Ric Flair (JCP, 1983-1986)
PARAS BRAWLER: Dusty Rhodes (JCP, 1983-1986)
PARAS HIGH FLYER: Ricky Steamboat (JCP/WWF, 1983-1986)

PARAS PPV: NWA Starrcade 1985 (JCP, 1985)
PARAS STABLE: Four Horsemen (JCP, 1985-1986)
PARAS JOUKKUE: Rock 'n' Roll Express (Ricky Morton & Robert Gibson) (JCP, 1985-1986)
PARAS FEUD: Ric Flair vs. Dusty Rhodes (JCP, 1984-1986)
PARAS OTTELU: Ric Flair vs. Magnum T.A. @ SuperClash 1985 (AWA, 1985)
PARAS NAISPAINIJA: Wendi Richter (WWF, 1985)
PARAS PAINIJA: Ric Flair (JCP, 1983-1986)

Tämmöistä!

[Luru]

Vähän on tahti näiden arvostelujen suhteen hidastunut, mutta kyllähän tässä edelleen jaksaa näitä katsoa ja yritän aina kun aikaa on kirjoittaakin jotain. Seuraavaksi King of the Ring 1998:n arvostelu + sitä edeltävien Rawien tiivistelmät!

-----



RAW is WAR – 1.6.1998

- Vince McMahon on pettynyt Dude Loveen/Mick Foleyyn, joka ei onnistunut viemään edellisillan Over the Edgessä WWF:n mestaruutta Austinile. Vaikka Dude Love yrittää pyytää pomoltaan anteeksi, antaa McMahon potkut Dude Lovelle.
- Undertaker (joka oli pukeutunut kuin normaali mies) vaati mestaruusottelua Vince McMahonilta. Vince McMahon pistikin Undertakerin ottelemaan Kanea vastaan. Ottelussa oli panoksena ykköshaastajuus. Kane voitti ottelun, kun Mick Foley palasikin jo tässä jaksossa takaisin – tällä kertaa Mankindina
- King of the Ring –turnaus alkoi karsintaotteluilla. Marc Mero eteni jatkoon voittamalla Steve Blackmanin. Mero esitteli samalla myös uuden tyttöystävänsä – Jacquelinen – joka aikaisemmin paini mm. WCW:ssä. Jeff Jarrett voitti Faarooqin. Jarrett esitteli hänen uudet apurinsa – Southern Justicen – joka puolestaan oli Godwinnin serkukset ilman maalaisjunttigimmickiä. Kerkesinkin jo ihmettelemään, että eipä ole Godwinneja näkynyt… Mark Henry taisi tässä jaksossa voittaa legendaarisen Terry Funkin.

RAW is WAR – 8.6.1998

- KOTR-karsintaottelut jatkuivat. Paluun tehnyt Ken Shamrock eteni jatkoon voittamalla NOD:n Kama Mustafan, joka on alkanut myös käyttämään nimeä The Godfather. Vuoden 1994 King of the Ring, Owen Hart, voitti puolestaan Scorpion. UFC-tähti Dan ”The Beast” Severn jätti jo joku aika sitten NWA:n ja managerinsa Jim Cornetten. Nyt yksin pyörivä Severn eteni myös jatkoon voittamalla D-Lo Brownin.
- Järjestöt halusivat palkita Vince McMahonin ’Vuoden humanitääri’-palkinnolla, jonka takia Raw’ssa nähtiin juhlaseremonia. Juhlat päättyivät siihen, kun Kane ja Mankind hyökkäsivät Stone Coldin kimppuun

RAW is WAR – 15.6.1998

- Over the Edgen tappion takia Sablen piti jättää WWF ikiajoiksi, mutta tässä jaksossa nähtiinkin Sablen paluu. Sablen mukaan Vince McMahon halusi hänet takaisin WWF:ään.
- Vince McMahon väitti, että viimeviikkoinen ansa Austinille oli Undertakerin keksintö. Austin ja Taker eivät kuitenkaan käänny toisiaan vastaan, joten Kanen & Mankindin manageri Paul Bearer haastaa miehet Tag Team –otteluun tänä iltana, joka käydään HELL IN A CELL –häkissä.
- King of the Ring –karsintakierros jatkui. The Rock voitti Vaderin. Mielenkiintoisempi KOTR-ottelu käytiin DX:n jäsenten välillä, kun Triple H kohtasi X-Pacin. Tämä taisi olla X-Pacin ensimmäinen ottelu WWF:n paluun jälkeen. Triple H eteni jatkoon, kun Owen Hart sekaantui otteluun ja hyökkäsi X-Pacin kimppuun.
- Tag Team –mestaruuden ykköshaastajat päätettiin historian ensimmäisellä Tag Team Royal Rumble –ottelulla, joka toimi siis samalla tavalla kuin normaali Royal Rumble –ottelu, mutta tässä oteltiin joukkueena ja jos jompikumpi jäsenistä putosi kehästä, koko tiimi oli ulkona pelistä. Tämän ottelun voitti yllätysjoukkue – Kane ja Mankind! Heti tämän ottelun jälkeen alkoikin Hell in a Cell Tag Team –ottelu Kane & Mankindin sekä Austin & Takerin välillä. Tästä ei mitään varsinaista ottelua tullut, kun Undertaker sai lukittua itsensä häkin sisään Paul Bearerin kanssa. Undertaker pahoinpiteli Bearerin.

RAW is WAR – 22.6.1998

- Tässä jaksossa Kane puhui ensimmäistä kertaa äänilaatikon avulla, koska Paul Bearer ei ollut viime viikkoisen hyökkäyksen takia paikalla. Kanen ja Steve Austinin välinen ottelu tulee olemaan First Blood –ottelu. Kane lupasi polttaa itsensä ottelun jälkeen, jos hän ei voita Steve Austinia.
- King of the Ringin puolivälieräottelut käytiin tässä Raw’ssa. Ken Shamrock voitti Mark Henryn. Myös toinen vapaaottelija, Dan Severn, eteni jatkoon. Severn voitti X-Pacin avustuksella, joka hyökkäsi Owen Hartin kimppuun. The Rock puolestaan eteni jatkoon voittamalla viime vuoden voittajan, Triple H:n. Neljäs jatkoonmenijä oli Jeff Jarrett, joka Sablen häiriköimisen avustuksella päihitti Marc Meron.
- Muuan Edge teki tässä Raw’ssa vihdoin kehädebyyttinsä. Valitettavasti ottelu päättyi odotettua nopeammin, sillä Edgen vastustaja José Estrada Jr. mursi niskansa ottelussa.

-----


WWF King of the Ring

Ensimmäinen King of the Ring –turnaus järjestettiin jo vuonna 1985, mutta vuodesta 1993 lähtien KOTR oli myös PPV-tapahtuma. Tämä vuoden 1998 King of the Ring oli siis järjestyksessään kuudes KOTR-PPV. King of the Ring on siis turnaus, jossa finaalin voittaja kruunataan kehän kuninkaaksi ja toisinaan siitä seuraa jotain hyvääkin (esim. WWF-mestaruusottelu), mutta toisinaan turnauksen voittaja unohdetaan hyvin nopeasti.

King of the Ringin karsintakierros ja ensimmäinen varsinainen kierros (puolivälierät) käytiin Raweissa. Tässä varsinaisessa King of the Ring –tapahtumassa on siis vain kolme turnauksen ottelua – välierät ja finaali. Turnauksen sijaan tämän vuoden tapahtuma muistetaan jostain ihan muusta kuin turnauksesta. Siitä alempana lisää.

King of the Ring 1998 järjestettiin Pittsburghissa. Tapahtuman sponsorina toimi SUPER SOAKER. Ja selostajina tietenkin kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler.


The Headbangers (Mosh & Thrasher) & TAKA Michinoku vs Kai En Tai (Dick Togo, Men’s Teioh & Sho Funaki) w/Yamaguchi-san

En tiedä liittyikö Headbangers mitenkään TAKA Michinokun ja Kai En Tain väliseen riitaan, sillä ketään näistä ei oikein pahemmin ollut Rawissa viime aikoina näkynyt. Tämäkin ottelu oli joku bonusmatsi, joka lisättiin viime hetkellä mukaan tapahtuman korttiin.

Tämä oli ihan mukava aloitus illalle. Näitä japanilaisia erityisesti on ihan kiva nähdä aina kehässä. Sääli, että heitä ei juurikaan Rawissa näy. Oli oikeastaan melko samantasoinen ottelu kuin edellisen PPV:n TAKA & Bradshaw vs Kai En Tai –ottelu.

**½ (06:44)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: The Headbangers & TAKA Michinoku

TAKA selätti Funakin Michinoku Driverin jälkeen.

Jeff Jarrett w/Tennessee Lee vs Ken Shamrock – King of the Ring –turnauksen välierä

Illan toisena otteluna nähtiinkin illan ensimmäinen KOTR-turnauksen ottelu. Kantritähti Jeff Jarrett oli edennyt tänne asti voittamalla Faarooqin ja Marc Meron. ”Maailman vaarallisin mies” Ken Shamrock oli The Nationin ansiosta ollut jonkin aikaa pois kuvioista, mutta palasi Over the Edgen jälkeisessä Raw’ssa takaisin ja osallistui KOTR-turnaukseen. Matkalla tähän asti Shamrock olikin nimenomaan kohdannut The Nation –jäseniä turnauksessa. Ensin hän voitti Kama ”The Godfather” Mustafan ja puolivälierissä Shamrock selätti Mark Henryn.

Eihän tämä mikään hirveän pitkä ottelu ollut, mutta tykkäsin silti tästäkin. Ei tämä mitään huippuarvosanaa saa, mutta ihan hyvä mieli tästä koitoksesta jäi, sillä aikaisempia King of the Ringejä tuijottaessani on tullut nähtyä paljon heikompiakin matseja. Shamrock näytti vakuuttavalta ja Jarrett hoiti roolinsa hyvin.

**½ (05:29)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Ken Shamrock

Jeff Jarrett taputti Shamrockin pistäessä tämän nilkkalukkoon. Ken Shamrock eteni siis King of the Ringin finaaliin.

The Rock vs Dan Severn – King of the Ring –turnauksen välierä

Ken Shamrock ei ollut WWF:n ainoa vapaaottelija, vaan WWF:ssä oli jo jonkin aikaa mukana ollut Ken Shamrockin vihollinen UFC:stä – Dan “The Beast” Severn. Severn tuli WWF:ään osana Jim Cornetten NWA-joukkiota, mutta matkan varrella Severn jätti Cornetten ja NWA:n. Välillä The Beast on jopa tullut auttamaan vanhaa UFC-vihollistaan Ken Shamrockia taisteluissa The Nationia vastaan.

King of the Ring oli Dan Severnin ensimmäinen PPV, jossa tällä oli ottelu. Tänne asti Severn oli päässyt luovutusvoitoilla D-Lo Brownista ja Owen Hartista. Koppava Intercontinental-mestarimme ”The Rock” Rocky Maivia puolestaan voitti Vaderin ja viime vuoden voittajan Triple H:n päästääkseen tänne asti.

Tämä ei sitten ollutkaan niin hyvä ottelu kuin Jarrett-Shamrock. En tiedä johtuuko se Severnin mahtavasta Tom Selleck –viiksistä vai mistä, mutta en pysty tätä ottelua haukkumaankaan ihan pystyyn. Kyllähän se on niin, että näistä vapaaottelijoista Shamrock hoitaa paremmin WWF-tyylin. Tässä ottelussa kuitenkin pidin lopetuksesta ja siitä, että tämä pidettiin sopivan lyhyenä.

** (04:25)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: The Rock

Kama Mustafa häiritsi tuomaria ja loukkaantunut D-Lo Brown juoksi katsomosta kehään rintapanssari suojanaan. Brown teki Frog Splashin Severnille ja The Rock selätti Severnin.

Too Much (Brian Christopher & Scott Taylor) vs Al Snow & Head – erikoistuomarina Jerry “The King” Lawler

Ja sitten onkin vähän erikoisempi joukkueottelu.

Aikaisemmin Avatarina ja Leif Cassidyna WWF:ssä esiintynyt Al Snow jätti viime vuonna WWF:n ja meni ECW:hen. ECW:ssä Al Snow alkoikin saamaan faneja, kun hän alkoi kantamaan mukanaan nuken päätä, jolle hän tykkäsi myös puhua tälle päälle ihan kuin se olisi oikea ihminen. Nyt Snow on jonkun aikaa yrittänyt päästä Vince McMahonin puheille – ilmeisesti halutakseen päästä takaisin WWF:ään. Aluksi selostaja Jerry ”The King” Lawler yritti auttaa Al Snow’ta pääsemään pomon puheille, mutta loppujen lopuksi Lawlerillakin meni hermo Al Snow’n sekoiluun.

King of the Ringiä edeltävässä Raw’ssa Jerry Lawler kertoi Al Snow’lle, että hän vihdoin pääsee Vincen puheille, jos hän ja pää voittavat King of the Ringissä Too Muchin. Too Much –tiimi koostuu Lawlerin pojasta Brian Christopherista sekä Scott Taylorista, joka aikamoisin toimi lähinnä jobberina, mutta nyt hänestä oli kuoriutunut samanlainen mulkero kuin Brian Christopherista.

Ennen ottelua tähän matsiin tuli vielä lisäys, että Jerry ”The King” Lawler on ottelun tuomari. Tämä ottelu kokonaisuudessaan oli ilmiselvästi tarkoitettu vain hauskaksi välikevennykseksi. Too Much ja Al Snow kyllä välillä väläyttelivät osaamistaankin, mutta vähän turhan pitkäksi tämä huumoripläjäys venyi. Joku 3-5 minuutin ”ottelu” olisi ollut ihan riittävä. Lopetus oli kyllä typeryydessään loistava!

*½ (08:26)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Too Much (Brian Christopher & Scott Taylor)
Brian Christopher kehän ulkopuolelta Head&Shoulders-suihkusaippuan, pisti tämän kehävuorossa olleen PÄÄN viereen ja näin päälle saatiin olkapäät, jonka avulla PÄÄ saatiin selätettyä.

X-Pac w/Chyna vs Owen Hart

Tämä oli minulle yksi illan odotetuimmista otteluista, sillä nämä miehet kohtasivat jo vuonna 1994 King of the Ringissä (silloin X-Pac oli toki vielä 1-2-3 Kid) ja olen joskus kuullut tuota ottelua hehkutettavan. Mielenkiintoa herätti myös se, että tämä oli X-Pacin ensimmäinen PPV-ottelu WWF:ssä yli kahteen vuoteen. Tässähän oli taustalla DX:n ja The Nationin välinen feudi. Owen Hart pilasi X-Pacin mahdollisuudet päästä KOTR-turnauksessa eteenpäin, jonka takia X-Pac myöhemmin kosti ja sabotoi puolestaan Owenin mahikset jatkoon.

Tykkään X-Pacin liikkeistä, ja Owen Hart on yksi suosikkipainijoitani. Eihän tällä yhdistelmällä ottelu voi mitenkään surkea olla. Tämä oli ihan kiva ottelu, mutta vähän jäi tästä sellainen fiilis, että olisihan tämä voinut olla paljon parempikin. Oikeastaan kaikki nämä Owen Hartin ottelut Montreal Screwjobin jälkeen tuntuu samalta. Lieneekö syy Owenin motivaatiossa, mutta tuntuu ihan siltä, että nämä ottelut ovat kaikki sellaisia tasalaatuisia perussuorittamista. Owenin tapauksessa tosin perussuorittaminen on sellainen kolmen tähden ottelu.

*** (08:30)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: X-Pac

Kehän ulkopuolella riehutaan, johon tuomarinkin katse on kiinnittynyt. Chyna on tullut kehään ja teki Owen Hartille DDT:n. X-Pac selätti tämän jälkeen Hartin.

New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn) © w/Chyna vs The New Midnight Express (Bodacious Bart & Bombastic Bob) w/Jim Cornette – WWF Tag Team –mestaruusottelu

Illan toisena bonusotteluna oli Tag Team –mestaruusottelu, jossa vastakkain oli WWF:n Tag Team –mestarit sekä NWA:n Tag Team –mestarit. Panoksena kuitenkin oli vain Road Doggin ja Billy Gunnin hallussa olevat WWF Tag Team –vyöt. Tällä ottelulla ei siis mitään tarinaa ollut taustalla, vaan tämä oli juuri tapahtuman kynnyksellä lisätty täytematsi. Oikeastihan New Age Outlawsin ykköshaastajina on Mankind ja Kane, mutta heillä sattui tässä tapahtumassa olemaan muutakin tekemistä.

Mitään en tältä ottelulta odottanut, joten oli oikein mukava nähdä, että tämähän oli yllättävän hyvä matsi! Toki tässä vähän häiritsi se, että voittajaa ei ollut vaikea arvata. Ottelun yllätyksettömyyden takia olinkin jo antamassa matsille vain 2,5 tähteä, mutta mietittyäni vähän tarkemmin tätä matsia, päätinkin antaa kolme tähteä. Tämä oli oikein mukava tag team –ottelu. Oli myös hauska, että Billy ja Bart Gunnin yhteistä menneisyyttä tuotiin vähän esille. Hieman on ”veljesten” ura lähtenyt eri suuntiin Smoking Gunns –tiimin hajottua.

*** (09:34)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat ja edelleen WWF Tag Team –mestarit: New Age Outlaws (Road Dogg & Billy Gunn)

The Rock vs Ken Shamrock – King of the Ring –turnauksen finaali

Sitten päästiinkin illan pääotteluihin. Ensimmäisenä vuorossa oli King of the Ring –turnauksen finaali, johon tiensä oli raivannut Intercontinental-mestari The Rock sekä Ken Shamrock. Rock ja Shamrock ovat jo pidemmän aikaa feudailleetkin, mutta aikaisemmat PPV-kohtaamiset ovat omasta mielestäni olleet pettymyksiä.

Tämä oli onneksi paljon parempi ottelu kuin aikaisemmat. Etenkin Ken Shamrockilla tuntui olevan hyvä meno päällä. Mitään huippuarvosanaa tämä ei kuitenkaan saa, koska ei tämä tuntunut niin suurelta ottelulta kuin tämän olisi pitänyt tuntua.

*** (14:09)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja vuoden 1998 King of the Ring: Ken Shamrock

Ken Shamrock pisti Rockin nilkkalukkoon, eikä The Rock voinut muuta tehdä kuin luovuttaa.

Mankind vs The Undertaker – Hell in a Cell –ottelu

Tämä on se ottelu, mistä koko tapahtuma parhaiten muistetaan. Tämä on se ottelu, mistä Mick Foley parhaiteen tunnetaan. Väittäisin myös, että tämä on painin historian yksi tunnetuimmista otteluista – olisiko jopa Top 3:ssa?

Mankind ja Undertakerhan feudasivat hyvin pitkää Mankindin WWF-debyyttivuotena 1996. Nyt tämä feudi on kaivattu naftaliinista, koska Mankind auttoi Kanea ja Vince McMahonia sekä pilasi samalla Undertakerin mahdollisuudet nousta Stone Cold Steve Austinin ykköshaastajaksi. Mitään sen suurempaa feudia ei tässä ole takana, vaan aika lyhyt ja ”tavallinen” on ollut näiden miesten tämän kertainen feudi. Siitä huolimatta ottelutyypiksi oli laitettu Hell in a Cell. Ensimmäinen häkkihelvetti-matsihan oli viime vuonna (lokakuu 1997), jossa The Undertaker kohtasi Shawn Michaelsin.

Ei tästä ottelusta voi muuta sanoa kuin: HUH HUH

Kyllähän tämä vieläkin säväyttää. Ottelu alkaa niin, että kumpikin kiipeää häkin katolle ja heti matsin alussa The Undertaker heittää Mankindin häkin katolta selostuspöydän läpi. Ottelu keskeytyi ja Mankindia oltiin viemässä jo paareilla pois paikalta, mutta yhtäkkiä Mankind halusikin jatkaa ottelua.

No miten ottelu jatkuu? Takaisin häkin katolle! Tällä kertaa The Undertaker heitti Mankindin kuristusjuntalla häkin katosta läpi kehään. Tämä oli Mick Foleyn mukaan vielä pahempi isku, koska häkin katolla sattui olemaan tuoli, joka pamahti Foleyn päähän tämän pudotessa mattoon. Tästä matsista Mankind kärsi kaikenlaisia vammoja kuten aivotärähdys ja hammaskin lähti irti niin, että se sojotti koko matsin ajan Mankindin nenästä.

Ymmärrettävästi syistä näiden heittojen jälkeen Mankind ei ihan tasapainoisesti pysty ottelemaan, mutta tykkäsin siitä, kuinka hyvin tämä homma hoidettiin. Noiden häkin katolta putoamisten lisäksi mukaan tuotiin vielä nastatkin. Ihan käsittämättömältä ottelulta tämä tuntuu vielä tänäkin päivänä. Jos tätä ottelua arvostelisi pelkästään teknisestä näkökulmasta, tälle ei voisi mitään huippuarvosanaa antaa. Mutta pakkohan tälle on antaa huippupisteet, koska niin hullu ja viihdyttävä pläjäys tämä oli.

****½ (17:00)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: The Undertaker

Undertaker teki Mankindille kuristusjuntan nastojen päälle. Tämän jälkeen Taker vielä viimeisteli Mankindin tekemällä tälle Tombstone Piledriverin.

Stone Cold Steve Austin © vs Kane w/Paul Bearer – First Blood –ottelu WWF:n mestaruudesta

Ilta ei päättynyt Undertakerin ja Mankindin väliseen HIAC-otteluun, vaan mukana oli tietysti WWF-mestaruusottelu. Tällä kertaa Stone Coldin haastajaksi oli noussut Undertakerin veli Kane, joka Mankindin avustuksella sai itselleen ykköshaastajuuden. Tämäkään ottelu ei normaali 1vs1-ottelu ollut, vaan stipulaationa oli First Blood. Tämä tarkoittaa sitä, että se joka käy kunnolla vuotamaan verta ensin, häviää ottelun. Tämä suosii tietysti Kanea, joka käyttää maskia. Kane oli vielä kaiken lisäksi luvannut sytyttää itsensä tuleen, jos hän häviää.

Tätä ei pidetä minään hirveän hyvänä mestaruusotteluna, mutta kyllä minä tykkäsin tästä. Eihän tämä tietenkään vedä vertoja esimerkiksi viime kuukausien Austin-Dude Love-otteluille ja äskeisen Hell in a Cell –matsin jälkeen kaikki tuntuu aika vaisulta. Ymmärrän kritiikin ottelua kohtaan, sillä olihan tässä ehkä vähän liikaa ylibuukkausta muiden sekaantumisten muodossa.

Ai niin.. Puolikuolleelle Mankindille ei riittänyt edellinen HIAC-ottelu, vaan hän tuli tässäkin ottelussa ottamaan vähän iskua.

***½ (15:58)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja ja UUSI WWF:n mestari: Kane

Mankind hyökkäsi Austinin kimppuun ja samalla myös Hell in a Cell –häkki alkoi laskeutumaan takaisin alas. Kehässä oli Austin vastaan Kane ja Mankind. The Undertaker tuli sitten myös paikalle ja aiheutti Austinille tappion lyömällä tätä tuolilla. Austin alkoi siis vuotamaan verta, ja kun tuomari heräsi ja huomasi Austinin vuotavan verta, julistettiin Kane WWF:n mestariksi.

-----

Tykkäsin tästä PPV:stä paljon! Isoin kiitos tietysti Mankindille ja The Undertakerille, mutta olihan tässä muitakin hyviä hetkiä. Kirkkaasti tähän mennessä vuoden paras PPV, joten tämä on ensimmäinen vuoden 1998 WWF-PPV, jolle annan arvosanaksi: HYVÄ!

-----
King of the Ringin tähdet:
*** Mankind
** Ken Shamrock
* The Undertaker
-----
PPV-arvosanat:
Hyvä
King of the Ring
Ok
Wrestlemania XIV
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
-----
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 10
2. Steve Austin 9
3. Shawn Michaels 4
3. The Undertaker 4
5. TAKA Michinoku 3
6. Pantera 2
6. Ken Shamrock 2
8. Rocky Maivia 1
8. Owen Hart 1

[kenitys]

Jep, koetetaan pitää tahti yllä.


WRESTLEMANIA III

Sitten on vuoden 1987 aika. Tästä vuodesta lähtien ppv-tarjonta alkaisi sitten pysyvästi laajentua enemmäksi kuin WWF:n WrestleManian ja JCP:n Starrcaden väliseksi kaksintaisteluksi. Mutta ppv-vuosi kuitenkin alkoi kuitenkin maaliskuun lopussa järjestetyllä historian kolmannella WrestleManialla. Ja tämä WrestleMania ei todellakaan ollut mikä tahansa. WWF:n ja ennen kaikkea koko showpainin kansallinen suosio Yhdysvalloissa oli ollut viime vuosien ajan koko ajan hurjassa kasvussa, ja tätä WrestleManiaa pidetään yleisesti koko tuon suosion piikkihetkenä - tapahtumana, jonka ylitse mikään showpainitapahtuma ei enää päässyt.

Tämän WrestleManian erikoisuudet olivat jälleen Vince McMahonin suurideoita. Tapahtuma järjestettiin nimittäin jättimäisellä ulkoilma-areenalla Pontiac Superdomella Michiganissa, ja WWF:n tavoite oli lyödä kaikki mahdolliset ja mahdottomat yleisöennätykset supertapahtumallaan. Näin myös kävi, sillä tätä WrestleManiaa oli paikan päällä seuraamassa hulppeat 93 000 katsojaa. Myöhemmin on tosin esitetty väitteitä, että WWF olisi rajusti liioitellut yleisömäärää ja että oikea yleisömäärä olisi ollut lähempänä 78 000:tta. On vaikea sanoa, kumpi väitteistä on lopulta tosi, mutta luvuista huolimatta tämä tapahtuma oli isompi showpainitapahtuma kuin mikään tätä ennen. Liveyleisön lisäksi sadat tuhannet ihmiset seurasivat tapahtumaa ympäri Yhdysvaltoja vanhanaikaisella closed-circuit-television -teknologialla, ja lisäksi uuden ajan ppv-lähetys tavoitti kotonaan istuvan hillittömän jättiyleisön, joka oli arvioiden mukaan kooltaan muutamia miljoonia.

Tätä supertapahtumaa olivat selostamassa WWF:n kaksi tämän aikakauden merkittävintä selostusnimeä: Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Lisäksi baseball-legenda Bob Uecker ja tv-persoona Mary Hart vierailivat selostamossa yhden ottelun ajan. Backstage-haastattelijana toimi Gene Okerlund. Tapahtuma alkoi näyttävästi, kun Aretha Franklin lauloi areenalla America The Beautifulin.


The Can-Am Connection (Martel & Zenk) vs. Magnificent Muraco & Bob Orton w/ Mr. Fuji
Tässä toisensa kohtasivat kahden lupaavan facen ja kahden konkari-heelin joukkueet. Magnificent Muraco ja Bob Orton ovat jo tuttuja naamoja edellisistä arvosteluista. Viime aikoina heidän urakehityksessään ei ollut tapahtunut mitään merkittävää, vaan molemmat olivat jääneet pyörimään keskikorttiin, minkä takia he luultavasti nyt painivatkin yhdessä. Vastaansa he saivat Tom Zenkin ja Rick Martelin uuden joukkueen. Martel & Zenk -kaksikosta Martel on tuttu jo AWA:n SuperClash-arvostelusta. Nuoresta iästään huolimatta Martel oli nimittäin ehtinyt nousta AWA:ssa jo promootion ykkösheeliksi ja päämestariksi. Lopulta Martel oli hävinnyt päämestaruutensa Stan Hansenille vuoden 1985 lopussa, ja pian tuon jälkeen Martel oli palannut WWF:ään, jossa hän oli aloittanut uransa 1980-luvun alussa. Samaan aikaan WWF:ään saapui myös Martelin ystävä Tom Zenk, ja niinpä tämä kaksikko muodosti Can-Am Connection -nimisen joukkueen. Toistaiseksi joukkue ei ollut saavuttanut mitään kovin suurta.

Tämähän oli ilahduttava aloitus illalle! Mukavaa, kun jokaisessa tämänkään aikakauden joukkueottelussa ei tarvinnut olla sitä perinteistä loppuunkäytettyä rakennetta, jossa facet ensin hallitsevat vähän aikaa, sitten heelit hallitsevat suuriman osan ottelusa ja lopuksi nähdään lopputaistelu. Itse asiassa tuntuu melkein, että 1980-luvulla tätä rakennetta uskallettiin rikkoa perusjoukkueotteluissa enemmän kuin nykyisin. Tässäkin ottelussa nokkelat ja nopeat facet olivat selvästi suurimman osan ottelusta niskan päällä, mikä teki tosi hyvää ottelun nopeudelle ja viihdyttävyydelle. Toki sitten Muraco ja Ortonkin pääsivät näyttämään osaamistaan. Kokonaisuutena ottelu oli kuitenkin kaikin puolin viihdyttävä opener-paketti, jossa yleisökin oli hienosti mukana. Silti aikaa oli lopulta sen verran vähän ja kokonaisuus jäi sen verran yksipuoliseksi, että ei tämä ihan kuitenkaan yllä hyvän tasolle. Se olisi vaatinut vielä vähän enemmän. Kiva alku silti WrestleMania III:lle.
**½ (5:37)


Billy Jack Haynes vs. Hercules w/ Bobby Heenan
Billy Jack Haynes on tarkkaavaisimmille lukijoille tuttu jo Starrcade 1985:n arviosta. Heavyweight-sarjan tulokas piti tuolloin hallussaan United States Tag Team -mestaruuksia Wahoo McDanielin kanssa, mutta pian Starrcaden jälkeen Haynes lähti pois NWA-promootioista ja siirtyi WWF:n puolelle. Viime aikoina Haynes oli feudannut toisen entisen NWA-painijan Herculeksen kanssa. Aikaisemmin Hercules Hernandez -nimellä tunnettu korsto oli nyt siis lyhentänyt nimensä pelkäksi Herculekseksi ja ottanut gimmickiinsä vielä enemmän Rooman ajan aikaisia vaikutteita. Haynesin ja Herculeksen välisessä feudissa oli kuitenkin kyse siitä, kummalla oli parempi Full Nelson. Molemmat miehet käyttivät nimittäin tuota liikettä finisherinään, ja viime kuukausien ajan he olivat yrittäneet saada taltutettua toisensa Full Nelsonilla, mutta toistaiseksi paremmuutta otteiden välillä ei ollut selvinnyt.

Nyt täytyy kyllä todeta, että Billy Jack Haynes ja Hercules onnistuivat yllättämään minut täysin. Odotin (ja muistelin) etukäteen, että tämä kohtaaminen olisi ollut pahimmillaan täyttä kuraa tai ainakin kaikin puolin todella tylsä kohtaaminen, jossa kaksi keskinkertaista brawleria äheltää keskellä kehää ja yrittää napata toisiaan Full Nelsoneihin. Sen sijaan meille tarjoiltiin oikeasti intenssiivinen rymistely, jossa oli vieläpä kunnon tarina, joka eteni järkevästi alusta loppuun. Hercules pieksi Haynesia pitkän aikaa ottelussa todella rajusti, ja Haynes osasi myydä sekä Herculeksen iskut että kokemansa vammat oikein oppikirjamaisen hyvin. Toki sitten loppua kohden, kun Haynes pääsi otteluun mukaan, vammojen myynti alkoi olla vähän vähäisempää, mutta jopa oman "Hulk-uppinsa" aikaan Haynes yhä myi selkävammojaan. Esimerkillistä toimintaa! Toki ottelun ongelmaksi sitten koitui se, että sen enempää Hercules kuin Hayneskaan eivät ole mitään ykköslistan huippupainijoita, minkä vuoksi tämä raju tappelu ei kehuistani huolematta nouse hyvän ottelun tasolle. Silti lähtökohtiin ja odotuksiin nähden tämä oli selvä positiivinen yllätys: kivasti buukattu kunnon kamppailu kahden ison kaverin välillä. Hyvää työtä!
**½ (7:54)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Contest (Double Count Out)

King Kong Bundy & Little Tokyo & Lord Littlebrook vs. Hillbilly Jim & Little Beaver & Haiti Kid - Mixed Tag Team Match
Viime vuoden WrestleManiassa King Kong Bundy haastoi Hulk Hoganin WWF World Heavyweight -mestaruudesta illan Main Eventissä. Nyt hän otteli illan turhimmassa ottelussa Hillbilly Jimin ja neljän kääpiön kanssa. Ilmeisesti siis Bundylla ja Jimillä oli ollut jonkinlaista kaunaa toisiaan kohtaan jo pidempään, ja jostain syystä sitten heitä ei päästetty ottelemaan WrestleManiassa keskenään, vaan molempien joukkuekaveriksi iskettiin kaksi kääpiöpainijaa. Bundyn joukkuepareista Little Tokyo on pitkäaikainen NWA Midget-mestari, joka nähtiin myös AWA SuperClash 1985:ssä. Lord Littlebrook on puolestaan brittiläinen konkaripainija. Jimin joukkuepareista Haiti Kid nähtiin jo WrestleMania 2:ssa Mr. T:n ringsidellä ja Little Beaver oli puolestaan intiaanitaustainen pitkän linjan painija, jonka ura muuten päättyi tähän otteluun.

Kaksi ensimmäistä ottelua onnistui yllättämään positiivisesti, mutta kolmannella ei ollut mitään toivoa vastaavaan tempaukseen. Tosin: tuskin edes WWF odotti, että kukaan olisi jotenkin erityisemmin nauttinut tämän ottelun painillisesta annista. Se taas johtuu siitä, että tällä ottelulla ei oikeastaan ollut varsinaista painillista antia. Aluksi nähtiin hetken aikaa kääpiöiden joukkotappelua kehässä, mutta siinäkään ei ollut painia edes nimeksi. Lopulta kehään pääsivät Bundy ja Hillbilly Jim, mikä ei varsinaisesti parantanut tilannetta. Lopulta sitten alettiin sekoilla kääpiöiden ja korstojen kanssa oikein porukalla, ja lopuksi nähtiin ottelun ainoat oikeasti näyttävät hetket, kun Bundy jyräsi Little Beaverin massallaan. Annan siitä puolikkaan. Liikaa tosin tuosta lopetuksesta ei viitsi ilakoida, koska Beaver loukkaantui sen seurauksena niin pahasti, että joutui päättämään uransa pian ottelun jälkeen. Ehkä WWF oppi, että näitä otteluita ei tarvita lisää.
½ (4:26)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Hillbilly Jim & Little Beaver & Haiti Kid (via DQ)

Harley Race w/ Bobby Heenan & Fabulous Moolah vs. Junkyard Dog
Kyllä vain, NWA-legenda ja moninkertainen NWA World Heavyweight -mestari Harley Race oli uransa ehtoopuolella päättänyt lähteä keräämään vielä ylimääräiset rahat kotiin, kun hän vuonna 1986 teki ensimmäistä kertaa urallaan sopimuksen WWF:n kanssa. WWF:llä oli tähän aikaan kuitenkin se käytäntö, että se ei tunnustanut mitään muissa promootioissa kerättyjä meriittejä, joten promootion oli keksittävä joku tapa, jolla voitaisiin heti alusta lähtien kertoa, että Harley Race on poikkeukselin kova nimi. Tuoksi ratkaisuksi keksittiin se, että pian WWF-debyyttinsä jälkeen Race voitti vuoden 1986 King of the Ring -turnauksen ja alkoi sen jälkeen pukeutua kruunuun ja kaapuun sekä kutsua itseään "King" Harley Raceksi. WWF-konkari Junkyard Dogille ei tällainen pelleily kuitenkaan kelvannut, joten hän alkoi systemaattisesti häiritä Racea sekä tämän manageria Bobby Heenania. Lopulta JYD jopa Racen kruunun ja kaavun. Nyt tässä ottelussa oli panoksena uudelleen asema kuninkaana: ottelun häviäjä joutuisi polvistumaan voittajan edessä. Racen kulmauksessa nähtiin myös WWF Women's-mestari Fabulous Moolah.

Itse asiassa aikaansa nähden tämä oli yllättävän toimiva suoritus. Ajattelin etukäteen, että painitaidoiltaan parhaimmillaankin heikosti keskinkertainen Junkyard Dog ja eläkevuosiaan lähentelevä Harley Race eivät pystyisi mihinkään viihdyttävän kaltaiseenkaan otteluun, mutta loppujen lopuksi tämä oli ihan mukiinmenevä. Ei kylläkään yhtään sen enempää, mistä suurin syy on ehdottomasti se, että ottelulla oli aikaa vain pari minuuttia. En voi tosin väittää uskovani, että ottelu olisi välttämättä muuttunut yhtään paremmaksi pidempänä versiona, joten itse asiassa tämä lyhyenä pitäminen saattoi olla kaikella tapaa paras ratkaisu. Tämänpituisten otteluiden mittapuulla Racen JYDin kohtaaminen oli nimittäin varsin ok, ja kokonaisuudesta jäi varsin hyvä maku suuhun. Ja nähtiinpä ottelussa myös perhanan nätti Racen Headbutt apronilta kehän ulkopuolelle.
*½ (3:23)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Harley Race (Belly To Belly Suplex)

Rougeau Brothers (Jacques & Raymond) vs. The Dream Team w/ Johnny V & Dino Bravo
Montrealista kotoisin olevat kanadalaisveljekset Jacques ja Raymond Rougeau olivat ehtineet tehdä jo varsin merkittävän uran Kanadassa: isoveli Raymond oli aloittanut painimisen 1970-luvun alkupuolella ja pikkuveli Jacques 1970-luvun lopussa. Vuonna 1986 Rougeaut olivat saapuneet WWF:ään, johon moni muukin kanadalaistähti oli asettunut. Veljeksistä oli leivottu nopeasti sympaattinen ja taidokas babyface-joukkue, joka paini muun muassa maanmiehiään Hart Foundationia vastaan. Nyt he kuitenkin kohtasivat entiset WWF Tag Team -mestarit Brutus Beefcaken ja Greg Valentinen, jolla oli ringsidellään niin ikään Kanadasta kotoisin oleva konkaripainija Dino Bravo. 1970-luvun alussa uransa aloittanut ja WWF:ssäkin useasti nähty Bravo oli tehnyt comebackin WWF:ään vuoden 1987 alussa lihaksikkaampana kuin koskaan urallaan. Pian comebackinsa jälkeen Bravo oli värjännyt tummat hiuksensa platinanblondiksi ja liittoutunut managerilegenda Johnny V:n kanssa. Nyt hän pyrki auttamaan Dream Teamia voittoon nuoria kanadalaisia vastaan.

Jos edelliselle ottelulle lyhyt kesto oli lahja, tälle se oli sitten jo paljon suurempi ongelma. Vaikka varsinkin Brutus Beefcake ja tietyllä tavalla myöskään Greg Valentine eivät ole mitään varsinaisia painivelhoja, olisi heidän kamppailuaan näiden kahden nuoren kanadalaispainijan kanssa katsonut mielellään paljon pidempään kuin mitä tämä ottelu kesti. Eikä ottelun ongelma ollut ainoastaan lyhyt kesto: jos aika olisi edes käytetty tehokkaasti hyödyksi, olisi hommassa ollut jo paljon enemmän ideaa, mutta nyt ottelun ajasta osa käytettiin vielä turhaan sekaantumisten kaltaiseen hölmöilyyn, mikä vei turhaan huomiota itse painilta. Niinpä ottelun anti jäi lopulta varsin vaisuksi, vaikka mahdollisuuksia olisi luultavasti ollut paljon enempäänkin. Rougeauiden parin nätin high flying -liikkeen ja muutenkin lupaavan annin ansiosta tämä ei ole mitenkään täysin huono ottelu, mutta potentiaaliin nähden harmittavan heikko silti. Ottelun jälkeen Beefcake ajautui varsin selittämättömästi riitoihin Valentinen, Johnny V:n ja Dino Bravon kanssa ilmeisesti sen takia, että oli yhdessä vaiheessa vahingossa mätkäissyt Valentinea.
*½ (4:02)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Dream Team (Valentine pinned Jacques after Dino Bravo's interference)

Adrian Adonis w/ Jimmy Hart vs. Roddy Piper - Hair vs. Hair Match
No niin, tähän asti Roddy Piper oli ollut WWF:ssä lähinnä yksi kärkiheeleistä, mutta nyt tilanne oli toisin. Koko Superdome nimittäin räjähti hurraukseen, kun Piperin sisääntulomusiikkina toimivat säkkipillit alkoivat soimaan. Mistä tämä sitten johtui? No, vuoden 1986 loppupuolella Piper oli pitänyt taukoa WWF-esiintymisistä, ja hän oli luovuttanut legendaarisen Piper's Pit -talk show'nsa isännöintioikeuden hyvälle ystävälleen Adrian Adonikselle. Adonis päätti uudistaa koko talk show'n muuttamalla sen sisustuksen "Adorable"-gimmickiään vastaavan pinkiksi, röyhelöiseksi ja - noh - kaikin puolin erikoiseksi. Segmentin nimi muutettiin Piper's Pitistä Flower Shopiksi. Kun Piper sitten palasi, hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen muutokseen. Tämä ei ilahduttanut puolestaan Adonista, joten Adonis ja Piperin entiset liittolaiset Bob Orton ja Magnificent Muraco kääntyivät Piperia vastaan ja pieksivät tämän pahasti. Näin Piper kääntyi yleisön rakastamaksi bad ass -faceksi, joka oli viime kuukaudet janonnut kostoa Adonikselta. Piper oli muun muassa käynyt tuhoamassa koko Flower Shopin sisustuksen baseball-mailan kanssa. Tähän otteluun lisättiin vielä aimo annos henkilökohtaista panosta, kun ottelun stipulaatioksi määriteltiin Hair vs. Hair Match ja kun Piper ilmoitti, että hän eläköityisi painibisneksestä tämän ottelun jälkeen! Tämä oli siis Piperin lupauksen mukaan hänen eläköitymisottelunsa.

Tässä ottelussa huvittaa suuresti kaksi asiaa: 1) Tämän piti olla Roddy Piperin VIIMEINEN, JÄÄHYVÄISOTTELU. En tiedä, kuinka varma Piper oli itse oikeasti tällöin vuonna 1987 eläköitymisestään, mutta selostajat tuntuivat olevan ainakin, koska Piperin eläköitymistä korostettiin lukemattomia kertoja ottelun aikana. No, ei tarvinne mainita, kauan tuo eläköityminen kesti. 2) Brutus Beefcake sekaantui ottelun lopussa aivan tyylipuhtaasti otteluun auttamalla Piperia (eli face-painijaa) ratkaisevasti, eikä tätä selitetty mitenkään. Siis vielä viime ottelussa heelinä paininut ja ottelun jälkeen pieneen riitaan joukkueparinsa kanssa ajautunut Beefcake olikin nyt täysin luontevasti face ja auttamassa satunnaisesti juuri Piperia ilman mitään selitystä? Ok. No, kun näistä kahdesta asiasta pääsee yli, ottelu oli muuten ok:ta brawlausta. Ei mitään tajunnanräjäyttävää upeaa meininkiä, mutta kaikin puolin ihan perusviihdyttävää mäiskintää. Ottelun paras anti oli kuitenkin huikea tunnelma, mikä nostaa ottelun arvosanaa vähintään puolikkaalla. Sekä Piperilla että Adoniksella on sellaista karismaa, mikä auttoi ottelun parissa viihtymisen kanssa. Vaikka Piperin eläköityminen oli vielä vuosikymmenten päässä, niin Adonikselle sen sijaan tämä jäi viimeiseksi ppv-esiintymiseksi. Adonis sai nimittäin potkut WWF:stä keväällä 1987 "pukukoodirikkomuksen" vuoksi, ja vuoden 1988 kesällä Adonis kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa. Rauha miehen muistolle.
**½ (6:55)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Roddy Piper (Sleeper Hold)

Hart Foundation (Bret & Jim) & Danny Davis w/ Jimmy Hart vs. British Bulldogs & Tito Santana
Tämän ottelun taustatarina juontaa itse asiassa peräti vuoden 1986 alkuun. Tuolloin Tito Santana hävisi Intercontinental Heavyweight -mestaruutensa Randy Savagelle tuomarivirheen vuoksi, kun ottelun tuomarina toiminut Danny Davis ei huomannut, että Savage löi Santanaa nyrkkiraudalla ennen tämä selättämistä. Tuolloin asia ei toki noussut vielä mitenkään erityisemmin esille, mutta loppuvuodesta 1986 WWF:n nuorten tuomarin Danny Davisin työskentelyssä alkoi ilmetä laajemmin kummallisuuksia: Davis sekoili ottelussa, laski selätyksiä hitaasti ja aiheutti vaikeuksia painijoille. Ei ollut suinkaan sattumaa, että Davisin sekoiluista kärsivät aina face-painijat. Lopulta ratkaiseva käänne nähtiin vuoden 1987 alussa, kun Davis ilmiselvästi auttoi Hart Foundationia voittamaan joukkuemestaruudet British Bulldogsilta. Tuo oli liikaa WWF:n presidentille Jack Tunneylle, joka erotti Davisin tuomarin töistään. Davis ei kuitenkaan kadonnut WWF:stä, vaan hän alkoi tehdä säännöllisesti yhteistyötä Hart Foundationin kanssa, ja nyt hän tekisi debyyttinsä painijana. Vastassa oli katkerien ex-joukkuemestareiden British Bulldogsin lisäksi nimenomaan Tito Santana, jolta Davis kusetti IC-mestaruuden yli vuosi sitten.

Höh, tietyllä tavalla tämä ottelu oli harmillinen pettymys, vaikka samalla tämä olikin ilahduttava tapaus kortissa. Pettymys tämä oli tietenkin siinä mielessä, että tältä ottelulta oli lupa odottaa paljon enemmän. British Bulldogs, Hart Foundation ja Tito Santana samassa kehässä tarkoittaa käytännössä sitä, että ottelun pitäisi pystyä olemaan helposti vähintäänkin lähellä huippuottelun arvosanaa. Ikävä kyllä se ei ollut nyt mahdollista, koska ensinnäkin ottelu sai aivan liian vähän aikaa ja toiseksi siitä aivan liian osa käytettiin Danny Davisin kanssa pelleilyyn. Näiden kahden syyn vuoksi tämä ottelu on oikeastaan vain juuri ja juuri arvosanaltaan hyvä, ja siitäkin merkittävä kiitos kuuluu ottelun tunnelmalle, joka oli aivan mieletön. Yleisö rakasti face-kolmikkoa ja vihasi heelejä, erityisesti pelkurimaista Davisia. Toki myös Smithin, Dynamite Kidin, Hartin ja muiden otteet olivat kaunista katseltavaa, mutta niitä olisi vain halunnut katsoa paljon enemmän. Tällaisenaan ottelu oli hyvä, mutta paljon enempäänkin olisi tosiaan ollut edellytyksiä.
*** (8:52)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Hart Foundation & Danny Davis (Davis pinned Smith after hitting him with Jimmy Hart's megaphone)

Butch Reed w/ Slick vs. Koko B. Ware
No niin, sitten nähtiin kaksi ppv-debyyttiä. Tai oikeastaan kolme, kun lasketaan Reedin manageri mukaan. Butch Reed oli siis 1970-luvun lopussa uransa aloittanut painija, joka oli kerännyt huomiota muun muassa lihaksikkaalla olemuksellaan. 1980-luvulla Reed oli noussut merkittäväksi nimeksi Bill Wattsin Mid-South Wrestlingissä, kunnes hän lähti sieltä vuonna 1986 ja siirtyi hetkeksi Central States Wrestlingiin, jossa hän tutustui manageriuraansa aloittelevaan heel-hahmoon Slickiin. Reedin ja Slickin ura Central States -promootiossa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun kaksikko teki sopimuksen WWF:n kanssa. Reedin manageroimisen lisäksi Slick aloitti uransa WWF:ssä näyttävästi, kun hän peri Freddie Blassielta kaikki tämän manageroitavat painijat Blassien jäädessä eläkkeelle. Reedin vastustajaksi puolestaan asettui Koko B. Ware, joka oli niin ikään aloittanut uransa 1970-luvun lopulla ja pyörinyt sitten erinäisissä NWA-promootioissa. Lopulta vuoden 1986 lopulla Ware saapui WWF:ään ja jatkoi aikaisemmin kehittämäänsä erikoista "Birdman"-gimmickiään, johon kuului se, että hänen kanssaan kehäalueelle saapui Frankie-niminen papukaija.

Olipa totaalisen turha ottelu. Edes se, että Koko B. Ware liikkui ilahduttavan vauhdikkaasti, ei oikeastaan parantanut katselukokemusta millään tavalla. Sinänsä tämä ei ollut painilliselta anniltaan edes mitenkään täysin kamalinta paskaa, mutta tässä ottelussa ei vain yksinkertaisesti ollut mitään, mistä olisin voinut innostua. Ja kaikella tavoilla tuntui myös siltä, että ottelu ei edes pyrkinyt tarjoamaan mitään sellaista. Se taas herättää kysymyksen siitä, että kenen helvetin mielestä tällaisen ottelun tunkeminen WrestleManian täytteeksi 90 000 katsojan eteen oli millään tavalla tarpeellinen ratkaisu? Joo, ymmärrän kyllä, että eletään 1980-lukua ja että silloin nähtiin paljon tällaisia otteluita, mutta... Ei. Ei se silti selitä tämän ottelun järkevyyttä. No, Koko B. Ware tarjosi pari näppärää Dropkickiä, ja mitään muuta en tästä muistakaan. Onneksi oli lyhyt.
* (3:39)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Butch Reed (Roll up while holding the tights)

Randy Savage (c) w/ Miss Elizabeth vs. Ricky Steamboat w/ George Steele - WWF Intercontinental Heavyweight Championship
Okei, nyt ei ollut kyse turhuudesta. Nyt oli kyse jostain ihan muusta. Nyt oli kyse yhdestä Intercontinental-mestaruuden historian merkittävimmästä ottelusta. Tämä raivoisa feud alkoi marraskuussa 1986, jolloin Savage puolusti IC-mestaruuttaan Ricky Steamboatia vastaan. Tuossa ottelussa Savage ensin asetteli Steamboatin kehän ulkopuolella turvakaiteen päälle ja hyppäsi sitten yläköydeltä tämän päälle Double Axe Handlella niin, että Steamboatin kurkku osui suoraan turvakaiteeseen. Sen jälkeen Savage teki jotain vielä brutaalimpaa: hän heitti Steamboatin kehään, haki kehäkellon ja hyppäsi yläköydeltä Steamboatin päälle niin, että kello iskeytyi suoraan Steamboatin kurkkuun. Savage tietenkin diskattiin, mutta Steamboatin kurkku vammautui niin pahasti, että hän ei meinannut saada henkeä (kayfabe). Steamboat oli tapauksen takia muutaman viikon poissa, mutta vuoden 1986 lopussa hän teki paluun pelastamalla ystävänsä George Steelen Savagen vastaavalta hyökkäykseltä. Tuosta lähtien Savage ja Steamboat olivat sitten olleet jatkuvasti toistensa kimpussa, ja nyt vihdoin Steamboat sai viimeisen mahdollisuutensa viedä IC Heavyweight -mestaruus ylimieliseltä ja kaikkien vihaamalta Savagelta.

Mitäpä tähän otteluun voi oikein sanoa? Tämä on yksi koko 1980-luvun painin eniten kehutuista otteluista ja monien mielestä koko Old School WWF -aikakauden paras yksittäinen painiottelu. Randy Savage, Ricky Steamboat, 90 000 hengen yleisö ja mieletön taistelu Intercontinental-mestaruudesta. Mitäpä siihen lisäämään? Minä olen puolestaan kunnostautunut vuosien aikana säännöllisesti tämän ottelun kritisoijana. 'Alertin puolella olen useita kertoja kirjoittanut, kuinka en koskaan tajunnut, mikä tästä ottelusta tekee niin ilmiselvän viiden tähden klassikkon, ja kuinka mielestäni tästä ottelusta puuttuu "se jokin". Olin myös sitä mieltä, että tämä oli selvästi liian lyhyt. Niinpä oli nyt todella virkistävää katsoa tämä ottelu usean vuoden tauon jälkeen ja todeta, että kyllä - olen ollut pahasti väärässä. Tai ehkä makuni on vain kehittynyt. Koska kyllähän tämä on aivan ehdottomasti yksi tämän aikakauden suurimmista klassikoista, todellinen huippuottelu, jossa kaksi tämän ajan lupaavaa nuorta painijaa osoittaa, mitä he saavat aikaan silloin, kun heidät päästetään painimaan todellisessa ottelussa. Eikä tämä suinkaan ollut yhtään liian lyhyt, vaan aikakaudelle sopivasti lähes tulkoon täydellisen pituinen ottelu (no, rehellisyyden nimissä on todettava, että pari minuuttia lisää olisi kyllä vielä tullut tarpeeseen). Aikaisemmin olen pitänyt tätä ottelua ***½:n ja ****:n rajamaastossa olevana kamppailuna, mutta nyt on aika korottaa tuota arvosanaa yhdellä tähdellä. Silti olen sen verran vastarannan kiiski, että en anna tälle ottelulle sitä kaikkien julistamaa viittä tähteä, koska kaikesta muusta makuni kehittymisestä huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että loistavuudestaan huolimatta tämä ei vain aiheutanut "sitä jotain" fiilistä, mitä viiden tähden ottelut aiheuttavat. Ehkä se oli George Steelen typerät sekaantumiset tai ehkä se, että Steamboatin kurkkuvammaa ei hyödynnetty ottelussa ollenkaan... Siitä huolimatta, todellinen klassikko on kyseessä.
****½ (14:33)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ricky Steamboat (Small package)

Jake Roberts w/ Alice Cooper vs. Honky Tonk Man w/ Jimmy Hart
Vuosi sitten WrestleMania 2:ssa nähtiin juuri WWF-uransa aloittanut ja vielä varsin heikosti tunnettu Jake Roberts, joka tiedettiin lähinnä siitä, että vastustajat kammosivat hänen mukanaan kantamaansa käärmettä. Vuoden 1986 aikana Roberts nousi kuitenkin todella tunnetuksi (muun muassa Ricky Steamboatin kanssa käymänsä feudin ansiosta), ja Vince McMahonin suureksi pettymykseksi yleisö alkoi loppuvuoden aikana hurrata Robertsille, vaikka tätä yritettiin viimeiseen asti buukata heelinä. Vince suunnitteli jopa feudia Robertsin ja Hulk Hoganin välille, mutta hylkäsi sen, kun yleisö reagoi positiivisesti siihen, kun Roberts iski Hoganin DDT:llä maahan. Niinpä vuoden 1987 alussa Roberts käännettiin faceksi, ja hänen vastustajakseen nousi Honky Tonk Man. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut Jerry Lawlerin serkku Roy Farris oli paininut suurimman osan urastaan Tennessee-promootioissa, kunnes vuoden 1986 syksyllä hän saapui WWF:ään. WWF:ssä Farris sai nimekseen Honky Tonk Man gimmicikseen Elvis-imitoijan hahmon. Päinvastoin kuin Robertsin tapauksessa, HTM:ää yritettiin rakentaa aluksi yleisönsuosikiksi, mutta yleisö buuasi voimakkaasti HTM:lle. Niinpä hänet päätettiin kääntää heeliksi, ja hänelle annettiin Jimmy Hart manageriksi. Honkyn ja Robertsin feud alkoi siitä, kun Honky Tonk Man saapui häiriköimään Robertsin vetämään Snake Pit -segmenttiin ja löi tätä suoraan kitaralla päähän. Roberts oli janonnut kostoa tuosta lähtien ja aikoi saada sen nyt. Robertsilla oli vieläpä ringsidellään rock-musiikin legenda, Detroitista kotosiin oleva Alice Cooper.

Jake Roberts oli tähän aikaan niin kuumaa kamaa, että melkein mikä tahansa miehen ottelu olisi ollut ilahduttavaa katsottavaa ihan pelkästään mielettömän tunnelman ansiosta. Tämäkin ottelu onnistui oikeastaan yllättämään laadullaan hyvinkin positiivisesti: ajattelin etukäteen, että kyseessä olisi lähinnä parin minuutin squash, mutta sen sijaan Honky Tonk Man ja Roberts vetivät ihan oikean ottelun, jossa Honkykin näytti vajaavaisista painitaidoistaan huolimatta hämmästyttävän hyvältä. Roberts myi Honkyn iskut hyvin, ja Honky kieltämättä hoiti heel-roolin vetämisen ja heelmäisen ottelun hallinnan suorastaan varsin mallikkaasti. Roberts oli puolestaan tällaisessa brawlauksessa suorastaan elementissään, joten kokonaispakettina tämä oli varsin mukava ottelu. Toki ei kuitenkaan millään tavalla oikeasti erikoinen tai älyttömän säväyttävä, joten varsinaisiin hyviin arvosanoihin tällä ei ollut mahdollisuuksia. Odotuksiin nähden mukava koitos silti.
**½ (7:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Honky Tonk Man (Roll up using the ropes as leverage)

Iron Sheik & Nikolai Volkoff w/ Slick vs. Killer Bees (Blair & Brunzell) w/ Jim Duggan
Tämän ottelun painijat olivatkin tuttuja jo entuudestaan: Iron Sheik ja Nikolai Volkoff olivat painineet joukkueena vuosien ajan, ja myös Killer Bees oli pyörinyt WWF:ssä jo pari vuotta. Sheikillä ja Volkoffilla oli takanaan aika WWF Tag Team -mestareina, mutta viime aikoina kumpikaan joukkue ei ollut saavuttanut mitään merkittävää. Nyt he kohtasivat toisensa. Oikeastaan ottelun merkittävin hahmo löytyi Killer Beesin ringsideltä: Jim Duggan oli 1970-luvun lopussa uransa aloittanut noin 30-vuotias yleisönsuosikki, joka oli ehtinyt saavuttaa suuren suosion ja laajan fanikunnan Mid-South Wrestlingissä isänmaallisena facena "Hacksaw"-lempinimellä. Vuoden 1987 alussa Duggan (kuten niin monet muutkin) teki kuitenkin sopimuksen WWF:n kanssa, kun Vince tarjosi tarpeeksi ison tukun rahaa. Tämä WrestleMania-esiintyminen oli Dugganin ensimmäinen merkittävä esiintyminen WWF:ssä. Duggan saapui Killer Beesien ringsidelle sen jälkeen, kun oli ensin estänyt Nikolai Volkoffia laulamasta Neuvostoliiton kansallislaulua.

Okei, vähintäänkin vähän kummalliselta tuntuu, että vielä tällainen ottelu WWF:n näkökulmasta tarvittiin tähän vaiheeseen. Ja kyllä, tiedän, että buukkaaminen tällä aikakaudella noudatti varmasti aika erilaista logiikkaa kuin nykyisin ja että curtain jerk -ottelut oli keksitty jo tähän aikaan... Mutta silti. Mitä tarkoitusperää tämä vielä yksi fillerimäinen joukkueottelu oikeasti palveli, kun sellaisia oli nähty jo useita illan aikana ja kun tunnelma ei ollut mitenkään täysin läkähdyttävä edellisenkään ottelun jälkeen? No, olipa selitys ottelun buukkaamiselle mikä hyvänsä, niin itse matsi oli ihan kiva. Oikeastaan tähän sopisi hyvin se myöhemmissä arvosteluissani usein käyttämäni käsite tv-ottelumaisesta matsista. Ei mitään tajunnanräjäyttävää tai erikoista mutta perusvarma joukkuepainisuoritus kahdelta sellaiselta joukkueelta, jotka tietävät kyllä, mitä tehdä. Vähän typerä sekaantumislopetuskin toimi tässä ihan kivasti. Ei mitään pahaa sanottavaa tästä, muttei erityisesti mitään hyvääkään.
** (5:41)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Nikolai Volkoff & Iron Sheik (via DQ after Duggan hit Sheik with a 2x4)

Hulk Hogan (c) vs. André The Giant w/ Bobby Heenan - WWF World Heavyweight Championship
Sitten oli tämä. Ottelu, joka teki tästä painihistorian ehkäpä merkittävimmän tapahtuman. Ottelu, jonka ansiosta tämä tapahtuma keräsi (WWF:n mukaan) yli 90 000 katsojaa Superdomeen. Ottelu, jonka ansiosta WrestleMania III oli se WrestleMania III, jona me tämän tapahtuman tiedämme. Ottelun taustatarina alkoi tietenkin mistäpä muusta kuin päättyneestä ystävyydestä. Hogan ja André olivat vuosien ajan olleet WWF:n isoimmat yleisönsuosikit. André oli aina tukenut Hogania, eikä ollut koskaan edes ehdottanut sitä, että he ottelisivat toisiaan vastaan WWF:n päämestaruudesta, jota Hogan oli vuoden 1987 alussa kantanut jo kolme vuotta putkeen. Juuri tuosta kolmevuotishetkestä alkoi kuitenkin muutos. Hogan sai nimittäin WWF:n presidentiltä Jack Tunneylta palkinnon pitkästä kaudestaan mestarina, ja seuraavalla viikolla Tunney antoi vastaavan palkinnon Andrélle siitä, ettei tämä ollut koko 15-vuotisella urallaan hävinnyt ottelua. Andrén saama palkinto oli kuitenkin paljon Hoganin palkintoa pienempi, ja kun Hogan saapui onnittelemaan Andréa, tämä lähti pois sanomatta mitään. Kukaan ei uskaltanut arvata, mitä seuraavaksi tapahtui. Ratkaiseva käänne nähtiin helmikuun alussa Piper's Pitissä, johon oli luvattu sekä Hogan että André paikalle. Ensin saapui Hogan, ja sitten saapui André - muttei suinkaan yksin, vaan Bobby Heenanin kanssa. Heenan ilmoitti kaikkien (erityisesti Hoganin) järkytyksesti, että hän olisi Andrén uusi manageri. Samalla André vaati Hoganilta mestaruusottelua. Hogan yritti puhua Andrélle järkeä, mutta tämä repi Hoganilta paidan päältä ja ennen kaikkea ristin kaulalta. Seuraavalla viikolla Piper's Pitissä Hoganille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ilmoittaa, että hän suostuisi Andrén haasteeseen. Tämä oli niin isoa kuin iso saattoi olla.

Huh huh, mitä tästä - ehkä kaikkien aikojen tunnetuimmasta showpainiottelusta - pitäisi oikein sanoa? Aloitetaan vaikka toteamalla se itsestäänselvyys, että olisi typerää edes teeskennellä, että tämän ottelun voisi jotenkin järkevästi arvostella samanlaisella asteikoilla kuin ottelut normaalisti. Yritän kuitenkin antaa silti jonkinlaisen tuota asteikkoa vastaavan arvosanan myös tälle ottelulle, vaikka siinä ei ole järkeä juuri nimeksikään. Aloitetaan vaikkapa siitä, että painillisesti tämä ottelu ei toki ole millään tavalla ikimuistoinen, hyvä tai edes erityisen laadukas. Toisaalta kuitenkin tämä on puhtaasti painilliselta ja tarinankerronnalliselta kantilta tarkasteltuna oikeastaan huomattavasti parempi kuin monet tästä ottelusta kirjoitetut tekstit antavat ymmärtää tai mitä olisi voinut ennakkoon odottaa. Ottelun lähtökohdathan olivat nimittäin ne, että André oli jo tässä vaiheessa uraansa lähes täysin klesana, ja Hogan puolestaan ei tiennyt mitään vastustajan kantamisesta hyvään otteluun.

Niinpä on lähes hämmästyttävää, että nämä kaksi pystyivät rakentamaan tarinaltaan täysin ehjän, koko ajan loogisesti etenevän ja useita näyttäviä hetkiä tarjoavan painiottelun. Vaikka ottelu olikin temmoltaan varsin hidas, oli sitä oikeastaan alusta loppuun ihan kiva katsoa. Ja kaikesta näistä kehuista huolimatta on sitten todettava loppuun se, että olihan tämä puhtaasti painilliselta anniltaan täysin yhdentekevä (jos ei lasketa sitä yhtä liikettä). Mutta tietenkin tämän ottelun suurin vahvuus on tunnelma: 93 000 katsojaa, Hulk Hoganin karisma yhdistettynä André The Giantin ainutlaatuisuuteen... Tätä tunnelmaa on turha edes yrittää selittää, se pitää aistia tästä ottelusta. Tuota tunnelmaa ei ole varmaan mikään muu pystynyt kopioimaan. Ja sitten on tietenkin se legendaarinen Body Slam. Mitä tästä nyt siis pitäisi sanoa? Vaikkapa se, että jos katsotte yhden Hoganin 1980-luvun puolivälin aikaisista mestaruuspuolustuksista, katsokaa tämä. Muilla ei ole mitään väliä. Arvosanaltaan tämä on hyvä. Eihän siinä mitään järkeä ole, mutta se nyt tuli ensimmäisenä tunteenpurkauksena, joten olkoon niin.
*** (11:58)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Hulk Hogan (Running Leg Drop)

*** Ricky Steamboat
** Randy Savage
* Hulk Hogan

Kokonaisarvio WrestleMania III:stä: Joidenkin mielestä tämä on tyyliin paras WrestleMania ikinä, mutta minusta se on aika turhaa haihattelua ja tapahtuman ilmiselvää yliarviointia. Kyllä, tässä oli Steamboat vs. Savage ja Hogan vs. André, mutta kokonaisuutena tapahtuma oli aivan liian epätasainen. Lisäksi totuuden nimissä on muistettava, että Hogan vs. André ei missään nimessä ollut erityisen ikimuistoinen PAINIottelu. Ikimuistoinen heki kyllä, mutta painiottelu... Ei. Silti tietenkin juuri nämä kaksi ottelua ja ennen kaikkea historiallinen tunnelma sekä jättimäinen yleisö nostavat tämän tapahtuman yhdeksi historian ikimuistoisimmista tapahtumista. Kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti viihdyttävä tapahtuma - sellainen, jonka mielellään katsoo joskus vielä uudestaan. Rehellisyyden nimissä tapahtumana tämä on silti "vain" Hyvä. Ei sen enempää.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä

[Mr. Off]

Offarin pika-arvostelut:

Omaksi huvikseni aloin pari päivää sitten katsomaan vanhoja Nitroja ja WCW:n tapahtumia. Aloituskohdaksi valitsin ensimmäisen jakson, jossa Scott Hall esiintyy eli toisinsanoen lähdin nWo-aikaa katsomaan. Tarkotuksena olisi näitä tässä tulevien kuukausien aikana katsoa mahdollisimman paljon tai niin kauan kuin jaksan. Ehkä se jää tähän yhteen arvosteluun. Tässä ketjussa on jo useita mahtavia arvosteluita jo itseasiassa varmaan näistäkin tapahtumista, mitä itse katson. Nämä arvostelut käsittelevät myös tapahtumia erittäin syväluotaavasti. Päätinkin lähinnä itseäni säästääkseni ja ehkä lukijaakin niin ottaa formaatiksi "pika-arvostelut". Sen sijaan, että käsittelisin jaksoja ja tapahtumaa juurta jaksaen, teenkin sen kommentoimalla jokaista matsia vain muutamalla virkkeellä. Tässä ekassa nyt ei ole edes kuvia matkassa, mutta saatan ne huomenna lisäillä. Matsien tähtiarvostelusta sanon vain sen verran, että en arvostele matsia pelkästään matsina. Ajattelen, että miten se sopi koko korttiin, oliko se bookattu juuri näiden herrojen välillä järkevästi ja sitä miten viihdyin matsin parissa. Les go.

Great American Bash 1996

Joukkuematsi ykköshaastajuudesta WCW:n joukkuemestaruuksiin:
Ice and Fire (Ice Train & Scott Norton) VS. Steiner Brothers (Rick Steiner & Scott Steiner)

Neljä kookasta herraa, joista kolme vaikutti olevan varsin terävässä kunnossa ja sitten hieman läski Scott Norton. Nelikon välillä oli ilmeisesti ollut jonkin verran historiaa ja se näkyi otteissa, kun miehet rymistelivät reilut kymmenen minuuttia (10:29). Paljon nähtiin isoja suplexeja sekä muutama varsin rajun näköinen pyykkinaru, joihin verrattuna esimerkiksi nyky-WWE:n pyykkärit on ihan lepsuja. Keskiosassa matsin taso vähän notkahti, mutta kaiken kaikkiaan ottelu oli erittäin toimiva suoritus openeriksi, jossa nähtiin varsin tyylipuhdasta painia. Lopussa sopiva sekasorto, hieman epäonnistunut loppu, mutta iloinen yllätys heti alkuun.
***

► Näytä spoileri

Steinerin veljekset veivät voiton Scottin hieman epäonnistuneella Frankensteinerilla

Kaksinottelu WCW:n yhdysvaltojen raskaansarjan mestaruudesta:
El Gato VS. Konnan (c)

El Gato saapui törkeän sisääntulomusiikin ja esiintymisasun siivittäminä kehään, mutta sen sijaan Konnan näytti hänen rinnallaan todelliselta supertähdeltä. Painitaidoiltaan Gato oli ihan kohtalainen, mitä nyt kerkesi verrattain lyhyen matsin aikana näkemään (06:03). Itse ottelu oli ihan viihdyttävä, mitä nyt matsin keskivälissä nähty lukkojen vaihtosessio oli kankea ja tylsä. Matsiin saatiin kuitenkin yksi iso spotti, Konnan näytti suurimmaksi osaksi viihdyttävältä ja ottelun mitta tuntui sopivalta tälle kaksikolle.
**½

► Näytä spoileri

Konnan säilytti mestaruutensa

Kaksinottelu:
Diamond Dallas Page VS. Marcus Bagwell

Parissa katsomassa Nitrossa DDP:n matsit ovat olleet aika kuraa, mutta vihdoinkin Page pääsi näyttämään taitojaan, kun häntä haastoi taitavan oloinen Marcus Bagwell. Ottelun keston ajan (09:39) nähtiin oikeastaan aikalailla kokoajan toimintaa, jossa Bagwell toimitti työjuhta sankarin roolia pamautellen näyttäviä liikkeitä DDP:lle. Diamond Dallas Page sen sijaan toimi ottelussa enemmänkin huvittavana pahiksena, jonka halusi saavan turpaan, koska DDP teki siitä erittäin hauskan näköistä. Ottelu vaikutti aika virheettömältä suoritukselta molemmin puolin alusta loppuun, mitä nyt yksi kämmi nähtiin, jonka kaksikko kuitenkin peitteli erinomaisesti. Nosti hitusen tasoa tapahtuman aiemmista matseista, mutta jatkoi samalla rymistely linjalla.
***+

► Näytä spoileri

Diamond Dallas Page toimitti yllättävän Diamond Cutterin ja selätti Bagwellin

Kaksinottelu WCW:n kevytsarjalaisten maailmanmestaruudesta:
Dean Malenko (c) VS. Rey Misterio Jr.

Tämä ottelu oli ensimmäinen, jossa painijoilta nähtiin jonkinlaista taktiikkaa matsissa ja tässä tapauksessa Dean Malenkolta. Aiemmissa matseissa oltiin enemmänkin pääedellä rymistelty ja katsottu kuka tippuu ekana, mutta nyt Malenko otti Reyn käden kohteekseen. Varsin pitkän ottelun (17:50) keskiosa koostui siitä, kun Malenko runnoi Misterion kättä erilaisilla lukoilla ja sanoisinkin, että itselleni Dean Malenko näytti muutaman lukon liikaa tuhannen lukkonsa repertuaarista. Matsi olikin parhaillaan, kun Rey Misterio ja Dean Malenko esittivät perinteisempää kevytsarjalaisten painia. Ottelun lopputaistelu kyllä palkitsi katsojan sekä sai janoamaan lisää tältä kaksikolta. Tämä kaksinottelu hieman pitemmällä kestolla ja taktisemmalla painilla oli sijoitettu erinomaisesti ottelukorttiin.
****-

► Näytä spoileri

Dean Malenko varasti voiton nostamalla voimapommin jälkeen jalat keskiköydelle ja selättämällä Misterio Jr.:n

Kaksinottelu:
Big Bubba Rogers w/Jimmy Hart VS. Big John Tenta

Hieman ennakkoluuloinen olin tämän ottelun alkaessa, sillä John Tenta ei ollut osoittanut juurikaan kehätaitoja enkä ollut Big Bubban taidoista yhtään sen varmempi. Feudi kaksikon välillä oli ollut ihan kiva, sillä Big Bubba oli ajanut John Tentan päästä puolet hiuksista pois. Kaksikon otteissa näkyi tämä vihamielisyys, kun isot körmyt varsin intensiivisesti yrittävät lyödä toinen toistaan pataan. Ottelu pidettiin lyhyenä (05:24) ja se toimikin sen vuoksi erinomaisesti, koska se oli sijoitettu pitkän kevytsarjalaismatsin perään. Painitaidon riemuvoitto tämä ei ollut, mutta Bubban likaiset temput ja ottelun jälkeiset hetket tekivät tästä ihan hauskan.
***

► Näytä spoileri

John Tenta voimaläimäyksen jälkeen. Tenta myös leikkasi Bubban partaa ottelun jälkimainingeissa.

Selätykset lasketaan missä tahansa -ottelu:
Chris Benoit VS. Kevin Sullivan w/Jimmy Hart

Jatkettiin aika samalla linjalla kuin edellisessä ottelussa, mutta nyt Benoit ja Sullivan pieksivät toisiaan kehän ulkopuolella ja etenkin areenan miesten vessassa. Mäiske maistui itselleni varsin hyvin ja matsiin oman lisänsä toi se, että miesten vessa ja areenan käytävät täyttyivät oikeista faneista, kun kaksikko yritti tehdä selvää toisistaan. Ottelu pysyi lyhyenä (09:58) eikä täten alkanut kyllästyttämään missään vaiheessa. Itseasiassa olisin toivonut, että lopussa kehässä olisi vietetty hieman pitempi aika ja näin saatu, vaikka puolikas lisää arvosanaan. Mukava välipala näyttävällä lopetuksella.
***½

► Näytä spoileri

Chris Benoit iski yläköydeltä superläimäyksen ja selätti tehtävämestarin

Kaksinottelu:
Lord Steven Regal w/Jeeves VS. Sting

Sting ja Regal palauttivat sitten hieman samanlaisen rauhallisemman temmon kuin mitä kevytsarjalaisten ottelussa oli nähty ja tässä taas nähtiin hieman taktikointia ja hyökkäyksien kohdistamista. Kestoa oli myös likipitäen saman verran kuin Malenkon ja Misterion ottelussa (16:30). Regal hoiti mielestäni kuitenkin lukotusosuuden siinä mielessä Malenkoa paremmin, että viihdytti yleisöä ja katsojaa hassuilla manöövereillään sekä heittämällä herjoja Stingistä kameralle. Tämän lisäksi aina välillä nähtiin jotain aggressiivisempaa kuten eurooppalaisia yläkoukkuja. Stingin kauan rakenneltu "paluu" ottelussa jäi kuitenkin varsin nopeaksi ja se laski ottelun arvoa silmissäni. Yleisö kuitenkin reagoi hyvin ja Sting esitti kyllä melkoista brutaaliutta siinä. Hyvin nykyaikainen matsin rakenne.
***½

► Näytä spoileri

Sting pakotti Regalin skorpioonin kuolemanlukkoon ja pisti Lordin taputtamaan mattoa

Joukkueottelu:
Four Horsemen (Ric Flair & Arn Anderson) w/Woman, Miss Elizabeth, Bobby Heenan VS. Kevin Greene & Steve McMichael w/Debra McMichael, Tara Greene, Randy Savage

Edellisessä ottelussa tahtia jo hidastettiin, mutta tässä ottelussa se lyötiin melkeinpä käsijarrulle. Steve McMichael ja Kevin Greene olivat kaksi jenkkifutista pelaavaa rutjaketta ja tätä matsia Flairia ja Andersonia vastaan mainostettiinkin eräänlaisena WCW vastaan NFL -otteluna. Mistään paininjuhlasta ei voidakkaan puhua, mutta ottelun rakentelija oli sen ymmärtänytkin. Tahti oli hidas ja paljon aikaa käytettiin yleisöreaktioiden keräämiseen. Arn Anderson ja Ric Flair käyttivät joukkuepainin kaikkia mahdollisia likaisia keinoja saadakseen yliotteen ja heistä tulikin itselläni mieleen nykypäivän Revival -joukkue. Ric Flairin kärtykohtaukset naurattivat minua kuten Young Bucksit kompastelemassa kehäköysiin. Jenkkifutarit sen sijaan tekivät hyvin pitkälti helppoja painiliikkeitä, joita ei voinut mokata, ja onnistuipa Kevin Greene näyttämään taklauksissaan varsin hyvältä. Ottelun lopetus on mielestäni jopa nerokas tietynlaisessa loogisuudessaan, mutta myös sellainen jota varmaan kiroan tulevaisuudessa jatkaessani katseluprojektiani. Pakko myös tuumata, että ottelu jonkin verran liian pitkä (20:51) ja olisi esimerkiksi 5 minuuttia lyhyempänä ollut paljon tiukempi paketti.
***½

► Näytä spoileri

Steve McMichael kääntyi partneriaan vastaan, sillä loppujen lopuksi raha ratkaisee.

Kaksinottelu WCW:n raskaansarjan mestaruudesta:
Lex Luger VS. The Giant (c) w/Jimmy Hart

Ottelu jatkoi koko tapahtuman ajan myönteistä linjaa, sillä myös tämä oli bookattu todella fiksusti. Vastakkain oli järkälemäinen Giant eikä kaikkine lihaksineen kovinkaan paljoa pienemmäksi jäävä Lex Luger, joten kävi järkeen, että ottelu oli lyhyt (09:21). Tuohon vajaaseen kymmeneen minuuttiin saatiin kuitenkin ujutettua varsin paljon toimintaa ja no tosiasiassa muutama levähdyslukko. Ottelun tarina oli kuitenkin toimiva ja looginen, sillä ottelussa jännitettiin onnistuisiko Lex Luger tekemään Giantille lopetusliikkeensä kidutusräkin. Loppuun olisin kaivannut ehkäpä paria läheltä piti selätystilannetta tai jopa yliluonnollista selätyksestä karkaamista. Tällaisenaan tämä oli ihan hyvä, mutta päämatsilta kaipaisi hieman enemmän.
***½

► Näytä spoileri

Jättiläinen iski kuristusläimäyksen ja selätti "Koko Paketti" Lex Lugerin

Miellyttävät lisät:
- Four Horsemeniltä nähtiin erittäin toimiva haastattelu takahuoneessa. En tiennytkään, että Arn Anderson osasi olla noin vakuuttava mikrofonissa.
- Kahdessa viimeisessä ottelu Bufferin kehäkuulutukset toivat tuntuvan lisän otteluiden fiilikseen. Erityisesti Ric Flairin ja Arn Andersonin sisääntulo oli ensiluokkainen.
- Scott Hall ja Kevin Nash pistivät pystöön erinomaisen segmentin ennen pääottelua, kun Nash iski Eric Bischoffin voimapommilla pöydän läpi.
- Hieno kosketus oli Lex Luger, joka sisääntulossaan pysähtyi tarkistamaan Bischoffin vointia voimapommin jäljiltä.

Tapahtuman kokonaisarvosana: 8
- Tapahtumassa ei ollut yhtään umpisurkeaa ottelua, josta suuri kiitos hienolle buukkaukselle. Kuitenkaan huippuarvosanoihin ei päästä, koska ottelu ei myöskään sisältänyt yhtään todellista huippuottelua vaan jokaisessa oli omat heikkoutensa. Suosittelen kuitenkin katsomaan tapahtuman sillä tämä oli rakennettu niin, että se oli miellyttävä katsella. Muuten arvosana olisi jäänyt seitsemään ja puoleen, mutta ottelujärjestyksestä ja tapahtuman yleisestä tunnelmasta päätin antaa puolikkaan lisäpisteen. Pidin myös Dusty Rhodesista kommentaattorina.

--

No en tiedä kuinka pika-arvostelu tästä sitten loppujen lopuksi tuli. Vaikea pitää lyhyenä teksti tiettyjen otteluiden kohdalla.

[kenitys]

SURVIVOR SERIES 1987

Kyllä vain, edellisten vuosien sijaan vuorossa ei olekaan vielä Starcade 1987, vaan WWF:n uusi tapahtuma Survivor Series. Tämä oli siis ensimmäinen kerta, kun sittemmin historiallisen aseman saavuttanut Survivor Series järjestettiin, ja tapahtuma lähetettiin heti ppv:nä. Poikkeuksellisen tästä tapahtumasta tekee kuitenkin se, että Survivor Series päätettiin lähettää marraskuussa Thanskgiving-päivänä - eli täsmälleen samaan aikaan kuin milloin JCP:n Starrcade oli järjestetty vuodesta 1983 lähtien. Ja ei, tämä ei todellakaan ollut mikään sattuma, vaan Vince McMahonin tietoinen yritys savustaa vakavin kilpailija ulos bisneksestä. Vince oli uhannut ppv-yhtiöitä, että ne eivät saisi lupaa lähettää WrestleMania IV:tä kanavillaan, jos ne eivät tiputtaisi Starrcadea kiitospäivän ohjelmistostaan ja korvaisi sitä Survivor Seriesillä. Suurin osa taipui Vincen uhkaukseen.

Toki Survivor Seriesillä oli muukin tarkoitus kuin vain Starrcaden tuhoaminen. André The Giantin ja Hulk Hoganin (edelleen jatkuva) feud oli nostanut WWF:n suosiota vuoden 1987 entisestään niin paljon, että Vince teki päätöksen siitä, ettei WWF millään voisi jatkaa kalenterivuotta enää vain yhden ppv-tapahtuman varassa. Niinpä Survivor Series luotiin loppuvuoden ppv-tapahtumaksi, joka tasapainottaisi kalenteria sopivasti. Samalla Survivor Seriesille keksittiin ihan omanlainen gimmick: kaikki tapahtuman ottelut olivat nimittäin legendaarisia Survivor Series -eliminointijoukkueotteluita, jossa kaksi monen hengen joukkuetta kohtaisivat toisensa. Voittajajoukkue olisi se, joka saisi eliminoitua ensin kaikki toisen joukkueen painijat.

Tapahtuman selostajina toimivat tutut Gorilla Monsoon ja Jesse Ventura. Backstage-haastattelijoina Gene Okerlund ja varsin lyhyen WWF-uran tehnyt Craig DeGeorge.



Harley Race & Hercules & Danny Davis & Ron Bass & Honky Tonk Man w/ Bobby Heenan & Jimmy Hart vs. Ricky Steamboat & Brutus Beefcake & Jake Roberts & Jim Duggan & Randy Savage w/ Miss Elizabeth - Survivor Series Elimination Match
Tämä tapahtuma oli jaettu hauskasti neljään osaan: illan aikana nähtiin neljä Survivor Series Elimination -ottelua. Ensimmäisessä nähtiin midcard-painijoiden kerma, sitten naisten divisioonan painijat, sen jälkeen joukkuedivarin edustajat ja lopuksi vielä Main Event -porukka. Tässä ottelussa olivat mukana siis Intercontinental Heavyweight -mestari ja kasa muita nimekkäitä painijoita. Muutama huomio ottelun osanottajista: JCP:n tapahtumista tuttu Ron Bass teki tässä WWF-ppv-debyyttinsä. Bass oli siirtynyt WWF:ään vuoden 1987 aikana ja jatkanut samaa cowboy-gimmickiään "Outlaw"-lisänimellä. Brutus Beefcake puolestaan oli WrestleManian jälkeen tehnyt virallisen face-turnin, ottanut käyttöön tunnetun "Barber"-gimmickinsä ja alkanut kulkea kehään puutarhasaksien kanssa, koska oli auttanut Roddy Piperia leikkaamaan Adrian Adoniksen hiukset WrestleManiassa.

Ottelun taustalla oli oikeastaan vain pari feudia: Harley Race ja Jim Duggan olivat feudanneet viime kuukausien aikana keskenään. Merkittävin oli kuitenkin IC-mestaruusfeud, johon suurin osa tapahtuman painijoista liittyi tavalla tai toisella. Kaikki alkoi oikeastaan kesäkuusta 1987, jolloin Ricky Steamboat oli buukattu häviämään IC-mestaruutensa, jonka hän oli voittanut vasta WrestleManiassa. Steamboatin mestaruuskauden oli alun perin tarkoitus jatkua pidempään, mutta Steamboatin vaimo synnytti perheen ensimmäisen lapsen juuri kesän korvilla, ja Steamboat pyysi Vinceltä sen kunniaksi kuuden viikon vapaata. Vince ei suostunut siihen, että hänen IC-mestarinsa olisi poissa kuvioista puolitoista kuukautta, joten hän antoi Steamboatille vapaan mutta pakotti sitä ennen hänet jobbaamaan vyön pois. Samalla Vince menetti luottonsa Steamboatiin, ja tämä joutui nykytermein "koirankoppiin" WWF-uransa loppuajaksi. Huhujen mukaan Steamboatin oli tarkoitus hävitä vyö kovassa nosteessa olleelle "Natural" Butch Reedille kesäkuun 2. päivä. Kohtalo sekaantui kuitenkin kuvioihin, sillä Reed jätti tapahtuman juuri tuolloin väliin ilman mitään selitystä. Steamboatin oli silti pakko hävitä vyönsä, joten Vince päätti lennosta nostaa Steamboatin vastustajaksi Honky Tonk Manin, joka oli tähän asti ollut lähinnä komedinen alakortin heel-hahmo. HTM siis voitti kaikkien hämmästykseksi vyön Steamboatilta ja onnistuttuaan pitämään sen hallussaan hän alkoi seuraavien kuukausien promota toistuvasti, kuinka hän oli paljon parempi IC-mestari kuin ketkään aikaisemmat - erityisesti parempi kuin muuan Randy Savage. Tämä puolestaan aloitti HTM:n ja Savagen feudin sekä samalla Savagen legendaarisen face-turnin. Tähän asti egomaanisen heelin roolia hoitanut Savage ei aluksi reagoinut Honkyn suunsoittoon mitenkään, mutta lopulta syyskuussa hän keskeytti Honkyn ja Jimmy Hartin haastattelun, haastoi Honkyn otteluun ja keräsi yleisöltä suuret suosinosoitukset. Samalla Savage oli edellisten viikkojen aikana alkanut luopua heel-käytöksestään ja painia toisia heelejä vastaan, joten oli selvää, että Savagesta oli kuoriutumassa yleisönsuosikki. Lopulta Honky ja Savage kohtasivat mestaruusottelussa noin kuukausi ennen Survivor Seriesiä. Tuo ottelu päättyi kuitenkin diskaukseen, kun Hart Foundation sekaantui otteluun ja hyökkäsi Savagen kimppuun. Ottelun jälkeen HTM kävi jopa käsiksi Savagen valetitin Miss Elizabethin, mutta Elizabeth ehti paeta paikalta ja tuoda takahuonesta Savagen avuksi Hulk Hoganin. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun Savage ja Hogan tekivät yhteistyötä, mutta viimeiseksi se ei jäisi.

Oli kaikin puolin sopivaa, että historian ensimmäinen Survivor Series Elimination Match oli oikein arkkityyppi siitä, miten hyvä Survivor Series -ottelu hoidetaan. Ensinnäkin kehä oli täynnä kiinnostavia ja yleisön rakastamia/vihaamia painijoita. Kaikki heistä (esim. Duggan, Beefcake ja Honky Tonk Man) eivät olleet varsinaisi kehävelhoja, mutta tällaisetkaan asiat eivät ole niin ratkaisevassa roolissa Survivor Series -ottelussa, koska yksittäisen painijan vajaavaiset kehätaidot saadaan kokonaisuudessa peitettyä helposti. Ottelun tunnelma oli siis koko ajan enemmän kuin kohdillaan. Samoin eliminointeja tuli täydelliseen tahtiin: ei liian nopeasti muttei myöskään niin hitaasti, että ottelu olisi alkanut kyllästyttää. Kaikki pääsivät esittelemään parasta osaamistaan, ottelun rakenne oli kunnossa, ja lopussa jäljellä olivat käytännössä ne kaikkein kiinnostavimmat ja parhaat nimet. Lopetuskin oli hoidettu hyvin, ja ottelulla oli aikaa tarpeeksi, joten ei tästä suurempaa moitittavaa löydy. Toki on todettava, että mihinkään sinänsä ihan timanttisiin suorituksiin ei tässä ottelussa ylletty, eli ihan huipputasoa tämä ottelu ei saavuta, mutta hieno alku illalle silti.
***½ (24:00)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Ricky Steamboat & Brutus Beefcake & Jake Roberts & Jim Duggan & Randy Savage (Savage, Steamboat and Roberts were the survivors)

The Glamour Girls (Martin & Kai) & Dawn Marie & Donna Christianello & Sensational Sherri w/ Jimmy Hart vs. Velvet McIntyre & Rockin' Robin & Jumping Bomb Angels (Tateno & Yamazaki) & Fabulous Moolah - Survivor Series Elimination Match
Naisten ottelun vuoro, ja tässä olikin kasa ennen näkemättömiä painijoita. Tämä oli sitä aikaa, kun WWF yritti käynnistää uudestaa naistendivariaan vuoden 1985 loppupuolella tapahtuneen rajun hiljentymisen jälkeen. Ottelun tärkein nimi oli kuitenkin Sensational Sherri, joka on tuttu jo AWA:n SuperClash 1985 -tapahtumasta. Sherristä oli tullut merkittävä nimi AWA:ssa, ja vuonna 1987 hänet kaapattiin WWF:ään Jesse Venturan suosituksesta. Sherri tekikin näyttävän debyytin kesäkuussa, sillä heti debyyttiottelussaan hän voitti WWF Women's-mestaruuden WWF:n naispainin legendalta Fabulous Moolahilta, joka oli ilmeisesti jossain vaiheessa WrestleManian jälkeen kääntynyt faceksi. Siitä lähtien Sherri ja Moolah oli feudanneet toistensa kanssa, ja nyt he olivat kasanneet ympärilleen joukkueet. Sherrin joukkueessa oli WrestleMania I:ssä esiintynyt entinen naistenmestari Leilani Kai, joka piti nyt hallussaan WWF Women's Tag Team -mestaruuksia toisen kokeneen naispainijan Judy Martinin kanssa. Lisäksi heel-joukkueessa olivat 1960-luvulta lähtien paininut Donna Christianello ja varsin lyhyeksi jääneen uran tehnyt Dawn Marie (ei, kyseessä ei tosiaan ole sama Dawn Marie kuin myöhemmin 1990- ja 2000-luvuilla). Face-joukkueen Moolahin kanssa puolestaan muodostivat entuudestaan tuttu Velvet McIntyre, aivan hiljattain painidebyyttinsä tehnyt 23-vuotias Rockin' Robin (joka oli muuten Jake Robertsin sisko) ja yksi naispainin parhaista kaksikoista: japanilainen Jumping Bomb Angels -joukkue, joka esiintyi säännöllisesti WWF:ssä 1980-luvulla.

Niin hullulta kuin se tuntuu, WWF:llä oli tähän oikeasti varsin laaja, osaava ja monipuolinen naisten divisioona, jonka yhdenkään painijan kohdalla ei ollut mitään tekemistä seksikkyyden korostamisen tai Jerry Lawlerin typerin "Puppies"-huuteluiden kanssa. Toki vastapainona oli sitten se, että WWF:llä oli vaikeuksia promota tätä naistendivariaan tai pitää heitä erityisemmin tapahtumissaan esillä. Tämä ottelu oli poikkeus - ja erittäin mukava sellainen. Ottelussa nähtiin useita tähtisuorituksia, josta ehdottomasti kirkkaimpia olivat Jumping Bomb Angelsin upeat kehäsuoritukset, jotka vetävät vertoa monille miespainijoidenkin menolla. Jumping Bomb Angels oli nimittäin sellainen kaksikko, että vastaavalla intenssiteetillä ja nopeudella hoidettua actionia ei voi kuin ihailla. Bomb Angelsit eivät kuitenkaan olleet ottelun ainoita tähtiä, vaan muun muassa Velvet McIntyre hoiti ottelun aikana oman osuutensa upeasti, esitti näyttäviä Victory Roll -kiepautuksia ja otti ottelun lopussa todella rajun bumpin vastaan. Myös muun muassa Glamour Girlsit ja Sensational Sherri suoriutuivat osuuksistaan kunniakkaasti, joten kasassa oli kaikin puolin viihdyttävä ja hyvä painikokonaisuus. Puolivälin vaiheissa ottelu meinasi käydä hektken aikaa vähän tylsäksi, mutta onneksi siitäkin selvittiin.
*** (20:00)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Fabulous Moolah & Velvet McIntyre & Rockin' Robin & Jumping Bomb Angels (Jumping Bomb Angels were the survivors)

Demolition (Ax & Smash) & Dream Team (Valentine & Bravo) & The Islanders (Haku & Tama) & Bolsheviks (Volkoff & Zhukov) & Hart Foundation w/ Mr. Fuji & Johnny Valiant & Bobby Heenan & Slick & Jimmy Hart vs. British Bulldogs & Young Stallions (Powers & Roma) & Rougeau Brothers & Killer Bees & Strike Force (Santana & Martel) - Survivor Series Elimination Match
No nyt! Jumalauta. Kehässä oli 20 painijaa, 10 joukkuetta, ja kaikki joukkueet olivat ihan oikeita joukkueita, ei mitään yhden illan ajaksi yhteen lyötyjä singles-painijoita. Tästä voisi moni nykypromootio ottaa oppia. Pääfeud tämän ottelun takana oli Hart Foundationin ja uuden Strike Force -joukkueen välinen kamppailu joukkuemestaruuksista: Rick Martelin ja Tito Santanan muodostama Strike Force oli voittanut vyöt Hart Foundationilta vain pari viikkoa ennen tätä tapahtumaa. Martel ja Santana, kaksi midcardin face-painijaa, olivat päätyneet yhteen, kun Martelin Can-Am Connection -pari Tom Zenk oli lähtenyt WWF:stä kesällä riitaisasti. Niinpä Martel tarvitsi uuden joukkueparin, ja tyhjän päällä ollut Tito Santana oli juuri sopiva siihen rooliin. Strike Forcesta tuli nopeasti suosittu fanien parissa, mutta se ei ollut ainut tämän ottelun uusi joukkue.

Ensinnäkin tässä nähtiin ensimmäinen ppv-esiintyminen Demolitionilta - joukkueelta, jota moni piti aina WWF:n halpana Legion of Doom -kopiona. Demolitionin muodostivat Ax ja Smash. Ax oli 1970-luvun alkupuolelta lähtien erityisesti NWA:ssa paininut Bill Eadie, joka oli saapunut WWF:ään vuonna 1986 ja muodostanut nopeasti tämän joukkueen. Axin joukkuepari Smash oli muuan Barry Darsow - mies, joka vielä viime vuoden Starrcadessa paini Krusher Kruschev -gimmickillä mutta loikkasi vuonna 1987 WWF:ään ja päätyi Axin joukkuepariksi. Dream Team -joukkue puolestaan nähtiin tässä uudella kokoonpanolla, kun Brutus Beefcaken face-turnin jälkeen Dino Bravo oli ottanut hänen paikkansa. Islanders-joukkueen muodostivat kaksi tongalaista painijaa: hiljattain WWF:ssä debytoinut Tama ja myöhemmin merkittävän uran tekevä Haku, joka oli nyt jo vaihtanut nimensä King Tongasta Hakuksi. Myös Bolsheviks-joukkue oli uusi ilmestys: Nikolai Volkoff tarvitsi uuden joukkueparin, kun Iron Sheik oli saanut kesällä potkut sen jälkeen, kun hänet ja Jim Duggan oli löydetty ajamasta autolla huumeiden vaikutuksen alaisena (myös Duggan oli lähellä tulla potkituksi, mutta lopulta hänet pidettiin kortissa pienemmässä roolissa). Niinpä Boris Zhukov kaapattiin AWA:sta WWF:ään, ja uusi venäläisjoukkue oli syntynyt. Face-joukkueista Strike Forcen ohella uusi ilmestys oli vain Young Stallions, jonka muodostivat kaksi komeaa ja nuorta alakortin painijaa: vuonna 1984 debytoineet Paul Roma ja Jim Powers.

No niin, tuota. Aikaa tällä ottelulla ei ainakaan ollut liian vähän. Itse asiassa aikaa alkoi olla jo niin paljon, että ottelu tuntui ihan pikkaisen tylsältä - jopa siitä huolimatta, että tässä minun typerässä VHS-versiossani ottelusta oli leikattu pois ilmeisesti parin minuutin mittainen pätkä, jonka aikana British Bulldogsit eliminoitiin ottelusta. Koska miksipä kukaan tapahtuman jälkeen päin ostava olisi halunnut nähdä yhden ottelun merkittävimmän joukkueen eliminoinnin? Mutta siis, muuten matsi oli kyllä todella hyvää ja viihdyttävää joukkuepainia ja sellaisena ehdottomasti erittäin miellyttävää katsottavaa. Kaikki saivat näyttää parasta osaamistaan, homma pelasi hyvin ja joukkeuiden välinen kemia oli parhaimmillaan ihailtavaa. Juuri tällaista joukkuepainin pitäisi olla! Kehuista huolimatta tämä ei nouse huippuottelun tasolle juuri sen pienen tylsyyden tunteen vuoksi: jotenkin ottelun tunnelma ei vain noussut missään vaiheessa ihan sille odottamalleni tasolle. Oli myös harmi, että monet mielenkiintoisista joukkueista eliminoitiin liian aikaisin, ja loppuun jätettiin liikaa turhia joukkueita. Moitteista huolimatta kyseessä oli toki painillisesti erittäin tasokas ottelu, ja siksi tämä nousee juuri ja juuri hienon puolelle.
***½ (37:00)
Voittajat:

► Näytä spoileri

British Bulldogs & Young Stallions & Rougeau Brothers & Killer Bees & Strike Force (Young Stallions and Killer Bees were the survivors)

Rick Rude & King Kong Bundy & Butch Reed & One Man Gang & André The Giant w/ Bobby Heenan & Slick vs. Bam Bam Bigelow & Ken Patera & Don Muraco & Paul Orndorff & Hulk Hogan w/ Oliver Humperdink - Survivor Series Elimination Match
Ja sitten illan Main Event, jonka päätarina oli tietenkin Hulk Hoganin ja André The Giantin edelleen jatkuva feud. Selostajien mukaan tämä oli ensimmäinen kerta sitten WrestleMania III:n, kun André nousi kehään, joten panokset olivat suuret: pystyisikö André tällä kertaa päihittämään Hoganin ja ansaitsemaan uuden mahdollisuuden päämestaruuden voittamiseen? Andrén joukkueessa oli kaksi mielenkiintoista tulokasta: Ensinnäkin viime vuoden Starrcadessa ppv-debyyttinsä tehnyt Rick Rude, joka oli loikannut huhtikuussa 1987 JCP:stä WWF:ään ollessaan vielä NWA Tag Team -mestari. Toinen uusi nimi oli One Man Gang, 1970-luvun loppupuolella painiuransa aloittanut jättimäinen korsto, joka oli paininut muun muassa JCP:ssä, WCCW:ssä ja noussut Mid-South Wrestlingissä (sittemmin Universal Wrestling Federationissa) firman ykkösheeliksi. One Man Gang oli UWF:n päämestari, kun vuoden 1987 alussa hän teki sopimuksen WWF:n kanssa ja siirtyi USA:n ykköspromootioon. Uransa alkuaikoina One Man Gang yhdisti voimansa Butch Reedin kanssa (molempia manageroi Slick), ja he feudasivat WWF:ään facena palanneen legendaarisen Billy Grahamin kanssa. Grahamin olikin tarkoitus olla Hoganin joukkueessa, mutta vain pari viikkoa ennen Survivor Seriesiä nähtiin hyökkäys, jossa One Man Gang iski Big Splashin Grahamille sementtilattialle. Graham loukkaantui tuossa niin pahasti, ettei voinut osallistua otteluun ja että hän joutui muutamaa kuukautta myöhemmin eläköitymään painibisneksestä lopullisesti.

Hoganin joukkueessa ei nähty siis Grahamia, mutta muita mielenkiintoisia nimiä kyllä. Ensinnäkin ppv-debyyttinsä teki Ken Patera, joka ei tosin ollut todellakaan mikään tulokas. Patera oli osallistunut olympialaisiin painonnostossa vuonna 1972 ja siirtynyt sen jälkeen painibisnekseen. 1970-luvulla ja 1980-luvun ensimmäisinä vuosina Patera oli ajoittain niin WWF:ssä, NWA:ssa kuin AWA:ssakin yksi inhotuimmista heeleistä. Tämä kaikki kuitenkin loppui vuonna 1984, kun Patera yhdessä painijaystävänsä Mr. Saiton kanssa raivostuivat siitä, ettei heitä palveltu yöaikaan McDonald'sissa. Niinpä Patera heitti ison kiven Mäkkärin ikkunasta läpi ja kävi varastamassa ruokaa. Myöhemmin poliisit saapuivat pidättämää Pateran ja Saiton heidän hotelliltaan, mutta kaksikko kävikin poliisien kimppuun rajusti. Lopputuloksena oli kahden vuoden vankilatuomio, jonka Patera istui kiltisti. Kaikki tämä on totta, mutta WWF päätti pistää vielä paremmaksi hyödyntämällä Pateran vankilatuomiota storylinessä. Kun Patera oli istunut tuomionsa vuonna 1987, hänen paluutaan alettiin hehkuttaa videoklipeillä. Entisestä heelistä ja linnakundista oltiin siis tekemässä facea, ja kaikki oli sen ansiosta, että Patera syytti entistä manageriaan Bobby Heenania koko hänen linnatuomiosta. Yleisesti ilmeisesti uskoi kaiken, koska Patera todellakin palasi loppuvuodesta 1987 WWF:ään yleisönsuosikkina ja kävi Heenanin kimppuun.

Hoganin puolella nähtiin muitakin entisiä heelejä: Billy Grahamia tässä ottelussa paikkasi Don Muraco, joka oli vaihtanut nimensä Magnificent Muracosta "The Rock" Don Muracoksi, kääntynyt faceksi ja feudannut entisen joukkueparinsa Bob Ortonin kanssa, kunnes Orton lähti WWF:stä. Samoin face-turnin oli hiljattain tehnyt Paul Orndorff. Viimeksihän Orndorff oli nähty ppv:ssä WrestleMania 2:ssa, jolloin hän oli niin ikään face. Pian tuon jälkeen Orndorff oli kuitenkin kääntynyt takaisin heeliksi, kun hän oli tullut kateelliseksi ystävänsä Hulk Hoganin suosiosta. Niinpä kesällä 1986 Orndorff oli kääntynyt Hogania vastaan, mikä oli johtanut yhteen 1980-luvun parhaimmista WWF-feudeista Orndorffin ja Hoganin välillä. Tuo päättyi vuoden 1986 lopulla, jonka jälkeen Orndorff piti taukoa parantaakseen loukkaantuneen kätensä. Kehään Orndorff palasi kesällä 1987, jolloin hänen managerinsa Bobby Heenan oli tuonut WWF:ään uuden suojatin Rick Ruden. Nopeasti alkoi näyttää siltä, että Rude oli vienyt Orndorffin paikan Heenanin tallissa, joten Orndorff kääntyi takaisin faceksi ja sopi riitansa Hoganin kanssa. Kaikkein tuorein nimi ottelussa oli kuitenkin vasta vuoden 1986 lopulla painidebyyttinsä Memphisissä tehnyt Bam Bam Bigelow, joka oli kokonsa ja uniikin painityylinsä takia herättänyt nopeasti WWF:n huomion. Niinpä keväällä 1987 Bigelow teki WWF-sopimuksen, ja hänen debyyttiään pohjustettiin pitkään ja hartaasti siten, että kaikki WWF:n heel-managerit tappelivat siitä, kuka saisi Bigelowin talliinsa. Lopulta Bigelow yllätti kaikki valitsemalla hiljattain WWF:ään saapuneen face-managerin Oliver Humperdinkin ja kääntymällä kaikkia heelejä vastaan. Bigelowista tuli nopeasti yleisönsuosikki.

No niin, sitten saatiin isojen korstojen rymistelyä! Yksi Survivor Series -otteluiden hienous on se, että samaan otteluun voidaan laittaa esimerkiksi King Kong Bundy, One Man Gang, Hulk Hogan, André The Giant ja Butch Reed, ja silti lopputulos voi olla oikeasti viihdyttävää menoa. Se vaatii vain tarkkaa ottelun rakentelua buukkaajilta ja sitä, että kukaan hitaista ja tylsistä brawlaajista ei saa liikaa aikaa itsekseen ottelussa. Aivan täysin tämä ottelu ei onnistunut tuossa tavoitteessa, sillä hetkittäin homma meni kyllä vähän hidasteluksi, mutta suurin osa ajasta oli oikeasti intenssiivistä ja jopa vauhdikasta menoa! Yleisö oli aivan uskomattoman hyvin ottelussa mukana alusta loppuun, ja missään vaiheessa ottelua ei tarvittu mitään typeriä Bear Hug tai Headlock-sessioita juuri siksi, että mukana oli niin monta painijaa. Lisäksi ottelun suurimmat tähdet olivat WWF-debytoijat Rick Rude ja erityisesti Bam Bam Bigelow. Rude teki hyvää työtä nuorena, vakuuttavana heelinä ja teki vaikutuksen heti ensiesiintymisellään. Ottelun suurin tähti oli silti ehdottomasti face-joukkueen Bigelow, joka teki aivan uskomattoman työn ottelun loppupuolella. Hienoja liikkeitä, rajuja iskujen vastaan ottamista ja tyylikästä myyntiä. Tykkäsin myös siitä, miten tämä ottelu oli buukattu sopivasti eri tavalla kuin Hoganin ottelut yleensä. Kokonaisuus on siis ehdottomasti hyvä, vaikka erityisen suurta tekniikkapainin juhlaa tämä ottelu ei ollut.
*** (22:00)

*** Randy Savage
** Ricky Steamboat
* Bam Bam Bigelow

Kokonaisarvio Survivor Seriesistä: Eipä tätä tapahtumaa voi pahemmin moittia. Kaksi hienoa ottelu, kaksi hyvää ottelua, todella laaja kattaus WWF:n rosterista ja sopivan monipuolista menoa. Toki todelliset huippuhetket ja uniikkiudet jäivät kokonaan puuttumaan, minkä takia tämä ei ole Hyvää parempi tapahtuma, mutta oli tämä silti varsin mainio tapa Survivor Series -perinteen aloittamiseksi.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. WWF Survivor Series - Hyvä

[kenitys]

STARRCADE 1987

Vuosi 1987 oli tietänyt uusia tuulia Jim Crockett Promotionsille ja samalla myös Starrcadella. Ensinnäkin tämä oli JCP:n ensimmäinen tapahtuma, joka lähetettiin uudella ppv-teknologialla. WWF oli lähettänyt tapahtumansa ppv:nä jo vuoden 1985 The Wrestling Classicista lähtien, mutta nyt JCP pääsi vihdoin samalle viivalle. Harmi vain, että Vince McMahon oli päättänyt samalla yrittää ratkaisevaa iskua JCP:n tuhoamiseksi. Kuten Survivor Seriesin arvostelussa mainitsin, WWF ilmoitti järjestävän uuden tapahtumansa Survivor Seriesin kiitospäivänä - siis täsmälleen samana ajankohtana kuin minä Starrcade oli järjestetty vuodesta 1983. Koska Jim Crockett ei halunnut väkisin hävitä taistelua USA:n ykköspromootiolle, siirsi hän Starrcaden alkamisajankohdan viime hetkellä muutamaa tuntia Survivor Seriesiä aikaisemmaksi. Se ei kuitenkaan auttanut ratkaisevasti, koska Vince oli kiristänyt ppv-yhtiöitä niin, etteivät nämä lähettäisi Starrcadea ollenkaan vaan tarjoaisivat sen sijaan vain Survivor Seriesin. Suurin osa oli taipunut Vincen uhkauksiin. Tämä tuotti JCP:lle pahoja ongelmia: Starrcaden buyrate jäi vain puoleen Survivor Seriesin buyratesta.

Mutta oli JCP uudistunut muutenkin kuin uuteen lähetysteknologiaan siirtymisellä. Jim Crockett ei ollut edelleenkään luopunut haaveestaan tehdä JCP:stä NWA:n lippulaivapromootion ohella myös koko USA:n merkittävintä painipromootiota. Taistelu WWF:n kanssa ei ollut helppoa, mutta Crockett yritti edelleen. Vuoden 1987 aikana Crockett oli valittu jälleen NWA:n presidentiksi, ja samalla hän oli ostanut JCP:n alaisuuteen pari NWA:n pienempää promootiota. Merkittävin Crockettin ostotempaus nähtiin kuitenkin huhtikuussa 1987, kun Crockett osti pahoihin vaikeuksiin ajautuneen Universal Wrestling Federationin. UWF oli siis Bill Wattsin omistama, Oklahoman alueella päämajaansa pitänyt promootio, joka oli noussut varsin merkittävään suosioon 1980-luvun puolivälissä nimellä Mid-South Wrestling. Vuonna 1986 Watts oli nimennyt promootion UWF:ksi ja yrittänyt nousta tosissaan haastamaan JCP:tä ja WWF:ää. Sen sijaan UWF oli ajautunut pahoihin talousongelmiin, ja lopulta Crockett osti promootion. UWF:ssä oli lukuisia lupaavia tulevaisuuden isoja nimiä, joista merkittävä osa siirtyi JCP:hen, osa myös WWF:ään. UWF jatkoi olemassaoloaan paperilla vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun Crockett oli ostanut promootion, mutta sitten promootio kuopattiin. Sen mestaruudet siirrettiin ensin JCP:hen, ja lopulta niistä luovuttiin kokonaan.

Muun muassa UWF:stä tulleet uudet painijat toivatkin JCP:hen merkittävästi uuden ja nuoremman ilmeen. Viime vuosina esimerkiksi Starrcadessa oli nähty varsin paljon vanhoja NWA-konkareita ja vähemmän uusia tulevaisuuden nimiä, mutta nyt siihen oli tulossa muutos. Vuoden 1987 aikana muun muassa sellaiset nimet kuin Jimmy Valiant, Wahoo McDaniel ja Ole Anderson väistyivät nuorempien painijoiden tieltä. Painijoiden ohella JCP haki muutenkin tuoreempaa ilmettä toiminnalleen. Tähän asti JCP oli keskittynyt hyvin vahvasti Georgian ja Carolinan alueelle, mutta UWF-kaupan jälkeen JCP oli laajentanut aluettaan huomattavasti ja ruvennut järjestämään tapahtumia ympäri Yhdysvaltoja. Monet tapahtumista eivät kuitenkaan olleet erityisen suuria menestyksiä, vaan esimerkiksi länsirannikon tapahtumia järjestettiin usein puolityhjille katsomoille. Uusi laajentumisoperaatio söi siis huomattavasti Jim Crockettin rahoja, mutta promoottori ei suostunut luovuttamaan. Tämän vuoden Starrcadekin päätettiin järjestetää perinteisten The Omnin ja Greensboro Coliseumin sijaan Chicagossa.

Selostajina tässä vuoden 1987 Starrcadessa nähtiin Tony Schiavone ja UWF:stä JCP:hen siirtynyt nuori, lupaava selostaja Jim Ross. Backstage-haastattelijoina nähtiin niin ikään UWF:stä saapunut Missy Hyatt, vanha tuttu Bob Caudle, satunnaiskasvo Jack Gregory ja painikehistä dramaattisesti eläköitynyt Magnum T.A.


Rick Steiner & Eddie Gilbert & Larry Zbyszko w/ Baby Doll vs. Sting & Jimmy Garvin & Michael Hayes w/ Precious
No niin, heti openerissa olikin tarjolla roppakaupalla uusia - tai ainakin JCP:n mittapuulla uusia - painijoita! Aikaisemmin Starrcadessa tästä kuusikosta oli esiintynyt vain Jimmy Garvin, joka oli saapunut JCP:hen vuosi sitten. Kuluneen vuoden aikana Garvin oli kääntynyt faceksi. Garvinin joukkuepareista Michael Hayes oli tälle tuttu entuudestaan: Garvin ja Hayes olivat tehneet yhteistyötä sekä AWA:ssa että WCCW:ssä, kun Hayes oli yhdessä Buddy Robertsin ja Terry Gordyn kanssa kylvänyt tuhoa legendaarisessa Fabulous Freebirds -joukkueessa. Toisinaan Garvinia kutsuttiinkin ylimääräiseksi Freebirds-jäseneksi. Nyt Freebirdsien taru oli kuitenkin päättynyt: Hayes, Gordy ja Roberts olivat viime aikoina painineet UWF:ssä, ja UWF:n ostamisen jälkeen joukkue ajautui erilleen. Roberts alkoi eläköityä, Gordy siirtyi painimaan Japaniin ja Hayes loikkasi JCP:hen sekä teki samalla face-turnin. JCP:ssä Hayes alkoikin sitten painia yhdessä vanhan tuttunsa Garvinin kanssa. Face-joukkueen todellinen tähti oli kuitenkin nuori lupaava painija: Sting. Steve Borden oli aloittanut uransa vuonna 1985 painimalla muuan Jim Hellwigin kanssa joukkueena. Vuonna 1986 kaksikko ajautui UWF:ään, jolloin Borden otti käyttöönsä Sting-nimen. Hellwigin lähdettyä promootiosta Sting alkoi tehdä yhteistyötä UWF:n hallitsevan heel-hahmon Eddie Gilbertin kanssa. Samalla Sting muodosti joukkueen toisen nuoren lupaavan heel-painijan Rick Steinerin kanssa. Sting kuitenkin kääntyi faceksi, kun Gilbertin stable kääntyi häntä vastaan. Siitä lähtien Sting oli janonnut kostoa Gilbertille ja Steinerille, ja nyt hän sai siihen mahdollisuuden yhdistettyään voimansa Michael Hayesin ja Jimmy Garvinin kanssa.

Heel-kolmikosta Larry Zbyszko on tuttu jo AWA SuperClashista. Zbyszkosta oli ehtinyt parissa vuodessa tulla yksi AWA:n vihatuimmista heeleistä, mutta vuoden 1987 loppupuolella hän kuitenkin jätti promootion aiheutettuaan firman legendan Nick Bockwinkelin eläköitymisen. Pian AWA:sta lähdön jälkeen Zbyszko loikkasi JCP:hen ja sai managerikseen monien heel-painijoiden valetin Baby Dollin. Ja kuten jo edellä tuli todettua, Zbyszkon joukkueparit "Hot Stuff" Eddie Gilbert ja Rick Steiner olivat puolestaan toisilleen vanhoja tuttuja, molemmat entisiä UWF:n painijoita. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut Gilbert oli hakenut uralleen suuntaa vuosien ajan, kunnes vuonna 1986 UWF:ään siirryttyä hän otti käyttöön ylimielisen "Hot Stuff" -gimmickin ja perusti oman Hot Stuff International, Inc. -stablensa. Siihen kuuluivat monien muiden painijoiden ohella Sting ja Rick Steiner, joka oli 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut nuori ja kookas entinen amatööripainija. UWF:stä JCP:hen siirtymisen jälkeenkin Steiner ja Gilbert jatkoivat yhteistyötä, ja nyt heillä oli mahdollisuus tuhota heitä vastaan kääntyneen Stingin ura.

Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, etten näissä arvioissa spoilaa otteluiden lopputulosta, joten sanottakoon, että tämä ottelu päättyi samalla tavalla kuin Jimmy Garvinin viime vuoden Starrcaden ottelu. Tuolloin annoin varsin korkean arvosanan tuolle Garvinin ja Armstrongin väliselle ottelulle ja muistaakseni myös sanoin, että lopetus toimi tuossa tapauksessa hyvin. Tällä kertaa sen sijaan lopetus toimi tosi huonosti: ottelu jotenkin hajosi viimeisten minuuttiensa aikana ihan käsiin, ja koko loppusekoilu oli vaivaannuttavaa katsottavaa. Se on todella harmi, koska tuohon asti ottelu oli äärimmäisen viihdyttävää painia ja kaikin puolin loistava tapa avata ilta. Nuori Sting oli elämänsä kunnossa ja tarjosi mahtavia high flying -liikkeitä: muun muassa Crossbodyn kehästä ulos. Samoin nuori Rick Steiner oli elämänsä kunnossa ja hallitsi ottelua aivan pirullisen näyttävillä power-liikkeillä. Myös Hayes ja Garvin hoitivat hommansa hienosti, eikä Zbyszkoa tai Gilbertiäkään voi moittia. Hyvä ottelu, joka olisi kuitenkin toisenlaisella lopetuksella ja toisenlaisilla viimeisillä minuuteilla voinut olla paljon enemmänkin.
*** (15:02)
Voittajat:

► Näytä spoileri

No Contest (Time limit draw)

Steve Williams (c) vs. Barry Windham - UWF Heavyweight Championship
Ja lisää UWF-perintöä heti seuraavassa ottelussa. Vaikka UWF oli siis kuopattu, firman mestaruuksia puolustettiin vielä jonkun aikaa JCP:n puolella. Nyt UWF:n päämestaruutta piti hallussaan Steve Williams, nuori entinen jenkkifutiksen pelaaja, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan ympäri painimaailmaa "Dr. Death" -nimellä. Tässä vaiheessa uraansa Williams oli kuitenkin vielä vasta alkuvaiheessa ja paljon kookkaamassa kunnossa kuin myöhemmillä vuosillaan. Vuonna 1982 debytoinut Williams oli alkanut nousta suosituksi 1980-luvun puolivälin paikkeilla kotiseutunsa Oklahoman promootiossa Mid-South Wrestlingissä, ja kun se vaihtoi nimensä UWF:ksi, Williams nousi koko promootion päämestariksi. UWF:n kaatumisen jälkeen Williams firman mestarina siirtyi tietenkin JCP:hen. Nyt hän puolusti vyötään niin ikään nuorta ja lupaavaa painijaa Barry Windhamia vastaan. Windhamhan on näissä arvosteluissa jo tuttu historian ensimmäisestä WrestleManiasta, jolloin hän puolusti WWF:n joukkuemestaruuksia Mike Rotundon kanssa. Windham lähti kuitenkin WWF:stä varsin riitaisasti muutama kuukausi WrestleManian jälkeen, ja vuonna 1986 hän siirtyi JCP:hen. Tähän mennessä Windham oli paininut lähinnä midcardissa ja vetänyt jonkinlaista cowboy-gimmickiä. Nyt hänellä oli mahdollisuus nousta UWF Heavyweight -mestariksi. Lisäksi Windham oli tähän otteluun tullessaan NWA Western States Heritage -mestari, mutta tuo mestaruus oli varsin mitäänsanomaton ja hyvin lyhytaikaiseksi jäänyt vyö JCP:n historiassa.

Tässäkin oli taas tosi oudosti loppupuolella täysin käsiin levinnyt potentiaalisesti hyvä ottelu. Williams oli tähän aikaan aivan järkyttävän skrodessa kunnossa mutta silti osaava kaveri, ja Windham oli puolestaan vielä nuori, lupaava ja monipuolinen brawlerin ja tekniikkapainijan yhdistelmä. Niinpä nämä kaksi saivatkin alkuun aikaan oikein viihdyttävän painiottelun, jossa yleisö ei kuitenkaan jostain syystä ollut ollenkaan mukana. Menoa oli silti viihdyttävä katsoa, kun molemmat counteroivat toistensa liikkeitä ja väläyttivät näyttävästi osaamistaan. Sitten homma kuitenkin tyssäsi täysin, kun ensin Windham iski vahingossa Headbuttin Williamsille intiimialueille, kun Williams yritti loikata Windhamin yli. Tuo sekoitti ottelun täysin, koska sen jälkeen nähtiin lisää sekoilua ja sitten yhtäkkiä täysin puskista tullut lopetus. Yleisön vähäiset reaktiot kuolivat loppupuolella täysin, ja ottelu jäi pituudeltaankin ikävän lyhyeksi, joten hyvin alkanut ottelu kääntyi lopulta ikäväksi pettymykseksi.
** (6:50)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Steve Williams (Inside cradle)

Midnight Express (Eaton & Lane) w/ Jim Cornette & Big Bubba Rogers vs. Rock 'n' Roll Express - Skywalkers Match
Jos tämän koko ottelun taustatarina pitäisi kirjoittaa auki, siinä menisi loppupäivä. Midnight Expressin ja Rock 'n' Roll Expressin feud on nimittäin yksi koko painihistorian merkittävimmistä, legendaarisimmista ja pisimmistä vihanpidoista. Kaikki oli alkanut 1980-luvun alkupuolella, kun molemmat nuoret ja lupaavat joukkueet kuuluivat Mid-South Wrestlingiin. Molemmat joukkueet myös loikkasivat suurin piirtein samoihin aikoihin vuonna 1985 JCP:hen, jossa he olivat jatkaneet on/off-feudiaan tasaisesti ja kamppailleet myös joukkuemestaruuksista. Nyt feud oli taas kunnolla käynnissä, ja näiden tiimien välille oli buukattu Starrcadeen vanha kunnon Skywalkers Match - eli sama Scaffold-sekoilu kuin viime vuoden Starrcadessa Road Warriorsin ja Midnight Expressin välille. Midnight Express piti hallussaan NWA United States Tag Team -mestaruuksia, mutta ne eivät olleet ottelussa panoksena. Ja vaikka Midnight Expressin ja Rock 'n' Roll Expressin feud olikin kestänyt jo vuosia, nyt tässä tarinassa oli yksi todella merkittävä käänne. Midnight Expressin kokoonpano oli nimittäin vuoden 1987 aikana muuttunut radikaalisti. Bobby Eatonin pitkäaikainen joukkuepari Dennis Condrey oli keväällä 1987 aivan yllättäen - ja ilmoittamatta kenellekään - päättänyt lähteä JCP:stä ja siirtynyt AWA:han. Midnight Express oli siis hetken aikaa täysin tuuliajolla ilman joukkueen toista jäsentä, kunnes Jim Cornette hankki Eatonin uudeksi joukkuepariksi 1970-luvun alkupuolelta lähtien painineen konkarin Stan Lanen, joka oli aikoinaan ollut Eatonin pitkäaikainen vastustaja. Nyt Lanesta tuli "Sweet" Stan ja henkilö, joka nosti Midnight Expressin uudelle aikakaudelle.

Voi JCP. Eikö kukaan kertonut teille viime vuoden jälkeen, että nämä ottelut eivät yksinkertaisesti a) ole millään tavalla viihdyttävää painia ja b) edes suuremmin kiinnosta ketään? Tai no, jälkimmäisestä asiasta minulla ei ole toki mitään tieteellistä näyttöä, mutta ainakaan paikalla ollut chicagolainen yleisö ei ollut mitenkään erityisen hullaantunut tästä ottelusta vaan enemmänkin ihmetteli tuota loputonta päämäärätöntä heilumista korkealla telineellä. Painillinen arvo ottelulla oli tosiaan täsmälleen yhtä onneton kuin viime vuoden ottelulla, vaikka Road Warriors olikin vaihdettu vielä paljon osaavampaan joukkueeseen. Eniten harmittaa se, että Midnight Expressin kaltainen mielenkiintoinen joukkue tuhlattiin jo toisena vuotena putkeen johonkin tällaiseen. Huoh. No, muuten aika lailla kaikki se, mitä sanoin viime vuoden Midnight Express vs. Road Warriosista pätee tähänkin. Ei tämä homma vain toimi painillisesti: nytkin Morton ja Gibson vaikuttivat lähinnä turhautuneilta siihen, etteivät voineet oikeasti tehdä mitään telineen päällä. Lopetuskin oli ihan yhtä laimea kuin viime vuonna. Miksi näitä pitää järjestää, jos ottelua ei voi edes sitten lopettaa näyttävästi? Mutta olihan tässä nyt silti se oma häiritsevän erikoinen tunnelmansa, ja Cornetten tennismailalla riehuminen toi omaa lisäkiinnostusta ottelulle, joten annan juuri ja juuri yhden tähden. Ei lisää näitä, kiitos.
* (10:23)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Rock 'n' Roll Express

Nikita Koloff (c) vs. Terry Taylor (c) w/ Eddie Gilbert - NWA Television & UWF Television Title Unification Match
Tämän ottelun molemmat osapuolet olivat painineet aikaisemminkin Starrcadessa, mutta kaksikon tiet tähän otteluun olivat silti varsin erilaiset. Nikita Koloff oli vuoden 1987 aikana vakiinnuttanut asemansa JCP:n yläkortin facena, joka jatkoi muun muassa Dusty Rhodesin ja Road Warriorsin kanssa taistelua Four Horsemenia vastaan. Elokuussa Koloff oli voittanut NWA Television -mestaruuden Tully Blanchardilta. Koloffin vastustaja Terry Taylor oli paininut Starrcadessa viimeksi vuonna 1985. Tuolloin oli ollut uransa alkupuolella ja päätynyt Starrcadeen oikeastaan sen takia, että hän oli painunut Championship Wrestling from Georgia -promootiossa sen loppuaikoina vuonna 1985 ja feudannut GCW:n NWA National Heavyweight -mestaruudesta sen jälkeen, kun promootio oli kuopattu. Vuoden 1986 alussa Taylor oli siirtynyt Mid-South Wrestlingiin/UWF:ään ja noussut siellä lopulta UWF Television -mestariksi käännyttyään heeliksi ja alettuaan tehdä yhteistyötä muun muassa "Hot Stuff" Eddie Gilbertin kanssa. UWF:n kaatumisen jälkeen myös Taylor siirtyi JCP:hen ja alkoi isotella NWA Television -mestarille Nikita Koloffille saatuaan apua Gilbertiltä. Lopulta Taylorin ja Koloffin feud johti siihen, että Starrcadeen buukattiin Television-mestareiden välille ottelu, jonka voittajasta tulisi kiistaton TV-mestari.

Tämä oli positiivinen yllätys! Odotin Williams vs. Windhamin kaltaista nopeaa välipalaottelua, mutta sen sijaan Koloff ja Taylor pääsivät painimaan ihan oikean ottelun. Lisäksi aikaa oli hämmästyttävän paljon (lähemmäs 20 minuuttia), mutta matsi ei missään vaiheessa alkanut tuntua pahemmin tylsältä. Oikeastaan tässä oli hemmetisti samaa kuin viime vuoden Starrcaden Main Eventissä (Flair vs. Koloff) vain sillä erotuksella, että tällä kertaa ottelu sai näyttävän lopetuksen typerän pelleilyn sijaan. Sen takia tämä on mielestäni tuota ottelua parempi, vaikka tunnelma ja meno ei missään kohtaa ollut ihan niin huipussaan kuin parhaimmillaan Flair vs. Koloffissa. Terry Taylor ei toki ole siis mikään Ric Flair, mutta hemmetin lahjakas ja monipuolinen tekniikkapainija hän oli kyllä näinä huippuvuosinaan, ja tässä ottelussa Taylor pääsi nimenomaan osoittamaan teknistä osaamistaan ja myös tarinankerronnan taitojaan. Koloff suoriutui mörssärin roolista jälleen todella tyylikkäästi: hänen iskunsa olivat rajun näköisiä, mutta vastapainoksi Koloffkin tarjosi tällä kertaa teknisiä otteita ja myi loppupuolella muun muassa jalkavammaansa oikein hyvin. Ei minulla oikeastaan ole hirveästi tästä pahaa sanottavaa. Sellainen ihan todellinen huippusuoriutuminen tästä jäi puuttumaan, minkä takia tämä ei nouse neljän tähden tasolle, mutta kokonaisuutena ottelu oli niin hienoa katsottavaa, että tykkäsin kyllä paljon.
***½ (18:58)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Nikita Koloff (Russian Sickle)

Arn Anderson & Tully Blanchard (c) w/ J.J. Dillon vs. Road Warriors w/ Paul Ellering - NWA Tag Team Championship
JCP:tä dominoinut Four Horsemenkin oli kuluneen vuoden aikana joutunut hieman muuttamaan kokoonpanoaan, mutta palataan siihen tarkemmin seuraavan ottelun kohdalla. Tässä ottelussa muutos näkyy kuitenkin jo siten, että Arn Andersonin joukkueparina ei enää ole hänen setänsä Ole Anderson vaan Tully Blanchard. Blanchard ja Anderson olivat voittaneet NWA Tag Team -mestaruudet Rock 'n' Roll Expressiltä syyskuussa 1987, minkä jälkeen heidän päähaastajakseen oli noussut Four Horsemenin vakiovastustaja Road Warriors. Animal ja Hawk eivät olleet tähän mennessä onnistuneet vielä JCP:ssä voittamaan firman pääjoukkuemestaruuksia, mutta nyt heidän mielestään siihen oli vihdoin aika tulla muutos. Yleisö rakasti tähän aikaan Road Warriorsia: Animal ja Hawk saivat ehkä jopa illan suurimmat hurraukset - mihin toki vaikuttaa se, että tapahtuma käytiin Road Warriorsien kotikaupungissa Chicagossa.

Voi kökköys taas näiden JCP:n lopetusten kanssa. Tässäkin ottelussa oli kaikki palikat kohdallaan, kunnes lopetukseen oli pakko saada JCP:n tämän aikakauden tavaramerkkilopetus, joka tunnetaan termillä "Dusty finish" (olen nimen alkuperän selittänyt jo varmaan pariinkin kertaan näissä arvosteluissa). Tämä lopetus on niin puuduttavan typerryttävä ratkaisu hyvälle ottelulla, että se pilaa aina osan fiiliksestä. Se on harmi, koska tämä ottelu oli muuten erinomaisen viihdyttävää joukkuepainia. Road Warriorsit olivat tähän aikaan urallaan pirun hyvässä iskussa: Hawk ja Animal pystyivät hallitsemaan ottelua pitkiäkin pätkiä ilman, että meno kävi yhtään puuduttavaksi. Päinvastoin: kaksikko väläytti näyttävien power-liikkeiden vastapainoksi jopa muun muassa Dropkickejä. Tässä ottelussa olikin virkistävä rakenne, kun kotiyleisön suosikit jyräsivät ottelussa todella pitkään, kunnes suurten vaikeuksien jälkeen Horsemen-kaksikko sai vihdoin käännettyä ottelun puolelleen ja aloitettua täydellisesti toteutetun teknisen hallintansa, jossa Anderson ja Blanchard tuhosivat Hawkin jalkaa parhaan osaamisensa mukaan. Kokonaisuutena tämä olisi siis ollut ehdottomasti hieno joukkuepainiottelu (lähellä jopa huipputasoa vähän pidempänä versiona), mutta typerä lopetus söi puolikkaan pois.
*** (13:27)
Voittajat:

► Näytä spoileri

Arn Anderson & Tully Blanchard (via DQ; Road Warriors were first declared the winners of this match via pinfall but then referee reversed the decision after noticing that Animal had thrown Anderson over the top rope)

Lex Luger (c) w/ J.J. Dillon vs. Dusty Rhodes - Steel Cage Match for the NWA United States Heavyweight Championship
Steve Williamsin ohella tässä ppv:ssä Starrcade-debyyttinsä teki myös toinen entinen jenkkifutiksen pelaaja: 29-vuotias tulokas Lex Luger. Luger, oikealta nimeltään Larry Phofl, oli päättänyt ryhtyä painijaksi, kun pitkäaikainen wrestling-vaikuttaja Bob Roop oli vuonna 1985 sanonut Phoflille, että tästä voisi tulla bisneksessä iso nimi. Niinpä Luger hankki koulutuksen ja debytoi vuoden 1985 lopussa Floridassa Lex Luger -nimellä, joka oli tietenkin viittaus Teräsmies-pahikseen Lex Luthoriin. Vuonna 1987 Luger sitten siirtyi JCP:hen, ja heti alkuvuodesta hän alkoi liikkua Four Horsemen -porukan kanssa. Samoihin aikoihin Four Horsemen alkoi syrjiä Ole Andersonia, koska tämä oli aiheuttanut hänen ja Arn Andersonin tappion joukkuemestaruusottelussa Starrcadessa 1986. Lisäksi muiden mielestä Ole ei ollut sitoutunut Four Horsemeniin samalla tavalla kuin muut. Niinpä keväällä 1987 Ole potkittiin pois Four Horsemenista, ja legendaarinen porukka koki ensimmäisen jäsenmuutoksensa, kun Luger nousi Olen paikalle. Ole eläköityi samalla painibisneksestä kokonaan. Luger puolestaan voitti heinäkuussa ensimmäisen merkittävän mestaruutensa NWA United States Heavyweight -vyön Nikita Koloffilta J.J. Dillonin avustuksella. Viime kuukausina Luger oli joutunut taistelemaan ensisijaisesti Dusty Rhodesia vastaan: Four Horsemenin päävastustaja Rhodes teki kaikkensa voittaakseen US-vyön Lugerilta. Lopulta Luger ja Dillon ilmoittivat, että Luger puolustaisi US-mestaruuttaan Rhodesia vastaan Steel Cage Matchissa, jos Rhodes suostuisi erikoisstipulaatioon: Jos Rhodes häviäisi, hänet hyllytettäisiin 90 päiväksi.

Tässä oli oikein klassinen esimerkki 1980-luvun Isosta Ottelusta. Ei mitään räjähtävää paini-iloittelua, hurjia high flying -temppuja, järisyttäviä bumppeja tai mitään muitakin erikoisuuksia vaan takuuvarmaa brawlausta, rauhallisesti etenevää painia ja viimeisen päälle mietittyä tarinankerrontaa. Jonkun mielestä tämä voi toki olla vähän tylsää, enkä itsekään HC-painin ja high flying -iloittelun suurena ystävänä voi väittää, että jaksaisin pelkästään tällaista katsoa, mutta pieninä annoksina tällaista kahden taidokkaan brawlerin painia on kyllä myös ilo katsoa. Rhodes tiesi vankalla kokemuksellaan, mitä tällaisessa ottelussa pitää tehdä, ja hän johdatti tuon kokemuksensa avulla myös nuoren Lugerin läpi isosta ottelusta varsin moitteettomasti. Oikeastaan ottelusta on tosi vaikea edes nostaa mitään yksittäisiä juttuja esille, koska tässä oleellisinta oli nimenomaan kokonaisuus: se, miten koko homma eteni tyylikkään varmasti ja kuinka koko otteluun oli rakennettu juuri sellainen tunnelma kuin vain sopi odottaa. Myös lopetus toimi tässä matsissa erittäin hyvin, joten kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Toisaalta ottelun tunnelma ei ollut kuitenkaan mitenkään uniikki tai erityisen käsinkosketeltava, ja ottelun painillinen anti puolestaan ei ollut niin korkeatasoista, että tälle olisi voinut harkita korkeampia arvosanoja. Niinpä kolme tähteä on tässä kohtaa sopiva arvosana.
*** (16:28)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Dusty Rhodes (DDT on a steel chair)

Ron Garvin (c) vs. Ric Flair - Steel Cage Match for the NWA World Heavyweight Championship
Ja sitten oli vuorossa illan Main Event, jonka asetelma voi olla monen mielestä varsin erikoinen. Ja sitä se todella myös oli. JCP:n keskikortin painijasta Ron Garvinista oli nimittäin tullut koko firman päämestari vähän niin kuin vahingossa, ja nyt hän puolusti vyötään Four Horsemen -johtajaa Ric Flairia vastaan. Tämän ottelun tärkein selitys on se, että Jim Crockett halusi, että hänen Starrcadessaan olisi joku vetonaula, jolla hän voisi päihittää WWF:n Survivor Seriesin. Tuo vetonaula oli Crockettin näkemyksen mukaan se, että hänen promootionsa ykkösnimi Ric Flair ei saapuisikaan tapahtumaan hallitsevana mestarina vaan haastajana, jonka mestaruusvoittoa kaikki lähtökohtaisesti odottivat. Crockett siis uskoi, että ihmiset ostaisivat Starrcaden nähdäkseen, kuinka Flair nousisi taas mestariksi. Tätä varten Crockett tarvitsi kuitenkin painijan, joka saapuisi tapahtumaan päämestarina. Crockett tarjosi mahdollisuutta useille JCP:n painijoille, mutta kaikki kieltäytyivät, koska eivät halunneet välikauden paperimestariksi, mikä saisi heidät näyttämään huonolta. Lopulta Ron Garvin suostui, koska hän päätteli, että 42-vuotiaana NWA-konkarina hänen mahdollisuutensa nousta NWA World Heavyweight -mestariksi enää koskaan myöhemmin olivat aika lähellä nollaa. Niinpä syyskuussa 1987 kaikkien yllätykseksi Garvin voitti mestaruuden Ric Flairilta, ja nyt hän sitten asettui puolustamaan tuota vyötä. Ikävä kyllä yleisö oli ehtinyt kyllästyä tylsään Garviniin mestarina jo tässä vaiheessa, ja heel-Flair sai yleisöltä paljon paremman vastaanoton kuin face-Garvin.

Hauska huomata, kuinka olen ilmeisesti taas aivan eri mieltä kuin kaikki muut nettiarvostelijat. Minun mielestäni tämä oli nimittäin helvetinmoinen positiivinen yllätys, ehdottomasti illan paras ottelu ja kokonaisuudessaankin yksi viihdyttävimmistä mäiskinnöistä, joita olen tähän mennessä tässä vuodesta 1983 alkaneessa uutuusprojektissani nähnyt. Itse asiassa tämä ei ole mielestäni edes merkittävästi huonompi ottelu kuin tämän vuoden ikimuistoisin ottelu, IWC:n lempilapsi Steamboat vs. Savage, jolle minä taas edelleen kieltäydyn antamasta sitä *****-arvosanaa, jonka se kaikkien muiden mielestä ilmiselvästi ansaitsee. Sen sijaan tämä ottelu on lähes kaikkien arvostelijoiden mielestä ollut parhaimmillaankin hyvä, huonoimmillaan ihan ok. Ja tämä kaikki johtuu mielestäni päivänselvästi siitä, että arvostelijat katsovat tässä ottelussa aivan liian paljon tarinaa ja aivan liian vähän itse tarinaa. Kyllä, Garvinin ja Flairin "feud" oli varsin mitäänsanomaton, ja Garvin mestarina oli vielä paljon mitäänsanomattomampi (yleisö muuten buuasi Garvinille ja hurrasi Flairille tässä ottelussa). Nämä asiat ovat kuitenkin aivan toissijaisia, koska JUMALAUTA TÄMÄ OLI INTENSSIIVISIN HURJA TAPPELU, JOKA ON TÄSSÄ PROJEKTISSA NÄHTY. Sekä Garvin että Flair antoivat kaikkensa. Molemmat pieksivät toisia minkä ehtivät ja molemmat yhtä lailla ottivat hurjia iskuja vastaan. Flair vuoti verta. Molemmat lentelivät yläköydeltä rajusti maahan. Molemmat iskeytyivät teräshäkkiä vastaan useita kertoja. Ottelussa nähtiin lukemattomia choppeja ja lukemattomia keinoja teloa toisen painijan jalkoja. Molemmat kiduttivat toista upeasti Figure Four Leg Lockissa. Ai että minä nautin tästä ottelusta. Ehdottomasti huippuottelu, joka olisi ollut vieläkin parempi, jos vain ottelun tunnelma olisi ollut kohdillaan. Nyt heikko taustatarina syö upean ottelun fiilistä harmillisesti hieman. Siitä huolimatta: mahtavaa työtä Flair ja Garvin. IWC-nörtit: imekää lerssiä.
**** (17:38)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Ric Flair (Pinned Garvin after ramming him into the cage)

*** Ric Flair
** Ron Garvin
* Sting

Kokonaisarvio Starrcadesta: Vuosi 1987 oli ppv-tarjonnan osalta varsin vahvaa suorittamista. Ei yhtään megalomaanisen upeaa tapahtumaa, mutta vahvoja kokonaisuuksia sitäkin enemmän. Tässäkin Starrcadessa oli pirusti hyvää menoa ja painia, mutta ihan suosikki-Starrcadejen joukkoon tämä ei silti nouse. Suurin syy siihen on se, että tästä puuttui sellainen suuruuden tunnelma. Erityisesti Main Eventin vuoksi tämä ei oikein tuntunut siltä, että tämä olisi oikeasti ollut vuoden isoin tapahtuma. Sen sijaan tämä tuntui siltä, että koko tapahtuma edusti vahvasti muutoksessa olevaa JCP:tä. Muutos oli vielä hieman kesken, mutta promootio oli selvästi suuntaamassa nuorempaan, intensiivisempään ja tiivimpään muotoon, mistä itse pidän paljon. Vielä ei kuitenkaan ihan oltu sieltä, eivätkä uudet suurnimet oikein olleet vielä nousseet pinnalle. Siksi tapahtuman kokonaistunnelma kärsi jonkun verran, vaikka paini itsessään oli suurimmaksi osaksi oikein hyvää. Mutta siis, Hyvä tapahtuma, kuten myös WrestleMania III ja Survivor Series. Vahva vuosi siis.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä

[kenitys]

BUNKHOUSE STAMPEDE 1988

Vuosi 1988 tietäisi useita merkittäviä muutoksia amerikkalaisen painimaailman tilanteeseen. Käsitellään niitä pitkin vuotta, mutta heti tämä vuoden alku on hyvä osoitus siitä, mitä olisi luvassa. Tämä oli nimittäin ensimmäinen vuosi, jolloin Jim Crockett Promotionsinin ppv-tarjonta ei rajoittuisi vain kiitospäivänä nähtävään Starrcadeen. Itse asiassa tämän vuoden kiitospäivänä ei nähtäisi ollenkaan Starrcadea, eikä tämän vuoden Starrcaden järjestäjä olisi enää JCP, mutta palataan näihin paljon myöhemmin.

Nyt oli nimittäin luvassa tammikuussa 1988 järjestetty JCP:n uusi ppv Bunkhouse Stampede. Uudesta tapahtumasta ei sinänsä ollut kyse, koska JCP oli myös kahtena aikaisempana vuotena järjestänyt Bunkhouse Stampede -nimisen turnauksen. Missään netissä ei oikeastaan osata selittää sen tarkemmin, minkälaisesta turnauksesta oli kyse, mutta ilmeisesti siinä oteltiin useita Battle Royal -otteluita, joissa parhaiten menestyneet painijat kohtaisivat lopulta yhdessä viimeisessä Battle Royal -ottelussa. Tuon ottelun voittaja voittaisi koko turnauksen. Bunkhouse Stampede -turnauksen ottelut käytiin myös No DQ ja No Count Outs -säännöillä, ja otteluissa painijat olivat pukeutuneet painiasujen sijaan katutappelutyylisiin vaatteisiin. Kahtena edellisenä vuotena turnauksen oli voittanut Dusty Rhodes. Nyt turnauksen edeltävät ottelut oli käyty, ja tässä tapahtumassa käytäisiin turnauksen finaali.

Ppv-tason Bunkhouse Stampede oli jälleen Jim Crockettin uusi yritys kamppailussa WWF:ää vastaan. Sen lisäksi että tapahtuma lähetettiin ppv:nä, se järjestettiin WWF:n kotiseudulla New Yorkissa. Itse asiassa tapahtumapaikkana toimi Nassau Veterans Memorial Coliseum, jossa oli järjestetty myös osa WrestleMania 2:sta. JCP yritti siis tosissaan ärsyttää WWF:ää ja nousta jopa sen ohi. WWF oli kuitenkin vastannut tähänkin Jim Crockettin yritykseen tylyllä tempulla. Sen jälkeen kun Vince McMahon oli päättänyt järjestetää oman ppv:nsä samana päivänä Starrcaden kanssa, hän oli luvannut, ettei toistaisi enää samaa tempausta. Vince myös piti lupauksensa Bunkhouse Stampeden kohdalla - mutta vain osittain. Vince ei nimittäin buukannut samalla päivämäärälle omaa ppv:tään, vaan oman ylimääräisen tv-show'nsa: historian ensimmäisen Royal Rumble -tapahtuman. Tuo "Special TV-show"-nimikkeellä mainostettu tapahtuma söi odotetusti osan Bunkhouse Stampeden ostoluvuista, ja Jim Crockett hävisi jälleen tappelussa Vincen kanssa. Mainittakoon jo tässä vaiheessa, että vuoden 1988 Royal Rumblea ei tosiaan tässä projektissani arvostella, koska se ei ollut ppv tai sitä vastaava lähetys vaan ylimääräinen tv-show - vähän kuin Saturday Night's Main Eventit, joita en myöskään arvostele.

Vaikka Bunkhouse Stampeden järjestelyt eivät olleet siis sujuneet aivan Jim Crockettin toiveiden mukaisesti, tapahtuma näki päivänvalonsa sovitusti 24. tammikuuta 1988. Jim Crockett jäi myös juonimaan vastaiskua Vincen tempuille, ja keksi myös sellaisen, mutta palataan siihen WrestleMania IV:n kohdalla. Bunkhouse Stampeden selostajina toimivat Bob Caudle ja Jim Ross. Tony Schiavone oli alennettu kehäkuuluttajaksi.


Nikita Koloff (c) vs. Bobby Eaton w/ Jim Cornette - NWA Television Championship
Yleisönsuosikki Nikita Koloff oli pitänyt NWA Television -mestaruutta hallussaan viime syksystä lähtien. Starrcadessa hän oli yhdistänyt NWA TV-mestaruuteen myös UWF Television -mestaruuden. Nyt hän puolusti mestaruuttaan Midnight Express -joukkueen toista osapuolta Bobby Eatonia vastaan. Tämä oli United States Tag Team -mestaruutta yhdessä Stan Lanen kanssa pitävälle Eatonille poikkeuksellinen mahdollisuus päästä käsiksi singles-mestaruuteen. Mitään kummempaa taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut.

Tämä oli monella tapaa niin karrikatyyrinen 1980-luvun keskikortin mestaruusottelu kuin ikinä vain voi olla - sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä siinä mielessä, että ottelua rakennettiin rauhassa, se eteni koko ajan eteenpäin ja siinä pidettiin jännitystä yllä tasaisesti. Ottelua ei rakennettu minkäänlaisella spotti-iloittelulla vaan rauhallisella mutta perusvarman taitavalla painilla: esimerkiksi Eatonin Jumping Armbreakerit olivat oikeasti tyylikkään näköisiä. Samoin Eatonin yksittäinen Missile Dropkick sopi juuri siihen kohtaan ottelussa erinomaisesti, ja puolivälissä nähty tappelu kehän ulkopuolella oli sopiva hetkellinen muutos ottelun tunnelmaan. Ottelu oli siis rakennettu varsin huolellisesti. Samalla tämä kaikki liittyy kuitenkin myös siihen huonoon puoleen: ottelua oli pitkitetty aivan liian paljon, kun ottaa huomioon, kuinka vähän tässä oikeasti tapahtui. Noiden yksittäisten mieleenjääneiden hetkien vastapainona oli aivan liian paljon ja aivan liian pitkiä resthold-sessioita: välillä painijat makoilivat matossa pari minuuttia ilman, että mitään oikeastaan tapahtui. Jos 1980-lukulainen yleisökin oli sitä mieltä, että tämä oli hetkittäin tylsä, niin silloin tämä kyllä oli sitä. Ajoittaisesta tylsyydestäänkin huolimatta ottelu jätti kuitenkin tai dokkaiden otteidensa ansiosta ihan kivan fiiliksen, ja olisi voinut jättää vieläkin paremman, jos ottelun lopetus ei olisi ollut taas niin antiklimaattinen. Ihan hyvä ottelu silti.
**½ (20:00)
Voittaja:

► Näytä spoileri

No Contest (Time limit draw)

Barry Windham (c) vs. Larry Zbyszko w/ Baby Doll - NWA Western States Heritage Championship
Mainitsin jo Starrcaden arvostelussa, että Barry Windham oli hallitseva NWA Western States Heritage -mestari ja että tuo mestaruus oli varsin yhdentekevä. Sitä se todellakin oli: googlettelin huvikseni tämän hyvin lyhytikäiseksi jääneen mestaruuden historiaa, eikä oikeastaan missään osata kertoa, miksi vuonna 1987 tällainen mestaruus oli keksitty NWA:ssa ja miksi sen nimi viittasi läntisten osavaltioiden alkuperään: sen enempää mestaruutta kantanut painija kuin mestaruudesta käytyjen otteluiden tapahtumapaikatkaan eivät olleet vain läntisistä osavaltioista. Tämä siis vain oli yksi uusi mestaruus muutenkin JCP:n liian suureen mestaruusrepertuaariin. Monissa listauksissa tätä vyötä pidetäänkin yhtenä painihistorian turhimmista mestaruuksista. Tässä tapahtumassa Jim Ross ja Bob Caudle tekivät kuitenkin kaikkensa myydäkseen mestaruuden merkitystä. Jostain syystä Larry Zbyszko oli kuulema kuukausien ajan halunnut juuri tuota vyötä (esim. TV- tai US-mestaruuksien sijaan) todella paljon, ja nyt hänellä oli mahdollisuus voittaa se Windhamilta, joka oli ollut tähän mennessä ainut mestaruutta hallussaan pitänyt painija. Tämä oli muuten viimeinen kerta, kun Zbyszkon manageri Baby Doll esiintyisi JCP:n tapahtumassa. Pian Bunkhouse Stampeden jälkeen Baby Doll sai potkut, koska hänen aviomiehensä Sam Houston oli siirtynyt WWF:n palkkalistoille.

Vaikka tämän ottelun panoksena olleen mestaruuden merkitys olikin niin lähellä nollaa kuin jollain mestaruudella voi olla, itse ottelu oli hämmästyttävän viihdyttävää menoa. Tai ei "hämmästyttävä" varmaan tässä tapauksessa ole edes oikea sana, koska vastakkain oli kaksi taidokasta painijaa, joten ei pitäisi olla kovinkaan suuri hämmästys, että he pystyvät ottelemaan korkeatasoisen ottelun. Ehkä hämmästyttävintä tässä oli se, että JCP buukkasi peräkkäin kaksi tällaista alakortin mestaruusottelua, jotka molemmat olivat lähes 20-minuuttisia ja molemmat noudattelivat pitkälti samaa kaavaa. Tässä kuitenkin tapahtui paljon enemmän asioita, paljon näyttävämpiä asioita ja paljon viihdyttävimpiä asioita, minkä takia tämä oli selvästi parempi ottelu kuin opener. Tässä ei ollut turhia resthold-sessioita tai tylsiä odotteluita, ja lisäksi ottelun lopetuskin oli varsin toimiva. Yhteenvetona todettakoon siis, että varsin hieno ottelu varsin turhasta mestaruudesta. Tämä muuten jäi viimeiseksi kerraksi, kun Western States Heritage -mestaruus nähtiin JCP:n ppv:ssä. Vuoden 1988 muissa ppv:eissä mestaruutta ei enää nähty, ja vuoden 1989 alussa se katosi promootiosta samalla, kun tuolloinen mestari jätti promootion.
***½ (19:16)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Larry Zbyszko (Hit Windham with Baby Doll’s high heeled shoe)

Ric Flair (c) w/ J. J. Dillon vs. Hawk w/ Paul Ellering - NWA World Heavyweight Championship
Four Horsemen oli hetkeksi aikaa tässä vuoden 1988 alussa ajautunut erikoiseen ongelmaan: stablessa oli manageri J. J. Dillonin ohella vain kolme painijaa. Tästä lisää seuraavan ottelun kohdalla. Nyt kuitenkin Four Horsemenin johtaja Ric Flair joutui puolustamaan jälleen haltuunsa saamaa NWA World Heavyweight -mestaruutta, ja hänen haastajakseen oli noussut yksi Four Horsemenin vakiovastustajista, eli Road Warriors -joukkueen toinen osapuoli Hawk. Tälläkään ottelulla ei ollut sen kummempaa taustatarinaa, vaan Hawk oli varsin selvä välivastustaja Flairille tässä väli-ppv:ksi luokiteltavassa tapahtumassa.

Huomaa selvästi, että nyt ei ole kyse mistään Starrcaden kaltaisesta suurtapahtumasta vaan tämän aikakauden mittapuulla väli-ppv:stä. Ensinnäkin sen huomaa siitä, että mitään järisyttävän suuria otteluita ei ole tähän tapahtumaan buukattu: Hawk oli niin selvä välihaastaja Flairille kuin vain saattoi olla. Toiseksi sen kuitenkin huomaa siitä, että otteluiden lopetukset olivat tällaisia typerän tylsiä väli-ppv:n ratkaisuita. Tämäkin ottelu oli lopetukseen saakka hämmästyttävän kovaa ja viihdyttävää painia (vaikka kukaan yleisössäkään ei tuntunut uskovan Hawkin mahdollisuuksiin), kunnes sitten oikean lopetuksen sijaan ottelu päätettiin typerän tylsällä tavalla. Tuo tylsä lopetus kieltämättä söi jonkun verran ottelun fiiliksestä pois, mutta Hawk ja Flair pistivät siitä huolimattakin pystyyn sellaisen 1980-lukulaisen intenssiivisen mäiskinnän, että ei tätä ottelua voi kuin kehua. Hawk esitti upeita power-liikkeitä paiskomalla Flairia ympäri kehää ja ringside-aluetta. Flair väläytti kaikki parhaimmat heel-kikat, myi Hawkin iskut upeasti ja hallitsi itse sitten ottelua omissa osuuksissaan täydellisesti telomalla Hawkin jalkoja niin hyvin kuin kukaan vain osaa. Ottelulla oli loistava tarina, se eteni upeasti, ja lisäksi ottelussa tapahtui koko ajan. Tässä ei todellakaan ollut sellaisia samanlaisia tylsiä hetkiä kuin esimerkiksi openerissa. Loppupuolella Flair jopa bleidasi, ja ottelu otti muutenkin sopivia HC-vivahteita. Ai että, nautin siis tästä ottelusta hyvin paljon siitäkin huolimatta, että buukkaajat yrittivät pilata nautintoni huonolla lopetuksella. Hienoa työtä Flairilta ja Hawkilta. Upea osoitus siitä, että välimestaruuspuolustuksestakin voi saada aikaan hienon ottelun.
***½ (21:39)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Hawk (via DQ; Flair retained the NWA World Heavyweight Championship)

8 Man Bunkhouse Stampede Final Steel Cage Match
Participants: Dusty Rhodes, Tully Blanchard, Ivan Koloff, The Warlord, Arn Anderson, Lex Luger, The Barbarian, Animal
Kyllä, tässä lyhyessä alle 2-tuntisessa ppv:ssä oli vain neljä ottelua, joten nyt oli jo illan Main Eventin aika. Bunkhouse Stampede -turnauksen aikaisemmista Battle Royaleista parhaiten olivat selviytyneet Tully Blanchard, Ivan Koloff, The Warlord, Arn Anderson, Lex Luger, The Barbarian ja Animal. Heidän lisäkseen Dusty Rhodes hankki paikan tähän otteluun vuoden alussa järjestetyssä Wild Card Bunkhouse Stampede -ottelussa. Nyt oli siis aika ratkaista, kuka voittaisi turnauksen. Panoksena oli puoli miljoonaa dollaria ja jättimäinen saapas, joka oli turnauksen virallinen pokaali. Kovat olivat siis panokset, ja niin oli syytäkin. Tämä Bunkhouse Stampede -turnauksen finaali käytiin nimittäin TERÄSHÄKIN SISÄLLÄ. Siinä ei sinänsä ollut mitään erikoista - paitsi että ottelu käytiin silti Battle Royal -säännöillä! Ottelusta pystyi siis eliminoimaan painijoita vain heittämällä heidät ulos kehästä, eli... ööö... joko koko häkin yli tai vaihtoehtoisesti häkin ovesta.

Manageri Paul Jonesin porukkaa tässä ottelussa edustivat Ivan Koloff, The Barbarian ja ppv-debyyttinsä tässä tekevä The Warlord. Warlord oli Terry Szopinski -niminen mies, joka oli Animalin suosituksen ja Dusty Rhodesin kiinnostuksen ansiosta tehnyt painidebyyttinsä loppuvuodesta 1986. Aluksi Warlord oli pyörinyt ympäri USA:ta ja Japanissakin harjoittelemassa, mutta vuoden 1987 lopussa hän saapui JCP:hen ja nousi vakionimeksi promootiossa. Four Horsemenia tässä ottelussa puolestaan edustivat vain Arn Anderson ja Tully Blanchard. Lex Luger oli raivostunut J. J. Dillonille siitä, että tämä oli aiheuttanut Starrcadessa Lugerin tappion US Heavyweight -mestaruusottelussa. Niinpä Luger joulukuussa hyökkäsi Dillonin kimppuun, lähti Four Horsemenista ja kääntyi faceksi. Toistaiseksi Four Horsemen ei ollut löytänyt ketään Lugerin tilalle.

Koko Bunkhouse Stampede -turnaus tuntuu minun silmissäni täysin käsittämättömältä, koska konseptia ei oikeastaan selitetty missään vaiheessa tätä tapahtumaa ja koska myöskään netissä tätä ei ole missään selitetty erityisen hyvin. Pitääkö tästä tehdä se päätelmä, ettei kellään muullakaan - luultavasti JCP:llä itselläänkään - ollut hajua siitää, mikä tämä turnaus oikeastaan oli? No, joka tapauksessa nyt nämä kahdeksan äijää oli sitten pistetty painimaan toisiaan vastaan TERÄSHÄKISSÄ BATTLE ROYAL -SÄÄNNÖILLÄ, joka on jumalauta jotain niin typerää, ettei varmaan edes Vince Russo pahimmissa 1990-luvun huuruissan olisi keksinyt sellaista. Näistä lähtökohdista on oikeastaan pieni ihme, että itse ottelu oli ihan ok-tason viihdettä. Koko kahdeksikko pisti kroppansa likoon, otti hyvää bumppia, lenteli ympäri kehää ja vuoti verta. Harmi vain, että homma alkoi jossain vaiheessa toistaa itseään, ottelu jämähti paikalleen ja lopulta koko matsin lopetus oli varsin tylsä. Loppua kohden ottelu muuttui siis kehnommaksi, minkä takia tämä on vain ihan hyvä, mutta on sekin aikamoinen saavutus teräshäkissä käydyltä over the top rope -ottelulta...
**½ (26:21)
Voittaja:

► Näytä spoileri

Dusty Rhodes (Last elimination: The Barbarian)

*** Ric Flair
** Hawk
* Barry Windham

Kokonaisarvio Bunkhouse Stampedesta: Olihan tämä aikamoinen välitapahtuma. Vaikka tässä ei nähty yhtään huonoa ottelua ja vaikka kaksi otteluista oli oikeastaan oikein hyviä, tässä ei ollut mitään sellaista, minkä takia tämä tapahtuma olisi jäänyt mieleen viittä minuuttia pidemmäksi. Juuri ja juuri Ok tapahtuma silti.

1. WWF WrestleMania III - Hyvä
2. NWA Starrcade 1987 - Hyvä
3. WWF Survivor Series 1987 - Hyvä
------------------
4. NWA Bunkhouse Stampede 1988 - Ok

[Luru]

Aikoja sitten katsottu jo, mutta vasta nyt jaksoin raapustaa loppuun. Fully Loaded 1998:n arvostelu, sitä edeltäneiden Rawien tapahtumista pienet raportit sekä ekstrana vähän juttua myös Brawl For All -nimisestä shoot fight -turnauksesta.

---


RAW is WAR – 29.6.1998

- Steven Regal teki WWF-debyyttinsä. Vielä tässä vaiheessa Regal ei ollut Real Man’s Man.
- Triple H pitää tänä päivänä itseään King of Kingsinä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Oikeasti kuninkaiden kuningas on Ken Shamrock, joka voitti kaksi muuta entistä KOTR-voittajaa King of Kings –ottelussa, jossa Shamrockin lisäksi oli mukana Triple H (1997 King of the Ring) ja Owen Hart (1994 King of the Ring).
- Kane voitti WWF:n mestaruuden Steve Austinilta King of the Ringissä, mutta Kane kerkesi pitämään itsellään vain vyötä, sillä Kane suostui Austinin haasteeseen ja hävisi. Stone Cold voitti siis toisen kerran WWF:n mestaruuden

RAW is WAR – 6.7.1998

- D-Generation X parodioi tässä jaksossa The Nationia. Triple H oli The Crock (The Rock), X-Pac oli Mizark Henry (Mark Henry), Road Dogg oli B-Lo Brown (D-Lo Brown), Billy Gunn oli The Gunnfather (The Godfather) ja Chyna oli vain oma itsensä. Mukana oli myös nuori imitaattori Jason Sensation, jonka Owen Hart –imitaatio oli mahtava. Tämä on ehdottomasti yksi Attitude-ajan klassikkosegmenteistä.
- Vuoden 1995 King of the Ring (ja samalla kaikkien aikojen paskin) –voittaja MABEL teki yhden illan yllätyspaluun hyökkäämällä Ken Shamrockin kimppuun. Myöhemmin miehet ottelivat vastakkain ja Shamrock pisti Mabelin taputtamaan
- Stone Cold Steve Austinin ykköshaastajuus ratkottiin ottelussa, jossa mukana oli The Undertaker, Kane ja Mankind. Undertakeria ei näkynyt, vaikka hänen musiikkinsa soi, joten ottelu käytiin Kanen ja Mankindin välillä. Mankind ei suostunut tapella kamunsa kanssa, joten ”Kane” sai helpon voiton. Matsin jälkeen Kane otti maskin pois ja se olikin.. THE UNDERTAKER.

RAW is WAR – 13.7.1998

- Edellisen kerran Wrestlemania 14:ssa esiintynyt Shawn Michaels teki paluun, mutta ei kehään. Michaels oli Rawissa vierailevana kommentaattorina.
- Val Veniksellä ja Kai En Tain managerin Yamaguchi-sanin vaimolla on viime viikkoina ollut vähän silmäpeliä, josta japanilaiset eivät tietenkään ole ollut innoissaan. Val Venis esittelikin tässä jaksossa pätkän uusimmasta pornoleffastaan, jossa toisessa pääosassa on Mrs. Yamaguchi!
- Kane ja Mankind vihdoin kohtasivat New Age Outlawsin Tag Team –mestaruudesta ja D-Lo Brownin panssarin avulla Kane ja Mankind voittivatkin NAO:lta Tag Team –vyöt

RAW is WAR – 20.7.1998

- Tällä kertaa mestaruutensa menetti Triple H, joka hävisi Euroopan mestaruutensa The Nationin D-Lo Brownille. Brownilla on edelleen käytössä rintapanssari ”vammansa” takia.
- Austin joutui yksinään ottelemaan Mankindia ja Kanea vastaan, mutta loppujen lopuksi The Undertakerkin tuli paikalle ja löi tuolilla Kanea, vaikka onkin viime aikoina ollut taas melko vastahakoinen hyökkäämään veljensä kimppuun

-----


WWF Brawl For All

Ennen kuin mennään Fully Loadedin arvosteluun, on pakko ottaa esille Brawl For All. King of the Ringin jälkeen nimittäin alkoi Raw’ssa uusi turnaus nimeltään Brawl For All. Brawl For All oli käsikirjoittaja Vince Russon idea selvittää, kuka on WWF:n kovin äijä oikeasti. Elikkäs siis järjestettiin shoot fight –turnaus, joka ei ollut käsikirjoitettua. Tämä oli WWF:n vastine UFC:lle, paitsi että esimerkiksi UFC:stä Brawl For All poikkesi omalaatuisilla säännöillään:
- kolme yhden minuutin erää
- se kumpi sai erässä enemmän lyöntejä perille, sai viisi pistettä
- jokaisesta takedownista sai viisi pistettä
- tyrmäys 10 pistettä
- matsit oteltiin NYRKKEILYHANSKOISSA

Turnaukseen otettiin mukaan 16 painijaa, joilla ei mitään muutakaan järkevää tekemistä ollut eli kaikki isot nimet puuttuivat. Jostain syystä UFC-ottelija Dan ”The Beast” Severn pääsi mukaan, mutta hänen turnaus jäi loukkaantumisen/”loukkaantumisen” takia yhteen otteluun.

Shoot fight –turnaus käsikirjoitetun showpaini-ohjelman sisällä kuulostaa huonolta idealta ja sitähän se olikin. Yleisö inhosi jo heti ensimmäisen ottelun kohdalla. Jokaisen matsin kohdalla yleisö oli joko hiljaa, buuasi tai huusi ”We want wrestling”. Tylsyyden lisäksi tässä oli ongelmana se, että varmaan puolet ottelijoista loukkaantui oikeasti.

Tässä KOTR:n ja Fully Loadedin välisenä aikana Raweissa käytiin ensimmäinen kierros. Steve vitun Blackman, joka varmaan olisi turnauksen voittanut ilman loukkaantumista, voitti nyrkkeilijä Marc Meron yksinkertaisella taktiikalla – vie Mero mattoon. Alunperinhän tässä Brawl For Allissa piti olla vielä höllemmät säännöt, mutta näitä muutettiin, kun Blackman kysyi järjestäjiltä, että saako hän siis potkia vastustajilta jalat paskaksi. Näin ollen jalkojen käyttö siis kiellettiin turnauksesta.

Bradshaw voitti Mark Canterburyn pisteillä. Mark Canterbury on siis mies, joka ennen tunnettiin nimellä Henry O. Godwinn…

Savio Vega kohtasi Brakkuksen. Brakkus on saksalainen kehonrakentaja, josta itse asiassa pyöri jo vignette-videoita Rawista yli vuosi aikaisemmin, mutta koskaan Brakkusta ei silloin lopulta nähty. Nyt hän oli täällä, mutta otti turpaa Savio Vegalta. Lukemieni juttujen perusteella Brakkus ei kuulemma edes tajunnut, että nämä Brawl For All –matsit eivät olekaan sovittuja matseja. Tämä jäi Brakkuksen yhdeksi harvaksi esiintymiseksi Rawissa.

Darren ”Droz” Drozdov ja hänen kamunsa Road Warrior Hawk huitoivat nyrkkejä toisiaan vastaan, mutta tässä kökössä matsissa ei edes tuomaristo saanut ratkaistua voittajaa, joten ottelu tuomittiin tasapeliksi.

”Bodacious” Bart (eli Bart Gunn) ja ”Bombastic Bob (Bob Holly) muodostivat yhdessä The New Midnight Express- tiimin, mutta Brawl For Allissa he joutuivat toisiaan vastaan. Tämä ehkä oli ainoa katsottava matsi, jonka Bart Gunn lopulta voitti. Luen juuri Bob Hollyn elämäkertaa (Hardcore Truth), jossa on muuten juttua tästä Brawl For Allista. Suosittelen ehdottomasti kyseistä kirjaa.

Brawl For All oli myös ensiesiintyminen Japanissa mainetta niittäneelle konkarille – ”Dr. Death” Steve Wiliamsille. Steve Williamsia pidettiin erityisen kovana jätkänä, ja tämän turnauksen pitikin olla Williamsin heiniä ja samalla keino nostaa Steve Williams isoksi nimeksi WWF:ssä. Noh, hommahan ei lopulta niin ihan mennyt.. Ekan matsin Steve Williams kuitenkin voitti tyrmäyksellä, vaikka olihan tämäkin aika kehno esitys. Williamsin vastustajana oli Quebecersin Pierre, joka on siis oikeasti yksisilmäinen ihminen. Miten ihmeessä oikeaan tappeluun on päästetty yksisilmäinen ottelemaan?!?

Dan ”The Beast” Severn voitti The Godfatherin pisteillä, mutta loppujen lopuksi Godfather pääsi toiselle kierrokselle, koska Severn loukkaantui. Kahdeksantena otteluna oli DOA:n 8-Ballin ja Scorpion välinen ottelu, jonka voitti Scorpio pisteillä.

Vaikka Brawl For All olikin kasa paskaa, niin on minun pakko nostaa sentään yksi positiivinen juttu. Brawl For Allin tunnari on hiton kova!

-----


WWF Fully Loaded: In Your House

Heinäkuisena PPV:nä oli tällä kertaa Fully Loaded –niminen tapahtuma. Kyseessä oli 23. In Your House –sarjan PPV, mutta eihän tuo In Your House tosiaan enää mitenkään muuten näkynyt kuin lisänimenä. Fully Loaded jäi elämään muutamaksi vuodeksi WWF:n PPV-kalenteriin. Vuoden 2000 Fully Loaded jäi viimeiseksi.

Tapahtuma järjestettiin Fresnossa, Kaliforniassa. Vaikka Shawn Michaels olikin ollut parissa edellisessä Raw’ssa kommentaattorina, häntä ei tässä PPV:ssä nähty, vaan selostuksen hoiti tuttu kaksikko Jim Ross-Jerry Lawler.


Val Venis vs Jeff Jarrett w/Tennessee Lee

Jee! Vihdoin Val Veniksen PPV-debyytti! Aikuisviihdetähti Val Venis on ollut jo jonkin aikaa mukana, mutta nyt vasta hän pääsi PPV:hen mukaan. Venis oli kai alun perin pahis, mutta yleisö ei hänen tuhmille jutuille buuannut, vaan tuntui jopa tykkäävän niistä – etenkin naiset. Venis on ajautunut japanilaisen Kai En Tai –ryhmän kanssa riitoihin, koska Venis iski Yamaguchi-sanin vaimon. Jostain syystä tässä PPV:ssä ei kuitenkaan Venis otellut ketään Kai En Tai –jäsentä vastaan, vaan sai vastaansa Jeff Jarrettin. Jarrettin ja Veniksen välillä ei ole mitään feudia. Yamaguchi-san oli paikan päällä selostamossa.

Feudittomuudesta huolimatta tämä oli oikein mainio kamppailu. Olen aina ollut iso Venis-fani ja kyllähän tämä melko lyhyt ottelu jo osoitti sen, että mies osasi asiansa kehässä. Ei Jarrettin otteissakaan hirveästi moitittavaa ole. Erittäin hyvä aloitus illalle, vaikka vähän ihmetyttikin alkuun, että miksi ihmeessä Jarrett ja Venis kohtaavat toisensa.

*** (07:45)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Val Venis

Jeff Jarrett ja Tennessee Lee sekoilivat keskenään, jonka ansiosta Venis sai rullattua voiton Jarrettista.

D’Lo Brown w/The Godfather vs X-Pac w/Chyna

Tämän ottelun juuret löytyvät tietysti Nationin ja DX:n välisestä feudista. D’Lo Brown voitti Fully Loadedia edeltäneessä Raw’ssa HHH:lta Euroopan mestaruuden, mutta koska DX:n johtajalla oli muutakin tekemistä, nousi Brownin haastajaksi X-Pac.

Paitsi, että tässä ottelussa ei ollut jostain syystä panoksena D’Lo Brownin Euroopan mestaruus!

Hyvä meno oli tässäkin ottelussa, vaikka vähän ärsyttikin se, että pelissä ei edes ollut mestaruusvyö. Ehkä tämä vaikutti ottelun jännittävyyteen, kun tuntui ”ihan samalta”, kumpi tämän ottelun lopulta vie. Kaikin puolin tämä oli kuitenkin mukava keskikortin ottelu.

*** (08:26)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: D’Lo BrownThe Godfather häiriköi kehän laidalla. X-Pac niittasi hänet alas, mutta kääntyessään kohti Brownia, D’Lo Brown teki X-Pacille Sky Highin ja selätti tämän.

Faarooq & Scorpio vs Terry Funk & Bradshaw

Nyt tuli kieltämättä melko erikoinen joukkueottelu, koska näitä ei ole ketään viime aikoina Raw’ssa nähnyt. Viimeksi kun Scorpiota ja Terry Funkia näki, he toimivat yhdessä joukkueena. Nyt kuitenkin Faarooq ja Scorpio ovat alkaneet toimimaan joukkueena, enkä näe mitään muuta syytä sille kuin ihonväri. Terry Funk puolestaan oli saanut joukkuekaverikseen Bradshawille. Tälle joukkueellekaan en näe mitään muuta yhteyttä kuin sen, että kumpikin on Teksasista. Ennen ottelua Terry Funk ilmoitti, että tämä jää hänen vikaksi ottelukseen ainakin toistaiseksi. Jostain syystä Bradshaw ei pitänyt tästä ilmoituksesta.

Tästä ottelusta ei oikein ole mitään jäänyt mieleen. Ei tämä huono ollut, mutta ei erityisen hyväkään. Scorpio veti kyllä taas ihan hyvin.

**½ (6:51)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Faarooq & Scorpio

Scorpio teki Funkille näyttävän 450 Splashin ja selätti. Ottelun jälkeen Bradshaw (”yllätys yllätys”) kääntyi joukkuekaveriaan Terry Funkia vastaan.

Vader vs Mark Henry

Huhhuh.. Nyt sitten nähtiin kahden isokokoisen järkäleen rymistely. Tällä ottelulla oli muuten jopa vähän taustaa, sillä Mark Henry aiheutti Vaderille tappion King of the Ring –turnauksen alussa, jonka jälkeen Vader on muutaman kerran hyökännyt Mark Henryn kimppuun ja pilannut tämän ottelut.

Mitään kauhean hyvää ottelua tästä ei tietenkään voinut odottaa, koska Vaderin parhaat päivät olivat jo takana ja Mark Henry oli vielä melko kokematon ottelija. Tykkäsin kuitenkin yllättävän paljon ottelun alkupuolesta. Tämän ajan Mark Henryä kai pidetään yleisesti melkeinpä paskimpana painijana, mutta minun mielestäni häntä haukutaan jopa vähän liikaa.

Ei tämä missään vaiheessa miksikään hyväksi otteluksi, mutta silti tästä meinasi tulla positiivisesti yllättänyt ottelu. Valitettavasti ottelun yllättävä (ja surkea) lopetus pudotti arvosanaa roimasti.

*½ (5:03)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Mark Henry

Mark Henry tekee Vaderille Powerslamin.. tauko.. Big Splash. Ja se oli siinä. Saatiinpa Vader näyttämään taas heikolta.

Disciples of Apocalypse (8-Ball & Skull) w/Paul Ellering vs LOD 2000 (Animal & Hawk)

LOD:n ja Disciples of Apocalypsen feudi ei ole vielä kuollut, vaikka rivit ovat harventuneet. Chainz oli lähtenyt WWF:stä, joten DOA oli kutistunut 8-Ballin ja Skullin tag teamiksi. Valitettavasti myös LOD 2000:n ihana manageri Sunny oli takahuoneongelmiensa takia saanut fudut WWF:stä. Animal ja Hawk toivat kuitenkin takaisin heidän vanhan legendaarisen managerinsa – Paul Elleringin, joka tänäkin päivänä WWE NXT:ssä manageroi Authors of Pain –nimistä tiimiä.

Paul Ellering kuitenkin kääntyi LOD:ia vastaan ja alkoikin manageroimaan DOA:ta. Joukkueet kohtasivat toisensa jo Over the Edgessä (1,5 tähteä). Sen perusteella tältäkään ottelulta ei voinut suuria odottaa, eikä se mitään ihmeempiä tarjonnutkaan. En sitten tiedä johtuiko se Paul Elleringin läsnäolosta vai mistä, mutta kyllä tästä vähän paremmat fiilikset jäi kuin Over the Edge –ottelusta.

** (8:50)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat: Disciples of Apocalypse (8-Ball & Skull)

Ken Shamrock vs Owen Hart – Stu Hart’s Dungeon –ottelu, erikoistuomarina Dan Severn

Owen Hartin ja Ken Shamrockin välit menivät poikki, kun Owen Hart “mursi” Shamrockin jalan ja liittyi The Rockin johtamaan The Nationiin. Nyt miesten välillä nähtiin ottelu, mutta tämä olikin vähän erikoisempi ottelu. Ottelua ei käyty areenalla kehässä, vaan Owen Hartin vanhempien kodin kellarissa tatamilla. Kyseinen paikka tunnetaan ’Dungeonina’. Dungeon on painihistorian legendaarisimpia treenipaikkoja, sillä kyseisessä paikassa painioppinsa on saanut mm. Hartin veljekset, Chris Benoit ja lukuisat muut painijat.

Tykkäsin tästä ideasta. Matsi oli lyhyt, mutta sellaisenaan ihan toimiva. Tämä oli erikoisuutensa takia oikein viihdyttävä ottelu ja hyvinhän Shamrock sekä Owen Hart ottelivat tämän lyhyen ajan, vaikka käytössä ei ollut kehää, kehäköysiä tai kulmauksia – vain hikinen kellari, jossa on hikinen tatamimatto.

*** (4:53)

► Näytä spoileri

Ottelun voittaja: Owen Hart

Owen Hart sai lyötyä Shamrockia käsipainolla, jonka jälkeen hän lukotti Shamrockin ja Severn pisti ottelun poikki.

The Rock © vs Triple H w/Chyna – 2 out of 3 Falls –ottelu WWF Intercontinental –mestaruudesta

D-Generation X ja The Nation ovat sodassa keskenään, joten luonnollista oli, että heidän johtajien välille pistettiin ottelu. HHH oli vielä viikkoa aikaisemmin Euroopan mestari, mutta hävisi mestaruuden The Nationin D’Lo Brownille. Nyt Triple H:lla oli mahdollisuus voittaa koppavalta The Rockylta Intercontinental-mestaruus.

En aluksi edes kiinnittänyt huomiota, että tämä ottelu ei ollutkaan tavallinen ottelu, vaan ’paras kolmesta’-ottelu eli voittoon tarvittiin kaksi selätystä/luovutusta/jne. Ottelulla oli myös aikaraja (30 minuuttia).

Tämä oli erittäin hyvä ottelu. Erittäin mielenkiintoista oli seurata kummankin miehen toimintaa, kun vielä tässä vaiheessa ei ihan vielä ollut kummankaan ottelijan parhaat päivät. Ne ovat vasta edessäpäin. Tässä ottelussa kerrottiin hyvää tarinaa. Tietenkin vähän häiritsi se, että odotetusti muut Nationin ja DX:n jäsenet sekaantuivat otteluun. Jossain määrin nämäkin oli tosin ihan hyvin hoidettu. Odotin jopa pahempaa sekaantumista. Ottelu tuntui hyvin jännittävältä, mutta loppua kohden alkoi vähän liian selväksi käymään, miten ottelu tulee päättymään. Tämän takia on valitettavasti pyöristettävä ottelun arvosana 3,5 tähdeksi. Lopetus oli ihan kiva, mutta vähän liian ennalta arvattava.

***½ (30:00)

► Näytä spoileri

Ottelun lopputulos: Ratkaisematon (1-1), joten The Rock on edelleen WWF Intercontinental –mestari

Kummallakin oli ottelun lopussa yksi ratkaisu puolellaan. HHH pääsi ottelun lopussa tekemään Pedigreen, mutta ei kerennyt selättäämään Rockia, koska aikaraja tuli täyteen. The Rock poistui siis paikalta edelleen Intercontinental-mestarina.

Jacqueline w/Marc Mero vs Sable – Bikini-kilpailu

Ennen illan viimeistä ottelua nähtiin välikevennyksenä toisenlainen kamppailu – BIKINI-KILPAILU! Jacqueline oli pukeutunut niukasti, mutta ei läheskään niin niukasti kuin yleisön suosikki Sable. Sablen rintoja peitti vain maalatut kädenjäljet. Sellaista.


Kane & Mankind © w/Paul Bearer vs Stone Cold Steve Austin & The Undertaker – WWF Tag Team –mestaruusottelu

Tässä tapahtumassa muuten oli The Undertakerilla aivan uudenlainen tunnari käytössä. Tämä musa tosin on hyvin harvinainen, jonka pian korvasikin vähän samantapainen musa.

Fully Loaded tuntui kaikin puolin ns. väli-PPV:ltä ja sen näki myös illan pääottelusta, koska edes WWF:n päämestaruudesta ei oteltu. Sen sijaan firman isoimmat nimet oli pistetty joukkueotteluun, johon saatiin lopulta panokseksi Tag Team –mestaruus, koska Kane ja Mankind onnistuivat voittamaan vyöt New Age Outlawsilta. Ennen ottelua saatiin jännittää, onko Undertaker edes paikalla. Vince McMahon oli määrännyt, että jos Taker ei ole paikalla, Austinin joukkuekaverina toimii Brooklyn Brawler.

Tämä jäi valitettavasti vähän vaisuksi otteluksi. Tunnelma oli kohdallaan, mutta toiminta kehässä ei iskenyt niin kovaa. Ei tämä missään nimessä huono ottelu ollut, mutta WWF:n PPV:iden pääotteluilta odottaa aina niin paljon. Tämä on ainakin tähän asti nähdyistä vuoden 1998 pääotteluista heikoin.

Vähän jäi kaksijakoiset fiilikset siitä, että pääotteluksi tuli vain joukkueottelu. Jos minä olisin ollut WWF:ssä buukkaajana, olisin varmaankin Tag Team –ottelun sijaan pistänyt nämä neljä miestä ottelemaan keskenään Austinin mestaruusvyöstä.

*** (18:08)

► Näytä spoileri

Ottelun voittajat ja uudet WWF Tag Team –mestarit: Stone Cold Steve Austin & The Undertaker

-----

Tämä oli kyllä aikamoinen väli-PPV. Ei päämestaruusottelua, Brown-Pac-matsissakaan ei jostain syystä mestaruus pelissä, muutamassa ottelussa oudot nimet vastakkain, välisegmenttejä paljon ja muutenkin meno oli kuin tavallisessa Raw’ssa. Tämä oli ihan kuin Raw, jossa tarkoituksena on viedä juonikuvioita vain eteenpäin. Siitä huolimatta tästä jäi ihan positiiviset fiilikset kokonaisuudessaan, vaikka pääottelu olikin vuoden heikoin tähän mennessä. Annan niukasti arvosanaksi: Ok

-----
Fully Loadedin tähdet:
*** The Rock
** Triple H
* Val Venis
-----
PPV-arvosanat:
Hyvä
King of the Ring
Ok
Wrestlemania XIV
Fully Loaded: In Your House
Tyydyttävä
Over the Edge: In Your House
Unforgiven: In Your House
Royal Rumble 1998
No Way Out of Texas: In Your House
-----
Tähtipörssi:
1. Mick Foley (Cactus Jack/Dude Love/Mankind) 10
2. Steve Austin 9
3. Shawn Michaels 4
3. The Undertaker 4
3. The Rock/Rocky Maivia 4
6. TAKA Michinoku 3
7. Pantera 2
7. Ken Shamrock 2
7. Triple H 2
10. Owen Hart 1
10. Val Venis 1